6.

Neiti Miettisen oli tarpeeton puhua. Jo ensimmäisinä kuukausina uusi
johtaja muutenkin huomasi astuneensa vuotavaan laivaan.

Olisi ollut mahdollisuus hypätä vielä laiturille. Oma talous kärsi.
Perhe ikävöi ja odotteli. Oli kuin venyvillä kuminauhoilla sidottu
puoleen ja toiseen. Mylly humisi ja huumasi. Koskea ei näkynyt, mutta
se tuntui. Väkevä pyörre veti kiihkeästi ja hellittämättä. Vastapuolen
rakkaat, mutta hentosäikeisemmät siteet katkeilivat ja kadottivat
kimmoisuuttaan.

Miksi eivät voineet selittää kaikkea pyytäessään Bergman ja Pitkäkoski?
Yhteistyö olisi ollut luottamuksellisempaa. Kun päivä päivältä huomasi
yhä uusia vuotopaikkoja ja tilapäisesti kittailtuja rakoja, sulkeutui
luonne ja myrtyi mieli.

Pitkäkoski luovaili taitavasti. Aina sellaisia nykyaikaisessa
liike-elämässä oli. Ja tottakaiketi häh liikkeen osakkaana itsekin
näistä tiesi?

Tiesi? Mitä tiesi? Että oli kaksikymmentä osaketta merkinnyt ja
kymmenentuhatta maksanut voiton toivossa, niinkuin ostetaan arpa.

Bergman oli suorasukaisempi, imuroi ja röhähteli.

— Piti kaiketi se sanomatta arvata, ettei sinua tänne tallukan
lestiksi. Sellaisia olisi löydetty tusina lähempääkin. Eikä tässä
mitään hätää ole. Miehet ne muuallakin viljaa kasvattelevat ja
jauhattelevat. Mylly on hyvä. Paikka paras mahdollinen. Ellei pyöri,
niin syy on mylläreissä. Sinullahan on nyörit käsissäsi. Näytä!

Suuren, ruumiillisesti ja henkisesti väkevän miehen olemuksessa oli
jotakin vastustamattoman suggeroivaa.

Nyörit käsissäsi. Näytä! Ratkaisevammasti vaikutti sittenkin ehkä
sukuvaistoinen peräytymisen kammo. Samoihin askeleihin astui vain
pelkuri, jälkiensä pimittäjä. Pyörre veti. Siteet ujuivat ja
katkeilivat.

Kun mylly kävi kahta vuoroa, läpäisi se vuorokaudessa kolmekymmentä tonnia
viljaa. Se oli ostettava ja se oli myytävä.

Ostettiin etupäässä amerikkalaista ruista. Dollarin kurssi oli vakava,
mutta hintanoteeraukset vaihtelivat usein melko tavalla. Kauppojen
päättäminen oli jännittävää arpapeliä. Heikki oli aluksi ostellut
varovammin, mutta kun onni oli myötäinen, hän lisäili rohkeammilla
panoksilla. Sattui toisinpäinkin, ei pahempia. Hän vaistoili
aallonpohjat, tai ehkä onnesti. Puolen vuoden kauppavoitto oli lähes satatuhatta markkaa
.

Myynti ei käynyt yhtä onnellisissa merkeissä. Posti toi usein
jobinkirjeitä. Luottotiedot hankittiin pankin kautta, mutta yllätyksiä
sattui sittenkin. Ostaja, jolla tähän saakka oli ollut rajoittamaton
luotto, saattoi unohtaa vekselinsä protestiin tai tarjota 25 % akordia.
Tai tuli puoliarkin vapaakirje sen tai sen kihlakunnanoikeuden
tuomarilta, valvojaisiin silloin ja silloin, jos tahtoi puhe- ja
äänivaltansa säilyttää. Tulos tässä tapauksessa oli plus miinus nolla,
melkeinpä varmasti se miinusnolla.

Neiti Miettinen huokaili ja viivaili reskontransa siististi pideltyjä
kortteja. Ei vielä tarvinnut epävarmoiksi poistaa, ja oli monta kertaa
onnistuttu periä hyvinkin epävarmoilta tuntuvia saatavia.

Mutta mustakantinen eräkirja saattoi muutamina päivinä olla hyvin
raskas ja vaikeasti läpäistävä. Debet-puolella putoavia tuhansia ei
voinut kuitata pitkällä viivalla, niinkuin toisella puolella usein
täytyi tehdä.

Diskonttoluotto oli virallisesti täysi, mutta myötäsi tarvittaessa. Ei
ollut tarvinnut pitää vielä ylimääräistä johtokunnan kokousta. Mutta
sekin päivä tuli.

Pankissa oli kolmentuhannen dollarin vekseli. Viimeisen postin jälkeen
uupui vielä yli viisikymmentätuhatta.

Heikki soitti Bergmanille. Oli matkoilla. Samoin pankkiin. Johtaja
Pitkäkoski ei ollut käynyt tänään. Tuliko pankkiaikana? Ei tiedetty
varmasti sanoa. Apulaisjohtaja Virkkula oli kyllä.

Virkkula! Kappale Ruotsinvallan aikaisesta lakikirjasta. Heikki käveli
pankkiin kuin ukkospilveä vastaan. Olisi tarvinnut pitää se
ylimääräinen kokous päivää tai paria.

Pankin suurehkossa odotushuoneessa oli muitakin, joilla oli johtaja
Pitkäkoskelle asiaa. Odoteltiin saapuvaksi ennen sulkemisaikaa.

Oli vielä toista tuntia aikaa. Heikki selaili pilalehteä ja seuraili
puolihuomiolla pankin asiakkaita, Melkein ulkoapäin näki, millä
asioilla kukin liikkui.

Tuo kymmenisen vuotta naimaiän ylitse elähtänyt topakka neiti-ihminen
merkityttänee korkoja karttuvan talletustilinsä vastakirjaan.

Pitääkö tässä vielä vuoroaankin odottaa? Mahtoikohan seisoa kestävällä
pohjalla tämä pankki? Ei sitä nykyaikana tiennyt, ei lainaajista, eikä
johtajistakaan. Mitähän ne nuokin tuolla? Etteivät vain olleet
takseerausmiehiä tai muita veronuuskijoita? Kaikista sitä veroa piti
maksaa, kun korkorahoistaankin.

Toinen asiakas samassa osastossa oli suuren leipomoliikkeen
juoksutyttö, jonka ulospäin näkyväinen nainen ja neiti alkoi vasta
kaavautua puseron pohjalla ja lyhyen hameen kaatioissa. Parituhatta markkaa
ja vähän ylikin monenlaista pikkurahaa. Vastakirjan takana oli
kampa ja peili. Täytyi sukaista ja vilkaista pariinkin otteeseen.

Diskonttausluukulla oli esiin pyrkimässä useita asiakkaita. Herra
Virkkula vartioitsi sitä valppaana kuin asestettu kerubi paratiisin
porttia. Hänellä tosin ei ollut kerubin välkkyvää miekkaa, mutta
silmälasien takaa välkähteli kirkkaita salamoita.

Ensimmäisenä joutui teriin vanhahko kumarainen mies, nähtävästi
perehtyneempi naskaleihin kuin vekseleihin. Kädet vapisivat, mutta kun
pääsi kyynäspäilleen pöydälle, heilahti enää kiiltäväksi hivuutunut
housunlahe, jalat vuorottelivat asentoa.

— Minulla olisi tässä vain semmoinen puolentoistatuhannen paperi, jos
herra johtajalle niinkuin passaisi. Puhe oli kuiskaukseksi tarkoitettu,
mutta kuului hyvin akkunapöydille asti.

— Onko se tavarapaperi? Kerubi tarttui vekselin päihin ja tarkasteli.

— Tavarahan se, tavarapa tietenkin, myönteli ammattilainen, ja jalat
alkoivat vuorotella entistä taajempaan tahtiin.

— Remander, sama nimi kuin teillä itsellänne?

— Remanter niin, ristimänimeltä Olli, lihallinen poikani.

— Mitä hän teiltä ostaa?

— Mitäs se minulta? Saapasparin joskus, senkin maksaa, jos muistaa,
intoutui mestari onnettomuudekseen selittämään.

— Mutta tämähän on sitten selvä vippi?

— Vippi niin, mikäs sitten! Nahkoja on asemalla talvitöitä varten.
Nähkääs, herra johtaja...

— Te puhutte ristiin! Meillä eivät läpäise sellaiset tavaravekselit,
joiden läpi kuultaa vippi. Olkaa hyvä!

Suutari sai paperinsa ja peräytyi muutaman askelen, piti kahden käden
kiinni ja tarkasteli hölmistyneen näköisenä, mikä sen läpi kuultaa.
Entisestäänkin kumarainen yläruumis lysähti yhä syvemmälle. Tavara ja
vippi. Mikähän siinä oli vika? Olihan hänellä oma möksä ja pojallakin
torppa. Loppuviikolla palauttavat nahat. Ei ole, mitä vuollaan. Onkos
sitten pantava hampaat naulaan? Kun olisi ollut se oikea johtaja, niin
olisi läpäissyt kirkkaasti.

Hän höpisi ja käveli ovelle, palautui muutaman askelen, otti
lakkireuhkansa ja häipyi.

Toinen oli vanha tottunut tekijä.

— Terve! Olitko illalla klubilla? Minä en ehtinyt. On niin
sikamaisesti töitä.

Virkkula punnitsi ja tarkasteli.

— Kumpulan poika, se vanhempi. Kyllähän sinä tunnet. Minulla on siltä
enemmänkin saatavaa, mutta kunhan aluksi nyhdetään tämä kymmenenkin.

Virkkula liikahteli kärsimättömästi. Minkäpä sille mahtoi, ja oli kai
niillä realiteettia.

— Tilille netto, äläkä venytä sitä korkomarginaaliasi kuin purukumia,
satoi voittajalta vielä jälkeenkin.

Kolmas oli uusintavippi, ties kuinka monetta kertaa.

— Yhäkö te aiotte tätä ruokkia?

— Pannaan vielä tämä viimeinen kerta. — Kauppaaja ei ollut eilisen
teeren poikia.

— Viimeinen! Virkkulan äänenpainosta päättäen oli ensimmäinen
viimeinen kerta ollut nähtävästi jo kolme vuotta sitten. — Ja
lyhennyskin vähentynyt sataan markkaan. Tämähän siirtyy tällä tavoin
iankaikkisuuteen.

— Ei, hyvä johtaja! Iankaikkisuus ei ole vielä alkanutkaan. Ja kyllä
minä siltä seuraavalla kerralla kirin. Eihän tämä tämmöinen minunkaan
mieliini. Mutta minkäpä sille tässä enää mahtaa.

Virkkulan lasien takana välähti pahanenteisesti. Antoi kumminkin
lapamadolle vielä armon.

Seuraava asiakas oli varmaankin monissa piinattu pikkuisen
huonekalutehtaan omistaja.

Hänellä oli useampia papereita. Uusittava oli, kun kellään ei ollut
rahaa, korko hädin tuskin. Ja sitten olisi pitänyt läpäistä tämä neljän
ja puolen tuhannen uusi. Täällä oli lunastettavana yli tuhannen markan
värikaupan tratta protestilla, tiesihän johtaja, ja palkat täytyi
kiskoa miehille.

Ja sitä paitsi oli juuri valmistumaisillaan puoli tusinaa
ruokasalinkalustoja sitä arkkitehti Hiltusen mallia, mikä leikkaa,
vaikka kaikki muu kittaantuisi.

Uusi paperi läpäisi kärähtäen, ja siinä sivussa menivät ne toisetkin
aikaisemmin paahdetut suikaleet. Hikoileva puumestari huokaisi
helpotuksesta, pyyhkäisi nenänpäätään ja nimesi todistelappuja,
valkoisia ja keltaisia. Menihän taas toki pari viikkoa.

Herra ties, miten sitten eteenpäin, mutta se oli senaikainen murhe.

Niin kävi kauppa edelleen vaihtelevalla onnella.

Heikki käänteli kulunutta pilalehteä ja oli lukevinaan.

Itse asiassa hän katsoa siirotteli diskonttausluukun neulansilmään,
jota vartioi se valpas silmälasikerubi. Kameleja riitti,
yksikyttyräisiä ja kaksikyttyräisiä.

Toiset läpäisivät melko helposti, mutta useimmille se oli tuskan ja
hikihelmien portti. Ja jonkin ajan kuluttua se oli monenkin läpäistävä
uudestaan, kuukauden, kahden, kolmen, miten kutakin onnisti.

Kello löi kaksi. Heikki heräsi ja hätkähti. Viimeiset asiakkaat olivat
jo eteisessä ja ovella. Diskonttoluukun takaa tarkasteli kaksi kylmää
lasisilmää.

Hän nousi ja käveli välipöydän luokse.

— Pitkäkoski ei ole tullut?

— Ei!

— Mitä nyt tehdään?

— Maksetaan tai lähetetään protestoitavaksi.

— Älkää puhuko pehmeitä!

Heikki heitti sanat sävähtäen. Jos hän olisi tarkemmin katsonut ja
miettinyt, hän tuskin olisi heittänyt niillä rakeilla. Pöydän takaa
tarkasteli värähtämätön kaksinkertainen silmäpari.

— Tämähän on Pitkäkosken oma asia enemmän kuin minun. Jos noin
suoraviivaisesti, niin johan tässä perii hukka joka toinen päivä.

Kaksi tarpeettoman pitkää ja huonosti perusteltua lausetta.
Tarkasteleva katse lasien takana liukui värähtämättä reunasta toiseen.

— Sanokaa sitten, mitä tehdään.

— Maksu tai protesti.

Kaksi sanaa kuin rautakiilaa ilman pienintäkään liikutuksen tai
tunnelman värettä. Kylmä viima liukui lasien ylitse toiseen reunaan.

Virkkula katsoi taskukelloaan, niinkuin seinäkello ei olisi tarpeeksi
aikaa varmentanut.

— Kolme minuuttia.

Kolme minuuttia! Oliko tuo mies hullu? Teki mieli hypätä kaiteen yli ja
pusertaa kurkusta. Eiköhän kulkisi vähän nopeammin lasisilmien kylmä
viima.

— Eikö teillä ole muuta sanottavaa? tiedusteli Heikki ääni
värähdellen.

— Ei minulla. Teillä on, tehkää vekseli!

Heikki katsahti, miten tämä uusi asenne oli käsitettävä.

— Minäkö vekselin? Mitä te sillä tarkoitatte?

— Sitä mitä sanoin. Te toisinpäin, mylly toisinpäin.

— Sama henkilö?

— Ettehän te ole sama, mylly ja te; Mikään ei estä kirjoittamasta
myllyn puolesta ja myös omasta puolestanne. Niin se käy, muuten ei.
Pankin täytyy tulla selväksi.

Sitä mahdollisuutta Heikki ei ollut tullut ajatelleeksi. Se avautui
kuin salaluukku seinään, mutta takana oli kuilu. Entä jos mylly ei
eräpäivänä jaksaisikaan maksaa? Silloin kärsi asettaja. Oliko tämä nyt
sattuma vai pirullinen asetelma. Missä olivat Bergman ja Pitkäkoski?
Yksinkö piti hypätä luukusta tietymättömään pimeyteen?

— Enhän minä henkilökohtaisesti ole myllyn pönkkä, ymmärrättehän sen.

— Ehkä ette, en myös minä! Olen neuvonut erään keinon. Ellette halua
käyttää, niin jäljellä on toinen. Kello on viisitoista yli.

— Onko täällä ennenkin tapahtunut tällaisia nimenryöstöjä?

— Luovutuksia, tarkoittanette? On tapahtunut ja tapahtuu vasta. Pankki
on pantava aina selväksi.

Heikki asetti 55.000 markan vekselin, sai dollarivekselin salkkuunsa ja
asteli myllylle omituisen turtana. Jauholasti, kuusi vaunua, tuli
myllyn raiteella vastaan. Niinkuin pari Lahtelan nurkkakiveä olisi
kangastellut veturin puskurilla. Mitä muutakaan siinä olisi voinut
tehdä? Ja ennemmin tai myöhemmin se oli kaiketi edessä? ”Joka kuuseen
kurkottaa, se katajaan kapsahtaa”, olisi äiti sanonut, tai jotakin
muuta.

Mutta olihan viidensadantuhannen osakepääoma. Oli, oli. Ja mylly jauhoi
kolmekymmentä tonnia vuorokaudessa. Kurssivoittoja, myös tappioita,
vararikkoja, akordeja.

Mylly jylisi, niinkuin enemmän olisi vaatinut. Heikki tempasi konttorin
ovesta kovemmin kuin olisi tarvinnut.

Neiti Miettinen vilkaisi ja huokaisi, viivähtikin, niinkuin ei olisi
osannut merkitä, vaikka vienti oli selvääkin selvempi. Kassatilin
debetiin, apuvekselitilin kreditiin, reskontrassa oli avattava uusi
kortti. L-kirjaimelle oli niitä entisestäänkin tavallista enemmän.
Neiti Miettinen H epäröi. Iso oli kaunis ja helppomuotoinen. Miksi
ihmeessä hänen piti niin kauan epäröidä?

Mutta miksi johtajankin piti mennä asettamaan omiin nimiinsä niin
suurta vekseliä? Miksi ei kutsunut kokousta ennen? Olisiko ollut
parempi, että liikkeen nimi olisi mennyt protestiin? Miksi
liike-elämässä piti joka päivä tulla eteen niin ankaran pulmallisia
kysymyksiä?