18.

Etelämpänä asuvilla ei ole selvää käsitystä siitä, miltä tuntuu
napaseudun vuorokautinen yhtämittainen pimeys, 24-tuntinen yö,
sellaisissa oloissa, joissa valaistusvälineet ovat huonot. Kuu,
tähdet ja komeat revontulet tosin kirkkaalla säällä jonkun verran
korvaavat päivän valoa ja huikaisevan valkoiset vitihanget auttavat
näkemistä, mutta eihän aina ole selkeää säätä. Taivas on usein
lyijynharmaassa pilvessä, sataa lunta tai tuuli tupruttelee läjäten
lunta kinoksiin. Silloin tuntuu elämä tukalalta, väkisinkin painostaa
pimeys reippaintakin mieltä, synnyttäen alakuloisia mielialoja.

Sellaista, melkein keskeymätöntä yötä oli Karilompolossa pari viikkoa
. Keskipäivän aikana aamu- ja iltahämärä kävivät eteläisen
taivaanrannan yläpuolella toisiaan tervehtimässä, erotakseen taas
etelämpänä ja jättääkseen nämä napaseudut pienempien valojen
varaan. Joulun jälkeen joulun jälkeen oli Karilla täysi työ reippaan mielialan
ylläpitämisessä. Nuoremmat eivät kestäneet pimeyttä yhtä hyvin
kuin hän. Laila kävi päivä-päivältä uneliaammaksi, hiljaiseksi ja
ruokahalu hänellä huononi. Yöllä hän usein puhui unissaan. Lähtipä
hän kerran sydänyöllä unimielissään ulos silmät kiiluen oudosti, ja
kun veljet pidättivät hänet ulkona, pyysi hän laskemaan irti, että
pääsee kotiin äidin luokse. Hänellä ei ollut sopivaa askartelua,
kuten pojilla. Ainainen ruuan laittaminen ja tulen vaaliminen
kävi yksitoikkoiseksi. Ruumiin ja hengen voimien vähenemiseen
lienee osaltaan vaikuttanut myös liian yksipuolinen liharavinto.
Jauhovarastot nimittäin vähenivät arveluttavasti ja ruisjauhoihin
täytyi heti sekoittaa jäkäläjauhoja, joita he
valmistivat siten, että jäkälät kuivattiin uunin päällä ja sitten
survottiin hienoksi kivien välissä.

Kari otti sisarensa usein ajelulle järvelle, teki hänelle pienet
sukset, että hän pääsi Atson kanssa mäkeä laskemaan, ja veljekset
yhteisesti koettivat pitää mielialaa virkeänä kertomuksilla, saduilla
ja seurapeleillä. Mutta ulkona liikkuminen näytti kuitenkin enimmän
virkistävän heikkoa sisarta.

Sivumennen mainittakoon tässä veljesten omituinen suksen tervaustapa.
Tervaa ei tietysti ollut, mutta tervaspuita yllinkyllin. Pojat
tekivät suuren nuotion pirtin lähelle ja tulen loisteessa sulattivat
pihkaa tervaspuista ja valuttivat suksiin. Kun pihka jonkun aikaa
kiehui kuuman suksen päällä, muuttui se notkeaksi tervantapaiseksi
ja imeytyi puuhun. Siten tulivat suksenpohjat paljon liukkaammiksi.
Tällä tavalla voitelivat he myöskin pulkan pohjan ja laidat.

”Tapanina on päivä kukon askelta, loppiaisena pirtinlämpiystä
pitempi”, sanotaan Etelä-Lapissa, ja loppiaisena pilkisti taas
aurinko vaarojen lomasta ensi kerran Karilompolon matalaan majaan.

Useana se oli jo antanut hyviä toiveita palaamisestaan,
kullaten keskipäivällä Särkivaaran ja Karitunturin valkoisia päitä.

Laila oli juuri mennyt avannosta vettä hakemaan, kun hän näki
auringon säteiden puiden lomitse pilkahtelevan.

— Tulkaa katsomaan aurinkoa! huudahti hän pirtin ovelta. Ja pojat
juoksivat avopäin ulos sitä ihmettä katsomaan.

— Siellä katselee taas valon ja lämmön valtiatar näitä murheellisia
maisemia, sanoi Atso.

— Katsoo ja ihmettelee, että onpa työtä ennenkuin nuo äärettömät
kinokset on vedeksi sulatettu ja Pohjolan luonto uuteen elämään
herätetty, lisäsi Kari.

— Tämä auringon palaaminen on merkkitapaus, poltetaanpa se
muistitauluun, virkkoi Atso.

— Tämä on toivojen päivä! huudahti Laila.

— Tuolla on etelä, mistä aurinko nyt katselee, sanoi Atso. —
Merkitään se suunta muistiin.

— Kyllä tiedän nyt sen muutenkin, sanoi Kari. — Näinä kuukausina
olen oppinut ilmansuunnat lukemaan muistakin luonnon merkeistä:
taivaan tähdistä, puista ja maisemistakin. Senvuoksi voisimme lähteä
paluumatkalle, mutta pakkanen peloittaa, pakkanen ja vahva lumi.
Sentähden täytyy odottaa kantohankia ja lämpimämpiä ilmoja.

Kun linnunliha alkoi vähentyä, kävi Kari usein porolla ajaen
huurremetsoja hakemassa. Toisinaan, varsinkin pakkasella ampua
paukautti hän metson tai kaksi kerrallaan, mutta tuli usein
tyhjänäkin kotiin. Metsäkanoille viritti hän Atson kanssa ansoja
rannan pajukkoihin, ja nuorempi veli kävi niitä joka toinen päivä
kokemassa. Aina siellä joku nauraja oli ansaan kääriytynyt. Mutta
iltaisin istuivat he pirtissä lavitsan reunalla ja vuoleskelivat
vuoroon jotain esinettä, milloin lusikkaa, milloin kauhaa tai
muuta tarvekalua. Siten karttui vähin erin talon irtain omaisuus
ja tekotaito samalla kehittyi. Näin kuluivat päivät ja vierivät
viikot päivä hiljaisessa ahertelussa, eikä toinen ollut toistaan
merkillisempi.

Kerran, helmikuun lopulla, tahtoi Kari valmistaa sisarelleen ja
veljelleen iloisen yllätyksen. Pirtin lähistöllä asui mäntynäätä.
Se tavattoman vikkelä eläin ei antanut itseään ampua, vaan hyppeli
puusta puuhun eksyttäen aina Karin, joka suksilla perässä hiihti.
Tiheässä metsässä näytti näätä laukkovan puu-puulta nopeammin kuin
maassa. Ei Killikään voinut sitä vahvan lumen tähden vainullaan ja
silmillään seurata. Mutta pitkällisen lumipyryn aikana olivat järven
rantakinokset kovettuneet koiran kantaviksi. Silloin sai Killi taas
näädän näkyviinsä ja seurasi haukkuen sen liukkaita liikkeitä ja
nopeaa pakoa. Kankaalla, aukean reunalla oli vanha haapa, johon
palokärki oli kerran pesänsä kaivanut. Näätä pistäytyi reiästä sisään
ja antoi koiran haukkua, koska se oli nähnyt, että koira ei voi
puuhun kiivetä. Hiihtipä siihen Kari pyssyineen ja kirveineen. Heti
huomasi hän koiran eleistä, että näätä oli puun ontossa. — Mitäs
muuta kuin hakataan puu kumoon, niin tottapa tulee piilostaan, tuumi
hän, ja Kari kaatoi haavan siten, että tikan reikä tuli alapuolelle.
Kun puu oli kaatunut, tukki hän nopeasti reiän puutapilla ja näätä
tirskui vankeudessa. — Odota Killi, minä tuon sen elävänä pirttiin,
niin saatte leikkiä ’kissaa ja hiirtä’, puheli hän koiralleen. Ja
Kari hakkasi haavasta sylen pituisen kappaleen reiän seudulta ja
ähkien kantoi raskaan pölkyn näätineen pirttiin.

— Arvatkaapa, mitä tämän pölkyn sisällä on, sanoi hän toisille.

— Taitaa olla kultaa, sanoi Atso leikillään.

— Elohopeaa se paremmin on, mutta nyt tukkikaa ovi tarkoin, samoin
ikkunaluukku ja pankaa päreeseen valkea, niin saatte nähdä miten
’hippasilla ollaan’. Samassa löi hän pölkyn halki kirveellään, ja
nuolena suhahti halkeamasta punainen näätä ja alkoi kiitää ympäri
pirttiä niin nopeasti, että silmä ei saanut siitä tarkkaa kuvaa.
Killi koetti sitä tavoitella. Laila kirkui, mutta pojista oli
näytelmä kovin hauska. Milloin pujahti näätä uunin taakse, milloin
lavitsan alle, milloin käpäisi seinälle. Ja niin nopeasti seurasivat
nämä näytökset toisiaan, että pirtissä näytti olevan useampia näätiä
yhtäaikaa. Kerran oli jo Killi saamaisillaan sen kiinni, mutta
silloin huomasi viisas eläin savureiän katossa, joka oli vähän auki.
Notkealla loikkauksella hyppäsi näätä uunin päältä reikään ja livahti
ulos. Neljä noloa naamaa jäi vain perään katsomaan.

— Miksi et hölmö tukkinut savuaukkoa, torui Kari veljeään.

— En uskonut nelijalkaisella olevan siipiä.

— Siinä meni kaunis turkisnahka, jonka aioin antaa mammalle
kaulapuuhkaksi.

Päivien jatkuessa tuli elämä Karilompolossa yhä siedettävämmäksi.
Jokainen uusi päivä lisäsi toivoa. Ja heidän kaikkien hartaimpana
haluna oli päästä kotimatkalle niin pian kuin mahdollista. Ei
Karikaan puhunut enää erämaahan jäämisestä niinkuin syksyllä.
Mielellään hän aikoi luovuttaa Kiveliön kuninkuuden sille, kenelle
se luonnostaan kuuluu. Sivistynyt ihminen ei voi elää kauan erakkona
erämaan keskellä täydellisesti erotettuna muusta maailmasta, niin he
keskenään usein päättelivät. Kiveliö kuuluu metsän väelle, villeille
eläimille ja kierteleville lappalaisille. Ihminen ei voi valloittaa
sitä keskeltä, vaan reunasta alkaen pala-palalta kiinteässä
yhteydessä muun maailman kanssa. Erämaan autius ja jylhä suuruus
voivat häntä aluksi viehättää, mutta ihminen on siellä sittenkin
vieras, jota erämaa ei voi kärsiä, jonka eteen se monenlaisia vaaroja
asettaa, ja jonka perikadosta se ilkkuu.