ENSIMÄINEN LUKU

Aakusti ja Emma seisoivat rinnatusten ihan kuin tuomiotaan odottaen
kirkkoherran kansliassa.

Maallisen sielukotelonsa pulleudessa istui kirkkoherra keinutuolissa
sitä hiljaa edestakaisin nytkytellen ja huulet pitkällä imien
viimeisiä haikuja sikaarinpätkästä. Paksu hän oli, kovin paksu.
Naaman lihakset roikkuivat velttoina aivan kuin olisivat päässeet
yläreunastaan paikoittain irti. Vatsa lyllyi kauniisti tuolin
nytkähdyksien mukaan. Tämä hänen ruumiinsa esiintyvin puoli alkoi
heti kaulan alta. Ensin se tasaisesti roikkui rintaluita vastaan,
teki sitten pienen kuopan, mutta alapäässä se levitti itsensä täyteen
voimaansa ja laskeutui lopulta levolle harillaan olevien reisien
päälle.

— Vai niin, vai niin, sanoi kirkkoherra, vai vallan naimisiin?

Aakusti rykäisi, vilkaisi saappaisiinsa, jotka hänen tamineissaan
olivat se ainoa kohta, mikä ei ollut tullut tarkan pyyhkimisen ja
harjaamisen esineeksi ennen pappilaan tuloa.

— Niin, sitähän se olisi.

Hänen ruskettunut naamansa tuli vielä hitusen tummemmaksi, ja otsa,
joka lakin alla oli pysynyt vaaleana, leimahti tulipunaiseksi, jotta
pellavainen, joka taholle haapparoiva tukka näytti entistäänkin
pellavankarvaisemmalta.

— Mitäs morsian tähän sanoo? kysyi kirkkoherra ja, ottaen
varovaisesti peukalon ja keskisormen väliin sikaarinpätkän suustaan,
katsoi Emmaan.

— Kun Aakusti niin tahtoo, niin tahdonhan minäkin, vastasi Emma.

— Niin, niin, nuorenahan naimisiin on mentävä, sanoi kirkkoherra.
Silloin molemmat tasoittuvat toistensa luonteista. Vanhempana
naimisiin mennessä, kun molemmat jo elämän kovassa myllerryksessä
ovat tulleet valmiiksi höylätyiksi, ei aviollinen mukaantuminen
ole helppoa. Silloin on yhdessäolo iankaikkista kihnuttamista,
riidanräiskettä ja pahaa pärinää.

— Kai se niin on, sanoi Aakusti ymmärtämättä laisinkaan, mitä
kirkkoherra tällä puheellaan tarkoitti. Kai herra kirkkoherra sen
asian parhaiten itse tietää.

Vasta ikämiehenä oli kirkkoherra mennyt naimisiin ja tunsi siis
avioliiton kireän puolen erinomaisen hyvin. Kuullessaan Aakustin
vastauksen katsoi hän terävästi mieheen. Mutta kun hän näki hänen
yksitotisen naamansa, hänen kirkkaat, siniset silmänsä, vakavan suun,
jonka ylähuulessa oli vaalea, heikko parranalku, niin hän huomasi,
että mies ei ollut ymmärtänyt, mitä hän sanoi. Aakustista hänen
katseensa siirtyi Emmaan, joka taatipuvussaan seisoi sulhasensa
rinnalla.

— Ei tuolla Aakustilla mikään huono maku ole naista valitessaan,
ajatteli kirkkoherra. Mutta kovin pian Emmakin on muodostunut. Joka
paikka on niin koreasti sisältäpäin pullistunut.

Ja kirkkoherra katseli Emman tasapiirteisiä kasvoja, joita päivän
laikolliseksi polttama, vaalea tukka rajoitti.

Emma koetti kestää kirkkoherran katsetta, mutta silmät eivät pysyneet
yhdessä kohtaa, vaan sirrittivät, ja pää keikahteli levottomana.
Emma odotti kirkkoherran jotain sanovan. Kun sitä ei kuulunut, niin
tyttö tuli levottomaksi, hapueli Aakustin kättä ja naputteli hiljaa
Aakustin etusormeen.

Mutta Aakusti oli huomannut kirkkoherran katseet, ja häntä alkoi se
suututtaa.

— Mitä se siinä tuolla tavoin mulkoilee? ajatteli hän. Luuleeko
hän, että tässä ei ole jaksettu odottaa papin lauseita, vaan on omin
neuvoin menty naimisiin?

Ja se ajatus kismitti Aakustia niin kovasti, että silmiin tuli
kiukkuinen kiilto ja hän rykäisi.

Kirkkoherra vilkaisi Aakustiin; hän oli päättänyt tarkastuksensa.
Hän keinahti tuolissaan pari kertaa oikein lujasti, jotta vatsa
lainehteli niinkuin norja taikina tiinussa sitä liikutellessa.

Vuosi vuodelta oli kirkkoherrassa tullut yhä voimakkaammaksi halu
saada kuulla, miten tällaiset nuoret ihmiset olivat toisensa
löytäneet. Hän kutitteli etusormellaan riippuvia leukalihojaan ja
nauraa narskahti.

— Tässä tapauksessa on aivan varmaan tyttö ”syypää”, sillä minä en
voi ymmärtää, miten tuollainen jörö mies olisi osannut tunnustaa
mitään, ajatteli hän.

Hän tarkasti terävästi Aakustia, vaikka tämä loikin kiukkuisen
katseensa kirkkoherraan.

Aakusti tiesi varsin hyvin, mikä kuulustelu heillä oli edessä, että
he saivat tehdä tiliä siitä, miten olivat kiivenneet avioliiton
partaalle, oliko siinä toinen toistaan lirkuttamalla houkutellut vai
oliko tuupannut, oliko väkisin ajanut vai olivatko yhdessä juosseet.
Mutta Aakusti oli pyhästi päättänyt, että niin kalliita muistoja,
kuin hänellä oli Emmastaan, ei hän kerro kenellekään, ei vaikka
kurkusta ruuvattaisiin.

— Jos se möhömaha ei tyydy niihin vastauksiin, jotka minä hänelle
annan, niin me muutamme toiseen seurakuntaan ja annamme siellä vihkiä
itsemme yhteen, oli hän Emmalle sanonut ennen pappilaan tuloaan.

Niinkuin kahlekoiralla, nähdessään vihamiehensä, karvat nousevat
pystyyn pitkin ruumista, niin tunsi Aakusti sisällään jotain
köyristyvän ja vihaisesti ärisevän.

Samassa tulla tupsahti kirkkoherran ensimäinen kysymys:

— No, kuinka tämä sitten on tapahtunut?

Aakusti mietti oikein jyrkkää kieltävää vastausta, mutta ennenkuin
hän sen ennätti saada suustaan, niin oli Emma jo valmiina tekemään
tiliä. Aivan kuin rippikoulussa, jossa ollaan jo kotona jokaiseen
kysymykseen valmistauduttu, hänkin alkoi:

— Eihän siinä ole mitään tapahtunut. Kun tekee yhteen mieli, niin
tekee mieli. Ja kun Aakustilla on oma torppansa ja kun minäkin kotoa
pääsen milloin tahansa, niin...

Nyt oli Aakustin vastaus valmiina:

— Naimisiin menee jokainen, joka siihen pystyy. Eikä siinä sen
kummempaa ole. Ja onhan se Jumalan käsky.

Kirkkoherra hymähti ja sanoi:

— En minä juuri sitä puolta asiassa tarkoittanut. Senhän te olette
jo rippikoulussa oppineet. Minä tarkoitin tuota hommienne hellää
puolta.

— No, sitä minä, niin totta kuin elän, en aijo hänelle kertoa,
päätti Aakusti. Kysyköön omalta muijaltaan, jos heillä jotain hellää
on ollut koskaan maailmassa, älköönkä tulko sitä tiedustelemaan
toisten ihmisten morsiamilta.

Mutta Emma, joka aina rippikoulussakin oli ollut nöyrä ja kuuliainen,
sanoi:

— Aakustihan se asian on alulle pannut.

— Nono, ärähti Aakusti.

— Kyllä se olit sinä, sanoi vakuuttavasti Emma. Etkö muista sitä
kertaa, jolloin minä menin juottamaan meidän vasikoita, ja sinä tulit
jälestä, ja, juuri kun minä kaasin purtiloon piimää, kutitit minua
kainalon alta.

— Minä en kutitellut sinua kainalon alta, tuiskahti Aakusti.

— Älä niin sano, Aakusti. Ajattelehan nyt oikein lujasti sitä
kertaa. Kyllä sinä, totta määrin, kutitit.

— Kun minä sanon, että minä en kutittanut, niin en minä kutittanut!

Emman sormet tarttuivat Aakustin etusormeen kiinni. Hän alkoi jo
hätääntyä. Mitähän kirkkoherra sanoo, kun he tässä jo papin edessä
alkavat riidellä? Ehkä ei päästäkään vihille.

— Voi, hyvä herra kirkkoherra, kyllä se niin on, vaikka ei Aakusti
sitä enää muista.

— Totta kai minä muistan, minne minä sormeni tuppaan, sanoi Aakusti
ja veti sormensa Emman sormista irti.

— Tietysti sinä siitä sellaisesta suutuit? kysyi kirkkoherra Emmalta.

— Eihän sitä nyt sentään niin heti paikalla suutu, vastasi Emma
ujosti. Minä ajattelin, että ei Aakusti sellaista turhaspäiteen tee,
kyllä sillä on tarkoitus, siinäkin.

— No, hän puhui sitten lähemmin aikeistaan?

— Ei hän sillä kertaa puhunut, sillä äiti huusi minua sisään.

— Koska hän sitten puhui?

— Vasta seuraavana sunnuntaina. Kun minä olin yksinäni kotona, sillä
isä ja äiti olivat kirkossa, näin minä Aakustin tulevan meille. Ja
kun hänellä oli oikein kaulus kaulassa ja pyhäpuku päällään, niin
arvasin minä siitä, että nyt se tulee.

— Ja se tuli?

— Ei se heti tullut. Siinä sitten puheltiin ja oltiin vaiti. Minä
kyllä koetin auttaa, mutta ei sekään tahtonut saada häntä sanomaan
asiaansa.

— Nono, ärähti taas Aakusti.

— Kyllä se varmasti oli sillä tapaa, sanoi Emma ja kääntyi
Aakustiin päin. Ethän sinä puhunut mistään muusta kuin hevosistasi
ja lehmistäsi ja äidistäsi, ja kuinka hyvät teillä on torpan maat.
Mutta kyllä minä sellaisesta puheesta ymmärsin, mitä hän tarkoitti,
ja pidinkin asiaa ainakin omasta puolestani päätettynä.

Aakusti oli niin kiukuissaan, että ei tietänyt, kummalla jalalla
olisi seisonut. Että tuo nainen sillä tavoin meni häntä halventamaan
ihan vieraitten ihmisten edessä, ikäänkuin ei hänessä olisi ollut
oman asiansa ajajaa, vaan täytyisi naisen auttaa! Ja että tuo vanha
jauhosäkki siinä sitten vielä kyselikin kaikenlaisia sellaisia
asioita! Kuuluttakoon ja vihkiköön, se oli hänen asiansa, mutta
mikään muu ei kuulunut hänelle!

— Mitä tarvitsee, mitä tarvitsee hänen tulla kyselemään, millä
tavoin minä olen asiani alkuun pannut, ajatteli Aakusti.

— No, miten siitä sitten selvä tuli? kysyi kirkkoherra.

— Kun me sitten tapasimme seuraavalla kerralla toisemme talon
päivätöitä tekemässä, niin ruokalevon aikana tuli Aakusti minun
viereeni istumaan. Silloin minä sanoin, että on niitä omia maita aina
hauskempi hoitaa kuin vieraan. Siitähän sitten kaikki selvisi. Ja
hyvästi selvisikin.

Kirkkoherra nauraa virskutti itsekseen.

— Ja sitten kai Aakusti tuli helläksi, noin oikein käsiin
kaappaavaksi? kysyi hän.

— Mitä hän siinä olisi niin äkkiä helläksi tullut, sanoi Emma ja
naurahti pikkuruikkuisen. Ottihan se kädestä kiinni ja puristi oikein
lujaa. Kyllä minä silloin kaikki ymmärsin.

— Minä en ottanut kädestä kiinni! sanoi Aakusti tiukasti. Ranteesta
minä otin!

— Niin, ranteesta, mutta aivan tuosta peukalon kohdalta, niin että
olihan se sama kuin kädestä, vakuutti Emma. Ja kättähän rannekin on.

— Jos sinä aijot kertoa kaikki, niin pysy edes asioissa äläkä pane
omiasi.

Aakustin kiukkuinen ääni koski kovasti Emman hellään mieleen, ja hän
koetti kiireimmän kautta parantaa asiaa.

— Minä tulin siitä niin iloiseksi, että olisin hänen kaulaansa
mennyt. Mutta kun minä silloin vielä pelkäsin häntä, niin...

— Älä siinä puhu siitä, mitä aijoit, puhu siitä, mitä teit.

— Kun en minä sitä tohtinut tehdä, niin kutitin minä sormillani
hiukan Aakustin peukaloa.

Aakustin kädet menivät nyrkkiin ja hän puhisi.

— Siitä sitten Aakusti hoksasi, millä mielellä minä olin, sillä hän
katsoi pää kallellaan minuun ja nauroi.

— Ja sitten? kysyi kirkkoherra.

— Mitä siinä sitten sen enempää olisi ollut, vastasi Emma
viattomasti. Me naureskelimme hiukan yhdessä ja menimme sitten
kumpikin töihin.

— Mutta kun seuraavan kerran tapasitte, niin mitä te silloin teitte?

— Silloin me jo puhuimme asioista aivan kuin yhteisistä ainakin.
Tai, enhän minä niistä puhunut, Aakustihan sen teki.

— Mutta eikös Aakusti ole sinua kertaakaan oikein syliin ottanut?
kysyi kirkkoherra.

— Voi, voi, mitä se herra kirkkoherra nyt kaikkia niin tahtoo tietää.

— Totta kai hän sen on tehnyt.

— On kyllä, mutta vasta sitten myöhemmin. Se tuli sillä tapaa,
että Aakusti puheli kerran kovasti kauan talon Hilman kanssa. Eihän
minulla ollut mitään syytä epäillä, että Aakusti menisi Hilman kanssa
yhteen, kun sillä on kierot silmät ja länkkäpolvet, mutta oli sitä
niin ikävä katsella, että minä tulin ihan surulliseksi. Silloin
Aakusti sen lopulta huomasi ja veti minut kovaa kyytiä käsivarresta
riihen taakse. Ja siellä minä rupesin itkemään, ja hän puhui. En minä
muista, mitä hän puhui, sillä minä itkin kovasti. Mutta kun en minä
sanonut mitään, vaikka hän pyysi niin kovasti, että minä edes jotain
sanoisin, niin otti hän minut syliinsä. Eihän sitä siinä sitten enää
joutunut itkemään.

— Ja sinun oli hyvä olla siinä, vai mitä?

— Totta kai siinä hyvä oli olla, vaikka Aakusti puristikin niin
kovaa, että henki ei tahtonut kulkea.

— Ja suutelikos poika yhtä kovasti? Aakusti löi nyrkkinsä toista
kämmentään vastaan ja kiljaisi:

— Puhu sitten yksinäsi, jos tuolla tavoin aijot höpistä!

— Herra jestas, Aakusti, kuinka sinä noin sanot, huusi Emma aivan
onnettomana ja koetti tavoittaa kiinni Aakustiin. Enhän minä ole
sinusta sanonut yhtä ainoata pahaa sanaa.

— Mutta minä en anna minun juttujani kertoa kaikille ihmisille
pilkaksi, sanoi Aakusti ja pudisti Emman irti itsestään.

— Ei pidä suuttua, sanoi kirkkoherra. Eihän tässä ole puhuttu mitään
muuta kuin kauniita ja rakkaita asioita.

— Jollei muulla tavoin kuin tuollaisella kuulustelemisella pääse
naimisiin, niin olkoon sitten koko asia sinään, jääköön mätänemään
kuin laiskan perunat.

Ja ennenkuin kirkkoherra tai Emma oli ennättänyt mitään sanoa, oli
Aakusti paiskannut lakin päähänsä ja mennyt ulos ovesta.

— Voi hyvä Jumala, mikä sille nyt tuli? huusi Emma ja riensi jälestä.

Kirkkoherra antoi tuolilleen aika täytäyksen eteenpäin, jotta hän
pääsi siitä ylös. Sitten hän mennä haapparoi ikkunaan katsomaan.

Siellä meni Aakusti tulista vauhtia eteenpäin, ja Emma jälestä minkä
pääsi.

— Älä jätä, Aakusti, älä jätä! huusi Emma.

Lähteehän sitä ludekin ponnistamaan aika kyytiä karkuun, kun huomaa
ahdistajan sormen lähestyvän, mitä sitten kiukkuinen mies, kun tietää
lempeän naisen tulevan takanaan. Aakusti harppasi, ja Emma tulla
hynttäsi jälestä. Ja korkealle pöllysi kepeä maantien tomu.

Aakusti puhisi kiukkua ja koko ajan puhui puoliääneen itsekseen:

— Enkö minä osaa kosia, enkö? Olenko minä niin huono, etten sitä
osaa tehdä? Mitä hän menee sellaisia valehtelemaan vieraille
ihmisille. Ja jos hän edes valehtelisi, mutta kun panee vielä
omiaan lisää! Ja kaiken lisäksi minun kuulteni. Jos hän pitää minua
niin huonona miehenä, niin mitä tulikaan minun kanssani pappilaan.
Sanokoon mitä muuta tahansa, mutta sen asian minä ainakin panin
alulle. Oikein äkööttää koko juttu minua. Niinkuin en minä naisitta
tulisi elämääni toimeen! Onhan minulla torpassa äiti, joka lypsää
lehmät ja keittää ruokani. Ja hän on vielä terve ja tanakka mummu,
ei siihen kuoleman hammas helpolla pysty. Ja kun hän kerran kuolee,
niin on kai minulla silloin niin paljon rahaa, että minun kannattaa
itselleni pestata piikoja vaikkapa kokonainen tusina. Mitä minä
muijalla teen? Riitelee vielä minun kanssani aamusta iltaan. Eihän
tuo kirkkoherrakaan ole yhtään onnellinen, vaikka sillä onkin muija.
Ja kun minä olen kuullut toisten miesten puhuvan naimisesta, niin
ovat he aina katuneet sitä. Olipa se onni ja taivaan lykky, että tuli
huomaamaan, millainen hölö tuokin Emma on. Kysyy kuka tahansa, niin
kertoo vaikka mitä. Siinä minä seisoin papin edessä ja niin hävetti,
kuin olisi paita päältäni väkisin riisuttu ja minä olisin seisonut
ensimäisen syntymäpäiväni tamineissa.

Hän vilkaisi taakseen katsoakseen, vieläkö Emma juoksi. Siellähän se
raukka tulla viuhkasi tietä pitkin ja huusi.

— Huuda vaan, en minä kuule! mökisi Aakusti. Että minä olisin
kutitellut häntä kainalon alta. Kun minä sormellani pistin
olkapäähän, en muuta. Ja mennä sitten hokottamaan, että minä kutitin!
Totta kai minä tiedän, mitä on sormella pistäminen ja kutittaminen.
Ja vaikka olisinkin kutittanut, sillä on Emma niin korea tyttö, että
sitä tekee kenen tahansa mieli kutittaa, niin mitä se kirkkoherraan
kuului! Ei kai jokaisesta syyhyttämisestä hänelle tiliä tarvitse
tehdä? On sekin kirkonmies, mokomakin!

Hän pisti kätensä housuntaskuun ja yritti laulaa rekiveisua. Mutta
ääni ei ottanut kulkeakseen kurkussa.

— Mitä minä tässä maantiellä rupean mölisemään, ajatteli hän. Kun
ei kerran ääni oikein kulje, niin parasta on pitää nuotit ja laulut
sydämessään.

Vielä kerran hän katsahti taakseen ja silloin hän näki Emman
kääntyneen ja kävelevän takaisin päin.

— Sinne se kyökkä nyt menee, ajatteli Aakusti. Olipa hyvä, ettei
kotiani asti tullut. Mutta olisi hän sentään saanut kiltisti tulla
minulta anteeksi pyytämään, kun sillä tavoin oli minua häväissyt.
Mutta mistä hän olisi tietänyt, kuinka ollaan ihmisiksi. Pankaamme
se naisen huonon älyn ja itsepäisyyden laskuun. Eihän nainen
ymmärrä ollenkaan, että mies suuttuu, kun syyttä suotta puhuu
kutittelemisesta ja muusta sellaisesta.

Ja Aakusti hyppäsi aidan yli ja alkoi metsäpolkua oikaista torppaansa
kohden. Koko matkan hän keitti kiukkua ja etsi yhä uusia moitteen
syitä puolustaakseen pappilasta-karkaamistaan.

Kun hän lähestyi kotiaan, kartutti hänen suuttumistaan se, ettei hän
keksinyt mitään kunnollista syytä, jolla olisi kaiken selittänyt
äidilleen. Ja hamasta lapsuudestaan asti oli hän kaikesta kertonut
äidilleen. Tämänkin pulan hän laski Emman viaksi. Jollei hän sillä
tavoin olisi lörpötellyt pappilassa, niin ei hänkään, Aakusti, olisi
nyt niin perin tukalassa asemassa.

— Jollei muu auta, niin minä karjaisen äidille, että hän pitäköön
suunsa kiinni, ajatteli Aakusti, ja sellainen jykevä päätös rauhoitti
hänen mieltään.

Kun Aakusti astui torpan nurkan takaa ja kääntyi menemään sisään,
niin hän näki, että äiti oli sillä aikaa hakannut kaksi kaunista
koivua ja pystyttänyt ne oven molemmin puolin. Porstuan permannolla
oli katajanoksia, ja kun hän kiukusta punaisena avasi tuvan oven,
näki hän kaikkialle tuvan seinien rakoihin pistetyn kukkia. Aivan
kuin kuulutuksenottopäivänä ainakin.

Eevastiina, Aakustin äiti, kantoi juuri paraillaan kahvipannua
pöytään, kun kuuli poikansa tulevan ovesta sisään. Hän oli nurkan
takana pyhäpukimissaan kivellä istuen odotellut poikansa tuloa
tarjotakseen heti hänelle kahvit.

— No, millaista oli? kysyi Eevastiina.

Mutta kun hän katsoi poikansa kasvoihin, tiesi hän, että puheen
tappi istui lujassa kiinni. Hän tunsi niin erinomaisen hyvin tuon
kiukkuisen sonnin puskupäisyyden, muisti sen miehestään. Sellainen
hänkin oli ollut silloin, kun sisu oli yhtenä palavana pikipallona,
joka loikki ja hyppeli miehen sisällä ja pakotti hänet luikkaamaan
ja mekastamaan. Silloin oli viisainta ollut, että hän, Eevastiina,
oli pysynyt hiljaa ja hissuksiin, sillä muuten oli miehen kämmen
läjähtänyt selkään ja toisinaan oli koura tukkaakin vääntänyt. Mutta
kun hän aikansa oli saanut jurottaa ja kiukkuansa puhista, niin oli
hän lopulta tullut tasamielisenä vaimonsa luo ja kertonut alkusyyt ja
perustukset huonoon mielenlaatuunsa.

Aakusti häpesi äitiään, sillä kyllä hän ymmärsi kahvipannun
tarkoituksen ja koivujen pystyttämisen oven pieleen, ja tämä häpeän
tunne lisäsi vain hänen sisunsa tavatonta temmellystä. Hän heitti
lakkinsa nurkkaan oven pieleen, heitti sellaisella kyydillä, että
kissa, joka juuri oli siellä ottamassa pientä päivälepoaan, singahti
korkealle ilmaan ja karkasi ovesta ulos. Sitten hän meni pöydän
ääreen, kaatoi kahvia kuppiin niin äkäisesti, että sitä meni laidan
yli ja täytti vadin. Sitten sieppasi hän sokuripalan, puraisi suu
väärässä, niinkuin rautanaula olisi ollut hampaitten välissä,
kaatoi kahvin vadilta suuhunsa ja antoi sen luistaa kurkusta alas
välittämättä sen kuumuudesta. Tuntui niin suloiselta, kun johonkin
paikkaan ruumista koski kipeästi.

Siinä hän istui ja mulkoili kiukusta veristävillä silmillään eteensä,
ei puhunut halaistua sanaa, tarrasi vain silmänsä vastaisella
seinällä raossa olevaan pihlajanoksaan. Se rako oli hänelle hyvin
tuttu. Siinä hän pienenä poikana oli puukkoaan pitänyt ja siinä hän
oli ajatellut poikansakin kerran pitävän miehen kynnen jatkoa, ensin
pientä tynkää, sitten yhä suurempaa, jonka hän, isä, takoisi omalle
pojalleen. Tätä seikkaa oli hän monasti jo ajatellut, ja silloin
oli aina veri niin somasti leiskahdellut ruumiissa ja hivelevä hiki
kirkkaina helminä pursunut hiusmarrosta. Nyt sekin ilo oli otettu
pois! Ja kaiken senkin oli tuo nainen tehnyt tyhjäksi!

Ja hän ajatteli tuota poikaansa, tuota pikkuista nappulaa, jolla
olisi ollut isän pellavainen tukka, pyöreä naama ja aivan samanlainen
pystyssä törröttävä nenä. Ja että sekin oli kuivunut kokoon, se oli
kokonaan Emman syy.

Lyödä olisi hän tahtonut sellaista naista, lyödä niin, että luut
olisivat rutisseet ja nahka ryppyisenä retkottanut joka paikassa
ruumista.

Eevastiina ei kauaakaan katsellut poikansa kiukkuista muotoa. Hän
alkoi hyöriä takan luona. Hän kävi porstuan toisella puolella ja toi
mitä toikaan. Sekoitteli jotain vadissa. Kohta kuului voin kärinä
paistinpannussa. Sitten kuului vihainen pihahdus, joka laimeni ja
tasaisesti protkotti. Vähän ajan päästä kuului uusi lyhempi pihahdus,
ja sitten otettiin pannusta jotain pois.

Makea käry lainehti lieden luota Aakustin nokkaan ja teki mielen
lempeämmäksi.

Jos naiset olisivat kaikki sellaisia kuin tuokin hänen äitinsä,
niin mikäs ihme olisi elää heidän kanssaan sovussa ja rauhassa.
Aina hän oli puuhassa ja touhussa, tuskin koskaan söikään ja
tuskin koskaan nukkuikaan, niin hän vain hommasi ja hääräsi talon
puolesta ja kaikessa ajatteli poikansa parasta. Nytkin hän siellä
varmasti paistoi jotain oikein hyvää pojalleen, jotta hänen mielensä
tasaantuisi. Itkeä olisi tehnyt mieli, mutta kiukku kouri vielä
kovasti sisua.

Eevastiina pyrähti pöydän luo, otti hyppysiinsä sokurirasiasta pari
palasta ja palasi oven luo. Siellä hän pani palaset rievun sisään
ja alkoi niitä nuijalla survoa rikki. Kuinka hauskasti rutisi ja
ritisikään sokuri äidin painellessa palasia nuijalla!

Eevastiina ripotti sokurin pannukakkujen päälle lautaselle ja toi sen
Aakustin eteen.

— Syö nyt, sanoi hän. Sattui olemaan kotona aineita, niin laitoin
pois happanemasta.

Aakusti ei kehdannut katsoa äitiään silmiin, niin häntä hävetti.
Hän pisti paksut sormensa lautaselle, kääri siinä pannukakun yhteen
kasaan ja ajoi sen suuhunsa. Makoinen se oli, mutta vaikeasti se meni
kurkusta alas. Kurkku tuntui niin ahtaalta ja karkealta.

Äiti seisoi kauempana ja katseli poikansa syömistä.

— Syö nyt toinenkin! sanoi hän.

Aakusti otti toisenkin pannukakun ja pisti sen suuhunsa.

Sen tehtyään hän nousi penkiltä ja meni ulos ovesta. Tuvan oven
vierestä hän otti limot ja heitti ne aidan yli karjapihaan. Sitten
hän meni navetan ylisille, heitti takin yltään ja heittäytyi heiniin
nukkumaan.

Suloisena tuli uni, upotti miehen aivan kuin syvään kuoppaan, kietoi
siellä pauloihinsa ja sammutti kiukun polttavan tulen.

Eevastiina kurkkaili tuvan ovesta poikansa tekoja. Kun hän näki
Aakustin kiipeävän navetan parvelle, meni hän porstuan toisella
puolella olevaan kamariin, palasi sieltä arkivaatteisiin puettuna.
Sitten otti hän kiulun ja sangon käteensä ja meni lypsämään torpan
lehmiä.

Kun hän palasi tältä toimitukselta, jätti hän maidon tuvan portaille!
ja asteli varovaisesti navettaan. Siellä hän kuulosteli parvelle
päin. Suu levisi koreaan hymyyn.

— Kyllä se poika siitä selviää, koska se jo kuorsaa. Kyllä uni
mielen tasoittaa!

TOINEN LUKU

Aamu oli laskeutunut ryntäilleen maan yli. Kirkkaana loisti kaste
aamun viileänä vuoteena, ja yöksi umpeen menneet kukkaset aukenivat
lämpimiä rintoja vastaan. Taivas levitti aamun yli loistavansinisen
vaippansa, johon puhtaanvalkoiset pilvet olivat kirjailleet outoja
kuosejaan. Ja aamu leikki luonnon kanssa, leikki niinkuin maassa
lepäävä lapsi leikkii korsilla ja kukkasilla. Hellästi hyväili se
kaikkea. Minne tahansa se koskikin, kaikki muuttui kauniiksi ja
kullankarvaiseksi. Vanha torpan seinä loisti aivan kuin uusista
hirsistä laadittuna, oven edessä oleva hiekka kimalteli tuhansissa
pienissä välkkeissä. Joka korren sivu oli hopeaa, joka puun kylki
kultaa. Yksin karjapihassakin sinne katkotut havun oksat muuttuivat
kirkkaankeltaisiksi.

Koko avara luonto oli pyörryttävän ilon vallassa. Linnut unohtivat
ruuanetsintä-matkansa, ne tahtoivat laululla alkaa päivän. Ja niiden
kirkas riemu täytti niin kokonaan kaiken, että vanha Eevastiinakin,
mennessään talon askareihin, hetkiseksi seisahtui kuuntelemaan ja
aivan huomaamattaan pani kätensä ristiin.

Kun Aakusti heräsi ja laskeutui alas navetan parvelta, niin tuntui
miehen rinnassa sellainen tuska kuin olisi pihdeillä pidelty.

Hänen täytyi saada tehdä nyt työtä, huhkia ja rehkiä niin, että
ajatus ei siinä mylläkässä päässyt yhtään tempomaan. Mutta mitä työtä
hän olisi tehnyt? Olihan nyt se aika kesästä, jolloin ei mitään
tärkeätä työtä maamiehellä ole, jolloin hän vain odottaa entisen työn
hedelmiä.

Hän asteli häveten aamun iloisuutta tupaan, päästäksensä sinne
varjoon. Hän oli iloinen siitä, että äiti oli tuvasta poissa. Aakusti
seisoi keskellä permantoa ja katseli, mistä saisi jotain työkseen.
Silmänsä osuivat silloin katossa parrujen päällä oleviin, kuivumaan
pantuihin lautoihin.

Tuollahan oli katajapuutakin! Aakusti otti ne alas. Kovasti olivatkin
jo tulleet kuiviksi. Siinä niitä tunnustellessaan muisti Aakusti,
miksi hän nekin oli sinne asettanut. Niistähän hän oli aikonut
tehdä Emmalle viilipytyn. Voi, voi kuitenkin, nyt sekin pytty jää
tekemättä, vaikka näin hyvät ainekset olisi ihan sitä varten. Mutta
miksi jäisi? Voisihan hän sen tehdä yhtäkaikki. Siinähän olisi
ainakin työ, jota hän kaipasi.

Kun Eevastiina palasi tupaan, oli Aakusti jo täydessä höyläämisen
touhussa.

Äiti vilkaisi poikansa töihin. Eihän talossa ollut mitään puutetta
viilipytyistä, ja olihan tämä aikakin jokseenkin sopimaton niiden
valmistamiseen, talvellahan sellaisia tehdään, mutta kun työ näytti
olevan pojan mielelle huojennukseksi, niin mitä hän sitä sitten olisi
suotta estänyt.

Ja että tämä työ oli todellakin Aakustille rakas, sen huomasi
Eevastiina, kun Aakusti loi katseen häneen. Eilinen vihainen välke
oli poissa, ja silmissä oli entinen lempeä, sininen loisto.

— Veistelköön viilipyttyä, ajatteli Eevastiina, koska se näyttää
häntä rauhoittavan. Ihan varmaan on hänen ja Emman väliin tullut
jotain kommelluksia, mutta mitä siitä, kyllähän sellaiset aina
nuorten välillä tasaantuvat. Lepytellään, niin kyllä tasaantuu.
Lepytellenhän lehmäkin lypsää.

Ja hikipäässä Aakusti tuvassa höyläsi ja veisteli viilipytyn aineksia.

                                                  ⸻

Emma ei ollut kotonaan osannut olla, kun oli täytynyt kertoa Aakustin
jättäneen kaiken, vaan oli mennyt Syrjälän taloon, jonka alainen
hänen kotitorppansa oli. Täällä hän juuri paraillaan oli kaivolla
vettä ammentamassa, ja siinä alakuloisena huokaili oman elämänsä
suurta surkeutta, kun kuuli äänen maantieltä:

— Likka, likka, tules auttamaan!

Emma katsahti maantielle päin. Tuttu oli Emmalle valakka, joka
rattaita veti, ja tuttu rattailla istuva noin kuudenkymmenenvuotias,
punanaamainen mies.

Mutta tunsi tulijakin Emman heti, kun tämä kääntyi häneen päin.

— Kas, Emmahan se on, huudahti ukko. Kyllä minä sitä selkämystää
tunnustelin ja ajattelin, että olisikohan Emma täällä, mutta en ollut
ihan varma siitä. Autahan minua alas rattailta. Nämä pärpänstikkelini
ovat viime aikoina tulleet niin kovin hölliksi, etteivät tahdo
oikealla tavalla heilua.

Emma tuki miestä hänen kiivetessään alas rattailta.

— Minne, herran tähden, Janne-setä nyt on menossa? huusi Emma.

— En minä ole menossa, tulossa minä olen, tulossa ihan kuin
taivaallinen riemu syntiselle, vastasi Janne-sedäksi nimitetty mies.

Hän sieppasi heti Emmaa molemmin käsin korvista kiinni ja suuteli
häntä.

— No, ei ole noin lämmintä suuta taas osunut minun tielleni pitkään
aikaan, sanoi hän.

— Vanha ihminen, olkaahan siinä nyt hiljaa ja siivolla, sanoi Emma,
joka ei kuitenkaan voinut olla nauramatta.

— Pitäisikö minun vielä hiljaakin olla, kun on aivan haudan nurkkien
kohdalla. Ei, vasta sitten, kun olen saanut puupalttoon päälleni,
minä aijon olla alallani.

Hän tarttui hevosen suitsiin ja toi ajoneuvot portista sisään.

Janne Nakkila, eli, kuten häntä tavallisesti nimitettiin, Janne-setä,
oli keskiruumiin kohdalta jokseenkin lihava. Vatsa nousi kauniina
töyrynä eteenpäin, mutta jalat letkottivat hervottomina niiden
alapuolella. Naama oli punakka, silmät suuret ja hiukan ulkonevat,
tukka oli päälaelta hyvin harventunut. Hän oli ollut maakauppiaana,
oli vaurastunut ja eräänä päivänä myynyt liikkeensä hyvillä ehdoilla
toiselle. Nyt hän eli koroillaan ja vietti aikaansa kulkemalla
sukulaisesta sukulaiseen.

— Onko talon väki kotona? Missä Matti ja Miina ovat?

— Eivät ole kotona tällä haavaa, vastasi Emma. Isäntä läksi
naapuriin heti, kun emäntä ajoi kirkonkylään.

— Henkäisyn hetki Matille, arvaahan sen!

Kun hevonen oli saatu valjaista pois ja rattaat kuljetettu tallin
viereen, niin Janne istahti varjoon keinulaudalle talon seinäviereen
ja kuivaili otsaansa.

Emma vei vesisangon tupaan ja palasi sitten Jannen viereen istumaan.

— Mitäs sedälle on kuulunut?

— Minulle kuuluu aina hyvää kuumalla ilmalla. Silloin ei pääse tuo
kirottu luuvalo ruumistani kopristamaan ja suoniani ruuvaamaan.

— Yhäkö se vaan on olemassa?

— Ennen se oli paikallinen, nyt se on yleinen, muuta erotusta siinä
ei ole. Ensin se oli selässä, sitten niskassa, sitten käsivarsissa
ja sitten jaloissa. Ja kun se näin oli muokannut itselleen koko
minun syntisen ruumiini aivan pehmeäksi, oli kaivanut ihan kuin
sika kärsällään itselleen multaan kuopan, niin laskeutui se oikein
makaamaan minun ruumiiseeni. Ja kun nyt vain hiukankaan tuntee vetoa,
niin silloin sitä jymy on minun ruumiissani. Päähän ja järkeen ei se
sentään ulotu. Mutta sinä, mitenkäs maailma sinua kieputtaa? Joko
rakkaus on sydäntä kiristänyt?

Emman herkkä mieli retkahti heti alas tämän kuullessaan, ja hän alkoi
itkeä pillittää.

— Aijai, sanoi Janne. Ettei vain olisi jotain sekamelskaa tullut.
Kerrohan minulle kaikki.

— Ei se kertomisesta parane.

— Kaikki kertomisesta paranee. Ei ole sellaista asiaa, jota ei
puhumalla voisi selittää, sillä sanan voima se kaiken tyyrää. Kyllä
minä sen tiedän. Onko se kuka?

— Se on se Lahdenperän Aakusti.

— Kuka se sellainen on? Olenko minä sitä miestä koskaan nähnyt?

— Kyllä te olette nähnyt.

— Minäkö?

— Aivan varmasti.

— Missä?

— Se on se sama mies, joka viime kesänä antoi teille korvapuustin,
kun tulitte minua suutelemaan.

— Se on hävytön mies, kyllä minä hänet nyt muistan. Se tahtoo
sanoa, hän oli hävytön mies, mutta voi nyt olla hyvinkin siivo.
Että hän minua silloin löi, oli jonkinmoista villitystä. Kyllä
minä tiedän, että nuoret miehet ovat nykyään sellaisia. Ne eivät
tahdo antaa vanhojen miesten tulla ollenkaan nuorten tyttöjen tykö.
Toista se oli minun kultaisessa nuoruudessani, silloin väistyttiin
aina, kun vanhempi mies tuli joukkoon. No, se sellainen tulee
paljosta sanomalehtien lukemisesta. Ne panevat kapinanhengen miehen
sisälmyksiä kiertämään. Vai se mies se nyt on. Kyllä muistan. Se on
hyvin tuiman näköinen ja sillä on aivan pystyssä seisova harjastukka,
eikä turpajouhia sillä ole laisinkaan naamassa. No, eikö hän huoli
sinusta?

— Kyllä se siltä ensin näytti, että hän huolisi.

— Mutta mikä sitten tuli?

— Kun me eilen menimme pappilaan ottamaan kuulutuskirjaa, niin läksi
hän kesken pois.

— Ihan noin vaan yhtäkkiä, sanoi Janne ja löi kätensä yhteen.

— Ihan äkkiä.

— Kyllä silloin on röyhkeys suuri, kun pappilasta kehtaa lähteä.
Sinullahan on siis kaikki mullin mallin ja elämä edestakaisin. Ja
mistä syystä hän läksi?

Emma kertoi koko jutun juurta jaksaen Jannelle. Kun se oli loppunut,
katseli Janne vähän aikaa pää kallellaan Emmaan ja sanoi:

— Olenhan minä aina sitä sanonut, että tappelua se rakkaus on.
Tämän seikan me havaitsemme luonnossakin tapahtuvaksi, kuten
esimerkiksi kissoissa. Mutta jota kovempi kamppaus, sitä lujempi
rakkaus, sen minä tiedän. Tämä on nyt niitä asioita, joissa minä olen
aivan kotonani. Siihen aikaan kun minulla vielä oli kauppapuoti,
tulivat pojat ostamaan minulta sormuksia tytöilleen. Toisinaan
tapahtui, että poika tulikin tuomaan sormustaan takaisin, jolloin
minä otin asiasta kiinni. Ja sen minä sanon, että ei kertaakaan
niinä kolmenakymmenenäviitenä vuotena, joina minä olin kauppiaana,
ole tapahtunut sellaista, että tuollainen sormus ei sitten olisi
kelvannut, kun minä otin asian hoteisiini.

— Voi, voi, jos te ottaisitte tämänkin asian hoteisiinne, sanoi Emma.

— Tietysti minä sen otan. Ja sen minä sanon, että kyllä minä sen
miehen tänne vielä kuljetan, jollei muuten niin korvista.

— Ei, ei, ei hänelle saa olla kova. Hän on sellainen, että hän
suuttuu niin kovasti pian ja nostaa silloin tavattoman melun. Häntä
pitää koreasti puhutella.

— Tiedä, että en minä ole kellarista kotoisin. Kun minä hänelle
selitän, mitä rakkaus oikeastaan on, niin sitten on ihme ja kumma,
ellei hän juokse sinun luoksesi, vakuutti Janne.

— Niin, kun te sen hänelle selittäisitte. Hän uskoo, että rakkaus on
sellaista, miksi hän sen näkee, tuollaista äkeätä. Mutta onhan sitä
muutakin kuin hänenlaatuistaan rakkautta.

— On, on, rakkautta on niin montaa sorttia, että ei siitä
järjestystä tiedä muu kuin se, joka on tottunut hoitamaan
sekatavarakauppaa. Missä se villitty mies nyt on?

— Hän meni kotiaan. Missä hän muuallakaan olisi.

— Onko sinne pitkäkin matka?

— Maantietä myöten on hyvinkin pitkä ja tie sinne on kovin huonoa.
Mutta kun menee oikotietä, niin on ykskaks siellä.

— Rakastavaisia ja kuolevaisia on heti autettava, se on ollut minun
elämänohjeeni. Minä menen heti paikalla.

— Mutta jaksatteko, kun juuri vastikään tulitte?

— Ei se tee mitään. Ei tällaisessa asiassa sitä saa ajatella.
Muista, mitä laupias samarialainen teki. Tule viemään minua tuolle
oikotielle, niin minä menen suoraa päätä. Ja ellei hän vielä tänä
iltana konttaa sinun edessäsi ja koreasti rukoile anteeksi, niin minä
en ole minä. Sillä katsohan, tyttöseni, kyllä minä tiedän, mitä minä
maailmassa saan aikaan.

                                                  ⸻

Kun Janne oli päässyt metsäpolulle ja asteli Aakustin mökkiä kohden,
niin hän tiellä puheli itsekseen:

— Nyt sitä maailma taas saa nähdä, mitä sanan voima saa aikaan. Sana
ja sen voima, se on sentään se keskusta, se napa, jonka ympärillä
me kiepumme. Mitä olisikaan maailma, ellei meillä sanaa olisi?
Minä kysyn itseltäni vielä kerran, mitä olisi maailma? Ja minä
vastaan: erämaa se olisi, jossa me kulkisimme ympäri ja mölisisimme
toisillemme. Siinä me sitten tappaisimme toisiamme ihan kuin ajan
kuluksi, ilman että kuoleva tietäisikään, mistä syystä hän on
henkensä menettänyt. Toista se on, kun sanalla ensin kaikki tuodaan
ilmi. Kuinka ankarasti minä olenkaan toivonut sitä hetkeä, jolloin
saisin olla oikeassa taistelussa ja sanan kautta saisin hankkia
itselleni voiton. Minä olen usein ajatellut sitä suurta Rooman
miestä, jonka nimeä minä en tällä haavaa muista, mutta
joka oli kuuluisa tavattomasta puhumisestaan. Niin, häntä minä olen
ajatellut ja olen mielessäni istunut Rooman senaatissa ja ajanut
asioita, en mitään tavallisia tappelu- ja käräjäasioita, vaan suuria
valtakunnan asioita, joista miljoonien kohtalo riippuu aivan kuin
hämähäkki riippuu ruumiinsa perästä tulevasta hienosta langasta.
Silloin minä olen puhellut itsekseni, ja kun väittelyn kuumuudessa
sitten vihdoin olen huomannut voiton tulevan minun puolelleni,
niin olen minä tuntenut, miten rintani on onnesta ja suloisesta
väristyksestä pullistunut. Silloin minä olen ollut rikas. Niin,
rikas minä olen ollut. Sellaista se sana ja sanan käyttäminen tekee.
Enhän minä ole oikealla paikallani, kun kaiken elämäni ja sen suuren
lahjan, joka minulle on annettu, olen kätkenyt tänne syrjäiseen
Hämeeseen. Mutta mitä siitä, täällä minä olen kuitenkin se, joka
kaiken määrää! Ja minä muistan taas erästä roomalaista herraa, jonka
nimeä minä nyt en muista, joka sanoisi minun sijassani: Mieluimmin
ensimäinen vaikka Kuhmalahdella kuin toinen Tampereella!

Jannen astunta tuli reippaammaksi, kun hän ajatteli sitä suurta
voimaa, joka hänelle oli annettu puheen ihmeellisen lahjan kautta.

Hiljainen oli keskipäivän paahteessa metsä, siellä täällä puiden
varjoisessa siimeksessä kimalteli lehti, johon auringon säde osui.

Jannen mieli pehmeni, hän seisahtui, katseli ympärilleen ja sanoi:

— Hulluja ne ovat, jotka täältä lähtevät pois ja asettuvat
kaupunkiin. Ei heillä siellä ole edessään sitä, mikä minun silmieni
edessä nytkin koreilee. Niin, korea on luonto, korea kuin morsian,
joka ylkäänsä odottaa ja silmä kirkasna katselee häneen ja onnen
kyynel heruu poskelle, josta sitä ei häveten pyyhkäistä pois. Tässä
pitäisi oikein seisahtua ja kukkanen kädessä ja pää paljaana veisata
suvivirttä. Tai miksi en päästäisi runosuontani auki ja tekisi itse
viisua metsästä ja sen suloisuudesta? Mutta eihän minulla nyt ole
aikaa sellaiseen, sillä rakkaus ajaa minua eteenpäin.

Näin mietiskellen ja tuumaillen Janne saapui torpalle. Hän riensi
heti sisään. Kun hän näki Aakustin kovassa touhussa höyläpenkin
luona, niin hän ajatteli:

— Kova sisu sillä miehellä on, kun sellaisten hirmutekojensa jälkeen
tekee työtä eikä istu mieli monenkarvaisena loukossa ihmettelemässä
omaa huonouttaan. Mutta toista tästä tulee, ihan toista, sen minä
vannon, kun minä hänelle näytän, millainen jumalan mieliharmi hän on.

Janne astui lähemmäksi.

— Päivää! tiuskaisi hän.

— Jumal’ antakoon! vastasi Aakusti.

— Minä tulen tänne tämän nuoren miehen luo Emman asiassa, sanoi
Janne painokkaasti ja seisoi sääret hajallaan ja kädet kupeellaan
Aakustin edessä.

Aakusti sävähti tulipunaiseksi.

— Herranen aika kuitenkin, ajatteli hän. Onkohan Emmalle tapahtunut
jotain pahaa, kun noin vartavasten tullaan minun luokseni. Ettei vain
ole hypännyt veteen, sillä kun on niin hellä mieli ja pehmeä sydän.

Hän tunsi itsensä perin avuttomaksi luodessaan katseen Janneen.

Mutta Janne huomasi miehen aran muodon ja silloin hän paukautti
hänelle vasten naamaa:

— Tiedätkö sinä, mitä olet tehnyt? Sinä olet sen tytön kanssa
menetellyt aivan niin kuin sinulla ei olisi hajuakaan kunniasta ja
muusta hyvästä tässä maailmassa, vaan olisit ihan kirkkaasti omien
halujesi ja kiukkuisen sisusi orja. Tiedätkö, missä tilassa Emma nyt
on? Oletko sitä edes ajatellutkaan? Hän on ihan kuin päällepoljettu
ahven! Niin tämä tapaus on häneen koskenut!

Aakustin mieleen nousi lämmin laine. Emma eli, vähät silloin kaikesta
muusta! Vähät siitäkin, vaikka hän olisi ihan kuin poljettu ahven,
kyllä hän, Aakusti, taas tekee kaikki hyväksi. Hän kääntyi entistään
suuremmalla innolla työhön.

Janne oli odottanut aivan toista, oli luullut miehen lyykistyvän
kokoon, jolloin hän sitten sanan suloisella voiteella saa
parantaa kaiken, vakuuttaa, että kyllä tyttölapsi aina parantuu
sydämensurusta, kun poika lähelle tulee. Mutta nyt tuo mies olikin
tarttunut työhönsä aivan kuin hänellä ei olisi mitään tekemistä koko
asian kanssa.

— Minä huomaan ja kauhukseni sen havaitsen, että sinulla ei
ole harmaata aavistustakaan siitä, mitä rakkaus on ja mihin se
velvoittaa, sanoi Janne, joka huomasi sanan pyhän viljelemisen hetken
tulleen.

— Onhan tuota aavistettu ja onhan tuota tiedetty, vastasi Aakusti.

Jannen sielu oikein pihahti.

— Aavistettu! sanot sinä. Kyllä minä tiedän, millaista teidän
nuorten miesten rakkaus on nykymaailman aikaan. Kiliseviä kulkusia
te olette, ette yhtään mitään muuta! Mutta minä sanon sinulle, mitä
rakkaus on. Kun minä tänään ajoin maantiellä ja seisautin valakkani
juomaan, niin kuulin miten sammakot rapakossa kurnuttivat. Siinä
oli rakkautta! Siellä ne rapakossa laulelivat toisilleen niin
hellästi, että minun mieleni aivan suli ja minä ajattelin, kuinka
rikas luontokappalekin on. Laulaa sillä tavoin kullalleen. Eivät
ne loiki pitkin maailmaa, vaan yhdessä rapakossa ne pysyvät ja
siellä on heillä kaunis kotinsa ja piskuinen perheensä, ja rakas on
sammakollekin oma paksupäänsä. Semmoista voi sanoa rakkaudeksi. Mutta
sinä, mitä sinä tunnet ja ajattelet? Houkuttelet ensin tytön puoleesi
ja sitten jätät. Onko se miehen tekoa, se sellainen?

Aakustilla oli aina suuri kunnioitus vanhempia ihmisiä kohtaan, ja
vaikka hän tätä miestä kerran olikin kiukuissaan korvalle lyönyt,
niin ei hän nyt tahtonut sanoa mitään. Ei tohtinut eikä tahtonutkaan.
Mitä siitä, jos toinen hänet haukkuikin aivan pehmoiseksi, kun hän,
Aakusti, kuitenkin Emmaansa niin paljon rakasti. Eivät ne sammakot
siinä asiassa hänelle vertoja vetäneet, sen hän tiesi.

Janne yltyi omista sanoistaan ja jatkoi:

— Jos sinä olisit ajatellut oikealla tavalla, niin olisit lukenut
ulkoa korkean veisun ja Emmaasi katsellessasi muistellut, mitä sana
sanoo morsiamen kauneudesta, etkä sinä silloin olisi pappilassa
kääntänyt hänelle selkääsi. Nyt minä olen tullut sinulta kysymään,
aijotko sinä tämän asian korjata vai aijotko jättää sen tällä tavoin
rempalleen roikkumaan? Minä kysyn sinulta vanhempana miehenä, aijotko
sinä vai etkö aijo?

Aakustin teki mieli vakuuttaa, että kyllä hän oli valmis vaikka joka
päivä lukemaan korkeata veisua, jollei muu asioita saattaisi taas
hyviksi, ja sinä aikana ajattelemaan Emmaa. Mutta kun se asia oli
itsestään selvä, niin mitä hän sitä meni sanomaan tuolle vanhalle
miehelle? Olihan hänen rakkautensa hänen ja Emman asia. Minkätähden
koko maailma sillä tavoin siihen sekaantui ja tahtoi tietää kaikki.
Oliko hän koskaan kysynyt, millä kannalla muiden rakkaus oli? Sitä
ei hän ollut tehnyt. Ei hän muutenkaan ollut koskaan ottanut selkoa
muitten asioista, mitä sitten rakkaudesta. Kun Janne ei saanut
mitään vastausta, niin hän käsitti Aakustin vaitiolon suureksi
uppiniskaisuudeksi ja päästi äänensä oikein valloilleen, antoi sille
veisaavan nuotin ja alkoi pauhata:

— Minä sanon sinulle, nuori mies, että sinä kerran vielä joudut
siihen paikkaan, jossa ei lunta eikä jäätä ole, vaan iankaikkinen
korvennus ja tuliset hiilet. Siellä sinä tulet huomaamaan, mitä
tälläkin haavaa olet tehnyt ja aikaan saanut. Muista, että rakkaus on
kaunis ja kukoistava kuin perunamaa. Sitäkin on hoidettava ja aina
silmällä pidettävä, jotta mukulat hyvin kasvaisivat. Sinä olet sen
huonosti lannoittanut ja kylvänyt mätää siementä, ja nyt siinä kasvaa
rikkaruohoja, nokkosia ja saviheiniä. Kytke pois, sanon minä, kytke
pois kaikki rikkaruoho sinun rakkautesi perunamaasta! Tiedätkö sinä,
mitä Emma oikeastaan on? Tiedätkö, sinä vaivainen syntinen? Onko
sinulla niin paljon miehen aivoitusta, että tiedät, mitä sellainen
tyttö on?

Aakusti tiesi sen varsin hyvin. Kuinka sanomattoman rakas olikaan
Emma hänelle tänä hetkenä. Ei hän niin rakas ollut ollut sinäkään
hetkenä, kun hän riihen takana tytön syliinsä sulki. Jos Emma olisi
ollut tässä, niin olisi hän ottanut tytön käsivarsilleen ja pitänyt
häntä siinä silmiensä edessä ilonaan ja sydämensä virkistyksenä. Hän
huokasi syvään ja alkoi liittää viilipunkan sivuja toisiinsa.

— Sinä huokaat! sanoi Janne. Sinä huokaat! Kyllä minä ymmärrän,
miksi sinä huokaat. Pahaa sisuasi sinä huokaat. Mutta muista, mitä
Paavali sanoo rakkaudesta. Ja hän oli vanhapoika niinkuin minäkin
olen. Minä julistan sinulle nyt niinkuin Paavalikin julisti, että
ellei sinulla rakkautta ole, niin olet sinä kilisevä kulkunen ja
helisevä vaski. Eevastiina oli pihalle asti kuullut Jannen äänen ja
riensi tupaan.

— Herra jestas kuitenkin, mitä on tapahtunut? sanoi hän.

— Hyvää päivää ensin, sanoi Janne, joka aina tahtoi noudattaa
soveliasta käytöstä naista kohtaan. Minä olen tullut tänne
saarnaamaan pojallenne rakkauden velvollisuuksista, sillä hän on ne
unohtanut.

— Mitä sinä, Aakusti, oletkaan oikeastaan tehnyt? kysyi Eevastiina
hätääntyneenä. Ethän vain ole tyttöä vienyt häpeään?

— Enhän minä ole mitään tehnyt, sanoi Aakusti, jota tämä kaikki
tavattomasti hävetti.

Hän laski kätensä työhön kiinni ja tuumi:

— Olisinpa Emman tykönä, niin kyllä me tämän asian järjestäisimme,
eikä siihen tarvittaisi toisten apua.

— Minä selitän, mitä hän on tehnyt, sanoi Janne juhlallisesti. Hän
on Emman jättänyt pappilassa aivan keskeneräiseksi.

— Millä tavoin keskeneräiseksi? kysyi Eevastiina.

— Hän meni ottamaan kuulutusta ja karkasikin kesken pois.

— Ei meidän Aakusti sellaista syyttä suotta tee, vakuutti
Eevastiina. Kyllä siinä on ollut jokin seikka ja perustus.

— Ei mitään perustusta, sanon minä, huusi Janne, ei mitään muuta
perustusta kuin hänen oma paha sisunsa ja pirullinen itsepäisyytensä.

Eevastiina pudisti päätään ja istahti alakuloisena penkille.

Aakusti huomasi sen ja hänen tuli kovin surku äitiään, jota tällä
tavoin aivan tarpeettomasti kiusattiin.

— Olisipa tuo roippamaha poissa, niin kyllä minä äidille
selittäisin, ajatteli hän.

— Onhan Emma niin hyvä tyttö, sanoi Eevastiina.

— Eivät taivaalliset neitsyet eivätkä pappilan neidot voi olla sen
parempia, vakuutti Janne.

Eevastiina nousi ja astui tuvan permannon poikki Aakustin luo. Hän
veti matalan rahin esiin, istahti sille ja alkoi puhella hiljaa ja
lempeällä äänellä.

— Minä en tiedä, mitä on tapahtunut, sanoi hän. Mutta olkoon
tapahtunut mitä tahansa, niin mene ja sovita kaikki.

Aakusti tunsi, miten paksu pala nousi kurkkuun ja itku tuppasi
silmien kulmaan. Mutta hän painoi päänsä syvemmälle työhönsä ja oli
vaiti.

Eevastiina jatkoi:

— Sinä et tiedä, mitä nainen miehelle on. Kuinka sinä sen tietäisit,
sillä olethan vasta äsken pojasta mieheksi varttunut. Minä kerron
sinulle isästäsi, jota et muistakaan, sillä olithan pieni poika, kun
minä sain viedä hänet hautuumaalle. Emme me kaksi paljoa puhelleet
siitä, mitä me toisistamme ajattelimme, mutta emmehän me sitä
tarvinneetkaan. Tietäähän sellaisen ihminen sanoittakin. Hän oli niin
omatahtoinen ja luja mies, että ei olisi luullut kenelläkään olevan
valtaa hänen ylitseen. Niin minäkin ensi alussa luulin, mutta pian
huomasin, kuinka paljon minä sain hänessä aikaan. Jos minä oikein
lujasti uskoin, että hän saisi aikaan jotain, niin hän teki sen.
Monasti minä leikillä sanoin: kai sinä tuon alan saat kuokituksi
iltaan. Leikillä minä sen sanoin, jotta hän pysyisi työssä hyvällä
tuulella. Mutta sellainen hän oli, että kun minä jotain oikein
varmasti uskoin, niin hän sai aivan kuin kymmenen miehen voiman, ja
hän meni ja teki, mitä tahdoin. Hän oli vahva ja omatahtoinen mies,
mutta hän tarvitsi toisen uskoa, jotta hänen voimansa kestäisi.
Toisinaan minun uskoni hiukan horjui. Se oli alussa, jolloin en vielä
häntä hyvästi tuntenut. Mutta silloin minä kauhistuin, kun näin,
miten hän väsähti. Silloin hän saattoi katsoa niin kummallisesti
minua silmiin ja aivan kuin rukoilla: etkö sinä enää uskokaan?
Kerran, kun menin päivätöitä tekemään taloon ja hän jäi kyntämään,
sanoi hän: eiköhän tämä ole silloin valmis, kun tulet kotia. Minä
sanoin: sehän on mahdotonta! Minä menin, mutta talossa sitten tulin
levottomaksi, juoksin äkkiä kesken työn pois ja saavuin kotia. Mies
seisoi aidan nojassa ja hevonen söi ruohoa pellonpielestä. Minä en
sanonut mitään, menin vain hänen luokseen ja pitelin hänen kädestään
kiinni. Hän puristi sitä lujasti. Hän oli ymmärtänyt, minkätähden
minä olin tullut. Kepeällä mielellä palasin taloon työhön. Illalla
tulin kotia, ja koko pelto oli kynnetty. Sinä iltana minä olin
onnellinen, ja onnellinen oli hänkin. Ja sinä iltana minä toivoin
itselleni poikaa, joka olisi isänsä kaltainen. Ja sitten minä sain
sinut.

Aakustin kädet vapisivat liittäessään vannetta yhteen.

— Samanlainen kuin hän olet sinäkin, minä tiedän sen, jatkoi
Eevastiina. Emma olisi ollut sinulle tuollainen nainen kuin minä olen
ollut isällesi Hän otti sinut, vaikka hän olisi kauniilla muodollaan
saanut monta talonomistajaakin. Hän tiesi, että te kaksi olette
yhteen määrätyt. Hän sanoi sen sinulle. Ja nyt sinä menet ja heität
sellaisen tytön pois!

Aakusti ei enää jaksanut. Hänessä heräsi pelko, että Emma voitaisiin
viedä häneltä pois. Hän sieppasi viilipytyn kainaloonsa ja riensi
ulos ovesta.

Niin odottamaton oli hänen lähtönsä, että sekä Eevastiina että Janne
olivat hetkisen aivan sanattomia.

— Nyt se meni! sanoi Janne viimein. Ja meni sanomatta sanaakaan! Te
puhuitte niin kauniisti kuin enkelit puhuvat viimeisellä tuomiolla
kilvoituksen kestäneille, sen minä, joka olen paljon lukenut,
uskallan vakuuttaa. Ei paljon puutu, etten sano teidän puhuvan
paremmin kuin mitä minä puhun. Jos teillä olisi minun tietoni, niin
mitähän...

— Mutta minne hän meni? sanoi Eevastiina levottomana.

— Tietysti Emman luo. Minne muualle hän olisi mennyt.

Janne nauroi, mutta äkkiä hänen naurunsa taukosi.

— Minä tiedän omasta korvakokemuksesta, millainen väkivaltainen mies
tuo Aakusti on. Nyt se varmasti menee ja panee toimeen pahaa.

— Ei minun Aakustini sellaista tee, vakuutti Eevastiina.

— Te ette tunne miestä, sillä te olette nainen. Mies on aika-ajoin
rakkaudessa aivan kuin riivattu. Minä kauhistun, kun ajattelen, mitä
tuo mies voi saada aikaan. Minun täytyy päästä jälestä.

— Hän juoksee metsätietä, vastasi Eevastiina, joka oli mennyt tuvan
ikkunaan katsomaan. Te ette saa häntä kiinni. Mutta tuolla tulee
maantietä joku ajaen. Pyytäkää päästä kärryille, niin ehditte ajoissa
perille.

Janne riensi tuvasta ulos ja huusi maantiellä ajavaa seisahtumaan.
Pian hän oli kavunnut rattaille, ja nyt lähdettiin täyttä kyytiä
ajamaan pölyisellä maantiellä.

Eevastiina seisoi hetkisen paikallaan pidellen sydänalaansa. Hän
kumartui vaistomaisesti poikansa työkalujen puoleen ja alkoi siivota
huonetta. Siinä hänen käsiinsä osui pieni liiste, johon oli jotain
kaiverrettu. Eevastiina luki, mitä siihen oli puukolla kirjoitettu:

— ”Emmalle. Rakkaudessa.”

Eevastiina hymyili, silitteli laudanpalasta ja sanoi itsekseen:

— Arvasinhan minä, että viilipytyn teko häntä rauhoitti. Nyt se oli
valmis. Sitä varten hänellä oli sellainen kiire.

Hän siivosi tuvan, lakaisi lastut yhteen. Sen tehtyään hän otti
poikansa tupaan jääneen puukon ja meni lehtoon. Kohta kuului sieltä
risahdus, joka syntyy nuoren puun taittuessa. Ei kestänyt kauaakaan,
kun hän palasi vetäen jälessään kahta kaunista nuorta koivua, jotka
hän asetti torpan oven pieliin.

— Kyllä se poika tänä iltana antaa niiden siinä olla, siitä minä
olen aivan varma, sanoi hän aivan ääneen.

KOLMAS LUKU

Suurella uholla nousi Janne rattaille.

— Anna mennä niin paljon kuin alta pääsee, huusi hän.

— Minne sitä mennään? kysyi mies.

— Syrjälään.

— Ei minun matkani ole oikeastaan sinnepäin.

— Mutta nyt on.

— Onko hätä?

— On. Etkö sinä kuule?

— Mikä hätä?

— Murha.

— No sitten! sanoi mies ja raapaisi ohjaksien perällä oikein
tuntuvasti hevostaan, joka läksi täyttä laukkaa menemään eteenpäin,
niin että rattaat keikkuivat sinne ja tänne.

Kun he olivat vähän matkaa päässeet, niin mies kääntyi Janneen päin
ja kysyi:

— Joko se murha on ollut?

— Ei ole, mutta tapahtuu kohta!

— No sitten mennään oikein kruunun kyytiä, sanoi mies ja löi taas
hevostaan.

Kiivasta oli ajo, kaikki vastaantulevat väistivät jo kaukaa
nähdessään heidät. Janne oli mietteisiinsä vaipuneena. Jota
kauemmaksi tultiin, sitä varmempi oli hän siitä, että Syrjälässä
vielä jotain kamalaa sinä iltana tapahtui. Vaikka hän näin syvästi
mietiskelikin, niin ei häneltä jäänyt huomaamatta, että kaikki
vastaantulijat katsoivat pitkään häneen. Janne tervehti jokaista,
sillä jokaisenhan hän tunsi, mutta kukaan ei vastannut. Jokainen
kääntyi poispäin.

— Mikä noita ihmisiä riivaa, ajatteli Janne, kun ne eivät minua
tunne. Olenko minä mikään käärme, joka olen niin nahkaani muuttanut,
ettei minussa enää ole samaa muotoa jälellä? Tässä on takana jotain!
Varmaankin on kirkonkylän kauppias, se kaupungista tullut, taas
levittänyt jotain kamalia juttuja minusta. Kyllä minä sen miehen
tunnen, sillä on huono sisu. Arvaahan sen. Hän kerskaili kerran
kahdenkertaisella kirjanpidollaan, mutta minä sanoin siihen, että se
oli sellainen kirjanpito, josta ei koskaan tietänyt, milloin kauppias
oli vararikon partaalla, milloin ei. Siitä hän suuttui. Mutta
odotahan, kun minä pääsen sinun eteesi taas ja näytän sinulle oikein
tuntuvasti, millaista se kaupanteko ennen vanhaan oli.

Näin sai tämä asia hetkiseksi Jannen mielen kääntymään pois matkan
tarkoituksesta. Mutta kun Syrjälän talo alkoi näkyä, silloin hän
muisti taas, mitä varten oli rattaille kiivennyt.

Kun hevonen kääntyi talon pihaan, sattui Matti isäntä olemaan
kuistilla.

— Mistä sinä, Janne, noilla kärryillä tulet? sanoi hän.

— Mikäs näitä kärryjä vaivaa?

— Nehän ovat vanginkuljettajan kärryt, vastasi isäntä.

— Vai niin. Nyt minä ymmärrän, miksi kaikki minuun niin pitkään
katsoivat. Mutta hän onkin se oikea mies.

— Mitä sinä sillä tarkoitat?

— Missä on Emma? huusi Janne.

— Enhän minä tiedä. Missä lienee talon töissä.

— Missä hän on, kysyn minä!

— Pyykillä taitaa olla.

— Kuollut hän on, sanon minä! huusi Janne, joka jo oli aivan varma
siitä, että murha oli tapahtunut.

Isäntä seisoi hetkisen aivan tupertuneena, mutta sitten hän juoksi
tuvan ovelle ja huusi:

— Emma on tapettu!

Parkaisu kajahti tuvasta, ja sitten tuli sieltä naisväkeä kiireimmän
kautta.

— Kuka hänet on tappanut? kysyi Miina emäntä.

— Aakusti sen on tehnyt, vastasi Janne, joka tuli yhä varmemmaksi
siitä, mitä sanoi.

Suuri valitus kuului naisten parvesta.

— Siellä se oli äsken pesurannassa, kun minä siellä kävin, sanoi
emäntä. Voi, voi, kuka olisi silloin arvannut, että nyt jo olisi
henki mennyt!

Janne läksi kiireimmän kautta juoksemaan rantaa kohden ja koko
talon väki hänen jälestään. Kun ranta alkoi näkyä, niin Janne sanoi
puolikovaa:

— Nyt hiljaa eteenpäin, ettei murhaaja mitään aavista, ennenkuin
olemme aivan hänen niskassaan. Siellä ei näy mitään liikettä.

— Ei näy, valitteli emäntä. Pata siellä yksinään porisee. Voi, voi,
kuinka sen Emmankin kävi!

— Tässä ei nyt enää auta valitus. Tässä on laki ja rangaistus
edessä! sanoi Janne.

He astelivat hiljaa eteenpäin.

Rannalla oli pesuvaja. Lähelle tultuaan he kuulivat sen takaa pientä
keskustelua.

— Ethän sinä nyt enää ole...

— Mitäs minä nyt enää olisin.

Janne hiipi varovaisesti maata pitkin ja kurkisti nurkan takaa.
Siellä Aakusti ja Emma istuivat rinnatusten, ja Emmalla oli
viilipytty käsissään.

Janne hyppäsi äkkiä esiin ja seisoi molempien nuorten edessä.

— Minä tulin sittenkin oikeaan aikaan. Ja nyt, mies, et pääse enää
karkuun. Nyt sinä saat sovittaa kaiken tuon tytön kanssa.

Emma lensi säikähtyneenä Aakustin kaulaan.

Kun Janne sen näki, niin hän huusi:

— Kas niin, nyt on kaikki hyvin taas. Mutta uskokaa minua, jollen
minä olisi tähän asiaan sekaantunut, niin murhat ja muut kamalat teot
tässä olisivat olleet vielä ennen iltaa, sen minä takaan.

Eiväthän Aakusti ja Emma voineet käsittää sinä hetkenä, mistä ne
sellaiset olisivat tulleet, mutta kun vanginkuljettajakin oli
saapuvilla, niin kai Janne totta puhui.

Kun joukko asteli taloa kohden, niin sielussaan Janne kyllä oli
varmasti vakuutettu siitä, että hän jollain tavoin tässä asiassa oli
astunut jalkansa suohon. Mutta kun kunnia oli pelastettava, niin
puhui hän siihen asti, että Aakustikin alkoi heikosti sitä uskoa,
että hänellä oli ollut niin julmia aikeita mielessään.

— Mutta nyt meillä ei ole aikaa kadotettavissa, sanoi Janne. Nyt
koko joukko rattaille ja suoraan pappilaan! Huomenna on pyhä ja siksi
on kuulutus saatava valmiiksi.

Kaikin kolmisin he sitten kiipesivät vanginkuljettajan rattaille
ja ajoivat pappilaa kohden. Mutta matkalla Janne puheli avioliiton
kauneudesta ja otti Aakustilta ja Emmalta sen pyhän lupauksen, että
hän saisi olla heidän lastensa kummina, kun hän kerran oli asiat niin
hyvin järjestänyt, että he olivat saaneet toisensa. Eihän Emma siihen
osannut mitään vastata, hävettihän se sellainen puhe häntä. Mutta
Aakusti antoi luvan tulla kokonaisen tusinan kummiksi.

NELJÄS LUKU

Emma, Janne ja Aakusti astuivat kirkkoherran kansliaan.

— No, mitäs tämä joukko nyt täältä hakee? kysyi kirkkoherra.

— Ei täällä nyt mitään haeta, täällä ollaan varmoja asioista,
vastasi Janne. Täällä tullaan ottamaan kuulutuksia.

— Oikein kolmisin.

— Kaksi tässä vaan on siinä hommassa, kolmas välittäjänä.

Kirkkoherra katsoi pitkään Janneen ja sanoi:

— Kukas te olette?

Janne tunsi tämän kysymyksen häntä syvästi loukkaavan. Kuinka voi
pitäjässä olla ketään, joka ei heti tietänyt, kuka hän on?

— Eikös kirkkoherra ole koskaan kuullut puhuttavan Janne-sedästä?
kysyi hän.

— Vai siinä se ihminen nyt on. Se kuuluu sanovan, että tietää
enemmän kuin tämän pitäjän papit yhteensä.

— Mikä on sanottu, se on sanottu. En minä tässä rupea tiedoista
kilpaa juoksemaan, kun on naimisista puhe.

— Vai te nyt olette siihen asiaan sekaantunut. Nämä nuoret olivat
eilen täällä, mutta heille tuli tavaton kiire päästä toisistaan
eroon. Tekö siinä nyt olette ollut kähväämässä? Mikä on oikeastaan
tarkoituksenne?

— Enkö minä ole muka kylliksi sopiva tulemaan pappilaan puhumaan
avioliitosta? sanoi Janne, jota kirkkoherran puheet kovasti alkoivat
kiukuttaa. Enkö minä ole kylliksi arvokas, minä, josta ei puhuta
muuta kuin hyvää, jolla on rahaa enemmän kuin monella papilla, joka
tunnen koko pitäjän asiat tarkemmin kuin kirkkoherra tunteekaan,
minä, jolla on sukuakin niin paljon, että ei aina itsekään tiedä,
kenen kanssa ei ole sukua?

— Saattehan te tehdä, mitä itse tahdotte, sanoi kirkkoherra. Enhän
minä estä. Mutta onko tämä morsian suostuvainen.

— Kyllä minä suostun, sanoi Emma.

— Ja mitä sulhanen sanoo?

— Tämähän Janne se parhaiten tietää, kuinka asiat ovat
järjestettävät, vastasi Aakusti.

— Siinä kirkkoherra kuulee. Ei tässä muu auta nyt kun pumaakat esiin
ja nimet niihin, sanoi Janne.

— Kun asianomaiset ovat halulliset menemään avioliittoon, niin enhän
minä kirkonmiehenä voi muuta kuin antaa paperit ja kuuluttaa, sanoi
kirkkoherra. Mutta ihmisenä ja sielunpaimenena on minulla oikeus aina
lausua mielipiteeni niin tärkeässä asiassa kuin avioliitto on.

— Me emme kaipaa mitään mielipiteitä, sanoi Janne, niitä on
meillä itsellämmekin. Me tiedämme mitä me tahdomme, ja siihen saa
kirkkoherra panna pisteen.

Emma muisti lukeneensa kerran ilmestyskirjasta, kuinka kaksi petoa
iskee toisiinsa ja avaruuden täyttää vimmatulla tappelullaan. Tämä
ajatus tuli hänen mieleensä, kun hän nyt näki kirkkoherran nousevan
aivan punaisena paikaltaan ja asettuvan Jannen eteen, niin että
heidän molempain vatsat melkein tavoittivat toisiaan.

— Minä kysyn, missä on kristitty mieli, kun se tällaisessa muodossa
tulee esiin? sanoi kirkkoherra.

— Tekee minunkin mieleni kysyä, missä se kristitty mieli on, kun
kuulen, miten kirkkoherra kyselee kaikilta nuorilta tytöiltä,
miten heidän sulhasensa ovat heitä mielistelleet. Onko se sopivaa
kirkonmiehelle, onko vaankin? Eikö luulisi olevansa Baabelissa,
jossa ei enää jakseta lihan himoa tyydyttää, vaan sitä tahdotaan
katsella. Onko tämä pitäjä ja nuorten ihmisten rakkaus mitään
teatteria, jota rahan edestä näytetään. Ei ole, sanon minä. Täällä
eletään sitä oikeata suomalaista rakkautta, joka ei kaipaa kyselyjä.
Kyllä minä sen tiedän, joka olen kuullut kaikkien tässä pitäjässä
olevien avioparien yhteenmenon tarinan. Minun puotikamarissani
on niitä kerrottu. Mutta minä en ole mikään kirkkoherra, joka
kyselen. Ei! Minulle kerrotaan aivan hyvän hyvyyttään, sillä kaikki
tietävät, kuinka lempeä ja hyvä mieli minulla on ja kuinka minä olen
auttavainen. Sen nämätkin nuoret ovat saaneet kokea, ja siksi minä
olenkin heidän asiansa saattanut oikealle tolalle.

Kirkkoherra seisoi aivan tulipunaisena Jannen edessä.

— Menkää ulos, senkin hävytön kollo! huusi hän.

— Minä en mene, sanoi Janne, joka tunsi itsensä yhä varmemmaksi.
Kuuleeko kirkkoherra, että minä en mene! On minua suuremmatkin
herrat kuin kirkkoherrat ajaneet pois, saamatta kuitenkaan menemään.
Lakituvastakin on koetettu minua poistaa, mutta ainapa on lautakunta
sielläkin sanonut tuomarille, että Janne tietää kaikki asiat, ei sitä
saa ajaa.

— Minä en anna teille kuulutuspaperia. Te olette liian hullu siihen
ja vähämielisille ei sellaisia sallita, sen sanoo jo kirkkolakikin.

— Olenko minä vähämielinen? huusi Janne kimeällä äänellä. Olenko
minä vähämielinen, minä, joka tunnen Rooman historian, olen lukenut
kaikki kansanvalistusseuran kalenterit, tilaan sanomalehtiä ja olen
sukua koko pitäjälle? Olenko minä vähämielinen? Sellainen syytös käy
jo kunnialle. Jollei se kuulutuskirja nyt heltiä, niin tästä voi
tulla vielä sellainen prosessi, että käräjätuvan seinät punottavat.

— Minä en sitä anna, ettekö jo kuule, huusi kirkkoherra.

— Jo nyt on ihme ja kumma, kiljaisi Janne.

— Minä en anna, sanoi kirkkoherra ja meni pöytänsä luo.

Janne meni hänen jälestään, löi nyrkkinsä pöytään ja huusi:

— Jumal’auta kuitenkin teitä, ellei siitä kuulutuksesta tule. Minä
olen sen asian päättänyt ja minä ajan sen perille! Minä varoitan
kirkkoherraa, minä varoitan. Teidän veljenpoikanne aikoo hakea tänne
kappalaiseksi, minä tiedän sen. Mutta kun minä olen tämän pitäjän
kanssa sukua, kun jokainen on minun heimoani, niin minä vannon,
että se mies ei näe muita kuin kirkon hiiret silloin, kun kokeiksi
saarnaa, eikä kuule muita ääniä kuin oman vatsansa lorinan. No, mitäs
nyt sanotaan? Joko se paperi nyt heltiää?

Kirkkoherra, joka oli lihava mies, oli alkanut vaivalloisesti
hengittää.

— Menkää pois, niin minä kuulutan huomenna.

— Onko se asia aivan varma?

— On.

— Siinä ei tule enää mitään peruutusta?

— Ei tule, kun vain menette.

— Hyvästi sitten ja nöyrin kiitos kaikesta ystävällisestä avusta,
sanoi Janne.

Kaikin kolmisin he kumarsivat kirkkoherralle ja menivät pois. Kun
he olivat pihamaalle tulleet, niin Aakusti, joka ei vieläkään ollut
muistanut panna lakkiaan päähänsä, sanoi:

— Kylläpä siinä oli kuuma ottelu. Niin siinä iskettiin kuin
taistelussa ainakin.

— Nuori mies, nuori mies, sanoi Janne vaatimattomasti, kun on saanut
sanan voiman, niin eihän sitä voi olla käyttämättä. Minä tunsin,
että jos olisin ollut aikoinani Rooman valtakunnassa, joka huonojen
puhujien kautta meni turmioon, niin toista olisi ollut, kun minä
olisin siellä ääneni antanut kaikua.

— Kai se niin olisi ollut, sanoi Aakusti ja katsoi suurella
kunnioituksella lakki kourassaan Janneen.

Pää kallellaan katseli Emma häneen. Kyllä hänen avioliittonsa nyt oli
turvattu, kun sillä oli sellainen puoltaja kuin Janne oli.

— Oikeastaan minä olenkin aivan liian hyvä tällaiseen maailman
kulmaan kuin tämä pitäjä on. Minä olen monasti ajatellut, että minun
olisi muutettava pois muualle, mutta sitten minä olen säälillä
ajatellut, kuinka tämänkin pitäjän kävisi, jos minua ei enää täällä
olisi asioita järjestämässä. Nurinhan täällä kaikki menisi, aivan
sekaisin. Ja silloin olen aina jäänyt.

— Niin, kuinkahan meidänkin olisi käynyt, ellei Jannea olisi ollut?
sanoi Emma.

— Hullusti teidän olisi käynyt, sanoi Janne. Mutta kun minä olen
sangen vaatimaton ihminen, niin älkäämme puhuko siitä.

— Kyllä se kirkkoherrakin otti kovalle, mutta täytyipä sen lopulta
alistua.

— Alistuttava siinä on, kun minä tartun asiaan kiinni, sanoi
Janne. Ei se kirkkoherra ole mikään paha mies, mutta hän vaatii,
että kaikkien olisi ajateltava asioista samalla tavalla kuin hän
tekee. Tässä johtuu mieleeni eräs tapaus, joka on sangen kuvaava
siitä, miten ihmiset päättävät toisen viisaudesta ja hulluudesta,
kuten näimme kirkkoherrankin tekevän minun suhteeni. Joutuipa
eräs vaimo vankeuteen. Kun häneltä kysyttiin, tahtooko hän syödä
silakat keitettyinä vai paistettuina, niin hän vastasi: se on aivan
samantekevä! Tämän kuuli entinen keittäjätär ja hän sanoi: ei
sellainen ihminen voi olla viisas! Näin me ihmiset päätämme toistemme
viisaudesta aivan liian kärkkäästi. Jokaisella meillä on omat
silakkamme, ja niiden mukaan me toisiamme arvostelemme.

Näin keskustellen astelivat he tietä eteenpäin, sillä
vanginkuljettaja oli jättänyt heidät.

Syrjälän pirtissä Janne sitten talon väelle kuvaili
pappilassa-käyntiään, ja kaikki iloitsivat siitä, että heillä oli
niin voimakas ja urhoollinen sukulainen.

Mutta Aakusti kulki Emman kanssa kotiaan, jossa Eevastiina heitä
kestitsi.

Ja suvinen ilta painui maan puoleen ja hyväili sitä.

Kun Aakusti saattoi Emmaa metsäpolkua pitkin, niin oli hänen
sydämensä täynnä voimakasta onnea. Hänellä oli morsian, koti, oli oma
maantilkku, jota sai viljellä.

Siinä Aakustin vierellä kulkiessa Emman herkkä mieli herahti
kyyneliksi. Silloin mies tunsi, miten kaikki oli hänelle pyhää ja
suurta. Hänen teki mieli sanoa jotain, kiittää Emmaa siitä, että
oli hänet, niin halvan miehen valinnut. Hän ei löytänyt mitään
sanoja. Hänen kätensä vain tarttui Emman olkapäähän ja puristi siitä
voimakkaasti.

VIIDES LUKU

— Soh, soh, sanoi Janne valakalleen, kun tämä tuppasi hyppelemään
valjaisiin pantaessa. Mikä kiire sinulla on? Odota, kyllä me ajoissa
kirkolle tulemme. Janne oli ottanut nappularattaansa, pukeutunut
parhaimpaan pukuunsa ja mieli iloisena kuin häkissään hyppelevällä
oravalla hän valmistautui lähtemään kirkolle.

Jannella oli oma talonsa, jonka hän oli rakennuttanut itselleen
luovuttuaan kaupastaan. Pari tynnyrin alaa maata oli sen ympärillä.
Apulaisena oli hänellä Hilma niminen piika. Hilma oli niitä
luomakunnan jäseniä, joista eivät miehet välitä eivätkä naiset huoli
seuraansa. Yhtä vähän kuin hänellä oli kauneutta, yhtä vähän oli
hänellä järkeäkin. Mutta yksi suuri ominaisuus oli hänellä, jonka
tähden Janne hänet piti palveluksessaan: hän ihaili ”hantelsmannia”.

Kun Hilma näki valakan hyppelevän, niin hän kikatti ja sanoi:

— Kylläpä valakalla nyt on veri kiertämässä. Kyllä elukkakin tietää,
ketä se saa vetää. Niin minäkin hyppelisin, jos olisin valakka.

Janne nauroi ja sanoi:

— Saisinko minä lyödäkin sinua niin kuin valakkaa?

— No, vaikka yhtä päätä, vastasi Hilma. Kyllä hantelsmanni saisi
minulle tehdä vaikka mitä, vaikka hengen veisi.

Ja kenellekään kelpaamattomassa neitseellisyydessään Hilma nauroi
makeasti.

Jannen suu meni hymyyn, ja hän tuumiskeli: — Mistähän se tulee, että
muutamat miehet vaikuttavat niin puoleensavetävästi naisiin, niinkuin
minä esimerkiksi? Jos minä en olisi niin siveä mies kuin olen, niin
kuinka vaarallinen minä olisinkaan, kuinka vaarallinen!

Ja Janne loi Hilmaan kiitollisen katseen siitä, että tämä hänestä
niin kauniisti ajatteli.

Ajaessaan kirkkoa kohden tuli Janne mietiskelleeksi elämää ja sen
suurta monimutkaisuutta. Hän alkoi heitellä ajatuksen kiekkoa
edestakaisin. — Kyllä tässä maailmassa on paljon kronittavaa, mutta
paljon sitä kronitaankin. Mutta ei mistään mitään tulisi, ellei
joukossa olisi sellaisia miehiä, joilla on sanan voima. Kyllä se
kuitenkin on ihmeellistä, kuinka sekin lahja jaetaan niin perin
puolueellisesti. Toinen saa, toinen ei, sillä se annetaan eikä sitä
puntarilla jaeta. Muutamat eivät saa sitä nähdäkseenkään ja toisille
annetaan oikein kukkuramitalla. Niinkuin minulle esimerkiksi. Minähän
tässä tyyrään ja tällään sen kautta ihan niinkuin itse tahdon. Eihän
se Salomokaan minkään muun kautta suuri ollut kuin sen kautta, että
hänellä oli sana vallassaan. Rakensihan hän sitäpaitsi temppelin,
mutta kun se jaotettiin, niin mitä siitä sellaisesta hyötyä oli.
Turhaa työtä ja rahan ja voiman haaskausta. Toista se oli, kun minä
hommasin tähän kylään osuusmeijerin. Se ei häviä, se kasvaa vuosi
vuodelta. Kuinkahan paljon minä saisinkaan tällä paikkakunnalla
aikaan, jos tahtoisin. Mutta kun ihmisiä täytyisi kääntää yksitellen,
niin veisi se aivan liian paljon aikaa. Toista oli, kun minä tuon
meijerin perustin. Kutsuin ukot kokoon, selitin asian ja sanoin: niin
se on! Ja se oli niin. Se on se minun luonteeni suuruus, joka sen saa
aikaan, että minun täytyy aina kääntää ihmisiä laumoittain ja vain
harvassa tapauksessa suostun yksitellen vaikuttamaan niihin. Kuinka
paljon minä sainkaan tässä kuulutusasiassa käyttää sanan voimaa
ja kauniita vertauksia. Ihan niistä olisi jo kirjan kirjoittanut.
Mutta sainhan kaksi ihmistä yhteen. Ja kahden ihmisen onni, se on
sentään aina jotain sekin. Ei se ole mikään sellainen asia, jolle
saa sylkeä, ei, niinkuin kukkanen se on otettava käteen ja koreasti
sitä on kannettava. Kyllähän minä tämän voimani, voida tehdä ihmisiä
onnelliseksi, olen ostanut suurella uhrilla, sillä, etten ole itse
mennyt naimisiin. Mutta harvoinhan ne oikeat ihmiskunnan hyväntekijät
ovatkaan olleet naimisissa. Ei niillä ole ollut aikaa ajatella omaa
onneaan toisten onnea hommatessaan.

Kun kirkkomäelle tultiin, niin Janne karautti aika vauhtia perille.
Kirkkomaan aidassa oli rengas, jossa jo vuosikymmeniä oli ollut
Jannen hevonen jumalanpalveluksen aikana sidottuna odottamassa
herraansa. Ei kukaan ollut koskaan uskaltanut siihen renkaaseen sitoa
hevostaan, vaikka Janne ei olisikaan ollut kirkolla.

Kun Janne oli sitonut hevosensa, läksi hän etsimään sellaisia, joille
saisi purkaa kaikki tietonsa ja kertoa, mitä suurta hän oli saanut
aikaan. Tämä taistelu kirkkoherran kanssa oli hänelle niin tavaton
voitto, että hän ei mitenkään voinut siitä vaieta.

— Kyllä on suuri vahinko, ettei tällä paikkakunnalla ole mitään omaa
sanomalehteä, jossa tärkeimmät uutiset kerrottaisiin, ajatteli hän.

                                                  ⸻

Jannen ystävällisyyden määräsi vanhempien ihmisten keskuudessa
se, kuinka suuressa määrässä nämä olivat hänelle sukua tai kuinka
paljon ne aikoinaan olivat hänen luonaan kauppaa käyneet. Nuorten
tyttöjen suhteen hän katsoi ensi sijassa aina kauneuteen. Olihan
hän melkein jokaisen tytön nähnyt pienenä ja oli silloin niitä
polvellaan kiikutellut. Heidän vartuttuaan täysikasvuisiksi piti
Janne oikeutenaan saada nipistää heitä leuasta ja taputella poskelle.
Nuoria miehiä Janne oikeastaan suuresti halveksi. Hän oli nähnyt
melkein jokaisen niistä retkahousuissaan ja avojaloin käyvän
ostamassa hänen kaupastaan viiden pennin edestä ongenkoukkuja,
eikä millään ehdolla tahtonut voida sulattaa sitä, että nämä samat
pojat tulivat aikamiehiksi ja siis hänen vertaisikseen. Jokainen
tuollainen nuori mies oli Jannen silmissä jonkinmoinen syytös siitä,
että hän oli vanhentunut. Nuorilla miehillä ei hänen edessään
ollut milloinkaan muulloin arvoa kuin silloin, kun naittaminen oli
kysymyksessä ja Janne siis sai leikitellä kohtaloa kahden ihmisen
elämässä.

Janne etsi ryhmän, jossa oli koolla suuri joukko arvokkaita
talonisäntiä. Kun oli kätelty ja oli toivotettu jumalaa antamaan
hyvää päivää, vaikka kesäinen aurinko paistoi niin kuumasti kuin
suinkin jaksoi, niin Janne vain odotti sitä kysymystä, joka antaisi
hänelle aiheen kertoa viimeisestä suuresta riidastaan kirkkoherran
kanssa. Kun ei kukaan kysynyt, mitä hänelle kuului erityistä, niin
kysyi Janne sitä itse muilta. Kun ei sittenkään tullut mitään
kysymystä, josta hän olisi saanut sopivan lähtökohdan puheelleen,
alkoi hän harjailla hihallaan hattuaan, kasteli sormensa ja koetti
poistaa takistaan olemattomia likapilkkuja.

Se puuha vihdoin herätti siksi huomiota, että muuan isäntä kysyi:

— Mitäs Janne itseään nyt niin kovasti hienoksi laittelee?

— Onhan tässä hiukan syytäkin, tohahti heti Janne. Tänään
kuulutetaan Lahdenperän Aakusti ja Syrjälän talon torpan Emma yhteen.
Ja kun se liitto aivan alusta alkaen, ihan tunteen nystyröitä myöten,
on minun työtäni ja vaivaani, niin täytyyhän sitä silloin omaa
pystyttämäänsä rakennusta kunnioittaa.

— Vai on se Janne taas ollut sellaisissa hommissa. Taitaa
hommata niin paljon muitten puolesta, ettei joudu omia asioitaan
ajattelemaankaan. Pitäisihän Jannellakin olla halunsa, onhan ne
täilläkin. Ja tekeehän vanhankin kissan maitoa mieli. Tai ehkä onkin
jo tiedossa, vaikka ei ole julkisuudessa, oma muija nimittäin.

— Mitä minä nyt enää naimisiin menisin, vastasi Janne. Kun
ihminen tulee kolmenkymmenenviiden vuotiaaksi, niin on hän silloin
niin viisas, ettei enää mene naimisiin, ei, vaikka kintuista
kiskottaisiin. Ja minähän olen jo aikoja sitten jättänyt sen ijän
taakseni. Parempi on hommata toisten puolesta voimiensa takaa ja
auttaa nuoria miehiä saamaan niskaansa avioliiton paksua iestä. Ja
olenpa minä monessa hommassa ollut, mutta en koskaan niin vaikeassa
kuin tämä on ollut.

— Eivätkö nuoret tahtoneet ottaa mennäkseen yhteen? Saahan Janne
kuitenkin aina lopulta nuoret toisiinsa käymään kiinni. Taitaa Janne
käyttää jotain noituutta?

— Mitä noituutta siihen tarvitaan, vastasi Janne. Kun karja ei
toisistaan huoli, niin annetaan pulveria sisään, kyllä silloin tulee
toinen meininki. Nuorille kun puhuu, niin kyllä huomaavat mitä
rakkaus on, ja että maailma ei pysy pystyssä, ellei sitä noudateta.
Eihän nuorista tässä mitään hätää ollut, mutta kirkkoherrasta. Ei
tahtonut millään ilveellä päästää nuoria yhteen. Mutta silloin minä
pidin sille pienen saarnan, hänellekin kerran vuorostaan. Ja minä
vakuutan, että minun saarnani oli voimakkaampi ja sisältörikkaampi
kuin hänen koskaan on ollutkaan. Paukutin sanaa ja paukutin
nyrkkiäkin.

Ja kummasteleville ja tarkkaavina kuunteleville isännille kertoi
Janne jutun aivan juurta jaksain. Väkeä kokoontui Jannen ympärille,
ja hän sai yhä uudestaan kuvailla, miten hän oli kirkkoherraa
läksyttänyt.

Mutta Janne sattui huomaamaan, että kirkkoherra tuli kääseissään.
Silloin tuli Jannelle tulinen kiire. Hän heti jätti kuulijansa ja
riensi lähelle kirkon porttia, jonne kirkkoherran hevonen aina
sidottiin ja jossa sillä oli aivan oma vakituinen häkkinsä heiniä
varten. Janne tahtoi kaikin mokomin seisoa kirkkoherran lähellä tänä
hetkenä.

Hän sattui tulemaan juuri parahiksi, kun kirkkoherra koetti suurta
ruumistaan vyöryttää kääseistä alas. Janne riensi auttamaan ja
tarjosi kohteliaasti kätensä. Mutta kirkkoherra katsoi kiukkuisesti
häneen ja tervehtimättäkään meni sakastia kohden.

— Näittekös, miehet? sanoi Janne kirkkoherran mentyä. Ei tohtinut
edes päivää sanoa. Kyllä se mies tietää, että hänen herransa on tässä
pitäjässä. Ja se olen minä!

Samassa tulla karautti portin luo Peltolan emäntä komeilla
nappularattaillaan. Hän oli leski, rikas kuin vietävä, naimisiin
pyytävä ja senvuoksi kaikille miehille hyvin ystävällinen. Janne oli
nuoruudessaan ollut hänen häissään sulhaspoikana ja oli sittemmin,
vielä isännän eläessä, käynyt usein emäntää katsomassa. Emäntä oli
mielistellyt jo kauan Jannea, joka hänen mielestään oli viisaampi
kuin kukaan muu mies, mutta hänen leskeksi tultuaan oli Janne
alkanut pelätä, että tuo nainen jollain tempulla sieppaa hänet
miehekseen. Peltolan Pauliina-emäntä, Paukkumuija, niinkuin häntä
nimitettiin, oli näet tunnettu siitä, että hän piti jokaista miestä
kovassa kurissa, ja kerrottiinpa sellaistakin, että hänen miehensä
olisi kuollut siitä, että oli saanut liian tuntuvan selkäsaunan
vaimoltaan. Eihän Janne sellaisen kurituksen alaiseksi olisi tahtonut
joutua. Mutta kun kuka muu tahansa olisi muijan ottanut hänen
rahojensa tähden, tiesi Janne arvonsa nousevan siitä, että hän oli
valloittamaton.

Janne riensi auttamaan emäntää rattailta.

— Tule alas, Paukku, sanoi hän.

— En tiedä, pääsenkö, vastasi emäntä ja koetti nuorekkaasti nauraa.
Jalat tuntuvat kovasti puutuneen matkalla.

— Hyppää, kyllä minä otan vastaan.

Emäntä hyppäsi rattailta alas. Lienevätkö jalat olleet laisinkaan
puutuneet, sitä on vaikea sanoa, mutta lujasti hän vaan riippui
Jannessa ja koetteli pysytellä pystyssä.

— Pidä kiinni, ettet romahda maahan, sanoi Janne. Kyllä minä olen
sellainen ankkuri, että jokainen roomu tässä kiinni pysyy.

Silloinpa Paukku äkkiä huomasi osaavansa taas kävellä ja erkani
Jannen sylistä. Samassa Pauliinan tamma hirnui, ja kun emäntä sen
kuuli, loi hän veikeän katseen Janneen ja sanoi:

— Kuuletko, kuinka kauniisti meidän tammakin hirnuu? Sekin on niin
iloinen, kun näkee tuttuja hevosia, mitä sitten ihminen.

Heillä ei ollut aikaa keskustella, sillä samassa Janne näki Aakustin
tulevan äitinsä rinnalla ja takana tulivat Emma ja hänen vanhempansa.

Janne riensi ketterästi heitä vastaan ja ottaen hatun päästään hän
kumarsi syvään, erityisesti jokaiselle. Hän oli juhlallinen aivan
kuin hautajaisissa ja ääneti hän pusersi jokaisen kättä. Sen jälkeen
hän kerran vielä kumarsi Emmalle ja sanoi:

— Onnittelen!

Emma sävähti punaiseksi ja niiasi syvään.

— Ja menkäämme nyt kirkkoon! sanoi Janne. Hän asettui Aakustin äidin
viereen, pani Emman ja Aakustin kulkemaan rinnatusten ja viimeiseksi
tulivat Emman vanhemmat, vakava Helena ja retkaileva Kalle.

Janne tunsi itsensä hyvin suureksi ja tärkeäksi olennoksi tänä
hetkenä. Pienillä käskevillä liikkeillä hän syrjäytti muut, jotta
tämä hänen joukkonsa pääsi kulkemaan häiriintymättä ja hiukan
erillään muusta rahvaasta.

Mutta Peltolan emäntä ei millään muotoa tahtonut jäädä liian kauaksi
Jannestaan. Hän sieppasi virsikirjan rattailta ja ryntäsi Jannen
sivulle. Kun renkipoika, joka häntä oli ajanut kirkolle, kulki
emäntänsä ohitse, niin Paukku sanoi:

— Jussi, kun pappi on saarnansa lopettanut, niin vie meidän tamma
Kirkonjärveen uimaan.

Ja katsottuaan hellästi Janneen lisäsi hän:

— Uita kauppiaan valakka yksintein! Kirkossa menivät Jannen
viittauksesta Emma ja hänen äitinsä ensiksi penkkiin istumaan, Emman
isä oli erkaantunut ovella joukosta, eikä Janne nähnyt häntä, vaikka
kuinkakin kurkisteli ympärilleen. Sitten käski Janne Eevastiinaa
astumaan penkkiin. Aakusti meni miesten puolelle. Mutta Janne, joka
oli paljon matkustellut ja muualla nähnyt, miten miehet ja naiset
sekaisin istuvat kirkossa, meni Eevastiinan viereen. Peltolan emäntä
asettui Jannen vierustoveriksi.

Täynnä pyhää hartautta painoi Eevastiina päänsä virsikirjaansa
vastaan ja rukoili. Rukouksen sanat unohtuivat kesken, ja suloinen,
mieltä hivelevä onnen tunne tuli hänen ylitseen. Voittamattomana
ajatuksena tuli hänen mieleensä muisto päivästä, jolloin hän samalla
tapaa oli painanut päänsä alas sinä kauniina sunnuntaina, jona
hän oli kuullut kuulutettavan itseään miehensä kanssa yhteen. Kun
hän päänsä nosti, niin hän huomasi Emman luovan katseensa arkana
käytävän toiselle puolelle, jossa Aakusti istui. Ja Eevastiina
muisti niin elävästi, kuinka hän oli aivan samoin tehnyt. Tämä
muisto oli elämän aikana jäänyt piiloon ja peittoon surujen alle,
ja jokapäiväiset puuhat olivat levittäneet paksun harmaan kerroksen
kaiken sen yli, mikä ennen muinoin oli hänelle ollut niin suloista.
Mutta nyt palasivat kaikki muistot suurena tulvana hänen ylitseen.
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Mutta ne lankesivat suloisena
sateena sieluun kirkastaen siellä kaiken. Ja kun seurakunta alkoi
virren, niin kirkkaana ja heleänä kaikui Eevastiinan laulu. Ei hän
moneen aikaan ollut kirkossa enää kovaa laulanut, ei ollut uskaltanut
peläten äänensä kaikuvan soinnuttomalta, jolla ei herraa sopinut
ylistää. Mutta nyt hän sen korotti. Virsikirja painui alas, sillä
hän osasi ulkoa virren sanat, ja katse suunnattuna alttarin viereen
hohtavan valkoiseen seinään, jonne ikkunasta tulevat päivänsäteet
loivat ikkunapuitteiden kuvan, hän lauloi, lauloi sydämensä koko
kyllyydestä.

Mutta Peltolan emäntä, joka oli nähnyt Jannen mielestään liian
suurella huomaavaisuudella kohtelevan Eevastiinaa, tunsi kovaa
tuskaa. Kateus istui aivan viheriäisenä hänen sielussaan. Mutta vielä
ei tuo mies ollut kadotettu, vielä saattoi hän käyttää keinojaan.
Senvuoksi Pauliina kyynärpäällään tölkkäsi Jannea ja kuiskasi hänen
korvaansa:

— Sinun valakkasi on jo alkanut tulla vanhaksi. Meidän tammat ovat
tänä kevännä varsoneet, ja komeita onkin tullut. Käy nyt meillä, niin
saat valita itsellesi niistä uuden hevosen. Ja kun minä sen kasvatan
ja totutan valjaisiin, niin kyllä sillä vaikka keisari ajaa.

Janne oli hyvin iloinen tästä tarjouksesta. Mutta eihän hän keskellä
jumalanpalvelusta voinut ruveta täten varsoista keskustelemaan. Hän
tyrkkäsi senvuoksi Pauliinaa ja kuiskasi vihaisesti:

— Veisaa siinä, äläkä tammoistasi puhu!

Jumalanpalvelus jatkui.

Kun saarna loppui ja suntio kiipesi saarnastuoliin viemään
kuulutuksia, niin Janne nousi paikaltaan, sillä Pauliina oli jo kauan
aikaa nipistellyt häntä ja kuiskutellut suunsa pielestä kaikenlaisia
kartanoaan koskevia uutisia. Janne tahtoi aivan rauhassa kuulla,
kuinka hänen holhokkinsa kuulutettiin pyhään avioliittoon. Ennen
menoaan hän kuitenkin nyökkäsi Emmalle ja käytävän toiselle puolelle
Aakustille.

Janne oli päässyt hiukan yli ristikäytävän, kun kuuli kirkkoherran
julistavan pyhään avioliittoon menevien nimet.

Jannen suu oli kauniissa hymyssä. Mutta pian se haihtui, sillä mitä
kummaa kirkkoherra kuulutti! Emman ja hänet yhteen!

Janne oli juuri hirmustuneena ryntäämäisillään saarnastuoliin
korjaamaan tätä erehdystä. Mutta samassa, kun hän sen aikoi tehdä,
lämähti äkkiä miesten puolella penkin ovi, ja Janne näki Aakustin
uhkaavana tulevan häntä kohden. Silloin pyörähti Janne kuin viiri
ympäri ja alkoi rientää kirkon ovea kohden. Hän tiesi, että nyt oli
leikki kaukana ja että Aakustin kanssa ei voinut edes sanan voimalla
tulla toimeen, sillä hän oli rynnännyt eteenpäin pää kumarassa kuin
härällä ja kädet nyrkissä.

— Pääsisi edes pois tässä ensi hädässä, ajatteli Janne. Kyllä minä
sitten taas panen kaikki entiselle tolalle, käännän niinkuin kelkan,
joka tuppaa menemään ojaan, taas tielle.

Hän juoksi rattaittensa luo. Mutta hevonen olikin poissa.

— Kuka sen nyt on siepannut? ajatteli Janne hädissään.

Samassa sattui hän katsomaan Kirkonjärvelle päin ja näki Peltolan
renkipojan taluttavan Pauliinan ja hänen hevostaan uimaan.

— Vaikka sitten selkähevosella saisi ajaa, kun vain pakoon pääsee,
ajatteli Janne ja läksi painamaan pojan jälestä.

Hän vilkaisi taakseen. Vielä ei Aakustia näkynyt missään.

— Kun eksyisi, kun eksyisi! ajatteli Janne. Vähän ajan päästä hän
taas mulkaisi niskansa taakse. Siellä jo Aakusti tulla ravasi täyttä
laukkaa hänen jälestään!

— Vahvista, armias taivas, minun kinttujani tai heitä tielle kivi,
johon hän kompastuu, mutta älä jätä minua vainoojieni käsiin! rukoili
Janne ja koetti taas ponnistaa yhä kiivaampaan juoksuun.

Mutta pianhan välimatka Aakustin ja Jannen välillä lyheni. Janne
kuuli jo takaansa Aakustin juoksun töminän! Mutta olihan pelastuskin
jo aivan lähellä, Peltolan Jussi oli ihan tuossa nenän edessä
hevosineen.

— Poika, poika! läähätti Janne. Anna tänne minun valakkani!

Hän pääsi hevosensa viereen, hyppäsi ja pääsi roikkumaan suulleen sen
selkään. Mutta samassa jo oli Aakustin tukeva koura tarttunut hänen
housujensa leveimpään paikkaan ja veti hänet maahan.

— Kelmi, kanalja! huusi Aakusti. Anna pois minun Emmani!

— Annanhan minä, annanhan minä, vakuutti Janne ja seisoi vapisten
kiukkuisen miehen edessä.

Samassa hän muisti, että olihan hänelle annettu sanan miekka aseeksi.
Joskin ruumiilliset voimat olivat heikot, niin sillä hän kuitenkin
voi torjua vaaran.

— Tässä on tapahtunut pikkuinen erehdys, huusi Janne hengästyneenä.

— Mikä erehdys se on? Sinun omia pahoja juoniasi se on kaikki tyyni.

— Kuuntele, hyvä mies, minua ja hillitse kiukkuasi!

— Minä en tahdo hillitä mitään, huusi Aakusti. Selkään minä tahdon
antaa sinulle, ja oikein isän kädestä, kun nyt kerran olen sillä
tuulella. Vai naimisiin sinä, senkin vanha koni, tahdot mennä, vai
naimisiin? Mutta sitä ennen annan minä sinulle kaikki sakramentit
yksintein.

Aakusti sieppasi ällistyneen Jussin kädestä piiskan, häristi sitä
Jannen nenän edessä ja sanoi:

— Vai olet sinäkin, vanha raato, vielä niin kuuma, että naimisiin
aijot mennä! Mutta kyllä minä sinun sisusi jähdytän.

— Rakas Aakusti, rakas Aakusti... änkytti Janne, joka värisi ja
nytkähteli piiskan heiluessa hänen nenänsä edessä.

— Minä en ole sinulle mikään rakas, paha minä sinulle olen. Oikea
piru minä ole. Kuuletko nyt? Vai tulet sinä ottamaan minulta pois
minun Emmani! Vai tulet sinä semmoista tekemään? Mars järveen nyt,
kun minä sanon!

— Mitä sinä riivattu mies aijot?

— Johan minä sen sanoin, antaa sinulle kaikki sakramentit yksintein.
Kaste ensin! Ja nyt veteen! Menetkö, vai täytyykö minun ottaa sinua
niskasta kiinni ja taluttaa sinne ja painaa pääsi veden alle.

— Hyvä mies, ajattele ensin mitä teet.

— Minä en tahdo mitään ajatella. Minä tahdon tehdä, mitä sisuni
vaatii.

— Muista, että kristittyjä me olemme.

— Viis minä kristillisyydestä silloin, kun minulta Emma otetaan!
Joko menet?

Ja Aakusti antoi piiskan paukahtaa kerran oikein tuntuvasti Jannen
pehmoiseen mahaan.

Janne hyppäsi korkealle ilmaan, parkaisi ja sitten läksi karkaamaan
järven rantaa kohden.

— Olisi se edes vihainen sonni, niin ainahan jollain tavoin tästä
pääsisi suoriutumaan. Mutta kiukkuinen ihminen! Jos minä kuitenkin
koettaisin kerran vielä sanan voimaa, ajatteli Janne.

Hän kääntyi Aakustiin päin, joka piiskaa heiluttaen juoksi hänen
jälestään, nosti oikean käden etusormen opettavaisesti ilmaan ja
sanoi:

— Tiedätkö sinä onneton, mitä laki miesmurhasta säätää? sanoi hän.

— En minä sinua viitsisi murhatakaan, noin huonoa miestä. Mutta
veteen sinun täytyy mennä, ihan oikosenaan veteen.

Sormukset, jotka Janne oli tuonut mukanaan antaakseen Emmalle ja
Aakustille, johtuivat hänen mieleensä, ja hän huusi:

— Minulla on taskussani ne sormuksetkin, jotka...

Nyt ei Aakusti enää kuunnellut. Tuo sana: sormukset, sai hänet aivan
vimmoihinsa. Hän kiljaisi:

— Menetkö siitä, menetkö!

— Kyllä minä menen, minä menen vaikka minne sinä tahdot, vakuutti
Janne ja pani kätensä ristiin. Mutta säästä henkeäni!

— Veteen sinun pitää mennä, johan minä sen sanoin sinulle! huusi
Aakusti.

Kun Janne huomasi, että hän ei millään keinolla pääsisi Aakustista
vapaaksi, niin hän alkoi huutaa apua. Hän oli nähnyt suuren joukon
kirkkoväkeä tulevan kovaa kyytiä tietä pitkin.

Mutta Aakusti alkoi yhä kiivaammin heiluttaa piiskaansa, ja
välttääkseen lyöntejä täytyi Jannen kiepsahtaa pakoon.

Rannalle tultuaan Janne pyristeli hetkisen aivan kuin koira, joka
pelkää kylmää vettä. Mutta kauaakaan ei hän siinä saanut seisoa,
sillä Aakusti löi piiskalla häntä ja veteen oli mentävä. Kun kerran
oli sinne päästy, niin eihän siinä enää joutunut suremaan, vaan yhä
syvemmälle oli astuttava, sillä Aakusti uhkaili tulla painamaan
Jannen pään veden alle ihan huppuun.

Janne meni niin että vesi solisi hänen ympärillään. Pian tuli
niin syvää, että vesi ulottui hänen leukaansa asti. Silloin hän
hätääntyneenä kääntyi ja aikoi ruveta uimaan, mutta rannalla Aakusti
vihaisen näköisenä heilutti piiskaansa ja huusi:

— Pysy siellä, älä tule rantaan, taikka minä annan sinulle niin
ympäri koko ruumistasi, että tiedät pyykillä olleesi.

Mutta jo oli pelastus tulossa.

Kirkkoväkeä riensi rantaan, joukon etunenässä Pauliina, joka käsiään
väännellen ja siunaillen rannalla katseli vedessä olevaa Jannea.

— Menkää auttamaan, miehet, kauppiasta! huusi hän. Saatte
viisikymmentä penniä, jos autatte!

— Antaa sen miehen olla siellä, se tekee hänelle niin erinomaisen
hyvää, sanoi Aakusti. Pysytkös siellä, pysytkös, jatkoi hän ja
nakkeli pienillä kivillä Jannea, joka käsillään koetti suojella
kasvojaan.

Aakusti olisi tätä leikkiä kiukuissaan jatkanut kauankin, ellei käsi
hellästi olisi tarttunut hänen käsivarteensa. Aakusti ravisti sen
äreästi pois ja kääntyi katsomaan, kuka sillä tavoin uskalsi häntä
häiritä.

Kun hän näki Emman itkettyneet, surulliset silmät, tunsi hän itsensä
aivan avuttomaksi. Hän olisi tahtonut tarttua Emman käsivarteen
kiinni ja viedä hänet jonnekin piiloon ja siellä kenenkään näkemättä
sulkea hänet syliinsä. — Aakusti, älähän nyt viitsi! sanoi Emma. Ja
mies pudotti kiven kädestään. Siinä hän seisoi Emman edessä osaamatta
sanoa mitään, tuntien vain että hänen oli niin kovasti vaikea
olla. Tänä aikana oli Janne kiireimmän kautta rämpinyt rannalle ja
ravisteli märkiä vaatteitaan, Pauliinan kaikin tavoin koetellessa
siunailuilla ja kauniilla sanoilla häntä lohdutella.

Kun Aakusti sattui katsomaan Janneen ja näki hänet vedestä tulleeksi,
niin hän hyppäsi tämän eteen ja sanoi kireällä ja kiukkuisella
äänellä:

— Anna tänne ne sormukset!

Janne kaivoi liivinsä taskusta sormukset, jotka olivat käärityt
vedessä aivan lionneeseen paperiin.

Aakusti otti sormukset esiin, kuivasi ne takkinsa hihaan, nosti
hiukan housujaan ja astui Emman eteen:

— Tässä on sinulle, Emma, sormus! Pidä nyt se! Emme me eroa, vaikka
pipit ja papit tekisivät mitä tahansa ja vaikka kaikki entiset
kauppiaat sekoittaisivat asiamme. Ja nyt sitä mennään purkamaan
kuulutus, sen minä sanon.

Emma oli ottanut sormuksen sormeensa. Ei hän osannut mitään sanoa
tähän kaikkeen.

Aakusti kyöräsi Jannea menemään edeltä sanoen:

— Nyt kirkkoon, sakastiin ja purkamaan, mikä tässä on yhteen
liitetty aivan tarpeettomasti.

— Totta kai minä sen puran, sanoi Janne. Enhän minä ole asiaa
sekoittanut. Kaikkihan on kirkkoherran syy. Johan minä sitä alusta
pitäen sinulle, Aakusti, sanoin, mutta sinä et tahtonut kuulla minua.

Janne tapasi oman valakkansa, jota Peltolan Jussi yhä vielä piteli.
Kun asteleminen oli hänelle kovin vaikeata märkien vaatteitten
tarttuessa joka paikkaan ruumista kiinni, kapusi hän Pauliinan avulla
hevosen selkään.

Yhdessä nyt koko joukko läksi kirkkoa kohden. Janne koetti pysytellä
valakkansa selässä pidellen sen harjasta kiinni, Aakusti talutti
hevosta. Emma astui hänen rinnallaan, ja Pauliina käveli Jannen
lähellä. Jälestä tuli muu joukko.

Kun vähän matkaa oli päästy, niin katsoi Janne hetken soveliaaksi
turvautua taas sanan voimaan voidakseen sen kautta kohottaa
jokseenkin alas painunutta arvoaan.

— Eikö tässä nyt taas ole selvä esimerkki siitä, mihin kateus,
kiukku ja muut paheet saavat ihmisen? sanoi hän ja loi katseen
saattojoukkoonsa. Paljaasta kateudesta, kun minä olin saanut hänestä
voiton, teki kirkkoherra tämän kepposen. Onko se kristillistä,
kysyn minä? Onko sellainen sielunpaimen sopiva meidän pitäjäämme?
Ajatelkaa, miten tässä olisi voinut käydä! Jos Aakusti olisi
ollut hiukankaan toisenlainen, niin olisi hän, sen sijaan että
purki kiukkunsa minuun, mennyt nuoran kappale kourassaan jonnekin
syrjäiseen paikkaan roikkumaan. Niin olisi käynyt. Ja kenen syy se
olisi ollut? Kirkkoherran. Mutta kaikeksi onneksi johti sallimus
Aakustin kiukun minuun eikä häneen itseensä. Ja niin hän ajoi minut
veteen. Minä olen märkä ja ruumiini tuntuu kovasti jähtyneeltä, mutta
minun sydämeni on lämpimämpi teitä kaikkia kohtaan nyt kuin koskaan
ennen. Kyllä minun ruumiini tästä voi saada ikuiset vammat, kuolema
saattaa tulla, mutta mitä siitä. Minä olen kuitenkin tämän nuoren
miehen estänyt paljoa kamalammasta teosta, itsemurhasta. Kun minä
näin asiaa tarkastan, niin havaitsen, että armollinen on taivas, kun
se johtaa asiat näennäisesti hullunkurisesti ja nurinpäin, sillä
korkea viisaus asuu kaikissa sen hommissa.

Janne katsoi alakuloisesti Aakustiin ja sanoi:

— Niin, niin, Aakusti, kuolema tästä voi minulle vielä tulla, sillä
vilustuminen on vaarallinen tauti. Mutta kun minä tiedän, että sinä
ja onnesi sen kautta on pelastettu, niin älä luule, että minä sinua
millään tavoin soimaan. Meidän tulee aina maailmassa uhrata itsemme
toistemme hyväksi. Nyt minä olen sinulle näyttänyt, kuinka minä sanan
kaunista opetusta noudatan. Tee sinä samoin.

Katuvalla mielellä asteli Aakusti hevosta taluttaen. Hän olisi
mielellään mennyt vaikka turkit päällä veteen, jos sillä olisi saanut
tämän kaiken, tekemättömäksi. Hän katsoi Janneen osaamatta mitään
sanoa. Hän olisi tahtonut tehdä jotain, näyttää, että kyllä hän
osaa hyvääkin tehdä. Hän ei huomannut mitään keinoa. Mutta samassa
hän näki, että satulattoman hevosen selässä istuessa olivat Jannen
housunpuntit kovasti nousseet ylös päin. Silloin tarttui Aakusti
puntin alasyrjään ja kiskaisi oikein kovaa, jotta housut valuivat
taas saappaitten päälle.

Janne tuli yhä varmemmaksi siitä, että hän tässä oli taas tehnyt
jotain suurta ja ihmeellistä. Hän pysäytti hetkiseksi hevosen,
kääntyi seuraajiinsa ja puhui:

— Katsokaahan, mitä tästäkin asiasta olisi tullut, jos minä olisin
Aakustin kiivasta mieltä koettanut vastustaa enkä olisi tehnyt
niinkuin hän tahtoi. Sota ja vaino siitä olisi tullut. Minä olen
maailman historiasta huomannut, että kaikki suuret mullistukset
ovat maailmassa syntyneet siitä, että toinen ei ole silloin ollut
alallaan, kun toinen on ollut kiukkuinen. Mutta mitä varten minä
olisin kirjoja lukenut, ellen sen vuoksi, että niistä olisin jotain
oppinut. Ja niin olen minä tullut huomaamaan, että järveen-meno oli
tällä hetkellä se teko, joka oli viisain. Se ei tullut pelkuruudesta,
kaukana siitä, rakkautta se oli näitä kahta nuorta kohtaan, joiden
asiat kirkkoherra oli sekoittanut.

Janne oli päässyt mieliaineeseensa, rakkauden selvittelemiseen,
ja hän unohti kaiken muun, kärsimänsä häpeän, märät vaatteensa,
kummallisen ratsastuksensa.

— Tässä, juuri tässä, me saamme katsella kolmenlaista rakkautta.
Ensiksi on Emman Aakustin ja rakkaus. Se on sitä lämmintä ja makeata
rakkautta, se on se iankaikkisuuden voisilmä jokapäiväisyyden
puurossa. Sitten on minun rakkauteni teitä kaikkia kohtaan ihan
järjestään. Se on se tukipylväs, jota paitsi kaikki menisi kumoon
täällä. Ja sitten on Pauliinan rakkaus peltoihinsa ja karjaansa. Ei
sekään rakkaus mitään huonoa ole, sillä jollei sitä olisi, niin ei
tämä maa pysyisi pystyssä. Pauliinan kartanosta osuusmeijeriinkin
enin maito tuodaan, ja Pauliina kunnallekin korkeimmat verot
suorittaa. Hänen rakkautensa on siis tämän maan onnen ja menestyksen
pohja ja perustus.

Nyt huomasi jo Jannekin, että hänen puheensa alkoivat käydä liian
monimutkaisiksi ja vertailut horjuviksi. Hän lopetti siis. Jo oli
aikakin, sillä oltiin jo aivan kirkon lähellä.

Jumalanpalvelus oli päättynyt ja kirkonmäki oli täynnä kansaa, joka
kummastellen katseli rannalta päin tulevaa joukkoa.

Mutta Janne ei vähääkään joutunut ymmälle tästä. Hän kiipesi
hevosensa selästä alas ja alkoi astella sakastia kohden.

Koko saattojoukko tuli jälestä. Aakusti ja Emma olivat kovin
levottomia siitä, miten asia saataisiin jälleen oikealle tolalleen.
Pauliina piti suurta uhoa tästä kaikesta ja sanoi menevänsä
valituksillaan vaikka senaattiin asti, ellei kihlausta pureta.

Janne ei välittänyt toisten puheista mitään, hän vain asteli märkänä,
mutta juhlallisena kirkkoon ja sieltä sakastiin. Ovi sulkeutui hänen
jälkeensä. Saattue jäi kirkkoon ja pamppailevin sydämin istui kirkon
penkkeihin sakastin oven luo odottamaan.

Eipä kestänyt kauaakaan, niin alkoi sakastista kuulua aivan tavatonta
melua. Ensin kaikui kirkkoherran kiukkuinen ääni, mutta pian siihen
vastasi Janne oikein täydellä voimalla. Kirkossa istuvat odottivat,
ja jota kauemmin Janne viipyi, sitä toivottomammalta heistä tuntui
se, että tämä kaikki saataisiin puretuksi ja siis Aakusti kaikista
vastoinkäymisistään huolimatta saisi Emmansa. Eevastiina ensimäisenä
puhui:

— En minä tahdo sanoa mitään pahaa sanaa Jannesta, viisas mies hän
on, vaikka onkin paikoin hassu, ja hyvä mieshän hän on, mutta olisi
hän saanut olla sekaantumatta tähän asiaan.

— Mitä sinä sillä tarkoitat? ärähti Pauliina.

— Janne tekee kaikki asiat niin kovasti monimutkaisiksi, hän ei
joudu ajattelemaan, ennenkuin vasta sitten, kun asian kelkka on jo
menossa kovaa kyytiä mäkeä alas. Naimisiin olisi sen miehen pitänyt
ajoissa päästä, niin silloin hän olisi kyllä tasaantunut.

Tämä viimeinen lause oli kova isku Pauliinalle. Olihan Eevastiina
leski, ja kun hänen poikansa nyt aikoo mennä naimisiin, niin vapaahan
hän olisi vuorostaan ottamaan itselleen miehen. Mutta Jannea ei
Pauliina antaisi kenellekään, sen hän oli päättänyt.

— Riippuu siitä, millaisen vaimon hän olisi saanut, vastasi Pauliina
kiukkuisella äänellä. Ei jokainen nainen kelpaakaan sellaiselle
miehelle kuin Janne on. Rikkautta Janne tarvitsee, jotta hän oikein
pääsee näyttämään, mitä hän on.

Eevastiina ymmärsi Pauliinan puheen tarkoituksen ja häntä nauratti
hiukan Pauliinan toivoton miehen pyynti.

— Eipä se rikkaus aina näy tuovan onnea avioliittoon, vastasi
Eevastiina.

Pauliina nousi ja olisi ehkä alkanut keskellä kirkkoa oikean jymyn,
ellei samassa Janne olisi ilmestynyt sakastin ovelle. Hän astui aivan
kuin ruhtinas alas portaita kirkkoon. Kun hän oli päässyt levottomina
odottavien kohdalle, niin hän sanoi:

— Nyt se asia on taas järjestyksessä. Emma saa Aakustin ja Aakusti
saa Emman!

Aakustin mieli oli niin hyvä, että hän ei saanut ilossaan sanaakaan
suustansa. Hän tarttui vain oikein lujasti Jannen käteen ja puristi
sitä.

— Kovallehan se otti, oikein kovalle, sanoi Janne. Mutta eihän
minulle suotta ole annettu sanan voimaa. Minä näytin taas
kirkkoherralle elämän peiliä, panin hänet katsomaan totuuden ja
oikeuden osviittaan, ja silloin meni miehen luonto pois. Hän taipui
kauniisti ja sanoi, että hän oli erehtynyt. Ja ensi sunnuntaina on
uusi kuulutus käymässä.

Kun Janne seuralaisineen tuli kirkon ovelle, niin häntä alkoi
puistattaa. Pauliina sen heti huomasi ja tuli siitä kovasti
levottomaksi.

— Aijai, kuinka kauppias värisee, sanoi hän. Tämä ei tiedä hyvää.
Nyt on ihan varmasti tullut vilustus, ja hengenvaara on silloin
edessä.

Pauliina oli niin hätääntynyt, että se tuntui Jannesta oikein
suloiselta. Hän tekeytyi heti heikommaksi saadakseen kauemmin nauttia
siitä.

Mutta silloin Pauliina, joka kaikessa oli tottunut heti puuhaamaan ja
hommaamaan, sieppasi Jannen kyynärpäästä kiinni ja läksi aika kyytiä
kuljettamaan häntä rattaitaan kohden.

Ennenkuin Janne oikein tiesikään, mistä oli kysymys, oli Pauliina
jo lykännyt hänet rattaille, otti ohjakset omiin käsiinsä ja huusi
kuskipojalleen:

— Ota sinä, Jussi, kauppiaan hevonen ja tuo se meille!

Ja Pauliina maiskautti suullaan, nykäisi oikein lujasti ohjaksista ja
läksi ajamaan kartanoaan kohden.

Niin äkillinen oli lähtö, että toiset eivät vielä olleet päässeet
asioista selville ennenkuin rattaat jo olivat kaukana.

— Sinne se sen vei, sanoi viimein Aakusti.

— Sinne vei, vakuutti Emman isä.

— Otti kotiaan, lisäsi Eevastiina. Taitaa tulla oikein suuret häät
vielä tänä kesänä tähän pitäjääseen.

KUUDES LUKU

Peltolan kartanon peräkamariin vietiin Janne heti paikalla. Pauliina
juoksi ja komenteli aivan kuin suuri herra olisi taloon tullut.

Jannesta tuntui hyvin suloiselta tällainen huolenpito hänen
terveydestään. Kun hän peräkamarissa katseli sitä pukua, joka oli
hänen ympärillään, tunsi hän itsensä jokseenkin yksinkertaiseksi.
Märkä puku oli maantien tomusta tullut aivan harmaaksi. Tiellä oli se
jo ennättänyt hiukan kuivua, mutta hankalalta tuntui sittenkin siinä
oleksiminen.

Mutta pian tuli apu. Pauliina pyörähti huoneeseen ja toi
käsivarrellaan vaatteita.

— Muuta nyt, Janne, kuivat päällesi, sanoi hän. Minä toin
Jeremias-vainajan alusvaatteet sinulle. Ota nyt ja muuta. Kyllä minä
menen pois, jotta sinun ei tarvitse hävetä. Mutta sänkyyn sinun
täytyy heti mennä maata, jotta vihastus ei pääse panemaan mitään
pahoja toimeen.

Ja Pauliina veti niin että rusahti huoneessa olevan vuoteen auki,
pöyhi siinä olevia monia polstareita, nouti nopeasti puhtaat lakanat
ja kirkkaan silkkisen peitteen. Kun kaikki oli kunnossa, katsoi hän
suurella hellyydellä Janneen ja sanoi:

— Pane nyt maata minun morsiuspeittoni alle! Kyllä sinun on siellä
lämmin olla.

Janne riisui yltään vaatteensa ja puki Jeremias-vainajan paidan ja
alushousut ylleen ja meni sitten lakanoitten väliin.

Kun hän oli siinä väristellyt vähän aikaa, niin kurkisti Pauliina
ovesta ja toi kohta Jannelle suuren kupillisen kamomillateetä.

— Juo nyt, että lämpenet!

Pauliina otti tuolin, siirsi sen vuoteen viereen ja pää kallellaan
katseli, kuinka Janne joi.

— Ne Jeremiaan vaatteet näyttävät sopivan sinulle aivan kuin
olisivat tehdyt. Ne ovatkin ne paremmat paidat, jotka minä sinulle
toin. Minä en antanut hänen panna niitä päälleen muuta kuin silloin,
kun hän meni sellaiseen kylään, jossa hänen täytyi olla yötä. Kyllä
hän muuten sai käydä huonommissa. Niin hän sai. Mutta toista se on,
kun minä Jannelle annan, ihan toista.

— Paita kuin paita! sanoi Janne.

— Ei se sentään niinkään ole. Kyllä siinä on ero, kenelle paita
päälle vedetään, sanoi Pauliina imelästi.

Kun Janne oli teen juonut, koetteli Pauliina kädellään hänen otsaansa.

— Aijai, kuinka kuuma on otsa. Ettei vain tulisi kuume ja sen mukana
kuolema. Kyllä se Aakusti oli sentään hyvin raaka ja rivo mies, kun
sillä tavoin ajaa Jannen järveen. Mikäs kala Janne on!

— Ei puhuta siitä nyt enää, sanoi Janne. Mutta kovasti tuntuu
raukealta ruumiissa, ja sitten pistelee niin pahasti kupeesta ja
seläntaipeesta.

— Kunhan ei vain tulisi halvaus! huusi Pauliina.

— Ei se sellainen minuun pysty, sanoi Janne. Mutta sitten tuli hänen
mieleensä yhtäkkiä kuolema ja hänen tuli niin kovasti sääli ja surku
omaa itseään. Hän oli näkevinään itsensä jo paarilla ja koko kylän
suremassa hänen kuolemaansa. Eihän hän voinut näin kaunista ajatusta
omanaan pitää, vaan täytyi siitä jakaa toisellekin.

— Vaikka, kukapa sen tietää, miten kuolema tulee, sanoi hän
surullisella äänellä. Niin, niin, arkussa sitä minunkin on maattava
kerran, nenä pystyssä ja lakki päässä. Muista se, Pauliina, kun minä
kuolen, niin täytyy minulle panna lakki päähän. On niin ikävä lojua
siinä pää paljaana aivan kuin olisi mikäkin kanavaras.

— Voi, voi, kylläpä sinulla nyt on kova sielun ahdistus, sanoi
Pauliina ja pani kätensä ristiin. Olisikohan konjakista mitään apua?

— Voisihan tuota koettaa, sanoi Janne. Pauliina riensi heti
noutamaan ja tarjosi Jannelle ryypyn.

— Juo nyt, Janne. Juo nyt, niin riemastut.

— Ruvetaanko tässä ihan ryypyttelemään? sanoi Janne.

— Eihän toki, sen verran ainoastaan, että uni tulee. Kyllä ruumis
aina silloin parantuu, kun se pääsee unen kehtoon kieppumaan.

Kun Janne oli ryypännyt, niin hän sulki silmänsä ja koetti nukkua.
Mutta uni teki kiusaa eikä millään tavoin tahtonut tulla. Ajatukset
olivat yhä kirkonmäellä, ja vaikka kaikki olikin lopullisesti
päättynyt jokseenkin hyvin, niin kaivelihan Jannen mieltä kuitenkin
se, että hän koko kirkkoväen nähden oli saanut mennä järveen.

Pauliina huomasi, että uni ei tahtonut tulla Jannen silmiin.

— Ei taida oikein hyvin nukuttaa, sanoi hän. Auttaisikohan tuo, jos
minä laulaisin.

— Miksi ei se auttaisi, vastasi Janne. Onhan tunnettu asia, että
laulu aina on ihmisiin vaikuttanut rauhoittavasti.

— Veisaanko virttä?

— Ei virsiä, se muistuttaisi mieleeni niin kovasti kirkkoherran, ja
silloin menisi uni heti paikalla pois.

— Mitä minä sitten laulan?

— Jotain iloista ja lystillistä.

Pauliina mietiskeli kauan. Eihän hän juuri ollut laulaja ja vielä
vähemmin oli hän joutunut elämänsä aikana iloisten laulujen rattailla
sieluaan hyppyyttämään. Vihdoin kuitenkin johtui mieleen laulu, jonka
hän nuoruutensa kukkeimmillaan ollessa oli kuullut. Ja hän alkoi:

— Harjun mäen kalliolla oli huono tölli,
jossa rajasuutarilla oli poikamölli.
Isä oli Vehka-Heikki, poika myöskin siksi
ensimmältä kutsuttiin ja sitten Vekkuliksi.
Äiti niinkuin tuulimylly, suuri nuuskakuono,
Roima-Pirjo nimeltään ja tavoiltansa huono.

Ja laulua jatkui. Pauliinan ääni nousi ja laski, vuoroin pahasti
porisi, vuoroin koetti lempeästi liruttaa. Ja tätä ankaraa koetusta
päästä juoksuun laulun lakealla niityllä kuunteli Janne hetkisen ja
sitten vaipui uneen.

                                                  ⸻

Kun Janne heräsi, niin hän tunsi itsensä aivan terveeksi; kaikki
vilunväreet olivat kadonneet, lihaksissa tuntui hauska kiverrys,
virtaava veri kutitti varpaissa, ja pää oli niin ihmeellisen viileä.

Janne oikaisi itsensä vuoteessa aivan pitkäksi, kiskoitteli ja veti
syvään henkeä rintaansa. Sitten hän vähän aikaa lepäsi selällään ja
mietiskeli:

— Kyllä minä Pauliinan ymmärrän. Hän tahtoo tällä hoitelemisellaan
saada minut valtaansa. Minä olen aina huomannut sen, että aikamies on
hyvin taipuvainen olemaan tuollaisena kapalovauvana, jonka vieressä
nainen vahtaa. Ja kuinka moni avioliitto onkaan sen kautta päätetty,
että mies on ollut sairaana ja nainen siinä hoitelemassa. Koko
ruumis kutiaa niin hauskasti aina silloin, kun makaa vuoteessa ja
nainen siinä pääsee hypistelemään hellillä sormillaan. Kun mies on
seisaallaan, niin ei sitä nainen silloin voita, ei hellillä sanoilla,
ei silmäniskuilla, ei kerrassaan millään, jos miehen mieli ei vain
ole kääntynyt jo ennestään naista tavoittamaan. Mutta kun mies on
pitkällään, niin silloin nainen ottaa miehen omakseen. Ja vaikka
millainen nainen, vaikka oikea linnunpelätti ottaa silloin pulskimman
miehen sydämen näppiinsä ja pitelee siinä. Niin, niin, vuoteessa mies
on aina toinen kuin jalkeillaan.

Janne oli juuri aikeissa nousta, kun Pauliina tuli huoneeseen. Kun
hän näki Jannen olevan hereillä, niin hän löi kätensä ilosta yhteen
ja sanoi:

— Kun minä olin meidän imisikaa katsomassa, niin tuli äkkiä
mieleeni, että Janne jo ehkä on hereillä ja sen on minua ikävä. No,
kuinka terveyden laita nyt on?

— Hyvästi se on, vastasi Janne. Jos sinä, Paukku, pysyisit siellä
oven takana, niin minä nousen ylös ja menen kotia.

— Ei, ei, et sinä, Janne, millään muotoa vielä saa nousta ylös. Sinä
voisit uudestaan tulla kipeäksi, ja silloin sinua ei millään voisi
pelastaa. Maata sinun täytyy täällä vielä kauan aikaa.

— Mutta täytyyhän minun nousta ja mennä kotia.

— Mikä kiire sinulla sinne on? Eihän sinulla ole enää mitään kauppaa
eikä muita hommia, olet ja elät omaksi huviksesi. Mitä sinä silloin
suotta nouset ylös. Makaa nyt siinä vain rauhassa.

— En minä makaa! sanoi Janne päättäväisesti. Minä nousen ylös!
Mene nyt, Paukku, tuonne toiseen huoneeseen, sillä enhän minä tässä
muuten, aivan alusvaatteillani kun olen, voi nousta ylös.

— Vaikka minun täytyisi jäädä tänne öiksi ja päiviksi, niin en minä
nyt sinua päästä, sanoi Paukku.

— No, sitten minä nousen, vaikka ihme olisi! sanoi Janne.

Mutta ennenkuin hän ennätti päästä vuoteesta ylös, oli Pauliina jo
voimakkaalla otteella paiskannut hänet takaisin selälleen sänkyyn ja
piteli siinä.

— Et sinä, Janne, ole terve, vaikka sinä niin uskottelet itsellesi,
sanoi Pauliina. Pysy nyt siinä kauniisti!

Janne retkahti takaisin vuoteelle. Hän ei osannut tehdä mitään.
Siinä hän lojui ja antoi Pauliinan vetää peitteen hänen päälleen ja
painella sen sivuilta hänen alleen.

— No, kas niin, sanoi Pauliina, kun Janne taas oli hyvin peitettynä
vuoteessa, ja taputteli häntä leveällä kämmenellään rinnan päälle.
Makaa sinä nyt siinä, kun sinusta näin hyvää huolta pidetään, makaa
ja kiitä jumalaasi, joka on minutkin sinun tiellesi johtanut ja estää
sinua tekemästä suuria tyhmyyksiä.

— Ei tässä muu auta kuin sanan voima, ajatteli Janne.

Hän rykäisi ja katsottuaan Pauliinaan, joka istui vuoteen vieressä,
hän alkoi:

— Sinä et tietysti ole lukenut mitään Rooman keisareista? Kuinka
sinä sellaista olisit lukenut. Silloin sinä et tiedä, että ne miehet
eivät koskaan tahtoneet olla sairaita, vaan aina ne rynnistivät
eteenpäin. Ajattele sitä ja muista, että minullakin on paljon
maailmassa sellaista, jonka puolesta minä taistelen. Kun sinä et ole
lukenut sitä, niin olet ainakin toisinaan kurkistellut raamattuusi
ja muistat kertomuksen Simsonista. Minäkin olen sellainen, hengen
Simson. Älä luule, että sinä olet toinen Taliila, joka otat minulta
miehuuden pois ja teet minut sinun suloisuutesi vangiksi. Ja vaikka
sinä saisitkin minut valtaasi, niin niinkuin Simson minä rynnistäisin
ja kaataisin kaiken. Tämän sängyn laidat hajoaisivat, jos minä
voimani kokoaisin.

Pauliina tarttui Jannen käsiin ja pisti ne peiton alle.

— Älä siinä nyt riehu, vaan pysy alallasi!

Mutta Janne jatkoi:

— Sinä et taida tietää, Pauliina, mikä on oikeastaan maailman
järjestys, että mies se on, joka kaiken määrää ja jonka tahto
maailmassa on kaikki kaikessa. Minä sitä olen herra ja määrääjä
täälläkin. Ymmärrätkö sinä sen? Minä nousen sängystä silloin kun minä
sen tahdon. Minä en vielä nouse, sillä minä tahdon ensin sinulle
puhua ja selittää, kuinka kaikki tässä maailmassa on järjestetty.
Sinä olet arvellut, että sinä sen kautta, että olet minut saanut
tähän vuoteeseen, olet myöskin saanut kaiken vallan minun ylitseni.
Mutta niin ei ole asian laita. Totisesti, niin ei ole!

Minä nousen tästä vuoteesta silloin kun minä itse sen tahdon. Minä en
tällä hetkellä sitä tahdo, sillä minä olen alusvaatteillani ja sinä
olet nainen, mutta jos minä tahdon, niin minä nousen sittenkin.

— Rakas Janne, sanoi Pauliina, älä puhu niin paljoa, se väsyttää
sinua!

— Herra jestas kuitenkin, Paukku, luuletko sinä, että minä olen
sairas! Minä olen ihan terve, niin terve, että lääkärit minut
nähdessään kiukusta itkisivät. Joko sinä nyt ymmärrät, mitä sinun
tulee tehdä?

Pauliina katsoi pitkään Janneen, kun hän huomasi tämän odottavan
häneltä jotain vastausta.

— Niin, mitenkä? sanoi Pauliina.

Janne katsoi hetkisen aivan hölmistyneenä Pauliinaan huomattuaan,
että tämä ei ollut hänen puheestaan ymmärtänyt yhtään mitään.

— Kun ei sana auta, niin auttaa väkivalta, ajatteli Janne ja hyppäsi
äkkiä ylös.

Mutta samassa oli Pauliina jo tarttunut häneen ja painanut hänet
vuoteeseen. Janne yritti kaikin tavoin päästä vapaaksi, mutta mikä
siinä auttoi, Pauliina oli häntä voimakkaampi, ja pian olivat Jannen
sätkyttelevät sääret painetut alalleen sänkyyn ja peite vedetty
niiden päälle.

Janne ei ollut uskaltaa avata silmiään, niin häntä itseään hävetti
tämä hänen tappionsa. Että nainen tällä tavoin oli saanut yliotteen
hänestä, oli kumonnut hänet ja vielä kaiken hyvän lisäksi peittänyt
hänet sänkyyn. Mieluummin hän sitten olisi jäänyt vaikka maantielle
lojumaan verissään ja vaivaisena niinkuin se mies, jonka laupias
samarialainen korjasi, kuin joutunut tällä tavoin makaamaan.

— Kai Janne nyt on siivosti sängyssä eikä suottaspäiten tuppaa ylös,
sanoi Pauliina.

Janne ei vastannut.

— Oletkos sinä Janne siivolla, vai etkö sinä ole?

Janne ei vieläkään vastannut. Häntä kiukutti tuo Pauliinan tapa
kysellä häneltä aivan kuin pieneltä lapselta. Oliko hän mikään
kakara, joka oli joutunut kiinni omenanvarkaudesta ja jota nyt
varoitettiin siitä.

— Jollet sinä, Janne, lupaa olla kiltisti paikallasi, sanoi
Pauliina, niin minä en liikahda tästä paikasta pois, vaan jään tänne
kaikeksi aikaa.

— No, minä lupaan, että olen niin paikallani, että eivät hiiretkään
kuule, vastasi Janne.

— Sitten minä menen noutamaan sinulle syötävää. Mutta sinun
vaatteesi minä otan mukaani kuivumaan.

Janne oli jo sinä aikana ehtinyt ajatella, että hän karkaa salavihkaa
talosta. Mutta eihän se laatuun käy, jos Pauliina hänen vaatteensa
vie piiloon.

— Anna niiden olla täällä, kuivuvathan ne täälläkin.

— Sikistyvät ne, jos saavat siten kuivua, vastasi Pauliina. Minä
vien ne tuvan puolelle puhdistettaviksi ja silitän ne siellä kuumalla
raudalla, niin ovat sitten aivan kuin juuri räätäliltä tulleet. Nuku
nyt, Janne, nuku oikein rauhassa, kyllä Pauliina sinusta huolen pitää.

Ja ystävällisesti nyökäten Jannelle otti Pauliina hänen vaatteensa ja
meni.

Janne kurkisteli kauan oveen päin osaamatta mitään sanoa tai tehdä.
Lopulta hän nousi istualleen vuoteessa ja sanoi:

— Pysähtyy sitä järki viisaammaltakin toisinaan. Onko ennen kuultu
mokomaa tapausta? Minä olen lukenut maailmanhistoriaa, mutta en minä
koskaan ole kuullut puhuttavan siitä, että nainen olisi ryövännyt
itselleen miehen. Muuan Rooman keisarinna kyllä väkipakolla tahtoi
saada erään nuoren miehen omakseen. Mutta sehän oli siinä turmeluksen
maassa, ja me elämme sentään Suomessa. Mitä minä nyt teen?
Pakeneminen olisi yhtäkaikki jokseenkin kurjaa, sillä olenhan minä
urhoollinen mies. Ja jos pakenisin, niin enhän minä paidallani voi
juosta pitkin maantietä. Ja jos menisinkin, niin tulisihan tuo nainen
ihan varmasti minun jälestäni. Jos taas jään tänne, niin olen aivan
varmasti ennen pitkää naimisissa tuon lohikäärmeen kanssa. Hänen
ei tarvitse muuta kuin mennä kirkkoherran luo, kertoa, että minä
olen ollut yötä täällä, niin kirkkoherra kuuluuttaa minut niin että
roikaa. Ja kannattaako enää tällä ijällä mennä naimisiin, kun tähän
asti on itseään siitä visusti varjellut? Jokainen vuosi on ollut
pölkky minun rauhani majaan. Nyt se on valmis, ja annanko minä tuon
ämmän sen jaottaa, pois se!

Hymyilevänä palasi Pauliina jonkun ajan kuluttua takaisin tuoden
tarjottimella Jannelle ruokaa. Siinä oli niin paljon kaikenlaista
hyvää, että Jannea aivan kauhistutti ruuan paljous. Pauliina
istui vuoteen viereen ja alkoi tarjoilla ruokaa Jannelle, eikä
Janne tiennyt koskaan syöneensä niin paljoa, ei edes häissä tai
maahanpaniaisissa.

Kun syönti oli loppunut, niin Janne oikaisi itsensä vuoteelle ja
vaipui vanhurskaan uneen.

                                                  ⸻

Huoneessa oli jo hämärää, kun Janne heräsi.

Hän kuulosteli. Kaikki oli hiljaista. Että Pauliina oli käynyt
huoneessa, sen hän huomasi siitä, että vuoteen viereen oli pantu
tuoli ja sille lasillinen vettä.

— Kyllä tuo Pauliina olisi huomaavainen aviovaimo, sen minä
tunnustan, jollei se olisi niin jeevelin kovakätinen, että henki
on vaarassa. Ja onhan avioliitto hengen ylläpitämiseksi, eikä sen
menettämiseksi.

Hän nousi istualleen ja kuunteli.

— Taitaa kello jo olla paljonkin, koska häntä ei enää kuulu eikä
näy. Kuorsaa kai jossain omassa sängyssään. Mitähän kello onkaan? Se
nainen taisi viedä vaatteitten mukana minun kellonikin.

Samassa alkoi etäällä kello lyödä. Janne laski sen lyönnit ja huomasi
kellon jo olevan yhdeksän.

— Nyt olisi niinkuin sopiva hetki pötkiä pakoon. Mitä minä tänne
suotta jään. Osaan minä kotonanikin maata, jos mieleni tekee.

Janne hyppäsi sängystä ja meni ovelle. Hän koetti avata sitä.

— Se ämmä on pannut oven lukkoon. Kyllä sillä on varmat aikeet
minun suhteeni. Ei se heitä ennen kuin minä olen hänen miehensä. Sen
minä kaikista merkeistä huomaan. Mutta nietu, sanoi ryssä. Minä en
olekaan mikään sellainen mies, joka on otettavissa koska tahansa.
Kyllä minä osaan itseäni varjella naimisen suuresta portista. Eihän
porsastakaan saa läävään silloin, kun se tahtoo ulkona olla. Kuinka
sitten vanhaapoikaa silloin, kun hän tahtoo vapautensa säilyttää.
Vaikka pakeneminen onkin itse asiassa häpeällinen teko, niin ei sitä
jouda silloin ottamaan varteen, kun on kysymyksessä sellainen asia
kuin tässäkin on. Minä menen keinolla millä tahansa pois.

Ilo leimahti hänen silmissään, sillä hän oli keksinyt keinon, millä
hän saattoi paeta.

— On sitä ennenkin laseja rikottu, kun on miehiä suorinta tietä
heitetty ulos. Saatikka sitten, kun on mentävä pakoon elämänaikaista
hirsipuuta. Mutta mitä minä suotta rikon, kun minä saan avatuksikin
ikkunan. Hiljaa ja hissuksiin, niin sitten päästään pois.

Ja Janne avasi varovaisesti ikkunan ja sen tehtyään kiipesi ulos.

— Nyt sitä olisi juostava, mutta minne näillä Jeremias-vainajan
housuilla pääsee, kovasti ovat laajuutensa puolesta eroavaiset
minun housuistani. Ihme ja kumma, että se mies pääsi niinkin paljon
lihomaan sellaisessa komennuksessa. Ja pitääkö minun nyt krekkalehtia
tällaisessa valkoisessa puvussa pitkin maantietä. Jos tietäisin,
minne minun valakkani on viety, niin hakisin sen. Rattaani ovat
tuolla kartanolla, sen minä hämärässä erotan. Mutta ehkä onkin
tallissa. Ainakin kannattaa käydä katsomassa.

Janne hiipi talliin. Siellähän valakka oli, ja runsaasti sitä oli
siellä kestitty kauroilla, niin runsaasti, että iso osa oli jäänyt
syömättäkin.

Janne kuljetti hevosensa pihalle, valjasti sen rattaitten eteen ja
läksi ajamaan. Ensin hän hiljaa ajoi, jotta kukaan talon väestä ei
heräisi. Mutta kun oli päästy nurkan taakse, niin löi Janne ohjaksien
päillä valakkaa ja sanoi:

— Mene nyt, minkä suinkin alta pääset! Matkalla hän mietiskeli
asioitaan:

— Onko ennen kuultu mokomaa, että mies pakenee naista tällä tavoin?
Onko kuultu, kysyn minä. Ja minne minä nyt menen? En minä suinkaan
tänne kylään voi jäädä. Pois minun täytyy kaukaisille maille.

Janne tuli oikein liikutetuksi ajatellessaan, että hän tällä tavoin
oli joutunut kohtalon kovan käden alaiseksi. Mutta hän päätti
urhoollisesti kaiken kestää.

— Finne, Hämäläisiä.

Kotia tultuaan ja herätettyään Hilman, piikansa, hän pukeutui
paraimpaan pukuunsa ja pakkasi tavarat matkalaukkuun. Kun hämmästynyt
Hilma kysyi, minne kauppias nyt niin äkkiä matkusti, niin Janne
vastasi:

— Minä tunsin tänään sellaista kamalaa kolotusta koko ruumiissani.
Ei tässä muu auta kuin mennä kylpylaitokseen. Minä matkustan
aamujunassa heti Savonlinnaan.

SEITSEMÄS LUKU

Puolitoista kuukautta oli kulunut, kun eräänä päivänä ilmestyi
Syrjälän talon portille Janne, ajaen koko kylän hyvin tuntemalla
valakallaan. Nappularattaat olivat tavallista kirkkaammat, ja ajaja
oli hyvin punakka ja ketterästi hän hyppäsi maahan.

— Onko täällä talonväki kotona? huusi hän niin että talon nurkat
kaikuivat.

Päärakennuksen ovelle ilmestyi Syrjälän emäntä, aina puuhaileva
Miina, ja pian hänen jälestään tuli hänen aviollinen taakkansa ja
perheellisen kurituksensa esine, Matti.

— Jannehan se on, huusi Miina ja löi kätensä yhteen. Joko Janne nyt
vihdoinkin tulee kotia Savonlinnasta?

— Täytyihän minun jo tulla, sillä minne te muuten täällä
olisittekaan joutuneet, vastasi Janne. Eilisiltanahan minä tulin. Ja
kun olin tarkastanut, että kaikki meillä oli hoidettu niinkuin hoitaa
pitää, Hilma naimaton ja talo neljän nurkkakivensä päällä, niin tulin
tänne. Minä olen voinut hyvin, niin kai täälläkin on tehty?

— Onhan täällä voitu, vastasi Matti.

— Mikäs sinun, Matti, on voidessa, kun sinulla on sellainen
hommaihminen, kuin Miina on, vaimona. Ei hän suotta tule minun
sukuuni.

— Mutta sinähän olet laihtunut, Janne, oikein sorjistunut, sanoi
Miina.

— Totta kai minä olen laihtunut, vastasi Janne. Pistähän Miina
kätesi tänne liivini alle ja koeta, kuinka kaukana mahasta se nyt on.

Miina teki niin kuin Janne käski. Mattikin tuli koettamaan ja
vakuutti:

— Ei ole juuri kuoppaa, mutta ei paljoakaan puutu.

— Mutta millä ihmeellisellä keinolla se on saatu aikaan? kysyi
Miina. Ethän sinä ole ollut muuta kuin puolen toista kuukautta poissa
näiltä tienoilta. Ovatko ne kylpylaitokset todellakin sellaisia
paikkoja, että niistä lähtee hyöty?

— Totta kai niistä hyöty lähtee, mitäs niitä muuten laitettaisiin,
sanoi Janne. Odottakaahan, kun minä oikein kerron teille kaikki
juurta jaksaen.

He istuivat varjoon tuvan seinän viereen, Janne keskelle ja Miina Matti ja
hänen kummallekin puolelleen. Ja Janne alkoi:

— Sen jälkeen kun Aakusti tahtoi tehdä minusta jonkinmoisen
paptistin ja väkisin vei minut veteen kastetta saamaan, vilustuin
minä. Pauliina koetti minua oikein täydellä voimalla hoidella,
mutta eihän siitä ollut oikein hyvää apua. Ja kun henki minullekin
on kallis asia, niin päätin minä, että nyt mennään Savonlinnaan ja
annetaan maailman lääkärien näyttää, millä tavoin taudit krassataan
ja kronitaan pois ruumiista.

— Se on kai kovasti komea laitos, kysyi Miina, se kylpylaitos.

— Siinä kaupungissa on kaksi komeata rakennusta, piispantalo ja
kylpylaitos. Jollen minä olisi niin paljon komeutta nähnyt jo ennen
eläissäni, niin ymmällehän minä olisin tullut. Mutta siellä minä olin
aivan kuin kotonani. Kyllä se on sentään kummallista, kuinka ihminen
tulee varmaksi kaikesta, kun hän joutuu sellaiseen paikkaan, joka
sopii hänen luonnonlaadulleen. Ja sen minä sanon, että ensimäisestä päivästä
alkaen minä olin siellä niinkuin kotonani.

— Ainahan Janne osaa olla joka paikassa niinkuin kotonaan, sanoi
Miina. Mutta kuinka siellä sitten parannettiin?

— Kaikki kävi siellä järjestyksessä. Ensin tutkittiin mies sanan
ja naputusten avulla. Tohtori kyseli minulta yhtä ja toista, ja
osasinhan minä hänelle selittää tautini niin perinpohjin, että
hänellä ei ollut muuta vastattavaa kuin: jaha, jaha! Sitten toinen
lääkäri tutki, miten minun sisävärkkini toimivat. Hän teki samaa kuin
sinä, Matti, teet puimakoneelle. Sinä katsot, millaista tulee siitä
torvesta, josta ruumenet tulevat. Siitä sinä huomaat, kuinka kutakin
kohtaa sitten koneessa on ruuvattava.

— Kyllä ihmisten viisaus sentään on kovin suuri, sanoi Miina.

— Sanos muuta! Tämä on kuitenkin vasta alkua, jatkoi Janne. Kun
sitten oli kaikin tavoin minun ruumeniani tutkittu, niin annettiin
minulle kouraan lappu, jonka avulla minä sain sitten koneeseeni
ruuvauksen. Tämä tapahtui aivan erikoisessa rakennuksessa. Siellä oli
sali, joka oli paljoa suurempi kuin pappilan suuri sali, ja sinne
sitä sitten mentiin. Siellä oli joukko nuoria lääkäreitä, oikein
hienoja herroja, jotka ruumiita ruuvasivat. Ensiksi komennettiin
housut jalasta pois.

— Riisuttiinko siellä ihminen aivan ilkoisen alasti? kysyi Miina.

— Ei aivan, alushousut ja paita jätettiin päälle. Ja sitten se
toimitus alkoi. Minä sain istua puuhevosen selkään, ja nuori herra
otti takaapäin minua kainaloitten alta kiinni ja alkoi kieputtaa.
Kyllä se temppu minua nauratti tavattomasti. Niinhän mekin teimme
nuorena, Matti, vai mitä? Muistathan sinä, kuinka me sillä tavoin
tyttöjä kieputimme.

— Hihihi, vastasi Matti.

— Ei Matti ole koskaan minua sillä tavoin kieputtanut, sanoi Miina
hieman kiukkuisesti.

— Eihän toki, eihän toki! vastasi Janne. Sinähän Miina aina Mattia
kieputat kaikella tapaa. Älä suutu, älä suutu, kun minä näin kosken
teidän perheellisiin asioihinne, mutta kyllä se niin on.

— Mihinkäs totuudesta pääsee, vakuutti Matti.

— Mitä se tähän kuuluu? sanoi Miina.

— Ei kuulukaan, vastasi Janne. Minä sanoin sen ainoastaan
selitykseksi. Ja kyllähän minä sen tiedän, että toisella tapaa sinä
Miina Mattia kieputat. No niin, siinä minä sitten olin sen nuoren
miehen käsissä heilumassa. Ja kummallista, kuinka minä siinä muistin
jokaisen hellän hetken, joka minulla on ollut nuoruuteni kukkeimmilla
ajoilla tyttölasten kanssa. Mutta toisenlaisia vartaloita minä
käsissäni pitelin kuin minun mahani on, joka siinä nyt vatkaantui.
Kun minä sitten olin siitä päässyt, niin jouduin penkille pitkälleni
ja kaksi nuorta herraa tarttui ensin käsivarsiini ja alkoi vimmatusti
hieroa niitä. Siinä oli jo leikki kaukana. Niin ne vetivät ja
kiskoilivat kuin kaksi pahinta saunamuijaa vetää miehen syntistä
ruumista. Saman leikin alaiseksi joutui sitten sääret. Nyt jouduin
taas korkealle penkille ja sain mennä suulleni, ja muuan herra iski
kyntensä minun selkääni. Kyllä minä siinä aloin ähkiä pahasti, mutta
auttoikos se, ei auttanut yhtään, herra vain hieroi ja nyrkillään
jyskytteli selkään. Niin se oli kuin kylänpoikien leikkiä silloin,
kun toinen on jäänyt tappelussa alle ja toinen istuu hänen selässään
ja koettaa, kuinka kovaa lihaa on selkäpuolella. Kun minä siitä
piinasta olin päässyt, niin tuli vatsan vuoro. Se se vasta oli
lystiä leikkiä. Et sinä, Miina, sen koreammin leivo suurta kakkua
joulua varten, kuin mitä minun vatsaani taputeltiin ja paineltiin.
Kutittihan se sellainen. Minä nauroin ja sätkin siinä, mutta sitä
hullummaksi se siitä vain tuli. Ja sitten sain mennä rauhaan. Ja
tällaista peliä pidettiin siellä joka ainoa päivä, ihan joka ainoa
päivä!

— Niinkö siellä kaikille tehtiin? kysyi Miina.

— Kaukana siitä. Meitä oli tuossa hieromisosastossa vain pieni
joukko. Te ette tiedä, että tuollainen kylpylaitos on kahdenlaisia
ihmisiä varten, niitä, jotka ovat sairaita, ja niitä, jotka ovat
terveitä.

— Mitäs ne terveet siellä tekevät?

— Ne ovat hankkimassa itselleen sairautta huvittelemalla.
Katsokaahan, minä olen tullut siihen ihmeelliseen huomioon, että
jota enemmän ihminen viisastuu, sitä mieluummin hän tahtoo itselleen
taudin, ja kun oikein etsii, niin löytäähän sitä sellaisen. Nuo
herrat, jotka ovat sairaita hieromassa, ovat samalla palkatut
tekemään terveitä sairaiksi. Heidän tehtävänsä on nimittäin
ottaa osaa kaikenlaiseen huvitukseen ja väsyttää ihmiset niin
pahanpäiväisesti, että he saavat mielihalunsa täytetyksi ja pääsevät
sairaiksi.

— Kylläpä se on merkillinen paikka, sanoi Miina.

— Et sinä vielä kaikkea tiedä. Odotahan, kun minä kerron. Nämä
herrat keemailevat kaikkien nuorien tyttöjen ja kaikkien rouvien
edessä, kuljettavat niitä illalla myöhään pitkin metsäpolkuja,
jotta ne vilustuisivat ja saisivat luuvalon, yskän tai jonkun muun
taudin tai kolotuksen. Kun minun tapani on iltamyöhällä liikuskella
saadakseni unta, niin kylläpä minä tapasin noita pariskuntia
melkein jokaisella penkillä, joka oli vähänkin syrjemmässä. Oli
siinä kuiskuttelua ja viserrystä niin että riitti. Kas, kun iso
osa näitä terveitä sairaita on ulkomaan ihmisiä, jotka eivät osaa
sanaakaan suomea, niin täytyi siinä keskustelun tapahtua jollain
muulla tavalla. Ja siellä minä senkin opin näin, että osaa sitä
kaksi ihmistä tulla toimeen, vaikka ei taitaisi sanaakaan toisensa
kieltä. Ja samalla minä huomasin toisenkin asian, sen nimittäin, että
se, mikä täällä olisi kauheata, oli siellä luonnollista. Jos täällä
kuulisi, että nuori mies on nuorta tyttöä suulle tavannut, niin häät
siitä hommataan. Mutta jos nuo nuoret miehet menisivät naimisiin
jokaisen kanssa, jonka suulle ovat tulleet, niin haaremi heillä
olisi, ihan oikea haaremi, jossa olisi kaikenvärisiä naisia.

— Mutta sehän oli oikea Paapeli! sanoi Miina aivan kauhuissaan.
Kuinka Janne siellä osasi olla?

— Hyvin minä siellä osasin olla! Ihan minä olin kuin kotonani! sanoi
Janne, ja hänen silmänsä kiiluivat.

— Sinä syntinen ihminen! huusi Miina.

— Rakas Miina, sinä et tiedä, että synti on yhdessä paikassa
yhdenlaista ja toisessa toisenlaista. Jos sinä siellä pistät
syödessäsi veitsen suuhusi, niin se on synti ja häpeä. Mutta jos
noin ohimennen, kun ei ihan toisten silmien edessä sitä vain tee,
maistelee huulihunajaa, niin ei se ole synti eikä mikään.

— Et suinkaan sinä, Janne, ollut siinä menossa mukana? Et
suinkaan sinä juossut tuolla tavoin illalla pitkin pimeitä metsiä
vieraanmaalaisten naisten kanssa?

— Ei minun tarvinnut juosta. Ne tulivat itsestään minun luokseni.
Ja ihan keskellä kirkasta päivää oli minulla tyttöjä riippumassa
käsivarressani.

— Mutta, herra jestas, mitä kaunista ne sinusta löysivät?

— Ei sitä kauneutta tarvita, ennenkuin naisen voittaa, sen minä
siellä huomasin. Kun on oikein kohtelias niille, pitää niitä aivan
kuin jokainen olisi vähintäin kuningatar, niin kyllä saa kenet
tahansa puolelleen.

— Ja oliko sinulla niitä montakin? Minä tarkoitan noita
kuningattaria?

— En minä joutunut niitä laskemaan. Kun yksi meni, niin toinen tuli.

— Kestääköhän maailma enää kauaakaan pystyssä sellaisen menon
jälkeen! huudahti Miina.

— Älä pelkää, kyllä se kestää. Maailma on vakavan navan päässä
kieppumassa, kyllä se pysyy siinä, vaikka tyttölapset kuinkakin
piehtaroitsisivat. Oletko sinä, Miina, koskaan lukenut sähköoppia?
Tietysti sinä et ole. Jos olisit, niin silloin tietäisit, mikä on
patteri. Minä olin tuollainen patteri. Kun tytöt tahtoivat tehdä
pojat mustankipeiksi, ja sitähän tytöt aina tahtovat tehdä, niin he
tulivat minun luokseni ladatakseen pojat oikein täyteen sähköön.
Aijai, kuinka niiden silmät kipinöitsivät, kun tytöt riippuivat
minussa kiinni. Niin siitä oli hommaa, että en ole niin vähää öinä
nukkunut sitten kuin siihen aikaan, kun minä sinunkin luhdin ovellesi
kävin nuorena ja koiramielisenä naputtelemassa.

— Pidä suusi kiinni, Janne! tiuskaisi Miina. Milloin minä sinut
olisin sisään päästänyt?

— Enhän minä sanonutkaan, että sinä päästit. Jos olisit päästänyt,
niin sitten olisitkin saanut mieheksesi jonkun muun kuin Matin.

— Sen minä uskon, vastasi siihen väliin Matti, joka koko ajan oli
silmät päässä kiiluen kuunnellut Jannen puhetta. Enköhän minäkin
mene ensi kesänä sinne kylpemään. Tuntuu ruumiissa toisinaan niin
kummallisia pistoksia.

— No, sinne minä sinua en päästä ikimaailmassa, ärähti Miina.
Häpäisisit vielä hyvän nimesi siellä.

— Ei siellä voi nimeään häväistä, vakuutti Janne. Päinvastoin. Minä
tulin siellä oikein tunnetuksi. Ja vaikka nuo monet nuoret neitoset
eivät muuta osanneetkaan suomeksi sanoa, niin: rakas Janne-setä, sen
osasi ihan joka-ainoa. Ja kuinka ne sen sanoivat, voi, hyvänen aika
sentään, kuinka ne sen sanoivat! Minulla meni aina silloin sydän pari
varvia ympäri paljaasta ilosta. Ja kun ne oikein hellästi minuun
nojautuivat, niin silloin minä aina tiesin, että nyt tehtiin taas
kiusaa jollekin nuorelle miehelle. Seuraavana päivänä minä siellä
hieromalaitoksella aina visusti varoin, etten tullut suuttuneen
herran käsiin, sillä niin ne lykkäsivät, että nahka oli rypyssä.

— Kas, kun eivät antaneet oikein tuntuvasti selkään, sanoi Miina,
sillä sen Janne olisi ansainnut. Jos minä olisin ollut siellä, niin
kyllä minä olisin hommannut.

Jannen naama aivan säteili, kun hän sanoi:

— Tietysti minä sain selkääni! Ja lujasti sainkin! Eräänä iltana
hyökkäsi kaksi tuollaista nuorta herraa pimeässä kimppuuni, ja
silloin sitä alkoi sataa lyöntiä. Kipeätä se teki, mutta suloista
se kuitenkin oli. Että minuun vielä kannatti olla toisten
mustasukkaisia, että minä olin tyttöjen edessä vaarallinen! Sitä
minä en sentään olisi uskonut enää itsestäni, en totisesti olisikaan
uskonut, en vaikka oikeudessa lautakunta sen olisi vakuuttanut. Mutta
kun sain selkääni, niin kyllä silloin täytyi uskoa, tahtoi tai ei.
Jos jestanpoo kuitenkin! sanoin minä kun sitten nousin jalkeilleni.
On se elämä yksi siunattu asia ja rakkaus sitä enemmän. Kyllä minä
siellä Savonlinnassa tulin niin terveeksi sekä sielun että ruumiin
puolesta, että nyt sitä nähdään, mikä mies minä olen.

— Annas olla kun minä tämän kaiken kerron Pauliinalle, joka monen
monta kertaa on ollut täällä kysymässä, eikö Savonlinnasta ole tullut
tietoja, sanoi Miina.

— Kerro vaan, jos mielesi tekee, sanoi Janne. Hyvää se
Pauliinallekin tekee, että näkee ja kuulee, miten naisten tulee
kohdella sellaista miestä kuin minä olen. Pauliinalla on aivan
ominainen tapansa rakastaa, joka voi kyllä olla sopiva muutamille,
mutta kuolema toisinaan seuraa siitä, millä tavoin hän miestä
hyväilee. Toista se oli siellä niiden ulkomaan tyttöjen seurassa.
Ne sivelivät ja halailivat niin että pois tieltä vaan. Ja sitten ne
haisivat kaikki tyyni niin kovasti hyvältä. Kyllä se haju vielä istuu
minun vaatteissani, koettakaas vaan!

Ja Janne vei takkinsa rintapieltä Miinan ja Matin nenän eteen.

— Sellaista se on joutavien ihmisten hajua, sanoi Miina
halveksivasti. Eihän siinä ole alkuakaan emännän hajuun, josta aina
päättää, onko nainen ahkera vai ei. Jos minä Jannen sijassa olisin,
niin en minä ajattelisikaan muita kuin Pauliinaa, sen minä sanon.

— En minä vielä pitkään aikaan joudu Pauliinaa muistamaan, sanoi
Janne. Minä ajattelen noita tyttösiä siellä Savonlinnassa. Se seura
oli niin paljon sopivampaa minulle. Minä olen saanut niiden kaikkien
osoitteet ja minä kirjoitan niille oikein koreille korteille hellät
terveiset.

— Niin sen Jannen sydän on kuin kestikievari, sanoi Miina. Sinne
näkyy tulevan jos jonkinlaista väkeä.

Ja Miina läksi harmistuneena menemään rakennukseen.

Mutta Matti istui Jannen vieressä mietteissään, punan levitessä
poskilleen.

— Mitäs sinä sanot sellaisesta elämästä? sanoi Janne. Eikös se ole
hauskaa?

— Kai se niin on.

Matti näytti hyvin tuumiskelevalta, sitten hän nykäisi Jannea ja
sanoi:

— Milläs tavalla sinne pääsee?

— Minne?

— Sinne kylpypaikkaan.

— Sillä, että menee sinne.

— Mutta, mistä saa taudin?

— Kyllä ihminen aina niin sairas on, että kylpylaitokseen kelpaa.

— Mutta ei meidän muija minua päästäsi omasta hommastani sinne.

— Vai sinne sinun mielesi tekee? Annanko sinulle neuvon? Mene
meidän kylän tohtorille puhumaan. Kyllä sellainen mies aina taudin
löytää, vaikka uskoisit olevasi terve kuin pukki. Minä kuulin siellä
sellaisista taudeista, että oikein nimet kauhistuttivat. Ja sen
minä sanon, että jonkin sydän- ja keuhkovian löytää tohtori vaikka
millaisesta ihmisestä. Varsinkin sydänvian saa niin helposti. Ja
totta kai sinulla jo sellainen on, kun olet elinikäsi ryypännyt ja
ollut sellaisen perhekomennuksen alaisena.

— Hauskaahan tuolla taitaisi olla minullakin. Onhan minulla rahaa,
niin että siitä ei olisi puutetta. Kuinka sitten tulisi toimeen
noiden tyttösten kanssa?

— Se on ihan toinen asia, vastasi Janne. Ei se sellainen voima
olekaan annettu jokaiselle, että tytöt tulevat tykö. Minulla se nyt
on ihan luonnostaan. Sinulla ei ole sanan voimaa. Ja katsohan, se
se sittenkin siinäkin asiassa kaiken määrää ja johtaa. Ilman sanaa
ei naista taluta minnekään. Niinhän elukoitakin täytyy huudella ja
niille kauniisti sovittaa äänensä. Mitä sitten naisia, jotka ovat
niin paljon merkillisemmin kokoonpantuja kuin muut elukat.

Matti löi kätensä yhteen niin että paukahti. Tämä äkillinen
voimannäyte saattoi Jannen hetkiseksi aivan ällistymään.

— Mikä sinulle, mies, nyt tuli? kysyi hän.

— Minä tahdon kerran päästä näkemään, minäkin, millaista se oikea
syntinen maailma on. Ei sitä jaksa aina olla tässä avioliitonkaan
satamassa.

— Kyllä minä nyt huomaan, mikä taivaan lykky minulle on ollut se,
ettei kukaan nainen ole minua ottanut tai minä ketään naista, sanoi
Janne. Nyt sitä saa elämässä kepeästi hypellä kuin heinäsirkka. Minua
ei kukaan estä. Kyllä minä näen, että avioliitto on kaiken hauskuuden
hauta. Niin, hauta se on, mutta sen päälle ei ole kirjoitettu: tässä
lepää! Sen sinä, Matti, kyllä tiedät, sillä lepoa ei Miina sinulle
anna.

KAHDEKSAS LUKU

Jannen Savonlinnassa ollessa oli pitäjän kansakoulunopettaja kuollut
ja uusi valittu sinä aikana hänen sijaansa. Tämä toimitus oli Jannen
mielestä ollut niin tärkeä, että hän oli pyytänyt saada kaikki
hakupaperit itselleen Savonlinnaan lähetetyiksi. Niistä hän sitten
oli itse pannut ehdolle erään Kalle Mutikon. Ja kun kylä aina ja
kaikessa oli tottunut noudattamaan Jannen viisaita neuvoja, niin se
tietysti valitsi sen, minkä Janne katsoi soveliaaksi.

Syrjälässä sai Janne kuulla, että opettaja pari päivää aikaisemmin
oli saapunut kylään ja asettunut koululle.

Turhaan Miina koetti pidättää Jannea talossa ruualla. Janne ei
millään ehdolla jäänyt. Hän sanoi äkkiä muistaneensa erään hyvin
tärkeän asian, joka pakotti hänet kiireimmän kautta menemään kirkolle.

Ajaessaan valakallaan maantietä pitkin mietiskeli Janne:

— Totta kai tuo opettaja huomaa, että minua hän saa kaikesta
kiittää. Mikähän lintu sekin mies oikeastaan on? Kovasti hyvät
hakupaperit sillä oli, mutta niihin ei aina voi luottaa. Jota
paremmat paperit, sitä pahempi sisu. Ei tähän kylään tule toista
niin hyvää opettajaa kuin se vainaja oli. Hänellä oli niin perin
hyvä luonto. Ei hän pannut missään vastaan, ei kerrassaan missään.
Minä pelkään aina tätä uudenajan nuorisoa. No, mutta mitä minä siitä
huolehdin. Eiköhän sitä miestä saa pidetyksi kurissa? Onhan tässä
saatu pahemmatkin talttumaan. Jos hän luulee, että hän sen kautta,
että on sattunut hiukan koulua käymään, on jotain merkillistä, niin
kyllä minä pian sellaisen harhauskon otan hänestä pois. Elämän
kokemus ja se suuri viisaus, joka minulle jo luonnostaan on annettu,
se sittenkin määrää, mitä ihminen on.

Janne ei suorastaan mennyt kansakoululle, sillä eihän se olisi ollut
hänen arvonsa mukaista, jos hän noin vain uteliaana olisi pistänyt
nenänsä sinne. Mutta olihan aivan koulun lähellä talo, jonka isäntä
oli Jannelle sukua. Ja kun hän näin äkkiarvaamatta oli taas palannut
kylään, niin sopihan mennä sinnekin kertomaan, mitä ihmeellistä hän
oli saanut nähdä ja kokea kylpylaitoksessa.

Kun kaikesta siitä oli puhuttu, kysäisi Janne aivan kuin ohimennen:

— No, millainen se uusi opettaja on?

Talon emäntä vastasi:

— Eihän tuosta tiedä, millainen on. Kävihän se täällä, mutta oli
niin lyhyen ajan, että en ennättänyt edes kahvia keittää.

— Ja mitä tuo puhui?

— Eihän se puhunut mitään.

— Mikä se sellainen ihminen on, joka ei tahdo ihmisten kanssa puhua?
sanoi Janne aivan kummastuneena. Onko hän ehkä ylpeä ja morska
ihminen? Jos niin on, niin kyllä minä olen se mies, joka otan häneltä
luonnon pois.

Janne läksi toiseen taloon, joka oli aivan kansakoulun nurkissa,
sillä hän toivoi sieltä saavansa lähempiä tietoja opettajasta.

— Ei se mitään vaarallista ole, jos ihminen onkin hiukan ylpeä ja
koppava, pääasia on siinä, että hän tietää erotuksen, kenen edessä
hän sitä puolta piirustuksestaan näyttää! tuumi hän.

Toisessa talossa sai Janne kuulla, että opettaja siellä oli ruvennut
puheisiin ja oli kertonut jostain kehitysopista, kuinka ihmisrotu
muka on alkanut jostain alkusolusta. Se saattoi Jannen aivan
vimmoihinsa.

— Onko mokomaa kuultu! Vai sellaista oppia tuo ihminen julkeaa tulla
saarnaamaan tänne! Mutta paha on katkaistava jo heti alussansa, ei
muuten siitä hyvää tule. Kaikeksi onneksi olen minä täällä. Kun minä
puhelen tuon nuoren miehen kanssa, joka ikänsä villiydessä on eksynyt
järjen ja hyvien ajatusten tieltä pois, niin ihme ja kumma on, ellei
hän saa oikeata käsitystä taas maailmasta ja sen rakennuksesta. Tulee
kai hän silloin huomaamaan, että toiset miehet sitä ovat olleet
tekemässä ja toisessa järjestyksessä kuin mikä hänellä on. Mutta
laskekaamme tämä kuitenkin hänen nuoren luontonsa tiliin. Ihminen
on aina alussa, silloin kun hän alkaa saada osaa tiedon suuresta
määrästä, sangen tuittupäinen ja kiivas tiedoissaan ja uskoo, että
kaikki on juuri niin kuin hän näkee, eikä hiuskarvaakaan toisin.
Mutta mistä syystä meitä vanhoja olisi maailmaan tehty, ellei juuri
neuvomaan ja opastamaan nuoria elämän kompastuskivillä lasketulla
tiellä. Kyllä hänkin vielä kerran huomaa, minkä suuren palveluksen
minä hänelle olen tehnyt, ja siunaa varmasti kerran vielä sitä
hetkeä, jona hän tuli tähän kylään valituksi ja siten minun kauttani
ohjatuksi oikealle tielle.

Janne meni kansakoululle. Portilla hän kurkisteli ympärilleen,
näkyisikö missään tuota nuorta, eksyksissä kulkevaa miestä. Pienessä
lehtimajassa näytti joku istuvan ja lueskelevan. Siellä se mies nyt
oli. Mutta mitä hän lukikaan, ei suinkaan mitään hartauskirjaa, siitä
oli Janne aivan varma, sillä liian koreakantinen oli kirja hengen
ruuaksi, eikä se näyttänyt kansanvalistusseuran kalenteriltakaan.

— Tietääkö täällä kukaan, mitä kello on tällä haavaa? sanoi Janne
saadakseen puheen alkuun.

— Tämä on kansakoulu, ei täällä tiedetä mitään, kuului vihainen
vastaus.

— Kylläpä sinä kohta vastaat toisella tavalla, ajatteli Janne.
Kunhan ensin saat tietää, kuka sinun kanssasi puhelee.

Hän kysäisi uudelleen:

— Vai ei täällä tiedetä? Eikö koulun kello käykään?

— Se ei kuulu kehenkään, käykö se vai onko käymättä, tiuskaisi ääni
lehtimajasta.

— No sitten menen minä itse katsomaan, sanoi Janne ja tuli portista
sisään.

— Kuka te olette, hävytön ihminen, joka sillä tavoin tulette omin
lupinne tänne? kysyi opettaja ja astui esiin lehtimajasta.

Jannen mieli oikein pihahti kiukusta hänen kuullessaan tämän
kysymyksen.

— Minä olen Janne Nakkila.

— Vai niin.

— Niin, minä olen Janne Nakkila, sanoi Janne entistään pontevammin,
sillä häntä kovasti kummastutti se, ettei tämä nimi herättänyt mitään
vastakaikua opettajassa.

— Kyllä minä sen kuulin, vastasi opettaja. En minä ole mikään kuuro.
Mikäs mies te olette?

Nyt jo Janne oli purkamaisillaan koko sisunsa aivan pohjiaan myöten
tuollaisen tyhmeliinin päälle, joka oli jo muutaman päivän ollut
kylässä eikä ollut ottanut selkoa siitä, kuka Janne Nakkila oli.

— Minä olen kauppias.

— Vai niin. Eikö kauppiaalla ole kelloa, kun täytyy tulla sitä
kysymään kansakoululta?

— Kyllä minulla on kelloja panna vaikka joka taskuun.

— Eivät kai käy?

— Kyllä ne käyvätkin, ja kohta kai tässä saadaan nähdä, mikä tunti
on lyönyt. Vai tällainen se meidän uusi opettajamme siis onkin, vai
tällainen? Kylläpä on oikea kukonpoika.

— Jos ette mene pois, niin ajan minä teidät, huusi opettaja. Mikä te
oikeastaan olette, kun tulette syyttä suotta ihmisiä haukkumaan? Minä
vedän teidät oikeuteen tällaisesta menettelystä.

— Nuori mies, nuori mies! sanoi Janne juhlallisesti. Jos te aijotte
oikeuteen mennä, niin kai minä sen paikan tunnen paremmin kuin te,
sillä minä olen siellä melkein kuin kotonani. Ja mitä lakiin tulee,
niin osaan minä sen ulkoa kannesta kanteen, niin naimakaaren kuin
rikoskaarenkin.

— Kyllä minä teille kaaren näytän, sanoi opettaja ja pui Jannelle
nyrkkiään.

Mutta tämä oli jo liikaa Jannen mielelle. Hän korotti äänensä ja
huusi:

— Kuulkaa, hyvät ihmiset, mitä tuo kurja olento minulle aikoo tehdä!
Eihän siinä olisi mitään, jos se teille tapahtuisi, mutta minulle.
Hän aikoo näyttää minulle kaaren. Hoi, tänne kaikki, tulkaa tänne!

Ja Janne huusi minkä suinkin jaksoi kaikille, joita näki, ja vaati
heitä tulemaan todistamaan sitä suurta häväistystä, jonka alaiseksi
hän oli joutunut.

Ihmisiä tuli oikealta ja vasemmalta. Kun Janne oli saanut ympärilleen
kylliksi suuren joukon väkeä, niin hän päätti tuolle opettajalle
näyttää, mitä hän oikeastaan oli. Hän oikaisi vartalonsa ja sanoi
juhlallisella äänellä:

— Tämä mies ei tiedä, kuka minä olen. Mutta te sen tiedätte. Ja
te voitte todistaa, että ilman minua ei tämä mies olisi sillä
paikalla, jolla hän nyt on. Ja millä tavoin hän sen kaiken on minulle
korvannut. Huutanut ja räyhännyt ja haukkunut suut silmät täyteen,
aivan kuin minä olisin mikäkin pitäjän vaivainen. Mutta kerran hän
tästä vielä saa tehdä tilin, sen minä vannon. Ja sen minä sanon,
tässä pitäjässä ei hän ainakaan pääse naimisiin!

Tämä viimeinen uhkaus oli Jannen mielestä kaikista pelottavin. Sen
jälkeen ei opettaja varmaankaan enää uskalla sanoa yhtään mitään.
Kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun opettaja purskahti
makeaan nauruun ja sanoi:

— Kun te ette ole mikään pappi, niin ette voi estää minua saamasta
kirkollista vihkimistä... jos minä yleensä sitä haluan saada. Onhan
olemassa rakkaus ilman kirkonkin siunausta, on vapaa rakkaus.

Janne ei olisi sen pahemmin kauhistunut, vaikka hänelle olisi
sanottu, että rutto on ilmestynyt kylään. Hän korotti äänensä kimeään
sointuun ja huusi:

— Kuulkaa, kaikki hyvät ihmiset, mitä tuo mies sanoo! Hän tahtoo
väkisin, että me saisimme mennä naimisiin ihan oman mielemme mukaan,
milloin tahdomme ja kenen kanssa tahdomme. Ajatelkaa, millainen
sekaannus siitä syntyisi, tietäisikö kukaan tässä enää, kuka on hänen
isänsä.

Opettaja nauroi yhä makeammin Jannen puheille, ja se saattoi
kauppiaan entistään suurempaan vimmaan.

— Sen minä sanon, ja te kaikki muistatte sen kerran vielä, että
maailman loppua tämä tällainen tietää. Ja tuollaisen miehen
huostaanko te antaisitte lapsenne kasvatettaviksi! Ajatelkaa,
millaisia roistoja niistä tulee!

Janne loi katseen ympärilleen. Hän luuli puhuneensa hyvin, mutta
huomasikin, että suuri joukko oli opettajan puolella. Toinen vaikutus
oli tullut pitäjään, joka uhkasi Jannen asemaa. Ei tässä mikään muu
auttanut kuin yrittää voimiensa takaa kaataa vastustajansa.

— Muistakaa, rakkaat pitäjäläiseni, sanoi Janne, että ilman
rakkautta ei maailma tule toimeen.

— Sitähän juuri minä selitänkin, sanoi opettaja.

— Niin, mutta millä tavoin, millä tavoin? huusi Janne. Te ette tahdo
antaa vanhemmille ihmisille mitään oikeutta määrätä, kuka kuhunkin
saa rakastua. Sehän sellainen on kerrassaan kauheata.

— Eivät kai ne nuoret ennenkään ole kysyneet lupaa, kun on ollut
rakastuttava, vai mitä?

Ja opettaja kääntyi ympärillä oleviin. Ja moni suu venähti hymyyn.

Janne huomasi sen ja tahtoi iskeä oikein voimiensa takaa.

— Tuollainen mies, joka ei ymmärrä avioliiton tärkeyttä, on huono
opettaja. Muistakaa, että minä sen olen sanonut.

— Eihän kauppiaskaan ole mennyt naimisiin, vaikka aina siitä puhuu
muille, kuului muuan ääni joukosta.

Janne loi vihaisen katseen sinne päin. Ääni oli tullut eräästä
maalarista, Yläsestä, joka kiersi pitäjää tehden kaikenlaisia
maalaus- ja tapiseeraustöitä, oli suuri juoppo ja pahasuinen, mutta
iloinen mies.

— Yläsen, joka kristillisen elämänsä on juopumisella kokonaan
pilannut, ei tarvitse sekaantua näihin asioihin, sanoi Janne
vihaisesti.

Ylänen ei tyytynyt tähän vastaukseen, hän sylkäisi suunsa pielestä,
katsahti hymyillen Janneen ja sanoi:

— Niin, kauppias ei ole kai saanut ketään vaimokseen, ei olisi kai
kukaan nainen jaksanut koko elinaikaansa kuunnella Jannen puheita.
Jos minun äitini olisi minut tehnyt vaimonpuoleiseksi, niin minä
olisin tullut, ja silloin olisi saatu nähdä, kuinka kauppias vaikenee.

Janne loi murhaavan katseen Yläseen, mutta tämä ei siitä välittänyt,
vaan jatkoi:

— Minä olen usein sitä ajatellut, mutta en ole päässyt mihinkään
selvyyteen, mikä kauppiaan on tehnyt niin kovasti varmaksi omasta
viisaudestaan. Sanotaan, että jota tyhmempi ihminen on, sitä varmempi
se on kaikesta. Minä en tätä kansan viisautta tahdo sekoittaa tähän
asiaan, mutta minä vaan ajattelen.

— Ajattele sinä mitä ajattelet, huusi Janne vihaisesti. Tuollainen
juopporatti, joka on kuluttanut kurkkunsa kautta kaiken sen, mitä
on saanut perintöä. Ja tuollaisen puheilleko minä panisin mitään
painoa? Sehän on samaa kuin kuuntelisin harakan puheita. Ja sen minä
sanon teille kaikille, jotka tässä nyt seisotte, varokaa visusti
huonoja vaikutuksia, joita näkyy tähän kylään runsaasti ilmestyvän.
Tulkaa pois kaikki te, jotka oikein ajattelette, minun seurassani. Me
menemme muualle, mutta me emme unohda, mitä täällä on sanottu, vaan
kaivamme sen mielemme seiniin oikein puukon kärjellä.

Janne viittasi ruhtinaallisen varmasti ja läksi menemään pois.

Muutamat seurasivat häntä.

Päästyään jonkun matkaa kääntyi Janne katsomaan taakseen iloitakseen
siitä, kuinka opettaja ja Ylänen olivat jääneet yksinään. Kuinka
suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun hän näki jälestään tulevan
ainoastaan viisi vanhaa akkaa. Kaikki miehet ja nuoret naiset olivat
jääneet opettajan luo. Ja kun Janne kääntyi, kuului sieltä naurua.
Tämä oli ankara isku Jannelle. Näin siis hänen vaikutuksensa oli
saanut ankaran täräyksen.

— Katsokaa! huusi hän. Tuolla ne nauravat. Mitä on tämä kylä, sanon
minä, mitä se on? Sotoma ja Komorra se on, kaupunki, joka taivaan
tulella poltettiin. Minä nostan käteni taivaaseen ja sanon: Kyllä
tämä teille vielä kalliisti maksetaan!

Jannen seurassa olevat ämmät katsoivat kauhuissaan ja kädet ristissä
vatsan päällä Janneen, jonka silmät löivät tulta ja ääni värisi
kiukun pyhästä voimasta.

Pian Janne heistä erosi, nousi rattailleen ja alkoi ajaa kotiaan
kohden mieli mustana ja kiroillen tämän maailman kiittämättömyyttä.

— Kuinka minä olen elämäni kuluttanut tukeakseni ja pitääkseni yllä
heitä, taluttaakseni heidän sielujansa oikealle ajatuksen tielle,
sanoi hän. Ja tässä nyt on tulos! Mutta minä en tahdo kohtaloani
valittaa. Kun ajattelen maailman historiaa, niin ovathan kaikki
suuret miehet saaneet kärsiä runsaasti vainoa ja vastusta. Kruunua
kirkastetaan, kruunua kirkastetaan, sanon minä. Ja kerran vielä
koittaa se hetki, jolloin he seisovat minun hautani partaalla ja
huomaavat, kuinka väärin he ovat minusta ajatelleet. Ja minä olen
varma siitä, että vielä se aika tulee, jolloin kansakoulunopettaja
minun syntymäpäivänäni kokoaa kylän lapset ja tuo ne haudalleni
laulamaan. Ja tämä päivä on oleva kylässä se suuri päivä, jolloin
työ seisoo ja kaikki ajattelevat kaipauksella minua. Ja kun minun
syntymäpäiväni on ihan keskellä kesää päiväksi, jolloin ei ole tulista
kiirettä töissä, niin saattaahan silloin kaiken työn pysäyttää. Ja
vaikka olisin asettanut syntymäpäiväni toiseksikin, niin
pysäytettäisiin työt sittenkin. Samahan se on, milloin ihminen on
syntynyt, sillä jokainenhan syntyy ennemmin tai myöhemmin, parempi
kun ei syntyisi ollenkaan, mutta se tapahtuu tuskin yhdelle sadasta.
Pääasia on, kun vain elää niin, että siitä kannattaa puhua!

Näin rauhoitti Janne mieltään. Mutta pistävänä okaana pysyi hänen
mielessään kuitenkin ajatus siitä, että niin monet olivat jääneet
kuuntelemaan opettajan puheita. Hän tunsi arvonsa saaneen ankaran
kolauksen, ja hänen oli löydettävä keino, jonka avulla hän saattoi
sen jälkeen nostaa.

— Kyllä he vielä tätä hetkeä tulevat katumaan, siitä minä olen
varma, päätti hän.

Ja se päätös tuntui suloiselta palssamilta.

YHDEKSÄS LUKU

Jannen ajaessa kotiaan kohden oli hänen kiukkunsa oikein valloillaan.
Milloin se tulisilla pihdeillä repi hänen sisuaan ja pakotti miehen
päästämään hampaittensa välistä pihisevän äänen, milloin kiukku taas
retkahti voimattomaksi ja mies ajatteli omaa suurta arvoaan, jota ei
mikään voinut järkyttää.

Kostonajatus suloisena palssamina lääkitsi pahimmat naarmut,
kansakoulunopettaja oli sittenkin aina hänen vallassaan, sillä
olisipa se ihme ja kumma, elleivät pitäjän miehet panisi painoa
hänen, Jannen, sanoille. Ja saattoihan opettaja aina tehdä jonkun
kompastuksen, josta sitten voi vaatia hänet tilille.

— Kaikki me kompastumme, ajatteli Janne, kompastumme pahastikin.
Milloin oma tekomme on joutunut poikkipäiseksi hirreksi elämämme
tielle, ja juuri kun pää pystyssä kuljemme oman ylpeytemme suuressa
sokeudessa, niin töytääkin jalkamme tuota hirttä vastaan ja me
makaamme maassa kintut haroen ilmaa. Eihän kukaan viisas silloin
toista auttamatta jätä, vaan menee ja koreasti antaa kätensä
toiselle, vaikkapa hartioistakin nostaisi. Toisinaan olemme niin
suuressa määrässä valehdelleet ja koettaneet peitellä asioitamme
muilta, että lopulta olemme keskellä verkkoa. Siinä on sitten
varovaisesti meneteltävä, jotta emme sotkeudu. Mutta juuri silloin
ihminen oikein hätääntyykin ja alkaa potkia sinne ja tänne. Ja kuinka
onkaan, niin on ihminen ihan äkkiä keskellä omaa verkkoa, ja siinä
ovat sitten jalat ja kädet niin sidotut, ettei voi niitä vähääkään
liikuttaa. Jos päätään heiluttaa, niin kyllä nenäkin ja korvat saavat
verkon silmukat ympärilleen. Ei siitä ihmistä muulla tavoin irti
saa kuin leikkaamalla kaikki silmukat auki. Siinä sitten tulee ilmi
kaikki valhe ja kaikki huonous, minkä ihminen on koonnut. Tällaiseen
verkkoon, oikeaan elämän väliverkkoon, hienosilmäiseen mutta lujaan
ja piukkaan, menee tuokin opettaja vielä. Ja kyllä minä kiristän,
totta totisesti minä kiristän sitä lujalle! Mutta onhan sitten
minulla se suloinen hetki edessä, jolloin minä saan kaiken päästää
auki. Odottakaamme sitä hetkeä, odottakaamme, sillä tulee sekin. Ken
mahtavia vastaan alkaa sotaa käydä, hän lopulta sortuu, sen opettaa
meille historia moninaisissa muodoissa.

Näin Janne ajatustensa vilkkaan kulun ja taipuisuuden kautta saattoi
mieltään tyynnyttää. Mutta johtuipa hänen mieleensä Ylänen, tuo
humalainen maalari.

— Kun ihminen kaiken kunniansa on syönyt, niin millä häntä enää
vahingoittaa? Jollei Ylänen olisi niin tuiki tarpeellinen ihminen
tässä kylässä, niin helpostihan hänet ajaisi pois. Mutta häntä
tarvitaan. Eihän kukaan sen miehen sanoille mitään painoa pane,
mutta se minun täytyy tunnustaa, että sillä miehellä on viisautta,
joskin ilkeyttäkin, viisautta enemmän kuin monella muulla, ja
sellainen mies voi aina, kun se oikein suuttuu, saada paljon pahaa
aikaan. Minä muistan, kuinka hän kosti Syrjälän Matille sen, että
tämä kerran haukkui häntä laiskaksi. Ylänen antoi Matin sanoa mitä
sanoi, ja luuli Matti sanojensa langenneen otolliseen maahan ja tuon
miehen tekevän parannusta. Niinkuin röhkivästä siasta tulisi koskaan
laulavaa satakieltä! Eräänä, kun Ylänen, luultavasti
juoppotovereitaan hakemassa ollessaan, oli eksähtänyt kirkkoon,
palasi hän sieltä Syrjälään, jonka väki sinä oli ollut
kotosalla. Rauhallisesti Ylänen puheli isännän kanssa yhtä ja toista.
Mutta kun tuli puhe kuulutuksista, niin silloin mies koiruuden
keksi. Kirkkoherra oli kuuluttanut kirkossa, että kylän asukkaitten
tulisi pitää nälkiintyneet sikansa kotonaan eikä päästää niitä
juoksentelemaan pitkin kylän raittia, jolloin ne käyvät pappilan
pelloilla. Näin oli asia ollut, ja oli kirkkoherralla oikeus ja syy
sillä tapaa kuuluttaa. Mutta toisin käänsi tämän asian Ylänen. Hän
sanoi kirkkoherran kuuluttaneen niin, että nälkiintyneet kyläläiset
pitäkööt sikansa kotosalla. Tämä koski Mattiin, jolla on suuri
itsetunto, vaikka hän onkin Miinan komennuksen alaisena. Matti
tuli siitä niin kiukkuiseksi, että uhkasi mennä ihan oikosenaan
pappilaan, ajaa sinne selkähevosella ja ihan keskelle pappilan
salia, näyttääkseen kirkkoherralle, että nälkiintyneitä ei kylässä
ole. Miina koetti ensin sanan voimaa ja yritti lauhduttaa miestään.
Mutta turhaan nainen miestä koettaa lauhduttaa silloin, kun kiukku
kerran on saanut vallan. Matti piti sellaista ääntä, että Miinakin
kerran kuunteli. Ja hän käski satuloida talon oriin ja tuoda sen
oven eteen. Sillä hän uhkasi mennä ja lupasi vielä panna kaikki
talonsa siat perästä tulemaan näyttääkseen, millaisia elukoita
heidän talossaan oli. Nyt tuli Miinalle hätä käteen. Ei siinä muu
auttanut kuin synnin kautta hillitä toista syntiä. Pullon toi Miina
salavihkaa Yläsen kouraan ja käski tätä ryyppäämään isännän kanssa.
Tottahan Ylänen sellaiseen taksvärkkiin meni kuin autuuteen. Siinä
sitten miehet olivat istuskelleet ja keittäneet kiukkua. Ja Ylänen
yhä yllytti Mattia. Arvaahan sen, että mies sitä teki, sillä jota
kiukkuisempi Matti oli, sitä helpompi oli saada Miinalta uutta
juomaa. Kun pullo oli loppumaisillaan, niin Ylänen usutti Matin aina
pihalle ja kiipeämään oriin selkään. Silloin ei auttanut mikään muu
kuin että Miina toi taas uuden pullon. Ja niin juotiin sinä
kaikki väkevä Syrjälässä aivan kuiviin. Ja kuului Miina saaneen käydä
naapuristakin lainaamassa. Lopulla oli Matti ihan kellellään pöytää
vastaan ja selitteli Yläselle elämäänsä hamasta lapsuudesta asti,
ja Ylänen kertoili, miten hän oli ollut varoissa ennen ja miten hän
sitten oli päässyt viinan kimppuun ja miten se oli kaiken niellyt.
Silloin Miina antoi viedä oriin talliin, ja isäntä pantiin maata,
Ylänen ajettiin pellolle. Minä tulin tänä hetkenä taloon. En minä ole
rakasta sukulaistani, Miinaa, minään hurskaana ihmisenä pitänyt, joka
ei jumalan nimeäkään lausu muulloin kuin korkeintaan sunnuntaina,
mutta kyllä silloin tuli siitä suusta niin paljon kaikenlaista
tavaraa, että siitä ei viimeisellä tuomiollakaan ottaisi selkoa,
kenelle kaikki sanat kuuluvat. Tämä koirankurinen mies on vaarallinen
olento, hyvin vaarallinen. Kunnia siltä on jo mennyt, ja mihin minä
enää häneen isken, kun en kunniaankaan. Mutta luottakaamme kohtaloon,
joka aina on kunnon ihmisten puolella, kyllä se vihdoin kaikki
kääntää hyväksi ja Janne Nakkilan puolelle.

Jo oli Jannen mieli lauhtunut. Kun hän saapui kotiaan, hymyili hän jo
piialleen Hilmallekin. Hilma oli juuri paraillaan Jannen naurismaassa.

— Mitäs Hilma nyt naurismaassa tekee? kysyi Janne.

— Tukistelen näitä, jotta paremmin kasvaisivat, vastasi Hilma.

— Niin, niin, sanoi Janne. Nauriita tukistetaan, jotta leviäisivät.
Elämä tukistaa ihmistä, jotta sen sielu tulisi suuremmaksi. Kaikki
tässä elämässä on tehty niin yhteisen kaavan mukaan, että näkee,
kuinka siinä on ollut ihmeellinen järjestys sitä vyöräämässä.
Ikävä oli, etten joutunut tuon hävyttömän miehen kanssa puhumaan,
millä tavalla elämä on laitettu. Hän kun kuuluu puhuvan jostain
kehitysopista. Ei mitään kehitystä, ei kerrassaan mitään, sanon minä.
Kaikki on edeltäpäin järjestetty, ihmiset pantu omiin osastoihinsa,
ihan niinkuin hyvä kauppias panee jauhot yhteen laariin ja kahvit
toiseen, sikurit yhteen kohtaan puotia ja sillit toiseen, köydet
ripustaa yhteen kulmaan ja valjaat toiseen. Ei ihminen muutu koskaan
toiseksi kuin mitä hän alkujaan on ollut, yhtä vähän kuin silakasta
tulee varpunen.

Kun Janne oli hevosensa riisunut valjaista, niin hän meni Hilmaa
puhuttamaan.

— Onko Hilma koskaan ollut alakuloisella tuulella? kysyi Janne.

Hilma katsahti työstään, seisoi multaiset sormensa harallaan ja
silmänsä selällään ja sanoi:

— Niin, alakuloinenko?

— Niin. Onko Hilmalla ollut sellaisia tuulia?

— Onhan tuota oltu sekä iloinen että alakuloinen, kuinka kulloinkin
on passannut ja minne päin mieli on ollut viistossa.

Janne huokasi.

— Minä olen nyt alakuloisella tuulella.

— Mistä sellainen nyt on tullut? kysyi Hilma.

— Minun tekee nyt mieleni olla sillä tuulella, vastasi Janne.

Hilma katsoi pitkään häneen ja vastasi:

— Tuntuu kai se vaikealta? Tietysti se tuntuu. On kai murheita
ollut? Niin onkin. Ainahan sitä ihmiselle tulee yhtä ja toista.
Mutta minä annan sen neuvon kauppiaalle, että panee kaiken surunsa
sen ajatuksen turvaan, että maailmassa ei mikään kestä kauaa, niin
kyllä tulee heti muutos. Kun minulle hullusti käy, niin minä aina
ajattelen, että käy sitten taas vähän ajan päästä hyvinkin, ja
silloin heti kaikki tuntuu helpommalta. Jos kauppiaskin koettaisi
samaa keinoa.

— Sinä et ole mikään tyhmä nainen, sanoi Janne. Sanohan, mitä sinä
tekisit, jos sinua syvästi loukattaisiin?

— Jos loukattaisiin...? Eihän tuota tiedä, mitä tuossa tekisi.
Antaisin kaiken kai olla ja ajattelisin, loukatkoon se, jonka mieli
tekee; enemmän harmia hänelle siitä on, jos ei mikään näytä minuun
pystyvän.

— Se on kyllä viisaasti ajateltu, vastasi Janne. Mutta oletko sinä
koskaan oikein perinpohjin ajatellut maailman suurta viheliäisyyttä
ja ylitsevuotavaista typeryyttä?

— En ole joutunut ajattelemaan, kun on taloudessakin siksi paljon
hommaa ja vaivaa, että on täysi työ, kun pitää oman päänsä selvänä.

— Eikö sinua koskaan ole loukattu?

— Eiköhän ole, kun oikein ajattelen. On, totisesti. Muuan mies sanoi
minulle, että minä olin niin tyhmä, että minä taidan olla luomakunnan
tehdastavaraa. Niin hän sanoi, tehdastavaraa!

— Ja mitä sinä silloin teit?

— Mitäs minä siihen tein. Menin kotia ja panin parhaat vaatteet
päälleni. Kyllä hän siitä kai hoksasi, että en minä mitään
tehdastavaraa ollut. En minä paljoakaan maailman menoa ole joutunut
kaikessa kiireessä ajattelemaan, mutta sen minä olen huomannut, että
jota komeampaa ihmisen ympärillä on, sitä viisaampana häntä pidetään.

Janne ei sanonut mitään, mutta hän meni hyvin miettiväisenä pois.

— Rapakalliossa kuuluu usein kultakin asuvan, ajatteli hän. Hilman
puheissa taitaa olla yhtä ja toista viisasta. Ainakin murunen, joka
taitavasti käytettynä voi olla hyvinkin hyödyllistä. Minkä vuoksi
me aina herroja kumarramme? Minä kysyn, minkä vuoksi? Sen vuoksi,
että niillä on komeus, kiilto ja loisto ympärillään, käyvät silkissä
ja safiirissa. Jota enemmän ihminen antaa toisten itseään palvella,
sitä suuremman kunnioituksen hän saa osakseen. Minä olen palvellut
muita, siksi minua ei ole osattu kunnioittaa kylliksi. Mutta tästä
on tehtävä toinen meno, sen minä olen vannonut. Minä muistan erästä
kaupungin herraa, joka tuli tänne kesää viettämään. Hän pani
itselleen oman postinkuljettajan. Kyllä sitä kylässä ihmeteltiin,
ja suureksi herraksi me kaikki häntä luulimme, kunnes tuli syksy ja
hän meni pois ja jätti kaikki maksamatta, niin asunnot kuin ruuat
ja postinkuljettajat, kaikki tyyni. Silloin minä sain tietää, että
tuo mies ei ollutkaan mitään muuta kuin maisteri, joka ei ollut
edes ylioppilas ja joka ei mitään ansaitse. Jos minulla, jolla on
rahaa, olisi varsinainen palvelija, niin siitä vasta huomattaisiin,
mikä minun arvoni on. Kukas ihmisen arvosta ensin huolta pitää,
ellei ihminen itse! Kovin kärkkäitä me olemme repimään toisiamme
kunnian liepeestä. Jollei sitä itse kisko päälleen, niin jää se
toisten hyppysiin. Kovasti tuota vaatetta on tänään minunkin päältäni
yritetty repiä ja ratkoa, ja pelkäsin jo olevani ilman sitä, mutta
lujasti minä sen sidon ruhooni kiinni, ja saadaanpa nähdä, kuka tässä
viimein on se korkein ja arvossapidetyin, köyhä vaivainen ja muiden
palkkaama kansakoulunopettaja vaiko Janne Nakkila, jolla on rahoja
pankissa ja pääknuppu sellainen, että siellä pysyy kaikki mitä sinne
pannaan.

Janne hymyili tyytyväisenä itsekseen.

— On se sentään jumalan onni että minulle on annettu tällainen
luonto, että pujahdan vaikka mistä vastuksesta pois ja aina vain
olen iloinen ja tyytyväinen. Vaikka minä itse olisin ollut itseäni
rakentamassa ja sielua kokoon laittamassa, niin ei siitä tämän
parempaa olisi koskaan tullut.

Janne oli tyytyväinen. Hän oli saanut uuden, loistavan ajatuksen,
sellaisen, joka jälleen nostaa hänet korkeaan asemaan kylässä.

KYMMENES LUKU

Janne otti itselleen rengin.

Miksi hän sen otti, ei kukaan voinut ymmärtää, sillä eihän Jannella
ollut mitään maanviljelystä, jollei siksi laske saunan vieressä
olevaa peltotilkkua, jota Hilma hoiti ja jota varten ei siis tarvittu
renkiä taloon. Eihän valakankaan hoitaminen tähän asti ollut
tarvinnut ketään muuta kuin Jannen. Miksi hän siis oli hankkinut
itselleen rengin?

Kukaan ei Jannelta sitä tohtinut kysyä, sillä jokainen oli aivan
varma siitä, että Janne ei tee mitään muuta kuin viisasta ja
välttämätöntä.

Pari viikkoa ennen yleistä pestuupäivää oli Janne kylällä
liikuskellessaan puhunut kaikkien suureksi kummaksi siitä, että hän
palkkaa itselleen rengin. Eikä mistään rengit puhuneet niin paljoa
kuin juuri siitä kadehdittavasta asemasta, johon se mies pääsee,
jonka Janne ottaa palvelukseensa.

Kun Janne pestuupyhänä tuli kirkolle, niin ei ainoakaan nuori mies,
jolla oli paikan muutto mielessään, ollut suostunut kenenkään isännän
pyyntöihin ja tarjoomuksiin.

Kaikkien odottavista katseista Janne, huomasi kuinka tärkeänä
pidettiin hänen tuloaan kirkonmäelle. Janne asteli ja pasteeraili
tervehtien jokaista ja näyttäen koko luonteensa iloisuuden oikein
kukassaan. Koko hänen olemuksensa näytti sanovan:

— Katsokaahan nyt, hyvät ihmiset, millainen erinomainen ihminen minä
olen, ja mikä suuri onni onkaan tullut sen miehen osaksi, joka pääsee
sellaisen miehen seuraan kuin minä olen.

Siinä Janne sitten katseli ja tarkasteli. Se, joka olisi voinut nähdä
hänen ajatustensa koppaan, olisi nähnyt siellä kummallisen seikan,
jonka hän oli asettanut tämän valikoimisensa perustaksi. Hän etsi
sellaista miestä, jonka selkä ja olkapäät olivat yhtä leveät kuin
hänelläkin. Jannessa oli nimittäin herännyt se ajatus, että hän
antaa rengilleen kaikki entiset takkinsa, mutta panee niihin ensin
kiiltävät napit.

Jopa sattui hänen silmiensä eteen kaksikin nuorta miestä, joiden
ruumis vastasi Jannen takin vaatimuksia. Toinen oli Jannen mielestä
liiaksi taipuvainen likaisuuteen, sillä hän raappi aina vähän päästä
takaraivoaan. Toinen sitävastoin oli jokseenkin yksinkertaisen
näköinen, mutta oli hiljainen ja rauhallinen, antoi ihmisten
katsella ja odotteli aivan tyynesti sitä isäntää, joka hänet ottaa
palvelukseensa, sillä hän oli päättänyt olla tyytyväinen siihen, mikä
osuu elämässä tielle.

Moneen kertaan oli Janne jo mennyt tämän miehen ohitse, oli
tarkastanut häntä ja sittenkin mennyt etsimään toista. Mutta lopulta
hän palasi miehen eteen.

— Kuka sinä olet? kysyi Janne lempeällä äänellä.

— Jaa, mitenkä? kysyi mies ja katsoi vedenharmailla silmillään
Janneen.

— Mikä ajatusten suloinen yksinkertaisuus, ajatteli Janne. Kuinka
tuollainen ihminen kerran tuleekaan kiittämään sitä päivää, joka
hänet on tuonut minun luokseni, minun, joka voi hänet nostaa
ajatusmaailman suurille kukkuloille!

Ja tämän ajatuksen ihanan pyörryttävän voiman vallassa Janne väänsi
äänensä vieläkin lempeämmäksi, kun hän kysyi:

— Mikä on sinun nimesi?

— Jaa, minunko? Vilhelmi Topias Jefraiminpoika Römppölä se on.
Villeksi minua sanotaan.

— Mistä päin olet?

— Olen tuolta veden takaa.

— Oletko sinä jo ollut palveluksessa?

— En ole ollut.

— Kuinka vanha sinä olet?

— Olenhan minä jo kahdeksantoista.

— Etkä vieläkään ole ollut palveluksessa?

— En ole.

— Miksi et?

— Kun ei ole tarvinnut.

— Tarvitseekos nyt?

— Kun se minun nuorempi veljeni, Jussi, jo jaksaa tehdä kaikki
torpan työt, niin minä sanoin, että nyt minä menen muualle.

— Tuletkos minulle, jos minä otan?

— Kyllähän minä tulen.

— Minä olen Janne Nakkila, entinen kauppias. Ja Janne tuli oikein
liikutetuksi sanoessaan oman nimensä.

— Niin, niin, ajatteli hän, tuo ihminen on elämänsä ajan elänyt
syrjäkylässä ja nyt tulee äkkiä keskelle sivistyksen kehtoa ja
pääsee suurten sielujen seuraan. Jollen minä olisi minä, niin oikein
kadehtisin tuota nuorukaista.

Palkoista sovittiin, ja Janne oli siis saanut rengin.

Suurella kateudella katselivat kaikki rengit tuota nuorta miestä,
joka oli tullut sillä tavoin valituksi korkeaan asemaan. Kun he Ville Topiakselle
sitten kuvailivat sitä onnea, joka oli hänen osakseen
tullut, niin oli nuori mies aivan ymmällään.

Kun se päivä tuli, jolloin Jannen rengin tuli saapua, niin oli Janne
hiukan levoton. Olihan hänellä siihen aikaan, kun kauppapuoti vielä
rehotti, ollut aina renkejä rahtiajoa tekemässä ja hoitamassa kaikkia
kaupan yhteydessä olevia raskaita toimia, mutta näin rengin pitäminen
aivan omaa itseään varten, se oli sittenkin jotain uutta.

Kun renki oli saapunut, niin Janne käski Hilmaa ensin ruokkimaan
hänet hyvin ja sen tehtyään kutsumaan hänet Jannen puheille.

Ville Topias astui Jannen huoneeseen, jossa tuolin karmilla oli
Jannen vanha sininen takki. Siihen Janne itse oli ommellut kiiltävät
napit.

— Sinä olet siis tullut, sanoi Janne.

— Niin, olenhan minä tullut. Janne rykäisi.

— Koska sinun tehtäväsi täällä tulee olemaan monessa suhteessa
poikkeava tavallisuuden sileästä ladusta, niin en minä tahdo
kutsua sinua tuolla Ville-nimelläsi, koska sitä käyttävät kaikki
poikanaskalitkin, vaan mainitsen sinua Topiakseksi.

Ja Janne koetti mahdollisimman pehmeästi ääntää p:n hänen nimessään.

Topias, joksi häntä siis oli nimitettävä, ei osannut mitään sanoa,
hän vain rykäisi.

Janne jatkoi:

— Ja nyt puhelkaamme sinun tehtävistäsi. Sinä et tule tähän taloon
mihinkään rengin asemaan, kaukana siitä, vaan tahdon minä aina sinua
itseni ja muitten edessä sanoa palvelijaksi, näin erottaakseni
sinun asemasi kaikista muista palkollisista. Minä tiedän, että sinä
olet elämäsi alun ja sen puhtaimman ja kirkkaimman ajan, jota me
aina kaipauksen kyynel silmäkulmassa muistelemme, viettänyt luonnon
keskellä ja maan sydämessä. Jo kirkonmäellä tulin huomaamaan, että
sinä et elämässäsi ole nähnyt huomattavia henkilöitä. Kuinka siis
tietäisitkään niistä suurista, useinkin raskaista velvollisuuksista,
jotka ylhäisen aseman mukana seuraavat. Sinä itse harjaat saappaasi,
jos sitä muuten teet kuin pyyhkäisemällä hiukan nurmen pieleen,
mutta niin ei sovi muiden tehdä. He alentaisivat kovasti arvoaan,
ellei heillä olisi henkilö tätä tointa varten. Tämän vaatii se
yhteiskunnallinen arvoaste, joka maailmassa on vallitsemassa. Ei
kukaan huomattava, joko rikkautensa tai älynsä puolesta muita
yläpuolella oleva henkilö saa arvoansa täysin esiin tulemaan, ellei
hänellä aina ja joka paikassa ole ihmisten seurassa mukanansa
henkilö, joka kaikille huomauttaa siitä. Havaitse siis, että
tällaiseen ylen tärkeään ja vastuunalaiseen toimeen olet sinä nyt
tullut valituksi.

Janne nautti siitä hämmästyneestä katseesta, jolla Topias häntä
katseli.

— Niin, niin, minä huomaan, sanoi Janne, että tämä kaikki lyö
aivan kuin salama suurella voimalla sinun kokemattomaan mieleesi.
Mutta ole rauhassa, hyvä sinun tulee täällä olla. Järjestäkäämme
nyt sinun tehtäviäsi. Mitä sinun oloosi ja elantoosi täällä minun
kodissani tulee, niin täällä sinä olet täydellisesti yhdenvertainen
minun kanssani. Katsohan, jokaisen suuren ja jalon sielun oikea
tunnusmerkki on juuri siinä, että hän ei ketään pidä itseään
halvempana, vaan antaa toiselle täydet oikeudet ihmisenä ja
kansalaisena. Jotta aikasi ei tulisi pitkäksi, saat puhdistella minun
kärryjäni ja rekiäni, ruokkia ja sukia valakkaani, kantaa veden
kyökkiin piialleni, yleensä tehdä niin paljon kuin ennätät minun
taloni vaurastumiseksi. Tämä olkoon sinulla ainoastaan ajan kuluksi,
jotta et pääsisi laiskuuteen vaipumaan, sillä sen kautta minä
todellakin tuottaisin sinulle turmion. Sinun varsinainen työsi alkaa
silloin, kun minä lähden kylälle tai kaupunkiin. Jos ajan rattailla,
niin istut sinä aina takapenkillä valmiina menemään avaamaan veräjiä,
ja kun perille päästään, niin sinä silloin autat minua rattailta alas.

— Olettekos te niin huono, ettette itse pääse? kysyi Topias.

— Sinä voit tehdä tällaisia kysymyksiä, sillä sinä et ymmärrä vielä
maailman menoa, vastasi Janne. Kun ihminen tarvitsee silloin apua,
kun hän ei sitä oikeastaan tarvitsisi, silloin hän on jotain. Ja
jokaisen harras pyrkimys maailmassa on päästä joksikin. Sinä et
tätä vielä ymmärrä, mutta kylläpähän sitten ajan kuluessa. Aina kun
olemme muiden ihmisten joukossa, täytyy sinun pitää minusta sellaista
huolta, kuin olisin menossa rikki.

— Osaakohan tuota ihminen koskaan oikealla tavalla? vastasi Topias.

— Et tietysti oppimatta osaa, vastasi Janne. Mutta senhän vuoksi
minä olenkin olemassa, jotta sinulle sen opettaisin. Ja koska meidän
on mentävä piakkoin kylälle ja sinun on seurattava minua sinne, niin
tahdon alkaa opetuksen jo tänään. Mutta sitä ennen koeta tätä takkia
yllesi.

Ja Janne auttoi Topiaksen päälle takin, veti sitä joka kohdasta,
silitteli ja taputteli, katseli joka puolelta ja sanoi hyvillään:

— Hyvin istuu, hyvin istuu! Komeata ja juhlallista on!

Topias katseli tätä prameutta, joka oli tullut hänen osakseen,
väänteli kiiltäviä nappeja, silitteli kangasta, katsoi sitten silmät
pystyssä Janneen ja kysyi:

— Täytyykö minun aina olla tähän tällaiseen muntierinkiin puettuna?

— Oletko sinä patahassu! Tietysti sinä saat sen yllesi ainoastaan
silloin, kun menemme kylälle ja meidän siis on näytettävä ihmisille
jotain. Riisu se nyt yltäsi ja menkäämme harjoittamaan sinua suurta
tehtävääsi varten.

Janne ja Topias menivät vajaan, jossa rattaat olivat. Aisat
nostettiin oikeaan korkeuteen erään pukin varaan. Janne kiipesi
rattaille ja sanoi Topiakselle, joka tätä vieressä katseli:

— Nouse nyt sinä tuonne taakse! Topias teki niinkuin käskettiin.

— Hyppää nyt alas, sanoi Janne. Ei, ei tuolla tavoin.
Juhlallisuutta, nuori mies, juhlallisuutta! Ei tämä ole mikään
sontakuorma, jonka päältä hypätään alas. Ota se temppu uudestaan. Kas
noin! Tee se kerta vielä! Kas noin! Ja nyt sinä asetut tähän minun
viereeni ja ojennat minulle kätesi, jotta minä voin siihen nojata
astuessani alas.

Topias teki Jannen määräysten mukaan. Mutta kun Janne hyppäsi alas,
niin ei Topias heti päästänytkään Jannen kättä irti, ja niin tämä
meni että loiskahti suulleen permannolle.

Tavallisissa oloissa olisi Janne pitänyt sellaisen nuhdesaarnan
tällaisesta kömpelyydestä, että helvetin kiukaita olisi sillä
kiukulla voitu lämmittää. Mutta nyt hän oli sellaisessa touhussa,
ettei välittänyt putoamisestaan mitään, vaan kiipesi uudestaan
rattaille ja antoi Topiaksen auttaa häntä alas.

Tämä uusi yritys onnistui jo paljoa paremmin. Näin he kauan aikaa
jatkoivat, siksi kunnes Topias osasi hypätä kauniisti rattailta
alas ja taitavasti auttaa Jannen niistä hyppäämään. Mutta kun tämä
juttu oli saatu Topiaksen päähän, niin tuli Jannelle heti tavaton
kiire kylään. Hän tahtoi kaikin mokomin näyttää tuttavilleen ja
sukulaisilleen sitä, minkä hän oli itselleen hankkinut.

Kiireimmän kautta tuotiin valakka, rattaat vedettiin esiin ja
pian ajoi Janne oikein taatipuvussaan, Topias takanaan siniseen,
kiiltonappiseen takkiinsa verhottuna, läheisimpään naapuriin.

Ensimäisessä paikassa, jossa koko talon väki suurella ihmeellä oli
katsomassa Jannen tuloa, oli kaikki päättyä hyvinkin hullusti.
Harjoittaessaan rattailta alas tuloa oli Janne unohtanut sen, että
edessä oli hevonen. Valakka ei pysynytkään alallaan, kun Janne
tuli rattailta alas. Seurauksena siitä oli, että Janne oli vähällä
mennä suulleen kuraan. Kaikeksi onneksi hän sai jalkansa siksi pian
järjestykseen, että hoiperteli ainoastaan ja oli pakotettu tarraamaan
Topiaksen kaulaan kiinni.

Kun Janne sitten lähestyi talon väkeä, sanoi hän, vaikka ei kukaan
ollut hänelle vielä mitään ennättänyt lausua:

— Päivää, päivää, ei tarvitse, ei tarvitse, kyllä minun palvelijani
pitää huolta hevosesta.

Jannen koko ruumis hätkähteli mielihyvästä, kun hän sai lausua tuon
sanan: palvelijani.

— Minne Janne nyt on matkalla, kun niin komeasti kulkee? kysyi talon
isäntä. Kun ei vain olisi menossa kihlaamaan.

— Eihän minulla ole mitään aivan erikoista mentävää, vastasi Janne.
Olenhan oikeastaan tavallisella lystiajolla. Olen samalla menossa
noutamaan kansakoululta postia. Mutta kun vielä on liian aikaista,
niin poikkesin tänne katsomaan, miten talossa voidaan.

Ja Janne pisti sormensa kauluksen ja kurkun väliin ja oli
korjailevinaan kaulustaan. Samalla hän oli niin vaatimattoman
näköinen kuin mahdollista. Mutta kun ei kukaan sanonut mitään
Topiaksesta, niin Janne virkkoi:

— Minä olen ottanut itselleni palvelijan. En renkiä, mutta
palvelijan, sillä minä tarvitsen sellaista nykyään.

YHDESTOISTA LUKU

Täytyihän Jannen kaikin mokomin päästä näyttämään Topiastaan
Aakustille ja Emmallekin. Ja olihan hänellä toinenkin syy, miksi hän
niin hartaasti tahtoi sinne päästä. Hän oli aivan varma siitä, että
tuo nuori pariskunta oli kaikin tavoin kiittävä häntä siitä, että
he olivat toisensa saaneet vastoin kavalan maailman villityksiä ja
pauloja.

Mitäs muuta kuin pantiin valakka valjaisiin ja lähdettiin ajamaan.

Matkalla tuli Janne oikein haikeaksi ajatellessaan, kuinka paljon
hyvää ja kerrassaan korvaamatonta hän oli tehnyt Aakustille ja
Emmalle. Eihän hän mitenkään voinut pitää itsessään kaikkea sitä,
mitä hän tunsi, vaan täytyi hänen jakaa siitä Topiakselle.

Kun Topias istui takaistuimella, niin eihän keskustelu ollut Jannelle
oikein mukavaa, sillä hänen täytyi kääntää päätään myötäänsä
taaksepäin. Ja kun hän sen teki, niin oli ajamisen laita hiukan niin
ja näin, valakka ei tietänyt, pitikö pysyteltämän tien keskellä vai
oliko aikomus kierrellä maantien ojasta toiseen.

— Sinä, Topias, et taida tietää, että meidän on maailmassa aina
autettava toisiamme, alkoi Janne.

— Kyllähän siitä rippikoulussa aina puhuttiin, ja sitähän meidän
muorikin kotona saarnasi silloin kun me pojat emme tahtoneet mennä
työhön.

— Katsohan, se oli sitä alempaa muotoa lähimäisenrakkautta. Se
korkeampi on siinä, että panee henkensä ja verensä alttiiksi toisten
onnen ja hyvinvoinnin puolesta.

— Onko kauppias ollut sodassa, koska niin puhuu?

— Olen. Se tahtoo sanoa, että sotaa on monenlaista. Sitä sotaa,
jota käydään kanuunoilla, ja sitä, jota käydään sanoilla. Molemmat
ovat yhtä vaikeita ja vaarallisia. Minä olen ollut tuollaisessa
sanasodassa. Minä en häpeä puhua siitä, sillä minä sain siinä voiton.
Jollen minä olisi ryhtynyt asiaan ja pannut alttiiksi kaikkea,
niin eivät Aakusti ja Emma nyt olisi yhdessä. Enkä minä pannut
tässä asiassa vaaraan ainoastaan omaa asemaani, omaa arvoani, vaan
henkenikin. Niin juuri, minä panin henkenikin vaaraan. Minä olin
hukkumaisillani järveen. Minä tulin vasta viimeisessä hetkessä
pelastetuksi. Mutta se on niin pitkä juttu, ettei siitä ennätä nyt
puhua. Pääasia on se, että Aakusti ja Emma saivat toisensa.

— Oliko se siihen aikaan, kun Aakusti kuuluu uittaneen kauppiasta?
kysyi Topias.

— Kuka sinulle sellaista on kertonut? ärähti Janne. Se on suorastaan
hävytöntä panettelua, tosiasioitten vääristämistä. Sano paikalla,
kuka sinulle sellaista on kertonut, ja minä panen sellaisen miehen
niin moneen mutkaan, että hänen sielunsa ei enää tiedä, kuinka päin
ruumiissa ottaa asunnon. Vai minua olisi uitettu? Minä kun menin
aivan vapaasta tahdosta veteen, jotta Aakusti ei tekisi mitään pahaa
omalle itselleen. Top, Rusko, mitä sinne ojiin menet, pysy tiellä!
Sano, Topias, heti paikalla, kuka sinulle on kertonut sellaisia. Ei
se voi olla mikään järki-ihminen, vaan on ties millainen löylynlyömä.

— Se maalarihan minulle siitä kertoi.

— Mikä maalari?

— Joka oli Syrjälässä silloin, kun me siellä kävimme.

— En minä nähnyt siellä mitään maalaria.

— Oli siellä tuvan puolella maalari. Humalassa se mies oli, sanoi
alkavansa kaiken ensin sillä.

— Nyt minä tunnen. Se on ollut Ylänen, ihan varmasti Ylänen. Kyllä
minä sen miehen tunnen. Vai se mies minusta sellaisia juttuja kertoo.
Odotahan, kun tulee kerran minunkin vuoroni. Kyllä minä näytän, millä
tavoin ihmisen sielua maalataan. Sinä, Topias, et tietysti uskonut
sanaakaan siitä, mitä hän sanoi.

— Mitäs minä tiesin uskoa sitä tai tätä, kun en ollut nähnyt mitään,
vastasi Topias.

— Se oli oikein vastattu. Mutta kun minä olen siinä asiassa ollut
mukana, niin minä voin sinulle kerran selittää kaiken oikein juurta
jaksaen. Mitä muuten ihmisten puheisiin tulee, niin sinä et saa niitä
uskoa. Ihmisillä on aina niin kärkäs halu halventaa toisia. Niinkuin
tuolla Yläselläkin. Millainen mies sekin on! Minä en luule, että hän
humalastaan selkiää ennenkuin maattuaan viikon haudassa. Ja mitä
humalaisen puheisiin on luottamista. Näkee pikkuäijiä aamusta iltaan
ja puhuu sen mukaan. Mutta jättäkäämme hänet oman sielunsa haisevaan
mädännykseen, siksi kunnes olen hänet ottanut oikean kurituksen
alaiseksi. Minulla on yksintein sanottavana hänelle muutakin, sillä
se mies on ennenkin puhunut minusta kovasti halventavalla tavalla.
Johan minä kerran sen vedin oikeuteenkin ja sai hän kaksikymmentä markkaa
sakkoa siitä, että oli väittänyt minun haluavan Hämeen läänin
kuvernööriksi. Ajattelehan, Topias, menee ja sanoo sellaista!

— Olihan se hirveä häväistys kruunulle ja esivallalle, kun tahtoi
kauppiaan panna sellaiseen virkaan, sanoi Topias.

— Et sinä nyt oikein minua ymmärtänyt, sanoi Janne. Kyllähän minä
sellaisellakin paikalla, ja ehkä juuri sellaisella paikalla olisin
niinkuin kotonani, mutta mennä sanomaan, että minä sitä aikoisin,
siinä se häväistys oli. Minä annan panna kammariini uudet tapeetit,
niin sittenhän saadaan tuon miehen kanssa oikein puhua juurta
jaksaen. Mutta olemmepa kovin kauaksi eksyneet täten Aakustista
ja Emmasta, joiden luo meidän matkamme maali on. Kun kuulet, mitä
minä olen heidän hyväkseen tehnyt, niin opi siitä, miten sinun on
maailmassa meneteltävä. Ja minä olen varma siitä, että kun minä
olen kuollut, sinä pyhällä ilolla ajattelet kaikkea sitä kaunista
ja suurta, jonka minä sinulle olen opettanut. Niin, niin, ei mikään
maailmassa ole sen kauniimpaa kuin hyvä seura.

He olivat jo tulleet lähelle mökkiä, jossa Aakusti asui.

— Kummallista, kun eivät tule edes katsomaan, kuka ajaa maantiellä,
sanoi Janne. Näetkö sinä, Topias, mitään liikettä talossa?

— En näe.

— Mitä he nyt ovat menneet, juuri kun minä tulen, kauaksi töihin.
En minäkään joka päivä joudu tänne ajamaan. Mutta annetaan se heille
anteeksi, koska he eivät ole tietäneet minun tulostani.

Janne laskeutui Topiaksen avulla rattailta alas ja asteli mökkiä
kohden.

Ei ainoatakaan kristinsielua näkynyt. Janne avasi tuvan oven.

— Onko täällä ketään kotona? huusi hän. Tuvan perältä nousi Emma
penkiltä ja sanoi itkevällä äänellä:

— Janne-setäkö se on?

— Minähän täällä olen, vastasi Janne. Mutta, hyvänen aika, mikä
sinua, Emma, vaivaa? Täällähän on oikea vedenpaisumus.

Emma purskahti täyteen itkuun.

— Joko avioliiton rakennus on veden vaarassa? sanoi Janne ja istui
Emman viereen.

— En minä tiedä, mikä on milläkin tavalla, mutta minun on niin
vaikea olla, että oikein hirvittää, sanoi Emma.

— Kyllä minä arvaan, että Aakusti tässä taas on ollut mellastamassa.
Mitä hän on tehnyt?

— En minä oikein tiedä, mitä hän on tehnyt.

— No, mitä sinä, Emma, sitten itket?

— Kun hän haukkui minua ja löi ja sitten juoksi pois.

— Ei se mies näytä oppivan ihmisiksi, ei millään tavalla. Mitä se
sellainen on, haukkuu ja sitten menee pois, jäisi edes kuulemaan,
kuinka toinenkin sanoo jotain. Kyllä minä arvaan, että sinua itkettää
sellainen menettely. Minne hän juoksi?

— En minä tiedä, jonnekin kai metsään. Hänen äitinsä meni heti
jälestä.

— No, ei sitten ole hätää eikä mitään. Kyllä Eevastiina poikansa
lauhduttaa, sanoi Janne. Mutta kerrohan minulle nyt oikein juurta
jaksaen, kuinka tämä paha elämä sai alkunsa.

Itkusta nytkähdellen kertoi Emma Jannelle:

— En minä mitään pahaa tarkoittanut, vaikka Aakusti käsitti kaiken
aivan väärin. Minä olin navetassa ja katselin meidän sonnivasikkaa,
joka on niin kovasti hyvän ja voimakkaan näköinen. Minä sanoin
silloin Aakustille, että siitä tulee aivan hänen näköisensä. Ei
hän siitä ensin mitään sanonut. Ja kun hän ei sanonut, niin minä
uskalsin jatkaa ja sanoin, että Aakustikin on sellainen jukuripäinen
sonnivasikka, joka puskee monasti aivan syyttä päänsä seinään.

— Ihan oikein sanottu, ihan kuin minun suustani, sanoi Janne. Mitäs
mies siihen sanoi?

— Ei Aakusti silloinkaan vielä sanonut mitään, mutta sitten kun minä
aloin syyhyttää mullikkaa ja sen jälkeen sanoin Aakustille, että
minä häntäkin hiukan syyhytän, niin kiljaisi hän niin, että sydämeni
meni aivan kallelleen, ja päästi suustaan kaikenlaista. Hän haukkui
minua lehmäksi ja vaikka miksi. Olisin minä antanut hänen sanoa minua
vaikka miksikä tahansa, kun hän siihen olisi tyytynyt ja jäänyt
kotia. Mutta hän löi minua korvalle ja sitten juoksi pois.

— Ei sen miehen järki ole minkään vahvan nastan päälle rakennettu,
sen huomaa kaikesta, sanoi Janne. Haukkua omaa vaimoaan, se on
minun mielestäni vielä luvallista, varsinkin kun nainen niin usein
sellaista saattaa ansaita, mutta lyödä, se on katalaa, se on niin
katalaa, että ei edes Elias haukkuessaan Jerikon poikanaskaleita
olisi osannut löytää sopivia sanoja. Ei nainen ole mikään
hakkuupölkky. Posliinikuppi nainen on, korea posliinikuppi, jota on
kauniisti pideltävä, muuten se särkyy, ja mikä kerran on särkynyt,
sitä ei enää koota yhteen, ei vaikka kuinka liimattaisiin. Mutta
kiitä onneasi, Emma, että minä olen tänä elämäsi vaikeana hetkenä
tullut sinun luoksesi. Kyllä minä tämän asian järjestän, siitä voit
olla huoleti. Minä olen tämän asian pannut alulle, siis minulla on
oikeus purkaakin kaikki.

— Herra jestas, Janne-setä, mitä te aijotte oikeastaan? huudahti
Emma katsoen kauhuissaan Janneen.

— Älä pelkää, tyttöseni, älä pelkää, sanoi Janne ja taputti Emmaa.
Luota sinä Janne-setään, niin kyllä kaikki hyvin päin kääntyy.
Luotatko minuun?

— Totta kai minä luotan.

— Ja saanko minä tehdä niin kuin katson oikeaksi?

— Kyllä minä annan Janne-sedän tehdä ihan niin kuin itse tahtoo,
sanoi Emma. Minun pääni on niin paksuna, etten minä osaa ajatella
sinne enkä tänne päin.

Janne nousi ylös. Hänen rintansa kohosi, ja hän katsoi juhlallisena
kattoon.

— Minä en sano muuta kuin: kohtalo, kohtalo! Ihmeelliset ovat
sinun tiesi! Mitä suuria tehtäviä varten sinä oletkaan minut
luonut! Ymmärrätkö sinä, Emma, laisinkaan, kuinka juhlallinen
hetki tämä on? Minä tahtoisin, että minulla olisi tällä hetkellä
psalminveisaajan voima, ja minä sanoisin paljon, hyvin paljon suurta
ja kaunista, mutta kun nyt on kiireet paikat, niin minä en joudu
sanomaan muuta kuin: mennään pois! Me menemme ja me tahdomme näyttää
tuolle miehelle, mitä tahtoo sanoa elämä ja sen rauhan ja rakkauden
rikkominen.

Tahdottomana seurasi Emma Jannea, joka vei hänet rattailleen, ja nyt
lähdettiin yhdessä ajamaan pois.

Matkalla sanoi Emma:

— Kun ei Aakusti vain tulisi levottomaksi siitä, että minä olen
poissa. Hän voi luulla yhtä ja toista.

— Luulkoon, luulkoon, sanoi Janne. Mitä se melske meihin kuuluu,
sanoi lude, kun pääsi seinänrakoon. Minä muistan, kuinka se mies ajoi
minut veteen. Nyt minä olen ajanut hänet oikeaan ajatusten avantoon.
Olkoon siellä nyt.

Emma itki hiljaa Jannen rinnalla istuessaan.

Janne katseli tätä hetkisen ja sanoi hellästi taputtaen Emmaa:

— Niin, niin, lapsi, ei siihen rakkauteenkaan totu muuta kuin
vähitellen. Ja kovalle se alussa ottaa, sen minä olen nähnyt omassa
elämässäni ja muitten myös. Kyllä minä jo alusta alkaen huomasin,
että tämä avioliitto huonosti päättyy. Olihan se mies niin kovasti
omavaltainen ja tuittupäinen. Ja kun minä tämän liiton olen alkuun
pannut, niin on minulla oikeus se purkaakin.

— En minä Aakustista tahdo erota, valitti Emma.

— Tahdot sinä, vakuutti Janne, vaikka et sinä nyt oikein ymmärrä,
kun olet kaikin tavoin sekaisin päästäsi. Odotahan vähän aikaa, niin
kyllä huomaat, miten tämä asia selviytyy.

Kun oli päästy Jannen kotiin, niin Janne otti Topiakselta ankarat
valat, asettaen siinä kiireessä hänen eteensä kansanvalistusseuran
kalenterin ja pakottaen hänet vannomaan, ettei hän kenellekään
ilmaise, että Emma oli Jannen luona.

Nyt oli Janne rauhallinen. Aakusti ei millään tavoin voinut häiritä
Emmaa.

Janne koetti saada Emmaa syömään, mutta ruoka ei millään tavoin
tahtonut valua Emman kurkusta alas, vaan takertui siihen.

Seuraavana päivänä oli Emma yhä vain alakuloinen, vaikka Janne
koettikin häntä kaikin tavoin lohduttaa ja ilahduttaa. Iltapäivällä
Emma sanoi, että hän tahtoi palata Aakustin luo. Silloin Janne
suuttui.

— Kyllä minä olen tietänyt, että nainen on lehmä, sanoi hän, mutta
että nainen on koirakin, joka menee sen luo, joka sitä lyö, totta
totisesti, sitä minä en tietänyt. Nyt sinulla olisi elämä edessä,
jota parempaa ei olisi edes Abrahamin pöydässä, iankaikkisuuden
suuressa ryytimaassa. Ja mitä sinä kaipaat, jalkapuuta, jossa sinua
rusikoidaan ja kaikin tavoin pahoin pidellään. Onko tämä laitaa,
sanon minä, onko vaankin? Jos sinä selkääsi tahdot saada, niin osaan
minäkin sinulle antaa.

— Mutta se on sentään toista, kun Aakusti antaa, vakuutti Emma.

— On kai, on kai, sillä minulla on sydäntä, mutta hänellä on sen
sijassa kulunut nahan kappale. Ja sellaiselle miehelle sinä menisit.
Siitä ei tule mitään niin kauan kuin minä elän.

— Mutta minne minä menen? ruikutti Emma. En minä kotianikaan voi
mennä.

— Mitä sinä sinne menisit, on maailmassa muuallakin tilaa.

— Mutta täytyyhän minun jollain tavoin ansaita elatukseni.

— Jollei tässä muu auta, niin otan minä sinut ennen vaimokseni kuin
annan sinut tuolle miehelle.

— Herra jestas, Janne-setä, enhän minä voi teidän vaimoksenne tulla.

— Miksi et voi?

— Tehän olette jo vanha mies.

— Tyttö, tyttö, minä sanon sinulle: puhu siivommin! Olenko minä
mikään vanha mies, olenko? Sano suoraan, jos tohdit, olenko minä
vanha! Minähän olen mies, jolla on kaikki hengen ja ruumiin voimat
niin paikoillaan, että kelpaan vaikka sotaväkeen. Ymmärtääkös neiti,
hä? Montaa minä olen eläissäni rakastanut, mutta koskaan ei ole asian
laita niin ollut, että tyttö olisi minut jättänyt, vaan minä sen olen
tehnyt. Ymmärtääkös neiti, hä? Jos minä kerran kosin, niin totta kai
minä tiedän, mitä minä teen. Ja minä teen, mitä minä tiedän.

Janne oli aivan tulipunainen suuttumuksesta. Hän käveli kiukkuisena
huoneessa ja seisahtui tuontuostakin Emman eteen, joka arkana katsoi
häneen.

— Olenko minä mikään huonompi kuin Aakusti? Sano se suoraan, jos
uskallat. Osaako hän edes puhua rakkaudesta? Tietääkö hän edes,
mitä rakkaus onkaan? Mutta minä se tiedän. Minä tiedän sen niin
tarkoin, että jos se maailmasta katoaisi, osaisin minä sen uudestaan
rakentaa. Niin minä olen siihen joka puolelta tutustunut. Kun minä
kerran sanon, että Emman on minun luonani parempi elää kuin Aakustin
luona, niin on se niin. Siitä ei kannata puhua enää mitään. Luuletko
sinä, että tässä pidetään mitään narrinpeliä? Olenko minä mikään
lystinpitäjä? En, sitä minä en ole. Mies minä olen. Ymmärtääkös
neiti, hä?

— Kyllä minä ymmärrän, sanoi Emma arasti. Mutta Janne-setä ei saa
nyt suuttua, kun minä sanon, että kyllä minä sittenkin menisin
mieluummin Aakustin luo.

— Tässä maailmassa ei ole vielä ollut sellaista ihmistä, joka olisi
tehnyt toisin kuin mitä minä olen määrännyt, huomaa se. Olisi maarin
se kaunis juttu, kun sinä kertoisit kaikille, että minä olen tahtonut
ottaa sinut vaimokseni ja sinä olet pitänyt tuota viheliäistä
Aakustia minua parempana. Mitä ihmiset sellaisesta sanoisivat? Oletko
sinä sitä ajatellut? Kuinka sinä olisit ajatellut sitä? Mutta minä
ajattelen sinunkin puolestasi.

— Mutta Jannelle tulisi niin paljon vaivaa ja vastusta minusta,
kun minä olen näin ymmärtämätön, vakuutti Emma. Mutta Aakustille
minä olen kylliksi hyvä. Ei Aakusti huomaa, että minä en ole mitään,
vaikka Janne huomaakin.

— Vaikka minun täytyisi panna sinut lukkojen taakse ja kulkea
yötä päivää taloni ympärillä ladattu pyssy olalla, niin tänne sinä
jäät. Kun minä ajattelen, kun minä ajattelen, että Aakusti saisi
kylällä kertoa, kuinka minä vein hänen vaimonsa luokseni ja hän
sitten vapautti Emmansa minulta pois, niin ei kukaan pitäjässä enää
luottaisi minuun. Minä pidän kunniastani kiinni, vaikka mikä tulisi.

Pää pystyssä meni Janne pois huoneesta ja asteli ulos. Hän oli niin
täynnä ajatuksia, että tahtoi välttämättömästi saada jonkun, jolle
saisi kertoa aivoituksensa. Mutta olihan Topias olemassa! Janne läksi
häntä etsimään ja matkalla hän sanoi itsekseen:

— Kyllä minä sentään silloin sain viisaan ajatuksen, kun otin
itselleni rengin. Onhan ainakin joku, jonka kanssa voi puhella.

Hän tapasi Topiaan tallissa, jossa tämä oli valakkaa sukimassa. Kun
Topias näki Jannen astuvan sisään, kysyi hän:

— Joko sitä taas ruvetaan?

— Mitä?

— Sitä alastuloa rattailta.

— Ei, ei, sanoi Janne, ei minulla nyt ole siihen aikaa, sillä tässä
on pääni aivan menossa sekaisin paljosta ajattelemisesta. Tulehan
tänne ja istu minun viereeni, niin minä tahdon sinun kanssasi jutella.

Topias tuli, ja molemmat miehet asettuivat kumoon käännetyn saavin
päälle istumaan.

— Oletko sinä koskaan ollut rakastunut? kysyi Janne.

— En minä tiedä, mitä tuo on ollut, vastasi Topias, mutta olen minä
tyttöjä toisinaan katsellut toisella tapaa kuin äitiäni.

— Ja oletko sinä aikonut koskaan mennä naimisiin?

— Mitä sitä suotta naimisiin menee, ennenkuin sattuu saamaan
sellaisen, jonka kanssa kannattaa mennä. Raha se on, joka senkin
asian määrää.

— Minä huomaan, että sinä olet asioita paljon ajatellut, sanoi Janne.

— Tottahan sitä asiaa ajattelee, vastasi Topias. Kun se on selvä,
niin on kaikki muukin selvänä. Se on nyt minun yksinkertainen
ajatukseni. Jos minä muijan saan, jolla on rahaa, niin mitä silloin
muusta. Ottaa sitä vaikka joka päivä selkäänsäkin, kun silmillään
saa katsella kultaa ja hopeaa. Eikä se pahakaan muija alinomaan
piestä jaksa, väsyy sitä siihenkin ihminen, varsinkin nainen, jonka
kuitenkin aina tekee mieli miehen hyvyyttä.

— Sinä olet ihan sopiva ihminen, sanoi Janne, sinulle minä voin
ajatukseni uskoa. Minä aijon mennä naimisiin.

— Hähähähä, nauroi Topias.

— Mitä naurettavaa siinä on? kysyi Janne vihaisena.

— Ei sitä noin vanha mies enää naimisiin jaksa mennä. Kyllä minä
ymmärrän, että kauppias laskee leikkiä.

— Minä en laske leikkiä, minä puhun sellaista totta, että
taivaassakaan ei sen selvemmin puhuta. Minä aijon ottaa Emman
vaimokseni.

— Mitäs kauppias sitä minulle tulee sanomaan? Tarvitseeko minun
tulla siinäkin auttamaan ylös ja alas?

— Oletko sinä koiranhammas vai oletko sinä niin jumalattoman typerä?
sanoi Janne.

— En minä tiedä. Minun hyvä ystäväni, Klinkkustiinan Vihtori, sanoi,
että viisas minä olen, vaikka minä kaikessa olenkin tyhmä. Hän sanoi
sen kyllä humalapäissään ja silloin hän tavallisesti valehtelee,
jotta ei sille juuri voi rakentaa mitään.

Janne katseli hetkisen Topiaksen harmaisiin silmiin ja sanoi sitten:

— Sinä olet sovelias sanomaan minulle totuuden. Sinä olet minun
mielestäni kylliksi yksinkertainen siihen. Katsohan, minä olen
tienhaarassa enkä tiedä, mitä minun tulee tehdä. Kyllä minä Emmalle
olen sanonut varmat sanani, mutta epäilyttää asia sittenkin. Sano nyt
suoraan, mitä sinä tästä kaikesta ajattelet?

— Minä olen niin kovin tottumaton tähän tällaiseen, vastasi Topias.
Eiköhän olisi parasta, kun kauppias puhuisi tästä asiasta itsensä
kanssa, joka on paljoa viisaampi.

— Älä sano niin, Topias. Tarvitsee hallitsijoittenkin kuunnella
kansansa mielipidettä. Minä selitän sinulle tämän asian. Katsohan,
minä olen luonteeltani kovasti auttavainen ja kaikessa uhraan itseni
toisten hyväksi. Nyt on tässä minun edessäni Emma, joka ilman minua
varmasti syöksyy turmioon, sillä sellainen mies kuin Aakusti ei häntä
osaa oikealla tavalla kohdella. Kyllähän Emmalla on ikävä tuon miehen
luo, mutta ei se merkitse yhtään mitään, sillä hän ei ymmärrä vielä
oikeata parastaan.

— Eiköhän sentään Emma ole se, joka tässä asiassa päättää? sanoi
Topias.

— Sinä et ymmärrä yhtään maailman järjestystä, vastasi Janne.
Viisaampi päättää tässä maailmassa.

— Mutta jos Aakusti tulee hakemaan Emmaa pois ja Emma mielellään
menee hänen kanssaan? Kuinka kauppias silloin tekee?

Janne katsoi pitkään Topiakseen osaamatta sanoa mitään. Hän nousi,
käveli hetkisen ja sanoi sitten:

— Jos se mies tulee tämän talon lähelle, niin minä hänet ammun
kuoliaaksi. Sen minä teen.

— Kuka kauppiasta nyt niin on suututtanut? sanoi ääni tallin ovelta.

Siinä seisoi Aakusti.

Janne töllisteli vähän aikaa häneen. Aakusti ei huomannut hänen
hämmästystään, vaan jatkoi:

— Minä kuulin täältä ääniä ja tulin kysymään kauppiaalta, onko Emmaa
näkynyt täällä.

Janne oli taas toipunut hämmästyksestään ja vastasi:

— Kas, Aakustihan se on. Kas, kun en ollut tunteakaan ensi hetkessä.
Vai Emmaa Aakusti hakee? Ei ole näkynyt, ei ole näkynyt täällä päin.
Onko Emma kateissa, vai mikä on hätänä?

Aakusti viittasi Jannelle:

— Tulisiko kauppias hiukan tänne, niin olisi minulla puhuttavaa.

Kun he olivat tulleet tallista, niin sanoi Aakusti:

— Nyt on meillä asiat aivan hassusti. Emma on kadonnut.

Janne oli kovasti hämmästyvinään.

— Minne Emma sitten on mennyt?

— En minä tiedä, vastasi Aakusti. Tulin olleeksi hänelle hiukan
paha, ja se otti sen niin kovasti sydämelleen. Minä ajattelin, että
hän olisi ehkä tullut tänne.

— Ei ole ollut täällä, vastasi Janne. En ole nähnyt. Kyllä sinun
täytyy muualta häntä etsiä.

— Ei sitten muu auta kuin mennä kyselemään muualta. Ja jollei kukaan
ole häntä nähnyt, niin ei sitten muuta kuin järvestä naaraamaan.

Aakusti kääntyi menemään. Janne huusi hänen jälestään:

— Jos nuoria tarvitset naaraamiseen, niin kyllä minulta saat
lainaksi. Minulla on hyvin hyvää ja lujaa köyttä.

Aakusti palasi Jannen luo, tarttui hänen käteensä ja puristi sitä
lujasti:

— Kiitos!

Hän kääntyi äkkiä ja meni.

Janne katseli hänen poistumistaan ja palasi sitten taloonsa. Hän
ei nähnyt Emmaa missään. Lopulta kuului kyökistä laulua. Janne
avasi oven. Siellä istuivat Emma ja Jannen piika Hilma ja yhdessä
veisasivat Siionin kanteleesta.

Janne sulki oven ja sanoi itsekseen:

— Veisatkoot rauhassa. Veisuu tekee aina niin hyvää naisen sydämelle.

Ilta oli jo tullut, kun Topias tuli huoneeseen, lähestyi Jannea ja
sanoi hiljaa:

— Se Aakusti taitaa tietää jotain.

— Mistä sinä sellaista päätät?

— Kun se kulkee tuolla talon lähellä.

Janne nousi, oikaisi vartalonsa, otti seinältä jahtipyssyn, meni
kyökkiin ja huusi:

— Hilma, tuo tänne niitä karkeita suoloja!

Ja Janne latasi pyssynsä oikein täyteen suoloja. Kun ilta tuli, niin
hän meni Topiaksen kanssa vahtimaan talliin, jonka oven he olivat
jättäneet auki, niin että sieltä saattoi nähdä koko pihamaan.

Jannen oli hyvin vaikea olla, kun hän ei saanut puhua, sillä
täytyihän heidän olla hiljaa, jotta kukaan ei aavistaisi mitään
heidän juonistaan ja varustuksistaan. Kuiskasi hän kuitenkin kerran
Topiakselle:

— Sinä et tietysti ole koskaan kuullut puhuttavan entisajan
ritareista, kuinka ne kaikkia turvattomia naisia suojasivat. Me
olemme nyt molemmat sellaisia, ja Emma on tuollainen turvaton nainen.

— St! sanoi Topias.

— Kuulitko sinä mitään? sanoi Janne hiljaa.

— Tiellä tulee joku.

— Aijai, se on Aakusti. Ollaan hiljaa, jotta hän saa pienen latingin
pöksyihinsä.

— Minä menen katsomaan, kuiskasi Topias. Ei hän pelästy vaikka minut
näkeekin.

Topias meni. Hän viipyi jokseenkin kauan. Kun hän palasi, selitti hän
Jannelle:

— Aakusti siellä on talon lähellä, kiertää sitä. Minä tiedän, millä
tavoin me annamme hänelle paraiten latingin. Teidän pitää mennä vajan
katolle, sillä sieltä näette paraiten joka taholle.

— Mutta millä minä sinne pääsen?

— Tikapuita myöten.

— Eikö olisi parasta ampua nurkan takaa.

— Sillä aikaa, kun te olette yhden nurkan takana, saattaa Aakusti
kiertää toisen nurkan takaa. Paras paikka on vajan katto.

— Mutta jos minä putoan.

— Minä sidon köyden teidän suolivyöllenne ja pitelen siitä kiinni.
Ette te millään muotoa silloin pääse putoamaan.

Janne katsoi tämän tuuman oivalliseksi. Topias sitoi paksun nuoran
Jannen vatsan ympärille, ja sitten Janne alkoi kiivetä vajan katolle.

— Pitele lujasti kiinni, kun menen tänne harjan yli, jotta en pääse
putoamaan, kuiskasi hän päästyään katolle.

— Vaikka sormet menisivät, niin kyllä täällä kiinni pidellään,
vakuutti Topias.

Topias seisoi alhaalla ja piteli köydestä Jannen kiipeillessä pitkin
kattoa.

Nurkan takaa tuli Aakusti, lähestyi varovaisesti, tallin seinää
sipaisten, Topiasta ja kysyi:

— Joko se on siellä?

— Jo on.

Janne kysyi katolta:

— Kenelle sinä siellä puhut, Topias?

— Itsekseni minä puhun, ei minulla täällä ketään ole.

— Ole hiljaa, niin saadaan varis, sanoi Janne. Pitele lujasti, sillä
katto on kovin liukas.

Vähän ajan päästä kuiskasi Topias:

— Joko minä pudotan?

— Anna mennä vaan.

— Mutta ensin se kymmenen markkaa, sanoi Topias. Anna se ensin
minulle.

— Tuossa on, sanoi Aakusti ja pisti Topiaksen käteen setelin.

— No, herran nimeen sitten, sanoi Topias, tarttui seteliin ja päästi
köyden irti.

Kamala parkaisu ja vähän sen jälkeen pyssyn laukaus kuului.

— Se taisi pudota alas, sanoi Topias. Kyllä minun täytyy mennä häntä
auttamaan.

Topias meni nurkan taakse ja Aakusti riensi taloon.

— Herra jestas, kuinka kauppiaan on käynyt, huusi Topias
kumartuessaan Jannen puoleen.

— Kuollut minä olen, ihan kuollut, vaikeroi Janne.

— Ei se ole minun syyni, vakuutti Topias. Köysi katkesi.

— Auta minut ylös, sanoi Janne. Minä olen aivan kuin yhdeksi
syltyksi hakattu, koskee joka paikkaan. Ja kintuissa on sellainen
kova kirvellys. Pyssy laukesi ja minä sain kaikki suolat omaan
ruumiiseeni.

Säälitellen ja vaikerrellen talutti Topias Jannen taloon. Täällä
kohtasi Jannea uusi kolaus. Emma oli kadonnut. Hilma kertoi, että
Aakusti oli ollut siellä ja yhdessä he olivat menneet. Olivat
käskeneet sanomaan kauppiaalle sydämelliset kiitokset ja terveiset.

— Terveisiä minä tässä vielä tarvitsen, sanoi Janne, kun koko ruumis
on yhtenä kirveltävänä haavana. Sellaista se on, kun sekaantuu
naisiin. Sen minä sanon, että naiset ovat kaikkeen pahaan syypäät
tässä maailmassa. Joka niille rakentaa, rakentaa hiekalle.

KAHDESTOISTA LUKU

Syksy oli jo pitkälle kulunut, ja Antin päivän markkinoiden aika
läheni. Tuskinpa oli kylässä ainoatakaan miestä, joka ei joka päivä
haistellut ilmaa tunteakseen, kestääkö kylmä vai alkaako leuto tulla.
Jos jäätä myöten pääsee ajamaan, niin silloin on matka Tampereelle
aivan kuin leikkiä. Silloin saattoi vaikka joka mies lähteä pienelle
huvitusmatkalle, markkinoille.

Ilma pysyi kylmänä, jää vahvistui päivä päivältä, talvi tuli varhain
ja varmasti.

Tasainen, yhä kasvava iloisuus vallitsi kylässä koko marraskuun ajan.
Puhuttiin miesten kesken ilman kauneudesta, vaikka ei kukaan suoraan
sanonut, miksi hänen mielestään ilma oli kaunis. Puhuttiin myöskin
edellisen syksyn ilmasta, jolloin marraskuulla oli maa ollut aivan
kuraisena ja markkinoille oli pääsö ollut aivan mahdoton niin hyvin
maantietä kuin jäätä myöten.

Niiden joukossa, jotka toivoivat pakkasen kestävän, oli Aakustikin.
Eräänä päivänä oli Emma kuiskannut Aakustille salaisuuden, joka
oli pakottanut ilon veret miehen kasvoille. Silloin oli onni
läiskyttänyt laineitaan niin voimallisesti miehen povessa, että
hän oli tuntenut rintansa liian ahtaaksi. Vaimonsa käteen hän oli
tarttunut, pusertanut lujasti ja sitten mennyt tuvasta ja portaille
päästyään hengittänyt syvään. Mutta ei mies siinä kauaakaan seisonut,
vaan kädet housun taskuissa ja hiljakseen vihellellen hän kierteli
tupaansa ja tarkasteli sitä puolelta ja toiselta.

Emma talousaskareissaan sattui tämän huomaamaan ja kysäisi:

— Mitä sinä mökkiä sillä tavoin kiertelet?

— Katselenhan vaan, vastasi Aakusti. Hänen silmissään oli iloinen
kiilto, ja suu oli hymyssä.

— Mitä sinä siitä katselet? Eikö kelpaa mökki miehelle?

— Ei oikein.

— Mitäs puuttuu?

— Pitäisi olla suurempi. Yksi huone lisää, kun tulee yksi henkikin
lisää.

— Sitäkö sinä ajattelet? sanoi Emma ujosti. Kaikkea sinä
ajatteletkin.

— Minä olen sillä tapaa tuumaillut, että jokaiselle uudelle hengelle
laitetaan yksi huone lisää. Ja kun sitä jatketaan, niin tulee talosta
aivan kuin pappila.

Emma punastui, mutta ei voinut olla nauramatta.

— Hyvähän on niin puhua, mutta millä rahoilla? sanoi hän miehelleen.

— Eiköhän sitäkin ilmesty, kun kiltisti odottaa, vastasi Aakusti.
Jos tässä pakkanen pysyy, niin että pääsee liikkeelle, niin menen
minä Antinmarkkinoille Tampereelle ja myyn siellä varsan. Onhan se jo
ajokunnossa ja hyvä se on. Kyllä siitä rahaa irtaantuu.

Emma ei sanonut mitään, hän tuli lähemmäksi Aakustia, ja yhdessä
he katselivat sitä paikkaa, johon uusi osa mökkiä oli rakennettava
niillä rahoilla, jotka varsasta saataisiin.

Näin päättelivät Aakusti ja Emma markkinamatkasta. Mutta toisin oli
Syrjälässä. Kun Matti noin salavihkaa, kautta rantain, oli Miinalle
maininnut markkinoista ja että talossa olisi yhtä ja toista, jota
voitaisiin sinne viedä myytäväksi, kun edellisenä vuotena ei oltu
päästy laisinkaan Tampereelle, niin tuli Miinan vastaus aivan
jyrkkänä. Ja se vastaus oli niin tiukasti kieltävä, että Matti piti
suunsa kiinni.

— Kun ei se muija vain nyt kiukun tuulen vallassa alkaisi kertoa
siitä vanhasta asiasta, ajatteli Matti.

Mutta markkina-sana oli herättänyt Miinan mielessä kiukkuiset
muistot, ja hän alkoi heti puhua juuri siitä, mistä Matti olisi
toivonut hänen olevan vaiti:

— Mitähän sinäkin, retkale, siellä tekisit? Kävisi vielä samoin
kuin toissa vuonna. Tietysti sinä olet sen asian luutannut pois
mielestäsi, mutta minun sieluuni ei jumalan sanakaan ole niin
kaivettu kuin se juttu. Aikamies ja talon isäntä ja lasten isä menee
kaupunkiin, juo kaikki rahansa ja tulee niin sikahumalassa kotia,
että makaa kokonaisen viikon yhteen kyytiin.

Matti huokasi. Surkeahan se herääminen oli ollut, mutta ihana oli
ollut sen sijaan kaupungissa olo. Hän oli tuntenut itsensä niin
onnelliseksi kuin ei olisi ollut naimisissa ollenkaan. Viime talvena
oli tullut niin huono keli markkinoiden ajaksi, että kaupunkimatkasta
ei voinut puhuakaan. Mutta nyt oli taivas ollut armollinen, ja
nyt täytyisi hänen jäädä kotia. Kyllä ne koettelemukset olivat
moninaiset, sen huomasi Matti. Näiden hänen mietteittensä keskellä
kuului Miinan kiukkuinen ääni, joka jauhoi tuota vanhaa asiaa:

— Sinä, senkin retkumperi, saisit kiittää jumalaa siitä, että olet
saanut sellaisen vaimon kuin minäkin olen, muuten sinä ihan joisit
talon tyhjäksi. Ja mitä sitten lapsille jäisi? Mikä ryyppyvimma
sinulla jo taas on? Eihän siitä ole pitkääkään aikaa, kun Yläsen
kanssa joit itsesi aivan pehmoiseksi.

— Kaupalle minä menisin markkinoille, vakuutti Matti, en minä sinne
ryyppäämään mene.

— Kyllä minä sinun kauppasi tunnen. Muistahan, miten toissa vuonna
teit. Möit kyllä kaiken tavarasi, mutta toitko kotia mitään rahoista?
Et niin kristuksen killinkiä tuonut.

— Niin, kun minulta varastettiin,

— Totta kai sinulta varastettiin, kun olit ihan tankona.

— Minulla oli vatsa silloin niin kipeä, vakuutti Matti. Minä otin
vain ropiksi pari ryyppyä. Ja se meni niin kovasti pian päähän.

— Kyllä minä sinun kipeän vatsasi tiedän, sanoi Miina. Sinulla on
sitä huulilta asti. Jollen minä sinua olisi holttaamassa, niin olisit
varmasti sikahumalassa aamusta iltaan asti.

Matti katsoi pää kallellaan niin laupiaasti kuin mahdollista Miinaan
ja sanoi:

— Ajattelehan nyt, mitä kylässä ajatellaan, kun ei näin suuresta
talosta kukaan mene markkinoille.

Miina tiuskaisi:

— Kyllä minä tiedän, mitä ne ajattelevat, jos sinne menet: ”Kas kun
Syrjälän isäntäkin taas on mennyt kaupunkiin juopottelemaan. Saisi
sekin mies pysyä vaimonsa kurissa.” Niin ne ajattelevat, jos sitä
tahdot tietää.

Matti ei sanonut enää mitään, mutta ajatteli sitä kovemmin.

— Jos nuorena uskoisi, mitä vanhat naimisista sanovat, niin ei
totta maarin menisi siihen loukkuun. Mutta kun luulee aina olevansa
se valkoinen korppi, se ainoa, jolle kaikki käy hyvin. Kyllä niillä
naisilla nuorna monet hameet on päällä, mutta vielä useammat niillä
on pahaa sisua verhoamassa. Avioliitossa ne sitten riisutaan pois.
Ja voi sitä kauhistusta, joka silloin tulee näkyviin. Mikä minutkin
riivasi ottamaan tuon muijan itselleni? Talo minulla oli hyvä ja
varoja oli minulla itselläni niin paljon, että olisin jaksanut niillä
juoda ja hummata vaikka elämäni ehtooseen asti. Ja nyt, saanko
edes niin paljoa, että saisin tuikun murheeseen? Nuorena me Jannen
kanssa olimme hyvää pataa, oikein hyvää olimmekin. Hän on pysynyt
naimattomana, vaikka sitä miestä on niin koetettu onkia, että on
oikein hirvittänyt sitä katsellessa. Mutta se mies ei ole napannut,
ei millään tavalla. Nyki aina silloin tällöin, mutta ei jäänyt
koukkuun kiinni. Senkin kiiski, senkin kiiski! Ja minä, senkin vanha,
suurisuinen ahven!

Matti mietti keinoa, millä tavoin hän pääsisi Tampereelle, mietti
koko päivän, niin että hän ei sen syvemmin ollut koskaan koettanut
raamatun suuria salaisuuksiakaan miettiä.

— Jos karkaisi, menisi noin vain omin neuvoin, lupaa kysymättä.
Mutta, voi armias taivas, mitä silloin tulisikaan! Tuo nainen tulisi
vissisti hevosella jälestä ja etsisi minut vaikka olisin mennyt
vankilan kivijalan alle piiloon. Perässä se tulisi, ei hellittäisi.
Mutta sen minä sanon, vaikka henki menisi, niin sinne minä lähden.
Ei sitä mies jaksa odottaa autuudenkaan päivää, jolloin pääsee
vaimostaan vapaaksi. Ei se saakelin ämmä usko mitään muuta kuin
tautia. Ja mistä minä nyt saisin edes ison rokon tai jonkun muun
taudin.

Matti oli niin alakuloinen kävellessään kartanolla, että renki
kysäisi häneltä:

— Onko isäntä kipeä?

Matti hiukan säpsähti. Uskoisivatkohan kaikki hänet kipeäksi, kun hän
vaan olisi hyvin voimattoman ja alakuloisen näköinen?

— Olen, kipeä minä olen kovasti, sanoi hän.

— Missä se vaiva istuu?

— En voi oikein sanoa, se on milloin siellä milloin täällä,
pääasiassa on se ruumiin joka paikassa.

— Kovasti kuulostaa vaikealta, sanoi renki sääliväisesti. Eiköhän
olisi parasta, kun isäntä menisi maata?

— Niinkö maata? Mitä minä makuulla tekisin?

— Ehkä tauti siinä menee ohitse.

— Ei se mene ohitse. Jos se on tauti, niin ei se saa mennä ohitse...
Minä tarkoitin, että kaikin tavoin on saatava se menemään ohitse.
Kyllä kai minä menen maata. Ei kai tässä mikään muu auta.

Matti meni vähän matkaa. Mikä sattuikaan olemaan lumen alla palikka,
koska Matti siihen kompastui. Renki riensi avuksi.

— Kovastipa heittelee jo, sanoi hän.

— Mikä? kysyi Matti. Ai niin, se tauti. Niin, kovasti heittelee. Ei
mies tautia voita, kyllä se heittää vahvimmankin alleen.

— Kyllä minä isäntää talutan, sanoi renki.

— Tee se, hyvä mies, niin kyllä se sinulle taivaassa palkitaan,
vastasi Matti surkealla äänellä.

Hän oli saanut taudin päästä kiinni, ja nyt oli siitä pidettävä
kaikin voimin.

— Kun vain osaisi, kun vain osaisi! ajatteli hän. Hän tekeytyi niin
heikoksi, että rengin täytyi koota kaikki voimansa pitääkseen häntä
pystyssä. Niin sitä mentiin vaivalloisesti, kunnes tultiin viimein
kamariin. Siellä vei renki Matin sohvalle makaamaan.

Matti tunsi mielensä kovin haikeaksi. Hänen oli niin sydämestään
surku omaa itseään, joka tällä tavoin sai maata hervottomana
kamarinsa sohvalla.

— Kyllä tämä vielä sinulle kerran runsaasti korvataan, vakuutti
Matti ja puristi rengin kättä.

— Eihän sitä tarvitse ajatella, vakuutti renki. Onhan meidän
toisiamme autettava koettelemuksen hetkinä.

Renki meni tupaan ja ilmoitti emännälle:

— Jos emäntä menisi sinne kamariin, isäntä on siellä kovasti huonona.

— Mitä huonona se on, vastasi Miina. Viinaa sen mieli tekee, siinä
sen huonous on. Senkin retkale tässä on ihan sielun saada halkeemaan.

— Kyllä sillä nyt on totinen tuuri, sanoi renki. Niin se oli heikko,
että ei jaloillaan pysynyt, kun minä sen sinne vein.

— Joutavia. Mistä se nyt äkkiä olisi taudin saanut. Äsken puhui
markkinareisusta sellaisella vimmalla, että vahto valui suupielistä,
kun ajatteli ryyppyjä.

— Ei tauti kysy, milloin se tulee, vastasi renki. Kyllä olisi hyvä,
kun emäntä vilkaisisi sinne, ettei vielä satu kuolemaan kesken
kaikkea.

Miina tuli jo vakavaksi. Hän ei sanonut mitään, vaan meni kamariin.

Matti kuuli askeleista, että Miina oli tulossa. Nyt oli ratkaiseva
hetki lähestynyt. Matti koetti pidättää henkeään, mutta raskaaksi
se tuli, ja kun Miina avasi oven, puhkaisi Matti oikein täydellä
voimalla. Hän turvautui vaikerruksiin ja päästeli pieniä hätähuutoja.

— Mitä sinä siellä koiruuksissasi vikiset? sanoi Miina, joka
nähdessään miehensä oli aivan varmasti vakuutettu siitä, että tämä
oli aivan terve.

— Kun minulla on niin kova ahdistus, sanoi Matti.

— Kyllä minä sinut ahdistuksista päästän, sanoi Miina. Vedän sinut
kintuista pellolle. Kyllä silloin näet, mistä paikasta olet kipeä.

— Vedä vaan, en minä kuitenkaan jaksa vastustaa. Minä olen kuolemaan
tuomittu, ja samahan se on, milloin se tapahtuu.

Miina vaikeni, katseli hetkisen miestään ja sanoi:

— Mikä paikka sinulla on kipeä?

— Enhän minä tiedä, mikä paikka on kipeä, vastasi Matti. Tohtorihan
sen sellaisen tietää.

— Mutta on kai sinulla jossain kohdin vaiva?

— On, vaiva minulla kyllä on, mutta se on niin kovasti muuttelevaa
laatua, milloin se lakkaa yhdestä paikasta pistämästä, silloin he
heti oikein täydellä voimalla ottaa toisesta kiinni.

Ja vahvistaakseen sanojaan tunnusteli Matti milloin mitäkin kohtaa
ruumiissaan ja päästi parahduksen.

— Tässä on sauna pantava lämpiämään, sanoi Miina.

Hän riensi huoneesta pois. Matti jäi yksinään makaamaan sohvalle.

— Nousisikin tästä jo jaloittelemaan, ajatteli hän, mutta se
ämmä ryökäle voi tulla minä hetkenä tahansa ja silloin on koko
asia pilattu. Eiköhän tuota jaksaisi maata kahta vielä,
silloin voisi puhua kaupunkiin-menosta lääkärin apua saamaan.
Jos vaan jaksan, niin totta totisesti pääsen sinne. Ja miksi en
jaksaisi. Kovempia tuskia ne marttyyritkin kestivät saadakseen
maistaa paratiisin iloja. Siellä Tampereella on Kyttälän puolella
sellainen pieni tillikka, jonne aina ennenkin olen poikennut, kun
on piiskaryyppy otettu ennenkuin on tultu kaupungista pois. Ollapas
siellä. Kun minä muistan sen huoneen rasvaiset seinät, niin ei
taivaan kukkanurmi ole sen kauniimpaa. Sen huoneen tapeeteissa on
sellaisia kummallisia ulkomaan kukkasia, minä muistan sen niin hyvin.
Ja kun sitten höyry on päässä, niin nuo kukkaset tanssivat tapeetilla
niin lystisti. Kun minä sitä ajattelen, niin totta minä jaksan tässä
maata vaikka vuoden. Alkoi tuo muija jo uskoa. Kyllä se tautiin aina
uskoo. Se on itse niin terve kuin hakotukki, mutta tautia se pelkää
jeevelisti. Kai se niin maailmassa on, että jos tietää, mitä toinen
pelkää, niin kyllä silloin toisesta voiton saa. Ja annappas olla,
muija, kun minä kerran olen Tampereella, niin en muista sinua, en
edes sellaisena kuin olit ennen häitä.

Siinä pimeässä Matti makasi. Tupakkaa teki kovasti mieli. Ei muu
auttanut kuin nousta ja sytyttää piippu. Huone oli jo aivan paksunaan
savupilviä, kun Miina tuli takaisin.

— Oletko sinä hassu, huusi Miina, sairas ihminen ja poltat piippua!
Anna heti paikalla piippu tänne!

Kovalta tuntui piipun riistäminen, mutta olihan Miina hänen suureksi
ilokseen sanonut häntä sairaaksi ihmiseksi.

— Minä koetin, lähtisikö siitä apua, vakuutti Matti.

— Ja sitten lähdet heikkona rimpuilemaan pitkin huonetta, sanoi
Miina. Olisit vielä kesken kaikkea kaatunut ja taittanut niskasi. Kun
kerran on sairas, niin on itseään hoidettava, siksi kunnes parantuu.

Miinan sanat sairastumisesta kaikuivat taivaallisen kauniilta Matin
korvissa. Hänen teki jo mieli kiittää Miinaa, joka niin helposti oli
uskonut. Hän etsi pimeässä Miinan kättä ja kun sen vihdoin löysi
saatuaan hapuilla pitkin hänen lihavaa ruumistaan, puristi hän sitä
ja sanoi:

— Kyllä sinä, Miina, olet sentään hyvä ihminen!

— Ei puhuta nyt, sanoi Miina, vaan mennään saunaan!

Miinan tukemana meni Matti saunaan. Kun hän sieltä palasi, antoi
Miina hänelle suuren viinaryypyn.

— Juo nyt tuo, kai se auttaa, sanoi hän. Matti joi sen ja meni
tyytyväisenä ja saunasta uupuneena levolle.

Kun hän aamulla heräsi, niin oli kovasti hyvä olla.

— Kyllä sauna on siunattu homma, sanoi hän itsekseen. Tuntuu niin
kepeältä kuin olisi vieteri joka paikassa ruumista. Minäpä menen
Jannea tervehtimään ja...

Matti oli hypännyt vuoteestaan, kun hän äkkiä muistikin kaiken. Hän
huokasi syvään ja kiipesi vuoteeseen takaisin.

Kiukku kihisi hänessä.

— Tässä minä olen niin terve kuin pukki ja tuon kirotun ämmä-krääkän
tähden saan maata vuoteessa. Jollei ihmisen henki olisi niin
kovasti kallis ja sen ottaminen toisi kaikenlaisia ikävyyksiä, niin
napsauttaisinpa tuon muijan pään poikki. Mutta olenpa minä huono
ihminen, kun tällä tavoin ajattelen siitä, joka pyhän avioliiton
siteillä on minuun sidottu. Mutta onko se minun syyni, että minulle
on sattunut juuri noin huono? Onhan niitä parempiakin maailmassa.

Matti huokasi syvään.

— Kyllä se on kummallista, kuinka tauti tekee ihmisen mielen
murheelliseksi, niin että tulee ajatelleeksi aivan liian synkästi
asioista. Eihän minulla ole syytä ajatella mitään muuta kuin hyvää.
Kestä, ruumiini, kestä, niin kohta koittaa sinulle ihana aika!
Eivät ne tamperelaisetkaan mahda rakastaa kaupunkiaan sellaisella
ylenpalttisella rakkaudella kuin mitä minä teen. Ei siinä kaupungissa
ole mitään muuta vikaa kuin se, että se on niin kaukana täältä. Matti
katseli ikkunasta.

— Tuolla pilvet menevät noin perätoukua tuonne päin. Ne näkevät
Tampereen. Minä vaivainen näen täällä vain meidän muijan. On siinä
erotusta, on siinä!

Hänen mietiskelynsä katkaisi Miina.

— No, kuinka sinun laitasi on? Sinä taisit hourailla viime yönä,
sanoi hän.

— Hourailinko minä?

— Sinä puhuit koko ajan Tampereesta ja Kyttälän tillikasta.
Sinä, roisto, taisitkin puhua vain omia himojasi, viinan janoa ja
riettauden kaipausta. Oletko sinä sairas ollenkaan?

— Olenko minä sairas? Totta kai minä sairas olen. Enhän minä muuten
makaisi sängyssä. Ja luuletko sinä, että minulla ei ole pistoksia?
Antaisin ne itsellesi, jos osaisin, niin kyllä tietäisit, olenko minä
sairas.

Matti oli niin varma omasta sairaudestaan sillä hetkellä, että hän
aivan kiivastui tällaista epäilyä.

Hän aikoi pitää Miinalle pienen nuhdesaarnan, kun tämä katkaisi
kaiken sanomalla:

— Minä olen lähettänyt hakemaan tohtoria.

Matin naama meni hyvin pitkäksi. Tätä asioiden käännettä ei hän ollut
muistanut. Jos tohtori tulee, niin kyllä tauti tulee ilmi.

Tämä vaara uhkasi häntä ja toinen vielä suurempi Miinan puolelta,
joka tiukasti sanoi:

— Jos sinä olet tekokipeä, niin kyllä minä sinut tänään vielä
sellaiseksi laitan, että olet täyttä totta kipeä. Siitä sinä voit
olla niin varma kuin aamenesta kirkossa.

Matti ei hiiskunut sanaakaan, mutta mustat ajatukset kiertelivät
hänen mieltään. Taisi koko tämä homma viedä sittenkin väärään päin.

— Ottaisit elämässäsi oppia Jannesta, sanoi Miina. Se mies elää niin
siivosti, että on ilo katsella.

Matilla oli aivan toiset käsitykset Jannen siivoudesta, mutta hän ei
sanonut mitään.

— Syötkö sinä mitään? kysyi Miina.

— Totta kai minä syön, sanoi Matti. Ei sitä kai nälkäisenä
kuolemaankaan mennä.

Miina meni ja toi Matille ruokaa. Kun tämä oli syönyt, ummisti hän
silmänsä ja ajatteli:

— Parasta on kun makaan. Kun se tulee, mikä tulee, niin onhan
ainakin sitä ennen levännyt.

Pian hän nukkui. Hän heräsi siihen, että pitäjän lääkäri seisoi hänen
vuoteensa vieressä.

Matti meni jokseenkin kalpeaksi. Nyt se kysyy, ja Miina vahtaa
vieressä kuullakseen sen, että hän on terve. Ja hyvästi sitten
ainiaaksi markkinat ja iloinen Tampere!

Tohtori oli vanhapoika, jörö ja usein hyvinkin kummallinen puheissaan.

— Mikä isäntää vaivaa? kysyi hän.

— Minä olen kipeä, vastasi Matti.

— Mistä paikasta?

— Se on joka paikassa. Pistää ja kolottaa niin että hampaat
kalisevat.

Matti tuumi, että koettaa hän ainakin viimeiseen asti. Hän ei
hellitä, ei vähällä.

— Kyllä minä varmaankin olen kuolemansairas, sanoi Matti.

Tohtori tunnusteli Matin suonta.

— Isäntä on nyt vaiti, sanoi hän. Vähän ajan päästä kysyi Matti:

— Onko se kovastikin vaarallista?

— Hiukan vilustumista, ei muuta, vastasi tohtori.

Matti oikein äkämystyi. Vilustumista vaan. Myttyyn taisi kaikki mennä.

— Eiköhän se sentään ole jotain pahempaa, kun minulla on niin kovin
merkillisiä puserruksia ja pistoksia ihan joka ikisessä paikassa
ruumista, sanoi hän.

— Minä tulen huomenna katsomaan, niin olen varma siitä, että mistään
kohdin ei enää pistä, sanoi tohtori.

Hän kääntyi Miinan puoleen ja jatkoi:

— Antaa isännän rauhassa maata, niin kyllä kaikki menee pian ohitse.

Tohtori meni. Miina sanoi Matille:

— Makaa nyt, sinä senkin hulttio. Kyllä minä sinun koiruutesi
arvasin. Mutta odotahan, kun tulee minun vuoroni, odotahan, kun taas
olet terve!

Kun Matti oli jäänyt yksin, niin hän huudahti:

— Minulle on tehty ilmeistä vääryyttä! Kun minä tahdon olla sairas,
oikein kovasti sairas, niin totta kai minä saan sitä olla oman
mieleni mukaan niin kuin tahdon. Jos minä tietäisin, missä se meidän
ämmän lääkekirja on, niin hakisin sieltä sellaisen taudin itselleni,
että tohtorikin kauhistuisi. Minä tahdon nyt olla sairas.

Eihän Miinalla montakaan kirjaa ollut, niin että vaikeata ei ollut
löytää kotilääkäriä. Siellä se oli virsikirjan ja koelypsykirjan
välissä. Kirjan otti Matti vuoteeseensa ja alkoi tutkia.

— Se on ihme ja kumma, ellei ihminen tautia itselleen saa, kun
oikein yrittää täyttä voimaa, ajatteli Matti. Jota sisällisemmän
taudin minä saan, sitä parempi ja varmempi se on. Täytyy ponnistaa,
täytyy ponnistaa! Ei tässä ole pienet asiat kysymyksessä.
Iankaikkinen helvetti minulla on edessä, ellen nyt onnistu. Olisi
melkein saanut olla alottamatta tämä juttu. Mutta kun kerran siihen
on ryhdytty, niin antaa mennä koko jutun sitten loppuunsa asti.

Matti tutki kirjaa. Lopulta hän pääsi siihen päätökseen, että hänellä
oli suolisolmu.

— Sitä ei tohtorikaan tiedä, vaikka kuinka minun vatsaani
kurkistelisi, tuumi hän riemuissaan. Ja kun tässä oikein tuumitaan,
niin eiköhän sitä viimein päästä kaupunkiin. Millä tuo tohtori minut
täällä parantaa, kaupunkiin hän minut lähettää. Ja silloin, muija,
sano sinä mitä ikinä tahdot, kun minä menen markkinoille oikein
tohtorin käskystä!

Ja niinkuin ennen rippikoulussa katkismusta luettiin, niin Mattikin
nyt painoi kirjasta päähänsä kaikki suolisolmun tuntomerkit.

— Nälkää tässä kyllä saa nähdä, ajatteli hän. Mutta mitä siitä, kun
sitten saa vatsan täyttää Tampereella oikein reunojaan myöten.

Niin kävi kuin Matti oli tuuminut. Hän osasi niin itsepintaisesti
pitää kiinni kaikista taudin tuntomerkeistä, että tohtori viimein
sanoi:

— Hjaa, en minä tästä pääse selville! Avattava se laukku on. Saatte
mennä Tampereelle. Ei tässä muu auta.

Matin sydän sykki kiivaasti, kun hän tämän kuuli. Niin oli hänen
mielensä hyvä, että hän puristi oikein lujasti tohtorin kättä.

— Tohtori olisi niin hyvä ja sanoisi sen meidän muijalle, ei se
minua usko.

Tohtori lupasi sen. Kun Miina vähän ajan päästä tuli Matin luo, niin
oli hänellä itku kurkussa.

— Voi kuitenkin, minun rakas mieheni, sanoi Miina. Että sinun näin
piti käymän.

— Eihän kukaan tiedä, milloin suoli solmuun menee, sanoi Matti.
Toisin minä olin ajatellut markkinareisun, toisin. Nyt taisikin tulla
reisu aivan toiseen maailmaan. Mutta älkäämme surko sitä, koska
pääsemme ehkä pois tästä surun ja murheen laaksosta iankaikkisen
elämän suloisuuteen. Älä itke, Miina, älä itke, kyllä minä sinua
muistan!

— Että ne sinua siellä raatelevat aivan kuin olisit teuras, jolta
henki otetaan, valitteli Miina. Puhkovat vatsasi, saavatko tuota edes
enää sitten kiinnikään. Mutta olkoon kuinka tahansa, tahdon minä
viimeisellä hetkelläsi olla ainakin vieressäsi.

— Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi Matti säikähtyneenä.

— Minä saatan sinut Tampereelle, vastasi Miina.

Matti katsoi hetkisen suu aivan auki Miinaan. Tämä oli vasta ankara
isku! Siihen siis kuivuivatkin kaikki hommat, meni hyvät aikeet
aivan kuin tina tuhkaan. Mutta ei maarin tätä asiaa jätetä niinkään
helpolla. Kannatti sitä ponnistaa kerta vielä, kun näin pitkälle oli
päästy.

Matti väänsi äänensä niin helläksi kuin suinkin saattoi, sillä
taipumatonhan se oli niin monen vuoden avioliiton jälkeen.

— Kyllä minä sinun rakkautesi, Miina, ymmärrän aivan hyvin. Kyllä
sinä siinä taas tahtoisit tehdä niin kovasti kauniisti. Mutta kuka
täällä sillä aikaa taloa ja karjaa hoitaisi? Ja kun minä oikein
ajattelen, niin olen minä ihan varma siitä, että tämä meidän kylän
tohtori on ymmärtänyt minun tautini väärin ja että minä kyllä
terveenä sieltä palaan.

— Et sinä palaa enää koskaan, sanoi Miina ja pillahti itkemään.

— Minä lupaan palata, vakuutti Matti. Ei sinun tarvitse tulla minua
sinne saattamaan.

— Kuka sitä tietää, millä tavoin ne sinut raatelevat, valitti Miina.

Jo teki Matin mieli kiroilla. Hän hillitsi kuitenkin mieltään, sillä
täytyihän hänen pysyä sairaana, ja kiroileminen voisi antaa tiedon
hänen tautinsa oikeasta laadusta. Kaikkia sitä täytyikin tulla, ettei
saanut edes kiroilla silloin, kun sielua oikein syyhytti. Mutta
olihan sitten Tampereelta tultua taas tilaisuus sanoa vaikka mitä.

— Kyllä minä tuon muijan jollain keinolla estän sinne tulemasta,
ajatteli Matti. En minä sitä juuri kuoliaaksi lyödä uskalla, mutta
ellei se jää kotia, niin jotain väkivallan näköistä minä teen.

Mutta jo tuli vapauttava ajatus aivan kuin valkeus tässä ahdingon
synkeässä yössä. Mitä varten oli olemassa Janne, hänen sukulaisensa,
jollei juuri sitä varten, että auttoi häntä.

— Tule sitten, sanoi Matti. Mutta lähetähän ensin hakemaan Jannea.

— Mitä sinä hänestä?

— Täytyyhän meidän miesten ajatella kaikki asiat valmiiksi, jos
sattuisin jäämään sille matkalle.

— Voi, voi sentään, kuinka sinulla on kova ahdistus ja sielun vaiva,
sanoi Miina.

Hän taputteli oikein hellästi Mattia ja jatkoi:

— Kyllä minä lähetän hakemaan Jannea.

                                                  ⸻

Janne säikähtyi pahasti, kun Syrjälän renkipoika tuli hänelle
ilmoittamaan, että isäntä oli sairaana ja tahtoi puhutella häntä.

Astuessaan siihen kamariin, jossa Matti makasi, oli Janne hyvin
juhlallisen näköinen. Hän oli jo miettinyt kaikki kauniit sanat
iankaikkisesta elämästä ja sen kauneudesta, syntisen elämän
jättämisestä ja autuuden valkoisen puvun pukemisesta ylle. Kun hän
loi katseen Mattiin ja huomasi, miten tämän silmät kiiluivat, ja
näki, miten sairaaksi luultu kohottautui vuoteellaan ja viittasi
häntä sulkemaan oven, niin hän ällistyi.

— Hyvä mies, mikä sinun on? kysyi Janne. Mitä täällä on tapahtunut?

— Minä olen menossa markkinoille, vastasi Matti. Ei täällä mitään
muuta ole tapahtunut.

— Mutta renkipoika sanoi, että sinä olet kuolemansairaana.

— Minä olen vaikka mitä, kun vaan pääsen Tampereelle. Minä olen omin
voimin päässyt jo näin pitkälle, mutta nyt täytyy sinun auttaa minua.

— Millä tapaa?

— Minä olen tehnyt itseni niin sairaaksi, että tohtorikaan ei
päässyt siitä selville, vaan lähettää minut Tampereelle. Kaikki
oli siihen asti hyvin, mutta sitten se riivattu ämmä alkoi tulla
haikeaksi, luuli minun kuolevan sillä matkalla ja tahtoo tulla
sinne yhteen reisuun. Ajattelehan nyt, muija mukana, kun menee
markkinoille! Sehän olisi samaa kuin kirkkoreisu.

Janne katseli hetkisen tätä avioliiton surkeata sankaria, pudisti
päätään ja sanoi:

— Minä en voi sinua auttaa, sillä Miina on minun sukulaiseni.

— On kyllä, on kyllä, vastasi Matti. Mutta olemmehan me miehet aina
keskenämme sukua, olemme sitten ylhäisiä tai alhaisia. Älä, hyvä
mies, nyt jätä minua pulaan tänä hetkenä. Minä annan sinulle sitten
vaikka mitä, kun päästät minut Tampereelle.

— Ryyppäämään sinä sinne tahdot mennä, et yhtään mitään muuta. En
minä tahdo olla siinä edesauttamassa.

— Mutta ajattelehan nyt, millainen minunkin elämäni on. Minä olen
kuin mädännyt omena puun juurella. Enkö minä kerran saisi unohtaa
kaikkia surujani edes humalassa. Anna nyt sydämesi heltyä pehmeäksi
ja auta minua. Muista, että minä se olin, joka estin sinua ottamasta
silloin Pauliinaa, kun hän sinua jo nuorena miehenä ollessasi
ahdisti. Minähän sinun puolestasi ja käskystäsi menin valehtelemaan,
että sinulla oli heila muualla, ja sain Pauliinan ottamaan Jeremiaan
omakseen. Oletko sinä koskaan oikein sen asian päälle ajatellut,
mistä minä silloin sinut pelastin. Eikö sinulla ole yhtään
kiitollisuutta, mies? Janne löi rintoihinsa ja sanoi:

— Ei kukaan vielä ole sanonut, että Janne Nakkila ei olisi palkinnut
hyviä töitä. Minä autan sinua.

Ja Janne puhui Miinan kanssa. Matin matkasta päätettiin sillä tapaa,
että Janne saattaa hänet ja käyttää lääkärissä.

— Ja sen minä vannon, sanoi Janne, että kyllä se vatsa hyvässä
kunnossa takaisin tulee.

Kaikki oli siis kuin olla pitikin, mutta kuinka olikaan, niin tuli
Ylänen taloon. Miina hyökkäsi heti häneen ja kysyi, mitä hän oli
tullut retkuttelemaan, kun ei ollut työn aika eikä mikään.

Ylänen vastasi, että hän aikoi mennä markkinoille, ja kun isäntä jo
aikaisemmin oli luvannut, että hän pääsee hänen kanssaan samassa
reessä, niin tuli hän nyt kuulostamaan, milloin matkalle lähdetään.

Se kyyti, jolla Ylänen katosi talosta, oli jokseenkin nopea; ei siinä
paljoakaan näkynyt miehestä, kun hän porstuan läpi lensi ja löysi
itsensä portaitten edestä ja kuuli Miinan kiukkuisen äänen:

— Jollei tohtoria olisi, niin totisesti uskoisin teidän olevan
kaikkien yhdessä juonessa.

Janne taas sanan voimalla sai Miinan rauhoittumaan, ja
markkinoille-lähtö päätettiin seuraavaksi päiväksi.

                                                  ⸻

Jannen reessä sitä sitten mentiin. Turkkeihin käärittynä makasi
perässä Jannen rinnalla Matti. Kuskipukilla istui Topias, jonka
lammasnahkaturkkeihin Janne oli ommellut kiiltävät napit.

Eron hetki oli haikea. Mattikin itki muutaman kyyneleen. Mitä lienee
itkenyt, omaa pahuuttaanko vai Miinan itkua.

Kylän laitaan asti he yhdessä sitten sanaakaan sanomatta ajoivat.
Viimeisen talon luota pisti nurkan takaa Ylänen itsensä esiin ja
hyppäsi kannaksille seisomaan.

Kun oli päästy metsään, kohottautui Matti reessä oikein rehvakasti
istumaan ja sanoi:

— Jollen olisi niin vanha kuin olen, niin maahan menisin ja
heittäisin pari kertaa mukkelis makkelis lumessa. Ei nuo kulkusetkaan
koskaan ole niin kauniisti korvissani soineet kuin tänä hetkenä.
Herra varjele kuitenkin! Kukahan ne markkinatkin on keksinyt?
Ottaisin minä sen miehen syliini ja siinä halailisin niinkuin parasta
veljeäni. Itkeä minä tahtoisin oikein sydämen lähteitä myöten, itkeä
ilosta. Minun pääni on mennä ihan sekaisin tässä ilon polskassa.

Janne kuunteli tätä ilon ylitsevuotavaista tulvaa, kuunteli päätään
pudistaen ja sanoi:

— Minä havaitsen taas yhtä ja toista.

— Havaitse mitä havaitset, sanoi Matti, mutta minä iloitsen,
iloitsen niin että paikat ruumiissani rutisevat. Ja että se muija on
kaukana, eikä pääse sanomaan yhtään mitään, se on sentään se suurin
ja ihmeellisin asia. Että minä saan mennä ensi yönä maata johonkin
vieraaseen taloon eikä kukaan ole minulle pitämässä syntisyydestäni
iltarukousta. Eijaa minun sieluni, nyt sitä mennään Tampereelle!

Tämä tällainen riemuun ratkeaminen tuntui Jannesta jo sopimattomalta.
Että Yläselle tällainen kieli oli mieluista, sen hän arvasi, mutta
olihan reessä Topiaskin, joka jo usein oli kääntynyt suu naurun
venytyksessä taaksepäin, ja kadottaisihan hän, Janne, kaiken
kunnioituksen, ellei hän nyt jo sanoisi jotain.

— Jos synti sinun ruumistasi kiusaa ja sinä sille annat vallan,
sanoi hän, niin tee se hiljaa sielusi pimennossa ja häpeä sitä. Ei
sinun sovi tuolla tavoin tuoda kaikille ilmi luontosi pahaa puolta.

— Janne, minun nuoruuteni hyvä ystävä, sanoi Matti ja kietoi kätensä
Janne kaulaan, ei olla nyt äkäisiä, ei olla, kun minun mieleni on
aivan kuin nuorella vasikalla. Enhän minä niin usein syntiä ole
tehnyt, ja mitä sitten, jos tällä yksinäisellä metsätaipaleella
annankin mieleni tulla esiin kuorestaan. Älä, hyvä veli veikkaseni,
nyt minun iloani turmele, kun se on ihan kukkeimmillaan. Sinä et ole
ollut naimisissa, et sinä tiedä, mitä minussa nyt liikkuu.

— Mitä minusta, mitä minusta, sanoi Janne. Samahan minusta on,
millaisen puolen sinä käännät mielestäsi esiin, mutta onhan tässä
sellainen turmeltumaton nuorukainen kuin Topias on. Häntä sinun tulee
ajatella.

— Kyllä minä ymmärrän sentään yhtä ja toista, sanoi Topias. Ja
voinhan minä olla kuulemattakin.

— Ei se Topiasta pilaa, vaikka hän iloisen ihmisen näkeekin, sanoi
Matti. Topias on hyvä poika. Kun me tulemme Tampereelle, niin me
siellä ryyppäämme yhdessä oikein tuntuvasti. Emmekö ryyppääkin,
Topias?

Ylänen, joka kannaksilla seisoi, katsoi jo ajan otolliseksi
hänellekin sekaantua asiaan. Hän sanoi:

— Odotahan, Matti, Tampereelle asti, niin kyllä me siellä saamme
purkaa mieltämme ihan niinkuin tahdomme. Me siellä seisomme
rinnatusten ja sanomme aivan niin kuin kilvoituksen kestäneet sanovat
taivaaseen päästyään, silmä korkeuteen suunnattuna ja suu makeana
paljaasta ilon siirapista: Oi, sinä kultainen autuus! Niin me sanomme.

— Niin sanommekin, vakuutti Matti. Janne saa kääntää silloin
selkänsä pois, jos hän ei voi katsella kahta onnellista ihmistä.

— Sillä me olemme suuria vieraita, kun Tampereelle tulemme, ja
meillä on rahaa niin että ei lukeakaan jaksa.

Matti säikähtyi.

— No, nyt tuli tiukka paikka, sanoi hän. Eihän minulla ole rahaa.
Millä me nyt iloa pidämme?

Hän kääntyi Jannen puoleen.

— Lainaa hyvä veli minulle, lainaa.

— Jos minä sinulle lainaan, niin millä sinä sen maksat takaisin?
kysyi Janne.

— Sanotaan muijalle, että tohtori otti paljon, vastasi Matti. Kyllä
Miina aina tohtorille antaa.

— Mutta sehän on selvää valetta?

— Mitä valetta se on? sanoi Matti. Enkö minä ole sairas, niin
sairas, että lääkärienkin sääli tulee. Minähän olen saanut olla
siellä muijan hoteissa ihan tippaakaan maistamatta. Kipeäksihän
sellaisesta tulee.

Kuinka siinä sitten keskusteltiin ja Matti oikein kauniisti pyysi,
niin lupasihan Janne kaupunkiin tullessaan antaa Matille rahaa.

Matkalla liittyi heihin Aakusti, joka oli nuoren hevosensa
valjastanut pienen ja huonon reen eteen, sellaisen, jonka hän huoleti
saattoi antaa kaupanpäällisiksi ostajalle. Takaisin oli hän aikonut
palata jonkun toisen reessä, sillä ainahan oman puolen miehiä sattuu
markkinoilla kohtaamaan.

Matti oli kovin ystävällinen nähdessään Aakustin. Janne oli
sitävastoin hiukan jäykkä, sillä eipä ollut hänen mielestään vielä
haihtunut tuo juttu, kun Emma oli häneltä riistetty pois. Topias oli
kovasti iloinen, sillä olihan Aakustin reessä hänen paras ystävänsä,
Klinkkustiinan Vihtori, iloinen ja maailman koiruudet täydellisesti
tunteva mies.

Näin he yhdessä matkassa ajoivat Tamperetta kohden. Matkalla liittyi
yhä enempi rekijonoon, joka maanteitä ja toisinaan järvien yli kulki
Tamperetta kohden.

                                                  ⸻

Jo alkoivat Tampereen seudut tulla näkyviin. Miesten into kovasti
kasvoi lähetessä tätä autuuden maata.

Kun he sillan yli olivat ajaneet ja tulivat torille, niin löi
Matti oikein tuntuvasti Topiaksen ohitse hevosta, jotta komeasti
jouduttaisiin. Hämeenkadun varrella oli vanha, ennestään tuttu
paikka, jonka pihaan hevonen ajettiin.

Matti nousi ensimäisenä reestä ja sanoi:

— Kovasti jo minua janottaa. Tahtoisin saada jotain kurkkuuni. Eikös
lähdetä, miehet, yhdessä jonnekin katselemaan klaseja, vieläkö ne
ovat entisen näköisiä?

Tämä puheen kuuli lähellä oleva isäntä, jonka Matti tunsi
naapuripitäjän miehiksi. Kun tämä oli Mattia kätellyt, niin Matti
kutsui hänetkin yhteen joukkoon. Silloin isäntä sanoi:

— Ei nyt mistään saa miestä väkevämpää, sillä kuvernööri on käskenyt
panemaan kaikki kapakat markkinoiden ajaksi kiinni.

Hetkisen oli Matti aivan vaiti, tyrmistyneenä, niinkuin puulla olisi
päähän lyöty. Mutta sitten kipinöivä kiukku puhkesi hänestä esiin ja
hän huusi:

— Se on ilmeistä ja julkeata vääryyttä! Tässä minä olen ihan sitä
varten ja sen tähden saanut paljon kärsiä, ja kun kaupunkiin tulen,
niin pannaan kaupat kiinni. Se sellainen on niin hävytöntä, että
minä en osaa sanoakaan. Mikä se kruunu ja kuvernööri on, kun tahtoo
viattomilta ihmisiltä ottaa heidän ilonsa pois? Ja millä oikeudella?
Eikö mies saa silloin juoda, kun hän sitä tahtoo? Olemmeko me mitään
kakaroita, joille määrä-aikana annetaan tutti suuhun?

Hän oli niin vihoissaan, että hänen muuten kankea kielensä oikein
ravasi.

— Onko nyt maailman loppu tullut, onko taivaan portit pantu
reekeliin? Pirutko täällä saavat määrätä, pirut ja kruunun
kateelliset herrat? Ja että ihmiset sellaisia määräyksiä kuulevat.
Muuttaa minä tahtoisin tällä hetkellä kaikki, muuttaa siihen entiseen
uskoon. Markkinat ja ilman viinaa! Onko kukaan sellaista kuullut?
Mitä minun isänikin sanoo, kun hänet kerran taivaassa tapaan ja hän
kysyy, mitä Tampereen markkinoille kuuluu, ja minun täytyy sanoa,
että niillä ei saa juoda edes yhtä pisaraa? Häpeää hän, joka oli
tuima mies ja aina markkinoilta tuli niin iloisena miehenä, että koko
talo sai totella häntä.

Janne koetti lohduttaa Mattia. Mutta tämä lykkäsi hänet syrjään,
istui reen reunalle ja sanoi surkealla äänellä:

— Ottavatko ne riivatut ihmisen elämästä sitten kaiken pois? Onko
nyt tullut hallituksen muutos ja herrojen ylivalta? Kuinka minä olin
tästä päivästä iloinnut, ja kuinka minua on surkeasti petetty! Minun
sydämeni on kovasti murheellinen. Eikä sitten ole edes ketään, jolle
minä voisin suruani valittaa. Minä olen ihan yksinäni maailmassa.
Pääni on niin paksuna kuin olisin viikon humalassa ollut. Näin on
minulle suruja valmistettu ja kaikki ilot otettu pois Jos minä
muistaisin mitä salmin veisaaja sanoo surusta ja murheesta, niin minä
sanoisin samalla tapaa.

Hän nousi ja alkoi astella kadulle päin. Janne riensi jälestä ja
kysyi:

— Minne sinä menet?

— Lapsiani minä menen katsomaan, vastasi Matti.

Surun tuimana hetkenä muisti hän äkkiä, että hänellä oli poika ja
tyttö, isän näköinen Mikko ja äidin kuvallinen Hilja. Niitä hän meni
etsimään.

Kun hän tuli siihen taloon, jossa hänen lapsensa asuivat, otettiin
isä suurella ilolla vastaan, jos siksi voi sitä sanoa, että
kättä paiskattiin ja kysyttiin mitä kuului. Yhdessä he sitten
istuivat, eikä kukaan sanonut vähään aikaan mitään. Matti oli hyvin
juhlallisella tuulella. Hän oli jo päättänyt alistua kohtaloonsa
ja hän suurella ilolla jo tuumiskeli sitäkin, kuinka hän kotia
tullessaan saa sanoa Miinalle olleensa nauttimatta pisaraakaan
väkeviä ja sen kautta ainaiseksi voi pestä pois nuo menneen ajan
häpeät.

Ylänen sinne tuli häntä etsimään. Noin salavihkaa hän mainitsi
Matille, että hän oli löytänyt paikan, jossa kissan maitoa
tarjottiin. Kaikki Matin kauniit ajatukset olivat samassa pyyhkäistyt
mielestä. Hän meni kiireimmän kautta Yläsen seurassa.

Mutta rahoja, niitä oli ensiksi saatava. Kovan etsimisen jälkeen he
saivat Jannen käsiinsä.

— Kai sinä muistat, mitä lupasit minulle? sanoi Matti. Annahan
minulle nyt rahaa.

— Tuossa on sinulle kymppi, sanoi Janne ja kaivoi lompakostaan
setelin.

— Etkö sinä enempää anna? sanoi Matti. Mihinkäs tällä pääsee?

— Kyllä se sinulle riittää, sanoi Janne.

— Mutta onhan toisillekin tarjottava. Eihän minun, rikkaan talon
isännän, sovi yksinäni olla.

— En minä voi enempää antaa.

— Kuulehan nyt, Janne, vakuutteli Matti. Sinulla on niin kovasti
jalo luonto ja suuri sydän, ihan sinä olet kuin patriarkka meidän
kylässä. Kuinka sinä voisit minulta kieltää?

Kiitos vaikutti Jannen mieleen, ja hän antoi toisen setelin.

— Kiitos kaunis, sanoi Matti. Mutta olisit samalla antanut hiukkasen
enemmän.

— En minä voi.

— Annahan nyt kuitenkin, kyllä sinä voit.

— Minulla ei ole, johan minä sanoin.

— On sinulla, kun oikein katsot lompakkoosi, sanoi Matti. Auta nyt
minua tämä kerta. Kyllä minä sen sitten sinulle moninkertaisesti
korvaan. Kuka meitä siellä meidän pitäjässä auttaisi, ellet sinä sitä
tee? Sinä olet siellä aivan kuin kuningas. Kumoon kaikki menisi, jos
sinä lähtisit pois.

— Sinä koetat houkutella minulta tuollaisilla puheilla, sanoi Janne.

— Minä en sano yhtään mitään muuta kuin sen, mitä ajattelen,
vakuutti Matti. Kuningas sinä olet. Niin juuri, kuningas. Sen on niin
moni jo ennen minua sanonut. Antaisit nyt, kun sinulla kuitenkin on
rahaa.

Janne antoi vielä kerran setelin, ja Matti läksi Yläsen seurassa.

Kyttälän puolella, kosken rannalla, oli pieni talo, jonka oli
vuokrannut muuan maalari, Yläsen hyvä ystävä. Täällä Matti nyt alkoi
nauttia elämän märästä ihanuudesta. Juomaa oli runsaasti, ja maksukin
oli kohtuullinen.

Ilta jo kurkisti ikkunoista sisään, kun Matti kesken kaikkea muisti
lapsiaan. Hän nousi paikaltaan ja tahtoi lähteä.

— Minne isäntä nyt menee? kysyi Ylänen.

— Minä menen kaupungille.

— Isäntä ei nyt mene, vaan jää tänne, kun kerran on päästy
kauniiseen alkuun.

— Minä sanon, että minä menen, ja silloin minä menen. Se meidän
muija sanoo aina, etten minä rakasta lapsiani. Se on hävytön vale.
Minä rakastan niitä niin, että en osaa edes sanoakaan. Ja nyt minä
menen niiden luo.

Turhaan Ylänen koetti pidättää Mattia. Kun tämä kerran oli päättänyt
mennä, niin hän sen tekikin.

Ovella Ylänen huusi:

— Mutta palaahan isäntä maksamaan, mitä on nauttinut?

— Minä en vielä eläissäni ole jättänyt mitään maksamatta, sanoi
Matti vihaisesti ja meni.

Ulkoilma vaikutti virkistävästi hänen humalaiseen päähänsä. Torin
poikki mennessään tuli Janne häntä vastaan ja kysyi:

— Missä sinä olet ollut kaiken päivää?

— Olenhan ollut eräässä paikassa, vastasi Matti. Tietäisipä se
meidän ämmä, niin kyllä se sanoisi yhtä ja toista taas. Mutta ei se
elävä tiedä, ei yhtään mitään. Itkee siellä kotona minun tautiani. Se
tekee sen paatuneelle sisulle niin erinomaisen hyvää.

— Minne sinä olet menossa? kysyi Janne.

— Niitä lapsiahan minä olin menossa katsomaan, vastasi Matti.

— Kävele sitten vähän aikaa minun kanssani, että viinan henki
ennättää haihtua suusta.

Matti katsoi Janneen ja löi häntä olalle sanoen:

— Sinä olet hyvä mies, Janne, ja sinulla on kovasti hieno luonto.
Kryytimaassa sinun pitäisi asua ja katsella kukkasia, niin sinä olet
hieno.

— Ei puhuta nyt siitä, vaan katsellaan markkinoita.

Yhdessä he sitten läksivät kävelemään markkinoille päin. Tultuaan
sille puolelle, jossa hevosia myytiin, näki Matti Aakustin.

— Joko hevosesi on mennyt kaupaksi? kysyi hän.

— Ei ole. Tarjoavat niin kovasti vähän, vastasi Aakusti.

— Paljonkos sinä pyydät?

— Neljäsataa minä pyydän.

— Se on hyvä hinta.

— Mutta on hevonenkin hyvä.

— Katsotaanhan, sanoi Matti ja aikoi mennä hevosta tarkastamaan.

Janne pidätteli häntä.

— Mitä sinä sinne nyt menet? sanoi hän. Ei nyt ole mikään sopiva
aika sinulle mennä hevosta katsomaan.

— Luuletko sinä, etten minä hevosen päälle ymmärrä. Vaikka
minä olisin niin humalassa, että silmät olisivat harmaina, niin
hevoskaupassa ei minua kukaan petä, ei, jumaliste, petäkään.

Jannen estelyistä huolimatta meni Matti, joka oli täyden
itsepäisyyden vallassa, tarkastamaan Aakustin hevosta. Kun hän oli
tutkinut hevosen joka puolelta, sanoi hän:

— Kyllä sinä pyydät viisikymmentä markkaa liian paljon.

— En minä sitä muille sillä hinnalla myisi, sanoi Aakusti, mutta jos
isäntä sen ottaa, niin tiedän, että sillä on hyvä olla. Minä olen
tästä hevosesta kovasti paljon pitänyt, kun olen sen alusta alkaen
saanut totuttaa.

Matin humalaiset silmät katsoivat liikutuksen kyynelten niissä
välkkyessä Aakustiin.

— Sinä olet hyvä mies, kun hevosia rakastat, sanoi hän. Ovat ne
minullekin kalleinta maan päällä. Minä ostan hevosesi.

Hän kääntyi Janneen päin sanoen:

— Annahan tänne kolmesataaviisikymmentä markkaa minulle. Minä tahdon
saada hevosen, jolla ajan kotia. Ei Syrjälän isännän sovi tulla
markkinoilta lainahevosella. Älä siinä venkastele, anna rahat pois.
Kyllä minä kotona aina hevoskaupoistani vastaan.

Matti oli niin käskevä, että Janne sanaakaan sanomatta kaivoi
lompakkonsa esiin ja antoi rahat.

Matti maksoi rahat Aakustille, nousi rekeen ja läksi ajamaan.

— Hevosella tällainen poika lapsiaan menee katsomaan, huusi hän ja
ajoi hyvää vauhtia loitos Jannen näkyvistä.

Kun Matti oli tullut poikansa ja tyttärensä luo, ihmetteli hän sitä,
että nämät olivat kotona.

— Mitäs te kotona olette, ettekä markkinoilla? sanoi hän.

— Olimmehan me, isä, vastasi Hilja. Mutta millä me olisimme mitään
ostaneet?

— Eikö teillä ole rahaa? sanoi Matti. Se teidän äitinne on sellainen
kitsas ämmä. Ei edes markkinarahoja anna lapsilleen. Mutta minä annan.

Hän kaivoi taskustaan esiin ne setelit, jotka hän ryyppäämistä varten
oli saanut Jannelta.

— Tuossa on, ottakaa ne, sanoi hän. Täytyyhän Syrjälän lasten
markkinoilta saada ostaa, mitä mieli tekee.

Nähdessään lastensa ilon tuli Matti liikutetuksi. Huoneessa oleva
kuumuus oli nostanut humalan höyryt jälleen hänen päähänsä. Silmät
alkoivat miehen päässä sirrittää ja pää meni kallelleen hänen
katsellessaan lapsiaan.

— Niin, niin, kyllä te olette minun lapsiani, sanoi hän. Ainakin
sinusta, Mikko, minä tiedän varmasti, että sinä olet minun poikani,
niin sinä olet minun näköisenikin. Sinusta, Hilja, en minä ole aivan
varma, sillä Janne oli siihen aikaan usein meillä, kun sinä tulit
maailmaan. Mutta mitä siitä, niin minä teitä rakastan, että annan
teille kaikki tyyni, mitä minulla on, kun äiti vaan on mennyt toiseen
maailmaan.

Kun lapset huomasivat isän tulevan hellälle tuulelle, alkoivat he
puhua markkinoille-menosta. Pian olivat he pihalla ja Matti vei
heidät reessään torille. Itse hän läksi ajamaan sillan toiselle
puolelle Yläsen seuraan.

                                                  ⸻

Ilta oli jo pitkälle kulunut ja yö aivan pimeä, kun Janne herätettiin
siinä talossa, jonne hän oli ottanut kortteeria. Ylänen oli tullut
häntä hakemaan.

— Kauppias tulisi sinne toiselle puolelle.

— Mikä on hätänä?

— Matti isäntä tahtoo nähdä teitä. Janne kiroili hetkisen itsekseen
ja läksi.

Kun he sillan toiselle puolelle tulivat, niin he näkivät kadulla
Aakustin, joka piteli hevosta.

Nähdessään Jannen ja Yläsen tuli hän heidän luokseen ja sanoi:

— Missähän se meidän isäntä on, kun on päästänyt hevosen karkaamaan?
Satuin kävelemään täällä päin ja näin hevosen kulkevan yksinään
kadulla.

— Kyllä minä tiedän, missä se mies on, sanoi Ylänen. Me olemme juuri
menossa hänen luokseen.

Yhdessä he sitten menivät siihen taloon, jossa Matti oli löytänyt
itselleen ryyppypaikan. Huone oli aivan täynnä tupakansauhua, jonka
läpi heikkona tuikkuna näkyi yksinäinen lamppu. Huoneessa vallitsi
suuri rähinä, sillä kaikki miehet olivat humalassa ja jokainen tahtoi
melkein väkipakolla saada äänensä kuulumaan toisten äänten yli.

Kun Matti näki Jannen, aikoi hän mennä häntä vastaan, mutta jalat
eivät enää ottaneet kantaakseen, mies putosi takaisin tuolille
istumaan.

— Tulehan tänne, hantelsmanni, meidän seuraamme, sanoi hän. Täällä
on iloinen saki koolla ja juomaa on niin, että ei tiedä, millä sen
saisi loppumaan.

— Mitä varten sinä lähetit minua hakemaan? kysyi Janne.

— Minä tahdoin nähdä sinun naamasi, vastasi Matti. Täällä on niin
paljon toisen pitäjän miehiä, että tuli jo ikävä omiensakin joukkoon.
Istu ja iloitse meidän kanssamme!

— Minä en jouda iloitsemaan, minä tahdon mennä maata, vastasi Janne.

— Haudassa me makaamme, täällä me iloitsemme ja valvomme, vastasi
Matti. Lasi kädessä, niinkuin uskonlamppu, tahdon minä ottaa kuoleman
vastaan ja sanoa: skoolis pruuri!

— Minä en jää tällaiseen syntiseen seuraan, sanoi Janne ja loi
ankaran katseen ympärilleen.

— Olet sinä jo ennestäänkin syntiä tehnyt, sanoi Matti. Tee
yksintein enemmän, niin sittenhän kaikki pannaan siihen suureen
lopputiliin.

Janne katsoi parhaimmaksi olla keskustelematta tällaisten ihmisten
kanssa. Hän meni jo ovea kohden, kun Matti huusi:

— Älähän mene, Janne! Sinä lupasit minun muijalleni, että hoidat
minun tautiani. Se on nyt juuri pahimmillaan. Jos sinä minut jätät,
niin millä sinä silloin itsesi korjaat Miinan edessä? Niin, mies,
ajattelehan asiaa. Minulla ei ole yhtään rahaa, ja senvuoksi sinä
saat jäädä tänne siksi, kunnes olemme juoneet minkä vatsa vetää.

— Minne sinä onneton olet jo kaiken sen rahan pannut, jonka minulta
sait? Eikö se riitä?

— Lapsilleni minä sen annoin, sillä minä ajattelen aina heitä
rakkaudella. Minulla ei ole niin killinkiäkään, ja jollet sinä
minulle anna, niin saavat viedä minut poliisin huostaan. Katsohan,
niin sitä käy, kun olet minut ottanut huomaasi. Mitäs sinä nyt sanot?

Janne oikein vimmastui. Hän avasi jo suunsa pitääkseen oikean kiivaan
nuhdesaarnan, mutta Matti ennätti ennen häntä:

— Juo nyt sinäkin, Janne, kyllä ryyppy aina vanhallepojalle hyvää
tekee.

Eihän Janne voinut mitään muuta tehdä kuin jäädä, sillä pelottavana
ajatuksena tuli hänelle mieleen Miina ja hänen kiukkuiset tapansa.

Ei hän kuitenkaan voinut olla antamatta ankaria nuhteita Matille.
Ensiksi hän otti tuon karanneen hevosen kysymyksen alaiseksi. Mutta
kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun Matti kutsui Aakustin
luokseen:

— Tule tänne, Aakusti, jotta minä siunaisin sinua!

Kun Aakusti seisoi hänen edessään, katseli Matti liikutettuna häneen
ja sanoi:

— Sinä olet kunnon poika, Aakusti, ja hyvä muija sinulla on. Olisi
minustakin tullut kunnon mies, jos minulla ei olisi ollut sellaista
monikulmaista tahkoa sieluani hiomassa kuin tuo minun Miinani on.
Kunnon poika sinä olet. Minä en ole antanut sinulle vielä mitään
häälahjaa, minä muistan, etten ole antanut.

— Enhän minä ole mitään isännältä odottanutkaan, vastasi Aakusti.

— Tietysti et ole, sillä ethän sinä ole minun hyvää sydäntäni
tuntenut. Mutta nyt minä annan. Kun sinä olet tuon hevosen saanut
kiinni, niin saat sen pitääkin omanasi.

Aakusti katsoi kauan pitkään Mattiin.

— Mutta enhän minä sitä voi ottaa vastaan, kun isäntä sen osti
minulta.

— Minä ostin, ja mitä minä ostin, sen minä saan antaa pois, silloin
kun itse niin tahdon.

— Mutta...

— Mitä sinä siinä muttailet! Hevonen on sinun ja sillä hyvä.
Aja kotiasi ja sano vaimollesi terveisiä minulta. Sano oikein
sydämellisiä, sillä sydän minullakin on, vaikka ei sitä jokainen usko.

Aakusti ei osannut sanoa mitään, hän puristi vain Matin kättä. Kauaa
ei Aakusti malttanut viipyä tillikassa, hän hiipi pihalle, nousi
rekeen ja alkoi ajaa kotiaan kohden. Mielensä oli niin keväisen
leiskahteleva, hän lauleli koko matkan, ja kun pitkälle kankaalle
tultiin, niin hän puheli hevoselleen, kertoi Matista ja kertoi
pojastaan, joka keväällä oli tuleva maailmaan.

Mutta kapakassa istuivat miehet lasiensa ääressä.

— Niin sitä elämä on meillä suruton kuin kananpojalla, sanoi Matti.
Ei muuta kuin olla lellotetaan tässä.

— Mutta muistahan Miinaa, mitä hän sanoo, lausui Janne, jota alkoi
kauhistuttaa se metakka, jonka hän tiesi Miinan panevan toimeen, kun
he saapuvat kodin nurkkiin.

— Ei puhuta Miinasta, ei mistään piinasta, sanoi Matti. Kun sekin
aika tulee, niin se tulee. Ja kun se tulee, niin tahdon ajatella,
että minäkin olen kristitty ihminen, jonka on elämässä kärsittävä
koettelemuksensa, jotta voiton palmu hänelle lopulta annettaisiin
käteen.

— Mutta millä sinä selität tämän viipymisesi? sanoi Janne.

— Kyllä tauti kaiken selittää, vakuutti Matti. Sano sinä hänelle,
että minä olen ollut niin lähellä kuolemaa, että ei ollut elämän
ja kuoleman välillä muuta kuin silakan nahka. Jollei Miina usko,
niin lyököön, kyllä minä vastaan otan, olen minä ennenkin ottanut.
Muistelenpa silloin, kun kovin kipu tulee, tätäkin ihanaa hetkeä
tässä huoneessa. Kerran sitä naineillakin miehillä on atventtinsa, se
on nyt minulla, älä sinä sitä häiritse, vaan veisaa hoosiannaa minun
kanssani.

Ja Matti hyppäsi seisaalleen ja sanoi Yläselle:

— Kuule sinä maalari, annahan ääntä tulla huuliesi raosta ja vihellä
iloinen polska minulle, niin näytän, kuinka kepeät kintut minulla
vielä on.

Ja Yläsen vihellellessä tanssi Matti yksinään permannolla polskaa.

Kun hän siitä hengästyneenä vaipui tuolille taas, sanoi hän:

— Olisi se ihanaa elämää, jos saisi aina ja alati olla vanhapoika.
Jahka se minun poikani tulee maisteriksi, niin käsken minä sitä
miettimään, miten maailma lisääntyisi ilman naisväkeä. Ja kun hän sen
on keksinyt, niin silloin me nuijimme kaikki ämmät kuoliaiksi. Ja
Miinan minä lyön ihan ensimäiseksi ja lyönkin niin liiskaksi, että
ei ole jälellä muuta kuin märkä pläntti. Ja kun minä sitten hänen
kanssaan keskustelen, niin kyllä minä uskon, että Miina puhuu ihan
toista kieltä kuin tähän asti ja sanoo: Ole sinä herra ja isäntä
talossa, sillä sinä sen olet ansainnut. Niin sitä käy.

Janne koetti selittää Matille, että kaikki se oli mahdotonta, että
maailman järjestys oli sellainen, että siinä naisia tarvittiin.
Mutta Matti väitti kiivaasti, että hän poikansa avulla muuttaa koko
järjestyksen ihan toiseksi.

                                                  ⸻

Kun Topias aamulla majatalossa heräsi, etsi hän isäntäänsä. Johan
oli ajateltava kotimatkaakin, eikä hän sille mitenkään yksinään
voinut lähteä. Klinkkustiinan Vihtorin seurassa oli Topias viettänyt
iltaa iltaa, ja olivat he moneen kertaan vannoneet toisilleen pysyväistä
ystävyyttä elämän kaikissa vaiheissa. Lopulla oli Vihtori ollut
niin liikutettu, että oli kertonut Topiakselle heilastaankin, ja
todistaakseen suurta ystävyyttään hän tarjosi sitä Topiakselle. Tämä
epäsi, mutta Vihtori tarjosi yhä, ja tässä jalossa väittelyssä oli
kulunut suurin.

Päätä porotti ja kävellessä ruumista toisinaan pahasti hieputti,
mutta Topias ei siitä välittänyt, hän tahtoi löytää isäntänsä.

Torilla kulkiessaan hän sattui tapaamaan Pauliinan, joka heti ensi
työkseen huusi Topiakselle reestään:

— Missä kauppias on?

— Jossain hän kai on, vastasi Topias. Häntähän minäkin tässä etsin.

Kun Pauliina oli siunailunsa lopettanut ja päättänyt markkinoiden
suurten viettelysten maalailun, niin he läksivät yhdessä ajaen
etsimään Jannea. Kyseltyään kaikilta, jotka suinkin tunsivat,
joutuivat he lopulta Kyttälän puolelle. Siellä he ajelivat toista
katua ylös, toista alas.

Erään talon kohdalle tullessaan kuuli Pauliina laulua.

— Se on Jannen ääni! huusi hän.

— En minä ole isäntäni kuullut laulavan koskaan, sanoi Topias, mutta
tutulta tuo ääni minustakin tuntuu.

Samassa kiepsahti Pauliina jo taloon. Hän ryntäsi aivan kuin haukka
keskelle parvea.

Ennenkuin kukaan humalan höyryjen keskellä oli päässyt asioista ja
tapauksista oikein selville, oli Pauliina jo siepannut Jannesta
kiinni ja vienyt matkaansa.

— Se oli sen tuleva vaimo, sanoi vihdoin Matti, eli, oikeammin
sanoen, väkinäinen morsian. Sinne se Jannen nyt vei. Mutta mitä me
sitä suremme, meillä on hänen rahansa, ja maailman märkää hyvyyttä
on tässä talossa runsaasti. Juokaa, pojat, juokaa! Kerran ne
markkinatkin ovat, ja kerran mieskin saa iloita!

Kun Topias näki Pauliinan tuovan Jannea ja huomasi, miten isäntänsä
tuupattiin rekeen, niin hän väistyi syrjään. Suu auki hän katseli,
kuinka Pauliina tarttui ohjaksiin ja läksi ajamaan saaliinensa pois.

— Siinä meidän kylässä on tavattoman topakkaa naisväkeä! sanoi hän
viimein.

Hänen mietteensä keskeytyivät, kun tillikassa olevat miehet
ilmestyivät kadulle katsomaan, minne Janne oli kadonnut.

— Minne kauppias meni? kysyi Ylänen.

— Sinne, minne vietiin, vastasi Topias. Miehet eivät sanoneet
sanaakaan, he katselivat vain toisiinsa ja palasivat jatkamaan
ryyppäämistään. Kun Topiaksella ei tällä tavoin ollut isäntää, jota
hänen olisi täytynyt odotella, seurasi hän miehiä.

KOLMASTOISTA LUKU

Topias oli ohjaksissa, Klinkkustiinan Vihtori makasi retkallaan
reessä, Matti istui hänen vieressään. Höllällä roikkuivat ohjakset,
harvalleen asteli Jannen valakka, pysähtyi toisinaan, ihmetteli
itsekin omaa laiskuuttaan, nykäisi sitten rekeä ja juosta lönkytti
pikkuisen matkaa, pysähtyäkseen taas.

Miehet eivät sanoneet sanaakaan toisilleen. Jokaisen päätä porotti
kovasti, ajatukset olivat mustanharmaita, silmät koettivat löytää
jotain varmaa kiinnikekohtaa, mutta turhaan.

Kun valakka eräässä ahteessa seisahtui kovin pitkäksi aikaa, niin
Topias sivalsi sitä ohjaksien perillä. Valakka lähti heti niin tuimaa
vauhtia menemään, että Matti sai ajatuksensa liikkeelle.

— Älä lyö, mies, hevosta sillä lailla, sanoi hän. Luontokappale
hevonenkin on.

— Pitäähän sitä eteenpäin päästä, sanoi Topias.

— Mikäs kiire meillä on, sanoi Matti. Kyllä me aina ajoissa
ennätämme kotia. Ei pidetä suotta mitään kiirettä, ei pidetä. Kun ei
hätäillä, niin ennätetään hiukan ajatella.

— Mitäs ajattelemista tässä enää olisi, vastasi Topias. Tulemme
kotia ja isäntä ottaa emännältä selkäänsä. Siinä kaikki.

— Älä puhu mies sillä tavalla, vaikka ajattelisitkin. Anna minun
toivoa, että kaikki päättyy suloiseen rauhaan ja sovintoon. Älkäämme
kiusatko ajatusparkaa sellaisilla kauhistuksilla, ei se kestä sitä,
ei totisesti kestäkään, se menee ihan sekaisin.

— Ei suinkaan isäntä tässä osaa iloisestikaan ajatella, sanoi Topias.

— Niin, niin, mistä sitä iloakaan niin ylenpalttisesti riittäisi
tässä maailmassa, vastasi Matti. Toisinaan ollaan ylhäällä ilon
kultaisilla kukkuloilla ja katsellaan alas murheen laaksoon ja
hengitetään vapaasti, toisinaan taas saadaan rämpiä surun suuressa
suossa. Ja kuinka me siellä saammekaan rämpiä! Oletko sinä, nuori
mies, koskaan ajatellutkaan, mitä sellainen rämpiminen on, kuinka se
kysyy voimia? Suo lyllyy ja jalka painuu ihan haaroja myöten, vedä
se sitten siitä ylös, jos jaksat, ja kun olet päässyt pari askelta,
niin sama temppu taas on edessä toisella koivella. Alas omaan
kurjuuteensa siinä saa katsella, ei ylös taivaan sinisiin liepeisiin,
ei kuumaan auringon kiekkoon, ei pyöreänä mollottavaan kuuhun. Ei
mitään kaunista nää, ei muuta kuin suota siellä ja vetelää täällä ja
itsensä sen keskellä kuraisena surun mudasta ja märkänä ahdistuksen
vedestä. Ja mieli on niin monenkarvainen, että ei sellaista väriä ole
maailmassa missään muualla.

— Ei isäntä suotta ajattele sellaista, sanoi Topias. Odotetaan,
odotetaan, niin kyllä kaikki hyvin käy odottavalle. Sellaisellehan
autuudenkin portti avataan.

— Älä puhu autuuden portista, älä puhu, sanoi Matti. Kyllä minä
tiedän, mikä portti tässä meidän edessämme kohta on, helvetin kuuma
rautaveräjä. Niin minä olen kuin menossa viimeiselle tuomiolle ja
odotan, että minulle sanotaan: Matti Matinpoika Syrjälä, katsotaanhan
nyt sinun tiliäsi! Ja siinä saa istua kuulemaan omaa tuomiotaan,
eikä ole edes enkeleitä lautamiehinä, ei muita kuin kaiken kokoisia
perkeleitä. Ja tuomarin istuimella istuu Miina, istuu ja muljottaa
minuun ja sanoo, niin, kyllä minä tiedän, mitä hän sanoo, minä
olen jo niin tottunut hänen puheisiinsa. Kyllähän minä kuulisin
vaikka mitä, jos tietäisin, että se sitten siihen loppuu, vaikka
selkäsauna tulisikin kaiken päätökseksi, mutta minä niin hyvin
tiedän, että tämän reisun jälkeen olen tuomittu elämään ihan kuin
paavin vallan alla, iankaikkisessa pannassa. Minun mieleni on
niin kovasti murheellinen, ja minä toivoisin, että olisin kuollut
jo kymmenenvuotiaana poikaretkaleena. Silloin Miina itkisi minun
haudallani, itkisi ja halailisi minun molempia lapsiani ja muistelisi
minua sellaisella kaipauksella, että oikein lystikseen makaisi
arkussa.

Ei Topias oikein ymmärtänyt, millä tavoin Matilla olisi vaimo ja
kaksi lasta, jos hän kymmenen vuotiaana olisi joutunut hautaan.
Mutta hänenkin päänsä oli niin raskas, että hän ei jaksanut ajatella
ajatusta loppuun asti.

— Mutta hullusti sinunkin käy, kun kotiasi tulet, sanoi Matti. Mitä
luulet isäntäsi sanovan siitä, että sinä tällä tavalla olet viipynyt
kokonaisen viikon kaupunginmatkalla sen jälkeen, kun hän meni pois.

— Kyllä minä aina itseni selvitän, vastasi Topias. Kauppias on ollut
Pauliinan pauloissa ja kiittää onneaan, jos on vähällä päässyt siitä.
Ei hän silloin ajattele minua. Ja täytyykös minun sanoa, missä olen
aikani viettänyt? Sanon vain, että odotin häntä, ja kun ei häntä
kuulunut, niin läksin pois.

— Etkö sinä, hyvä Topias, voisi yksintein sanoa, että minäkin
odotin Jannea, että juuri sen odottamisen tähden jäimme niin kovin
pitkäksi aikaa kaupunkiin? Kun sinä kerran valehtelet, niin valehtele
yksintein hiukan enemmänkin, ei siitä hätää.

— En minä valetta ole koskaan pelännyt, vastasi Topias, anteeksihan
se kuitenkin kerran saadaan, kun oikein väkevästi sitä katuu. Ja
kai valheitaan aina silloin katuu, kun kiinni joutuu. Mutta minä
tiedän, että emäntä ei usko minun puheitani. Kyllä se vaimo teidät
tuntee niin hyvin, että arvaa, missä viipymisen syy on. Ja millä minä
selittäisin sen suolenne solmun?

— Vastaa, että tohtori veti sen suoraan. Kyllä Miina uskoo vaikka
mitä, kun puhutaan tohtorista. Tee nyt, hyvä mies, kaikki voitavasi,
jotta minä tästä pelastun. En minä ole huono mies, kyllä minä sen
sinulle runsaasti maksan kerran.

— En minä maksua ajattele, vastasi Topias, omaa nahkaani minä
ajattelen. Mitäs sitten, jos minä joudunkin kiinni? Kyllä se
teidän muijanne miehensä henkeä säästää, mutta minun hengelleni
ei hän panisi yhtään mitään painoa, möykyttäisi sen häthätää irti
ruumiistani.

Vähän aikaa olivat miehet taas vaiti. Matti sai uuden ajatuksen.

— Sanotaan, että Ylänen vietteli meidät. Kyllä Miina uskoo mitä
pahaa tahansa siitä miehestä. Sanotaan, että se mies juotti meille
sellaista juomaa, että me menimme tainnoksiin ja makasimme aivan kuin
kuolleina kokonaisen viikon.

— Kyllä emäntä ymmärtää, mitä Ylänen meille on juottanut, vastasi
Topias. Ja jos sanomme maanneemme kokonaisen viikon tainnoksissa
Yläsen ropista, niin silloin vasta teidän talossanne nousee sellainen
melske, että seinähirret punoittavat.

— Lyö sitten minua nuijalla päähän, huudahti Matti surkeasti, pistä
minuun viisi kuusi haavaa, niin kyllä silloin kaikki käy hyvin. Ei
se meidän muija mitään niin kunnialla katsele kuin tautia, ja totta
kai siinä jo on kylliksi, kun on viisi haavaa ja vielä nuijalla
möykytetty.

— En minä sellaiseen leikkiin mene, sanoi Topias. Sattuu isäntä
vielä siinä leikissä kuolemaan.

— No sitten ovat kaikki perkeleet vaimoineen ja lapsineen karanneet
helvetistä, koska tällaista saattaa tapahtua!

Matti oli aivan epätoivoinen. Hän huusi ja kiroili niin, että
Klinkkustiinan Vihtori heräsi.

— Isäntä taitaa pitää jotain ryyppyrukousta, sanoi hän, koska niin
kovasti huutelee suuria herroja luokseen siunaamaan.

— Jollei tämä kirottu maailma ole perkeleitten valtakunta, niin
sitten minä en ymmärrä enää yhtään mitään, sanoi Matti.

— Sitä se onkin, ainakin Suomenmaa, vastasi Vihtori. Kuunnelkaahan
isäntä, kun minä kerron, millä tapaa se tuli sellaiseksi.

— Niin, kerro, kerro sinä, nuori mies, juttuja, kerro oikein paljon,
sanoi Matti, muuten menee tässä pääni ihan sekaisin.

— Siihen aikaan, kun jumala ajatteli laittaa maailmaa, niin oli
kaiken ylitse virtaamassa, loiskumassa ja pauhaamassa yksi suuri ja
ääretön meri. Sillä merellä ei ollut yhtään rantaa.

— Totta kai sillä jossain ranta oli, sanoi Matti. Jollei juuri aivan
heti näkyvissä, niin ainakin sitten, kun oli laivalla ajanut oikein
hyvää kyytiä.

— Ei yhtään rantaa, sanon minä, ei yhtään rantaa! Tämän meren
keskellä oli kultainen pylväs ja sen päässä istui jumala ja katseli
kuvaansa vedessä. Ja kun hän kuvaansa oikein oli tirkistellyt, niin
hän huomasi, että se olikin paholainen. Silloin jumala sanoi: nouse
ylös. Ja kuva tuli ylös. Jumala sanoi silloin paholaiselle: Mitä me
tässä nyt tekisimme? Rakentakaamme rajat tämän meren ympärille.

— Enkö minä sitä sanonut, että kaikella on rajansa, vakuutti Matti.
No, kuinka ne sitten rakensivat niitä rajoja?

— Paholainen meni meren pohjaan ja toi sieltä suussaan multaa, ja
siitä sitten laitettiin rajat. Kun paholainen viimeisen kerran tuli,
niin ei hän antanutkaan kaikkea pois, vaan jätti pienen palan multaa
suunsa pieleen. Mutta multa alkoi oikein kovasti polttaa suuta. Piru
koetti kestää, mutta parkaisi viimein pahasti. Eikä siinä mikään muu
auttanut, kuin että jumala pisti sormensa pirun suuhun ja otti tuon
palan pois. Siitä palasta jumala sitten loi Suomenmaan, ja senvuoksi
suomalainen vieläkin janoissaan huutaa pirua minkä ehtii ja ennättää.

— Juttu on hyvä, mutta vale se on, sanoi Matti. Minä uskon, että me
miehet olemme tehdyt jostain muusta mullasta kuin naiset. Ne saavat
olla kyllä tuota pirun tekoa, mutta miehistä minä ajattelen ihan
toisella tapaa.

— Olisipa se teidän pitäjän kauppias nyt täällä, niin kylläpä hän
sanoisi mitä nainen on, vastasi Vihtori. Siellä Tampereella hän puhui
niin kauniisti niistä, että minä en tahtonut uskoa ennen naista
nähneenikään.

— Kyllä Janne puhua osaa, vastasi Matti, mutta mitä hän ajattelee,
taitaa olla aivan toista. Ei kai hän miksikään enkeliksi ja taivaasta
alas lasketuksi kukkaseksi Pauliinaa mainitse, joka otti hänet
niskasta kiinni sellaisella voimalla, että minuakin hirvitti. Ja kun
minä sen sanon, niin on se jotain, sillä minä olen totta totisesti
saanut naisen puolelta ottaa vastaan yhtä ja toista kohtelua, koska
minulle on annettu sellainen aviosiippa, että sillä on pureva kieli
ja kiukkuiset kynnet ja ääni kirkas kuin tuomiopasuunassa. Jos minä
saisin tämän maailman uudestaan järjestää, niin kyllä minä siitä
naiset pois kuskaisin. Me miehet siellä pitäisimme hauskaa, olisimme
vapaita ja tekisimme työtä omaksi iloksemme ja aina työmme lomassa
katselisimme nousevaa vesaa.

— Mitä vesaa? kysyi Vihtori.

— Niitä poikia, joita meillä olisi, vastasi Matti. Poikia minä
tahtoisinkin oikein paljon, sellaisia jykeviä tanttaroita, että ei
niitä millään kumoonkaan saisi.

— Mutta millä ihmeen keinolla te niitä saisitte, kun meillä ei olisi
vaimoja? kysyi Vihtori.

— Jaa, sitä minä en tiedä, vastasi Matti, mutta kai ne kasvaisivat
hyvän ja pahan tiedon puussa, Sinäkin olet naimaton, Vihtori, sinä et
tiedä, mitä poika on.

— Kyllä minä tiedän, vastasi Vihtori. Isäni sanoo aina, että poika
on hänelle annettu kiusankappaleeksi.

— Samaa minäkin sinusta olisin sanonut, jos sinä olisit ollut
minun poikani, sanoi Matti. Mutta minulla onkin aivan toista maata,
minulla. Minun poikani lukee maisteriksi, ja hänestä tulee niin
viisas, että Jannekin ihmeekseen kuuntelee. Janne osaa hiukan
ruotsia, sen minä tiedän, ja sitä hän puhuu aina silloin, kun hän
koettaa olla hieno ja nolata minua, mutta minun poikani osaa nyt jo
ranskat ja rookit. Niin, sellainen poika minulla on. Jollei minulla
olisi sellaista vaimoa kuin se minun Miinani on, niin kyllä minä
laittaisin niin paljon poikia itselleni, että tämä pitäjä tulisi
viisautta ihan täyteen. Kas ei minulla missään ahkeruutta puutu, sen
minä sanon. Ja poikani minä ruokkisinkin niin, että joka kerta, kun
aterialta pääsisivät, pitäisi ryökäistä. Ja sellaisia ne olisivat,
että rikun päällä niitä voisi jumalalle tarjota.

— No, mitäs jumala niillä isännän pojilla tekisi, kysyi Vihtori, kun
niitä niin sille tarjottaisiin?

— Taivaallisen sotajoukon kenraaleja niistä tehtäisiin, sillä sisua
minun pojillani on aina. Ne tulevat siinä asiassa isäänsä.

Näin puhellen he saapuivat kestikievariin. Kun he ajoivat pihamaalle
hevostaan lepuuttamaan ja saamaan jotain haukattavaa, niin suuri oli
heidän hämmästyksensä nähdessään talon ovelle ilmestyvän Jannen!

— Mistä te tulette? kysyi hän.

— Tampereen markkinoilta me tulemme, vastasi Matti. Mutta kuinka
sinä olet täällä? Ja missä on Pauliina?

— Älä puhu siitä naisesta minulle sanaakaan enää! huusi Janne.

— Taisi kauppias saada siitä emännästä väkinäisen morsiamen, sanoi
Vihtori.

Janne oikein ponnahti kuullessaan nämä sanat. Hänen ääneensä tuli
kimeä sointu, silmät säkenöivät ja nyrkissä oleva käsi takoi ilmaa.

— Minä en ole mikään morsioitu mies, enkä olekkaan, sanoi hän.
Jollei minun pääni olisi siellä Tampereella ollut niin kovasti
raskas, niin ei hän olisi minua silloin valtaansa saanut. Olipa sekin
menoa! Häpeätänihän minä kerron, mutta kerron sen teille opiksi ja
neuvoksi.

Janne seisoi pihalla ja puhui. Miehet kuuntelivat niin tarkkaavina,
että eivät muistaneet reestä noustakaan, vaan siinä istua kököttivät
ja antoivat Jannen suuren suuttumuksen lainehtia korviinsa.

— Ei pahantekijääkään viedä linnaan sillä tapaa kuin minua
roikotettiin. Sillä naisella on sellaiset voimat, että oikein
hirvittää. Enhän minä kaupungissa tahtonut vastakynttä vetää,
sillä olisipa silloin kasaantunut ympärillemme liian suuri joukko
kansaa katsomaan meidän rakkautemme karusellia, mutta kun oli
päästy asumusten toiselle puolelle, niin silloin minä aloin vetää
vastakynttä. Ei karhukaan leiki sen kamalammin, kuin tämä minun
kanssani mekasti. Minä hyppäsin reestä pois, mutta heti otti tämä
nainen minua niskasta kiinni ja veti takaisin rekeen. Siinä hän pani
minut selälleni maata ja istui minun mahani, minun ruumiini kukkaisen
päälle. Tämä kuuluu teistä julmalta, mutta se on ihan totta.
Arvaattehan, miltä se tuntuu, kun nainen istuu miehen juomia täynnä
olevan vatsan päällä!

— Minä sen ymmärrän, minä sen ymmärrän, jatka vaan! sanoi Matti.

— Minä jo luulin viimeisen hetkeni tulleen ja ajattelin rakkaudella
kaikkia teitä ja vihalla Paukkua. Kun siinä aloin pahasti ähkyä, niin
päästi Pauliina minut vapaaksi. Karkuun minä olisin mennyt, mutta
olin niin kovasti heikko, että en päässyt minnekään.

— Kuinka tämä julma leikki sitten loppunsa sai? sanoi Matti, sillä
loppunut se on, koska olet tässä meidän edessämme.

— Poikkesimme erääseen taloon, jossa Pauliinalla oli sukulaisia. Ei
hän siellä minua kehdannut tyyrätä, vaan olipa päinvastoin minulle
niin makea, että ihmettelin minäkin, saatikka sitten talonväki,
joka heti alkoi luulla, että me olimme olleet markkinoilla kihloja
ostamassa. Kun siinä kahvia illan hämärässä juotiin, niin livahdin
pihalle. Minä olin päättänyt, että nyt sitä mennään vaikka minne, kun
vain päästään pakoon. Pihalla juoksin kiireimmän kautta talliin ja
sieltä parvelle kapusin.

— Aijai, kyllä meillä miehillä sentään on kova elämä, sanoi Matti,
kun näin saamme naisen edessä paeta. Maailmanloppua tämä tällainen
ihan varmasti tietää, sillä onko koskaan kuultu ennen, että mies ei
olisi se, joka sanoo, kuinka naisen on oltava ja millä varpaalla
seisottava.

— Maailmanloppua minäkin ajattelin, sanoi Janne, kun siellä parvella
vilussa värisin, ja olisin toivonut, että se olisi tapahtunut tulen
kautta. Ajatelkaahan, hyvä miehet, leikkiä vanhoilla päivillään
kuurupiiloista! Pian alkoi kuulua metakkaa kartanolta. Pauliinan
ääni siellä ylinnä kuului, muut siinä olivat soittamassa peräsoittoa
hänen sanoilleen. Pauliina komensi miehen katsomaan, olinko minä
mennyt maantielle. Pian mies palasi ja sanoi, ettei siellä ketään
näkynyt. Silloin alkoi etsiminen talon nurkista. Kaivosta he
ensin etsivät. Luulivat kai, että minä olin ollut hengenheikko
ja olin sinne upottanut itseni keskellä kylmää ilmaa. Ja sitten
alkoi haku oikein miehissä. Ei kuurupiiloisilla viimeistä piiloon
jäänyttä siten etsitä kuin minua etsittiin. Henkeäni minä pidätin
ja, jotta minua ei saataisi kiinni, kaivoin itseni aivan syvälle
heiniin. Kun olin sinne päässyt, niin kuulin, miten Pauliina tuli
parvelle. Jo minä ajattelin, että nyt se tulee ja vie minut, vie
ihan elävältä vihkivuoteeseen. Mutta sattuipa muija siinä pimeässä
rämpiessään sille kohdalle, josta heiniä hevosille annetaan, ja
putosi jumalattomalla rymäkällä talliin. Olisin nauranut, jos olisin
uskaltanut.

— Ja sitten vielä sanotaan, että mies se on, joka naisen kihlaa,
sanoi Matti.

— Kuinka sitten kävi? Kuoliko emäntä siihen lankeemukseen? kysyi
Topias.

— Ei se sellainen kuole, vastasi Janne. Nousi ylös ja kiroili.
Minä kuulin kaikki hänen sanansa. Ja sen minä sanon, että ilkeiltä
kaikuvat naisen suussa miehen voimasanat, kovin ilkeiltä. Ja sitten
hän paasasi oikein kuin pappi sinä pyhänä, jolloin seurakunnan
pahimmat rentut ovat ilmoittaneet menevänsä ehtoolliselle. Kun minun
olemuksestani ei oltu jätetty enää mitään kohtaan, joka ei tullut
puhumisen esineeksi, eikä kunniastani palaakaan ollut enää elämäni
verhona, niin sanoi hän jäävänsä pihamaalle vaikka koko viikoksi
odottamaan, kunnes minä nälkäisenä tulen esille.

— On sillä vaimolla sisua, on totisesti, sanoi Vihtori.

— Ja se riivattu piti, mitä oli luvannutkin, sanoi Janne. Reessään
hän istui pihamaalla koko yön moninkertaisiin vällyihin kiedottuna.
Kovin murheelliselta tuntui minun mielessäni, kun ajattelin,
että ruokaakaan en saisi pitkään aikaan. Ja ryypyt alkoivat niin
vimmatusti minua hiukaista. Uneen minä viimein vaivuin ja silloin
näin koko ajan suolakaloja ja vettä edessäni, mutta ei annettu niitä
minulle, ei annettu. Kaunis tyttö vain seisoi ja piteli silakkaa
hännästä silmieni edessä. Ajatelkaahan, miehet, mitä se tahtoo
sanoa, kun sisukset ovat ihan kipeinä ja sellaista katselee! Tulihan
siitä aamu. Seinän raoista minä näin, miten tuo nainen yhä reessä
vahtasi ja aina vähän väliä kävi jaloittelemassa. Siihen rekeen
hän antoi kantaa itselleen kaikenlaista hyvää kahvin ja syötävän
muodossa. Tuli siitä ilta lopulta, ja ämmän tuli uni. Kun minä kuulin
ensimäisen kuorsauksen, niin minun sieluni oikein suli. En minä luule
kilvoituksen kestettyäni ja päästyäni taivaan niitylle kukkasten
ja ruusujen päälle kävelemään iloitsevani niin suuressa määrässä
enkelien harppujen helinästä kuin tuosta pienestä porinasta, joka
kuului reestä. Mutta en minä vielä tohtinut mennä pois, en tohtinut,
sillä kuorsaaminen oli vielä alullaan, sillä ei ollut sitä varmaa
nuottia. Tulihan sekin kerran. Kun hän alkoi pihistä yhä tiuhempaan
ja lopulta ikäänkuin tukehtui, niin tiesin minä, että nyt sitä
ollaan kohta oikein kaukana unen mailla. Sitten hän päästi kovan
korahduksen, paukahti niinkuin käypä sahtitynnyri, jonka prunttu on
huonosti pantu kiinni. Siitä hän sitten alkoi hiljaisen ravaamisen.
Milloin hänen äänensä pyrki saavuttamaan unen korkeat kukkulat,
milloin laahasi pitkin syviä rotkoja. Tätä minä piilopaikastani
kuuntelin. Kun hämärä tuli, niin kiipesin alas ja astelin hiljaa
pihamaalta pois. En minä tohtinut mennä kotia päin, sillä silloin
olisi tuo vaimo minut saanut kiinni, vaan astelin kaupunkia kohden.
Ja tähän taloon minä jäin teitä odottamaan päästäkseni omalla
hevosellani kotia. Mutta mitä te siinä reessä istutte ja minua
kylmässä puhutatte? Eikö teillä ole yhtään ymmärrystä siitä, että
minä olen vanha mies, ja että minun ei sovi tällä tavoin lakitta ja
turkitta seisoskella ulkona? Miehet nousivat reestä, hevonen vietiin
talteen ja miehet astuivat kestikievariin. Siellä he kamarissa sitten
puristelivat jälleennäkemisen suuressa ilossa toistensa käsiä.

— Mutta missä te olette näin kauan viipyneet? kysyi Janne. Niin minä
olen täällä odotellut teitä kuin nousevaa aurinkoa.

— Kaupungissa me olimme ja sinua odottelimme, vastasi Matti. Kun
aika sitten tuli pitkäksi, niin lähdimme matkalle.

— Me ajattelimme, että ei mies silloin hukassa ole, kun on naisen
matkassa, sanoi Topias.

— Terveitä näytätte olevan kaikki tyyni, sanoi Janne, ei siis ole
tullut mitään vahinkoa.

— Mistähän se nyt niin lyhyellä ajalla olisi ennättänyt tulla!
vastasi Matti. Vähällä kuitenkin oli, ettei henkeni mennyt. Läksin
hullu saunaan kesken kaikkea. Siellä kaikki se, mikä kurkusta
oli mennyt alas, ja jonka jo luulin tehneen tehtävänsä, nousikin
päähän, ja siellä minä sitten makasin saunan lauteilla ja pirut
vastanvarsilla minua löylyttivät. Ellei Vihtori olisi kaatanut
päälleni kokonaista sangollista kylmää vettä, niin makaisin minä
kai oikein jäykkänä. Kun minä sieltä pääsin, niin alotimme taas
ryyppäämisen uudella voimalla. Kaikki sinun rahasi ovat menneet
kurkustamme alas, ei ole jäänyt niin pientä penniäkään taskuumme.

— Etkö sinä vähemmällä voinut elää! huusi Janne. Sillä tavoin
tuhlasit suuret summat, jotka kuitenkin kerran happamella sydämellä
saat takaisin maksaa.

— Maksanhan minä, maksanhan minä, sanoi Matti. Mutta anna nyt minun
pitää se kaunis ajatus, joka minulla oli Tampereella-olosta, äläkä
tule tuolla tavoin minua ahdistamaan. Niin kaunista minulla oli, eikä
minulla ole muuta surua ollut kuin se, että en tullut tangoksi. Minä
en tiedä, mikä vika minuun on tullut, mutta minä en tullut tangoksi,
en vaikka kuinka ankarasti olisin koettanut juoda.

— Älkäämme nyt puhuko siitä, sanoi Janne, vaan ajatelkaamme, millä
tavoin me kotia tulemme.

— Hevosella kai, vastasi Matti.

— Niin kai, mutta oletko ajatellut, mikä meitä siellä odottaa? sanoi
Janne.

— Totta kai minä sitä olen ajatellut, mutta olen myöskin tuumaillut,
että mikä on tullakseen, se tulee, vaikka kuinka koettaisi estää,
sanoi Matti ja huokasi syvään.

— Hjaa, minä ajattelen suurella murheella sinun paluutasi, sanoi
Janne. Mutta ota vastaan tyynesti kaikki.

— Älä minun puolestani murehdi, vastasi Matti. Sinunhan tässä
pahemmin käy.

— Kuinka minun pahemmin kävisi kuin sinun?

— Sinähän minun holhoojani olet. Minä olen heikko ihminen, ei syy
ole minussa, joka lankeen, vaan sinussa, joka minua huonosti talutit.

Janne hyppäsi Matin eteen seisomaan.

— Puhutko sinä mies sitä, mitä ajattelet, vai mitä tämä on?

— Totta tämä on, ihan totta, sanoi Matti. Sinä lupasit minua
hoivata. Jos minä olen eksynyt, niin on syy sinun, ei minun. Sinä
saat vastata Miinalle. Minua hän lyö, mutta sinua hän haukkuu.

— Ja sinä luulet, että minä siihen suostun?

— Ei sitä kysytä, suostuuko vai ei, kun laki ja korkea oikeus niin
käskee, sanoi Matti. Ja Miina on nyt se oikeus, joka sinua vaatii
tilille.

— Älä jankkaa yhtä päätä tuota Miinaasi! huusi Janne. Jollet
yksinäsi pääse vaimostasi selville, niin ole sitten pääsemättä.
Kiemurtele siinä kuin mato ongenkoukussa.

Janne käveli kädet selän takana permannolla. Hän tunsi taas sanan
voiman käyttämisen hetken tulleen. Hän kakisteli hetkisen kurkkuaan,
loi mulkoilevan katseen kestikievarin kattoon, jonne sadevesi oli
valkoiseen kattopaperiin muodostanut kaikenlaisia ruskeita kuvioita.

— Tuommoinen kuin tuo kattokin on ihmisen elämä, sanoi hän.

Miehet loivat katseensa ylös, ja Matti pani aivan huomaamattaan
kätensä ristiin.

— Niin, sellainen on ihmisen elämä, jatkoi Janne. Jos meidän
täällä-olomme katto on huono, päreet mädäntyneet, niin vesi pääsee
pilaamaan kaiken. Ensin se tippuu ja sitten se lorisee. Kyllähän
sammaleet, joita me olemme ylisille lämmön suojaksi panneet, itseensä
imevät osan eivätkä päästä vahingollista vettä sen pitemmälle; niin
käy, jos me pieniä hairahduksia teemme, ne hukkuvat, eikä niistä
jälkeäkään näy. Mutta toisin on, jos olemuksemme katossa on liian
suuret reijät, silloin ei mikään vettä estä, vaan alas se tuppaa, ja
pian nähdään katossa tuollaisia ruskeita länttejä. Niin on ihmisen
mainekin. Siihen tulee kaikenlaisia pilkkuja, joita on vaikea saada
pois. Mitä tulee meidän silloin tehdä? Minä kysyn, mitä tulee meidän
silloin tehdä?

Janne loi kysyvän katseen kuulijoihinsa. Kun ei kukaan vastannut
mitään, niin hän jatkoi:

— Meidän tulee panna toimeen suuri korjaus. Uusia päreitä on
hankittava ja ne lujasti naulattava kattoon voimallisen päätöksen
nauloilla. Silloin ei sade enää pääse valumaan alas. Mutta vielä ei
ole sillä poistettu katossa olevia rumia kuvia. Mitä tulee meidän
silloin tehdä? Maalata tulee meidän kaikki uudestaan, maalata oikein
paksulla maalilla. Ja, kun sen olemme tehneet, niin kaikki on taas
hyvässä kunnossa. Näin opettaa tämäkin katto meille, miten meidän on
tehtävä.

Janne käveli mietteissään permannolla ja nautti siitä suuresta
vaitiolosta, jonka hänen sanansa olivat saaneet aikaan.

Matti istui kauan liikkumattomana. Vihdoin hän avasi suunsa ja sanoi:

— Se Ylänenkin jäi sinne Tampereelle. Kyllä se mies on aika retku,
mutta ammatissaan se on taitava. Se maalasi meidän katon kerran, ja
se oli...

Kiukkuisena kääntyi Janne Mattiin päin ja huusi kimeällä äänellä:

— Mitä tekemistä Yläsellä on tämän asian kanssa? Sinun talosi katon
hän voi maalata valkoiseksi, mutta sinun sielusi suurta likapilkkua
ei hän millään maalilla osaa peittää. Toisia voimia siihen tarvitaan.
Sinä onneton ihminen, onko sinulla enää ollenkaan järki kunnossa, vai
onko se viinassa liotettu?

Matti katsoi hyvin nöyränä maahan eikä sanonut sanaakaan. Janne
käveli hetkisen permannolla, pysähtyi sitten Matin eteen ja sanoi:

— Että me kaikki olemme sellaiseen pulaan joutuneet, että emme
uskalla omaan kyläämme pää pystyssä tulla, se on kokonaan sinun
syysi. Tässä me taas näemme sen suuren totuuden, että yksi paha voi
pahentaa enemmän kuin yksi hyvä voi korjata. Ja kuinka hyvä, kuinka
auttavainen minä olenkaan ollut teitä kaikkia kohtaan! Jollei oma
kiitos haisisi kovin pahalta, niin minä sanoisin monta totuuden sanaa
siitä, mitä minä olen.

Matti nousi ja katsoi hyvin laupiaasti Janneen.

— Huonohan minä olen, sanoi hän, mutta älä hyvä mies nyt jätä meitä
pulaan, vaan tule auttamaan. Mitä me tässä enää kekastelemme ja
riitelemme, mennään kotiin ja otetaan vastaan kaikki, mitä meille
korkeimman tahdosta on säädetty. Minuun on tullut nyt niin kovin
laupias mielenlaatu. Kyllä minä nyt olen valmis vaikka mihin. Sinä
puhuit niin kovasti koreasti tuosta pärekaton panemisesta. Jos
sinulla on päreitä, niin korjaa minunkin elämäni rakennus. Kyllä minä
sitten sen moninkertaisesti muistan.

Janne loi katseensa taas kattoon, huokasi syvään ja tarttui Matin
käteen:

— Minnekähän te joutuisittekaan, ellei minua olisi olemassa?
Älkäämme väistäkö sitä, mikä tuleman pitää. Niin sitä maailman
historia opettaa, että vasta taistelukentällä suuret sankarit ovat
löytäneet ne keinot, joilla kaikki on voittoon johdatettu. Taistelu
odottaa meitä, menkäämme uljaasti siihen.

Sen enempää puhumatta menivät miehet pihalle, nousivat rekeen ja
lähtivät ajamaan kotikyläänsä kohden.

NELJÄSTOISTA LUKU

Päivä jo hämärti, kun miehet saapuivat kotikylänsä nurkkiin.
Klinkkustiinan Vihtori oli jo aikaisemmin hypännyt reestä pois ja
lähtenyt astelemaan omille asuntomailleen.

Janne aikoi kyyditä Matin kotiaan, mutta tämä rukoili oikein
kauniisti, että Janne ei nyt veisi häntä kotiin, vaan päästäisi
nukkumaan Jannen luo vielä siksi yötä.

— Aamulla ihminen aina on uljaampi ja mieli on rohkeampi, sanoi hän.

Eihän Jannella ollut sydäntä kieltää Matilta tätä viimeistä
palvelusta, ja niin he kaikin kolmisin, Matti, Janne ja Topias,
ajoivat Jannen kotia kohden.

Kun Hilma kuuli tuttujen kulkusten kilinän, riensi hän heti pihalle
vastaan.

— Herra jestas kuitenkin! huusi hän. Siinähän se kauppias nyt
viimeinkin on. Minä olen täällä jo itkenyt kauppiasta kuolleeksi.

— Ei pidä itkeä tarpeettomia asioita, sanoi Janne. Eihän Tampereen markkinat
ole mikään murhapaikka.

— Ja siinähän on Syrjälänkin isäntä ja ihka elävänä! huudahti
Hilma. Ja kuinka emäntä on odottanut isäntää, on ollut täälläkin
kysymässä. Ensin hän itki ihan niinkuin kaikki reijät olisi olleet
auki, mutta sitten, kun Peltolan emäntä palasi sieltä markkinoilta,
on tullut toinen ääni kelloon. Hän kävi toistamiseen täällä kysymässä
kauppiasta ja uhkasi vääntää kauppiaan niskat viiteen mutkaan. Mutta
silloin minä sanoin, että on minullakin osuutta kauppiaaseen ja että
minä panen siihen tenän, enkä anna vääntää hänen niskojaan nurin.
Niin minä sanoin.

Matti huokasi syvään. Pää kallellaan hän asteli tupaan.

— Mitä ne kaikki ihmiset minusta nyt min tahtovat? sanoi Janne
kiukuissaan. Eikö tässä saa enää olla markkinoillakaan silloin kun
haluttaa?

— Ja sitten kävi Peltolan emäntä täällä, jatkoi Hilma.

— Mitäs hän haki? kysyi Janne.

— Kauppiasta tietysti, vastasi Hilma. Ensin hän kiroili, kun kuuli,
että kauppias ei ollutkaan vielä palannut. Sitä riivaa ihan vissisti
jokin, niin kiukkuinen hän oli. Ja kun hän oli aikansa kiroillut,
niin hän itki. Hän pelkäsi, että kauppias oli lopettanut päivänsä.
Kyllä minä vakuutin, että ei meidän kauppias sellaista joudu
tekemään, sillä on niin paljon hommattavaa vielä maailmassa.

— Se oli oikein vastattu, sanoi Janne. Hyvä on, että sinä, Hilma,
puolustat minun kunniaani.

— Ja sitten hän meni. Kun minä näin hänen toisen kerran tulevan,
niin panin oven eteen kangen ja puhelin avaimen reijästä hänen
kanssaan. Minä en sellaista ihmistä päästä sisään, joka puhuu niin
pahaa kauppiaasta.

— Kai hän silloin meni kotiaan?

— Mitä vielä! Syrjälään hän on mennyt, ja siellä ne molemmat naiset
nyt odottavat.

— Minä en sano muuta kuin: kohtalo, kohtalo! sanoi Janne.

Hän käski Hilmaa menemään kyökkiin ja valmistamaan heille ruokaa.

Kun Janne tuli tupaan, oli siellä Matti jo itseään pesän edessä
lämmittelemässä.

— Kuulehan, Matti, sanoi Janne. Siellä sinun talossasi on nyt koolla
oikea armeija. Siellä on Pauliinakin.

— Kuinkas me sitten sinne enää tohdimmekaan mennä? Minä karkaan
jonnekin, menen vaikka Tammelaan, siellä on Torron suuren suon takana
rauhallinen paikka.

— Ottakaamme itsellemme röyhkeyden kilpi ja sanan miekka, niin kyllä
voitamme, sanoi Janne.

— Mistähän minä sen röyhkeyden ottaisin, kun minun luontoni on niin
kovasti lempeä. Ja onhan sanakin minun suussani niin kovasti lujassa,
että vasta viinalla irroitettuna pääsee esille. Kyllä nyt taisi tulla
meille kummallekin sellainen elämä eteen, että helvetissä ei ole sen
kirjavampaa.

Hilma pisti päänsä oven raosta sisään ja sanoi:

— Täällä on kyökissä Lahdenperän Eevastiina. Kuuluu olevan asiaa
isännälle.

— Mitä ne naiset kaikki nyt yhdellä liudalla meidän perästämme
juoksevat, sanoi Matti. Joko hänkin tahtoo minua tilille vaatia?

Samassa tuli Eevastiina sisään. Niiattuaan syvään hän kätteli
kauppiasta ja isäntää.

— Minä olin kylällä asioilla ja silloin kuulin, että kauppias oli
yhdessä isännän kanssa tullut tänne. Minä ajoin silloin kiireimmän
kautta tänne, ja juoksihan se varsakin ihan kuin olisi arvannut, mitä
asiaa minulla oli.

— No nyt on kaikki päässyt irti, jos jo hevosetkin minua hakevat,
sanoi Matti. Mitä, herran nimessä, minulla on tekemistä teidän
varsojenne kanssa?

— Kiittämässähän me olemme, sanoi Eevastiina. Kun isäntä on ollut
niin kovasti hyvä meidän Aakustille siellä markkinoilla, niin tulimme
sanomaan kiitoksemme.

Vasta nyt muisti Matti, mitä hän oli tehnyt Aakustille.

— No, no, häälahjanhan minä ainoastaan annoin.

— Mutta niin suuren. Meidän Aakusti oli ihan sekaisin ilosta kotia
tullessaan. Ja kyllä Emmakin oli. Olemmehan me kaikin käyneet isäntää
hakemassa, mutta kun ei ole ollut kotona. Kun minä nyt satuin
tietämään, että isäntä on tullut, niin kävin senvuoksi sanomaan, että
niin hyvää miestä ei ole toista kuin Syrjälän isäntä.

— Niin sitä Eevastiina sanoo ja sellaiseksi minut monet huomaavat,
sen minä tiedän. Mutta mitä hyötyä siitä on minulle? Nyt minä tässä
odottelen pelolla ja vavistuksella sitä hetkeä, jona uskallan mennä
kotia.

— Kyllä siellä todellakin taidetaan lämpöisellä mielellä isäntää
odotella, sanoi Eevastiina ja hymähti.

Matti katseli terävästi Eevastiinaan hetkisen.

— Kun minä muistelen, millainen Eevastiinakin oli nuorena, sanoi
Matti, niin kummastelen minä, millä keinoin teidänkin miehenne
ylivallan sai.

— Eihän siihen mitään keinoa tarvittu, vastasi Eevastiina. Hän otti
vallan ja sillä hyvä.

— Otti ja otti, hyvähän niin on sanoa. Mutta mistä saa sen
uskalluksen?

— Omasta luonnosta se kai esille tulee, en minä muuta tiedä, vastasi
Eevastiina.

— Ei Eevastiina yhtään hullummin puhu, sanoi Janne. Kyllä tuossa
puheessa on paljon perää. Rohkeutta ja uskallusta maailmassa
tarvitaan.

Eevastiina katsoi hymyillen molempiin miehiin, pyyhkäisi kädellään
polveaan ja sanoi:

— Eiköhän jokainen nainen mielellään tottele miestä, jos mies vaan
osaa oikealla tavalla käskeä. Niin minä olen tuumaillut, kun olen
elämää silmällä pitänyt. Ellei minun mieheni olisi minua osannut
pitää kurissa, niin mitä minä hänestä olisin välittänytkään. Ja
tietäähän sitä, että kyllä komentavassakin miehessä aina hellä paikka
on sielun peräkamarissa. Ja kun sinne sitten kerran pääsee, niin
sitä iloisempi on. Kun minä katsellen sitä meidän nuorta paria, niin
huomaan, että sama juttu siinäkin on. Aakusti pitää kyllä toisinaan
sellaista komentoa, että pois tieltä, mutta niin se on taas herkkä
sille Emmalleen, kun on saanut aikansa rymytä. Mutta eihän Emma Aakustia
rakastaisi, ellei saisi toisinaan pelätäkin.

— Mihinkä kaikkeen Eevastiina tällä puheellansa tahtoo oikeastaan
tulla? kysyi Matti. Pitäisikö minun ruveta sitä meidän muijaa
pitämään kovissa kourissa? Ei siitä taitaisi mitään tulla. Kyllä se
ämmä on jo niin parkittu pahuudessa, että ei sitä kukaan jaksaisi
kylliksi kauaa enää komentaa. Ei jaksaisi, eikä pääsisi edes
alkuunkaan. Onhan se niin mahtavakin kuin Tampereen
uuni, että sitä katsellessakin jo hirvittää miestä.

Mutta Janne oli tämän aikana jo saanut uuden ajatuksen, jonka hän
tahtoi heti toteuttaa.

— Eevastiinan puheissa piilee järki ja suuri viisaus, vaikka sinä,
Matti, et sitä huomaa, sanoi Janne. Kun entisellä käytökselläsi
et kuitenkaan saa osaksesi mitään muuta kuin haukkumisia ja pahaa
elämää, niin miksi et yrittäisi kerran sinäkin olla tuima ja
tuittuinen?

— Joko nyt sinäkin minua yllytät luvattomiin töihin, sanoi Matti.
Älkää, herran nimessä, puhuko minulle sellaista! Minä tiedän, mitä
Miina on, sillä minä olen jo niin monta vuotta ollut sen naisen
kanssa naimisissa. Te olette olleet hänen tuttaviaan, minä olen hänen
miehensä. Te ette tunne häntä, mutta minä tunnen. Jos minä menen
kotia, ja sen minä tiedän kerran kuitenkin tekeväni, niin kyllä
minä muutaman päivän perästä istun peräkamarissa ja luen Jeremiaan
valitusvirsiä. Se onkin ainoa paikka raamatusta, jonka minä kohta
osaan ulkoa.

— Älä sinä siinä nyt puhu tyhmyyksiä, sanoi Janne, vaan anna meidän
selittää sinulle. Katsohan nyt, Matti, kun sinä kuitenkin saat
kovan kohtelun osaksesi, niin miksi et silloin yhtä hyvin käyttäisi
hyväksesi kaikkea sitä, mitä tässä sinulle neuvotaan? Ota kerran
tuima muoto päällesi ja puhu Miinalle suoraa kieltä. Sano, että sinä
olet isäntä talossa ja että sinulla on täysi oikeus tehdä niin kuin
parhaaksi näet.

— Oletko sinä koskaan katsonut Miinaan silloin, kun kiukku on
hänessä saanut vallan? sanoi Matti. Sen silmät, herra varjelkoon,
millaiset silmät sillä on! Kun minä vain katson niihin, niin tunnen,
miten polvet menevät koukkuun ja miten sydän alkaa jumalattomasti
pompottaa.

— Älä katso häneen! sanoi Janne. Pane silmäsi kiinni ja puhu sitten.

— Ja mitä minä puhun, kun Miina kuitenkin koko ajan puhuu? Hän on
tottunut sellaiseen.

— Puhu sinäkin, sanoi Janne. Puhu niin kauan, että hän paljaasta
ihmetyksestä rupeaa kuuntelemaan.

— Mutta mitä minä sanon? Jos sinä sen tiedät, niin selitä minulle.

— Ajattele kaikkea sitä, mitä olet tähän asti saanut kärsiä.

— Jaa-ah, jos minä sitä ajattelen, niin totisesti riittää minulla
kyllä puhumista, sillä niin on tämä minun elämäni ollut kuin kirpun
pakoa nokkelan naisen hyppysien tieltä. Milloin on sieluni saanut
tehdä sellaisia hyppyjä, että on oikein huimannut, milloin olen
koettanut piilotella kaiken taakse, joka rakoon ja koloon. Mutta aina
on tuo nainen lopulta sittenkin saanut minut kiinni. Ja jos minä
olisin huono mies, mutta totisesti, sitä minä en ole, hyvä mies minä
olen! Ja tahtoisinpa nähdä sen isännän, joka tässä pitäjässä tekee
talonsa puolesta enemmän työtä kuin mitä minä teen. Mutta onko se
auttanut, onko se auttanut? Minä viivyn hiukan markkinoilla, ja heti
olen sellaisen pelon vallassa, että oikein!

— Älä siinä nyt ruikuta aivan kuin olisit pikku poika, joka on
housunsa repinyt eikä uskalla mennä kotia, sanoi Janne tiukasti. Me
olemme neuvoneet sinulle keinon, jonka avulla voit pulastasi päästä.
Noudata sitä. Kuuntele tarkkaavasti nyt, kuinka me sinulle panemme
valmiit sanat suuhun.

Hymy leikki niin ihmeellisen kauniisti Eevastiinan suupielissä, kun
hän näki Matin surkeana istuvan tuolillaan ja Jannen sääret hajallaan
ja innostuksen tulen leimutessa silmistä seisovan keskellä permantoa.

— Paina nyt visusti mieleesi se opetus, joka sinulle täällä
annetaan, sanoi Janne. Astu uljaasti Miinan eteen, vailla pelkoa ja
vapistusta, naulaa silmäsi häneen ja huuda: Pidä suusi kiinni, ämmä!
Luuletko, että sinä tässä talossa olet se, joka kaiken määräät?

— En minä koskaan noin pitkälle pääse, ruikutti Matti. Sitä ennen on
jo Miina lyönyt minua keskelle suuta.

— Ei Miina lyö, jos rohkeasti alat. Korota äänesi niin korkealle
kuin suinkin on mahdollista ja läimäytä totuus hänelle ihan keskelle
naamaa. Sano: Mies on talon kunnia, mutta siitä sinä et ole yhtään
välittänyt. Sinä olet tehnyt minut naurun alaiseksi, niin, sitä sinä
olet tehnyt. Mutta nyt tulee toinen ääni tähän taloon.

— Aijai, sanoi Matti, kuinka tuo kuuluu kauniilta, kun vaan
sellainen olisi mahdollista.

— Kaikki on maailmassa mahdollista, kun ihminen hommaa oikealla
tavalla, sanoi Janne.

— Jatka, rakas Janne, jatka. Sinun sanasi ovat ihanaa palsamia minun
sielulleni. Mitä minä sitten sanon Miinalle?

— Sinä lyöt nyrkkisi pöytään ja karjaiset! Ja jollei tästä tule
sellainen meno taloon kuin minä tahdon, niin heitän minä joka sorkan
pellolle. Kokoa sitten pihamaalta kinttujasi, jos ne kaikki löydät.

Matti ihan innostui ja huusi:

— Niin, kokoa sitten pihamaalta kinttujasi, jos ne sitten enää
sieltä löydätkään, sillä minä heitän ne niin jumalattoman kauas, että
ei näy muuta kuin pieni varjo vaan, kun ne mennä huristavat.

Kauan aikaa Janne Matille tällä tavoin selitteli kotiripityksen
suurta salaisuutta, ja niin vakuuttavasti hän sen teki, että Matissa
heräsi rohkeus ja hän viimein sanoi:

— Mitä me tässä suotta viivyttelemme? Mennään kotia ja pannaan
puhdistus toimeen!

— Se on oikein ja uljaasti ajateltu! sanoi Janne.

Hän huusi kyökkiin:

— Topias, mene valjastamaan meidän valakka!

— Minne sitä vielä nyt niin iltahämyssä mennään? kysyi Topias.

— Syrjälän isäntä lähtee kotiaan, vastasi Janne.

— Niin, minä menen kotia ja panen siellä toimeen yhtä ja toista,
vakuutti Matti.

— Jollei kauppias minua ihan välttämättömästi tarvitse, niin kyllä
minä pysyisin siitä yhdestä ja toisesta mielelläni loitolla, sanoi
Topias.

— Jää sinä tänne, jos sinua pelottaa, sanoi Matti. Tässä on joukko,
joka ei tällä hetkellä mitään pelkää. Me menemme vaikka helvetin
emämuoria vastaan.

Ja kääntyen toisten puoleen sanoi Matti:

— Kyllä se miehellinen rohkeus sentään on ihmeellinen asia. Se
panee sellaisen hyvän vieterin miehen sisälle, sellaisen, joka
saattaa järjen ja kielen oikein hyrräämään. Minä en ole tähän asti
oikein tietänyt, mitä minulle miehenä kuuluu, mutta nyt se on
minulle alkanut selvitä. Kiitos siitä sinulle, Janne, ja kiitos
teillekin, Eevastiina, joka suurella viisaudellanne ja erinomaisella
ymmärryksellänne olette minua oikealle tielle holtannut.

— Kyllä tänä iltana nyt on toinen meno Syrjälässä kuin ennen, sanoi
Janne.

— Älähän sano muuta, vastasi Matti, ja hänen suunsa levisi oikein
leveään hymyyn. Tänä iltana saa Miina itse kantaa meille suuhun
kaadettavaa. Minä komentieraan, ja Miina juoksentelee minkä ennättää,
niiaa ja tarjoo oikein eteen kaiken. Niin sitä tänä iltana vielä
meidän talossa ollaan. Matti alkoi pukea turkkia ylleen.

— Eiköhän Topias jo ole saanut hevosta valjaisiin? sanoi hän.
Kovasti kauan hän viivytteleekin. Eikö hän tiedä, että meillä on
kova kiire päästä täältä pois. Kun minulla on oma talo, niin tahdon
minä siellä yötäkin olla. En minä ole mikään kerjäläinen, joka saa
toisilta yösijaa mankua.

Jo kuului kulkusten kilinää pihalta. Matti ja Janne menivät ulos,
nousivat rekeen ja lähtivät ajamaan. Eevastiina päästi hevosensa irti
tikapuista, joihin se oli ollut sidottu, ja läksi ajamaan jälestä.

                                                  ⸻

Jo alkoivat Syrjälän nurkat näkyä, kun Matti tarttui ohjaksiin, joita
Janne piteli, ja sanoi:

— Eihän pidetä sentään sellaista kiirettä, annetaan hevosen hiukan
huohottaa. Johan me olemme ihan lähellä.

— Mitä me tässä sillä lailla viivyttelemme? sanoi Janne. Mennään
niin että hurisee pihalle, jotta Miina tietää, kuka on tulossa.

Ja Janne löi valakkaa, ja se kiisi minkä alta pääsi.

Ihan talon portin luona pidätti Matti Jannea.

— Annahan, kun minä nousen reestä jo tässä pois, sanoi hän.

— Minne sinä nyt menet? kysyi Janne.

— Tuntuu niin kovasti kummalliselta ruumiissa, vaikerteli
Matti. Mitenkä lienevätkään ne kaikki kaupungin hyvyydet siellä
sekaantuneet? Aja sinä edeltä pihaan ja mene taloon, kyllä minä tulen
sitten perästä. Minä poikkean ensin tänne syrjään.

Matti oli jo hypännyt reestä pois ja juoksi nurkan taakse. Janne
huusi hänen jälkeensä:

— Matti, Matti, älä mene!

Hän aikoi lähteä juoksemaan Matin jälestä, kun samassa talon ovelle
ilmestyi kaksi naista.

Toinen oli Miina ja toinen Pauliina. He olivat kuulleet kulkusten
kilinän ja tulivat katsomaan, keitä vieraita oli tulossa.

Kun Pauliina kuuli Jannen äänen, niin hän huusi:

— Se on Janne!

Samassa juoksi Miinakin reen viereen ja huusi:

— Missä on Matti?

Pauliina ryntäsi jälestä ja kiljaisi:

— Missä sinä olet näin kauan viipynyt, sinä onneton mies?

Valakka säikähti tätä melua ja läksi kiitämään eteenpäin pihan
toiselle puolelle. Näin pääsi Janne ensi hädässään naisia pakoon.
Pihan toisella puolella hän sitoi valakan kiinni ja asteli pää
pystyssä ja suu sotaan valmiina naisia kohden.

— Älkää siinä kilpaa huutako! sanoi Janne. Menkää sisälle, niin minä
kerron kaiken.

Mutta naiset eivät osanneet pitää suutaan kiinni, vaan kaiken aikaa,
minkä tarvitsivat päästäkseen tupaan, he kyselivät kilpaa, Miina Matista
ja Pauliina Jannesta ja hänen retkistään.

— Jollette nyt jo pidä suutanne kiinni, huusi viimein Janne, niin
teen minä sen, ja silloin saatte kysyä vaikka mitä, ettekä saa yhtään
mitään tietää.

Tämä uhkaus sai naiset vaikenemaan hetkiseksi.

Eevastiina oli noussut reestään, sitonut hevosensa kiinni, pannut sen
eteen heiniä ja astui toisten jälestä tupaan.

— Missä on Matti? kysyi Miina heti, kun tuvan ovi oli sulkeutunut.

— Matti on kotona, vastasi Janne.

— Missä kotona?

— Täällä.

— Miksi ei hän tule sisään?

— Hänellä oli ensin muuta toimitettavaa.

— Mitä toimitettavaa hänellä oli?

— Hän meni purkamaan ensin kiukkuaan, jotta ei liian pahoja sanoja
laskisi suustaan.

— Älä siinä hölise, sanoi Miina. Omaa pelkuruuttaan se mies on
piilemässä. Kyllä minä sen ihmisen tunnen. Eihän hän ole eläissään
tohtinut yhtä ainoata kovaa sanaa sanoa.

— Mutta nyt hän sanoo, vakuutti Janne. Hän on koonnut itselleen
rohkeutta ja ottaa talon ohjakset käsiinsä.

— No, sellaista ihmettä ei tapahdu enää tämän maailman aikaan, sanoi
Miina, että Matti mieheksi tulisi. Kyllä minä hänessä olen sitä
koettanut tuoda ilmoille, mutta ei ole onnistunut. Kinnas on kinnas,
ei se siitä kirveeksi muutu.

— Ei sitä niinkään varmasti tiedä, sanoi Janne. Sittenhän, Miina,
saat nähdä, kun Matti tulee sisään.

Pauliina ei enää jaksanut hillitä itseään ja puhehaluaan, vaan
töytäisi Jannea kylkeen ja sanoi:

— Missä ihmeessä sinä olet ollut? Mitä sinä sillä lailla karkasit?

— En minä ole karannut, sanoi Janne juhlallisesti. Minä menin
silloin, kun minun oli mentävä. Ja minä pyydän kerta kaikkiaan
huomauttaa Pauliinalle, että minä olen vapaa mies enkä anna
vieraitten naisten tulla minun elämääni määräämään.

— Mutta kun sinä sillä lailla menet juomaan itsesi ihan
sikahumalaan! sanoi Pauliina. Olithan sinä ihan hervoton silloin, kun
minä sinut tillikasta otin pois.

— Pidä suusi kiinni! sanoi Janne. Mikä hervoton minä olin? Minä
annoin sinun menetellä niinkuin tahdoit, jotta ei tulisi suurta
häväistystä sinun osaksesi. Ajattelehan, olisiko kunniastasi ollut
enää mitään jälellä, jos minä olisin huutanut poliisia ja olisin
antanut sinun joutua putkaan väkivallanteosta? Pahasti sinä minua
kohtelit, mutta minä kaikessa ajattelin sinun parastasi. Sellainen
minä olen. Käännä silmäsi itseesi ja sano sitten, millainen sinä olet.

Pauliina jäi aivan suu ammollaan kuuntelemaan Jannea. Tämä asioiden
käänne oli hänelle niin perin uusi, että hän ei osannut sanoa mitään.
Tähän asti oli hän ollut ihan varmasti vakuutettu siitä, että hän
kaikessa oli menetellyt niinkuin hänellä oli oikeus menetellä, ja
nyt tuleekin toinen ja sanoo, että hän olikin kulkenut koko ajan
vääryyden ja pahanteon polkuja. Lopulta hänen sisunsa otti oikein
aika loikkauksen eteenpäin ja hän aikoi sanoa jotain, kun Janne
huomasi sen ja tiuskaisi:

— Ole siinä vaiti, äläkä rupea sekoittamaan asioita!

— Mutta missä on Matti? kysyi Miina. Missä mies viipyy?

— Kyllä hänen jo pitäisi olla ennättänyt tulla, arveli Janne.

Hänessä heräsi ajatus, että Matti ehkä olikin kadottanut kaiken
rohkeutensa ja nyt oli piilottautunut jonnekin, päästäkseen Miinan
vihoja pakoon. Mutta ellei Matti nyt kokoa kiukkuaan ja ala käyttää
sanan voimaa, sen tiesi Janne, niin eivät he molemmat koskaan enää
kunnialla selviydy tästä markkinamatkasta. Matti oli saatava hinnalla
millä tahansa kiukustumaan.

— Odottakaahan, kun minä menen katsomaan, minne mies on jäänyt,
sanoi Janne.

Hän meni portaille ja huuteli hämärään:

— Matti hoi! Missä sinä olet? Tule tänne! Miina ja me kaikki
odotamme sinua.

Hän kuunteli. Ei mistään tullut vastausta.

— Tule vain turvassa, ei täällä ole mitään hätää! huusi Janne.

Ei kuulunut hiiskaustakaan.

— Nyt se riivattu tallukka on jossain kyyryllään mieli
monenkarvaisena ja miettii, millä tavoin osaisi Miinalta rukoilla
kaikki anteeksi. Mutta sillä tavalla ei nyt päästä yhtään minnekään,
sen minä tiedän. Vaikka hän sitten tulisi perästäpäin hulluksi, mutta
kiukkuisena täytyy hänen nyt astua Miinan eteen. Jollei hän sitä tee,
niin kyllä Miina siitä huolen pitää, että Matin sairausjutusta tulee
iänikuinen nalkutus, ja kun minä olen siinä samassa talkkunassa ollut
mukana, niin on minun kunniani mennyt. Minä vedän sen miehen vaikka
korvista tupaan.

Näin päättäen lähti Janne etsimään Mattia.

Pimeässä hän huuteli, mutta mistään ei kuulunut vastausta.

— Ei suinkaan se aikansa kuluksi ole mennyt hirteen, arveli hän. Se
olisi sentään niin epätoverillisesti tehty, että ei hän sitä tohtisi,
sillä kyllä hän tietää, mitä minä siihen juttuun sanoisin. Ei hän
toiseen taloonkaan ole uskaltanut mennä. Kyllä hän ihan varmasti on
täällä. On tämäkin leikkiä! Tässä vanhoilla päivillään saa keskellä
talvipimeätä leikkiä kuurupiiloisilla.

Janne huuteli Mattia ja kuunteli. Vähään aikaan ei kuulunut mitään,
mutta sitten tuli jostain aivan läheltä sellaista pientä pirinää kuin
kuuluu aivastuksen tuoksahduksen katketessa kesken.

— Se jeeveli on saanut nuhan! sanoi Janne. Kyllä minä sen nyt saan
käsiini.

Janne riensi sinne päin, josta ääni oli tullut. Pimeässä hän näki
jotain liikuskelevan karkuun. Janne ryntäsi nopeasti esiin ja tarrasi
pakenijan niskaan kiinni.

— Älähän mene karkuun, huusi Janne, vaan tule tupaan, siellä sinua
kovasti odotetaan!

— Rakas Janne, sinä minun nuoruuteni hempeimmän ajan leikkitoveri,
minä rukoilen sinua, älä vie minua sinne, sanoi Matti. Anna minun
mennä talliin tai navettaan tai sikopahnoille nukkumaan, mutta älä
vie minua Miinan viereen, älä vie!

Matin äänessä oli sellainen armoa rukoileva sävy, että Jannen mieli
oli jo lauhtumaisillaan ja hän olisi antanut miehen tehdä ihan
niinkuin itse halusi, ellei hänen kaunis kunniansa olisi ollut
vaarassa.

— Et sinä nyt pääse yhtään minnekään, sanoi Janne. Tupaan sinun
täytyy tulla. Ja puhu sitten Miinalle. Minä olen häntä jo kyllä
valmistellut. Ei hän kovasti kummastu, kun sinä puheesi tulvan
päästät valloilleen.

— Minkätähden minua tällä tavalla vainotaan, ruikutti Matti. Antakaa
minun yksinäni pitää selkäni ja saunani, Miinani ja piinani. Mitä se
teihin kuuluu? Minähän sen kaiken kärsin ettekä te.

— Kyllä tämä asia muihinkin koskee, vakuutti Janne. Koko miessuvun
kunnia on tässä kysymyksessä.

— Mikä miessuvun esitaistelija minä nyt sitten yhtäkkiä olen,
sanoi Matti. Eihän minua tähän asti ole aina edes oikeana miehenä
pidettykään. Mistä tämä suuri edesvastuu nyt tulee, joka minun
selkääni sälytetään? Ja samapa se, mitä Miina miessuvusta ajattelee,
hyvää tai pahaa. Hän on ottanut minut, eikä toista ota enää. Sen minä
niin visusti tiedän.

— Älä siinä suotta jupata, sanoi Janne ja alkoi raahata Mattia tupaa
kohden. Puhu sitten, kun sinne sisälle pääset.

Turhaan Matti rukoili. Janne piti lujasti saaliistaan kiinni ja
veti häntä yhä lähemmäksi tupaa kohden. Mutta kun portaitten eteen
tultiin, niin siinä Matti teki tuiman tenän, niin tuiman, että oli
aivan vähällä päästä Jannen käsistä pakoon. Janne siinä melusi, ja
naisväki ryntäsi tuvasta katsomaan, mikä oli hätänä.

Kun Janne näki Miinan ja Pauliinan sekä Eevastiinan heidän takanaan
seisovan tuvan portailla, niin hän tuumi:

— Jollei totuudella pääse siihen, mihin tahtoo, niin pääsee kai
valheella.

Ja hän huusi, minkä suinkin jaksoi:

— Älkää, herran nimessä, tulko tänne lähelle. Matti on ihan
vimmoissaan. Katsokaa, hyvät ihmiset, miten hän koettaa päästä minun
käsistäni pois! Sinne Miinaan se tahtoo rynnätä.

— Pois minä tahdon! huusi Matti.

— Minne pois, huusi vastaukseksi Janne. Niinkuin en äsken olisi
kuullut, kuinka Miinaa sadattelit sellaisella voimalla, ettei
ainoakaan vanhapoika naista sillä tavalla maalaile.

Miina huitoi Jannelle käsillään ja huusi:

— Älä päästä irti, älä päästä, Janne!

— Jollet sinä, senkin haaska, mene siitä pois, niin minä revin sinut
kappaleiksi! huusi Matti Jannelle.

— Kuuletteko, vaimot siellä, kuuletteko? Noin se uhkaa!

— Kyllä minä näytän, ketä minä uhkaan, huusi Matti ja teki oikein
vimmatun yrityksen päästäkseen vapaaksi.

— Herra hyvästi siunatkoon, mistä se Matti nyt niin kamalaksi on
tullut! vaikerteli Miina. Älä sinä, rakas Matti, minuun vihaasi ala
purkaa, enhän minä ole sanonut pahaakaan sanaa. Minä tulen tästä
sinun luoksesi, niin kyllä sinä silloin...

Kun Miina sen sanoi, niin tahtoi Matti hinnasta mistä tahansa päästä
kauaksi vaimostaan. Hän riuhtaisi vimmatusti ja mölisi aivan kuin
teurastettavaksi vietävä raavas.

— Se tulee päälle! parkaisi Pauliina ja juoksi pakoon talon kyökkiin.

Miina ei siinä hetkessä tietänyt oikein, mitä hänen tuli tehdä, mutta
kun Eevastiinakin karkasi pois, niin juoksi Miina toisten jälestä.

— Pannaan ovi hakaan, ettei pääse tänne, sanoi Eevastiina ja telkesi
oven jälestään.

Mikähän veitikka Eevastiinassa oli herännyt, mutta kovin kirkkaasti
kiiluivat hänen silmänsä, kun hän oven suljettuaan katsahti molempien
naisten säikähdyksestä mulkoileviin silmiin.

— Onkohan se tullut hassuksi? sanoi Miina ja pani kätensä ristiin.
Voi kuitenkin tätä onnettomuuden päivää!

— Ei isäntä hassu ole, vastasi Eevastiina. Kyllä minä hänet jo
kauppiaan luona näin ja huomasin, ettei se ole yhtään mitään
muuta kuin kiukkua. On kai emäntä pitänyt häntä liian kovassa
pinnistyksessä, koska suuttumus nyt pursuu esiin.

— Mitäs kovalla minä häntä olen pitänyt, sanoi Miina. Olen vain
korjannut, kun hän on tupannut tekemään hassusti.

— Näitkös, Miina, sanoi Pauliina, kuinka kauppias taas koetti olla
hyvä ja auttavainen? Kuinka hän piteli Matista kiinni, jotta ei mies
päässyt tänne tekemään pahaa, ehkä murhaakin ihan tarpeettomasti. Ja
niinkuin sinä Jannea olet haukkunut roistoksi!

Näin naiset puhelivat, eivätkä heidän silmänsä pitkään aikaan
tahtoneet osata asettua asumaan entiseen rakoonsa, vaan töllistelivät
pyöreinä ja tuijottavina. Eevastiina selitteli asiaa hiljaisella,
rauhallisella äänellään. Hän maalaili Matin kiukkua niin selvästi,
että lopulta Miina pani kätensä kupeelleen ja sanoi:

— On se meidän isäntä sentään sellainen mies, ettei niitä olekaan
joka paikassa. Ei se vain anna itsensä kanssa tehdä samalla tapaa
kuin miten sinäkin Eevastiina aikoinasi omaa miestäsi komensit. Eihän
se mies ollut koskaan poissa kotoaankaan. Ei uskaltanut, kun pelkäsi
sinua.

Eevastiinaa nauratti niin, että hän kääntyi oveen päin ja painoi
kasvonsa siihen kiinni.

— Missä ne nyt ovat? kysyi Pauliina.

— Menevät porstuan toiselle puolelle uuteen tupaan.

— Eiköhän sen Matin mieli tulisi hyväksi, jos minä sille kahvit
keittäisin? sanoi Miina.

Ja odottamatta mitään vastausta hän meni lieden luo ja alkoi virittää
tulta.

Kun naiset olivat paenneet, niin Janne sanoi Matille:

— Älä siinä nyt enää riehu, kyllä se jo riittää. Akkaväki on jo
peloissaan karannut tiehensä.

Matti seisoi aivan kuin herpaantuneena hetkisen paikallaan.

— Mitä sinä hassuja puhut? sanoi hän. Minne karkuun ne olisivat
menneet?

— Ovathan vain menneet, kun pelkäsivät sinua. Vähään aikaan ei
Matti oikein ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Mutta sitten se selvisi
hänelle, ja hänen kurkustaan nousi hörinä, joka muistutti vanhan
tamman hirnuntaa, siitä se sitten muuttui röhinäksi ja viimein
puhkesi nauruksi.

— Janne, minun nuoruuteni ystävä, sanoi hän ja tarttui Jannen
olkapäihin kiinni, sano minulle, onko se totta? Pelkääkö tuo akkaväki
minua oikein todella?

— Mitäs ne muuten karkuun juoksisivat ja panisivat ovea kiinni.

— Voi kuitenkin, etten minä tätä ennen ole tietänyt, kuinka
helposti saa akkaväen tottelemaan! sanoi Matti. Tässä minä nyt
olen vuosikausia kitunut ja ruikutellut, kun kaikki on mennyt niin
surkeasti. Eikä olisi tarvittu mitään muuta kuin kova sana, ja kaikki
olisi ollut ihan toisinpäin. Kyllä ihminen näyttää viisastuvan niin
kauan kuin elää.

— Tällä kertaa olemme voiton saaneet, sanoi Janne, sillä tavalla,
jota sotahistoriassa sanotaan kierrokseksi. Pidä nyt huolta siitä,
ettei tämä voitto sinulta mene hukkaan.

— Menköön vaikka tuhkaan, kun minulla se tieto on, että kerran
ainakin Miina minua on pelännyt. Minun on mieleni nyt niin hyvä, että
jos Miina olisi tässä, niin syliin minä sen ottaisin ja likistäisin
oikein rajusti, ihan kuin siihen aikaan, kun minä vielä ulotuin
ottamaan käsivarsillani ristiin hänen selkänsä poikitse.

Janne huusi säikähtyneenä:

— Oletko sinä ihan hassu? Jos sinä nyt hänelle olet hellä ja hyvä,
niin alkaa tässä heti entinen elämä. Ja silloin saat sanoa ainiaaksi
hyvästi markkinoille.

Matin naurava naama venyi totiseksi.

— Se on totta, sanoi hän. Ei tässä muu auta kuin hallita, koska
kerran on joutunut kansojen hallitsijaksi. On minun kuitenkin
sydämestäni Miinaa sääli.

— Ole hiljaa, sanoi Matti. Joutuuko tässä säälimään jokaista. Hyvä,
kun itse pysyy pystyssä.

— Niin, ei säälitä, ei säälitä sitten, koska sinä et sitä tahdo,
sanoi Matti. Annetaan oikeuden käydä armosta ja pidetään talossa
komentoa.

Kädet housuntaskuissa asteli Matti tupaan, käveli huoneessa edes
ja takaisin, silloin tällöin päätään heitellen ja suunsa pielestä
syljeskellen.

— Mutta että kaikki palvelijat olivat jo levolla eikä kukaan ollut
tätä tarkkaan näkemässä, sanoi Matti, se oli sentään ikävä asia!
Olisi ollut niin hauskaa, kun olisi tiedetty, kuka on isäntä talossa.

Kauan miehet keskustelivat, ja yhä varmemmaksi tuli Matti omasta
isäntäarvostaan. Mutta lepsahtipa miehen mieli jokseenkin alas, kun
kuuli eteisestä tuttuja askeleitten ääniä.

— Ole nyt luja ja varma, sanoi Janne hiljaa Matille.

Matti seisoi silmät nappina päässä katsellen oveen, joka aukeni, ja
josta Miina astui sisään tuoden kahvitarjotinta.

— Minä keitin kahvia, sanoi Miina niin sulavalla äänellä kuin
suinkin osasi. Eiköhän se maistu näin kylmästä tultua?

Matti ei osannut sanoa mitään muuta kuin:

— Panehan tuonne pöydälle! Miina vei tarjottimen pöydälle.

— Oliko hauskaa markkinoilla? kysyi hän lempeästi.

— Mitä sinne entistään enemmän olisi hauskuutta tullut, vastasi
Janne.

— Emme me tässä rupea kaikkia kertomaan sinulle, sanoi Matti.

— Enhän minä sitä tahdokaan, en millään tavalla, vakuutti Miina.
Satuin tuossa kysymään, kun ei ollut muutakaan sanottavaa.

Janne oli siirtynyt pöydän luo ottamaan kahvia.

— Annahan, Miina, ryyppykin, sanoi hän.

— Kyllä minä annan, vastasi Miina.

Hän kaivoi taskustaan avaimen, antoi sen Matille ja sanoi:

— Mene sinä, Matti, joka olet isäntä, ottamaan pullo kaapista.

Matin käsi vapisi, kun hän avaimen käteensä otti. Hänen teki mieli
jotain sanoa kiitokseksi Miinalle, mutta kurkusta ei tullut muuta
kuin korahdus. Kun hän meni kaappia kohden, niin tuntui ruumiissa
suloinen puistatus, ja kun hän pisti avaimen reikään, niin ei se ensi
kerralla osunut oikein reikään, niin hänen kätensä vapisi.

Kun Matti palasi, oli Miina jo lähtenyt huoneesta pois.

Matti seisoi kauan pöydän luona, jolle hän oli laskenut kaapista
tuomansa pullon. Liikutettuna katseli hän kädessään olevaa avainta.

— Että minä olen talon isäntä, sen minä nyt varmasti tiedän. Tämä
avain on se valtikka, jota minä olen kaivannut.

Hän pani avaimen housuntaskuunsa, taputti kädellään sen päälle
tunnustellakseen, millaista oli, kun avain oli taskussa. Sitten hän
otti sen käteensä ja katseli sitä joka puolelta. Ja tätä tehdessään
hänessä heräsi hellä tunne Miinaa kohtaan. Hänen rintansa nousi ja
hän huusi:

— Senkin Miina!

Miina oli juuri tulossa tupaan kahvipannu kädessään tarjoamaan toista
kuppia. Kun hän kuuli Matin sanat, niin hän hissuksiin sulki oven ja
palasi toisten naisten luo.

— Älkää pitäkö täällä sellaista pahaa elämää, sanoi hän ankarasti.
Isäntä tahtoo olla rauhassa!

— Emmehän me... vakuutti Pauliina. Eevastiina hymyili, sanoi hyvästi
ja meni. Kun hän reessään istui ja ajoi talvisen hämyssä kotiaan
kohden ja hevonen tulista vauhtia kiisi jäätä myöten Lahdenperän
mökkiä kohden, jonka ikkunasta tuli näkyi kauas järvelle, sanoi hän
itsekseen:

— Kyllä mies antaa naisen itseään komentaa vaikka kuinka paljon, kun
vain saa elää siinä uskossa, että hän kaiken määrää. Niin kai se oli
minunkin ukkoni laita. Ja siksi kai me olimmekin niin onnellisia.

VIIDESTOISTA LUKU

Jouluaatto oli tullut. Janne Nakkila istui yksinään huoneessaan.
Kyökistä kuului kaikenlaista kalinaa, Hilma siellä valmisteli
jouluruokia. Kovassa puuhassa oli Hilma ollut jo monet viikot, sahtia
oli hän tehnyt, oli keittänyt ja leiponut, ja kaiken hyvän lopuksi
oli hän vielä Topiaksen avulla hankkinut joulukuusenkin Jannelle. Sen
Hilma oli somistanut karamellipaperista tehdyillä koristuksilla, ja
oli se hänen omasta mielestään ihmeellisen kaunis. Siellä täällä oli
oksiin sidottuja, kallellaan olevia kynttilöitä odottamassa iltaa,
jolloin ne saisivat palaa.

Varhain tuleva talvinen hämy asui jo huoneessa. Janne istui yksinään
kiikkutuolissa. Piippua oli hän polttanut, mutta ei sekään enää
maistunut hänestä miltään, vaan oli se saanut jäädä pöydälle.

Jannen mietteet kulkivat kaikenlaisia polkuja, milloin ne astelivat
ajatusten maantielle, milloin poikkesivat oikoteille ja siellä
eksyivät, kunnes täytyi taas palata alkuansa kohden.

— Jollen minä olisi tällainen taivaaseen päin pyrkivä nyppylä elämän
sileässä pinnassa, niin en minä millään tavalla sitä valittaisi,
että minua näin surkeasti on höylätty. Totuutta minä olen aina
muille saarnannut ja totuutta täytyy minun siis itsenikin suhteen
harjoittaa. Ja kun minä panen totuuden osviitan sieluni eteen ja
katson siihen, niin täytyy minun sanoa: aijai, Janne Nakkila, kuinka
sinun on käynyt, ihanhan sinä olet menossa nurin! Niin minun täytyy
sanoa. Mitä minä olin ennen tässä kylässä ja mitä minä olen nyt?
Ennen minä olin aivan kuin ihana auringonkukka, leveä ja rehottava,
joka on koko ryytimaan kaunistuksena, nyt minä olen vaivainen
nokkonen, joka ei kelpaa mihinkään muuhun kuin sikojen ruuaksi.
Ja mikä on minut tähän alennustilaan saattanut? Mikäs muu kuin
minun tavattoman hyvä sydämeni. Minä ryhdyin Emmaa auttamaan, ja
silloin alkoivat asiat mennä sekaisin. Ellen olisi Emmaa ja Aakustia
koettanut saada yhteen, joka toimi oli suoraan sanoen ihan joutavaa,
sillä niitä olisi ollut yhtä mahdoton varjella menemästä toisilleen
kuin pidellä kirppuja vakassa, ellen olisi sitä tehnyt, niin en olisi
lopulta pulikoinut kirkonjärvessä, kaikkien ihmisten kummastuksena
aivan kuin mikäkin mulkosilmäinen rumppi. Ellei niin olisi käynyt,
niin en olisi vilustunut, en olisi joutunut Pauliinan saaliiksi,
en olisi mennyt Savonlinnaan — no, sitä matkaa en sentään kadu —
ei olisi minun poissaollessani valittu sellaista kiusankappaletta
opettajaksi, kuin mikä meillä nytkin on, jolla ei ole mitään
kunnioitusta vanhempia ihmisiä kohtaan. Ellei sitä Emmaa olisi
ollut, niin ei olisi tuolla istuimessani muutamia vieläkin toisinaan
kirveleviä kohtia. Näin pitkälle on siis minun hyvä sydämeni minut
saattanut. Mutta älkäämme puhuko siitä sen enempää, ajatukseni,
minun ainainen uskollinen toverini, vaan ottakaamme kaikki tyynesti
vastaan, sillä me olemme sen erinomaisen hyvin ansainneet.

Janne sytytti uudelleen piippunsa, veteli muutamia haikuja ja jatkoi
taas:

— Ihan niinkuin maailmakin on ymmyrkäinen, niin on ihmisen
ajatuksenjuoksukin. Minä pääsen aina ja kaikessa lopulta omaan
itseeni. Eihän se tosin ole mikään ihme, sillä totisesti kysyn
itseltäni, kannattaisiko tässä pitäjässä ajatella ketään muuta kuin
minua. Eivätkä ne muutkaan mitään muuta ajattele kuin minua, sen
tiedän. Ja kun minä sen tiedän, niin harmittaa se samalla minua koko
lailla, sillä minulle on tapahtunut kunniani suhteen kaikenlaisia
hairinkoja, minusta ei puhuta enää samalla tavalla kuin vielä vuosi sitten
. Totisesti, eivät enkelitkään voisi minusta sanoa mitään
muuta, kuin että minä olen harvinaisen suora mies, kun tällä tavalla
tohdin alentaa itseäni. Mutta kuinka sanotaankaan sananlaskussa:
totuus ei pala tulessakaan.

Janne nousi tuolistaan ja asteli huoneessa:

— Hyvää sentään tekee ihmiselle tällainen pieni katsahdus omaan
sieluntilaan, tällainen ankara arvostelu, jossa ei millään tavoin
itseään sääli, vaan antaa totuuden ruoskan oikein vinkua pitkin
selkäkamaraa. Niinkuin minä äsken itselleni toin ilmi, on minun
kunniani saanut pieniä kolauksia. Tosin minä sen kaikkein pahimman,
joka olisi johtunut Matin onnettomasta markkinamatkasta, olen
taitavasti osannut kääntää poispäin, mutta sittenkin olisi minun
tehtävä jotain oikein repäisevää, jotta se entinen asema uudessa
loistossa ja kauneudessa tulisi taas kaikkien eteen ihailtavaksi.

Hetkisen mietiskeltyään hän hymähti ja sanoi:

— Eihän se Pauliina sentään niin tavattoman hullu ole! Kyllä siitä
taitaisi oikealla hoitamisella muodostua hyväkin aviovaimo. Sillä
on kuitenkin sellainen voimallinen halu puuhata ja hommata. Ja kun
järki sittenkin maailmassa on voittanut väkivallan, niinkuin historia
meille selvästi osoittaa, niin eiköhän tässäkin kävisi samoin. Ja jos
minulla Pauliinan tavarat olisi, niin kyllä tiedettäisiin, missä se
mahti ja valta asuu tässä pitäjässä.

Jannen mietteet keskeytyivät. Ulkoa kuului kulkusten kilinää, ja
pihaan ajoi joukko rekiä.

— Mikähän kumma sieltä nyt on tulossa? ajatteli Janne.

Pian hän sai tietää, ketkä hänen luokseen olivat tulossa, sillä
Topias ilmestyi ovelle ja huusi:

— Täällä on Syrjälän ja Peltolan kansaa oikein kasoittain!

Janne ryntäsi ovesta ulos. Pihalla oli Pauliina omalla komealla
tammallaan ajamassa, siellä oli Miina ja Matti, ja toisten takana oli
Eevastiina, Aakusti ja Emma.

Kun oli kätelty ja toivotettu hauskaa jouluaattoa toisilleen, menivät
kaikki tupaan, jossa Hilma sillä aikaa oli sytyttänyt lampun palamaan.

Tuvassa ei vähään aikaan kukaan puhunut mitään. Janne huomasi,
että kaikilla oli jotain tärkeätä mielessään, sillä Eevastiina oli
tavallista punoittavampi ja kaikki katsoivat häneen niin odottavasti.

Janne, joka aina oli suurina hetkinä osannut olla niinkuin olla
tuleekin, ei nytkään säikähtänyt, vaan vetäytyi huoneen perälle,
asettui varmaan asentoon, pani toisen kätensä selän taakse ja toisen
liiviensä nappien väliin ja odotti.

Kun Eevastiina oli kurkkuaan hetkisen ruuvaillut, alkoi hän:

— Nämät toiset ovat käskeneet minua puhumaan jotain kauppiaalle.

Janne liikutti hiukan jalkojaan ja taivutti päätään, mutta ei sanonut
sanaakaan. Eevastiina jatkoi:

— Meillä kaikilla on kauppiaalle pientä kiitollisuuden velkaa ja
olemme senvuoksi tahtoneet tuoda esiin kauppiaalle kiitoksemme.

— Tässä se on! kuiskasi Pauliina ja pisti erään laatikon Eevastiinan
käteen.

— Kyllähän minä olin ajatellut sanoa yhtä ja toista, jatkoi
Eevastiina, mutta mitä minä suotta. Me olemme yhdessä ostaneet
kauppiaalle tämän pienen lahjan. Kyllä se on tullut hyvästä sydämestä.

Eevastiina meni Jannen luo ja ojensi hänelle laatikon, jossa oli
tusina hopealusikoita.

— Minulla on kunnia kiittää! sanoi Janne ja kumarsi ensin hyvin
kohteliaasti.

Sen tehtyään hän suuteli Eevastinaa, joka kauniisti punastui. Sitten
otti Janne Miinan syliinsä, joka käyttäytyi niin vastaanharaavasti,
että Janne selvästi huomasi, kuinka pitkä aika oli siitä kulunut,
kun sellaista hänelle oli tapahtunut. Pauliina oikein kietoi Jannen
kaulaan kätensä ja likisti minkä jaksoi. Kun tämän toimituksen
päätyttyä Janne oli miehiä kätellyt, astui hän keskelle huonetta,
korotti äänensä ja sanoi:

— Tästä taas huomaa yhtä ja toista. Minä jo olin täällä
alakuloisuuteen vaipunut ja mieli harmaana tuumiskelin, että kukaan
ei minusta enää välitä, mutta nyt tuleekin suuri todistus minulle
siitä, että rakas minä olen teille, ja että te ette ainakaan ole
olleet huomaamatta, kuinka paljon hyvää minä aina olen ollut valmis
tekemään teille. Tämän minä olen tahtonut sanoa teille kaikille
yhteisesti, mutta on minulla sinullekin, Pauliina, jotain sanottavaa
erittäin.

— Niin, minähän tuohon lahjaan olen eniten rahaakin pannut, sanoi
Pauliina.

Janne ei ollut sitä kuulevinaan, hän jatkoi:

— Minä olen jo kauan tietänyt, mitkä sinun salaiset ajatuksesi ovat,
kuinka sinä aina olet tahtonut pyrkiä ajatusten ja suurien unelmien
kukkuloille, mutta kuinka sinä sinne kavutessasi olet aina istuallasi
luistanut alas tiedon liukasta kalliota pitkin. Tänään minä olen
miettinyt ja olen ajatellut, millä tavoin minä sinua jalossa
pyrkimyksessäsi saattaisin auttaa. Ja minä olen tänään, pidettyäni
pientä keskustelua oman itseni kanssa, löytänyt selityksen. Minä otan
sinut vaimokseni.

— Herra jestas! parkaisi Pauliina.

Janne loi häneen ankaran katseen, ja Pauliina vaikeni.

— Tämä liitto on oleva pyhä liitto, sellainen, jonka kautta tässä
pitäjässä vielä suurta ja ihmeellistä saadaan aikaan. Minä sanoin:
pyhä liitto!

Pauliina tuli ihan liikutetuksi ja pani kätensä ristiin.

Jannen ääni nousi kimeään korkeuteen, kun hän huusi:

— Pauliina Peltola, sinä olet uskollisesti minua odottanut, ja nyt
on sinulle autuuden päivä koittanut. Tule ja sulje ylkäsi syliisi!

Pauliina riensi Jannen luo ja aikoi kietoa kätensä hänen kaulaansa
ja suudella häntä, mutta Janne veti nopeasti hänen kätensä alas ja
painoi hänen päänsä poveaan vastaan.

— Niin, niin, nyt me olemme toisemme saaneet, sanoi Janne.
Ei puutu tästä ilosta mitään muuta, kuin että kirkkoherra ja
kansakoulunopettaja olisivat tätä näkemässä. Se tekisi heille niin
erinomaisen hyvää.

Janne ojensi kätensä eteenpäin, ja siitä huomasivat toiset, että he
saivat tulla onnittelemaan kihlattua paria.

Hilma ryntäsi kahvitarjotin kädessään sisään, ja niin onnellinen hän
oli hantelsmanninsa puolesta, ettei muistanut olla mustasukkainenkaan
Pauliinalle.

                                                  ⸻

Kun seuraavana aamuna Pauliina ja Janne istuivat kirkonpenkissä
rinnatusten, niin tiesi jo koko pitäjä, että kohta tulee suuret häät,
sillä Janne oli kirkonmäellä ennättänyt ilmoittaa tämän iloisen
uutisen mahdollisimman monelle.