20.

Miitrein poikain kostohankkeet olivat monesta syystä pitkistyneet,
vaikka he olivat itsemielestään varmoja siitä, että murhaajat asuivat
uudisasukkaina Paissjaurilla (Karijärvellä). Ensin viivytti sitä isän
hautaus, sitten tuli muutto kauas talvikylään, mutta suurimpana syynä
oli pelko, sillä he eivät tienneet pirtin asukkaiden lukumäärää. Ei
ollut yksin eikä kahdenkaan vitilumen aikana hyvä sinne mennä, kun
jäljet näkyivät. Moissei ja Oski koettivat saada toisia kolttia,
pahimpia poronvarkaita, mukaan kostamaan suomalaisille isän
murhaajille. — Nyt meni Miitrei, he sanoivat, — mutta ei tiedä,
kenenkä vuoro sitten tulee. He ovat asettuneet meidän palinmaillemme,
metsästysmaillemme ja kalavesillemme. He ampuvat peurat, karhut ja
ahmat ja kiveliö on täynnä heidän satimiaan. He valloittavat meidän
keväiset hauinkutupaikkamme ja syksyiset lohi- ja siikakoskemme. Pian
ottavat he koko erämaan haltuunsa ja ajavat meidät pois. — Mutta kun
teemme heistä selvän, niin eivät tule toista kertaa.

Eivät saaneet Miitrein pojat sittenkään apumiehiä.

— Kostakaa itse, sanoivat, — tai menkää ilmoittamaan Kannanlahden
uradnikalle (poliisille), mitä on tapahtunut.

Mutta eivät luota pojat kruunun rangaistukseen, itse kostaa tahtovat.

Tulee taas keväthankien aika. Suuressa kolttakylässä on kovaa houtua:
joka talossa lastataan poronkelkkoihin ja ahkioihin lampaita,
ruokavaroja, astioita, suksia ja muuta sälyä, toisiin istuvat lapset
ja naiset, ja niin pororaito raidon perästä pitkänä karavaanina
painuu salolle ja talot jäävät tyhjiksi. Paimenet koirineen
ajavat porokarjaa perässä. Näin muuttaa koltta talvitalostaan
kevätasunnoilleen.

Moissei ja Oski muuttivat äitinsä ja pienen porokarjansa kanssa
Luossajaurille, joka on vieläkin lähempänä Karijärveä kuin heidän
syysmajansa, sinne on tuskin 15 virstaa ja siihen Karijärvi vetensä
laskee.

Tuskin saivat he tavaransa pieneen kesäpirttiin ja poronsa
jäkälämaahan, kun jo kostomatkalle suorisivat. — Ennenkuin tässä
taloksi ruvetaan, on ylävesiltä ne suomalaiset raivattava, virkkoi
Moissei.

— Palkaksi saamme heidän poronsa, sanoi toinen.

— Ja isämme suopungin.

                                                  ⸻

Oli jo toukokuun loppupuoli. Aurinko pehmitti päivällä hanget
lumisoseeksi, mutta öillä aina kylmi kantohangen. Eräänä iltana
Moissei ja Oski valjastivat poronsa panivat pyssynsä ja suksensa
pulkkaan ja lähtivät ajelemaan järvireittiä pitkin Karilompoloon
päin. Porot juoksivat joutuisasti, sillä pulkka luisti keveästi
sileällä hangella. Karijärven keskipalkoilla, eräässä niemessä
pysäytti Moissei, joka ajoi edellä, ajokkaansa ja sanoi:

— Tähän jätämme porot, ettei kavionkopse kuulu pirtille. Hiihtelemme
hiljaa rantaa pitkin.

— Jos se hurtta taas herää haukkumaan, niin palaamme takaisin.
Koetetaan toisena yönä uudestaan.

— Kaikissa tapauksissa heitän tulisen tuohikäppyrän katolle. Pitäisi
sen palaa kuivan katon kevätahvan aikana, sanoi Moissei.

He hiihtivät rantaa pitkin metsän varjossa. Hiljaa sihahteli
hylkeennahkalla pohjattu suksi sileällä hangella. Pyssy olkauksessa
ja sauva kainalossa he liukuivat äänettömästi kuin yöpöllöt ja silmät
iltahämärässä oudosti välähtelivät, sillä niissä paloi kauhea, kauan
kytenyt koston tuli. Siinä oli jo pirtti, tuolla kala-aitta, siinä
seinustalla porot jäkälää purivat, joku jo makasi. Ei kuulunut hiiren
hiiskahdusta pirtistä. Porojen kaviot vain raksahtelivat, kun eläimet
kääntyivät katsomaan kulkijoita. Oski jäi jälemmäksi, kun Moissei
hiipi pirtin seinustalle ja seisattui nurkan luo. Tulikipinä leimahti
hänen tuluksistaan, tarttui ensin taulaan ja siitä tuohikäppyrään
valaisten hetkeksi murhapolttajan synkät kasvot. Hiljaa kuljetti hän
palavan, käpertyvän tuohen lahoon katon räystääseen, katsoi, syttyykö
ja valmistautui pakoon lähtemään.

Mutta olipa syyttömillä suojelijansa. Sen jälkeen kun sudet olivat
syöneet Killin, siirtivät pojat pienen porokarjansa aivan pirtin
seinustalle, jotta kuulisivat, milloin vaara uhkaa. Kun porot näkivät
tulen leimahtavan, säikähtivät ne, ja vasikat laukkasivat syrjään
nurkan taa. Silloin alkoi Vaipiti roukua ja hyppiä perään. Atso kuuli
sen ensin unen läpi, herätti veljensä ja yhdessä he hyökkäsivät ulos,
Karilla pyssy, Atsolla kirves kädessä. He näkivät tulen pirttinsä
räystäässä ja sen valossa pienen miehen kiireesti lähtevän pakoon.

— Seiso, taikka ammun! karjaisi Kari. — Onneksi oli lappalaisen
toinen suksi luistanut syrjään, joten hän ei nopeasti päässyt pakoon,
vaan upposi löyhään hankeen. Kari juoksi aivan viereen ja karjasi
uudestaan:

— Ei askeltakaan, heitä pyssy pois kädestäsi! Lappalainen totteli,
pyssy putosi hangelle.

— Atso, pelasta sisaremme ja koeta sammuttaa! huusi hän veljelleen.
Mutta se oli turha käsky, sillä Laila oli jo ulkona ja Atso syyti
lunta palavaan kattoon. Kun räystäs oli matalalla, sai hän nopeasti
katolle niin paljon lunta, että tuli sammui. Huomattuaan sen
kiinnitti Kari nyt koko huomionsa murhapolttajaan.

— Päästä veli, tai minä ampu sinu — huusi Oski puun takaa. Siinä
hän koetti käyttää viekkautta, sillä hänellä ei ollut pyssyä,
ainoastaan karhukeihäs aseena.

— Me ammumme heti teidät molemmat, jollet tule näkösälle ja heitä
aseitasi. Te tahdotte polttaa viattomia ihmisiä, jotka eivät ole
tehneet teille mitään pahaa. Atso otti lappalaisen pyssyn lumelta ja
viritti hanan.

— Te tappa ja hirttä minun isä.

— Se on valetta, huusi Atso, joka heti huomasi, mistä oli kysymys
ja jonka ennustelut olivat näin kaamealla tavalla toteutuneet. — Me
löysimme isänne ruumiin ja sen läheltä hänen suopunkinsa, joka on
täällä. Me olemme eläneet täällä sydänmaassa eksyksissä.

— Te olemas niitä pappi lapsi, inisi Moissei.

— Niin olemme, syksystä asti olemme täällä eläneet.

— Paha ereys, paha ereys! toisti Moissei. — Te syyttömät, teitä
mies syksynä hakema meiltä.

— Tule heti tänne metsästä ja selitetään yhdessä asiat, sanoi Kari.

Oski hiihti veljensä luokse.

— Heitä pois keihäs kädestäsi! Me emme luota teikäläisiin.

Lappalainen totteli.

— Missä on pyssy?

— Ei meillä ole kuin yksi pyssy, Oski valehteli äsken, sanoi Moissei.

Nuoret lappalaiset seisoivat pelästyneen näköisinä.

Pojilla oli vielä pyssyt valmiina kainalossa, kun Kari aloitti
kuulustelun.

Avoimesti kertoivat miehet, minkä tähden he olivat niin pahasti
erehtyneet ja kuinka he jo syystalvella olivat käyneet pirtillä.
He kertoivat myös, että syksyllä oli käynyt mies Vuojoelta
kolttataloissa hakemassa kahta poikaa ynnä tyttöä, jotka olivat
kadonneet. Se tieto lauhdutti vähän poikien vihaa.

— Te teitte hirveän rikoksen, kun aioitte meidät elävältä polttaa.
Te ansaitsisitte siitä ankaran rangaistuksen, puhui Kari jyrkkänä.

— Ereys, ereys! Armahta meitä, anoivat syytetyt. Kari mietti sopivaa
rangaistusta, mutta ei aluksi huomannut. Opastamaankaan ei uskaltanut
ottaa näitä metsärosvoja.

— Onko teillä ajokkaat mukana, kysyi Kari.

— Tuolla ’jaurirannall’, sanoi Oski.

— Toinen teistä käyköön porot tänne, toinen jää panttivangiksi siksi
aikaa.

Oski lähti heti hiihtämään porojensa luo, vanhempi veli jäi hangelle
istumaan, ja pojat pyssy kädessä häntä vartioivat. Puolen tunnin perästä
kuului järveltä poronkavioiden naksetta ja pian porhaltivat
sarvensa pudottaneet ajokkaat pirtin eteen.

— Te saatte antaa meille toisen ajokkaan pulkkineen rangaistukseksi
katalasta aikeestanne. Me emme tahdo sitä omaksikaan, ajamme vain
Vuojoelle ja päästämme metsään. Kyllä poro palinmailleen löytää,
julisti Kari tuomarin äänellä.

— Teillä olemas poroja, vaihetetta, inisi Moissei.

— Eivät ne meidän poroja ole.

— Sama se, kyllä me otta.

— Ei puhettakaan. Vai poronvarkaiksi meidän pitäisi vielä ruveta.
Ja tekin saatte sen lopettaa, muutoin teille käy huonosti, käy kuin
isällenne, pauhasi Kari.

Lappalaiset koettivat tinkiä ja asettaa verukkeita, kun ajokkaat
olivat parhaimmat heidän karjastaan, mutta Kari pysyi jyrkkänä. Hyvän
aikaa tinkivät he keskenään, kumpi annetaan, sillä molemmilla oli
mukana oma nimikkoajokkaansa.

— Ja jos ajokas ei tule takaisin, niin käykää perimässä maksu
Vuojoen pappilasta, lisäsi Atso.

Vastahakoisesti asettivat miehet suksensa toiseen ahkioon ja
valmistelivat lähtöä.

— Missä on pyssymme ja keihäämme? kysyi Moissei.

— Emme anna vielä. Ne jäävät tänne pirttiin, kun lähdemme. Saatte
ottaa myös kalat ja karhunlihat aitasta.

Lappalaiset istuivat yhdessä pulkkaan ja lähtivät, mutta juuri kun
ahkio oli solahtanut loivalta rantatörmältä järvelle, seisauttivat he
poronsa ja Oski käveli takaisin pirtille.

— Saammeko isävainaan suopunki?

— Saatte kyllä, sanoi Kari, — kun annatte hihnan sijalle
ja vaihdatte lakkia. Te annatte lappalaislakkanne ja me nämä
näädännahkalakit.

Mielellään suostuivat siihen koltat ja antoivat vielä tuluksensa
kaupanpäällisiksi ja lähtivät uudestaan. Kauan seisoivat pojat pirtin
edustalla kuuntelemassa, kun ajokkaan kavion kopse ja pulkan ratina
loittoni järvelle.

Pojat olivat uusissa neljäntuulenlakeissaan kuin kotalappalaisia.
Laila sai pitää oravannahkapäähineensä, joka sopi hänelle yhdessä
ilveksennahkaturkin kanssa.

— Näitkö, miten lappalaiset vapisivat edessäni, sanoi Kari.

— Niinkuin alamaiset hallitsijansa edessä, lisäsi Atso.

— Järjellä ja urhoollisuudella heitäkin hallitaan, ei yksin
voimalla, jota heillä oli enemmän kuin meillä yhteensä, lisäsi Kari.

— Olivat tehdä hirmutyön, roistot. Ilman tuota poron vasikkaa,
joka saattoi emon roukumaan, olisimme nyt tuhkana ja koltat kepillä
kääntelisivät hehkuvia luitamme pirtin hiilloksessa. Niin täpärällä
on usein ihmisen henki, jutteli Atso.

— Mutta missä on Laila? Laila hoi! huusi Kari. Laila tuli veljensä
luo, hän oli ollut porojen kanssa piilossa seinän takana ja vapisi
vielä kylmästä ja pelosta. He antoivat poroille jäkälää ja menivät
pirttiin, sillä he olivat koko ajan seisoneet ilman turkkia nasevassa
pakkasessa. Kari pani uunin lämpiämään, ja he asettuivat tulen
loisteeseen lämmittelemään. Kun Laila vielä värisi kylmästä, sanoi
Kari hänelle:

— Odotahan kun tuon lämmintä maitoa, se vahvistaa.

Atso ja Laila katsoivat veljeään pitkään, kun luulivat hänen
hourailevan.

Mutta Kari otti tyynesti kupin ja meni ulos. Lämmittelijät kuulivat
veljensä komentelevan Vaipitia: ”pysy paikoillasi — so, so — älä
potki...” Ja kun veli tuli ulkoa, oli hänen kädessään kupillinen
vaahtoavaa, valkoista maitoa.

— Juo sisareni! Sinä olet meistä nuorin ja heikoin, kehoitti hän.

— Mitä se on?

— Etkö näe, että se on maitoa, oikeaa poron maitoa, joka antaa
sinulle voimaa. Juo!

Sisko joi ja se maistui hyvältä. Atso joi lopun, lypsäjä ei itse
tahtonut niin vähästä erästä.

— Nyt lämmittelemme viimeisen kerran tällä pirtillä. Aamun
sarastaessa panemme tavaramme ahkioon ja lähdemme, puhui Kari.

— Hyvästit sanomme kiveliölle ja tälle laholle kömmänälle ja täyttä
laukkaa karkuutamme Vuojoen pappilaa kohti. Tuulen siivillä tahtoisin
kiitää täältä pois, sanoi Atso.

— Älä puhu, veljeni, siinä äänilajissa. Tämä pirtti, vaikka vanha
ja laho, on antanut meille suojaa ja lämpöä talven pakkasilla ja
tuiskuilla. Ilman tätä emme ehken olisi enää hengissä. Lakkia nostaen
kiitän tätä ’Kiveliön linnaa’ ja sen haltijaa ’meänteisiä’.

— Mikä on meänteis? kysyi Laila.

— Etkö ole kuullut, että kohtalaisilla on erityinen
metsäpirtinhaltija, meänteis, joka kuhnailee ja kähnii metsäpirteissä
ja toisinaan erämiehelle ilmestyy. Se on pirtin suojelushaltija,
selitti Kari.

— Miksi et sitä ennen sanonut, ja minä olen ollut täällä yksin niin
monta kertaa, valitteli Laila.

— Eihän se ole tehnyt sinulle pahaa, sillä me olemme olleet hänen
suosiossaan.

Hiiloksen lämmittäessä söivät he lähtöaterian. Sitten latoi Kari
pulkkaan kalaa, karhunlihaa, muistiinpanotaulut, karhun, saukon ja
ilveksen kallot sekä pyssyn. Näiden tavarain päälle levitti hän
karhunnahkan. Toiseen ahkioon pani hän jäkälää, sukset ja muutamia
taloustavaroita. Ja sitten kuormat olivat valmiit.

Ennen lähtöään naulasi Atso pirtin oven päälle sen päreen, johon Kari
oli polttanut sanat: ”Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa” ja joka
heillä oli ollut joulukuusen koristeena, mutta hän leikkasi siitä
pois sanat: ”ja maassa rauha”.

— Miksi et antanut olla sitä kokonaisena? kysyi Kari.

— Johan minä joulun aikana sanoin, että maassa ei ole koskaan
rauhaa, ei Kiveliössäkään, vaan vimmattu sota, niinkuin näit tänä
yönäkin. — Minä en tahdo valhetella. — Kun korkealta tunturilta,
lähempää taivasta, katselet näitä, uinuvia erämaita, näitä ikimetsiä,
välkkyviä järviä ja siintäviä tuntureita, joita keveä auerharso
verhoaa, niin tämä maailma näyttää sileältä ja kauniilta, ikuinen
rauha näyttää leviävän näiden neitseellisten maisemien yli, mutta
se on vain kangastus, fata morgana. Teroita katseesi kiveliön
kätköihin, noihin salaperäisiin metsiin ja järvien syvyyksiin, niin
näet, että sieltä on rauha kaukana, aina siellä taistellaan ja toinen
syö toistaan. Ihmisenkin huonot henkiset ominaisuudet: saaliinhimo,
kateus, viha ja kostonhimo tänne yltävät, vaikka häntä itseään
harvoin näet. Niin, sen vuoksi leikkasin päreestä sen toisen puolen
pois.

— Niinhän sinä saarnaat kuin pappi, sanoi veli.

— Papiksi olen tänä yönä päättänyt pyrkiäkin, aion ruveta tätä
erämaan kansaa valistamaan, kun aika tulee.

Aamun sarastaessa porot valjastettiin. Atso istui yksin Vaipitin
pulkkaan. Kari asetti ensin kolttalaisten pyssyn ja keihään pirtin
lauteille, pani oven kiinni ja istui sitten Lailan kanssa ajokashärän
pulkkaan.

— Hyvästi metsäpirtti ja meänteis, huusi hän.

— Hyvästi Kiveliö, toisti Atso.

— Hyvästi erämaan linna, lisäsi Laila.

Hiljaisessa juoksussa laskeutui pieni raito Karijärvelle, kulki sen
lahden yli ja painui metsän kätköön.

Kun porojen kavionkopse oli lakannut kuulumasta, nousi
meänteishaltija uunin takaa, kävellä tassutteli ympäri, koetteli
makuulavitsaa, siveli esineitä ja seisattui hiilokseen katselemaan ja
hymähteli hyvillä mielin pitkää valkoista partaansa sivellen:

— Hyviä lapsia, hyviä lapsia! Enemmän tavaraa jättivät kuin täällä
oli heidän tullessaan, oven kiinni sulkivat, uunin lämmittivät
lähteissään. — Ahkeria lapsia! Omalla työllään tulivat toimeen.
- Enimmän pidin siitä vaaleasta, hiljaisesta tyttölapsesta, joka
vanhaan Lapin tapaan kaloja ja lintuja uunin edessä paistoi.
Usein hän hiilokseen tuijotti ja silloin vierivät kyyneleet hänen
sinisistä silmistään, mutta heti hän ne pois pyyhki, kun toiset
sisälle tulivat. Pidin minä siitä Karistakin. Toimelias poika, suuren
erämiehen tavat ja taito. Iloitsin, kun hän täyden riistalaukun
kanssa illalla pirttiin saapui. Hänestä piti metsänkin väki, metsän
sinipiiat hänen kintereillään juoksivat, sen huomasin. — Ja olihan
se Atsokin, ei räyhännyt eikä riidellyt, lintuja ja kaloja pyyteli
kuin erämies ainakin. — Mutta siitä en pitänyt, että hän uuden uskon
kilven pirtin ovelle naulasi, vain Korkeuden Jumalalle uhrin kantoi,
— ikäänkuin meitä pienempiä haltijoita ei olisikaan, vaikka minä se
oikeastaan hänet herätin, kädestä puistin, silloin kun Moissei tulen
nurkkaan pisti.

— Moissei ja Oski — pahan Miitrein pojat — oh, hoh! niitä en
kärsi. Kuka oikea koltta pistää metsäpirtin tuleen, silloin kun
toiset sisällä nukkuvat, kuka uskaltaa metsäpirtille tehdä pahaa ja
loukata minua, meänteistä? Painajaisena kiristän heitä kurkusta,
kun pirtille yöpyvät, heille kummittelen ja pahoja näkyjä näytän ja
heiltä yöllä hiilloksen sammuten ja jätän heidät kylmässä värisemään.

Mutta oikeat erämiehet ilolla vastaan otan. Metsäpirtti on kaikkia
hyviä kiveliönkävijöitä varten. —

Näin puhui meänteis ja painautui taas lämpimän uunin taa nukkumaan.