39.

He olivat ostaneet kesämajakseen vanhan myllyn, pellon ja läheisimmän
metsäpalstan, jossa oli viljelemätön, lähes viiden hehtaarin suuruinen
niitty.

Paljon lähempää olisi vanhoja myllyjä ja pajuttuneita niittypalstoja
saanut, mutta eipä sille mitään mahtanut, kun veri veti ja Kerttu ja
lapsetkin niin halusivat.

Oikeastaanhan se oli kai palaamista ikivanhoille makuusijoille. Mitäpä
elämä lopultakaan on muuta kuin jäniksenkierros, kenellä suurempi,
kenellä pienempi.

Säilyneen perintätiedon mukaan oli ensimmäinen Lahtela majoittunut
myllykoskelle ja kaatanut nykyisen pellon paikalle ensimmäisen
kaskensa.

Pieni myllytupa oli sisustettu tilapäiseksi kesäasunnoksi, niin myös
mylly, jota käytettiin makuu- ja seurusteluhuoneena. Puro lauloi
väsymättä iltavirret ja porisi väliajat, milloin ihmisten keskustelu
syystä tai toisesta katkesi.

Mylly ja tupa oli kohennettu hellävaroen kuntoon, takat korjattu,
sillat tiivistelty, vieläpä akkunaluukutkin rapisteltu ruostuneille
saranoilleen.

Kuka oli ollut mestarina?

Eipä sen kummempi mies kuin vanha ja vielä entisestäänkin rapistunut
Vihtori Halkilahti.

Oli käynyt verraten piankin niinkuin Heikki oli ennustanut. Halkilahti
ei malttanut olla mäläyttelemättä vapaaherrallisesta lihapullamyllystä,
sattui pahoihin korviin, seurauksena pikaiset passit.

Tilalle oli ostettu suuri bernhardilaiskoira, Bergmanin mielestä ainoa
käyttökelpoinen muna, jonka vapaaherra ja hänen paljon opiskellut
vävypoikansa kahden vuoden aikana yhteisvoimin olivat munineet. Suuri
ajatus oli nähtävästi jalosukuisen emäbernhardin, joka täysin
kunniallisella ja rodun traditsioiden mukaisella tavalla oli
penikoinut. Toisilla tössäkuonoilla ei saatu niin hyvää hintaa kuin
tulevalla myllyvahdilla. Se vastasi likipitäen herra johtajan
kuukausipalkkaa. Mutta ajatellapa tulevien aikojen säästöä! Vastaisi
kaksinkerroin suulasta yövahtia ainakin kymmenen vuotta.

Halkilahti ei pahoin perustanut eikä liioin protestoinut. Hänellä oli
jokin tuhat säästökassassa, ja kaupungin lainastosta riitti
Ingersolleja ja maailmanhistorioita. Omassa vanhassa raamatussa oli
vielä ehjät lehdet ja iso präntti. Ja sitäpaitsi tyttäreltä oli
irtautunut taas pulloposkinen ruumiinhedelmä, yhdeksäs vai kymmenes?
Tyttö vai poika? Ne eivät olleet niin tulen tärkeitä asioita tietää.

Mutta kun Lahtelan kirje tuli, avattiin ja tavattiin, niin äijä
innostui, että oli tyttärensä riimuskeittiön kaataa.

— No, meneekö isä?

— Totta helevetissä minä menen!

— Aina te, lastenkin kuullen, vanha mies.

— Piru vanha on. Vaikka olenpahan tuota jo minäkin. Mutta vielä minä
kesän elän, elän kiusallakin ja panen tuvan reilaan ja oikean myllyn
pyörimään!

Tytär ei estellyt enempää, ja kun äijä oli tuolla tuulella, niin
vähänpä siinä estelemiset olisivat auttaneet.

Seuraavana aamuna lähes tuntia ennen linja-auton vakinaista
lähtöaikaa siristeli hän jo silmiään torin laidassa, linja-autojen
parkkeerauspaikalla. Puseron taskussa pongotteli ”työmies” niinkuin
ennenkin. Selässä oli nahkalaukku, muonalla täytettynä. Pistosahan
kahva ja kirveen ponsi näkyivät suuaukosta. Kolmiosainen tuppihoito oli
kytketty oikealle paikalleen.

— Onpa siinä vanha timpermanni, ajatteli torilta myös ajoissa vaunulle
kiirehtinyt munamuija. Ei sanonut onneksi ääneen.

Heikki ei ollut kirjoittanut mitään lähempiä ohjeita eikä määräyksiä.
Piti laittaa sellaiseen kuntoon kuin kerkesi ja osasi.

Pari kuukautta! Kerkesihän siinä ajassa rakentaa vaikka uudesta pienen
talon. Keväiset pitkät päivät.

Tupa tuli muutamassa päivässä paremmaksi kuin ensi näkemällä olisi
luullutkaan. Uuni veti kuin junan korsteeni, varsinkin sitten, kun
Halkilahti rappasi rakoutumat ja korjasi piipun äyräät.

Mutta mylly! Siinä oli siristelemistä ja leukakarvojen nyppimistä.
Vasat täytyi uusia ja palkit melkein järkiään.

Halkilahti kävi talossa. Olisiko joitakin vanhoja ladon pohjalankkuja?
Vanhoja ei ollut, mutta uusia sirkkelisahalla, eivätkö ne kelvanneet?

Eivät kelvanneet.

— Jos annatte hevosen pariksi päiväksi ettekä ole huomaavinanne
mitään, niin kyllä minä poika löydän!

Halkilahti siristi silmäänsä ja isännöitsijä naurahti: harvinainen
vanha äijä.

— No, mitäpä tuota, eihän kaikkia tarvitse huomata.

— Sitähän minäkin! Ja kyllä Lahtela maksaa, ei sen puolesta. Ja maksan
vaikka minäkin, ellei ole aikaa odotella.

Isännöitsijä vakuutteli olevan.

Halkilahti meni ja purki vanhan riihen permannon. Oikein vanhanaikaisia
lankkuja, kuusi kuormaa, niin suuria kuin sulassa maassa hirvesi
vedättää.

Riihen permanto riitti koko myllyyn ja vielä pätkiä jäi, mutta oli
siellä pätkillekin tiloja ja sovittelupaikkoja, vesirattaan siivistä
toinen puoli tipotiessään ja putkiruuhi kuin vanha kylätien siltarumpu.

Kun kaikki tuli kuntoon, niin äijä poltteli ja kapisteli, silmä
siristyi ja jotakin uutta tuli taas mieleen. Aamu- ja iltapuolet
kuluivat ongella, kalan paistamisessa ja milloin missäkin puuhassa.

Eräänä päivänä hän löysi kallionkolosta muutaman kymmenen sylen päästä
lähteen, istahti viereen ja maistoi vettä. Olipa vietävän kylmää! Hän
sytytti tupakan ja mietiskeli. Toinen silmä rakoontui ihan viivaksi.

— Joo, sen minä teen, helekatti soikoon!

Ei ketään ollut, kenelle olisi tarvinnut ääneen sanoa, mutta lipsahti
vahingossa.

Kävi naputus ja kaputus. Kolmantena päivänä lirisi viinankirkas ja
jääkylmä lähdevesi ihan myllytuvan nurkalle; tupaankin olisi juossut,
mutta saivat kai tästä.

Sitten hän ei keksinyt enää mitään. No, sen verran juuri, että
rakenteli Kyöstille vesirattaan siihen tupanurkan uuteen loritukseen.

Ja muutaman päivän perästähän ne sitten jo tulivat.

Isäntä ja emäntä olivat melkein ennallaan, Liisa jo tavallinen
neiti-ihminen ja pojat pitkäsäärisiä votkaleita.

Mutta mikäs se tuo kerinkakko tuolla jäljessä? Se väljäkurkkuinen vanha
piianvietävä! Siitä sitä olisi saanut akkaa yhteen kelekkaan. Eipäs
kukaan onneton hoksannut aikoinaan ottaa.

Tervehdittiin riemusanaisesti, niinkuin vanhat ystävät aina. Katseltiin
kaikki paikat ja ihastuttiin.

— Mistä se tuon lähteenkin keksi? ihmettelivät vanhemmat.

— Ja myllyn? säestivät nuoremmat.

Sitten taloksi ja porinaksi.

Pojat lähtivät kalaan ja miehet myllyyn. Loviisa alkoi kuoria perunoita
nurkalla uuden vesirattaan vieressä. Kerttu purki ja järjesteli
vaatteita ja astioita. Liisa taitteli etäisemmästä pihlajasta tuoksuvia
valkopäisiä oksaterttuja.

Pojat istuivat kivillä ja vetelivät ahvenia, mutta vanhat miehet olivat
enimmäkseen liikkuvalla jalalla. Oli niin paljon puhumista, ja
kävellessä ennenkin oli leveitä juteltu.

— Tuohon pistetään navetta viidelle lehmälle ja talli hevoselle.

— Tässä on jo niin helekatin hyvä nurkkakivi.

— Lantala sopii mukavasti alapuolelle.

— Ja vesi tulee omalla vaartilla.

Käytiin ikivanhalla takkuniityllä. Pöyhittiin maata ja haisteltiin
multaa.

— Kun siihen läväyttää ojat ja riipaisee rinteestä savea!

— Ja muutaman kymmenen säkillistä kalia ja superfosfaattia.

— Tiedä hänen faattiloistaan. Kyllä se ilmankin kasvaa.

— Taitaisi Halkilahti jäädä vaikka talveksi asumaan ja hevosta
hoitelemaan?

— Jaa että jäisinkö? Täällähän sitä eleleisi kuin herran pulukassa.

Jouduttiin vanhalle peltomaalle.

— Tästä on löytynyt kivikirves ja muita simpanssimiehen aseita.

Naurahdettiin, niinkuin naurahdetaan, kun yhtaikaa juolahtaa mieleen
vanhoja muistoja. Myllylle kävellessä pukkasi Halkilahti Heikkiä
kylkeen.

— Vielä se tämä simpanssi kyntelee ison Lahtelan peltoja. Minun
sieraimissani käkee semmoinen tuntu. Kas, eivät siipikusiaiset
tavallisesti monena iltana pörrää!

Tulomatkalla Heikki oli jo arvannut, että mylly on jauhatuskunnossa.
Eräästä tutusta talosta hän oli puolikurillaan ostanut säkillisen
jauhattamattomia talkkunoita. Halkilahti kantoi säkin myllyyn ja
kapisteli tärkeätuntuisena tuutin kahoja ja sulkupuomin nappuloita.

Heikki ja Kerttu kävelivät myllyyn vievää polkua, jonka pyöreäpäisiä
mukulakiviä isien anturat jo monessa polvessa olivat kuluttaneet.

Vesi kohahti, siipi suhahti. Myllystä alkoi kuulua kahan kalke ja kiven
jyrinä.

Kyösti juoksi suvannolta nurkan takaa.

— Isä! Äiti! Joko mylly pyörii?

— Pyörii! Mistä äiti muuten saisi leipäjauhoja ja talkkunoita?

Isä sieppasi punoittavan nuorimmaisen syliinsä.

Heikki juoksi myös, iso säynävä hetkahdellen kädessä. Olikohan se sama,
joka kerran putosi? Saattoi olla, vaaksan verran kasvaneena.