1.
Pappilan kansliahuoneen avatusta ikkunasta kuuluu puheenpajatusta:
— Enemmän vettä ja hiekkaa lattialle — ja sitten ”ruumiin luita”
lisäksi... puhdasta pitää tulla, sillä piispa ei ole jokapäiväinen
vieras täällä Lapissa... vain kerran ennen nähty meidän aikanamme.
— Mari, huljauta tänne nurkkaan... kas niin! — Ensi pyhänä on
meillä sellaiset juhlat, että niitä ei ole monesti...
Ruustinna siellä näin puhuu palvelijoilleen.
Se hiukan häiritsee rovastia, joka istuu puutarhassa pihlajan alla
saarnaa kirjoittamassa. Hän kuulee kuinka siellä sisällä hiekkaa
mätkitään, vettä loiskautellaan ja kuinka sitten varpuluudat alkavat
tasaisessa tahdissa jarnuttaa maalaamatonta lattiaa — tuntuu kuin
pieni höyrysaha olisi käynnissä...
Ja tuulikin tekee rovastille kiusaa: se omavaltaisesti lavailee
pöydälle avattujen postillojen ruskehtuneita lehtiä, se viskelee
kirjoitetut paperiliuskat seinän viereen ja tuiskuttaa rikkoja
silmille. Näyttää kuin pahat voimat olisivat tuulen kanssa liitossa.
Kirjat ja paperit täytyy kivillä ankkuroida.
— Saisivat jo lopettaa puhdistuspuuhansa, että pääsisin huoneeseeni,
tuumii hän itsekseen.
Rovasti katsoo vaalenevien ohrapeltojen yli joelle. Mies näkyy
avopäin soutavan... minnekähän sillä tuollainen kiire, kun joka
aironvetäisyllä seisaalleen nousee? — ja vene pyörii kuin tavi
heinikossa... he, he, sitä soutajaa... ei saa selvää minne
aikonee...? Tännepäin hän näkyy tarkoittavan; työntyy jo rydikön läpi
rantaan.
Kun soutaja nousee maalle, tuntee hän tulijan.
— Karihan se on; ihme, kun en ennen tuntenut. Tulee ongelta.
Kari vetää veneen nuottakodan sivulle, pujottaa kalat vitsaan ja
kävelee ohrapellon ja perunamaan välissä kulkevaa rantatietä ylös.
Hänen vasemmassa kädessään notkuu koivuinen onkivapa, ja oikeassa
heiluu hopealta välkähtelevä kalakimppu. Tumman tukan varjostamilta
kasvoilta loistaa nuorukaisen saaliinilo, sillä hän ei ole koskaan
ennen onkinut sellaista saalista niin vähässä ajassa, ja tuskinpa —
niin hän uskoo — muutkaan kuusitoistavuotiaat ovat saaneet... Siinä
on pajuvitsaan pujotettuna kymmeniä solakoita harjuksia, onpa pari
lohtakin, jotka Kari on asettanut päällimmäiseksi kuin näytteille.
Hän on kääntymässä kyökin portaaseen, kun kuulee isänsä sanovan
puutarhasta:
— Ohoh! Jopa olet saanut paljon... Sinusta on paisunut aikamoinen
onkimies tänä kesänä... ja lohikin...!
— On niitä kaksikin, kehuu Kari astellen puutarhaan.
— Tämä isompi on ainakin kolmikiloinen, sanoo isä sormella kääntäen
lohta — ja tämä toinen on kaksikiloinen.
— Mistä sinä ne sait?
— Saarikoskesta. Siellä söivät vihaisesti näin tuulella, pienemmät
perhoa, isommat uistinta.
— Jos joutaisin, niin joukolla lähtisimme Taivalkönkäälle. Sen
alla ottaisivat nyt lohet. Mutta ei ole aikaa; tärkeämmät ovat nyt
tehtävät.
Ruustinnan vaaleat ja pyöreät kasvot ilmaantuvat avattuun akkunaan.
— Noin pulskia kaloja ..! Kelpaa niitä piispalle paistella. Vie ne
kaivolle sankoon, kaada vettä päälle ja tule syömään.
Kari asettaa onkivavan tikapuille ja kävelee kaivolle. Atso ja
Laila juoksevat myös sinne — edellinen tumma, neljäntoista vanha,
jälkimmäinen vaalea, kaksitoista vuotias. He kehuvat myös Karin
kalaonnea, mutta moittivat veljeään siitä, ettei heitä ottanut
mukaan. Kari kuuluu kuvailevan heille miten isolohi kivenkuohusta
tarttui, miten se taisteli kuin villipeura, miten hän sen sai kuin
houkuttelemalla kiven koloon ja kuinka hän sitten kuin tiikeri
hyppäsi niskaan.
Ruustinna katselee hetkisen ihastellen reippaita lapsiaan ja kääntyy
sitten työtään jatkamaan.
Mutta Karin tulo on johtanut rovastin ajatukset maallisiin. Ja paljon
niitä elämänhuolia on hänelle karttunutkin. — Muutaman viikon kuluttua
lähtevät lapset taas kouluun rantakaupunkiin ja ruustinna
menee heidän talouttaan hoitamaan. Hän jää yksin pitkäksi, pimeäksi
talveksi suureen pappilaan. Ei olisi oikein varojakaan koulutukseen
näin kaukaa. Pitäjältä tulevat tihuntitulot ovat pienentyneet,
kun monet talollisetkin ovat jättäneet veronsa suorittamatta,
puhumattakaan mökkiläisistä, eikä hän keneltäkään ole ryöstövoudin
kautta saataviaan hakenut. — On arvellut, että jolleivät maksa,
niin tottapa eivät luule hänen ansaitsevankaan. Monesti hän on
hakenut toisiin pitäjiin, mutta aina epäonnistunut. Eikä hän omasta
puolestaan haluaisikaan muualle. Kun hän on mainio perhostaja ja
pyssymies, viihtyy hän kyllä Lapissa, mutta lasten ja ruustinnan
tähden hän haluaa pois.
Hän havahtuu näistä mietteistään ja kääntelee hermostuneesti
postillan lehtiä etsien kohtaa, johon tekstin selitys äsken jäi,
mutta ei tahdo päästä uudestaan alkuun. Saarnan juoni on seisahtunut
kuin kuolleeseen pisteeseen, josta ei tahdo päästä minnekään: ei
eteen eikä taakse. Hän, maisteri ja pappi, tuntee olevansa samassa
asemassa kuin koulupoika toisinaan ainetta kirjoittaessaan, kun
ajatukset eivät tahdo luistaa.
Silloin kuuluu ruustinnan ääni ikkunasta:
— Juho, oletko jo isäntärengin lähettänyt noutamaan haasta sitä
kaksikesäistä sonnia, joka on aijottu teurastaa juhliksi?
— En vielä, vastaa rovasti, — mutta huomenna saa Olli mennä.
Kerkiää sen teurastaa vielä ylihuomennakin.
— Kari, Atso ja Laila kuulivat kaivolle vanhempiensa keskustelun ja
juoksivat heti puutarhaan.
— Saanko minä mennä aamulla Ollin kanssa sinne Takamaan hakaan?
sanoi Kari. — Minä ammun sieltä metsälintuja ja voisin vähän
onkiakin Taivalkönkään alla.
— Pääsenkö minäkin mukaan? pyyteli Atso.
— Ja minä, sanoi Laila. — Minä poimin sieltä herukoita.
— En nyt osaa vielä luvata, täytyy miettiä asiaa.
— Minä luulen, että lintupaisti maistaisi vieraille... esitteli Kari.
— Eikä haittaisi vaikka saataisiin joku vielä isompi lohi lisäksi,
sanoi Atso.
— Tuumitaan, tuumitaan asiaa illempana, nyt on minulla kiire.
Isä painautui jälleen työhönsä, ja lapset menivät sisälle.
⸻
Takamaan haka oli parin neljänneksen päässä kylästä, heinäisellä
joen niemellä, jonka kannaksen yli johti korkea pystyaita ja sen
päissä, joen mutkauksissa olivat pitkät riukujuohteet, etteivät
elukat kahlaamallakaan pääsisi pois. Siellä luhtaisilla rannoilla
ja nurmikkoisella vaaralla oli pappilan joutokarja: mullikat ja
hiehot, kesäisessä vapaudessaan. Ja hyvä oli niiden siellä maleksia:
syödä tuoretta, mehevää ruohoa mahansa täyteen, juoda joesta
kirkasta vettä ja asettua sitten auringon paisteeseen tuulen suojaan
makailemaan, mulkoilemaan ja märehtijään. Parempi oli siellä elämä
kuin Kirkonkylän läheisillä laitumilla, joilla kaiken maailman
karjat: lehmät, lampaat ja hevoset, kalusivat kaiken ruohon, söivät
lehdeksiä ja varpujakin täyterehuksi. Ei ollut siellä hätää eikä
muuta pelättävää kuin karhu, joka toisinaan kävi viheltelemässä joen
vastaisella rannalla. Kerran takavuosina se oli käynyt haassakin
syömässä mullikan, ja sitten ei ruustinna ollut yhtenä kesänä sinne
joutokarjaansa lähettänyt.
Vähän matkaa haasta ylöspäin pauhasi mahtava Taivalköngäs, jonka
äkkijyrkän kalliokynnyksen alle pysähtyivät nousevat kalat.
Turhaan kimmahtelivat notkeat, hopeakylkiset harjukset sen ruskean
valkoisissa kuohuissa, turhaan tanakkapyrstöiset lohetkin koettivat
loiskahdella könkään kynnyksen yli. Putouksen kuohut paiskasivat
ne aina takaisin. Taivalköngäs oli onkimiesten eldorado, siitä sai
melkein aina, jollei suuria, niin ainakin tammakoita. Kirkkoherra
poikineen siinä usein kävi ongella, olipa toisinaan yötäkin könkään
kalasaunassa.
Hakamaan ympärillä, jokilaakson sivukurussa oli synkkiä
kuusikkonoroja, metsopoikueiden mieluisia lymypaikkoja. Sieltä oli
Kari edellisenä kesänäkin pystykorvaisen, kippurahäntäisen Killin
haukusta ampunut monta koppavaa kukkometsoa ja komeaa koppeloa.
Kouluun lähtö oli sitten keskeyttänyt metsästyksen, mutta rovasti oli
sieltä myöhemmin syksyllä ampunut lukuisia lintuja.
Sinne taas paloi pappilan poikain mieli vielä kerran nauttimaan
erämaan elämän lumoista.
Illallispöydässä uudistivat pojat ja Laila pyyntönsä, eikä isällä
tuntunut olevan lähtöä vastaan.
— Nauttikaa vain vielä Jumalan suuresta, vapaasta luonnosta; kohta
alkaa koulu, kohta nämä ihanat ajat ovat vain muistoja, jotka siellä
kaupungin ihmiskeossa kirkastuneina muistuvat mieleen — ehkä
liiankin usein.
Eikä ruustinnakaan poikia kieltänyt, mutta Lailalle oli hänestä matka
liian rasittava eikä muutenkaan sopiva. Suostui sentään lopulla ja
käski hänen poimia punaisia viinimarjoja joen kalliorinteillä, koska
niitäkin juhlassa tarvittiin.
He eivät voineet aavistaakaan, kuinka kohtalokkaaksi se matka tuli
heille kaikille.
⸻
Varhain seuraavana aamuna tuli isäntärenki kyökkiin nuoravyyhti
käsivarrella.
— Jokohan ne Takamaalle lähtijät ovat valmiit? kysyi hän
sisäkkö-Marilta.
— Tuskinpa ne tänä yönä ovat nukkuneetkaan, kun ovat niin
touhussaan. Kari näkyi jo neljän aikana pyssyään puhdistelevan. —
Kun eväät laitetaan laukkuun, niin valmiit ovat lähtemään.
— Mikä mullikka sieltä tuodaan teuraaksi? kysyi karjakko-Miina.
— Se kaksikesäinen sonni.
— Eiköhän kesänjuonut riittäisi?
— Ei kuulu... Sanotaan olevan tapana pappiloissa, että sonni
piispankinkereiksi teurastetaan.
— Tuskinpa se piispa on syömärimpi kuin muutkaan.
— Iso herra kuuluu olevan... kaksi hevosta pitää olla vetämässä...
Samassa tulivat pojat ja Laila pihalle, kaikilla laukku selässä,
Karilla pyssy ja Atsolla pieni kirves kädessä. Tikapuilta ottivat he
vielä onkivapansa olalleen.
Ruustinna ja rovasti tulivat ovelle katselemaan lähtöä.
— Olkaahan varovaisia, lapset, sanoi ruustinna.
— Älkää menkö varomattomasti liukkaille vesikiville, niiltä voi
helposti luiskahtaa könkääseen, neuvoi isä.
— Saammeko olla yötä Taivalkönkään saunalla, jos illalla on lohilla
hyvä syönti?
— Parempi olisi, jos tulette tänä iltana ennen puoltapäivää, mutta jos iltamyöhällä on
lohilla hyvä syönti, niin siinä tapauksessa voisitte jäädä saunalle
yöksi. Mutta varokaa tulta, jos saunan uunissa kalaa paistatte, ja
tulkaa sitten huomenna.
— Saankohan minä yksin kulkemaan sitä sonnimullikkaa? epäili Olli —
se kun kesän on ollut omilla valloillaan.
— Eiköhän se tule, jollei talu jälessä, niin ajaa edellä kuin
hevosta.
Olli lähti kiivaasti astumaan edellä; nuoravyyhti viuhtasi uhkaavasti
oikeassa kädessä ja laukunkieli loksutti tahtia. Kaikesta näkyi, että
hän ei ollut mielissään.
— On sillä piispallakin omat meininkinsä, kun asettaa tällaiset
touhut keskelle kiireintä työaikaa. Heinääkin olisi vielä tekemättä
ja kohta alkaa ohran leikkuu, mutta väki on typösen tyhjissä
touhuissa, kärteili hän kävellessään.
Ruustinna ja rovasti katselivat perään, kun matkue kulki ensin kujaa
pitkin rinta-aidan taa ja kääntyi sitten karjantietä näreikköön,
jonka yli poikien valkoiset ongenvavat vilkuttivat kuin hyvästiksi.
He ihmettelivät itseään, minkätähden he siinä niin kauan jälkeen
katselivat — aivankuin koulukaupunkiin lähtöä. Heissä piili salainen
aavistus, jonka läsnäolon he tunsivat, ja joka vaikutti mielialaan,
mutta jota ei voinut selittää, eikä kumpainenkaan kehdannut toiselle
siitä mitään mainita.
Matkue kulki ensin leveätä, lätäkköistä karjatietä, joka
kirkonkylästä lähti vahvana runkona, mutta kauempana metsillä
haaraantui lukemattomiksi syrjäpoluiksi. Korkean ahon selältä,
johon vielä näkyi kirkko, pappila ja osa kirkonkylää, kääntyivät he
pohjoiseen johtavaa polkua takamaille.
Pitkältä tuntui taival varsinkin Lailasta ja monesti teki mieli
levähtämään, mutta Ollilla näytti olevan tavaton kiire eikä häntä
uskaltanut pysähdyttää. Päinvastoin näytti vauhti paranevan sitä
mukaa kuin matka lyheni; suoportaiden yli mentiin juoksun hölkkää.
— Kas tästähän se haka alkaa, sanoi Olli kallioselänteelle
noustessaan.
Haka-aidan vieressä he seisattuivat. Se oli melkein uusi pystyaita,
joka kulki joen mutkauksesta toiseen. Molemmilta puolilta näkyi joki.
Alaspäin jatkui se tyynenä, sileäpintaisena suvantona kilometrittäin
korkeiden kalliorinteiden välissä. Kun aamupäivän aurinko paistoi
juuri pitkin sen uomaa, päilyi se kuin kullalla kirjailtu hopeavyö,
joka halkoi tummaa havumetsäistä erämaata. Ylöspäin jatkui
myös tyyntä suvantoa jonkun matkaa, mutta kauempana päättyi se
kimaltelevan valkoiseen vaahtoseinään, jota aurinko niin omituisesti
valaisi. Siellä kohisi Taivalköngäs. Sen pauhina kuului selvästi, ja
sen rannalla näkyi pieni kalasauna kyyhöttävän.
Pojat ja sisko olisivat lähteneet heti könkäälle, mutta Olli käski
heitä auttamaan sonnin kytkemisessä.
He löysivät mullikat ruohoisesta norosta, missä ne juuri söivät
mehevää heinää. Nähtyään ihmiset ne kirmasivat karkuun niemen kärkeen
päin häntä pystyssä, kieli ulkona suusta ja kauhusta mölisten; ne
luulivat tulijoita karhuiksi. Vasta niemen kärjessä ne seisahtuivat
vainuamaan ja kuuntelemaan.
— Arvasinhan, että ne ovat villiintyneet, päivitteli Olli — mutta
kyllä minä sen junkkarin vielä kytken.
He lähestyivät eläimiä hiipien ensin pensaikon suojaa ja sitten Olli
puheli niille maanittelusanoja ja ojensi leipää. — Se, se... tule
pois, Punu... tule pois leipää ottamaan... mutta Punu ei tullut
eivätkä toisetkaan; sieraimiinsa sihkaisten lauma lähti laukkoinaan
niemen selkää pitkin, niin että kangas kumisi.
— Hiisi ne vei, riivatut... Mikä ne on täällä noin arkiinnuttanut?
— Karhut varmaan, päättelivät pojat.
Moneen kertaa he ajelivat arkoja eläimiä edestakaisin pääsemättä
viittä metriä lähemmäksi. Se kaksikesäinen sonni laukkasi aina
perässä.
Viimein Olli keksi hyvän keinon: hän asettui tien vierelle kuusen
suojaan vahtiin, ja kun eläimet tietä pitkin laukkasivat sivu,
niin hän heitti nuoran silmukan sonnin kaulaan. Rajusti ryntäsi
säikähtynyt eläin metsään ja sieltä tiheään pajupensaikkoon, mutta
tanakasti Ollikin piteli nuorasta; ei hellittänyt, vaikka pitkänään
pensaikkoon sonnin mukana sukelsi, kuin pulkka poron perässä. Pajukko
vähän aikaa kiehui ja kuhisi kuin tuulispään puistamana, kunnes
sonni puuskuttaen seisattui ja kyräten mulkoili kiinniottajaansa.
Olli sitoi nuoran koivuun, veti sonnia lähemmäksi puuta ja tekaisi
nopeasti nuoran toisesta päästä päitset sen päähän.
Kari ja Atso ihmettelivät sitä taitoa, millä Olli käsitteli rajua
eläintä. Monta kertaa se ryntäsi koko voimallaan toisten perään,
mutta tuntiessaan nuoran yhä tiukemmalle kiristyvän kuononsa
ympärille, lannistuivat aina sen voimat. Joukolla saattoivat he
sonnin haasta tielle. Vastahakoisesti liikutteli Punu jalkojaan Ollin
perässä, äkäytyi usein kuin ankkuriin, kierautteli lyhytsarvista
päätään ja mulkoili kieroon. Sitä täytyi oikein olantakaa vetää,
kun se kääntyi hakaan päin haikeasti ammumaan vapauteen jääneille
tovereilleen.
Vasta iltamyöhäisellä saapui Olli sonnin kera pappilaan; molemmat
perin väsyneinä.
Päivä oli jo puolessa, ennenkuin erämiehet saapuivat könkään
partaalle. Siihen rantakallion sammalmatolle he istuivat levähtämään
ja ihailemaan luonnon valtavaa leikkiä. Korkealta kallioräystäältä
solui ruskeansinertävä vesi: ensin sileäpintaisena niskavirtana,
sitten alempana valkeaksi vaahdoksi hajoten ja pauhinalla syöksyen
könkään altaaseen, joka kuohui kuin jättiläispata, ja jonka
syvyydestä kuohut roiskahtelivat korkealle ilmaan painuen taas alas
toisten ryöppyjen tieltä. Vaahtopallot kiertelivät ensin neuvottomina
sivupyörteissä ja soluivat sitten tyynelle, tummalle suvannolle,
jossa ne hiljaa lipuivat alas kuin nukkuvat joutsenet.
— Muistatteko, mitä isä kerran kertoi kuulevansa könkään kuohuissa?
kysyi Kari.
— Emme oikein. — Kerro se meille! kehoitti Laila.
— Se on erämaan luonnon suuri soitto, jossa se tulkitsee omia
ilojaan ja surujaan. Siinä kuulet satoja matalampia ja korkeampia
säveleitä, sointuja ja epäsointuja, joiden väri ja voima vaihtelee
vuoden aikojen, ilmojen ja mielialojen mukaan. Mutta sillä on myös
taito tulkita ihmistunteita, kuvailla ihmiskohtaloita. Kuuntele
tarkkaan, niin olet kuulevinasi sivupuron hopeankirkkaassa solinassa
lapsuusajan riemuja, päävirran pauhinassa nuoruuden huumaa ja
intoa, alakosken hiljaisessa kohinassa vanhuuden huokauksia ja
rantakallioiden alaisissa onkaloissa kuolevien korinaa. Se on elämän
sävelmä — siksi se vetää ja viehättää. Mutta monelle se on kuin
seireenien ihana laulu, joka ikuista unholaa ylistää.
— Mitä ne olivatkaan ne seireenit? kysyi sisko.
— Etkö muista Odysseun harharetkien ajoilta niitä kaukaisessa meren
saaressa asuvia, kauniita neitosia, jotka lauloivat niin ihanasti,
ettei kukaan merimies voinut saaren sivu mennä sinne poikkeamatta.
Mutta seireenit olivat samalla hirviöitä, jotka raatelivat palasiksi
jokaisen, ken saarelle astui.
— Minua alkaa peloittaa, sanoi Laila. — Kuulenpa todella siinä
erilaisia ääniä, ja noissa kuohuissa vilahtelee kuin vedenneitojen
käsiä ja jalkoja.
— Lohia ne ovat, sanoi Kari. Pitää laittaa onget kuntoon, mutta
ensin kai syödään aamiainen.
— Niin on parasta, myönsi sisko.
Laila levitti laakealle, sammaleiselle kivelle puhtaan liinan ja
latoi sen päälle laukustaan eväitä, ja pieni seurue asettui piiriin
kiven ympärille. Hyvältä jo ruoka maistuikin pitkän kävelyn jälkeen.
Killi pyyteli myös osaansa eväistä. Se istui vähän syrjemmälle
vikisten hiljaa ja seuraten tarkasti syöjäin jokaista liikettä.
Kun Karin antelias käsi viskasi sille voileivän tai lihakimpaleen,
nappasi se sen ilmasta kiinni ja painui syömään pensaan siimekseen.
Syönnin jälkeen alkoivat pojat onkia. Kari aivan könkään kuohujen
partaalla, Atso vähän alempana, suuressa, pataa muistuttavassa
pyörteessä, jonka koski oli aikain kuluessa kallioon sorvannut.
Laila katseli pyörteen rannalla kalliolla, kuinka vikkelät purolohet
kirkkaassa vedessä perhosonkea tavoittelivat. Auringon valossa
näkyi miten ne pohjalla, kivenkolossa makasivat liikkumattomina.
Mutta kun Atso heitti korean perhosonkensa lähelle, hyökkäsivät ne
vedenpintaan sitä tavoittamaan. Eivät kuitenkaan huolineet ongesta,
joka kirkkaassa keskipäivän valossa näytti hyvin epäilyttävältä,
vaan heittivät pyrstöään halveksivasti ihan ongen vieressä. Atso
vetäisi aina hermostuneesti onkensa pois ja heitti sen uudestaan
samaan kohtaan ja kuljetti sitä vettä pitkin matkien elävän
vesiperhon liikkeitä. Melkein joka heiton jälkeen kävi kala häntäänsä
näyttämässä, mutta ei tarttunut.
— Eivät ne niin tyhmiä ole, että onkea nielevät, ilkkui sisko
kalliolta.
Atsoa harmitti. Hän olisi niin mielellään näyttänyt sisarelleen,
kuinka kaloja koskesta vedellään.
— Se on tämän kirkkaan ilman syy, sanoi hän puolustellen ja istui
rantakivelle katsomaan, miten Kari onki ja saiko hän. Kari oli
pannut vapaansa perhon sijasta hopeanvärisen kala-uistimen. Sitä
hän heitteli viistoon ylös putouksen kuohuihin ja veti hiljakseen
alaspäin, niin että metallikala näytti putouksesta pudonneelta
muikulta, joka pyörtyneenä vinkuroi virtaa alas.
Kauan aikaa hän siinä heitteli helisevää pyydystään, kunnes
eräässä kiven ”kosteessa” uistin tarttui kuin pohjahakoon ja vapa
sujui luokiksi. Samassa posahti vesi ja Karin uistinrulla särisi
vihaisesti: ”krii — kriiii — kriiiii... iii...”
— Lohi on ongessa! tuokaa tänne haavi! huusi Kari sisaruksilleen.
Mutta ennenkuin Atso ja Katri kerkisivät lähteä, oli alaspäin
hyökkäävä lohi vetänyt vähiksi siiman Karin rullalta ja loiskahti
jo heidän kohdallaan, niin että leveä pyrstö heilahti ilmassa kuin
veneen mela. Kari juoksi rantaa pitkin jälessä, kun pelkäsi siiman
kokonaan loppuvan rullalta ja lohen ryöstäytyvän ongesta. Päästyään
tyyneen suvantoon kääntyi lohi äkkiä takaisin ja ui vasten virtaa
niin nopeasti, että Kari ei ennättänyt keriä rullalle löyhtyvää
siimaa. Kuohuihin päästyään äkäytyi lohi pohjaan, oli liikkumatta
kuin hako eikä välittänyt, vaikka Kari kiinnitti nuoraa, niin että
vapa vempeleeksi sujui. Aikansa jurotettuaan teki se taas äkäisiä
liikkeitä puoleen ja toiseen. Krii — kriii — kriiiii, kirkui
rulla, kun raskas kala leimahteli kuohuissa. Mutta viimein sai Kari
sen hinatuksi samaan sivupyörteeseen, jossa Atso tammakoita onki.
Jännityksellä seurasivat Atso ja Laila lohen tulisia liikkeitä;
kirkkaassa auringon valossa näkivät he sen aivan selvästi. Viimein
se väsyi ja kääntyi kyljelleen kallion sivuun, josta Atso sen sai
haaviinsa.
Karin jännitys laukesi, hän melkein hypähteli ilosta nähdessään
edessään ainakin koukkuleukaisen lohen, jonka kokoista
hän ei ennen ollut saanut. Hän tunsi olevansa oiva onkimies, jota
ei turhaan kehuttu. — Vähän myöhemmin sai hän vielä toisen hiukan
pienemmän lohen, ja Atso sai muutamia tammakoita ja harjuksia.
Nopeasti kului onkijain aika. Pojat eivät huomanneetkaan, kun
aurinko vähitellen painui lännen vaarojen taa. Lailakaan ei kerinnyt
viinimarjoja poimimaan, kun hän kiinteästi seurasi onkimista
ja toisinaan itsekin koetti Atson ongella. Vasta sitten, kun
rantametsien tummat varjot lankesivat joen uomaan, ja auringon
viimeiset säteet purppuroivat Taivalvaaran lakea, huomasivat he
hämärän jo lähestyvän.
Onkiminen oli siis lopetettava. He keräilivät kalat vitsaan, ottivat
laukkunsa ja lähtivät kalasaunalle, joka oli vähän ylempänä könkään
korvalla.
Atso ja sisko perkasivat tammakoita ja harjuksia paistinkaloiksi,
sillä aikaa kuin Kari teki tulen saunan uuniin ja toisen
tervattomista puista saunan eteen kalliolle. Kun kalat olivat
peratut, pujotti Kari ne koivuisiin vartaihin, yhden kuhunkin,
sirotteli suolaa päälle ja pisti vartaiden kärjet maahan siten, että
kalat tulivat tulen hohteeseen, mutta eivät ihan liekkeihin. Kun ne
toiselta puolelta olivat paistuneet, käänsi hän toisen puolen tulta
vastaan.
Tällainen kypsentäminen käy hitaammin kuin hiilillä paistaminen,
mutta kala tulee parempaa; se ei pala karreksi, ei hieraannu tuhkaan
eikä jää paikka paikoin raa’aksi. Se on murakkaa kuin juusto ja
samalla mehevää.
Isältään oli Kari oppinut tämän lappalaisten kalanpaistamistaidon.
Siinä samassa paikassa, samoilla kivillä istuen he olivat isän kanssa
kymmeniä kertoja harjuksia paistaneet ja syöneet. Ja merkillistä
siinä oli se, että kotona eivät voissakaan paistetut maistuneet niin
hyviltä kuin nuotiolla valmistetut könkään saunalla.
Illallisen jälkeen istuivat he vielä hetkisen nuotiolla ja katselivat
hämärtyvää luontoa. Syvä joen kuru, jota synkät havumetsät
reunustivat, hukkui pimeyteen. Ei kuitenkaan täydellisesti, vaan
vähitellen lyhentyen. Lopuksi näkyivät vain könkään valkeat vaahdot
ja kappale mustaa suvantoa sen alla.
— Tuo köngäs minua kammottaa näin pimeällä, sanoi Laila.
— Mitä siinä on pelkäämistä, jolleivät ne ryssät..?
— Mitkä ryssät?
— Etkö tiedä tarinaa tästä könkäästä? Atso kyllä on sen isältä
kuullut.
— Mikä se tarina on? kerro se meille! kehoitti sisko.
— Vainovuosina tuli ryssiä Valkeanmeren rannalta näitäkin seutuja
ryöstelemään. Tavarat otettiin taloista, talot poltettiin ja ihmisiä
surmattiin, jos eivät pakoon kerinneet. Kulkipa tätäkin jokea
ryövärijoukko: kaksi venettä täynnä tavaraa ja miehiä.. Kun ryssät
eivät tunteneet jokea eivätkä uskaltaneet itse laskea sen koskia,
pakottivat he erään talon isännän, Laurikaisen, laskemaan etumaista
venettä. Hyvin se matka sujuikin Taivalkönkäälle saakka, mutta
täällä tapahtui ihmeitä. Laurikainen ei puhunut ryssille mitään
könkäästä, käski vaan soutaa kovasti, kun muka tuli pieni koski. Kun
he tulivat putouksen korvalle, hyppäsi hän itse pois veneen perästä
ja ryssät suistuivat suin päin putoukseen. Toinen vene yritti maalle
könkään niskassa, mutta Laurikainen työnsi senkin kuohuihin. Veneet
pirstoutuivat putouksessa, ja kaikki viholliset hukkuivat.
— Löydettiinkö niiden ruumiit? uteli Laila.
— Siitä ei tarina mitään kerro, mutta kyllä kai ne ovat niiden
ryssien henkiä, jotka siellä kallioiden komeroissa korisevat.
— Hyi! — kummitteleeko siellä?
— Eikä kummittele, leikkiä minä puhun, sillä eihän kummituksia
olekaan, vakuutteli Kari.
— Ei ole, mutta karhu voi kyllä käydä yöllä saunan nurkkia
nuuskimassa, lisäsi Atso.
— Kyllä Killi karhut karkoittaa, väitti sisko.
He siirtyivät saunaan, pöyhivät sen lavoille levitetyt vuodeheinät ja
asettuivat levolle. Killi vain jäi yksinään ulkopuolelle vahtimaan.
Mutta uni ei tahtonut tulla. Kun Kari silmänsä ummisti, oli hän
näkevinään könkään kuohut, joihin hän heitteli uistintaan. Atso näki
vedenpintaa viiruilevan perhosonkensa, jota purolohet ja harjukset
tapailivat, mutta Laila kuvitteli ensin ryssien kamalaa tuhoa
koskessa ja siirtyi sitten, ajatuksissaan kotiin, jossa hän tiesi
äidin häntä juuri ajattelevan. Viimein nukkuivat he kaikin lämpimälle
lavitsalle.
Aurinko oli jo kuusten latvojen yläpuolella ja valaisi kirkkaasti
usviin peittynyttä jokilaaksoa, kun Kari heräsi ja herätti toisetkin.
— Emme jouda nyt pitkään nukkumaan, sanoi hän, — sillä meidän pitää
vielä pyytää riistaa ja joutua kotiin iltapäivällä.
— Menemmekö taas ongelle, kysyi Laila pyyhkien unisia silmiään.
— Nyt ei voi onkia, kun putous on sumussa, silloin kalat eivät syö,
mutta metsästys kyllä käy. Näin aamukasteen aikana löytää koira
linnun helposti maasta syönnökseltä ja silloin ne eivät kauas lennä,
selitti Kari.
— Mutta meillähän on vain yksi pyssy. Mitä me toiset siellä teemme?
kysyi Atso.
— Te tulette viinimarjoja poimimaan. Tuolla putouksen yläpuolella on
vene, jolla pääsemme joen taa. Siellä tiedän syvän kalliokurun, jossa
on punaisenaan viinimarjoja ja siinä on myös metsälintuja. Viime syksynäkin
ammuin sieltä useita.
Vastahakoisesti suostuivat toiset Karin ehdotukseen. Mutta he olivat
kuitenkin uteliaita näkemään sen kuivan kalliokurun, josta Kari
kertoi, ja marjoja piti myös saada viemiseksi. He ottivat mukaan
laukkunsa ja ongenvavat, mutta kalat jättivät he saunalle vesikoloon.
Vene oli vuotava, se oli auringon paisteessa ravistunut, kun sillä ei
kevätkalastuksen jälkeen kukaan ollut soutanut. Kun he työnsivät sen
jokeen, pulppusi vettä sisään halkeamista ja poreista aivan virtanaan.
— Tähän seulaan minä en lähde, sanoi Laila.
— En minäkään, lisäsi Atso.
— Kyllä siitä pitävä tulee, kun tukitaan, väitti Kari. He vetivät
sen maalle, käänsivät kumolleen ja Kari alkoi tukkia pahimpia rakoja
nenäliinastaan revityillä kangassuikaleilla. Pienempiin rakoihin
hankasi hän savilietettä, jota oli joen rannassa.
Tämän korjauksen jälkeen tuli vene pitävämmäksi, mutta vuoti vielä
niin paljon, että pojat jättivät sen veteen turpoamaan ja menivät
siksi aikaa koskelle onkimaan. Laila meni saunalle aamiaista
laittamaan.
Pojat innostuivat taas onkimaan, kun harjukset ja purolohet alkoivat
ottaa onkeen. Turhaan sisko heitä monta kertaa aamiaiselle huuteli.
Päivä oli jo puolessa, kun he vihdoin tulivat syömään.
— Meidän täytyy heti lähteä kotiin, siellä meitä jo odotetaan,
hätäili Laila.
— Kuruilla me käymme ensin, se ei vie paljon aikaa, sanoi Kari.
— Pitäähän teidän nähdä ne mahtavat maanhalkeamat, että tiedätte
koulussakin kertoa.
— Mutta jollei sillä veneellä pääse joen yli, niin joudumme vielä
könkääseen.
— Minä takaan, että pääsemme, tenäsi Kari. Ja he päättivät syötyä
yrittää.