11.

He olivat vetäneet veneen maalle könkään alle suuren pyörteen
sivuun ja seisattuneet kalliolle katsomaan sinne, mistä juuri
olivat tulleet, mustalle suvannolle, jossa virtaava vesi vain
pieniä häränsilmiä pyöritteli tyyntyen alempana sileäpintaiseksi
nahkavirraksi. Kylmä lokakuun ilta nosti jo öistä usmaa, ja sen läpi
täysikuu heitti epämääräistä, kaihoisaa valoaan.

— Mene sinä, Olli, edellä kotiin, kyllä me kohta tulemme, kuului
alakuloinen kehoitus. — Sama lause, samalla äänenpainolla lausuttuna
ja samassa paikassa oli viime aikoina melkein joka ilta kertautunut.
Ja Olli oli aina tullut kotiin aikaisemmin kuin ne toiset.

Kaksi tummaa olentoa jäi seisomaan könkään korvalle. Etäämpää maalle
nousevan sumun läpi katsoen näyttivät he enemmän muistopatsailta
kuin eläviltä ihmisiltä. Mutta lähempää olisi tuntenut ruustinnan
laihtuneet kasvot ja nähnyt, kuinka sanaton suru kuvastui hänen
sinisistä silmistään, jotka päivä päivältä olivat vajonneet
syvemmälle kuoppiinsa; olisi ehkä tuntenut kuihtuneen rovastinkin,
jonka hiukset näinä viimeisinä olivat tulleet aivan
harmaiksi.

Kun muut jo aikoja sitten olivat lopettaneet etsinnän katsoen sen
turhaksi, eivät he olleet väsyneet.

— Ei siis vieläkään... ja kohta menee joki jäähän, kuiskasi
ruustinna.

— Ei jälkeäkään, ei merkkiäkään luovuta tuo kauhea köngäs, joka
onkaloihinsa on haudannut rakkaamme.

— Rankaiseeko Luoja meitä niin ankarasti, ettemme saa heitä
haudatakaan siunattuun maahan, valitti ruustinna.

Mutta toisekseen — hänestä oli hyväkin, ettei ruumiita löytynyt.
Siinä oli kuin toivon kipinä, joka äkkiä syntyi valaistakseen ja
lohduttaakseen synkkää mieltä. Ehkäpä he eivät olekaan hukkuneet,
ehkä he ovat vain eksyneet ja palaavat kerran kotiin. Ja kuin
koetellakseen, mitä rovasti siitä arveli, jatkoi hän äskeistä
puhettaan.

— Jos he eivät olekaan hukkuneet, vaan eksyneet?

— Jumala yksin tietää... Olemmehan koettaneet erämaastakin etsiä.
Nimismiehen johdolla kulki hakijain ketju monta peninkulmaa suureen
kiveliöön, ja sitten jälkeenpäin ovat lähettämäni miehet kulkeneet
kolttakyliin saakka. Metsästäjät ja poromiehet, jotka samoilevat
laajalti, tietävät lastemme katoamisesta. Kohta alkaa poronhaku, ja
silloin kulkevat poromiehet Suomen puoleisen erämaan ristiin-rastiin.
Sattuisi joku kohti, jos he siellä ovat.

— Mutta erämaa on myös armoton eksyneille. Tällä ajalla he olisivat
kerinneet paleltua tai kuolla nälkään.

— Nälkään ja kylmään he eivät ole kuolleet. Luotan Karin
metsästystaitoon, mutta eivät he eksyksissä ole voineet harhailla
näin kauvan löytämättä ihmisiä.

— Kolttalaiset ovat vihoissaan suomalaisille niistä poroasioista,
tuskin ne olisivat opastaneetkaan lapsia, jos kohti sattuivat.

— Eivät kaikki ole... Paha-Miitrei kuuluu kadonneen kiveliöön,
ja hänen poikansa oli kyllä ollut hyvin umpimielinen ja vihainen
hakijoillemme. Oli syytellyt suomalaisia isänsä katoamisesta.

Päivän kajastus oli kokonaan sammunut, ja tähdet olivat yksitellen
tai parvissa syttyneet valjulle taivaalle, kun rovasti ja ruustinna
lähtivät taivaltamaan pimeyden verhoamaa polkua. Kävellessään he
eivät enää paljoa puhelleet, vaan kumpikin mielikuvituksessaan
seurusteli lasten kanssa milloin pappilan kamarissa, milloin
puutarhassa, milloin rannalla, kun pojat liuttakivillä ’voileipiä’
heittelivät tyynelle pinnalle.

Illallisen jälkeen järjesti rovasti kansliahuoneessaan perhosonkiaan,
ja uistimiaan peltiseen, moniosaiseen laatikkoon ja lukitsi sen
huolellisesti.

— Ne saavat minun puolestani olla siellä, en kertaakaan enää avaa
tätä laatikkoa, en koskaan enää niitä tarvitse, en kertaakaan
enää heitä onkea koskeen. Onkiminen oli tullut minulle melkein
intohimoksi. Se oli tarttunut myös poikiini ja johti heidät
perikatoon. Ilman sitä he ehkä eläisivät ja olisivat jo koulussa.

Toisekseen hän arveli, että tämä voi olla Luojan lähettämä rangaistus
jostain syystä. Ehkä siitä, että hän ainoana erämaan kansan
sielunpaimenena on kiintynyt liiaksi maallisiin asioihin. Vai olisiko
tämä kauhea koetus niinkuin Abrahamilla kerran. Mutta antoihan Jumala
Abrahamillekin takaisin poikansa Iisakin, hän voisi johdattaa vielä
lapseni takaisin, huokasi hän rukoillen.

Mutta poikain kamarissa valvoi ruustinna pyhissä muistoissaan.
Siellä oli kaikki vielä ennallaan niinkuin lasten lähtiessä;
sängyt valmiina, pöydällä poikain pieniä tavaroita, hyllyllä
oppikirjat hyvässä järjestyksessä, seinällä Karin toinen pyssy
poronsarviin ripustettuna, ja sen vieressä kalastusneuvoja sekä
pieniä metsäeläinten nahkoja. Pöydälle oli vain ilmaantunut pieni
valokuva-albumi, jossa oli Lailan ja poikain valokuvia. — Ruustinna
järjesteli lastensa vaatteita kaapissa. Hän oli sinne kerännyt ne
kaikki ristikoltusta alkaen, ja jokainen vaatekappale, jota hän
käänteli ja siveli, herätti monia rakkaita muistoja, sisälsi kuin
pienen historian pääasioineen ja sivuseikkoineen. Kertautuivat siinä
sekä varhaisemman lapsuusajan tapaukset että myöhemmät kouluaikaiset
muistot. Jokainen esine oli kuin pyhäinjäännös täynnä tenhoavaa
tunnetta, jonka lumoissa hän hiljaa eli. Viimein istui hän akkunan
ääreen, ja katse solui peltojen yli joelle, jossa pakkanen veteli
jääriitettä rannoille; siitä se kulki joen takaisiin tummiin
metsiin ja nousi taivaanrannan yli siintäviin korkeuksiin, jonka
mittaamattomasta sinestä yön tähdet lempeästi vilkkuivat kuin
kaukaiset majakat. Ne johtivat mieleen monia elämänarvoituksia. —
Oletteko jo siellä avaruuksien ikuisessa kirkkaudessa, huokasi hän —
katseletteko sieluina sieltä tätä öistä pappilaa, jossa jo kaikki on
hiljaista, jossa vain me, teidän vanhempanne, valvomme. Miksi menitte
ennen meitä, joiden vuoro ihmisjärjen mukaan olisi tullut ennen
teitä? — Minne menitte? — Samassa lensi tähti eteläisen taivaan yli
ja ruustinna otaksui, että se oli lasten antama merkki hänelle, jonka
haaveilu liikkui jo sairaloisuuden rajamailla.

Rovasti tuli hiljaa huoneeseen, laski kätensä keveästi vaimonsa
olkapäälle ja virkkoi:

— Otava jo puolta yötä osoittaa, olisi aika mennä levolle.

— Kaksitoista kertaa kukkui jo kaappikellon käki, mutta ei vielä
tunnu nukuttavan, tuskin taas koko yönä voin silmää ummistaa.