10.

Karhu oli kiivennyt Särkivaaran paljaalle laelle ja katseli
ympärillään leviävää syksyistä maisemaa. Olisi oikeastaan jo ollut
aika painautua maan alle talviuneen, pesäkin oli jo valmiiksi
kaivettu muheaan harjun kylkeen ja sammalia oli vuoteiksi kannettu
aika röykkiö, mutta vielä teki mieli vähän tarkastella kesäisiä
laitumia, kuulostella ympäristöä.

Karhu tiesi olevansa seutujen voimakkain peto, kiveliön hallitsija
niin pitkälle kuin silmä kantoi. Karijärven ympärillä muisti hän
kesällä maleksineensa: oli kaivellut putkenjuuria, syönyt muurahaisia
ja kaatanut poronkin järven niemelle. Hänen olivat ne riistamaat,
joiden yli silmä kantoi, eikä kukaan toinen uskaltanut tulla niille
palinmaille, sillä hänen käpäläinsä kouristuksesta ei ollut kukaan
ehein nahkoin päässyt. Ihminenkin niitä pelkäsi ja kunnioitti.
Karhu oikein hyrähti hyvästä mielestä muistellessaan kohtausta
ihmisen kanssa. Se kahdella jalalla kävelevä, paljasnaamainen oli
kesällä aikonut tappaa toisen poikasen, mutta silloin oli emo
karjaissut, niin että kahdeksasta tunturista kaiku vastasi — ja
pakoon oli lähtenyt, ruoja. Jollei se olisi järvelle ehtinyt, niin
huonosti sille olisi käynyt. — Nämä kesäiset muistot uusiintuivat
siinä katsellessa laajaa valtakuntaa. Ja kuin koetellakseen, oliko
vielä voimaa käpälässä, otti karhuemo toista poikaa niskasta ja
heitti sen monen metrin päähän, niin että se maristen putosi
vaivaiskoivupensaaseen. Samassa huomasi karhuemo tyhmästi tehneensä
ja kutsui molemmat poikansa luokseen ja alkoi leikkiä niiden kanssa.
Väliin nallet pyörivät tunturien sammaleista rinnettä alas käpälät
ojossa kuin kolme mustaa, nokista pölkkyä; kiipesivät ylös ja taas
pyörivät alas. Se oli karhujen mäenlaskua. Samalla teki se hyvää
syyhyttävälle selälle. Toisin ajoin pennut painivat ja heittelivät
”häränpyllyä”. Väliin pikku otsot hyökkäsivät yhdessä emon kimppuun
ja tuuteroittivat pitkäkarvaista turkkia. Karhuemo häristeli
etukäpälillään, läimäyttäen toisinaan pienen korvapuustinkin sille,
jonka hampaat liian syvälle upposivat emon nahkaan.

Siinä leikissä muistuivat mieleen muut karhut — että olikohan
niitä näillä mailla, että olisiko joku tietämättään tullut hänen
valtakuntaansa. — Koetellaanpas...

Samassa nousi hän kahdelle jalalle, asetti etukäpälät turvan eteen ja
vihelsi.

Kaukaa tunturien takaa kuului vastaus: pitkä vihellys. — Siellä on
varmaan se viime keväänä tapaamani koiras. Mutta olkoon, en kutsu
sitä tänne.

Samalla näki karhu vilaukselta poron, Vaipitin, lähellä järveä.
Murahtaen poikasilleen, että olisivat hiljaa, hiipi emo varovasti
tunturin rinnettä alas. Puiden suojassa lähestyi se saalistaan
melkein kuin kissa matalana lyyhistellen, hiljaa käpäliä liikutellen
ja silloin tällöin oksien raosta poroa tuijottaen.

— Siinä olisi oivallinen paisti. Kelpaisi syödä vielä kerran
lämmintä lihaa maha täyteen ja juoda rintaontelosta verta. Voisipa
viedä pesäänkin talvievästä. Kelpaisi sitten nukkua täydellä
vatsalla. Mutta kaikki riippuu hiuskarvasta. Pieni risahdus, kuivan
oksan katkeaminen jalan alla voi karkoittaa saaliin. Menepä ottamaan
kiinni väkisin syksyinen poro! Salakavala vaaniminen vähän hävetti
korven kuningasta, mutta muuta keinoa ei ollut.

                                                  ⸻

Karilompolon asukkaat olivat aamulla jäkäliä kokoamassa. Silloin
kuului vihainen vihellys vaaralta päin, ensin yksi lyhyt, sitten
kaksi pitkää, jotka päättyivät kumeaan tohisevaan ääneen.

— Mikä se on? kuiskasi Kari.

— Ihminenkö? kysyivät toiset silmät pyöreinä hämmästyksestä. Vaipiti
tuli levottomaksi. Se kiersi puuta hätääntyneenä ja lavat vapisivat.
Piikkisarvi turvelehti emonsa suojaan.

— Karhu, karhu, kuiskasi Kari vetäen Lailaa kädestä pirttiin, eikä
Atsokaan viivytellyt kauan ulkona.

Killi makasi rauhassa penkin alla. Kun Kari otti pyssyn seinältä,
hyökkäsi se ovelle luullen metsään lähdettävän, mutta Atso otti sen
kiinni. Kari latasi pyssyn hätäisesti. Näki selvästi, että kädet
hiukan vapisivat jännityksestä ja kasvoille karahti puna.

— Se oli karhun taisteluhaaste, vakuutti Atso.

— Tulkoon! Kuuman vastaanoton täällä saapi tulitikustani. Olkaa te
vain hiljaa, minä vahtaan tässä ikkuna-aukosta, sillä luulenpa sen
tekevän hyökkäyksen pieneen porokarjaamme.

Vaipitin tarkka hajuaisti vainusi karhun hajua, jota keveä tuulen
henkäys kantoi sen sieraimiin. Se alkoi hyppiä pystyyn hihnassaan,
silmät ja sieraimet kauhusta pyöreinä.

Kari näki mustanhallavan, pörrökarvaisen otuksen matalana
lähestyvän eläimiä, näki sen rajusti hyökkäävän poron selkään ja
lyövän vahvakyntiset etukäpälänsä lapoihin sekä iskevän kauheat
torahampaansa vapisevan Vaipitin niskalihaksiin. Kari tähtäsi. —
Pau, kuului pyssyn jykevä pamahdus, ja karhu tunsi kuin kuuman
laineen läikähtävän kallossaan. Silmänräpäyksessä se hellitti otteensa
syöksyen pirtin seinustalle, jossa leijaili palaneen ruudin savua.
Kari ei savun läpi nähnyt osuiko luoti, eikä hän kerinnyt vielä vetää
pyssyäkään pois ikkunasta, kun karhu hirveästi karjuen raapi pirtin
seinää ja nurkkia tempaisten suuria paloja lahoista seinähirsistä.
Pelosta vapisten lyyhistyi Laila lavitsan alle, mutta Atso otti
kirveen ja asettui ovelle vahtiin. Hätääntyneenä latasi Kari pyssyään
ikkunan luona ehtiäkseen antamaan pedolle uuden luodin. Sillä aikaa
haavoistaan raivoava kontio siirtyi ovelle päin ja iski jo kerran
oveenkin, joka onneksi ei auennut. Killi alkoi sisällä haukkua, ja se
nähtävästi ärsytti karhua yhä uusiin hyökkäyksiin löyhää linnoitusta
vastaan. Silloin Killi sai lisää rohkeutta, työnsi oven auki ja kävi
suoraan karhun kimppuun. Oven pielessä kirves koholla seisova Atso
näki silloin pirtin edessä oudon ja vimmatun tanssin. Karhu pyöri
ympäri kuin hyrrä tavoitellen käpälillään ärhentelevää Killiä, joka
vikkelästi kuin kärppä väisteli kontion iskuja, puri kinttuja ja repi
reisiä, niin että karvat pölisivät. Karhun täytyi viimein perääntyä
kuusen juurelle ja asettua selkä puuta vasten puolustusasentoon. Kun
Killi tuli lähelle, hyökkäsi se koiraa vastaan ja perääntyi taas
entiseen paikkaansa. Killin urhoollisuus antoi pojillekin uutta
rohkeutta.

— Tule pian, pian, tästä on hyvä ampua! huusi Atso.

Kari oli saanut pyssynsä latinkiin ja tähtäsi ovelta. Kun pyssy
pamahti, lysähti karhu kuoliaana kuusen juureen eikä enää karvakaan
liikahtanut. Sydämeen sattunut luoti teki lopun tulisesta
taistelusta, jossa Killi oli niin merkitsevää osaa näytellyt ja
karhukoirana saanut verikasteen.

Poikien rajaton ilo etsi ilmenemismuotoja. He hurrasivat ja hyppivät
kuin intiaanit uhrinsa ympärillä. Siskokin juoksi taputtelemaan
mesikämmenen tuuheaa turkkia ja kohottelemaan sen suuria käpäliä.

— Katsokaa näitä tassuja ja näitä kauheita kynsiä! Entäpä näitä
hampaita...

— Siinä on saalis, satojen metsojen ja kymmenen ilveksen arvoinen,
huudahti Kari.

— Siinä on kaadettu kiveliön kuningas. Sinä olet nyt kuningas, sanoi
Atso.

— Nyt vietetään karhun peijaat ja samalla kruunajaiset, ehdotti
Laila.

— Oikein kalevalaiset peijaat, lisäsi Atso.

Yhteisvoimin tarttuivat he karhun käpäliin ja koettivat vetää
kontiota pirtin eteen, mutta se ei liikkunut paikaltaan. Kangilla
vääntäen saivat he sen vähän aukeammalle ja varustautuivat sitä
nylkemään.

Kukaan heistä ei ollut koskaan nähnyt karhun nylkemistä, mutta pojat
olivat muutamia kertoja katselleet, miten Olli kotona otti nahkan
mullikoilta ja sonneilta ja arvelivat, että karhua nyljetään samalla
tavalla. Kari hioi veitsensä ja alkoi.

— Muistahan jättää kynnet taljaan, varoitti Atso.

— Ja päänahkan, huomautti Laila. — Kun viime talvena kävin kauppias
Keinäsen salissa, näin siellä karhun taljan lattialla ja siinä oli
pääkin vielä kiinni.

117

— Ei se oikea pää ollut, intti Atso.

— Olihan se, muistan nähneeni siinä silmät ja hampaatkin.

— Se oli tekopää ja siinä tekosilmät.

Pää on huolellisesti nyljettävä, että se voidaan myöhemmin täyttää
luonnollisen näköiseksi, neuvoi Atso. — Me viemme tämän nahkan
kotiin tuliaisiksi.

Päivä kului iltaan nylkemispuuhissa. Illalliseksi paistoivat he
suuret kimpaleet karhunlihaa. Laila moitti sitä liian väkevän
makuiseksi, mutta pojat söivät hyvällä ruokahalulla. Varsinaiset
karhunpeijaiset päätettiin pitää seuraavana päivänä.

                                                  ⸻

Karilompolon asukkaat olivat monta kertaa jo nähneet, kuinka
metsästäjän toimeentulo näyttää riippuvan hyvästä tai pahasta
onnesta, sattumasta, jolla miehen kuntoisuuden ohella on tärkeä
osansa kaikenlaisessa riistanpyynnissä. Toisinaan saa helposti,
ja riista juoksee kuin jonkun salaperäisen voiman ajamana ’miehen
etsivän etehen, anelian askelille’, toisinaan ei sitä näe
päiväkausiin, ja metsämies ’allapäin, kaiken kallella kypärin’
iltaisella tulee kotiin tyhjine laukkuineen. Esi-isämme luulivat sen
johtuvan Mielikki-metsänemännän mielialasta ja sentähden metsästäjä
häntä uhrein lepytteli ja taioin taivutteli itselleen suosiolliseksi,
että metsän neitoset simapillillään herättäisivät Mielikin avaamaan
riista-aittaa.

Monesti oli Karikin tyhjin laukuin ja murjottavin mielin tullut
illalla pirtille. Silloin oli häntä painanut edesvastuun tunne
veljensä ja sisarensa kohtalosta, josta hän vanhimpana ja koko
seikkailuun syyllisenä oli vastuussa. Toisinaan taas, kuten olemme
nähneet, oli hänellä erinomainen metsästysonni ja pystyssäpäin ja
metisin mielin hän silloin täysine laukkuineen pirtille palasi.

Nyt oli metsien arvokkain otus tullut kotiin kenenkään etsimättä.
Vaipiti oli sen houkutellut paljaalla läsnäolollaan Karin pyssyn
kantamalle, kuten mato ahvenen onkijan koukkuun. — Sitä pojat
ihmettelivät maatessaan lämpimässä pirtissä poron taljoilla unta
odotellen.

Aamulla pingoittivat he karhun taljan pirtin seinälle kuivamaan,
paloittelivat ruhon ja etsivät lihoille sopivaa säilytyspaikkaa.
Yöllä oli taas ollut pakkanen, ja Kari luuli lihain säilyvän jo
suolaamattakin eikä heillä suoloja olisi ollutkaan. Atso ehdotti,
että lihat pujotettaisiin tankoihin ja ripustettaisiin puiden väliin,
mutta Kari oli sitä mieltä, että pedot voisivat ne yöllä varastaa.

He olivat koko ajan luulleet, että paaluille rakennettu säilytysaitta
oli lukittu ja sentähden he eivät siihen koskeneet. Mutta kun Atso
kiipesi sinne puuta myöten ja vetäsi ovea, niin se aukesi helposti.
Aitta näytti aivan tyhjältä.

— Täällähän on valmis säilytyspaikka, huudahti hän sisään
kömpiessään.

— Meidän ei siis tarvitsekaan tehdä säilytyshuonetta, niin kuin
ajattelin, sanoi Kari. — Käytämme tätä niin kauan kuin asumme
Karilompolossa tai joku tulee sitä käyttämään.

Lihoja säilöön asetellessaan huomasivat pojat aitan katossa kiikkuvan
kaksi pienoista pussia, ja kun he avasivat ne, oli toisessa karkeaa
suolaa, toisessa oli ruisjauhoja.

— Tämä on mainio juttu. Meille tulee herran päivät, intoili Kari.

— Mutta nämä eivät ole meidän, sanoi Atso.

— Me ostamme nämä tavarat.

— Keneltä?

— Myyjää tosin ei näy, mutta minä asetan rahakukkaroni samaan
nuoraan, jossa säkit kiikkuivat. Minulla on Kukkarossani
kaksikymmentä ruplaa. Se on hyvä hinta näistä tavaroista.

— Ei ole sanottu, suostuuko omistaja myymään niitä siitäkään
hinnasta.

— Minä vastaan tästä kaupasta. Me olemme aivan erikoisessa asemassa.
Ottihan piispa Henrikkikin talosta muonaa ja jätti maksun tilalle.
Tässä on samallainen tapaus.

Ja Kari sitoi rahakukkaronsa nuoraan ja laski jauhoja suolasäkin
maahan. Kun he olivat saaneet lihat aittaan, niin he tekivät pirtin
eteen suuren nuotion lihan ja rieskan paistamista varten. Hetken
kuluttua kärisi sen ympärillä monenlaisia paistoksia: karhun
lihaa, metso, lohi, siikoja ja kuumennetun kiven päällä paistuivat
Lailan leipomat hienot rieskat, hiilikot, joiden valmistumista
pojat vesissäsuin seurasivat, koska liha- ja kalaravinto alkoi jo
kyllästyttää. Rieskain paistuessa valutti Kari niiden päälle rasvaa
paistuvasta karhun lihasta.

— Tämä on unkarilainen tapa, sanoi hän. — Siellä tosin leivän
päälle valutetaan nuotiolla käristettyä sian ihraa, mutta meidän
rasvaeläimenä on nyt tämä ’mesikämmen, metsän omena’.

Sisko levitti porontaljan maahan nuotion lähelle, asetti sen päälle
paistit, rieskat ja marjatuohisen ja niin juhla-ateria alkoi.

— Tämä on nyt kuin lappalaisten ateria, kun vielä lisäksi olisi
poron juustoa ja teetä, sanoi Kari.

— Lappalainen syö lihan keitettynä, mutta eihän meillä ole patoja,
huomautti Laila.

— Hyvä näinkin, tämä rieska on mainiota, kehui Atso.

— Se maistuu paremmalta kuin Rosenbergin tantin vehnäskorppu, lisäsi
Kari.

— Nälkä on höysteenä, mutta sanonpa, että moni istuisi tällä
aterialla mieluummin kuin jollain kaupungin juhlapäivällisellä, sillä
tässä on harvinaista ruokaa, lisäsi Atso.

— Karhunlihaa ei ole monesti saatavana, ei ainakaan omasta
saaliista, sanoi Laila.

— Niin — nämähän on karhun peijaiset. Nyt olisi lausuttava kiitos-
ja ylistysruno, sanoi Kari. Muistanpa Kalevalasta seuraavat säkeet:

”Ole kiitetty Jumala,
Ylistetty Luoja yksin,
Kun annoit otson omaksi,
Salon kullan saalihiksi.”

— Karhua kohtelivat esi-isämme suurella kunnioituksella. Kontiota
puhuteltiin vain lempinimillä; mesikämmeneksi, salonkullaksi ja
metsänomenaksi he sitä sanoivat ja kaadetulle karhulle pidettiin
suuret peijaiset, muisteli Atso, — Nuori erämies toivoi hartaasti
kerran pääsevänsä karhunkaadantaan.

— Muistatko miten runo tätä metsämiehen toivoa kuvaa? kysyi Kari.

— En oikein.

— Näinhän siitä sanotaan:

”Tuota toivoin tuon ikäni,
Katsoin kaiken kasvin aian
Soivaksi Tapion torven,
Metsän pillin piukovaksi,
Kulkevaksi metsän kullan,
Saavaksi salon hopean
Näille pienille pihoille,
Kapeille käytäville.
Toivoin kuin hyveä vuotta,
Katsoin kuin kesän tuloa,
Niinkuin suksi uutta lunta,
Lyly liukasta lipua,
Neiti nuorta sulhokaista,
Punaposki puolisoa.”

Hilpeän mielialan vallitessa kului iltapäivä Karilompolon pirtillä.
Leikittiin, kilpailtiin, kertoiltiin satuja ja laulettiin. Raikas
elämänilo pulpahteli silloin kiveliön metsien keskellä. Ja olihan
heillä syytäkin iloita. Heillä ei ollut enää surua seuraavan päivän,
ei seuraavien viikkojenkaan ravinnosta. Heillä oli ruutia riistan
ampumiseen, oli turkiksia pakkasen varalle ja ajoporokin kotimatkalle
sekä hyviä toiveita siitä, että kelin tullen pääsevät viimeinkin
kotiin.

Mutta mielialat pian vaihtuvat, varsinkin hämärän tullen, sillä ilta
vaikuttaa hyvin herkästi tunteisiin erämaassakin. Sitä mukaa kuin
auringon aletessa puiden varjot pitenivät, suureni myöskin vastuksien
tuottama tunne. Pimeä on kaikenlaisten peikkojen liikkumisaika.
Sinä iltana Atso epäilyksillään maalaili peikkoja pimenevän pirtin
seinälle ja pilasi juhlatunnelman.

Pojat olivat varanneet tavallista suuremman läjän tervaspuita pirtin
uunin eteen, ja takkavalkean ääressä piti heidän viettää hauskasti
synkkää lokakuun. He olivat päättäneet kilpaa kertoa satuja.
Mutta kun he olivat asettuneet istumaan uunin loisteeseen, sanoi
Atso, joka oli käväissyt ulkona, kuullensa kuin koiran haukuntaa
järven takaa.

He menivät joukolla ulos ja kuuntelivat heristetyin korvin. Jostain
hyvin kaukaa kului tosiaankin koiran haukunnan tapaista ääntä.

— Taitavat Karjalan miehet tulla syysmetsästykselle, sanoi Atso.

— Mitä ne enää tulevat, kun on kohta talvi käsissä; mitä lienevät
muita kulkijoita. Eikä ole varma, tuleeko tuo ääni koiran suusta,
epäili Kari.

— Jos ne tulevat ja näkevät meillä poron taljoja pirtissä, kaksi
poroa kiinniotettuina pirtin edessä ja lihaa runsaasti aitassa, niin
poron rosvoina meitä pitävät, ja silloin ei ole henkemme viidenkään pennin
arvoinen. Parhaassa tapauksessa vievät he meidät johonkin
karjalaiskylään ja työntävät pimeään tyrmään, jossa saamme jalat
halkoihin sidottuina odottaa ryssien oikeudenkäyntiä. Ja millä
silloin todistamme viattomuutemme? Jos he itse ovat poron varkaita,
niin eivät he meitä pidä täällä vieraina miehinä katselemassa, mitä
tekevät, puhui Atso.

— Turhaa pelkoa, voivathan tulijat olla lappalaisiakin, lohdutti
Kari.

— Sen pahempi. Kun kolttalaiset näkevät, mitä on tehty sille ukolle
Karitunturin takana, niin meille kostavat. Luulevat ehkä meitä
murhamiehiksi. Voihan tulija olla sen ukon sukulainen ja tietää sen
peurahaudan. Ja meillä on ukon suopunkikin!

— Voimmehan puolustautua, kyllä minä yhden miehen kurissa pidän,
kehui Kari, vaikka itsekin vähän pelkäsi.

— Hyi! — Lähdetään täältä pois täksi jonnekin korven noroon
nuotiolle, ehdotti Laila.

— En lähde minnekään. Koko tuo vaara on Atson mielikuvituksessa
syntynyt, tenäsi Kari.

Karilompolon pirtille he tosin jäivät, mutta hyvin rauhaton oli se
ilta. Yksi kerrallaan oli ulkona kuuntelemassa, että tuleeko metsästä
ketään, ja toiset istuivat sisällä kuin odottaen jotain tulijaa, jota
he eivät halunneet ja jota pelkäsivät. Ketään ei tullut. Viimein he
nukkuivat jättäen Killin ulkopuolelle taloa vartioimaan.

Aamulla oli mieliala toinen. Pelko oli poistunut ja päivän askareissa
kului taas aika hupaisesti.