35.
Kello oli jo puoli viisi. Konttori oli tyhjä.
Heikki avasi kirjoituskoneen ja asetti lomakkeen paikoilleen.
Kirje helsinkiläiseen maatilojen välitystoimistoon.
Rahakas ostaja oli hankittava. Vanha sukutila, hyvässä viljelyksessä.
Rakennukset mitä parhaimmat. Salaojitus-, laidunviljely- ja
metsänkuivatussuunnitelmat käynnissä. Kovien maiden salaojitus ja
loppuunsuoritettu. Metsä nuorennettu, hyväkasvuinen. Paksumutaiset
suot. Maanviljelyskalusto- ja irtaimisto täydellinen, myydään tilan
mukana. Hinta kaikkineen miljoonaseitsemänsataatuhatta, kiinnityksiä
vajaa kuusisataa.
Hän luki kirjoittamansa uudelleen, joka lauseen jälkeen hetkeksi
pysähtyen, kirjoitti nimensä alle ja sulki kuoreen.
Vapautunut käsi meni suoraa päätä puhelinkampiin.
— Täällä Lahtela myllyltä! Sopisiko vapaaherralle, että ensi maanantaina
pidettäisiin ylimääräinen yhtiökokous? Koskee myllyn ja
minun keskeisiä asioita.
Hiljakkoin tapahtuneita.
En ole itsekään aikaisemmin tietänyt.
Minun puolestani vaikka ennemminkin, mutta ei voi saada tietoa
aikaisemmin sääntöjen mukaan kaikille.
Ne eivät karkaa eivätkä muutu. Katson, ettei johtokunta voi niille
mitään eikä ole vastuussa. Asia on kokonaan minun ja henkilökohtainen.
Lähetän kutsukirjeet ja viittaan asian tärkeyteen. Hyvästi.
Hän otti auton vajasta, ajoi asemalle ja pisti kirjeen laatikkoon.
Kotona vasta voisi syödä, mikseipä yhtä hyvin täällä.
Niinkuin toinen ihminen olisi kirjoittanut, soittanut ja ajanut autoa.
Merimiespihvi ja pannukakun kappale hilloineen maistuivat aivan
samalta, järjestyksen olisi voinut vaihtaa, ellei olisi osunut menemään
entiseen tapaan.
Syötyään hän ajoi takaisin myllylle, vaikka yhtä hyvin olisi voinut
kääntää vastakkaiselle tielle, mutta miten lienee ohjauspyörää
kieputtaessa niin sattunut. Ei juolahtanut mieleen peräyttää ja
kääntää.
Hän ajoi konttorinpuoleiselle käytävälle, käveli ja oleskeli
konttorissa ilman aikojaan.
Tuohon tulisi se uusi arkistohylly. Jokohan mahtoi olla valmisteilla?
Kukahan mahtanee tulla johtajaksi? Neiti Miettinen tietää
konttoriasiat. Kunhan vain eivät tekisi sitä tyhmyyttä, että vaihtavat
uuteen. Entä Halkilahti? Hän puhuu varmasti itsensä ensimmäisellä viikolla
irti. Vanha mies! Lieneekö hänellä edes säästöjä?
Hän käväisi asunnon puolella, availi ovia ja tarkasteli säiliöitä.
Kas kun Liisa oli jättänyt kenkänsä hyllyn alle. Ja kuhmullinen
pesuvati? Sehän oli Heikin toisentalvinen mäkikelkka. Nauru pääsi
ääneen.
Ja tuolla ”Kisun” taso, sinisten hakaristien väri sekautunut, mutta
muodot vielä näkyvät. Tämähän vasta löytöretki!
Hän otti kuhmuisen pesuvadin, kengät ja faneerinkappaleen kainaloonsa
ja käveli konttorin puolelle.
Mitä hulluja minä oikein haalaan? Ehkä sieltä jostakin nurkasta olisi
löytynyt vielä vanha ”repekka” tai Kertun kalossirisat.
Yhdeksänkö se jo löi? Kotiinhan minun piti ajaa suoraan asemalta.
Hän sieppasi pöydältä keittiön säiliöistä löytämänsä tavarat, mutta
unohti lakkinsa. Auto kääntyi ja kuljeskeli kummastellen hiljaista
vauhtia tuttua tietä...
Pojat ja Liisakin jo nukkuivat. Kerttu tuli rapulle vastaan.
Heikki otti takaistuimelta ne kolme paketoimatonta, joutavaa kalua.
— Mitä sinä kuljettelet! Ja mihin sinun lakkisi?...
Tulija kääntyi ja vastaanottajan kasvoille hulvahtanut nauru jähmettyi
juonteisiin kuin vesi pakkasiltana routaisella pihamaalla.
Heikin katse oli harhaileva ja etäinen, silmien tummat renkaat
erottautuivat oudosti kasvojen värittömästä harmaudesta.
He kulkivat käsikkäin sanattomina sisään.
Kerttu haparoi ovenpieltä sähkönappulaa tavoittaakseen. Heikki tempaisi
hänet etemmäksi kuin lapsen vaarallisen korkeajännityksen
läheisyydestä.
Kerttu huomasi kauhistuen, että suuri onnettomuus oli kohdannut ja että
suurempi ehkä kolkutteli oven takana pimeissä nurkissa.
He istuutuivat sohvaan, jossa niin monta kertaa ennenkin olivat
hämärinä iltahetkinä istuneet: suuren onnen, pienten murheidenkin
hetkiä.
Auringonlaskun puoleisesta akkunasta heijasteli vielä hämäräistä
valoa. Suuri muotokuva jykevine kehyksineen piirsi tummalle
seinälle mustan neliöpiirin kuin koko etusivun kehyksen
kansallissurukuolinilmoituksessa.
— Laske alas verho, pian, pian!
Kerttu riensi akkunan luo ja laski rullakaihtimen, kiiruhti takaisin ja
tarttui käsiin.
Pää putosi syliin kuin raskaan painon lyömänä. Värähtelevät sormet
sivelivät harventunutta tukkaa, joka oli harmaantunutkin, vaikka
väkevät nuoruudenveret vielä martopohjaa ruokkivat. Ohimovaltimo takoi
kuin edessä olisi ollut murtumaton kalliopatoutuma.
Sormet sivelivät tuskan painetta tasoittaen ja toiset sormet, joissa
oli viisinkertainen villi voima, hyväilivät polvia. Kipu kouristeli
sivelijän sydäntä.
Riemullinen kipu, suuren tuskantunnon autuaallinen elämys.
Patoutuman kiila höltyi, väkevät vedet vapautuivat vetäviin uomiin.
— Minä olen kehno mies. Satavuotisperintötalon huonoin mies.
Sormet sivelivät hyväillen otsaa ja ohimoita.
— Vaari oli juoppo. Hurjimus. Mellastelija. Särki piirongin.
Eteistuvan muurinkin. Tahallaan ja ilkeyksissään. Mutta hän jätti talon
sukuun!
Sormet sivusivat hyväillen kaulasuoniin.
— Äiti raatoi puoli vuosisataa kuin orja. Söi silakanpäitä ja
suolavettä. Suolasi raudanpalaksi luontaisherkän sielunsakin, että talo
jäisi sukuun.
Poika myöhäisemmässä polvessa perii kaiken: hienvaivat, hengenvoimat,
kaiken, mitä sukupolvien taisteleva ihminen on pysyväistä irroittanut.
Kadottaa kaikki!
Pari lämmintä kyynelpisaraa kuin kallisarvoista voidetippaa putosi
tykyttävälle kaulavaltimolle.
Sormet sivusivat voimakkaammin kahta puolta kaulasuonia hartioihin
päin.
Pää kääntyi polvilla.
— Kadottaa kaiken sen!
Pari kuumaa tippaa putosi kummallekin poskelle. Sivelevät sormet
siirtyivät kaulavaltimoilta puristavaksi poskikehäksi ja värähtelevät
huulet hakeutuivat toisiin.
Myöhäisemmän polven kadonnut, mutta jälleen löydetty poika nousi ja
kiersi tulen.
Surukehys oli hävinnyt seinältä ja tilalla oli vanha raskas, mutta
rakas tummahkosävyinen tammikehys.
Viisikymmentä vuotta raatanut riihimies katseli rohkaisevasti. Poskien
varjoisissa poimuissa kihosi ja värähteli suolainen helmi.
Ethän vielä keppikerjäläinen liene!
Eikö sinulle jäänyt sukupolvien taisteleva henki?