37.

Pääkaupunkilainen kiinteistötoimisto oli saanut asian toimeksi. Harvoin
enää sattuikaan semmoista syöttiä. Herrat tilanostajat ja ilmoitusten
tutkijat oikein ihmettelivät. Oliko Suomessa todellakin olemassa jo
näin mallikelpoinen tila?

Monta katsojaa oli käynyt ja jokainen ihastunut, mikä mihinkin puoleen,
vaikka eihän sitä paikalla ollen tietysti sopinut näyttää, varsinkaan
sitä, mihin oli ihastunut. Kireät maksuehdot vain vaikeuttivat.

Välittäjälle kiintoisin oli eräs tukkuliikkeen johtaja, jolla ei
toistaiseksi ollut pienen rahan puutetta. Hän oikeastaan veisasi viisi
salaojista enempää kuin metsäojista ja sokerijuurikkaistakaan.
Kubalaista ruokosokeria sai halpaan hintaan ja olisi saanut vieläkin
halvempaan, ellei olisi ollut tuota kirottua tullisuojaa ja muita
köyhän maan piikkilankavarusteita.

Tukkukauppias oli intohimoinen metsästäjä ja halusi sopivalta paikalta
kunnollisia jahtimaita.

Johtajan loistoautolla ajettiin itse paikalle katsomaan ja
tutustelemaan. Isäntä oli kotona. Katseltiin rakennuksia noin
ylimalkaan, sokerijuurikasmaita ja muita viljelyksiä.

— Tuollahan oli pahoin kellastunutta toukoa, vaivasiko sitä mikä?

— Eipä mikään. Se on kauraa, huomenna aletaan niittää.

— Aivan niin, aivan niin!

Käytiin suoviljelyksellä. Tänne kai tuli syksyisin teeriä, kun metsä
oli noin lähellä? Tuli joskus. No entä jäniksiä? Monta kertaa
juoksentelee tässä tielläkin vastaan.

Heikki muisti jussiparkaa, jolta housut olivat putoamassa. Katui
mielessään, kun tuli kavaltaneeksi ystävänsä syyttä suotta vihollisten
käsiin.

Välittäjän mielestä omistajan selitysote oli suoranainen
köyhyydentodistus miehen henkisistä kyvyistä.

— Jaa täälläkö jäniksiä? Täällähän niitä sitten vasta onkin,
rusakoita, valakoita ja kirjavia. Nämä seudut ovat tunnetusti
maan parhaita jänisseutuja. Nuo lehtomaat, nuo salaperäiset
niittymättäiköt, niissä jussiparien kelpaa kuhertaa. Juuri tällaisilla
puolivaihtelevilla mäkimailla rusakoiden ja valakoiden ristisiitos on
osoittautunut hämmästyttävän hedelmälliseksi.

— Voisikohan tänne istuttaa fasaaneja... johtaja Fazerilla
...

— Minä olen patenttivarma, ettei johtaja Fazerilla ole näin hyviä
fasaani- ja peltokanapeltoja. Katsokaa nyt tuotakin rinnettä! Sehän on
suorastaan luotu fasaanien kuopimista ja kukertelua varten.

Isäntä ehdotti, että mentäisiin katselemaan metsiä. Mutta tukkukauppias
oli lievemmin sanoen jo hiukan väsähtänyt. Hän sanoi uskovansa jo
nähtyihin, ja kartoistahan tietysti näkyivät hehtaarit.

Muuten hänen mielestään kyllä mukiinmenevä etäisempi ulkotila, mutta
metsästysmaat, mikäli hän asioita ymmärsi, eivät sittenkään olleet
ensiluokkaisimpia. Tietystihän niitä voisi erikoistoimenpiteillä
järjestellä ja parannella, mutta olikohan esimerkiksi jänisten
risteytyminen niinkään suotavaa, vai mitä isäntä itse arveli?

Isäntä ei arvellut siihen juuri mitään. Tylsä mies, kerrassaan tylsä
mies. Välittäjä potkiskeli harmissaan multakokkareita.

Pihaan päästessä tukkukauppias paukautti:

— Oli miten oli! Miljoonaviisisataatuhatta kaikkine irtaimistoineen!

Välittäjä hytkähti ja iski salavihkaa Lahtelalle silmää.

Tukkukauppias oli saanut kärpäsenpiston ja nosti lopuksi
satakaksikymmentäviisituhatta, Lahtelan alimpaan vaatimukseen autoineen
ja kaikkineen. Suuripiirteisenä liikemiehenä hän kerta kaikkiaan ei
kärsinyt mitään rapistuksia. Ja sitä paitsi tilanhoitajahan voisi autoa
käytellä, ja voisihan sitä hätätilassa käyttää metsästysmatkoillakin,
kun korjaili ulkoteitä. Tukkukauppias oli kerran ampunut autosta
jäniksen, ja se oli hänen mieluisimpia metsästysmuistojaan.

Mentiin ja tehtiin heti kauppakirjat. Myyjä ei puhunut juuri mitään, ei
edes salassa eikä oventakana hykertänyt. Oli se vasta ihmeellinen mies!

Välittäjä nykäisi hänet kauppakirjojen valmistuttua eteiseen.

— Se oli hieno veto. Ainakin netto. Näin meidän
kesken sanoen tilojen hinnat ovat vahvassa laskusuunnassa. Jos herra
Lahtela haluaa, niin hän on valmis hankkimaan miljoonalla kaikin puolin
samanlaisen, eräissä suhteissa paremmankin.

Kirjoitettiin nimet, myyjien ja ostajan. Välittäjä todisti, karjakko
toisena. Hypoteekkikiinnitys jäi, jälkimmäisen, säästöpankin paperin,
lupasi myyjä toimittaa lähipäivien postissa.

— Jaha! Se oli sitten sitä vailla. Tukkukauppias otti täytekynän ja
shekkivihkonsa.

— Täällä pöydällä on tilaa! Huomaavainen välittäjä raivasi avuliaasti.

— Ei tarvitse.

Lompakko polvelle.

Yksi miljoona satakaksikymmentäviisituhatta.

Montako numeroa siinä yhteenlaskettuna oli?

Heikki ei ehtinyt loppuun, kun tukkukauppias jo tarjosi shekkiä.
Lähelle läkähdyttävän tappavaa maratonin kilometrimäärää se piti.

Oli hämärtynyt jo myöhäiseksi. Ei haitannut mitään. Tukkukauppiaan
loistovaunussa oli väkevät lyhdyt ja hyvä akkumulaattori.

Auto hyrähti käyntiin. Viiri vingahti puoli ulvahtaen
lännestä itään. Tietää talven tuloa, sanovat vanhat.