1.

Pappilan kansliahuoneen avatusta ikkunasta kuuluu puheenpajatusta:
— Enemmän vettä ja hiekkaa lattialle — ja sitten ”ruumiin luita”
lisäksi... puhdasta pitää tulla, sillä piispa ei ole jokapäiväinen
vieras täällä Lapissa... vain kerran ennen nähty meidän aikanamme.
— Mari, huljauta tänne nurkkaan... kas niin! — Ensi pyhänä on
meillä sellaiset juhlat, että niitä ei ole monesti...

Ruustinna siellä näin puhuu palvelijoilleen.

Se hiukan häiritsee rovastia, joka istuu puutarhassa pihlajan alla
saarnaa kirjoittamassa. Hän kuulee kuinka siellä sisällä hiekkaa
mätkitään, vettä loiskautellaan ja kuinka sitten varpuluudat alkavat
tasaisessa tahdissa jarnuttaa maalaamatonta lattiaa — tuntuu kuin
pieni höyrysaha olisi käynnissä...

Ja tuulikin tekee rovastille kiusaa: se omavaltaisesti lavailee
pöydälle avattujen postillojen ruskehtuneita lehtiä, se viskelee
kirjoitetut paperiliuskat seinän viereen ja tuiskuttaa rikkoja
silmille. Näyttää kuin pahat voimat olisivat tuulen kanssa liitossa.
Kirjat ja paperit täytyy kivillä ankkuroida.

— Saisivat jo lopettaa puhdistuspuuhansa, että pääsisin huoneeseeni,
tuumii hän itsekseen.

Rovasti katsoo vaalenevien ohrapeltojen yli joelle. Mies näkyy
avopäin soutavan... minnekähän sillä tuollainen kiire, kun joka
aironvetäisyllä seisaalleen nousee? — ja vene pyörii kuin tavi
heinikossa... he, he, sitä soutajaa... ei saa selvää minne
aikonee...? Tännepäin hän näkyy tarkoittavan; työntyy jo rydikön läpi
rantaan.

Kun soutaja nousee maalle, tuntee hän tulijan.

— Karihan se on; ihme, kun en ennen tuntenut. Tulee ongelta.

Kari vetää veneen nuottakodan sivulle, pujottaa kalat vitsaan ja
kävelee ohrapellon ja perunamaan välissä kulkevaa rantatietä ylös.
Hänen vasemmassa kädessään notkuu koivuinen onkivapa, ja oikeassa
heiluu hopealta välkähtelevä kalakimppu. Tumman tukan varjostamilta
kasvoilta loistaa nuorukaisen saaliinilo, sillä hän ei ole koskaan
ennen onkinut sellaista saalista niin vähässä ajassa, ja tuskinpa —
niin hän uskoo — muutkaan kuusitoistavuotiaat ovat saaneet... Siinä
on pajuvitsaan pujotettuna kymmeniä solakoita harjuksia, onpa pari
lohtakin, jotka Kari on asettanut päällimmäiseksi kuin näytteille.

Hän on kääntymässä kyökin portaaseen, kun kuulee isänsä sanovan
puutarhasta:

— Ohoh! Jopa olet saanut paljon... Sinusta on paisunut aikamoinen
onkimies tänä kesänä... ja lohikin...!

— On niitä kaksikin, kehuu Kari astellen puutarhaan.

— Tämä isompi on ainakin kolmikiloinen, sanoo isä sormella kääntäen
lohta — ja tämä toinen on kaksikiloinen.

— Mistä sinä ne sait?

— Saarikoskesta. Siellä söivät vihaisesti näin tuulella, pienemmät
perhoa, isommat uistinta.

— Jos joutaisin, niin joukolla lähtisimme Taivalkönkäälle. Sen
alla ottaisivat nyt lohet. Mutta ei ole aikaa; tärkeämmät ovat nyt
tehtävät.

Ruustinnan vaaleat ja pyöreät kasvot ilmaantuvat avattuun akkunaan.

— Noin pulskia kaloja ..! Kelpaa niitä piispalle paistella. Vie ne
kaivolle sankoon, kaada vettä päälle ja tule syömään.

Kari asettaa onkivavan tikapuille ja kävelee kaivolle. Atso ja
Laila juoksevat myös sinne — edellinen tumma, neljäntoista vanha,
jälkimmäinen vaalea, kaksitoista vuotias. He kehuvat myös Karin
kalaonnea, mutta moittivat veljeään siitä, ettei heitä ottanut
mukaan. Kari kuuluu kuvailevan heille miten isolohi kivenkuohusta
tarttui, miten se taisteli kuin villipeura, miten hän sen sai kuin
houkuttelemalla kiven koloon ja kuinka hän sitten kuin tiikeri
hyppäsi niskaan.

Ruustinna katselee hetkisen ihastellen reippaita lapsiaan ja kääntyy
sitten työtään jatkamaan.

Mutta Karin tulo on johtanut rovastin ajatukset maallisiin. Ja paljon
niitä elämänhuolia on hänelle karttunutkin. — Muutaman viikon kuluttua
lähtevät lapset taas kouluun rantakaupunkiin ja ruustinna
menee heidän talouttaan hoitamaan. Hän jää yksin pitkäksi, pimeäksi
talveksi suureen pappilaan. Ei olisi oikein varojakaan koulutukseen
näin kaukaa. Pitäjältä tulevat tihuntitulot ovat pienentyneet,
kun monet talollisetkin ovat jättäneet veronsa suorittamatta,
puhumattakaan mökkiläisistä, eikä hän keneltäkään ole ryöstövoudin
kautta saataviaan hakenut. — On arvellut, että jolleivät maksa,
niin tottapa eivät luule hänen ansaitsevankaan. Monesti hän on
hakenut toisiin pitäjiin, mutta aina epäonnistunut. Eikä hän omasta
puolestaan haluaisikaan muualle. Kun hän on mainio perhostaja ja
pyssymies, viihtyy hän kyllä Lapissa, mutta lasten ja ruustinnan
tähden hän haluaa pois.

Hän havahtuu näistä mietteistään ja kääntelee hermostuneesti
postillan lehtiä etsien kohtaa, johon tekstin selitys äsken jäi,
mutta ei tahdo päästä uudestaan alkuun. Saarnan juoni on seisahtunut
kuin kuolleeseen pisteeseen, josta ei tahdo päästä minnekään: ei
eteen eikä taakse. Hän, maisteri ja pappi, tuntee olevansa samassa
asemassa kuin koulupoika toisinaan ainetta kirjoittaessaan, kun
ajatukset eivät tahdo luistaa.

Silloin kuuluu ruustinnan ääni ikkunasta:

— Juho, oletko jo isäntärengin lähettänyt noutamaan haasta sitä
kaksikesäistä sonnia, joka on aijottu teurastaa juhliksi?

— En vielä, vastaa rovasti, — mutta huomenna saa Olli mennä.
Kerkiää sen teurastaa vielä ylihuomennakin.

— Kari, Atso ja Laila kuulivat kaivolle vanhempiensa keskustelun ja
juoksivat heti puutarhaan.

— Saanko minä mennä aamulla Ollin kanssa sinne Takamaan hakaan?
sanoi Kari. — Minä ammun sieltä metsälintuja ja voisin vähän
onkiakin Taivalkönkään alla.

— Pääsenkö minäkin mukaan? pyyteli Atso.

— Ja minä, sanoi Laila. — Minä poimin sieltä herukoita.

— En nyt osaa vielä luvata, täytyy miettiä asiaa.

— Minä luulen, että lintupaisti maistaisi vieraille... esitteli Kari.

— Eikä haittaisi vaikka saataisiin joku vielä isompi lohi lisäksi,
sanoi Atso.

— Tuumitaan, tuumitaan asiaa illempana, nyt on minulla kiire.

Isä painautui jälleen työhönsä, ja lapset menivät sisälle.

                                                  ⸻

Takamaan haka oli parin neljänneksen päässä kylästä, heinäisellä
joen niemellä, jonka kannaksen yli johti korkea pystyaita ja sen
päissä, joen mutkauksissa olivat pitkät riukujuohteet, etteivät
elukat kahlaamallakaan pääsisi pois. Siellä luhtaisilla rannoilla
ja nurmikkoisella vaaralla oli pappilan joutokarja: mullikat ja
hiehot, kesäisessä vapaudessaan. Ja hyvä oli niiden siellä maleksia:
syödä tuoretta, mehevää ruohoa mahansa täyteen, juoda joesta
kirkasta vettä ja asettua sitten auringon paisteeseen tuulen suojaan
makailemaan, mulkoilemaan ja märehtijään. Parempi oli siellä elämä
kuin Kirkonkylän läheisillä laitumilla, joilla kaiken maailman
karjat: lehmät, lampaat ja hevoset, kalusivat kaiken ruohon, söivät
lehdeksiä ja varpujakin täyterehuksi. Ei ollut siellä hätää eikä
muuta pelättävää kuin karhu, joka toisinaan kävi viheltelemässä joen
vastaisella rannalla. Kerran takavuosina se oli käynyt haassakin
syömässä mullikan, ja sitten ei ruustinna ollut yhtenä kesänä sinne
joutokarjaansa lähettänyt.

Vähän matkaa haasta ylöspäin pauhasi mahtava Taivalköngäs, jonka
äkkijyrkän kalliokynnyksen alle pysähtyivät nousevat kalat.
Turhaan kimmahtelivat notkeat, hopeakylkiset harjukset sen ruskean
valkoisissa kuohuissa, turhaan tanakkapyrstöiset lohetkin koettivat
loiskahdella könkään kynnyksen yli. Putouksen kuohut paiskasivat
ne aina takaisin. Taivalköngäs oli onkimiesten eldorado, siitä sai
melkein aina, jollei suuria, niin ainakin tammakoita. Kirkkoherra
poikineen siinä usein kävi ongella, olipa toisinaan yötäkin könkään
kalasaunassa.

Hakamaan ympärillä, jokilaakson sivukurussa oli synkkiä
kuusikkonoroja, metsopoikueiden mieluisia lymypaikkoja. Sieltä oli
Kari edellisenä kesänäkin pystykorvaisen, kippurahäntäisen Killin
haukusta ampunut monta koppavaa kukkometsoa ja komeaa koppeloa.
Kouluun lähtö oli sitten keskeyttänyt metsästyksen, mutta rovasti oli
sieltä myöhemmin syksyllä ampunut lukuisia lintuja.

Sinne taas paloi pappilan poikain mieli vielä kerran nauttimaan
erämaan elämän lumoista.

Illallispöydässä uudistivat pojat ja Laila pyyntönsä, eikä isällä
tuntunut olevan lähtöä vastaan.

— Nauttikaa vain vielä Jumalan suuresta, vapaasta luonnosta; kohta
alkaa koulu, kohta nämä ihanat ajat ovat vain muistoja, jotka siellä
kaupungin ihmiskeossa kirkastuneina muistuvat mieleen — ehkä
liiankin usein.

Eikä ruustinnakaan poikia kieltänyt, mutta Lailalle oli hänestä matka
liian rasittava eikä muutenkaan sopiva. Suostui sentään lopulla ja
käski hänen poimia punaisia viinimarjoja joen kalliorinteillä, koska
niitäkin juhlassa tarvittiin.

He eivät voineet aavistaakaan, kuinka kohtalokkaaksi se matka tuli
heille kaikille.

                                                  ⸻

Varhain seuraavana aamuna tuli isäntärenki kyökkiin nuoravyyhti
käsivarrella.

— Jokohan ne Takamaalle lähtijät ovat valmiit? kysyi hän
sisäkkö-Marilta.

— Tuskinpa ne tänä yönä ovat nukkuneetkaan, kun ovat niin
touhussaan. Kari näkyi jo neljän aikana pyssyään puhdistelevan. —
Kun eväät laitetaan laukkuun, niin valmiit ovat lähtemään.

— Mikä mullikka sieltä tuodaan teuraaksi? kysyi karjakko-Miina.

— Se kaksikesäinen sonni.

— Eiköhän kesänjuonut riittäisi?

— Ei kuulu... Sanotaan olevan tapana pappiloissa, että sonni
piispankinkereiksi teurastetaan.

— Tuskinpa se piispa on syömärimpi kuin muutkaan.

— Iso herra kuuluu olevan... kaksi hevosta pitää olla vetämässä...

Samassa tulivat pojat ja Laila pihalle, kaikilla laukku selässä,
Karilla pyssy ja Atsolla pieni kirves kädessä. Tikapuilta ottivat he
vielä onkivapansa olalleen.

Ruustinna ja rovasti tulivat ovelle katselemaan lähtöä.

— Olkaahan varovaisia, lapset, sanoi ruustinna.

— Älkää menkö varomattomasti liukkaille vesikiville, niiltä voi
helposti luiskahtaa könkääseen, neuvoi isä.

— Saammeko olla yötä Taivalkönkään saunalla, jos illalla on lohilla
hyvä syönti?

— Parempi olisi, jos tulette tänä iltana ennen puoltapäivää, mutta jos iltamyöhällä on
lohilla hyvä syönti, niin siinä tapauksessa voisitte jäädä saunalle
yöksi. Mutta varokaa tulta, jos saunan uunissa kalaa paistatte, ja
tulkaa sitten huomenna.

— Saankohan minä yksin kulkemaan sitä sonnimullikkaa? epäili Olli —
se kun kesän on ollut omilla valloillaan.

— Eiköhän se tule, jollei talu jälessä, niin ajaa edellä kuin
hevosta.

Olli lähti kiivaasti astumaan edellä; nuoravyyhti viuhtasi uhkaavasti
oikeassa kädessä ja laukunkieli loksutti tahtia. Kaikesta näkyi, että
hän ei ollut mielissään.

— On sillä piispallakin omat meininkinsä, kun asettaa tällaiset
touhut keskelle kiireintä työaikaa. Heinääkin olisi vielä tekemättä
ja kohta alkaa ohran leikkuu, mutta väki on typösen tyhjissä
touhuissa, kärteili hän kävellessään.

Ruustinna ja rovasti katselivat perään, kun matkue kulki ensin kujaa
pitkin rinta-aidan taa ja kääntyi sitten karjantietä näreikköön,
jonka yli poikien valkoiset ongenvavat vilkuttivat kuin hyvästiksi.

He ihmettelivät itseään, minkätähden he siinä niin kauan jälkeen
katselivat — aivankuin koulukaupunkiin lähtöä. Heissä piili salainen
aavistus, jonka läsnäolon he tunsivat, ja joka vaikutti mielialaan,
mutta jota ei voinut selittää, eikä kumpainenkaan kehdannut toiselle
siitä mitään mainita.

Matkue kulki ensin leveätä, lätäkköistä karjatietä, joka
kirkonkylästä lähti vahvana runkona, mutta kauempana metsillä
haaraantui lukemattomiksi syrjäpoluiksi. Korkean ahon selältä,
johon vielä näkyi kirkko, pappila ja osa kirkonkylää, kääntyivät he
pohjoiseen johtavaa polkua takamaille.

Pitkältä tuntui taival varsinkin Lailasta ja monesti teki mieli
levähtämään, mutta Ollilla näytti olevan tavaton kiire eikä häntä
uskaltanut pysähdyttää. Päinvastoin näytti vauhti paranevan sitä
mukaa kuin matka lyheni; suoportaiden yli mentiin juoksun hölkkää.

— Kas tästähän se haka alkaa, sanoi Olli kallioselänteelle
noustessaan.

Haka-aidan vieressä he seisattuivat. Se oli melkein uusi pystyaita,
joka kulki joen mutkauksesta toiseen. Molemmilta puolilta näkyi joki.
Alaspäin jatkui se tyynenä, sileäpintaisena suvantona kilometrittäin
korkeiden kalliorinteiden välissä. Kun aamupäivän aurinko paistoi
juuri pitkin sen uomaa, päilyi se kuin kullalla kirjailtu hopeavyö,
joka halkoi tummaa havumetsäistä erämaata. Ylöspäin jatkui
myös tyyntä suvantoa jonkun matkaa, mutta kauempana päättyi se
kimaltelevan valkoiseen vaahtoseinään, jota aurinko niin omituisesti
valaisi. Siellä kohisi Taivalköngäs. Sen pauhina kuului selvästi, ja
sen rannalla näkyi pieni kalasauna kyyhöttävän.

Pojat ja sisko olisivat lähteneet heti könkäälle, mutta Olli käski
heitä auttamaan sonnin kytkemisessä.

He löysivät mullikat ruohoisesta norosta, missä ne juuri söivät
mehevää heinää. Nähtyään ihmiset ne kirmasivat karkuun niemen kärkeen
päin häntä pystyssä, kieli ulkona suusta ja kauhusta mölisten; ne
luulivat tulijoita karhuiksi. Vasta niemen kärjessä ne seisahtuivat
vainuamaan ja kuuntelemaan.

— Arvasinhan, että ne ovat villiintyneet, päivitteli Olli — mutta
kyllä minä sen junkkarin vielä kytken.

He lähestyivät eläimiä hiipien ensin pensaikon suojaa ja sitten Olli
puheli niille maanittelusanoja ja ojensi leipää. — Se, se... tule
pois, Punu... tule pois leipää ottamaan... mutta Punu ei tullut
eivätkä toisetkaan; sieraimiinsa sihkaisten lauma lähti laukkoinaan
niemen selkää pitkin, niin että kangas kumisi.

— Hiisi ne vei, riivatut... Mikä ne on täällä noin arkiinnuttanut?

— Karhut varmaan, päättelivät pojat.

Moneen kertaa he ajelivat arkoja eläimiä edestakaisin pääsemättä
viittä metriä lähemmäksi. Se kaksikesäinen sonni laukkasi aina
perässä.

Viimein Olli keksi hyvän keinon: hän asettui tien vierelle kuusen
suojaan vahtiin, ja kun eläimet tietä pitkin laukkasivat sivu,
niin hän heitti nuoran silmukan sonnin kaulaan. Rajusti ryntäsi
säikähtynyt eläin metsään ja sieltä tiheään pajupensaikkoon, mutta
tanakasti Ollikin piteli nuorasta; ei hellittänyt, vaikka pitkänään
pensaikkoon sonnin mukana sukelsi, kuin pulkka poron perässä. Pajukko
vähän aikaa kiehui ja kuhisi kuin tuulispään puistamana, kunnes
sonni puuskuttaen seisattui ja kyräten mulkoili kiinniottajaansa.
Olli sitoi nuoran koivuun, veti sonnia lähemmäksi puuta ja tekaisi
nopeasti nuoran toisesta päästä päitset sen päähän.

Kari ja Atso ihmettelivät sitä taitoa, millä Olli käsitteli rajua
eläintä. Monta kertaa se ryntäsi koko voimallaan toisten perään,
mutta tuntiessaan nuoran yhä tiukemmalle kiristyvän kuononsa
ympärille, lannistuivat aina sen voimat. Joukolla saattoivat he
sonnin haasta tielle. Vastahakoisesti liikutteli Punu jalkojaan Ollin
perässä, äkäytyi usein kuin ankkuriin, kierautteli lyhytsarvista
päätään ja mulkoili kieroon. Sitä täytyi oikein olantakaa vetää,
kun se kääntyi hakaan päin haikeasti ammumaan vapauteen jääneille
tovereilleen.

Vasta iltamyöhäisellä saapui Olli sonnin kera pappilaan; molemmat
perin väsyneinä.

Päivä oli jo puolessa, ennenkuin erämiehet saapuivat könkään
partaalle. Siihen rantakallion sammalmatolle he istuivat levähtämään
ja ihailemaan luonnon valtavaa leikkiä. Korkealta kallioräystäältä
solui ruskeansinertävä vesi: ensin sileäpintaisena niskavirtana,
sitten alempana valkeaksi vaahdoksi hajoten ja pauhinalla syöksyen
könkään altaaseen, joka kuohui kuin jättiläispata, ja jonka
syvyydestä kuohut roiskahtelivat korkealle ilmaan painuen taas alas
toisten ryöppyjen tieltä. Vaahtopallot kiertelivät ensin neuvottomina
sivupyörteissä ja soluivat sitten tyynelle, tummalle suvannolle,
jossa ne hiljaa lipuivat alas kuin nukkuvat joutsenet.

— Muistatteko, mitä isä kerran kertoi kuulevansa könkään kuohuissa?
kysyi Kari.

— Emme oikein. — Kerro se meille! kehoitti Laila.

— Se on erämaan luonnon suuri soitto, jossa se tulkitsee omia
ilojaan ja surujaan. Siinä kuulet satoja matalampia ja korkeampia
säveleitä, sointuja ja epäsointuja, joiden väri ja voima vaihtelee
vuoden aikojen, ilmojen ja mielialojen mukaan. Mutta sillä on myös
taito tulkita ihmistunteita, kuvailla ihmiskohtaloita. Kuuntele
tarkkaan, niin olet kuulevinasi sivupuron hopeankirkkaassa solinassa
lapsuusajan riemuja, päävirran pauhinassa nuoruuden huumaa ja
intoa, alakosken hiljaisessa kohinassa vanhuuden huokauksia ja
rantakallioiden alaisissa onkaloissa kuolevien korinaa. Se on elämän
sävelmä — siksi se vetää ja viehättää. Mutta monelle se on kuin
seireenien ihana laulu, joka ikuista unholaa ylistää.

— Mitä ne olivatkaan ne seireenit? kysyi sisko.

— Etkö muista Odysseun harharetkien ajoilta niitä kaukaisessa meren
saaressa asuvia, kauniita neitosia, jotka lauloivat niin ihanasti,
ettei kukaan merimies voinut saaren sivu mennä sinne poikkeamatta.
Mutta seireenit olivat samalla hirviöitä, jotka raatelivat palasiksi
jokaisen, ken saarelle astui.

— Minua alkaa peloittaa, sanoi Laila. — Kuulenpa todella siinä
erilaisia ääniä, ja noissa kuohuissa vilahtelee kuin vedenneitojen
käsiä ja jalkoja.

— Lohia ne ovat, sanoi Kari. Pitää laittaa onget kuntoon, mutta
ensin kai syödään aamiainen.

— Niin on parasta, myönsi sisko.

Laila levitti laakealle, sammaleiselle kivelle puhtaan liinan ja
latoi sen päälle laukustaan eväitä, ja pieni seurue asettui piiriin
kiven ympärille. Hyvältä jo ruoka maistuikin pitkän kävelyn jälkeen.
Killi pyyteli myös osaansa eväistä. Se istui vähän syrjemmälle
vikisten hiljaa ja seuraten tarkasti syöjäin jokaista liikettä.
Kun Karin antelias käsi viskasi sille voileivän tai lihakimpaleen,
nappasi se sen ilmasta kiinni ja painui syömään pensaan siimekseen.

Syönnin jälkeen alkoivat pojat onkia. Kari aivan könkään kuohujen
partaalla, Atso vähän alempana, suuressa, pataa muistuttavassa
pyörteessä, jonka koski oli aikain kuluessa kallioon sorvannut.
Laila katseli pyörteen rannalla kalliolla, kuinka vikkelät purolohet
kirkkaassa vedessä perhosonkea tavoittelivat. Auringon valossa
näkyi miten ne pohjalla, kivenkolossa makasivat liikkumattomina.
Mutta kun Atso heitti korean perhosonkensa lähelle, hyökkäsivät ne
vedenpintaan sitä tavoittamaan. Eivät kuitenkaan huolineet ongesta,
joka kirkkaassa keskipäivän valossa näytti hyvin epäilyttävältä,
vaan heittivät pyrstöään halveksivasti ihan ongen vieressä. Atso
vetäisi aina hermostuneesti onkensa pois ja heitti sen uudestaan
samaan kohtaan ja kuljetti sitä vettä pitkin matkien elävän
vesiperhon liikkeitä. Melkein joka heiton jälkeen kävi kala häntäänsä
näyttämässä, mutta ei tarttunut.

— Eivät ne niin tyhmiä ole, että onkea nielevät, ilkkui sisko
kalliolta.

Atsoa harmitti. Hän olisi niin mielellään näyttänyt sisarelleen,
kuinka kaloja koskesta vedellään.

— Se on tämän kirkkaan ilman syy, sanoi hän puolustellen ja istui
rantakivelle katsomaan, miten Kari onki ja saiko hän. Kari oli
pannut vapaansa perhon sijasta hopeanvärisen kala-uistimen. Sitä
hän heitteli viistoon ylös putouksen kuohuihin ja veti hiljakseen
alaspäin, niin että metallikala näytti putouksesta pudonneelta
muikulta, joka pyörtyneenä vinkuroi virtaa alas.

Kauan aikaa hän siinä heitteli helisevää pyydystään, kunnes
eräässä kiven ”kosteessa” uistin tarttui kuin pohjahakoon ja vapa
sujui luokiksi. Samassa posahti vesi ja Karin uistinrulla särisi
vihaisesti: ”krii — kriiii — kriiiii... iii...”

— Lohi on ongessa! tuokaa tänne haavi! huusi Kari sisaruksilleen.

Mutta ennenkuin Atso ja Katri kerkisivät lähteä, oli alaspäin
hyökkäävä lohi vetänyt vähiksi siiman Karin rullalta ja loiskahti
jo heidän kohdallaan, niin että leveä pyrstö heilahti ilmassa kuin
veneen mela. Kari juoksi rantaa pitkin jälessä, kun pelkäsi siiman
kokonaan loppuvan rullalta ja lohen ryöstäytyvän ongesta. Päästyään
tyyneen suvantoon kääntyi lohi äkkiä takaisin ja ui vasten virtaa
niin nopeasti, että Kari ei ennättänyt keriä rullalle löyhtyvää
siimaa. Kuohuihin päästyään äkäytyi lohi pohjaan, oli liikkumatta
kuin hako eikä välittänyt, vaikka Kari kiinnitti nuoraa, niin että
vapa vempeleeksi sujui. Aikansa jurotettuaan teki se taas äkäisiä
liikkeitä puoleen ja toiseen. Krii — kriii — kriiiii, kirkui
rulla, kun raskas kala leimahteli kuohuissa. Mutta viimein sai Kari
sen hinatuksi samaan sivupyörteeseen, jossa Atso tammakoita onki.
Jännityksellä seurasivat Atso ja Laila lohen tulisia liikkeitä;
kirkkaassa auringon valossa näkivät he sen aivan selvästi. Viimein
se väsyi ja kääntyi kyljelleen kallion sivuun, josta Atso sen sai
haaviinsa.

Karin jännitys laukesi, hän melkein hypähteli ilosta nähdessään
edessään ainakin koukkuleukaisen lohen, jonka kokoista
hän ei ennen ollut saanut. Hän tunsi olevansa oiva onkimies, jota
ei turhaan kehuttu. — Vähän myöhemmin sai hän vielä toisen hiukan
pienemmän lohen, ja Atso sai muutamia tammakoita ja harjuksia.

Nopeasti kului onkijain aika. Pojat eivät huomanneetkaan, kun
aurinko vähitellen painui lännen vaarojen taa. Lailakaan ei kerinnyt
viinimarjoja poimimaan, kun hän kiinteästi seurasi onkimista
ja toisinaan itsekin koetti Atson ongella. Vasta sitten, kun
rantametsien tummat varjot lankesivat joen uomaan, ja auringon
viimeiset säteet purppuroivat Taivalvaaran lakea, huomasivat he
hämärän jo lähestyvän.

Onkiminen oli siis lopetettava. He keräilivät kalat vitsaan, ottivat
laukkunsa ja lähtivät kalasaunalle, joka oli vähän ylempänä könkään
korvalla.

Atso ja sisko perkasivat tammakoita ja harjuksia paistinkaloiksi,
sillä aikaa kuin Kari teki tulen saunan uuniin ja toisen
tervattomista puista saunan eteen kalliolle. Kun kalat olivat
peratut, pujotti Kari ne koivuisiin vartaihin, yhden kuhunkin,
sirotteli suolaa päälle ja pisti vartaiden kärjet maahan siten, että
kalat tulivat tulen hohteeseen, mutta eivät ihan liekkeihin. Kun ne
toiselta puolelta olivat paistuneet, käänsi hän toisen puolen tulta
vastaan.

Tällainen kypsentäminen käy hitaammin kuin hiilillä paistaminen,
mutta kala tulee parempaa; se ei pala karreksi, ei hieraannu tuhkaan
eikä jää paikka paikoin raa’aksi. Se on murakkaa kuin juusto ja
samalla mehevää.

Isältään oli Kari oppinut tämän lappalaisten kalanpaistamistaidon.
Siinä samassa paikassa, samoilla kivillä istuen he olivat isän kanssa
kymmeniä kertoja harjuksia paistaneet ja syöneet. Ja merkillistä
siinä oli se, että kotona eivät voissakaan paistetut maistuneet niin
hyviltä kuin nuotiolla valmistetut könkään saunalla.

Illallisen jälkeen istuivat he vielä hetkisen nuotiolla ja katselivat
hämärtyvää luontoa. Syvä joen kuru, jota synkät havumetsät
reunustivat, hukkui pimeyteen. Ei kuitenkaan täydellisesti, vaan
vähitellen lyhentyen. Lopuksi näkyivät vain könkään valkeat vaahdot
ja kappale mustaa suvantoa sen alla.

— Tuo köngäs minua kammottaa näin pimeällä, sanoi Laila.

— Mitä siinä on pelkäämistä, jolleivät ne ryssät..?

— Mitkä ryssät?

— Etkö tiedä tarinaa tästä könkäästä? Atso kyllä on sen isältä
kuullut.

— Mikä se tarina on? kerro se meille! kehoitti sisko.

— Vainovuosina tuli ryssiä Valkeanmeren rannalta näitäkin seutuja
ryöstelemään. Tavarat otettiin taloista, talot poltettiin ja ihmisiä
surmattiin, jos eivät pakoon kerinneet. Kulkipa tätäkin jokea
ryövärijoukko: kaksi venettä täynnä tavaraa ja miehiä.. Kun ryssät
eivät tunteneet jokea eivätkä uskaltaneet itse laskea sen koskia,
pakottivat he erään talon isännän, Laurikaisen, laskemaan etumaista
venettä. Hyvin se matka sujuikin Taivalkönkäälle saakka, mutta
täällä tapahtui ihmeitä. Laurikainen ei puhunut ryssille mitään
könkäästä, käski vaan soutaa kovasti, kun muka tuli pieni koski. Kun
he tulivat putouksen korvalle, hyppäsi hän itse pois veneen perästä
ja ryssät suistuivat suin päin putoukseen. Toinen vene yritti maalle
könkään niskassa, mutta Laurikainen työnsi senkin kuohuihin. Veneet
pirstoutuivat putouksessa, ja kaikki viholliset hukkuivat.

— Löydettiinkö niiden ruumiit? uteli Laila.

— Siitä ei tarina mitään kerro, mutta kyllä kai ne ovat niiden
ryssien henkiä, jotka siellä kallioiden komeroissa korisevat.

— Hyi! — kummitteleeko siellä?

— Eikä kummittele, leikkiä minä puhun, sillä eihän kummituksia
olekaan, vakuutteli Kari.

— Ei ole, mutta karhu voi kyllä käydä yöllä saunan nurkkia
nuuskimassa, lisäsi Atso.

— Kyllä Killi karhut karkoittaa, väitti sisko.

He siirtyivät saunaan, pöyhivät sen lavoille levitetyt vuodeheinät ja
asettuivat levolle. Killi vain jäi yksinään ulkopuolelle vahtimaan.

Mutta uni ei tahtonut tulla. Kun Kari silmänsä ummisti, oli hän
näkevinään könkään kuohut, joihin hän heitteli uistintaan. Atso näki
vedenpintaa viiruilevan perhosonkensa, jota purolohet ja harjukset
tapailivat, mutta Laila kuvitteli ensin ryssien kamalaa tuhoa
koskessa ja siirtyi sitten, ajatuksissaan kotiin, jossa hän tiesi
äidin häntä juuri ajattelevan. Viimein nukkuivat he kaikin lämpimälle
lavitsalle.

Aurinko oli jo kuusten latvojen yläpuolella ja valaisi kirkkaasti
usviin peittynyttä jokilaaksoa, kun Kari heräsi ja herätti toisetkin.

— Emme jouda nyt pitkään nukkumaan, sanoi hän, — sillä meidän pitää
vielä pyytää riistaa ja joutua kotiin iltapäivällä.

— Menemmekö taas ongelle, kysyi Laila pyyhkien unisia silmiään.

— Nyt ei voi onkia, kun putous on sumussa, silloin kalat eivät syö,
mutta metsästys kyllä käy. Näin aamukasteen aikana löytää koira
linnun helposti maasta syönnökseltä ja silloin ne eivät kauas lennä,
selitti Kari.

— Mutta meillähän on vain yksi pyssy. Mitä me toiset siellä teemme?
kysyi Atso.

— Te tulette viinimarjoja poimimaan. Tuolla putouksen yläpuolella on
vene, jolla pääsemme joen taa. Siellä tiedän syvän kalliokurun, jossa
on punaisenaan viinimarjoja ja siinä on myös metsälintuja. Viime syksynäkin
ammuin sieltä useita.

Vastahakoisesti suostuivat toiset Karin ehdotukseen. Mutta he olivat
kuitenkin uteliaita näkemään sen kuivan kalliokurun, josta Kari
kertoi, ja marjoja piti myös saada viemiseksi. He ottivat mukaan
laukkunsa ja ongenvavat, mutta kalat jättivät he saunalle vesikoloon.

Vene oli vuotava, se oli auringon paisteessa ravistunut, kun sillä ei
kevätkalastuksen jälkeen kukaan ollut soutanut. Kun he työnsivät sen
jokeen, pulppusi vettä sisään halkeamista ja poreista aivan virtanaan.

— Tähän seulaan minä en lähde, sanoi Laila.

— En minäkään, lisäsi Atso.

— Kyllä siitä pitävä tulee, kun tukitaan, väitti Kari. He vetivät
sen maalle, käänsivät kumolleen ja Kari alkoi tukkia pahimpia rakoja
nenäliinastaan revityillä kangassuikaleilla. Pienempiin rakoihin
hankasi hän savilietettä, jota oli joen rannassa.

Tämän korjauksen jälkeen tuli vene pitävämmäksi, mutta vuoti vielä
niin paljon, että pojat jättivät sen veteen turpoamaan ja menivät
siksi aikaa koskelle onkimaan. Laila meni saunalle aamiaista
laittamaan.

Pojat innostuivat taas onkimaan, kun harjukset ja purolohet alkoivat
ottaa onkeen. Turhaan sisko heitä monta kertaa aamiaiselle huuteli.
Päivä oli jo puolessa, kun he vihdoin tulivat syömään.

— Meidän täytyy heti lähteä kotiin, siellä meitä jo odotetaan,
hätäili Laila.

— Kuruilla me käymme ensin, se ei vie paljon aikaa, sanoi Kari.
— Pitäähän teidän nähdä ne mahtavat maanhalkeamat, että tiedätte
koulussakin kertoa.

— Mutta jollei sillä veneellä pääse joen yli, niin joudumme vielä
könkääseen.

— Minä takaan, että pääsemme, tenäsi Kari. Ja he päättivät syötyä
yrittää.

2.

Eivätpä lapset tulleetkaan Takamaalta yöksi kotiin, sanoi ruustinna
illalla, kun he ahkerien juhlavalmistelujen väsyttäminä olivat
istahtaneet iltateelle.

— En vielä odotakaan, sanoi rovasti. — Lupasimmehan, että saavat
jäädä Könkäälle yöksi, jos saalis on hyvä.

— Mikä into sinne vetänee — selkosiin — minä en vain siellä
viihtyisi.

— Erämaan suuri luonto ja seikkailut viehättävät... muistan sen
oman nuoruuteni armailta intiaaniajoilta. Ah! kuinka sydän riemusta
sykähteli kulkiessani kiveliön aurinkoisia kumpuja ja vaaroja,
katsellessani sen kohisevia koskia ja tunturien huimaavista
korkeuksista mahtavia näköaloja tai samoillessani pyssy olalla
sen synkkiä korpia ja laaksojen kuruja, joissa joka hetki odottaa
kohtaavansa jonkun petoeläimen, joka voi vaatia kaksintaisteluun
erämaan herruudesta. Siellä on viehätystä ja jännitystä, reipasta
liikettä ja raitista ilmaa. Erämaankävijöille luonto kauniimmat
taulunsa esittää.

— Niin, sinähän olet Lapissa syntynytkin, mutta en minä vain
erämaissa viihtyisi...

— Lapset näkyvät mainiosti viihtyvän.

— Pojista on tullut aivan sinun kaltaisiasi metsänkävijöitä, ja
he saavatkin näin lupa-aikoina harjoittaa mieliurheiluaan, mutta
Lailalle ei sovi sellainen metsäläiselämä. Kadun kun hänet sinne
päästin, kultamuruseni.

— Miksi ei sovi?

— Säätyläistytöissä pitää kehittyä hentoa suloutta, hellämielisyyttä
ja sievää salonkikäytöstä opillisen sivistyksen ohella. Mitähän
Rosenbergin täti sanoisi, jos kuulisi, että Laila on ollut yötä
metsäsaunalla kuin mikäkin tukkilainen ja kulkenut urheilumatkoilla.
Poikamaisia tapoja hän siellä oppii, ja niille tätikin on hirmuisen
vihainen.

— Erämaa karkaisee ruumista, terästää tahtoa,- kehittää
päättäväisyyttä, neuvokkuutta ja itseluottamusta. Niitä ominaisuuksia
tarvitsevat tytöt yhtä hyvin kuin pojatkin.

— Mutta emmehän voi muuttaa ajan käsityskantaa ja tapoja.

— Tyttöjen kasvatukseen nähden ne tulevat aikain kuluessa
muuttumaan. Suomalaiset tytöt eivät saa olla kuin pienijalkaiset
kiinalaiset ylimysnuket, joita kantotuoleissa kuljetellaan.

— Täti aina valittaa, että Laila kesälomalta tultuaan käyttäytyy
kuin pojat... ja kyllä kai täti käytöstavat tietää.

— Jollei olisi näitä piispan juhlia tulossa, niin siellä minäkin nyt
lohia paistelisin poikain kanssa.

— Niin, siellä könkäällähän te kesäisin hyvin viihdytte, paremmin
kuin kotona.

— Luonnon lumousta, rakkaani.

Seuraavana aamuna herättyään yritti ruustinna lapsiaan tervehtimään,
mutta muisti nähdessään tyhjän kamarin, että he olivat poissa. Tuntui
siltä kuin lapset olisivat jo menneet kouluun — ja koulussahan he
tavallaan olivatkin — erämaan koulussa.

Sitten jatkuivat pappilassa kiireelliset juhlavalmistukset. Lukkari
ja suntio tulivat aamulla varhain auttamaan kaunistuspuuhissa.
Kaikilla näytti olevan kiire, sillä piispaa seurueineen odotettiin
jo illalla saapuvaksi. Pappilan piti ulkoakin näyttää tavallista
juhlallisemmalta ja sentähden oli renki-Pekka vedättänyt pihalle
useita kuormia lehteviä, valkorunkoisia hyötökoivuja, joista
lukkari suntion kanssa laitteli kunniakujaa mittaillen askeleillaan
koivujen välimatkat. Niistä tehtiin myös joen niemekkeelle, talon
rantaan, upea lehtimaja, jonka sisälle asetettiin istuimia ja
pöytä keskelle. Päärakennuksessa hääräili ruustinna palvelijoineen
viimeistellen kaunistustöitään: levitteli liinoja pöydille, laitteli
kukkamaljakolta paikoilleen ja järjesteli tauluja seinille.
Leivintuvasta lemusi pihalle monenlaisten paistosten käryä. Siellä
vallesmannin Miina johti ruokien laittoa. Mutta puuliiterin takana
puuhaili isäntärenki, Olli, teurastushommissa päiväläisen kera
pistäen tuontuostakin verisen veitsen hampaittensa väliin. Se
kaksikesäinen sonni, joka oli Ollille tuottanut paljon harmia, oli
heidän käsissään muuttunut lihaläjäksi ja nahkaksi. Kylän koirat
olivat vainuneet tuoreen lihan hajua ja kerääntyneet rähiseväksi
laumaksi odottelemaan teurastähteitä.

— Ettekö lapa siitä tiehenne, hurtat, ärjyi niille Olli ja viskeli
niitä milloin sonnin sarvilla, milloin puukalikoilla. Vinkuen ja
hampaitaan näytellen loittoni sillein lauma hetkeksi, mutta kun Olli
käänsi selkänsä, hiipivät ne lähemmäksi nappaillen maahan pudonneita
tähteitä, siepaten mikä korvan, mikä sarven, mikä sorkan. Silloin
Olli kimmastui ja suurella vitsalla huitoi laumaa ja ajoi sen
tiehensä.

Kaikki nämä mainitut puuhat koskivat juhlan maallista puolta:
silmän- ja vatsanruokaa, hengellisistä piti huolta rovasti itse. Hän
istui kansliassaan ja viimeisteli saarnaansa. Työ oli sujunut hyvin
ja tyytyväisenä hän juuri järjesteli papereitaan, kun ruustinna
hätääntyneen näköisenä ilmaantui ovelle ja sanoi:

— Päivä on sivu puolen eikä lapsia vielä näy. Kyllä ne jo olisivat
ehtineet kotiin, jollei niille ole mitään erikoista tapahtunut.

— Onkimiesten aika kuluu nopeasti kuin huomaamatta, mutta kyllä he
jo ovat matkalla kotiin, lohdutteli rovasti.

— Olli pitäisi lähettää hakemaan — Kohta vieraatkin tulevat ja
lapset ovat vielä sydänmaalla. Hullusti teimme, kun päästimme heidät
yksikseen...

— Olli saa mennä vastaan... Heillä voi olla paljon kantamista. Kari
on jo etevä onkimies ja luulen hänen metsälintujakin ampuneen.

— Jospa vain lapset ehtisivät tulla, ennenkuin vieraat. Muutoin
menee kaikki sekaisin, sillä minä olen kovin huolestunut heidän
tähtensä.

Iltapuolella kasvoi odotuksen jännitys: järveltä varrottiin
piispan seuruetta, metsästä lapsia, joita Olli oli lähetetty
hakemaan. Ruustinna käveli salissa akkunasta toiseen, mutta
useimmin pysähtyi hän katselemaan suurelle karjantielle vartoen
lapsiensa sinne sivutieltä ilmestyvän. Mitä pitemmälle ilta kului,
sitä huolestuneemman näköiseksi hän kävi. Ja rovastikin alkoi jo
ihmetellä lasten viipymistä, kun hän kansliahuoneessa lukkarin kanssa
neuvotteli.

— Nyt ne tulevat! huudettiin pihalta yhteen ääneen. Rovasti ja
lukkari hätkähtivät kuin lievän sähköiskun saaneet.

— Piispa tulee! huudahti ruustinna ovelta, — menkää rantaan vastaan.

Vuojoen kirkonkylään ei silloin vielä ollut maantietä. Kesällä
kuljettiin sinne jalkapatikassa tai veneellä jokea pitkin. Piispaa
vastaan oli sentähden lähetetty pappilasta kaksi venettä ja hyviä
soutajia ja koskien sauvojia.

Rovasti meni ensin salin peräakkunaan katsomaan.

Ja aivan oikein... Niemen takaa kääntyi kaksi venettä pappilaa kohti.
Ei ollut epäilystäkään... hän tunsi hyvin nelilaitansa ja niiden
uudet airot, joista vain terät oli tervattu... ja ketäpä ne muita
olivat keskiveneellä istujat, suurikokoiset miehet sadetakeissaan.

Kiirein askelin riensivät he rantaan valkeaa liinaa heiluttaen ja
ehtivät sinne samalla hetkellä kun veneet saapuivat laituriin.
Ystävällisesti, sydämellisesti tervehtivät siinä kirkonmiehet
toisiaan: hiippakunnan pää ja kaksi asessoria sekä Lapin syrjäisen
seurakunnan sielunpaimen ja lukkari.

— Terve tuloa tänne kaukaiseen Lappiin, pitkistä ajoista.
Sydämellisesti tervehdin teitä omasta ja seurakuntani puolesta.

— Terveisiä etelästä. Jumalan rauhaa toivotan teille, perheellenne
ja koko tälle erämaan seurakunnalle, lausui piispa.

— Toivoin hartaasti, sanoi rovasti, että kaunis ilma suosisi täällä
oloanne ja että nämä jylhän kauniit tummat maisemat loistaisivat
aurinkoisessa valossa, mutta toisin kävi: sumuinen sää teki ne
painostavan synkiksi.

— Minusta Lapin luonnolla aina on oma lumoava vaikutuksensa sekä
kirkkaina että synkkinä päivinä. Nuo korkeat tunturit, joiden
huipuilta avautuu pienen valtakunnan laajuinen näköala, viittaavat
henkeämme korkeutta kohti, nuo synkät rotkot ja korvet muistuttavat
pimeyden voimasta, joita vastaan on taisteltava. Valkeus ja pimeys ne
täällä voimakkaimmin kuin missään muualla taistelevat ylivallasta,
puheli piispa innostuneesti, kun he mäkeä ylös hiljalleen astelivat.

Hupaisesti kului sitten ilta rattoisessa keskustelussa, kahvia
juodessa ja päivällistä syödessä pappilan suuressa, koristellussa
salissa. Piispa ja asessorit kertoivat etelän kuulumisia, rovasti ja
ruustinna kuvailivat pitäjän oloja. Tuntui kuin lämmin elähdyttävä
tuulahdus olisi tuonut virkeyttä ja herättänyt viihtyisää mielihyvän
tunnetta, kuten aina henkisesti rikkaiden ja toverillisten
henkilöiden kanssa seurustellessa.

— Onpa komeaa lohta, sanoi piispa päivällispöydässä. — Taitaa olla
veljen pyytämää... Muistaakseni sinä olet mainio perhosonkija.

— Poikani Karin onkimaa tämä on. Hän sai eilen kaksi vähässä ajassa
ja lisäksi kymmeniä harjuksia.

— Niin ne nuoret kasvavat, ja me vanhenemme, sanoi harmaahiuksinen
asessori. — Kun viimeksi Vuojoella kävimme, olivat pojat vielä
pieniä palleroisia, nyt jo lohenonkijoita.

— Missä lapset nyt ovat, kun ei ole näkynyt? Eivät kai vielä ole
koulukaupunkiin menneet? kysyi piispa.

Ruustinnan kasvot punastuivat häpeästä. Pitikö hänen selittää
vieraille, että lapset ovat olleet jo toista vuorokautta erämaassa.
Mitähän vieraat sellaisesta kasvatuksesta ajattelevat! Hän katsoi
käskevästi mieheensä: selitä sinä, kun olet enemmän syypää lapsien
poissaoloon.

— Ongelle ja marjaan menivät, odotamme juuri kotiin. Olipa hyvä,
ettei sanonut olleen yötä metsässä, ajatteli ruustinna ja selitti
vieraille:

— Viikon perästä on kouluunkin lähdettävä, jos mieli täältä ehtiä
ajoissa. Minä aion mennä pitämään hoitoa lapsille.

— Hankalaa on koulunkäynti näin kaukaa, huomautti asessori.

— Pitäisi täältä päästä etelämmäksi, sanoi ruustinna, — mutta Juhoa
ei vaaleissa onnista. Viimeksi Syvärannan seurakunnan vaaleissa kirkkoherran
toinen yhden äänen enemmistöllä vei viran. Olisi siinä,
aivan kaupungin reunassa, sopinut lapsia kouluuttaa. Ei ole onnea
meillä!

— Jumalalla on onnen ohjat, huomautti piispa. — Ja Lappikin
tarvitsee miehensä.

— Viihtymys, kodikkuus ja hyvinvointihan täällä huokuu vastaamme
kaikkialta, lisäsi asessori.

Vieraat olivat juuri nousseet pöydästä ja katselivat salin akkunoista
hämärtyvää luontoa, kun sisäkkö tuli saliin ja ilmoitti hätäisellä
äänellä:

— Ollilla olisi asiaa rovastille.

Ruustinna ja rovasti riensivät salista niin nopeasti, että se herätti
vieraissa ihmettelyä.

Olli seisoi hikisenä ja hengästyneenä porstuassa eikä tahtonut saada
sanaa suustaan.

— E-en löytänyt lapsia, sai hän sanotuksi.

— Herra armahtakoon...! Minne ne ovat joutuneet? huudahti ruustinna
tuskasta väräjävällä äänellä.

— Näkyikö heidän tavaroitaan könkäällä... eikö näkynyt Killiä?...
huutelitko heitä.? kyseli rovasti hämmästyneenä.

— Ei ketään kuolevaista, ei ristinsielua näkynyt eikä kuulunut,
vaikka huusin ääneni käheäksi. Iltatyvenellä kuului varmaan huutoni
neljänneksen päähän. Könkäällä he ovat onkineet. Löysin kalaläjän
vesikolosta, siinä oli pari lohta, tammakoita ja harjuksia,
nähtävästi eilen ongituita. Pirtillä ovat olleet yötä ja paistaneet
kalaa, sillä ruotoja oli tuohisessa, makuusijat lavitsalla ja kiuasta
oli vielä tänä aamuna lämmitetty.

— Eikö näkynyt laukkuja tai mitään heidän tavaroitaan?

— Ei mitään... ei onkivapojakaan.

— Taivas varjelkoon lapsiani, Jumala auttakoon, että saisin heidät
vielä elävinä kotiin! vaikeroi ruustinna.

— Miehissä etsimään, he ovat vain eksyneet... Kaikki eivät ole
voineet samalla kertaa hukkua, ja olisi ainakin Killi jäänyt
rannalle, päätteli rovasti.

Ruustinna juoksi väentupaan käskemään miehiä kadonneita etsimään.
Sitten Olli lisäsi:

— En uskaltanut ruustinnan kuullen mainita, että könkään alla
suvannon pyörteessä kellui kumollaan särkynyt vene, ja alempana oli
mela rannalla.

— Herra armahtakoon! — Oliko se meidän veneemme?

— Siltä se näytti, mutta en ole varma, kun en käynyt könkään
niskalla venevalkamassa.

Rovasti tuli kalman kalpeaksi ja vapisi kuin jäätävän kylmän
kourissa, niin että hampaat kalisivat. Hän ei ollut mikään pelkuri
mies, mutta Ollin kertomus viittasi kauheaan tapaukseen. — Olisiko
sittenkin pojille tullut se hirvittävä erehdys, josta oli aina
varotettu, että ei saa mennä veneellä aivan lähelle könkään niskaa,
kaikkinielevää kurimoa.

— Ei — ei, se ole mahdollista — ei Kari ole ollut niin varomaton...

— Olli, juokse nimismiehelle ja pyydä, että hän hälyttää miehiä
etsimään. Tuokaa nuoria, pohjahara ja tuulasparila joelle. Minä menen
sinne omien miesten kanssa edellä.

Hänen täytyi kertoa vierailleen Ollin järkyttävä uutinen.

— Ei luoja ole sinulle niin suurta koettelemusta antanut, lohdutteli
piispa.

— Me lähdemme mukaan etsimään, esittivät asessorit.

— Ei —, nimismies järjestää suuretsinnän koko kylän väellä. Vieraat
ovat hyvät ja lepäävät talossa, kyllä me löydämme, jos he ovat
hengissä.

Renki-Pekka ei ollut nähnyt rovastin koskaan juoksevan sellaista
vauhtia kuin silloin, kun he kahden riensivät iltahämärään peittyvää
metsäpolkua Taivalkönkäälle kummallakin nuoravyyhti olkauksessa.
Korkealla mäenkukkulalla he pysähtyivät huutamaan ja kuuntelemaan.
Ei kuulunut vastausta, erämaan yön suuri hiljaisuus tuntui sydäntä
ahdistavalta. Joku varis vain kaikkosi yöpuultaan polun vierestä ja
lensi parkuen metsän pimentoon.

Könkään lähellä huusivat he uudestaan, pitkään ja voimakkaasti.
Kumeasti vastasi siihen kaiku joen kalliokurusta könkään kohinan
säestämänä — muuta ei kuulunut.

Suvannon pyörteessä kellui kumollaan särkynyt vene. Keula oli
poikki, kaksi laitaa revennyt melkein irralleen ja pohjasta oli
lähtenyt sälöjä. Se muistutti ammuttua ja selälleen kellahtanutta
vesilintua, jolta on toinen siipi katkennut. Se oli pappilan vene —
sen he huomasivat kohta. Eikä ollut epätietoista, miten erämiehille
oli käynyt, jos he olivat olleet veneessä, sillä kukaan ei ole
Taivalkönkäästä elävänä tullut alas.

Kauhu kuvastui rovastin kasvoilla, hän vapisi eikä tahtonut saada
sanaa suustaan, kun hän pyysi Pekkaa käymään venettä Alasuvannolta,
jossa piti olla useita kyläläisten kalaveneitä.

Pekka juoksi alaspäin sumuista jokirantaa, mutta onneton isä kulki
putoukselle vapisevin polvin, laahustavin askelin ja silmissä kiilto
kuin unissakävijällä. Hän kävi könkään niskassa, missä vene oli
ollut, kävi kalasaunassa, mutta siellä ei ollut ketään, seisattui
sitten kuohujen alle, pyörteen reunalle.

Kaikki tuntui muuttuneen. Ennen oli hän ihaillen katsellut
luonnonvoimien valtavaa temmellystä, nyt oli köngäs kuin hirviö,
kauhistuttava Skylla, jättiläislohikäärme, joka purskutti suustaan
kellertävän valkoista vaahtoa, ähisi ja korisi uusia ihmisuhreja
vaatien. Hän oli kuulevinaan lastensa avunhuutoa, valitusta ja itkua,
ja mielikuvitus maalaili pöyristyttäviä kuvia; hän oli näkevinään
lapsensa kalliolle nostettuina, jäykistyneinä ruumiina rinnatusten
hakumiesten ympäröiminä. — Hänen päätään huimasi, hän vaipui
kalliolle istumaan, kaatui siitä kyljelleen ja pyörtyi — ensikerran
eläessään.

Kun hän alkoi tointua, kuuli hän miesten ääniä metsästä, kauempaa
ja lähempää, yksinäisiä huhuiluja ja voimakasta yhteishuutoa.
Nimismiehen kokoamat hakumiehet lähestyivät siellä leveänä rintamana
ja alhaalta kuului kiivasta soutua.

Pekka oli saanut veneen ja tavannut sitäpaitsi neljä kirkonkylän
miestä kahdella veneellä tuulastuspuuhissa. He olivat ensikertaa
tulleet sinä kesänä harjuksia ja lohia tuulastamaan. Kuultuaan Pekan
asian he olivat kiireesti sammuttaneet tulensa ja lähteneet Pekan
matkaan.

Nimismies järjesti etsinnän. Muutamia varmoja miehiä, jotka tunsivat
erämaan kuin viisi sormeaan, hän lähetti joen takaisiin metsiin
huutelemaan siltä varalta, että lapset eivät olisi hukkuneet, vaan
eksyneet. Toiset kulkivat jokirantaa alaspäin. Veneiden kokkaan
kiinnitettyjen parilain päälle tehtiin tervaksista suuria roihutulia
ja niiden valossa tarkastelivat tuulastajat joen pohjaa, missä se
vain näkyi. Pyörteitä ja syvennyksiä harattiin koukuilla, kekseillä
ja onkinuotilla.

Joen rannalta löydettiin pensaihin tarttuneet onkivavat, äyskärit,
airot ja teljot. Veneessä oli kiinni Lailan laukku, josta löytyi
marja-astia ja voileipiä. Nämä löydöt vahvistivat sitä olettamusta,
että kaikki olivat suistuneet putoukseen ja hukkuneet.

Etsintää jatkui koko yön ja seuraavan päivän lauantai-iltaan asti.
Sitten tuli uusia miehiä tilalle ja nimismies päästi entiset kotiinsa
lepäämään.

Pappilassa oli itkua ja valitusta. Tapaus teki vieraisiinkin
järkyttävän vaikutuksen. Ruustinna oli valvonut koko yön ja rukoillut
kamarissaan. Hän oli kuumehoureissa, kun rovasti murtuneena, ruumiin
ja sielun voimiltaan lamaantuneena tuli kotiin käymään. Niin oli
piispan juhlista tullut suuri surujuhla ei ainoaltaan pappilaan, vaan
koko seurakuntaan.

Piispankinkerit oli peruutettava; kansan lukutaitoa ei voitu tutkia
eikä rovasti kyennyt saarnaamaankaan sunnuntaina. Hänen edestään
piti piispa jumalanpalveluksen saarnaten kirkkoon kokoontuneille
vanhuksille, vaimoille ja lapsille — miehet olivat enimmäkseen
joella ruumiita naaraamassa. Saarnassaan mainitsi hän tämän
kaamean tapaturman esimerkkinä siitä, miten ihminen, nuori ja
elinvoimainenkin, on heikko, ’se on kuin kedon kukkainen, joka
kukoistaa, mutta myrsky tai niittäjän viikate voi sen hetkessä
taittaa’. Yksikään silmä ei jäänyt kuivaksi, ja kun lukkari saarnan
loputtua alkoi virren, tyrehtyi ääni hänen kurkkuunsa ja asessorien
täytyi johtaa veisuuta.

Kun ruumiita ei löydetty, vaikka kuinka olisi etsitty, päätettiin,
että ne ovat pyörteessä kantautuneet kallionalaisiin suuriin
onkaloihin, joita könkään kuohut olivat sinne aikain kuluessa
kaivaneet. Mutta etsimistä siitä huolimatta viikkomäärin jatkettiin.

Piispan seurue koetti lähtiessään lohduttaa surevia vanhempia.

— Te ette enää viihdy täällä kiveliössä, jossa olette menettäneet
rakkaimpanne, teidän pitää päästä etelämmäksi, sanoi piispa
lähtiessään.

— Mitäpä arvoa on enää elämällämme, lausui rovasti nöyrästi.

3.

Vaikka vanhemmat ja koko Vuojoen seurakunta uskoi erämiestemme
hukkuneen, ja vaikka järkyttävä uutinen heidän kuolemastaan kierteli
pitäjästä toiseen, ei kuitenkaan heidän kohtalonsa ollut aivan niin
kamala. Viimeksi tapasimme heidät aamiaisella kalasaunan edustalla.
Sen päätyttyä keräsivät he tavaransa laukkuihin, ainoastaan kalat
jäivät vesikoloon siksi aikaa, kun he kuruilla aikoivat viipyä, ja
niin menivät he veneelle, jonka Kari kehui hyvin tiivistäneensä.
Onkivavat ottivat he mukaan sentähden, että voisivat palatessa
koettaa kalaonneaan joen toisella rannalla, könkään alla, jos aikaa
näyttäisi riittävän. He asettivat tavaransa veneeseen, kutsuivat
sinne Killin ja soutivat kaikin voimin joen taa. Kun he pääsivät
rantaan, oli vene melkein puolillaan vettä.

— Tämähän vielä vuotaa hirveästi, huomautti Atso.

— Kyllä sen saumat turpoavat tiiviiksi, kun jätämme siksi aikaa
veteen, selitti Kari.

Ja he sitoivat sen hangasta rantapajuun, ja Laila jätti laukkunsa
sen keulaan. Kiireesti he alkoivat kiivetä joki-uomasta laakson
kalliorinnettä, jonka päällä levisi melkein tasainen, harvametsäinen
puolukkakangas. Porojen tallaamaa polkua he sitten astelivat rotkoa
kohti.

Mutta vene ei pysynytkään paikoillaan rannassa. Mitä enemmän siihen
vettä tulvi, sitä suuremmalla voimalla virta painoi sitä alaspäin.
Nuora pääsi irti pajusta ja vene alkoi liukua virran mukana könkään
räystäälle, josta se syöksyi kallioihin, kaatui kumoon ja ruhjoutui
pahasti.

Jos eränkävijämme olisivat neljännestunnin ajan viipyneet rannalla,
olisivat he nähneet tämän näytelmän ja heiltä varmaan olisi jäänyt
kuruilla käynti toisiin aikoihin. He olisivat neuvottomina jääneet
joen rannalle kotoa apua odottelemaan. Mutta silloin olivat he jo
lähellä matkansa päämäärää.

                                                  ⸻

Lapissa ja koillis-Suomessa on paikoin kuivia, jopa satakin metriä
syviä, jyrkkäseinäisiä kalliokuruja, jotka tavallisesti johtavat
johonkin jokilaaksoon. Eräs sellainen aukeni kankaan takana
erämiestemme eteen. He kävelivät peräkkäin sileää kangasta, kun Killi
katosi äkkiä heidän edestään kuin olisi maa sen niellyt. Pian näkivät
he itsekin kaitaisen, tumman uoman kuin jättiläisten juoksuhaudan,
joka lähemmäksi tullessa leveni ja syveni. Reunalta katsoen näytti se
heistä maan sisään johtavalta Tuonelan portilta. Rosoiset, ruskeat
kalliorinteet suistuivat paikoin kohtisuorina seinäminä, paikoin
lohkareiden peittäminä huimaavaan syvyyteen. Rotkon pohjalla kiilui
hämärästi pieni lampi ja siitä näytti uoma jatkuvan kuusikkoisena
korpena puoleen ja toiseen. Ilmassa leijaileva usva lisäsi tämän
jylhän maiseman kolkkoa kammottavuuden tunnetta.

— Huu! Huu! täällä asuu itse Hiisi! huudahti Laila — ja ilkeät
noidat... tuolla vastaisella rinteellä on luolan suu.

— Paholaisen pesäksi sitä kansa sanookin, virkkoi Kari, — vaikka en
minä sieltä viime kesänä mitään tavannut.

— Lähdetään pois! Tässä on maa avannut kitansa nielläkseen meidät...
Minua pelottaa.

— Kuvitteletko olevasi satujen prinsessa, jonka ilkeä noita yhtäkkiä
tempaa tuonne luolaansa, sanoi Kari. — Kyllä me sinut pelastamme...

— Täällä Lapissahan ne uskovat olevan lumottuja luolia. Juuri
tällaisissa paikoissa niitä voisi olla.

— Käydään katsomassa tuota Paholaisen pesää, sittenpä nähdään,
ehdotteli Atso.

Samassa kaksi muuttohaukkaa pyrähti lentoon kalliotornista hätäisesti
kirkuen. He ensin niitä vähän säikähtivät, mutta mielikseen sitten
katselivat niiden sulavia liikkeitä, kun ne kaarrellen kohosivat
korkealle avaruutta kohti. He itse alkoivat laskeutua syvyyteen.
Käsillä kiven kulmista pidellen, varovasti jalkoja ulkonemille
asetellen he laskeutuivat vinosti rinnettä. Silloin tällöin irtaantui
kivi jalan alta ja vyöryi kumisten kurun pohjalle, missä se
paukahdellen halkesi kallioon törmätessään.

Kurussa tapasivat he aivan erikoisen kasvimaailman. Rinteitä peitti
monin paikoin lapinvuokkojen, sianmustikkain, kurjenkanervien ja
sielikköjen kutomat matot. Lähempänä pohjaa kasvoi vaaraimia ja
punaisia viinimarjoja tiheinä pensaikkoina ja niiden oksat taipuivat
maahan marjain paljoudesta. Laila ja Atso alkoivat niitä poimia,
mutta Kari meni Killin kanssa korpeen metsälintuja etsimään.

Lammesta lirisi pieni puro kivien lomitse, mutta vähän matkaa
maanpinnalla juostuaan se painautui kallion rakoon, josta
kuului pienen maanalaisen kosken porinaa. Puron rannalla kasvoi
karhunputkia. — Mutta mikä on niitä repinyt ja lahmannut ja
juurakkoja kaivellut? (Maassa on puoleksi syötyjä juuria ja niiden
valkeita muruja). — Tämä on karhun työtä, päättelee Kari. — Kas...
täällä märässä sammaleessa ovat jäljet... kylläpä ovat leveät; ei
yllä vaaksa yli, ja pitemmät ne ovat kuin miehen jäljet. Tuossa
näreen juurella on herja maannut, tuosta kiskonut kannon juuriltaan
ja tuossa kierauttanut tonnin painoisen kiven toiselle kyljelleen
kuin näyttääkseen voimiaan. — Karin selkäpiitä karmii, mutta hän
rohkaisee mielensä. Hän asettaa pyssyn kainaloonsa, vetää hanan
ylös valmiiksi, että jos se ruoja yhtäkkiä nousee pensaan takaa
kahdelle jalalle, lyö leveitä kämmeniään yhteen ja viheltää kumeasti
kuin haastaen: ’poika, tulepa näihin tassuihin’, niin kuumasti hän
aikoo sitä tervehtiä — sydämeen käyvästi. Mutta hän ei sittenkään
voi karkoittaa pelkoaan, joka hiukan vapisuttaa polvia, ja tuntuu
kuin vuotaisi niistä voima jalkaterien kautta maahan. — Missä
lie Killikin? — Killi se — Killi se, see — tule pois, Killi...
katselehan näitä jälkiä... Killi nuuskii makuusijaa; niskakarvat
nousevat pystyyn ja se näyttää kasvaneen suuremmaksi, mutta sitten
sen selkä siliää, häntä painuu hervottomana koipien väliin, ja se
vikisee. Se on merkki, ettei Killistä ole sillä kertaa karhukoiraksi
— se pelkää.

Kari etsii silmillään Atsoa ja siskoa. — Siellähän ne poimivat
rinteellä... näyttävät pieniltä kuin lintukotolaiset — Kari kävelee
vaistomaisesti sinne päin, ja Killi seuraa aivan kintereillä.

— Mutta mitä minä heille sanon?... niinkö, että tuolla puronrannalla
on karhu elellyt. Silloin Atso kotona ja koulussa nauraisi, että
jälkiä lähti pakoon — mies! — Ei, en kerro mitään.

— Miksikä nyt jo tulet? huutaa Atso.

— Tulkaa tännepäin poimimaan, tuolla rinteellä on paljon marjoja.

Karia jo harmittaa oma pelkuruutensa.

— On sekin miehen työtä, että lähtee jälkiä pakoon, vaikka on pyssy
kädessä, moittii hän itseään. — Killi see, lähdetäänpä uudestaan. Ja
kiirein askelin painuu Kari noroon ja manailee äskeistä pelkoaan...
ikäänkuin karhu olisi mikään urhea eläin... pelkuri raukka...
useammin se pakoon lähtee kuin päälle ryntää... lapsiakin pelkää.
Ihmisen kasvot sitä ihan kauhistavat.

Killi juoksee edellä noroa pitkin. Heinikossa näkyy vain ruskea selkä
ja häntä, kun se siellä risteilee puoleen ja toiseenkin. — Onkohan
se päässyt jälille? — Samassa rymisee sen edessä ja musta möhkäle
kohoaa heinikosta. Karin silmät hiukan suurenevat, mutta hän vetäisee
kuitenkin pyssyn poskelleen. Silloin näkee hän sen mustan hajoavan
ilmaan eri tahoille ja kuulee emäkoppelon kotkotusta.

— Ot, ot, ot, — ot, ot, ot — ot... kotkottaa koppelo lentäessään
kuusenoksalle, aivan Karin eteen. Metsopoika istuutuu hiukan
alemmaksi samaan puuhun. Kari on ensin kahdella päällä, kumpaako
ensin ampua. Komeana istuu koppelo, painaa kaulaansa alas ja ääntelee
Killille, joka alkaa sointuvasti, tasaisessa tahdissa haukkua,
hengähtäen aina väliin ja katsahtaen pyssymiestä. — Ei raski Kari
vielä ampua emää niin nuorilta pojilta, vaan pudottaa metson. Koppelo
lentää säikähtyneenä kuusikkoon.

Killi löytää vielä toisen metson ja sitten nuoren koppelon. Kari
pudottaa nekin ja pistää laukkuunsa. Hänellä on hyvä mieli. Nyt hän
uskaltaisi vaikka keihäs kädessä mennä karhua vastaan. Hän tuntee
olevansa oikea metsämies.

Kun koira ei löydä enää muita lintuja, palaa Kari toisten luo
näyttämään saalistaan, jotka täyttävät jo pienen laukun. Mutta onpa
toisilla marjojakin jo tuohiset melkein täynnä.

Karin suunnitelman mukaan lähtevät he kurua ylöspäin ja aikovat sen
latvoilta kulkea veneelleen.

Sillä välin on sumu kurusta haihtunut, se on noussut taivaalle,
joka vähitellen on pilveytynyt. Hiukan näkyy vielä aurinkoa pilvien
raosta. Tuulikin on kiihtynyt. Uomassa sitä ei tunnu, lammin pinta
on peilikirkkaana, mutta rinteiden päällä oksat heiluvat ja pilvillä
näkyi olevan tavaton kiire.

Hitaasti kävi kulku kivistä rinnettä, hankalaa se oli kurun
pohjallakin, jossa oli vetisiä noroja ja korpipaloja, ja missä uoma
oli kaitaisempi, siellä oli rinteistä valunut särmikkäitä kiviä
pohjalle saakka.

— Mitä me täällä tarpoilemme pitkin noroja ..? Miksi emme mene
suoraan veneelle? kysyi Atso.

— Katsellaan lintuja tuolla uoman perällä, vastasi Kari.

Mutta hänen mielessään oli isompi otus — karhua hän ajatteli ja sen
ampumista.

— Näin kolmisin olisi turvallisempi tavata se täällä norossa
putkenjuuria kaivamassa. Hän ampuisi sitä lavan taakse tai edestä
rintaan, kävisi kotoa apua ja miesvoimin kannettaisiin se pappilan
pihalle, johon kerääntyisi pitäjäläisiä ihmettelemään — piispakin
sen näkisi. Torahampaat ripustaisi hän kellonperiin muistoesineiksi,
nahkan antaisi vanhemmilleen joululahjaksi ja pääkallon koulun
kokoelmiin.

Mutta ei näkynyt karhua noroissa, ei metsälintujakaan. — Kun he
nousivat kurun perältä kankaalle, alkoi jo hiljakseen sataa ja
sentähden he kiirehtivät kulkuaan.

— Sinähän viet meitä väärään suuntaan, sanoi Atso hetken kuluttua —
ihan pohjoiseen, vaikka koti on etelässä.

— Tulkaahan perässä, täältä se vene löytyy, vakuutti Kari.

— Minunkin mielestäni me kuljemme väärään suuntaan, sanoi sisko.

— Teillä on marjoja poimiessa maailma pyörähtänyt toisinpäin, väitti
Kari.

Ilmansuunnista kinastellen he kulkivat, Kari yhä edellä ja Laila
viimeisenä, kävelivät tunnin, kaksikin, mutta jokea ei tullut
vastaan. Kangas muuttui kuusikkoisiksi lehtomaiksi, tuli eteen
muutamia soitakin ja kauempaa näkyi outojen tunturien huippuja.
Kari jo hätääntyi. Sen näki hänen kävelystään, kun hän äkkiä
muutteli suuntaa ja puikkelehti kuin jänis — ja siitä, että korvat
punottivat. Ja hätä tuli pian toisillekin. Eksyneen kiire valtasi
heidät; he melkein juoksivat puhumattomina. Kari ei joutanut ampumaan
metsojakaan, joita Killi ajoi puihin heidän edestänsä. Hän peljätti
ne lentoon, ja Killi katseli häntä kummastellen.

Tuli puro eteen. Sen rannoilla oli luokonaan helmisimpukkain kuoria.

— Täällä on käynyt karjalaisia helmenpyytäjiä tänä kesänä, sanoi
Kari.

— Mikä puro tämä on? kysyi Atso.

Kari ei sitä tiennyt. — He menivät puron yli kaatunutta kuusta
myöten ja istuivat suuren kelohongan juureen levähtämään. Kari
tunnusti avoimesti, että hän ei tiennyt enää ilmansuunnista, eivätkä
toisetkaan sanoneet enää tietävänsä. Laila pyyhki itkua silmistään,
kun hän sanoi:

— Nyt me emme kerkiä kotiin tänä päivänä, ja äiti siellä hartaasti
odottaa.

— Kyllä vielä kerkiäisimme, jos pääsisimme oikealle suunnalle,
väitti Kari.

Ja he koettivat siinä määräillä ilmansuuntia. Aurinkoa ei näkynyt.
Tuulen suunnan he näkivät puiden latvoista ja pilvien kulusta,
mutta eivät tienneet, miltä ilmansuunnalta se puhalsi. Silloin Kari
muisti isän kerran neuvoneen, että eksyksissä pitää istua vähän
aikaa paikoillaan ja sitten kylmästi harkiten ottaa selvää luonnon
merkeistä. Siinä istuessaan he myöskin tunsivat, että nälkäkin
alkoi taas hätyytellä. Pikimmältään purasivat he eväittensä loppuja
ja maistelivat marjoja päälle tuohisista, joita he uskollisesti
kuljettivat mukanaan.

Lappalaisilla ja muilla erämaiden asukkailla on aina kompassi mukana
— ei sellainen metallinen ja magneettineulalla varustettu, vaan
luonto näyttää heille ilmansuunnat pilviselläkin ilmalla: puissa
ovat pisimmät oksat eteläänpäin, muurahaiskekojen avoin sivu on myös
sinnepäin, puiden rungoissa on enemmän jäkälää pohjoissivulla, samoin
ovat kivien pohjoissivut enemmän sammalen peittämiä kuin eteläsivut.
Näitä merkkejä oli rovasti kerran pojille selittänyt, mutta nyt ne
asiat olivat jo unohtuneet. Olisi kotona ollut kompassikin, mutta he
eivät olleet muistaneet sitä ottaa mukaan. Se pieni esine olisi nyt
heidät pelastanut monista kärsimyksistä.

Pieni auringon pilkahdus pilvenraosta olisi myös riittänyt heille
näyttämään ilmansuunnat ja tien kotiin. Mutta taivas pysyi tiukassa
pilvessä, vaikka tihkusade, joka oli kastellut metsän märäksi, oli
illempana tauonnut.

Yhteisesti he arvioivat ilmansuuntia ja lähtivät astelemaan sinne,
missäpäin Laila ja Atso luulivat etelän olevan. Atso otti nyt
etumiehen paikan. Äänettöminä kulkivat he synkkien metsien halki,
masentuneina matkan vaivoista ja suuren erämaan luonnon painostamana.
Heistä näytti jo melkein varmalta, etteivät sinä iltana kerinneet
kotiin — hyvä, jos pääsivät Taivalkönkäälle. Ja jokainen heistä
tiesi ja tunsi olemuksessaan, että heitä kotona jo kaivattiin,
odotettiin joka hetki tulevaksi. Se heitä enemmän huoletti kuin
jääminen yöksi erämaahan.

Pilvinen syyskesän ilta pimeni nopeasti, tummat havumetsät tulivat
vieläkin synkemmiksi, ja tuuli kohisi raskaasti puiden latvoissa.
Se kaikki lisäsi avuttomuuden tunnetta, jota he kyllä koettivat
karkoittaa, mutta joka kuitenkin kasvoi sitä mukaa kuin ilta pimeni.

Ei nähnyt enää kiertää kaatuneita puita, kiviä ja vesikoloja.
Varsinkin Laila, metsään tottumaton kun oli, niihin usein lankesi, ja
silloin pääsi häneltä itkunsekainen valitus:

— Älkää jättäkö, minä en jaksa enää, jalkoja pakottaa ja kengät ovat
ihan täynnä vettä.

Eikä ollut Atsollakaan mieli metinen, kun hän väsynein jaloin,
märkänä ja hidastuvin askelin kulki Karin perässä, joka taas oli
tullut etumieheksi.

— Se on sinun syysi, Kari, että jäämme metsään yöksi, kun et
lähtenyt suoraan kotiin.

— Ei ole hätä tämän näköinen — Täällä sinä mieheksi karkenet. Oikea
erämies voi olla yötä millä mäellä hyvänsä.

— Mutta oikea erämies tietää missä, hän kulkee, eikä sokkoile kuin
lautapää härkä.

He tulivat mäntymetsää kasvavan harjun rinteelle, jonka alla kiilui
pienehkö lampi.

— Tässä olemme yötä, sanoi Kari. — Tahdon teille näyttää, että
voidaan sitä metsässäkin valmistaa mukava yösija.

Kari hakkasi tervaskannon, pilkkoi sen palasiksi ja viritti kaatuneen
hongan lähelle roihutulen. — Kun maa oli sateen jälkeen märkä, ei
tarvinnut metsäpaloa pelätä. — Puun rungolla istuen kuivailivat he
märkiä vaatteitaan ja jalkineitaan.

Nuotion lämmössä lieveni väsymys ja mielialakin kävi leppoisammaksi.
Haukattiin vähän voileipääkin ensi nälkään ja illalliseksi aikoi Kari
paistaa linnunlihaa.

Lähellä seisoi verrattain vahva kelohonka. Kari kaatoi sen maahan,
hakkasi siitä kaksi parin metrin pituista pölkkyä ja kantoi ne
nuotiolle Atson kanssa. Isomman pölkyn asetti hän aluspuuksi,
veisteli vähän päältä tasaisemmaksi ja asetti toisen pölkyn edellisen
päälle. Sitten iski hän hoikan koivukangen maahan, sujutti sen
kaareksi ja löi rautanaulalla sen latvan päällimmäisen pölkyn
keskipalkoille. Kanki esti pölkkyä putoamasta. Kun hän niiden
rakoon asetti tervaslastuja ja sytytti ne palamaan, levisi tuli
myös pölkkyihin, jotka alkoivat tasaisesti palaa ja levittää lämpöä
ympäristöön.

— Miksi emme tee roviotulta? Sehän lämmittää hyvin, kysyi Atso.

— Roviotuli toisinaan polttaa, toisinaan paleltaa. Puut palavat
roviossa nopeasti ja silloin on kyllä lämpöä, mutta jollei herää
lisäämään puita nuotioon, niin hampaat kalisevat aamulla, kun
hiilloskin on sammunut. Tällainen rakovalkea eli laiskan pojan nuotio
palaa aamuun asti.

Yhdessä he tekivät vuoteet havuista ja lehdeksistä, jotka ensin
kuivattiin. Sateen varalta tekivät he havuista katoksen, joka samalla
pidätti nuotiosta säteilevää lämpöä. Sen alla oli verrattain mukava
loikoilla ja Lailastakin alkoi tuntua, että metsässäkin voidaan
hankkia mukiinmenevä yösija.

Sillä aikaa oli Laila kyninyt metson, Kari sen sitten perkasi,
jättäen Killille pään, jalat ja suolet sekä pisti linnun ruhon
vartaan nenässä paistumaan nuotion hiillokselle. Hyvältä maistui
sitten muhea paisti nälkäisille; metsosta jäi vain luut tähteeksi ja
Killi pureskeli nekin illan kuluessa.

— Nyt meitä kotona kovasti kaivataan, kun jo toista yötä olemme
poissa. Äiti ihan kuolee surusta, päivitteli Atso.

— Pääsemmekö koskaan kotiin, sanoi sisko itku kurkussa.

— Meitä on lähdetty jo etsimään, kun emme tulleet vielä tänäkään
iltana kotiin, päätteli Kari.

— Kyllä kai Olli näkee veneemme ja arvaa siitä, että olemme tällä
puolen jokea, jatkoi Atso.

— Piispa on varmaan jo tullut. Hävettää, että tämä sattui vieraiden
aikaan. En ole koskaan ennen eksynyt, enkä olisi nytkään ilman niitä
karhun jälkiä.

— Mitä karhun jälkiä?

— Siellä Haapakurussa oli karhu elostellut, ja vanhat ihmiset
sanovat, että karhun jäljen nähtyä helposti eksyy. Mutta aamulla ovat
taas suunnat selvillä, ehkä aurinkokin taas näkyy. Sitten riennämme
juoksujalkaa kotiin. — Harmittaa, jos ne isot lohet pilaantuvat
siellä Könkäällä.

He asettuivat levolle havuvuoteilleen jalat nuotioon päin. Tuuli oli
tyyntynyt, ilma oli kostean lämmin ja erämaan yön suuri hiljaisuus
vallitsi pimeyden verhoamilla maisemilla. Nuotiotuli vain hiljaa
lepatti, silloin tällöin ampuen tulisen hiilen kuin pienen raketin
kaarena märkään sammalikkoon.

Uni ei tahtonut tulla. Ajatuksissaan he siirtyivät pappilaan,
muistelivat äitiään ja isäänsä, kuvittelivat piispan tuloa ja
hyörinää suuressa salissa.

— Huuho — huuho, kuului lammen takaa, se tuntui tulevan kuin
toisesta maailmasta. Killi nousi istualleen ja murisi.

— Minä kuulin omituista huutoa, sanoi Laila kavahtaen istumaan.

— Huuhkaja siellä huutelee yöllisellä pyyntiretkellään.

— Iskeekö se koskaan ihmiseen?

— Ei juuri koskaan, jäniksille ja metsoille se kyllä on vaarallinen.

Kari koetti matkia sitä suurisilmäistä hiljaisuuden häiritsijää ja
katseli lammelle. Huuhkajaa hän ei nähnyt, mutta sen sijaan omituisen
valo-ilmiön. Kaukana sielläpäin, mistä he olivat tulleet, pohotti
taivaanranta valkoisena, toisinaan kirkastuen kuin kuuvaloksi,
toisinaan himmeten melkein näkymättömäksi.

— Katsokaa, mikä valo tuolta kuumottaa!

— Jos ne ovat revontulia?

— Revontulet eivät näy pilvi-ilmalla. — Tuulastulia ne ovat,
päätteli Kari, — mutta missä vedessä, sitä emme tiedä, sillä maailma
tuntuu vielä pyörivän kuin karuselli.

He eivät voineet aavistaa, että rovasti ja nimismies siellä johtivat
heidän omien ruumiittensa etsimistä.

Vähitellen uni valtasi väsyneet eränkävijät. Tasainen hengitys vain
kuului ja toisinaan hiljainen kahina, kun joku heistä jalkojaan
siirteli pois liiaksi kuumentavan nuotion paisteesta tai pyyhkäisi
kasvoiltaan inisevän sääsken, joka vielä, ennen talvilepoaan, tahtoi
imeä ihmisverta vatsansa täyteen.

Eksyneillä on eräs ihmeellinen ominaisuus, kummallinen, periytynyt
vaisto, joka heitä vetää samaan paikkaan, mistä ovat lähteneet,
vaikka ovat olleet kulkevinaan aivan suoraan. Niin kävi
erämiehillemmekin. Kun he seuraavana aamuna, joka valkeni pilvisenä
ja sumuisena, lähtivät yösijoiltaan, olivat he kulkevinaan samaan
suuntaan, mutta puolenpäivän tienoissa tulivat he takaisin saman
lammen rannalle, josta olivat lähteneet, ja he söivät aamiaisen
yösijallaan, omassa havumajassaan. Syötyään he huusivat yhteen
ääneen, huusivat kaikin voimin ja pitkään, mutta ihmisäänen vastausta
ei kuulunut. Kaiku vain kertasi kahdesti, lammessa kaakottivat hanhet
lentoon lähtiessään ja jostain etäiseltä suolta kuului kurkien
karjuntaa. Jyrkkärinteisen harjun päälle noustuaan huusivat he
uudestaan äänessä kuin hukkuvan avunhuudon väristys, mutta vastausta
he eivät saaneet. Metsäkanat vain nauroivat kuin ilkkuen lentäessään
harjulta lammen yli.

Laila seisoi vähän syrjemmällä ja kyyneleet vierivät hänen poskillaan.

— Itku ei auta erämaassa, sanoi Kari. Kiveliö on kyynelille kylmä,
hädälle se ilkkuu, mutta voimaa ja viisautta se kunnioittaa ja
tottelee. Täällä vallitsee korven laki, vahvemman ja viisaamman
oikeus. Heikot sortukoot.

— Täällä me seisomme kuin pöllöt keskellä suurta, asumatonta
selkosta, jatkoi Atso. Yksi ainoa tieto meidät nyt pelastaisi, tieto
siitä, missä etelä on. Sanopa, Kari, missä on etelä? — Tuolla
(osoittaa sormellaan). — Missä Laila luulee etelän olevan?- Tuolla
— Ja minä luulen sen olevan sielläpäin, mistä eilen viimeksi
tulimme. Meillä on siis kolme etelää, vaikka niitä kompassissa on
vain yksi.

— Minä olen syypää tähän sekaannukseen, mutta minä kannan myös siitä
vastuun, sanoi Kari. — Otan kotonakin yksin syyn päälleni ja takaan,
että nälkään ja kylmään ette kuole täällä, vaikka viikkokausia
vaeltaisimme kiveliön eksyttävissä korvissa. Nyt kuljetaan suoraan
kuin sopulit, otetaan puista linja ja katsotaan, ettei mikään
salaperäinen voima tuo meitä enää näille tulille. Jos voimme pitää
aina saman suunnan, niin viimein tulemme ihmisten ilmoille.

Niin he taas lähtivät. Neljä pilvistä päivää kulkivat he näkemättä
merkkiäkään ihmisistä, neljä yötä nukkuivat he rakovalkealla, joka
ilta toivoen, että seuraavana päivänä pääsevät asutuille maille.
Kun puro tuli vastaan, joka syvimpiä kuruja kierrellen kiidätti
lähdevesiä läheiseen järveen, tekivät he siihen sillan; kun suurempi
joki tuli eteen, kulkivat he sen yli honkalautalla, ja jos järvi
aukeni heidän edessään, niin sen he kiersivät jatkaakseen suuntaansa
järven takana.

Viidentenä päivänä kohosi heidän edessään paljaslakinen tunturi.
Se oli kuin maisemien jättiläinen, kuin näiden seutujen valtias,
joka katseli vaarojen, mäkien, soiden ja järvien yli kauas kiveliön
rajoille, missä ihmisen vaikutuspiiri alkaa. Se teki nuoriin
retkeilijöihin valtavan vaikutuksen; sen salaperäisen näköiset rotkot
heitä peloittivat.

— Nousemmeko tunturille katselemaan, näkyisikö ihmisasuntoja, esitti
Kari.

— Jos jalkani kestävät... Nilkkojani pakottaa ja kenkä on hieronut
kantapääni verille, valitteli sisko, joka oli urheasti kärsinyt
matkan vaivat eikä enää moneen päivään itkenyt.

— Kiivetään hiljaa. Vuorella käynti vie tosin meiltä monta tuntia,
mutta se voi palkita vaivat, sanoi Atso.

He olivat jo samoilleet monta päivää raiskaamattoman luonnon
helmassa. Ei näkynyt kaadetun puun kantoa, ei kirveen veistämää
pilkkaakaan puun kyljessä eikä vanhojen kaskien vesakkoisia ahoja.
Mutta sellaista aarniometsää kuin oli tunturin alla kankaalla he
eivät olleet tavanneet. He kulkivat kuin pylväsrivien välissä,
hämärässä holvissa, johon valoa tuli niukasti korkealle kohoavan
havukatoksen läpi.

Orava kaikkoaa Killin edestä ja käpäisee mahtavan kelohongan latvaan.
Siellä se istuu häntä pystyssä ja kurisee koiralle; ei näytä olevan
hiirtä suurempi.

— Siinä sitä on honkaa!

— On totisesti!

Kun Kari toiselta ja Atso toiselta puolelta syleillen mittaavat sen
vahvuutta, eivät sormenpäät yllä toisen sormen päihin. Se on vanha
puu ja sillä on takanaan pitkä elämän tarina, jota voidaan osittain
lukea sen kuivuneesta muumiosta.

Siinä kummullaan se on kasvanut monta sataa vuotta keräten itseensä
mahlaa maasta ja ilmasta. Kerran sekin oli vain hento taimi, joka
tarvitsi suurempien suojaa ja kasvutoveriensa turvaa. Mutta miehen
mittaan päästyään on se työntänyt juuriaan syvälle maanuumeniin ja
toisia laajalle maanpintaa pitkin, ja sitten se on alkanut kasvaa
nopeammin; se on ylpeänä levittänyt latvakruununsa taivaalle ja
varjollaan vähitellen tappanut kilpailijansa, jotka ovat sattuneet
kasvamaan sen läheisyydessä ja joiden kelottuneet kääpiöluurangot
ovat vielä rähmällään sen ympärillä. — Mutta sitten se itsekin
on elinvoimansa menettänyt. Sydän on käynyt läpeensä lahoksi,
toukat ovat kaivertaneet siihen käytäviään ja pilvien jylistessä
herranilmalla on ukkosennuoli sen kylkeen polttanut kuoleman leiman.
Neulaset ovat kuivuneet, kuori karissut maahan ja myrsky katkonut
hienoimmat oksat. Raiskattuna muumiona on se seisoa komottanut
kymmeniä vuosia. Mutta sinä aikana on se enemmän kuin eläissään
hyödyttänyt luomakuntaa.

Keväthankien aikana on palokärki ensin varovasti ja kallellapäin
kuunnellen napautellut sen kylkeen, sitten yltynyt takomaan reikää
suuren konkelo-oksan alle ja tehnyt siihen pesänsä, seuraavana keväänä
toisen uuteen kohtaan ja vuosien vieriessä on se kairannut
kymmeniä pyöreitä läpiä eri puolille.

Tikkojen jälkeen ovat telkät ja tarhapöllöt valinneet sen
pesimäpaikakseen, ja reikien läheisyydessä on käyty monta kammottavaa
taistelua pesien omistamisesta. Talvella ovat niissä oravat asuneet
ja toisinaan näädätkin pitäneet piilopaikkoinaan.

Tässä jättiläishongassa ovat käyneet levähtämässä kaikki metsän
linnut peukaloisesta kotkaan asti. Kevätsoitimien aikana on
kukkometso asettunut sen oksalle, levitellyt siipiään ja pyrstöään,
kalautellut nokkaansa ja sitten hionut. Syysöinä se on ollut
huuhkajan istuinpuuna. Eikä ole sitä metsän petoakaan, joka ei olisi
sen juurella käynyt. — Viimeksi on karhu sen kylkeen kynsiään
hionut. Mutta yhtä elävää se ei ennen ole nähnyt — ihmistä. Ensi
kertaa ihmettelivät ihmiskääpiöt tätä metsän jättiläistä.

— Eiköhän veistellä kylkeen nimikilpi ja kaiverreta siihen puukolla
nimet, ehdotti Kari.

— Minkä tähden?

— Jos joku sattuisi tästä kulkemaan, niin näkisi, että olemme kerran
olleet täällä.

Ja Kari veisti kelon kylkeen laatan ja kaiversi siihen sanat:

LAILA, ATSO JA KARI
SALONIUS.
1854.

Vasta silloin he huomasivat, että olisi pitänyt pitkin matkaa
veistellä pilkkoja puihin ja kirjoittaa niihin nimet, että hakijat
tietäisivät etsiä, jos ei tästä omin neuvoin päästäisi ihmisten luo.

Tunturilta aukenee heidän eteensä laaja näköala näiden neitseellisten
erämaiden yli. Yhtäällä silmä kantaa siintäviin tunturien kupuihin,
joiden piirteet näköpiirin rajalla melkein sulautuvat sumuharsoon,
toisaalla on vuoroin havumetsäisiä selänteitä ja vaaroja, vuoroin
ruskeita soita ja välkkyviä järviä, kolmannella suunnalla, hyvin
kaukana, häämöttää suuri järvenselkä, mutta neljännellä töksähtää
katse rosoiseen vuorenrinteeseen, joka kuin väkivaltaisesti lohkaisee
kappaleen näköpiiristä.

Laaja näköala ensin nostattaa ja avartaa mieltä, haihduttaa huolia
ja terästää tahtoa. Virkeämpinä, keveää tunturi-ilmaa hengittäen
katselevat he noita valtavia näköaloja, tätä kiveliön valtakuntaa,
jossa vain karhu kumealla mörinällään kuninkuuttaan kuuluttaa ja
jossa ihmisjärjellä ja -kädellä ei vielä ole ollut mitään tekemistä.

Tavallisissa oloissa olisivat he viihtyneet tunturilla vaikka iltaan
asti: huvikseen heitelleet kivilohkareita jyrkintä rinnettä alas
ja ilakoineet, kun ne tulta iskien olisivat kallioihin särkyneet,
ampuneet varvikosta kiirunan poikasia ja syöneet vaaraimia alemmilta
rinteiltä. Mutta nyt heitä ajoi eksyneen kiire, joku salaperäinen
voima, joka pakotti heitä yhä eteenpäin.

Mitä alemmaksi he laskeutuivat taas tunturin kaljuja rinteitä,
sitä pienemmäksi kuroutui näköpiiri ja sitä matalammaksi mieliala.
Metsään päästyään näkivät he vain muutaman kymmenen metriä
ympärilleen. Väsymys kahlehti jalkoja, ei tehnyt mieli hypähdellä
kuten kotioloissa. He vaelsivat kuin vanhat ihmiset raskain,
laahustavin askelin, lisätaakkana tietoisuus siitä, että kotona
surraan ja kaivataan sekä epätietoisuus tulevasta kohtalosta.
Nälkää heidän ei tarvinnut kärsiä, sillä Kari ampui joka päivä
maalintuja Killin haukusta. Metsä oli täynnä monenlaisia marjoja:
missä mehevä kuusikkokangas, siellä maa mustikkain peitossa, missä
louhuinen rinne tai ukontulen polttama aho, siellä varret taipuivat
vaarainten painosta, ja synkissä korpinoroissa sai vielä poimia
keltaisia suomuuraimiakin. Ja mielihyvällä he pysähtyivät nauttimaan
näitä metsien ilmaisia antimia, mutta näissä leväyspaikoissa aina
kangistuivat väsyneet jäsenet. Kun he illalla hämärän tultua aikoivat
tehdä nuotiotulen hiekkakankaan läpi luikertelevan pienen joen
partaalle, kuului edestä kuikan huutoa.

— Siellä on järvi! huudahti Kari.

— Mennään sinne yöksi, ehdotti Atso.

— Aukeamalla on minustakin turvallisempi kuin täällä metsissä, sanoi
sisko.

Vähän matkaa joen vartta asteltuaan kuulivat he edessään laineiden
loiskintaa, ja metsän takaa aukeni suurehko, saarinen järvi.
Joen suulle tultuaan näkivät he näyn, joka sai sydämet kiivaasti
sykkimään, sillä joen takana, niemen tyvellä oli pieni nurmea kasvava
aukeama metsän keskellä ja siinä kökötti pieni rakennus suin heihin.

— Hiljaa! Tuolla on ihmisasunto, kuiskasi Atso.

— Ihmisten se on tekemä, mutta taitaa olla autio, lisäsi Kari.

— Entäpä, jos se on metsärosvojen tai porovarkaiden piilopirtti,
epäili sisko.

— Minä käyn siitä ottamaan selvää, sanoi Kari.

— Mene varovasti, kehoittivat toiset.

Kari kulki joen poikki pitkää koivua myöten, joka jolloinkin
takavuosina oli kaadettu portaaksi, ja lähestyi varovasti rakennusta.
Toiset jäivät vielä joen taa.

Ovi oli auki. Kari oli juuri sisään kurkistamassa, kun kaksi
sarvipäätä, harmaakylkistä eläintä hyökkäsi sieltä ulos ja nelisti
metsään. Killi lähti haukkuen niitä ajamaan.

Kari perääntyi muutamia askeleita taaksepäin.

— Porojahan ne vain olivat, huudahti Atso säikähtyneelle sisarelleen.

— Tulkaa sisään! Täällä on valmis talo, sanoi Kari pirttiin
työntyessään. — Tosin tämä on viimeksi ollut porojen tallina, mutta
on tässä ihmisiäkin tilapäisesti asunut.

Pirtti oli jo vanha, sen näki sammaltuneesta katosta ja mustuneista
seinähirsistä ja hiukan lahoista nurkista. Se oli pyöreistä hirsistä
salvettu ja seinänraot sammalilla tilkitty, perällä oli makuulavitsa,
nurkassa sisäänlämpiävä kiuas ja katossa räppänä eli savuaukko.

— Tämä on vienankarjalaisten kalasauna, arveli Kari.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Rakennustavasta. Kukin kansa lyö teoksiinsa oman leimansa.
Karjalainen se tällä tavalla huoneensa salvaa.

— Mutta mistä tiedät, että tämä on kalapirtti? kysyi Laila.

— Etkö näe näitä ruotoläjiä, ja rannalla kalan suomuja ja kuivuneita
päitä. Täällä on vielä viime keväänäkin kalastettu.

— Tähän me jäämme yöksi, ehkäpä pitemmäksikin aikaa levähtämään,
sanoi Atso. — Olkoon tämä tilapäinen kotimme, kunnes olemme
ilmansuunnista oikein perillä.

Pikimmältään tarkastelivat he pirtin lähintä ympäristöä.

Aukea, jonka keskellä pirtti kökötti, oli aikoinaan metsään hakattu
ja kasvoi rehevää ruohoa. Metsän reunassa, puiden suojassa oli
toinen, pienempi rakennus paalujen päällä. Se oli lappalaismallinen
varastoaitta, jossa kuivattuja kaloja, metsäneläinten nahkoja ja
muuta riistaa säilytetään. Puiden välissä oli orsia, joissa haukia
oli riippunut kuivamassa. Rannalla oli veneentelat, mutta venettä
ei näkynyt. Vanhat verkon palaset, tuohikäpryt ja muutamat veneen
sijalle jääneet verkon kivekset vahvistivat myös Karin päätelmää,
että pirtti oli kalastuksen tähden rakennettu.

— Pois ovat vieneet veneensä, verkkonsa ja nähtävästi saaliinsakin,
sanoi Kari. — Ovat luultavasti laskeneet alavesiin ja sauvovat
sieltä veneensä syksymetsästyksen aikana takaisin ensi keväistä
hauinkutuaikaa odottamaan. — Jäämmekö sitten tähän ”taloon”, niin
kauaksi kuin ihmisiä tapaamme tai olemme selvillä siitä, millä
suunnalla on kotimme?

— Jäämme, vastasivat toiset yhteen ääneen.

Kun he olivat puhdistaneet pirtin lattian ja lavitsan ja kantaneet
sinne koivun ja pajun lehdeksiä vuoteiksi, teki Kari tulen kiukaaseen
ja paistoi kaksi metsopoikaa illalliseksi. Ruokaa odotellessa Laila
ja Atso asettuivat lepäämään lavitsalle ja nukkuivat kohta syvään
uneen. Paistia jäähdytellessä asettui Karikin pitkäkseen ja uni petti
pian hänetkin.

Kauan he olivat jo nukkuneet, kun Killi herätti heidät kiivaalla
haukunnalla. Ne kaksi poroa, jotka olivat ottaneet pirtin
vakinaiseksi asunnokseen, olivat taas sisälle pyrkimässä, mutta Killi
antoi niille sellaisen lähdön, että kintut vilisivät ja valkoiset
saparot vilkuttivat, kun porot metsään sukelsivat.

— Nouskaahan illallista syömään, paisti on valmis.

— Päivähän siellä jo on ulkona, sanoi Atso silmiään hieroen. —
Olemme nukkuneet pitkään. — Tosiaankin, ovesta tulvi sisään kirkas
valo.

— Tulkaa sitten aamiaiselle. Minä luulen, että lintupaisti on jo
jähtynyt.

Karilompolo — niin he uutta, tilapäistä kotiaan nimittivät — oli
saanut asukkaat, jotka kova kohtalo oli erämaahan viskannut elämään
alkuihmisen tavoin luonnonvaraista elämää. Olemassaolon taistelussa
ei ollut heitä kukaan vanhempi auttamassa: itse oli hankittava
ravinto, vaatetus ja lämpö. Oman kuoleman uhalla oli kiveliön eläin-
ja kasvimaailmasta otettava jokapäiväinen leipä. Ennen olivat he
syöneet sitä, mitä muut olivat heille hankkineet ja valmistaneet, nyt
söivät he vain itse hankkimaansa ravintoa. Elämän taakka oli äkkiä
siirtynyt omille harteille, mutta siinä tilanteessa oli myös jotain
kohottavaa ja kasvattavaa, sillä jokainen voitettu este terästi
tahtoa ja kannusti uusiin ponnistuksiin. Se oli kovaa elämän koulua,
jonka oppi tuli suoraan omasta kokemuksesta eikä päähän pakattuina
kirjatietoina.

4.

Viileät elokuun viimeiset päivät ovat kulumassa.
Merenrantakaupunkiin, joka samalla on maakunnan koulukaupunki,
alkaa koululaisia virrata eri suunnilta, heitä tulee laivoilla,
purjeveneillä ja hevosilla ajaen — rautatietä ei vielä ollut.
Elämä kaupungissa huomattavasti vilkastuu: poikaparvia seisoskelee
puistojen käytävillä ja katujen kulmauksissa, koulutyttöjä kävellä
sipsuttelee käsikädessä käytävillä, supatellen keskenään. Kaikilla
näyttää olevan ehtymätön varasto kerrottavaa, kun kesämuistot
kumpuavat vuolaana virtana heidän mielikuvitukseensa.

Erillään muista seisoo Lampelan Janne ja Juholan Oskari, jotka ovat
Karin luokkatovereja.

— Meidän luokkalaiset alkavat jo melkein kaikki olla täällä.
Saloniuksen Karia vain ei ole vielä näkynyt. Olisi hauska koettaa
taas linnapalloa, sanoi Janne.

— Saloniuksen pojat eivät ole vielä tulleetkaan, kävin äsken
kysymässä, huomautti Oskari.

— Olisipa hauska kuulla, kuinka sen karhun ammunnan kävi? lisäsi
Janne.

— Minkä karhun?

— Hän väitti keväällä täältä lähtiessään ampuvansa kontion tänä kesänä
. — Kun syksyllä palaan, kiikkuu kelloni perissä karhun
torahampaat, sanoi hän minulle.

— Eri naamasta se mies katselee, joka kiveliön kuninkaan kaataa,
sillä tällä on ’yhden miehen äly ja yhdeksän voima’.

— Ettäkö Kari pelkäisi?

— Pelkää ja pakoon juoksee. Kun karhu kerran karjaisee ja nousee
kahdelle jalalle, niin vapisee hän kuin kaisla virrassa ja kotona
saavat vain lisää pyykinpesua.

— Kari ei pelkää. Sen näit siinä suuressa tappelussa Nurkkatorin
luona. Hän iski kuin mies.

— Kyllä te täällä kaupungissa rehentelette rohkeudellanne, mutta
todellisuudessa on toista: karhun näkeminenkin vie monelta sisun.
Karhulla näet on aina aseet kunnossa: kymmenen koukkuista kynttä
etukäpälissä ja hirvittävät hampaat, joita se armotta käyttää, kun
niikseen tulee.

Kinastelua olisi jatkunut, jollei nimismies Poikolan rouva olisi
siihen tullut tyttärineen ja kysynyt, missä Rosenbergin tantti asuu?

Tiesiväthän pojat sen, he kun olivat lukemattomia kertoja käyneet
toveriaan tapaamassa.

Rosenbergin tantilla, entisellä kirkkoherran leskellä, oli
koululaisten kortteeri Plaaninkadun ja Koulukadun kulmassa. Hän on jo
useita päiviä odottanut hartaasti asukkaitaan ja Lapin tuliaisia.

Tervehdittyään kävi Poikolan rouva heti asiaan:

— Teillähän kuuluu olevan vielä vapaita huoneita, olisin
kiitollinen, jos saisin tyttäreni tantin huolelliseen hoitoon ja
kasvatukseen.

— Kyllä muuten, mutta meille tulevat rovasti Saloniuksen lapset
Lapista. He ovat meillä ennenkin olleet ja ruustinna on minun
sukulaiseni.

                                                  ⸻

— Eivätkö he vielä ole tulleet, ja huomenna kun alkaa jo koulu?

— Eivät... olen monta päivää jo odottanut. — He ovat kuin omia
lapsiani. Lailaa on minulla ollut hirveän ikävä. Hän on herttainen
lapsi ja kaunis kuin herran enkeli.

— Luojaa saa kiittää, kun onnistuu sijoittamaan lapsensa
sivistyneeseen kotiin ja huolelliseen hoitoon. Lieneekö minulla sitä
onnea?

— Onhan niistä huolta toistenkin lapsista. Tyttöjen kasvatus on
vieläkin tarkempaa kuin poikain. — Näin meidän kesken puhuen —
Lailallakin on näin syksyllä maalta tullessaan poikamaisia tapoja
ja maalaisvaikutteita, ja minulla on talven mittaan täysi työ
juurruttaessa niitä pois ja opettaessa hienoa käytöstä. Siellä
Lapissa ei ole tarpeeksi sivistynyttä seuraa. Korvessa on korven
tavat.

— Heillä on täällä mukavat huoneet.

— Katsotaanpa... Lailalla on tämä pieni kamarinsa, jonka rovasti on
häntä varten kalustanut, ja pojat asuvat tässä toisessa suuremmassa.
Kyllä heillä on täällä tilaa ja nämä ovat rauhallisia lukuhuoneita.
Soittoa he opettelevat minun johdollani ja taffelipianollani.

— Eikö tyttäreni pääsisi Lailan kanssa asumaan? He ovat
samanikäisetkin.

— Ei ole luvattu ottaa... Samassa tuli palvelija sisälle ja sanoi:

— Täällä olisi ruustinnalle kirje. Sen toi eräs ylimaan mies.

— Kirje... surureunat? — Mitä tämä merkitsee? Tantti asettaa
sankalasit nenälleen ja avaa kirjeen vapisevin käsin ja alkaa lukea:

’Rakas Täti.

Katkeran surun murtamina ilmoitamme, että Laila ja molemmat poikamme
— taivas varjelkoon! — ovat muuttaneet iäisyyteen — Herra
armahtakoon! — - ovat hukkuneet — — — Taivalkönkääseen. — — —

(Kyynelten läpi lukee hän vielä lopusta)... että ilmoittaisitte
koulun rehtorille.’

— Hukkuneetko? huudahtaa rouva Poikola kauhistuen.

— Hukkuneet... kaikki...

Rosenbergin tantin harmaahiuksinen pää tutisi sen illan
sänkykamarissa tyynyä vastaan ja nenäliina oli ahkerasti käytännössä.

Lukion rehtori piti koulun avajaistilaisuudessa kauniin puheen, sen
lopussa hän ilmoitti oppilaille kaameasta tapaturmasta, joka oli
vaatinut uhrikseen kaksi etevää oppilasta. Kuolon hiljaisuus vallitsi
silloin juhlasalissa, ja useimmat koettivat muistossaan elävöittää
rivistä poistuneita hauskoja tovereitaan.

Mutta elämä ei kauan yhtä itke eikä kahta, kolmeakaan. Se toimittaa
toisia sijalle, ja aika lakaisee kaipauksen jäljetkin sileiksi. —
Karin ja Atson tilalle kouluun otettiin kaksi toisista kaupungeista
tullutta poikaa, joilta rehtori ensin tilanpuutteen tähden oli
evännyt pääsön. Rouva Poikola sai tyttärensä Rosenbergin tantin
huolelliseen hoitoon, ja kaksi poikaa koulun keskiluokilta asettui
asumaan Karin ja Atson kamariin.

Rosenbergin tantti muisteli kadonneita alituiseen, varsinkin
ruokapöydässä istuessa, ja kehui heidän kiltteyttään. Ja kun
viidennen luokan pojat olivat pallonlyönnissä, niin silloin kuului
usein tämän suuntaista puhetta:

— Olisi se Saloniuksen Kari hengissä, niin saisimme nähdä miten
pallo kiitää. Se poika kun mailallaan mojautti, niin pilviä hipoili
pallo. Kelpasi silloin juosta... Oli se mato lyömään.

— Oli.

5.

Syyskuun kuulas ja selkeä taivas kaartui juhlallisena Karijärven
maisemien yli. Aurinko oli juuri noussut koillisten rantojen takaa
ja hajoitteli järven lahdissa häilyviä sumuharsoja ja kultaili
eteläisten mäkirinteiden kellastuneita koivikoita, joiden seassa
siellä täällä komeili punaiseksi värjääntyneitä pihlajapensaita ja
yksinäisiä haapoja. Kaikkialla syksyn raikkautta ja väriloistoa.
Laila, Atso ja Kari istuivat majansa edustalla. Järveltä kuului
kuikkien huuto:

— Kuikka — kuuikka — vrauu’u, vrauu’u... Heidän ylitsensä lensi
hanhia lumireen muotoisessa kuviossa. Ihmisiä nähdessään ääntelivät
ne kuin hyvästiksi:

— Tata-a, a-tata-a, a... Järvelle oli yön aikana ilmestynyt
meriteeriparvia, jotka rauhattomina uivat, uikuttivat ja vihelsivät
siipiään räpytellen. Jostain kuului telkkäparven siipien vihinä.

Rauhatonta liikehtimistä huomasi myös metsien lintumaailmassa.
Tuhansia härkäpeippoja ja rastaita oli istunut läheiselle niemelle
levähtämään. Ne lensivät levottomina puusta puuhun, milloin
yksitellen, milloin ryöppyilevinä parvina, lentelivät ympäri ja
laskeutuivat taas takaisin. Koko metsä soi ja helisi, räiskyi ja
rätisi.

— Tuonne etelään painuvat jo muuttolintujen tiheät parvet talvea
pakoon. Olisi meilläkin siivet, niin pian lentää suhauttaisimme
kotiin, virkkoi Kari. — Ilmansuunnat olisivat jo selvillä.

— Kuin enkelit aamuruskon siivillä liitäisimme armaan äidin ja isän
syliin, lisäsi Laila.

— Pieniksi paholaisiksi meitä pikemmin luultaisiin, sanoi Atso.
— Olemmehan nyt ryysyisiä raukkoja, nokisia otuksia, kuin mitäkin
kynittyjä linnunpoikia. Erämaa on meidät kyninyt. Tänne kuolla
kutjahdamme ja korppi pitää hautajaiset, jollemme kiireesti lähde
jalkaisin kotia kohti. — Tuolla päin on kotimme.

— Raukkoja emme ole — peruuta sanasi. Oletko nähnyt vielä kylmää
tai nälkää? sanoi Kari. — Tai itkua silmänurkassani.

— En peruuta. Kohta ovat ne kaikki yhtäaikaa vieraanamme, väitti
Atso.

— Nyt kun aurinko näkyy, tietäisimme ilmansuunnat, mutta jos taivas
käy pilveen, niin sokkoina taas harhailemme erämaassa. Minä uskon,
että täällä pirtillä paremminkin tapaamme ihmisiä. Ensilumilla tulee
porojen etsijöitä. Silloin on parempi mennä kotiin, kun järvet, joet
ja suot ovat jäässä. Asutaan niin kauan täällä, kestetään siis kuin
miehet, näytetään, että voidaan sitä tyhjin käsin ilman kotoväen
apuakin elää erämaassa, lausui Kari.

— Miehekkäästi puhuttu, mutta mitäpä hyödyttää kärsiä puutetta, jos
voimme päästä kotiin. Vai mitä sanot siihen, sisko?

— Sydämeni on pakahtua koti-ikävästä, mutta tämä armoton luonto
on opettanut harkitsemaan. Miten lie paras? Ehkä Karin ehdotus on
viisain.

— Oletteko huomanneet, että meillä on jäljellä vain muutamia
tulitikkuja. Jos ne poltamme, niin olemme avuttomia pakkasta
vastaan. Sekin pakottaa meitä lähtemään. Olisi nyt tarpeeseen se
tulitikkulaatikko, jonka sinä Kari unohdit Taivalkönkään saunalle,
lisäsi Atso.

— Meidän on tositeolla alettava valmistelut talvea varten, jos
aiomme täällä viipyä. On laitettava lämpimiä vaatteita, kerättävä
ravintoa varastoihin, sillä talvella sitä ei saa, on varattava kuivia
puita pirtin eteen, että voimme pitää aina tulen uunissa vireillä.
Sitä on vaalittava ja vartioitava kuin Vestan pyhää tulta, sillä jos
se sammuu emmekä saa uutta tulta, niin sammuu myöskin meidän elämämme
liekki pakkasen kourissa, neuvoi Kari.

— Siinä tapauksessa on tehtävä tarkka työnjako, esitti Atso. — On
seurattava täällä kotoväen elämää mikäli mahdollista. Olkoon Laila
emäntänä kotona, tässä nokisessa pirtissä. Hän meistä eniten on
nähnyt kotona ruokaa laitettavan ja vähän harjoitellutkin kesillä
leikkituvassaan. Kari kulkekoon pyssyineen Killin kanssa lähimetsissä
etsimässä jotain isompaa saalista, josta riittäisi syömistä
pitemmäksi ajaksi. Yhdessä viritämme satimia ja loukkuja linnuille ja
jäniksille niinkuin olemme renki-Jussin nähneet tekevän. Minä käyn
sitten niitä kokemassa. Ja varma olen, että en tyhjänä kotiin tule.

— Miten minä täällä emännöin, kun ei ole pataa ei pannua, ei
lautasia eikä muitakaan pöytäkaluja. Eihän ole paljon mistä
laittaakaan ruokaa, ei ole jauhoja, mistä leipoa, ei ryyniä eikä
perunoita, puhumattakaan maustamista, väitti Laila.

— Lihaa on. Sitä saamme kyllä riittävästi, kalaa ehkä myös, marjoja
on nyt syksyllä koottava, samoin sieniä. Leipää kyllä tarvittaisiin,
mutta ehkä eletään ilmankin. Mausteena on meillä nälkä; se antaa
hyvän ruokahalun. Muistanpa, kuinka ennen leipäpaloja heittelimme,
kun vanhemmat eivät nähneet. Nyt ne maistuisivat.

Karilompolon asukkaat alkoivat valmistella aamiaista. Heillä oli
varastossa edellisenä päivänä ammuttu jänis. Kari sen nylki uunin
edessä Killin seuratessa suurella mielenkiinnolla toimitusta. Se
tiesi vanhastaan saavansa jäniksestä sisälmykset ja jalat. Ei kauan
kestänyt, ennenkuin puhdistettu jänis paistui vartaassa pirtin uunin
hiiloksella. Kari sitä käänteli tulisilla hiilillä sitä muka kuin se
kypsyi ja opetti paistamisen taitoa Lailallekin, jonka huoleksi siitä
päivästä alkaen jäi ruuan laitto.

— Katso, näin sitä käännellään vartaassa, näin pannaan suolaa ja
sitten kun liha hyvin erkanee luusta, on paisti kypsynyt, sanoi
hän tarkkaavalle sisarelleen.; Kun paisti valmistui, levitti Laila
tuohen lattialle ja asetti käristyneen jäniksen sen päälle, toi
puolukkatuohisen viereen sekä paistettua kalaa, ja sitten väki
kerääntyi tämän tilapäisen pöydän ympärille aterioimaan. He istuivat
jalkainsa päällä kuten lappalaiset ja leikkasivat paistia Karin
terävällä tuppipuukolla ja pitelivät lihasta puuhaarukoilla.

Makealta maistuikin nälkäisille murea paisti marjain kanssa.
Kylläisinä he nousivat aterialta, korjasivat tähteet tarkoin talteen
ja alkoivat valmistella itseään päivän töihin.

— Nyt minä lähden metsästämään Karitunturin tienoille, joka
kohottaa kaljua lakeaan tuolla Särkivaaran takana. Luulenpa siellä
olevan runsaasti riistaa. Jää sinä, Atso, tänne kotiin keräämään
polttopuita. Laila poimikoon marjoja pirtin lähistöllä ja vaalikoon
tulta. Muistahan, ettei tuli pääse sammumaan.

— Olisi tätä pirttiäkin korjattava, sanoi Atso, — jos täällä täytyy
talvi viettää. Seinät ovat kovin hatarat. Taivas näkyy nurkkauksesta.
Niihin on tilkittävä sammalia, niinkuin Viluksen Mikko viime syksynä
tilkitsi pappilan pirttiä.

— Ja ruoka-astioita olisi myös tehtävä, lisäsi Laila.

— Ne ovat sadeilman töitä, sanoi Kari ottaen pyssynsä
peränurkkauksesta ja lähti metsään.

Killi huomasi heti, että pääsee taas otuksia haukkumaan, mikä oli sen
mielityötä. Riemuissaan hyppeli se pirtin edustalla Karin ympärillä,
laukkasi rajusti metsään, palasi taas pyssymiehen luo ja niin se
riehui raikkaassa aamuisessa metsässä, kunnes rauhoittui vakavasti
etsimään lintujen jälkiä kasteiselta maalta. Sen metsästysinto
tarttui Kariinkin, joka melkein juoksujalkaa riensi Killin perässä.

Metsästys oli aina ollut Karille mieluisin urheilu; se oli tullut
melkein intohimoksi. Kohtalon oikusta sai hän nyt sitä tehdä
elinkeinokseen.

Monilla retkillään Karilompolon ympäristöllä oli Kari jo oppinut
tuntemaan seutuja. Näistä synkistä sydänmaista ei kukaan ollut
vielä tehnyt karttoja eikä ihminen vielä ollut antanut niiniäkään
kaikille maisemille. Kari ja Atso olivat nimittäneet ympärillä
näkyvät likeisimmät tunturit, mäet, suot ja järvet. Olipa Kari
piirtänyt puulevyyn pienen kartankin. Ja jokaisella retkellä,
minkä hän teki, lisääntyi paikkain tuntemus, ja se laajeni päivä
päivältä, kun hän uskalsi yhä kauemmaksi kiveliön metsiin. Erämaa
oli opettanut heidät hyvin varovaisiksi. Pilvisellä ilmalla, kun
aurinkoa ei näkynyt, ei Kari koskaan uskaltanut kovin kauaksi
Karilompolon pirtiltä. Kari suuntasi nyt kulkunsa suoraan Särkivaaran
noroihin, jossa hänellä oli tiedossa useita metsopoikueita ja jossa
hän edellisinä päivinäkin oli ampunut useita poikametsoja. Kuivilla
kankailla, pirtin läheisyydessä, ei ollut muuta riistaa kuin jokunen
metsäkana- ja pyyperhe, mutta niitä pieniä lintuja ei kannattanut
ampua vähillä panoksillaan. Tultuaan vaaran liepeelle ja painuttuaan
erään puron uomaan, joka kuusikkonorona jatkui kahden harjanteen
välissä, pääsi Killi lintujen aamuisille jätille. Sen näki koiran
levottomista liikkeistä, kun se marjanvarsikossa ja heinikossa
laukkoi ristiin-rastiin vainuten lintuja. Eikä aikaakaan, niin kohoaa
maasta koppelo eli naarasmetso läheiseen puuhun, mutta samalla se
näki ihmisen ja pakeni harjanteelle kotkottaen ja maanitellen koiraa
mukaansa poikainsa läheisyydestä. Killi laukkasi perässä ja alkoi
haukkua, mutta heti siirtyi emo kappaleen matkaa ja kotkotti taas
koiralle. Niin se vietteli Killin kauas tunturin rinteelle ja eksytti
sen itsestään. Kari tiesi ennestään viisaan emon metkut ja jäi noroon
odottelemaan Killiä takaisin, sillä hän tiesi poikametsojen olevan
vielä heinikossa piilossa. Jos hän itse olisi ne karkoittanut, niin
ne eivät olisi nousseet puihin, vaan olisivat lentäneet metsään,
hajonneet eri tahoille ja laskeutuneet maahan piiloon. Vähän ajan
perästä laukkasikin Killi kieli pitkällä ja hyvin hengästyneenä. Kari
usutti sen taas äskeiseen heinikkoon, josta isoja lintuja ryminällä
ja kohisten kohosi läheisiin puihin.

Karin metsästäjäsydän hakkasi kiivaasti. Hermostuneesti hän ojensi
pyssynsä puuta kohti, johon hän oli nähnyt metsopojan lentävän
ja tähtäsi oksan päällä kököttävää mustaa läjää. Pyssy pamahti,
mutta läjä ei liikahtanutkaan. Alempaa, oksien takaa lähti metso
lentoon. Karia harmitti kovasti, kun hän huomasi ampuneensa mustaa
naavatukkoa vähillä ammuksillaan. Kiireesti latasi hän taas pyssynsä
ja alkoi kaartaen hiipiä puron rannalle, jossa Killi oli alkanut
haukkua suureen mäntyyn. Puiden suojassa kurkisteli Kari mäntyä joka
puolelta huomaamatta piiloutunutta. Mutta kun hän oikein teroitti
katseensa tutkien tuuheaa mäntyä oksa oksalta, näki hän erään lehvän
päällä epäilyttävän, tumman, läpinäkymättömän kohdan, josta jotain
haaraantui viistoon alaspäin kuin oksan tynki. — Siinähän se onkin,
tuumi metsästäjä ja laukaisi pyssynsä olettamaansa otusta kohti. Ja
aivan oikein. Puusta pudota könähti nuori koppelo, johon Killi heti
tarraantui. Kun Kari juoksi ammuttua lintua laukkuunsa ottamaan,
näki hän metson istuvan liikkumatta samassa puussa. Hän ampui senkin
hyvin lyhyeltä matkalta ja pisti sitten kaksi yhtaikaa laukkuunsa.
Kolmannen hän ampui vähän ylempää puron varrelta.

Kari oli mielissään, kun oli saanut riistaa niin nopeasti. Hän nousi
vaaran laelle ja istui siellä kiven päälle levähtämään, heittäen
laukkunsa kiven luokse. Killi asettui sen viereen vahtiin ja haisteli
uudestaan ja uudestaan laukkua, josta sieraimiin lemusi sen mielestä
suloinen linnun tuoksu.

Vaaran puuttomalta laelta silmä kantoi kauas havumetsäisten
maisemien yli sinertävään usvaan, missä taivaan avaruus näytti maata
syleilevän. Uloinna idässä, näköpiirin rajoilla, aukeni järvien
saarisia ulapoita, mutta ei saanut selvää, oliko ihmisasuntoja
rannoilla. Muilla suunnilla vaihtelivat metsäiset kankaat, vaarat,
harjut ja selänteet, ja niiden välissä päilyi kirkkaita, auringon
kilossa uinuvia järviä tai levisi liuskaisia ruskeita rimpi-
soita ja mustia korpia. Pohjoisessa ja koillisessa pysähtyi katse
tunturien köyryihin selkiin tai kaljuihin päihin, joista etäisimmät
muistuttivat taivaan rannan takaa kohoavia pilvien reunoja. Ei
missään ihmisen raivaamaa vihreää tilkkua, ei rakennusta, ei
nuotiosavua eikä pienintäkään merkkiä luomakunnan herrasta.
Kaikkialla uinuvan erämaan suuri rauha.

Karin sydänala tuntui kevenevän, sillä helppo oli hengittää vuoriston
raikasta ilmaa. Huolet olivat poistuneet ja vilpoisa mielihyvän
tunne täytti sielun. Hän tunsi voimansa kasvaneen, käsivartensa
vahvistuneen ja joka suoni tuntui sykkivän tarmoa ja elämän
voimaa. Hän ei ollut enää poikanen, vaan varttunut mies, jolla on
valtaa — näiden kiveliöiden kuningas, jonka valtakunta oli laaja,
silmänkantamattomiin ulottuva. Hänen olivat nämä riistamaat ja nuo
kalavedet, joita ei ollut kukaan ennen heitä omakseen pyhittänyt.
Tai oikeammin, se oli heidän kolmen valtakunta, heidän, joilla oli
kehittynyt järki, ja jotka oli luotu luomakunnan herroiksi. —
Taistelkoot valtakunnat keskenään, maa-alueista me otamme nämä ilman
veren vuodatusta. Häntä melkein hävetti alakuloisuus ja epätoivo,
joka toisinaan oli vallannut hänen sielunsa.

Tänne voisi jäädä asumaan ainaisesti. He tekisivät uuden pirtin
Karilompoloon Karijärven rannalle ja varaston aitan niemelle. He
pyytäisivät ahkerasti metsänriistaa ja sitten keväällä, hankien
aikana latoisivat karhun, ahman ketun ja näädän nahkat ahkioon ja
kuljettaisivat poroilla kaupunkiin, jossa sitten möisivät turkikset
niinkuin esi-isät ennen ja rahoilla ostaisivat tarvetavaraa.
Heillä olisi poroja sataisia laumoja näillä saloilla. He eläisivät
kuin lappalaiset; ja kun muita ihmisiä sattuisi tulemaan heidän
vieraakseen, niin nämä ihmettelisivät heidän kättensä töitä. Vieraan
silmissä he eivät silloin olisi eksyneitä raukkoja, vaan hyvinvoipia
erämaan asukkaita, jotka tietävät mitä tekevät, tahtovat ja voivat.

Näillä matkoillaan kävisivät he vanhassa kodissaan, sitten äiti ja
isä porolla ajaen tulisivat vieraiksi ja viihtyisivät viikkokausia
heidän luonaan. Latinanluvut tosin jäisivät sikseen, mutta luonto
heille sen sijaan opettaisi elämän kieltä. Koulutovereilleen
he lähettäisivät karhujen ja muiden kaatamiensa petoeläinten
torahampaita muistoksi entisiltä tovereilta, jotka kerran erämaa
heiltä väkisin riisti, mutta jotka sitten vapaaehtoisesti suostuivat
sen keskellä elämään.

Kun Kari aikoi siitä kautta palata kotiin, ei hän viitsinyt kantaa
mukanaan kolmea suurta lintua, vaan sitoi ne jaloistaan yhteen
vitsoilla ja ripusti ne roikkumaan kuusen oksaan puurajalla.
Keventynein kantamuksin hän laskeutui rinnettä alas ja suuntasi
kulkunsa Karitunturin alusmetsiin, missä Killi innokkaasti laukkasi
ympäri ja etsi uutta saalista.

Hän oli saapunut sekametsäiselle vilveikköaholle, josta Karintunturin
metsäiset rinteet alkoivat vähitellen kohota, kun maa koiran edessä
jymisi ja vesakko vapisi kuin tuulispään tärisyttämän!. Samalla
näki hän suuren ukkometson raskain siiveniskuin pyrkivän ylemmäksi
vapaaseen ilmaan. Se lensi vähän matkaa ja istuutui aukean keskellä
kohoavan kuivan hongan latvaan. Killi seurasi perässä ja hongan
juurelle päästyään alkoi haukkua.

— Siinäpä olisi saalis, monen pikkumetson veroinen. Kelpaisi sitä
tähdätä kylkeen tai rintaan, kun pääsisi ampumamatkalle, tuumi Kari
itsekseen.

Tämä metso oli niitä vanhoja ”jäkälänokkia”, jotka eivät hevillä
anna itseään narrata. Siksipä se valitsi aukealla seisovan hongan
istumapaikakseen, josta näki lähestyvän vaaran. Se ei poikametson
tavoin viitsinyt kätkeytyä naavaisiin kuusiin piiloon, varsinkaan
nelijalkaisen edessä. Se kohteli Killiä kuin uhmaten ja ivaten,
että eipä ole siipiä sinulla, millä puuhun lentäisit. Se pyörähteli
kopeana oksallaan, kurotti kaulansa alas ja naksautteli nokallaan
kuin soitimella ollessaan, kohautteli siipiään ja pyrstöään. Ilkisipä
se heittiö herjata koiraa pahemminkin, se pudotti pienen läjän aivan
Killin nenän eteen, ja siitä koira yhä enemmän raivostui haukkumaan
odotellen Karia avukseen kostamaan sen kärsimää häväistystä.

Kari oli huomannut kaikki. Hän hiipi puun suojaan aukean reunalle,
mutta siitä ei vielä yltänyt ampumaan. Hän palasi puun suojaa
takaisin metsään ja kierti sieltä aukean toiselle reunalle.
Ryömimällä hän pääsi suuren kiven suojassa ampumamatkalle ja
tähtäsi. Ei tahtonut vakautua, pyssy vapisi käsissä, ja sydän löi
liika tiheään, sillä hänessä ei ollut vielä kehittynyt metsästäjän
kylmäverisyys. Kun pyssy laukesi, näki hän metsonlähtevän lentoon,
mutta vaivaloisesti ja pyrstö näytti olevan herpaantuneena. Se kohosi
melkein kohtisuoraan ilmaan, hyvin korkealle, mutta sitten sen voimat
äkkiä pettivät! Kuin suurena, mustana pallona putosi se maahan, niin
että kangas kumahti. Kari ja Killi juoksivat paikalle.

Riemuissaan katseli Kari kiiltävärintaista korven kukkoa, jota Killi
kiellosta huolimatta kärkkyi vielä puremaan ja peuhtomaan, vaikka se
oli jo kuollut.

Siihen loppui metsokukon monivaiheinen elämä, josta ei kukaan muu
mitään tietänyt. Itse se toisinaan oli menneitä aikojaan muistellut
istuessaan talvipakkasella huurteisen männyn latvassa tai syksyisin
kupu täynnä puolukoita kelohongan oksalla, mäen kukkuralla, josta
on laaja näköala. Vanhimmat muistot ulottuivat marjaiseen korpeen,
missä koppeloemo heitä, sopulin kokoisia ja värisiä poikasia hellästi
hoiteli: etsi matoja, muhenteli kortteen palasia, kutsui kotkottaen
marjamättäille ja kylmän tullen siipiensä alle lämpimään keräsi. Hyvä
oli siellä nukkua pää höyhenien väliin pistettynä. — Mutta kerran
kesäiltana, kun he lepäsivät huuruisessa korvessa, hyökkäsi ilmasta
töyhtöpäinen, suurisilmäinen kummitus, iski kyntensä emon selkään ja
koukkuisella nokallaan hakkasi päätä. Emon varoitusäänet, siipien
läiske ja heinikkoon piiloutuvien poikasten piipitys muistuivat
vuosien takaa kuin kamalana unennäkönä. Orvoiksi jääneinä piipittivät
poikaset emoaan etsien, mutta sen sijaan livahti kivenkolosta pitkä
ja hoikka kärppä napaten suuhunsa sen, joka enimmän valitteli. Sen
jälkeen he vaikenivat ja koettivat omin neuvoin tulla toimeen:
etsiä itse ruokansa, varoa vihollisiansa ja suojata itseään sateen
ja kylmän tullen. Mutta veljesliuta pieneni pienenemistään. Yhden
tappoivat syöpäläiset, joita tuhansin oli siinnyt sen selkään, kun ei
emo ollut puhdistamassa, toisen iski ilmassa kirkuva muuttohaukka,
muutaman kotka... ja viimein oli heitä vain kaksi jälellä. He olivat
jo ehtineet suuriksi ja saaneet aikametson höyhenet, kun eräänä
sateisena päivänä kettu kavalasti vaanien hyökkäsi heidän luo ja
tempasi toisen, jonka siivet olivat kastuneet ja joka ei kyllin
nopeasti ehtinyt lentää puun oksalle. Yksin jääneenä, veljessarjan
viimeisenä, oli metson varovaisuus huippuunsa kehittynyt. Satoja
kertoja oli kettu koettanut vaanimalla yllättää, kymmeniä kertoja oli
se nähnyt ilveksen silmät kiiluvan kuusen lehvien takaa, ja usein oli
kotka ja huuhkajakin tavoitellut, mutta aina se oli ratkaisevalla
hetkellä päässyt pakoon. Olipa kerran antanut huuhkajalle
siipipankoillaan ympäri korvia sellaisen läksytyksen, että nolona
oli pöllö lentänyt louhuunsa. — Mutta koira ei ollut vielä koskaan
haukkunut sitä, eikä se tiennyt, että koira on kaksijalkaisen
liittolainen; — ei se tiennyt olevan ihmistäkään, joka on milloin
minkin värinen, pystyssä kävelevä, pyöreäpäinen peto, jonka aseet
puuhunkin yltävät.

Jos Kari olisi kaiken tämän tietänyt, ei hänen ilonsa olisi
ollut niin riehahteleva. Metson historiassa hän olisi huomannut
kosketuskohtia oman kohtalonsa kanssa.

Iltapäivällä saapui Kari raskaine laukkuineen pirtille.

— Saitko lintuja, huusivat hänelle vastaan Atso ja sisko, jotka
juuri tulivat marjasta läheiseltä mäeltä.

— Tulkaa katsomaan.

Toimekkaan näköisenä levitteli Kari linnut laukustaan pirtin eteen
maalle.

— Onhan siinä taas ravintoa pariksi päiväksi, sanoi Atso, — mutta
paremman saaliin olisin saanut täältä pirtin läheltä, jos olisi ollut
pyssy kotona. Tästä aivan majan vieritse juoksi äsken metsäpeuroja.
Ne olivat komeita otuksia.

— Olisipa pitänyt olla kotona, päivitteli Kari, — mutta ehkä ne
tulevat vielä toisen kerran.

Päivällinen syötiin hilpeällä mielellä. Kari kertoili päivällisiä
ajatuksiaan.

— Minusta tuntuu, että me alamme täällä viihtyäkin ja että
hallitsemme jo näitä erämaita eivätkä ne meitä. Tulkoon vastaan
vaikka äreä kontio, joka luulee olevansa kiveliön kuningas, niin
näytän sille, kenellä on voima ja valta. Meillä se on, meillä,
joilla on kehittynyt järki. Me teemme vielä tänne erämaahan talon ja
kutsumme sitten kotiväen vieraiksi, kun aika tulee.

— Älä ylvästele, veljeni, karhun edessä, voimasi on ruutisarvessa,
kontiolla aina kourissaan valmiina. Miten käy sitten, kun kastuu
latinki, tai loppuu ruuti?

— Ruuti on kyllä vähissä, sanoi Kari, — mutta onhan niitä muitakin
keinoja taistelussa olemassaolon puolesta. Järki niitä luo uusia.

— Emme voi täällä uudestaan keksiä ruudin valmistusta, eikä meillä
ole siihen aineitakaan. Ruuti, samoinkuin muutkin tarvetavarat on
kehityksen tuote. Me täällä elämme eristettyinä kaikista sivistyksen
tuotteista. Kun entiset aseemme kuluvat tai hukkuvat ja jos emme saa
uusia, niin sulin käsin joudumme taistelemaan petojenkin kanssa.
Silloin on valtamme lopussa.

— Eikä ole, väitti Kari. — Järki keksii uusia keinoja ja aseita,
ja onhan niitä ennen keksityitäkin, kun vaan muistamme miten niitä
valmistetaan. Emmehän enää ole mitään raakalaisia, kivikauden
asukkaita. Tuossa on meillä kirves, puukko ja pyssy. Niillä teemme
ihmeitä. Elämme siis rautakaudella ja raudalla sitä erämaatakin
hallitaan. — Meillä on valtakunta, mutta ei hallitsijaa. Meidän on
valittava kuningas keskuudestamme.

Mitäpä siinä valitsemista. Karhu on kiveliön kuningas; se kumealla
murinallaan julistaa valtaansa näiden seutujen yli. Kun sinä olet
meistä vanhin, käy taisteluun kontion kanssa siitä, kumpi on kiveliön
kuningas. Jos voitat, olet sinä se, ja minä olen prinssi ja Laila on
prinsessa.

— Niin, kiveliön prinsessa! — sehän tuntuu kauniilta, sanoi Laila,
— mutta ketkä ovat meidän alamaisiamme?

— Koko erämaan eläinkunta, karhukin saa tieltäni väistyä valtikkani
viittauksesta.

— Ei ole tehty, mikä on sanottu... tuskin pedot sinua väistävät, ja
onhan niitä pahempiakin vihollisia kuin pedot, väitti Atso.

— Mitkä ne vielä pahempia ovat? hätäili sisko.

— Kylmä ja nälkä. Molemmat hirvittäviä vihollisia, jotka
maakuntiakin autioiksi tekevät. Muistatte kai, että Napoleonin armeijaa
eivät ihmiset voineet kukistaa, vaan Venäjän pakkaset ja
nälkä. Ne ovat tämänkin kuningaskunnan pahimmat viholliset. Edellinen
hyökkää ulkoa, jälkimmäinen piilee sisäpuolella; se nostaa kapinan
meissä itsessämme, jollei saa jokapäiväistä uhriaan, sanoi Atso.

— Pakkasherralla on suuri valta talvella täällä pohjolassa, sanoi
Laila. — Muistanpa kuinka mahtavasti se viime talvenakin kävi
nurkkiin lyömässä valtikallaan, niin että kappaleet lentelivät.
Ja jos ulos meni silloin, niin heti oli korvat tai nenän nipistää
päästä. Millä me vastustamme sen hyökkäyksiä, kun se muutaman kuukauden perästä
tulee?

— Kaksinkertaisella linnoituksella. Ulommainen on tämä pirtti,
se on tilkittävä eheäksi ja puita poltettava takassa, toinen on
vaatetuksemme; sekin on paikattava eheäksi ja tehtävä turkkeja
lisäksi. Ei mikään vihollinen ole vaarallinen, kun edeltäpäin tietää
varustautua sen hyökkäyksiä torjumaan. Talven tuloon on vielä aikaa.

— Entäpä nälkä ..? Millä sen torjumme?

— Ravinnolla, tietysti, sanoi Kari. — Sitä on meidän kerättävä
nyt talvenkin varalta, sillä talvella saa riistaakin vähemmän kuin
syksyllä. Tähän saakka olemme käyneet valmiiseen pöytään syömään
vanhempiemme hankkimaa ruokaa. Nyt on meidän kaikki hankittava itse.
Jollemme hanki, niin kuolemme nälkään. Mutta se ei tule tapahtumaan.
Eläähän täällä erämaassa tuhansia eläimiä, joilla on pienemmät
henkiset lahjat ja huonommat aseet kuin meillä..

— Koettakaamme, sanoi Atso. — Onhan kunniakastakin itse hankkia
toimeentulonsa. Meidän on tehtävä töistä tarkka suunnitelma, jota
seuraamme.

— Vaikka olen kuningas, otan enimmän ravinnon hankkimisen
huolekseni, kuten tähänkin saakka. Liha ei saa puuttua Karilompolon palatsin
pöydältä.

— Ja minä prinssinä autan teitä kumpaakin, torjun sen toisen
vihollisen, pakkasen hyökkäyksiä: laittelen eheäksi tämän ulomman
linnoituksemme, tilkitsen pirtin seiniä ja kattoa sekä hankin
polttopuita.

— Ja minä emännöin kotona: laitan ruokaa ja vaatteita, jos on mistä
laittaa.

— Meidän olisi ensin pyydystettävä isompia metsänotuksia, jotta
saisimme turkisnahkoja. Turkki pitää olla talvella jokaisella, lisäsi
Kari.

Itseluottamus oli tullut heihin kuin tuulahduksena. Elämä ja
tulevaisuus näyttivät heistä jo paljon valoisammilta kuin edellisinä päivinä
.

6.

Karilompolossa tehtiin seuraavina päivinä ahkerasti työtä. Laila
hääräili pirtissä tulta vaalien ja ruokaa paistaen tai kävi väliin
marjassa läheisellä mäellä. Atso hakkasi puita kuivista kelohongista
ja tilkitsi sammalilla pirtin seinänrakoja ja nurkkia, joista
paikoin päivä näkyi läpi. Toisinaan hän kävi veljensä kanssa
laittelemassa loukkuja linnuille harjujen selänteille, niissä näkyi
pehtelypaikkoja. Mutta yhä kauemmaksi erämaan kätköihin ulottuivat
Karin ja Killin päivittäiset pyyntiretket ja yhä pulleampana
oli illalla laukku, kun hän notkuvin polvin ja väsyneenä kotiin
saapui, sillä kerta kerralta oppi hän yhä varovammin vaanimaan ja
tarkemmin ampumaan Killin haukkumia, lihavia lintuja. Sattuipa
toisinaan niinkin, että Killi sai koppelon tai metson ampumatta. Se
hyökkäsi rajusti keskelle pelehtelevää parvea ja nappasi leukoihinsa
hitaimman, joka ei ehtinyt kyllin nopeasti pakoon. Joka päivä näki
Kari uutta ja kertomisen arvoista erämaassa, joka on eri päivinä eri
näköinen. Ja Kari aina illalla kertoili retkistään veljelleen ja
sisarelleen.

Sattuipa kerran eräänä iltana isompikin otus Killin eteen. Kari
käveli laukkuineen kotiin louhikkoista rinnettä, kun Killi alkoi
vimmatusti haukkua kallion rakoon. Haukunnasta kuuli hän heti, että
ei ollut lintu kysymyksessä. Kun Kari lähestyi kalliota, kuului
sieltä sähinää ja harmaa, täplikäs eläin hyökkäsi raon suulle ja
tavotteli käpälällään Killiä, joka onneksi väisti hyökkäyksen.

— Sehän on ilves! huudahti Kari. Ja hänen metsästäjäverensä
läikähtelivät niin kummasti.

Ilves vetäytyi syvemmälle rotkoon, jonka pimennosta kaksi suurta
kissansilmää loisti ja kipinöitsi. Ilves teki uuden, entistä rajumman
hyökkäyksen puhisten kuin ärtynyt kissa. Killi taas väistyi ja
Karikin siirtyi aukolta. Tätä tilaisuutta hyväkseen käyttäen hyökkäsi
ilves ulos luolastaan ja kapusi lähellä kasvavaan mäntyyn ja asettui
oksien päälle nähtävästi varmana pelastuksestaan. Se katsoi vuoroin
puun juurella haukkuvaa koiraa, vuoroin kallion sivulla tähtäilevää
Karia, jonka pyssy näytti vähän vapisevan. Kari tähtäsi silmien
väliin. Pyssy pamahti ja ilves putosi maahan jaloilleen keveästi kuin
kissa. Killi karkasi heti niskaan, mutta silloin kääntyi peto äkkiä
selälleen ja sai terävillä kynsillään raapaistuksi koiraa lapaan.
Samassa sai se kuitenkin aimo iskun Karin pyssyn perästä päähänsä ja
jäi sääriään sätkytellen makaamaan louhikkoiselle maalle. Hetkisen
kuluttua se ei enää liikkunut.

— Sehän oli sinulle parahiksi, ilkeä peto! huudahti Kari. Olet kai
ollut kauan täällä heikompien eläinten kauhuna.

Kari ei jaksanut kantaa yht’aikaa lintulaukkua ja ilvestä. Kun
maisema oli sillä kohdalla outo, ei hän uskaltanut jättää kumpaakaan,
sillä hän ei olisi toisella kerralla osannut saaliinsa luo. Miten
siis oli meneteltävä? Hän mietti hetkisen. Käyhän se! huudahti hän
huomatessaan keinon. — Minä vien ensin toista taakkaa jonkun matkaa
ja sitten käyn toisen, vien sitä edellisen sivu vähän matkaa ja käyn
hakemassa taas ensimmäisen. Ja näin vuorottelemalla kantamuksiaan
kulki Kari kotia kohti, vaikkakin hitaasti, sillä täten tuli hän
kulkemaan matkan kolmeen kertaan ja ilves painoi vielä enemmän kuin
lintutaakka.

Syysilta hämärtyi, näköpiiri pieneni pienenemistään, mutta Karia vain
ei kuulunut Karilompoloon tulevaksi.

Ikävällä häntä odotteli sisko ja veli peläten jonkun onnettomuuden
tapahtuneen. Vihdoin kuului Killin vinkumista oven takaa ja kohta
perässä tuli Karikin kantaen harmaata otusta.

— Sehän on saalis! iloitsi Atso.

— Voipiko sen lihaa syödä? kysyi Laila.

— Etkö näe, että se on ilves. Kuka kissan lihaa syö? sanoi Kari.
— Mutta turkki sillä on oiva, se karkoittaa pakkasen yhden ihmisen
ruumiista.

Vielä enemmän ihmettelivät Atso ja sisko, kun veli kantoi lintulaukun
sisään. Veli oli kohonnut heidän silmissään urhoolliseksi, suureksi
metsämieheksi, jolle hyvin sopi kiveliön kuninkaan arvonimi. Hänen
piti sitten tarkoin kertoa, miten oli saanut ilveksen ammutuksi.

Mutta olipa Atsollakin näyttämistä. Hän kantoi varastokomerosta ison
lohen veljensä eteen.

— Tämän sain äsken kotipurolta, sain toisenkin, joka on paistettu
illalliseksi.

— Miten sinä ne sait?

— Kun menin polttopuita hakemaan puron rannalta, kuulin mutkauksesta
molskahtelua. Luulin ensin vesilintujen siellä sukeltelevan,
mutta lähemmäksi tultuani näin lohiparven kisailevan hyvin
matalassa vedessä hiekkapohjalla. Toiset niistä tulivat kuivalle
läiskyttelemään vettä pyrstöllään. Minä koetin ensin hiipiä niin
lähelle, että yltäisin kirveellä lyömään, mutta ne pakenivat
syvemmälle. Sitten laitoin veitsestä keihään sillä tavalla, että
kiinnitin puukon seipään päähän ja seisoin hiljaa rannalla vahdissa.
Kun iso lohen venkale tuli rannalle, pistin sitä puukolla selkään,
mutta se ei pysynyt; voimakkaalla pyörähdyksellä vapautui se
yksinkertaisesta atraimestani ja pakeni syvemmälle. Muistin silloin,
että kirkonkylän poikaset keväisin pyytelivät joesta haukia ansalla,
jonka sitoivat vavan päähän. Kun taskussani sattui olemaan vanha,
vaskinen jänislanka, tein siitä ansan vavan päähän. Kun lohet tulivat
uudestaan matalalle, kuljetin silmukan lohen keskikohdalle ja
vetäisin äkkiä. Ansa kiristyi ja kimmotteleva lohi nousi vavassani
maalle. Vähän myöhemmin sain vielä toisen. Kolmas, iso, nulistui pois
pyydyksestäni.

— Siinähän on meillä kalapaikka, sanoi Kari.

— Lohilla taitaa olla kutuaika, kun niin matalalle pakkautuvat.
Niitä on meidän verotettava.

Kun illallinen oli syöty, nylki Kari ilveksen takkavalkean loisteessa
ja pingotti nahkan puutikuilla leveäksi ja asetti seinälle kuivamaan.
Ruho aiottiin syöttää Killille, mutta sepä ei huolinutkaan sitkeästä
lihasta.

Lohen kutuaika on syyskuussa. Kesäkauden nousee näitä komeita,
täplikkäitä kaloja jokiin lähemmäksi kutupaikkoja odottamaan. Mutta
tunturijärven lohet, jotka kutevat usein pienissä puroissakin, eivät
uskalla nousta järvestä kutupaikoille, ennenkuin kutuaika on tullut.
Silloin ne laumoissa rynnistävät kirkasvetiseen puroon tai jokeen
eivätkä välitä vähistä esteistäkään. Kalamies saa virittää verkkonsa
puron poikki. Hän saa siitä ehkä jonkun, mutta useimmat ovat
kuitenkin verkon yli hypänneet ja polskuttelevat kaikessa rauhassa
verkon takana. Jos tulee matala pato eteen, kimpoaa nouseva lohi
senkin yli.

Karilompolon pirtin lähellä, Kotipuron suulla oli hyvä kutupaikka,
jonka Atso oli näin sattumalta keksinyt.

Kun pojat seuraavana aamuna menivät purolle, vilisi siinä lohia
parvittain.

— Tähän teemme lohipadon, sanoi Kari päättävästi.

— Osaammeko tehdä? kysyi Atso.

— Kyllä, olenhan nähnyt niitä kuvissa.

Pojat hakkasivat ahkerasti puolen päivää patopuita ja kantoivat niitä
purolle. Iltapäivällä löivät he patohalkoja puron hiekkapohjaan.
Vasta seuraavana päivänä valmistui pato pyyntikuntoon. Siinä oli,
kuten lohipadossa ainakin, ahdas nieluaukko keskipadolla, mistä
puroon nousevat lohet pääsivät tilavaan karsinaan, josta ne eivät
omin neuvoin osanneet ulos.

Lohipadosta saivat he sitten joka aamu oivallisia saaliita, useita
suuria lohia kerrallaan. Osan he niistä paistoivat pyyntiaikana, osan
suolasivat talveksi. Kun suolat alkoivat arveluttavasti vähentyä,
tekivät he puroon patopuista katiskan perän muotoisen kalasumpun,
jossa lohet säilyivät elävinä, vaikka seuraavaan kevääseen.

Kun lohenkutu loppui, oli heillä kalaa varastossa aikalailla. Ei
ollut ravinnon puutetta pitkiin aikoihin.

He laittelivat myös lisää satimia ja loukkuja linnuille läheisiin
metsiin, ja kun lehti alkoi kellastua ja maalinnut nousivat vetisistä
korvista kuiville, puolukkaisille harjuille ja kankaille, likistyi
moni metso ja teiri heidän raskaisiin pyydyksiinsä. Atso tavallisesti
kävi niitä kokemassa samoin kuin lohipatoa, mutta Kari Killin kanssa
kulki kauempana isompaa riistaa etsien.

Näin kuluivat päivät ahkerassa työn touhussa, ja yhä harvemmin
ehtivät he ajattelemaan omaa tilaansa.

7.

Lokakuu oli jo puolivälissä, ja talvi teki jo tuloaan. Järven
rannat olivat useana yönä menneet jäähän, varsinkin matalat
lahdet, mutta tuuli oli aina päivillä särkenyt jääriitteen ajaen
sen rantakivikolle, jossa jäähileet aaltojen tasaisessa tahdissa
helisivät kuin hopeiset tiu’ut. Aamuisin olivat suot kohmetuksissa,
ja valkea kuura peitti sammaleen ja marjanvarret. Olipa jo kerran
luntakin satanut maan valkoiseksi, ja maisemat olivat näyttäneet
silloin perin omituisilta.

Aikaista talven tuloa ennustivat metsän eläimetkin. Kari oli jo
ampunut aivan valkoisen jäniksen, ja pirtin lähelle lensi eräänä
aamuna parvi valkoisia riekkoja nauraen lapsille. Vesilinnut olivat
jo muuttaneet. Joku myöhästynyt telkkäparvi tai kuikka istahti vain
Karijärveen levähtämään, ja joku joutsenparvi vielä aamuvarhaisella
nähtiin kiilana painuvan etelän maita kohti.

”Talvi tulee, talvi tulee”, toistivat tilhitkin istuessaan
lehdettömään pihlajaan noukkimaan punaisia rypäleitä.

Kaikki se kiirehti Karilompolon asukkaita tekemään ahkerasti
varastoja talven tarpeiksi. Kari teki entistä pitempiä päivämatkoja
laajaan erämaahan, jossa hän ei enää pelännyt eksyvänsä
lähiseuduilla. Mutta saalis oli käynyt niukemmaksi. Metsot ja
koppelot eivät kestäneet Killin haukkumista lehden putoamisen
jälkeen. Linnut tulivat päivä päivältä yhä aremmiksi, ja Karin
täytyi kaukaa ampua eikä hän läheskään aina osannut riistaan. Atso
koki aamuisin kalapadon ja ilokseen totesivat pirtin asukkaat, että
kalansaalis kasvoi samassa suhteessa kuin lintujen saalis väheni.
Oli alkanut siian kutu joessa ja kymmeniä hopeakylkisiä maukkaita
kaloja toi Atso aamuisin pyydyksestä. Päivemmällä kävi hän kokemassa
satimet, ja ainahan sieltäkin tuli muutama lintu tai ristisuu jänis.
Katri taas piti huolta puolojen poimimisesta keskipäivän aikana,
jolloin tarkeni. Varastot siten karttuivat päivä päivältä.

Kun lintujen saanti väheni ja ruutiakin oli niin niukasti, ettei enää
vallan pieniä kannattanut ampua, kääntyi Karin huomio suurempiin
otuksiin. Eräänä päivänä hän oli Karitunturin takana nähnyt suuren
peuralauman, — se ei ollut tavallinen porojoukko, vaan eläimet
olivat oikeita villipeuroja, jotka etelästä palasivat Kuollan
tuntureille. Kari oli vähällä päästä ampumamatkalle, kun lauma lähti
karkuun säikähtäen Killiä, joka niin suureen riistaan tottumattomana
oli ollut varomaton ja haukahtanut peurat nähtyään. Sen jälkeen
kävi hän useana samoilla seuduilla ilman koiraa, kävipä
kauempanakin vallan uusilla mailla, — leveän, metsään hakatun linjan
takana.

Sen leveän linjan hän oli löytänyt sattumalta. Hän oli eräänä
poutaisena päivänä ulottanut retkeilynsä kauas Karitunturin taa ja
ajeli juuri metsäkanaparvea, kun hänen eteensä aukeni pitkä, metsään
aukaistu linja. Näki selvästi, että ihmiset sen olivat hakanneet.
Mäen nyppylällä näki hän kivipyykin.

— Tämä on Suomen ja Venäjän välinen raja, päätteli Kari. — Tällä
kohdalla kulkee Suomen raja pohjoisesta etelään. Jos nyt lähtisimme
rajaa pitkin aurinkoon päin, niin ehkä sieltä lopulla tulisi
ihmisasuntoja, tai ainakin ihmisten teitä. Mutta näin talvea vastaan
ei uskaltanut lähteä. Keväthankien aikana sopi koettaa sitä.

Kari oli mielissään löytönsä johdosta. Hän kulki pitkällä rajaa
pitkin ensin etelään ja sitten pohjoiseen, kunnes tuli korkealle
harjulle, joka johti pienen järven poikki. Harjua pitkin oli selvä
tie ja tiellä näkyi porojen tai peurojen jälkiä. Kari käveli
teräväselkäistä, mäntymetsää kasvavaa selännettä, jonka rinteiden
alla loiskuivat aallot, kunnes hän harjun kapeimmalla kohdalla
huomasi suuren ja syvän haudan, joka oli varmasti ihmisten kaivama.
Se oli tavallisen huoneen laajuinen, jyrkkäseinäinen ja yli pari
syvä. Haudan pohjalla oli kuin puusta tehty lattia, mutta
tarkemmin katsottuaan huomasi Kari sen olleen haudan kantena, joka
oli pudonnut sisään.

— Tämä on lappalaisten peurahauta, tuumi Kari. — Tällaisiin
paikkoihin ne kaivavat kuoppia ja peittävät ne väljällä puukannella.
Kun peurat pahaa aavistamatta menevät sen päälle, putoaa kansi sisään
ja niin joutuu koko lauma lappalaisen saaliiksi, olkootpa poroja tai
peuroja.

Ihmetellen katseli Kari ovelaa pyydystä. Ja hän huomasi kuopan
pohjalla kannen päällä multaa, jota salahautaan joutuneet eläimet
olivat seinistä kuopineet, ja seinissä näkyi selviä kavion jälkiä ja
karvoja. Vähän matkaa haudasta oli harjun rinteellä multamätäs, josta
pilkisti esille poron sarvi. Kun Kari sitä liikutteli, tuli mullan
alta esille koko pää.

— Jaha, tähän on lappalainen haudannut teurastusjätteet, etteivät
ne hajullaan ole peloittamassa harjua pitkin hautaan juoksevia
peuroja. Mutta miksikä ne eivät ole uudestaan virittäneet petollista
pyydystään? Samassa tuulen henki toi Karin nenään kamalan löyhkän.
Kun hän katsoi kuopan yli, näki hän kauhukseen miehen ruumiin
kainaloistaan kiikkuvan hongan oksassa. Puvusta päättäen mies oli
lappalainen.

Kari oli aluksi kuin puolipyörryksissä ja hänen polvensa vapisivat,
sillä kuolleen ihmisen näkeminen erämaan yksinäisyydessä ei ole
mikään toivottava tapaus. Kari aikoi ensin lähteä pakoon, mutta
rohkaisi sitten itsensä ajatellen, että eihän kuollut voi mitään
tehdä. Päinvastoin astui hän lähemmäksi ja näki nahkapukuisen miehen
mustuneet kasvot ja riipuksiin painuneessa päässä poron sarvet, jotka
oli nuoralla sidottu onnettoman otsaan. Siinä oli siis tapahtunut
kammottava rikos, ehkä useampiakin, joita vain erämaa oli näkemässä
ja joita maallinen laki ei ehkä koskaan voi tutkia. — Mies on ensin
murhattu ja sitten kiikutettu puuhun kuin kaikkien nähtäväksi. Mutta
eiväthän murhamiehet tavallisesti niin menettele, useimmiten ne
uhrinsa piiloittavat? Ja mitä merkitsivät poronsarvet hänen päässään?
Näihin kysymyksiin hän ei aluksi löytänyt ratkaisua. Olivatko
lappalaiset joutuneet keskenään riitaan saaliin jaossa, vai oliko
joku vieras tullut varastamaan peuroja toisten haudasta, ja häntä
sitten kohdannut näin kamala rangaistus. Mutta miksi ne olisivat
turmelleet oman peurahautansa?

Kammoksuen lähti Kari kotiin kesken päivän, vaikka hänellä ei vielä
ollut yhtään saalista.

Pirtille tultuaan kertoi Kari kamalasta löydöstään, ja jännittyneinä
kuuntelivat Atso ja sisko hänen kuvauksiaan ja arvelujaan. Siitä
kesti puheenaihetta koko illaksi, ja yölläkin unta odotellessa
liikkui se mielikuvituksessa.

                                                  ⸻

Karin kaamea löytö ei antanut pojille mielen rauhaa, se herätti
uteliaisuutta ja samalla pelkoa. Siinä oli Atson mielestä sotkeutunut
rikosten vyyhti, joka odotti selvittäjää. Vieläpä he luulivat sen
tutkimisen jollain tavalla hyödyttävän heidän omaakin asemaansa.
Sentähden päättivät he eräänä aamuna lähteä lappalaisen ruumista
tarkastelemaan ja ottamaan selkoa kuoleman syistä. Heidän täytyi
jättää Killi Lailan toveriksi, kun sisko ei yksin uskaltanut jäädä
kotiin.

Hyvin osasi Kari paikalle, jossa he tapasivat kaikki siinä
tilassa, kuin Kari oli kertonut. Etäämpää he jo näkivät puussa
kiikkuvan, sarvipäisen äijän, jota kova tuuli heilutteli ja samalla
pyöräytteli edestakaisin. Atsoa se näky aluksi niin kammotti, että
ei hänkään halunnut kuollutta lähempää tarkastella. Sen sijaan
tutkivat he tarkoin ympäristöä. Peurahaudasta he eivät löytäneet
mitään kummempaa, mutta haudan läheltä, kanervikosta tapasivat he
puhkiammutun verisen lakin ja sen läheltä lasso- eli suopunkivyyhden,
joka myös näkyi kuuluneen lappalaiselle. Harjun toisella sivulla,
kuusen juurella oli havuista tehty vahtikoju ja sen lähellä oli
maassa ruutisarvi, melkein täynnä hyvää ruutia.

— Tämä on meille kultaakin kalliimpaa, huudahti Kari, nostaessaan
ruutisarven maasta.

— Tämä ruutisarvi näyttää olevan suomalaista tekoa, se on pudonnut
ampujilta. Suopunki on meille myös tärkeä kapine, lisäsi Atso. —
Sitä tarvitsemme kipeästi, jos meidän on täällä talvi vietettävä.
Sillä otamme kiinni porot, jotka asustavat Karilompolon pirtin
lähistöllä.

— Mitä sinä arvelet tästä, mitä olemme nähneet? kysyi Kari.

— Ei tarvitse olla mikään salapoliisi huomatakseen, että koltta-ukko
on ollut poron rosvo, jonka suomalaiset ovat ampuneet ja sitten
kiikuttaneet puuhun muille lappalaisille pelätykseksi. Mitä muuta
varten he olisivat poronsarvia päähän sitoneet?

— Tämä on kummallista, kun tapaamme täällä kiveliössä vain kuolleen
miehen emmekä ketään elävää ihmistä. Mutta minä luulen, että tällä
paikalla käy vielä tänä syksynä joku ihminen, joko suomalainen tai
koltta, sanoi Kari.

— Mitäpä hyötyä siitä olisi meille?

— Jos kirjoittaisimme tuoheen kirjeen ja asettaisimme sen puuhun
haudan reunalle, niin tietäisivät tulla meitä opastamaan.

— Jos lappalaisia sattuu tulemaan, niin he eivät ymmärrä
kirjoitustamme. Jos taas ne suomalaiset tulevat, jotka ovat
tuon ukon ampuneet, eivät he tule meitä pelastamaan, sillä he
pelkäävät joutuvansa lain kouriin murhasta syytettynä. Ei kukaan
saa omavaltaisesti ottaa toisen henkeä, ei rosvonkaan, jollei se
murhaamisen aikomuksessa ensin hyökkää päälle.

— Oikein päätetty, sanoi Kari. — Lappalaiset voisivat sitäpaitsi
meille syyttömille kostaa tuon ukon kuoleman.

Atso ja Kari lähtivät kiireesti kotiinsa toista tietä, kuin olivat
tulleet. Kun he olivat jonkun matkaa kävelleet, niin he löysivät
metsästä suuren kuusen juurelta neljä puihin pingoitettua, kuivaa
poron taljaa.

— Kas vain, täällä on tuon varkaan kätköpaikka. Hän on tuonut taljat
piiloon noutaakseen ne lumen tultua täältä porollaan, kun ei ole
viitsinyt kantaa, sanoi Kari.

— Ne ovat meille hyvään tarpeeseen, selitti Atso.

Pojat irroittivat taljat, käärivät kokoon ja sälyttivät selkäänsä.

Sisko oli kovin iloissaan, kun veljet tulivat kotiin, sillä hän oli
yksinään pelännyt. Heidän yhteinen taloutensa oli tällä matkalla
paljon rikastunut. Porontaljoja he voivat käyttää vuoteinaan ja
osan muokata turkiksi siinä tapauksessa, etteivät onnistuisi
saamaan riittävästi pehmeämpiä petoeläimen nahkoja. Karin ei enää
tarvinnut säästää ruutia niin paljon kuin ennen, hän voi taas ampua
pienempääkin riistaa. Matkansa tuloksiin olivat he näin ollen hyvin
tyytyväisiä.

8.

Ne porot, jotka kesäkauden olivat pitäneet Karilompolon pirttiä
asuntonaan ja jotka Karin tullessa olivat ovesta ulos hyökänneet,
asuivat edelleen Karijärven seuduilla. Ne kävivät usein pirttiin
kurkistelemassa nähdäkseen, olivatko ihmiset sieltä lähteneet. Atso
oli niitä usein nähnyt satimilla kulkiessaan aivan asunnon lähellä ja
Killi oli niitä monta kertaa aamuvarhaisella metsään ajanut. Ne eivät
olleet metsäpeuroja. Vaatimella näkyi korvissa selvät merkit: vasen
korva poikki, tynki halki ja oikeassa hanka alla ja pykälä päällä.
Atso muisteli merkin kuuluvan eräälle kirkonkylän talokkaalle.

Pojat olivat usein kiistelleet keskenään siitä, oliko heillä oikeutta
ampua poroja siinäkään tapauksessa, että muu riista loppuisi ja heitä
uhkaisi nälkäkuolema. Kari sanoi tietävänsä, että metsään eksyneet
ja nälkään nääntymässä olevat saisivat viimeisessä hädässä teurastaa
poron, kun vaan ottavat merkin muistiin, jotta voi poron, isännälle
myöhemmin korvata vahingon.

— Minä vain en koske toisen omaan, oli Atso silloin sanonut. —
Ennen kuolen nälkään.

Kun porot seuraavana päivänä näyttäytyivät pirtin lähistöllä, ehdotti
Kari, että pyydystettäisiin ne kiinni ja kesytettäisiin kanto- ja
ajoporoiksi. Lailakin oli ne nähnyt ja mielistyi nyt kovasti pieneen
vilkkaaseen poron vasikkaan, jonka päässä piikotti kaksi suoraa
sarven alkua.

— Tuon vasan nimi olkoon Piikkisarvi, ja se on minun nimikkoporoni,
jos saamme ne kiinni, sanoi Laila.

— Vaatimen nimi olkoon Vaipiti. Se on uljas eläin, josta voisi tulla
hyvä ajokas, ihaili Kari.

— Jos haluatte, niin voimmehan koettaa niitä kiinni mutta taitaa
olla turha vaiva. Meissä ei ole ketään hyvää suopungin heittäjää,
virkkoi Atso.

— Koetetaan, porot ovat juuri niemellä, ajakaa te niitä tänne päin.
Tavallisesti ne juoksevat tästä rantaa. Minä asetun vahtiin ja heitän
suopungin Vaipitin sarviin, kun se tulee kyllin lähelle. Vasikka
seuraa kyllä emäänsä. Kolmas saa karata metsään, jos haluaa.

— Koetetaan, myönsivät toiset.

Kari vyyhtesi peurahaudalta löytämänsä suopungin, otti vyyhden
oikeaan käteensä ja kääri nuoran pään vasemman käden ympäri ja
asettui rannalle vahtiin. Atso ja sisko kiersivät toista rantaa
niemen kärkeen. Hetken kuluttua kuuli Kari kavioiden kopsetta
rantakivikolta ja näki kolmen poron, Vaipiti etummaisena, porhaltavan
kohti sieraimet suurina ja pää kenossa.

Kun porot olivat jo sivu menemässä, singahti Karin suopunki ilmassa
ja levisi laajaksi renkaaksi, joka pienentyen kiiti pakenevan
vaatimen sarvia kohti, mutta osui vain selkään ja putosi siitä
maahan. Karia harmitti. Hyvä tilaisuus oli mennyt ohi eikä tiennyt
tuleeko enää toista samallaista. Hän olisi mieluummin ampunut ahmaa
ohi kuin epäonnistunut tässä heitossa.

— Sattuiko? huusi Atso.

— Näkeehän sen. — Ennemmin heitän silmukan lentävän linnun kaulaan
kuin tuon Vaipitin.

Mutta Kari ei näin sanoessaan puhunut aivan omantunnon mukaisesti.
Väärän kunnianhimon tähden hän moitti tilaisuutta, vaikka eläimet
olivat olleet hyvällä heittomatkalla.

— Taisi olla miehessä vika.

— Vai miehessä... kun porot menivät harmaana viivana sivu! Vatsan
alus näytti olevan jalkoja täynnä.

— Jos minä olisin ollut heittämässä, niin kiinni nyt olisivat,
väitti Atso.

— Ei itse Hieta-Anttikaan olisi saanut osumaan.

— Jo toki! Hieta-Antti karautti suopunkinsa minkä poron sarviin
tahtoi. Hän oli kerran heittänyt nuoran lentävän koppelonkin kaulaan.

— Seuraavalla kerralla se tarttuu, tenäsi Kari.

Pirtille päästyään alkoivat he harjoittaa lasson heittoa. Toiset
olivat muka poroja ja juoksivat ympäri kädet ylhäällä sarvina ja
yksi vuoron perään koetti suopungilla tavoittaa. Useimmat heitot
menivät hukkaan, mutta toisinaan tarttui silmukka käsiin ja ’poro’
oli kiinni. Harjoitus lisäsi taitoa. Porosilla leikkivät he usein
seuraavinakin päivinä. He olivat taas lapsia ja leikissä unohtui
heidän tukala tilansa, joka pyrki heistä tekemään ennen aikojaan
aikaihmisiä.

                                                  ⸻

Oli taas sunnuntai, jolloin Kari ei käynyt metsästämässä, eikä Atso
satimillaan. Aamiaisen jälkeen istuivat pojat ulkona tarkastellen
taivaan merkkejä ja ennustaen tulevia ilmoja. Silloin he näkivät taas
Vaipitin vasoineen juoksevan metsän läpi niemelle.

— Nyt otetaan kiinni tuo hiidenhirvi, kuiskasi Kari.

— Anna minun mennä heittämään, pyysi Atso.

— Minä koettelen taitoani vielä tämän kerran.

— Pannaan varalta toinen nuora ansaksi tuonne kahden kallion väliin,
josta porot usein laukkaavat. Jollei suopunki satu, niin menee
ainakin ansaan, esitti Atso.

Kari suostui tuumaan. He sitoivat ansan pään notkeaan koivuun ja
virittivät paulan kallioiden väliin sopivan korkealle. Kari, suopunki
kädessä, asettui kallion taa vahtiin, Atso meni ajamaan poroja
niemestä takaisin.

Tuskin oli Vaipiti ehtinyt kallion kohdalle, kun Karin suopunki taas
vinkui ilmassa ja sen rengas karahti pakenevan vaatimen sarviin.
Vaipitin vauhti pysähtyi, sen pää keikahti taaksepäin, ja se huomasi
menettäneensä vapautensa. Piikkisarvi pinkosi emänsä luota eteenpäin
ja tarttui ansaan. Silloin alkoi kiven ympärillä vimmattu porojen
tanssi.

Piikkisarven kaulaa ei ennen ollut nuora puristanut eikä mikään ollut
sitä vanginnut. Siksi se hyppeli rajusti ilmaan ja laukaten kierteli
koivun ympärillä. Vaipiti oli ennenkin ollut vankina. Joka syksy
lumen tultua oli se vedetty poroaitaan toisten joukossa ja kytketty
siellä hihnoihin. Mutta tämä vangitseminen vapaassa luonnossa oli
sille outoa, ja sentähden se hyppeli pystyyn ja koetti riistäytyä
irti. — Kari piteli lujasti nuoran toisesta päästä, vaikka rivakka
eläin lennätti hänet kumoon ja veteli perässään. Olisi tainnut
karatakin Karilta, ellei hän olisi kerinnyt sitomaan suopungin päätä
katajaan. Atso juoksi avuksi, ja sitten he yhdessä lähentelivät
suopunkia myöten villiintynyttä eläintä, hokien poromiesten
maanittelua: — Oo-o, oo-oo-oo-oo...

He saivat poron sidotuksi lähemmäksi puuta ja Kari pääsi sen sarviin.
Äkkinäisellä liikkeellä painoi hän oikealla kädellä sarven latvasta
alas ja vasemmalla koetti nostaa turpaa sivulle. Kun vaatimen
kaula siten kiertyi ja hengitys salpautui, täytyi poron kaatua
kyljelleen ja Kari teki nopeasti päitset sen päähän; samoin teki hän
Piikkisarvelle.

Pojilla oli joululupien aikana ollut omat ajokasporot, ja he olivat
oppineet monta poromiehen temppua.

Vähitellen porot tulivat yhä rauhallisemmiksi. Pojat kuljettivat ne
pirtille ja kantoivat eteen jäkälää ja kortteita.

Sisko ihaili kauniita eläimiä ja kesytteli niitä parhaan taitonsa
mukaan. Mutta kesti monta päivää, ennenkuin vapautensa menettäneet
elukat tottuivat uuteen oloonsa ja alkoivat syödä poikain tuomia
ruokia. Killiä ne eivät kärsineet. Kun se vain näyttäytyi, alkoivat
molemmat rajusti hyppiä.

Näin oli Karilompoloon saatu karjan alkua. Vaipiti ja Piikkisarvi
olivat sen asukkaille ainaisena huvina, ja ne takasivat myös ravintoa
äärimmäisen hädän tullessa. Vaadin oli suuri ja lihava. Siitä
aikoivat pojat lumen tullen kouluttaa hyvän ajoporon, joka sitten
kotimatkalla vetäisi heitä vuoronperään ja kuljettaisi eväät. Heillä
ei tosin vielä ollut pulkkaa eikä rekeä, ei hihnaa eikä länkiä, mutta
he luottivat tekotaitoonsa; he aikoivat niitä iltatöinään valmistella.

9.

Toista kymmentä leveä erämaavyöhyke, joka leviää
koillisrajamme molemmin puolin, oli reunimmaisten suomalaisten
talojen ja kolttalaisen Miitrei Karpoffin puuhökkelin välillä.
Siitä huolimatta tunsivat kaikki lähiseudun poromiehet Miitrein,
kaikkien aikojen pahimman porojen varkaan niillä seuduilla. Itseään
he häntä olivat aniharvoin nähneet, mutta sitä useammin hänen ja
hänen poikansa jälkiä. Milloin löydettiin metsästä teurastuspaikka,
jossa tavattiin porojen päitä, suolia ja sorkkia, milloin kuusten
väliin kuivamaan asetettuja lihavartaita, milloin kokonaisia porojen
ruhoja, joista oli otettu vain paistit, kieli ja sääriluut, jotka oli
siinä säretty ja ydin imeskelty. Ja yksi ja toinen tunsi lahoomaan
jätetystä taljasta, että siinä oli tapettu hänen oma poronsa.

— Tämä on taas Miitrein työtä, päätettiin ja se kiihdytti vihan
äärimmilleen.

Suomenpuolen poromiesten lähetit kulkivat pyssyineen etsimässä
Miitreitä ja ajelemassa porolaumoja pois rajan läheisyydestä, mutta
aina oli tämä viekas koltta väistänyt vaaran. Kerran olivat he
kuitenkin löytäneet hänet itse teossa: tappamaansa poroa nylkemässä,
mutta rosvon koira oli haukunnallaan varoittanut isäntäänsä, joka
oli heti lähtenyt juoksemaan metsään. Siitä syntyi silloin vimmattu
takaa-ajo. Henkensä edestä Miitrei juoksi ja kovasti ajajatkin
kiitivät pakenevan perässä. Etumaisena juokseva pääsi näkösälle ja
ampui häntä, mutta luoti ei osunut pieneen lappalaiseen. Ennenkuin
hän sai pyssynsä uudestaan latinkiin, tuli joki vastaan ja Miitrei
juoksi koirineen joen niemeen. Suomalaiset olivat jo varmoja
siitä, että tapaavat, ennenkuin rosvo ehtii joen yli, mutta niemen
kärkeen päästyään he eivät löytäneet jälkeäkään koltasta eikä hänen
koirastaan. Näytti kuin maa olisi miehen nielaissut. Hämmästyneinä
seisoivat he joen rannalla tarkastellen sen tyyntä pintaa kuin etsien
kohtaa, missä veteen sukeltanut koltta pulpahtaisi pinnalle. Sitten
he hakivat tarkoin joen rannan, mutta kadonnutta ei näkynyt missään.

— Se on noita, se on muuttanut itsensä näkymättömäksi, sanoi
ensimmäinen etsijä.

— Paholainen on korjannut omansa, lisäsi toinen.

— Siihen ei pysty pyssyn luotikaan, sanoi se, joka oli häntä
ampunut. — Noita se on.

Ja siihen uskoon he jäivät, että Miitrei oli taikakeinoilla
muuttanut itsensä ja koiransa joksikin muuksi esineeksi tai aivan
näkymättömäksi.

Noloina palasivat he teurastuspaikalle, ottivat poronlihat selkäänsä
ja menivät kotiinsa kertomaan viekkaan koltan uusista kolttosista.

Myöhemmin oli Miitrei kertonut toisille lappalaisille, että hän oli
koirineen painautunut jokeen pensaan alle, nenä oli vain jäänyt
veden pinnan yläpuolelle. Viisas koirakin oli käsittänyt tilanteen
vakavuuden, ei ollut vingahtanutkaan istuessaan vedessä isäntänsä
sylissä, vaikka vain kuono oli veden kalvon yläpuolella.

Miitrein rohkeus oli siitä kasvanut. Laumoittain veti hän taas
suomalaisten poroja erämaan yli omille mailleen, teurasti ne siellä
ja jakeli lihoja toisillekin lappalaisille. Ja arempia poroja ajeli
hän harjuille kaivamiinsa peurahautoihin, joihin lienee joskus oikea
metsäpeurakin pudonnut pyytäjänsä saaliiksi.

Syyskesällä olivat suomalaisten rajalähetit löytäneet peurahaudan
eräältä kaukaiselta harjulta.

— Tämä on Miitrein hauta, rosvo sortukoon omaan kuoppaansa, oli
löytäjä sanonut.

— Tässä on meneteltävä viisaasti, oli toinen virkannut. — Asetutaan
vahtiin. Tottapa kerran tulee.

— Tulee varmasti pyydystään kokemaan, ja silloin rosvo saa
rangaistuksensa, sanoi kolmas.

— Otamme hänet kiinni tältä haudalta ja viemme poroherralle ja
sanomme: — Tässä on se ”porohukka”.

— Satoja poroja on hän syönyt suomalaisilta.

— Mutta hänestä on paliskunnan puolesta luvattu hyvä palkkio: viisi
porohärkää.

— Ei olisi kymmenenkään paljo sellaisesta pedosta. Korven laki olisi
tässä pantava täytäntöön.

Heitä oli viisi miestä. Kolme asettui vahtiin haudan lähistölle,
tuuhean kuusen juurelle, kaksi palasi kotiinsa.

Kokonaisen viikon he vartioivat havukojussaan kylmästä väristen. Ei
uskaltanut tehdä tulta yölläkään, kun pelkäsivät sen näkyvän kauas
korkealta harjulta ja varoittavan lähestyvää varasta. Eväätkin
alkoivat jo loppua ja paikallaan istuminen heitä niin kyllästytti,
että he päättivät seuraavana päivänä lähteä kotiinsa ja sitä ennen
hävittää peurahaudan.

Mutta seuraavana aamuna, kun aurinko jo katseli koillisten tunturien
yli unestaan heräävää, usvaista erämaata, kuului vahtien korviin
muiden äänien ohella kellon kalkatusta.

— Minkä eläimen kaulassa tuo kello on? kysyi Santaharjun Kaaperi
tovereiltaan.

— Ikäänkuin et itse kuulisi, vanha poromies, tuumi parrakas Vanhalan Iisakki
. — Poron on kaulassa, mutta ei se vapaudessa kulje, sillä on
taluttaja.

— Taluttaja! Mistä sinä sen tiedät? ihmetteli kolmas mies,
Saarivaaran Oskari.

— Kellon äänestä. Poro kävelee, senhän kuulette, mutta koskahan
vapaasti kävelevän poron kello tekeekään säännöllisesti tuollaisia
ylimääräisiä kalahduksia? — Ei ole tuo meidän puolen kelloja.

Sydänmaiden asukkaat, varsinkin poromiehet, tuntevat tarkoin oman
seudun kellot, kun kuulevat niiden kalkatuksen. Helppo on päätellä,
onko kello lehmän, hevosen, lampaan tai poron kaulassa, helppo on
myös kuulla, syökö eläin vai käveleekö, juokseeko, laukkaa vai
seisoo ja silloin tällöin sääskien tähden päätään puistaa, mutta
vaikeampi on sadoista kelloista tuntea, kenen se on, varsinkin,
jos on kymmeniä eläimiä samassa laumassa. Iisakilla oli se taito
huippuunsa kehittynyt. Jos hän kuuli hevoslauman kellot, voi hän
kymmenlukuisesta laumasta sanoa, kenen hevosia siinä oli — porojen
kellot tunsi hän vieläkin paremmin.

— Ei ole suomenpuoleisia kelloja, ei kaakamolaisia, ei oululaisia
eikä se ole norjalaisiakaan. Se on ryssän puolelta, jatkoi Iisakki
omaa puhettaan, toisten heristäessä korviaan.

— Olisikohan Miitrei? sanoi Saarivaaran Oskari.

Kulkisiko hän kellokasporon kanssa varkaissa, epäili Kaaperi.

— Ei sekään ole hänelle mahdotonta. Miitrei on tullut yhä
rohkeammaksi, hän nähtävästi kellokasporolla houkuttelee toisia rajan
taa tai peurahautoihinsa, virkkoi Iisakki. — Tänne kuuluu tulevan.

Kellon ääni läheni, se kuului jo harjulta, kahden järven väliltä,
eikä ollut enää epäilystäkään siitä, että kulkija näkemättä sivu
menee.

— Ammummeko heti, jos se on Miitrei? kysyi Oskari.

— Koetetaan ottaa vangiksi. Sittenpähän poroherra uskoo, kun näkee,
että olemme saaneet, sanoi Iisakki. Missään tapauksessa emme enää
pakoon päästä sitä noitaa, mutta sala-ampujaksi emme rupea.

Jo näkivät he tulijat: harjun selkää astelevan lappalaisen
peskipukimissaan ja hänen jäljessään suurisarvisen härkäporon, jolla
näytti olevan kantamusta selässä.

— Miitrei! kuiskasi Iisakki äänessä hätäinen sävy ja kasvoilla
hermostunut ilme, juuri kuin jonkin vaarallisen pedon lähestyessä.

Lappalainen tuli lähelle hautaa, sitoi poron puuhun ja kävi
katsomassa, onko haudan kansi kunnossa. Sitten hän kaartoi harjun
alle järven rannalle ja käveli takaisin päin.

— Nyt se sai meistä vihjat ja menee pakoon, kuiskasi Kaaperi.

— Ole huoletta, sanoi Iisakki, — se odottelee kellokasta seuraavia
poroja.

Ja aivan oikein! Vähän ajan perästä juoksi harjunselkää pitkin
kymmenkunta poroa, jotka pysähtyivät kellokkaan lähelle. Hetken
kuluttua näkyi harjukummun takaa neljäntuulen lakki ja sen alla
ryppyinen naama pienine silmineen. Kaikki vahdit tunsivat nyt hänet
Miitreiksi. Yht’äkkiä hyppäsi ketterä koltta harjun päälle ja
säikäytti puolivillin porolauman, joka alkoi harjun selkää pitkin
laukata tiheässä rykelmässä. Kun etumaiset pääsivät haudan kannelle,
putosi kansi rymisten pohjaan ja neljä poroa seurasi mukana.
Kiireesti juoksi Miitrei haudalle ja otti olkauksestaan piilukkoisen
pyssynsä ja tähtäsi hautaan aikoen sinne teurastaa porot ja nostaa
lihoina ylös. Mutta silloin hypähtivät vahtimiehet piilostaan ja
karjasivat yhteen ääneen, niin että kaiku viidestä tunturista vastasi:

— Mitä sinä heittiö täällä teet?

Miitrei säikähti niin kovasti, että pyssy putosi hänen kädestään,
mutta pian taas tointui. Hän sieppasi aseensa maasta, ampui tulijoita
kohti ja lähti juoksemaan metsään. Silloin pamahti kolme pyssyä aivan
yht’aikaa ja kolmen luodin lävistämänä suistui rosvo kanervikkoon.

— Ei taida sille pedolle muuta tarvita, sanoi Iisakki.

— Huonolla on huono loppu, lisäsi Saarivaaran Oskari.

— Korpilaki tuli käytäntöön, mutta muuta keinoa ei ollut, murahti
Kaaperi.

Miitrei oli kuollut. He kantoivat ruumiin peurahaudalle, ja sittenkun
olivat vapauttaneet ne neljä suomalaisten poroa syvästä haudasta,
aikoivat he asettaa kuolleen omaan kuoppaansa.

— Se ei ole lainkaan viisasta, sanoi Kaaperi.

— Ripustetaan se ennemmin puuhun muille varkaille varoitukseksi. Ja
jollei poroherra usko, että erämaiden pahin peto on kuollut, niin
käyköön katsomassa.

Ja miehet tekivät neuvon mukaan, ripustivat ruumiin puuhun ja
asettivat poron sarvet päähän, niinkuin Kari oli metsästysmatkallaan
nähnyt.

Sitten he päästivät irti ajoporon, kellokkaan, jota Miitrei oli
taluttanut.

— Tämä näkyy olevan hänen oma poronsa, sanoi Iisakki. — Me emme
tahdo vierasta tavaraa, menköön kotiinsa.

— Mutta mikä sinun korvassasi on, Iisakki?

Vasta nyt he huomasivat, että kolttalaisen kuula oli vienyt palan
Iisakin korvanlehteä.

— Purasipahan vielä kuollessaankin, sanoi Kaapo.

— Merkitsi kuin poron korvan, lisäsi Oskari. Silloin ei vielä ollut
koillisrajallamme korkeaa poroaitaa, joka nyt estää suomalaisten
poroja menemästä Venäjän puolelle. Suurin laumoin kulkivat ne rajan
yli kolttain ja karjalaisten palinmaille, eikä niitä koskaan tullut
takaisin. Usein tapasivat porojen hakijat lumenkin aikana rajan yli
johtavia jälkiä ja niistä näkyi, että ihmiset olivat porolaumaa
vetäneet ja koirat ajelleet. Vaikka erämaavyöhyke olikin asumaton,
käytiin siellä kuitenkin näistä syistä monta veristä taistelua, joita
vain metsän puut olivat näkemässä. Miitrein historia on vain yksi
monista, mutta hän oli ammatissaan ensimmäinen, ja sentähden sanoma?
hänen tuhostaan otettiin Suomen puolella mielihyvällä vastaan.

10.

Karhu oli kiivennyt Särkivaaran paljaalle laelle ja katseli
ympärillään leviävää syksyistä maisemaa. Olisi oikeastaan jo ollut
aika painautua maan alle talviuneen, pesäkin oli jo valmiiksi
kaivettu muheaan harjun kylkeen ja sammalia oli vuoteiksi kannettu
aika röykkiö, mutta vielä teki mieli vähän tarkastella kesäisiä
laitumia, kuulostella ympäristöä.

Karhu tiesi olevansa seutujen voimakkain peto, kiveliön hallitsija
niin pitkälle kuin silmä kantoi. Karijärven ympärillä muisti hän
kesällä maleksineensa: oli kaivellut putkenjuuria, syönyt muurahaisia
ja kaatanut poronkin järven niemelle. Hänen olivat ne riistamaat,
joiden yli silmä kantoi, eikä kukaan toinen uskaltanut tulla niille
palinmaille, sillä hänen käpäläinsä kouristuksesta ei ollut kukaan
ehein nahkoin päässyt. Ihminenkin niitä pelkäsi ja kunnioitti.
Karhu oikein hyrähti hyvästä mielestä muistellessaan kohtausta
ihmisen kanssa. Se kahdella jalalla kävelevä, paljasnaamainen oli
kesällä aikonut tappaa toisen poikasen, mutta silloin oli emo
karjaissut, niin että kahdeksasta tunturista kaiku vastasi — ja
pakoon oli lähtenyt, ruoja. Jollei se olisi järvelle ehtinyt, niin
huonosti sille olisi käynyt. — Nämä kesäiset muistot uusiintuivat
siinä katsellessa laajaa valtakuntaa. Ja kuin koetellakseen, oliko
vielä voimaa käpälässä, otti karhuemo toista poikaa niskasta ja
heitti sen monen metrin päähän, niin että se maristen putosi
vaivaiskoivupensaaseen. Samassa huomasi karhuemo tyhmästi tehneensä
ja kutsui molemmat poikansa luokseen ja alkoi leikkiä niiden kanssa.
Väliin nallet pyörivät tunturien sammaleista rinnettä alas käpälät
ojossa kuin kolme mustaa, nokista pölkkyä; kiipesivät ylös ja taas
pyörivät alas. Se oli karhujen mäenlaskua. Samalla teki se hyvää
syyhyttävälle selälle. Toisin ajoin pennut painivat ja heittelivät
”häränpyllyä”. Väliin pikku otsot hyökkäsivät yhdessä emon kimppuun
ja tuuteroittivat pitkäkarvaista turkkia. Karhuemo häristeli
etukäpälillään, läimäyttäen toisinaan pienen korvapuustinkin sille,
jonka hampaat liian syvälle upposivat emon nahkaan.

Siinä leikissä muistuivat mieleen muut karhut — että olikohan
niitä näillä mailla, että olisiko joku tietämättään tullut hänen
valtakuntaansa. — Koetellaanpas...

Samassa nousi hän kahdelle jalalle, asetti etukäpälät turvan eteen ja
vihelsi.

Kaukaa tunturien takaa kuului vastaus: pitkä vihellys. — Siellä on
varmaan se viime keväänä tapaamani koiras. Mutta olkoon, en kutsu
sitä tänne.

Samalla näki karhu vilaukselta poron, Vaipitin, lähellä järveä.
Murahtaen poikasilleen, että olisivat hiljaa, hiipi emo varovasti
tunturin rinnettä alas. Puiden suojassa lähestyi se saalistaan
melkein kuin kissa matalana lyyhistellen, hiljaa käpäliä liikutellen
ja silloin tällöin oksien raosta poroa tuijottaen.

— Siinä olisi oivallinen paisti. Kelpaisi syödä vielä kerran
lämmintä lihaa maha täyteen ja juoda rintaontelosta verta. Voisipa
viedä pesäänkin talvievästä. Kelpaisi sitten nukkua täydellä
vatsalla. Mutta kaikki riippuu hiuskarvasta. Pieni risahdus, kuivan
oksan katkeaminen jalan alla voi karkoittaa saaliin. Menepä ottamaan
kiinni väkisin syksyinen poro! Salakavala vaaniminen vähän hävetti
korven kuningasta, mutta muuta keinoa ei ollut.

                                                  ⸻

Karilompolon asukkaat olivat aamulla jäkäliä kokoamassa. Silloin
kuului vihainen vihellys vaaralta päin, ensin yksi lyhyt, sitten
kaksi pitkää, jotka päättyivät kumeaan tohisevaan ääneen.

— Mikä se on? kuiskasi Kari.

— Ihminenkö? kysyivät toiset silmät pyöreinä hämmästyksestä. Vaipiti
tuli levottomaksi. Se kiersi puuta hätääntyneenä ja lavat vapisivat.
Piikkisarvi turvelehti emonsa suojaan.

— Karhu, karhu, kuiskasi Kari vetäen Lailaa kädestä pirttiin, eikä
Atsokaan viivytellyt kauan ulkona.

Killi makasi rauhassa penkin alla. Kun Kari otti pyssyn seinältä,
hyökkäsi se ovelle luullen metsään lähdettävän, mutta Atso otti sen
kiinni. Kari latasi pyssyn hätäisesti. Näki selvästi, että kädet
hiukan vapisivat jännityksestä ja kasvoille karahti puna.

— Se oli karhun taisteluhaaste, vakuutti Atso.

— Tulkoon! Kuuman vastaanoton täällä saapi tulitikustani. Olkaa te
vain hiljaa, minä vahtaan tässä ikkuna-aukosta, sillä luulenpa sen
tekevän hyökkäyksen pieneen porokarjaamme.

Vaipitin tarkka hajuaisti vainusi karhun hajua, jota keveä tuulen
henkäys kantoi sen sieraimiin. Se alkoi hyppiä pystyyn hihnassaan,
silmät ja sieraimet kauhusta pyöreinä.

Kari näki mustanhallavan, pörrökarvaisen otuksen matalana
lähestyvän eläimiä, näki sen rajusti hyökkäävän poron selkään ja
lyövän vahvakyntiset etukäpälänsä lapoihin sekä iskevän kauheat
torahampaansa vapisevan Vaipitin niskalihaksiin. Kari tähtäsi. —
Pau, kuului pyssyn jykevä pamahdus, ja karhu tunsi kuin kuuman
laineen läikähtävän kallossaan. Silmänräpäyksessä se hellitti otteensa
syöksyen pirtin seinustalle, jossa leijaili palaneen ruudin savua.
Kari ei savun läpi nähnyt osuiko luoti, eikä hän kerinnyt vielä vetää
pyssyäkään pois ikkunasta, kun karhu hirveästi karjuen raapi pirtin
seinää ja nurkkia tempaisten suuria paloja lahoista seinähirsistä.
Pelosta vapisten lyyhistyi Laila lavitsan alle, mutta Atso otti
kirveen ja asettui ovelle vahtiin. Hätääntyneenä latasi Kari pyssyään
ikkunan luona ehtiäkseen antamaan pedolle uuden luodin. Sillä aikaa
haavoistaan raivoava kontio siirtyi ovelle päin ja iski jo kerran
oveenkin, joka onneksi ei auennut. Killi alkoi sisällä haukkua, ja se
nähtävästi ärsytti karhua yhä uusiin hyökkäyksiin löyhää linnoitusta
vastaan. Silloin Killi sai lisää rohkeutta, työnsi oven auki ja kävi
suoraan karhun kimppuun. Oven pielessä kirves koholla seisova Atso
näki silloin pirtin edessä oudon ja vimmatun tanssin. Karhu pyöri
ympäri kuin hyrrä tavoitellen käpälillään ärhentelevää Killiä, joka
vikkelästi kuin kärppä väisteli kontion iskuja, puri kinttuja ja repi
reisiä, niin että karvat pölisivät. Karhun täytyi viimein perääntyä
kuusen juurelle ja asettua selkä puuta vasten puolustusasentoon. Kun
Killi tuli lähelle, hyökkäsi se koiraa vastaan ja perääntyi taas
entiseen paikkaansa. Killin urhoollisuus antoi pojillekin uutta
rohkeutta.

— Tule pian, pian, tästä on hyvä ampua! huusi Atso.

Kari oli saanut pyssynsä latinkiin ja tähtäsi ovelta. Kun pyssy
pamahti, lysähti karhu kuoliaana kuusen juureen eikä enää karvakaan
liikahtanut. Sydämeen sattunut luoti teki lopun tulisesta
taistelusta, jossa Killi oli niin merkitsevää osaa näytellyt ja
karhukoirana saanut verikasteen.

Poikien rajaton ilo etsi ilmenemismuotoja. He hurrasivat ja hyppivät
kuin intiaanit uhrinsa ympärillä. Siskokin juoksi taputtelemaan
mesikämmenen tuuheaa turkkia ja kohottelemaan sen suuria käpäliä.

— Katsokaa näitä tassuja ja näitä kauheita kynsiä! Entäpä näitä
hampaita...

— Siinä on saalis, satojen metsojen ja kymmenen ilveksen arvoinen,
huudahti Kari.

— Siinä on kaadettu kiveliön kuningas. Sinä olet nyt kuningas, sanoi
Atso.

— Nyt vietetään karhun peijaat ja samalla kruunajaiset, ehdotti
Laila.

— Oikein kalevalaiset peijaat, lisäsi Atso.

Yhteisvoimin tarttuivat he karhun käpäliin ja koettivat vetää
kontiota pirtin eteen, mutta se ei liikkunut paikaltaan. Kangilla
vääntäen saivat he sen vähän aukeammalle ja varustautuivat sitä
nylkemään.

Kukaan heistä ei ollut koskaan nähnyt karhun nylkemistä, mutta pojat
olivat muutamia kertoja katselleet, miten Olli kotona otti nahkan
mullikoilta ja sonneilta ja arvelivat, että karhua nyljetään samalla
tavalla. Kari hioi veitsensä ja alkoi.

— Muistahan jättää kynnet taljaan, varoitti Atso.

— Ja päänahkan, huomautti Laila. — Kun viime talvena kävin kauppias
Keinäsen salissa, näin siellä karhun taljan lattialla ja siinä oli
pääkin vielä kiinni.

117

— Ei se oikea pää ollut, intti Atso.

— Olihan se, muistan nähneeni siinä silmät ja hampaatkin.

— Se oli tekopää ja siinä tekosilmät.

Pää on huolellisesti nyljettävä, että se voidaan myöhemmin täyttää
luonnollisen näköiseksi, neuvoi Atso. — Me viemme tämän nahkan
kotiin tuliaisiksi.

Päivä kului iltaan nylkemispuuhissa. Illalliseksi paistoivat he
suuret kimpaleet karhunlihaa. Laila moitti sitä liian väkevän
makuiseksi, mutta pojat söivät hyvällä ruokahalulla. Varsinaiset
karhunpeijaiset päätettiin pitää seuraavana päivänä.

                                                  ⸻

Karilompolon asukkaat olivat monta kertaa jo nähneet, kuinka
metsästäjän toimeentulo näyttää riippuvan hyvästä tai pahasta
onnesta, sattumasta, jolla miehen kuntoisuuden ohella on tärkeä
osansa kaikenlaisessa riistanpyynnissä. Toisinaan saa helposti,
ja riista juoksee kuin jonkun salaperäisen voiman ajamana ’miehen
etsivän etehen, anelian askelille’, toisinaan ei sitä näe
päiväkausiin, ja metsämies ’allapäin, kaiken kallella kypärin’
iltaisella tulee kotiin tyhjine laukkuineen. Esi-isämme luulivat sen
johtuvan Mielikki-metsänemännän mielialasta ja sentähden metsästäjä
häntä uhrein lepytteli ja taioin taivutteli itselleen suosiolliseksi,
että metsän neitoset simapillillään herättäisivät Mielikin avaamaan
riista-aittaa.

Monesti oli Karikin tyhjin laukuin ja murjottavin mielin tullut
illalla pirtille. Silloin oli häntä painanut edesvastuun tunne
veljensä ja sisarensa kohtalosta, josta hän vanhimpana ja koko
seikkailuun syyllisenä oli vastuussa. Toisinaan taas, kuten olemme
nähneet, oli hänellä erinomainen metsästysonni ja pystyssäpäin ja
metisin mielin hän silloin täysine laukkuineen pirtille palasi.

Nyt oli metsien arvokkain otus tullut kotiin kenenkään etsimättä.
Vaipiti oli sen houkutellut paljaalla läsnäolollaan Karin pyssyn
kantamalle, kuten mato ahvenen onkijan koukkuun. — Sitä pojat
ihmettelivät maatessaan lämpimässä pirtissä poron taljoilla unta
odotellen.

Aamulla pingoittivat he karhun taljan pirtin seinälle kuivamaan,
paloittelivat ruhon ja etsivät lihoille sopivaa säilytyspaikkaa.
Yöllä oli taas ollut pakkanen, ja Kari luuli lihain säilyvän jo
suolaamattakin eikä heillä suoloja olisi ollutkaan. Atso ehdotti,
että lihat pujotettaisiin tankoihin ja ripustettaisiin puiden väliin,
mutta Kari oli sitä mieltä, että pedot voisivat ne yöllä varastaa.

He olivat koko ajan luulleet, että paaluille rakennettu säilytysaitta
oli lukittu ja sentähden he eivät siihen koskeneet. Mutta kun Atso
kiipesi sinne puuta myöten ja vetäsi ovea, niin se aukesi helposti.
Aitta näytti aivan tyhjältä.

— Täällähän on valmis säilytyspaikka, huudahti hän sisään
kömpiessään.

— Meidän ei siis tarvitsekaan tehdä säilytyshuonetta, niin kuin
ajattelin, sanoi Kari. — Käytämme tätä niin kauan kuin asumme
Karilompolossa tai joku tulee sitä käyttämään.

Lihoja säilöön asetellessaan huomasivat pojat aitan katossa kiikkuvan
kaksi pienoista pussia, ja kun he avasivat ne, oli toisessa karkeaa
suolaa, toisessa oli ruisjauhoja.

— Tämä on mainio juttu. Meille tulee herran päivät, intoili Kari.

— Mutta nämä eivät ole meidän, sanoi Atso.

— Me ostamme nämä tavarat.

— Keneltä?

— Myyjää tosin ei näy, mutta minä asetan rahakukkaroni samaan
nuoraan, jossa säkit kiikkuivat. Minulla on Kukkarossani
kaksikymmentä ruplaa. Se on hyvä hinta näistä tavaroista.

— Ei ole sanottu, suostuuko omistaja myymään niitä siitäkään
hinnasta.

— Minä vastaan tästä kaupasta. Me olemme aivan erikoisessa asemassa.
Ottihan piispa Henrikkikin talosta muonaa ja jätti maksun tilalle.
Tässä on samallainen tapaus.

Ja Kari sitoi rahakukkaronsa nuoraan ja laski jauhoja suolasäkin
maahan. Kun he olivat saaneet lihat aittaan, niin he tekivät pirtin
eteen suuren nuotion lihan ja rieskan paistamista varten. Hetken
kuluttua kärisi sen ympärillä monenlaisia paistoksia: karhun
lihaa, metso, lohi, siikoja ja kuumennetun kiven päällä paistuivat
Lailan leipomat hienot rieskat, hiilikot, joiden valmistumista
pojat vesissäsuin seurasivat, koska liha- ja kalaravinto alkoi jo
kyllästyttää. Rieskain paistuessa valutti Kari niiden päälle rasvaa
paistuvasta karhun lihasta.

— Tämä on unkarilainen tapa, sanoi hän. — Siellä tosin leivän
päälle valutetaan nuotiolla käristettyä sian ihraa, mutta meidän
rasvaeläimenä on nyt tämä ’mesikämmen, metsän omena’.

Sisko levitti porontaljan maahan nuotion lähelle, asetti sen päälle
paistit, rieskat ja marjatuohisen ja niin juhla-ateria alkoi.

— Tämä on nyt kuin lappalaisten ateria, kun vielä lisäksi olisi
poron juustoa ja teetä, sanoi Kari.

— Lappalainen syö lihan keitettynä, mutta eihän meillä ole patoja,
huomautti Laila.

— Hyvä näinkin, tämä rieska on mainiota, kehui Atso.

— Se maistuu paremmalta kuin Rosenbergin tantin vehnäskorppu, lisäsi
Kari.

— Nälkä on höysteenä, mutta sanonpa, että moni istuisi tällä
aterialla mieluummin kuin jollain kaupungin juhlapäivällisellä, sillä
tässä on harvinaista ruokaa, lisäsi Atso.

— Karhunlihaa ei ole monesti saatavana, ei ainakaan omasta
saaliista, sanoi Laila.

— Niin — nämähän on karhun peijaiset. Nyt olisi lausuttava kiitos-
ja ylistysruno, sanoi Kari. Muistanpa Kalevalasta seuraavat säkeet:

”Ole kiitetty Jumala,
Ylistetty Luoja yksin,
Kun annoit otson omaksi,
Salon kullan saalihiksi.”

— Karhua kohtelivat esi-isämme suurella kunnioituksella. Kontiota
puhuteltiin vain lempinimillä; mesikämmeneksi, salonkullaksi ja
metsänomenaksi he sitä sanoivat ja kaadetulle karhulle pidettiin
suuret peijaiset, muisteli Atso, — Nuori erämies toivoi hartaasti
kerran pääsevänsä karhunkaadantaan.

— Muistatko miten runo tätä metsämiehen toivoa kuvaa? kysyi Kari.

— En oikein.

— Näinhän siitä sanotaan:

”Tuota toivoin tuon ikäni,
Katsoin kaiken kasvin aian
Soivaksi Tapion torven,
Metsän pillin piukovaksi,
Kulkevaksi metsän kullan,
Saavaksi salon hopean
Näille pienille pihoille,
Kapeille käytäville.
Toivoin kuin hyveä vuotta,
Katsoin kuin kesän tuloa,
Niinkuin suksi uutta lunta,
Lyly liukasta lipua,
Neiti nuorta sulhokaista,
Punaposki puolisoa.”

Hilpeän mielialan vallitessa kului iltapäivä Karilompolon pirtillä.
Leikittiin, kilpailtiin, kertoiltiin satuja ja laulettiin. Raikas
elämänilo pulpahteli silloin kiveliön metsien keskellä. Ja olihan
heillä syytäkin iloita. Heillä ei ollut enää surua seuraavan päivän,
ei seuraavien viikkojenkaan ravinnosta. Heillä oli ruutia riistan
ampumiseen, oli turkiksia pakkasen varalle ja ajoporokin kotimatkalle
sekä hyviä toiveita siitä, että kelin tullen pääsevät viimeinkin
kotiin.

Mutta mielialat pian vaihtuvat, varsinkin hämärän tullen, sillä ilta
vaikuttaa hyvin herkästi tunteisiin erämaassakin. Sitä mukaa kuin
auringon aletessa puiden varjot pitenivät, suureni myöskin vastuksien
tuottama tunne. Pimeä on kaikenlaisten peikkojen liikkumisaika.
Sinä iltana Atso epäilyksillään maalaili peikkoja pimenevän pirtin
seinälle ja pilasi juhlatunnelman.

Pojat olivat varanneet tavallista suuremman läjän tervaspuita pirtin
uunin eteen, ja takkavalkean ääressä piti heidän viettää hauskasti
synkkää lokakuun. He olivat päättäneet kilpaa kertoa satuja.
Mutta kun he olivat asettuneet istumaan uunin loisteeseen, sanoi
Atso, joka oli käväissyt ulkona, kuullensa kuin koiran haukuntaa
järven takaa.

He menivät joukolla ulos ja kuuntelivat heristetyin korvin. Jostain
hyvin kaukaa kului tosiaankin koiran haukunnan tapaista ääntä.

— Taitavat Karjalan miehet tulla syysmetsästykselle, sanoi Atso.

— Mitä ne enää tulevat, kun on kohta talvi käsissä; mitä lienevät
muita kulkijoita. Eikä ole varma, tuleeko tuo ääni koiran suusta,
epäili Kari.

— Jos ne tulevat ja näkevät meillä poron taljoja pirtissä, kaksi
poroa kiinniotettuina pirtin edessä ja lihaa runsaasti aitassa, niin
poron rosvoina meitä pitävät, ja silloin ei ole henkemme viidenkään pennin
arvoinen. Parhaassa tapauksessa vievät he meidät johonkin
karjalaiskylään ja työntävät pimeään tyrmään, jossa saamme jalat
halkoihin sidottuina odottaa ryssien oikeudenkäyntiä. Ja millä
silloin todistamme viattomuutemme? Jos he itse ovat poron varkaita,
niin eivät he meitä pidä täällä vieraina miehinä katselemassa, mitä
tekevät, puhui Atso.

— Turhaa pelkoa, voivathan tulijat olla lappalaisiakin, lohdutti
Kari.

— Sen pahempi. Kun kolttalaiset näkevät, mitä on tehty sille ukolle
Karitunturin takana, niin meille kostavat. Luulevat ehkä meitä
murhamiehiksi. Voihan tulija olla sen ukon sukulainen ja tietää sen
peurahaudan. Ja meillä on ukon suopunkikin!

— Voimmehan puolustautua, kyllä minä yhden miehen kurissa pidän,
kehui Kari, vaikka itsekin vähän pelkäsi.

— Hyi! — Lähdetään täältä pois täksi jonnekin korven noroon
nuotiolle, ehdotti Laila.

— En lähde minnekään. Koko tuo vaara on Atson mielikuvituksessa
syntynyt, tenäsi Kari.

Karilompolon pirtille he tosin jäivät, mutta hyvin rauhaton oli se
ilta. Yksi kerrallaan oli ulkona kuuntelemassa, että tuleeko metsästä
ketään, ja toiset istuivat sisällä kuin odottaen jotain tulijaa, jota
he eivät halunneet ja jota pelkäsivät. Ketään ei tullut. Viimein he
nukkuivat jättäen Killin ulkopuolelle taloa vartioimaan.

Aamulla oli mieliala toinen. Pelko oli poistunut ja päivän askareissa
kului taas aika hupaisesti.

11.

He olivat vetäneet veneen maalle könkään alle suuren pyörteen
sivuun ja seisattuneet kalliolle katsomaan sinne, mistä juuri
olivat tulleet, mustalle suvannolle, jossa virtaava vesi vain
pieniä häränsilmiä pyöritteli tyyntyen alempana sileäpintaiseksi
nahkavirraksi. Kylmä lokakuun ilta nosti jo öistä usmaa, ja sen läpi
täysikuu heitti epämääräistä, kaihoisaa valoaan.

— Mene sinä, Olli, edellä kotiin, kyllä me kohta tulemme, kuului
alakuloinen kehoitus. — Sama lause, samalla äänenpainolla lausuttuna
ja samassa paikassa oli viime aikoina melkein joka ilta kertautunut.
Ja Olli oli aina tullut kotiin aikaisemmin kuin ne toiset.

Kaksi tummaa olentoa jäi seisomaan könkään korvalle. Etäämpää maalle
nousevan sumun läpi katsoen näyttivät he enemmän muistopatsailta
kuin eläviltä ihmisiltä. Mutta lähempää olisi tuntenut ruustinnan
laihtuneet kasvot ja nähnyt, kuinka sanaton suru kuvastui hänen
sinisistä silmistään, jotka päivä päivältä olivat vajonneet
syvemmälle kuoppiinsa; olisi ehkä tuntenut kuihtuneen rovastinkin,
jonka hiukset näinä viimeisinä olivat tulleet aivan
harmaiksi.

Kun muut jo aikoja sitten olivat lopettaneet etsinnän katsoen sen
turhaksi, eivät he olleet väsyneet.

— Ei siis vieläkään... ja kohta menee joki jäähän, kuiskasi
ruustinna.

— Ei jälkeäkään, ei merkkiäkään luovuta tuo kauhea köngäs, joka
onkaloihinsa on haudannut rakkaamme.

— Rankaiseeko Luoja meitä niin ankarasti, ettemme saa heitä
haudatakaan siunattuun maahan, valitti ruustinna.

Mutta toisekseen — hänestä oli hyväkin, ettei ruumiita löytynyt.
Siinä oli kuin toivon kipinä, joka äkkiä syntyi valaistakseen ja
lohduttaakseen synkkää mieltä. Ehkäpä he eivät olekaan hukkuneet,
ehkä he ovat vain eksyneet ja palaavat kerran kotiin. Ja kuin
koetellakseen, mitä rovasti siitä arveli, jatkoi hän äskeistä
puhettaan.

— Jos he eivät olekaan hukkuneet, vaan eksyneet?

— Jumala yksin tietää... Olemmehan koettaneet erämaastakin etsiä.
Nimismiehen johdolla kulki hakijain ketju monta peninkulmaa suureen
kiveliöön, ja sitten jälkeenpäin ovat lähettämäni miehet kulkeneet
kolttakyliin saakka. Metsästäjät ja poromiehet, jotka samoilevat
laajalti, tietävät lastemme katoamisesta. Kohta alkaa poronhaku, ja
silloin kulkevat poromiehet Suomen puoleisen erämaan ristiin-rastiin.
Sattuisi joku kohti, jos he siellä ovat.

— Mutta erämaa on myös armoton eksyneille. Tällä ajalla he olisivat
kerinneet paleltua tai kuolla nälkään.

— Nälkään ja kylmään he eivät ole kuolleet. Luotan Karin
metsästystaitoon, mutta eivät he eksyksissä ole voineet harhailla
näin kauvan löytämättä ihmisiä.

— Kolttalaiset ovat vihoissaan suomalaisille niistä poroasioista,
tuskin ne olisivat opastaneetkaan lapsia, jos kohti sattuivat.

— Eivät kaikki ole... Paha-Miitrei kuuluu kadonneen kiveliöön,
ja hänen poikansa oli kyllä ollut hyvin umpimielinen ja vihainen
hakijoillemme. Oli syytellyt suomalaisia isänsä katoamisesta.

Päivän kajastus oli kokonaan sammunut, ja tähdet olivat yksitellen
tai parvissa syttyneet valjulle taivaalle, kun rovasti ja ruustinna
lähtivät taivaltamaan pimeyden verhoamaa polkua. Kävellessään he
eivät enää paljoa puhelleet, vaan kumpikin mielikuvituksessaan
seurusteli lasten kanssa milloin pappilan kamarissa, milloin
puutarhassa, milloin rannalla, kun pojat liuttakivillä ’voileipiä’
heittelivät tyynelle pinnalle.

Illallisen jälkeen järjesti rovasti kansliahuoneessaan perhosonkiaan,
ja uistimiaan peltiseen, moniosaiseen laatikkoon ja lukitsi sen
huolellisesti.

— Ne saavat minun puolestani olla siellä, en kertaakaan enää avaa
tätä laatikkoa, en koskaan enää niitä tarvitse, en kertaakaan
enää heitä onkea koskeen. Onkiminen oli tullut minulle melkein
intohimoksi. Se oli tarttunut myös poikiini ja johti heidät
perikatoon. Ilman sitä he ehkä eläisivät ja olisivat jo koulussa.

Toisekseen hän arveli, että tämä voi olla Luojan lähettämä rangaistus
jostain syystä. Ehkä siitä, että hän ainoana erämaan kansan
sielunpaimenena on kiintynyt liiaksi maallisiin asioihin. Vai olisiko
tämä kauhea koetus niinkuin Abrahamilla kerran. Mutta antoihan Jumala
Abrahamillekin takaisin poikansa Iisakin, hän voisi johdattaa vielä
lapseni takaisin, huokasi hän rukoillen.

Mutta poikain kamarissa valvoi ruustinna pyhissä muistoissaan.
Siellä oli kaikki vielä ennallaan niinkuin lasten lähtiessä;
sängyt valmiina, pöydällä poikain pieniä tavaroita, hyllyllä
oppikirjat hyvässä järjestyksessä, seinällä Karin toinen pyssy
poronsarviin ripustettuna, ja sen vieressä kalastusneuvoja sekä
pieniä metsäeläinten nahkoja. Pöydälle oli vain ilmaantunut pieni
valokuva-albumi, jossa oli Lailan ja poikain valokuvia. — Ruustinna
järjesteli lastensa vaatteita kaapissa. Hän oli sinne kerännyt ne
kaikki ristikoltusta alkaen, ja jokainen vaatekappale, jota hän
käänteli ja siveli, herätti monia rakkaita muistoja, sisälsi kuin
pienen historian pääasioineen ja sivuseikkoineen. Kertautuivat siinä
sekä varhaisemman lapsuusajan tapaukset että myöhemmät kouluaikaiset
muistot. Jokainen esine oli kuin pyhäinjäännös täynnä tenhoavaa
tunnetta, jonka lumoissa hän hiljaa eli. Viimein istui hän akkunan
ääreen, ja katse solui peltojen yli joelle, jossa pakkanen veteli
jääriitettä rannoille; siitä se kulki joen takaisiin tummiin
metsiin ja nousi taivaanrannan yli siintäviin korkeuksiin, jonka
mittaamattomasta sinestä yön tähdet lempeästi vilkkuivat kuin
kaukaiset majakat. Ne johtivat mieleen monia elämänarvoituksia. —
Oletteko jo siellä avaruuksien ikuisessa kirkkaudessa, huokasi hän —
katseletteko sieluina sieltä tätä öistä pappilaa, jossa jo kaikki on
hiljaista, jossa vain me, teidän vanhempanne, valvomme. Miksi menitte
ennen meitä, joiden vuoro ihmisjärjen mukaan olisi tullut ennen
teitä? — Minne menitte? — Samassa lensi tähti eteläisen taivaan yli
ja ruustinna otaksui, että se oli lasten antama merkki hänelle, jonka
haaveilu liikkui jo sairaloisuuden rajamailla.

Rovasti tuli hiljaa huoneeseen, laski kätensä keveästi vaimonsa
olkapäälle ja virkkoi:

— Otava jo puolta yötä osoittaa, olisi aika mennä levolle.

— Kaksitoista kertaa kukkui jo kaappikellon käki, mutta ei vielä
tunnu nukuttavan, tuskin taas koko yönä voin silmää ummistaa.

12.

Karhunpeijaisten jälkeen olivat molemmat pojat kotosalla useita päiviä
. Ilmat olivat käyneet yhä kylmemmiksi. Öillä jäätyivät
vesilammikot ja märkä sammal niin kovaksi, että auringonpaiste
keskipäivällä ei ehtinyt niitä sulattaa. Suo ratisi, ja kohmettunut
sammal karskui kulkijan jalan alla. Lintu kuuli kaukaa metsästäjän
askeleet ja koiran juoksun ja pakeni. Koko metsän väki oli kuin
varpaisillaan odottaen syksyn muuttumista talveksi. Ei siis
hyödyttänyt Karia metsänkäynti, sillä tyhjin laukuin olisi hän
kuitenkin tullut takaisin. Eikä ollut pakkokaan, sillä aitassa oli
lihaa kylliksi.

Sen sijaan siiat kiirehtivät kutuaan Karijoessa. Joka aamu
saivat pojat niitä kymmeniä kalapadosta, muutamia suuriakin,
ja merkit näyttivät, että niitä kuti laumoittain sekä padon
ylä- että alapuolella. Kun heillä oli suolaa, voivat he siikoja
perata suolakalaksikin ja saivat samalla niistä maukasta mätiä.
Kala-astioista oli aluksi puute, mutta Kari poisti sen siten, että
hän ontosta hongasta hakkasi sopivan pitkiä paloja ja teki niihin eri
puusta pohjat.

Eläinmaailmassa on tavallista, että kaikenlaiset pedot kerääntyvät
heikompien hääjuhliin saalistamaan, koska silloin on riistaa koolla
ja sen valppaus on pienempi kuin muulloin.

Niinpä kotkat, isot haukat ja huuhkajat kiertelevät metsojen ja
teirien soitimien lähistöllä. Kettu tietää myös metsojen leikkipaikat
ja lähestyy niitä kevätöinä varovasti hiipien ja hyökkää koirasmetson
kimppuun silloin, kun se ’hioo’ eikä muutamina silmänräpäyksinä
kuule eikä näe mitään. Hauki tietää, koska on sären kutu ja missä
se on. Silloin saa se helposti kutevia kaloja vatsansa täyteen eikä
syö sitten viikkokausiin mitään. Turhaan silloin pyytäjä sille
uistintaan tarjoaa. Made kömpii siikain kutukareille ja ahmii
pehmeää, punakeltaista mätiä niin paljon, että toisinaan halkeaa.
Mutta sileäkarvainen saukko, joka on suursyömäri ja kalojen pahimpia
vihollisia, ei tyydy mätiin, vaan syödä lohmii lihavia siikoja alati
nälkäiseen maaruunsa ja osan nostaa piiloonsa toiseksi kerraksi.

Karikoskeenkin oli ilmaantunut tällaisia kutsumattomia
kuokkavieraita. Kalapadosta saivat pojat joka aamu muutamia suuria
mateita, ja kun Atso eräänä aamuna meni pyydystään kokemaan,
nousi padon alla veden pinnalle musta, pyöreä, pienikorvainen ja
pitkäviiksinen pää, joka pyöri ympäri ja jonka silmät vilkuilivat
maalle. Ihmisen nähtyään painautui se veden alle eikä sitä enää
sen koommin sinä päivänä nähty. Atso säikähti ja juoksi pirtille
ilmoittamaan, että hän näki ’veden peikon’, joka aina väijyy liian
rohkeita uimareita vetääkseen ne jalasta omaan valtakuntaansa.

— Minkä näköinen se oli, kysyi Kari.

Atso selitti.

— Turhia lörpötyksiä ja ämmien juttuja! Etkö ole ennen saukkoa
nähnyt? sanoi Kari. — Saukko se oli ihan varmaan, eikä mikään mörkö.
Kyllä näytän sinulle sen kummituksen, kun kerkiän sinne pyssyineni
ja saan sen näkyviin. Sillä on hyvä turkki, joka on meille talvella
tarpeellinen. Ei se kutupaikasta kauas mene, siinä sillä on saalis
helposti saatavissa.

— Miten se talvella elää ja pyytää kaloja, kun järvet ja joet
menevät jäähän? Eihän se jään alla voi hengittääkään, puheli Laila.

— Joissa ja puroissa se elää talvellakin. Ainahan siellä on vähin
kaloja, mutta toisinaan täytyy sen tyytyä sammakkopaistiinkin. Jokien
ja purojen törmien alla on onkaloita, joissa se käy hengittämässä
ja öitään viettämässä. Mutta nyt sillä on herkullisimmat ajat, näin
kutuaikoina, selitti Kari.

He menivät joukolla katselemaan kosken rannalle ja ottivat Killin
mukaan. Siellä he löysivät saukon ruokailupaikkoja vesiäyräältä.
Missä se oli aterioinut, siihen oli jäänyt kalan tähteitä, olipa
kalan puolikkaitakin maalla syömättä. Killi juoksi rantaa pitkin
puoleen ja toiseen ja haukkui törmän koloihin. Pojat ottivat sen
kiinni ja veivät pirttiin, sillä he suunnittelivat toisenlaista
pyyntitapaa: he päättivät illalla kuutamolla asettua vahtiin
kosken sivulle kalapadon lähelle ja odottaa, kun saukko tulee
pyyntiretkelle. Silloin Karin piti ampua sitä päähän.

Illalla pakkanen kiihtyi, oli aivan tyyni ja tähdet paloivat
kirkkaina, ennenkuin kuu nousi järven takaa vaalentamaan taivaan
kupua. Jääriite jatkui rannoilta keskijärvelle epäsäännöllisinä
niemekkeinä, jotka sitten yhtyivät ja sileä jääkuori peitti
järven, paitsi syvempien hautojen kohdalta, joihin jäi pieniä
sulavalvakkeita. Järvi oli menettänyt kesäisen herkkäliikkeisyytensä,
värinsä ja lämpönsä. Kaljamana kiilui se kuutamossa kuin jäätynyt
kuolleen silmä — se oli talven vankina.

Illallisen jälkeen sitoivat pojat Killin kiinni pirttiin, kantoivat
kaikki nahkavarastonsa joen rannalle ja asettuivat saukkoa vahtimaan.
Lailakin pääsi mukaan. Kylmän varalta he levittivät karhuntaljan
alleen ja asettivat porontaljoja peitoksi jaloilleen. Katri sai
sitäpaitsi harteilleen ilveksennahan, jota Atso oli jo pehmeämmäksi
muokannut.

Lieneekö saukko saanut vainun vahtijoista tai kuullut heidän
valmistelunsa, kun sitä ei aluksi näkynyt. Odottavilla oli siinä
hiljaisuudessa vapaan taivaan alla aikaa tehdä omia havaintojaan
ja miettiä omia asioitaan, kun ei puhellakaan uskaltanut kuin
kuiskailemalla.

— Katsokaa tuota komeaa tähdenlentoa etelän taivaalla, näittekö?
sanoi Laila kuiskaten.

— Se tietää pakkasta, sanovat vanhat, virkkoi Atso.

— Onko totta, että se tapahtuu, mitä ajattelee tähdenlentoa
katsoessa?

— Niinhän ne sanovat, vastasi Atso. — Mitä sinä ajattelit?

— Minä ajattelin äitiä — ajattelin kotiin menoa, sanoi Laila.

He siinä näkivät saman tähdenlennon kuin heidän äitinsä, joka ei
myöskään sinä yönä nukkunut.

— Onpa hyvä, että järvet jäätyvät. Sittenhän lähdemme kotiin päin.
kun jo ilmansuunnatkin ovat meillä selvillä.

— Me odotamme poromiehiä; jollei niitä tule, niin sitten kai
koetamme, vastasi Kari.

— Olkaa hiljaa, varoitti Atso. — Tuolla kuulin molskahduksen.

— Siiat ne siellä hypähtelevät ja pyrstöjään lyövät.

— Vaiti! varoitti Kari.

He näkivät jo kaikin sen mustan, pyöreän pään kohoavan veden
pinnasta, mutta samalla taas sukeltavan sen alle, näkivät myös pitkän
ruumiin huiskahtavan sukeltaessa.

— Nyt olkaa hiljaa.

Kari veti pyssyn vireeseen ja odotti jännittyneenä. Kun saukko
uudestaan ilmaantui näkösälle, oli sen suussa suuri siika. Se ui
rauhallisesti kaloineen rantaa kohti. Karin pyssy pamahti, mutta Atso
näki saukon sukeltavan veteen ja päästävän kalan leuoistaan.

— Etpä osannutkaan! huudahti Atso.

— Ei ole sanottu, vaikka olisi sattunutkin. Saukko on raskas eläin,
joka painuu veteen kun kuolee, puolusti Kari.

— Ei se kuollut. Näin sen itse sukeltavan, väitti Atso.

— Oli niin pimeä, ettei nähnyt tähtäimiä. Ei se ollut miehen vika.

— Itse se aikoo vielä turkkiaan käyttää, jutteli Laila.

— Pitäköön vielä vähän aikaa, mutta kyllä minä sen vielä nyljen.

Aamulla oli Karijärvi lujassa jäässä, se vonkui ja valitti pakkasen
käsissä, sillä hauras jää halkeili ristiin ja rastiin, ja aina kuului
sen ulvonta, joka rakojen jatkuessa seurasi niitä järven yli.

Talvi oli siis tullut, mutta talvivarustukset eivät olleet vielä
läheskään valmiit. Heidän täytyi niitä täydentää, sillä ei ollut
varmaa, pääsivätkö he syyskierän aikana kotiin. Ei ollut vielä
tarpeeksi polttopuita pirtin lähistöllä. Ei ollut vielä pirttikään
täysin lämpimän pitävä eikä poroilla tarpeeksi koottua jäkälätä,
puhumattakaan omista talvipukimista. Kovimmin tämä huoletti Karia,
joka kantoi raskainta edesvastuun taakkaa. Toiset olivat vielä liian
nuoria ymmärtämään asioita perinpohjin. He ajattelemattomuudessaan
olisivat mieluimmin eläneet kuin taivaan linnut, surematta huomista
päivää.

Sen päivän käyttivät he jäkälien keräämiseen. Puukuokalla he niitä
repivät maasta ja kantoivat sitten suuriin kasoihin kuusten juurille
ja panivat kattoa päälle.

Ei niitä tullut vielä kasaan läheskään tarvittavaa määrää, vaan he
luottivat siihen, että lunta ei tulisi aivan pian. Ja kun siinä
ympäristöllä oli hyvä jäkälämaa, voivat porot sitä itsekin kaivaa
lumen alta, vaikka olivatkin kiinni.

Seuraavina päivinä tilkitsivät he sammalilla pirtin seinänrakoja
ja korjasivat kattoa ja ovea. Näissä rakennustöissä olisi kipeästi
tarvittu nauloja, vasaraa ja hohtimia. Mutta mistäpä ne otti. Ei
voinut naapuristakaan lainata. — Puiden hakkuussa meni myös useita päiviä
. Paljon huolta tuotti heille myös tulen vaaliminen. Kun
tulitikut olivat vähissä, pidettiin tulta aina vireillä uunissa.
Usein, varsinkin öillä, paloi läheisellä kankaalla rakovalkea, jossa
tuli varmasti pysyi vireillä seuraavaan päivään, ja jos oli iso
honka, koko vuorokaudenkin.

Sinä aikana he eivät olleet kerinneet pyyntihommiin. Pikimmältään oli
Atso käynyt kokemassa kalapadon ja vienyt saaliin sinänsä aittaan,
jossa siiat pian kylmettyivät kapulakaloiksi. Joka kolmas päivä kävi
hän katsomassa satimia ja toi aina jonkun linnun tullessaan. Saukko
elosteli edelleen kalapadon lähellä, mutta sitä he eivät joutuneet
hätyyttämään. Kari aikoi vasta lumen tullen pyydystää sen.

Sillä välin oli järven jää tullut kantavaksi. Usein he työn lomassa
kävivät siellä juoksemassa ja liukumassa. Jää oli niin kirkasta, että
järven pohja näkyi vielä parin metrin syvyydeltä. Sattumalta jäällä
kulkiessaan keksi Kari heille uuden kalastustavan, kolkkaamisen.

Useilla kaloilla, varsinkin mateilla ja hauilla on tapana järven
jäätyessä työntyä rannalle, usein niin matalalle, että juuri mahtuvat
pohjan ja jään väliin. Karijärven rantaa juostessaan näkivät he
mateita loikomassa jään alla.

— Olisimme hulluja, jollemme noita pyytäisi, sanoi Kari. — Niillä
on hyvä liha, kuten tiedätte, ja vielä paremman makuinen maksa ja
mäti.

— Miten niitä voimme jään alta pyytää, kun ei ole verkkoja eikä
rysiä, epäili Atso.

— Kolkkaamalla. — Olli kertoi saaneensa siten viime syksynä
madekeiton vähässä ajassa, kertoi Kari ja lähti samalla hakemaan
kirvestä pirtistä.

Hän ei ollut tosin itse koskaan kolkannut kaloja, mutta Ollin
kertomuksen mukaan hän siihen pian oppi. Kun hän näki mateen makaavan
matalalla jään alla, iski hän kirveen hamaralla kaikin voimin jäähän
mateen pään kohdalle ja kala typertyi siihen paikkaan. Ei tarvinnut
enää muuta kuin hakata jäähän pieni reikä ja ottaa käsin kala ylös.
Atsokin siihen pian oppi. Hänelle tehtiin aseeksi nuija, jolla hän
paukutteli mateita, ja kirveellä hakattiin avanto kalojen ottamista
varten. Ja kolmisin kiersivät he järven rantoja, kolkutellen jäätä
tiheään. Joka iskulla ulvahti jää ja melkein joka isku ilmoitti
mateen tai hauin kuolleen. Kotia palatessaan heillä oli kantamukset
kaloja, jotka he asettivat rantaan jäälle kylmettymään, ennenkuin
säilöön veivät.

Se oli reipasta kalastusta, hyödyllistä työtä ja samalla huvittavaa
urheilua. Eväsvarat karttuivat siten nopeasti.

He olivat itsekin monta kertaa ihmetelleet, että he niissä oloissa
olivat pysyneet niinkin terveinä. Jokapäiväinen ulkona liikkuminen
oli heidät karaissut kestämään lämmön vaihteluja, ja liikkuminen
raittiissa ilmassa korvasi osaksi yksipuolisen ravinnon, jossa
kuitenkin oli aina jotain tuoretta. Lokakuusta lauantaina alkaen he myös pitivät
suurempaa huolta puhtaudesta. Sinä muistelivat he taas
koti-oloja ja silloin Atso surullisena mainitsi, että nyt taas kotona
lämmitetään sauna ja kylvetään.

— Mekin voisimme kylpeä, oli siihen Kari huomauttanut. — Tämä
asuntomme on enemmän sauna kuin pirtti; tässä on saunan kiuas ja
lauteet. Tarvitsemme vain saunavihdat ja lämmintä vettä, niin
kylpeminen käy kuin kotona.

Vihtoja heillä kyllä oli. Elokuussa olivat he leikelleet lehdeksiä
vuodetarpeikseen ja niistä he saattoivat tehdä vihtoja, mutta
lämpimän veden hankkiminen tuotti enemmän pään vaivaa, sillä heillä
ei ollut minkäänlaista pataa eikä muutakaan keittoastiata. Sillä
kertaa Atso pelasti heidät pulasta.

— Pudotetaan uunissa kuumennettuja kiviä vesiastiaan, niin tottapa
vesi lämpiää, neuvoi hän.

— Sehän on ikivanha tapa, sanoi Kari vähän harmissaan, kun hän ei
ollut sitä huomannut.

Illalla lämmittivät he kiukaan tulisen kuumaksi, laittoivat lämmintä
vettä ja kun savu oli mennyt, alkoivat he kylvyn. Veden loiske,
kiukaan sähinä ja vihtojen läiske kuului sitten Karilompolon pirtistä
pimeään ympäristöön. Höröllä korvin kuunteli sitä melua ulkona istuva
Killikin.

— Huh, huh! — hoh, hoh! Tekipä se hyvää, huudahti Kari iskiessään
yhä vinhemmin piintynyttä ihoaan pärevalkean liekehtiessä seinän
raossa. Kylvyn jälkeen he pesivät alusvaatteensa ja kuivailivat ne
sitten kiukaan lämmössä.

                                                  ⸻

Sitten tuli taas sunnuntai, jolloin he lepäsivät ja leikkivät.

— Tänä päivänä syömme taas juhla-aterian. Minä autan Lailaa
ruoanlaitossa, sanoi Kari.

— Minä olen myös mukana, lisäsi Atso.

Ruoan laitossa oli heillä käytännössä tarkka työn jako. Kari piti
huolen paisteista, Laila leipoi rieskat ja piirakat ja Atso ne
paistoi pirtin uunin edessä kuumennettujen kivien päällä. Parin tunnin
hääräämisen tuloksena oli heidän edessään päivällinen, jota
niissä oloissa voi pitää ruhtinaallisena ja tavallisessa elämässäkin
monipuolisena. Siihen kuului seuraavia ruokalajeja: paistettua
karhun lihaa, paistettu metso, paistettua lohta ja siikaa, rieskaa,
mateenmaksapiirakkaa, marjapiirakkaa, suolattua mateen-, siian- ja
lohenmätiä, paistettuja sieniä ja puolukoita.

                                                  ⸻

Iltapäivällä puuhasi Kari heille virkistävän leikin: hän teki
jääkarusellin, jossa he vuoron perään istuivat ja kiitivät huimaavaa
vauhtia navan ympäri sileää jäätä myöten. Pojat harmittelivat, kun ei
ollut luistimia ja mainio jää meni melkein hukkaan.

13.

Laila oli kymmeniä kertoja valitellut keittopadan puutetta. Ainainen
paistaminen kävi ajanoloon ikäväksi, ja paistetulle lihalle ja
kalalle he kyllästyivät. Monesti olivat pojat koettaneet keksiä miten
saisivat padan, mutta tuloksetta. Tuohi- ja puuastia ei kestänyt
tulessa, savea ei ollut eikä mitään metallia saatavissa. Viimein
päättivät he tehdä padan kivestä. Rannalta he löysivät sopivan
kokoisen kiven, jossa oli vähän koloa keskellä. Sitä he alkoivat
syventää siten, että jauhoivat vuoron perään pyöreällä kivellä
koloa heittäen siihen välistä hiekkaa ja vettä. Kolmantena päivänä
oli kivessä noin kolmen litran vetoinen pyöreä ontelo, jossa sopi
keittää mitä hyvänsä niin pienelle perheelle. Sen jälkeen kivipata
kiehua porisi uunin suussa parin kolmen viikon aikana, mutta
lihaa keitettäessä se kerran haleta paukahti säikäyttäen Lailan
pahanpäiväisesti, eivätkä he sen koommin ryhtyneet uutta pataa
kivestä valmistamaan.

Karilompolon ravintotalous oli kuitenkin saatu oloihin nähden
tyydyttävälle kannalle, mutta vaatetusasiat olivat huonosti.
Kiihtyvä pakkanen ja jäätävät pohjoisviimat muistuttivat heitä
siitä joka kerran, kun ulos pistäytyivät. Jalkoja paleli, viima
tuntui puhaltavan luihin ja ytimiin ja korvat olivat paleltua, kun
kesälakkia ei voinut kääntää niiden suojaksi. He olivat lähteneet
kotoa ohuilla kesävaatteilla, jaloissa lapikkaat ja niissä
pumpulisukat. Matkan varrella ja Karilompolossa oleskellessa oli
ilmaantunut takkeihin reikiä, sukat olivat aivan hajalla ja kengät
eivät enää pitäneet vettä. Kaikki tämä tuotti huolta ja sai vakavasti
suunnittelemaan vaatetuksen parantamista.

— Nyt me rupeamme turkkureiksi ja räätäleiksi, sanoi Kari
maanantai-aamuna.

— Jos osaamme... lisäsi Atso.

— Täytyy osata, Lapissa on melkein kaikki valmistettu kotona. Mutta
me olemme vieläkin pahemmassa asemassa kuin lappalaiset, sillä meillä
ei ole minkäänlaista yhteyttä muun maailman kanssa. Itse täytyy tehdä
vaatteetkin tai olla niitä ilman.

— Alastomina emme voi täällä elää kuten neekerit ja papualaiset.
Pakkanen puristelee meitä ankarasti, huomautti Atso. — Pitänee itse
koettaa hankkia suojia.

— Millä me ompelemme, kun ei ole neulaa eikä lankaa? kysyi Laila.

— Sittenpähän nähdään. Mutta ensin muokataan turkkinahat? Jokainen
saa peitota ja pehmittää itselleen. Laila saakoon tuon ilveksennahan.
Siitä tulee hieno ja lämmin turkki. Me Atson kanssa teemme turkkimme
poronnahasta, ja minä panen omaani saukonnahkaisen kauluksen.
Kärpännahkainen viitta kuuluisi oikeastaan kuninkaalle, mutta niitä
pieniä eläimiä emme täällä saa tarpeeksi asti, sanoi Kari leikkisästi.

He ottivat nahat käsille ja alkoivat lihapuolelta hieroa niitä
pehmeiksi. Kesti hieroa monta päivää, ennenkuin raa’at nahat
pehmisivät sikäli, että niitä voi ruveta turkeiksi neulomaan. Kari
oli leikkuumestarina. Takin osien mukaan viilteli hän veitsellään
nahat sopiviin kappaleihin ja sitten istuivat he ompelemaan saumoja
yhteen.

Ompelulankana käyttivät he niinkuin lappalaiset eläinten jänteistä
revittyjä kuituja. Kun ei ollut neulaa, piti ensin luusta tehdyllä
naskalilla tehdä reiät nahan laitoihin, ja niiden läpi pujottelivat
he jännesäikeet ja kiristivät nahan reunat lujalle vastakkain.
Kului useita päiviä ahkerassa ompelutyössä, useita pitkiä iltoja he
istuivat uunivalkean ääressä, ennenkuin turkit tulivat valmiiksi.
Eivät ne tosin olleet viimeisen muodin mukaisia, mutta lämpimiä ne
olivat. Niissä oli karva ulospäin, hioiksi täytyi sovittaa jäniksen
nahkoja, kun ne samasta nahasta tehden olisivat tulleet liian jäykät.
Jalkineet valmistivat he poron koivista samalla tavalla kuin turkit.
Kun koipia oli vähän, tekivät he aluksi lyhytvartisia kallokkaita,
jotka vedettiin kenkäin päälle.

Eräänä aamuna oli taas kipakka pakkanen. Silloin Laila ja pojat
menivät ulos koettelemaan tarkeniko uudella puvulla. Ihmeekseen he
huomasivat, että viima ei puhaltanut ihoon ja että tarkeni seisoa
vaikka tuntikausia kiljuvassa pakkasessa.

— Mitä nyt sanotte? Atso epäili, että me emme osaa turkkia tehdä.
Siinä sen nyt näette, että kaikkeen sitä oppii, kun vain on
harrastusta, kun oikein tositeolla tarttuu asiaan. Ei nyt meille
pakkanen naura, kehaisi Kari.

— Ei ole vielä kovaa pakkasta ollutkaan. Annahan kun lämpö alenee
viiteenkymmeneen pakkasasteeseen, niin silloin sitä turkkia kysytään,
arveli Atso.

Talvipukimeinme kaipaa vielä karvalakkeja, mutta nyt ei ole sopivia
nahkoja, mistä tehdä. Mutta odotetaan kunnes lunta tulee maahan,
silloin saan enemmän jäniksiä ja niiden nahoista teemme pehmeitä
lakkeja, puhui Kari.

— Mehän olemme nyt kuin mitäkin peikkoja, pieniä pörrökarvaisia
otuksia, nauroi Laila.

— Mitähän pojat koulussa sanoisivatkaan, kun tässä asussa
ilmaantuisin latinantunnille? Nauraisivat ja hyppisivät ympärillä
kuin intiaanit ja huutaisivat:

— ”Katsokaa Saloniuksen Pupua, kun siitä on tullut lappalainen”,
virkkoi Atso.

— Silloin sinä sanoisit, että puhutelkaa miestä, eikä hänen
vaatteitaan, sillä maassa pukeudutaan maan tavalla. Me olemme Lapissa
ja täällä tarvitaan nahkaiset puvut.

— Rosenbergin täti varmaankin kauhistuisi, kun tässä puvussa äkkiä
menisin hänen luokseen. — Varmaan hänkin on kovasti meitä surrut,
sanoi Laila.

— Kaikki meitä ovat kaivanneet, mutta kohta avautuu meille
pelastuksen ovi, lisäsi Kari.

                                                  ⸻

Seuraavana yönä satoi lunta korttelin verran ja maisemat tulivat
aivan toisen näköisiksi. Kun Atso aamulla kävi kalapatoa kokemassa,
ei hän enään saanutkaan siikoja. Kutu oli loppunut. Mutta saukko
eli edelleenkin koskessa, sen näki hän jäljistä, kun se oli rantaa
laukkonut.

— Siellä koskessa uipi se sinun turkinkauluksesi, sanoi Atso Karille.

— Saukkoko?

— Niin, näin jäljet lumella.

— Tänäpäivänä me sen pyydystämme. Aamiaisen jälkeen lähtivät
veljekset Karikoskelle saukon jahtiin. Killi pääsi mukaan ja oli
siitä kovin mielissään. Tarkan hajuaistinsa avulla löysi se heti
saukon oleskelupaikan törmän alaisessa onkalossa ja alkoi haukkua.
Saukko sukelsi toiseen koloon, mutta Killi seurasi perästä. Se ei
hetkeksikään jättänyt vedenalaista, näkymätöntä otusta rauhaan. Pojat
kulkivat mukana, mutta eivät nähneet saukkoa, joka ei kertaakaan
erehtynyt nostamaan päätään aukealla kohdalla.

— Usu, usu! Pidä silmällä, Killi, kehoitti Kari.

Ei Killi olisi sitä kehoitusta tarvinnut. Selkäkarvat pystyssä, häntä
kippurassa ja nenä rypyssä laukkasi se puoleen ja toiseen kiivaasti
haukkuen.

— Odotahan, vetehinen! vielä sinut ajetaan kolostasi, uhkaili Kari.

— Ei taida tulla ajetuksi meidän voimillamme, epäili Atso.

— Vesi sen ajaa, saattepa nähdä.

Poikain kalapato oli melkein kosken niskalla, Kari huomasi, että
patoa tiivistämällä voi helposti saada veden nousemaan joessa. Siten
täyttyisivät saukon piilopaikat ja eläimen täytyisi tulla aukealle
hengittämään. Tuuma näytti Atsostakin viisaalta.

Kun pojat olivat tukkineet padon aukot, alkoi vesi sen yläpuolella
kohota törmäin tasalle. Ja ei aikaakaan, kun saukko hyppäsi
törmän alta maalle ja lähti laukkaamaan pakoon, Killin raivotessa
kintereillä. Se kerkisi nousta mäelle ja kääntyi siellä kyljelleen
luistaakseen kuin suksi mäkeä alas. Kun Killi tavoitti sitä
takajalasta, kääntyi saukko päin koiraa. Syntyi vimmattu tappelu.
Killin hampaat eivät tahtoneet oikein pystyä kovapintaiseen ja
ihraiseen saukkoon, joka alinomaa kärkkyi vastustajansa kurkkuun.
Molempien veri punasi jo valkoista lunta ja rähäkkä kuului kauas
kiveliöön. Viimein sai saukko lujan otteen Killin poskeen ja molemmat
hyppelivät vastakkain turvat yhdessä, kun Kari joutui Killin avuksi
ja antoi saukolle pyssyn perällä päähän kuolettavan iskun.

Saukko oli hyväkarvainen ja siitä tuli myöhemmin Karin turkkiin komea
kaulus.

Pojat olivat monta kertaa ihmetelleet, minkätähden Karilompolon
pirtti oli rakennettu siihen joen suulle matalahkolle niemelle,
vaikka järven sivulla olisi löytynyt paljon kauniimpia paikkoja. Nyt
he vasta käsittivät, että se oli tehty riistarikkaalle paikalle,
kalaisen kosken lähelle, jossa pyyntivedet ja -maat ovat lähellä.
Saman joen suulla, luhtaisella rannalla näytti olevan keväisin
mainio hauin kutupaikka. Koskessa oli lohen ja siian leikkipaikka
syysöinä, ja läheisillä kankailla olivat hyvät lintumaat. Pirtti oli
siis käytännöllisistä syistä rakennettu niemelle, ja siitä oli ollut
Saloniuksen pojillekin suurta hyötyä.

                                                  ⸻

Kun he sinä iltana olivat ruoanlaittopuuhissa, hyökkäsi Killi äkkiä
ulos ja alkoi äkäisesti haukkua, melkein yhtä kiukkuisesti kuin
karhua, ja se tuntui jotakin ajavan metsään. Pojat menivät ulos
katsomaan, mutta eivät enää mitään nähneet, Killin haukku vain kuului
etenevän metsään. Vähän ajan perästä koira palasi läähättäen pirtille.

Pojat katselivat jälkiä, mutta eivät pimeässä erottaneet muuta kuin
koiran tekemät. Siitä he päättelivät, että Killi haukkui ehkä näätää,
joka puu puulta pakoon puikki.

14.

Lumen tultua metsäneläimet ensin hämmästyvät suurta muutosta
luonnossa. Metso häpeää mustaa pukuaan valkealla lumella; se astelee
maassa vain pienen matkan ja kohoaa sitten kuuraisen männyn latvaan
eläen siellä havunneulasilla. Teiri lentää katajikosta ritvakoivuihin
urpuja syömään. Jänis, vaikka se on valkea, makaa muutaman yön
melkein paikallaan, koska se aluksi häpeää vemmelsääriensä tekemiä
jälkiä. Mutta jo toisena yönä tekee se niitä kuin uhalla: laukkoo
metsät pitkin ja poikki, polkee korpiheinikkoon tantereita ja tekee
vahvoja polkuja. Jäljistä päättäen luulisi satojen jäniksien olleen
liikkeellä, vaikka ne jäljet ovat usein yhden ainoan jäniksen
tekemät. Ja polun varrelta sen usein tapaa päiväuntaan nukkumassa. Se
on polulta hypännyt kolme neljä pitkää laukkaa syrjään ja kuukahtanut
kuusen juureen. Jos on taitava kiertäjä, voi sitä päästä niin
lähelle, että yltää keihäällä pistämään.

Kaikki mikä maassa liikkuu, olkoon se pieni hiiri tai jykeä karhu,
jättää lumelle jälkensä, painaa siihen pehmeään massaan oman leimansa
jaloillaan, josta erämies tuntee, kuka siitä on kulkenut, miten se
on mennyt, onko sillä ollut kiire vai onko se vain ilmanaikojaan
maleksinut.

Kun Kari ja Atso menivät muutamia päiviä lumentulon jälkeen kokemaan
satimia, näkivät he monien eri eläinten jälkiä.

Kari tunsi ne kaikki ennestään. Hänellä oli tarkka metsästäjän silmä
näissä asioissa. Atsolla oli vielä paljon oppimista, hän ei vielä
tuntenut kaikkia talvilintujakaan.

Eri eläinten jälkien näkeminen herättää metsämiehessä erilaista
tunnelmaa ja erilaista mielenkiintoa. Oravan jäljet arvostelee
hän alhaisempaan luokkaan kuin kärpän ja näädän, saukon jäljet
vähempiarvoiseksi kuin ilveksen, suden ja kontion. Tuoreet karhun
jäljet synnyttävät vilkkaan mielikuvituksen metsästäjän aivoissa ja
niihin liittyvä jännitys on omalaatuinen.

Satimilta palatessa luuli Kari löytäneensä tuoreen karhun jäljen
lähellä Karilompoloa, Särkivaaran hännältä. Mutta tarkemmin katsoen
hän huomasi, että ne olivat — ihmisen jälkiä. — Tässä on kulkenut
ihminen, huudahti hän veljelleen.

— Ihminen..? On totisesti, se on täällä kaikkein harvinaisin otus,
ihmetteli Atso.

— Minne lie kulkenut?

— Pirtille päin se on astellut poronnahkakallokkaissaan. Jos lienee
poronhakijoita ja mennyt pirtille yöksi, sanoi Atso.

— Nyt se on siellä Lailan vieraana.

Pojat kiirehtivät askeleitaan seuratessaan miehen jälkiä. Ne johtivat
suoraan Karilompolon pirtille. Mutta kovin pojat ällistyivät, kun
pirtissä oli vain Laila yksin.

— Eikö täällä ole käynyt eräs mies? kysyi Kari.

— Mitä sinä puhut..? — Mieskö?

— Niin, niin — tänne johti jälki.

— Ei täällä ketään ole näkynyt.

Lumijäljistä pojat näkivät, että mies oli käynyt pirtin seinän
vieressä, siitä oli hän pitkin askelin, melkein juoksujalkaa lähtenyt
ja juossut ensin Vaipitin ja Piikkisarven vieritse ja painunut
kuusikkoon. Sillä oli ollut koira kintereillä, se oli väliin juossut,
väliin pysähtynyt.

— Sitä se Killi illalla ajoi, sanoi Atso. Pojat seurasivat jälkiä.
Se kulki suoraan pohjoista kohti. Näki, että menijällä oli ollut
kiire, kun aina myötämäessä oli juoksuksi pistänyt. Mutta etäämpänä
Särkivaaran takana se oli rauhoittunut, koska askeleet olivat
tasaisia ja lyhyehköjä.

Pojat palasivat pirtille, jossa he eivät lakanneet ihmettelemästä
miehen outoa käytöstä.

— Mikä se mies oli? — Mitä se haki?

— Minkätähden se pakeni ihmisiä kuin pahantekijä? Nämä kysymykset
vaivasivat heitä. Ne synnyttivät levottoman tunnelman muuten
rauhallisessa erämaassa. Mies olisi voinut auttaa heitä ihmisten
ilmoille, hän olisi voinut tehdä siinä ystävällisen teon, jota he
olisivat vielä vanhoina muistelleet. Mutta hän näytti olevan joko
tuntematon vihamies tai pahantekijä, joka karttaa ihmisiä.

— Entäpä se oli kolttalappalainen, sen ammutun ukon poika, ja käy
täällä isäänsä etsimässä.

— Ja näki oman suopunkinsa vaatimen kaulassa, sanoi Atso. — Hän voi
tehdä meille vielä pahaa.

— Onhan niitä muitakin ihmisiä, penäsi Kari.

Karilompolon asukkaat olivat joka päivä hartaasti odottaneet
ihmistä. Nyt oli ihmisen jälki herättänyt heissä kammon tunteen,
joka pahana painajaisena unissakin vaivasi Atsoa ja Lailaa. Sillä
eihän tietänyt, koska hän tulee uudestaan, hiipii yöllä nukkuessa,
pistää pirtin tuleen, varastaa porot ja pakenee saaliineen. Korpi
vain on näkemässä. Kukaan ei häntä siitä tiedä syyttää, kukaan ei
heitä eksyneitä ole sieltä etsimässä. Kalastajat keväällä löytävät
pirttinsä sijalta tuhkaläjän, jossa on hiiltyneitä ihmisluita.

Varsinkin Atso oli mestari kuvailemaan, mitä kaikkea se salaperäinen
lappalainen voisi tehdä, sillä koti-ikävä oli hänellä lisääntynyt
syyspäivien lyhentyessä. Ja Laila oli hänen kanssaan samaa mieltä,
he tahtoivat heti kotimatkalle lähtemään. Kari yksinään asettui
vastahankaan.

— Emme lähde yksin. Kohta tulevat poromiehet ja me pääsemme niiden
mukana. Ja mitä tuohon lappalaiseen tulee, niin ainahan tässä yksi
mies vastataan, lisäsi hän, kun lähdöstä tuli puhe.

Ja huonosti heille olisi käynytkin, jos he silloin olisivat matkaan
lähteneet, sillä puolelta päivin syntyi ankara lumipyry, joka
pakostakin vangitsi heidät moneksi Karilompolon pirttiin.

Pahan ilman enteitä oli näkynyt jo aamulla. Taivas alkoi tummeta ja
kuun haamu kaahlaili ohuessa pilvessä. Koillistuuli kiihtyi myrskyksi
ravistaen puista entisen lumen, mutta puolenpäivän aikana alkoi tulla
uutta: ensin pieninä pakkasen kiteinä, sitten ilman lämmitessä yhä
isompina höytäleinä. Illemmalla oli lumipyry niin sakea, että ei
nähnyt viittä askelta kauemmaksi ja järveltä päin puhaltava tuuli
kohisi ja ryski metsässä ja ryöpytti lunta seinää vastaan korkeiksi
kinoksiksi.

Hiuu-iiiiiii-iii... vinkui tuuli nurkissa ja savuaukossa.

Hiuu-uuu-uuu... kohisi se petäjikössä, ja honkien konkelot narisivat
ja löivät tahtia niemen kankaalla.

Se oli talvinen herranilma kuin siperialainen buraani, joka
rajuluontoisimmankin lannisti ja pakotti suojaa etsimään. Metsot
ja teiret laskeutuivat puista maahan ja makasivat lumikiepissä,
näädät pistäytyivät honkien onteloihin, oravat pesiinsä sekä ketut
ja ilvekset luoliinsa. Karhukin kuuli sen maanalaiseen pesäänsä ja
tyytyväisenä käänsi toista kylkeä, sillä se tiesi lumen peittävän
täydellisesti pesä-aukon avoimen suun.

Lumimyrsky pakotti Karilompolonkin asukkaat pysymään pirtissä.
Uunivalkean loisteessa vuoleskeli Kari lusikoita ja kauhoja, Atso
tiivisteli ontosta hongasta tehtyjä vesiastioita siten, että valeli
pihkaa vuotorakoihin ja reikiin. Lailan aika kului ruokapuuhissa ja
välitöinään ompeli hän itselleen lakkia Karin pyydystämän näädän
nahkasta.

Myrsky raivosi kaksi vuorokautta, ja sen ajan pysyivät pojat kiltisti
sisällä. Mutta kolmantena päivänä se tuntui vähän hellittävän, ja
Kari yritti ulos polttopuita hakemaan ja poroille jäkäliä antamaan.
Mutta pirtin ovi ei liikkunut minnekään, sen oli lumimyrsky muurannut
kiinni ja peittänyt koko pirtin kinoksiinsa. Ainoastaan kattoaukosta
näkyi päivänvaloa.

— Nyt me olemme lumen vankeina, sanoi Kari. — Mutta kiittäkää
onneanne, ettei lähdetty paluumatkalle ennen pyryä. Nyt me olisimme
mennyttä miestä.

— Eihän ole tämäkään elämä kehuttavaa. Niinhän täällä killistelemme
kuin myyrät kolossaan tai ketut luolissaan näkemättä Jumalan
valkeutta. Olemmehan kuin elävänä haudatut, napisi Atso.

— Mikä on ollaksesi? Mutta nyt meistä on jonkun päästävä savureiästä
katolle.

Hädin tuskin pääsivät pojat katolle ja sieltä maahan Pirtin
seinustalle oli syntynyt niin kova kinos, että se kesti juosta, mutta
metsän puolella oli lumi niin pehmeää ja nietokset syvät, että he
vaivoin pääsivät kahlaamaan porojen luo ja varastoaittaan.

Katon aukosta pudotti Kari polttopuita, kapulakaloja ja karhun lihaa
Lailalle, joka jäi sisälle tulta vaalimaan ja ruokaa valmistamaan,
kun pojat lapioivat lunta pirtin oven edestä. Vasta seuraavana päivänä
pääsivät he ovesta kulkemaan ja saivat ikkunan kohdalle
kaivetuksi tunnelin, josta tuli valoa sisään.

Harvinaisen ankara lumipyry seisautti poronhaun ja sekoitti hakijain
suunnitelmat. Niinpä ei heistä kukaan sinä käynyt Karijärven
seuduilla niinkuin ennen. Saloniuksen pojilta ja Lailalta se nosti
tien pystyyn, sillä ei voinut enää ajatellakaan paluumatkaa ilman
suksia tai hyviä ajoporoja.

15.

Pahan Miitrein syyspirtti Vuosseljaurin rannalla oli Korpilompolon
lähin naapuri, vaikka olihan sinnekin matkaa 30-40 virstaa. Se oli
pyöreistä hirsistä salvettu kömmänä, joka lavitsoineen ja pienine
ikkuna-aukkoineen muistutti Korpilompolon pirttiä, mutta siinä oli
uloslämpiävä Lapin takka-uuni nurkassa. Suurten korpikuusten keskeltä
sitä ei kauemmaksi näkynyt, vielä vähemmän varastoaittaa, joka
piileskeli syrjemmällä kankaan laidassa.

Suurimman oli pirtti seisonut tyhjänä ”menneitten
majana”, senjälkeen kun haltijaväki sieltä joulun edellä lähti
tavanmukaiselle kierrokselleen: ensin talvikylään, sieltä
keväthankien aikana kevätasunnolle ja vihdoin järvien sulattua
kesäisille kalakentille. Mutta elokuun lopulla päivänä, samana kuin
Korpilompolo sai asukkaat, saapui Miitrei äijä ”äkkunsa” ja kahden
poikansa kanssa syyspirtilleen laskien porokarjansa jäkäläkankaalle,
joka alkoi pirtin läheltä. Suuri ei ollut Miitrein karja: muutamia
kymmeniä poroja vain, mutta ”metsässä on lisää”, kehasi äijä sille,
joka hänen karjaansa pieneksi moitti.

Kesäkauden olivat he eläneet kalalla, kuivatulla poronlihalla
ja petäjäisellä. Oli jo alkanut tehdä mieli tuoretta lihaa,
verta ja ydinrasvaa, mutta Miitrei ei raskinut omaa poroa niin
varhain ”matojen aikana” teurastaa Johan nyt, kun rajan takana ja
osaksi omalla puolen oi suomalaisten poroja, jotka olivat hänen
mielestään kuin kaikkien kolttien yhteistä omaisuutta. Pian alkoi
myös metsäpeurojen rykimisaika, jolloin ne ovat varomattomampia
ja joutuvat helpommin metsästäjän saaliiksi. Ei viipynyt Miitrei
kauan pirtillä, sitoi kolme poroa kollooksi ja lähti lihaa käymään.
Metsäpeuroja ampumaan sanoi menevänsä. Kolmen päivän perästä hän
palasi ja jokaisella porolla oli lihataakka selässä. Kehuipa
suolanneensakin metsään, astian täyteen.

Silloin oli äijä tyytyväinen, kun taas täydet lihapadat kiehua
porisivat avoimessa takassa levittäen hajuhermoja kiihoittavaa
tuoksuaan. Vesissäsuin, pitkäaikaisen kalaruuan jälkeen, odottivat
pojatkin keiton valmistumista. Ukko oli itselleen jo metsässä
keittänyt muutamia padallisia, joten hän oli jo päässyt uudestaan
lihan makuun. Kun keitto oli kypsynyt, nosti eukko lihat puuvateihin
ja ukko paloitteli ne pieniksi ja sitten väki alkoi niitä käsin
ahmia kastaen joka suupalaa rasvaan, jota eukko oli keitoksen
päältä kuppiin kerännyt. Puukupilla he ryyppivät lientä päälle,
ja jälkiruuaksi he imeskelivät ydintä lihapadassa kiehuneista
sääriluista, joita ukko kirveellä pölkyn päällä halkoi.

— Syökää vahvasti, kyllä suomalaisten porokarjat kestävät, sanoi
Miitrei.

— Eikö tämä olekaan metsäpeuran lihaa? kysyi nuorempi poika, Oski.

— Metsäpeura ja suomalainen poro, se on samaa ”Jumalan viljaa”.

— Sitä eivät suomalaiset taida hyväksyä, huomautti poika.

Siihen ei ukko mitään sanonut.

— Ampumallako sait? kysyi vanhin poika, Moissei.

— Hautaan menivät. Kaukana etelässä kävin. Siellä on riistaa
viljalta, kehui ukko, ja tyytyväisyys loisti hänen rasvaisesta
naamastaan.

Muutamien päivien perästä lähti Miitrei uudestaan kiveliöön. Yhden
poron vain otti mukaansa.

— Varo suomalaisia! sanoi eukko.

— Ei minua suomalainen kiinni ota, olen minä ennenkin niiden
kynsistä livistänyt.

Kolmantena päivänä häntä kotiin odotettiin, mutta ei kuulunut,
kuudentena tuli ukon ajokashärkä hihna kaulassa ja suolasäkki selässä
takaisin omaan karjaan. Se oli merkki siitä, että ukolle oli käynyt
huonosti.

— Niinpähän kävi, — niin kävi kuin monta kertaa hänelle ennustin,
että suomalaiset sinut surmaavat, kun et lakkaa varastelemasta,
päivitteli eukko.

— On voinut tulla muukin turma, sanoi Moissei.

— Korppi toi sanoman, se eräänä aamuna roikkui pirtin katolla, sanoi
eukko.

Pojat löivät kolmen päivän eväät konttiinsa ja lähtivät. Eukko jäi
vartioimaan sillä aikaa porolaumaa. Monta päivää kulkivat pojat
kiveliössä ristiin rastiin, mutta ukosta ei näkynyt jälkeäkään. He
kulkivat tarkoin ne seudut, joissa Miitrei Moissein kera oli ennen
poroja pyydystellyt, etsivät kaikki entiset peurahaudat, mutta eivät
löytäneet sitä yhtä, kaikkein eteläisintä, jonka luona rosvo oli
saanut rangaistuksensa.

Väsyneinä he palasivat pirtilleen päivitellen isänsä katoamista.

— Onkohan joutunut suomalaisten vangiksi? sano Moissei.

— Tai venäläisten...? Silloin istuu hän Kannanlahden tyrmässä,
lisäsi Oski.

— Kuollut on, korppi toi sanoman, sanoi eukko huoaten.

Pojat etsivät koko syksyn, milloin yhdessä, milloin yksin, mutta
tuloksetta. He kävivät Kannaniahdessa kyselemässä ja ilmoittivat
muille rajaseuduilla asuville koltille ukon katoamisesta, mutta
kukaan ei tiennyt mitään. Viimein, syyskierän aikana löysi Moissei
isänsä jäätyneen ruumiin. Kauhistuneena hän totesi, mitä oli
tapahtunut. Kiireesti riensi hän kotiinsa ja parin päivän perästä
palasi veljensä kanssa vainajaa noutamaan mukanaan kaksi porohärkää
pulkan eteen valjastettuna.

He asettivat äijän ruumiin ahkioon, peittivät poronnahkalla,
köyttelivät nuoralla, ettei putoaisi, ja lähtivät paluumatkalle.

— Me kostamme tämän suomalaisille. He ovat häpäisseetkin isämme
ruumista, sanoi Moissei synkkänä heittäessään hihnan olkansa yli ja
alkaessaan taluttaa poroja.

— Jos saamme tietää murhaajat... virkkoi toinen, joka käveli perässä
ja piteli pulkkaa, ettei se kaatuisi.

Sitten he kulkivat vaiti muistellen vainajaa. Heille hän oli ollut
isä, joka oli erämaista tuonut ravintoa, opettanut porolla ajamaan
ja ampumaan. Hän oli aina iloinnut, kun pojat pyyntiretkiltään
toivat hyvän saaliin ja taistellut heidän puolestaan hädän tullessa.
Kerrankin oli hän pelastanut Oskin sudelta, joka talviaamuna oli,
kodan edustalta siepannut pienen peskiniekan suuhunsa ja lähtenyt
tunturille retuuttamaan; toisen kerran hakenut Moissein lumipyrystä,
kun jo oli nälkään kuolemaisillaan. Heillä oli siis vainajalle velka
maksettavana.

— He ovat ottaneet isäni hengen muutaman poron hengestä. Poro on
eläin, puolivilli metsän asukas, ihmisen henki on paljon korkeampi.
Melkein kaikki rajaseudun koltat ampuvat suomalaisten poroja,
varsinkin silloin, kun ne tulevat rajan yli ja osaksi sekaantuvat
peuralaumaan. Kuka voi ampumamatkan päähän nähdä, millä niistä
on ihmisen tekemä merkki korvassa, millä ei? tuumaili Moissei
kulkiessaan.

Niin — rajantakaisten porojen varastamista he eivät pitäneet pahana
tekona eikä syntinä, koska sen hyväksyi heimon yleinen mielipide.
Sellainen oli ollut heidän kasvatuksensa, tai oikeammin: he eivät
olleet saaneet paljon minkäänlaista henkistä kasvatusta, he olivat
kehittyneet villissä vapaudessa korpien keskellä.

Järvet ja suot olivat kantavassa jäässä ja lunta oli jo satanut
keliksi. Järvi ja suoreitit, jotka kesäisin ovat jalankulkijan
ainaisena vastuksena, olivat muuttuneet parhaiksi kulkuteiksi. Sen
tähden Miitrein pojat pyrkivät poroineen metsäisiltä, koleikkoisilta
vaaramailta Paissjaurille (Karijärvelle), josta sitten suoreittejä
myöten pirtilleen Vuosseljaurille.

Napamaiden pitkä talvinen iltahämärä alkoi, kun pieni ruumissaatto
laskeutui rinnesuota myöten erääseen Karijärven lahteen. Myötämaassa
luisti pulkka porojen kintuille ja Oskilla oli täysi työ jarruttaessa
sitä nuorasta.

— Seis! Mikä savu tuolta järven päästä näkyy? huudahti Oski, kun
pulkka jo liukui jäällä.

— Savuko? Siellä on joensuulla vanha karjalaisten kalapirtti.
Siellä on siis ihmisiä. Olisivatkohan suomalaisia poromiehiä, isämme
murhaajia, sanoi Moissei. — Siitä on otettava selvä.

— Palataan takaisin metsään, etteivät näe.

— Me jäämme yöksi tämän järven seuduille.

Ja he etsivät kahden vaaran välisen rotkon yöpaikakseen, jotta
ei tuli näkyisi pirtille, ja riisuivat porot syömään. Illallisen
jälkeen, kun jo päivän viimeinen kajastus painui etelän vaarojen taa
ja pilvien läpi kuumottava kuu loi valjua valoaan lumiseen erämaahan,
otti Moissei piilukkopyssynsä ahkiosta ja lähti pirtille puhumatta
mitään aikeistaan. Oski jäi yösijaa laittamaan.

Moissei kulki ensin järven rantajäätä myöten aivan törmän alla ja
nousi pirtin lähellä maalle. Metsän suojassa hiipi hän aivan Vaipitin
ja Piikkisarven luo. Eläimet ensin säikähtivät ja hypähtivät, mutta
taitavasti osasi lappalainen ne rauhoittaa. Pirtillä oli aivan
hiljaista, mutta oven raosta kiilui valoa ja kattoaukosta kumpusi
savupatsas tyyneen ilmaan. Hän jäi puiden suojaan vartomaan, että
joku pirtin asukas pistäytyisi ulos, jolloin hän näkisi, mitä väkeä
olivat asukkaat. Siinä odotellessa sattui Moissein silmään omituinen
hihna, jossa poro oli kiinni. Se oli suopunkinuorasta punottu. Puun
ympäri sidotussa päässä kiikkui vielä suopungin rengasluu, jonka
läpi nuora juoksee. Ja kun hän sitä tarkemmin katseli, tunsi hän sen
isävainajansa suopungiksi. Luurenkaassa oli selvästi heidän merkkinsä
ja tunsi hän sen muutenkin, kun itse oli sen kerran vuoleskellut
villipeuran silmänkaihtimesta. Hän leikkasi renkaan itselleen.

Moissein silmissä välähti outo kiilto, oikea käsi puristui lujasti
pyssyn ympärille ja vasen nyrkkiin.

— Kosto murhaajille, isäni häpäisijöille! sanoi hän hiljaa
hampaitaan kiristellen.

Hän hiipi puiden suojaa pirtin seinustalle ja kuunteli. Sisältä
kuului laulua ja väliin puheen sorinaa. Ikkuna-aukko oli sisältä
tukittu luukulla, mutta sen raosta näki hän vähän heikosti valaistun
pirtin sisälle, näkipä hämärästi ihmisiäkin. Mutta silloin koira
alkoi murista ja hyökkäsi haukkuen ulos. Moissei lähti juoksemaan
koira kintereillä; se tavoitteli häntä kuin petoeläintä. Hänen täytyi
kääntyä väliin pyssyllään häristelemään koiraa, joka muutamia kertoja
iski hampaansa kipeästi koipikenkien verhoamiin pohkeihin. Väliin
juosten, väliin seisattuen ärhentelevää koiraa karkottamaan eteni
hän metsään. Viimein palasi kiusanhenki takaisin pirtille ja Moissei
pääsi vapaasti juoksemaan veljensä luokse.

— Mitä siellä näkyi? kysyi Oski hengästyneeltä veljeltään.

— Siellä asuvat isämme murhaajat, suomalaiset uudisasukkaat, jotka
ovat vallanneet pirtin, asuvat siellä kuin ruhtinaat, porontaljat
lattialla ja karhunnahkat seinillä, itse ilveksennahkaisissa
turkeissa röhöttäen. Näkyvät kauan jo asuneen, koska heillä on
kalapatokin.

— Mistä tiedät, että he ovat isämme murhaajat?

— Tunnetko tätä? — Hän näytti suopungin luuta. — Isävainajan
suopungin luu. — Varmasti.

— Heillä oli koko suopunki, jota isävainajamme ei olisi
mielisuosiolla antanut.

— Etkö kostanut — ampunut tai pirttiä tuleen pistänyt.

— En kerinnyt, kun koira hyökkäsi päälleni kuin villipeto ja
hälyytti asukkaat. Näin ikkunan raosta heistä yhden lihaa paistamassa
uunin edessä ja kuulin hänen joikuvan suomeksi; toisia kuului olevan
lavitsalla. — Heillä oli muutamia porojakin.

— Lähdetään yhdessä, esitti Oski.

— Nyt ne tietävät olla varuillaan. Parasta on, että tulemme tänne
toisen kerran. Nyt jatkamme matkaa, sillä pirtti on lähellä.

Kolttalainen on salakähmäinen kostajana ja aniharvoin antautuu
avoimeen taisteluun, sillä heissä piilee synnynnäinen arkuus. Kun
pojat pelkäsivät, että heitä ehkä pirtiltä päin takaa ajetaan,
valjastivat he poronsa ja lähtivät, jättäen nuotion palamaan.

Monen järven yli he vielä sinä yönä kulkivat, ennenkuin uudestaan
asettuivat yöksi.

Seuraavana päivänä, kun vielä puoli matkaa oli jälellä, yllätti
heidät se suuri lumimyrsky, josta olemme jo kertoneet. Se pysäytti
heidät metsään kahdeksi päiväksi. Syvässä lumessa kaahloivat he
loppumatkan, — niin syvässä, että peskin helma pehmeää lunta lakasi,
porot upposivat vatsaa myöten ja ruumispulkka uurti kinoksiin syvän
vaon. Läähättäen ja kieli ulkona suusta vetivät porot, hikisinä ja
äärimmilleen väsyneinä huppuroivat pojat, kunnes Vuosseljaurin pieni
pirtti otti heidät lämpimäänsä. Vainajakin sai suojan hautaamiseen
saakka.

16.

Suuren lumipyryn jälkeen elettiin Karilompolossa hiljaista
pirtti-elämää. Vahvan lumen tähden ei Kari voinut metsästää, ja
vesien jäätyessä oli kalastuskin loppunut. Täytyi elää entisillä
säästöillä. Laila ja Atsokin huomasivat silloin, kuinka varastojen
hankkiminen oli ollut heille elinkysymys. Vaivoin saivat he
kuljetetuksi tarpeelliset polttopuut läheiseltä kankaalta, jossa
niitä oli valmiiksi hakattuna talvea varten. Onneksi puiden kulutus
pieneni pyryn jälkeen, sillä lumikinokset olivat vuoranneet pirtin
seinät lämmönpitäviksi, ja mihin oli jäänyt paljasta seinää,
siihen pojat lapioivat lunta. Kauempaa katsoen muistutti pirtti
eskimolaisten lumimajaa.

— Karhut ja mäyrät maatkoot talvella maapesissään, mutta me emme
rupea lumen vangeiksi, kun voimme hankkia kulkuneuvoja, sanoi Kari
eräänä aamuna, kun yöllinen tuisku oli taas peittänyt varastoaitalle,
halkopinolle ja vesiavannolle vievät tiet.

— Ajokas olisi meillä oivallinen, kun olisi pulkka ja valjaat,
puuttui Atso puheeseen, eikä enää tapansa mukaan epäillyt heidän
kykyään auttaa itse itseään.

— Me teemme ne ja vielä lisäksi lumikengät ja sukset, intoili Kari.

— Tosin meistä ei kukaan ole tehnyt suksia, sanoi Atso, — vielä
vähemmän ahkiota, ei ole edes nähnytkään tehtävän, mutta ”kyllä työ
tekijänsä neuvoo”, sanoo sananlasku.

— Mutta malli täytyy olla tekijän päässä, ennenkuin hän alkaa, tai
piirustukset silmäin edessä.

— Vuollaan ensin puusta pienoismallit, sanoi Kari. Ja Kari teki
ensin puupalasesta pienen pulkan, joka ei ollut korttelia pitempi, ja
sitten he yhdessä arvostelivat sen mukaan tehtyä mallia ja vetelivät
sitä lumella katsellen miten se luisti ja oliko se liian hailakka.
Kun he olivat saaneet kehitetyksi sopivan mallin, alkoivat he sen
mukaan valmistaa suurta pulkkaa.

Kankaalla, pirtin lähellä, seisoi vahva, kuiva honka, joka
suuruutensa tähden oli siihen säästynyt, kun ei kukaan ollut
viitsinyt sitä polttopuiksi hakata. Kari kaatoi sen maahan, leikkasi
siitä pulkan pituisen palan ja veisteli pienoismallin muotoiseksi.
Kourun sisäpuolen tekivät he osaksi kirveellä, osaksi polttamalla.
Pulkkaan asettivat he tervaspuita ja sytyttivät ne palamaan. Samalla
kun tervakset paloivat, hiiltyi ja paloi pulkan onsi syvemmäksi.
Missä kohti syvyys tuli riittävä, siihen pantiin lunta, samoin
laitoihin, jotka pyrkivät palamaan liian ohkaisiksi. Kun sitten
hiiltynyt puu veisteltiin ja ravattiin olivat pulkan ulkopiirteet
valmiit. — He tekivät siis sen jokseenkin samalla tavalla,
kuin kivikauden kansa veneitä valmisteli. Ja historiasta saatua
kirjatietoa he tässä käytännössä kokeilivatkin ja hyväkseen käyttivät.

Pulkka tosin ei tullut erittäin sileä, ja mestarismies olisi siinä
huomannut yhtä ja toista moitittavaa, mutta tehtävänsä se täytti. Ja
hanki viilasi ja kulutti sen ulkolaidat vähitellen sileiksi.

Porontaljasta leikkelivät he nahkalänget eli kesaan ja vetohihnan.
Miitrein suopungista punottua hihnaa voivat he käyttää ohjaukseen.
Ja silloin oli ajoneuvo valmis. Näihin töihin kului useita talvisia päiviä iltoja
ja, mutta ne kuluivat hauskasti työn touhussa. Työn ilo
ja itseluottamus kasvoi aina sitä mukaa kuin joku teos valmistui, kun
raaka-aineesta heidän käsissään vähitellen kehittyi käyttökelpoinen
esine, jonka arvo oli heille hyvin suuri.

Sitten alkoi ajokkaan, Vaipitin opetus. Poro oppii verrattain pian
kulkemaan nuorassa ihmisen perässä, mutta isäntänsä vetojuhdaksi
se ei helposti alistu. Vapaudessa kasvaneena se pitää sitä orjan
ammattina. — Rajusti hyppeli Vaipitikin ensikerroilla, kun tunsi
kesaan kaulassaan ja vetohihnan kulkevan jalkainsa välitse johonkin
perässä laahautuvaan pökkelöön, joka painoi olkapäitä ja kieppui
ja kolisi kinttuihin. Opetusaikana eivät pojat uskaltaneet istua
pulkkaan, vaan taluttelivat poroa ja totuttelivat ensin perässä
kulkemaan. Kerran ajokas karkasikin heidän käsistään järveltä, mutta
tuli onneksi pirtille jäkäläläiälle, josta Laila sen sai kiinni.
Jokapäiväisellä harjoituksella se vähitellen oppi vetämään puita
metsästä, ja viimein sai ihminenkin pulkkaan istua. Pojat olivat
tehneet järvelle renkaan muotoisen tien, aivankuin kilpa-ajoradan
ja siinä oppi Vaipiti ominpäin menemään, kun ajaja istui pulkassa.
Hauska oli silloin pirtistä katsella, kun Kari rataa laukkaavalla
porolla ajeli, niin että lumi pölisi tuiskuna ja Piikkisarvi
kirmasi kintereillä emonsa perässä. Vähinerin oppi Vaipiti myös
”ummenoijukseksi” eli juoksemaan suoraan tiettömällä lumella. Ja
senjälkeen voivat pojat vuoron perään lasketella hankien yli mihin
suuntaan halusivat.

Tämä opetusaika oli ollut rasittava sekä porolle että pojille ja
osaksi vaarallinenkin. Toisinaan oli Vaipiti hyökännyt täyteen
laukkaan niin nopeasti, että Kari ei kerinnyt pulkkaan, vaan suistui
lumeen. Vaikka poro laukkasi täyttä vauhtia jonkun matkaa, ei hän
hihnasta hellittänyt. Pirtiltä katsoen näytti Vaipitilla silloin
olevan kaksi pulkkaa perässä. Toisinaan taas ajokas laukkasi täyttä
vauhtia tiheään metsään, jossa oksat raapivat ajajan kasvoja. Mutta
vaarallisin oli se tapaus, kun Vaipiti eräänä iltana raivostui
ajajalleen niin kovasti, että kääntyi äkkiä päin, nousi pystyyn
takajaloilleen ja hyökkäsi päälle ja leipoi etukoparoillaan Karin
selkää tiheässä tahdissa. Huonosti olisi pojan tainnut käydä,
jollei hän olisi kääntänyt pulkkaa suojakseen. Hyvän aikaa rummutti
kiukustunut eläin pulkan pohjaa, ennenkuin rauhoittui. Mutta Kari ei
antanut perään, vaikka selkää pakotti; Vaipitin täytyi alistua hänen
tahtoaan tottelemaan.

Muutaman kuukauden harjoituksen jälkeen tuli Vaipiti nöyräksi, sen
vauhti hiljeni niin, että Lailakin ajeli sillä rataa pitkin.

Iltatöikseen valmistelivat pojat suksia. Kirveellä ja puukolla —
muita teräsaseita ei heillä ollutkaan — saivat he sukset muuten
valmiiksi, mutta remmien läpeä oli vaikeampi tehdä. Kauan he yhdessä
koettivat keksiä keinoa, millä saisivat reiät leveihin suksiin,
kunnes siihenkin löysivät työkalun.

— Tuli auttoi meitä ahkion teossa, se auttakoon tässäkin, sanoi Kari
keksittyään keinon.

— Miten se on mahdollista?

— Tällä tavalla.

Kari otti rautaisen pyssyn rassin, kuumensi sen pään uunissa
hehkuvaksi ja pisti puuhun. Savuten ja sihisten työntyi tulinen rauta
puun läpi.

— Mainiota, huudahti Atso.

— On niitä keinoja, jos pahojakin päiviä, sanoi Kari. — Niitä on
vain keksittävä.

— Ei tämä ole sinun keksintöäsi, minä näin viime kesänä Ollin sillä
tavalla tekevän haravaan reikiä, intti Atso.

— Meille tämä on keksintö. Miksi et äsken sanonut?

Kari innostui keksinnöstään niin, että koristeli polttoraudalla
sukset yltä-päältä ja teki niihin nimikirjaimensa; samoin koristeli
hän pulkan reunat ja poltti sen perään juoksevan poron kuvan. Silloin
Atso huomasi, että kuumennettua rassia, polttorautaa, voi käyttää
kirjoituskynänä. Valkoisiin lautalevyihin he voivat kirjoittaa
muistiinpanojaan, vaikka joka päivältä.

— Niin — sillä tavalla me voimme kirjoittaa vaikka täydellisen
Karilompolon historian. Muinaiset assyrialaiset kirjoittivat
tiilitauluihin, me kirjoitamme puutauluihin. Ovathan ne muistoina,
kun täältä kerran päästään sivistyneeseen maailmaan, muistoina
metsäläiselämästä, puhui Kari.

Niin he sitten tekivätkin, joka päivä he kirjoittivat tärkeimmät
päivän tapaukset puulevyyn.

17.

Ahkerassa puuhassa kuluivat päivät, vierivät viikot melkein
huomaamatta. Väliin työn lomassa valjastivat he raisun poronsa ja
vuoron perään kiitivät järven lumista lakeutta, Kari yksin, Laila
ja Atso yhdessä. Suora pulkan jälki vain jäi hohtavan valkoiselle
vitilumelle näyttämään suuntaa, minne milloinkin ajaja oli juhtansa
ohjannut.

Päivät lyhenivät nopeasti sitä mukaa kuin auringon nousu- ja
laskukohdat eteläisellä taivaan rannalla lähenivät toisiaan. Eräänä
päivänä valon ja lämmön ruhtinatar vain kerran katsahti tunturin
lomasta Karilompolon pirttiä ja seuraavana vain vähän kurkisti metsän
yli ja katon harjalle hyvästiksi silmää iski kadotakseen pariksi viikoksi
kokonaan näkyvistä. Alkoi napamaiden talvinen pimeys, joka
aina pyrkii ihmismieltäkin lamauttamaan.

— Kohta kai pitäisi olla joulu, kristikunnan suurin juhla, sanoi
Atso eräänä päivänä.

— Silloin me juhlimme ja laulamme joululauluja, niinkuin ennen
kotona, virkkoi Laila.

— Katsotaan almanakasta, milloin on joulu. Pojilla oli omalaatuinen
almanakka. Se oli pitkä, sileäksi vuoltu puukeppi, joka oli
poikittain leikattuja naarmuja täynnä. Jokainen viiva merkitsi yhtä
päivää, ja sunnuntain kohdalla oli aina muita vahvempi naarmu. Sen
mukaan tiesivät he pyhittää lepopäivät, mutta täyttyneitä kuukausia
he eivät olleet merkinneet. Kun heidän ajanlaskunsa oli alkanut
elokuun 20 p:nä, ja kun he tiesivät, montako päivää on kussakin
kuukaudessa, saivat he laskemalla selville, että joulu oli vain
kolmen päivän takana.

— Oli meiltä vähällä mennä tietämättä suuri juhla; ilman minua
olisitte pitäneet sitä aivan tavallisella päivänä niinkuin mustimmat
pakanat ja muhamettilaiset, kehui Atso.

— Minähän sen laskin tuosta almanakasta, mutta pääasia on, että
nyt sen tiedämme ja että alamme valmistelut. Onhan meillä muonaa
aitassa: pullevia karhunpaisteja, metsoja, teiriä, lohia, siikoja ja
mateita, vielä on marjoja ja jauhojakin, mutta nyt olisi keksittävä
aivan erikoisia jouluruokia. Kauan on pyssyni seisonut mykkänä
nurkassaan kantajaansa odotellen, kauan on Killikin ollut unisena
pirttikoirana. Nyt minä aion käydä jotain tuoretta ampumassa. Killi
tosin ei voi näin lumen aikana seurata mukana, mutta löytyvät ne
talviset metsot muutenkin huurteisesta metsästä. Eilen näin niitä
istuvan tuolla männyn latvoissa järven rannalla. Sinä, Atso,
saat hakata jään auki kalasumpun kohdalta ja ottaa sieltä elävät
joulukalat, jotka syksyllä sinne jätimme. Katri siistii pirttiä.
Huomenna valamme kynttilöitä joulukuuseen.

— Kynttilöitä! Hi, hi... mistä kynttilät täällä korvessa? Puhut
leikkiä, veliseni, kummasteli sisko.

— Sittenpähän nähdään.

Kun aamun sarastaessa eteläisen taivaan tähdet alkoivat himmentyä ja
kadota, valjasti Kari kauniin ajokkaansa, asetti pyssyn pulkkaan ja
lähti juoksuun ajelemaan puhtaan valkoista vitihankea rantametsän
suojassa. Aamu oli tyyni, pakkanen kipakka, ja luonnossa vallitsi
erämaan talviaamun juhlallinen hiljaisuus ja jäykkyys. Metsä
oli lumen kuormittama, puiden oksat alas painuneina, hennoimmat
puut nöyrästi kumartuneina, ja miljoonat jääkristallit oksilla
kuin kirkkaimmat jalokivet. Ei pienintäkään liikettä, ei elämän
värähdystäkään metsässä. Porojen kavioiden raksutus ja pulkan sihinä
olivat ainoat kuuluvat äänet. Talvi oli taivuttanut luonnon ankaran
valtikkansa alle ja jäykistänyt elämän. Ihminen ja poro näytti vain
sen valtaa uhmaavan.

Kari oli tullut jo keskijärven kohdalle, mutta vielä ei olisi nähnyt
ampua. Hän seisautti poronsa ja kuunteli.

Aluksi ei kuulunut mitään, mutta sitten räjähti rannan pajukossa
kuin pilkkanauru, kuin uhma, joka kävi luihin ja ytimiin, ja Kari
näki valkoisen lintuparven pyrähtävän ilmaan ja lentävän järven yli
saareen niin matalalta, että siiven kärjet lunta hipoivat.

— Väy — väkkä, kä, kä, kä, kä, kä, nauroivat ne mennessään, ja
toisesta saaresta vastattiin:

— Kopeik-ko-peik-kopeik...

Kari ei viitsinyt lähteä ajelemaan pieniä metsäkanoja, vaan lähti
edelleen.

Mäntymetsää kasvavassa niemessä näki hän puiden latvoilla mustia
laikkoja. Lähempää katsoen hän näki metsoparven istua kököttävän
männyn latvoissa, joista linnut olivat siivillään pölistäneet kuuran
maahan.

Metso on pakkasella laiska ja hidas. Se istuu viikkokausia saman
männyn latvassa ja siirtyy vasta sitten toiseen puuhun kun neulaset
ovat loppuneet. Pakkasella lentää se vain pienen matkan ja istuu
kuuraisen puun latvaan, josta sen helposti huomaa. Se ei kovalla
pakkasella tarkenekaan kauan lentää, sillä siipien alla on ohut
höyhenpeite, jonka läpi kylmä viima pääsee siipiä paleltamaan.
Sentähden huurremetsojen ampujat helposti pääsevät ampumamatkalle,
varsinkin porolla ajaen.

Kari ajeli hiljaa aivan metsojen alle, pysäytti poron ja ampui.
Säikähtyneenä karkasi vaadin laukkaan, eikä Kari kerinnyt
näkemään minne metso joutui. Vihdoin sai hän ajokkaansa senverran
rauhoittumaan, että voi tarkastaa sen puun juurta, missä metso
istui, ja sieltä hän löysikin komean metson kuolleena. Toiset olivat
lentäneet läheiseen saareen. Sieltä Kari ampui vielä toisenkin.

— On niitä jo jouluksi, arveli hän itsekseen ja lähti hyvillä mielin
kotiin ajelemaan.

Atso oli nostanut sinä aikana sumpusta pari isoa elävää lohta ja
muutamia siikoja. Laila oli suursiivousta tekemässä, kun Kari
pirttiin astui. Hän oli lakaissut seiniltä nokea vähemmäksi,
tyhjentänyt lavitsan ja pesi sen lautoja koivuluudalla. Vettä
hän lämmitti siten, että kuumenteli kiviä uunissa ja pudotti ne
sitten ontosta honkapölkystä tehtyyn vesiastiaan. Yhdessä he sitten
puhdistivat lattian ja polttivat rikat ulkona.

Sen jälkeen kun he olivat leikelleet porontaljan vetohihnoiksi,
olivat he nukkuneet turkkiensa päällä. Juhlan kunniaksi ottivat he
karhunnahkan seinältä ja levittivät perälavitsalle. Tätä kallista,
kotituliaisiksi aiottua turkista he eivät ennen raskineet käyttää,
kun pelkäsivät sen kuluvan.

— Tällä tavalla heittää entinen Kiveliön kuningas vaippansa uuden
hallitsijan astinlaudaksi, sanoi Kari karhuntaljaa levitellessään.

— Tällaisessa loistavassa linnassa! lisäsi Laila nauraen.

— Loistaman sen pitää ainakin jouluiltana, kirkas valo tulvikoon
täältä pimeään yöhön osoitukseksi siitä, että tällä harrastetaan
muutakin kuin jokapäiväistä leipää, puhui Kari innostuneena.

— Eivät ne meidän päretuohuksemme taida kovinkaan kauas loistaa,
epäili Atso.

— Sinä epäuskoinen Tuomas, etkö jo eilen kuullut, että me laitamme
kynttilöitä ja joulukuusen.

Laila ja Atso nauroivat kuivasti, ja siinä oli hiukan katkera
sivukaiku, sillä samalla he muistivat joulua pappilan suuressa
salissa.

— Naurakaa te vain, mutta aamulla nähdään.

                                                  ⸻

Seuraavana aamuna otti Kari vanhan puuvillalangoista kudotun
sukanvarren ja käski Lailan purkaa siitä kynttilän pituisia lankoja.
Itse hän Atson kanssa kantoi varastoaitasta suuren läjän karhun
suolista ja saukon selästä kiskottuja rasvoja, pienenteli ne
veitsellä ja asetti kivipataan sulamaan uunin loisteeseen. Atson piti
siinä vieressä vartioida, ettei rasva syttynyt palamaan. Kari kävi
noutamassa vettä astian melkein täyteen ja lämmitti sen kuumilla
kivillä. Räytyneen rasvan hän kaasi vesiastiaan sitä mukaa kuin sitä
nousi. Vähitellen kerääntyi sitä veden pinnalle vahvaksi, sulaksi
kerrokseksi. Sitten hän sitoi Katrin laittamia lankapalasia, tulevia
kynttilänsydämiä, puikkoihin, kolme aina kuhunkin rinnatusten, ja
veteli rasvalla langat suoriksi.

— Te ette taida enään muistaa, kuinka ennen kotona kynttilöitä
valettiin; näin se tapahtui:

Kari pisti vuoronperään jokaista sydänriviä veden päällä kelluvaan
rasvaan ja Atso juoksutti ne kohta ulos jäähtymään. Kun hän näin
oli muutamia kertoja kastanut kutakin riviä, oli jokainen sydän
jäykistynyt pyöreäksi rasvapuikoksi. Jokainen kastaminen lisäsi
niiden pinnalle uuden rasvakerroksen, ja vähitellen kehittyivät ne
kynttilän vahvuisiksi.

Kaikki seurasivat hyvällä mielellä kynttiläin tekoa. Nyt vasta
muisti Atso, että näinhän niitä ennen pappilassakin joulukynttilöitä
valettiin.

— Nyt siis saamme joulukuusen, iloitsi Laila.

— Kuusia meillä on täällä riittävästi, kehui Kari. Iltapäivä kului
jouluruokien valmistuksessa. Metsoja ja kaloja paistettiin, rieskaa,
kalakukkoja ja monenlaisia piirakoita leivottiin ja paistettiin.
Pirtti oli täynnä paistuvan leivän ja lihan käryä. Myöhemmin kävivät
pojat hakemassa joulukuusen pirttiin sulamaan. Siihen ei tarvinnut
tehdä mitään jalkaa, tyvi vain teroitettiin ja iskettiin maahan
keskelle pirttiä, missä puolipyöreiden siltapalkkien välillä oli
suuri rako. Kuusi oli yhtä matala kuin pirttikin, mutta tiheäoksainen
ja sopusuhtainen se oli. Joulutunnelmaa tulvahti sen mukana tähän
nokiseen, mustaan asuntoon.

Jouluaattoaamuna kiskoi Kari veitsellä mäntypuusta leveitä päreitä ja
asetti ne uunin päälle kuivamaan. Niillä hän aikoi illalla valaista
pirttiä, jos kynttiläin valo näyttäisi liian pieneltä. Leveimpään
päreeseen hän poltti kuumennetulla pyssynrassilla latinaisin
kirjaimin sanat: ”Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa
rauha”. Sen päreen hän sitoi joulukuusen kaunistukseksi.

— Miksi et kirjoittanut loppusanoja: ”ja ihmisille hyvä tahto”?

— Ei mahtunut.

— Parasta olikin, että se jäi pois, sanoi Atso, — täällä ei näy
olevan ihmisillä hyvää tahtoa. Ei ainakaan sillä, joka oli sen
lappalaisukon ampunut, eikä tainnut olla silläkään, joka silloin
illalla kävi meidän pirttimme seinustalla vakoilemassa.

— Niistä emme puhu tänä päivänä. Tämä on rauhan juhla, virkkoi Kari.

— Kiveliössä ei ole koskaan rauhaa, siellä on aina käymässä
olemassaolon taistelu, ikuinen taistelu. Eikö susi iske hampaansa
poron niskaan joulunakin? — Silloin sanotaan sillä olevan hirvittävä
nälkä. — Eikö kotka iske kyntensä jänikseen, huuhkaja teereen,
rauhan juhlanakin? Tuskinpa malttaa kolttakaan olla jouluna
suomalaisten poroja varastamatta, jos kohti sattuu.

— Suus’ lukkoon, minä sanon, ja säästä sellaiset puheesi toisiin
aikoihin. Sinulla on ruokaa, ja me vietämme nyt rauhan juhlaa.

Sitten alkoi joulukuusen koristelu. Kari asetti kynttilät tukeviin
oksiin, Laila siroitteli lehvien päälle valkoista jäkälätä, ja
Atso sitoi niihin kuusenkäpyjä, joiden suomujen, väljin hän oli
pistellyt hopealta hohtavia siian suomuja, niin että ne jonkun verran
välkkyisivät kynttilöiden valossa. Syksyllä oli Kari nostanut joesta
helmisimpukoita ja hakenut niistä helmiä. Niiden kiiltävistä kuorista
vuoleskeli Kari siroja koristeita ja sitoi oksiin.

Kun päivän sarastus, joka hetkeksi oli levinnyt eteläisen taivaan
yli, oli kokonaan sammunut, sytytettiin joulukuusen kynttilät ja
rasvakuppi uunin luona. Näistä keinotekoisista valonlähteistä levisi
pirttiin verrattain kirkasta valoa, ja joulukuusi koristeissaan
näytti aika muhkealta loihtien joulutunnelmaa tämän muulloin pimeän
pirtin asukkaille. Harvoin he olivat laulaneet, sillä erämaa ei kärsi
liikaa ääntä, mutta nyt he yhdessä kajauttelivat laulun toisensa
jälkeen. Ja kun Kari alotti jouluvirren, ”Enkeli taivaan lausui näin
”, yhtyivät toiset siihen täysin äänin ja syvällä hartaudella.
Ensikertaa kajahtelivat ihanat jouluhymnit Karilompolon pirtissä,
synkän korven keskellä. Sävelet täyttivät pirtin, tulvivat ikkunasta,
ovista ja katosta ulos kohotakseen kylmään korkeuteen.

Vaipiti ja Piikkisarvi kuuntelivat laulua hörössä korvin ja silmät
suurina. Killistäkin se oli niin outoa, että se päästi haikean
ulvonnan, joka kuulaan ilman kannattamana kiiri kauas salojen
kätköihin.

Viihtyisän mielialan vallitessa söivät he jouluillallista lavitsalla.
Siinä kilvan kertoiltiin kaskuja ja muisteltiin koulumuistoja. Kari
käytti kaiken taitonsa huvittaakseen toisia. Yhtäkkiä tuli Laila
vaiteliaaksi eikä syönyt.

— Mikä sinulle tuli? kysyi Atso.

— Ei mikään, muistelin vain kodin joulua, sanoi hän kyyneleitään
nieleskellen. — Siellä on äidillä ja isällä nyt surullinen joulu.

Ja suurta tahdon ponnistusta tarvitsivat pojatkin pidätellessään
kyyneleitä, jotka vähitellen pyrkivät silmiin, kun he muistelivat
kuinka toisenlainen oli joulu kotona vanhempien luona.

Illallisen jälkeen ruokkivat he eläimet. Porot saivat tavallista
suuremman annoksen jäkälää ja Killi ihmisten jouluruokia. Atso
pisteli rasva- ja lihapaloja linnuillekin, nurkan rakoon, josta
pakastiaiset ja punapyrstöiset kuusankanärhit kävivät niitä päivällä
noukkimassa.

Ulkona tuntui myös joulutunnelmaa, tuota salaperäistä,
mieltänostattavaa tenhovoimaa, joka tuntuu kuin eetteriväreilynä
kulkevan ihmisestä ihmiseen, majasta majaan ja joka tuntuu täyttävän
koko avaruuden. Juhlallisena, puhtaan kuulaana kaartui avaruuden
holvi tuikkivine tähtineen ja linnunratoineen. Ja pohjoisella
taivaalla liekehtivät revontulet punakeltaisina, väliin sammuen
melkein näkymättömiksi, väliin taas äkkiä kirkastuen ja valaisten
lumista luontoa ihmevalollaan.

— Katsokaa miten taas revontulet sähähtelevät, leiskuvat ja
liekehtivät! huudahti Laila.

— Revontulten prinsessa taas valvoo ihmesoihtu käsissään, anoi Kari.

                                                  ⸻

Näin viettivät nämä metsien erakot jouluiltaansa vakavina kuin vanhat
ihmiset. Kaukana oli heistä nuorten riehahtelu ja remu. Vakavan
juhlallinen oli se ilta, yhtä vakava kuin erämaan luonto, joka heitä
ympäröi.

18.

Etelämpänä asuvilla ei ole selvää käsitystä siitä, miltä tuntuu
napaseudun vuorokautinen yhtämittainen pimeys, 24-tuntinen yö,
sellaisissa oloissa, joissa valaistusvälineet ovat huonot. Kuu,
tähdet ja komeat revontulet tosin kirkkaalla säällä jonkun verran
korvaavat päivän valoa ja huikaisevan valkoiset vitihanget auttavat
näkemistä, mutta eihän aina ole selkeää säätä. Taivas on usein
lyijynharmaassa pilvessä, sataa lunta tai tuuli tupruttelee läjäten
lunta kinoksiin. Silloin tuntuu elämä tukalalta, väkisinkin painostaa
pimeys reippaintakin mieltä, synnyttäen alakuloisia mielialoja.

Sellaista, melkein keskeymätöntä yötä oli Karilompolossa pari viikkoa
. Keskipäivän aikana aamu- ja iltahämärä kävivät eteläisen
taivaanrannan yläpuolella toisiaan tervehtimässä, erotakseen taas
etelämpänä ja jättääkseen nämä napaseudut pienempien valojen
varaan. Joulun jälkeen joulun jälkeen oli Karilla täysi työ reippaan mielialan
ylläpitämisessä. Nuoremmat eivät kestäneet pimeyttä yhtä hyvin
kuin hän. Laila kävi päivä-päivältä uneliaammaksi, hiljaiseksi ja
ruokahalu hänellä huononi. Yöllä hän usein puhui unissaan. Lähtipä
hän kerran sydänyöllä unimielissään ulos silmät kiiluen oudosti, ja
kun veljet pidättivät hänet ulkona, pyysi hän laskemaan irti, että
pääsee kotiin äidin luokse. Hänellä ei ollut sopivaa askartelua,
kuten pojilla. Ainainen ruuan laittaminen ja tulen vaaliminen
kävi yksitoikkoiseksi. Ruumiin ja hengen voimien vähenemiseen
lienee osaltaan vaikuttanut myös liian yksipuolinen liharavinto.
Jauhovarastot nimittäin vähenivät arveluttavasti ja ruisjauhoihin
täytyi heti sekoittaa jäkäläjauhoja, joita he
valmistivat siten, että jäkälät kuivattiin uunin päällä ja sitten
survottiin hienoksi kivien välissä.

Kari otti sisarensa usein ajelulle järvelle, teki hänelle pienet
sukset, että hän pääsi Atson kanssa mäkeä laskemaan, ja veljekset
yhteisesti koettivat pitää mielialaa virkeänä kertomuksilla, saduilla
ja seurapeleillä. Mutta ulkona liikkuminen näytti kuitenkin enimmän
virkistävän heikkoa sisarta.

Sivumennen mainittakoon tässä veljesten omituinen suksen tervaustapa.
Tervaa ei tietysti ollut, mutta tervaspuita yllinkyllin. Pojat
tekivät suuren nuotion pirtin lähelle ja tulen loisteessa sulattivat
pihkaa tervaspuista ja valuttivat suksiin. Kun pihka jonkun aikaa
kiehui kuuman suksen päällä, muuttui se notkeaksi tervantapaiseksi
ja imeytyi puuhun. Siten tulivat suksenpohjat paljon liukkaammiksi.
Tällä tavalla voitelivat he myöskin pulkan pohjan ja laidat.

”Tapanina on päivä kukon askelta, loppiaisena pirtinlämpiystä
pitempi”, sanotaan Etelä-Lapissa, ja loppiaisena pilkisti taas
aurinko vaarojen lomasta ensi kerran Karilompolon matalaan majaan.

Useana se oli jo antanut hyviä toiveita palaamisestaan,
kullaten keskipäivällä Särkivaaran ja Karitunturin valkoisia päitä.

Laila oli juuri mennyt avannosta vettä hakemaan, kun hän näki
auringon säteiden puiden lomitse pilkahtelevan.

— Tulkaa katsomaan aurinkoa! huudahti hän pirtin ovelta. Ja pojat
juoksivat avopäin ulos sitä ihmettä katsomaan.

— Siellä katselee taas valon ja lämmön valtiatar näitä murheellisia
maisemia, sanoi Atso.

— Katsoo ja ihmettelee, että onpa työtä ennenkuin nuo äärettömät
kinokset on vedeksi sulatettu ja Pohjolan luonto uuteen elämään
herätetty, lisäsi Kari.

— Tämä auringon palaaminen on merkkitapaus, poltetaanpa se
muistitauluun, virkkoi Atso.

— Tämä on toivojen päivä! huudahti Laila.

— Tuolla on etelä, mistä aurinko nyt katselee, sanoi Atso. —
Merkitään se suunta muistiin.

— Kyllä tiedän nyt sen muutenkin, sanoi Kari. — Näinä kuukausina
olen oppinut ilmansuunnat lukemaan muistakin luonnon merkeistä:
taivaan tähdistä, puista ja maisemistakin. Senvuoksi voisimme lähteä
paluumatkalle, mutta pakkanen peloittaa, pakkanen ja vahva lumi.
Sentähden täytyy odottaa kantohankia ja lämpimämpiä ilmoja.

Kun linnunliha alkoi vähentyä, kävi Kari usein porolla ajaen
huurremetsoja hakemassa. Toisinaan, varsinkin pakkasella ampua
paukautti hän metson tai kaksi kerrallaan, mutta tuli usein
tyhjänäkin kotiin. Metsäkanoille viritti hän Atson kanssa ansoja
rannan pajukkoihin, ja nuorempi veli kävi niitä joka toinen päivä
kokemassa. Aina siellä joku nauraja oli ansaan kääriytynyt. Mutta
iltaisin istuivat he pirtissä lavitsan reunalla ja vuoleskelivat
vuoroon jotain esinettä, milloin lusikkaa, milloin kauhaa tai
muuta tarvekalua. Siten karttui vähin erin talon irtain omaisuus
ja tekotaito samalla kehittyi. Näin kuluivat päivät ja vierivät
viikot päivä hiljaisessa ahertelussa, eikä toinen ollut toistaan
merkillisempi.

Kerran, helmikuun lopulla, tahtoi Kari valmistaa sisarelleen ja
veljelleen iloisen yllätyksen. Pirtin lähistöllä asui mäntynäätä.
Se tavattoman vikkelä eläin ei antanut itseään ampua, vaan hyppeli
puusta puuhun eksyttäen aina Karin, joka suksilla perässä hiihti.
Tiheässä metsässä näytti näätä laukkovan puu-puulta nopeammin kuin
maassa. Ei Killikään voinut sitä vahvan lumen tähden vainullaan ja
silmillään seurata. Mutta pitkällisen lumipyryn aikana olivat järven
rantakinokset kovettuneet koiran kantaviksi. Silloin sai Killi taas
näädän näkyviinsä ja seurasi haukkuen sen liukkaita liikkeitä ja
nopeaa pakoa. Kankaalla, aukean reunalla oli vanha haapa, johon
palokärki oli kerran pesänsä kaivanut. Näätä pistäytyi reiästä sisään
ja antoi koiran haukkua, koska se oli nähnyt, että koira ei voi
puuhun kiivetä. Hiihtipä siihen Kari pyssyineen ja kirveineen. Heti
huomasi hän koiran eleistä, että näätä oli puun ontossa. — Mitäs
muuta kuin hakataan puu kumoon, niin tottapa tulee piilostaan, tuumi
hän, ja Kari kaatoi haavan siten, että tikan reikä tuli alapuolelle.
Kun puu oli kaatunut, tukki hän nopeasti reiän puutapilla ja näätä
tirskui vankeudessa. — Odota Killi, minä tuon sen elävänä pirttiin,
niin saatte leikkiä ’kissaa ja hiirtä’, puheli hän koiralleen. Ja
Kari hakkasi haavasta sylen pituisen kappaleen reiän seudulta ja
ähkien kantoi raskaan pölkyn näätineen pirttiin.

— Arvatkaapa, mitä tämän pölkyn sisällä on, sanoi hän toisille.

— Taitaa olla kultaa, sanoi Atso leikillään.

— Elohopeaa se paremmin on, mutta nyt tukkikaa ovi tarkoin, samoin
ikkunaluukku ja pankaa päreeseen valkea, niin saatte nähdä miten
’hippasilla ollaan’. Samassa löi hän pölkyn halki kirveellään, ja
nuolena suhahti halkeamasta punainen näätä ja alkoi kiitää ympäri
pirttiä niin nopeasti, että silmä ei saanut siitä tarkkaa kuvaa.
Killi koetti sitä tavoitella. Laila kirkui, mutta pojista oli
näytelmä kovin hauska. Milloin pujahti näätä uunin taakse, milloin
lavitsan alle, milloin käpäisi seinälle. Ja niin nopeasti seurasivat
nämä näytökset toisiaan, että pirtissä näytti olevan useampia näätiä
yhtäaikaa. Kerran oli jo Killi saamaisillaan sen kiinni, mutta
silloin huomasi viisas eläin savureiän katossa, joka oli vähän auki.
Notkealla loikkauksella hyppäsi näätä uunin päältä reikään ja livahti
ulos. Neljä noloa naamaa jäi vain perään katsomaan.

— Miksi et hölmö tukkinut savuaukkoa, torui Kari veljeään.

— En uskonut nelijalkaisella olevan siipiä.

— Siinä meni kaunis turkisnahka, jonka aioin antaa mammalle
kaulapuuhkaksi.

Päivien jatkuessa tuli elämä Karilompolossa yhä siedettävämmäksi.
Jokainen uusi päivä lisäsi toivoa. Ja heidän kaikkien hartaimpana
haluna oli päästä kotimatkalle niin pian kuin mahdollista. Ei
Karikaan puhunut enää erämaahan jäämisestä niinkuin syksyllä.
Mielellään hän aikoi luovuttaa Kiveliön kuninkuuden sille, kenelle
se luonnostaan kuuluu. Sivistynyt ihminen ei voi elää kauan erakkona
erämaan keskellä täydellisesti erotettuna muusta maailmasta, niin he
keskenään usein päättelivät. Kiveliö kuuluu metsän väelle, villeille
eläimille ja kierteleville lappalaisille. Ihminen ei voi valloittaa
sitä keskeltä, vaan reunasta alkaen pala-palalta kiinteässä
yhteydessä muun maailman kanssa. Erämaan autius ja jylhä suuruus
voivat häntä aluksi viehättää, mutta ihminen on siellä sittenkin
vieras, jota erämaa ei voi kärsiä, jonka eteen se monenlaisia vaaroja
asettaa, ja jonka perikadosta se ilkkuu.

19.

Helmikuun ja maaliskuun rajalla sattui heille surullinen tapaus,
joka vei mielen rauhan ja sai Karinkin silmään kyyneleen kihoamaan.
Niinkuin olemme nähneet, oli Killi heille ollut suurena tukena
elämäntaistelussa, jopa niin suurena, että ilman sitä he olisivat
nääntyneet kiveliöön. Se oli hakenut ja haukkunut linnut, se oli
ollut apuna petoeläinten pyynnissä ja osaltaan hankkinut heille
lämpimiä turkiksia, se oli karkoittanut hiipivän lappalaisen, joka
aikoi kauheasti kostaa viattomille Karilompolon asukkaille toisten
tekemän rikoksen. Killi oli heille tullut rakkaaksi toveriksi, jonka
uskollisuuteen ja valppauteen sai luottaa, jonka viisaista silmistä
saattoi nähdä, että sillä on älyä ja tunteita. Henkensä se olisi
antanut heidän edestänsä, vaikka tiikeriin se oli valmis käymään
käsiksi, jos oli kysymys Lailan ja poikain puolustamisesta. Ja
henkensä se menettikin erakkomajaa puolustaessaan.

Ilmat olivat vähän lauhtuneet ja kevään tuntua oli jo hiukan
luonnossa. Killi tapansa mukaan vartioi yöllä majan edustalla.
Jostain Karitunturin puolelta kuului haikeaa ulvontaa. Sen kuuli
Karikin pirttiin maatessaan puoleksi hereillä, mutta ei unisena
käsittänyt, mitä se merkitsi. Killi vastasi pitkällä ulvonnalla ja
haukkui harvakseen. Kari nousi istumaan paremmin kuullakseen; ei
kuulunut muuta, kuin Killin harvahkoa haukuntaa. Mutta sitten se
taajeni, muuttui sävyltään äkäiseksi ja siirtyi pirtin sivua metsään.
Kari oli jo jalkeilla ja tapaili aina latingissa olevaa pyssyään,
kun koira parahti hätäisesti, valitti ja vinkui surkeasti hetkisen
ja sitten oli kaikki taas hiljaa. Kari hyökkäsi ulos, näki Vaipitin
kauhuissaan hyppivän kytkyimessään ja metsän rannalla häämöitti
kaksi harmaata olentoa muristen keskenään. Kari ampui, mutta käsi
vapisi ja luoti ei sattunut hämärässä. Laukaten kiitivät sudet pakoon
kappaleiksi revittyine saaliinensa.

Pirtissä nousi suuri hälinä ja hämminki, kun Kari värisevällä äänellä
ilmoitti, että sudet söivät Killin. Kari latasi uudestaan pyssynsä
ja sitten he Atson kanssa lähtivät hiihtämään jälkiä myöten, Atsolla
vain kirves aseena. He tapasivat verisen tantereen, jossa Killi
oli kuollut, tapasivat siinä katkaistun hännän ja lumella verisen
jalan, mutta susia ei näkynyt. Ne olivat juosseet suoraan Särkivaaran
louhikkoiselle rinteelle, jonne pojat pimeässä eivät lähteneet.

Surullinen oli se päivä heille kaikille. Aamun valjettua lähtivät
pojat uudestaan suden jäljille. He aikoivat niille kiveliön
rohkeimmille ryöväreille kostaa, mutta kostamatta se jäi. He kyllä
taapsivat Särkivaaran rinteellä paikan, niissä sudet olivat syöneet
Killin viimeiset jäännökset niin tarkoin, että pieniä karvatukkoja
oli vain jäänyt jälelle, mutta pedot olivat menneet menojaan; halki
synkän erämaan johti niiden suora jälki, kun ne samaan askeleeseen
astuen olivat juosta jolkuttaneet. Kun he illalla pirtillä
muistelivat rakasta kumppaniaan, kihosi kaikille vedet silmiin. Kari
sepitti metsästystoverilleen seuraavan muistovärssyn, jonka hän
poltinkirjaimin piirteli muistitauluun:

Pois olet auttaja, ystävä multa,
Uskollisuuttas ei palkitse kulta.
Kiitosta sille nyt lauluni helää...
Killini muisto ei sammu, se elää.
Vartiopaikalle kuolit sa varhain
Koirista parhain.

Uuttera ain olit Metsolan mailla,
Saalista hait, olit pelkoa vailla:
Aamusta alkaen helisi haukku,
Illoin mull’ oli täytenä laukku...
Kaiholla muistan, kun pois menit varhain
Auttaja parhain.

Suoraan veit minut Tapion tarhaan,
Kiveliön kätköistä löysit sä parhaan...
— Harvoin vast’edes pyssyni paukkuu,
Hadeksen hurtat kun sulle jo haukkuu.
Silmäni kostuu, kun kuolit sä varhain,
Toverini parhain.

Maaliskuu kulutti ruokavarat vähiin. Karhunlihaa kyllä riitti, mutta
siihen he olivat kyllästyneet. Oli kalojakin vielä säiliössä, mutta
jauhot loppuivat jo puolikuusta ja linnun liha kävi harvinaisemmaksi,
kun kuukauden lopulla metsä puhdistui huurteesta ja metsot alkoivat
etsiä keväisiä kisapaikkojaan, ja harvoin enää metsäkanatkaan
ansoihin tarttuivat. Ne lentelivät rannan pajukoista metsiin, jossa
ne nauroivat ja naukuttivat. Kun keli oli hyvä, hiihteli Kari
pyssyineen kauemmaksikin metsiin, mutta saalis oli huono. Hanki
karskahteli hiihtäjän suksen alla ja kaiotti otukset. Pieninkin
risahdus kajeassa kevätilmassa kantautui kauas. Koko kiveliö oli kuin
korvana; se odotti, kun talvi oli kevääksi muuttumassa. Ei vielä
soinut metso — jonkun kerran vain huvikseen nokkaansa kalautteli,
kuin alkajaisiksi; ei vielä kukertanut teiri — jonkun kerran vain
aamulla koivussa kurahti; ei jäniskään paapattanut, palokärki vain
aamuvarhaisella hongan sälöä helisti ja rummutti, pesäpaikkaa etsi.

Näillä hiihtomatkoillaan kiipesi Kari kerran maaliskuun lopulla
Särkivaaran laelle. Ilma oli kuulas ja taivas aivan pilvetön.
Keskipäivän aurinko valoi tuhlaamalla valoaan. Hanget hohtivat
sinertävän valkoisina, huikaiseva kirkkaus heijasti niistä
silmiin, sillä auringon säteet sinkoilivat lumimeren miljaardeista
jääkiteistä. Suuri kiveliö vielä uinui talvisen unen ja keväisen
valveillaolon välimailla; ei oksakaan liikahtanut. Ilman väreily
vain näkyi autereista taivaanrantaa vastaan. Silmä kantoi kauas,
valkoisten järvien, soiden ja metsäisten vaarojen ja mäkien yli
kaukaisiin tuntureihin taivaan rannalla. Siinä vaaran alla kohosi
savupatsas suoraan kirkkaaseen ilmaan. Se oli ainoa merkki ihmisestä
tässä kiveliön valtakunnassa.

Tyhjänä tuli Kari sinäkin iltana kotiin, karhunlihaa täytyi taas
paistaa, mutta mieliala oli siltä virkeä.

— Tänä päivänä tippui jo vesi katolta ja hanki kumahteli seinän
vieressä, sanoi Laila.

— Pian saamme valmistua kotimatkalle, lisäsi Atso.

— Heti lähdemme, kun hanki yöllä kantaa suksimiehen, lupaili Kari.

Pojat eivät moneen viikkoon olleet ajaneet Vapitilla kuin pienen
matkan kerrallaan. Vaadin oli tullut raskasliikkeiseksi ja hengästyi
pienemmistäkin matkoista. He luulivat, että ajokas oli sairas, mutta
vähän myöhemmin heille selvisi tämä asia.

Kun Laila eräänä aamuna meni viemään jäkäliä Vaipitille ja
nimikkoporolleen, Piikkisarvelle, juoksi hän heti takaisin ja huusi
Karille:

— Pieni ruskea eläin on tullut porojen luo, onkohan se susi?

Kari sieppasi pyssynsä nurkasta ja juoksi porojen luo. Suuri oli
hänen ilonsa, kun hän näki tummanruskean, silkkikarvaisen vasikan
imemässä emonsa nisiä. Toisetkin tulivat siitä ihmettä katsomaan, kun
Kari heille huusi, että Vaipitille on tullut pieni vasikka. Hellästi
hoiteli poroemo nuorta tulokasta, roukui sille, kun se vähänkin
kauemmaksi meni.

— Ei siitä taida poroa tulla, kun sillä ei ole sarvia, sanoi Laila.

— Kyllä ne sille myöhemmin kasvavat, lohdutti Kari. Poronvasikka on
erittäin siro ja miellyttävä eläin.

Ei siis ihme, että Laila mielistyi siihen kovasti. Päiväkaudet
hoiteli hän sitä pirtin sivustalla ja vasikka kesyyntyi niin, että
tuli syliin makaamaan, kun Laila hangelle istui. Kylmemmällä ilmalla
kuljetti hän hoidokkinsa pirttiin.

Tämä tavallisissa oloissa onnellinen ja toivottu tapaus oli heille
sangen haitallinen, sillä vaadinta ei voinut näihin aikoihin käyttää
ajokkaana. Ja ilman ajojuhtaa oli Karin mielestä melkein mahdoton
lähteä, koska sisaren voimat näyttivät heikoilta.

20.

Miitrein poikain kostohankkeet olivat monesta syystä pitkistyneet,
vaikka he olivat itsemielestään varmoja siitä, että murhaajat asuivat
uudisasukkaina Paissjaurilla (Karijärvellä). Ensin viivytti sitä isän
hautaus, sitten tuli muutto kauas talvikylään, mutta suurimpana syynä
oli pelko, sillä he eivät tienneet pirtin asukkaiden lukumäärää. Ei
ollut yksin eikä kahdenkaan vitilumen aikana hyvä sinne mennä, kun
jäljet näkyivät. Moissei ja Oski koettivat saada toisia kolttia,
pahimpia poronvarkaita, mukaan kostamaan suomalaisille isän
murhaajille. — Nyt meni Miitrei, he sanoivat, — mutta ei tiedä,
kenenkä vuoro sitten tulee. He ovat asettuneet meidän palinmaillemme,
metsästysmaillemme ja kalavesillemme. He ampuvat peurat, karhut ja
ahmat ja kiveliö on täynnä heidän satimiaan. He valloittavat meidän
keväiset hauinkutupaikkamme ja syksyiset lohi- ja siikakoskemme. Pian
ottavat he koko erämaan haltuunsa ja ajavat meidät pois. — Mutta kun
teemme heistä selvän, niin eivät tule toista kertaa.

Eivät saaneet Miitrein pojat sittenkään apumiehiä.

— Kostakaa itse, sanoivat, — tai menkää ilmoittamaan Kannanlahden
uradnikalle (poliisille), mitä on tapahtunut.

Mutta eivät luota pojat kruunun rangaistukseen, itse kostaa tahtovat.

Tulee taas keväthankien aika. Suuressa kolttakylässä on kovaa houtua:
joka talossa lastataan poronkelkkoihin ja ahkioihin lampaita,
ruokavaroja, astioita, suksia ja muuta sälyä, toisiin istuvat lapset
ja naiset, ja niin pororaito raidon perästä pitkänä karavaanina
painuu salolle ja talot jäävät tyhjiksi. Paimenet koirineen
ajavat porokarjaa perässä. Näin muuttaa koltta talvitalostaan
kevätasunnoilleen.

Moissei ja Oski muuttivat äitinsä ja pienen porokarjansa kanssa
Luossajaurille, joka on vieläkin lähempänä Karijärveä kuin heidän
syysmajansa, sinne on tuskin 15 virstaa ja siihen Karijärvi vetensä
laskee.

Tuskin saivat he tavaransa pieneen kesäpirttiin ja poronsa
jäkälämaahan, kun jo kostomatkalle suorisivat. — Ennenkuin tässä
taloksi ruvetaan, on ylävesiltä ne suomalaiset raivattava, virkkoi
Moissei.

— Palkaksi saamme heidän poronsa, sanoi toinen.

— Ja isämme suopungin.

                                                  ⸻

Oli jo toukokuun loppupuoli. Aurinko pehmitti päivällä hanget
lumisoseeksi, mutta öillä aina kylmi kantohangen. Eräänä iltana
Moissei ja Oski valjastivat poronsa panivat pyssynsä ja suksensa
pulkkaan ja lähtivät ajelemaan järvireittiä pitkin Karilompoloon
päin. Porot juoksivat joutuisasti, sillä pulkka luisti keveästi
sileällä hangella. Karijärven keskipalkoilla, eräässä niemessä
pysäytti Moissei, joka ajoi edellä, ajokkaansa ja sanoi:

— Tähän jätämme porot, ettei kavionkopse kuulu pirtille. Hiihtelemme
hiljaa rantaa pitkin.

— Jos se hurtta taas herää haukkumaan, niin palaamme takaisin.
Koetetaan toisena yönä uudestaan.

— Kaikissa tapauksissa heitän tulisen tuohikäppyrän katolle. Pitäisi
sen palaa kuivan katon kevätahvan aikana, sanoi Moissei.

He hiihtivät rantaa pitkin metsän varjossa. Hiljaa sihahteli
hylkeennahkalla pohjattu suksi sileällä hangella. Pyssy olkauksessa
ja sauva kainalossa he liukuivat äänettömästi kuin yöpöllöt ja silmät
iltahämärässä oudosti välähtelivät, sillä niissä paloi kauhea, kauan
kytenyt koston tuli. Siinä oli jo pirtti, tuolla kala-aitta, siinä
seinustalla porot jäkälää purivat, joku jo makasi. Ei kuulunut hiiren
hiiskahdusta pirtistä. Porojen kaviot vain raksahtelivat, kun eläimet
kääntyivät katsomaan kulkijoita. Oski jäi jälemmäksi, kun Moissei
hiipi pirtin seinustalle ja seisattui nurkan luo. Tulikipinä leimahti
hänen tuluksistaan, tarttui ensin taulaan ja siitä tuohikäppyrään
valaisten hetkeksi murhapolttajan synkät kasvot. Hiljaa kuljetti hän
palavan, käpertyvän tuohen lahoon katon räystääseen, katsoi, syttyykö
ja valmistautui pakoon lähtemään.

Mutta olipa syyttömillä suojelijansa. Sen jälkeen kun sudet olivat
syöneet Killin, siirtivät pojat pienen porokarjansa aivan pirtin
seinustalle, jotta kuulisivat, milloin vaara uhkaa. Kun porot näkivät
tulen leimahtavan, säikähtivät ne, ja vasikat laukkasivat syrjään
nurkan taa. Silloin alkoi Vaipiti roukua ja hyppiä perään. Atso kuuli
sen ensin unen läpi, herätti veljensä ja yhdessä he hyökkäsivät ulos,
Karilla pyssy, Atsolla kirves kädessä. He näkivät tulen pirttinsä
räystäässä ja sen valossa pienen miehen kiireesti lähtevän pakoon.

— Seiso, taikka ammun! karjaisi Kari. — Onneksi oli lappalaisen
toinen suksi luistanut syrjään, joten hän ei nopeasti päässyt pakoon,
vaan upposi löyhään hankeen. Kari juoksi aivan viereen ja karjasi
uudestaan:

— Ei askeltakaan, heitä pyssy pois kädestäsi! Lappalainen totteli,
pyssy putosi hangelle.

— Atso, pelasta sisaremme ja koeta sammuttaa! huusi hän veljelleen.
Mutta se oli turha käsky, sillä Laila oli jo ulkona ja Atso syyti
lunta palavaan kattoon. Kun räystäs oli matalalla, sai hän nopeasti
katolle niin paljon lunta, että tuli sammui. Huomattuaan sen
kiinnitti Kari nyt koko huomionsa murhapolttajaan.

— Päästä veli, tai minä ampu sinu — huusi Oski puun takaa. Siinä
hän koetti käyttää viekkautta, sillä hänellä ei ollut pyssyä,
ainoastaan karhukeihäs aseena.

— Me ammumme heti teidät molemmat, jollet tule näkösälle ja heitä
aseitasi. Te tahdotte polttaa viattomia ihmisiä, jotka eivät ole
tehneet teille mitään pahaa. Atso otti lappalaisen pyssyn lumelta ja
viritti hanan.

— Te tappa ja hirttä minun isä.

— Se on valetta, huusi Atso, joka heti huomasi, mistä oli kysymys
ja jonka ennustelut olivat näin kaamealla tavalla toteutuneet. — Me
löysimme isänne ruumiin ja sen läheltä hänen suopunkinsa, joka on
täällä. Me olemme eläneet täällä sydänmaassa eksyksissä.

— Te olemas niitä pappi lapsi, inisi Moissei.

— Niin olemme, syksystä asti olemme täällä eläneet.

— Paha ereys, paha ereys! toisti Moissei. — Te syyttömät, teitä
mies syksynä hakema meiltä.

— Tule heti tänne metsästä ja selitetään yhdessä asiat, sanoi Kari.

Oski hiihti veljensä luokse.

— Heitä pois keihäs kädestäsi! Me emme luota teikäläisiin.

Lappalainen totteli.

— Missä on pyssy?

— Ei meillä ole kuin yksi pyssy, Oski valehteli äsken, sanoi Moissei.

Nuoret lappalaiset seisoivat pelästyneen näköisinä.

Pojilla oli vielä pyssyt valmiina kainalossa, kun Kari aloitti
kuulustelun.

Avoimesti kertoivat miehet, minkä tähden he olivat niin pahasti
erehtyneet ja kuinka he jo syystalvella olivat käyneet pirtillä.
He kertoivat myös, että syksyllä oli käynyt mies Vuojoelta
kolttataloissa hakemassa kahta poikaa ynnä tyttöä, jotka olivat
kadonneet. Se tieto lauhdutti vähän poikien vihaa.

— Te teitte hirveän rikoksen, kun aioitte meidät elävältä polttaa.
Te ansaitsisitte siitä ankaran rangaistuksen, puhui Kari jyrkkänä.

— Ereys, ereys! Armahta meitä, anoivat syytetyt. Kari mietti sopivaa
rangaistusta, mutta ei aluksi huomannut. Opastamaankaan ei uskaltanut
ottaa näitä metsärosvoja.

— Onko teillä ajokkaat mukana, kysyi Kari.

— Tuolla ’jaurirannall’, sanoi Oski.

— Toinen teistä käyköön porot tänne, toinen jää panttivangiksi siksi
aikaa.

Oski lähti heti hiihtämään porojensa luo, vanhempi veli jäi hangelle
istumaan, ja pojat pyssy kädessä häntä vartioivat. Puolen tunnin perästä
kuului järveltä poronkavioiden naksetta ja pian porhaltivat
sarvensa pudottaneet ajokkaat pirtin eteen.

— Te saatte antaa meille toisen ajokkaan pulkkineen rangaistukseksi
katalasta aikeestanne. Me emme tahdo sitä omaksikaan, ajamme vain
Vuojoelle ja päästämme metsään. Kyllä poro palinmailleen löytää,
julisti Kari tuomarin äänellä.

— Teillä olemas poroja, vaihetetta, inisi Moissei.

— Eivät ne meidän poroja ole.

— Sama se, kyllä me otta.

— Ei puhettakaan. Vai poronvarkaiksi meidän pitäisi vielä ruveta.
Ja tekin saatte sen lopettaa, muutoin teille käy huonosti, käy kuin
isällenne, pauhasi Kari.

Lappalaiset koettivat tinkiä ja asettaa verukkeita, kun ajokkaat
olivat parhaimmat heidän karjastaan, mutta Kari pysyi jyrkkänä. Hyvän
aikaa tinkivät he keskenään, kumpi annetaan, sillä molemmilla oli
mukana oma nimikkoajokkaansa.

— Ja jos ajokas ei tule takaisin, niin käykää perimässä maksu
Vuojoen pappilasta, lisäsi Atso.

Vastahakoisesti asettivat miehet suksensa toiseen ahkioon ja
valmistelivat lähtöä.

— Missä on pyssymme ja keihäämme? kysyi Moissei.

— Emme anna vielä. Ne jäävät tänne pirttiin, kun lähdemme. Saatte
ottaa myös kalat ja karhunlihat aitasta.

Lappalaiset istuivat yhdessä pulkkaan ja lähtivät, mutta juuri kun
ahkio oli solahtanut loivalta rantatörmältä järvelle, seisauttivat he
poronsa ja Oski käveli takaisin pirtille.

— Saammeko isävainaan suopunki?

— Saatte kyllä, sanoi Kari, — kun annatte hihnan sijalle
ja vaihdatte lakkia. Te annatte lappalaislakkanne ja me nämä
näädännahkalakit.

Mielellään suostuivat siihen koltat ja antoivat vielä tuluksensa
kaupanpäällisiksi ja lähtivät uudestaan. Kauan seisoivat pojat pirtin
edustalla kuuntelemassa, kun ajokkaan kavion kopse ja pulkan ratina
loittoni järvelle.

Pojat olivat uusissa neljäntuulenlakeissaan kuin kotalappalaisia.
Laila sai pitää oravannahkapäähineensä, joka sopi hänelle yhdessä
ilveksennahkaturkin kanssa.

— Näitkö, miten lappalaiset vapisivat edessäni, sanoi Kari.

— Niinkuin alamaiset hallitsijansa edessä, lisäsi Atso.

— Järjellä ja urhoollisuudella heitäkin hallitaan, ei yksin
voimalla, jota heillä oli enemmän kuin meillä yhteensä, lisäsi Kari.

— Olivat tehdä hirmutyön, roistot. Ilman tuota poron vasikkaa,
joka saattoi emon roukumaan, olisimme nyt tuhkana ja koltat kepillä
kääntelisivät hehkuvia luitamme pirtin hiilloksessa. Niin täpärällä
on usein ihmisen henki, jutteli Atso.

— Mutta missä on Laila? Laila hoi! huusi Kari. Laila tuli veljensä
luo, hän oli ollut porojen kanssa piilossa seinän takana ja vapisi
vielä kylmästä ja pelosta. He antoivat poroille jäkälää ja menivät
pirttiin, sillä he olivat koko ajan seisoneet ilman turkkia nasevassa
pakkasessa. Kari pani uunin lämpiämään, ja he asettuivat tulen
loisteeseen lämmittelemään. Kun Laila vielä värisi kylmästä, sanoi
Kari hänelle:

— Odotahan kun tuon lämmintä maitoa, se vahvistaa.

Atso ja Laila katsoivat veljeään pitkään, kun luulivat hänen
hourailevan.

Mutta Kari otti tyynesti kupin ja meni ulos. Lämmittelijät kuulivat
veljensä komentelevan Vaipitia: ”pysy paikoillasi — so, so — älä
potki...” Ja kun veli tuli ulkoa, oli hänen kädessään kupillinen
vaahtoavaa, valkoista maitoa.

— Juo sisareni! Sinä olet meistä nuorin ja heikoin, kehoitti hän.

— Mitä se on?

— Etkö näe, että se on maitoa, oikeaa poron maitoa, joka antaa
sinulle voimaa. Juo!

Sisko joi ja se maistui hyvältä. Atso joi lopun, lypsäjä ei itse
tahtonut niin vähästä erästä.

— Nyt lämmittelemme viimeisen kerran tällä pirtillä. Aamun
sarastaessa panemme tavaramme ahkioon ja lähdemme, puhui Kari.

— Hyvästit sanomme kiveliölle ja tälle laholle kömmänälle ja täyttä
laukkaa karkuutamme Vuojoen pappilaa kohti. Tuulen siivillä tahtoisin
kiitää täältä pois, sanoi Atso.

— Älä puhu, veljeni, siinä äänilajissa. Tämä pirtti, vaikka vanha
ja laho, on antanut meille suojaa ja lämpöä talven pakkasilla ja
tuiskuilla. Ilman tätä emme ehken olisi enää hengissä. Lakkia nostaen
kiitän tätä ’Kiveliön linnaa’ ja sen haltijaa ’meänteisiä’.

— Mikä on meänteis? kysyi Laila.

— Etkö ole kuullut, että kohtalaisilla on erityinen
metsäpirtinhaltija, meänteis, joka kuhnailee ja kähnii metsäpirteissä
ja toisinaan erämiehelle ilmestyy. Se on pirtin suojelushaltija,
selitti Kari.

— Miksi et sitä ennen sanonut, ja minä olen ollut täällä yksin niin
monta kertaa, valitteli Laila.

— Eihän se ole tehnyt sinulle pahaa, sillä me olemme olleet hänen
suosiossaan.

Hiiloksen lämmittäessä söivät he lähtöaterian. Sitten latoi Kari
pulkkaan kalaa, karhunlihaa, muistiinpanotaulut, karhun, saukon ja
ilveksen kallot sekä pyssyn. Näiden tavarain päälle levitti hän
karhunnahkan. Toiseen ahkioon pani hän jäkälää, sukset ja muutamia
taloustavaroita. Ja sitten kuormat olivat valmiit.

Ennen lähtöään naulasi Atso pirtin oven päälle sen päreen, johon Kari
oli polttanut sanat: ”Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa” ja joka
heillä oli ollut joulukuusen koristeena, mutta hän leikkasi siitä
pois sanat: ”ja maassa rauha”.

— Miksi et antanut olla sitä kokonaisena? kysyi Kari.

— Johan minä joulun aikana sanoin, että maassa ei ole koskaan
rauhaa, ei Kiveliössäkään, vaan vimmattu sota, niinkuin näit tänä
yönäkin. — Minä en tahdo valhetella. — Kun korkealta tunturilta,
lähempää taivasta, katselet näitä, uinuvia erämaita, näitä ikimetsiä,
välkkyviä järviä ja siintäviä tuntureita, joita keveä auerharso
verhoaa, niin tämä maailma näyttää sileältä ja kauniilta, ikuinen
rauha näyttää leviävän näiden neitseellisten maisemien yli, mutta
se on vain kangastus, fata morgana. Teroita katseesi kiveliön
kätköihin, noihin salaperäisiin metsiin ja järvien syvyyksiin, niin
näet, että sieltä on rauha kaukana, aina siellä taistellaan ja toinen
syö toistaan. Ihmisenkin huonot henkiset ominaisuudet: saaliinhimo,
kateus, viha ja kostonhimo tänne yltävät, vaikka häntä itseään
harvoin näet. Niin, sen vuoksi leikkasin päreestä sen toisen puolen
pois.

— Niinhän sinä saarnaat kuin pappi, sanoi veli.

— Papiksi olen tänä yönä päättänyt pyrkiäkin, aion ruveta tätä
erämaan kansaa valistamaan, kun aika tulee.

Aamun sarastaessa porot valjastettiin. Atso istui yksin Vaipitin
pulkkaan. Kari asetti ensin kolttalaisten pyssyn ja keihään pirtin
lauteille, pani oven kiinni ja istui sitten Lailan kanssa ajokashärän
pulkkaan.

— Hyvästi metsäpirtti ja meänteis, huusi hän.

— Hyvästi Kiveliö, toisti Atso.

— Hyvästi erämaan linna, lisäsi Laila.

Hiljaisessa juoksussa laskeutui pieni raito Karijärvelle, kulki sen
lahden yli ja painui metsän kätköön.

Kun porojen kavionkopse oli lakannut kuulumasta, nousi
meänteishaltija uunin takaa, kävellä tassutteli ympäri, koetteli
makuulavitsaa, siveli esineitä ja seisattui hiilokseen katselemaan ja
hymähteli hyvillä mielin pitkää valkoista partaansa sivellen:

— Hyviä lapsia, hyviä lapsia! Enemmän tavaraa jättivät kuin täällä
oli heidän tullessaan, oven kiinni sulkivat, uunin lämmittivät
lähteissään. — Ahkeria lapsia! Omalla työllään tulivat toimeen.
- Enimmän pidin siitä vaaleasta, hiljaisesta tyttölapsesta, joka
vanhaan Lapin tapaan kaloja ja lintuja uunin edessä paistoi.
Usein hän hiilokseen tuijotti ja silloin vierivät kyyneleet hänen
sinisistä silmistään, mutta heti hän ne pois pyyhki, kun toiset
sisälle tulivat. Pidin minä siitä Karistakin. Toimelias poika, suuren
erämiehen tavat ja taito. Iloitsin, kun hän täyden riistalaukun
kanssa illalla pirttiin saapui. Hänestä piti metsänkin väki, metsän
sinipiiat hänen kintereillään juoksivat, sen huomasin. — Ja olihan
se Atsokin, ei räyhännyt eikä riidellyt, lintuja ja kaloja pyyteli
kuin erämies ainakin. — Mutta siitä en pitänyt, että hän uuden uskon
kilven pirtin ovelle naulasi, vain Korkeuden Jumalalle uhrin kantoi,
— ikäänkuin meitä pienempiä haltijoita ei olisikaan, vaikka minä se
oikeastaan hänet herätin, kädestä puistin, silloin kun Moissei tulen
nurkkaan pisti.

— Moissei ja Oski — pahan Miitrein pojat — oh, hoh! niitä en
kärsi. Kuka oikea koltta pistää metsäpirtin tuleen, silloin kun
toiset sisällä nukkuvat, kuka uskaltaa metsäpirtille tehdä pahaa ja
loukata minua, meänteistä? Painajaisena kiristän heitä kurkusta,
kun pirtille yöpyvät, heille kummittelen ja pahoja näkyjä näytän ja
heiltä yöllä hiilloksen sammuten ja jätän heidät kylmässä värisemään.

Mutta oikeat erämiehet ilolla vastaan otan. Metsäpirtti on kaikkia
hyviä kiveliönkävijöitä varten. —

Näin puhui meänteis ja painautui taas lämpimän uunin taa nukkumaan.

21.

Hiljaa juoksivat porot lyhyenä raitona öisellä hangella, joka
sinivalkoisena, kaikki kolopaikat ja mättäät peittävänä katteena
levisi yli suuren erämaan ja johon puista pudonneet oksat, naavat ja
neulaset olivat syövyttäneet pieniä kolosia. Liukkaasti sihisivät
pulkat sen sileällä pinnalla, johon ahkion antura ei jälkeä jättänyt.
Toisinaan vain humahti hanki ja karskahti pulkka porojen rattoisasti
raksutellessa lumettomien puiden lomitse. Edellä ajoi Kari Lailan
kanssa vaaleakylkisellä, mustakoipisella oijuksellaan, sen perästä
tolvasi vaadin Atson ajamana ja jälkipäässä Piikkisarvi ja vasa,
jotka usein emonsa rinnalla juoksivat ja näyttivät ihmettelevän tätä
odottamatonta öistä matkaa.

He kulkivat ensin metsäisen vaaran ja kankaan yli etelään päin, mutta
suurelle, kääkkyräpetäjää kasvavalle suolle päästyään kääntyivät
lounaaseen. Aukealla ajoivat he kovemmin, ja pojilla oli täysi työ
pitäessään pulkkaa kohdallaan kovalla alustalla, mutta Lailalla oli
aikaa tarkastella taivaan tähtiä ja valkenevaa metsää.

— Onko sinulla kylmä, sisareni? kysyi Kari.

— Ei ole, lämmin on turkissa istua ja hyvä on mielikin, jos vain
luulet kotiin osaavasi.

— Varmasti. Otava on oppaana yöllä ja aurinko päivällä ja melkein
jokaisessa puussa on kompassi pilvi-ilmallakin. Onhan ollut aikaa
oppia ilmansuunnat.

Pitkältä he olivat jo ajaneet, kun he pienen järven länsipäässä
pysäyttivät ajokkaat levähtämään ja antoivat niille jäkälää.

Aamu oli valjennut, kiveliö herännyt öisistä unelmistaan; sillä
aamurusko värjäili jo tuntureita punakeltaisella valollaan ja
auringon lempeät kasvot kohosivat koillisten vaarojen yläpuolelle.
Sanattomina katseli pieni matkue sitä valojen ja värien leikkiä, mikä
silloin oli erämaassa. Sitä ei voi kuvailla, se täytyy itse nähdä.
Sillä kaunis on Pohjolan keväinen päivä ja ilta, mutta ihanin on sen
varhainen aamu, jota ei moni näe.

Linnutkin jo heräsivät lyhyestä unestaan. Kuusikosta kuului jo
laulurastaan ujo sävel: — Tsii, hjuu-hjuu; tsii hjuu, hjuu; drluu
hii hii, drluu hii hii... tju piip, tju piip, tju piip... Taivaalla
liverteli tunturileivonen ja järven niemestä kuului peipposten
iloista viserrystä. Teerien yksitoikkoinen ”u, u, u, u, u...” kuului
milloin yksinäisenä, milloin kuorossa ja jostain suon lähteeltä
kuului hanhien kaakatusta.

Keväistä tunnelmaa oli ilmassa ja kaikesta huomasi, että ilma alkaa
lämmitä ja kesä kiirehtii tuloaan.

Tämän pienen levähdyksen jälkeen juoksivat porot laiskasti, sillä
aurinko alkoi raukaisevasti lämmittää niiden tuuheaa turkkia, ja
hanki alkoi löyhtyä. Muutamien tuntien perästä se pudotti poroja,
ja pulkatkin alkoivat viiltää uraa pehmeään soseeseen. Sillä välin
olivat he tulleet kahden järven välisen sulan salmen korvalle. Siinä
oli mukava paikka odottaa seuraavan yön hankikeliä.

Eikä Kari olisi parhaalla kantohangellakaan voinut ajaa pysähtymättä
tämän sulan salmen sivu, sillä se oli kuin suuri keidas
lumierämaassa, johon kiveliön kahlaajia ja vesilintuja oli tuhansia
kerääntynyt odottelemaan soiden ja järvien sulamista. Kauas järvelle
kuului siitä monenlainen äänten ruiku, siipien vinkuna ja läiske.
Keskisalmella kelluivat kaarevakaulaiset, valkeat joutsenet, mutta
matkueen nähtyään kohosivat ne lentoon äännellen. Varmaankaan ei
niillä ollut tiedossa muuta lepopaikkaa lähiseudulla, koska ne
laskeutuivat uudestaan sulan rantaan salmen taa, missä ennestään
istui tiheä hanhilauma. Telkät kohosivat parvissa sulan perältä,
kiertelivät hetkisen ja laskeutuivat viheltävin siivin veden tyynelle
pinnalle. Salmessa oli näiden lisäksi meriteiriä, kolsoja, sotkia ja
sorsia. Sulan perällä olivat linnut nousseet jään reunalle höyheniään
järjestämään. Siellä koirashaapanat ahkerasti huutelivat: ”fiuu,
fiuu...”, ja siellä tavit toistelivat yksitoikkoista: ”frit, frit,
frit’tiään”. Monenlaisia kahlaajia istui jään reunalla ja salmen
rannalla matalassa vedessä.

Karin metsästäjäsydän pamppaili kiivaasti. Hän ei ollut milloinkaan
nähnyt niin paljon riistaa koolla näin pienellä alalla. Hän tähtäili
pyssyllään lintuparviin, mutta ei ampunut, koska hanhet ja joutsenet,
joita hän halusi, pysyttelivät sulan toisella reunalla, eikä hän
turhaan tahtonut niitä kaiottaa.

— Anna lintujen olla rauhassa, sanoi Atso — ne ovat tulleet pitkän
matkan, toiset Niilin rämeiltä saakka nauttimaan Lapin kesästä.

— Vaikea on pitää sormet erillään pyssystä, sanoi Kari.

— Älä kaiota niitä! Hauska on tästä katsella lintujen keväistä
elämää, virkkoi siihen Lailakin.

Päivä oli puolessa, kun he tekivät tulen salmen korvalle, paistoivat
kalan ja karhunlihaa ja söivät yksinkertaisen aamiaisensa. Aurinko
paistoi lämpimästi ja lumi suli pehmeäksi nuoskaksi.

Iltapäivällä tuli elämä salmessa vielä vilkkaammaksi ja
äänekkäämmäksi. Vesilintujoukkoja lähti lentoon ja toisia laskeutui
tilalle. Monia lintuparvia he näkivät ylitsekin lentävän. Korkealta,
kuulaasta ilmasta kuului ääni, kun ne, milloin lumireenmuotoisissa
parvissa, milloin jonoissa, milloin ryhmissä laskettelivat pohjoista
kohti. Kiireellinen kevätmuuton aika oli siis tullut.

Kari taisteli koko päivän metsästäjä-intoaan vastaan, joka hämärän
lähestyessä kasvamistaan kasvoi. Monia satoja lintuja uiskenteli
siinä hänen edessään edestakaisin, toiset sukeltelivat ja kuin
hämätäkseen nousivat toisinaan niin lähellä vedenpinnalle, että
silmät näkyivät. Olisi tarvinnutkin tuoretta lintupaistia, mutta
mitäpä hyödytti ampua, kun ei ollut venettä, millä olisi linnut
sulasta noutanut, ja lautanteko oli hyvin suuritöinen. Jos hän olisi
ampunut, olisivat kaikki lähteneet pois pienestä sulasta, joka oli
lintujen ainoa kokouspaikka näillä seuduilla. Viimein päätti hän
hillitä itsensä, sillä oikea metsänkävijä ei suotta surmaa metsien
ja vesien riistaa, toisinaan tyytyy hän vain sitä katselemaan ja
eläinten elintapoja oppimaan.

— Minkä tähden nuo telkät lentelevät tuon kelohongan ympärillä?
kysyi Atso.

— Niillä on varmaan siinä pesiä, sanoi Kari — Käydäänpä katsomassa.

Kun pojat hiihtivät hongan luo, näkivät se siinä pyöreän
palokärjen tekemän reijän, jossa näkyi valkeita untuvia. Ei ollut
epäilemistäkään, siinä oli telkän pesä. Se oli melko korkealla sileän
hongan kyljessä. Pojat hakkasivat portaan oksaisesta kuusesta ja sitä
myöten Kari kiipesi pesälle.

— Täällä on telkän munia, huusi hän puusta. — Aseta lakkisi alle,
niin minä yksitellen heittelen. Mutta varo, että sattuu lakkiin.
Muutoin ne särkyvät. — Ota koppi, sanoi hän jokaista munaa
heittäessään.

Atso piti lakkia käsissään ja Kari heitteli sieltä neljätoista
sinertävän valkoista munaa, jotka he sitten kuumassa nuotion tuhkassa
paistoivat illalliseksi.

Sinä iltana tuli yökylmä myöhään. Sivu puolen yön piti heidän
kantohankea odottaa.

Elämä salmessa oli hiljentynyt, sillä enimmät linnut nukkuivat
lyhyttä yöuntaan. Joutsenet kelluivat keskisalmella liikkumatta
kuin lumilohkareet, kaula selänpäälle käännettynä. Telkkä-, sotka-
ja meriteeriparvet nukkuivat niin hiljaa, ettei värettäkään näkynyt
tyynellä pinnalla niiden ympärillä. Salmen takana, jään reunalla,
lepäilivät hanhet; yhdellä, joukon vartijalla, vain oli pää ylhäällä;
sulan perän ympärillä istui sorsia, haapanoita, taveja ja monenlaisia
kaahlaajia vieri-vieressä, rinnakkain ja ryhmissä, muodostaen kuin
elävän kehyksen tämän idyllitaulun ympärille.

Eivätkä pojatkaan hennonneet häiritä yön pyhää rauhaa. Hiljaa he
valjastivat ajokkaansa ja lähtivät. Mutta porojen kavioiden rapina,
hangen humahtelu ja ahkion kalahtelu herätti lintumaailman. Ensin
päästi vartijahanhi varoitushuudon, ja silloin korhistelivat kaikki
hanhet ja joutsenet kaula pitkällä ja äännellen, telkät helistelivät
siipiään, meriteeret viheltelivät ja pesivät höyheniään lentoon
lähteäkseen. Mutta kuullessaan öisen matkueen etenevän korvan
kuulumattomiin, rauhoittui tämä vedenväki uudestaan nukkumaan. Joku
vihellys, joku hiljainen ’frif- tai ’fiuu’ kuului uneliaaseen yöhön.

Salmen takaa aukeni heidän eteensä laaja järvi. Sen päässä kohosi
tunturi, joka heidän täytyi kiertää. Sen aluskuruissa näkivät he
viimeöiset karhun jäljet, mutta ei ollut nyt aikaa metsästyspuuhiin,
vaikka mieli teki. Tunturin takana mataloituivat maisemat metsäisiksi
harjanteiksi, joiden välillä oli paljon soita ja pieniä järviä.

Sinä yönä oli hanki paljon löyhempää kuin edellisenä, varsinkin
metsässä pudotti se poroja ja esti kulkua. Matkaa hidastutti myös
nuori poron vasikka, jonka jalat kovalla hangella alkoivat höltyä,
ja se jäi toisista usein jälelle. Emo seisahtui silloin roikumaan,
kääntyi joskus takasinkin sitä hakemaan. Atso otti vasikan syliinsä
pulkkaan, mutta sitä ei Vaipiti sallinut. Se kääntyi päin ajajaansa
ja hyppi pystyyn ja uhkasi lyödä Atsoa etukaviollaan. Vasa täytyi
laskea vapaaksi.

Vaarojen etelärinteellä oli jo sulia päiviä, ja niissä he antoivat
väliin porojen levähtää ja syödä tuoretta jäkälää.

Aamu oli yhtä kaunis kuin edellinenkin, mutta lämpimämpi. Hanki
löyhtyi aikaisemmin, mutta kun heillä oli jo kiire, jatkoivat he
matkaa lähelle puoltapäivää.

Erään korkean vaaran etelärinteellä oli suuria pälviä ja niissä hyvä
jäkälikkö. Siihen he päästivät ajokkaansa syömään, tekivät tulen,
söivät ja asettuivat nukkumaan karhuntaljalle.

Kun matkue oli nukahtanut syvään uneen, laskeutuivat uteliaat,
punarintaiset kuusankanärhit nuotiolle ihmettelemään outoja
kulkijoita. Ne hypähtelivät nukkuvien päälle, nykivät nokillaan
turkeista ja viheltelivät hiljaa ihmetellen ja päätään kallistellen,
että ovatpa mokomia eläimiä: kahdella jalalla käveleviä, karvaisia ja
paljasnaamaisia. Enimmän niitä ihmetytti Laila, jolla oli ilveksen
turkki. Kuusankanärhit tunsivat kaikki kiveliön eläimet, usein olivat
ne karhun, suden, ilveksen ja ahman jälessä lennelleet ja syöneet
niiden tappamien eläinten lihaa, mutta tällaisia petoja ne eivät
olleet ennen nähneet.

Kun ne huomasivat nuotiolle heitettyjä luita ja kalanruotoja,
lensivät ne niistä lihanmuruja nokkimaan ja kiistelemään saaliista.

Aurinko oli jo laskeutunut, kun Kari heräsi ja herätti toiset.

Olemme nukkuneet kauan, sanoi hän silmiään hieroen, — mutta eipä
eilen tullutkaan nukutuksi sen salmen korvalla.

— Joko lähdemme? kysyi Laila.

— Hanki ei vielä kanna.

— Oletko nyt varma suunnasta? Jos uudelleen eksymme, niin silloin
tulee tuho. Vaikka olemme kaksi ajaneet, ei vielä näy ihmisistä
jälkeäkään, puhui sisar.

— Arviolta olemme tulleet vasta noin kuusikymmentä virstaa, lisäsi
veli.

Puolen yön jälkeen he taas läksivät ajelemaan. Mieliala oli virkeä ja
levähtäneet porot juoksivat nopeammin. Ajan kuluksi alkoi Kari laulaa:

”Juokse porosein
poikki vuoret maat,
seistä syödä saat
majall’ pappilan.
Siellä verraton
Jäkäl’aarre on.”

Hän ei jatkanut, sillä laulu ei sopinut keskiyön tunnelmaan,
mutta Lailalle ja Atsolle se herätti mielikuvat kodista, Vuojoen pappilasta,
jossa heitä ei ehkä enään tiedetty odottaakaan.

Porot olivat nousemassa mäntymetsää kasvavalle harjulle, joka
kapeaselkäisenä kulki suon halki, kun hanki alkoi jymistä niin
kovasti, että porot säikähtivät ja hyppäsivät syrjään. Jyminä ja
siipien läiske levisi pitkin harjua, ja he näkivät kymmenien metsojen
lentävän puihin vähän kauemmaksi, ja koppeloiden kotkotus kuului joka
puolelta. He olivat sattuneet keskelle metsojen soidinta. Lumella oli
höyheniä ja joka puolella näkyi illallisia metsojen jälkiä; myöhemmät
eivät näkyneet, kun hanki oli tullut kantavaksi.

— Tässä me vähän levähdämme, sanoi Kari.

— Etkö aio antaa metsojen rauhassa häitään tanssia, virkkoi Atso.

— Aion ainakin katsoa, kun en ole ennen nähnyt, ja ehkä muutaman
metsokukon ammunkin, sillä eväämme ovat kohta lopussa.

He istuivat jonkun aikaa hiljaa porojen pureskellessa jäkälää ja
naavoja. Kuului kohaus harjun laelta, kohta kohisi koko metsä, kun
metsot vähän etempänä laskeutuivat uudestaan maahan. Ne eivät poroja
kovinkaan säikähtäneet.

Kari otti suksensa ja pyssynsä pulkasta ja hiihti hiljaa harjun
laelle, josta jo kuului omituista naksutusta; sitä alkoi kohta kuulua
joka puolelta. Kuului kuin kahta luupalasta olisi yhteen lyöty,
ensin harvakseen, sitten yhä tiheämmässä tahdissa, ja sen perästä
hiomista, juuri kuin luita olisi yhteen hangattu. Paikoin kuului
ankaraa siipien läiskettä, kun metsokukot keskenään tappelivat.
Kari oli kuullut, että metso ei hioessaan näe eikä kuule mitään, ja
että silloin voi kolme askelta hypätä eteenpäin metson huomaamatta,
kun vain naksutuksen ajan seisoo vakavana. Siten voi soivaa
metsoa lähestyä aivan viereen. Hän jätti sukset harjun laelle ja
alkoi loikata lähimmän metson luo. Harjukummulla pyörähteli metso
koppavana, siivet puoleksi levällään, niin että kärjet hankea
lakasivat, ja pyrstö ylhäällä kuin riikinkukolla. Metso kajautteli
nokkaansa ja hioi sitten. Harjun rinteeltä juoksi koppelo sen luo ja
sen perässä toinen metso, joka suoraa päätä hyökkäsi soivan metson
kimppuun. Syntyi ankara tappelu öiseilä hangella. Metsot vuoroin
peräytyivät ja tähtäsivät toisiaan kuin tappelevat kukot ainakin,
vuoroin iskivät yhteen, löivät toisiaan siipipankoilla ja raapivat
koukkuisella nokallaan, niin että höyhenet pölisivät. Silloin Kari
ampui sen, joka myöhemmin oli tullut. Pyssyn laukaus synnytti
harjulla kohinan, joka muistutti tuulispään peuhaamista tiheässä
metsässä. Metsoja lensi joka suunnalle ja häämenot oli täten häiritty.

Miehevänä kantoi Kari toisten luo suurta metsoa, jonka silmäin
ympärystää koristi komea punanen vahanahka. — Siinä on taas paistia,
on kotiin asti, sillä ei pitäisi enää asuttu seutu olla kaukana,
sanoi Kari.

— Mistä sinä, veli, sen tiedät?

— Kuulin ammunnan edestäpäin. Siellä on joku metsonsoittimella.

                                                  ⸻

Kun he puolen päivän edellä hakivat sopivaa levähdyspaikkaa tulivat
he yht’äkkiä tielle, oikein ihmisten ajamalle hevostielle.

— Eläköön! nyt olemme kohta ihmisten ilmoilla, huusi Kari.

— Soikoot kaikki huilut ja pasuunat Luojalle kiitosta, — sillä
tämä on vahva talvitie, jonka molemmista päistä ja varrelta löytyy
ihmisiä, sanoi Atso.

— Kohta pääsemme kotiin, riemuitsi Laila. Iloisina he laskeutuivat
pulkista tietä tutkistelemaan.

Siitä oli aivan hiljan ajettu ja hevosen kaviot olivat uponneet tien
läpi maahan asti.

— Minä tunnen tämän tien, sanoi Kari seutuja tarkastellen. —
Olen täällä ennenkin käynyt, mutta vielä on matkaa kirkonkylään
parikymmentä virstaa. Sentähden pitää meidän vielä tässä leväyttää
poroja ja syödä.

— Ajetaan suoraan, ajetaan suoraan, intoilivat toiset.

— Mutta porot eivät jaksa, ja meilläkin on hyvin nälkä, selitti Kari.

Vastahakoisesti rupesi Atso nuotion tekoon ja Laila kalaa paistamaan,
sillä aikaa kuin Kari antoi jäkälää poroille ja etsi naavoja
kuusista. Kaksikymmentä virstaa oli heidän mielestään turhan pieni
matka.

— Kyllä me vielä tänä iltana kerkiämme kotiin, kun porot vain saavat
levähtää, lohdutteli Kari.

22.

Oli lauantai-ilta. Pappilassa oli jo kylvetty, väki oli puhtaissa
vaatteissaan kerääntynyt leivintupaan illalliselle, ruustinna
ja rovasti istuivat salissa iltaansa viettämässä. Keväisen
lauantai-illan rauha vallitsi vannassa pappilassa.

— Tänään on kesäntulo edistynyt aikalailla, sanoi rovasti, —
rinnepellot ovat kokonaan sulaneet ja joen jäät ovat pahasti
mustuneet. Tänä aamuna kuulin ensikerran leppälinnun laulavan
tuuliviirin päällä.

— Niin on kohta kulunut tämäkin raskas talvi, huokasi ruustinna.

— Murheellinen talvi. Luoja on laskenut hartioillemme raskaan
murheen taakan, jonka johdosta mieli pyrkii kapinoimaan kaitselmusta
vastaan, eikä kevätkään tunnu ilahduttavan. Luulin, että kevät tuopi
ainakin sen lohdutuksen, että saamme rakkaiden lapsiemme ruumiit itse
haudata, mutta ei vieläkään ole köngäs uhrejaan luovuttanut, puhui
rovasti.

— Minä jo suunnittelin, minkälaisen muistomerkin hankimme lastemme
yhteiselle haudalle.

— Minkälaisen ajattelit?

— Ajattelin valkoista, polvistuvaa, kädet ristissä rukoilevaa
enkeliä, jonka katse on tähdätty korkeuksiin.

— Sopisihan se, mutta jolleivät löydy, niin asetetaan se tänne
saliin. Minä tilaan sen taiteilijalta Helsingistä.

Silloin aukenee ovi ja kolme lappalaispukuista ihmistä työntyy
sisälle ja heidän jälessään vanha Mari.

— Tulkaa tänne pirtin puolelle, tulkaa tänne pirtin puolelle...
kehoitti Mari.

— Anna Lapin miesten tänne tulla, jos on asiaa, sanoi rovasti, joka
toivoi saavansa heiltä jotain tietoa lapsistaan.

— Ettekö meitä enään tunne, lapsianne? sanoi Laila itkua pidätellen.
Ruustinna ja rovasti vetäytyivät ensin pari askelta taaksepäin, kun
luulivat haamuja näkevänsä, mutta tulijat juoksivat heidän luokseen
ja sanoivat, ettekö tunne meitä.

— Lapseni! — — —

— Korkeimmalle olkoon kiitos, huudahti ruustinna puristaessaan
Lailan rintaansa vasten.

— Herralle olkoon kiitos ja ylistys! sanoi rovasti molemmat poikansa
syliinsä sulkiessaan, ilokyyneleet vierivät heiltä kaikilta.

— Taivasten tekijä! sehän on Laila, ja minä luulin lappalaistytöksi.

Mari vei sanan pirtin puolelle, ja sieltä tuli koko talon väki
tulijoita tervehtimään.

Sinä yönä ei paljon nukuttu Vuojoen pappilassa. Kun lapset
olivat riisuneet turkkinsa, kertoi Kari aluksi, missä he olivat
olleet niin kauan. Mutta vasta sitten, kun he olivat kylpeneet,
pukeutuneet puhtaisiin vaatteisiin ja syöneet, kertoi Kari, kuinka he
metsäpirtille olivat joutuneet ja miten he siellä olivat eläneet.

Kiveliön kuningas — 14

Ruustinna ja rovasti kertoivat kotoiset tapahtumat, miten heitä oli
surtu, ja haettu, kuolleiksi luultu, ja minkä kuvaamattoman surun
painamana he itse, vanhemmat, olivat eläneet. Ilo ja juhlatunnelma,
suurempi kuin missään juhlassa, täytti silloin lasten ja vanhempain
sydämet. Uudestaan ja uudestaan pyrkivät kostumaan varsinkin
ruustinnan ja Lailan silmät.

— Niin minusta on aina tuntunut, että lapseni tulevat vielä
takaisin, ja olenhan minä sinullekin, Juho, sen monta kertaa sanonut,
puhui ruustinna.

Ihmeiden aika on ohi, sanotaan, mutta kaikki tämä tuntuu suurelta
ihmeeltä, sanoi rovasti. — Luojalle ei ole mitään mahdotonta.

— Kun minä kerran lokakuunillalla ajattelin kotia, niin silloin
lensi tähti. Siitä minä uskoin, että pääsemme vielä kotiin, sanoi
Katri.

— Ja minä näin saman tähdenlennon, sanoi ruustinna.

Kari ja Atso hakivat pulkista Kiveliön tuliaiset: nahat, petojen
kallot, muistitaulut ja talousesineet. Ihmetellen katselivat
vanhemmat, kun Kari levitti lattialle suuren karhun taljan; ihaellen
tarkastelivat he jokaista esinettä, minkä pojat puukolla ja kirveellä
olivat valmistaneet tai Laila näppärillä käsillään neulonut. Kaikki
ne, samoinkuin turkit, pantiin tarkasti talteen.

Laila ja pojat olivat vanhempien mielestä kasvaneet pituutta, mutta
jonkun verran laihtuneet. He olivat tulleet käytökseltään enemmän
vanhempien ihmisten kaltaisiksi. Ja rovasti luuli näkevänsä poikiensa
kasvonpiirteissä enemmän tarmoa kuin lähtiessä.

— Te olette kovasti väsyneet, tulkaa jo levolle omaan kamariinne,
jossa vielä on kaikki ennallaan, kehoitti ruustinna.

Vielä senjälkeen kun matkamiehet olivat jo unen helmoissa, valvoivat
ruustinna ja rovasti tarkastellen niitä puutauluja, joihin
lapset olivat merkinneet päivän tapahtumat. Sitten rovasti avasi
kirkonkirjat ja pyyhki pois kuolleeksi merkinnän, jonka hän jokaisen
lapsen kohdalle oli tehnyt, ja ihmeellinen hymy levisi silloin hänen
kasvoillensa.

                                                  ⸻

Kun ruustinna ja rovasti sunnuntai-aamuna menivät kirkkoon,
tuntui elämä niin keveältä, kevät niin ihanalta, etteivät he
nuoruuden kukkeimpinakaan päivinä muistaneet viettäneensä sellaista
juhla-aamua. Leivosen liverrys taivaan sinikorkeuksissa ei koskaan
ollut soinut niin riemukkaana, käen kukunnassa ei koskaan ennen
ollut kuulunut sellaista heleyttä kuin sinä aamuna, sillä heidän
oma tunnelmansa sulautui täydellisesti muuttolintujen keväiseen
mielialaan. Ja kirkossa olleet tiesivät kertoa, että rovastin äänessä
ei milloinkaan ennen ollut sellaista kaikua kuin sinä kirkkaana
keväisenä sunnuntaina.

                                                  ⸻

Sanoma pappilan nuorten kotiintulosta levisi nopeasti ympäri pitäjää.
Pyhäiltana kävi pappilassa paljon vieraita onnittelemassa vanhempia,
että olivat saaneet lapsensa takaisin ja lapsia, että olivat päässeet
kotiin. Nimismies, joka oli syksyllä hakua johtanut, huudahti tulleet
nähdessään: — Siinähän te olette, kadonneet lampaat, joita me emme
pitäjän väelläkään löytäneet!

— Sedällä on ollut meistä aivan erikoista vaivaa, sanoi Kari. —
Minä annan tästä Kiveliössä käynnin muistoksi tämän saukonnahan
turkin kaulukseksi.

Lailan ja poikain tulosta kirjoitettiin heti Rosenbergin tädille ja
koulun rehtorille. Mutta kirjeet saapuivat perille vasta lukukauden
lopettajaispäivänä.

Oppilaat eivät siitä uutisesta mitään tienneet, ennenkuin rehtori
lopettajaispuheessaan m.m. mainitsi: ”Rakkaat oppilaani! Minulla
on vielä teille kerrottava eräs iloinen uutinen. Viime syksynä
avajaistilaisuudessa ilmoitin, että kaksi etevää oppilasta, Kari
ja Atso Salonius, ovat tapaturmaisesti kuolleet, ja lausuin heistä
muistosanoja sen johdosta. Nyt juuri saapui kirje heidän isältään,
että pojat ja heidän sisarensa ovat aivan terveinä tulleet kotiin. He
olivat vain eksyneet erämaahan ja alkuihmisten tapaan itse hankkineet
toimeentulonsa pyytämällä metsän ja veden riistaa ja kaatamalla
metsän petojakin. Heillä on ollut ankara taistelu toimeentulosta,
mutta he ovat siinä voittajina suoriutuneet. Kunnia tarmokkuudelle!”

Ilon humaus kulki silloin luokassa, ja koulusta päästessä olivat
Saloniuksen veljekset taas yleisenä puheen aiheena poikajoukoissa.

23.

Sinä kesänä kävivät Saloniuksen pojat harvoin ongella, muutamia
kertoja vain Saarikoskessa. Taivalkönkäälle he eivät kertaakaan
menneet. Ruustinnan tähden he eivät siellä käyneet, sillä häntä
aina kauhistutti, kun könkäästä tuli puhe. Rovasti piti pyhänä
lupauksensa, jonka hän oli tehnyt lokakuun yönä onkilaatikkoa
sulkiessaan: hän ei enää milloinkaan käynyt ongella, mutta metsästeli
sen sijaan uutterasti.

Poikain kesä kului enimmäkseen lukuhommissa. Kari oli kutsunut
erään yläluokkalaisen Vuojoen pappilaan, sillä hän Atson kanssa oli
päättänyt kesällä ehtiä sen, minkä heidän luokillaan oli talvella
luettu, jotta he eivät jäisi tovereistaan jälelle. Tämän puuhan
tähden oli kevätkesällä johtunut pientä erimielisyyttä pojan ja isän
välillä.

— Te saatte tämän kesän levätä rasittavan talven jälkeen ja koota
voimia, oli isä kerran sanonut.

— Minä olen kutsunut jo Niinimaan Oskarin meidän lukujamme
ohjaamaan, oli Kari siihen vastannut.

— Siitä puuhasta olisi kannattanut mainita meille, vanhemmillesi.
Huomaan, että olet tullut vähän itsevaltiaaksi Kiveliön kuninkaana
ollessasi. Mutta olkoon menneeksi, koska tarkoitus on hyvä.

— Meitäkin odottaa maailmassa jokin toimiala. Emmehän voi tuhlata
aikaa, lisäsi Atso.

Rovasti ei siihen mitään sanonut, hymähti vain itsekseen ajatellen,
että onpa ääni muuttunut kelloissa. —

Syksyllä suorittivat pojat tyydyttävästi edellisen lukuvuoden kurssit
ja pääsivät samoille luokille kuin vanhat toverinsa. Ensipäivinä
olivat he koulussa erityisen huomion esineinä: välitunneilla
kerääntyi joukoittain poikia Karin ympärille katselemaan karhun
torahampaita, jotka kiikkuivat hänen kellonsa perissä, ja iltasilla
tuli tovereita Rosenbergin tantin kamariin utelemaan kiveliön
kuulumisia, joita Atso ja Kari auliisti kertoivat. Kun Kari kuvaili
metsästysretkiään ja parhaimpia seikkailujaan, napautti Juholan Oskari
nyrkillä pöytään ja huudahti:

— Ensi kesänä lähden minäkin Lapin erämaihin.

— Lähde vain, sanoi Atso, — mutta muista ottaa kompassi mukaasi,
ettei käy niinkuin meille.

Senjälkeen luisti Saloniuksen poikain ja heidän sisarensa elämä
ja kehitys säännöllisesti uraansa niinkuin tuhansien muiden
koululaisten. He eivät olleet kouluaineissa erikoisen eteviä, eivätkä
huonojakaan, mutta käytännöllistä elämää ymmärsivät he paremmin
kuin toiset ja kaikille kulttuurin tuotteille he tiesivät antaa
arvon, koska olivat käyneet yhden luokan kovaa elämän koulua. Missä
kysyttiin päättäväisyyttä, toiminnan ripeyttä tai avuliaisuutta,
siellä oli Kari ensimmäinen, mutta kirjatiedoissa oli Atso häntä
etevämpi. Rosenbergin tantti moitti vieläkin Lailan käytöstä
poikamaiseksi, huomauttaen:

— Ei sinusta koskaan tule oikein hienoa pappilan mamselia.

Mutta vähitellen hänkin alkoi pitää tytön reippaasta,
teeskentelemättömästä käytöksestä ja käytännölliseen elämään
viittaavista harrastuksistaan.

Kiveliön kuninkaan arvonimi seurasi Karia koko kouluajan, eikä hän
sitä pahana pitänyt, vaikka opettajatkin joskus häntä sillä nimellä
mainitsivat.

24.

Kaksikymmentä vuotta edellisten tapausten jälkeen eli Laila
kirkkoherran rouvana lapsuuden kodissaan Vuojoen suuressa.
Vanha ruustinna oli jo muuttanut sieltä pois, samoin valkeahapsinen
rovasti. Kylmenneet olivat jo ne sydämet, jotka niissä suojissa
olivat kerran kärsineet mitä suurinta henkistä tuskaa, mutta
sen muistomerkkinä oli salin perällä vihreiden kasvien keskellä
polvistuva marmorinen enkeli, jonka vainajat ennen kuolemaansa olivat
sinne hankkineet.

Laila oli mennyt naimisiin isänsä apulaisen, pastori Käkilehdon
kanssa, joka, rovastin tultua kivuloiseksi, oli monta vuotta
hoitanut hänen seurakuntaansa, ja Saloniuksen kuoleman jälkeen oli
hänet valittu Vuojoen kirkkoherraksi. Paljon oli työtä nuorella
kirkkoherralla laajassa sydänmaan seurakunnassa, mutta pappilan hoito
oli enimmäkseen toimeliaan Laila-rouvan käsissä. Äitivainajansa
perinnäistapoja seuraten hääräsi hän aamusta iltaan taloustoimissa,
ja hyvä oli silloin talossa järjestys ja komento. Kirkkoherra
pysähtyi usein virkatoimiensa lomassa katselemaan vaimonsa
puuhailemista, kun hän askareissaan liehui, niin että pitkä, valkea
palmikko sinne tänne häilähteli.

— Sinulla on, Laila, liian paljon työtä ja huolta tästä taloudesta,
tapasi hän usein sanoa vaimolleen.

— Eihän minulla... hauskaahan tämä on, kun saa tehdä oman kodin
hyväksi, sai hän vastaukseksi ja samalla lempeän silmäyksen.

Mutta illalla, varsinkin pitkinä talvisina puhteina, kun päivän työt
oli tehty, istuivat he kahden salissa. Kirkkoherra lauloi silloin
korkealla tenoriäänellään ja vaimonsa säesti pianolla. Silloin
unohtuivat arkiset huolet, unohtui pitkä talvinen pimeyskin ja
sävelten kannattamina kohosivat he kuin toiseen maailmaan.

Atso Salonius toimi pappina Vuojoen naapuriseurakunnassa
Sompiovaarassa. Karilompolon pirtillä tekemänsä lupauksen mukaan
oli hän valinnut sielunpaimenen toimen elämänurakseen. Hän ei ollut
mikään loistava saarnamies, mutta uuttera toimessaan ja vaatimaton
kansan mies käytökseltään. Seurakuntalaiset hänestä pitivät, sillä
hän oli aina avulias ja nurkumatta lähti toimiin kaukaisimmillekin
perukoille. Erikoisen hyvää huolta piti hän suuren, asumattoman
erämaan rajoilla asuvista. Niitä hän avusti, niitä erityisesti
vierainaan kestitsi ja niiltä enemmän kuulumisia kyseli kuin isojen
kylien eläjiltä.

Kerran, eräänä syysiltana kutsuttiin hänet sairaan luo jokivarrelle.
Vanhalan Iisakki, jota muutamat Kolokorva-Iisakiksi sanoivat, makasi
sängyssään hämärän pirtin nurkassa heikkona. Mutta ennen kuolemaansa
halusi hän tunnustaa papille, mitä oli hänen sydämellään. Pahimmin
painoi hänen omaatuntoaan erään lappalaisen ennenaikainen kuolema,
johon hän kahden toverinsa kanssa oli syypää.

— Se nyt tosin oli suuri porovaras, kolttalainen, jonka me ammuimme,
kun pahanteosta pakoon lähti, mutta tekemättä se olisi saanut jäädä,
huomautti Iisakki lopuksi.

— Niin, te ammuitte sen pahan Miitrein siellä peurahaudalla ja
ripustitte puuhun.

— Mistä kirkkoherra sen tietää?

— Näinhän minä, kun puussa kiikkui. Iisakki kavahti istumaan.

— Miten se on mahdollista, kun se tapahtui suuren kiveliön keskellä?
— Hänelle täytyi kertoa koko historia.

— Vai olivat herjat kostaa teille, syyttömille... ja elävänä
polttaa... Sellaisia ne ovat koltat, suuria roistoja, poronvarkaita,
kivahti Iisakki.

Pappi selitti, miten iankaikkinen oikeus hänen mielestään asiaa
arvostelee, mutta katuvaiselle annetaan rikokset anteeksi.

Mutta Iisakin katumus oli keskeytynyt, hän oli kiivastunut. Atson
kertomus oli nostattanut vanhan perinnäisvihan, hänen elimistönsä oli
siitä saanut kuin sysäyksen, ja hän tunsi taas voivansa paremmin.

— Vai olivat polttaa... riettaat, jahkaili hän moneen kertaan.

Iisakki ei vielä kuollut, hän eli monta vuotta tämän jälkeen ja kävi
useita kertoja pappilassa näistä asioista keskustelemassa.

Kuolemaansa asti toimi Atso pappina Sompiovaarassa. Hän oli samalla
myös jonkinmoisena lääkärinä ja tuomarina laajassa pitäjässään
selittäen erämaan kansalle maallista lakia, taivaallista oikeutta ja
armon evankeliumia. Henkinen halla huurusi toisinaan voimakkaasti
häntä vastaan, mutta hän ei väistynyt etuvartioasemaltaan.

Kari oli suorittanut metsäherran tutkinnot ja toimi ensin
Etelä-Suomessa, mutta sai sitten hoitopiirin suuren kiveliön Suomen
puoleisesta osasta. Hänestä oli tullut harras luonnon ystävä ja
tuntija. Ei kasvanut erämaissa sitä kasvia, jota ei olisi löytynyt
hänen valtaisissa kokoelmissaan ja jonka kasvualuetta hän ei
olisi tiennyt — ei elänyt niillä seuduilla lintulajia, jonka
edustajaa ei olisi hänellä ollut täytettynä kaapeissaan. Ja jos
joku luonnontutkija sattui kulkemaan niille seuduille, poikkesi hän
”Kiveliön kuninkaan” asuntoon neuvoja saamaan.

Toisin silmin katseli Kari metsän riistaa kuin kuumaverisen
nuoruutensa päivinä. Viilennyt oli jo metsästysveri, talttunut
sydämen kiihkeä sykintä otusta katsellessa, eikä hän enää suonenvedon
tapaisella kouristuksella pyssyään pidellyt, vaan tyynenä käveli
hän usein koiralle kotkottavan koppelon tai teeren sivu. Killi III
katseli silloin kummeksien isäntäänsä, että eikö riista olekaan
hänelle enää toivottua saalista...

Kerran, eräänä kajeana syysaamuna, kun maassa oli jo vähän kuuraa,
samoili Kari taas Killin kanssa takaliston metsissä. Ilma oli
kuulaan kirkasta, teerien lyhyet aamukuherrukset kuuluivat kaukaa ja
vaarojen harjanteilta silmä kantoi loitolle metsäisten mäkimaisemien
yli siintäviin tuntureihin. Killi ajeli ensin teeriä, jotka se
löysi puolukkaiselta ukonpalolta. Mutta eivät kestäneet rähinää
lyyrapyrstöt, sillä mitäpä ne olisivat jääneet maassa liikkuvan
nelijalkaisen haukkua kuuntelemaan, kun salot puiden latvoista
katsottuna näyttivät avaroilta ja siipien jänteet marjaisen kesän
jäleltä tuntuivat lujilta. Katkattaen, kuin makeasti nauraen,
lensivät ne tiehensä. Mutta kun he olivat tulleet jyrkkärinteisen
hiekkaharjun selälle, jymisi taas näreikkö, ropisi männynlatva
ja lujasti läiskäyttäen siipiään sivuja vastaan istuutui vanha
kukkometso oksalle aivan ampujan eteen. Heleästi kaikui silloin
taas Killin haukku, joka erämiehen mielestä on kuin suloista
soittoa. Se ilmoitti erämaan eläimille, että ihmisen liittolainen
siellä taas yhdelle kuolinlaulua laulaa. Höröllä korvin kuuntelivat
sitä eläimet: korkean kiven päällä makaava repo nosti suipon
kuononsa ylös ja vainusi ilmaa, ryteikössä juoksevat metsäkanat
seisattuivat yhteenkohti ja odottivat kaula ojona, ja kuusen juurella
valkosaparoinen jänis järjesteli jalkojaan. Odotettiin pamahdusta
tuliluikusta, mutta sitä ei kuulunut.

Aukealla katseli Kari uljasta, punakulmaista korven kukkoa. Pyssyn
ponsi pysyi maassa ja höllästi kiertyivät sormet piipun ympäri.
Myhäillen ihaili mies muotokaunista lintua, joka koiralle nokkaansa
naksutteli ja joka näytti täysin soveltuvan ympäristöönsä. Metso toi
mieleen tapauksen nuoruusvuosilta, hän muisti sen vanhan kukkometson,
jonka hän sinä suurena harhailusyksynä oli ampunut Karitunturin
tienoilta. Eikä hän itsekään käsittänyt, mikä sen mieleen toi
tuhansien metsästysmuistojen joukosta.

— Niin silloin, tuumi hän itsekseen — meidän kolmen ihmisen elämä
riippui minun ampumataidostani. Mutta nyt on toisin. Ruokaa on
aitassani, enkä minä elä täällä vain hävittääkseni muuta elämää.
Istu vain metso! Kauniimpi olet katsella elävänä oksallasi kuin
kuolleena kontissani. En tahdo nyt olla kuoleman välikappaleena.
Kerran se kuitenkin haukkana niskaasi iskee, naksahtaa silloin
sisäisen koneistosi joku ratas ja pallona putoat oksaltasi tai
nyykistyt korven sammalikkoon. Se on elämän laki...

— Killi se, se, lähdetään kotiin...

Ropisi taas männynlatva ja vinkuvin siivin kaikkosi kiiltäväkaulainen
lintu kuusten latvojen yli salojen kätköön. Killiltä pääsi epätoivon
ja vihan sekainen kiljahdus ja sen perästä murahdus kuin kirous.
Killi yritti perään, mutta isäntä kutsui luokseen. Syyttävänä katseli
viisassilmäinen koira isäntäänsä, joka selkäkarvoja silitteli.

— Elä ole milläsikään, vaikka en ampunut. Annetaan sen vielä elää,
koska sillekin on elämä rakas. Muista, että kerran sinunkin teräksen
lujat jänteesi heltiävät ja oikenee häntäsi komea kaari. Parempi on
silloin, että olet surmannut tätä metsoa vähemmän.

Mutta milloin tapasi Killi vaarojen kuruissa kähnäilevän kontion,
silloin syntyi metsässä meteli, joka aina sai kuohahtamaan Karin
metsästäjä-veren. Sellaisista tilaisuuksista hän ei koskaan
sivu kävellyt, vaan rohkeasti, pyssy valmiina, lähestyi hän
temmellystannerta, missä Killi piteli paikoillaan ärisevää korven
pörrökarvaista ruhtinasta, kunnes Karin kuula sen kaatoi Lyhyt
oli tavallisesti taistelu, mutta kiihkoisa. Karhu oli Karista
tasa-arvoinen vastustaja, jonka kanssa kannatti voimia mitellä.
Olipa hänellä niistä taisteluista näkyväinen merkkikin, suuri
arpi poskessa, jonka karhu oli eräänä keväänä tylpällä kynnellään
halkaissut, kun Kari oli sen kanssa hangella käsikähmään joutunut.

Virkaintoisesti puolusti Kari kiveliön koskemattomuutta: ei antanut
kiskoa tuohia erämaan koivikoista, ei kaataa naavapuita poroille eikä
mielellään valtiollekaan esittänyt tukkien hakkuu-alueita näiltä
seuduilta. Hän ei suosinut uudisviljelystä, ja sentähden hän joutui
usein kiistaan seudun väestön ja veljensä Atson kanssa.

Kesällä virkamatkoilla ollessaan kulki hän toisinaan Karijärvelle
saakka, viipyi välistä päivänkin Karilompolon vanhalla pirtillä,
eivätkä hänen kumppaninsa tienneet syytä, minkätähden hän siellä kävi
ja miksi hän siellä vanhaan, lahoon metsäpirttiin yöpyi ja siellä
mietteissään istui.

Yksinäisenä miehenä hän eli pienessä virkatalossaan. Erämaan rauhaa,
sen eläimistöä ja koskemattomia metsiä hän rakasti, ja erämaahan hän
viimein väsyikin. Hänen kiveliönsä ei ollut siinä, mitä siellä silmin
näki ja korvin kuuli; se oli samalla haltijain maailmaa, jota oli
tunnelmin tajuttava.

Eräänä löydettiin hänet tunturin liepeeltä kuolleena.
Laukku selässä ja pyssy olkauksessa hän oli kaatunut metsäpolun
poikki kuin korven kuusi, ja uskollinen Killi III vartioi hänen
vieressään.

Se oli synkeä päivä kiveliössä. Mielikki puki metsän mustiin,
sinipiiat simapilleinään surulauluja soittelivat ja tuulen harppu
naavaisissa kuusissa raskaasti kohisi.

25.

Vaihtuneet ovat osat suuressa kiveliössäkin. Vanha on kadonnut, uutta
syntynyt sijalle. Siten ikivanha erämaa on säilynyt ikinuorena.
Kaatunut on jo se jättiläishonkakin, johon Saloniuksen nuoret kerran
nimensä kaivertivat, lahonut ja maatunut mullaksi, ja uusi nuorimetsä
on sen sijalle nousemassa. Monta eläinpolvea on sen jälkeen kuollut,
mutta uudet nuorin voimin ovat astuneet entisten tilalle. Vielä
keväisin joikuvat joutsenet kiveliön sulissa salmissa, vielä
hanhet tatattavat, meriteeret viheltävät ja telkät ”tamburiiniaan”
soittelevat, vielä metsot ja teeret soivat sen siintävillä saloilla
ja laululinnut pitävät keväisiä konserttejaan; vielä karhukin
toisinaan nousee Karitunturin laelle, katselee valtakuntaansa ja
pitkällä vihellyksellä kuuluttaa alamaisilleen, että hän se on oikea
koskemattomain erämaiden kuningas. — Mutta paljon on jo pienentynyt
kiveliö, paljon on jo harventunut sen asutus.

Lahonut on metsäpirttikin Karijärven rannalla, samoin kuin ne kädet,
jotka sen kerran keväthankien aikana salvoivat, ja niinkuin ne nuoret
ihmiset, jotka sen suojissa kerran talvea viettivät. Sen lähelle on
niemelle rakennettu matalakattoinen tukkimiesten kämppä. Kodittomana
harhailee nyt metsäpirtin haltija, meänteis. Toisinaan hiljaisena
sydänyön hetkenä hiipii se entisen pirtin paikalle, istuu laholle
nurkalle ja allapäin menneitä aikoja muistelee ja erämaan häviötä
ennustelee.