Jäälautta.

Mykkä mies, joka tavallisesti oli hidasliikkeinen ja velton näköinen,
ponnistihe tällä kertaa juoksuun. Kankeasti se kävi paksuissa
tamineissa, hiki kihoili öljylakin alta, ja jalka luisti lumisohjussa,
mutta hän oli kuitenkin tarkastanut railon päästä päähän.

— Irti ollaan? huusi päällikkö kysyvästi.

Mykkä mies teki hengästyneenä myöntävän eleen.

— Sehän oli selvää, turha käydä katsomassakaan, huomautti Musta-John
katkeralla äänellä, seisoen aivan lautan reunalla, kädet nyrkkiin
puserrettuina, käsivarret jännitettyinä ja hieman levällään, tuikeasti
silmäillen päällikköä.

Viimemainittu tuijotti näennäisesti tyynenä venettä, joka kelletti
heidän edessään mannerjäällä, tuskin kolmenkymmenen metrin päässä. Hän
tuntui miettivän, uskaltaisiko heittäytyä uimaan, mutta aallot
vyöryivät railossa ja vesi oli kylmää.

Musta-John arvasi hänen ajatuksensa.

— Järjetöntä! huudahti hän miltei ivallisesti. — Ja tuskinpa
tällaisessa myrskyssä pääsisi silläkään tuonne asti. — Hän osotti
kädellään laivaa, joka näkyi etäämpää harmaana suikelona. — Varmempi
tämä on, lautta.

Lautta oli tosiaankin suuri ja paksu, suunnikkaan muotoinen, lähes parisataa metriä
pitkä. Myrsky oli lohkaissut kolmisenkymmentä metriä
leveän kannaksen, ja lautta ajelehti nyt vapaana harmailla synkillä
aalloilla, jotka yhä kasvoivat, muuttuen vaahtopäiksi.

— Näin äkkiä ei ehyt jää olisi murtunut. Railo oli jo ennestään...
Sitäpaitsi minä näinkin sen tullessamme, mutta en viitsinyt sanoa
mitään, ethän sinä kuitenkaan olisi totellut, puhui Musta-John
päällikölle. Mykkä mies teki kiihkeitä eleitä hyväksymisensä merkiksi,
mutta päällikkö tuijotti laivaan kylmänä ja miettiväisenä.

Kauan aikaa seisoivat miehet äänettöminä.

Taivas yhä synkkeni. Hirveällä nopeudella kiiti avaruudessa repaleisia
pilviä; tuuli yltyi, aaltojen kuohu kasvoi, ja tuontuostakin kuului
kumeaa ryskettä, kun ajojäät murtuivat toisiaan vasten. Lyijynkarvainen
valo ei oikeastaan ollut hämärää, mutta kaikki näytti siinä
epäselvältä; ainoastaan mannerjään röykkiökohdat, joille lunta oli
kasaantunut, erottausivat selvempänä ympäristön raskaasta harmaudesta.

— Tätähän olemme hakeneetkin, suoraan sanoen, jatkoi Musta-John
katkeraan tapaansa. — Ihan uhalla olemme viipyneet näissä
vaarallisissa seuduissa. Laiva on täpötäynnä hylkeitä, mutta se ei
tyydyttänyt sinun ahneuttasi. Nämä mursut piti vielä tapettaman,
mukamas. Tahtoisit kai mursunhampaista tehdyn morsiusvuoteen, hm... No,
tässä nyt ollaan.

Päällikön teräksenharmaissa silmissä välähti viha. Poskilihakset
jännittyivät, huulet pusertuivat lujempaan, ja leuka työntyi hiukan
eteenpäin. Selvästi hän puri hammasta.

— Sinä syytät? Itsehän olet tähän asti tahtonut pohjoisempaan, kuin
pirun riivaama! sähähti hän.

Musta-John vaikeni, osittain siksi, että päällikkö oli oikeassa,
osittain siksi, että tässä oli hyödytöntä turhia väitellä. Hän kääntyi
katsomaan laivaa. Varmaankin oli siellä huomattu heidän hätänsä, mutta
ei uskallettu ajojäiden sekaan tällaisessa myrskyssä.

Sillä tuuli yltyi yhä. Luultavasti lohkeili suuria kappaleita. Ne
etääntyivät ensin jonkun matkaa ja sitten ikäänkuin hyökkäsivät
takaisin, ryskyen, murtuen reunoistaan, saaden jään vapisemaan miesten
alla. Harmaa meri möyrysi muutenkin, viima puri kasvoja, ja ohimoiden
kohdalla tuntui, kuin olisi jääpalasta painettu ihoa vasten.

Päällikkö hakkasi jäätä hyljekeihäänsä kärjellä.

— Lautta kestää kyllä. Jos vain tyyntyy, niin hätää ei ole. Laiva
varmasti etsii meidät myrskyn jälkeen, sanoi hän rauhallisuutta
teeskennellen.

Kumpikaan toisista ei näyttänyt edes kuulevan häntä.

Sitten päällikkö käveli edemmäs, mursun luo, joka siinä kelletti miltei
lämpimänä vielä. Se oli suuri uros, ainakin seitsemän metriä pitkä, ja
sen hirvittävät torahampaat törröttivät taivasta kohden. ”Tuon takia”,
mutisi päällikkö itsekseen. Sillä tappamiskiihkossaan he olivat
uhmanneet selviä myrskyn enteitä ja etääntyneet liian kauas laivasta
pienellä veneellä.

Musta-John asteli edestakaisin synkän näköisenä, mutisten kirouksia.
Alusta alkaen oli koko retki ollut sulaa hulluutta, ja hän sadatteli
nyt sitä, että oli mustasukkaisuutensa raivossa tullut lähteneeksi
mukaan. Olihan hän tarpeekseen nähnyt kauniita naisia Hammerfestissa,
ja kuitenkin oli pikkuinen kalastajatyttö saanut hänet päästään
pyörälle. Mokomakin tytön tyllerö! Vaikka vielä hullumminhan päällikkö
oli lumoutunut ja se kolmas, joka oli jäänyt kotiin. Miten naurettavaa:
kolme yhden kimpussa... Mutta päällikkö oli voitettu, siinä retken
alkusyy.

Oli näet tahtonut lähteä pyyntiin, viettääkseen palattuaan komeat häät.
Polkuhinnasta, velaksi oli saanut laivapahaisen, jolla kyllä oli kokoa,
mutta joka oli kömpelö ja läpimätä. Sellaiseen ruuheen ei tietenkään
ollut helppo hankkia miehistöä. Ja silloin, aivan uhallaan, yksistään
tytön takia, oli Musta-John lupautunut ensimäiseksi; perässätulijoita
oli sitten kyllä ollut. Hän oli tahtonut palata yhtä rikkaana kuin
kilpailijansakin, sillä tokkohan vaan oli oikukas tyttö sanonut
viimeistä sanaansa... Kolmas, hän jäi kotiin, mutta hänestä ei ollut
vaaraa.

Oli tultu suoraa päätä Huippuvuorille, tavattu suuri joukko hylkeitä ja
seurattu niitä yhä pohjoisempaan. Päällikön oli vallannut raivoisa,
tappamishimo, hän oli uhmaillut kuoleman vaaraa ja miehistöä, joka
toisinaan kapinoitsi. Ja Musta-John se häntä yllytti kuin paholainen,
yhä pohjoisempaan ja pohjoisempaan, kunnes laiva oli saatu saalista
täyteen. Hän se oli antanut laivan omistajalle päällikön nimen, aivan
kuin ivatakseen, eikä miehistökään tahtonut sanoa entistä
pyyntitoveriaan kapteeniksi.

Paluumatkalla oli sitten tavattu mursuja. Ja huolimatta siitä, että
Musta-John kielsi ja varoitteli, komensi päällikkö miehensä työhön. Ja
siinä sitä nyt oltiin, pienellä lautalla myrskyn ja pakkasen
syleilyssä, aavan meren ulapalla...

Yhtäkkiä alkoi päällikkö nylkeä mursua ja viittasi toisia avukseen.
Mykkä mies riensi paikalle, mutta Musta-John ei viitsinyt; hän
tuijotteli ulapalle, joka oli yhtä ainoata likaisenharmaata vaahtoa.
Hämärässä erottausi toisinaan jokin jäävuoren tapainen, mutta laiva oli
kadonnut.

Kun mursu oli nyletty, keräsi päällikkö lunta ja jääsohjua; sitten hän
kietoutui nahkaan, asettui mursun taakse tuulensuojaan ja haparoi lunta
päälleen. Vaikka mykkä mies vihasi päällikköä, sukelsi hän herransa
taakse. Molemmat asettuivat niin mukavasti kuin mahdollista, ja
päällikkö sai sytytetyksi sikarinsa.

Musta-John olisi ennemmin paleltunut kuoliaaksi kuin mennyt heidän
suojaansa. Rauhattomana hän käveli edestakaisin lautalla, josta myrsky
tuontuostakin mursi suuria paloja. Hän muisteli pyyntiretken vaiheita,
aikaa, joka oli niin täynnä työtä, vihaa ja ikävää, hän muisteli
pohjolan ikuista päivää, jota lepohetkinään oli ihaillut, auringon
kiertäessä valjuna taivaanrannalla ja tuulen tuprutellessa
Newton-huipun ruusunpunervaa lunta. Nyt olisivat he jo kotona, ellei
päällikkö olisi ollut niin mieletön, ja hän samaten. Kirousko heitä
niin kiinnitti yhteen ihmiseen!...

Hän käveli tuntikausia lautan yhä pienentyessä ja aaltojen huljuttaessa
vettä sen yli. Jalkoja alkoi paleltaa, ja kädet olivat kontassa. Hän
hieroi ja hakkasi niitä ja katseli tovereitaan, jotka äänettöminä
makasivat mursunnahan suojassa.

Yhä enemmän katkeroituen ajatteli Musta-John, mikä oli saanut mykän
miehenkin taipumaan päällikön oikkuihin. Olihan hän yhtä rohkea ja
kylmäverinen kuin päällikkökin, mutta sopimuskirjan nojalla sai toinen
toista komentaa ja vaatia kuoleman kauhuihin. Itseään ei Musta-John
niin suuresti ihmetellyt, mustasukkaisuudessaan oli hän valmis vaikka
mihin, mutta koko muu miehistö... Siellä se nytkin makasi, päällikkö
tuprutellen sikariaan kuin ei mitään olisi tapahtunut, kirottu mies...

Musta-John tunsi oudon vihan ja kiusanhalun paisuvan sydämessään. Hän
asteli toisten luo, tuijotti ulapalle kuin uneksien ja puhui
hiljaisella, lempeällä äänellä:

— Minusta tuntuu, olenpa miltei varma, että ukon majassa nyt istuu
joku, vaikkapa se kolmas mies, pitäen tyttöä polvellaan. Kaiketi
polttavat tulta takassa, kun myrskyää... Hyväpä onkin, että
lapsikullalla on lohduttaja, sittenpähän ei suotta ikävöi.

Päällikkö nakkasi hehkuvan sikarinpätkän kauas, mutta ei vastannut.
Musta-John ei saanut tarkatuksi hänen ilmettään.

                                                  ⸻

Yö oli hirveä; uskomattoman hitaasti tunnit kuluivat.

Musta-John käveli ja hyppi, toiset yhä makasivat. Mykkä mies oli aivan
hupussa, leukaa vain näkyi, mutta hänen hampaansa kalisivat.

Tuuli aikoi kuitenkin tyyntyä, mutta lännessä päin oli sankka
sumukerros, joka pelotti ja ihmetytti. Kuinka ei tuuli vienyt sitä
muassaan? Musta-John se ensinnä kiinnitti siihen toisten huomion.

Päällikkö kömpi ylös.

— Jääusvaako? huudahti hän.

Mutta se oli mahdotonta. Ei mitenkään nyt saattanut olla ilmassa
jääpölyä. noita hienoja neulasia, joita toisinaan on koko avaruus
täynnä näillä pohjoisilla seuduilla ja jotka laskeutuvat kuin lasijauho
esineiden pinnalle. Lähemmäksi tultua huomattiinkin, että sumu oli
kosteaa ja lämmintä; siinä tuntui selvästi suolan maku.

— Virta, virta, sanoi päällikkö kauhuissaan.

Tosiaankin. Lautta muutti kulkusuuntaa ja kiiti entistä nopeammin. Usva
ympäröi sen kokonaan, ja kun päällikkö pisti sormensa veteen, tuntui se
lämpimämmältä. Jäätävä kauhu valtasi jokaisen, sillä nyt oli laivasta
mahdoton huomata heitä; virta kuljetti heitä varmaa kuolemaa kohden.

Vähitellen kävi sumu niin sankaksi, että he tuskin erottivat toisiaan.
Se pisartui iholle, juoksi pitkin ruumista ja teki olon sanomattoman
kurjaksi. Pakkasen vaikutusta se kuitenkin jonkun verran ehkäisi.
Toisinaan, kun tuulenhenki puhalsi, hälveni se hiukan ja keinui
edestakaisin kuin suunnaton, harmaa huntu.

                                                  ⸻

Päällikkö katsoi kelloaan; se oli neljä. He olivat siis jo
kaksikymmentä tuntia olleet lautalla, ja nälkä alkoi vaivata.

Jotain näytti juolahtavan päällikön mieleen. Hän meni mursun luo ja
leikkasi pari viipaletta lihaa. Juuri silloin aalto lohkaisi suuren
osan lautasta, erottaen hänet toisista. Nopeasti railo leveni, mutta
päällikkö teki yhtä nopeasti päätöksensä, otti vauhtia ja hyppäsi.
Toinen jalka hipaisi aaltoa, joka kohosi jäiden väliin pyöreänä ja
tasapintaisena kuin ilmakupla puuropadassa, mutta hän pääsi yli
kuitenkin ja jäi paikalleen valjuna ja vapisten, seuraten silmillään
mursua, joka pian hävisi sumuun.

— Onnestipas! Minä jo pelkäsinkin, että yksin saisin viedä perille
sinun saaliisi. Tietenkin olisi minun täytynyt puhua tytölle monta
kaunista lohdutuksen sanaa sinusta... Mutta paisti meni, puheli
Musta-John hiljaisella, säälivällä äänellä, jonka sävyssä iva kuitenkin
selvästi ilmeni.

Viha leimahti päällikön silmissä. Mikä ihme Mustaan-Johniin nyt oli
mennyt? Ennen ei hän ollut sanaakaan sanonut tytöstä, ja nyt, tässä
kuoleman hädässä, viittaili alinomaa...

— Tässä nälissäni olen muuten jo kauan ajatellut, kuinka häissäsi
mässätään. Jumal’auta! Sielläkös lihat ja liemet, herkut ja viinit.

Kalpeana sipaisi päällikkö sivuaan. Veitsi oli kuitenkin poissa, se oli
mennyt mursun mukana.

— Raukka, sähisi hän.

Musta-John nauroi niin, että ruumis hytki, ja heitti aivan päällikön
jalkojen eteen hyljekeihäänsä joka vavahdellen iskeysi jäähän pystyyn.

Toinen käänsi hänelle ylpeästi selkänsä.

Yhä usvaa, samaa, loputonta usvaa. Paikoittain se oheni, niin että
saattoi nähdä muutaman metrin eteensä, paikoittain se oli niin tiheää,
että tuskin erotti kämmentään.

Tuntikausia olivat miehet murjottaneet äänettöminä eteensä. Heidän oli
nälkä, mutta se ei ollut pahinta: sumu oli tehnyt vaatteet kosteiksi,
ja heitä paleli kauheasti.

Suuria jäävuoria liukui silloin tällöin ohitse, ja kun irtojäitä
putoili mereen, kuului ryskettä ja veden loisketta. Muuten olikin
ihmeen hiljaista ja aivan tyyntä.

— Jospa pääsisimme pois virrasta. Usvapiirin ulkopuolella on nyt
varmaankin kirkasta, ja laiva saattaisi näkyä, sanoi päällikkö.

— Jospa, jospa!... Jospa meillä olisi kotitanner jalkaimme alla, kesä
ja kärpäset, vastasi Musta-John.

Yö kului kuitenkin, miesten hyppiessä äänettöminä lautalla,
nääntymäisillään kylmästä, nälästä ja väsymyksestä. Lautta kulki yhä
tasaisesti virran mukana, mutta se oli tavattomasti pienentynyt. Ja
herra ties miten kauas se oli joutunut lähtöpaikasta.

Sitten alkoi tuulla heikosti ja sumu hälveni hiukan.

Silloin, yhtäkkiä, mykkä mies päästi eläimellisen mörähdyksen, syöksyi
lautan reunalle ja suoraa päätä veteen. Toiset kääntyivät katsomaan ja
huomasivat harmahtavan kappaleen, jota, kumma kyllä, virta kuljetti
nopeammin kuin lauttaa. Päällikkö ymmärsi heti, ja toivonsäde valahti
hänen pimeään mieleensä.

— Vene! huudahti hän hiljaa.

Musta-Johnkin näytti kuin virkistyvän ja astui lähemmäs. Vene se siinä
tosiaankin hiljaa liukui ohitse.

Kylmästä kankea uimari läheni sitä kuitenkin sangen hitaasti, ja ennen
pitkää peittyivät sekä alus että mies usvaan. Toiset kuuntelivat
jännittyneinä, mutta kesti kauan, ennenkuin mykkä mies jälleen
jotenkuten äännähti.

— Halloo, tännepäin! huusi päällikkö. Sanoja seurasi syvä hiljaisuus.
Sitten kuului jälleen outo, riutuva äännähdys, kuin vaikerrus, josta
lautalla olevat ymmärsivät, että mykkä mies oli hädässä.

— Tännepäin, tännepäin! kehotti päällikkö uudestaan.

Jälleen pitkä äänettömyys. Sitten kuului hetken aikaa kolinaa, joka
varmaankin johtui siitä, että mela pyörähteli edestakaisin, kun uimari
yritti veneeseen.

— Hän ei pääse sisään, huomautti Musta-John.

Molemmat miehet katsahtivat toisiinsa, ja molempien aivoissa kulki sama
ajatus: mennä apuun. Mutta molemmat käsittivät sen mahdottomaksi. Vielä
kerran kuului heikko kolahdus. Vielä kerran läikähti toivo miesten
sydämissä. Sitten tuli hiljaista, ahdistavan hiljaista...

                                                  ⸻

Nyt näkyi jo selvästi kirkas taivas. Kuin ihmeen kautta oli lautta
kulkemassa pois usvapiiristä, koska sen toisella puolen sumu oheni ja
meren pintaa alkoi näkyä yhä pitemmältä. Ulappa selkeni yhä, ja miehet
tuijottivat uteliaina etäisyyteen, näkyisikö mahdollisesti maata, tai
laivaa, laivaa...

Kun he kokonaan pääsivät pois usvavyöhykkeestä, kiristyi pakkanen
huomattavasti. Varmaankin oli kylmää yli kahdenkymmenen asteen. Kelmeä,
pikemmin kuuta muistuttava, mutta suunnattoman suuri ja reunoiltaan
epäselvä aurinko näytti ikäänkuin pyörivän taivaanrannalla. Vesi
vivahti paikoittain punertavalle, vaikka se muuten kiilsi tyynenä ja
harmaana kuin grafiitti.

Lautta pysyi nyt aivan paikallaan. Virran kohdalla liehui sumu kuin
suunnaton, harmahtava huntu, rajottaen näköalaa. Mataloita, hohtavia
jäävuoria oli siellä täällä, mutta muuta ei mitään, vain toivoton,
ääretön ulappa.

Päällikkö oli jo kauan istunut erään lohkareen päällä. Sitkeä
Musta-John hyppi yhä kuin mieletön, hammasta purren, horjahdellen
väsymyksestä. Hän tajusi, että liikunto oli ainoa tie pelastukseen,
ainoa keino välttää pakkasen hyökkäyksiä.

Päällikkökin kyllä käsitti, että toverinsa oli oikeassa, mutta ei
jaksanut enää, vaan tuijotteli alakuloisena eteensä. Hyvä oli
kuitenkin, että jalkoja oli lakannut kirveltämästä. Niillä ei tuntunut
enää olevan mitään hätää. Hajamielisenä koetti hän niitä käsillään,
mutta säpsähti ja kauhistui. Kummassakaan ei ollut tuntoa.

Ponnistaen kaikkensa alkoi hän hieroa niitä, mutta hänen voimansa
pettivät. Yhä uudestaan ja uudestaan hän yritti, mutta vapisevat kädet
eivät enää totelleet. Silloin hän jätti kaiken, kyynel kiertyi hänen
silmäänsä, mutta hän ei valittanut eikä virkkanut sanaakaan
toverilleen.

Niin kului pitkiä hetkiä. Nälkä alkoi yhä tuntuvammin kiusata miehiä.

Silloin laskeusi suuri parvi kömpelöitä lintuja lautalle.
Otaksuttavasti ne eivät olleet huomanneet miehiä, koska ne tuskin
ennättivät hupaistakaan jäätä, ennenkuin päästivät kirkuvan hätähuudon
ja kiitivät pois samaa tietä. — Musta-John oli kuitenkin saanut yhden
tapetuksi hyljekeihäällään.

Hän avasi veitsellään linnun ja ahmi raakaa lihaa, päällikön seuratessa
häntä himokkain silmin. Saatuaan kyllikseen hän leikkasi pari
viipaletta, pisti ne puukkonsa kärkeen ja toi toverilleen.

— Tuoss’ on, sai hän vaivoin sanotuksi puolijäätyneillä huulillaan,
joille tummaa linnunverta oli hyytynyt.

Kun päällikkö koetti nostaa kättään, huomasi hän kauhukseen, ettei
voinut sitä liikuttaa. Veri pakeni hänen kasvoiltaan, ja hän tuijotti
kuin mieletön toveriaan kasvoihin, voimatta sanoa mitään.

Musta-John ymmärsi hänet väärin, luuli hänen ylpeilevän.

— Eikö kelpaa, piru vieköön. Syö! Luuletko sinä luurankona tyttöä
miellyttäväsi?

Päällikkö, jota Mustan-Johnin katkeruus ei enää loukannut, koetti
hymyillä, mutta hänen hymynsä oli jäätynyttä, sanan oikeassa
merkityksessä. Hän nyökkäsi päällään käsiänsä kohti, ja rinta alkoi
kiihkeämmin kohota ja laskea, kuin tuskan vaikutuksesta.

Silloin Musta-John käsitti, ja kaikki ilkeys katosi tuossa tuokiossa
hänen sydämestään. Nopeasti hän alkoi voimainsa takaa hieroa toverinsa
käsivarsia, mutta tämä antoi päänsä retkahtaa rinnalle ja mutisi tuskin
kuuluvasti:

— Hyödytöntä.

Jonkinlainen liikutus kuvastui Mustan-Johnin tummilla kasvoilla. Hän
lakkasi, tuijotti sanattomana toveriaan, joka näytti vaipuvan
välinpitämättömään, tylsään tilaan, kuin horrokseen...

Musta-John alkoi jälleen kävellä ja hyppiä, ponnistaen viimeiset
voimansa. Outo kammo esti häntä edes vilkaisemasta päällikköön, joka
yhä istui vaieten, kuin torkuksissa. Hän tuijotteli ulapalle, joka
avartui yhtä rannattomana, yhtä tyhjänä ja kalseana kuin tähänkin asti,
herättämättä pienintäkään toivoa...

Illemmällä kuuli Musta-John oudon kahahduksen takanaan, siltä kohdalta,
missä päällikkö istui. Kun hän kääntyi katsomaan, näki hän päällikön
makaavan kaatuneena, ruumis käppyrässä, kasvot kellertävän valjuina ja
silmät ummessa.

Musta-John kumartui koettamaan sydäntä, mutta ruumis oli jo kankea.

Järkensä viimeisillä voimilla tajusi Musta-John mitä nyt oli tehtävä.
Kohmettuneilla käsillään hän riisui vaivalloisesti ja hitaasti kuolleen
aivan alasti, kietoen ympärilleen vainajan vaatteet niin hyvin kuin
taisi. Miten ihmeellistä, häntä alkoi nukuttaa, jalat eivät tahtoneet
mitenkään kantaa. Hän lysähti istumaan aivan ruumiin viereen, vieläpä
suorastaan nojasi kuolleeseen, ja nuokkuessaan siinä, pää hervottomasti
retkallaan, muistutti hän enemmän ryysykasaa kuin ihmistä.

                                                  ⸻

Alkoi tuulla hieman, ja lautta kulki hiljalleen sumua kohden.

Musta-John ei tiennyt enää mitään ajan kulusta, mutta vaistomaisesti
hän ymmärsi taistella unta vastaan. Kun hän oli saapunut jo aivan
sumuvyöhykkeen rajalle, missä mereen painuvan auringon valjut säteet
taittuivat värikkäinä, näki hän merkillisen näyn, joka hetkeksi herätti
hänet horrostilasta.

Aivan hänen edessään, ehkä kymmenen metrin päässä, kaareutui suuri
kehä, joka sisäreunaltaan oli vihertävä, sitten kauniin
oranssinvärinen, sitten karmosiinipunainen, heiketen vähitellen
epämääräiseksi. Se oli sateenkaaren tapainen, muistuttaen Ulloan
ympyrää tai sitä ihmeellistä ilmiötä, jonka Tissandier oli nähnyt Pic du Mindellä
. Tuon suuren kehän keskellä, aivan kuin peilistä, tunsi
Musta-John itsensä. Siellä oli toinen lautta, jonka päällä makasi
ryysyihin hautaantunut ihminen, nojaten sinertävään, käpristyneeseen,
alastomaan ruumiiseen...

Vielä silloin, kun aurinko alkoi hieman kohota merenpinnalta, jonka
päällä se oli seisonut kuin levähtäen, oli Musta-John tajuissaan. Hän
katseli raukein silmin ulapalle, joka aaltoili hiljaa. Selvästi hän
erotti laineiden loiskeen lauttaa vasten. Sumuun hän ei ollutkaan
joutunut, vaan oli kulkeutunut kauas siitä.

Hänessä heräsi outoja mielikuvia ja unelmia. Hän muisteli entisiä
iloisia päiviä, viiniä ja naisia... Sitten pieni, ruskeasilmäinen
kalastajatyttö hymyili hänelle. Kotiinjäänyt mies se nyt silitteli
tytön kiharoita...

Äkkiä pieni, valkea kohta ulapalla sai hänen raukeat silmänsä
terävöitymään. Sydän sykähti, mutta hänellä ei ollut voimaa kohottaa
edes päätään.

— Purjeita, mutisi hän.

Ruskeasilmäinen tyttö hymyili jälleen hänelle. Hänen katseessaan
kuvastui syvä tuska, kun se jäykkänä seurasi valkean esineen liikettä
ulapalla.

— Purjeita, purjeita, yritti hän taaskin kuiskata, mutta ääntä ei enää
syntynyt, silmät vain painuivat vähitellen umpeen.

Laiva siellä todellakin viiletti täysin purjein kotiin päin. Meri
avautui sen ympärillä toivottomana ja harmaana epämääräisessä kalseassa
valossa. Ja kaukana, kaukana siitä keinui aalloilla pieni jäälautta,
jonka päällä näkyi jotakin tummaa, kuin nukkuva hylje.