5.

Syyskuun kuulas ja selkeä taivas kaartui juhlallisena Karijärven
maisemien yli. Aurinko oli juuri noussut koillisten rantojen takaa
ja hajoitteli järven lahdissa häilyviä sumuharsoja ja kultaili
eteläisten mäkirinteiden kellastuneita koivikoita, joiden seassa
siellä täällä komeili punaiseksi värjääntyneitä pihlajapensaita ja
yksinäisiä haapoja. Kaikkialla syksyn raikkautta ja väriloistoa.
Laila, Atso ja Kari istuivat majansa edustalla. Järveltä kuului
kuikkien huuto:

— Kuikka — kuuikka — vrauu’u, vrauu’u... Heidän ylitsensä lensi
hanhia lumireen muotoisessa kuviossa. Ihmisiä nähdessään ääntelivät
ne kuin hyvästiksi:

— Tata-a, a-tata-a, a... Järvelle oli yön aikana ilmestynyt
meriteeriparvia, jotka rauhattomina uivat, uikuttivat ja vihelsivät
siipiään räpytellen. Jostain kuului telkkäparven siipien vihinä.

Rauhatonta liikehtimistä huomasi myös metsien lintumaailmassa.
Tuhansia härkäpeippoja ja rastaita oli istunut läheiselle niemelle
levähtämään. Ne lensivät levottomina puusta puuhun, milloin
yksitellen, milloin ryöppyilevinä parvina, lentelivät ympäri ja
laskeutuivat taas takaisin. Koko metsä soi ja helisi, räiskyi ja
rätisi.

— Tuonne etelään painuvat jo muuttolintujen tiheät parvet talvea
pakoon. Olisi meilläkin siivet, niin pian lentää suhauttaisimme
kotiin, virkkoi Kari. — Ilmansuunnat olisivat jo selvillä.

— Kuin enkelit aamuruskon siivillä liitäisimme armaan äidin ja isän
syliin, lisäsi Laila.

— Pieniksi paholaisiksi meitä pikemmin luultaisiin, sanoi Atso.
— Olemmehan nyt ryysyisiä raukkoja, nokisia otuksia, kuin mitäkin
kynittyjä linnunpoikia. Erämaa on meidät kyninyt. Tänne kuolla
kutjahdamme ja korppi pitää hautajaiset, jollemme kiireesti lähde
jalkaisin kotia kohti. — Tuolla päin on kotimme.

— Raukkoja emme ole — peruuta sanasi. Oletko nähnyt vielä kylmää
tai nälkää? sanoi Kari. — Tai itkua silmänurkassani.

— En peruuta. Kohta ovat ne kaikki yhtäaikaa vieraanamme, väitti
Atso.

— Nyt kun aurinko näkyy, tietäisimme ilmansuunnat, mutta jos taivas
käy pilveen, niin sokkoina taas harhailemme erämaassa. Minä uskon,
että täällä pirtillä paremminkin tapaamme ihmisiä. Ensilumilla tulee
porojen etsijöitä. Silloin on parempi mennä kotiin, kun järvet, joet
ja suot ovat jäässä. Asutaan niin kauan täällä, kestetään siis kuin
miehet, näytetään, että voidaan sitä tyhjin käsin ilman kotoväen
apuakin elää erämaassa, lausui Kari.

— Miehekkäästi puhuttu, mutta mitäpä hyödyttää kärsiä puutetta, jos
voimme päästä kotiin. Vai mitä sanot siihen, sisko?

— Sydämeni on pakahtua koti-ikävästä, mutta tämä armoton luonto
on opettanut harkitsemaan. Miten lie paras? Ehkä Karin ehdotus on
viisain.

— Oletteko huomanneet, että meillä on jäljellä vain muutamia
tulitikkuja. Jos ne poltamme, niin olemme avuttomia pakkasta
vastaan. Sekin pakottaa meitä lähtemään. Olisi nyt tarpeeseen se
tulitikkulaatikko, jonka sinä Kari unohdit Taivalkönkään saunalle,
lisäsi Atso.

— Meidän on tositeolla alettava valmistelut talvea varten, jos
aiomme täällä viipyä. On laitettava lämpimiä vaatteita, kerättävä
ravintoa varastoihin, sillä talvella sitä ei saa, on varattava kuivia
puita pirtin eteen, että voimme pitää aina tulen uunissa vireillä.
Sitä on vaalittava ja vartioitava kuin Vestan pyhää tulta, sillä jos
se sammuu emmekä saa uutta tulta, niin sammuu myöskin meidän elämämme
liekki pakkasen kourissa, neuvoi Kari.

— Siinä tapauksessa on tehtävä tarkka työnjako, esitti Atso. — On
seurattava täällä kotoväen elämää mikäli mahdollista. Olkoon Laila
emäntänä kotona, tässä nokisessa pirtissä. Hän meistä eniten on
nähnyt kotona ruokaa laitettavan ja vähän harjoitellutkin kesillä
leikkituvassaan. Kari kulkekoon pyssyineen Killin kanssa lähimetsissä
etsimässä jotain isompaa saalista, josta riittäisi syömistä
pitemmäksi ajaksi. Yhdessä viritämme satimia ja loukkuja linnuille ja
jäniksille niinkuin olemme renki-Jussin nähneet tekevän. Minä käyn
sitten niitä kokemassa. Ja varma olen, että en tyhjänä kotiin tule.

— Miten minä täällä emännöin, kun ei ole pataa ei pannua, ei
lautasia eikä muitakaan pöytäkaluja. Eihän ole paljon mistä
laittaakaan ruokaa, ei ole jauhoja, mistä leipoa, ei ryyniä eikä
perunoita, puhumattakaan maustamista, väitti Laila.

— Lihaa on. Sitä saamme kyllä riittävästi, kalaa ehkä myös, marjoja
on nyt syksyllä koottava, samoin sieniä. Leipää kyllä tarvittaisiin,
mutta ehkä eletään ilmankin. Mausteena on meillä nälkä; se antaa
hyvän ruokahalun. Muistanpa, kuinka ennen leipäpaloja heittelimme,
kun vanhemmat eivät nähneet. Nyt ne maistuisivat.

Karilompolon asukkaat alkoivat valmistella aamiaista. Heillä oli
varastossa edellisenä päivänä ammuttu jänis. Kari sen nylki uunin
edessä Killin seuratessa suurella mielenkiinnolla toimitusta. Se
tiesi vanhastaan saavansa jäniksestä sisälmykset ja jalat. Ei kauan
kestänyt, ennenkuin puhdistettu jänis paistui vartaassa pirtin uunin
hiiloksella. Kari sitä käänteli tulisilla hiilillä sitä muka kuin se
kypsyi ja opetti paistamisen taitoa Lailallekin, jonka huoleksi siitä
päivästä alkaen jäi ruuan laitto.

— Katso, näin sitä käännellään vartaassa, näin pannaan suolaa ja
sitten kun liha hyvin erkanee luusta, on paisti kypsynyt, sanoi
hän tarkkaavalle sisarelleen.; Kun paisti valmistui, levitti Laila
tuohen lattialle ja asetti käristyneen jäniksen sen päälle, toi
puolukkatuohisen viereen sekä paistettua kalaa, ja sitten väki
kerääntyi tämän tilapäisen pöydän ympärille aterioimaan. He istuivat
jalkainsa päällä kuten lappalaiset ja leikkasivat paistia Karin
terävällä tuppipuukolla ja pitelivät lihasta puuhaarukoilla.

Makealta maistuikin nälkäisille murea paisti marjain kanssa.
Kylläisinä he nousivat aterialta, korjasivat tähteet tarkoin talteen
ja alkoivat valmistella itseään päivän töihin.

— Nyt minä lähden metsästämään Karitunturin tienoille, joka
kohottaa kaljua lakeaan tuolla Särkivaaran takana. Luulenpa siellä
olevan runsaasti riistaa. Jää sinä, Atso, tänne kotiin keräämään
polttopuita. Laila poimikoon marjoja pirtin lähistöllä ja vaalikoon
tulta. Muistahan, ettei tuli pääse sammumaan.

— Olisi tätä pirttiäkin korjattava, sanoi Atso, — jos täällä täytyy
talvi viettää. Seinät ovat kovin hatarat. Taivas näkyy nurkkauksesta.
Niihin on tilkittävä sammalia, niinkuin Viluksen Mikko viime syksynä
tilkitsi pappilan pirttiä.

— Ja ruoka-astioita olisi myös tehtävä, lisäsi Laila.

— Ne ovat sadeilman töitä, sanoi Kari ottaen pyssynsä
peränurkkauksesta ja lähti metsään.

Killi huomasi heti, että pääsee taas otuksia haukkumaan, mikä oli sen
mielityötä. Riemuissaan hyppeli se pirtin edustalla Karin ympärillä,
laukkasi rajusti metsään, palasi taas pyssymiehen luo ja niin se
riehui raikkaassa aamuisessa metsässä, kunnes rauhoittui vakavasti
etsimään lintujen jälkiä kasteiselta maalta. Sen metsästysinto
tarttui Kariinkin, joka melkein juoksujalkaa riensi Killin perässä.

Metsästys oli aina ollut Karille mieluisin urheilu; se oli tullut
melkein intohimoksi. Kohtalon oikusta sai hän nyt sitä tehdä
elinkeinokseen.

Monilla retkillään Karilompolon ympäristöllä oli Kari jo oppinut
tuntemaan seutuja. Näistä synkistä sydänmaista ei kukaan ollut
vielä tehnyt karttoja eikä ihminen vielä ollut antanut niiniäkään
kaikille maisemille. Kari ja Atso olivat nimittäneet ympärillä
näkyvät likeisimmät tunturit, mäet, suot ja järvet. Olipa Kari
piirtänyt puulevyyn pienen kartankin. Ja jokaisella retkellä,
minkä hän teki, lisääntyi paikkain tuntemus, ja se laajeni päivä
päivältä, kun hän uskalsi yhä kauemmaksi kiveliön metsiin. Erämaa
oli opettanut heidät hyvin varovaisiksi. Pilvisellä ilmalla, kun
aurinkoa ei näkynyt, ei Kari koskaan uskaltanut kovin kauaksi
Karilompolon pirtiltä. Kari suuntasi nyt kulkunsa suoraan Särkivaaran
noroihin, jossa hänellä oli tiedossa useita metsopoikueita ja jossa
hän edellisinä päivinäkin oli ampunut useita poikametsoja. Kuivilla
kankailla, pirtin läheisyydessä, ei ollut muuta riistaa kuin jokunen
metsäkana- ja pyyperhe, mutta niitä pieniä lintuja ei kannattanut
ampua vähillä panoksillaan. Tultuaan vaaran liepeelle ja painuttuaan
erään puron uomaan, joka kuusikkonorona jatkui kahden harjanteen
välissä, pääsi Killi lintujen aamuisille jätille. Sen näki koiran
levottomista liikkeistä, kun se marjanvarsikossa ja heinikossa
laukkoi ristiin-rastiin vainuten lintuja. Eikä aikaakaan, niin kohoaa
maasta koppelo eli naarasmetso läheiseen puuhun, mutta samalla se
näki ihmisen ja pakeni harjanteelle kotkottaen ja maanitellen koiraa
mukaansa poikainsa läheisyydestä. Killi laukkasi perässä ja alkoi
haukkua, mutta heti siirtyi emo kappaleen matkaa ja kotkotti taas
koiralle. Niin se vietteli Killin kauas tunturin rinteelle ja eksytti
sen itsestään. Kari tiesi ennestään viisaan emon metkut ja jäi noroon
odottelemaan Killiä takaisin, sillä hän tiesi poikametsojen olevan
vielä heinikossa piilossa. Jos hän itse olisi ne karkoittanut, niin
ne eivät olisi nousseet puihin, vaan olisivat lentäneet metsään,
hajonneet eri tahoille ja laskeutuneet maahan piiloon. Vähän ajan
perästä laukkasikin Killi kieli pitkällä ja hyvin hengästyneenä. Kari
usutti sen taas äskeiseen heinikkoon, josta isoja lintuja ryminällä
ja kohisten kohosi läheisiin puihin.

Karin metsästäjäsydän hakkasi kiivaasti. Hermostuneesti hän ojensi
pyssynsä puuta kohti, johon hän oli nähnyt metsopojan lentävän
ja tähtäsi oksan päällä kököttävää mustaa läjää. Pyssy pamahti,
mutta läjä ei liikahtanutkaan. Alempaa, oksien takaa lähti metso
lentoon. Karia harmitti kovasti, kun hän huomasi ampuneensa mustaa
naavatukkoa vähillä ammuksillaan. Kiireesti latasi hän taas pyssynsä
ja alkoi kaartaen hiipiä puron rannalle, jossa Killi oli alkanut
haukkua suureen mäntyyn. Puiden suojassa kurkisteli Kari mäntyä joka
puolelta huomaamatta piiloutunutta. Mutta kun hän oikein teroitti
katseensa tutkien tuuheaa mäntyä oksa oksalta, näki hän erään lehvän
päällä epäilyttävän, tumman, läpinäkymättömän kohdan, josta jotain
haaraantui viistoon alaspäin kuin oksan tynki. — Siinähän se onkin,
tuumi metsästäjä ja laukaisi pyssynsä olettamaansa otusta kohti. Ja
aivan oikein. Puusta pudota könähti nuori koppelo, johon Killi heti
tarraantui. Kun Kari juoksi ammuttua lintua laukkuunsa ottamaan,
näki hän metson istuvan liikkumatta samassa puussa. Hän ampui senkin
hyvin lyhyeltä matkalta ja pisti sitten kaksi yhtaikaa laukkuunsa.
Kolmannen hän ampui vähän ylempää puron varrelta.

Kari oli mielissään, kun oli saanut riistaa niin nopeasti. Hän nousi
vaaran laelle ja istui siellä kiven päälle levähtämään, heittäen
laukkunsa kiven luokse. Killi asettui sen viereen vahtiin ja haisteli
uudestaan ja uudestaan laukkua, josta sieraimiin lemusi sen mielestä
suloinen linnun tuoksu.

Vaaran puuttomalta laelta silmä kantoi kauas havumetsäisten
maisemien yli sinertävään usvaan, missä taivaan avaruus näytti maata
syleilevän. Uloinna idässä, näköpiirin rajoilla, aukeni järvien
saarisia ulapoita, mutta ei saanut selvää, oliko ihmisasuntoja
rannoilla. Muilla suunnilla vaihtelivat metsäiset kankaat, vaarat,
harjut ja selänteet, ja niiden välissä päilyi kirkkaita, auringon
kilossa uinuvia järviä tai levisi liuskaisia ruskeita rimpi-
soita ja mustia korpia. Pohjoisessa ja koillisessa pysähtyi katse
tunturien köyryihin selkiin tai kaljuihin päihin, joista etäisimmät
muistuttivat taivaan rannan takaa kohoavia pilvien reunoja. Ei
missään ihmisen raivaamaa vihreää tilkkua, ei rakennusta, ei
nuotiosavua eikä pienintäkään merkkiä luomakunnan herrasta.
Kaikkialla uinuvan erämaan suuri rauha.

Karin sydänala tuntui kevenevän, sillä helppo oli hengittää vuoriston
raikasta ilmaa. Huolet olivat poistuneet ja vilpoisa mielihyvän
tunne täytti sielun. Hän tunsi voimansa kasvaneen, käsivartensa
vahvistuneen ja joka suoni tuntui sykkivän tarmoa ja elämän
voimaa. Hän ei ollut enää poikanen, vaan varttunut mies, jolla on
valtaa — näiden kiveliöiden kuningas, jonka valtakunta oli laaja,
silmänkantamattomiin ulottuva. Hänen olivat nämä riistamaat ja nuo
kalavedet, joita ei ollut kukaan ennen heitä omakseen pyhittänyt.
Tai oikeammin, se oli heidän kolmen valtakunta, heidän, joilla oli
kehittynyt järki, ja jotka oli luotu luomakunnan herroiksi. —
Taistelkoot valtakunnat keskenään, maa-alueista me otamme nämä ilman
veren vuodatusta. Häntä melkein hävetti alakuloisuus ja epätoivo,
joka toisinaan oli vallannut hänen sielunsa.

Tänne voisi jäädä asumaan ainaisesti. He tekisivät uuden pirtin
Karilompoloon Karijärven rannalle ja varaston aitan niemelle. He
pyytäisivät ahkerasti metsänriistaa ja sitten keväällä, hankien
aikana latoisivat karhun, ahman ketun ja näädän nahkat ahkioon ja
kuljettaisivat poroilla kaupunkiin, jossa sitten möisivät turkikset
niinkuin esi-isät ennen ja rahoilla ostaisivat tarvetavaraa.
Heillä olisi poroja sataisia laumoja näillä saloilla. He eläisivät
kuin lappalaiset; ja kun muita ihmisiä sattuisi tulemaan heidän
vieraakseen, niin nämä ihmettelisivät heidän kättensä töitä. Vieraan
silmissä he eivät silloin olisi eksyneitä raukkoja, vaan hyvinvoipia
erämaan asukkaita, jotka tietävät mitä tekevät, tahtovat ja voivat.

Näillä matkoillaan kävisivät he vanhassa kodissaan, sitten äiti ja
isä porolla ajaen tulisivat vieraiksi ja viihtyisivät viikkokausia
heidän luonaan. Latinanluvut tosin jäisivät sikseen, mutta luonto
heille sen sijaan opettaisi elämän kieltä. Koulutovereilleen
he lähettäisivät karhujen ja muiden kaatamiensa petoeläinten
torahampaita muistoksi entisiltä tovereilta, jotka kerran erämaa
heiltä väkisin riisti, mutta jotka sitten vapaaehtoisesti suostuivat
sen keskellä elämään.

Kun Kari aikoi siitä kautta palata kotiin, ei hän viitsinyt kantaa
mukanaan kolmea suurta lintua, vaan sitoi ne jaloistaan yhteen
vitsoilla ja ripusti ne roikkumaan kuusen oksaan puurajalla.
Keventynein kantamuksin hän laskeutui rinnettä alas ja suuntasi
kulkunsa Karitunturin alusmetsiin, missä Killi innokkaasti laukkasi
ympäri ja etsi uutta saalista.

Hän oli saapunut sekametsäiselle vilveikköaholle, josta Karintunturin
metsäiset rinteet alkoivat vähitellen kohota, kun maa koiran edessä
jymisi ja vesakko vapisi kuin tuulispään tärisyttämän!. Samalla
näki hän suuren ukkometson raskain siiveniskuin pyrkivän ylemmäksi
vapaaseen ilmaan. Se lensi vähän matkaa ja istuutui aukean keskellä
kohoavan kuivan hongan latvaan. Killi seurasi perässä ja hongan
juurelle päästyään alkoi haukkua.

— Siinäpä olisi saalis, monen pikkumetson veroinen. Kelpaisi sitä
tähdätä kylkeen tai rintaan, kun pääsisi ampumamatkalle, tuumi Kari
itsekseen.

Tämä metso oli niitä vanhoja ”jäkälänokkia”, jotka eivät hevillä
anna itseään narrata. Siksipä se valitsi aukealla seisovan hongan
istumapaikakseen, josta näki lähestyvän vaaran. Se ei poikametson
tavoin viitsinyt kätkeytyä naavaisiin kuusiin piiloon, varsinkaan
nelijalkaisen edessä. Se kohteli Killiä kuin uhmaten ja ivaten,
että eipä ole siipiä sinulla, millä puuhun lentäisit. Se pyörähteli
kopeana oksallaan, kurotti kaulansa alas ja naksautteli nokallaan
kuin soitimella ollessaan, kohautteli siipiään ja pyrstöään. Ilkisipä
se heittiö herjata koiraa pahemminkin, se pudotti pienen läjän aivan
Killin nenän eteen, ja siitä koira yhä enemmän raivostui haukkumaan
odotellen Karia avukseen kostamaan sen kärsimää häväistystä.

Kari oli huomannut kaikki. Hän hiipi puun suojaan aukean reunalle,
mutta siitä ei vielä yltänyt ampumaan. Hän palasi puun suojaa
takaisin metsään ja kierti sieltä aukean toiselle reunalle.
Ryömimällä hän pääsi suuren kiven suojassa ampumamatkalle ja
tähtäsi. Ei tahtonut vakautua, pyssy vapisi käsissä, ja sydän löi
liika tiheään, sillä hänessä ei ollut vielä kehittynyt metsästäjän
kylmäverisyys. Kun pyssy laukesi, näki hän metsonlähtevän lentoon,
mutta vaivaloisesti ja pyrstö näytti olevan herpaantuneena. Se kohosi
melkein kohtisuoraan ilmaan, hyvin korkealle, mutta sitten sen voimat
äkkiä pettivät! Kuin suurena, mustana pallona putosi se maahan, niin
että kangas kumahti. Kari ja Killi juoksivat paikalle.

Riemuissaan katseli Kari kiiltävärintaista korven kukkoa, jota Killi
kiellosta huolimatta kärkkyi vielä puremaan ja peuhtomaan, vaikka se
oli jo kuollut.

Siihen loppui metsokukon monivaiheinen elämä, josta ei kukaan muu
mitään tietänyt. Itse se toisinaan oli menneitä aikojaan muistellut
istuessaan talvipakkasella huurteisen männyn latvassa tai syksyisin
kupu täynnä puolukoita kelohongan oksalla, mäen kukkuralla, josta
on laaja näköala. Vanhimmat muistot ulottuivat marjaiseen korpeen,
missä koppeloemo heitä, sopulin kokoisia ja värisiä poikasia hellästi
hoiteli: etsi matoja, muhenteli kortteen palasia, kutsui kotkottaen
marjamättäille ja kylmän tullen siipiensä alle lämpimään keräsi. Hyvä
oli siellä nukkua pää höyhenien väliin pistettynä. — Mutta kerran
kesäiltana, kun he lepäsivät huuruisessa korvessa, hyökkäsi ilmasta
töyhtöpäinen, suurisilmäinen kummitus, iski kyntensä emon selkään ja
koukkuisella nokallaan hakkasi päätä. Emon varoitusäänet, siipien
läiske ja heinikkoon piiloutuvien poikasten piipitys muistuivat
vuosien takaa kuin kamalana unennäkönä. Orvoiksi jääneinä piipittivät
poikaset emoaan etsien, mutta sen sijaan livahti kivenkolosta pitkä
ja hoikka kärppä napaten suuhunsa sen, joka enimmän valitteli. Sen
jälkeen he vaikenivat ja koettivat omin neuvoin tulla toimeen:
etsiä itse ruokansa, varoa vihollisiansa ja suojata itseään sateen
ja kylmän tullen. Mutta veljesliuta pieneni pienenemistään. Yhden
tappoivat syöpäläiset, joita tuhansin oli siinnyt sen selkään, kun ei
emo ollut puhdistamassa, toisen iski ilmassa kirkuva muuttohaukka,
muutaman kotka... ja viimein oli heitä vain kaksi jälellä. He olivat
jo ehtineet suuriksi ja saaneet aikametson höyhenet, kun eräänä
sateisena päivänä kettu kavalasti vaanien hyökkäsi heidän luo ja
tempasi toisen, jonka siivet olivat kastuneet ja joka ei kyllin
nopeasti ehtinyt lentää puun oksalle. Yksin jääneenä, veljessarjan
viimeisenä, oli metson varovaisuus huippuunsa kehittynyt. Satoja
kertoja oli kettu koettanut vaanimalla yllättää, kymmeniä kertoja oli
se nähnyt ilveksen silmät kiiluvan kuusen lehvien takaa, ja usein oli
kotka ja huuhkajakin tavoitellut, mutta aina se oli ratkaisevalla
hetkellä päässyt pakoon. Olipa kerran antanut huuhkajalle
siipipankoillaan ympäri korvia sellaisen läksytyksen, että nolona
oli pöllö lentänyt louhuunsa. — Mutta koira ei ollut vielä koskaan
haukkunut sitä, eikä se tiennyt, että koira on kaksijalkaisen
liittolainen; — ei se tiennyt olevan ihmistäkään, joka on milloin
minkin värinen, pystyssä kävelevä, pyöreäpäinen peto, jonka aseet
puuhunkin yltävät.

Jos Kari olisi kaiken tämän tietänyt, ei hänen ilonsa olisi
ollut niin riehahteleva. Metson historiassa hän olisi huomannut
kosketuskohtia oman kohtalonsa kanssa.

Iltapäivällä saapui Kari raskaine laukkuineen pirtille.

— Saitko lintuja, huusivat hänelle vastaan Atso ja sisko, jotka
juuri tulivat marjasta läheiseltä mäeltä.

— Tulkaa katsomaan.

Toimekkaan näköisenä levitteli Kari linnut laukustaan pirtin eteen
maalle.

— Onhan siinä taas ravintoa pariksi päiväksi, sanoi Atso, — mutta
paremman saaliin olisin saanut täältä pirtin läheltä, jos olisi ollut
pyssy kotona. Tästä aivan majan vieritse juoksi äsken metsäpeuroja.
Ne olivat komeita otuksia.

— Olisipa pitänyt olla kotona, päivitteli Kari, — mutta ehkä ne
tulevat vielä toisen kerran.

Päivällinen syötiin hilpeällä mielellä. Kari kertoili päivällisiä
ajatuksiaan.

— Minusta tuntuu, että me alamme täällä viihtyäkin ja että
hallitsemme jo näitä erämaita eivätkä ne meitä. Tulkoon vastaan
vaikka äreä kontio, joka luulee olevansa kiveliön kuningas, niin
näytän sille, kenellä on voima ja valta. Meillä se on, meillä,
joilla on kehittynyt järki. Me teemme vielä tänne erämaahan talon ja
kutsumme sitten kotiväen vieraiksi, kun aika tulee.

— Älä ylvästele, veljeni, karhun edessä, voimasi on ruutisarvessa,
kontiolla aina kourissaan valmiina. Miten käy sitten, kun kastuu
latinki, tai loppuu ruuti?

— Ruuti on kyllä vähissä, sanoi Kari, — mutta onhan niitä muitakin
keinoja taistelussa olemassaolon puolesta. Järki niitä luo uusia.

— Emme voi täällä uudestaan keksiä ruudin valmistusta, eikä meillä
ole siihen aineitakaan. Ruuti, samoinkuin muutkin tarvetavarat on
kehityksen tuote. Me täällä elämme eristettyinä kaikista sivistyksen
tuotteista. Kun entiset aseemme kuluvat tai hukkuvat ja jos emme saa
uusia, niin sulin käsin joudumme taistelemaan petojenkin kanssa.
Silloin on valtamme lopussa.

— Eikä ole, väitti Kari. — Järki keksii uusia keinoja ja aseita,
ja onhan niitä ennen keksityitäkin, kun vaan muistamme miten niitä
valmistetaan. Emmehän enää ole mitään raakalaisia, kivikauden
asukkaita. Tuossa on meillä kirves, puukko ja pyssy. Niillä teemme
ihmeitä. Elämme siis rautakaudella ja raudalla sitä erämaatakin
hallitaan. — Meillä on valtakunta, mutta ei hallitsijaa. Meidän on
valittava kuningas keskuudestamme.

Mitäpä siinä valitsemista. Karhu on kiveliön kuningas; se kumealla
murinallaan julistaa valtaansa näiden seutujen yli. Kun sinä olet
meistä vanhin, käy taisteluun kontion kanssa siitä, kumpi on kiveliön
kuningas. Jos voitat, olet sinä se, ja minä olen prinssi ja Laila on
prinsessa.

— Niin, kiveliön prinsessa! — sehän tuntuu kauniilta, sanoi Laila,
— mutta ketkä ovat meidän alamaisiamme?

— Koko erämaan eläinkunta, karhukin saa tieltäni väistyä valtikkani
viittauksesta.

— Ei ole tehty, mikä on sanottu... tuskin pedot sinua väistävät, ja
onhan niitä pahempiakin vihollisia kuin pedot, väitti Atso.

— Mitkä ne vielä pahempia ovat? hätäili sisko.

— Kylmä ja nälkä. Molemmat hirvittäviä vihollisia, jotka
maakuntiakin autioiksi tekevät. Muistatte kai, että Napoleonin armeijaa
eivät ihmiset voineet kukistaa, vaan Venäjän pakkaset ja
nälkä. Ne ovat tämänkin kuningaskunnan pahimmat viholliset. Edellinen
hyökkää ulkoa, jälkimmäinen piilee sisäpuolella; se nostaa kapinan
meissä itsessämme, jollei saa jokapäiväistä uhriaan, sanoi Atso.

— Pakkasherralla on suuri valta talvella täällä pohjolassa, sanoi
Laila. — Muistanpa kuinka mahtavasti se viime talvenakin kävi
nurkkiin lyömässä valtikallaan, niin että kappaleet lentelivät.
Ja jos ulos meni silloin, niin heti oli korvat tai nenän nipistää
päästä. Millä me vastustamme sen hyökkäyksiä, kun se muutaman kuukauden perästä
tulee?

— Kaksinkertaisella linnoituksella. Ulommainen on tämä pirtti,
se on tilkittävä eheäksi ja puita poltettava takassa, toinen on
vaatetuksemme; sekin on paikattava eheäksi ja tehtävä turkkeja
lisäksi. Ei mikään vihollinen ole vaarallinen, kun edeltäpäin tietää
varustautua sen hyökkäyksiä torjumaan. Talven tuloon on vielä aikaa.

— Entäpä nälkä ..? Millä sen torjumme?

— Ravinnolla, tietysti, sanoi Kari. — Sitä on meidän kerättävä
nyt talvenkin varalta, sillä talvella saa riistaakin vähemmän kuin
syksyllä. Tähän saakka olemme käyneet valmiiseen pöytään syömään
vanhempiemme hankkimaa ruokaa. Nyt on meidän kaikki hankittava itse.
Jollemme hanki, niin kuolemme nälkään. Mutta se ei tule tapahtumaan.
Eläähän täällä erämaassa tuhansia eläimiä, joilla on pienemmät
henkiset lahjat ja huonommat aseet kuin meillä..

— Koettakaamme, sanoi Atso. — Onhan kunniakastakin itse hankkia
toimeentulonsa. Meidän on tehtävä töistä tarkka suunnitelma, jota
seuraamme.

— Vaikka olen kuningas, otan enimmän ravinnon hankkimisen
huolekseni, kuten tähänkin saakka. Liha ei saa puuttua Karilompolon palatsin
pöydältä.

— Ja minä prinssinä autan teitä kumpaakin, torjun sen toisen
vihollisen, pakkasen hyökkäyksiä: laittelen eheäksi tämän ulomman
linnoituksemme, tilkitsen pirtin seiniä ja kattoa sekä hankin
polttopuita.

— Ja minä emännöin kotona: laitan ruokaa ja vaatteita, jos on mistä
laittaa.

— Meidän olisi ensin pyydystettävä isompia metsänotuksia, jotta
saisimme turkisnahkoja. Turkki pitää olla talvella jokaisella, lisäsi
Kari.

Itseluottamus oli tullut heihin kuin tuulahduksena. Elämä ja
tulevaisuus näyttivät heistä jo paljon valoisammilta kuin edellisinä päivinä
.