Suru.

Lääkäri kumarsi lähtiessään myötätuntoisena ja vakavana. Sydänhalvaus
oli sattunut. Kuolema oli ottanut omansa, hän ei voinut muuta kuin
todeta, että henki oli lähtenyt.

Maisteri Törmä jäi seisomaan keskelle huonetta seuraten lääkärin menoa
aivan erikoisella, mutta itsetiedottomalla mielenkiinnolla. Näytti kuin
hän olisi tahtonut huutaa, pidättää poistuvaa, ties mistä syystä,
ehkäpä järjettömässä toivossa, jonka alkava epätoivo synnytti, uskossa,
että apu vielä voisi olla mahdollinen. Mutta ovi painui hiljaa kiinni
ja hän jäi yksin rakastettunsa kanssa, joka lepäsi vuoteella kauniina
kuin eläissäänkin, mutta kylmänä ja kankeana, silmät ummessa, kasvoilla
kuoleman valju jäykkyys.

Kuinka saattoikaan olla mahdollista, että hänen vaimonsa, joka
vastikään oli liikkunut kodin sulona, säteillyt lämpöä ja iloa, nyt
makasi tuossa elottomana? Heidän avioliittonsa oli kestänyt vasta pari kuukautta,
miten voi kylmä, puistattava sini peittää huulet, jotka
äsken punersivat elämänhalua, rakkautta, onnea? Maisteri Törmä ei sitä
todeksi käsittänyt, ei voinut käsittää. Loistihan peili yhtä kirkkaana
kuin ennenkin, kuvastaessaan rakastetun piirteitä, tuoksuivathan kukat
sen edessä kuihtumattomina, hänen kätensä järjestäminä, kuinka saattoi
siis...

Törmä ei osannut selvästi ajatella. Hän näki kuin ahdistavaa unta. Ei
hänen ollut kovin tuskallista, mutta sydämeen patoutui jotakin tylyä ja
raskasta. Kummallinen tyyneys valtasi hänet, ja hän ymmärsi
vaistomaisesti pelätä sitä.

Ilta pimeni. Tuuli vinkui ulkona, kiidätti suuria sadepisaroita rajulla
voimalla ruutuja vasten, hiljeni vähäksi aikaa valittavasti humisemaan
ja sitten jälleen yltyi. Raskaita pilvenmöykkyjä vaelsi juhlallisesti
yli synkkenevän taivaan; kadulla riensi kiireesti muuan yksinäinen
kulkija, sateenvarjonsa suojaan kumartuneena.

Törmä seisoi kauan aikaa liikkumattomana, sitten hän astui jykevin
askelin eteiseen ja veti palttoon ylleen. Hätääntyneen näköinen
palvelustyttö pisti päänsä ovenraosta tuijottaen tuskaisin silmin
isäntäänsä. Törmä ei saanut katsotuksi häneen, vaan kiiruhti ulos.

Mitä katuja hän kulki? Kulkiko kauankin? Sitä hän ei tiennyt. Märät
asfalttikäytävät heijastivat hänen kuvansa, kuin hän olisi kävellyt
jäällä. Ihmisiä riensi hänen ohitseen, taisipa joku tuttava nyökätäkin,
mutta ei se kiinnittänyt hänen huomiotaan. ”Tokkohan se olen todellakin
minä, joka tässä astuskelen?” ajatteli hän itsekseen. Oli niin keveätä.
Aivanhan ilma kantoi häntä. Tuskaa ei hän tuntenut ollenkaan, kurkkua
vain kirvelsi ja kuivasi. — Hän tarkasteli näyteikkunoita, joissa
hänen mielestään oli kovin hauskoja esineitä. Hän kastui likomäräksi,
mutta ei tiennyt siitä mitään.

Eräästä kahvilasta kuului soittoa. Hän pysähtyi oven eteen, epäröi,
astui kuitenkin sisään ja tilasi teetä. Uteliaana hän silmäili
ympärilleen, kaikki näytti hänestä niin vieraalta. ”Minäköhän tässä nyt
istun, minä poika?” ajatteli hän taas, koettaen teeskennellä tuon
itselleen tekemänsä kysymyksen iloiseksi ja huolettomaksi. Turhia,
eihän hän unissaan ollut, sen hän kyllä tiesi... Ennen pitkää tylsä
mielentila valtasi hänet; hän sytytti sikarin, vaikkei itse sitä
huomannut.

Orkesteri alkoi soittaa surullista venäläistä ballaadia. Tavallisella
tuulella ollessaan olisi Törmä pitänyt tuota kappaletta aivan liian
haikeana ja hempeämielisenä, ensi viulun soittajakin tarpeettomasti
nau’utti soitintaan, mutta nyt, nyt se tuotti hänelle ihan ruumiillista
tuskaa. Hänen sydäntään viilsi, kummallisia väreitä kiiti kuin veren
mukana ympäri ruumista. Yhtämittaa täytyi hänen niellä jotakin, joka
pyrki kurkkuun; hän painoi päänsä alas ja tuijotti pöytään sumentunein
silmin... Äkkiä hän tunsi sormissaan kipua. Huomaamattaan oli hän
polttanut sikarinsa loppuun, ja sormiin oli palanut rakkoja. Heti hänen
mielentilansa muuttui. Hän tarkasteli kättään erinomaisella
mielenkiinnolla. ”Jopahan nyt jotakin, sormeni poltin, voi kuitenkin”,
mutisi hän kyynelet silmissä, vaikka oli sisimmässään lohdutettu
tapahtumasta, sillä kirvely teki hyvää. Sangen pian kaikki tämä
kuitenkin unohtui ja hän vaipui jälleen tylsään tilaansa ajattelematta
mitään...

Yhtäkkiä hän uudestaan halusi kuulla äskeistä ballaadia. Sen synnyttämä
tuska, joka taannoin oli kohota yli hänen voimiensa, tuntui nyt
suloiselta hänen mielestään, ja hän himoitsi sitä jälleen. Kun hän
nousi lausuakseen toivomuksensa orkesterin johtajalle, ei kahvilassa
ollut enää ketään, muuan tarjoilijatar vain seisoi hänen vieressään
kasvoilla kärsimätön ihmettely. Valoja jo sammuteltiin. Törmä huomasi
jaloissaan suuren lätäkön, joka oli valunut hänen märistä vaatteistaan.
Häntä hävetti ja hän joutui hämilleen; teekin oli vielä lasissa.
Hetkisen hän epäröi, joi sitten yhdellä siemauksella kylmän teen ja
poistui kiireesti.

Satoi yhä, kadut olivat autioina; hän harhaili päämäärää vailla.
Eräässä kulmauksessa kiintyi hänen huomionsa suureen, kellertävään
ilmotukseen. Tanssiaiset, suuret juhlat, luki hän. Hän nauroi
äänettömästi, suu veltosti puoliavoimia, ja lähti nopeasti astumaan.
Oven lähettyvillä hän säpsähti ja pysähtyi. ”Tokkohan pelkään jotakin?”
mutisi hän, hämärästi tajuten pyrkivänsä piiloon itseltään, tuntiessaan
sydämessään myrskyn enteitä. Hänen raskaitten aivojensa läpi kulki
heikko aavistus siitä, kuinka ulkopuolella omaa itseään hän oli. Mutta
ei hän kuitenkaan väkinäisesti astunut sisään.

Kun hän näki ihmisiä, kahlehti unissakulkijan tylsyys hänet uudelleen.
Aivan tiedottomasti hän meni ravintolan puolelle ja kutsui edeskäypää,
eikä tuo tiedottomuus ollut petosta. Vasta kun edeskäypä kumartaen
kysyi mitä hän tarvitsi, hän ikäänkuin heräsi, huomasi olevansa
sopimattomassa puvussa, tunsi vilua ja tilasi neuvottomana viskyä.
”Olenhan aivan sekaisin. Mitäs minä täältä, mieletön?” ajatteli hän.

Viereisessä pöydässä istui lukuisia herrasmiehiä. Muuan seisoi selin
Törmään, puhuen parrattomalle, kalpealle nuorukaiselle:

— Vai teatteriin. Puhallat poskesi pullolleen, panet tyynyjä vatsasi
päälle ja ihmettelet Falstaffina kunnian hyödyttömyyttä. Tai otat
mustan viitan harteillesi, murheen miinin kasvoillesi ja pohdit
Hamletina ollako vai ei olla...

Törmä tuijotti kauan puhujan hartioihin; ne näyttivät hänestä
tutuilta... Jälleen kuuli hän seisovan miehen sanovan:

— Onnetonko? Tyhjiä. Minä olen rakastunut naiseen, joka on yhden
miehen leski, toisen vaimo ja kolmannen rakastajatar. Mitä te siitä
sanotte? Olen aivan toivoton, sillä mitä voisikaan hän enää olla
minulle. Mutta on minulla onnellinenkin lempi. Tulinen madame
Remy-Martin Frapin Sayer Meukow suo minulle suuteloita, vaikka tosin
lasista. Näkemiin, hyvät herrat, lähden hänen luokseen.

”Sehän on Raunio”, sanoi Törmä itsekseen. Juuri sillä hetkellä Raunio,
lakimies ja Törmän entinen kilpakosija, kääntyi, huomasi Törmän ja tuli
hänen luokseen. Hän oli korkeaotsainen, teräväsilmäinen, ruma mies,
jonka suun ympärillä oli veltto ilme ja jonka vartalo oli käyrä.

— Tekö täällä! Terve tuloa. Entäs rouvanne? huudahti hän ojentaen
kätensä.

Törmä säikähti hirveästi. Hän hapuili sanoja, mutta väriseviltä
huulilta ei kuulunut kuiskettakaan. Hän ei voinut katsoa Raunioon,
jonka silmät tuijottivat häneen kuin tikarit koko pitkän äänettömyyden
ajan.

Visky tuotiin. Törmää inhotti, ja hän sysäsi lasinsa syrjään. Ei hän
olisi mitenkään voinut juoda. Raunion läsnäolo ahdisti häntä.

— Täynnäkö olette? kysyi lakimies ilkeästi.

Törmään koski kipeästi. Hän tunsi punan kohoavan kasvoilleen.

— En ole humalassa, hyvä herra, vastasi hän hillitysti.

— Olettepa! intti Raunio painostaen. Hän kumartui hiukan, tuijotti
Törmään hetken, silmät hehkuvina kuin hiilet. Sitten hän miltei
kuiskasi: — Vastako te nyt tiedätte, että ihminen humaltuu muustakin
kuin viinasta... tuskasta esimerkiksi, kuten te.

Ja lakimies kääntyi lähteäkseen. Törmä tunsi outoa liikutusta, vaikka
Raunion katse kiusasi häntä. Merkillisellä tavalla hän hätääntyi.

— Älkäähän... Miksi te lähdette? Istukaa toki, sai hän sanotuksi.

— No, juokaa! kehotti Raunio ystävällisesti, muuttunein äänin.

Törmä pudisti päätään; häntä inhotti alkoholin hajukin.

Lakimies silmäili häntä hetken vaieten.

— Tulkaa sitten tänne, sanoi hän miltei käskevästi, tarttuen Törmää
käsipuolesta ja puoliväkisin taluttaen hänet tanssisaliin.

Musiikki pauhasi huumaavasti. Seinillä kierteli vihreitä köynnöksiä, ja
erivärisillä paperikoristeilla sälytettyjä nauhoja kulki yli salin.
Lattialla pyöri pareja; ne näyttivät Törmän silmissä häipyvän kuin
sumuun.

— Maisteri Törmä, rouva X, kuuli hän kuin unessa Raunion esittävän, ja
ennenkuin hän oikein sai selville mitä tapahtui, huomasi hän
tanssivansa valssia. Kaikki humisi hänen ympärillään. Hänestä tuntui,
kuin hänen jalkansa eivät olisi ollenkaan koskettaneet permantoa,
olleet hänen omansakaan. Ihmisiä vilisi kuin varjokuvia hänen
ympärillään. Häntä horjutti, eikä hän voinut puhua.

Rouva tuijotti häneen oudoksuen, vetääntyen hänestä mahdollisimman
loitolle.

— Lopettakaamme, olen uuvuksissa, sanoi hän.

Juuri silloin Törmän katse osui Raunion kasvoihin, joilla näytti
karehtivan ilkeä hymy. Rouvan sanat loukkasivat häntä.

— Arvoisa neiti, Yksi ympärys vielä, tehkää mielikseni. En tunne
ketään muita, ja tanssi huvittaa minua.

Rouva rypisti kulmiaan.

— Mutta esittihän tuomari Raunio minut ja näettehän sormukseni. Olette
humalassa! tiuskaisi hän suuttuneena.

— No rouva sitten, suokaa anteeksi.

Melkein väkisin riistäytyi rouva irti ja lehahti pois. Törmä hoippui
Raunion ohi ravintolan puolelle ja istui pöytänsä ääreen. Hänestä oli
kaikki yhdentekevää.

Lakimies tuli takaapäin ja laski kätensä hänen olalleen.

— Lähtekäähän, tulen teitä saattamaan, sanoi hän tummalla äänellään.
Hän oli kovin kalpea, ja hänen kasvoillaan oli vakava, myötätuntoinen
ilme.

Törmä nousi tahdottomasti, aivan kuin lapsi; hänen päähänsä ei
pälkähtänyt vastustamisen mahdollisuuskaan. Viime tingassa hän muisti
maksaa.

He kulkivat pitkän aikaa aivan ääneti sateen piestessä heidän
kasvojaan. Erään lyhdyn luona Raunio äkkiä pysäytti toverinsa, katsoi
häntä terävästi ja sanoi:

— Margit on teitä pettänyt.

Törmä oli luhistua maahan. Hän tuijotti vavisten lakimiestä silmiin;
kauhu kuvastui hänen verettömillä kasvoillaan.

— Hän kuoli, vastasi hän soinnuttomalla äänellä.

Raunio kumartui äkkiä nostaen käden suulleen, kuin olisi häntä
yskittänyt. Sitten hän kääntyi ympäri kuin tuulenkela ja lähti sanaa
sanomatta.

Hetken Törmä seisoi alallaan painaen kädellään sydäntään. Hänen
rintansa kohoili kuin maininki. Hän oli menehtyä tuskaan, joka yhtäkkiä
oli päässyt valloilleen. Kyyneliä kihosi hänen silmiinsä, eikä hän
nähnyt eteensä. Horjuvin askelin hän lähti kulkemaan.

— Margit Margit Margit Margit, valitti hän ääneen, nyyhkyttäen ja
tavantakaa niellen esiinpyrkivää itkua. Muuan vastaantulija kuuli hänen
valituksensa ja pysähtyi. Hän huomasi sen, häpesi, sai vähän hillityksi
itseään ja kiihdytti käyntiään. Ponnistaen kaiken tahtonsa koetti hän
kiinnittää huomionsa ulkonaisiin seikkoihin. Hän tarkasteli talojen
numeroita, lyhtyjä, kadunnimiä. Pitkän aikaa hän laski askeleitaan,
mutta sekaantui aina. Vähitellen hän tyyntyi; häntä alkoi vilustaa...

Tuossa asui hänen vaimonsa ystävätär; sisällä valvottiin vielä,
ikkunasta näkyi valoa. Hän soitti kelloa, tietämättä, että puoliyö oli
jo ohitse; voimakas halu oli hänet vallannut. Neiti tuli itse avaamaan,
peloissaan ja hämmästyneenä. Törmä ei toivottanut edes hyvää iltaa, hän
tuijotti neitoa kasvoihin hämärästi tajuten tulleensa suotta ja
häveten. Vettä tippui lattialle hänen likomärän palttoonsa liepeistä.

— Hyvä Jumala! Mitä sinä ajattelet, äiti nukkuu jo... Mutta mikä sinun
on? Sinähän olet humalassa!

Tytön silmissä oli tuskainen ja hätääntynyt ilme.

— Minäkö? En.

— Mistä sinä tulet? Kasvosihan ovat ihan muuttuneet ja kätesi
sinertävät.

— En tiedä... Niin no, tanssiaisista, jos haluat... Mutta en minä
humalassa ole. Milloin sinä olet nähnyt minut humalassa?

— Entä Margit? Missä Margit on?

Törmän kasvot vääristyivät, hän oli tyrskähtämäisillään itkuun. Sitten
hän alkoi puhua kummallisen kiihkeästi, sysäyksittäin, särkyneellä
äänellä:

— Mitä varten sinä minua kuulustelet? Älä ole sydämetön. Anna minun
istua luonasi vähän aikaa, minun on niin vaikea olla. Tuolla lailla
katsotkin... Minkätähden olet vihoissasi?

Tyttö auttoi palttoon hänen päältään ja vei hänet sisään, ymmärtämättä
syytä hänen käytökseensä, mutta sekavasti aavistaen, että jotakin oli
hullusti.

— Tahdotko mitään, teetä? Sinunhan on vilu.

— Anna olla, vastasi Törmä hiljaa, tehden kädellään ykskaikkisen
liikkeen. Pitkän aikaa hän istui tylsästi tuijottaen eteensä, sanomatta
sanaakaan. Sitten hän kaivoi paperossin taskustaan, pisti sen suuhunsa,
mutta unohti sytyttämisen. Hetken kuluttua hän otti sen jälleen
käteensä ja pudotti sormiensa välistä lattialle itse sitä ollenkaan
huomaamatta.

Tyttö katseli häntä neuvottomana, tietämättä mitä sanoa. Selvästi oli
hänen vieraansa sairas. Hän oli jo aikeessa herättää äitinsä, kun Törmä
kavahti tuolilta kuin heräten.

— Minähän häiritsen sinua. Olet väsyksissä ja menisit nukkumaan...
Hyvästi nyt, älä pahastu, sanoi hän, katse arkana.

— Ei, istu vaan... Sinä olet niin kummallinen tänään, et puhukaan
mitään. Tokkohan olet oikein terve?

— Kyllä minä nyt lähden.

Syntyi hetken vaitiolo.

— Menethän sinä kotia, suoraa päätä, eikö totta?

— Tietysti... Turhia sinä epäilet.

— No hyvästi sitten. Sano Margitille terveisiä. Tulen huomenna häntä
tapaamaan.

Törmä loi tyttöön sameat silmänsä. Yhtäkkiä hän puristi pitelemäänsä
kättä niin lujasti, että toinen oli huudahtaa.

— Margit kuoli tänään, sanoi hän kylmästi ja selkeästi. Ja ennenkuin
tyttö ehti toipua hämmästyksestään, oli hän jo ovesta ulkona. —

Törmä riensi kotia kiireesti, kuin jotakin paeten. Kadulla oli ihmeen
hiljaista ja autiota. Häntä värisytti. Päästyään asuntonsa luo hän
katsahti miltei peloissaan ylös ikkunoihin. Kaikki oli pimeää,
palvelustyttö nukkui tai oli kenties mennyt pois kuollutta peläten.

Törmä avasi varovasti oven ja nousi portaat vaivalloisesti kuin vanhus.
Eteiseen päästyään hän väänsi nopeasti valoa ja riisui vaatteensa.
Ahdistus ja pelko valtasi hänet kokonaan. Hän epäröi, seisoi alallaan
pitkän aikaa, hänestä tuntui mahdottomalta mennä vaimonsa luo. Hän
aikoi jo työhuoneeseensa, mutta peräytyi kuitenkin ja sammutti valon
eteisestä. Hän hapuili pimeässä kuolleen kammion ovelle, avasi sen
vapisevin käsin, sydämensä sykkiessä kiihkeästi. Hänen haparoivat
sormensa löysivät sähkönappulan, mutta hän ei sitä kiertänyt, vaan jäi
kuuntelemaan. Hikihelmiä kihoili hänen otsallaan. Häntä kammotti.

Tuuli tohisi haikeasti ja pitkäveteisesti. Katolta kuului sadeveden
lorina ja peltisen tuuliviirin vihlova vingahtelu. Oli pilkkopimeä.
Yhtäkkiä rupesi hänen korvissaan soimaan sama venäläinen ballaadi,
jonka hän oli kahvilassa kuullut. Hirveä tuska puristi häntä. Hänen
sydäntään poltti kuin tulinen rauta, hän väänsi valoa ja tuijotti
kauhuissaan vuoteelle. Sitten hän syöksyi mielipuolisessa vimmassa
kuolleen luo, vaipui polvilleen hänen viereensä, syleili häntä
käsillään, jotka nytkähtelivät kuin kouristuksessa, suuteli kuoleman
tuskassa hänen huuliaan, silmiään, hiuksiaan.

— Rakastettuni, rakastettuni! Ota minutkin mukaasi. En voi elää ilman
sinua. Vasta kadottaessani sinut minä tunnen, mitä sinussa omistin...
Rakastettuni, rakastettuni.

Hän itki, vääntelehti, valitti ääneen, haparoiden käsillään ilmaa kuin
sokea. Hän kasteli runsailla kyynelillään kuolleen kasvot, suuteli
häntä lukemattomia kertoja, odottaen ihmettä, mielettömyydessään
toivoen sulkeutuneiden silmien vielä aukenevan, kylmien huulten vielä
hymyilevän...

Vähitellen tyyntyi myrsky hänen rinnassaan. Pohjaton väsymys valtasi
hänet. Vihdoin hän nukahti raskaaseen uneen, pää samalla tyynyllä,
millä hänen vaimonsa elottomat kasvot lepäsivät harmahtavina ja
kylminä.