TOINEN LUKU

Aamu oli laskeutunut ryntäilleen maan yli. Kirkkaana loisti kaste
aamun viileänä vuoteena, ja yöksi umpeen menneet kukkaset aukenivat
lämpimiä rintoja vastaan. Taivas levitti aamun yli loistavansinisen
vaippansa, johon puhtaanvalkoiset pilvet olivat kirjailleet outoja
kuosejaan. Ja aamu leikki luonnon kanssa, leikki niinkuin maassa
lepäävä lapsi leikkii korsilla ja kukkasilla. Hellästi hyväili se
kaikkea. Minne tahansa se koskikin, kaikki muuttui kauniiksi ja
kullankarvaiseksi. Vanha torpan seinä loisti aivan kuin uusista
hirsistä laadittuna, oven edessä oleva hiekka kimalteli tuhansissa
pienissä välkkeissä. Joka korren sivu oli hopeaa, joka puun kylki
kultaa. Yksin karjapihassakin sinne katkotut havun oksat muuttuivat
kirkkaankeltaisiksi.

Koko avara luonto oli pyörryttävän ilon vallassa. Linnut unohtivat
ruuanetsintä-matkansa, ne tahtoivat laululla alkaa päivän. Ja niiden
kirkas riemu täytti niin kokonaan kaiken, että vanha Eevastiinakin,
mennessään talon askareihin, hetkiseksi seisahtui kuuntelemaan ja
aivan huomaamattaan pani kätensä ristiin.

Kun Aakusti heräsi ja laskeutui alas navetan parvelta, niin tuntui
miehen rinnassa sellainen tuska kuin olisi pihdeillä pidelty.

Hänen täytyi saada tehdä nyt työtä, huhkia ja rehkiä niin, että
ajatus ei siinä mylläkässä päässyt yhtään tempomaan. Mutta mitä työtä
hän olisi tehnyt? Olihan nyt se aika kesästä, jolloin ei mitään
tärkeätä työtä maamiehellä ole, jolloin hän vain odottaa entisen työn
hedelmiä.

Hän asteli häveten aamun iloisuutta tupaan, päästäksensä sinne
varjoon. Hän oli iloinen siitä, että äiti oli tuvasta poissa. Aakusti
seisoi keskellä permantoa ja katseli, mistä saisi jotain työkseen.
Silmänsä osuivat silloin katossa parrujen päällä oleviin, kuivumaan
pantuihin lautoihin.

Tuollahan oli katajapuutakin! Aakusti otti ne alas. Kovasti olivatkin
jo tulleet kuiviksi. Siinä niitä tunnustellessaan muisti Aakusti,
miksi hän nekin oli sinne asettanut. Niistähän hän oli aikonut
tehdä Emmalle viilipytyn. Voi, voi kuitenkin, nyt sekin pytty jää
tekemättä, vaikka näin hyvät ainekset olisi ihan sitä varten. Mutta
miksi jäisi? Voisihan hän sen tehdä yhtäkaikki. Siinähän olisi
ainakin työ, jota hän kaipasi.

Kun Eevastiina palasi tupaan, oli Aakusti jo täydessä höyläämisen
touhussa.

Äiti vilkaisi poikansa töihin. Eihän talossa ollut mitään puutetta
viilipytyistä, ja olihan tämä aikakin jokseenkin sopimaton niiden
valmistamiseen, talvellahan sellaisia tehdään, mutta kun työ näytti
olevan pojan mielelle huojennukseksi, niin mitä hän sitä sitten olisi
suotta estänyt.

Ja että tämä työ oli todellakin Aakustille rakas, sen huomasi
Eevastiina, kun Aakusti loi katseen häneen. Eilinen vihainen välke
oli poissa, ja silmissä oli entinen lempeä, sininen loisto.

— Veistelköön viilipyttyä, ajatteli Eevastiina, koska se näyttää
häntä rauhoittavan. Ihan varmaan on hänen ja Emman väliin tullut
jotain kommelluksia, mutta mitä siitä, kyllähän sellaiset aina
nuorten välillä tasaantuvat. Lepytellään, niin kyllä tasaantuu.
Lepytellenhän lehmäkin lypsää.

Ja hikipäässä Aakusti tuvassa höyläsi ja veisteli viilipytyn aineksia.

                                                  ⸻

Emma ei ollut kotonaan osannut olla, kun oli täytynyt kertoa Aakustin
jättäneen kaiken, vaan oli mennyt Syrjälän taloon, jonka alainen
hänen kotitorppansa oli. Täällä hän juuri paraillaan oli kaivolla
vettä ammentamassa, ja siinä alakuloisena huokaili oman elämänsä
suurta surkeutta, kun kuuli äänen maantieltä:

— Likka, likka, tules auttamaan!

Emma katsahti maantielle päin. Tuttu oli Emmalle valakka, joka
rattaita veti, ja tuttu rattailla istuva noin kuudenkymmenenvuotias,
punanaamainen mies.

Mutta tunsi tulijakin Emman heti, kun tämä kääntyi häneen päin.

— Kas, Emmahan se on, huudahti ukko. Kyllä minä sitä selkämystää
tunnustelin ja ajattelin, että olisikohan Emma täällä, mutta en ollut
ihan varma siitä. Autahan minua alas rattailta. Nämä pärpänstikkelini
ovat viime aikoina tulleet niin kovin hölliksi, etteivät tahdo
oikealla tavalla heilua.

Emma tuki miestä hänen kiivetessään alas rattailta.

— Minne, herran tähden, Janne-setä nyt on menossa? huusi Emma.

— En minä ole menossa, tulossa minä olen, tulossa ihan kuin
taivaallinen riemu syntiselle, vastasi Janne-sedäksi nimitetty mies.

Hän sieppasi heti Emmaa molemmin käsin korvista kiinni ja suuteli
häntä.

— No, ei ole noin lämmintä suuta taas osunut minun tielleni pitkään
aikaan, sanoi hän.

— Vanha ihminen, olkaahan siinä nyt hiljaa ja siivolla, sanoi Emma,
joka ei kuitenkaan voinut olla nauramatta.

— Pitäisikö minun vielä hiljaakin olla, kun on aivan haudan nurkkien
kohdalla. Ei, vasta sitten, kun olen saanut puupalttoon päälleni,
minä aijon olla alallani.

Hän tarttui hevosen suitsiin ja toi ajoneuvot portista sisään.

Janne Nakkila, eli, kuten häntä tavallisesti nimitettiin, Janne-setä,
oli keskiruumiin kohdalta jokseenkin lihava. Vatsa nousi kauniina
töyrynä eteenpäin, mutta jalat letkottivat hervottomina niiden
alapuolella. Naama oli punakka, silmät suuret ja hiukan ulkonevat,
tukka oli päälaelta hyvin harventunut. Hän oli ollut maakauppiaana,
oli vaurastunut ja eräänä päivänä myynyt liikkeensä hyvillä ehdoilla
toiselle. Nyt hän eli koroillaan ja vietti aikaansa kulkemalla
sukulaisesta sukulaiseen.

— Onko talon väki kotona? Missä Matti ja Miina ovat?

— Eivät ole kotona tällä haavaa, vastasi Emma. Isäntä läksi
naapuriin heti, kun emäntä ajoi kirkonkylään.

— Henkäisyn hetki Matille, arvaahan sen!

Kun hevonen oli saatu valjaista pois ja rattaat kuljetettu tallin
viereen, niin Janne istahti varjoon keinulaudalle talon seinäviereen
ja kuivaili otsaansa.

Emma vei vesisangon tupaan ja palasi sitten Jannen viereen istumaan.

— Mitäs sedälle on kuulunut?

— Minulle kuuluu aina hyvää kuumalla ilmalla. Silloin ei pääse tuo
kirottu luuvalo ruumistani kopristamaan ja suoniani ruuvaamaan.

— Yhäkö se vaan on olemassa?

— Ennen se oli paikallinen, nyt se on yleinen, muuta erotusta siinä
ei ole. Ensin se oli selässä, sitten niskassa, sitten käsivarsissa
ja sitten jaloissa. Ja kun se näin oli muokannut itselleen koko
minun syntisen ruumiini aivan pehmeäksi, oli kaivanut ihan kuin
sika kärsällään itselleen multaan kuopan, niin laskeutui se oikein
makaamaan minun ruumiiseeni. Ja kun nyt vain hiukankaan tuntee vetoa,
niin silloin sitä jymy on minun ruumiissani. Päähän ja järkeen ei se
sentään ulotu. Mutta sinä, mitenkäs maailma sinua kieputtaa? Joko
rakkaus on sydäntä kiristänyt?

Emman herkkä mieli retkahti heti alas tämän kuullessaan, ja hän alkoi
itkeä pillittää.

— Aijai, sanoi Janne. Ettei vain olisi jotain sekamelskaa tullut.
Kerrohan minulle kaikki.

— Ei se kertomisesta parane.

— Kaikki kertomisesta paranee. Ei ole sellaista asiaa, jota ei
puhumalla voisi selittää, sillä sanan voima se kaiken tyyrää. Kyllä
minä sen tiedän. Onko se kuka?

— Se on se Lahdenperän Aakusti.

— Kuka se sellainen on? Olenko minä sitä miestä koskaan nähnyt?

— Kyllä te olette nähnyt.

— Minäkö?

— Aivan varmasti.

— Missä?

— Se on se sama mies, joka viime kesänä antoi teille korvapuustin,
kun tulitte minua suutelemaan.

— Se on hävytön mies, kyllä minä hänet nyt muistan. Se tahtoo
sanoa, hän oli hävytön mies, mutta voi nyt olla hyvinkin siivo.
Että hän minua silloin löi, oli jonkinmoista villitystä. Kyllä
minä tiedän, että nuoret miehet ovat nykyään sellaisia. Ne eivät
tahdo antaa vanhojen miesten tulla ollenkaan nuorten tyttöjen tykö.
Toista se oli minun kultaisessa nuoruudessani, silloin väistyttiin
aina, kun vanhempi mies tuli joukkoon. No, se sellainen tulee
paljosta sanomalehtien lukemisesta. Ne panevat kapinanhengen miehen
sisälmyksiä kiertämään. Vai se mies se nyt on. Kyllä muistan. Se on
hyvin tuiman näköinen ja sillä on aivan pystyssä seisova harjastukka,
eikä turpajouhia sillä ole laisinkaan naamassa. No, eikö hän huoli
sinusta?

— Kyllä se siltä ensin näytti, että hän huolisi.

— Mutta mikä sitten tuli?

— Kun me eilen menimme pappilaan ottamaan kuulutuskirjaa, niin läksi
hän kesken pois.

— Ihan noin vaan yhtäkkiä, sanoi Janne ja löi kätensä yhteen.

— Ihan äkkiä.

— Kyllä silloin on röyhkeys suuri, kun pappilasta kehtaa lähteä.
Sinullahan on siis kaikki mullin mallin ja elämä edestakaisin. Ja
mistä syystä hän läksi?

Emma kertoi koko jutun juurta jaksaen Jannelle. Kun se oli loppunut,
katseli Janne vähän aikaa pää kallellaan Emmaan ja sanoi:

— Olenhan minä aina sitä sanonut, että tappelua se rakkaus on.
Tämän seikan me havaitsemme luonnossakin tapahtuvaksi, kuten
esimerkiksi kissoissa. Mutta jota kovempi kamppaus, sitä lujempi
rakkaus, sen minä tiedän. Tämä on nyt niitä asioita, joissa minä olen
aivan kotonani. Siihen aikaan kun minulla vielä oli kauppapuoti,
tulivat pojat ostamaan minulta sormuksia tytöilleen. Toisinaan
tapahtui, että poika tulikin tuomaan sormustaan takaisin, jolloin
minä otin asiasta kiinni. Ja sen minä sanon, että ei kertaakaan
niinä kolmenakymmenenäviitenä vuotena, joina minä olin kauppiaana,
ole tapahtunut sellaista, että tuollainen sormus ei sitten olisi
kelvannut, kun minä otin asian hoteisiini.

— Voi, voi, jos te ottaisitte tämänkin asian hoteisiinne, sanoi Emma.

— Tietysti minä sen otan. Ja sen minä sanon, että kyllä minä sen
miehen tänne vielä kuljetan, jollei muuten niin korvista.

— Ei, ei, ei hänelle saa olla kova. Hän on sellainen, että hän
suuttuu niin kovasti pian ja nostaa silloin tavattoman melun. Häntä
pitää koreasti puhutella.

— Tiedä, että en minä ole kellarista kotoisin. Kun minä hänelle
selitän, mitä rakkaus oikeastaan on, niin sitten on ihme ja kumma,
ellei hän juokse sinun luoksesi, vakuutti Janne.

— Niin, kun te sen hänelle selittäisitte. Hän uskoo, että rakkaus on
sellaista, miksi hän sen näkee, tuollaista äkeätä. Mutta onhan sitä
muutakin kuin hänenlaatuistaan rakkautta.

— On, on, rakkautta on niin montaa sorttia, että ei siitä
järjestystä tiedä muu kuin se, joka on tottunut hoitamaan
sekatavarakauppaa. Missä se villitty mies nyt on?

— Hän meni kotiaan. Missä hän muuallakaan olisi.

— Onko sinne pitkäkin matka?

— Maantietä myöten on hyvinkin pitkä ja tie sinne on kovin huonoa.
Mutta kun menee oikotietä, niin on ykskaks siellä.

— Rakastavaisia ja kuolevaisia on heti autettava, se on ollut minun
elämänohjeeni. Minä menen heti paikalla.

— Mutta jaksatteko, kun juuri vastikään tulitte?

— Ei se tee mitään. Ei tällaisessa asiassa sitä saa ajatella.
Muista, mitä laupias samarialainen teki. Tule viemään minua tuolle
oikotielle, niin minä menen suoraa päätä. Ja ellei hän vielä tänä
iltana konttaa sinun edessäsi ja koreasti rukoile anteeksi, niin minä
en ole minä. Sillä katsohan, tyttöseni, kyllä minä tiedän, mitä minä
maailmassa saan aikaan.

                                                  ⸻

Kun Janne oli päässyt metsäpolulle ja asteli Aakustin mökkiä kohden,
niin hän tiellä puheli itsekseen:

— Nyt sitä maailma taas saa nähdä, mitä sanan voima saa aikaan. Sana
ja sen voima, se on sentään se keskusta, se napa, jonka ympärillä
me kiepumme. Mitä olisikaan maailma, ellei meillä sanaa olisi?
Minä kysyn itseltäni vielä kerran, mitä olisi maailma? Ja minä
vastaan: erämaa se olisi, jossa me kulkisimme ympäri ja mölisisimme
toisillemme. Siinä me sitten tappaisimme toisiamme ihan kuin ajan
kuluksi, ilman että kuoleva tietäisikään, mistä syystä hän on
henkensä menettänyt. Toista se on, kun sanalla ensin kaikki tuodaan
ilmi. Kuinka ankarasti minä olenkaan toivonut sitä hetkeä, jolloin
saisin olla oikeassa taistelussa ja sanan kautta saisin hankkia
itselleni voiton. Minä olen usein ajatellut sitä suurta Rooman
miestä, jonka nimeä minä en tällä haavaa muista, mutta
joka oli kuuluisa tavattomasta puhumisestaan. Niin, häntä minä olen
ajatellut ja olen mielessäni istunut Rooman senaatissa ja ajanut
asioita, en mitään tavallisia tappelu- ja käräjäasioita, vaan suuria
valtakunnan asioita, joista miljoonien kohtalo riippuu aivan kuin
hämähäkki riippuu ruumiinsa perästä tulevasta hienosta langasta.
Silloin minä olen puhellut itsekseni, ja kun väittelyn kuumuudessa
sitten vihdoin olen huomannut voiton tulevan minun puolelleni,
niin olen minä tuntenut, miten rintani on onnesta ja suloisesta
väristyksestä pullistunut. Silloin minä olen ollut rikas. Niin,
rikas minä olen ollut. Sellaista se sana ja sanan käyttäminen tekee.
Enhän minä ole oikealla paikallani, kun kaiken elämäni ja sen suuren
lahjan, joka minulle on annettu, olen kätkenyt tänne syrjäiseen
Hämeeseen. Mutta mitä siitä, täällä minä olen kuitenkin se, joka
kaiken määrää! Ja minä muistan taas erästä roomalaista herraa, jonka
nimeä minä nyt en muista, joka sanoisi minun sijassani: Mieluimmin
ensimäinen vaikka Kuhmalahdella kuin toinen Tampereella!

Jannen astunta tuli reippaammaksi, kun hän ajatteli sitä suurta
voimaa, joka hänelle oli annettu puheen ihmeellisen lahjan kautta.

Hiljainen oli keskipäivän paahteessa metsä, siellä täällä puiden
varjoisessa siimeksessä kimalteli lehti, johon auringon säde osui.

Jannen mieli pehmeni, hän seisahtui, katseli ympärilleen ja sanoi:

— Hulluja ne ovat, jotka täältä lähtevät pois ja asettuvat
kaupunkiin. Ei heillä siellä ole edessään sitä, mikä minun silmieni
edessä nytkin koreilee. Niin, korea on luonto, korea kuin morsian,
joka ylkäänsä odottaa ja silmä kirkasna katselee häneen ja onnen
kyynel heruu poskelle, josta sitä ei häveten pyyhkäistä pois. Tässä
pitäisi oikein seisahtua ja kukkanen kädessä ja pää paljaana veisata
suvivirttä. Tai miksi en päästäisi runosuontani auki ja tekisi itse
viisua metsästä ja sen suloisuudesta? Mutta eihän minulla nyt ole
aikaa sellaiseen, sillä rakkaus ajaa minua eteenpäin.

Näin mietiskellen ja tuumaillen Janne saapui torpalle. Hän riensi
heti sisään. Kun hän näki Aakustin kovassa touhussa höyläpenkin
luona, niin hän ajatteli:

— Kova sisu sillä miehellä on, kun sellaisten hirmutekojensa jälkeen
tekee työtä eikä istu mieli monenkarvaisena loukossa ihmettelemässä
omaa huonouttaan. Mutta toista tästä tulee, ihan toista, sen minä
vannon, kun minä hänelle näytän, millainen jumalan mieliharmi hän on.

Janne astui lähemmäksi.

— Päivää! tiuskaisi hän.

— Jumal’ antakoon! vastasi Aakusti.

— Minä tulen tänne tämän nuoren miehen luo Emman asiassa, sanoi
Janne painokkaasti ja seisoi sääret hajallaan ja kädet kupeellaan
Aakustin edessä.

Aakusti sävähti tulipunaiseksi.

— Herranen aika kuitenkin, ajatteli hän. Onkohan Emmalle tapahtunut
jotain pahaa, kun noin vartavasten tullaan minun luokseni. Ettei vain
ole hypännyt veteen, sillä kun on niin hellä mieli ja pehmeä sydän.

Hän tunsi itsensä perin avuttomaksi luodessaan katseen Janneen.

Mutta Janne huomasi miehen aran muodon ja silloin hän paukautti
hänelle vasten naamaa:

— Tiedätkö sinä, mitä olet tehnyt? Sinä olet sen tytön kanssa
menetellyt aivan niin kuin sinulla ei olisi hajuakaan kunniasta ja
muusta hyvästä tässä maailmassa, vaan olisit ihan kirkkaasti omien
halujesi ja kiukkuisen sisusi orja. Tiedätkö, missä tilassa Emma nyt
on? Oletko sitä edes ajatellutkaan? Hän on ihan kuin päällepoljettu
ahven! Niin tämä tapaus on häneen koskenut!

Aakustin mieleen nousi lämmin laine. Emma eli, vähät silloin kaikesta
muusta! Vähät siitäkin, vaikka hän olisi ihan kuin poljettu ahven,
kyllä hän, Aakusti, taas tekee kaikki hyväksi. Hän kääntyi entistään
suuremmalla innolla työhön.

Janne oli odottanut aivan toista, oli luullut miehen lyykistyvän
kokoon, jolloin hän sitten sanan suloisella voiteella saa
parantaa kaiken, vakuuttaa, että kyllä tyttölapsi aina parantuu
sydämensurusta, kun poika lähelle tulee. Mutta nyt tuo mies olikin
tarttunut työhönsä aivan kuin hänellä ei olisi mitään tekemistä koko
asian kanssa.

— Minä huomaan ja kauhukseni sen havaitsen, että sinulla ei
ole harmaata aavistustakaan siitä, mitä rakkaus on ja mihin se
velvoittaa, sanoi Janne, joka huomasi sanan pyhän viljelemisen hetken
tulleen.

— Onhan tuota aavistettu ja onhan tuota tiedetty, vastasi Aakusti.

Jannen sielu oikein pihahti.

— Aavistettu! sanot sinä. Kyllä minä tiedän, millaista teidän
nuorten miesten rakkaus on nykymaailman aikaan. Kiliseviä kulkusia
te olette, ette yhtään mitään muuta! Mutta minä sanon sinulle, mitä
rakkaus on. Kun minä tänään ajoin maantiellä ja seisautin valakkani
juomaan, niin kuulin miten sammakot rapakossa kurnuttivat. Siinä
oli rakkautta! Siellä ne rapakossa laulelivat toisilleen niin
hellästi, että minun mieleni aivan suli ja minä ajattelin, kuinka
rikas luontokappalekin on. Laulaa sillä tavoin kullalleen. Eivät
ne loiki pitkin maailmaa, vaan yhdessä rapakossa ne pysyvät ja
siellä on heillä kaunis kotinsa ja piskuinen perheensä, ja rakas on
sammakollekin oma paksupäänsä. Semmoista voi sanoa rakkaudeksi. Mutta
sinä, mitä sinä tunnet ja ajattelet? Houkuttelet ensin tytön puoleesi
ja sitten jätät. Onko se miehen tekoa, se sellainen?

Aakustilla oli aina suuri kunnioitus vanhempia ihmisiä kohtaan, ja
vaikka hän tätä miestä kerran olikin kiukuissaan korvalle lyönyt,
niin ei hän nyt tahtonut sanoa mitään. Ei tohtinut eikä tahtonutkaan.
Mitä siitä, jos toinen hänet haukkuikin aivan pehmoiseksi, kun hän,
Aakusti, kuitenkin Emmaansa niin paljon rakasti. Eivät ne sammakot
siinä asiassa hänelle vertoja vetäneet, sen hän tiesi.

Janne yltyi omista sanoistaan ja jatkoi:

— Jos sinä olisit ajatellut oikealla tavalla, niin olisit lukenut
ulkoa korkean veisun ja Emmaasi katsellessasi muistellut, mitä sana
sanoo morsiamen kauneudesta, etkä sinä silloin olisi pappilassa
kääntänyt hänelle selkääsi. Nyt minä olen tullut sinulta kysymään,
aijotko sinä tämän asian korjata vai aijotko jättää sen tällä tavoin
rempalleen roikkumaan? Minä kysyn sinulta vanhempana miehenä, aijotko
sinä vai etkö aijo?

Aakustin teki mieli vakuuttaa, että kyllä hän oli valmis vaikka joka
päivä lukemaan korkeata veisua, jollei muu asioita saattaisi taas
hyviksi, ja sinä aikana ajattelemaan Emmaa. Mutta kun se asia oli
itsestään selvä, niin mitä hän sitä meni sanomaan tuolle vanhalle
miehelle? Olihan hänen rakkautensa hänen ja Emman asia. Minkätähden
koko maailma sillä tavoin siihen sekaantui ja tahtoi tietää kaikki.
Oliko hän koskaan kysynyt, millä kannalla muiden rakkaus oli? Sitä
ei hän ollut tehnyt. Ei hän muutenkaan ollut koskaan ottanut selkoa
muitten asioista, mitä sitten rakkaudesta. Kun Janne ei saanut
mitään vastausta, niin hän käsitti Aakustin vaitiolon suureksi
uppiniskaisuudeksi ja päästi äänensä oikein valloilleen, antoi sille
veisaavan nuotin ja alkoi pauhata:

— Minä sanon sinulle, nuori mies, että sinä kerran vielä joudut
siihen paikkaan, jossa ei lunta eikä jäätä ole, vaan iankaikkinen
korvennus ja tuliset hiilet. Siellä sinä tulet huomaamaan, mitä
tälläkin haavaa olet tehnyt ja aikaan saanut. Muista, että rakkaus on
kaunis ja kukoistava kuin perunamaa. Sitäkin on hoidettava ja aina
silmällä pidettävä, jotta mukulat hyvin kasvaisivat. Sinä olet sen
huonosti lannoittanut ja kylvänyt mätää siementä, ja nyt siinä kasvaa
rikkaruohoja, nokkosia ja saviheiniä. Kytke pois, sanon minä, kytke
pois kaikki rikkaruoho sinun rakkautesi perunamaasta! Tiedätkö sinä,
mitä Emma oikeastaan on? Tiedätkö, sinä vaivainen syntinen? Onko
sinulla niin paljon miehen aivoitusta, että tiedät, mitä sellainen
tyttö on?

Aakusti tiesi sen varsin hyvin. Kuinka sanomattoman rakas olikaan
Emma hänelle tänä hetkenä. Ei hän niin rakas ollut ollut sinäkään
hetkenä, kun hän riihen takana tytön syliinsä sulki. Jos Emma olisi
ollut tässä, niin olisi hän ottanut tytön käsivarsilleen ja pitänyt
häntä siinä silmiensä edessä ilonaan ja sydämensä virkistyksenä. Hän
huokasi syvään ja alkoi liittää viilipunkan sivuja toisiinsa.

— Sinä huokaat! sanoi Janne. Sinä huokaat! Kyllä minä ymmärrän,
miksi sinä huokaat. Pahaa sisuasi sinä huokaat. Mutta muista, mitä
Paavali sanoo rakkaudesta. Ja hän oli vanhapoika niinkuin minäkin
olen. Minä julistan sinulle nyt niinkuin Paavalikin julisti, että
ellei sinulla rakkautta ole, niin olet sinä kilisevä kulkunen ja
helisevä vaski. Eevastiina oli pihalle asti kuullut Jannen äänen ja
riensi tupaan.

— Herra jestas kuitenkin, mitä on tapahtunut? sanoi hän.

— Hyvää päivää ensin, sanoi Janne, joka aina tahtoi noudattaa
soveliasta käytöstä naista kohtaan. Minä olen tullut tänne
saarnaamaan pojallenne rakkauden velvollisuuksista, sillä hän on ne
unohtanut.

— Mitä sinä, Aakusti, oletkaan oikeastaan tehnyt? kysyi Eevastiina
hätääntyneenä. Ethän vain ole tyttöä vienyt häpeään?

— Enhän minä ole mitään tehnyt, sanoi Aakusti, jota tämä kaikki
tavattomasti hävetti.

Hän laski kätensä työhön kiinni ja tuumi:

— Olisinpa Emman tykönä, niin kyllä me tämän asian järjestäisimme,
eikä siihen tarvittaisi toisten apua.

— Minä selitän, mitä hän on tehnyt, sanoi Janne juhlallisesti. Hän
on Emman jättänyt pappilassa aivan keskeneräiseksi.

— Millä tavoin keskeneräiseksi? kysyi Eevastiina.

— Hän meni ottamaan kuulutusta ja karkasikin kesken pois.

— Ei meidän Aakusti sellaista syyttä suotta tee, vakuutti
Eevastiina. Kyllä siinä on ollut jokin seikka ja perustus.

— Ei mitään perustusta, sanon minä, huusi Janne, ei mitään muuta
perustusta kuin hänen oma paha sisunsa ja pirullinen itsepäisyytensä.

Eevastiina pudisti päätään ja istahti alakuloisena penkille.

Aakusti huomasi sen ja hänen tuli kovin surku äitiään, jota tällä
tavoin aivan tarpeettomasti kiusattiin.

— Olisipa tuo roippamaha poissa, niin kyllä minä äidille
selittäisin, ajatteli hän.

— Onhan Emma niin hyvä tyttö, sanoi Eevastiina.

— Eivät taivaalliset neitsyet eivätkä pappilan neidot voi olla sen
parempia, vakuutti Janne.

Eevastiina nousi ja astui tuvan permannon poikki Aakustin luo. Hän
veti matalan rahin esiin, istahti sille ja alkoi puhella hiljaa ja
lempeällä äänellä.

— Minä en tiedä, mitä on tapahtunut, sanoi hän. Mutta olkoon
tapahtunut mitä tahansa, niin mene ja sovita kaikki.

Aakusti tunsi, miten paksu pala nousi kurkkuun ja itku tuppasi
silmien kulmaan. Mutta hän painoi päänsä syvemmälle työhönsä ja oli
vaiti.

Eevastiina jatkoi:

— Sinä et tiedä, mitä nainen miehelle on. Kuinka sinä sen tietäisit,
sillä olethan vasta äsken pojasta mieheksi varttunut. Minä kerron
sinulle isästäsi, jota et muistakaan, sillä olithan pieni poika, kun
minä sain viedä hänet hautuumaalle. Emme me kaksi paljoa puhelleet
siitä, mitä me toisistamme ajattelimme, mutta emmehän me sitä
tarvinneetkaan. Tietäähän sellaisen ihminen sanoittakin. Hän oli niin
omatahtoinen ja luja mies, että ei olisi luullut kenelläkään olevan
valtaa hänen ylitseen. Niin minäkin ensi alussa luulin, mutta pian
huomasin, kuinka paljon minä sain hänessä aikaan. Jos minä oikein
lujasti uskoin, että hän saisi aikaan jotain, niin hän teki sen.
Monasti minä leikillä sanoin: kai sinä tuon alan saat kuokituksi
iltaan. Leikillä minä sen sanoin, jotta hän pysyisi työssä hyvällä
tuulella. Mutta sellainen hän oli, että kun minä jotain oikein
varmasti uskoin, niin hän sai aivan kuin kymmenen miehen voiman, ja
hän meni ja teki, mitä tahdoin. Hän oli vahva ja omatahtoinen mies,
mutta hän tarvitsi toisen uskoa, jotta hänen voimansa kestäisi.
Toisinaan minun uskoni hiukan horjui. Se oli alussa, jolloin en vielä
häntä hyvästi tuntenut. Mutta silloin minä kauhistuin, kun näin,
miten hän väsähti. Silloin hän saattoi katsoa niin kummallisesti
minua silmiin ja aivan kuin rukoilla: etkö sinä enää uskokaan?
Kerran, kun menin päivätöitä tekemään taloon ja hän jäi kyntämään,
sanoi hän: eiköhän tämä ole silloin valmis, kun tulet kotia. Minä
sanoin: sehän on mahdotonta! Minä menin, mutta talossa sitten tulin
levottomaksi, juoksin äkkiä kesken työn pois ja saavuin kotia. Mies
seisoi aidan nojassa ja hevonen söi ruohoa pellonpielestä. Minä en
sanonut mitään, menin vain hänen luokseen ja pitelin hänen kädestään
kiinni. Hän puristi sitä lujasti. Hän oli ymmärtänyt, minkätähden
minä olin tullut. Kepeällä mielellä palasin taloon työhön. Illalla
tulin kotia, ja koko pelto oli kynnetty. Sinä iltana minä olin
onnellinen, ja onnellinen oli hänkin. Ja sinä iltana minä toivoin
itselleni poikaa, joka olisi isänsä kaltainen. Ja sitten minä sain
sinut.

Aakustin kädet vapisivat liittäessään vannetta yhteen.

— Samanlainen kuin hän olet sinäkin, minä tiedän sen, jatkoi
Eevastiina. Emma olisi ollut sinulle tuollainen nainen kuin minä olen
ollut isällesi Hän otti sinut, vaikka hän olisi kauniilla muodollaan
saanut monta talonomistajaakin. Hän tiesi, että te kaksi olette
yhteen määrätyt. Hän sanoi sen sinulle. Ja nyt sinä menet ja heität
sellaisen tytön pois!

Aakusti ei enää jaksanut. Hänessä heräsi pelko, että Emma voitaisiin
viedä häneltä pois. Hän sieppasi viilipytyn kainaloonsa ja riensi
ulos ovesta.

Niin odottamaton oli hänen lähtönsä, että sekä Eevastiina että Janne
olivat hetkisen aivan sanattomia.

— Nyt se meni! sanoi Janne viimein. Ja meni sanomatta sanaakaan! Te
puhuitte niin kauniisti kuin enkelit puhuvat viimeisellä tuomiolla
kilvoituksen kestäneille, sen minä, joka olen paljon lukenut,
uskallan vakuuttaa. Ei paljon puutu, etten sano teidän puhuvan
paremmin kuin mitä minä puhun. Jos teillä olisi minun tietoni, niin
mitähän...

— Mutta minne hän meni? sanoi Eevastiina levottomana.

— Tietysti Emman luo. Minne muualle hän olisi mennyt.

Janne nauroi, mutta äkkiä hänen naurunsa taukosi.

— Minä tiedän omasta korvakokemuksesta, millainen väkivaltainen mies
tuo Aakusti on. Nyt se varmasti menee ja panee toimeen pahaa.

— Ei minun Aakustini sellaista tee, vakuutti Eevastiina.

— Te ette tunne miestä, sillä te olette nainen. Mies on aika-ajoin
rakkaudessa aivan kuin riivattu. Minä kauhistun, kun ajattelen, mitä
tuo mies voi saada aikaan. Minun täytyy päästä jälestä.

— Hän juoksee metsätietä, vastasi Eevastiina, joka oli mennyt tuvan
ikkunaan katsomaan. Te ette saa häntä kiinni. Mutta tuolla tulee
maantietä joku ajaen. Pyytäkää päästä kärryille, niin ehditte ajoissa
perille.

Janne riensi tuvasta ulos ja huusi maantiellä ajavaa seisahtumaan.
Pian hän oli kavunnut rattaille, ja nyt lähdettiin täyttä kyytiä
ajamaan pölyisellä maantiellä.

Eevastiina seisoi hetkisen paikallaan pidellen sydänalaansa. Hän
kumartui vaistomaisesti poikansa työkalujen puoleen ja alkoi siivota
huonetta. Siinä hänen käsiinsä osui pieni liiste, johon oli jotain
kaiverrettu. Eevastiina luki, mitä siihen oli puukolla kirjoitettu:

— ”Emmalle. Rakkaudessa.”

Eevastiina hymyili, silitteli laudanpalasta ja sanoi itsekseen:

— Arvasinhan minä, että viilipytyn teko häntä rauhoitti. Nyt se oli
valmis. Sitä varten hänellä oli sellainen kiire.

Hän siivosi tuvan, lakaisi lastut yhteen. Sen tehtyään hän otti
poikansa tupaan jääneen puukon ja meni lehtoon. Kohta kuului sieltä
risahdus, joka syntyy nuoren puun taittuessa. Ei kestänyt kauaakaan,
kun hän palasi vetäen jälessään kahta kaunista nuorta koivua, jotka
hän asetti torpan oven pieliin.

— Kyllä se poika tänä iltana antaa niiden siinä olla, siitä minä
olen aivan varma, sanoi hän aivan ääneen.