SISÄLLYS:

Taiteen tähden.
Kaksi karkulaista.
Orjantappura tien ohessa.
Mustalaisleiri.
Näytelmä.
Karvaista pippuria ilon maljaan. Kemheikin rahat.
Kiveliöissä.
Erakkomajalla.
Karkulaisten jäljillä.
Ensi kerran ulkomailla.
Jällivaarassa.
Työssä maan alla.
Juhannusviikon tapahtumat.
Kohtalokas tunturimatka.
Valtamerien taakse.
Mikon paluu.
Tunturien yli.
Luvatonta ”peuranmetsästystä.”
Oikeata Norjan luontoa.
Lontoossa.
Lähtö. Sam Umbon kertomus.
Tropiikin ”löylyssä.”
Surullinen tulokatselmus.
Häiriintynyt juhla.
Taavi Tossavainen isännöitsijänä ja näyttelijänä.

TAITEEN TÄHDEN.

Kaikki Karikylän lyseon pojat, vieläpä muutamat opettajatkin olivat
varmoja siitä, että kuudesluokkalaisella Taavi Tossavaisella oli
ilmeisiä näyttelijätaipumuksia; eikä ”Huuhkaja” — kuten pojat häntä
nimittivät — pannut kynttiläänsä vakan alle, vaan antoi taiteensa
”loistaa.” Milloin vain koulun juhlissa näyteltiin, olihan aina
mukana ja saavutti tavallisesti hyvän menestyksen. Kerrankin erään
koululaisnäytelmän jälkeen pormestarin rouva, joka siihen aikaan oli
kaupungin ”makutuomarina” ja taiteenarvostelijana, tuli häntä kädestä
kiittämään:

— Sinusta, Taavi, tulee näyttelijä. Kunhan vain harjoittelet enemmän
lausumista ja äänivarojen käyttöä, kunhan saat enemmän vivahduksia
ilmeisiisi ja enemmän varmuutta liikkeisiisi, niin hyvä tulee.

Entäpä tyttökoululaiset! Joka kerta kun Taavi esiintyi
opettajain luvalla heidän juhlissaan, sai hän osakseen valtavat
suosionosoitukset.

Tämmöiset, arvovaltaiselta taholta annetut tunnustukset
kannustivat hänen harrastuksiaan. Ja hän harjoitteli ahkerasti
näytelmiä — liiankin ahkerasti, koska yhdeksiköt hänen viime
lukukausitodistuksessaan olivat keikahdelleet kuutosiksi ja viitosten
takasarvet olivat kääntyneet eteenpäin.

Niin, Taavi tahtoi jo koulupoikana raivata pois pahimmat risut
taiteilijan orjantappuraiselta tieltä. Ja merkiksi siitä, että hän
oli päättänyt elämänsä pyhittää taiteelle, hän kasvatti itselleen
pitkän tukan, joka otsalla valtavina kiemuroina kaartui kahtaalle
muistuttaen huuhkajan korvuksia. Nämä sekä leveä otsa, suuret
silmät, kaareva nenä ja melkein kolmiomaiset kasvot antoivat
hänen ulkomuodolleen hiukan koomillisen vivahduksen, jota hän ei
pyrkinytkään vähentämään.

Mutta kukaan hänen tovereistaan ei voinut sanoa, johtuiko
”Huuhkaja”-nimitys hänen ulkomuodostaan,ja oliko se alkujaan annettu
ivanimeksi vai lempinimeksi. Myöhemmin se ainakin oli pikemmin
lempinimi. — Poikain kesken voi näet sama liikanimi olla kumpi
hyvänsä, riippuen äänen sävystä, millä se lausutaan.

Taavi Tossavainen ei tosin ollut pahimpia koulun hyvän järjestyksen
häiritsijöitä, mutta hän ei ollut myöskään vakavimpia oppilaita.
Opettajat lienevät lukeneet hänetkin ”vekkuliainekseen”, jota on aina
jonkin verran joka luokalla. Kun niikseen sattui, nauratti hän poikia
ennen opettajain tuloa pienillä kujeillaan ja ilmeillään; silti hän
ei kuulunut pahimpiin irvinaamoihin. Toisinaan hän joutui tekemisiin
järjestystä valvovien opettajien kanssa. Mutta sitä hän varoi, ettei
enää tullut epämieluisiin tekemisiin historian lehtorin Johannes Markkalan
eli ”Maran” kanssa.

Patukka eli ”klopo” oli sen ajan koulukasvatuksessa tärkeä tekijä,
varsinkin alaluokilla. Sen käytössä oli ”Mara” mestari. Ahkerasti
tanssitti hän sitä alaluokkalaisten kämmenlihaksilla juurruttaakseen
poikiin kuuliaisuuden, ahkeruuden ja nöyryyden hyviä avuja.
Sitä, samoinkuin sen käyttäjää kohtaan tunsi Taavikin kammoa.
”Mara” oli usein sillä hänen lihaksiinsakin ”kirjoittanut” koulun
järkähtämätöntä lakia. Mutta yläluokilla ei klopoa enää annettu ei
Taaville enempää kuin muillekaan; eikä sitä monesti tarvittukaan.
Epäjärjestyksen alkaessa riitti tuima silmäys, joka tavallisesti
hypnotisoi pojat istumaan paikallaan kuin takin helmoista tuoliin
naulattuina, ja ahkeruutta Mara lisäsi muuttamalla ”silmälasit”
kuutosiksi ja viitoset tuolin kuviksi.

Mutta kerran, kerran puhkesi vielä kuudennellakin luokalla rajuilma
historian tunnilla Taavin näytelmäharrastusten takia — silloin, kun
”Huuhkajalta” kynittiin pois paholaisen naamari. Taavin luokkatoverit
kertoivat siitä seuraavaan tapaan:

Oli kevätkertausten aika. Kuudennella luokalla oli pitkä
historian läksy, ja sentähden pojat toisen aamutunnin alussa
odottivat opettajaa hiukan jännittyneinä. Toiset vielä selailivat
oppikirjan lehtiä, kun ovi äkkiä avautui ja luokkaan astui sangen
mielenkiintoinen olio, itse paholainen, yllään punainen viitta ja
sivullaan kiiltävä miekka. Mustanruskea iho, pienet silmät, käyrä
nenä, pujoparta ja mustasta otsatukasta esiintyöntyvät sarven nykyrät
antoivat sille peloittavan muodon.

Pojat katselivat ensin hämmästyksestä mykkinä, takimmaiset nousivat
tuoleille paremmin nähdäkseen, mutta huomattuaan ilveen räjähtivät
nauramaan tietämättä kuitenkaan, kuka oli naamarin takana.

”Paholainen” astui mahtavana opettajapöytää kohti ja lausui seuraavat
Mefistofeleen sanat Goethen Faustista:

”Pois lähtään, — oitis vaikka!
ja jätetään tää piinapaikka.
Voi, näitä ahtahia olomaitas!
Vain itseäs kiusaat ja oppilaitas.
Se toimena olkoon naapuris, Paksupään!
Tuo tyhjäin olkien puinti heitä houkoille!
Et parhaita tietojas sittenkään
sa lausua tohdi poikajoukoille.”

Lausunnan ehtiessä lopulleen vallitsi luokassa syvä hiljaisuus, jota
oudoksuen ”paholainen” katsoi taakseen. Samassa lause keskeytyi. Voi
kauheata! Lehtori Markkala seisoi hänen takanaan hirmuisen näköisenä.
”Paholainen” oli ensin lentää säikähdyksestä selälleen ja syöksyi
sitten ovea kohti, mutta ovi ei liikahtanut.

— Mitä peliä tämä on? jylisee lehtori. — Tahdotteko tehdä
rauhallisesta luokasta naamiaissalongin?

Samassa hän kipinöivin silmin ja tukka pystyssä karkaa ovea kohti
iskien jykevän kouransa onnettoman ”paholaisen” niskaan ja pyöräyttää
hänet ympäri. Ärhennellessään hän muistuttaa raivoavaa leijonaa, joka
on juuri iskenyt kyntensä lampaan niskaan. Armotta hän kouraisee
uhriltaan paholaisen naamion ja heittää sen loukkoon, samoin
serttinkikankaasta tehdyn punaisen mekon, joka riisuttaessa repeilee
pahasti; ja näiden varustusten alta tulee esille saman luokan oppilas.

— Sehän on ”Huuhkaja”, huutavat pojat. Mistä olet saanut paholaisen
höyhenet?

— Taavi Tossavainen, mölähtää lehtori ihmettelevin äänensävyin. —
Kuinka sinä voit tätä tehdä? Tämä on ensimmäinen tapaus koko koulun
historiassa, että joku oppilas naamioituna tulee tuntia häiritsemään
— ja minun tuntiani! Paholainenko sinua riivaa, se sama, jota
apinoit! Sinä olet kuin korvaton aasi, luokan painajainen, joka aina
haraat vastaan kuin pässi, jota sarvesta vedetään. — Muutenhan
täällä menisikin kuin rasvattu. Sellainen oppilas, joka on kuin
ohdake nisuvainiossa ja joka varjollaan estää myös viljan kasvamasta,
pitäisi poistaa, ja kyllä minä sen kitkenkin pois.

— Herra lehtori, minä pyydän anteeksi, minä luu...

— Ei mitään vastaväitteitä. Asia on selvä.

— Minä luulin, että lehtori ei vielä tule luokkaan, saa poika väliin
sanotuksi.

— Ei mitään luulemisia. Kaikki muut oppilaat olivat luokassa hyvässä
järjestyksessä paitsi sinä. Mikä vintiö sinusta kasvaakaan. Villien
maille, Australian neekerien keskuuteen saisit mennä konstejasi
näyttelemään. Täällä sinusta ei tule kolmen koiran elättäjää
valmiilla ruoalla. Ei taida olla kotonasi kurittajaa. Mutta koulu
kyllä sinusta ne vinkeet karsii.

Tovereita jonkinverran huvitti, mutta samalla säälitti ”Huuhkajan”
kova kohtalo, kun hän kuin kynittynä ja allapäin seisoi syyttäjänsä
ja tuomarinsa edessä. Koomillisinta oli, että Taavin oli pitänyt
jättää takkinsa karttakomeroon, kun paholaisen mekko ei mahtunut
takin päälle. Sääriä verhosivat vielä kierteelle käärityt punaiset
paulat, ja toinen jalka oli muovailtu pukin sorkaksi, toinen hevosen
kavioksi. Toverit käsittivät, että ”Huuhkaja” oli juuri enemmän
näytelmäharrastuksesta kuin vallattomuudesta joutunut ikävään
tilanteeseen, josta selviäminen näytti vaikealta. Mutta he eivät
voineet käsittää, miten hän niin varomattomasti tuli luokkaan. Toiset
myöskin tiesivät, että hänen näytelmäharrastuksilleen oli viime
aikoina antanut virikettä kiertävä näytelmäseurue, joka parast’aikaa
esiintyi Karikylän kaupungissa ja jonka näytännöissä ”Huuhkaja” oli
ollut apumiehenä.

Tovereita peloitti, että ”Huuhkaja” saa ehkä liian raskaan
rangaistuksen poikamaisesta kujeestaan, sillä ”Mara” ei koskaan
tuntenut ”lieventäviä asianhaaroja” tuomitessaan. Hän kohteli
luokkaa kuin täysin samanlaisista rakeista kokoonpantua massaa,
huomaamatta erilaisia luonteita, erilaisia taipumuksia ja erilaisten
persoonallisuuksien alkuja. Kaikista tahtoi hän karsia oksat, kyhmyt
ja sivuhaarat, niinkuin puutarhuri, joka saksii kaikki pensasaidan
yksilöt samanmuotoisiksi.

Hirmuinen sanatulva tärisytti luokkahuoneen ilmaa ainakin puoli tuntia,
vuoroin vähän vaimentuen, vuoroin paisuen mahtavaksi
koskeksi, aina sen mukaan, kuinka lehtorin keuhkoissa riitti ilmaa,
kuinka hän sattui muistamaan sopivia nuhdelauseita ja kuinka kieli
kerkesi niitä ladella. Sen kestäessä syytetty seisoi ensin allapäin,
mutta nosti sitten päänsä pystyyn, otti asenteen, joka ikäänkuin
tahtoi sanoa: tulkoon mitä tulee.

Se kiihdytti ”Maran” kiukkua. Kieli ei kerinnyt enää sanoa kyllin
paljon, ja jokseenkin kovakouraisesti niskasta puristaen hän heitti
”Huuhkajan” ovesta käytävään, viskaten paholaisen pukimet perään ja
ärjäisten:

— Odota siellä ensi välituntiin, silloin saat palkinnon
ilveilytaidostasi.

Lehtori käveli kiihtyneenä edestakaisin luokan edessä ja istahti
sitten merkitsemään päiväkirjaansa poissaolevia. Luokassa oli niin
hiljaista, että kynän rapina kuului takariville saakka. Pojat
tiesivät, että vaikka ”ensimmäinen rajuilma” oli ravistellut
poloista, pahasti erehtynyttä ”Huuhkaja”-parkaa, niin toinen voi
puhjeta koska tahansa ja pienimmästäkin aiheesta, eikä kellään ollut
halua joutua ”tuulen kynsiin.” Siksi vallitsi joukossa jännittynyt
tyyneys.

Kouluelämä, kuten ihmiselämä yleensä, on täynnä toiveita ja
pettymyksiä, myötä- ja vastoinkäymisiä. Osat vaihtuvat sielläkin
toisinaan nopeasti. Sen oli huomannut Taavi Tossavainenkin
seisoessaan syytettynä koulun äkeimmän lehtorin ”Maran” edessä,
opettajan raskas käsi takinkauluksessa.

Riisuessaan karttakomeron edessä punaisia paulojaan ja pukeutuessaan
jälleen koulupojan takkiin Taavi kertasi ajatuksissaan koko
tapahtuman ja tutkisteli sen syitä.

Ennen lehtorin tuloa hän oli päättänyt huvittaa tovereitaan pienellä
näytöksellä, kun kiertävän näytelmäseurueen pukuvarastossa sattui
olemaan Mefistofeleksen naamio ja viitta. Kappale sopi hänen
mielestään mainiosti juuri tulevan historiantunnin alkuun, koska
läksynä sattui olemaan ”Uudemman ajan kirjallisuus ja taide”, jossa
puhuttiin Goethesta ja hänen suurteoksistaan. Sehän olisi ollut
historian elävöittämistä. Tämä kappaleen kohta sopi Taavin mielestä
myös mainiosti koululaisen elämään. Kuinka monen läksyihinsä
syventyneen koulupojan taa onkaan paholainen hiipinyt kuten
tohtori Faustin luo muinoin kuiskuttamaan korvaan milloin mitäkin
viettelystä! ”Mitä hyödyttää noin raataa, mitä hyödyttää aina vain
’toukkia’ kuivia kirjoja; seuraa minua, minä annan sinulle jotakin
kokonaan muuta: vapautta, nautintoja, loistoa.” Taavi tiesi sen hyvin
omasta kokemuksestaan; hän ei toisinaan mitenkään pysynyt työssään,
kun kiusaaja milloin minkin hahmossa, useimmin vain ajatuksissa
saapui hänen luokseen. Havainnollistuttaakseen tuon kiusaajan ja
epäuskon herättäjän, hän oli päättänyt pojille näytellä Faustia.

Hän oli jo edeltäpäin iloinnut onnistumisestaan ”näytelmässä”
ja kuinka hän sitten esityksensä jälkeen tulisi luikkimaan ulos
kuullessaan opettajan tulevan ja karttakomerossa pukeutuisi jälleen
omiin vaatteihinsa ja palaisi luokkaansa. Hän olisi tosin hiukan
myöhästynyt, mutta siitä ei ”Marakaan” ollut aina kovin ankara;
korkeintaan hän olisi saanut ansaitun muistutuksen, mutta sen
hän olisi kärsinyt saadessaan nauttia ”taiteilija-iloa” niinkuin
kaupungissa juuri vieraileva ”Hamletin” esittäjä, jolle ihmiset
näytelmän jälkeen hurmautuneina osoittivat suosiotaan. Tosin luokka
ei hänenkään mielestään ollut sopiva näytelmäpaikka, mutta paremman
puutteessa se meni.

Vaikka ”Maran” luisevien sormien jäljet kihelmöivät niskassa, mojotti
sydänalassa vielä enemmän se tieto, että ”näytelmä” oli täysin mennyt
myttyyn, ja hän ehkä joutuisi halveksituksi, sillä onnistumattomuus
tällaisissa tilanteissa arvioidaan poikain kesken taitamattomuudesta
johtuneeksi — ja herättää tovereissa pikemmin ivaa kuin myötätuntoa.
Eikä Taavi Tossavainen pelännyt mitään enemmän kuin toverien ivailun
esineeksi joutumista. Hän oli kyllä laskenut edeltäpäin kaikki
mahdollisuudet, mutta sitä hän ei ollut voinut edeltäpäin arvata,
että lehtori juuri sillä kertaa tuli luokkaan melkein kymmentä minuuttia
tavallista ennemmin. Myöskin Joron Mikko oli huonosti
täyttänyt tehtävänsä vahtiessaan mahdollisia yllätyksiä.

Kun Taavi siinä karttakomeron edessä järjesteli ulkonaista olemustaan
taas tavallisen koulupojan näköiseksi, kuului alhaalta johtavilta
portailta hiljaisia askeleita ja hetken kuluttua kurkisti pylvään
takaa Joron Mikko.

— Sinä vintiö, sinä haaskalintu, sinussa ei ole hituistakaan oikeaa
toveruushenkeä. Miksi työnsit minut luokkaan, vaikka kuulit lehtorin
tulevan? intoili Taavi nyrkkiään heristellen. — Tästä tulee vielä
kumma juttu.

— En tiennyt, että lehtori oli jo portailla tulossa, enkä salvannut
ovea.

— Tiesit.

— En. Sen vakuutan, ja jos tästä tulee sinulle jotakin pahempaa,
niin kärsin seuraukset kanssasi kuin mies. — Antoiko hän sinulle
”klopoa”?

— Ei, mutta niskassani tuntuu, kuin olisi tiikeri sitä kouristanut.
Vai ”klopoa” kuudesluokkalaiselle!

— Rajuilma tärisytti koko rakennusta. Menin sen ajaksi toiseen
kerrokseen, mutta nyt aion ilmoittaa, että minä olin näytelmässä
osallisena, intoili Mikko.

— Se ei vähennä rangaistusta. Kyllä sen kärsin yksinkin.

Mutta Mikon miehekäs puhe lauhdutti Taavia. Ei ollut kovinkaan
yleistä, että oppilas tuli vapaaehtoisesti ilmoittamaan
osallisuuttaan, ja hänen selityksensä uhkui toverihenkeä, jolle Taavi
antoi suuren arvon.

— Kuulehan Taavi, jatkoi Mikko. — Minä olen ajatellut, että meistä
ei tule täällä tosi koulupoikia eikä tosi taiteilijoita. Täällä
höylätään kaikki saman kaavan mukaisiksi. Eihän kaikista puistakaan
tule samaa kalua taitavimmankaan mestarin käsissä.

— Ettäkö karkaisimme...?

— Niin, sitten kun olemme kärsineet rangaistuksemme, ettei jäisi
koululle velkaa.

Mikko Joro oli tanakka, lihavahko ja punakka poika, jolla oli
kellertävä tukka, siniset silmät ja suora nenä. Hiukan höllät
huulet ja suun seudun piirteet juorusivat, että hänellä ei ollut
lujaa tahtoa. Mutta kasvoja kaunisti hyväntahtoinen hymy. Mikolla
oli kimakka, melkeinpä naisellinen ääni, ja hänellä samoinkuin
Taavillakin oli taiteellisia harrastuksia, vaikka ne eivät vielä
olleet julkisuudessa ilmenneet.

Ei Mikonkaan koulu-ura ollut loistava. Pari luokkaa oli aluksi
mennyt jotenkuten, ja opettajain keskinäisen neuvottelun ja tarkan
punninnan jälkeen oli hän nipin napin ne sivuuttanut, mutta sitten
oli ”kiusaaja” läksyjen lukuaikana alkanut häntä yhä enemmän
vetää pois työstä, ja hän oli alkanut kertailla luokkia. Hänen
todistuksensa eivät milloinkaan olleet oikein ilahduttaneet hänen
vanhempiansa, jotka olivat panneet hänet kouluun papiksi lukemaan.
Isä oli vallan kauhistunut kuullessaan, että Mikkokin harrastaa
enemmän näyttelemistä ja piirustelemista kuin läksyjen lukua ja että
hän kaikessa apinoi Taavi Tossavaista, jonka vierustoverina hän oli
ollut pari vuotta, mutta jäänyt sitten viidennelle luokalle, kun onni
potkaisi toverin luokkaa ylemmäksi.

Näillä toveruksilla, jotka neuvottelivat keskenään paholaisen
naamion luona koulun keskikäytävässä, oli siis paljon yhteisiä
vanhoja muistoja, paljon yhteisiä myötä- ja vastoinkäymisiä. Monta
kertaa ennenkin he olivat suunnitelleet merille lähtöä, varsinkin
arvostelujen jälkeen. Kumpikaan heistä ei tosin koskaan ollut
nähnyt merta eikä merielämää, sillä Karikylän koulukaupunki oli
järven rannalla. Mutta kaupungin laiturissa käyvien järvialustenkin
miehistön huoleton elämä antoi siitä aavistuksen.

Kello soi. Alakerroksen käytävistä alkoi kuulua pauhinaa, kun luokkia
kerrallaan ryntäsi lakkiaan ottamaan päästäkseen temmeltämään
koulun vastasulaneelle pihalle. Pian yhtyivät kohinaan keski- ja
yläkerroksen luokat. Poikia juoksi mustana virtana alas leveitä
portaita. Pauhina, jossa sekoittui satojen kenkäin kopse ihmisääniin,
muistutti kosken kohinaa silloin, kun sen niskasta avataan virtaa
sulkeva pato. Järjestävän opettajan huudahdukset muistuttivat
koskenlaskijan komentosanoja soutajalle.

Kuudennen luokan ovi avautui myöhemmin. Pojat yrittivät Taavin ja
Mikon puheille, mutta lehtori esti sen.

— Viiden minuutin kuluttua saat tulla opettajahuoneeseen kuulemaan
tuomiotasi. Minun täytyy asiasta neuvotella muidenkin opettajain
kanssa, sanoi lehtori. — Mutta mitä tekemistä sinulla on täällä?
lisäsi hän huomatessaan Mikko Joron.

— Minä olin myös mukana auttamassa Taavin näytelmää. Minä autoin
häntä pukemisessa ja työnsin hänet luokkaan.

— Sinäkin laiskuri, koulun ja vanhempiesi ikuinen harmi, pitääkö
sinunkin olla aina mukana sellaisessa, mikä rikkoo koulun
vanhastaan hyvää järjestystä ja mainetta? Saat tulla Taavin mukana
opettajahuoneeseen.

Sillä välitunnilla opettajahuoneessa punnittiin kahta koulupoikaa
puolelta ja toiselta. Ja vaakamestarina oli ”Mara”, silloinen
vararehtori. Toiseen vaakakuppiin asetettiin hyvät, toiseen pahat
puolet. Edelliseen ei tahtonut kertyä kuin pieniä punnuksia,
kun sensijaan pahan puolen vaakakuppiin lehtori Markkala lateli
niitä suuren röykkiön, paiskaten päällimmäiseksi tuon äskeisen
kolttosen. Nuoremmat lehtorit tosin asettuivat ymmärtäväisemmälle
kannalle pitäen tekoa poikamaisena kujeena ja esittäen lieventävänä
asianhaarana poikain ilmeiset taideharrastukset. Heidän mielestään
oli vain annettava lyhyt ja tepsivä ojennus, mutta vararehtori
vaati poikain erottamista koulusta ainakin joksikin aikaa. Ja kun
häneen yhtyivät toiset vanhemmat opettajat, niin hänen kantansa
voitti, vaikka ei aivan täydellisesti. Taavi Tossavainen päätettiin
karkoittaa koulusta kahdeksi kuukaudeksi, ja Mikko Joron piti istua
kaksi päivää karsserissa.

Tutkinnon aikana nämä kaksi toverusta olivat kuin tulisilla hiilillä.

— Jos rangaistus on kovin ankara, esimerkiksi karkoitustuomio, niin
minä suostun ehdotukseesi, Mikko, sanoi Taavi. — Lähdetään merille.

— Sitähän minä olen sinulle aikoja ehdottanut, intoili Mikko.

Rannattomalta näyttävä meri, vapauden vertauskuva on ennenkin ollut
monen koulupojan ikävöity temmellyskenttä; siellä eivät seinät
ahdista ja katto on korkealla.

Samassa pojat kutsuttiin sisälle ja vararehtori Markkala luki
kuivasti tuomion. Pojat kuuntelivat sitä suorina seisten, näennäisen
tyyninä. Mikko sai heti mennä suoraan karsseriin, ja Taavin
käskettiin lähteä samana päivänä pois kaupungista kotiseudulleen.

Mutta tuomion kuultuaan ennätti Mikko kuiskata Taavin korvaan:

— Torstai-aamuna kello kymmenen Harjun torniin.

KAKSI KARKULAISTA.

Torstaina kaupungin tornikellon lyödessä kymmenen nousi Taavi Harjun
näkötornin kiertoportaita, selässään täyteläinen laukku ja yllään
sinertävän mustat pyhävaatteet. Tihruisiksi käyneistä silmistä ja
entistä kalpeammista kasvoista päättäen hän oli viettänyt unettoman
yön; näkyi, että salainen ero vanhemmista ja lapsuuden kodista ei
ole ollut niinkään tuskaton. Saavuttuaan tornin tasaiselle ylimmälle
sillalle hän heitti laukun selästään penkille ja alkoi tornin
reunojen yli katsella, näkyisikö Mikkoa tulevaksi.

—Taitaapa hänenkin olla yhtä raskasta erota syntymäsijoilta kuin
minun on, mutisi hän puoliääneen. Vai olisivatko vanhemmat saaneet
asiasta vihiä ja keskeyttäneet koko homman? Mikko kuuluu ennen
kotonaan uhkailleen lähteä itse pitämään huolta itsestään ja jättää
koko kouluhomman.

Harjulla ei näkynyt ketään kulkijaa, joten niihin ei katse
pysähtynyt, vaan luisui metsäisiä rinteitä valkoiseen kaupunkiin
ja sen kattojen yli kevätauringon kirjaamalle järvelle, jossa
ensimmäiset laivat äsken tapahtuneen jäänlähdön jälkeen
koettelivat koneitaan päästäkseen tekemään säännöllisiä retkiään
suuremmille selille, niille, mitkä välkkyivät metsäisten niemien
takana näköpiirin rajalla. Keväinen luonto näytti hänen edessään
tuhlaavan kaikki viehätyskeinonsa tehdäkseen eron kotiseudulta mitä
raskaimmaksi.

Valkoinen koulutalo loisti siinä harjun alla. Kirjava oppilasparvi
purkautui juuri ovesta aamiaistunnille. Ja Taavi senkin hyvästeli
silmäyksillään, kun se ei muuten käynyt laatuun. Ikävä oli niistä
erota tällä tavalla. Mutta toisekseen tuntui, että hän oli kohonnut
joka suhteessa tuon vilisevän parven yläpuolelle ja katseli kuin
kotka korkeudesta maassa liikkuvaa varpusparvea. Vapauden tunne
tuntui antavan mielikuvituksen siiville voimaa kohota huimaaviin
korkeuksiin. Ah, kuinka suurelta näyttikään maailma, kuinka vapaalta
taivaanranta! Ja tätä alkavan vapauden esimakua tehosti kurkiparvi,
joka laajassa kiilassa lasketteli pohjoista kohti, sinne valkeuden ja
vapauden maille.

Seuraava ajatus löi tuota vapauden uljasta kotkaa vasten silmiä:
Mutta jolleivät siivet kannatakaan, jos minä olenkin vain kuin
liiaksi voimiinsa luottava kotkan poikanen, joka pesän reunalla
siipiään leyhytellessään tuntee saavansa kylliksi ilmaa alleen,
tuntee lentimensä kantavan, mutta putoaakin jonkin matkaa
räpyteltyään maahan, taittaa siipensä eikä pääse enää uudestaan
ilmaan; niin miten silloin käy?

Taavia kauhistutti se ajatus, joka tuli kuin korppi pulmusparveen.

Mitenkäkö käy siipensä taittaneelle kotkan pojalle? Näinhän sille
käy: Se koettaa henkensä edestä räpytellä yhdellä siivellä, kierii
maassa ympäri ja väsähtää viimein mätäskoloon makaamaan. Melkein
kaikki metsän linnut huomaavat sen hädän ja tulevat ilkkumaan;
rastaat räkättävät, harakat nauravat, varikset ja korpitkin tulevat
nokallaan kopauttelemaan. Kun se on kaukana pesästä eivätkä vanhemmat
löydä ruokkiakseen sitä, kuolee se viimein nälkään.

Minullekin voisi ehkä käydä samoin. Lähden tavoittamaan vapauden
liihottelevaa lintua, mutta voisin sillä tiellä löytää turmioni.

Tämä synkeä ajatus katkesi, kun alhaalta kierreportaista alkoi kuulua
tyttöjen kimeitä ääniä. Sinivuokkoja keräilemässä kulkevat kolme
koulutyttöä olivat Taavin huomaamatta tulleet tornille ja alkoivat
juosta portaita ylös. Taavia melkein suututti tämä äkkinäinen
kohtaaminen, ja hän päivitteli, että kaikkialle niiden ”tipojen”
pitääkin lentää. Hän olisi niin mielellään piiloittanut laukkunsa
jonnekin, mutta mitään piilopaikkaa ei ollut.

Tulijat olivat hänelle tuttuja tyttökoululaisia, ja hän tervehti
heitä kohteliaasti.

— Me säikähdimme, kun luulimme ensin täällä olevan ryövärin, mutta
tehän se olittekin herra ”Huu.”.. Tossavainen. Tulevat taiteilijat
pitävät korkeuksista.

Hän yritti sanoa ”herra”, jolla nimellä Tossavainen oli
tyttökoululaistenkin keskuudessa tunnettu, mutta viime tingassa
huomasi, että se ei ollut sopivaa. Puhuja oli viidesluokkalainen Irja Markkala,
melkein täysimittainen, tummatukkainen, tummasilmäinen ja
itse mielestään kaunottaren alku.

— Ei rosvo eikä ryöväri, vaan viaton maankiertäjä, huomautti Taavi.

Tytöt nauroivat sille ”leikkipuheelle.”

— Mutta ettehän vielä kuulu mihinkään kiertueeseen, sanoi Tuulikki Salo,
hänkin viidesluokkalainen.

— Kuulun.

— Mihinkä? kysyi kolmas tyttö, Senja Mäki.

— Perästä kuuluu, sano torventekijä.

— Ettekö sentään tulisi ensi pyhänä meidän raittiusjuhlaamme
lausumaan runoa? kysyi Irja, tietämättä Taavin tuomiosta.

— Ei käy nyt laatuun. Sitten toiste.

Toisten tyttöjen keskinäisestä supattelusta tämän puheen aikana
päätteli Taavi, että he tiesivät hänen karkoituksensa — niin, mikä
pikkukaupungissa jäisikään tietämättä. Se häntä harmitti ja hävetti.

Tytöillä oli jo kiire kouluun. Sinivuokkokimput käsissään juosta
sipsuttelivat he portaita alas Mikko Joroa vastaan, joka laukku
selässä ja vaatekäärö kädessä tuli tornin juurella mäkeä ylös. He
vilkaisivat Mikkoon ja näkyivät keskustelevan jotain tärkeätä asiata
jatkaen sitten matkaansa.

Hikisenä ja huohottaen kuin kuumaksi ajettu poro saapui Mikko
torniin. Hänenkin kasvoillaan oli rasittunut ilme.

— Taisit jo luulla, että kissa söi kannantakaiset, tai niinkuin
etelässä sanotaan: ”sika söi eväät.” Minun täytyi odottaa sopivata
aikaa, mutta nyt on kaikki kunnossa, nyt voimme lähteä.

— Minne? Emmehän ole siitä vielä tarkemmin neuvotelleet.

— Merelle, merelle... Onhan siitä ollut monta kertaa puhetta.

— Niin on, mutta mille merelle ja minkä kautta? Yhtä hyvä, jos
menemme johonkin suureen kaupunkiin, hankimme siellä toimen ja
seuraamme samalla rakasta näytelmätaidettamme, ehkä saamme siinä
harjoitustakin. Ansaittuamme sievoisen summan, voimme mennä vaikka
teatterikouluun. Tänne emme voi jäädä.

— Helsingissä olisi mahdollisuuksia, mutta en mene takaamaan, jos
sinne mentyämme pysymme tietymättömissä montakaan päivää. Nolointa
olisi joutua kruununkyydillä kotikaupunkiin kuljetettavaksi. Silloin
kaikki pienimmätkin tämän kaupungin tenavat osoittelisivat sormellaan
sanoen: ”Tuossa on kaksi karkulaista, jotka tuotiin kruununkyydillä
kotiin.” Luultavasti meidän peräämme kuulutetaan, vaikka emme ole
mitään pahantekijöitä, vaan vapaita nuorukaisia, jotka haluamme elää
kättemme töillä ja edistyä vain niillä aloilla, mille lahjamme ja
harrastuksemme viittaavat. Meitä ei puristeta ”Maran” vanhentuneihin
kaavoihin, intoili Mikko.

— Mutta minulla on toinen ja mahdollisesti parempi suunnitelma.
Me emme jääkään Suomeen, vaan painamme suoraa päätä Tornion
kautta Ruotsiin ja siellä pestaudumme johonkin ulkolaiseen
laivaan. Hätätilassa jäämme ansiotöihin Pohjois-Ruotsin kuuluisiin
rautakaivoksiin.

— Tuuma ei ole hullumpi, vaikka kyllä Helsingistäkin voisimme ehkä
päästä johonkin ulkomaalaiseen laivaan.

Jonkin aikaa neuvoteltuaan tulivat he siihen tulokseen, että parasta
oli mennä suoraan Ruotsiin ja sieltä merille. Samalla laskivat he
yhteisen matkakassan, joka näytti nipin-napin riittävän Ruotsin
rajalle, mutta tuskin kauemmaksi. Kun he tästä ikävästä asiasta
neuvottelivat, huudahti Taavi:

— Nuori mies on pelkkää rahaa!

— Niinhän se on, mutta ei vielä myntiksi lyötyä, lisäsi Mikko.

— Nyt vasta huomaan, miksi olet kohtauspaikaksemme valinnut juuri
tämän näkötornin. Etkö juuri sentähden, että voisimme täällä
ikäänkuin samalla kertaa jättää hyvästit koululle, kotiseudulle ja —
koko entisyydelle. Jääkää siis hyvästi. Näkemiin, sanoi hän kädellään
viittoen kaupunkiin.

Sekavin tuntein toverukset laskeutuivat tornin kierreportaita.
Mielialakin taisi laskeutua porras portaalta, ja merkkinä siitä
kimmelsi kyynel kumpaisenkin silmänurkassa. Lähin matkan päämäärä oli
ensimmäinen rautatieasema kaupungista lukien. Heidän mielestään oli
varomatonta lähteä junaan kaupungin asemalta.

Maantietä kävellessään virkkoi Taavi toverilleen:

— Minä otin mukaani sen historiallisen paholaisen naamion.

Rautatiematka sujui sitten hyvin Ouluun asti.

Siihen aikaan ei vielä ollut rautatietä Oulusta Tornioon. Talvella
matkustettiin tämä väli hevosella tai hiihtäen — kunkin kulkijan
varallisuudesta riippuen — kesällä laivalla Pohjanlahden perukan
poikki.

Taavi ja Mikko valitsivat maantiematkan ja taivalsivat sen jalkaisin.
Oikeastaan se valinta oli heille ainoa mahdollinen, sillä Ouluun
tullessaan he huomasivat, että meri oli vielä jäässä ja että he
eivät päässeetkään vielä sieltä ikävöimälleen merelle. He huomasivat
tehneensä siinä pahan suunnitteluvirheen otaksuessaan, että jäät
pohjoisessa sulavat samaan aikaan kuin Keski-Suomessa. Kun he Oulun
asemalla tarkastelivat hupenevaa matkakassaansa, niin he huomasivat,
että se kyllä juuri olisi riittänyt laivapilettien ostoon, mutta ei
ollut varaa jäädä odottamaan meren aukenemista. Heidän siis täytyi
turvautua vanhanaikaiseen apostolin kyytiin.

ORJANTAPPURA TIEN OHESSA.

Perä-Pohjolan maantiet! Ah, kuinka monelle ne ovat olleet aluksi
kuin vapauden portteja, mutta oi, kuinka monelle ne ovat muuttuneet
kärsimyksen tieksi, via dolorosaksi! Niitä myöten kulkivat ennen
nälkäiset kisällit hakien hyvää mestaria, jota eivät mielestään
milloinkaan löytäneet, niitä pitkin maleksivat ne, jotka olivat
etelästä lähteneet pienempiä tai suurempia pahantekojaan pakoon,
etsien kiveliön suojaavia lymypaikkoja tai puikahtaen lopuksi
Tornionjoen toiselle puolelle, jonne eivät luulleet kruunun
rautakynsien ylettyvän; niitä seurailivat syksyllä tukinhakkuihin
ja keväällä laskuihin kulkevat konttiselkäiset jätkät, joille ei
kotipuolessa maistunut ”maajussin” työ. Mutta karkaavia koulupoikia
nähtiin harvemmin.

Varsinkin Oulun-Tornion maantie oli kaiken maailman kulkurien
valtaväylä. Mikä meni Pohjanlahden ympäri Ruotsiin, mikä poikkesi
Kemijokivartta ylös, mikä seuraili Tornion viljavia lietteitä. Se oli
myöskin kansainvälinen tie: suomalaisia, ruotsalaisia, venäläisiä,
mustalaisia kulki sitä pitkin yksinäisinä tai joukkueina. Eikä
ollut harvinaista nähdä, kuinka kumarainen, pieni, tummaihoinen
italialainen posetiivinsoittaja kulki sitä myöten kantaen soittimensa
päällä marakattia, valkoisia rottia ja opetettuja käpylintuja, jotka
jakoivat nuorisolle onnenlehtiä. Näiden lisäksi nähtiin tiellä
toisinaan saksalainen soittokunta viuluineen, torvineen, rumpuineen,
kelloineen ja kirkkaine, kummallisine kalistimineen, joita soitettiin
käsin ja jaloin, vieläpä päälläkin. Tämmöiset ”vapaan taiteen”
harjoittajat poikkesivat kaupungeissa pihoihin ja maaseuduilla
huvipaikkoihin taidettaan tarjoamaan. Ja heillä oli aina kuulijoita,
ja lantteja satoi yhtenään kädessä odottavaan lakkiin. Mutta Taavin
ja Mikon kaltaisia ”taiteilijoita” ei tunnettu, koska heillä on taide
ikäänkuin ummussaan uinuvana eikä vielä kaiken kansan nähtävänä
ja kuultavana. Heitä kansa sanoi tavallisiksi ”reissusälleiksi”;
monet arvostelivat heidät kaikkein surkuteltavimmiksi, koska he
eivät osanneet tehdä juuri mitään ruumiillista työtä ja olivat aina
matkalla ja suuressa puutteessa.

Nuo kulkurien laumat ovat monista tienvartelaisista kasvattaneet
tylyjä, vieraanvarattomia ja armottomia ihmisiä, sillä eivät
läheskään kaikki kunnialla kulkeneet: toisinaan tikapuita vasten
nostetut sukset lähtivät yöllä kuin itsestään hiihtämään, toisinaan
katosi kirves kuin maan kita olisi sen nielaissut, välistä löytyi
hakaan lasketusta lampaasta vain suolet ja sorkat ja — se ei
ollut kovinkaan harvinaista — hevonen katosi tallista ja löytyi
Tornionjoen rannalta melkein kuoliaaksi ajettuna. Niin, sellaista oli
seurakunta Tornion tiellä siihen aikaan, kun kuvattavamme kulkivat
tätä tietä toivomaansa ja olettamaansa vapautta kohti.

Me emme saa unhottaa, että pojat olivat matkalla m.m. tutustuakseen
erilaisiin ihmistyyppeihin, jotta he tulevina taiteilijoina voisivat
niitä elävästi esittää. Ensimmäisen mielenkiintoisen tyypin he
tapasivat Oulusta lähtiessään. He olivat kulkeneet Merikosken
siltaa myöten Oulujoen yli, joka juuri oli luonut jääpeitteensä,
kääntyneet sieltä valtatielle luoteeseen; silloin he näkivät edellään
taivaltavan kummallisen kulkijan, laihan, pitkän ja ramman miehen
ruipelon, jolla oli päässä vanha lammasnahkalakki, yllä kulunut
harmaa takki, mikä lienee kerran kuulunut jollekin herrasmiehelle,
harmonikka — laskoksille painuneet ja lahkeen suista repeilleet
housut. Hänen jalkateriään suojasivat rapaiset, korottomat ja
hajanaiset patiinit. Ryhmyiseen sauvaansa nojaten nilkutti hän tien
reunaa, jossa oli vähän kuivempaa, mutta sikäli kosteaa kuitenkin,
että vesi turahteli joka askeleella hänen kengissään. Kuultuaan takaa
tulijain lähestyvän hän kääntyi katsomaan.

— Päivää, nuoret miehet! Minnekäs se niin hiton hoppu on?

— Päivää, päivää. — Tuonne vain Ruotsin valtakuntaan, vastaa Taavi
melkein ylimalkaisesti aikoen sivuuttaa maantien maleksijan.

— Sinnehän se on minullakin. Kyllä minä Ruotsin valtakunnan tunnen
Haaparannasta Malmöhön. Mutta teillä taitaa olla matka Jällivaaraan.
Sinnehän ne nyt kaikki rientävät. Olen minäi siellä viisi vuotta
engelsmannille malmia louhinut. Niin, se oli siihen aikaan, kun
engelsmanni siellä omisti rautakaivokset. Rahaa tuli kuin roskaa. Ei
tahtonut jaksaa tilipaikalta kortteeriin kantaa, niin paljon tuli
kruunuja, ”tolppia” ja ”annansilmiä.” Äyrejä ei kukaan siihen aikaan
ollut tuntevinaankaan. Niin, silloin tyhjäkin maksoi tolpan.

Näin mies parpatti kinkuttaessaan poikain perään. Taavi olisi
jättänyt hänet, ellei Mikko olisi huomauttanut:

— Sehän on tyyppi!

Mies tulla köpitti entistä kiireemmin.

Nyt vasta Taavi huomasi, että olisi ollut hänen tulevalle taiteelleen
vahinko, jos olisi ilman muuta mennyt sivu. Miehellä oli musta
tukka, syvällä otsaluun kuopissa piilevät pienet, verestävät silmät,
kieroksi lyöty nenä, ryppyisiksi kuivettuneet kasvot ja ohuet,
yhteenpuristuneet huulet, joita varjostivat mustat viikset; niiden
kärjet olivat ainaisesta kiertelemisestä murtuneet ja kohosivat
suupielistä kuin ohuet piikit. —

— No, johan minä ajattelin, että minne se on nuorilla miehillä
noin kiire aivan alkukesästä. Kerkiää siellä Jällivaarassa vielä
malmilohkareita nostella. Raskasta työtä se on noin hennoille
miehille.

— Eihän tässä mitään hengenhätää, ehätti Taavi väliin.

— Eipä luulisi, eikä tässä kiireellä päästä mihinkään. Päinvastoin
olisi liika kiirehtiminen nyt teille vahingoksi. Ette taida
tietääkään, että juuri äsken meni Kemiin päin monta vankkurillista
Unkarin mustalaisia. Ne pojat uskaltavat riistää ihmisiltä liiat
rahat ja tavarat, eivätkä teidän kaltaiset kulkijat ole varmoja
hengestäänkään. Näin yhdessä olisi turvallisempi kulkea.

Mustalaisista puhui hän hiljaisella äänellä ja syrjiin vilkuillen,
ikäänkuin peläten mustalaisten jossakin tienvarren metsikössä
kuuntelevan. Hänellä oli omituinen tapa niellä sanojaan puhuessaan,
mikä lienee johtunut suuresta puukonarvesta leuan alla.

Miehen puhe mustalaisista näytti pojista totuuden mukaiselta,
sillä tien ravassa oli lyhyempiakselisten ja kapearattaisten
ajopelien jälkiä. Pojilla ei kuitenkaan ensinäkemän perustalla ollut
luottamusta tulevaan matkatoveriinsa, mutta he päättivät kuitenkin
jonkin matkaa kulkea hänen kanssaan toivoen saavansa hyödyllisiä
tietoja.

— Vai tunnette Ruotsin niin tarkoin.

— No johan toki! Eikä ainoastaan Ruotsin ja Suomen, vaan myös
Venäjän ja Norjan. Ruotsi on fiini maa ja fiini on kansakin. Te
taidatte luulla, että minä, Niklas Varjoranta, menen tällaisissa
ryysyissä Haaparannalle. Johan minulle siellä kaikki tuttavat
nauraisivat. Ei tule kysymykseenkään. Heti kun pääsemme Tornioon,
pukeudun minä kuin herra, ja hienona miehenä, sikaaria poltellen
kävelen Handolinin siltaa Haaparannalle. Siellä tuntee minut kaikki
poliisitkin ja tekevät kunniaa.

— Sen minä uskon, sanoi Taavi naurahtaen ja iskien silmää Mikolle.

— Kun näytätte olevan reiluja kavereita, niin voin teille
mainita, että minulla on täällä lompakossani vähän vanhanpäivän
varaa, lisäsi hän poveaan koputellen. — Olisi vaarallista kävellä
näitä metsätaipaleita yksin hienona miehenä. Mutta tämmöisellä
ryysysankarilla ei kukaan luule mitään olevan, ei mitään. Ei ole
koiraa karvoihin katsomista, he, he...

— Miksi ette aja hevosella? kysyi Mikko.

— Hm... tuo vanha reumatismi ronkassa ei anna istua kärryssä.
Terveellisempää on kävellä maantiematka. — Vai ette ole ennen
käyneet Ruotsissa, sanoi hän kääntääkseen puheen toiseen asiaan.

— Tunnemme sitä maata vain kirjojen avulla.

— He, he... kirjoistako vain? Niistä saa hyvin heikon käsityksen
jostakin valtakunnasta. Pitää itse nähdä, se on toista. Olen minäkin
kirjoja lukenut mies.

— Olette tainnut käydä kouluakin? kysyi Taavi.

— Neljä luokkaa Helsingin alkeiskoulua. Mutta minua koulun
seinät tuntuivat ahdistavan, ja kun minut kerran varsin pienen
poikamaisuuden tähden kolmeksi kuukaudeksi erotettiin koulusta ja kun
ei ollut oikein hyvää matematiikkapäätä, niin läksin maailmalle. —
Toisakseen olen katunutkin, että en jatkanut koulua. Eihän oppi olisi
ojaan kaatanut. Viimeiset lauseet hän sanoi melkein hartain mielin.

— Mikä kohtalon yhtäläisyys! kuiskasi Taavi Mikolle.

— Mekin olemme olleet oppikoulussa, mainitsi Mikko.

— Sitähän minä ajattelinkin. Onpa hauska saada oppinutta
matkaseuraa. Nykyisillä ja entisillä koulupojilla on paljon yhteistä
maailmankatsomuksessa. Saanko luvan esitellä. Nimeni on, kuten jo
kuulittekin, Niklas Varjoranta, liikemies.

Hiukan vastenmielisesti puristivat pojat miehen kylmänhikistä kättä
mainiten nimensä melkein kuiskaten.

— Mistä olette kotoisin? jos saan luvan kysyä, sanoi uusi
matkatoveri.

— Vai Karikylästä! huudahti hän saatuaan vastauksen. — Olen
teidänkin kotikylässänne usein käynyt liikeasioilla. Vieläkö siellä
elää se jättiläiskokoinen poliisi Nehemias Jaakkari? Sillä miehellä
oli ennen hyppyset kuin ruuvipihdit.

— Vielä. Oletteko ollut hänen kanssaan voimainmittelyssä?, sanoi
Mikko, jonka eno tuo mainittu poliisi oli.

— Tulipa kerran teidän kaupungissanne miesten kesken kiista siitä,
olisiko ketään, joka sylipainissa kellistäisi Jaakkarin. Minä sanoin
rohkeasti: ”On, se on tässä.” Kaikki läsnäolijat ensin nauroivat,
mutta kun löin sadan markan vedon, suostuivat järjestämään koetuksen.

Kaupungilla ja lähimaaseudullakin kuulutettiin sitten painetuin
julistuksin, että illalla kello viiden aikana — oli sunnuntaipäivä
— koettelee eräs Niklas Varjoranta-niminen voimamies taitoaan
painissa poliisi Jaakkarin kanssa Hevostorilla. Vapaa sisäänpääsy.
Kaupungin kunnia on kysymyksessä: Karikylä vaiko Helsinki? —
Minä näet olin vielä silloin Helsingin kirjoissa ja puolustin
kotikaupunkini mainetta. — Tulipa vihdoin koetuksen hetki. No niin.
— Kirjavina virtoina vyöryi ihmisiä joka suunnalta kiistakentälle,
ja pian täyttyi avara tori, jonka tunnette, väen paljoudesta. Nuorta,
vanhaa, miestä, naista sekasin. Rauhattomana liikehti ja lainehti
ihmismeri, kunnes puolueettomat palkintotuomarit astuivat painimaton
reunoille ja me Jaakkarin kanssa matolle. Mulkoilevin silmin,
myristen ja niskaköyttä vetäen iskimme me yhteen kuin kaksi vihaista
sonnia. Me puristimme toisemme rautaiseen syleilyyn, niin että
kylkiluut rutisivat, hengitys salpautui ja silmät olivat pullistua
pois päästä. Ja minun täytyy tunnustaa, että vastustajallani oli
hirmuiset voimat. Kuin kaksi äreätä kontiota, jotka ovat iskeneet
kauheat käpälänsä toistensa ympäri, riehuimme ja pyörimme matolla
kotvan aikaa saamatta kumpikaan ratkaisevampaa otetta. Koko ajan
kansa karjui kehoittaen vuoroin minua, vuoroin vastustajaani, mutta
enemmän kuitenkin häntä. Varsin suuriäänisesti huusi minulle muuan
helsinkiläinen kauppamatkustaja, joka seisoi aivan maton reunalla,
”Varjoranta, Varjoranta, muista että olet pääkaupunkilainen!”
Viimein sai Jaakkari minusta paremman otteen, nosti ilmaan ja heitti
maata kohti, mutta minä purin hammasta ja päätin, että eivät ne
Niklaksen hartiat noin vain yks’kaks mene mattoon. Sain jalalla
vastattua ja lensin vain kontalleni ja samassa suoristausin taas
seisoalleni. Sitä huutoa, sitä melua, jonka karikyläläiset päästivät,
kun luulivat miehensä voittaneen. Minä luulin, että kirkonkellot
alkoivat äänen voimasta soida. Siitä minä kiukustuin. Sisuni kihisi
kuin käärmeitten pesä, kun taas paransin otettani, puristin miestä,
niin että kuului epäilyttävä pihahdus, käänsin hänet lonkkani päälle
ja heitin maahan, että matto kumahti. Palkintotuomarit julistivat
heti minut voittajaksi ja niin voitin vedon. Mutta kauan aikaa
kansa huusi, että minä en muka saanut kuin toisen olkapään mattoon
ja suuri miesjoukko lähti minua ajattamaan antaakseen minulle
selkään muka epärehellisestä painista. Minä ajoin sen helsinkiläisen
kauppamatkustajan kanssa kaupungin seurahuoneelle syömään hänen
tarjoamaansa päivällistä ja niin jätimme kansan huutamaan miehensä
puolesta.

— Valehtelette! Enoni ei milloinkaan ole hävinnyt painissa, kivahti
Mikko. En minä ainakaan sitä muista.

— Vai valehtelen! Mitenkä sinä sen muistaisit, kun et luultavasti
ollut vielä syntynytkään. Olisit lähtiessäsi kysynyt Jaakkarilta,
että onko hän koskaan ollut Niklas Varjorannan kourissa, kyllä hän
olisi muistanut. — Mutta ei vanhoista riidellä. Sen vain sanon,
että jos joutuisimme voimain koetukselle vaikkapa sen mustalaissakin
kanssa, niin vielä minä näyttäisin. Näin, näin minä kellistäisin
miehen.

Kertomuksen aikana he olivat seisseet yhdessä kohti. Niklas oli
pudottanut keppinsä tielle ja jännitetyin lihaksin ja puristetuin
nyrkein oli hän lisännyt kertomuksensa tehoa. Hän oli samalla melkein
näyttelijä, mikä seikka myös poikia huvitti niin, etteivät heti
jättäneet miestä siihen ja lähteneet jätättämään.

— En usko puoliakaan, mitä hän puhuu, kuiskasi Taavi kävellessään
Mikolle — mutta hän on kaikissa tapauksissa mielenkiintoinen heppuli.

Oli kuulakkaan kaunis kevätilta, sellainen kuin se vain kaukana
napapiirin mailla voi olla. Aurinko oli päivällä paistanut kuumasti
sulattaen miljoonia tonneja lunta pohjoisista kiveliöistä. Asutut
seudut olivat jo sulia. Soille ja lepikkoisille merenrantaniityille,
joiden halki maantie paikoin luikerteli, oli kasaantunut suuria
vesilammikoita. Metsäpurot pauhasivat poristen maantien sumpusiltojen
alitse matkan määränä meri, jota vielä valkeansinertävä jääkuori
silmänkantamattomiin kattoi, paitsi rannoilla, joilla oli jo sulanut
leveitä rantaporeita, kaikenlaisten kahlaajien ja vesilintujen
mieluisia levähdyspaikkoja, minne ne pitkillä muuttomatkoillaan
saivat istahtaa ruokailemaan, jatkaakseen matkaansa aina Jäämeren
äärille. Ilmassa, puissa ja maassa oli keväistä riemua ja
uudestasyntymisen iloa: taivaan sineä kaarteli leivonen livertäen
kevätsointujaan; mäkien metsikköihin oli kerääntynyt tuhansia
punasiipirastaita, laulurastaita, peipposia ja sinirintasatakieliä
kilpailemaan laulutaidostaan; meren ja lammikkojen reunoilla
viheltelivät ja lurittelivat kuovit, viklat ja rantasipit, mutta
suurilta, aukeilta niittyrannoilta kuului hanhen kaakatusta.

Muutaman korkean harjun nenästä, jonka yli maantie johti, oli
laajahko näköala. Varjoranta pysähtyi mäelle, valitsi pehmeimmän ja
kuivimman sammalmättään istuimekseen ja pyysi matkatovereitaankin
levähtämään. Pojat tottelivat, sillä kävely tuntui jo väsyttävän
jalkoja.

— Niin, tällaista se on kulkijan elämä, pojat: koditonta, mutta
vapaata kuin noiden taivaan lintusten. Ei tarvitse kenellekään tehdä
tiliä, mistä tulet tai minne menet. Ei kukaan käske eikä kiellä.
Se on kuin purjehtijan tie merellä. — Vai miltä se teistä tuntuu,
nuoret ystäväni, jotka vasta maiskutatte sen esimakua?

— Siinä se menee, vastasi Mikko.

— Etkö sano, että se on ihanaa.

— En voi, sillä vasta ensimmäisiä päiviä kuljen omin nokkini
maailmaa ja kotikin muistuu usein mieleen, vastasi Mikko.

— Koti on kallis paikka, pojat. Minäkin sitä välistä kaipaan,
vaikkakin olen tällainen koditon vaeltaja.

— Miksi ette osta omaa taloa ja hanki kotia, jos on kerran varaa.

— Vielä sen hankin ja sitten ehkä laulan oman kodin ylistystä, kuten
nyt kulkurielämän, esimerkiksi näin:

’On talo mulla pustalla,
On viinii, tupakkaa,
Ja sikojakin nummella
nyt canjes paimentaa.
Ja keskell’ viinitarhojen
on mulla kartano.
En sanoa voi todella,
kuink’ onnellinen oon’.

Hän lauloi sen melkein tunteellisesti, lisäten sillä Taavin ja Mikon
koti-ikävää, joka oli lisääntynyt sitä mukaa, kuta pohjoisemmaksi
tultiin.

— Näinhän ne lauloivat Unkarin eilen tuolla
kaupungissa, vaikka itse vaeltavat kuin Jerusalemin suutari. Mutta
mikäpä niillä, joilla on koti aina mukana. Vankkureissaan kuljettavat
he suuria telttavaatteita ja muita tarpeita. Kun löytävät sopivan
paikan, pistävät teltan pystyyn, hakkaavat varpuja lattialle,
kantavat kuormistaan makuupatjat niiden päälle, sytyttävät nuotion ja
niin on yks’kaks koti valmis. Soitot soivat ja laulut raikuvat yhtä
iloisena kuin noilla lintusilla. Huonommin on meillä. Nytkin tulee
kylmä yö, rapakot jo alkavat riittyä. Pitäisi etsiä taas yösija,
mutta sen saanti ei aina ole täällä helppoa. Ajattelin äsken, että
hakisimme heinäladon, kaivautuisimme heinäin sisään ja nukkuisimme
siellä kuin porsaat aamuun asti.

— Eikö täällä pääse taloihin yöksi?, kysyi Taavi kauhistuen.

— Minkälaisella päällä sattuvat milloinkin taloissa olemaan.
Saahan sitä koettaa. Tässä on kohta kaksi taloa maantien vieressä.
Kävellessään puheli Niklas:

— Ei se tuo ulkona taivaan alla nukkuminenkaan ole herkkua.
Reumatismin olen siitä saanut lonkkaani.

Pienen joen rannalla maantien varrella oli kaksi taloa. Niklas meni
edellä pienempään ja käski poikain tulla perässä.

— Me menemme tuohon isompaan yöksi, sanoi Mikko.

— No, no, kuinka suurellisia. Taitaa olla teillä paljon rahaa.
Tulkaa nyt kuitenkin katsomaan, minkälaista täällä on.

Talo oli pieni, ulkonäöltään vain torppa. Asuinrakennuksessa oli vain
pirtti ja jokin toinen huone. Piha oli täynnä rahtimiesten kärryjä ja
apettaan syöviä hevosia.

Perä-Pohjolan kaupungeista ja laajasta maakunnasta olivat kesäisin
laivakulun aikana hankitut tavarat vähentyneet, toiset lajit kokonaan
loppuneet; ja että emännät voisivat joka aamu keskeytymättä keittää
kahvinsa laivakulkuun asti, oli täytynyt lähettää paljon rahtimiehiä
Ouluun uupuvia tavaroita hakemaan, vaikka olikin kelirikon aika.
Sentähden oli nyt kemiläisiä rahtimiehiä tämän talon, Heikuraisen
pihalla.

Rahtimiehet istuivat pirtissä kahvipöydän ääressä suuriäänisesti
sadatellen sitä mustalaisseuruetta, joka oli heidän edellään kulkea
junnannut tavattoman hitaasti, eikä ollut päästänyt sivukaan. Naiset
olivat vain kutoneet sukkaa vankkureissa istuessaan ja miehet
soitelleet viulua.

— On sitä jos jonkinlaista kulkijaa, sanoi joku.

Niklas istuutui hyvää sanomatta pöydän tyhjän nurkan luo ja
komensi:

— Kolme toppakahvea.

— Pidähän pienempää suuta, että ”herrat” ensin saavat juoda, sanoi
ruskeapartainen, kovasti kevätahavan parkitsema mies.

— Rahtimiehetkö muka herroja meidän rinnallamme, kivahti Niklas. —
Vaivaisia maantien maleksijoita, eivät kunnon kulkureitakaan eivätkä
talollisia — siltä väliltä. Kotonaan saavat käydä vain sivumennen
niinkuin muissakin käymätaloissa.

— Älä puhu läpiä päähäsi. Voin ehkä suuttua. Kerrohan meille
ennemmin, mitä Kakolaan kuuluu. Vai Katajanokaltako olet karannut?
Liekö kirjaa puustaintakaan miehellä ja noin leveästi puhuu
rahtimiehistä, rehellisistä rahtimiehistä.

— Itse olet tainnut siellä olla, vastasi Niklas.

— Mahduttehan siihen juomaan kaikinkin, ja olkaa turhasta
riitelemättä, puheli emäntä kaataen nokisesta pannustaan kahvia
vastatulleille ja asettaen korppuja vadille. — Taidatte mennä
tukinlaskuihin, lisäsi hän pojille.

— Mihin ansioon hyvänsä aluksi, vastasi Taavi.

— Vai tukkijoelle tuollaiset rimppakintut, patiinijalkaiset ”etelän
varikset.” Kyllä niitä on ennestäänkin täällä tarpeeksi. Tullaan
tänne, vaikka ei ole aluksi aavistustakaan tukinlaskusta. Pehkojen
takana vain piileskellään ja kuivilta rannoilta jaloin sohitaan
tukkeja; se on muka tukinlaskua. Ja jos jalat sattuvat kastumaan,
niitä päivä kuivaillaan ja lämmitetään.

— Emme me ainakaan teidän leipäänne aio polttaa, pisteli Taavi.

Niklas maksoi kahvit paiskaten rentona pöytään kolme kymmenen pennin
kolikkoa. Taavi ja Mikko kiittelivät ja läksivät sanoen menevänsä
yösijaa hakemaan toiseen taloon.

— Oisi sitä kai saanut täälläi olla yötä, huomautti emäntä.

Niklas iski emännälle silmää ikäänkuin tahtoen sanoa, että annahan
kun koettavat. Hänellä lienee ollut vanhoja kokemuksia.

— Vai yöksi tällaiseen rotanpesään ja muukalaiseen seuraan, puheli
Taavi kävellessään suurempaa, keltaiseksi maalattua taloa kohti.

— Sanoppas, mikä mies se uusi ystävämme Niklas Varjoranta on? kysyi
Mikko.

— Epäilen, että hän on suuri veijari.

— Saattaa olla hyväkin mies, vaikka on joutunut yhteiskunnan
alimmalle portaalle.

— Et tunne, Mikko, vielä ihmisiä. Mutta sitä vartenhan me
oikeastaan täällä kuljemmekin, että oppisimme tuntemaan elämää, eri
ihmisluonteita ja -tyyppejä.

Talossa vielä valvottiin. Isäntä, suurikokoinen, jäykän näköinen
mies,kopisteli pihalla kärrynrautoja paikoilleen. Poikain
tervehdykseen hän ei viitsinyt vastata, katsahti vain heidän
jälkeensä, että minne menevät, ja nähtyään poikain nousevan autioon
rakennukseen hän huusi:

— Ei sisällä ole ketään, palatkaa heti pois! Toisen rakennuksen
edessä kohtasivat pojat emännän, ja Taavi pyysi hyvin kohteliaasti
yösijaa.

— Ei meillä ole ollut tapana kortteerata.

— Kyllä me maksamme yösijamme. Me olemme koululaisia Etelä-Suomesta.

— Koululaisia! huudahti emäntä. Niinkuin en tietäisi, että kaikki
koululaiset istuvat nyt koreasti kotonaan läksyjensä ääressä, kun
on kiirein kevätkertauksen aika. Kyllä niitä on valheen kengillä
kulkijoita!

Taavi mietti hetkisen, että tunnustaisiko karanneensa koulusta, mutta
katsoi viisaammaksi vaieta.

— Vai pitäisi tässä ruveta kaikkien maantien kulkijain
kestikievariksi. Ei tule kysymykseenkään. Painukaa tuohon toiseen
taloon, siellä kulkureita suositaan, huusi isäntä pihalta.

Taavi ja Mikko palasivat maantielle.

— Niin ne ajat muuttuvat. Kotipuolessa ”karahteerattiin” meitä
”herroiksi koululaisiksi” ja parhaaseen huoneeseen vietiin
yöksi, kun maalaistaloon näin illalla poikkesi. Täällä haukutaan
maankiertäjiksi ja tielle ajetaan. — Perä-Pohjolan kansa näkyy
olevan tuntemattomille tyly ja kursailematon.

Pojat seisahtuivat hetkiseksi tielle neuvottelemaan tilanteen
johdosta. Lähteäkö kävelemään edelleen vai palatako äskeiseen taloon,
se pulma oli ratkaistava. He olisivat lähteneet edelleen, ellei
edessä olisi ollut se kuulu mustalaisjoukkue, nelikymmenhenkinen
sakki, joka voi olla leiriytyneenä minkä kylän laitaan hyvänsä;
ja heillä ei ollut vähääkään halua tulla tekemisiin niiden Kainin
jälkeläisten kanssa. Mutta heitä jo tympäisi Niklaksenkin seura,
vielä enemmän rahtimiesten, jotka olivat syyttä heitä haukkuneet.
Viimein he kuitenkin palasivat siihen taloon, jota olivat lähtiessään
moittineet.

Rahtimiehet olivat jo asettuneet levolle likaiselle, kostealle
lattialle, jolle olivat vähän ripistelleet heinänsuuteita ja panneet
kokoonkäärityn päällystakkinsa päänsä alle. Niklas söi penkillä
voileipiä ja ryyppäsi tuopista kaljaa päälle. Hän nauroi pojille
ivallisesti.

— Vai luulitte saavanne Mankolasta hyvän yösijan.

Emäntäkin nauroi keräillessään miehiltä maksua yösijasta; hän otti
tolpan miehestä. Kun Taavilla ja Mikolla ei ollut tolppaa, saivat he
maksaa viisikymmentä penniä mieheen. Kukkaroa avatessaan he panivat
merkille, että Niklas ahnain silmin vilkuili heidän rahakassaansa.

Lattia oli luokonaan nukkumaan asettuneita: vanhahkoja
partasuu-ukkoja, nuoria miehiä, joku poikanen ja vanhahko vaimo,
joka oli myös rahtia vedättämässä. Pojat saivat kylkensä sijan uunin
kulmauksessa, missä kahden sentin mittaiset, vaskenväriset russakat
olivat alkaneet yölliset karkelonsa. Emäntä antoi heille kuin
armosta hiukan rukiinolkia alle, etteivät vaatteet tahrautuneet. He
asettuivat levolle täysissä tamineissaan, vaatekääröt päänalaisina.
Niklas asettui toisinpäin pää heidän päätään vastaan.

Mikko nukkui kohta huoneen raukaisevassa lämmössä, mutta Taavia ei
nukuttanut. Lämpimän kosteuden, lian ja kymmenistä keuhkoista ulos
hengitetyn hiilihapon löyhkä häntä tympäisi. Ilma oli kohta niin
sakea, että melkein tikku olisi pystyssä pysynyt tukematta. Taavi
tuli siinä ajatelleeksi, että häntä odotti lämmin, pehmeä vuode
Haukkamäen vinttikamarissa ja toinen kaupungin kouluasunnossa.
Ja hän melkein katui karkaamistaan syytellen Mikkoa, joka sitä
oli usein esittänyt. Kun ilma tuli aivan sietämättömäksi, hän
nousi ylös ja avasi oven. Siitä virtaava raikas, kylmä yöilma
synnytti sakean sumupilven nukkuvien ylle. Joku kuihtuneen näköinen
nuorukainen yski kovasti peränurkassa, ja keskeltä mieslaverista
nousi karkeapiirteinen pää ja Taavi kuuli lausuttavan: — Pane poika
joutuin se ovi kiinni, tai heitän sinut ulkopuolelle.

Taavi totteli ja paneutui taas pahnoilleen, mutta uni vain viivytteli
tuloaan. Oli ihmeen valoisaa. Vasta puoliyön tienoissa hämärtyi
pieni-ikkunainen pirtti kuhjaksi. Taavi olisi silloin nukahtanut,
ellei olisi tuntenut kylmien sormien kopeloivan kaulaansa ja
siirtyvän siitä povelle. Taavi siirsi käden sivulle ja nousi
istualleen. Se oli Niklaksen käsi, mutta mies näytti nukkuvan aivan
liikkumattomana; käsi jäi siihen, mihin Taavi sen oli siirtänyt.
Oliko hän kopeloinut tahallaan vai nukuksissaan, siitä Taavi oli
epätietoinen. Hän päätti kuitenkin valvoa koko yön välttääkseen
yllätyksiä.

Mutta hänkin oli väsynyt. Aamupuoleen hän joutui unenhorroksiin.
Siitä herättivät hänet rahtimiehet, jotka jyryten ja pauhaten
nousivat lyhyeltä yölevoltaan jatkaakseen matkaansa. Taavi kuuli
vielä, kuinka he hevosiaan valjastaessaan melusivat kuin ryssät
koskessa, kuuli myös kärryjen räminän kylmettyneellä maantiellä, kun
karavaani eteni kuulumattomiin, mutta sitten hän nukkui sikeästi.

Kun hän heräsi, oli aurinko jo kiivennyt korkealle paistaen täydeltä
terältä perälasista sisään. Emäntä oli jo lakaissut heinänrippeet
lattialta, ja talon väki joi pöydän ääressä aamukahviaan. Niklas oli
kadonnut, ja turhaan etsi Taavi unisilla silmillään laukkuja. Hän
siveli päältäpäin taskuaan ja totesi, että rahapussi oli poissa. Voi
kauheata!

— Mikko, nouse joutuin, meiltä on viety laukut ja rahat.

Mikko oli kuin puulla päähän lyöty. Siihen tuli myös talonväki
tarkastelemaan ja päivittelemään. Haettiin pirtistä ja porstuasta,
vieläpä pihaltakin, mutta turhaan. Niklas oli kadonnut kuin varjo
ja hän oli vienyt sekä rahat että laukut. Siihen päätökseen tulivat
kaikki.

— Menkää heti nimismiehelle ilmoittamaan, hän asuu kirkonkylässä,
neuvoi isäntä. Eipä meillä monesti ole sellaista tapahtunut.

— Niin minä illalla päättelin ja sanoinkin isännälle, että ei se
rampa ollut kunnollinen kulkija.

Poikain mieli kävi sangen apeaksi, ja he päättivät sille kuvatukselle
kostaa, jos kynsiinsä saavat. Isännän neuvon myönsivät he hyväksi,
mutta keskenään he päättelivät, että eivät voi sitä toteuttaa, koska
silloin heidän pitäisi selittää, ketä ja mistä he itse ovat ja millä
asioilla kulkevat. Olivathan hekin karkulaisia, vaikka eivät suinkaan
pahantekijöitä.

Vähän matkaa talosta kuljettuaan he istahtivat tiepuoleen lähemmin
tarkastelemaan, mitä kaikkea heittiö oli heiltä vienyt.

Molemmilta oli poissa toinen puku, alusvaatteet, vähäiset ruokavarat,
muutamia kirjoja, taskukellot ja Taavin laukussa ollut paholaisen
naamio. Käsikääröissä, jotka olivat olleet pään alla, oli vain
päällystakit.

Pahinta oli, että Niklas oli vienyt pienet rahavarat.

— Millä ostamme nyt ruokaa, millä maksamme yösijat ja jokien
ylisaatot?, päivitteli Taavi.

— Töihinkään emme uskalla mennä Suomen puolella. Mutta sen minä
vannon, että sen väärän vapauden profeetan minä vielä toimitan
telkien taakse.

Nälkäisinä ja kiukkuisina he jatkoivat matkaansa aamuauringon
sulattamaa, kuraista tietä, kärsimysten tietä.

MUSTALAISLEIRI.

Jättäkäämme mekin, hyvä lukija, nämä kaksi vapautta kohti pyrkivää
nälkäistä koulupoikaa tylylle tielle välittämättä siitä, miten he
tulivat toimeen niillä kahdella markan rahalla, joita varas ei ollut
heidän taskuistaan löytänyt, ja rientäkäämme päivän matka heidän
edelleen pieneen merenrantakaupunkiin. Sen asukkaat olivat siihen
aikaan uteliaita, sillä pitkän talven aikana oli pienissä oloissa
kerinnyt tapahtua liian vähän. Siellä odotettiin siis hartaasti
meren vapautumista ja liikeyhteyttä suuren maailman kanssa. Vähän
oli myöskin talven aikana ollut taidenautintoa sitä kaipaaville,
sillä vain ani harva taiteilija oli uskaltanut hevosella lähteä
lumisten taipalien taakse. Kaupungin sivistyneistössä vallitsi siis
jonkinmoinen taiteen ja uutisten jano.

Mutta silloin kuului jotakin kummempaa, joka sai koko kaupungin
hätkähtämään.

Läänin pääkaupungista palanneet rahtimiehet olivat tienneet kertoa,
että suuri seurue Unkarin mustalaisia oli lähestymässä kaupunkia.
Viimeksi he olivat majailleet naapuripitäjän kirkon lähistöllä
ja olivat teltoissaan antaneet taide-esityksiä. Ja ennakkotiedot
niistä olivat erittäin suosiollisia. Kerran viikossa ilmestyvä
kaupungin äänenkannattaja ”Revontuli” ilmoitti siitä lisälehdellä
lukijoilleen,ja pian suurenkin yleisön mieliä hallitsi jännittynyt
odotus. Kaupungin pormestarilla oli tosin omat mielipiteensä näistä
taiteilijoista, ja hän neuvotteli ahkerasti kaupungin kaksihenkisen
poliisikunnan kanssa siitä, olisiko heitä ollenkaan laskettava
kaupunkiin. Mutta pormestarin rouva oli jyrkästi eri mieltä.

— Sinä, Juho, et ymmärrä taidetta etkä taiteilijoita. Nyt kun on
tulossa kuin palanen etelää tänne talviseen Pohjolaan, niin sinä
ajaisit sen takaisin. He tuovat tänne tullessaan kuin kappaleen
pustaa, tuota silmänkantamatonta avaraa aroa, jolla he ovat syntyneet
vapaiksi kuin taivaan linnut. Heidän soitossaan toisinaan huokaa kuin
aron iltatuulen hiljainen henkäys, toisinaan temmeltää kuin vallaton
tomua tanssittava tuulispää ja toisinaan taas pauhaa ja rätisee kuin
aron palo rajun pyörremyrskyn aikana.

Ja kun pankinjohtajan rouva, henkikirjoittajan rouva ja rehtorin
rouva tulivat pormestarin rouvan avuksi, niin pormestarin täytyi
taipua.

— Jos se mustalaisten soitto on niin hurmaavaa, niin tulkoot, sanoi
hän puoleksi ivaten, mutta poliisit pitäkööt huolen, että he pysyvät
heille luovutetulla alueella.

Sinä päivänä oli Ouluun johtavalla tiellä vilkasta liikettä.
Odotettiin, katseltiin tietä pitkin etelään, kuunneltiin, mutta ei
vielä auringonlaskunkaan aikaan kuulunut vankkurien kolinaa eikä
ajajien hoilotusta, ja pettyneinä menivät pienen kaupungin asukkaat
levolle.

Laululinnut tulevat tavallisesti yöllä yllättääkseen aamulla
ihmiset sävelillään. Yöllä saapuivat myös nämä arojen tummaihoiset
lauluniekat ja soittajat. Kun kaupunkilaiset heräsivät lyhyestä
kevätöisestä unestaan, niin teltat olivat jo pystyssä kaupungin
laidassa meren ja lammin välisellä kannaksella. Sinne oli
kasvanut kuin toinen kaupunki. Punaiset telttojen kuvut hohtivat
aamuauringossa kuin äsken valmistuneet tiilikatot.

Tässä ei tarvinne mainita, että pian oli koko kaupunki jalkeilla.
Ihmisiä kuhisi telttakylässä kuin markkinapaikalla.

Suuressa teltassa alkoivat mustalaisten viulut vuoron perään nauraa
ja valittaa,ja tulisilmäiset tytöt ja notkeat, suklaanruskeat
nuorukaiset esittivät mustalaistansseja ja toisinaan laulua.
— Ja yleisö oli haltioissaan. Joukossa nähtiin myös kaupungin
vallasrouvat, joille oli annettu istuimiksi koreat itämaalaiset
tyynyt. ”Ihanaa, ihanaa”, toistelivat he yhtenään. Toisten
telttojen edessä paloi suuria rovioita, ja niiden ääressä kiveriä
piippuja polttelevat, arpinaamaiset ukot tinailivat ja korjasivat
vanhoja kattiloita ja kahvipannuja, mutta vanhat eukot, tyttöset
ja poikaviikarit kiirehtivät kaupunkiin kerjäilemään ja — pahat
kielet kertoivat, että pormestarin keittiöstä niihin aikoihin hävisi
hopealusikoitakin, mutta rouva ei niistä miehelleen mitään maininnut.

Etelän tummaihoiset pojat osasivat ottaa kaikesta hyvän maksun. Ei
kukaan päässyt telttoihin, jollei pudottanut lanttia ovenvartijan
hattuun; ja soittajille kerjäiltiin yhtenään lantteja, koska ne
antavat jouselle vauhtia. Niin kului päivä iltaan yhtämittaisessa
humussa. Palanen oikeata pustan tunnelmaa oli tullut kauas Pohjolaan.
Talven routa oli sulanut ihmisten sydämistä. Taide oli ne tehnyt
vastaanottavaisiksi. Helposti aukeilivat kitsaidenkin kukkarot ensi päivinä
.

Illan suussa eräs rikas, lapseton setä jakeli koululaisille ilmaisia
pääsylippuja. Hän huomasi sisäänkäytävän luona kaksi juuri matkalta
tullutta nuorukaista, joilla kummallakin oli vaatekäärö kainalossa.
”Tulkaa tekin pojat, vaikka ette taida olla koululaisia. Kyllä kai
tekin voitte nauttia taiteesta.”

Pojat astuivat koululaisten perässä suureen telttaan. Tulijat olivat
Taavi ja Mikko.

Vaikka poikia miellyttikin tämä odottamaton ystävyys kaiken sen
kylmyyden jälkeen, mitä he Perä-Pohjolassa olivat saaneet osakseen,
ja vaikka he mielellään halusivat nähdä ja kuulla mustalaisten
esityksiä, niin kaiken nimessä täytyy tunnustaa, että kumpainenkin
olisi mieluummin astunut jonkin varakkaan porvarin kyökkiin syömään
poronlihakeittoa, sillä sen jälkeen kuin jätimme heidät, olivat he
vain kerran syöneet leipää, silakkaa ja maitoa kahdeksan penikulman
taipaleella.

— Tämähän on kohtelias kaupunki, huomautti Mikko.

— Taide on pehmittänyt sydämet, lisäsi Taavi.

Esitys alkoi taas. Nuori mustalaiskaunotar lauloi ensin kitaran
säestyksellä:

”Jo nuotio pustalla sammuu,
tuuli ulapan hiljaa nyt soi.
Mitä sanoisit poikani tumma,
jos lauluni enää ei sois.”

Taavin mielestä lauloi hän melko hyvin, ja sanat sekä sävel
vastasivat hänen omia alakuloisia mielialojaan. Laulaja muistutti
hänen mielestään Irja Markkalaa, joka lähtöpäivänä oli häntä pyytänyt
lausumaan runoa.

Koululaiset olivat ihastuneita esitykseen. Joka numeron jälkeen he
pyysivät sen toistamista. Laulajan jälkeen esiintyivät soittoniekat,
ja lopuksi rivakat nuorukaiset ja neitoset näyttivät tanssitaitoaan
esittäen tulisia unkarilaisia kansantansseja.

Juuri oli alettu tanssia, kun ulkoa alkoi kuulua hämmästyneitä
huudahduksia: ”Paholainen, paholainen, katsokaa paholaista!” Ja
kansaa kuului kilvan virtaavan naapuritelttaan. Nekin, jotka jo
olivat menneet näyttelyalueen ulkopuolelle, palasivat takaisin
maksaen uudestaan sisäänpääsymaksun.

Paholaisen tuntevat nimeltään kaikki kansat. Siitä puhutaan ja
kirjoitetaan paljon — liiankin paljon. Sen nimeä mainitaan
Perä-Pohjolassakin turhaan kaikenlaisten asiain yhteydessä, ikäänkuin
se olisi pääasia. Paholaisen sanotaan olevan melkein kaikkialla,
mutta kukaan nykyjään elävistä ei ole sitä nähnyt. Ja jos joku
väittää sen nähneensä, sanotaan häntä valehtelijaksi tai luullaan
hulluksi. Vaikka se herra onkin niin yleismaailmallinen, ei ole vielä
saatu sille oikein kansainvälistä muotoa eikä väriä. Eurooppalaiset
väittävät sen olevan melkein mustaihoisen, mutta neekerit valkoisen.

Ei siis ihme, jos paholaisen näkeminen rauhallisen pikkukaupungin
reunalla herätti ansaittua huomiota.

Mustalaiset olivat näet keksineet uuden vetonumeron. He olivat
muutamalle nuorelle pojalle pukeneet ylle paholaisen naamion ja
kaavun. Ja kun poika näyttäytyi teltan ovella, ryntäsi kansaa teltta
täyteen, vaikka siellä ei ollut mitään muuta näyttelemistä.

Taavi ja Mikko menivät ihmisten jäljessä myös siihen toiseen telttaan.

— Sehän on minulta varastettu naamio, kuiskasi Taavi.

— Totisesti, ihan sama, ja sinun on tuo viittakin. Mustalaisethan
ovatkin ne varastaneet, huudahti Mikko.

— Otamme kohta siitä selvän.

Kun näytännön jälkeen väki jo hajaantui, pyysi Taavi puhutella
joukkueen johtajia. Hänelle osoitettiin vanhaa, rokonarpista miestä,
joka muistutti intiaanipäällikköä.

— Mistä te olette saaneet tuon naamion? kysyi Taavi. — Se minulta
toissayönä varastettiin, samoin kaksi vaatekertaa ja kaksi laukkua.

Mies ei osannut suomea, mutta eräs nuorempi mies tulkitsi.

— Sinunko? Mene tiehesi, ärjäsi johtaja ja viittasi miehelle, että
tämä heittäisi julkeat pojat ulos.

— Ei tästä asiasta niin selvitä, tiuskasi Taavi. Nuo kapineet ovat
minun, ja ellette niitä hyvällä luovuta, niin kutsun heti poliisin.

Sitten Taavi selitti tarkalleen, minkälaiset ovat laukut ja vaatteet.
Mustalaiset huomasivat Taavin väitteessä olevan perää ja tunnustivat
ostaneensa laukun, puvun ja naamion eräältä rammalta mieheltä.
Rettelöitä välttääkseen he tarjosivat Taaville laukkua ja pukua,
mutta halusivat itse pitää rahaa tuottavan naamion. Taavi ei siihen
suostunut. Hänen päähänsä pälkähti oivallinen ajatus.

— Paholaisen tamineet tuottaisivat teille huomenna paljon rahaa,
jos niitä osaisitte oikein käyttää. Me tämän Mikon kanssa olemme
näyttelijöitä. Koska teillä ovat valmiit näyttämökalut, niin
mielestämme sopisi meidän näytellä teidän teltassanne kohtaus Goethen
Faustista. Yleisöä tulisi varmaan paljon seuraamaan esitystä. Me
voisimme näytellä urakkapalkalla.

Joukkueen johtaja ei tiennyt hölyn pölyä Goethestä, vielä vähemmän
Faustista. Mutta muutamat nuoremmat kappaleen tunsivat. Kun sitten
Taavi Mikon kanssa oli antanut pienen koenäytännön, jossa Taavi
oli asianomaisesti puettuna, suostuivat mustalaiset ehdotukseen ja
lupasivat pojille maksaa vaaditun summan, yhteensä viiskolmatta markkaa
. Pojat suostuivat jättämään naamiovehkeet telttaan, mutta he
saivat johtajalta etukäteen kymmenen markkaa. Sillä he saivat hyvän
illallisen kaupungin halvimmassa ruokalassa, saivat sitten nukkua
yönsä matkustajakodissa oikeassa vuoteessa ja vielä viitonen jäi
säästöönkin.

— Tämä on oikeastaan suuren hengen pilkkaa, kun hänen kuolematonta
teostaan mustalaisten teltassa esitetään; ei sopisi myöskään meidän
yhtyä noiden nuorukaisten kanssa yhteistoimiin, mutta kaikki tuo on
meille tällä kertaa annettava anteeksi. Nyt olemme pitkäksi aikaa
pelastetut nälän kourista, pakisi Taavi yövuoteellaan ja Mikko oli
samaa mieltä.

NÄYTELMÄ.

Jotta tämä uusi taideyritys tulisi suurelle yleisölle tunnetuksi,
tekstasivat mustalaiset suurelle pahvilevylle ilmoituksen, jossa
luettiin:

”Ensiluokan näyttelijät David Tossavanensky ja Michael Joronius
antavat tänään esityksiä klo 9 alkaen joka toinen tunti suuressa
teltassa maantien varrella. Tungoksen välttämiseksi iltapäivällä
kehoitetaan yleisöä pitämään varansa jo aamusta alkaen.”

Viisihenkinen reklaamikulkue kantoi ilmoitusta saittojen nenissä
kaupungin kaduilla, ja ihmiset seurailivat kulkuetta sankoin joukoin.
Sattuipa se menemään myös Tienhaaran matkustajakodin sivu, jossa
Taavi ja Mikko sen huomasivat.

— Katso riivatun mustalaisia, kun ovat väärentäneet nimemme!,
huudahti Taavi.

— Mitä nyt on tehtävä? Eikö olisi parasta, että repisimme niiltä
alas koko plakaatin ja selittäisimme yleisölle oikeat nimemme, esitti
Mikko.

— Joutuin teltoille, komensi Taavi.

— Älkää olko milläänkään, rauhoitteli heitä se suomea taitava mies,
joka ilmoituksen oli laatinut. Se on meille eduksi. Luuletteko te,
että olisitte omilla, suomalaisilla nimillänne vetäneet yleisöä.
Ei sinne päinkään! Mikä taiteilijanimi on esimerkiksi Tossavainen?
Minä tunnen pikkukaupungit ja pikkukaupunkilaiset; heille pitää olla
jotakin nimessäkin, pitää olla jotakin vieraalle kalskahtavaa, muuten
ei taidekaan tehoa. Ja minä kyllä tämän asian vastaan, jos kysymys
tulee. Nimissähän on teidän nimenne runko.

— Mutta vieraat päätteet. Minä tahdon purjehtia puhtaalla, omalla
lipullani, mutta kun asia on näin pitkällä, en sitä voi nyt peruuttaa.

Taavi ja Mikko olivat varhain harjoitelleet kappalettaan, ensin
asunnossaan ja sitten teltassa. Mustalaisilla oli mukanaan peruukkeja
ja ihomaalia, joilla Mikosta tehtiin käden käänteessä vanha,
kunnianarvoisa tohtori.

Määräaikana alkoi tulla yleisöä teltoille, osaksi samoja, jotka
olivat edellisenä päivänä käyneet, osaksi uusia, maaseudulta
tulleita, sillä sanoma mustalaisten tulosta ja heidän kiehtovista
esityksistään oli ennättänyt kulkeutua kauas jokivarren kyliin.
Yleisön joukossa nähtiin taaskin kaupungin hienostoa.

Vaikka Taavi ja Mikko olivat monta kertaa ennen näytelleet samaa
kohtausta, vaivasi heitä kuitenkin ensi näytöksessä esiintymiskuume.
Kun ei ollut kuiskaajaa eikä kirjaakaan, johon hätätilassa olisi
vilkaissut, pelkäsi Mikko, että hän voisi hämmentyä ja jäädä
keskelle parasta kohtaa sanattomaksi — tapaus, joka ei ole niinkään
harvinainen seuranäytelmiä esitettäessä. Taavi lohdutteli itseään
sillä, että yleisö ei heiltä — muukalaisilta, joksi se heitä
luuli — tulisi niin paljon vaatimaankaan, kun heidän muka oli
opittava suomen kieli alusta alkaen. Mutta kaikki kävi kuitenkin
paremmin, kuin he olivat osanneet toivoakaan. Kerta kerralta varmeni
esitys ja suosionosoitukset kaikuivat voimakkaina ja pitkään joka
näytöksen jälkeen. Ne, jotka eivät mahtuneet sisälle, odottivat
ulkona kärsivällisesti vuoroaan. Ovirahoja tuli sinä päivänä enemmän
kuin edellisenä. Kun kerjääminen oli tuottanut melko lailla ja kun
muutamat nuoret miehet olivat saaneet vaihtaa edullisesti hevosia
maalaisisäntien kanssa, niin seurueen johtaja voi olla päivään hyvin
tyytyväinen; siksi hän ei tinkinyt pojiltakaan palkkaa. Antoipa hän
heille takaisin varastetut tavaratkin, mutta sillä nimenomaisella
ehdolla, että ”herrat taiteilijat”, jolla nimellä hän heitä nimitti,
lupautuivat leiriä avustamaan seuraavassa kaupungissa.

KARVASTA PIPPURIA ILON MALJAAN. KEMHEIKIN RAHAT.

Kun pojat seuraavana aamuna heräsivät matkustajakodin tilavassa
huoneessa, olivat he hyvin uteliaita näkemään — niinkuin taiteilijat
yleensä — mitä julkinen arvostelu heistä sanoi. Heidän suureksi
ilokseen se oli ei ainoastaan hyvin suosiollinen, vaan myös paikoin
loistava. Näytti siltä kuin arvostelijalla olisi ollut vaikeaa
löytää kylliksi voimakkaita kehuvia laatusanoja. Kuin johdannoksi
arvostelija puhui siinä taiteesta yleensä, kuinka se ihmiselämän
erämaahan loihtii kuin virkistäviä keitaita ja kiitteli sitten
kaupunkilaisten puolesta eilisenä päivänä esiintyneitä näyttelijöitä.
Varsinaisessa arvostelussa sanottiin mm.: ”Eilen esiintyivät
suuressa teltassa ensiluokkaiset mustalaisnäyttelijät, herrat
David Tossavanensky ja Michael Joronius. He esittivät meille osia
Faustista. Ja esitys oli kauttaaltaan korkealla tasolla. Varsinkin
Mefistofeles oli verraton taideluoma. Sellaista paholaista ei ole
kaupungissamme ennen nähty. Vahinko vain, että seurueessa ei ollut
niin paljon suomen kielen taitoisia, että olisivat voineet esittää
koko kappaleen.”

Taavi oli riemuissaan. Hän, niinkuin taiteilijat yleensä, oli
herkkätunteinen arvostelulle.

— Tämähän on suurenmoista! Se on toista kuin ”Maran” arvostelu.
Näyttää siltä, että ihmiset tulisivat sitä hienostuneemmaksi, mitä
pohjoisemmaksi tulemme, varsinkin kaupunkilaiset.

Hän oli jo kokonaan unohtanut matkan varrella sattuneet kärsimykset.

— Niin sitä ihmistä ja varsinkin taiteilijaa heilautellaan kuin
lastua myrskyisellä merellä: milloin lasketaan aallon pohjaan,
milloin kiikutetaan sen harjalle; me olemme nyt harjalla. Vahinko,
ettei nimemme tullut oikein lehteen, niillä alkaisi olla mainetta.
Jäädään pitemmäksi aikaa tähän ystävälliseen kaupunkiin. Täällä meitä
ymmärretään. Tyydyttäkäämme täällä ihmisten taiteenkaipuuta, innostui
Mikko.

— Tehdään niin, myönsi Taavi.

Mutta samassa lehdessä oli kaksi uutista, jotka heittivät karvaita
pippureita tähän ilon maljaan.

Ensimmäinen kuului:

’Koulupoikia karkuteillä.

Kaksi Karikylän oppilasta on kyllästynyt
kouluelämään ja vanhempiensa tietämättä lähtenyt koulukaupungistaan
karkuun. Luullaan heidän matkustaneen Ruotsiin päin, sillä he ovat
lähteneet pohjoiseen menevässä junassa. Vaikka he eivät olekaan
mitään pahaa tehneet, pyydetään kuitenkin viranomaisia ja muitakin
palkintoa vastaan heidät palauttamaan vanhempiensa luo, että he
voisivat jatkaa koulunkäyntiään.’

Sen jälkeen lueteltiin heidän kumpaisenkin tarkat tuntomerkit ja alla
oli heidän vanhempainsa ja lyseon vararehtorin nimet ja osoitteet.

Taavi luki sen ensin, ja sanomalehti alkoi vapista hänen kädessään.
Hän voi pahoin ja antoi lehden Mikolle viitaten ilmoitukseen.

Vaikka Mikko oli vahvahermoinen, niinkuin lihavanpulleat,
laiskansitkeät pojat yleensä, joilla hermot piilevät pehmeän ja
joustavan lihaskudoksen suojassa, punastui hänkin tiedonannon
luettuaan ja heitti lehden vihaisena pöydälle.

— Tämä on kauheaa! Tämä on ennen kuulumatonta, päivitteli Taavi. —
Millä oikeudella meitä kuulutetaan kuin pahantekijöitä.

— Tämä on skandaali!, huudahti Mikkokin. Me olemme kuin karkuun
lähteneen Siperian vangin asemassa. Jokainen meitä katsellessaan
muistelee tätä kuulutusta ja sovittelee näitä lehdessä mainittuja
tuntomerkkejä meihin. Ja jos meidät tunnetaan samoiksi, niin otetaan
meidät kiinni ja lähetetään kruununkyydillä kotiin. Se ei saa
tapahttia.

— Vaikka en olekaan mitään pahaa tehnyt, kärsin kuitenkin
ennemmin vaikka vuoden nälkää Perä-Pohjolan metsissä kuin lähden
kruununkyydillä kotiin. Silloinhan siellä kaikki paitaressut
sormellaan meitä osoittelisivat sanoen: ”Tuotta on te Taavi Tottavainen,
joka koulutta karkati ja kruununkyydillä tuotiin
kotiin.” Se ei saa tapahtua, kiivaili Taavi ja käveli matkailijakodin
permannolla edestakaisin. Hän muistutti ilmeisesti ”Maraa” sinä
hetkenä, jolloin pojat saivat tuomionsa.

Mutta näiden kahden pikku Jobin sielullisten kärsimysten syyt sinä
päivänä eivät tähän loppuneet. Luettuaan sanomalehteä edelleen sattui
Taavin silmiin seuraava uutinen:

”Suuri murtovarkaus tapahtunut Niemen kylässä pari päivää sitten.
Talokas J. Kemheikiltä viety viisituhatta markkaa, jotka hän suurta
säästäväisyyttä noudattaen on vuosien kuluessa itselleen hankkinut.
Nimismies tutkii asiaa. Kun mainittuna päivänä kulki paikkakunnan
sivu joukko muukalaisia ja sitäpaitsi on tiellä nähty myös muita
melkein rahattomia kulkijoita, ei ole vielä saatu selvää, kuka on
tämän rötöksen tehnyt.”

Sitten seurasi selostus, miten varas tai varkaat ovat menneet isännän
kamariin, miten ovat arkun avanneet ja sitten poistuneet talosta
kenenkään huomaamatta. Selitettiin myös, että tapaus huomattiin vasta
eilen illalla isännän tultua kotiin, mutta sikäli on asia jo selvä,
että rahat ovat kadonneet toissa yönä.

— Siis kiveä kuorman päälle, sanoi Taavi. Vaikka olemmekin ja
tahdomme aina olla rehellisiä, tekee kuitenkin tämä uutinen
tilanteemme yhä tukalammaksi. Tämmöisten tapausten sattuessa
epäillään kaikkia outoja kulkijoita, varsinkin köyhempiä, ja poliisit
tutkivat kaikki matkustajain käymätalot. Me tietysti ilmoittaisimme
rehellisesti nimemme ja näyttäisimme kirjamme. Sinä kyllä voit
kuvitella, mitä sitten tapahtuu; kruununkyyti odottaa meitä kohta. Me
emme ole mitään rikollisia, siksi tahdomme elää vapaina ja työllämme
ansaita leipämme.

— Oikein puhut, veli. Kohta on täällä se vanha poliisi Levaska, joka
eilen seisoi siellä teltan luona. Lähtekäämme.

— Puhdistakaamme tämän kaupungin ja tämän maan tomut joksikin aikaa
jaloistamme ja suunnitelmaimme mukaan menkäämme Ruotsiin.

— Mutta ensin on yösija maksettava.

Silloin alkoi mustalaisleiriltä päin kuulua epäilyttävää melua.
Avatun akkunan kautta ja kajean aamuilman kannattamana kuului
miesten, naisten ja lasten ääniä yhtenä sekamelskana. Samassa
marssi akkunan alitse — matkustajakoti oli maantien varrella —
komppania sotamiehiä kivääreillä varustettuina ja heidän perässään
kaupunkilaisia, nuorta, vanhaa sekaisin. Kaikki olivat hyvin
kiihtyneen näköisiä. Joku vanha mies jahkaili mennessään: ”Vai
semmoisia ne olivatkin.” — ”En olisi eilen uskonut”, sanoi toinen.
Mikko soitti sähkökelloa pyytääkseen talon rouvaa maksua perimään.
Kauan hän sai soitella, ennenkuin rouva tuli sisälle portilta, jossa
hän oli katsomassa leirille rientäviä ihmisjoukkoja.

— Eivätkö herrat tiedä, että kaupungin laidassa on mustalaisia,
jotka ovat ihmisiltä rahoja narrailleet, meidänkin talostamme meni
ainakin kymmenen markkaa. Taitavat siellä vielä tänäkin päivänä
näytellä.

— Se on erikoisempaa melua, väitti Taavi.

Ottaessaan rahan Taavilta ja häntä lähemmin katsoessaan rouva
hätkähti; hän tuli äkkiä huomattavan iloiseksi ja jäi poikain kanssa
juttelemaan katsoen vuoroin Taavia, vuoroin Mikkoa ja mitellen heitä
katseillaan kantapäästä kiireeseen asti.

Rouva oli tehnyt mielestään oivallisen havainnon. — Meillähän ne
ovatkin ne kuulutetut karkulaispojat, vaikka muualta haetaan, mietti
hän. — Samat tuntomerkit, aivan kuin kiveen nakutetut. Heistä on
luvattu palkinto. Miten suuri lienee? Jos vanhemmat ovat varakkaita,
voi olla suurikin. — Lähteäpä syyttä suotta koulusta karkuun, mutta
kyllä minä palautan kirjojen ääreen, ja varmaan on siellä myös
selkäsauna odottamassa.

Mutta yhtä paljon kuin tulevasta palkinnosta iloitsi hän siitä, että
juuri hän keksi karkulaiset, että hänen nimensä tultaisiin tämän
asian yhteydessä mainitsemaan sanomalehdessä.

Rouva ei nähtävästi keksinyt keinoa, miten hän yksin olisi pistänyt
pojat telkien taakse, ennenkuin lähtevät, koska hän meni kiireesti
toiseen huoneeseen kädessään poikain antama kymmenmarkkanen. Hän meni
muka rahaa vaihtamaan, vaikka Mikko huomasi hänellä olevan tarpeeksi
pieniä rahoja.

Tarkkasilmäinen Taavi huomasi heti rouvan tarkoituksen, ja hän
kuunteli levottomana, minne hän meni. Hetket olivat tuskallisen
jännittäviä, ja Taavi selitti Mikolle, mitä heillä on odotettavissa.

Rouva kuului menevän viereiseen huoneeseen ja puhuvan siellä
kiihkeästi jotakin tyttärelleen. Sitten kuului rapistelevan käsissään
sanomalehteä ja lukevan — hän ei huomannut, että molempien huoneiden
akkunat olivat auki. ”Pitemmällä pojalla on leveä otsa, suuret
siniset silmät, kaareva nenä ja laihahkot kasvot.” Hm. Ihan varmaan
se on hän. ”Toinen on lihava, leveäkasvoinen, kellervätukkainen ja
sinisilmäinen.” Merkit sopivat mainiosti. ”Odota, Lyyli, ja katso,
etteivät lähde minnekään, minä haen apua.”

Pojat näkivät rouvan juoksevan katukäytävää naapuritaloon päin.

He sieppasivat tavaransa ja lähtivät ulos. Majatalon tytär kuului
jälkeen huutavan:

”Äiti tulee pian, hän meni rahaa vaihtamaan.” — Olkoon loppu
juomarahoiksi, sanoi Taavi, kun he kiiruhtivat portista maantielle.

Jonkin aikaa kierreltyään kaupungin kiveämättömiä katuja he
suuntasivat kulkunsa pohjoiseen, ei suurta, vilkasliikkeistä
valtamaantietä,vaan polkua, joka mökkikylän läpi luikerreltuaan
painui suureen, monen neliöpenikulman laajuiseen kiveliöön. Sieltä he
kierrellen kaarrellen toivoivat pääsevänsä Tornionjoelle ja sen yli
Ruotsin puolelle.

Mutta ennenkuin jätämme tämän ystävällisen pikkukaupungin ja sen
taidetta ja tapahtumia janoavat porvarit, jotka Taavin ja Mikonkin
tielle olivat kylväneet ensimmäiset menestyksen ruusut, mitkä
kuitenkin olivat jo muuttumassa heille okaisiksi orjantappuroiksi, on
meidän hetkeksi palattava Unkarin mustalaisten meluavaan leiriin.

Mustalaisetkin heräsivät hyvällä tuulella, yhtä loistavalla kuin
keväinen luonto sinä aamuna. Eikä ihmekään, olihan kaikki mennyt
suunnitelmien mukaan, oikeastaan paremminkin. Tiet alkoivat kuivaa ja
seuraava kaupunki oli lähellä, ja siellä he odottivat saavansa saman
tuloksen. Vaimot nousivat varhain keittämään teetä samovaareillaan,
nuoret miehet menivät ruokkimaan hevosia, mutta lapset ja vanhat
miehet viruilivat vielä patjojen alla. Joukkueen johtaja neuvotteli
parhaillaan kahden muun vanhuksen kanssa siitä, mitä he antaisivat
lähtiessään pormestarin rouvalle muistolahjaksi ystävällisyydestä,
kun kaupungin kaksihenkinen poliisikunta Levaskan johtamana näkyi
tiellä ja heidän jäljessään muita kaupunkilaisia.

— Mitä tämä on? Mitä varten ihmiset rientävät tänne? ihmeteltiin ja
yleinen äänten sorina kuului teltoista.

Tätä tummaihoisten joukkoa odotti silloin melkein samanlainen
epämieluisa yllätys kuin poikia. Tuskin he olivat nousseet lämpimien
untuvapatjojen ja peitteiden välistä ruokkiakseen kukin hevosensa ja
valmistautuakseen telttain purkamiseen, kun kaupungin poliisikunta
marssi paikalle lukemaan maaherran kuulutusta, jossa seura määrättiin
pidätettäväksi ja tutkittavaksi Kemheikillä tapahtuneen varkauden
tähden. He selittivät maaherran määräyksen johtuvan siitä, että eräs
poikanen oli sinä yönä, jona varkaus tapahtui, nähnyt pitkän mustan
miehen pakenevan talosta ja menevän mustalaisleiriin päin, joka sinä
yönä oli muutamien kilometrien päässä toisessa kylässä.

— Mutta, lopetti vanha poliisi Levaska, — jos tutkimuksessa ja
kotietsinnässä ei ilmene mitään raskauttavaa, pääsette jatkamaan
matkaanne.

Mustalaisten puolustukseksi mainitsemme tässä heti, että he olivat
syyttömiä tähän kolttoseen, siksi he raivostuivat epäilyksen
kuultuaan.

— Tämä on meitä kohtaan heitetty törkeä solvaus, josta me vaadimme
hyvitystä. Me tulemme kaupunkiin ystävällisinä taiteilijoina,
soitamme, laulamme ja voitamme sydämet, mutta lähtöhetkellä tapahtuu
näin hirveää! Meitä syytetään varkaudesta! Me olemme syyttömät
siihen, selittää joukkueen johtaja.

Puheen sorina kuului kovaäänisenä. — Me olemme saaneet tiukan
määräyksen tutkia rahavaranne ja tavaranne.

Puheensorina kiihtyi kuin pauhaavaksi koskeksi.

— Me emme siihen alistu, kun olemme syyttömät. Tutkikaa vain
syyllinen, mutta se ei ole meidän joukossamme.

Kaksikymmenmiehisellä ja yhteensä nelikymmenhenkisellä
mustalaisjoukolla ei ollut täyttä arvonantoa kaupungin kaksihenkistä
poliisivoimaa kohtaan. Sen huomasi siitä, että nuoret miehet
ilman muuta alkoivat vetää telttavaatteita alas ja kääriä niitä
kokoon. Mutta silloin jo läksi kasarmilta marssimaan komppania
reservisotilaita, jotka paikalle saavuttua piirittivät telttakylän.
Näiden lisäksi oli tullut paljon kaupunkilaisia seuraamaan tapausten
kulkua.

Miesten taskut ja rahakukkarot tarkastettiin. Hammasta purren ja
kiroillen näyttelivät miehet kaiken omaisuutensa mongertaen omaa
kieltään. Poliisit tarkastivat joka setelin. — Pitkinä talvisina
pyhinä oli Kemheikki rahojaan laskiessaan pannut salamerkin jokaiseen
seteliin varkaiden varalta. Ja ne merkit hän oli nyt ilmoittanut
poliiseille. Mutta kenelläkään ei ollut merkittyjä rahoja. Senjälkeen
tarkastajat availivat naisten arkut ja väskyt. Niissä oli paljon
rihkamaa, kaikenlaista kamaa ja joukossa arvokkaitakin esineitä, mm.
hopeaisia ja kultaisia. Muutamasta laatikosta löytyi pormestarin
rouvan nimimerkillä varustettuja lusikoita, mutta niitä eivät
poliisit tienneet ottaa pois, kun niistä ei ollut ilmoitettu. Viimein
hypistelivät he matkavaatteet siirrellen syrjään parkuvia lapsia,
joiden unen vieraat olivat keskeyttäneet.

Tarkastuksen kestäessä juoksi Tienhaaran matkailijakodin rouva
poliisi Levaskan luo ilmoittaen, että heillä majailivat ne
karkulaispojat, joita on lehdissä kuulutettu.

— Me emme jouda nyt koulupoikain jäljessä juoksemaan, kun on
parempia tehtäviä, kärteili poliisi. — Menkää ja sulkekaa ne lukon
taakse!

Välttyäkseen jatkuvilta ikävyyksiltä kertoi eräs nuori mies, että
heitä edellisenä päivänä oli avustanut kaksi poikaa, jotka varmasti
olivat kouluja käyneitä. Heidät tuntee helposti. Laihemmalla on
laukussaan paholaisen naamio. Vielä kertoi hän, että he ovat matkalla
tavanneet ramman kulkurin, joka oli mainituilta pojilta laukut vienyt.

— Eivätkö ne näyttelijät olleetkaan mustalaisia tai ulkomaalaisia,
kysyi eräs syrjäinen.

— Eivät. Ovatko he niin väittäneet?

— Eivät, mutta me luulimme.

Tyytymättömyyden mukinaa kuului väkijoukosta.

Mustalaiset lähtivät kaupungista vihoissaan meluten, kun pelkäsivät,
että tämä epäluulo vähentää heidän yleisömenestystään seuraavassa
kaupungissa.

Tarkastuksen päätyttyä sanoi poliisi Levaska sotamiehiä komentavalle
kapteenille:

— Pyytäisin teitä avustamaan kahden karkulaisen kiinniottamisessa.
He asuvat Tienhaaran matkustajakodissa. Tuntomerkeistä päättäen
pitäisi heidän olla samat, joita lehdissä on kuulutettu. Ja kukapa
tietää, mitä he ovat matkalla tehneet.

— Kahden miehen pitäisi voida ottaa kiinni kaksi poikasta. Sotaväki
ei ole karkaavien koulupoikien kiinniottamista varten, sanoi kapteeni
ja marssitti miehensä kasarmille.

Poliisit väkijoukon saattamina lähtivät edellämainittuun
matkustajakotiin. Joukossa oli myöskin ”Revontulen” päätoimittaja,
joka uutisnälkäisenä seurasi tapahtumien kulkua. Hän ja suuri yleisö
olivat noille koululaiskarkureille kiukuissaan siitä, että he
eivät olleet ennen näytöstään yleisölle selittäneet, että he ovat
suomalaisia. Siinä tapauksessa arvostelukin olisi ollut toisenlainen.

Kahden miehen on vaikea piirittää taloa, niin ettei etsittävä pääse
livahtamaan kynsistä. Sen oli poliisi Levaska pitkän virka-aikansa
kestäessä saanut monesti kokea. Siksipä hän pyysi, kun ei sotaväkeä
saanut, yleisöä avuksi. Hän järjesti miehistä ketjun talon ympärille,
jätti virkatoverinsa vartioimaan akkunoita ja meni sisälle. Mutta
suuri oli sekä hänen että yleisön hämmästys, kun kuulivat poikain
lähteneen.

Pohjois-Suomessa on tavallista, että milloin karhu käy laumassa
karjaa tappamassa, silloin rientävät myös muut karjanvarkaat pahojaan
tekemään. Ja kaikki menee silloin karhun tilille: kettu, joka
mielellään kiertelee karhun tekemillä lampaan haaskoilla, nappaa
usein orvoksi jääneen karitsan, samoin tekee ilves, mutta suurimman
tuhon saa aikaan monesti varas, ihminen, hävittäen karhun laskuun
koko lauman.

Niklas Varjoranta, entinen räätälin kisälli, ovela varas ja
maankiertäjä, oli kirjavan elämänsä aikana oppinut tekemään
kolttosensa muiden laskuun. Siksi hän kulki mielellään mustalaisten
kintereillä, ja missä hän kulki, siellä oli poliisiviranomaisilla
työtä hänen jälkiään selvitellessä. Hän se oli vienyt myöskin
Kemheikin rahat ja hänen musta varjonsa lankesi synkistyttämään myös
Taavin Mikon ja taiteilijatietä, vaikka he vain sattumalta ja hyvin
vastenmielisesti olivat tulleet hänen kanssaan kosketuksiin.

KIVELIÖISSÄ.

Pohjois-Suomen kiveliöt, vaaraiset, soiset ja suurten jokien
halkomat! Kuinka monelle suojaa etsivälle ovatkaan sankat, melkein
koskemattomat metsät antaneet lepopaikan kätkien turvattinsa
vainoojain silmiltä. Entisaikoina vietiin niihin vaimot ja lapset
piilopirtille silloin, kun ryssäin ryöstävät ja murhaavat laumat
idästäpäin tulivat asutuille rannikoille ja jokivarsille. Niiden
kätköissä kähnäilivät ennen lappalaiset, arat erämaan lapset, kun
heitä väkevämmät ”lantalaiset” jokivarsia myöten sinne asutustaan
levittelivät, kunnes viimein pakenivat nykyisille asuinsijoilleen
koivuvyöhykkeelle ja kaljuille tuntureilleen; niissä löysivät myös
lyhytaikaisen lymypaikkansa lain rautakouraa välttelevät karkurit,
kunnes ankara erämaan luonto ja yksinäisyys ajoi heidät viimein
ihmisten ilmoille.

Sinne metsien rauhaisaan kätköön pakenivat Taavi ja Mikkokin maailman
pahuutta, ettei heiltä haihtuisi pois se vapauden utukuva, jota he
olivat ajaneet takaa, ja ettei heitä viheliäisinä karkulaisina olisi
heti lähdetty kuljettamaan kotikaupunkiin.

— Tämä on kummaa, kun saa paeta kuin henkipatto, vaikk’ei ole pahaa
tehnyt, jahkaili Taavi, kun he olivat kylän näkösältä päässeet
syvemmälle metsään.

— Minusta näyttää kuin kohtalo kyyryilevänä kissana kähnisi
perässämme napatakseen koukkuisella kynnellään meidät kiinni juuri
silloin,kun luulemme olevamme vapaimmat. Minusta tuntuu kuin olisi
parasta palata kaupunkiin ja lähteä kotiin, arveli Mikko.

— Ja mennä Karikylään poliisin saattamana, niinkuin kaksi laumasta
karannutta mullikkaa, joita sarvesta takaisin vedetään. Koko
kaupungin väki tulisi meitä katsomaan kuin harvinaisia ulkomaan
eläviä. Ja sinä haluaisit näyttelyapinaksi!

— Voisimmehan mennä itsekin.

— Millä rahoilla?

— Niin, se on totta, että meillä on jäljellä vain viisimarkkaa,
myönsi Mikko.

— Akka tieltä pyörtäköön. Ruotsissa minä ainakin käyn vaikka yksin.
Minun mielestäni on parasta, että kiertelemme täällä kiveliössä siksi
kuin ihmisiltä enin pyydystelemisinto vähenee ja puikahdamme sitten
rajan taakse.

— Entäpä jos eksymme tai kuolemme nälkään näissä synkissä metsissä.
Katselepa millaisia jättiläishonkia, millaisia pilviä tavoittelevia
kuusia ja koivuja! Tämä on jo karhujen maata eikä ihmisten, vaikka
kaupungista olemme kulkeneet vain muutamia kilometrejä. Nämä ovat
toista laatua kuin Keski-Suomen metsät.

— Karhujen kanssa tulemme kyllä toimeen, minulla on revolveri,
niinkuin tiedät.

— Mutta nälkä on pahempi vihollinen, vaikka ei olekaan silmin
nähtävä eikä aina korvin kuultava, mutta sitä enemmän se tuntuu
sormien päistä varpaan neniin saakka. Ja kyllä se kuuluukin. Se jo
nyt suolissani naukuu kuin kollikissa kevätiltana. Muistaakseni me
emme ole syöneet sitten kuin eilen illallisen, valitti Mikko.

— Siihen saat tottua. Taiteilijan suolissa se usein naukuu kuin
paholainen, mutta hengen lahjat siitä vain terästyvät: nälkä niitä
hioo kuin karhea kovasin viikatetta, selitti Taavi.

— Minulle ainakin muistuvat mieleen äidin paistamat lämpimät leivät
ja lihaperuna. Ah, kuinka ne nyt maistuisivat.

— Sinä olet aineenpalvoja, materialisti, Mikko. Ei sinusta taida
tulla taiteilijaa, ei nälkätaiteilijaakaan, vaikka aluksi luulet.
Sinulle on vatsa kaikki kaikessa, näkeehän sen jo sinun lihavasta
ruhostasikin. Mutta kyllä se täällä kärsimysten kiirastulessa
laihtuu,ja sitä mukaa henkesi kevenee ja kirkastuu.

— Taitaisivat ne sinullekin maistua lihaperunat, sopat ja ohukaiset
marjahillon kanssa, joita kaikkia olet kotonasi saanut mielin määrin.
Luulenpa, että olet monesti muistellut Haukkamäen vinttikamaria.

Taavi ei siihen vastannut mitään; hän ei tahtonut puhua vasten
parempaa tietoaan. Sitten pojat kävelivät kauan omissa mietteissään,
kumpikin muistellen kotipuolen asioita.

Polku oli kaupungin laitakylistä alkanut monijuurisena kasvaen pian
vahvaksi varsitieksi, joka jonkin matkaa oli puoleksi kärrytien
tapainen, alkoi syvemmällä metsässä puun tapaan haaroittua ja
ujua yhä kapeammaksi. Taavi käveli edellä, hänellä oli sen verran
metsänkulkijan taitoa ja vaistoa, että osasi erottaa päärungon
oksasta, ja hän toivoi sen viimein johtavan johonkin kaukaiseen
metsätaloon tai mökkiin, missä he saisivat ruokaa ja suojaa ainakin
muutamiksi päiviksi.

Lumi oli jo melkein sulanut kiveliöistäkin. Sitä näkyi vain
syvimmissä kuruissa, jotka paikoin katkoivat sitä kivikkokangasta,
mitä tie kulki; sitä oli myös pieninä laikkoina mäkien
pohjoisrinteillä ja vaarojen notkoissa. Mutta vettä oli paljon sekä
puroissa että soilla, vieläpä tien koloissakin. Ja pian turisivat
poikain patiinikengät yhtä märkinä kuin Niklaksen sinä iltana, kun
he hänet kohtasivat. Molemmat saivat elävästi kokea, että kiveliön
kulkeminen ei ole helppoa ja että se vaatii sitä varten varatut
tamineet, ennen kaikkea vedenpitävät saappaat tai lapikkaat —
huone- ja katukengät eivät kelpaa, niille kiveliö nauraa.

Kun iltapäivällä nälkä tuli sietämättömäksi eikä heillä ollut
palaakaan evästä, etsivät he kankaan rinteeltä talven yli säilyneitä
puolukoita tai soiden karamättäiltä punaisia, happamia karpaloita.
Muuta ei voinut keväinen erämaa tarjota aseettomille. Lintuja olisi
kyllä ollut runsaasti, kun olisi ollut pyssy mukana; revolverista ei
ole metsästysaseeksi. Usein säikähtivät pojat jykeväruumiista metsoa,
joka rymisten kaikkosi kulkijoita; usein metsäkanapari reuhahti
heidän edellään naurahtaen ja räkättäen rauhanhäiritsijöille; väliin
myös pyy ponnahti tiheiköstä heidän eteensä, juosta piipersi edellä
ja pehmeästi räpytellen ja liidellen lensi sitten kauemmaksi. Jos
heillä olisi ollut enemmän luonnontuntemusta, olisivat he löytäneet
monta metsälinnunpesää herkullisine munineen.

Mutta sillä matkalla oli omat viehätyksensä; varsinkin Taavi, jolla
oli myös musikaalisia taipumuksia ja todellista kauneudenkaipuutta,
nautti siitä suuresti. Sillä kiveliö oli juuri herännyt talvisesta
horrostilastaan. Kuohuvan villinä virtasi jo vesi sen maanalaisessa
ja maanpäällisessä suonistossa. Tuhatmuotoisena alkoi elämä
sykähdellä sen povessa: se jo värähteli varvuissa, siemenissä,
hennoissa heinänoraissa, aukeilevissa koivunurvuissa ja havupuiden
neulasissa. Tuon uudestasyntymisen ilon vain tunsi, mutta ei
voinut sen kaikkia syitä selittää. Äänekkäänä riemuhymninä ilmeni
se muuttolintujen sataäänisessä kuorossa, joka yhtenään kaikui
kiveliön synkimmissäkin metsissä ja joka laulajien luvun, paikkojen
ja vuorokauden aikojen mukaan vaihteli. Rastailla, satakielillä,
peipposilla, leppälinnuilla ja uunilinnuilla oli siinä oma
tehtävänsä. Soilla kuovi soitteli pilliään, liro luritteli ja kurki
kajahdutteli rannattomien aapojen ylistystä. Järvillä viheltelivät,
tatattelivat ja rääkyivät vesilinnut etsiessään lyhytaikaista
lepopaikkaa pitkällä muuttomatkallaan...

— Tämähän on suurenmoista; en ole milloinkaan Keski-Suomessa
tällaista kuullut, ihmetteli Taavi kerran, kun he istuivat tien
poikki kaatuneen kelohongan päällä. — Ilman tätä matkaa olisimme
henkisesti köyhemmät.

— Tämä on jo Pohjolan keväistä luontoa.

ERAKKOMAJALLA.

Vaisto johtaa toisinaan ihmistäkin toivottuun paikkaan samoin kuin
muuttolintuja, joilla ei tavattoman pitkillä retkillään ole mitään
karttoja, ei oppaita eikä tienviittoja. Vaisto johti Taavin ja
Mikonkin sinä iltana ihmisasunnolle.

Aurinko oli jo painunut pohjoiselle taivaanrannalle pistäytyäkseen
pariksi tunniksi piiloon vaarojen harjanteiden taa, kun Taavi ja
Mikko vielä neuvottomina kävelivät kalliokoluissa ja kankaiden
metsissä luikertelevaa polkua. He etsivät silmillään yösijaa,
jotakin kuivaa ahon kenturaa, jolle he olisivat voineet koota
läjän tervasjuurikoita nukkuakseen yönsä tulen hohteessa. Ja mitä
pitemmälle ilta kului, sitä useammin oli Mikko esittänyt, että he
palaisivat kaupunkiin ja matkustaisivat vaikka kruununkyydillä kotiin.

— Kyllähän ne kotona sitten maksavat valtiolle takaisin, oli hän
selittänyt.

— Akka tieltä pyörtäköön, oli näihin esityksiin usein Taavi
vastannut.

Viimein Mikkokin väsyi siinä määrin ettei hän sinä iltana halunnut
paluumatkalle. Jalkalihakset olivat jäykistyneet, kenkä hieronut
toista kantapäätä ja yskänkuumetta tuntui nousevan päähän. Punaisena
kuin keitetty rapu ja happamen näköisenä kävellä puhkutti hän hyvän
matkaa Taavin perässä vähän väliä huutaen: ”älä jätä”! Toisinaan hän
vihaisena mukisi, että ”huuhkaja taitaa lentää louhuunsa.”

Muutaman mäen alla johti polku pienen joen rantaan, ja sen vartta
tuli leveämpi polku jostakin jokivarren kylästä. Pojat seurasivat
polkua vähän matkaa ja Taavi ilostui kovasti nähdessään joen mutkassa
ihmisasunnon tapaisen rakennuksen, metsäpirtin. Siinä ei ollut
akkunoita, niiden tilalla vain luukuilla suljettavat reiät; katolla
ei ollut savupiippua, vaan lämmittäessä oli savu tullut jostakin
katon aukosta ja ovesta, minkä näki mustuneista hirsistä oven
yläpuolella. Muuten seinähirret näyttivät uusilta.

— Tässä on mieluinen piilopirttimme, huudahti Taavi Mikolle. —
Näetkö, että kaitselmus pitää meistä huolen niinkuin linnuista.

— Mutta eivät meille tänne kaarneet kanna leipää ja lihaa niinkuin
profeetta Elialle ennen korpeen. — Entäpä jos siellä on asukkaita?

Sitä kysymystä Taavi melkein säikähti. Vain muutaman päivän kulku
erämaan yksinäisyydessä oli vaikuttanut, että hän nyt melkein karttoi
ihmisiä! Ei hän sitä tiennyt, minkälainen pirtin mahdollinen asukas
on: onko hän ehkä metsiin karannut pahantekijä, jolle ihmishenki ei
maksa viittä penniä; onko hän ehkä salapolttaja, joka karsain silmin
katselee jokaista tulijaa, tai ehkä salakyttä, jolle erämaan riistan
seuraaminen on tullut intohimoksi, niin ettei hän keväälläkään malta
pitää asettaan naulassa, vaan surmaa lintuja niiden omissa häissä; ei
hänkään haluaisi vieraita.

— Mennään hiljaa ovelle ja kuunnellaan. Pojat hiipivät kuin karhun
kiertäjät.

— Ssst! — hiljempaa, varoitti Taavi kädellään heristäen.

He painoivat korvansa oven rakoa vastaan.

Sisältä kuului kumea kuorsaus. Samassa syöksähti ovea vastaan ruskea,
pystykorvainen koira äristen ja haukkuen. Puskettuaan kuonollaan
oven auki, se hyökkäsi oitis Mikkoa vastaan tavotellen lahkeista ja
takinhelmoista. Töin tuskin Mikko sai sen kepillään häristetyksi
loitommalle. Taavi auttoi häntä uhaten koiraa seipäällä.

— Syt Virkku!, kuului sisältä karkea ääni, joka Vaikutti koiraan
kuin jokin taikasana. Koira perääntyi pirttiin.

Ovelle ilmaantui vanha mies. Jolleivät pojat olisi muistaneet
olevansa Suomessa, olisivat he luulleet miestä Australian neekeriksi.
Kasvot, joita kehysti musta kihara tukka, pitkä korva- ja leukaparta,
olivat ruskean kiiltävät kuin tervassavun palvaamat. Uniset silmät
tirkistelivät tulijoita pitkien kulmakarvojen varjostamista kuopista.
Hän oli muuten täysissä pukimissaan, mutta avojaloin ja paljain päin.

— Hyvää iltaa!, sanoivat pojat.

— Häh? sanoi mies varjostaen kädellään korvaansa.

— Hyvää iltaa! Saisimmeko tulla pirttiinne yöksi, karjuivat pojat,
kun huomasivat ukon vähäkuuloiseksi.

— Ketä te ootta?

— Karkulaisia, sanoi Taavi huomatessaan, että ukko ei ollut ainakaan
vilkkaassa kanssakäymisessä kaupunkilaisten kanssa.

Ukko mietti ensin hetkisen ja sanoi sitten: — Tulkaa sitten sisään.
En tavallisesti anna monelle yösijaa, mutta te näytätte mukavilta
pojilta.

Kun ovi vedettiin kiinni, oli pirtti puolipimeä. Perälavitsalla oli
kuivia heiniä,ja ukko käski poikain mennä niiden päälle nukkumaan.
Itse hän asettui sivupenkille jatkamatta sinä iltana keskustelua.

Pojilla oli hirmuinen nälkä. Kävellessä se ei ollut tuntunut niin
katkaisevalta. Riisuttuaan märät jalkineet kuivamaan, nukkuivat he
pirtin kuivan lämmön hautoessa heidän väsyneitä jäseniään.

Aamulla he nukkuivat pitkään. Kun he heräsivät, ei ukko ollut enää
pirtissä, eikä häntä näkynyt ulkopuolellakaan. Ilma oli aamulla
muuttunut sateiseksi. Peippo kuusen oksalla valitteli ilman muutosta,
ja viklojen huuto joen rantalahdilla kaikui heläkkänä.

Poikain nälkä oli yöllä vain yltynyt. Kaihoisin mielin Mikko
muisteli kahvi-aamiaista kotona, jossa se aina häntä odotti ennen
kouluun lähtöä. Ovesta sisälle virtaava valo esitteli heille ukon
ruokavarastoja pirtin nurkkapöydällä. Siinä hän oli syönyt aamiaisen
ennen lähtöään. Pöydällä oli vielä leivän puolikas, suolakalaa ja
keitetyn kalan ruotoja sekä jauhopussi. Kiukaan edessä oli pata ja
sen pohjalla hiukan kalakeiton jätettä.

— Iskisinpä nyt tuohon ohraleipään kiinni kuin hauki salakkaan,
jollei seitsemäs käsky olisi sen vartijana, huomautti Mikko. —
Tyhmästi teimme, kun emme jo eilen illalla ostaneet häneltä leipää.
Nyt hän on voinut mennä pitkälle matkalle, ja me kuolemme nälkään.

— Eihän sitä heti kehdannut ruveta ukon eväitä kyselemään,
puolusteli Taavi.

— ”Rohkea rokan syö, kaino kaikki kadottaa”, sanoo sananlasku.
Otetaan tuosta pala leipää — ja selvitetään sitten, kun ukko tulee,
ehdotti Mikko.

— Ei palaakaan. Me emme käytä väärin hänen hyväntahtoisuuttaan.
Kyllä hän kohta tulee.

Kun he pahimman nälkänsä sammuttamiseksi alkoivat etsiä pirtin
lähistöltä lumen alta paljastuneita puolukoita ja variksen marjoja,
kuului joelta airojen loisketta ja joen mutkauksesta tuli näkösälle
vene. Pojat juoksivat pirtin nurkan taa kurkistelemaan nurkan
raosta, kun pelkäsivät vieraita tulevan. Mutta nähtyään ukon sieltä
huopailevan, he tulivat jokirannalle venevalkamaan.

— Kävin tässä rysillä. Annoin teidän nukkua, kun olitte niin
väsyneitä, vaikka olisin tarvinnut airollisen. Taidatte olla onnen
poikia, koska tänä aamuna sain kaksi tuollaista hauen venkaletta.

Samalla heitti hän veneestä rannalle ne molemmat suuret, ainakin
kymmenkiloiset, sekä muutamia pienempiä haukia.

— Jos on nälkä, niin perataan ja paistetaan pojat haukia, kyllä joki
lisää antaa, kun on juuri hauen kutuaika.

— Kiitoksia, kyllä meille hauki maistuu, sanoi Mikko ottaessaan
pientä haukea niskasta kiinni.

— Perkaa se iso paistinkalaksi.

— En osaa noin isoa käsitellä.

— Vai et, heh, heh... En niitä minäkään ole perannut monta
tuollaista, mutta odottakaa, niin minä valmistan siitä oikein
juhla-aterian. Tuokaahan noita koivuhalkoja tuolta pinosta tähän
rannalle ja tehkää nuotio.

Ukko perkasi hauen, viilsi selkäruodon vierestä selkälihakset halki,
pujotti hienoja koivutikkuja poikittain lihaksiin ja työnsi suuren
kaksihaaraisen vartaan pitkin kalaa päästä pyrstöön päin, niin
että se muistutti uutta puulapion terää. Sitten hän kävi pirtistä
suolavesiastian, valeli sillä kalan ja asetti paistumaan nuotion
hohteeseen, noin askelen päähän tulesta. Vesissä suin seurailivat
pojat kalan paistumista, kun ukko väliin puolta ja toista käänteli
tulta vastaan ja väliin valeli suolavedellä. Paistaminen kesti
ainakin pari tuntia.

— Minä paistan tämän niinkuin merilohen, että muistaisitte kerran
syöneenne oikeaa paistinkalaa ”Akkunus-joen erakon” majalla.

Ukko oli erikoisen hyvällä tuulella, ja poikain ensisilmäyksellä
saatu käsitys hänestä muuttui. Hän ei enää näyttänyt läheskään niin
rumalta kuin illalla. Mutta pojat eivät voineet aluksi käsittää,
mistä ukon mielenmuutos johtui.

— Syökäähän nyt kaksi kiloa mieheen, heh, heh, sanoi hän kantaessaan
hauen pöytään. Muuta ruokaa meillä ei sanottavasti olekaan.

— Ei tarvitse kehoittaa, vastasi Mikko.

Syömisen aikana ukko näytti muistelevan jotakin vanhaa asiaa
poltellessaan visapääpiippuaan lavitsan reunalla.

— Vai karkulaisia te olette, tarttui hän vasta nyt poikain
edellisenä iltana tehtyyn ilmoitukseen. Se oli miehen lailla sanottu.
Minulle se riittää suositukseksi. Jos ette olisi sanonut sitä sanaa,
niin salvassa olisi pysynyt ”Akkunus-ukon” ovi. Tänne kiveliöön
tulee monenlaisia kulkijoita. Välistä tulevat kaupungin herrat tänne
metsästämään koiralaumoineen. Seiniä kolistellen he röyhkeästi
vaativat yösijaa. Ja kun alkuaikoina joskus laskin sisään, rupesivat
he kaikkea utelemaan ja pilkkailemaan. Myöhempinä vuosina en ole
heitä sisään päästänyt. Usein tulee yksinäisiä kulkijoita, joista
näen, että he etsivät kiveliön suojaa, mutta kun kysyn, ovatko he
karkulaisia, antavat he valheellisia tai kierteleviä vastauksia.
Heille en anna yösijaa, mutta kuka tunnustaa, hän saa olla
majassani yön, kaksi, toisinaan enemmänkin, jolleivät ole rosvoja
ja murhamiehiä. Karkulaisena olen minäkin noin neljäkymmentä vuotta sitten
tänne tullut; syyttömästi vainottuna etsin silloin pohjoisten
metsien suojaa ja tänne jäin. Kun näen edessäni teidänkaltaisianne
onnettomia eränkävijöitä, heltyy aina sydämeni, vaikka se muille
hehkuu loppumatonta vihaa.

— Kiveliössä ei tavallisesti tutkita toisen yksityisasioita.
Haluaisin kuitenkin tietää, ajetaanko teitä takaa?, kysyi hän hetken
vaitiolon jälkeen.

— Niin luulen, kaupungissa meitä poliisit piirittivät.

— Sitten on oltava varuillaan. Me voimme saada kutsumattomia
vieraita.

Ukko painautui kyyryyn lavitsan alle ja aukaisi siellä seinään tehdyn
salakäytävän, joka oli tehty siten, että kaksi seinähirttä oli
sahattu kahdesta kohti poikki ja palat asetettu paikoilleen.

— Pojat, sanoi hän, tästä pääsette hädän tullen ulos.

KARKULAISTEN JÄLJILLÄ.

Erehtyisimme pahasti, jos arvelisimme, että kaupungin poliisit
jättivät takaa-ajon sikseen, senjälkeen kuin he vetivät tyhjän
apajan Tienhaaran matkustajakodissa. Päinvastoin he siitä
kiihoittuivat, ja poikain kiinnisaaminen tuli heille kunnia-asiaksi.
Matkustajakotiin kerääntynyt väkijoukko ilkkui julkisesti, että siinä
on poliisikunta, kun ei saa kiinni kahta koulupoikaa. Sitäpaitsi
oli maaherra lähettänyt puhelimitse määräyksen, että on tutkittava
kaikki epäilyttävät kulkijat Kemheikin rahain katoamisen tähden.
Kemheikki oli luvannut puolestaan sata markkaa sille, joka löytää
häneltä viedyt rahat. Poliisi Levaska piti mahdollisena ja hyvin
luultavanakin, että pojilla oli siinä jutussa osansa, koska he niin
välttelivät virkavaltaa.

Useat kaupunkilaiset olivat nähneet poikain lähtevän pohjoiseen.
Kaupungin laitakylässä oli heidät myös nähty. Erään eukon kuvauksen
mukaan he olivat näyttäneet hirvittäviltä rosvoilta, oikein
ensiluokan lurkeilta, kun he olivat juosseet hänen mökkinsä sivu.

Poliisi Levaska ja Karpalo seurasivat jälkiä. Muutamassa notkossa he
huomasivat ravassa selvät patiinin jäljet.

— Tästä ovat menneet, sanoi Levaska viitaten jälkeen. Eivät ketkään
muut kulje tähän aikaan sellaisilla kengillä metsissä.

— Mitataan jäljet, esitti Karpalo.

Molemmat poliisit kumartuivat jälkien ylle. Toinen mittasi pituuden
ja leveyden, toinen merkitsi mitat muistikirjaansa. Sitten he
piirustivat niiden muodon ja merkitsivät tarkoin naulan jäljet
oikeille paikoilleen. Kulkijoita oli ollut kaksi, sen näki jäljistä.

Mutta kuivalla kankaalla jäljet eivät näkyneet, ja ajajat joutuivat
toiselle, jokivarren taloihin vievälle tielle. Kun taloissa ei oltu
poikia nähty, päättelivät poliisit, että karkulaiset ovat ehkä
menneet ”Akkunuksen erakon” mökille. Ja sinne he lähtivät.

Erakkomajaa lähestyessään Levaska asetti panoksia pistooliinsa.
”Eihän meillä ole oikeutta ampua, kun he eivät ole pahantekijöitä,
huomautti Karpalo.”

— Kuka sen tietää? Kaiken varalta täytyy olla varustettuna.

Nämä kaksi miestä hiipivät pensaikon suojassa joen rantaa pitkin
pitäen tarkasti silmällä pirtin ovea. Levaskalle oli paikka
tuttu. Pitkän virka-aikansa kestäessä hän oli monta kertaa
ennenkin karkulaisia seurannut sinne, mutta aina olivat jäljet
siellä kadonneet. Sentähden hän oli vähitellen alkanut uskoa,
että erakko oli suuri noita, joka teki ihmisen tuossa tuokiossa
näkymättömäksi. Hänen samoinkuin muiden seutulaisten mielestä
verhosi pirttiä salaperäisyyden hämy. Kulkipa kylällä semmoisiakin
huhuja, että ”Akkunuksen erakko” osasi loitsia terveen ihmisen
sairaaksi ja päinvastoin. Ja Levaskalla itsellään oli muistissaan
sen suuntainen kokemus. Hän oli kerran keväällä viime kelien aikana
tullut haastamaan ukkoa oikeuteen siitä, että hän pyyteli metsoja
ansoilla rauhoitusaikanakin. Tuskin hän oli saanut haastetuksi, kun
”noidannuoli” iski hänen selkäänsä niin tulisen kipeästi, että hän ei
voinut laisinkaan jalkaansa liikauttaa, vaan oli täytynyt jäädä ukon
lavitsalle, siksi kuin hevosella käytiin häntä hakemassa. Lääkäri
kyllä selitti tapauksen johtuneen reumaattisesta kivusta, kun selkä
oli jäähtynyt, mutta Levaska ei sitä oikein uskonut.

Tuskin poliisit olivat päässeet oven kohdalle, kun Virkku hyökkäsi
heitä kohti ”säkä pystyssä” ja raivoisasti haukkuen. Ukko vihelsi
ovelta. Se oli kehoitus koiralle käymään yhä äkäisemmin käsiksi,
vaikka se muilla erämiehillä merkitsee samaa kuin: tule tänne.
Pistooli toisessa ja keppi toisessa kädessä häristelivät miehet
kiukkuista koiraa kääntyen sitä mukaa kuin se hyppeli heidän
ympärillään.

— Nyt pojat laukut selkään ja matkaan, virkavalta on täällä,
kuiskasi ukko. Samassa pisti hän Taavin laukkuun sen paistetun hauen,
leipää, paistettua linnunlihaa, avasi salaluukun lauteiden alta,
työnsi pojat siitä ulos ja hyvästeli.

— Käykää vastakin, kuiskasi hän heidän jälkeensä, kun pojat lähtivät
juosta viilettämään ensin pirtin, sitten pensaikon suojaamana.

— Älkää ampuko koiraa!, varoitti erakko miehille työntyessään ovesta
ulos.

Kun hän murahti koiralle jonkin sanan, palasi se häntä koipien
välissä pirttiin ja meni lauteiden alle. Poliisit tulivat sisälle
katsellen joka nurkkaan.

— Onko nyt ”Akkunuksen ukolla” täällä piiloitettavia?, kysyi Levaska.

— Häh?

— Että onko näkynyt kahta karkulaispoikaa täällä, huusi Karpalo.

— Häh?

Levaska asetti suunsa aivan ukon korvaan ja huusi:

— Oottako eilen tai tänään nähnyt kahta patiinijalkaista poikaa?

— Häh?, sanoi ukko totisena silmiin katsoen.

— Ei häneltä saa mitään selkoa. Hän on näköjään tullut jo aivan
kuuroksi. Varmaankin on tervassavu kehittänyt pikipallot hänen
korviinsa. Lähdetään pois.

Ja poliisit lähtivät heti paluumatkalle arvellen, että pojat ovat
eksyneet kiveliöön. Kun Levaska ja Karpalo myöhään illalla väsyneinä
ja pahantuulisina lähestyivät kaupunkia, tuli heitä vastaan
kestikievarin kyydillä ajaen hieno herra. Hän istui arvokkaan
näköisenä pehmeällä istuimellaan luoden tulijoihin välinpitämättömän
katseen. Hänellä oli knallihattu, musta palttoo ja takana uutuuttaan
kiiltävä käsilaukku.

— Kukahan tuokin herra on, mainitsi Levaska sivu päästyään.

— Onhan niitä näin valtatiellä kulkijoita, ehkä joku
kauppamatkustaja, arveli Karpalo.

— Minusta hän oli ylhäisen aatelismiehen näköinen.

Vastaantulija ei ollut kukaan muu kuin tuttavamme Niklas Varjoranta.
Hän oli sinä päivänä tullut kiertoteitä kaupungin laitakylään, jossa
hän sahatyöläisten keskuudessa ei ulkoasunsakaan puolesta herättänyt
erikoisempaa huomiota. Siellä hän kuljeksivalta laukkuryssältä osti
puvun ja hatun, vaatetusliikkeestä palttoon ja kengät sekä eräästä
kauppakojusta käsilaukun. Kun hän sitten kävi parturissa ajattamassa
liian karvaiseksi käynyttä leukaansa, ei häntä enää moni olisi
tuntenut entiseksi kulkuriksi.

Seuraavana aamuna hän meni, niinkuin oli aikonutkin, sikaaria
poltellen Handolinin siltaa myöten Ruotsin puolelle.

ENSI KERRAN ULKOMAILLA.

Meidän ei tarvinne poliisikoiran tavoin seurata Taavin ja Mikon
jälkiä ensin Kemijoen ja sitten Tornionjoen poikki Ruotsin puolelle
tullaksemme vakuutetuiksi siitä, että he onnellisesti sivuuttivat
pelätyn valtakuntain välisen rajalinjan, josta useimmat pakolaiset
palautetaan. He kulkivat, kuten sadat karkulaiset ennen heitä ja
heidän jälkeensä ylempää näiden jokien poikki, harvaan asuttujen
seutujen kautta. Kahden päivän perästä erakon mökiltä lähdön jälkeen
he olivat Haaparannan kaupungissa. Mutta se ainoa viisimarkkanen oli
lopussa, samoinkuin ukon varaamat eväätkin. Melkein rahattomina ja
nälkäisinä ollen ei heitä paljon ilahduttanut se tieto, että heitä
eivät enää poliisit vainoa, eivätkä sanomalehtien kuulutukset sinne
yllä.

He kävelivät kaupungin leveää katua hakien pelastusarmeijan yömajaa,
jossa tiesivät saavansa halvalla yösijan, kun he erään ravintolan
avatusta akkunasta kuulivat suuriäänistä puhetta. Ylinnä muita
pauhasi särkyneen rämäkkä miesääni, joka tuntui tutulta.

— Siellähän on Niklas, huudahti Taavi.

— Pannaan se juippi pinteeseen. Mennään katsomaan, ehdotti Mikko.

Puolihumalaisia miehiä istui tupakan savun ja oluen katkun
kyllästyttämässä huoneessa. Joku seisoo peräpöydän takana pitäen
taskukelloa kädessään toisen kellon kierrellessä miesjoukossa kädestä
käteen. Seisova mies kehui kelloa: ”Tässä se on semmoinen kello,
että sellaista ei ole muilla kuin yhdellä kupparilla Ruotsissa.
Kahdesti on aurinkoa siirretty sen mukaan. Paljonko tarjotaan hyvästä
kellosta?”

— Eivät ole vielä kaikki nähneetkään, sanoi Taavi miesten taakse
istuutuen. — Antakaahan kun katson.

— Ei tästä silmä osaa ota, sanoi Niklas, jota poikain oli aluksi
vaikea tuntea, niin oli miehellä ulkoasu muuttunut.

Kello kulki kädestä käteen Taaville ja toinen oli kierroksellaan
kerinnyt läheiseen pöytään.

— Mikko, nämä ovat meidän kellomme! huudahti Taavi niin lujasti,
että läheisen pöydän miehet kuulivat.

— Nämä ovat meidän! Hän ne meiltä Suomen puolella varasti, huudahti
Mikko saadessaan oman kellonsa käteensä.

— Johan minä sitä sanoinkin, että ne eivät ole hänen omiaan,
mainitsi eräs pitkä mies, joka nähtävästi tunsi Niklaksen entisyyttä.

— Kenen kello? Minäkö varastanut, kuulkaa vieraat miehet. Vai nuo
sällit herjaavat minua varkaaksi.

Niklas käveli jonkin askelen lähemmäksi, mutta nähdessään Taavin ja
Mikon hämmästyi hän hetkiseksi ja näytti miettivän, mitä sanoisi.

— Minä menen hakemaan poliisia, sanoi hän viimein ja meni ulos.

Huoneessa syntyi hälinää. Sen tauottua kertoi Taavi, miten kellot
olivat heiltä kadonneet. Ja kun pojat olivat tarkoin selittäneet
kellojen merkit niiden ollessa toisten käsissä, uskoivat kaikki
poikain sanat todeksi.

Kun miesjoukko lähti kadulle tarkastelemaan, minne Niklas hävisi,
näkivät he hänen nilkuttavan siltaa myöten Suomen puolelle. Taavi
juoksi perässä sillan puoliväliin saakka ja huusi Suomen puolen
tullivartijalle ja poliiseille.

— Ottakaa kiinni, tuo mies on varas ja petturi.

Kun Niklas rammasta jalasta huolimatta koetti kulkea melkein
juoksujalkaa sillalla, herätti sekin Tornion poliisin huomiota ja hän
pidätti miehen. Häntä putkaan kuljetettaessa tuli vastaan Unkarin
mustalaisia ja johtaja sanoi:

— Jopahan jouduit kiinni kolttosistasi, joiden tähden mekin,
rehelliset kulkijat olemme saaneet kärsiä. Et tainnut vielä keritä
kuluttaa kaikkia Kemheikin rahoja.

Sen hän sanoi kiukuissaan siitä, että hänen seurueensa juuri
Niklaksen tähden oli edellisessä kaupungissa joutunut yllättävän
kohtelun alaiseksi.

Muutaman päivän perästä kierteli Ruotsinkin lehdissä uutinen, jossa
kerrottiin, että Torniossa on pidätetty kuuluisa kansainvälinen
pahantekijä, Nikolai Smirnoff, joka on käyttänyt myös nimeä Niklas Varjoranta
ja joka on varastanut muun muassa Kemheikin rahat.

                                                  ⸻

Pohjois-Ruotsin suurilla rautakaivoksilla oli miesten puute. Äsken
oli löydetty uusia malmituntureita, joissa työt piti aloittaa;
samaan aikaan tehtiin myös rautatietä niiden kautta Kölin vuoriston
poikki Narvikiin, Atlantin rannalle. Sen tähden haluttiin sinne
työväkeä Suomestakin. Värvääjiä oli keväällä kulkenut kehumassa,
miten erinomaisia palkkoja rautakaivostöissä maksetaan. Eivätkä ne
olleet menneet kuuroille korville. Miehiä oli tullut sekä pohjoisesta
että varsinkin etelästä Pohjanlahden perän ympäri Ruotsin puolelle.
Ja silloin kun Taavi ja Mikko saapuivat Haaparantaan, oli heitä
siellä joukottain odottamassa laivaliikenteen aukenemista Luulajan
kaupunkiin, josta sitten rautatietä olisi päässyt Jällivaaraan
Bodenin kautta. — Silloin ei vielä ollut rataa suoraan Haaparannasta
Jällivaaran rautatielle. Aikansa kuluksi miehet pelasivat korttia
kaupungin laidalla suurissa mieskehissä, joivat ja väliin tappelivat.
Kaupungin putka oli aina täynnä humalaisia, ja poliiseilla oli
täysi työ pitäessään välttävääkään järjestystä. Näiden ohella oli
kuitenkin kunnollisiakin miehiä, jotka kokonaan eristäytyivät näistä
rähisijöistä ja rauhanhäiritsijöistä.

Saatuaan kellonsa ja nähtyään, miten Niklakselle Suomen puolella
kävi, erottautuivat pojat oluttuvan miesten seurasta ja
kävelivät laivarantaan katselemaan, missä kunnossa kellot olivat
kiertomatkaltaan palanneet. He istuivat kaidepuun päällä, ja Taavi
jutteli kellolleen kuin ymmärtävälle toverilleen:

— Kelloni, sinua olen pitänyt sydäntäni lähellä kuin parhainta
ystävääni, ja ruumiini lämpö on sinua lämmittänyt. Sinä olet muutaman sentin
päästä kuunnellut sydämeni sykähdyksiä, mutta olet kuitenkin
naksuttaessasi pitänyt oman tahtisi. Sekuntiviisarisi jokainen
naksahdus on minulle muistuttanut ajan arvoa. ”Taas meni sinulta
sekunti hukkaan”, on se minulle sanonut silloin, kun joutilaana
ilman mitään tarvetta olen sitä katsahtanut. Ahkerassa työssä en ole
ystävääni lainkaan muistanut. Kouluaikanani kiirehdit sinä minua
aamulla: ”Taavi Taavi, nyt sinä kohta myöhästyt ja ’Maran’ patukka
takoo kohta kämmentäsi muistuttaen sinulle ajan arvoa.” Mutta tunnin lopulla,
kun ikävystyen olen sinua katsonut, olet minulle silmää
iskien ilmoittanut: ”Kestä vähän, kohta se loppuu.” Kun talvella
Markkalan Irjaa odottelin luistinradalle, tuntuivat sekuntisi
tuskallisen pitkiltä. Mutta samana iltana, kun soiton tahdissa
liitelimme peilikirkkaalla jäällä, tuntui minusta kuin olisit
puolueellisesti nakuttanut sekuntisi liian nopeassa tahdissa. Mutta
sinä et ole puolueellinen, sillä sinä mittaat iäisyyttä. Sinä olet
näyttänyt syntymähetkeni, sinä myös ehkä ilmoitat jälkeen jääville
kuolinhetkenikin. Sinä sanot, koska on työhön lähdettävä, koska on
junan tai laivan lähtö- ja tulohetki. Sinulla on järkeä enemmän kuin
monella tyhmällä ihmisellä, siksi sinä tiedät avaruudenkin asioita.

Ei siis ihme, jos enovainajani juuri sinut valitsi minulle
joululahjaksi, kun minä lyseon toisella luokalla sain hyvän
joulutodistuksen. Itse hän pisti sinut taskuuni ja asetti nämä
kultaiset perät liivini rintamuksille sanoen: ”Siinä on sinulle
elämäsi tahdin mittari. Hoida sitä niin kauan, kuin sen koneisto
kestää. Mies ja kello ovat erottamattomat ystävät.”

— Niin, samat saarnat voisin minäkin sanoa tästä kellostani, vaikka
en olekaan saanut sitä joululahjaksi ahkeruuden, vaan laiskuuden
tähden. Minä kolmannella luokalla usein myöhästyin tunneilta ja sain
muistutuksia. Sentähden isä osti minulle tämän kellon, jonka nyt
oli Niklas ryyppiä oluena vatsaansa. Niin se tavara yrittää kiertää
maailmassa. Mutta nyt minä sidon sen peristä vaikka omaan nahkaani,
että herään silloin, kun joku alkaa sitä minulta anastaa, puhui Mikko.

— Akkunuksen erakolla ei ollut kelloa, hän mittaili aikaa samoin
kuin erämaan taipaleita ylimalkaisin mitoin; hän ei tiedä tunneista
eikä minuuteista, vielä vähemmän sekunneista, mutta kehittyneissä
oloissa ovat sekunnitkin kalliit. Jos esimerkiksi saamme työpaikan
ja meidät käsketään tulla toimeemme kello seitsemän aamulla, mutta
menemmekin vasta puoli kahdeksan, kun ei ole itsellämme ajanmittaria,
niin heti meidät sieltä pois potkitaan. Ja jos uskallamme
puolustautua sillä, että meillä ei ole kelloa, luullaan meitä
tuhlareiksi tai laiskoiksi, selitti Taavi.

— Me sanoisimme, että olemme niin köyhiä, että ei ole kelloa,
huomautti Mikko.

— Köyhiä eivät ihmiset yleensä ymmärrä, varsinkaan rikkaat,
köyhyys on monen mielestä melkein kuin pahe, vaikka monesti lienee
päinvastoin.

Taavi avasi kellonsa sisäkuoren ja katseli sen sisustaa.

— Katsohan kuinka se loistaa vielä sisältä kuin kultakello. Sinä
kai et ole tutustunut kellon koneistoon. Katsohan kuinka siinä on
paljon rattaita, akseleita, napoja, vietereitä, kiskoja, kiviä ja
viisareita, kaikki muovailtu tarkoitustaan vastaaviksi. Jos yksikin
osa otetaan pois, seisahtuu koneisto tai joutuu muuten epäkuntoon.
Tuossa hakkuri huitoo edestakaisin kuin Hippa-Heikki, mutta se ei
ole sen rätkeämpi kuin tuo sekunti-, minuutti- tai tuntiviisaria
kuljettava ratas. Ja käyttövoima piilee noissa kokoonkierretyissä
jousissa.

— Myönnän, että kellon koneisto on monimutkainen ja hieno. Sen
keksijälle, hollantilaiselle Huygensille nostaisin lakkiani, jos hän
olisi tuossa edessäni.

— Minäkin kumartaisin syvään hänen edessänsä, sanoi Taavi. — Kellon
koneistoa voisi monessa suhteessa verrata valtakuntaan.

— Eivätköhän ajatuksesi jo heittele häränpyllyä. Nälkä on jo tainnut
vatsastasi nousta aivoihisi.

— Eivät niinkään, vaikka valtakunnan koneisto on vielä hienompi
ja monimutkaisempi. Siinäkin on isompia ja pienempiä ”rattaita”,
”akseleita”, ”napoja”, ”hakoja”, ”hakkureita” ja ”viisareita.” Ja
toinen luulee olevansa toistaan tärkeämpi, vaikka jokainen osa on
arvokas, jos se vain täyttää hyvin sille kuuluvat tehtävänsä.

— Mikä ”ratas” esimerkiksi sinä olit Suomen koneistossa?, kysyi
Mikko.

— En vielä paljon mikään. Koulupoika on vielä koulun valinkauhassa,
ei vielä valmis ratas. Meidän koulussamme tahdottiin kaikista
valaa samanlaisia rattaita, siksi me olemme pirskahtaneet pois
valinkauhasta. Valtion koneisto ei tarvitse aina samoja osia.

— Mitä me sitten olemme? kysyi Mikko uudestaan.

— Romurattaita kohtalon laatikossa, jossa hän meitä kuten kelloseppä
pihdeillään haroo ja hämmentelee etsiessään, ja kun meidät huomaa
sopivaksi johonkin, ottaa niskasta ja pistää paikoilleen.

— Mutta me voimme valita, haluammeko siinä olla vai emmekö, lisäsi
Mikko.

Keskustelun aikana tuli siihen nuori maalaispoika, joka nähtävästi
oli myös matkalla Jällivaaraan ja kuultuaan, että oli kelloista puhe,
sanoa tokaisi:

— Vaihdetaan kelloja.

— Onko sinulla kauan ollut se kellosi?, kysyi Taavi.

— Eilen minä sen vaihdoin, mutta se edellinen oli minulla kaksi vuotta
.

— Ja raskit luopua! Me juuri tässä keskustelimme, että mies ja kello
kuuluvat yhteen. Ei pitäisi sydäntä lähellä olevaa ystävää vaihtaa,
varsinkaan sellaista valpasta ystävää kuin kello, joka meitä nuhtelee
silloin, kun olemme hitaita, mutta tyynnyttelee silloin, kun liiaksi
rehkimme.

— Paljon kalleimmista olemme me kuitenkin luopuneet, kun olemme
jättäneet vanhempamme, kotimme ja isänmaamme, jonka olemme vaihtaneet
tähän Ruotsin valtakuntaan. Tuolla joen takana hymyilee isänmaamme
meille surullisesti varmaankin ajatellen: on siinäkin kaksi poikaa,
jotka ovat valmiit huikkimaan isänmaansa vieraaseen valtakuntaan.
Mieleni käy apeaksi sitä ajatellessani, valitteli Mikko.

— Ei kuitenkaan iäksi. Muista Mikko, että tämä matkamme on vain
välikappale eikä tarkoitus. Kun saamme ansaituksi rahaa, palaamme
kotimaahan harjoittelemaan rakasta taidettamme. Ja kerran näytämme,
että mekin olemme kelvollisia rattaita isänmaamme koneistossa.

Mutta enemmän kuin koti-ikävä heitä vaivasi nälkä, joka hirmuisena
”luurankomiehenä”, kädessä kuoleman terävä viikate, seurasi heidän
jälkiänsä huutaen heille: ”Joka ei tee työtä, ei hänen syömänkään
pidä”, jollei hänellä ole vanhoja kassoja. Kotona he olivat eläneet
vanhempien työllä ja ansioilla. Heidän hankkimansa olivat myöskin
vaatteet ja kaikki, mitä heillä oli. He eivät olleet kuvitelleet
ansionsaantia niin vaikeaksi, kuin se todella oli.

Puoleksi nälkäisinä he sinäkin iltana menivät levolle
pelastusarmeijan yömajaan puraistuaan illalliseksi vain sen
leivänkannikan, minkä he viimeisillä rahoillaan, yhdellä
”annansilmällä” olivat saaneet. Mutta mieli oli hyvä siitä, että
heidän povessaan, ihon ja paidan välissä, piilossa varkaan kateiselta
silmältä, naksuttivat taskukellot mitaten aikaa ja muistuttaen
hetkien kalleutta.

JÄLLIVAARASSA.

Jos olisi kysynyt keltä hyvänsä sen ajan koulupojalta, missä
on Jällivaara, niin harvapa olisi tiennyt sanoa, missä tämä
Ruotsin tärkein rautakaivos sijaitsee. Taavi ja Mikko eivät
siitä tienneet kotoa lähtiessään, mutta Pohjois-Suomessa siitä
oli paljon puhuttu työväen keskuudessa. Kun he matkustellessaan
kysyivät matkatovereiltaan: ”minne matka”, niin he useimmissa
tapauksissa saivat vastauksen: ”Jällivaaraan, siellä ovat nyt
parhaat ansionmahdollisuudet.” Viimein oli alkanut heitä itseäänkin
sinne haluttaa, ja kun heiltä oltiin sulkea kokonaan pakotie Suomen
puolella, päättivät he matkustaa sinne kaivostöihin merille pääsyä
odottamaan.

Kirkkaan säteilevänä toukokuun aamuna, noin viikkoa myöhemmin,
pysähtyi tavanmukainen aamujuna Malmivaaran asemalle. Vaunuista
purkautui asemasillalle paljon matkustajia, enimmäkseen
työnhakijoita. Heitä oli sekä Suomesta että Ruotsista, joukossa
joku tanskalainenkin, ja siinä kuului erilaisten kielten sorinaa
kuin Baabelin tornin rakennuksilla. Taavi ja Mikko tulivat ulos
viimeisestä vaunusta huomattavasti väsyneen näköisinä. Heidän
matkansa Haaparannalta oli ollut vaikea. Saadakseen matkarahoja
oli heidän täytynyt Haaparannalla myydä Mikon päällystakki ja
pitää Taavin takkia vuoron perään, silloin kuin halusivat käydä
kannella merimaisemaa katselemassa. Luulajan kaupungissa luulivat he
saavansa sen verran ansioita, että saisivat pilettirahat edelleen,
mutta siinäkin he erehtyivät. Työläisiä oli liikaakin tarjolla
malmien lastaustöihin ja sitäpaitsi insinööri, jolta he kävivät
työtä kysymässä, moitti heitä liian heikkovoimaisiksi ja nuoriksi
siihen työhön. ”Menkää Jällivaaraan, siellä kyllä löytyy teillekin
sopivaa tointa”, oli hän lopuksi sanonut. Ja pojat tottelivat.
Matkarahojen pantiksi jäi tosin Luulajan panttilainakonttoriin Taavin
päällystakki, josta hän vasta arvan vedon ja pitkän neuvottelun
jälkeen oli luopunut, mutta he aikoivat ensi tilassa käydä tavaransa
lunastamassa, ja niin oli heille auennut mahdollisuus päästä
toivottuun paikkaan.

— Tämmöiseksi olen kuvitellut amerikkalaisen vuorikaivoskaupungin,
sanoi Mikko, kun he taas Taavin kanssa etsivät asuntoa. —
Tuollaiset yksi tai kaksi huonetta käsittävät, enimmäkseen laudoista
rakennetut puutönöt, joita on sikin sokin mutkittelevien teiden
varsilla ja joiden seurassa näkee vain harvoja suurempia hirsi- tai
tiilirakennuksia, ovat nuorille kaivoskaupungeille ominaisia.

— Amerikkalainen täällä näkyy olevan vauhtikin kaikessa työssä.
Katsohan, kuinka malmilla lastattu juna lähti taas porhaltamaan
Luulajaa kohti purkaakseen lastinsa sen suuren malmivuoren kylkeen,
joka sinne meren rantaan oli talven aikana kasaantunut. Katsohan,
kuinka noita pikajunia tulee aukoista vuoren sivusta aivankuin
myyriä koloistaan, selitti Mikko, aivankuin olisi ollut vanha
malmivaaralainen, sillä hän oli tullessa kysellyt näitä kaivosasioita
ennen käyneiltä.

He seisahtuivat katsomaan lähempää noita sähköllä käypiä
pikkuvaunuja, jotka tulla hyristivät vuoren sisästä, kuinka kaukaa
lienevät tulleetkaan. Ne veivät kuormansa korkealle sillalle,
missä mies pienellä kädenkäänteellä keikautti ne kumoon, ja
silloin malmilohkareet romisten putosivat suureen rautatievaunuun.
Sähkövaunuja tuli ja meni yhtenään, ja usein vaihtuivat täydet
rautatievaunutkin tyhjiin. Erään kukkulan laella he jäivät
ihmettelemään maan alle johtavaa suurta aukkoa. Sinne laskettiin
miehiä laskukorissa. Alinomaa kuului maan alta jyminää ja pauketta
kuin maanjäristyksissä: porakoneet surisivat, vesi- ja ilmapumput
puhkuttivat, vaunut jyrisivät, lekat iskivät porien päihin tahdissa,
ja silloin tällöin jyrähtelivät vuoriin poratut räjähdysainepanokset
milloin yksitellen, milloin yht’aikaa vavahdutellen maan kamaraa. Se
oli huumaavaa työn musiikkia, jota hetkisen kuuntelee mielellään,
mutta joka kauemmin kuultuna alkaa heikkohermoisia pyörryttää.

— Tämä on suurenmoista!, ihaili Taavi.

— Täälläkin on käynnissä kuin kellon koneisto, jossa jokaisella
osalla on oma tehtävänsä. Me jäämme sen rattaiksi joksikin aikaa,
että saisimme rahaa, lisäsi Mikko.

Ihmeekseen pojat kuulivat kaupungissa paljon puhuttavan suomea,
vaikkakin ruotsalaisia lienee ollut enemmän. Sinne oli tullut
suomalaisia sekä Ruotsin että Norjan pohjoisosista, mutta enimmän
ehkä Suomesta. He olivat löytäneet Amerikkansa sieltä. Ruotsalaisia
oli Skoonesta saakka. Pienet, hintelät ja hoikkasääriset
tunturilappalaiset herättivät kuitenkin enimmän huomiota. Kun he
olivat Taavia ja Mikkoa paljon pienemmät, arvelivat pojat, että hekin
kokonsa ja voimiensa puolesta kelpaavat kaivostyöhön. Erinäiset
merkit viittasivat siihen, että rauha ja rakkaus eivät aina olleet
vallinneet kaivostyöläisten keskuudessa. Joukossa näkyi miehiä,
joiden kasvoissa ja kauloissa oli irvisteleviä arpia merkkinä siitä,
että puukko oli usein vapaasti tatuoinut heidän julkisivuaan;
muutamalta oli veistetty nenä, toiselta korva, ikäänkuin ne olisivat
olleet tarpeettomia ulkonemia ihmisen päässä, mutta hirveimmältä
näytti kuitenkin se mies, jolta oli vedetty koko ylähuuli pois, niin
että hampaat näkyivät.

Taavia puistatti tämä näky, ja hän käsitti kohta, että Jällivaara
ei ollut se paikka, jossa taidetta opitaan, vaikkakin siellä näytti
olevan oivallinen tilaisuus tutustua n.s. pohjakerrosten tyyppeihin.

Kun Taavi ja Mikko seisoivat muutamassa tienristeyksessä asunnon
hakumatkalla ollessaan, tuli työnantaja heidän luokseen.

— Peive Soome poika. Te tulla työtä etsimään. Mine anta töötä.
Malmityö vaikke, hyvin vaikke. Mine anta helppo työ. Olke hyve ja
koettele kuin malmi raskas.

Samalla hän antoi Taaville kahden nyrkin kokoisen rautamalmipalasen.
Taavi punnitsi sitä kädessään, sen jälkeen Mikko. Se painoi monta
kertaa enemmän kuin samankokoinen kivi.

— Eikö ole raskas. Hiki valu, kun peiven niitä nostelet gruuvas.
Mine anta helppo työ.

Mies oli lihava, suurivatsainen kuin oluttynnyri.

— Mikä se helppo työ sitten on?, kysyi Taavi.

Mies pyysi poikia vähän syrjemmälle, etteivät toiset kuulisi, ja
puhui melkein kuiskaten.

— Mine ole ollu Gellivares kahreksan vuotta enkä tehny yksikä
työpeive. Mine myyny vai viina ja olutta. Mine anta teille hyve
palkka olue kantamisest. Te kanta olutta miehill’, mine anta teill’
raha. Se ole Rootsi laissa kielletty, mutta te ette sano kenen se
olvi on, jota te päärärill’ miehille kanda.

— Minä en ole milloinkaan suosinut väkijuomia, en suosi nytkään,
enkä rupea lainrikkojaksi.

— En minäkään, lisäsi Mikko.

Mies lähti pois vihaisen näköisenä ja meni etsimään apulaisiaan
toisista tulokkaista.

Puolen päivän tienoissa menivät pojat toisten vastatulleiden kanssa
kaivosyhtiön konttoriin kysymään työpaikkaa. Mielellään sieltä
annettiin työpaikka kaikille täysikäisille ja vahvarakenteisille
miehille, sillä kaivoksia juuri laajennettiin ja samalla tehtiin
uutta rautatietä. Taavi ja Mikko menivät insinöörin puheille
viimeisinä.

— Mekin pyytäisimme päästä kaivostöihin, sanoi Taavi.

Insinööri Granberg, kotoisin Vermlannin suomalaisseuduilta ja
täysin suomen kieltä taitava, mitteli katseillaan heitä kantapäästä
kiireeseen arvostellen heidän mahdollisuuksiaan ja kysyi:

— Oletteko ennen tehneet ruumiillista työtä?

— Minä olen joskus haravoinut heiniä, selitti Taavi.

— Minä olen auttanut äitiäni puutarhassa, sanoi Mikko.

— Entä talvella?

Poikain täytyi tunnustaa, että he ovat olleet talvet koulussa ja että
he ovat karanneita, nälkäisiä koulupoikia.

— Se on pahempi se. Mutta minulla ei ole teille sopivaa työtä. Ette
jaksa lastata malmia, ette työntää raskaita kärryjä, ette osaa pitää
poraa ettekä käyttää porakonetta.

Insinööri Granberg käveli hetkisen edestakaisin konttorin lattialla
sivellen leukapartaansa. Hän oli ottanut poikain asian vakavasti
harkitakseen.

— Olette tulleet väärään paikkaan, jos tahdotte tulla
taiteilijoiksi. Jällivaara ei ole mikään Pariisi, se on pikemmin
palanen Siperiaa.

Viimeiset sanat sanoi hän melkein huoaten, sillä hän oli vuosi sitten
saanut muuttaa Fahlunin vaskikaivoksilta tänne napapiirin taakse,
ja sinne oli täytynyt jättää perhe lasten koulunkäynnin tähden,
ja väkisin tunki hänen mieleensä tälle työhönpääsyasialle vallan
vieraita ajatuksia, jotka veivät hänet hetkiseksi Jällivaarasta
Fahluniin. — Mitenkähän siellä pojat onnistuvat kevätkokeissa, kun
en ole ollut ohjaamassa kotitehtäviä? Miten menee matematiikka?
Jos menee huonosti ja kyllästyvät koulunkäyntiin, niin voi käydä
kuin näille pojille; lähtevät hulluttelemaan, kun pelkäävät minulle
näyttää epäonnistumistaan.

— Minä annan teille työtä, tulkaa aamulla kello seitsemän suuren
sähköradan suulle, sanoi hän viimein.

Pojat tulivat hyvin iloisiksi tästä lupauksesta, kumarsivat
hyvästiksi ja lähtivät etsimään asuntoa.

— Mikähän insinöörin mielen muutti niin äkkiä: kielsi ensin
työpaikan ja sitten lupasi, kun vähän tarkemmin mietti asiaa, puheli
Taavi.

— En tiedä, mutta erittäin ystävällinen mies hän on.

Taavi ja Mikko saivat majoittua erään työmiesperheen saunaan,
kun muualla ei ollut tilaa, eikä heillä ollut varaa maksaa
matkustajakodin huonetta, ja ulkona oli vielä kylmä öisin. He
olivat tyytyväisiä siihenkin, kun oli jotakin kattoa pään päällä,
semminkin kun illalla puhkesi aikamoinen vesisade, jota kesti puoleen yöhön
. Mutta nukkua he eivät saaneet. Tuskin he olivat syöneet
niukan illallisensa, kuivaa leipää ja savustettua hevosenlihaa,
ja asettuneet levolle saunan lavoille, kun puhkesi rankkasade, ja
samalla kuului tieltä juopuneiden rähinää.

— Tulkaa pojat Fribergin saunaan, sen saamme kyllä auki, kuului joku
huutavan.

— Sinne mennään pojat, ja jos joku on ennen sinne mennyt, niin
niskasta ulos ja puukolla selkään.

— Tulevatkohan ne tänne, hätäili Mikko. Miesjoukko läheni saunaa.
Joku kuului lyövän nyrkillään seinään huutaen:

— Ovi auki herroille!

Pojat olivat hiljaa kuin hiiret. He tiesivät ennestään, että
juopuneista selviää usein parhaiten, kun ei niille puhu mitään.

Päästyään ovelle alkoivat reuhaajat kiskoa ovea, ja kun se ei
auennut, jyskyttivät he sitä nyrkeillään.

— Avatkaa porsaat, tai lyömme oven sisään. Niinkö luulette
valtaavanne meidän vanhan yökortteerimme!

— Ei tämä ole teidän, me olemme tämän juuri vuokranneet tämän talon
emännältä, sanoi Taavi muuttaen ääntään matalammaksi.

Siitä miehet vimmastuivat vielä enemmän.

— Vai vuokranneet, kyllä me sillekin vielä näytämme, jos on
vuokrannut, mutta sitä me emme usko.

Miesten puheissa oli sen verran totta, että he olivat pitäneet sitä
saunaa juopottelupaikkanaan ja väliin olleet siellä yötäkin, eikä
salakapakoitsija Friberg ollut uskaltanut heitä ajaa pois peläten
ilmiantoja. Emäntä oli vuokrannut saunan siinä mielessä, että
mellastelijat siitä luopuisivat. Norrbottenin maaherra oli antanut
ankaria määräyksiä juoppojen pesäpaikkain hävittämiseksi, ja Friberg
pelkäsi, että reuhaava elämä hänen talonsa lähistöllä olisi omiaan
ilmaisemaan hänenkin rikollisen toimintansa.

Kun ovi ei auennut, vaikka he kuinka olisivat jyskyttäneet, alkoivat
he tarkastella, olisiko mitään muuta aukkoa, josta voisi päästä
sisälle. Lasiakkunaa ei ollut, mutta sen sijaan kaitainen luukulla
suljettava reikä. Miehet särkivät luukun nähdäkseen sisälle, mutta
he eivät sittenkään nähneet lauteiden nurkassa kyyröttäviä Taavia ja
Mikkoa, kun reiästä ei mahtunut pää sisälle.

— Kenellä on kaitaisin pää, se työntäköön sen tuosta reiästä
sisälle, että saamme selvän, minkälaisia otuksia siellä on sisällä.
Ei täällä sateessa kauan olla, reuhasi joukon vanhin mies.

Taavi ja Mikko miettivät pelastusta.

— Jos me lähtisimme muitta mutkitta karkuun, saisivat heittiöt
meidän yösijamme, ja me joutuisimme sateeseen yöksi. Jos taas miehet
pääsevät sisälle väkivaltaisin keinoin, pehmittävät he meidät kanan
kaaliksi, kun kiusaamme heitä sateessa. Ampuma-asettakaan emme voi
käyttää, sillä siinä tapauksessa he ampuisivat meidät seulaksi oven
läpi, kuiskaili Taavi.

— Pukeudu paholaiseksi ja näyttäydy ovella, neuvoi Mikko.

— Koetellaan. Nuo miehet ovat tuolla ulkona maininneet ainakin sata
kertaa paholaisen nimeä. Saapa nähdä, mitä tuumivat, kun se tulee
eteen. Sitten hän nopeasti avasi saunan lauteilla vaatekäärönsä
pukeutuen tuossa tuokiossa Mefistofeleen kammottavaan asuun.

Sillä välin olivat saunan piirittäjätkin tehneet itse mielestään
oivan keksinnön. He olivat löytäneet saunan takaa pitkän ja tukevan
kangen, jonka pään pistivät nurkan rakoon,ja sillä vivulla alkoivat
vääntää saunan yläosaa pois paikoiltaan ylöspäin, että ikkuna-aukko
tulisi niin suureksi, että joku voisi siitä kömpiä sisälle avaamaan
salvan.

Seinähirret paukahtelivat, nurkat rusahtelivat, saunan yläosa
tärähteli kuin maanjäristyksessä, ja miehet huudahtelivat
vääntäessään kankea, niin että silmät pullistuivat kuopistaan: ”He
heii... he heii, vielä, vielä... jo liikkuu... jo mahtuu mies raosta.
Matikka, luikertele sisään ja avaa salpa, niin näytämme niille saunan
anastajille”, komensi vanhin mies.

Pojat näkivät miehen työntävän päätään reiästä, mutta samassa
seisoi myös Mefistofeles täysissä varusteissaan hänen edessään
miekka uhkaavana ylhäällä, ikäänkuin aikoisi heti listiä Matikalta
pään pois. Mies säikähti kamalasti nähdessään edessään punaisen
kummituksen ja alkoi vetää päätään takaisin, mutta se ei onnistunut.
Kanki oli luiskahtanut nurkan raosta ja hirret olivat pudota
loksahtaneet paikoilleen puristaen onnettoman Matikan kaulan ikkunan
reikään. ”Paholainen, paholainen, täällä on paholainen”, karjui hän
kuin mielipuoli. Nähtyään miehen sanomattoman kauhun vallassa, ei
Taavi malttanut olla täydentämättä kepposensa vaikutusta, vaan avasi
äkkiä oven ja kurkisti toisia miehiä nurkan takaa. Miehet huomasivat
hänet melkein samalla. Kanki putosi heidän käsistään ja miehet
juoksemaan. Taavi ei malttanut olla nauramatta sitä menoa, sitä
hurjaa pakokauhua, jonka vallassa miehet juoksivat kuraista tietä,
niin että rapa räiskyi, jättäen toverinsa sätkyttelemään sääriään
kamalaan kaulapuuhun. Niinkuin lampaat karhun edessä rynnistivät
miehet pakoon minkä käpälistä lähti. Joku vain silloin tällöin
vilkaisi taakseen,ja nähtyään miekalla ilmaa huitovan paholaisen
kintereillään paransi hän vauhtia, pyrkien toisten edelle. Muudan
vanha mies siinä rytäkässä kaatui tielle, mutta ihmeen nopeasti
hän taas oli jaloillaan. Näytti siltä, kuin koko joukko olisi
silmänräpäyksessä selvinnyt humalastaan. Paholaisen kammo oli
muuttunut kauhuksi. Viimein miehet katosivat töllikaupungin katujen
sokkeloihin, ja Taavi ja Mikko, jotka olivat heitä seurailleet,
palasivat saunaansa. Nähdessään Matikka raukan vielä kaulapuussa
sanoi paholainen uhkaavana:

— Nyt sinä olet pistänyt pääsi rotanloukkuun, josta et ensi
nykäyksellä pääse, et muuten, ellen tällä miekalla sivalla kaulaasi
poikki.

— Herra paholainen, päästä minut vielä tämän kerran kotiini. Minä
parannan itseni, minä en juo, en tappele, enkä häiritse lähimmäiseni
rauhaa. Kaikki ansioni annan tästä lähtien kotiin. Minä kadun,
että nytkin join perheeltäni kaikki ruokarahat, vaikeroi mies itku
kurkussa.

— Mitä sinä synneistäsi minulle latelet, niinkuin minä olisin
mikään rippi-isä. Sen parempi minulle, mitä pahempi olet ollut.
Sitä paremmin voin käristellä ruhoasi ikuisella tulella, vastasi
”paholainen” ilkkuen. — Sinun pahuutesi mitta on täysi. Olet hyvin
kypsynyt minun valtakuntaani, mutta jos vielä niin onnellisesti
kävisi, että päästäisin sinut pois vielä tämän kerran tästä
paholaisen pinteestä, niin sinun pitäisi luvata, ettei ryyppyäkään
väkijuomia mene kurkustasi alas. Paholaisenkin sydän heltyy, kun hän
näkee, että lapset itkevät leipää. Useimmilla minun palvelijoillani
tässä elämässä on kylläiset päivät. Vannotko, ettet juo enää
tippaakaan?

— Vannon.

— Saanko ottaa sinut elävältä mukaani, jos tapaan vielä juopuneena?

— Saat, sen lupaan.

Taavi viittasi Mikkoa ulos. Yhdessä he sitten asettivat kangen nurkan
rakoon ja väänsivät rakoa suuremmaksi. Matikka kimpuroi koko ajan
koettaen kiskoa päätään, mutta vasta monen yrityksen päästä jaksoivat
pojat vivuta hirsiä niin paljon, että mies sai päänsä irti. Verisin
korvin ja hyvästiä sanomatta lähti mies juoksemaan kadoten hänkin
tölliryhmien taakse. Nähtävästi hän meni kotiinsa.

— Tässä naamiossa piilee salaperäinen voima, sanoi Taavi, kun he
pääsivät taas saunaan häirittyä lepoa jatkamaan.

— Niin siinä on, mutta sinä jonkin verran erehdyit tässä
näytöksessä. Koska olet kuullut, että paholainen esiintyisi
raittiussaarnaajana?

— Ensi kerta kutakin. Jos mies pitää lupauksensa, olen tähän
esiintymiseeni hyvin tyytyväinen.

Saunan hiostavassa lämmössä — siinä oli illalla kylvetty —
nukkuivat pojat hyvin. Taskukellot, jotka rinnakkain naksuttelivat
naulassa, näyttivät jo kuutta kun he heräsivät ja valmistautuivat
päivän työhön.

TYÖSSÄ MAAN ALLA.

Kun Taavi ja Mikko menivät insinöörin määräämälle paikalle, suuren
kaivoksen suulle, oli sinne jo kerääntynyt paljon työmiehiä
odottamaan maan sisälle pääsyä. Mutta miesten kiihkeästä
keskustelusta, kiirehtimisistä ja viittailuista voi huomata, että
jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli tapahtunut. Ja lähemmäksi
tultuaan kuulivat pojat kerrottavan kauheasta tapauksesta Fribergin
saunan luona; siellä oli paholainen hätyytellyt ihmisiä. Kymmenkunta
miestä oli sen nähnyt, se oli niitä ajattanutkin miekka kädessä ja
silloin oli kaksi kotiinsa palaavaa vaimoihmistäkin nähnyt sen aivan
läheltä, kun se oli hirveän näköisenä juossut heidän sivuitsensa.
Ja toisessa ryhmässä kertoi Matikka viimeisiä elämyksiään samalla
saunalla. Toiset uskoivat, mutta oli myös epäilijöitä, jotka
sanoivat, että ”päihtyneet näkevät usein pikku-ukkoja.” Näihin
viimeksi mainittuihin kuului insinöörikin, joka sattui jutun
kuulemaan.

Pienet sähköllä käyvät rautatievaunut kuljettivat miehet maan
syvyyteen, aivankuin pimeyden valtakuntaan, jota kuitenkin
sähkölamput valaisivat. Insinööri lähetti Taavin ja Mikon
työskentelemään kahden vanhan vuorimiehen, Hiskias Keron ja Matti Johanssonin
kanssa. Heidän työpaikkansa oli suuren sähköradan
varrella eräässä mutkauksessa, jossa malmisuonesta, jonka kohdalla
tunneli kulki, haaraantui pienempi sivuoksa. Nämä vanhat vuorimiehet
katselivat tutkivasti nuoria tulokkaita ja taisipa kumpikin
sisimmässään arvostella heidät kelvottomiksi lastaustyöhön, mutta he
eivät siitä mitään virkkaneet, koska insinööri itse oli pojat heidän
työmaalleen määrännyt.

Taavi ja Mikko saivat pian todeta, että vuoren sisusta ei ole
ensinkään yksitoikkoista, kuten luulisi. Murtopinnoiksi särkyneet
kallioseinät hohtivat valossa monivärisinä, mitkä valkoisina, mitkä
ruosteenpunertavina, mitkä harmaina, mitkä metallinkiiltoisina.
Näyttelivätpä vanhat miehet heille kirkkaita vuorikiteitäkin, jotka
luonto oli valmistanut säännöllisiksi, tasasuhtaisiksi jalokiviksi.
He näkivät, että vuoren sisällä piilee suuria rikkauksia, kun vain
niitä ottaa.

Onkalon pohjalla oli kasa valmiiksi louhittua rautamalmia. Se oli
ensin lastattava vaunuihin, samoinkuin arvoton kiven murakin, jota
aina tulee louhoksissa malmia irroitettaessa. Hiskias-ukko opetti
Taavia ja Matti Mikkoa malmien erottelemisessa. Ei ollut niinkään
yksinkertaista oppia erottamaan parasta A-malmia huonommista B- ja
C-malmeista. He oppivat lastaamaan malmilohkareita vaunuihin,
suurempia nostelivat he kahden miehen. Sitten alkoivat vanhat
vuorimiehet kaivertaa vuoren seinään reikiä porakoneillaan, latasivat
niihin räjähdysainetta, ja määrätyillä hetkillä piti miesten mennä
kalliokuiluihin piiloon, kun panokset jylisten laukeilivat murtaen
paloja vuoren seinästä. Pahinta oli, että räjähdyksien jälkeen
leijaili kaivoksessa pahanhajuista käryä ja muutenkin ilma pilaantui
nopeasti. Jolleivät pumppulaitokset olisi painaneet ylhäältä raitista
ilmaa, olisi siellä ollut mahdoton työskennellä.

Hiskias oli laiha, kuivan kelmeä ukko, jolla oli käheä ääni. Hän
yski usein ankarasti, ja pojista näytti, että hänessä oli pitkälle
kehittynyt keuhkotauti. Matti oli häntä vähän nuorempi, lyhyempi
ja lihavampi, mutta maanalainen työ oli häneenkin kerinnyt lyödä
leimansa. Molemmat he olivat hyvin harvapuheisia, mutta nähdessään
Taavin ja Mikon valkeat, ohutnahkaiset kämmenet, joita terävät
malmilohkareet pyrkivät repimään verille, eivät he voineet pidättää
uteliaisuuttaan, vaan Hiskias kysyi heiltä:

— Nälkäkö ajoi teidät maailmalle?

— Ei, vaan itse lähdimme, meillä on hyvä koti molemmilla. Me
karkasimme koulusta, selitti Taavi.

— Vai karkasitte, he, he... ja tähän paratiisiin pääsitte. Minä
olen tullut myöskin Suomesta. Kaksikymmentä vuotta olen täällä maan
alla malmia louhinut, enkä viipyisi täällä päivääkään, jolleivät
olosuhteet pakottaisi: minulla on suuri perhe ja täällä maan alla
ovat palkat vähän paremmat kuin avokaivoksissa.

Illalla olivat molemmat pojat hyvin väsyneitä. Liikarasituksesta
olivat lihakset kipeytyneet. Harteita ja käsilihaksia särki;
jalkalihakset olivat jäykistyneet niin, että oli vaikea kävellä.
Vanhemmat työmiehet pyrkivät pilkkaa tekemään, kun he kaivosaukon
suulta kävelivät saunalleen kuin vaivaiset vanhukset.

Mutta pojat päättivät kestää tämän tulikokeen. Mies kestää siinä,
missä toinenkin, päättelivät he keskenään hieroessaan illalla
toistensa lihaksia kimmoisemmiksi. Onneksi yö oli levollinen, sillä
ihmiset näyttivät karttavan saunaa, jossa oli nähty sielunvihollinen.

Ihminen on hyvin mukautuvainen erilaisiin olosuhteisiin,
mukautuvaisin kaikista elävistä olennoista. Ei hän muuten olisi
voinut levittää asuma-alaansa kaikkiin ilmastoihin ja oppia tulemaan
toimeen mitä moninaisimmilla töillä. Kukin ruumiillinen työ kehittää
eri ihmisiä määrätyllä tavalla. Kävely kehittää jalkoja, kaivostyö
käsiä ja hartioita jne. Kuta kehittyneemmät työssä tarvittavat elimet
ovat, sitä helpompi ja tuloksellisempi on työ.

Päivä päivältä Taavi ja Mikko huomasivat ruumiinsa vahvistuvan
ja työn käyvän helpommaksi. Hiskias ja Mattikin olivat jo jonkin
kerran kehaisseet, että ”taitaa teistä karkulaisista tulla
sittenkin kaivostyöläisiä, vaikka aluksi se näytti mahdottomalta.”
Mutta hartaasti he viikon varrella toivoivat sunnuntaita, yleistä
lepopäivää, jolloin he saivat vapaina tehdä retkiä ympäristöön.
Sunnuntaisin pukeutuivat kaivostyöläisetkin juhlavaatteisiin,
kellä niitä oli. Varsinkin eteläruotsalaiset kävivät hienosti
knallihatussa, verkavaatteissa, kiiltosaappaissa; ja alppisauva
kädessä he tekivät retkiä vuoristoon. Yleisin huvittelupaikka oli
Jällivaaran lähellä sijaitseva tunturi Dundret, jossa juhannuksen
aikana kävi paljon ulkomaalaisiakin matkailijoita. Pojatkin
ansaitsivat sen verran, että he juhannukseksi voivat hankkia
varastettujen pukujensa tilalle toiset, kun heidän asuntonsa vuokra
oli hyvin pieni.

Eräänä, vähän oli insinööri Granberg
kutsunut Taavin Mikon ja luokseen. Hän oli syrjästä seurannut poikain
kehitystä kaivosalalla ja kysellyt heistä mm. Hiskias Kerolta. Hän
aikoi valmistaa koululaiskarkureille pienen yllätyksen. Insinöörin
omat pojat Bjarne Adolf ja olivat jo kotiutuneet koulukaupungista,
ja hekin olivat halunneet nähdä näitä poikia, joista isä oli heille
kirjoittanut.

— Te olette hyvin täyttäneet tehtävänne malmien lastaajina, nyt
minä annan teille helpompaa työtä. Pääsette vaunujen lukijoiksi, te
laskette, montako vaunua lastattuna tulee kunakin tunnelista.
Samalla kysyn, kun kuulin, että asutte Fribergin saunassa, oletteko
siellä nähneet mitään kummempaa. Yleisesti puhutaan, että siellä on
kummituksia.

Taavi kertoi hänelle koko salaisuuden ja sen aikana insinööri
poikineen nauroi vatsaansa pidellen.

— Johan minä sanoin, että siihen on jokin luonnollinen selitys.
Matikkaan se yöllinen seikkailu on vaikuttanut erinomaisen
edullisesti, hän ei ole sen koommin juonut tippaakaan. Ha, ha, vai
paholainen raittiussaarnaajana!

Vielä samana iltana piti Taavin ja Mikon tulla insinöörin kotiin
näyttelemään Faustia, ja talonväki oli esitykseen hyvin tyytyväinen.

— Kuulkaahan pojat, älkää puhuko tästä kellekään, ehkä
vielä tulee tilaisuus, jossa tarvitaan tuota ”pahaa miestä”
järjestyksenpalauttajaksi. Kyllä siitä teille ilmoitan.

Pojat palasivat sinä iltana hyvillä mielin asuntoonsa.

JUHANNUSVIIKON TAPAHTUMAT.

Monestakin syystä Ruotsin valtiovalta näihin aikoihin kiinnitti
erikoisempaa huomiota Jällivaaran kaivosalueeseen seuraillen tarkasti
olojen kehitystä siellä. Kaivosten tuotanto piti saada kohoamaan,
rauhaton, remuava elämä piti saada ohjatuksi tasaisemmille raiteille
ja rauhattomuuksien syyt piti saada hävitetyiksi. Itsensä kuninkaan
korviin oli tullut valituksia siitä, että kaivosalueen vallattomimmat
ainekset toisinaan terrorisoivat elämää ja että salakapakoimista
harjoitetaan suuressa mitassa. Kuningas oli ottanut asioista selvän
ja kävi rautakynsin pudistelemaan lainrikkojia kauluksista, ei
kuitenkaan itse, vaan apumiestensä kautta. Hän oli kirjoittanut
Norrbottenin maaherralle määräyksen vaatien siinä, että kaikkien
salakapakoitsijain mökit Malmivaarassa piti hävittää maan tasalle, ei
pitänyt jättää kiveä kiven päälle. Ja viranomaiset tottelivat.

Kun Taavi Mikko ja muutamia päiviä ennen juhannusta tulivat työstään,
näkivät he Malmivaaran mutkaisten katujen varsilla hävityksen
kauhistuksen. Kymmenkunta pahamaineista pikkutaloa oli purettu
perustuksiaan myöten, kun sitä ennen ihmiset oli ajettu ulos ja
heidän irtain omaisuutensa oli levitetty kentälle. Törröttävät
savupiiput sekä hirsi- ja lautaläjät muistuttivat tulipalosta: se
erotus oli vain, ettei mitään ollut mustunut. Kiukkuiset eukot ja
miehet kokoilivat tavaroitaan ja kantoivat tilapäisiin asuntoihinsa.
Se oli sydämettömän näköistä puuhaa, mutta kaikki tiesivät, että
juuri niiden mökkien asukkaat olivat äärimmilleen uhmailleet
valtiovaltaa, ukkokruunua. Heitä oli sakotettu moneen kertaan, heitä
oli pidetty vankeudessa, mutta mikään ei ollut auttanut. He olivat
aina vain hankkineet kaivosalueelle väkijuomia, ja heidän asuntojaan
purettaessakin löysivät lainvalvojat niitä melkoisia määriä, jotka
heti kaadettiin maahan.

Mikko ja Taavi huomasivat kauhukseen, että poliisijoukko — niitä
oli tullut tähän toimitukseen Luulajasta asti — lähestyi heidän
asuntoaan, Fribergin saunaa. Etummaiset jo iskivät keksinsä vesikaton
alle pudottaakseen sen alas, kun insinööri ehätti paikalle ja
kuiskasi jotakin, kertoen sitten koko kummitushistorian. Poliisit
jättivät sen hävittämisen toistaiseksi, ”koska siellä kuuluu olevan
henkimaailmasta kotoisin oleva järjestyksen valvoja.” Kansaa oli
tullut suuret joukot katsomaan, että antaakohan ”saunan paholainen”
niin vain asuntoaan purkaa. Ja kun he näkivät, että poliisit keksi
olalla lähtivät toiseen taloon jättäen saunan paikoilleen, vahvistui
heissä se usko, että siellä oli taas näyttäytynyt se ”vanha kehno.”

Talojen purkaminen lisäsi asuntopulaa siinä määrin, että melkein
kaikki saunat saivat asukkaansa. Jollei Fribergin sauna olisi ollut
niin pelätty paikka, olisivat pojatkin saaneet asuintovereita.

Valtiovalta oli kiirehtinyt tämän rankaisuretkikunnan lähettämistä
ennen sen tähden, että kaunis keskikesän juhla olisi
rauhallinen, mutta siinä toivossa se pettyi.

Kaivosyhtiön puolesta saivat kaikki työläiset juhannuksen edellä
kaksi vapaata päivää. Niinä päivinä ja varsinkin valoisina,
ihanan kirkkaina kesäöinä tehtiin sekä Malmivaarasta että sen
naapurikaupungista Jällivaarasta ahkerasti retkiä tunturille. Sinne
suuntautui näihin aikoihin myös melkoinen matkailijaliikenne. Niiden
joukossa nähtiin eteläruotsalaisia, norjalaisia, tanskalaisia,
suomalaisia, saksalaisia ja varsinkin englantilaisia. Insinööri
oli kehoittanut Taavia ja Mikkoa käymään tunturilla juhannusyön edellisenä yönä,
että he olisivat juhannusyönä kaiken varalta
”kotonaan.”

KOHTALOKAS TUNTURIMATKA.

Jylhänkauniit Lapin maisemat ja pohjolan kesäöiden satumainen hohde
pitivät Taavissa ja Mikossa hereillä kauneudenkaipuuta näinäkin
aikoina, joina ihmiselämä näytti heille runsaasti nurjia puoliaan.
Luoja on nimittäin näihin Jällivaaran seutuihin valanut kauneutta
runsain mitoin, vaikkakin asukkaiden enemmistö ei sitä tajua.

Pojat olivat tahallaan jättäneet tunturimatkansa juhannuksen aikoihin
saadakseen samalla katsella valon ja lämmön lempeää ja kaikille
oikeudenmukaista ruhtinatarta, katsella keskiyöllä kasvoista
kasvoihin.

Ensi kerran tunturille. Tuo tieto sai siivet heidän jalkoihinsa, kun
he aatonaattoiltana juhlapukuisina ja piikillä varustettu alppisauva
kädessä lähtivät Jällivaarasta taivaltamaan paljaslakista tunturia
kohti. Ilma oli tyyni, taivas pilvetön ja useina päivinä tuntuneet
etelätuulen lämpöiset henkäykset olivat jo herättäneet koivujen urvut
talviunesta ja avanneet ne melkein hiirenkorvalle.

Helppo oli Jällivaarasta osata tunturille. Tie oli aikain kuluessa
tallautunut leveäksi, ja joka käänteessä ja tienhaarassa oli
tienviitta, jonka valkoiseen käsivarteen oli suurin kirjaimin
maalattu: ”Tunturille.” Taavi ja Mikko riensivät sinne juoksujalkaa
sivuuttaen useita seurueita, jotka suuriäänisesti puhellen ja
ilkamoiden kiipeilivät rinteitä mutkittelevaa polkua, aivankuin
olisivat olleet menossa tanssipaikkaan. Mutta asteli siellä
yksinäisiäkin vuorivaeltajia vaipuneina hartaaseen luonnon ihailuun.
Erikoisesti kiinnitti heidän huomiotaan muuan ulkomaalainen
matkustaja, joka yksin istui kallion kielekkeellä pohjoiseen
tuijottaen. Näytti siltä, että hän ei aikonutkaan tunturin laelle
saakka, sinne, missä kaiken maailman matkamiehet remuavat kuin
markkinoilla.

Ylempänä alarinteiden havumetsä lyheni ja harveni, muuttui sitten
matalaksi koivikoksi, joka kuruja pitkin terävinä niemekkeinä
kohosi varsinaiseen kaljuun tunturivyöhykkeeseen. Pian olivat pojat
sivuuttaneet metsärajan ja kävellä tassuttelivat kuulumattomin
askelin pehmeää tunturimattoa, joka monivärisenä verhosi kallioita.
Kurjenkanervat jo availivat punaisia kellojaan, sieliköt, uuvanat ja
tunturipajut kiirehtivät jo kukkimistaan, mutta lapinvuokot, lapin
orvokit ja alppiruusut olivat vielä ummuissaan.

— Katso, katso, Mikko, näitä näköaloja!, huudahti Taavi korkeimmalle
päästyään.

— Tunnenpa kuin olisin noussut toiseen maailmaan ja katselisin noita
kaupunkeja kuin taivaan pilvistä.

Tunturilta oli laaja näköala. Idässä havumetsäisten maisemien
keskellä aivan tunturin alla kyyhötti pieni, valkoinen Jällivaara,
sen takana Malmivaaran mökkirykelmät, suunnattomat soraläjät ja
vuoriin kaivetut aukot. Niiden takaa näkyi vaaroja ja tuntureita,
joista etäisimmät lienevät häämöittäneet Suomen puolelta. Etelässä
ja kaakossa levitteli Länsipohja vaaraisia ja rämeisiä, rannattomia
metsiään. Lännessä kohotteli Köli köyryisiä selkiään, valkoisia
kuin poutapilven reuna. Mutta suurenmoisin oli näköala luoteessa,
missä Norjan puolen tunturien ikilunten peittämät teräväkärkiset
huiput huikaisevan valkoisina kohosivat taivasta kohti muistuttaen
jättiläispedon hampaita. Siellä täällä tunturin lähimmässä
ympäristössä kiilui pieni, tyyni metsäjärvi, jonka rannoilta kohosi
tunturilappalaisten nuotiosavuja.

Vaikka alhaalla laaksossa oli tyyni, kävi tunturin laella kylmä
viima, joka ajoi maisemia ihailevan Taavin ja Mikon tunturimajaan,
joka sinne on rakennettu matkustajain mukavuudeksi.

Mutta vasta puoliyön vaiheilla näytti Lapin luonto koko
viehätysvoimansa. Kuulakkaan punertavana kaartui poutainen taivas
aallokkaiden, tummanvihreiden maisemien yli. Pohjoisen taivaanrannan
tunturit hohtivat punahehkussaan ja niiden yläpuolella keskiyön
aurinko pohotti punaisena pallona, jota voi helposti paljain silmin
katsella, koska se ei säteillyt. Luonto oli täynnä ihmeellistä
kesäyön kirkkautta, joka hävittää varjot, sillä se heijastelee joka
paikkaan. Syvimmätkin rotkot se kirkasti ihmevalollaan heitellen
rusohohdettaan kaikkiin esineihin. Mutta ihanimmin heijasteli se
Norjan särmikkäillä tuntureilla, jotka heloittivat kuin satujen
ihmelinnat.

Pojista tämä yö oli ihanin, mitä milloinkaan olivat nähneet. He
olivat Lapin lumoissa.

— Tulevan taiteilijan pitää tuntea tällaista haltioitumista
voidakseen luoda jotakin henkevää ja tunnelmallista. Jos olisin
taidemaalari, niin minä viivoin ja värein ikuistuttaisin nämä
näkemykset, puhui Mikko innostuen.

— Niin, me olemme taivaan esikartanoissa, lisäsi vielä Mikko.

Mutta pian tämän jälkeen poikain mieliala suistui kuin vuoren
korkeudesta syvään laaksoon. Elämä heitti taas heidän eteensä synkän
taulun, aivan kuin ivatakseen heidän kauneusnautintoaan.

He olivat paluumatkalla laskeutumassa koivuvyöhykkeeseen, kun he
erään syrjäpolun varrelta kuulivat tukahdutettuja miesääniä ja
risujen rytinää.

— Mitä se on?, kysyi Mikko.

— Se kuulostaa tulevan kuristumaisillaan olevan ihmisen kurkusta,
kuiskasi Taavi ottaen pistoolinsa esille.

Varovasti he lähestyivät pensasta. Sen takana he näkivät, kuinka
kaksi ryysyistä, heittiön näköistä miestä hääräsi kolmannen miehen
kimpussa: toinen kiristi kurkusta, toinen kopeloi taskuja.

— Kädet ylös!, karjasi Taavi ojentaen pistoolinsa miehiä kohti.

— Seis taikka ammun!

Ja kun miehet eivät siitä mitään välittäneet, ampui Taavi heitä
jalkoihin tähdäten. Samassa nousi ahdistettu mieskin istualleen ja
laski aseestaan kaikki panokset pakenevien miesten jälkeen, mutta
näennäisesti tuloksetta: miehet juoksivat koivikkoon ja katosivat
sinne.

Nyt vasta Taavi huomasi, että pahoinpitelyn alaisena oli sama
ulkomaalainen, jonka he olivat nähneet vuorelle noustessaan istuvan
yksin kallion reunalla.

— Thank you very much, my young Friends!, sanoi mies nousten
seisomaan ja puristaen molempien kättä. Kovin hengästyneenä ja
viittomalla hän kertoi pojille, miten ryövärit olivat salakavalasti
hyökänneet hänen kimppuunsa takaapäin. Ne olivat vieneet häneltä
kellon, mutta rahoja eivät olleet saaneet.

He palasivat takaisin vuorimajalle ilmoittamaan tapahtumasta. Vielä
samana yönä etsittiin miehiä tunturin läheisistä metsistä, mutta
tuloksetta.

Vasta viikon päästä ryövärit saatiin kiinni, kun heidän molempien oli
haavainsa tähden turvauduttava lääkärin apuun.

Ylhäinen englantilainen, miljonääri John de la Pool, jolla oli
suuria istutusmaita sekä Australian mantereella että Tyynenmeren saarilla,
oli matkustanut palvelijansa kanssa Jällivaaraan katsomaan
kesäyön aurinkoa. Voidakseen rauhassa nauttia kesäyön tunnelmaa hän
oli jättänyt seuralaisensa Jällivaaran hotelliin ja lähtenyt yksin
tunturille. Hän oli eläessään ollut monenlaisissa seikkailuissa, ja
kun hänellä oli varma käsi ja tarkka silmä aseenkäytössä, ei hän
osannut mitään pelätä. Ja niin hänelle sitten kävi, että joutui
ryövärien käsiin ja että nuoret poikaset pelastivat hänen henkensä.

Kun hän sitten paluumatkalla jäi Jällivaaraan, antoi hän pojille
nimikorttinsa, pyytäen heitä luokseen juhannuspäivänä kello kaksi päivällä
.

Tieto poikain urotyöstä levisi kulovalkeana kaivoskaupungissa, ja
uutisena se mainittiin ei ainoastaan Ruotsin, vaan myös Suomen
lehdissä. Revontuli painatti uutisen jälkeen huomautuksen, että ”nämä
samat nuoret herrat kulkivat meidän kaupunkimme kautta ulkomaille.”

Koko juhannuspäivän juhannusyönä arvaili Taavi, mihin insinööri tulisi heitä
juhannusyönä tarvitsemaan, kun heidän välttämättä piti sinä yönä olla
Malmivaarassa. Hän samoinkuin Mikkokin olivat vielä ensikertalaisia
eivätkä tienneet, että Malmivaarassa suoritettiin jokaisena
suuret tappelut, joita katsomaan kerääntyi molempien
pikkukaupunkien väki. Insinöörin mielestä olisi ollut vahinko, jos
elämää ja taidetta oppimaan tulleet pojat eivät olisi niitä nähneet.

Näitä juhannusyönturnajaisia odotettiin Malmivaarassa ja
Jällivaarassa joka kevät jännityksellä. Niistä puhuttiin usein
miesjoukoissa ja naisväenkin keskuudessa. Niiden lopputulosta
arvailtiin.

Tavallisesti ottelivat niissä suomalaiset ja ruotsalaiset keskenään,
ja silloin ne olivat jonkinlaisia kansallistaisteluita, eri rotujen
välisiä voimannäytteitä. Useimmin alkoivat ne siitä, että joku
ylpeähkö ruotsalainen työmies sanoi suomalaisia ”finntolloiksi” tai
heidän asumaansa kaupunginosaa ”Svinstadeniksi”, vaikka virallinen
nimi oli Finnstaden. Eiväthän suomalaiset sitä kärsineet, vaan
nyrkkeihinsä ja aseihinsa luottaen karkasivat kurittamaan herjaajia.
Näin oli käynyt edellisenäkin juhannusyönä. — Toisina vuosina
syntyi kina kahden kaupungin, Jällivaaran ja Malmivaaran asukkaiden
välillä. Se alkoi tavallisesti siitä, että joku jällivaaralainen
kerskaili olevansa kotoisin hienommasta ja vanhemmasta kaupungista,
jonka rinnalla ”latokylä” Malmivaara on vaivainen rumilus, ja että
Malmivaara on muka kaikenlaisten karkurien pesäpaikka, jossa ei
ole monta oikeaa ihmistä. Moinen solvaus kävi tietysti sapelle, ja
väkijuomien kiihoittamina alkoivat malmivaaralaiset mellakan.

Sinä juhannusyönä, niin edeltäpäin ennustettiin, luultiin
juhlataisteluiden syntyvän kansallistaisteluiden merkeissä.
Suomalaisilla oli vuoden mittaan kerääntynyt hampaankoloon
monta ruotsalaisten ylimielistä olankohautusta, halveksivaa
nenännyrpistystä, selänkääntöä, ivasanaa ja pilkkakirjoitusta heidän
lehdissään. Ne oli kostettava ja saatava talvinen routa kesäksi
sulamaan.

Suomalaiset olivat jo hyvissä ajoin ryhtyneet valmisteluihin.
Luossavaarassa, joka sijaitsee Jällivaarasta pohjoiseen ja jossa
on myös kuuluisa rautakaivos, asui silloin etevä tappelija ja
voimamies nimeltä Iso-Iiska. Hänet oli kutsuttu juhannukseksi
Jällivaaraan pitämään suomalaisten puolta. Toiset vanhat miehet
olivat järjestäneet tavantakaa jonkinmoisia nyrkkeilyharjoituksia
keskenäänkin, vaikka siihen aikaan nyrkkeily ei vielä ollut päässyt
läheskään sille kunniasijalle, jolla se nyt on.

Taavi ja Mikko näkivät Ison-Iiskan ensi kerran Suomalaisen seuran talon
edustalla miesjoukosssa. Hänen pituutensa oli ainakin neljä kyynärää
ja kämmenen leveys ja vahvuutta oli sitä mukaa. Hänellä oli
karkeatekoiset kasvot, aivan kuin puusta veistetyt ja veistoksilleen
jätetyt, leveät ja kumarat hartiat, jotka muistuttivat seinäkaappia
ja joissa outokin uskoi säilytettävän hirmuista voimavarastoa, kädet
pitkät kuin gorillan eturaajat ja niissä leveät kämmenet ja pitkät
sormet, mutta jalat olivat sensijaan vähän hontelot ja toinen polvi
loksahteli kävellessä vähän sivulle. Muuten oli Iiska selvillään
ollessaan muhoilevan hyväntuulinen ja nauratteli miesjoukkoa
sukkeluuksillaan.

— Siinä se on voimamies, sanoi Hiskias Kero, joka sattui olemaan
joukossa, osoittaen pojille tuota jättiläistä. — Pikkusormellaan hän
nostaisi teidän kokoisia miehiä. Täysinäinen tervatynnyri keikkuu
hänen käsissään kuin keveä lehti.

— Ei hän sentään pikkusormellaan miestä nosta, epäili Taavi.

— Iiska, sanoi Hiskias, — tämä nuori mies väittää, ettet voisi
häntä nostaa sormellasi...

— Tuoko, jolla on Absalomin tukka?, kysyi Iiska. — Minä nostan
hänet noista haivenista.

— Häntä on jo koulussa niin paljon tukasta kiikutettu, että hän on
sieltä kyllästyneenä karannut, selitti Hiskias.

Miehet nauroivat.

— Ei ole koiraa karvoihin katsomista, hän se viime yönä pelasti
englantilaisen ryövärin käsistä, selitti Matti.

— Koetetaan, koetetaan, mitä mies painaa.

Samassa otti Iiska Taavia takin kauluksesta ja kohotti ilmaan
suoralla kädellä. Noin sai Taavi kouraantuntuvan todistuksen Iiskan
voimista.

Tuli sitten juhannusyö, valoisa, aurinkoinen yö, jollaisia on vain
napapiirin tuolla puolla. Osa Malmivaaran nuorisoa meni tunturille,
mutta suurin osa heitä ja varsinkin kaivostyöläisiä jäi kaupunkiin.
Suomalaisella seuralla oli juhla-ilta. Siellä esiintyi myös Suomesta
tullut raittiuspuhuja, mutta hän sai vain harvoja kuulijoita.
Useimmat työmiehet istuivat kedolla piirissä rupatellen ja remuten,
suomalaiset ja ruotsalaiset omissa joukkueissaan. Kuta pitemmälle yö
kului, sitä äänekkäämmiksi kävivät miesjoukot. Jo karjahteli eräässä
miesjoukossa Iso-Iiskakin, ja hänen äänensä mylvi kuin äkäisen härän,
mutta vielä pysyivät miehet omissa leireissään, teiden varsilla
odottavan yleisön hartaista odotuksista huolimatta. Ja Malmivaaran poliisikunta,
johon kuului kolme miestä, huoahti jo helpotuksesta
toivoen yön kuluvan rauhallisesti, kun muutamat ruotsalaiset
nuorukaiset kävivät vartavasten singahuttelemassa häväistyssanoja
eräälle suomalaiselle joukolle. Sieltä vastattiin samalla tavalla, ja
kepeillä sekä aseilla varustetut miehet ajoivat heitä takaa. Silloin
se alkoi. Ruotsalaiset joukot nousivat yhtenä miehenä tovereitaan
puoltamaan. Kiviä, puupalikoita ja kalosseja satoi ensin ajajien
päälle, ja käsikähmään päästyä alkoivat nyrkit ja kepit rummuttaa
lähimmäisten harteita ja kalloja. Äänen voima ja melu kasvoi
kasvamistaan: lyötiin, revittiin vaatteita, huudettiin. Hetkessä oli
muutamilta ruotsalaisilta revitty vaatteet niin vähiin, että vain
siekaleita laahasi kintuissa. Mutta huonosti siinä olisi tainnut
sittenkin käydä suomalaisille, jollei heillä olisi ollut varaväkeä.
He jo vähän peräytyivät ylivoiman edessä, kun Iso-Iiska ilmaantui
näyttämölle. Silmät pyöreinä, hammasta purren ja aseenaan pitkä
laudanrima hän juoksi joukkoon kuin mielipuoli huitoen aseellaan ketä
eteen sattui. Ja ken sai siitä mäiskäyksen takalihaksilleen, se oli
kohta pois pelistä. Ruotsalaiset hyppäsivät erään lankkuaidan taa
ja aikoivat tämän etuvarustuksen takana pitää puoliaan käyttäen mm.
taskuaseitaan, mutta suomalaiset, Iiska etunenässä, ryntäsivät aitaa
vastaan sortaen sen maahan ja ajaen sen taakse asettuneen vihollisen
pakoon.

Tien varrelle kerääntyneet suomalaiset hurrasivat, mutta ruotsalaiset
kehoittivat joukkojaan uuteen otteluun. Poliisit koettivat silloin
lopettaa tämän näytelmän, mutta heistä ei kukaan välittänyt.
Silloin kuului takaapäin tieltä huuto: ”paholainen tulee, saunan
kummitus tulee.” Samassa katselemaan tullut väkijoukko pakeni
päättömänä tieltä syrjään, tappelu taukosi ja sekä ruotsalaiset että
suomalaiset tappelijat katsoivat kauhistuen, kuinka heille monelle
ennestään tunnettu punainen kummitus juoksi heitä kohti miekkaansa
välkähytellen. Ja kun se näytti hyökkäävän heitä kohti, lähtivät
kaikki pakoon, Iiska viimeisenä, hajoten kuin akanat tuuleen.

Insinööri oli kaivosten johtajan ja monen vieraan kanssa tullut
varta vasten seuraamaan tätä näytelmää. Hän se oli käskenyt Taavin
edeltäpäin pukeutumaan kaiken varalta Mefiston naamioon.

Ällistyneenä katseli väkijoukko, miksi insinööri ja johtaja niin
makeasti nauroivat ja miksi eivät poliisit pelänneet. Mutta
insinöörin seuruekin muuttui vakavaksi ja heidän kasvonsa saivat
jännittyneen ilmeen, kun tilanne äkkiä muuttui toiseksi.

Taavi oli tarpeettoman innokkaasti ajanut pakenevaa joukkoa joutuen
viimein Ison-Iiskan kintereille, ja kuten on mainittu, oli Iiskan
toinen jalka vähän rampa, jonka tähden hän jäi viimeiseksi ja hänen
oli vaikea juosta. Luottaen voimiinsa, varsinkin kun paholainen oli
pieni, päätti hän käydä otteluun sen kanssa, sillä kyseessähän oli
elämä tai kuolema. Hurjasti irvistäen hän kääntyi ympäri, kohotti
pitkän rimansa ja huitaisi sillä kiusanhenkeä päätä kohti, mutta
rima ei osunut; se katkesi maahan paukahtaessaan moneksi palaseksi.
Jännityksestä mykkänä katsoi nyt väkijoukko, miten käy, kun kaksi
vahvaa iskee yhteen. Mutta he eivät iskeneet. Sen sijaan, että
sielun vihollinen olisi hypännyt Ison-Iiskan olkapäille ja siitä
tehnyt kuperkeikan maahan tai lyönyt hänet tainnoksiin, lähti hän
hurjasti juoksemaan pakoon ja Iiska perässä. Henkensä edestä juoksi
nyt ”paholainen”, sillä jättiläinen seurasi häntä jymisevin askelin
riman pala kohotettuna tappavaan iskuun. Miekka putosi tielle ja
mekko repeili, kun ”paholainen” kauhun valtaamana lamautunein askelin
pakeni vainoojaansa. Insinööri huusi Iiskalle, että ajettava on
ihminen; mutta hän ei sitä kuullut. Kohdalle tultua otti insinööri
Iiskan takin helmasta kiinni, mutta kaatui heti tielle, juuri kuin
hän olisi tarttunut kiitävän junan puskuriin.

Taavi juoksi Fribergin saunaa kohti. Jännittyneinä seurailivat nyt
insinöörin vieraatkin, miten siinä käy, täyttä kurkkua huutaen: ”Hän
on ihminen, älä lyö.” Onneksi Taavi oli hiukan nopeampi juoksemaan
ja hän siis vähän aikaisemmin pääsi saunalle, pistäytyi sisään ja
salpasi oven. Mikko oli kauhistuen seurannut jättiläistä, ja juuri
kun tämä koetti potkien särkeä ovea, tuli Mikko saunan eteen.

— Aiotko sinä tappaa ihmisen!, huudahti Mikko. Hän, jota ajat, on
ihminen, minun toverini, se jota päivällä nostit kauluksesta.

— Häh, paholainenko ihminen?

— Hänellä on vain paholaisen naamio. Hän on se karkulaiskoulupoika.

— Selkäänsä hän kuitenkin ansaitseisi, kun keskeytti hyvän tappelun,
sanoi Iiska ja lähti nolona kävelemään pois.

Väsymyksestä ja hengästyksestä puolikuolleena Taavi istui pimeässä
saunassa loppuyön niiskuttaen kuin itkenyt lapsi. Hän ei uskaltanut
tulla ulos kansankaan tähden, sillä se oli kovasti suuttunut siitä,
että koulupoika oli tullut heitä narrailemaan.

Pyhien jälkeen sisälsi sanomalehti Norrbottens Kurir tarkan
selostuksen ”Malmivaaran pirusta” ja sen viimeisestä urotyöstä, ja
tämä uutinen kierteli sitten kaikissa Skandinavian maiden lehdissä.
Revontulen päätoimittajakin lainasi sen nauraen uutisesta vatsansa
kipeäksi eikä ollut enää laisinkaan vihainen siitä, että pojat olivat
hänen kaupungissaan esiintyneet.

VALTAMERIEN TAAKSE.

Taavi ja Mikko eivät unohtaneet rikkaan englantilaisen John de la Poolin
kutsua. Täsmälleen kello kahden aikana he saapuivat
Jällivaaran matkailijahotelliin, jossa englantilainen otti heidät
ystävällisesti vastaan puhutellen heitä tulkkinsa välityksellä.
Hän antoi pojille hienot päivälliset ja keskusteli heidän kanssaan
mm. Suomesta. Sen päätyttyä hän piti henkensä pelastajille puheen
kiittäen urhoollisuudesta:

— Minä olen teille paljon velkaa, jota en nyt voi maksaa, sanoi
hän puheensa lopussa, mutta jonkinmoiseksi muistoksi annan minä
teille 200 englannin puntaa, jonka voitte käyttää mielenne mukaan.
Ellei teitä mikään tärkeämpi toimi sido tähän Ruotsin valtakuntaan,
niin pyytäisin teitä lähtemään minun kanssani Tyynenmeren saarille,
tarkemmin sanoen Uuteen Guineaan, jossa minulla on reheviä
istutusmaita. Minä tarvitsisin siellä juuri teidän kaltaisianne,
pelkäämättömiä miehiä. Jos suostutte, matkustamme lähipäivinä täältä
Lontooseen ja sieltä sitten omalla laivalla Australiaan. Palkasta
kyllä sopisimme.

— Me olemme lähteneet kotoamme mennäksemme merille ansaitsemaan
rahoja näyttämöopetusta varten, mutta niin pitkää merimatkaa emme ole
suunnitelleet. Pyytäisimme miettimisaikaa, sanoi Taavi.

Ja Mikko oli hänen kanssaan samaa mieltä.

— Mutta muistakaa kirjoittaa vanhemmillenne, jos lähdette ja minne
lähdette sekä missä milloinkin olette, sillä vanhempanne varmaan
ikävöiden odottavat teistä tietoja, neuvoi englantilainen kuultuaan,
että hänen uudet ystävänsä olivat tavallaan karkulaisia.

John de la Pool tuli hyvin iloiseksi saatuaan pojilta myöntävän
vastauksen. Hänellä oli ollut viime aikana paljon ikävyyksiä.
Uudessa Guineassa olivat villit alkuasukkaat hyökänneet hänen
istutusalueelleen, tappaneet yhden valkoihoisen liikkeenhoitajan;
ja musta työväki oli liittynyt ryöstäjiin. Hädin tuskin pääjohtaja
ja kaksi apulaisia oli päässyt pakenemaan. Paljon varoja niellyt
istutusalue oli nyt uudestaan vallattava ja siihen tarvittiin miehiä,
rohkeita miehiä. Eivätkä paljon ilahduttavammat olleet kuulumiset
Salomonin saariltakaan. Siellä oli kookospähkinöitä kuljettava pieni
höyrylaiva tehnyt haaksirikon. Näitä ikävyyksiä hän oli lähtenyt
tuulluttelemaan, mutta oli tulla kuoliaaksi kuristetuksi. Kun nyt
onni näytti kääntyvän hänelle suosiollisemmaksi, tahtoi hän viedä
mukanaan onnen tuottajat onnettomuuspaikoille. Ja sitä paitsi hän
oli kuullut insinööriltä, kuinka taitavasti Taavi oli palauttanut
järjestyksen juhannusyönä Malmivaarassa.

— Minä kasvatan heidät ensiluokkaisiksi istutusalueiden johtajiksi,
puhui hän toverilleen englannin kielellä.

— Mutta eiväthän he osaa meidän kieltämme sanaakaan, huomautti hänen
matkatoverinsa, Marjola.

— Kyllä suomalainen pian oppii, eikä rehellisempää kansaa ole
missään, kehui toinen.

Mutta vielä iloisempia olivat pojat kävellessään juhannusiltana
Malmivaaraa kohti taskussaan 200 puntaa, summa, joka siihen aikaan
oli huomattava. He eivät uskaltaneet enää jäädä Fribergin saunaan
yöksi, vaan vuokrasivat huoneen eräästä matkustajakodista; he näet
pelkäsivät varkaita ja ryöväreitä. Tämä varokeino olikin hyvä,
sillä seuraavana yönä Iso-Iiska ja muutamat hänen tovereistaan
särkivät saunan oven aikoen antaa Taaville opetuksen muka ihmisten
narraamisesta ja repiä hänen varustuksensa.

Seuraavana aamuna pojat menivät pyytämään insinööriltä, että heidät
päästettäisiin parin päivän päästä pois työstä, ja selittivät hänelle
päätöksensä.

— Voi olla liiaksi uskallettua lähteä sinne saakka. Olette kai
kuulleet, että sekä Uudessa Guineassa että Salomonin saarilla ja
paikoin Polynesiankin saaristoissa asuu vielä ihmissyöjäheimoja.
Herra Tossavainen on tosin paistiksi vielä liian laiha, mutta herra
Joro on heille hyvä makupala, ilveili insinööri heidän tuumilleen.
— Toivotan onnea matkalle ja jos tätä kautta palaatte, niin käykää
puheilla.

— Pyydän teitä kirjoittamaan meille sieltä villien maasta, kehoitti
hänen poikansa Bjarne.

— Eikä vain kirjeitä, vaan kuvitettuja matkakertomuksia ja
seikkailuja villien maassa. Ne olisivat haluttua lukemista meidän
konventin lehdessämme, lisäsi Adolf.

Lämpimästi hyvästellen he erosivat ystävällisestä insinöörin
perheestä suunnatakseen taas kulkunsa tuntemattomia maita ja
kohtaloita kohti.

                                                  ⸻

Insinöörin luota tultuaan he menivät päivälliselle rouva Sundin
ruokalaan, jossa he olivat käyneet syömässä koko sen ajan, kun olivat
olleet kaivosalueella. Siellä kävi aterioimassa ainakin kaksi sataa
miestä, sillä se oli kaupungin suosituimpia työväen ruokapaikkoja; ei
sentähden, että siellä olisi ollut paras ruoka ja siistein tarjoilu,
vaan siksi, että se oli halvin. Rouva Sund oli näet käytännöllinen
ihminen. Hän osti keväällä monta vanhaa hevosta Jällivaaran
rahtimiehiltä, teurastutti ne, suolasi ja palvasi lihat ja laittoi
sitten niistä kesäkauden hernesoppaa ruokavierailleen höystäen
keitostaan sianlihalla. Taavi ja Mikko eivät ennen olleet syöneet
hevosenlihaa, siksi he sitä aluksi oudostelivat, mutta vähitellen he
siihen tottuivat luullen sitä palvatuksi poronlihaksi. Rouva Sundin
ruokalassa kävivät kaikki ne, jotka tahtoivat säästää.

Pitkien, valkeiksi höylättyjen ruokapöytien ympärillä istui
miehiä vieri-vieressä — rouva Sund oli käytännöllinen ihminen
siinäkin, ettei hän milloinkaan pitänyt pöydällä liinaa, eikä hän
tainnut pöytää monesti pestäkään hän vain höyläytti sen puusepällä
valkeaksi, kun se tuli kovin mustaksi. — Miehet porisivat
syödessään, lautaset kalskahtelivat ja tarjoilijat kantoivat
höyryäviä hernekeittoannoksia. Vähitellen kiihtyi puhe meluavaksi
riidaksi; kinasteltiin siitä, oliko ruotsalaisten tappio juhannusyönä
perinpohjainen. Ruotsalaiset väittivät, että he tahallaan peräytyivät
aidan taa houkutellakseen suomalaiset pensaikkoon ja aikoivat
juuri hyökätä, kun se punainen kummitus tuli. ”Se koulupoika olisi
hirtettävä, kun tulee ihmisiä narraamaan”, sanoivat he vihaisina.
Iso-Iiska löi nyrkkinsä pöytään, niin että lautaset hypähtivät ja
monelta räiskähti soppaa pöydälle. ”Se on valhetta ja väärää puhetta,
kaikki vastustus oli jo murrettu, kun se pojan nulikka tuli pilaamaan
asian.” Taavi ja Mikko aikoivat juuri kääntyä pois kuullessaan
miesten uhkaukset, kun heidät huomattiin.

— Tuossahan se onkin kanalja, sama pojan ruipelo, joka on täällä
piruna rikeerannut ja pitänyt koko Malmivaaran kauhun vallassa.
Annetaan hänelle komppanian kuritusta, sanoi eräs suomalainen
osoittaen sormellaan Taavia.

— Sama vintiö, tulee tänne ihmisiä narraamaan, lisäsi toinen.

— Minä olen näyttelijä, on kai minulla oikeus harjoittaa ammattiani,
varsinkin kun en siitä ole ottanut maksuakaan. Minä näyttelin
vain juhannusyönä hauskuudekseni. Pakenemisenne todisti, että
näytteleminen oli onnistunut.

Miehet purkivat pojille ensin kiukkuaan, mutta alkoivat sitten
nauraa, ja muutamat jo toivoivat, että pojat vieläkin heille
näyttelisivät.

— Me menemme paremmille näyttämöille, sanoi Taavi pöydästä
lähtiessään.

— Älähän vielä mene, sanoi Iso-Iiska. — Minä olen kuullut, että
se rikas englantilainen vie teidät sinne villien maille. Sanohan
hänelle, että jos siellä tarvitaan minun kaltaistani miestä, niin
olen valmis lähtemään ainakin kahden, kolmen vuoden matkalle. —
Täällä ei näy olevan miehen vastusta.

— Kyllä sanon ja laitan niin asiat, että pääset puheille.

Pojat keräsivät tavaransa Fribergin saunan lavitsalta ja istahtivat
sitten sen reunalle levähtämään muuttaakseen sitten toiseen asuntoon.
Mikon valtasi siinä yhtäkkiä kodin kaipuu ja ikävä. Hän jutteli:

— Hyvästi sinä nokinen sauna, joka tavallisesti vain lauantaisin
karsit ihmisruumiista lian ja kuonan. Sinä olet meitä maankiertäjiä
suojassasi pitänyt, mutta sanonpa sen, että jos minun kotitaloni
rengeille tarjottaisiin tällaista asuntoa, niin heti lähtisivät pois,
käskisivät häpeämään, kun ihmisille tarjotaan saunaa asunnoksi. Tämä
on meidän alennustilamme, jota on kestänyt siitä alkaen, kun läksimme
kotoa.

— Mutta nyt meidät koroitetaan, huomautti Taavi.

— Muistelenpa nyt tänä kauniina kesäpäivänä kotia ja kotoisia
seutuja: Järvi välkkyy siellä tyynenä, metsäiset saaret näyttävät
selkävesillä kelluilevan kuin vesilinnut. Niiden rannoilta nousee
savuja, kun kalastajat ovat nousseet rantakalaa valmistamaan.
Muikkuparvet kisailevat etäämpänä, lohi hätyyttää niitä ja valkeana
väräjää vedenpinta hetkisen parven kohdalla. Ahvenet molskahtelevat
kotirannan kaislikossa ja salakkaparvet kihisevät kutuhommissa aivan
rantakivillä. Eero veljeni ottaa onkivavat nuottakodan seinältä,
asettaa ne veneeseen, laskee matoastian teljolle ja soutaa kaislikon
reunaan, vanhaan yhteiseen onkipaikkaamme. Siellä kohta valkeat vavat
heilahtelevat ja kimmeltelevät ahvenet, särjet ja salakat nousevat
veneeseen. Lehdikkosaaressa käki kukkuu, kotirannan pensaissa
lehtokerttu ja uunilintu laulelevat. Rannalta kantautuu järvelle
tuoreen lehdikon tuoksu.

Veljeni muistelee varmaan minua ajatellen: Onkohan se Mikko kokonaan
unohtanut kotinsa, äidin, isän, veljen ja nämä kesäiset maisemat.
Onko hänelle jo vieras maa rakkaampi ja vieraan leipä makeampi kuin
kotoinen?

Jos minä olisin siellä, niin sanoisin, että ei ole; kertoisin
hänelle: Minä nukun täällä nokisessa saunassa — enkä niinkuin
kotona vinttikamarin pehmeässä vuoteessa; minä syön savustettua
koninlihakeittoa ja leipää — enkä kuin kotona kalakukkoa, paistettua
lahnaa ja ahventa ja viilipiimää lämpimän rieskan kanssa; minä kuulen
täällä jätkäin kirouksia ja huutoa — en lintujen laulua, kuten
kotona illalla ongella ollessani.

— Minusta tuntuu, että tahtoisit jo näytellä tuhlaajapojan
kotiintuloa. Menisit kotiin, mutta et uskaltaisi mennä sisälle,
näkisit veljesi ongella, hiipisit hänen taakseen rantapajukkoon ja
huutaisit: veljeni Eero, minä olen tullut kotiin, mene sanomaan
isälleni ja äidilleni ja kysy, ovatko he vihaisia; minä olen ollut
kaukaisella maalla ja paljon kärsinyt, minä olen toisinaan täyttänyt
vatsani ravalla, jota siat syövät.

— Älä viisastele, minä puhun totta ja olen nyt päättänyt, että en
lähdekään sen englantilaisen kanssa villien paistikkaaksi, vaan
palaan kauniisti kotiini.

— Siinä on mies, tuskin kolmen ruostuneen killingin arvoinen. Lupaa
ja syö sanansa, on se miehen puhetta. Hameita saisit kantaa!

— Sehän onkin miehekästä, kun uskaltaa näyttää erehtyneensä, mutta
sinä et uskalla, sinä pelkäät toveriesi pilkkaa.

— Jo minä olen ajatellutkin, että sinusta ei ole minulle toveriksi,
kun koko matkan olet kärttänyt, että ”palataan kotiin, palataan
kotiin”, vaikka itse olet ensin karkaamista esittänyt. Lallu sinä
olet mieheksi. — Onko sitten varma, että palaat kotiin?

— On.

— Sitten minä lähden Ison-Iiskan kanssa Australiaan, sanoi Taavi.

He kokosivat tavaransa laukkuihinsa ja sanaakaan puhumatta kävelivät
matkustajakotiin. Taavi oli hyvin vihaisen näköinen.

MIKON PALUU.

Mikko Joro piti tällä kertaa sanansa. Saatuaan seuraavana aamuna
Taavilta osansa siitä palkinnosta, minkä englantilainen oli heille
yhteisesti antanut, hän osti piletin Luulajaan ja lähti matkalle
aamujunassa. Taavin viha oli silloin jo lauhtunut. Hän lähetti kotiin
lämpimät terveisensä ja kirjeen. Kun juna lähti liikkeelle ja Mikko
heilutteli valkoista nenäliinaa, tuntui kuin hänenkin olisi pitänyt
lähteä.

Kun Mikko kolmantena päivänä tämän jälkeen lähti laivassa Torniosta
Kemiin päin, tunsi hän raskaan käden takaapäin laskeutuvan
olkapäälleen ja matalan äänen hiljaa sanovan:

— Siinähän sinä veitikka oletkin, ja me kun olemme teitä kahta
oikein miesvoimin etsineet.

Mikko kääntyi sanojaan päin ja säikähti, kun näki edessään poliisi
Levaskan.

— Mitä te minusta tahdotte?

— Olen ollut kirjeenvaihdossa vanhempiesi kanssa, ja he ovat
pyytäneet tuomaan sinut ja toverisi kotiin.

Eivät auttaneet mitkään selitykset. Levaska toivoi saavansa
pojasta hyvän rahapalkinnon, ja siksi hän oi uskonut muita
saattamaan karkulaista kotiinsa. Siviilivaatteissa, ikäänkuin Mikon
matkatoverina hän lähti laivalla kotikaupungistaan edelleen Ouluun
matkustaakseen sieltä rautateitse Karikylään.

Vaikka Mikko oli hyvänahkainen pojanlallukka, kiukutti häntä kovasti
moinen vakoilu ja orjuus, kun poliisi Levaska joka käänteessä oli
kintereillä. Oulussa hän ei päästänyt Mikkoa yksin pankkiinkaan
vaihtamaan englantilaisia rahoja Suomen rahaan, vaan seisoi aina
takana. Ja nähtyään Mikolla melkoisen summan Englannin puntia, näytti
hänessä heräävän pahoja epäluuloja niiden alkuperästä. Kun he kahden
palasivat pankista asuntoonsa, kysyi Levaska:

— Mistä olet saanut niin paljon ulkomaan rahaa?

Mikon täytyi kertoa, miten hän oli ne saanut. Mutta poliisit ovat
tällaisissa asioissa hyvin epäluuloisia. Vasta sitten hän uskoi,
kun Mikko oli näyttänyt ”Norrbottens Kurir”-nimisen lehden suuren,
melkein palstan pituisen uutisen poikain urotyöstä ja siitä, miten
rikas englantilainen oli sen palkinnut.

Mikko mietti koko matkan, miten hän ennen Karikylään tuloa voisi
vapautua kiusallisesta seuralaisestaan, jonka parrakkaat kasvot aina
kääntyivät seuraamaan hänen jokaista liikettään. Olisi kauheaa,
ajatteli hän, että toverit saisivat tietää poliisin tuoneen
hänet kotiin. Sille nauraisivat koko lukion pojat ja kiusaisivat
talvikauden. Hän oli lähtenyt etsimään vapautta ja tulisi nyt
puoleksi vankina takaisin. Eihän se saanut tapahtua. Viimein hän
luuli keksineensä oivallisen keinon; hän päätti lahjoa seuralaisensa,
niin vastenmielistä kuin se hänelle olikin. Seinäjoen asemalla teki
hän siitä esityksen:

— Minä menen omasta halustanikin kotiin, sillä olen saanut
tarpeekseni tästä pakomatkasta. Te voitte tästä palata kotiinne.
Vaivoistanne annan teille neljäsataa markkaa.

— Mitä? Aikoisitko lahjoa minut? Ei tule kysymykseenkään. Vai
pohjalainen poliisi ottaisi lahjuksia alaikäiseltä. Kolmekymmentä vuotta
olen palvellut kruunua moitteettomasti. Vain vanhempasi,
lailliset holhoojasi voivat vaivani palkita. Heitä pois syntiset
ajatuksesi, muuten sinusta voi kasvaa kelvoton virkamies. Tietysti
sinä ottaisit lahjuksia samoinkuin tarjoat niitä minulle.

— En minä ottaisi, vaikka tässä koettelin sitä hätäkeinona.

Matkan varrella selitti Mikko tarkoin, missä hänen kotinsa sijaitsee,
neuvoen, mitä tietä sinne asemalta päästään mukavimmin. Ukko Levaska
ei oikein käsittänyt, miksi Mikko sitä selitti edeltäpäin. Mutta
Mikolla oli omat aikeensa. Hän ei millään ehdolla tahtonut astua
junasta Levaskan seurassa semminkin, kun he tulivat Karikylään
iltajunalla ja siihen aikaan oli tavallisesti paljon koululaisia
asemalla.

Tuskin oli juna pysähtynyt Karikylän asemalle, kun Mikko hyppäsi
vaunusta, ei aseman puoleiselta, vaan takasivulta, juoksi junan
ympäri, otti ajurin ja käski ajaa kotiinsa. Mikko oli nopeasti
käyttänyt hyväkseen sitä hetkeä, jolloin Levaska otti hyllyltä
eväslaukkuaan, mutta tästä teostaan hän sai myöhemmin, niinkuin
tulemme näkemään, paljon häpeätä.

Mikko otettiin kotona vastaan kuten kaukaiselta maalta palaava
tuhlaajapoika muinoin: ei tosin soitoin ja juhlin, mutta
sydämellisesti tervehtien. Äiti itki ilosta, ja isäkin oli
ystävällinen, melkein hellätunteinen, kun he, vanhemmat, saivat
taas takaisin kauan kaivatun poikansa. Ihmeekseen sai Mikko
kuulla opettajain kertoneen, että hän ehkä olisi sinä
päässyt luokaltaan, jos ei olisi karannut. Mikko sai sitten kertoa
vanhemmilleen ja veljelleen matkoistaan.

Mikko oli juuri kahvia juomassa vierashuoneessa, kun poliisi Levaska
saapui taloon. Hän oli viipynyt asemalla tunnin verran erinäisissä
virkatoimissaan. Mikon kehoituksesta maksoi isä hänelle heti vaivat
ja toimitti takaisin kaupunkiin, kun asia isänkin mielestä oli
käynyt arkaluontoiseksi. Mikko oli näet jo kerinnyt kertoa, että
hän oli omatahtoisesti matkalla kotiin, kun sai aivan sattumalta
virkaintoisen seuralaisen. Ja ettei tämä tulisi naapureiden eikä
muiden tietoon, koetti isä nopeasti toimittaa Levaskan paluumatkalle.
Mutta tämä toimenpide oli myöhäinen, sillä asia tuli toista tietä
julkisuuteen.

Kun poliisi Levaska asemalle saapuessaan näki, että Mikko Joro oli
häneltä lähtenyt karkuun ihan kotinsa kynnyksellä, luuli hän, että
Mikko ei tulisikaan kotiinsa, vaan jatkaisi junaan piiloutuneena
matkaa edelleen. Sentähden hän ilmoitti asemapäällikölle,
junailijalle ja asemapoliisille tapahtuman, pyytäen heidän
virka-apuaan. Ja mielellään he sitä antoivatkin. Juna tutkittiin
tarkoin, samoin aseman ympäristö. Paikalle sattunut sanomalehti
Sydän-Suomen Sanansaattajan päätoimittaja otti innokkaasti etsintään
osaa ja hän uteli Levaskalta tarkoin karkulaisia koskevia tietoja
laatien niistä pitkän uutisen.

Kun Mikko seuraavana aamuna heräsi vinttikamarissaan, toi Eero-veli
hänelle tuoreen sanomalehden, jossa oli hänelle epämiellyttävä
uutinen. Se alkoi otsikolla:

”Toinen koululaiskarkulainen Mikko Joro tuotu eilen kruununkyydillä
takaisin, mutta karkasi Karikylän rautatieasemalta uudelleen.”

Uutisen luettuaan tuli Mikko ihan punaiseksi kasvoiltaan ja ähki
vuoteessaan.

— Mikä sinulle tuli? kysyi nuorempi veli.

— Ei paljon mikään. Mistä sinä toit tämän sanomalehden?

— Suoraan postista.

— Lukiko tätä kukaan ennen minua?

— Ei.

Se oli Mikosta hyvä, se hiukan lievitti hänen kiukkuaan. Kun Eero
oli mennyt ulos, repäisi hän lehdestä uutisen pois, rypisti palasen
ja heitti uuniin. Mutta se ei paljon auttanut: tuhannet Karikylään
ja sen ympäristöön levinneet saman numeron kappaleet toitottivat
maailmalle poloisen Mikko Joron arkaluontoisen asian, ja naapurien
kautta saivat hänen vanhempansakin tietää, että se oli ollut
lehdessä. Kesäkauden Mikko haihdutti häpeätään istuen kotirannan
kaislikossa ahvenia onkimassa; kaupungissa hän ei käynyt kertaakaan.
Mutta aina kun hän luuli asian jo unhoittuneen, tapasi hänet järvellä
tai metsässä joku koulutoveri ja sanoi: ”Johan sinä olet tullut
karkumatkaltasi.”

Lopuksi ei auttanut muu kuin kertoa avoimesti jokaiselle matkan
vaiheista, ja Mikko pani merkille, että yhä useammat yksitellen
ja ryhmissä tulivat hänen luokseen pyytäen häntä kertomaan
seikkailuistaan.

Useimmin hän kuitenkin istui kesällä kirjojensa ääressä kotinsa
puutarhassa, ja toveriensa ja opettajakunnan suureksi ihmeeksi hän
suoritti syksyllä viidennen luokan kurssin päästen kuudennelle.

TUNTURIEN YLI.

Lupauksensa mukaan vei Taavi Ison-Iiskan englantilaisen puheille.
Ihastellen katseli englantilainen tätä suomalaista jättiläistä ja
hänen valtavan suuria raajojaan. Hymyillen hän käski tulkkinsa kysyä:

— Onko sinulla voimaa samassa suhteessa kuin kokoa?

— En osaa itse arvostella, haluaisin näyttää niitä.

Kaikki huoneessa olijat katsoivat ympärilleen keksiäkseen jonkin
raskaan esineen, jota voimamies saisi nostaa, mutta sellaista ei
ollut keveästi kalustetussa hotellissa. Iiska katsoa muljautti
tulkkiin ja havaittuaan hänet pyyleväksi mieheksi kouraisi oikealla
kädellään häntä takkinsa rintamuksista, nosti suoralla kädellä ilmaan
ja piteli miestä siellä hetken aikaa.

— Mitä tämä on, kuinka te julkeatte minua näin kohdella, ähisi
tulkki.

— Anteeksi, minä näin, että olitte parhaiksi yhden käden miehiä,
sanoi Iiska laskiessaan tulkin maahan.

John de la Pool’ia huvitti kovin tämä voimannäyte, ja mielihyvin
pestasi hän Iiskan kahdeksi vuodeksi palvelukseensa hävitetyille
kokosistutuksilleen Uuteen Guineaan. Tässä pestaustilaisuudessa
näytteli hän valokuvia hävitetyistä kokosistutuksista, taloista ja
mustista työläisistään.

— Nämä ovat kesytettyjä alkuasukkaita, mutta toisinaan hyökkää
vuoristoista villiheimoja, oikeita ihmissyöjiä, jotka eivät säästä
ketään. Onkohan sinulla rohkeutta tapella niiden kanssa?

— Tappeleminen on pienestä pojasta saakka ollut mielityötäni.
Saapiko niitä villejä lyödä oikein olan takaa?

— Saa kyllä, jos päälle hyökkäävät.

John de la Pool oli kaikesta päättäen tyytyväinen saadessaan
palvelukseensa kaksi suomalaista, toisen rohkeudessa ja
auttavaisuudessa kunnostautuneen, joka oli pannut henkensä alttiiksi
häntä pelastaessaan, ja toisen, hirvittävän voimamiehen, jolta voi
ratkaisevalla hetkellä odottaa paljon. Sitä paitsi tarvitsi hän
kantajaa Norjan vuoristossa, jossa hän aikoi ennen kotimaahansa
matkustamista viipyä jonkin aikaa.

Uusi tuttavamme John de la Pool oli tyypillinen englantilainen,
tyyni, itseensäsulkeutunut, lujatahtoinen. ”Vastuksista huolimatta
eteenpäin” oli hänen tunnuslauseensa. Vaikka hän vähän ennen
Skandinavian matkalle lähtöään oli Australiasta saanut ikäviä tietoja
istutusmaittensa hävittämisestä, ei hän ollut matkaansa jättänyt, ja
vaikka hän Jällivaaran tunturilla oli tullut yllätetyksi, ei sekään
muuttanut hänen matkasuunnitelmiaan. Hän oli Englannista lähdettyään
päättänyt matkustaa Ruotsista tunturien yli Norjaan uutta rautatietä
myöten. Mutta Jällivaarassa hän sai tietää, että Narvikiin tekeillä
olevaa rataa päästään vain Torniojärvelle. Siitä huolimatta hän
päätti matkustaa sitä tietä Narvikiin ja sieltä Englantiin.

Vasta pestaamisen jälkeen englantilainen huomasi, että Iso-Iiska oli
miltei ryysyihin puettu. Hän ei siis sopinut ylhäisen englantilaisen
seurueeseen sellaisenaan. Ja Taavinkin tamineissa oli korjaamisen
varaa. Siksi hän antoi tulkille melkoisen rahasumman käskien sillä
ostamaan miehille paremmat vaatteet ja jalkineet, samanlaiset
kuin hänellä itsellään oli. Taavi saikin jalkoihinsa sopivat
alppikengät, mutta vaikka he kävivät kaikissa Jällivaaran ja
Malmivaaran vaatetusliikkeissä, ei niissä löytynyt Iiskalle sopivia
tamineita. Kaupoissa hymyiltiin, kun tulkki kysyi: ”Onko teillä pukua
tällaiselle miehelle?” Viimein käski englantilainen teettää Iiskalle
puvun parhaassa räätälinliikkeessä. Se vei tosin pari päivää aikaa,
mutta sen hän odotti kärsivällisesti.

Kolmantena päivänä Iiska tuli räätälinliikkeestä hienona kuin herra.
Samalla matkalla oli hän ajattanut myöskin partansa, joka oli antanut
hänen ulkomuodolleen villin leiman.

— No nyt Iso-Isk, sine hieno mees, sanoi englantilainen nähdessään
Iiskan. Hän osasi muutamia Suomen sanoja, kun oli ollut ennen
Vaalassa lohia onkimassa.

Iiska hymyili leveästi.

Mutta Taavi Tossavainen ei ollut näihin aikoihin loistavalla
tuulella. Mikon lähdön jälkeen oli hänestä alkanut tuntua vieraassa
maassa oleskeleminen ikävältä. Hän ei enää laisinkaan ihmetellyt,
että Mikko heikkotahtoisempana oli tehnyt sellaisen päätöksen. —
Minähän en ole enää vapaakaan, en voi mennä minne tahdon. Tieni
määrää tuo englantilainen. Hän tulee vaatimaan minulta ehdotonta
kuuliaisuutta. Ja miten käy minun alkuperäisen suunnitelmani? Minähän
lähdin elämää ja taidetta oppimaan. Opinko sitä siellä villien
maassa? Eikö olisi parempi palata kotiin, ja kun on hiukan varoja,
mennä Helsinkiin. — Nämä ajatukset häntä kiusasivat niin kauan, että
hän puhui niistä tulkille,ja sitä tietä ne menivät John de la Poolin
tietoon.

Hän kutsui Taavin luoksensa ja sanoi hänelle: — Vai niin
ajattelette, että ette oppisi näytelmätaidetta meidän matkoillamme.
Pyytäisin vain huomauttaa, että Shakespeare oli englantilainen
ja että hänen ajoistaan asti on Englannin näyttämötaide ollut
korkealla. Mutta teidän ei olekaan alettava opiskella taidetta
sen korkeimmalta tasolta, vaan alimmalta ylimmälle kohoten.
Yksinkertaisesta monimutkaiseen, karkeasta hienoon, se on yleisen
kehityksen kulku. Sitä tietä ovat sivistyskansat kohonneet m.m.
taiteessa, tieteessä ja tekniikassa. Vielä tänäkin päivänä elää
kansoja kaikilla kehitysasteilla taiteeseenkin nähden. Tutkimalla
heitä voimme siis aste asteelta seurata taiteessakin ihmiskunnan
kehitystä yksinkertaisesta hienompaan. Ja jokainen ihminen omassa
yksilökehityksessään kertaa nämä asteet. Ajatelkaamme pientä
poikaa, josta voi tulla kuuluisa taidemaalari: hänen ensimmäiset
piirustuksensa muistuttavat luolaihmisten kaiverruksia, niin
kömpelöitä ja lapsellisia ne ovat. Mutta vähitellen hän kehittyy.
Mitä tulisi, jos lapsi pantaisiin maalaamaan hienoa taulua? Siitä
tulisi jokseenkin samanlainen tulos, kuin jos villi metsäläinen
pantaisiin tekemään hienorakenteista konetta. Näytelmätaidettakin on
kaikilla kansoilla, sitä on esimerkiksi Uuden Guinean ja Salomonin saarten
papualaisilla, on Australian neekereillä, Uuden Seelannin
maureilla, joihin kaikkiin tulet matkoillamme tutustumaan. Minusta
näytti, että sinun taiteesi, johon Malmivaarassa tutustuin, on
vielä heidän asteellaan. Kun retkiltämme palattua opiskelet Lontoon näyttämöopistossa,
niin sinusta voi kehittyä taiteilija, jolla on
alastaan syvempi käsitys kuin monella muulla.

Näin puhui kehitysopin mestarien Darwinin ja Spencerin maasta
kotoisin oleva mies ja hienostunut taiteen tuntija John de la Pool.
Taavinkin mielestä hänen puheessaan oli paljon varteenotettavaa,
mutta häntä harmitti se, että hänen taidettaan verrattiin siinä
villien näyttelemiseen. Turhaanko olivat Karikylän tyttökoululaiset
esitysten jälkeen takoneet kämmenensä kuumiksi, turhaanko
pikku-kaupungin rouvat olivat mustalaisteltassa ”hyvä”-huutoja
huutaneet ja turhaanko Revontulen toimittaja oli arvosteluissaan
suitsuttanut! Ei, ei, siinä täytyi jo olla jotakin tehoavaa. Mutta
hän ei sittenkään tahtonut puolestaan vastata.

— Niin, en minä sillä, että tahtoisin tästä palata ja syödä sanani.
Minä tulen mukaan.

Mutta englantilainen tahtoi vielä häntä koetella ja juurruttaa pois
turhia luuloja.

— Ennenkuin lähdemme täältä matkaan, olisi teidänkin, herra
Tossavainen, käytävä parturissa ja leikkautettava juurta myöten tuo
papualaistukkanne, muuten teille voi käydä aarniometsien tiheikössä
kuten Absalomille muinoin, että tartutte hiuksistanne tammenoksiin.
Uudessa Guineassa on vain alkuasukkailla päässänsä tuollainen
hiuspensas, mutta eurooppalaisilla lyhyt tukka. Te siellä Suomessa
kai luulette, että taiteen ihmevoima piilee pitkässä tukassa, kuten
Simsonin voima ennen, mutta minä vakuutan, että se on erehdys.

Taavi lensi punaiseksi. Häntä harmitti ja hävetti. Hän jo melkein
vihasi tuota oikukasta englantilaista ja hänen päähänpistojaan. —
Leikata pois tukka, kasvojeni kaunis kehys, jota minä olen vaalinut
kuin silmäterääni, kuin puutarhuri jaloa kasvustoa! Sehän olisi
kauheata. Sitten saisin juosta kuin keritty koira häpeissäni hänen
perässään ja noudattaa hänen jokaista mielijohdettaan. Missä olisi
silloin vapaus, kaivattu vapaus, jota olen lähtenyt tavoittamaan.
Väistyykö se tällä tavalla kuin varjo minun edestäni, kuten arka
lintu, joka aina pyrähtää lentoon, kun sen on kiinni saamaisillaan.
Ei ”Marakaan” koskaan maininnut mitään tukasta, joka on neljänneltä
luokalta alkaen saanut kasvaa, ei tosin villissä vapaudessaan, vaan
huolellisen hoidon alaisena, ajatteli Taavi.

— Niin, leikkauta vain pois tuo tuulenpesä, sanoi Iso-Iiska. — Se
on varmasti liian kuuma siellä lämpimissä maissa.

Taavi olisi uudelleen kapinoinut tuota hänen mielestään julmaa ja
persoonallista vapautta loukkaavaa määräystä vastaan, jos hän olisi
ollut varma siitä, etteivät käytännölliset näkökohdat pakota tukan
leikkaamiseen. Lopuksi hän taipui. Ja kun hän tuli parturista pää
nulittuna, oli hänen ulkomuotonsa paljon muuttunut: käyrä, terävä
petolinnun nokka esiintyi paljon uhkaavampana, suuret ulkonevat
korvat hallitsivat pään sivustoja, hiukan matalan otsan kaariviiva
näkyi sivulta katsoen paljon selvemmin, mutta silmät olivat saaneet
kuin lisää loistetta. Se oli pidätetyn vihan kiiltoa, joka pääsi vain
silmien kautta säteilemään hänestä kuin sähkö äärimmilleen ladatusta
esineestä.

Muutama päivä juhannuksen jälkeen tapaamme Taavin ja
koko de la Pool’in seurueen valtakuntain välisellä rajatunturilla,
mutta Norjan puolella, kiipeämässä liukasta jäätikkörinnettä
korkeimmalle huipulle. Iso-Iiska eli Iso-Isk, jolla nimellä
englantilainen häntä nimittää, on edellä pysytellen paikoillaan
tai hiljaa nousten, piikkikengin ja käsihakkurein pidellen kiinni
iljanteesta. Hänen vyötäisilleen on sidottu pitkän ja vahvan nuoran
pää ja siihen ovat toiset silmustetut kuin porot kollooseen. Hänen
takanaan ponnistelee englantilainen, sitten tulkki ja viimeisenä
Taavi, jolla tämän raidon pääkimmäisenä on hiukan vapaampi
liikkumisala. Puuhkuttaen kuin raskasta kuormaa mäen päälle
vetävä hevonen painelee Iso-Isk huippua kohti, ja punoittavin
silmin, hampaat vähän irvissä kömpii perässä englantilainen, joka
vähän aikaisemmin oli pakottanut retkikunnan eteenpäin, vaikka
jäätikkörinne näytti liian jyrkältä. Hän näyttää nauttivan siitä,
että häntä sokeasti totellaan. Ja kaikki näyttää jo siltä, että
he saavuttavat huikaisevan valkoisen jäätikköhuipun. Mutta äkkiä
muuttuu tilanne uhkaavaksi. Syy oli Iso-Iiskan kipeän jalan, joka
ei kestänytkään sitä aikaa, että olisi muuttanut toisen jalan
vähän ylemmäksi, vaan horjahti sivulle ja samassa on Iso-Iiska
riippumassa mahallaan, pidellen vain hakkurilla kiinni sileästä
jäästä. Englantilainen horjahtaa samassa sivulle ja kaatuu, samoin
tulkki, ja heidänkin painonsa on kohta Iiskan käsien varassa. He
riippuvat nuorassa kuin hirtetyt neljänkymmenenviiden asteen jyrkällä
rinteellä, mutta Taavi, jolla on varalta pitemmälti nuoraa, katselee
jään halkeaman luota kauhistuen. Hän irroittaa nopeasti nuoran pään
vyötäisiltään, sillä hän huomaa, että jos Iiskan kynnet löysäävät,
niin silloin he vierivät kaikki alla ammottavaan syvänteeseen
ruhjoutuen kuoliaiksi.

— Hooi... älkää vetäkö, minä putoan, jylisee Iiskan mahtava ääni. —
Nuoran mutka on tarttunut jalkaani.

Englantilainen ja Marjola kuuluvat puhuvan hätäisesti, kömpien nuoran
varassa kontalleen, jotta piikkikengät taas tarttuvat iljanteeseen,ja
iskevät hakkurinsa jäähän.

— Minä putoan, huutaa taas Iiska.

Taavi näkee Iiskan luistavan jalat edellä alas, hakkurin piirtäessä
uraa jäähän aivan kuin laivan ankkuri toisinaan meren pohjaan. Hän
luistaa englantilaisen sivu huutaen kauhistuneena:

— Pitäkää lujasti kiinni, minun kynteni pettävät, kun en saa
jalkaani nuorasta pois!

Taavi näkee, että hetket ovat kalliita. Hän on varma siitä, että
Iiskan valtava ruho kohta vetää toisetkin kuoleman kitaan, sillä
syvällä rinteen alla odottaa jääröykkiö. Hän tuntee itse pysyvänsä
paikoillaan ja etsii silmillään pelastusta. Hän huomaa jään reunassa
särmikkään jääpatsaan, jonka ympäri hän kietaisee köyden vapaan pään
solmiten sen lujaan. Samalla hetkellä katkeaa Iiskan rautahaka, ja
hän joutuu koko painollaan vetämään englantilaista. Kohta kaikki
luistavat tai kierivät alas, mutta eivät kauaksi, sillä Taavin
solmiama nuoran pää pysyy paikoillaan; ja niin jäävät kaikki miehet
kiikkumaan nuoraan, vaikkakin toisin päin kuin äsken. Nyt on Taavi
ylimmäisenä ja Iiska alhaalla.

— Iskekää hakkurit jäähän kiinni, komentaa Taavi — muuten voi nuora
katketa, sillä se on kiinteällä kuin kanteleen kieli.

— Herra armahtakoon, minä ainakin putoan pää edellä kuiluun, huutaa
Iiska venyessään vatsallaan sääret ylöspäin.

— Pitäkää lujasti köydestä, herra Tossavainen, huutaa tulkki,
luullen Taavin omin voimin pitävän koko joukkoa.

Hitaasti ja monen vaiheen jälkeen pääsivät vuorenkiipijät
hengenvaarallisesta tilanteesta ensin raolle, jossa köyden pää oli
sidottuna, ja sitten huipulle. Väsyneinä retkahtivat kaikki lumelle
hetkeksi levähtämään. Taavi oli mielissään, kun de la Pool kehui
hänen neuvokkuuttaan, mutta Iiska puhkui kuin pakahtumaisillaan oleva
hevonen.

— Siinä sai tapella henkensä edestä näkymätöntä vihollista vastaan,
sanoi hän hengästyneenä.

— Me tappelimme painovoimaa vastaan, huomautti Taavi.

Oli jo puoliyön hetki lähestymässä, kun he saapuivat huipulle. Pian
unohtuivat miehiltä rasittavat ponnistelut ja harmit, ja heidän
mielensä sulautui kesäyön rauhaisaan tunnelmaan.

Norjan tunturiluonto, joka vuosittain vetää luokseen matkailijoita
kaikista maista, levisi heidän ympärillään jylhän suurena ja
viehättävänä. Ikuisen lumen huiput kimmelsivät huikaisevan valkeina
tai heikosti punertavina. Ne kohosivat kuin vaahtopäiset, paikoilleen
jähmettyneet, myrskyilevän meren aallot, joiden välillä tunturin
läheisyydessä näkyi tummempina syviä aallon pohjia ja niissä päilyi
kirkkaita järviä tai levisi ruskeita soita ja metsäisiä selänteitä.
Maisemat olivat täällä alppivyöhykkeellä suurpiirteisempiä kuin
Jällivaaran seuduilla.

John de la Poolilla oli taas oma päähänpistonsa toteutettavana.
Hän oli jo Jällivaaran tunturilla ollut sitä toteuttamassa juuri
silloin, kun ryövärit hänet yllättivät. Hän oli nimittäin päättänyt
polttolasilla ottaa tulen keskiyönauringosta ja kuljettaa sen
mukanaan asuntoonsa Uuteen Guineaan; ja se ei saisi milloinkaan
sammua hänen kotiliedestään, sitä hän aikoi varjella kuin Vestan
pyhää tulta. Oliko se jonkinmoinen taikakeino, jolla hän tahtoi
parantaa huonoa onneaan, tai kuuluisuuden tavoittelua, sitä
eivät hänen seuralaisensa silloin tienneet. De la Pool asetti
suuren polttolasinsa vasten aurinkoa ja sen taakse taulapalasen
polttopisteeseen. Kauan hän siinä istui ja odotti taulan syttymistä,
jonka jälkeen hän aikoi sillä sytyttää pienen lyhdyn ja viedä siinä
kalliin tulen kotiinsa. Mutta odotettua savusäiettä ei näkynyt, sillä
aurinko ei riittävästi säteillyt sydänyöllä. Viimein hän kyllästyi
ja asetti Marjolan koettamaan onneansa sillä aikaa, kun hän otti
valokuvia. Päästäkseen turhasta odotuksesta pisti tulkki sikaristaan
tulenkipinän salaa taulaan, josta samalla alkoi nousta savua.

— Tulta, tulta! sanoi hän innoissaan englannin kielellä.

— All right! huudahti englantilainen ottaen taskustaan lyhdyn ja
sytyttäen sen lampun palavalla taulalla.

Tulkki Marjola naureskeli takana ja viittauksillaan kielsi mitään
puhumasta. Se oli Taavista huonosti tehty, mutta hänestäkin tuntui de
la Poolin homma turhalta.

— Ah mikä aarre! mikä kultainen kipinä palaakaan nyt täällä
lyhdyssäni, kipinä, joka on itsestään auringosta kotoisin, keskiyön
auringosta. Minä vien sen talooni Uuteen ja selitän
villeille, että tämä tuli, joka liedessäni palaa, on itsestään
auringosta otettu keskiyöllä; sentähden se, joka tekee kodilleni
vahinkoa, on kuoleman oma.

Hän siis uskoi sillä tulikipinällä olevan ihmeellisen voiman. Ja
tyytyväisinä läksivät he toista, loivempaa tietä laskeutumaan
tunturilta ja suuntasivat matkansa rautatietä kohti. Englantilainen
ei uskonut lyhtyään kenellekään; hän kantoi sitä itse. Rautatieläiset
uudella ratarakennuksella nauroivat, kun hän kirkkaalla päivällä ja
vuoden valoisimpana aikana piti tulta lyhdyssä.

Taavia vaivasi paha omatunto. Hänen teki mieli sanoa esimiehelleen,
että puhalla pois tuo tuli lyhdystäsi, sillä se on kotoisin tulkin
sikarista, mutta hänellä ei ollut siihen rohkeutta. Hän pelkäsi
tulkin kostoa, sillä hän tiesi olevansa riippuvainen Marjolastakin,
kun ei voinut esimiehensä kanssa muuten keskustella. Sitäpaitsi
ilmoittaminen oli jo myöhäistä, kun he olivat jo kaukana tunturista.

LUVATONTA "PEURANMETSÄSTYSTÄ."

Ennenkuin tämä pieni matkailijaseurue pääsi tunturien yli Narvikiin,
tuli heille vielä omituinen matkaeste, joka viivytti heitä kokonaisen päivän
. Telemarkin laaksossa juoksi heitä vastaan yksinäinen peura.
Se juoksi laakson sivurinnettä alas sen pohjalle puron varteen ja
lähti sitten tietä pitkin ylöspäin. Se oli tuskin sadan askelen
päässä seisahtuessaan matkailijain eteen vainuamaan ilmaa. De la Pool
huomasi sen.

— Sts... kuiskasi hän matkatovereilleen viittoen heille, että
painuisivat maahan pitkälleen. Itse hän otti pyssyn viileyksestään
ja tähtäsi. Eläin seisoi koko ajan paikoillaan vainuten ilmaa ja
käännellen kuonoaan eri suuntiin. Englantilainen tähtäsi uudelleen.
Hän oli huomattavan hermostunut, koska pyssy vapisi hänen käsissään.
Pang, pang, kajahti kaksi perättäistä laukausta. Peura nousi
takajaloilleen haparoiden ilmaa etukavioillaan kuin tavoitellen
jotakin ja kaatui jymähtäen kalliolle.

— Hurraa, hurraa! riemuitsi de la Pool. Se oli saalis!

Miehet juoksivat kaadetun eläimen luo. Taavi yritti kohauttaa sen
päätä sarvesta pidellen, mutta ampuja kielsi.

— Ensin valokuvataan siinä asennossa, missä se kuoli. — Tämä
on sellainen saalis, että en paljon parempaa ole saanut kuumissa
maissakaan, kun en ole päässyt mukaan leijonan tai tiikerin
metsästykseen.

De la Pool asetti miehensä riviin kaadetun eläimen taakse ja otti
valokuvan. Peura oli vielä laihanpuoleinen, nahkasarvinen ja
tummakarvainen. Tulkki ihmetteli, että sillä oli toinen korva juurta
myöten poikki ja toistakin oli vähän silvottu.

Englantilainen selitti, että eläin on kerran ollut suden hampaissa;
se on puraissut toisen korvan. Myöhemmin he kuitenkin saivat siihen
toisen selityksen. Ja nähtävästi Iiskakin jotakin epäili, koska hän
ivallisesti naureskeli englantilaisen urotyölle.

— Tämä viedään kokonaisena Englantiin, ja minä lahjoitan sen Lontoon
museoon, sanoi ampuja.

Mutta miten oli ruho kuljetettava kylään, joka näkyi muutaman kilometrin
päässä laakson sivulla, siinä oli miettimistä. Kun he
olivat jo koivuvyöhykkeellä, esitti tulkki, että hakattaisiin
koivuinen korento, sidottaisiin eläin jaloistaan siihen ja
kannettaisiin sitten miesjoukolla kylään.

— En usko tässä tarvittavan niin suuria puuhia, sanoi Iso-Iiska
sitoessaan köyttä eläimen ympärille, samaa köyttä, jossa hän oli
tunturijäätiköllä jaloistaan riippunut.

Saatuaan köyden silmustetuksi viilekkeiksi, asetti hän nuoran
lenkit olkapäilleen ja käski toisten nostaa hiukan peuraa, että
Iiska itse pääsi seisoalleen. Keveästi lähti peura kulkemaan hänen
kaappimaisilla harteillaan, verta tippuva pää riippuen alhaalla.
Iiska käveli edellä ja englantilainen perässä innokkaasti kehuen
saalistaan.

— Tämän onnen toi meille auringosta lainattu tuli. Siinäkin on
salaperäinen voima.

Kylän lähellä tuli heitä vastaan kaksi tunturilappalaista, Uula Högman
ja Simon Pedersén, jotka äsken olivat siirtäneet porokarjojaan
samaa laaksoa pitkin. Nahkapeskiin, paulakenkiin ja punaiseen
kesälakkiin pukeutuneet kääpiönnäköiset tunturien pojat vetivät de la Poolin
huomion puoleensa, ja hän seisahtui valokuvaamaan miehiä
juuri silloin, kun he olivat seisahtuneet uteliaina tarkastelemaan
Ison-Iiskan kantamusta. Toinen kopeloi peuran korvia, toinen
tarkasteli eläintä sivulta. Molemmat puhuivat keskenään innokkaasti
lapin kielellä.

— Mistä olette saaneet tämän poron? kysyi Pedersén norjaksi.

— Me ammuimme sen, selitti tulkki.

— Se on minun poroni, väitti lappalainen. — Ja te olette
porovarkaita.

— Mitä te puhutte? huudahti de la Pool kuullessaan lappalaisen
syytöksen. — Enkö saisi ampua metsänriistaa? Nuo luonnonkansat ovat
kaikkialla samanlaisia. Kaikki metsänriista muka on heidän omaansa.
Niinhän ne väittivät aina Uuden Guineankin kiwat, kun ammuin villin
metsäsian, että se oli heidän omaisuuttaan.

— Poro on Pedersénin, väitti Högman. Minä tunnen sen vaikka
karvamerkeistä,ja sillähän on karvoissa ikivanha Pedersénien merkki,
jota heidän esi-isänsäkin ovat käyttäneet monta sataa vuotta: vasen
korva pois, oikea poikki, tynkä halki ja alla kaksi pykälää. Poro
jäi laumasta,ja me lähdimme sitä etsimään ja tapasimme sen kuolleena
tämän jättiläisen selässä.

— Eteenpäin! komensi englantilainen. — Jos teillä on jotakin
valittamista, niin tulkaa kylään.

Lappalaiset kävelivät perässä kylään, mutta he eivät menneet
matkailijahotelliin, vaan kylän poliisin luo ilmoittamaan tapauksesta.

Hotellin isäntä tuli pihalle vieraita vastaan, ja saatettuaan de la
Poolin sisälle hän palasi katsomaan Iiskan kantamusta.

— On tainnut tulla taas erehdys, virkkoi hän nauraen. — Olette
ampuneet Pedersénin poron. Tämmöinen tapaus on ennenkin sattunut
samassa laaksossa. Pari vuotta sitten ampui eräs ranskalainen
matkailija koko porolauman peuroina. Mutta se tuli hänelle kalliiksi,
hyvin kalliiksi.

Tuskin oli Iso-Iiska vapautunut raskaasta taakastaan ja heittänyt sen
hotellin pihalle, kun lappalaiset tulivat poliisin kanssa perimään
poroaan.

Poliisi tutki asiaa kysellen jokaiselta erikseen tapauksen kulkua
ja tarkastaen heidän passejaan. De la Pool oli sen aikana hyvin
kiihtyneen ja harmistuneen näköinen. Hän käveli edestakaisin
huoneessaan eikä tahtonut enää nähdäkään ampumaansa poroa; hän käski
lappalaisia viemään sen mennessään. Hän kehoitti tulkkiaan maksamaan
miehille vahingonkorvauksen. Tilaisuutta hyväkseen käyttäen perivät
ahneet lappalaiset siitä kolme sataa kruunua, vaikka tavallisen
peuran hinta näihin aikoihin oli vain sata kruunua.

Taavi ja Mikko eivät olleet lähtiessään kerinneet hankkia mitään
passia ja tuskinpa he olivat tienneetkään, että sellaista tarvitaan.
Ruotsin rajalla ei niitä siihen aikaan kysyttykään. Mutta nyt tämä
Norjan poliisi vaati. Kaikilla muilla oli mukanaan jonkinlaiset
henkilöllisyystodistukset, mutta Taavilla ei kirjaintakaan.

— Minun täytyy teidät pidättää kirjattomana, sanoi poliisi kuivasti.
— Ja sitten minä lähetän teidät kruununkyydillä kotipuoleenne.

Taavi kaiveli hätäisesti taskujaan löytääkseen sieltä jotakin
todistusta, mutta ei edes koulutodistuksia ollut mukana. — Siinä
sitä nyt ollaan, mietti hän. Tänne saakka olen päässyt kiertoteitä,
mutta nyt on sittenkin edessä kruununkyyti. Mikkokin oli minua
viisaampi palatessaan vapaaehtoisesti. Vapauden tunne, joka
salaperäisenä voimana asui meissä, kiihoitti meitä tälle retkelle.
Mutta missä nyt on vapaus? Nälkä, vilu, virkavalta iskevät vapauden
lintua kuin teräväkyntiset kotkat kyyhkystä, ja kohtalo nauraa
kaikille vapauteen pyrkijöille.

— Onko sinulla edes nimeä? kysyi poliisi virkavaltaisena.

Taavi sanoi nimensä ja kotipaikkansa.

— Se on ”Malmivaaran paholainen”, sanoi Iiska.

— Vai se, sitten tunnenkin teidät nimeltä.

Kun vielä de la Pool puhui tulkkinsa avulla Taavin puolesta, jätti
poliisi pidätyksen toimittamatta ja poistui lappalaisten kanssa
talosta kantaen heille apuna ammuttua poroa. Syötyään ja vähän
levähdettyään lähti myös de la Poolin seurue edelleen Narvikia kohti.

OIKEATA NORJAN LUONTOA.

Vasta Narvikissa Taavi huomasi, että hän olisi paljon menettänyt, jos
olisi palannut kotiin Ruotsista. Sillä vasta täällä meren äärellä
oikea Norjan luonto levittäytyi hänen eteensä kaikessa loistossaan.

Englantiin lähtevää laivaa odotellessa meni hän Ison-Iiskan kanssa
kaupungin läheiselle kukkulalle katselemaan maisemia. De la Pool ja
tulkki jäivät liikeasioita järjestelemään.

Aurinko oli jo painunut kaarensa korkeimmalta kohdalta lännen maille.
Taivas oli melkein pilvetön, äskeinen ukkossade oli puhdistanut
ilman; ja meri, jonka pyörretuuli oli saanut vaahtoamaan, tyynnytteli
itseään illan lepoon.

— Mikä suurenmoinen maa! huudahti Taavi istuutuessaan
kalliopaadelle. — Katso, kuinka tunturit ja valtameri täällä
toisiaan hyväilevät.

Iiska ei sitä kuullut, sillä hän oli jo vierittämässä suurta
kallionlohkaretta kukkulalta rinteelle, ja siitä se vyöryi kolisten
ja paukkuen, kunnes jymähti rotkon kallioon halkeillen pieniksi
paloiksi.

— Hänellä on jättiläisen tavatkin, lausui Taavi hiljaa, sillä hänen
huomionsa oli kiintynyt hetkeksi Iiskan ’iä hommiin. — Hän muistuttaa
satujen Peer Gynt, hänen kotimaakseen sopisi ehkä paremmin Norja
kuin Suomi.

Rohkeina, taivasta tavoittelevina, silmiä huikaisevina kohottelivat
heidän ympärillään lumitunturit särmikkäitä lakejaan, joista
kaukaisemmat sulautuivat pakenevien pilvien reunoihin. Niiden välissä
näkyi tummia, ahtaita ja jyrkkärinteisiä laaksoja, joissa päilyi
haarailevia ja mutkaisia vuonoja tai kirkasvetisiä lampia.

Vuoren alla vuonon rannalla kyykötti pieni kaupunki kuin lokin
pesä kalliolla. Kalastajain veneitä tuli yhtenään mereltä täysin
purjein ehättääkseen rantaan ennen tyyntä. Kauempana ulapalla näkyi
höyrylaivojen savuja. Ylhäältä tunturimajoilta kuului karjankellon
kilkatusta ja paimentyttöjen laulua.

Kuta alemmaksi aurinko painui taivaan rannalla kimaltelevia ja
rusottavia huippuja kohti, sitä viehättävämmäksi kävi maisema,
sillä kesäillan kultainen hohde hiveli meren maininkeja, laaksojen
vastarinteitä ja ikuisen lumen huippuja. Kaukaa laakson rinteeltä
kimposi kilo kalastajain pienestä ikkunasta ikäänkuin huomauttaen
matkailijalle asukkaista, jotka elävät tämän suuren luonnon keskellä.
Taavista ei ollut ollenkaan ihmeellistä, että tämän luonnon keskellä
oli syntynyt sellaisia suuria kirjailijoita kuin Ibsen, Björnson, Lie
ym. Taavi oli lukenut myös Barbra Ringin viehättäviä nuorisokirjoja.
Hän ei ihmetellyt, että sellaisen rohkeapiirteisen luonnon keskellä
kasvaa sellaisia rohkeita miehiä kuin Nansen, joka siihen aikaan
uhmaili jäisiä pohjoisnavan seutuja laskeakseen ne Norjan valtikan
alle.

Taavi ei myöskään ihmetellyt, että tällaisen luonnon keskellä
norjalaiset ovat kehittyneet karaistuneeksi kansaksi, mainioiksi
merimiehiksi, jotka ennen avonaisilla purjealuksillaan kulkivat
turskan pyynnissä aina Jäämeren äärillä tai purjelaivoillaan
kuljettivat rahtia kaikilla maailman merillä. Sillä hän näki, että
melkein jokainen askel Norjan maaperällä on joko kiipeämistä tai
putoamista ja että elämä myrskyisellä merellä on alituista taistelua
elämästä.

Vuorelta palatessaan Taavi näki rantakallioilla rivittäin
vaakasuoraan asentoon asetettuja rimoja, kuin haasioita Karikylän
pelloilla.

— Näissä kuivataan turskia kapakaloiksi, huomautti Iiska. Minäkin
olen ollut täällä Atlantin merellä turskia kalastamassa. Meri on
norjalaisten pelto, se antaa elatuksen, vähän näistä nilakallioista
heruu elämisen apua.

— Kauanpa te viivyitte, syytteli tulkki, kun Taavi ja Iiska
iltamyöhäsellä saapuivat matkailijahotelliin.

— Mutta me näimmekin kappaleen tyypillistä Norjaa, kehui Taavi.

John de la Poolilla oli jo kiire kotimaahansa ja sieltä
maatiloilleen, joista hän sähköteitse oli hankkinut lähempiä tietoja.
Mutta vasta parin päivän kuluttua he pääsivät matkaa jatkamaan, koska
he halusivat suoraan Lontooseen eivätkä Norjan rannikkoa pitkin
Bergeniin ja Kristianiaan (nykyiseen Osloon), jonne muut matkailijat
menivät. He lähtivät Narvikista pienellä kaloja kuljettavalla
höyrylaivalla, joka otti myös muutamia matkustajia vähäisiin
suojiinsa. Kun he olivat päässeet, kapeammilta vuonovesiltä ulapalle
ja jyrkkärinteiset, niemiset ja saariset Skandinavian niemimaan
rannikot alkoivat painua taivaan rannan taakse, tuli de
kannelle, jossa Taavi ja Iiska ihmettelivät valtameren suuruutta ja
autiutta.

— Katsohan, herra Tossavainen, minkälainen on oikea valtameri. Et
ole tainnut saada siitä koulussa oikeaa käsitystä. Et näe kohta maata
miltään taholta ja kuukausimäärin saisit sitä kulkea pituussuuntaan.
Katsele, kuinka se nyt kuin leikillään heilauttelee tätä alusta,
mutta kun se on vihoissaan, pauhaa se vaahtoisena ja heittelee
aluksia kuin lehtiä. Valtameri on jättiläinen, joka ei läheskään
aina ole hyvällä tuulella. Mutta ihminen uhmaa valtamerenkin voimaa.
Sen yli käyvät kansojen kauppatiet, se on maailman liikenteen paras
reitti; se on maailman kansojen temmellyskenttä, mutta yhdellä
kansalla on siellä ylivalta. — Tiedätkö, mikä valtakunta on todella
merten valtias? — Niin, Englanti se on, meillä on suurin kauppa- ja
sotalaivasto, meidän laivojamme näkyy kaikilla maapallon merillä ja
meidän miehiämme kaikissa suuremmissa satamissa, ja englannin kieli
on meriliikenteessä valta-asemassa. Sinunkin, herra Tossavainen,
pitää opetella englannin kieltä, muutoin et pitkällekään pääse, et
ansioissa etkä opinnoissasi. Tässä on sinulle englannin kielen opas,
jonka kaupungissa varasin teitä varten. Saatte tulkin kanssa alkaa
luennot, ja minä tulen väliin tietojanne tutkimaan.

Taavi otti kirjan kohteliaasti kumartaen, vaikka hänen sisimmässään
liikkui jonkinmoinen vastenmielisyys laivamatkalla suoritettavia
lukuja kohtaan. Kirjan annettuaan de la Pool meni hyttiinsä.

Huoneen korkuisina vyöryivät navakan länsituulen nostattamat aallot
heilutellen aikalailla alusta. Ne lienevät alkaneet jostakin
Amerikan mantereen reunalta, kasvaneet matkallaan yhä korkeammiksi
ja särkyivät kai viimein Norjan kallioihin. Tuuli kuljetteli
valkoisia poutapilven hattaroita, jotka näyttivät nousevan näköpiirin
takaa, purjehtivan sitten yli; ja ne katosivat taas tuulen alle
taivaanrannan taakse. Kun Norjan viimeiset kalliosaaretkin olivat
hävinneet näköpiiristä, etsi silmä turhaan meren ulapalta jotakin
mustaa kiinnekohtaa. Kaikkialla vain vettä, vettä, suolaista vettä.
Ei näkynyt merkkiäkään ihmisestä eikä hänen laitoksistaan, ei edes
kalastaja-alusta. Muutamia lokkeja lenteli laivan perässä odotellen,
että niille heitettäisiin jotakin syötävää, ja kaukana suihkutti
valas vesihöyrypatsaan ilmaan.

— Tämä vesiaavikko minua ikävystyttää, sanoi Taavi. — Ei ole
sisämaan järven rannalla kasvanut tottunut tällaiseen.

— Etkö ole ennen ollut suolaisen meren hajussa? Minä olen ollut,
sanoi Iiska. Minä olen ollut kipparina kalastaja-aluksessa ja
lämmittäjänä höyrylaivassa. Minä tiedän merikomennon. Ei ole mikään
taito matkustaa toisessa luokassa, mutta miehistöön kuuluvana
on toista. Kapteeni usein ärjyy kiukkuisesti ja jos et tee mitä
määrätään, niin pamppu pehmittää selkääsi: kapteeni takoo pois
pojista liiat vapauden haaveet, nimittäin niistä, jotka ovat merille
lähteneet vapautta etsimään.

— Haaparannalla tahtoi meitä eräs suomalainen lähtemään kanssaan
Vuoreijaan turskan pyyntiin. Minkälaistahan siellä olisi ollut elää?

— Meneehän se, sanoi Iiska, kun on miehellä rautainen terveys ja
voimaa. Turskan juksaaminenkin on kovaa työtä, mutta vielä ankarampaa
on holkerinpyynti talvella. Se on toista kuin ahvenen onginta
kotirantasi kaislikon reunassa.

— Minkälaista kalastusta se on?

— Keskitalven aikana, kun meri on kylmimmillään, jolloin usein
sattuu sakeita lumipyryjäkin, lähtevät holkerinpyytäjät aavalle
merelle. Heillä on mukanaan hirveän suuret holkerikoukut, melkein
niin suuret kuin veneen ankkurin koukku, täkyaineeksi tynnyrittäin
sianlihaa ja mädätettyä turskan maksaa. Kun he tulevat niille
seuduille, missä tavallisesti holkeria asustaa, täyttävät he säkin
mädänneellä maksalla ja upottavat nuoralla mereen. Merivirta levittää
siitä hajua ympäristöön, ja jos on holkereita niillä seuduilla,
tulevat ne heti herkuttelemaan. Mutta niitä varten on laskettu onget
veteen: kelan päällitse kulkevaan rautaketjuun sidottu koukku,
jossa on noin viisi kiloa sianlihaa täkynä. Mies tähystelee myötään
kelaan aivan kuin ahvenen onkija kohoon, että koska se ”nappaa.” Ja
hyvin sen huomaakin, kun hirveän suuri hai ”tärppää.” Silloin miehet
kiertämään ketjua kelalle minkä ennättävät välittämättä vähääkään
kalan ponnistuksista. Kun kala on saatu nousemaan veneen laidalle,
lyödään se kuoliaaksi, avataan vatsa ja otetaan ulos suuri, kallis
maksa. Muuta ei siitä otetakaan talteen. Sitten puhalletaan ilmarakko
täyteen ilmaa, vatsa ommellaan kiinni ja ruho jätetään kellumaan
veneen viereen. Jos kuollut holkeri pääsisi pohjaan, niin toiset
alkaisivat sitä syödä eivätkä välittäisi mitään täystä. Niin jatkuu
”holkerin istunta” viikkomääriä, kunnes tynnyrit ovat täynnä öljyistä
maksaa. Holkerin pyytäjät sattuvat usein kovaan myrskyyn ja moni
venekunta jää sille tielleen.

Taavikin meni hyttiinsä lukemaan englannin kieltä, niinkuin hänen
esimiehensä oli vaatinut. Ja siellä hän istui nenä kirjassa
sen aikaa, kun laiva kulki Atlanttia ja sitten Pohjanmeren yli
Lontooseen. Vain ruoka-aikoina hän tuli ulos lukukammiostaan.
Hän oli käsittänyt, että englannin kielen taito niissä oloissa
ja myöhemminkin oli hänelle tärkeä ja että sen oppiminen vei
hänet pitkän harppauksen päämääräänsä kohti. Alkeet eivät häntä
huvittaneet, mutta hän käytti tahdon voimaansa pakottaakseen itseään
ahkeraan työhön. Ja mitä pitemmälle hän pääsi, mitä useamman
englannin sanan hän ennestään osasi, sitä helpommaksi kävi uuden
oppiminen ja sitä hauskemmaksi lukeminen hänelle tuli. Niin, tässä
maailmassa täytyy tehdä paljon sellaista, joka ei aluksi huvita,
mutta joka vasta myöhemmin, kun se on tehty, tuottaa mielihyvän
tunnetta. Ja Taavi oli vasta nyt sen oikein tajunnut. Tulkki oli
hyvä kielten opettaja, ja kun de la Pool kerran tällä merimatkalla
kävi kuulustamassa, kuinka Taavi oppii, oli hän tulokseen hyvin
tyytyväinen.

Tällä matkalla Taavi oppi myös kehityskauden alistumisen hyvää
taitoa. Hän oli lähtenyt koulustaan kapinoitsijana, vapautta
janoavana, nyt hän taas istui koreasti John de la Poolin koulussa, ja
häntä määräsi suureksi osaksi englantilaisen tahto.

                                                  ⸻

Entisestä laiskansitkeästä Taavi Tossavaisesta on tässä uudessa
ympäristössä tullut ahkera koulupoika. Hän iskee päähänsä kuin
väkivoimalla englantilaisia sanoja, sanan vartaloita ja päätteitä:
lukee ensin kirjasta moneen kertaan, painaa kirjan kiinni ja lausuu
sanat ulkoa perättäin, siinä järjestyksessä, kuin ne ovat kirjassa,
sitten päinvastaisessa ja viimein sekaisin. Toisinaan hän lausuessaan
ummistaa silmänsä ja oikea käsi tapaa vaistomaisesti korvallistukkaa,
mutta sormet nuljahtavat avuttomina sivulle lyhyeksi leikatusta
tukasta; Taavi ei muista silloin sanaa ja ajatukset pyrkivät
väkisin karkuun. Ne käväsevät välillä kotona: hän näkee äidin,
isän ja veljet, näkee Haukkamäen vinttikamarin, näkee ruohikkoisen
rannan, jossa lahnat kisailevat, näkee rannasta kohoavat tähkää
tekevät pellot; hän muistaa kotoiset kesäaskareet: niin nyt kai
siellä kynnetään kesantomaita, kalastellaan, korjaillaan haravia ja
viikatteen varsia alkavan heinänteon varalta. — Sitten hän katsoo
hyttinsä ikkunasta: näkee Pohjanmeren aavan, tuon pienehkön, mutta
pahasisuisen sisämeren, jonka myrskyt kaatavat kalastaja-aluksia
Dogger-matalikolla, ajavat höyrylaivoja Jyllannin niemimaan matalille
hiekkasärkkärannoille ja hätyyttelevät suuriakin linjalaivoja. Se
leviää nyt Taavin silmäin eteen levollisena, laakeaselkäisenä,
maininkeja keinuttelevana ja ilta-auringon kirkastamana.
Rannattomalta näyttävä ulappa leviää joka taholle.

Taavi avaa kirjansa uudestaan, ja sanojen tankkaaminen jatkuu
Ison-Iiskan kuorsata jylistellessä istuimellaan.

Mikäpä on Iiskalla kuorsatessa, ajattelee Taavi. — Eihän hänellä
ole muuta huolta tästä eikä huomisesta päivästä, ei huolta moneen vuoteen,
jos terveenä pysyy. Englantilainen laittaa täyshoidon ja
maksaa palkan. Ei ole edes vanhempia elossa, joita muistella, ei
kotia eikä muitakaan omaisia — ei ystävääkään. Häntä ei monesti
muulloin muistella kuin suurten tappeluiden edellä Pohjois-Ruotsin
rautakaivoksilla. —

Käsi poskella, suu vähän ammollaan ja leveä leuka toisinaan
värähdellen hän vetää ilmaa valtaviin keuhkoihinsa,ja laivan kärpäset
eivät uskalla tulla sen äkkinäisen ilmavirran lähelle, joka jyristen
ja kohisten kulkee hänen kurkussaan edestakaisin.

LONTOOSSA.

Kun laivan kapteeni ilmoitti, että hän kiikarillaan näki jo maata,
keräsi de la Pool seurueensa laivan kannelle hänen isänmaataan
tervehtimään. Tuskin Kolumbus muinoin Amerikkaan ensi kerran
purjehdittuaan katseli hartaammin taivaan rannalle kuin hän. Vihdoin
häämötti edessä taivaan rannalla matala maan reuna. Hän huudahti:

— Englanti, Englanti, maailman maista parhain!

Muuta hän ei sanonut, mutta Taavi luki esimiehensä äänensävystä
ja käyttäytymisestä aivan kuin hän olisi anteeksipyytäen sanonut:
Englanti, sinua taas tervehdin kuin vanhaa äitiäni, sinua olen
muistellut matkoillani ja vaikka olenkin kehunut vieraiden maiden
kauneutta, olet sinä sittenkin minulle rakkain ja kaunein maa.

Taavi ei voinut olla vertailematta itseään esimieheensä siinä, kuinka
he kumpikin suhtautuivat kotimaahansa. Minä karkaan kotoani ja
kotimaastani, ja hän tulee sinne kuin pyhälle maalle.

— Kuta lähemmäksi Thamesin suuta he laskivat, sitä vilkkaammaksi
kävi laivaliike merellä. Suuria höyrylaivoja, purjelaivoja ja
moottoriveneitä tuli joelta ja toisia meni ylös aivan kuin mehiläisiä
pesänsä läheisyydessä.

Monet niistä menivät hakemaan elintarvikkeita kaukaisista maista
vieden mennessään Englannin tuotteita. Ja suunnattoman suurelta
mehiläispesältä tämä maailmankaupunki muutenkin Taavista näytti.
Molemmin puolin joen rannoilla sen suusta 80 km matkan kaupunkiin
saakka oli satamalaitteita, joissa ankkuroi tuhansia laivoja ja
pienempiä aluksia. Ne olivat kuin pesään pyrkiviä työmehiläisiä,
jotka ovat väsyneinä pysähtyneet pesän laudoille odottamaan
sisäänpääsyä. Mutta ne eivät menneet sen kauemmaksi, vaikka joki
juoksi ihan kaupungin läpi. Niistä purettiin lastit suuriin
makasiineihin tai rautatievaunuihin edelleen kuljetettaviksi.
Kymmeniä tuhansia miehiä hääräili siellä lastaustöissä.

Norjalainen laiva sai luvan laskea erääseen sivulaituriin. Taavi
ei ollut missään ennen nähnyt sellaista hyörinää ja ihmisvilinää
eikä kuullut sellaista melua kuin siellä Lontoon satamassa.
Junien ja laivojen vihellyksiin, rattaiden kolinaan ja tuhansien
nostolaitteiden kitinään sekaantui ihmisten huutoa ja puheensorinaa.
Ja kaiken maailman kansat näkyivät olevan siellä edustettuina.

John de la Pool oli ennen siirtomaihin lähtöään ollut opettajana
eräässä Lontoon kymnaasissa, ja kun nyt sattui hyvä tilaisuus, tahtoi
hän hiukan opastaa suomalaisia Lontoon tuntemisessa. Sentähden hän
jätti vielä tavaransa laivaan ja lähti tulkin, Taavin ja Iiskan
kanssa kävelemään satamasiltoja pitkin; ja Taavi huomasi kohta, että
hän meri- ja kauppa-asioissa oli hyvä opas.

Aivan norjalaisen laivan vieressä purettiin lastia suuresta
valtamerilaivasta, jonka miehistö oli suureksi osaksi neekereitä.

— Tämä laiva näkyy tulevan Guineanlahden rannikolta, sanoi de la Pool
. — Se on tuonut tänne niiden seutujen tärkeintä kauppatavaraa,
palmuöljyä ja maapähkinöitä. Miehistö näkyy olevan kru-neekereitä,
jotka lienevät parhaita merimiehiä kaikista neekeriheimoista.

— Tämä seuraava näkyy tulleen Birmasta, Taka-Intiasta, lastinaan
riisiä. Englantilaisessa miehistössä on muutamia hinduja ja pari
kiinalaista.

— Seuraava laiva on japanilainen, samoin sen miehistö. Siitä
puretaan kallisarvoista silkkilastia.

Muutamasta amerikkalaisesta laivasta purettiin puuvillalastia, sen
rinnalla olevasta australialaisesta villalastia, brasilialaisesta
kahvilastia ja niin loppumattomiin. Melkein kaikkien maiden liput
olisi siinä ollut nähtävissä, jos olisi kerinnyt kulkea sataman
päästä päähän.

— Ehkä jo riittää, sanoi de la Pool. — Saatte jo tästä jonkinmoisen
käsityksen maapallon suurimmasta satamakaupungista; vaikka kulkisimme
kaksi päivää, emme sittenkään kerkiäisi katsella kaikkia Lontoon
satamassa lastaavia ja purkavia laivoja.

Taavin teki mieli käydä jossakin suomalaisessa laivassa tutustumassa
tarkemmin merimiesten elämään, jota hän koulussa oli monesti
ajatellut.

— Missähän purkanevat suomalaiset laivat puutavaralastejaan? kysyi
Taavi.

— Ei niitä ole täällä lähettyvillä, mutta suomalaisia merimiehiä
voit kyllä käydä tapaamassa merimieskodissa, jonka osoitteen kyllä
hankin. — Nyt lähdetään kaupunkiin.

He matkustivat ensin satamasta junalla, joka mennessään pistäytyi
tunnelissa. De la Pool sanoi sen menevän Thames-virran alitse
Syrwey-nimiseen kaupunginosaan joen eteläpuolella, jossa hänellä oli
suuri liikehuoneisto ja asunto. Vaikka Lontoossa on seitsemäntoista
rautatieasemaa, oli silläkin asemalla paljon ihmisiä. De la Pool’in
mielestä niitä oli muka vähän, koska parhaan kesän ajaksi oli paljon
ihmisiä mennyt maaseudulle ja ulkomaille.

Taavi ei voinut olla ajatuksissaan vertailematta hiljaisen Karikylän
elämää tähän maailman kaupungin hyörinään, kun he vaunuilla
ajoivat asemalta isäntänsä asunnolle. Loppumaton keskikadulla
etenevä ajopelien virta pysähtyi määräajoin katujen risteyksissä,
että jalankulkijani virrasta ne haarat, jotka pyrkivät kadun yli,
pääsisivät sinne kunnialla. Yksilöt näyttivät hukkuvan mitättömiksi
hiukkasiksi tässä ”elävässä virrassa.” Ja de la Pool kertoi, että
päivittäin satoja ruhjoutui ajopelien alle. Rattaiden jyrinä,
hevosten kavioiden kapse (siihen aikaan ei vielä ollut autoja) ja
ihmisäänet sekaantuivat valtavaksi kohinaksi, joka vaihteli voiman
ja värin puolesta riippuen liikenteen paljoudesta. Siinä tuntui
olevan kuten virrassa ainakin pauhaavia koskia, nivoja ja tyynempiä
suvantoja. Taavista tuntui, että hän ei voisi viihtyä siinä nielussa.

— Tämä on totisesti eri kylä kuin Jällivaara ja Narviki, sanoi
Iiska, joka aina ihannoi kaikkea suurta. — Mutta haluaisinpa tietää,
millä täällä tämä ihmispaljous elää?

— Sepä on laaja kysymys; menisi koko päivä selittäessä, millä kukin
elää, sanoi de la Pool. Sen verran voin vain tässä mainita, että
Lontoo samoinkuin koko Englanti on enimmäkseen vain asuinpaikka
ja työpaikka; elättävät alueet ovat muualla, naapurimaissa ja
Englannin suurissa alusmaissa. Tehdasteollisuuden, kaupan ja
liikenteen palveluksessa elänee enin osa kansaa. Ja kohta taas mekin
kuulumme Lontoon muonittajiin. Tyynenmeren saarilta lähetämme tänne
kokosrasvaa, jota käytetään mm. margariinin valmistukseen. Te herra
Tossavainen ja te herra Isso-Isk tulette minua auttamaan tässä
toimessa. Herra Tossavainen varmaan ajattelee, että se on sopimatonta
tointa tulevalle taiteilijalle, mutta minä olen toista mieltä.
Taiteellisetkin opinnot vaativat taloudellista perustusta, ja jos
sen voi hankkia vaikkapa kopralla, niin sitä ei ole halveksittava.
Kokosrasvalla olen minäkin rakennuttanut tämän kotini.

Samassa vaunut seisahtuivat suuren talon eteen. Sen alakerrassa
oli liikehuoneistoja, mutta ylemmissä näytti olevan yksityisiä
huoneistoja. Palvelijat tulivat herraansa vastaanottamaan.

— Nämä suomalaiset kuuluvat matkaseuraani, heitä on hyvin
kohdeltava, sanoi de la Pool palvelijoilleen.

Taavi ja Iso-Iiska eivät milloinkaan olleet asuneet niin upeissa
huoneissa kuin siellä heidän isäntänsä kotona. Ja heitä kestittiin
kuin piispaa pappilassa. De la Pool oli perheetön mies, vanhapoika
ja kaikesta päättäen hyvin rikas. Taavin oli myötään ohjattava
Isoa-Iiskaa käyttäytymisessä, sillä sellaiset tavat, mitkä menivät
kaivosalueella työläisasunnoissa, eivät aina sopineet siinä
ympäristössä. Palveluskunta nauroi makeasti, kun Iiskalle sattui
pahempi kommellus, kun hän esimerkiksi sylkästä tomautti hienolle
korkkimatolle, kun hän ei aina muistanut ottaa lakkia päästään
huoneeseen tullessaan ja kun hän ei osannut hienon maailman
pöytätapoja. Palvelijat eivät aluksi ymmärtäneet, minkätähden heidän
isäntänsä kuljetti seurassaan kahta ummikkosuomalaista. ”Se on taas
niitä hänen omituisia päähänpistojaan”, he sanoivat.

Seuraavana päivänä käski de la Pool tulkin näytellä Lontoon
merkillisyyksiä. Mielellään Taavi ja Iiska seurasivat tällä matkalla
tulkkia. He milloin rautatietä kiitäen, milloin hevosella ajaen,
milloin taas jalan kulkivat Lontoon loppumattomilta näyttäviä
katuja tutustuen merkillisyyksiin. He kävivät City’ssä katselemassa
suuria liikehuoneistoja, kävivät Westend’issä ja Eastendissa.
Viimemainitussa, joka on enimmäkseen työväen asuma kaupunginosa ja
joka mustine vuokrakasarmeineen on räikeä vastakohta muille Lontoon
osille, joutui Iiska pieneen seikkailuun, joka oli tulla hänelle
kohtalokkaaksi.

Ainaisesta kulkemisesta väsyneinä he päättivät mennä levähtämään
erääseen sirkukseen, jossa näytettiin villejä tai puolivillejä
eläimiä. Näyttämöllä oli suuri karhu, oikea suomalainen nalle, ja sen
kanssa painiskeli eräs nuori mies häviten joka kerran sylipainissa
Pohjolan metsien majesteetille. Kansa nauroi aina miehen häviölle,
ja opetettu karhu näytti nauttivan voitostaan. Sirkuksen johtaja
kuulutti yleisölle, että ”kuka haluaa tulla painiin otson kanssa ja
voittaa sen, niin saa kymmenen puntaa palkinnoksi.”

— Kuka uskaltaa tulla koettelemaan, karhu ei pure painikumppaniaan,
vakuutteli hän. Yleisö katseli ympärilleen, näkyisikö missään
sellaista uskalikkoa. Sirkuksen johtaja huomasi käytävän vieressä
jättiläiskokoisen miehen ja viittasi tulemaan luokseen. Taavi ja
tulkki kehoittivat Isoa-Iiskaa koettelemaan voimiaan niin hyvästä
palkinnosta. Kun sirkuksen johtaja tuli häntä kädestä pitäen
kehoittamaan, ei hän voinut kieltäytyä. Sitäpaitsi Iiska oli ennenkin
paininut karhun kanssa ja tiesi hyvin sen tavat.

Yleisön hurratessa astui Iso-Iiska pitkiä käsiään heilutellen
näyttämölle. Kuin vihainen gorilla katseli hän vastustajaansa alta
kulmain, lähestyen sitä varovin askelin. Mutta pian huomasi karhukin,
että tavallista parempi vastustaja oli näyttämöllä, sillä se murahti
ääneen ja nousi kahdelle jalalle lähestyen Iiskaa hiljaisin askelin
ja etukäpälät harallaan. Yleisö vaikeni henkeä pidätellen, sillä alku
jo osoitti, että ankara kamppailu kahden ”voimamiehen” kesken oli
tulossa. Rajusti iski Iiska kätensä karhun ympäri punauttaen otsoa
sivulle, mutta karhu ei liikahtanutkaan paikaltaan. Vastaukseksi
puristi karhu Iiskan kuin ruuvipihteihin aikoen keikauttaa sitten
hartiat maahan, mutta Iiska ponnisti kovasti jaloillaan eteenpäin
tietäen karhun parhaiten kaatuvan suoraan taakse. Eikä hän siinä
nytkään erehtynyt: karhu kaatui selälleen vetäen mukanaan Iiskan,
joka jäi kontalleen karhun päälle. Sitä melua, sitä pauhinaa, sitä
”hyvä”-huutoa, joka seurasi, on vaikea kuvata. Teltan seinät olivat
haljeta äänen voimasta, ja puolikymmentä poliisimiestä ryntäsi ulkoa
sisään luullen teltassa puhjenneen raivoisan tappelun. Iiska nousi
ylös ja kumarsi kömpelösti suosionosoituksista ja aikoi poistua
näyttämöltä, mutta karhu ei päästänyt. Muristen se tarttui Iiskaan
etukäpälillään vaatien uusintaottelua.

— Uudestaan, uudestaan! kiljui kansa.

Iiskan oli yritettävä uudestaan. Tappiostaan närkästyneenä hyökkää
nyt karhu Iiskan kimppuun puristaen hänet taas kuin rautaiseen
syleilyyn, mutta samalla Iiska työntää otsoa taaksepäin ja ensi
yrityksellä kellahtaa karhu selälleen. Yleisön paukuttaessa käsiään
lähtee Iiska näyttämöltä. Häntä yritettiin nostaa ilmaan, kun hän
oli maailmalle näyttänyt, että karhulla ei olekaan kahdentoista
miehen voimaa, ei yhdenkään, kun mies sattuu olemaan parasta
lajia. Sirkuksen johtaja maksoi hänelle yleisön edessä kymmenen puntaa
ja pyysi Iiskaa hyvää palkkiota vastaan esiintymään hänen
teltassaan seuraavina päivinä. Iiska ei tiennyt luvata ilman isännän
suostumusta. Mutta onnettomuudekseen antoi hän itsensä valokuvauttaa
karhun kanssa. Johtaja kirjoitti muistikirjaansa tarkoin Iiskan
osoitteen aikoen asiaa mietittyään tulla Iiskan puheille ehkä vielä
paremmin tarjouksin.

Sirkuksessa sattui olemaan kaksi Lontoon suurimman sanomalehden
toimittajaa. He riensivät myös Iiskan luo ja tahtoivat ottaa hänestä
valokuvan karhun rinnalla. Marjolan välityksellä utelivat he tarkoin,
mistä hän on kotoisin, kenen kanssa hän on Lontooseen tullut ja minne
hän aikoi matkustaa. Avomielisenä miehenä Marjola tuli kertoneeksi
heille liikaa, mm. sen, että mukana seuraava nuorukainen Taavi Tossavainen
oli Ruotsissa pelastanut John de la Poolin hengen,
vieläpä senkin, että heidän herransa oli aikonut kasvattaa näistä
suomalaisista istutusmaiden isännöitsijöitä.

Kun he vielä samana iltana kävivät Trafalgar square-torilla
katselemassa Nelsonin pylvästä ja Hyde parkissa hienoston kesäelämää,
ehtivät he myöhään asuntoonsa eivätkä sinä iltana kertoneet
isännälleen seikkailustaan sirkusteltassa.

Seuraavana aamuna oli Times-lehdessä Iiskasta pitkä uutinen seuraavin
otsakekirjoituksin:

”Suomalainen jättiläinen voittanut sylipainissa karhun Diken
sirkuksessa Eastendissa.” Ja vähän alempana oli uutinen de la Poolista
ja kuinka häneltä on hävitetty istutusalueita ja kuinka hän
nyt viepi sinne isännöitsijöiksi kaksi suomalaista, joista toinen on
edellämainittu kuulu voimamies, toinen urhoollinen nuorukainen, joka
on jo kerran pelastanut hänen henkensä.

Kun de la Pool huomasi nämä uutiset, tuli hän kiukkuisena tulkin ja
Taavin luo, jotka hän ensin sattui kohtaamaan ruokasalissa aamuteellä.

— Mitä tämä on? Millä oikeudella te menette selittämään
asioitani sanomalehtimiehille? Minkä tähden Isso-Iska menee
sirkustemppuilijaksi ilman lupaani. Te olette minun palveluksessani,
te ette saa mennä mitään selittämään ettekä tekemään luvattani.

Ja kun Iso-Iiska tuli hänen näkösälleen, sai hän saman ripityksen.
Tulkin selitykset eivät mitään auttaneet, pikemmin pilasivat asiaa.

— Minä en ole milloinkaan pitänyt sanomalehdessä melua asioistani
enkä aikomuksistani, ja te vedätte nyt minut kuin torille kaiken
kansan katseltavaksi. Jokainen tuttavani nyt minulle sanoo, että
etkö veli löydä enää Englannista apumiehiä, kun kuljetat suomalaisia
istutusmaillesi.

De la Poolin kiukku ei päässyt koko päivänä lauhtumaan, sillä
myötäänsä soi hänen puhelimensa. Sanomalehtimiehet kyselivät lähempiä
tietoja suomalaisesta jättiläisestä ja istutusmaiden kohtalosta.
Sirkuksien johtajat pyrkivät keskusteluun Iiskan kanssa, ja tuttavat
lausuivat valittelujaan onnettomuuksien johdosta.

Hallituksessakin oli huomattu de la Poolia koskeva uutinen, ja hänet
kutsuttiin heti siirtomaaministeriöön tekemään selkoa tilanteesta
Uuden-Guinean istutusmailla. Tämä oli kuitenkin hänelle onneksi,
sillä hallituksessa luvattiin lähettää kanuunavene rankaisemaan
villejä heti, kun hän vain pyytää.

— Annetaan niiden ihmissyöjäkoirien haistella ruudin käryä, että
muistavat vasta jättää valkoihoiset ja heidän omaisuutensa rauhaan,
sanoi hänelle siirtomaaministeri.

Mutta Iiskan seikkailut eivät vielä tähän loppuneet. Seuraavana päivänä
vei tulkki hänet ja Taavin Nelsonin patsaan luo,
jossa pidettiin suurta kansalaiskokousta. Siellä oli paljon
sanomalehtimiehiä, mm. toinen niistä, jotka olivat nähneet Iiskan
voittoisan painin Diken sirkuksessa.

— Katsokaa jättiläistä, minä näin hänen voittavan karhun, kuiskasi
hän toisille.

Kohta oli Iiskan ympärillä joukottain miehiä ja naisia, jotka tulkin
välityksellä koettivat puhutella häntä, ja kymmenet valokuvauskoneet
käännettiin Iiska parkaa kohti, aivankuin hän olisi ollut ensimmäinen
maailman ihme. Mutta hän ei puhunut sanomalehtimiehille sanaakaan. Ja
tämä kolmimiehinen seurue pakeni kohta vaunuilla sanomalehtimiesten
piirityksestä.

Myöhemmin näki Iiska kuvansa useimmissa Lontoon lehdissä. Hän
ihmetteli, että Jällivaarassa oli häntä muisteltu vain suurten
tappeluiden aikana, mutta meren takana osoitettiin hänelle heti
suurta huomaavaisuutta.

Muistaen lupauksensa de la Pool vei Taavin Lontoon suurimpaan
teatteriin, jossa sattumalta näyteltiin Shakespearin Hamletia.
Taaville tarjoutui siis hyvä tilaisuus verrata, miten samaa
kappaletta näyteltiin Karikylässä ja miten silloin maailman
suurimmassa kaupungissa. Taavia hämmästytti teatterin tavaton koko,
sen upea sisustus ja komea näyttämö. Karikylän seurahuoneen näyttämö
oli pinta-alaltaan tuskin kahdeskymmenesosa siitä.

De la Pool oli käskenyt Marjolan tulkita Taaville tärkeimmät paikat,
mutta paljon osasi Taavi siitä kappaleesta ennestään ulkoa, niin että
häneltä ei jäänyt mitään tajuamatta. Päähuomion hän kiinnitti vain
lausumiseen, liikkeisiin ja kasvojen ilmeisiin.

Taavi oli koko illan toisessa maailmassa. Näytteleminen oli
hänestä niin luonnollista, ihmiset niin eläviä tyyppejä, kulissit
niin todellisuutta vastaavia, että hän ei enää muistanut olevansa
teatterissa, vaan luuli todellisessa elämässä seuraavansa poloisen
Hamletin vaiheita. Pääkallokohtaus, jossa vanha haudankaivaja puhelee
tuttavansa pääkallolle pidellen sitä käsissään, oli niin vaikuttava,
että selkää pitkin kulkivat väristykset. Esiripun suljettua istui
Taavi vielä hetkisen kuin paikalleen kivettyneenä. Taide oli vienyt
hänet toiseen maailmaan.

— Mitä pidit englantilaisesta näytelmätaiteesta? kysyi de la Pool
kotimatkalla.

— Se oli minun arvosteluni yläpuolella, vastasi Taavi nöyrästi.

LÄHTÖ. SAM UMBON KERTOMUS.

Lähtöpäivä oli jo määrätty. De la Poolin talossa häärättiin aamusta
iltaan matkavarustuksia laitettaessa. Yläkerroksen palvelusväki
pakkasi matkaeväitä ja vaatteita suuriin matkakirstuihin, ja Taavi
näki, ettei heitäkään ollut unohdettu. Liikekonttoreissa sullottiin
laatikkoihin vaihtotavaraa, monivärisiä lasihelmiä, nilkka-, ranne- ja
kaularenkaita, koralleja, näkinkenkiä, koreita vaatesuikaleita
sekä monenlaisia terä-aseita: sahoja, veitsiä, kirveitä, talttoja
ja neuloja. Niillä aikoi retkikunta vaihtaa villeiltä kopraa ja
maksaa työpalkkoja. Raha ei heille vielä siihen aikaan kelvannut.
Toisiin laatikkoihin laitettiin pyssyjä, pistooleja, ruutia ja muuta
ampumatavaraa. Muutamiin taas lääkeaineita. Retkikunnan johtaja,
joka itse oli oleskellut monia vuosia alusmaissa, tiesi, mitä siellä
tarvitaan, siellä luonnonkansojen maassa, jossa eletään vielä
kehityksen alimmalla portaalla.

Näitä tavaroita olisi saatu kyllä ostaa lähempääkin, mutta kun oli
oma laiva, kannatti ne viedä Lontoosta saakka.

Määräpäivänä tuli liikkeen oma laiva Juno heitä hakemaan. Se
oli purkanut tuomansa kopralastin Doveriin ja poikennut sitten
Lontooseen isäntäänsä hakemaan. Siihen lastattiin matkatavarat, ja
sen siisteistä hyteistä saivat Taavi ja Iiska yhden. Täsmälleen
määrätunnilla irroitti Juno kiinnitysköytensä ja lähti. Junon
miehistö oli enimmäkseen englantilainen; lämmittäjinä toimi vain
kiinalaisia ja yksi papualainen. Taaville tarjoutui siis hyvä
tilaisuus oppia käytännössä englannin kieltä. Tätä tilaisuutta hän
käytti hyväkseen, milloin ei istunut hytissä kirjojensa ääressä. Hän
käänsi jo sanakirjan avulla Hamletia.

Koulussa hän ei ollut koskaan huomannut vieraiden kielten oppimisen
määrättyä tarkoitusta.

”Mitä minä sillä teen”? oli hän usein kysynyt itseltään. Nyt hän
oli huomannut englannin kielen oppimisen tulevalle kehitykselleen
välttämättömäksi. Siksi voi hän päiväkaudet istua kirjansa ääressä,
siksi tahdon tarmo kasvoi, ja hän tunsi olevansa itsensä herra,
omien halujensa ja niiden salaisten voimain herra, jotka koulupoikaa
viettelevät pois koulutyössä kirjojen äärestä ja jotka lupaavat
paljon, mutta eivät anna mitään hyvää. Ne ovat koulupoikain
”Mefistofeleksia”, jotka Taavi oli jo kouluaikana tuntenut, mutta
ei ollut voinut niistä päästä. Nyt Junon kyntäessä Kanaalin aaltoja
tunsi hän ne jo täydelleen nujertaneensa ja sisäisen vapauden
voittaneensa. Hän oli melkein itsensä herra.

Doverissa liittyi vielä yksi mies de Poolin seurueeseen, nimittäin
johtaja Sam Umbo. Hän oli pitkä, laiha ja hyvin tummaihoinen
mies, Taavin arvelun mukaan yli neljänkymmenen ikäinen, mutta
todellisuudessa hän oli paljon nuorempi. Pitkäaikainen oleskelu
päiväntasaajan alla oli häneen lyönyt leimansa: aurinko oli parkinnut
ihon vaaleanruskeaksi; terveydelle sopimaton ilmasto oli kuihduttanut
lihakset, ja alkuasukkaat olivat piirrelleet hänen kasvoihinsa useita
arpia silloin, kun hän oli taistellut oman henkensä ja isäntänsä
omaisuuden puolesta.

Sam Umbo oli kotoisin Doverin tienoilta. Hän oli ehtinyt olla
vain muutamia viikkoja kotimaassaan, kun hänen täytyi taas lähteä
isäntänsä kanssa alusmaihin ja jättää perheensä Doveriin, jossa
lapset kävivät koulua. Hän ei ollut uskaltanut viedä perhettään
villien maahan, vaikka vanhimmat pojat olivat sinne kovasti halunneet
kostamaan niille vuoristoapinoille kodin polttamisen.

Umbo oli pitkissä neuvotteluissa de la Poolin kanssa. He kahden
tekivät suunnitteluja matkalla istutusmaiden uudelleen asuttamisesta
ja niillä käytettävästä työvoimasta. Oliko edelleenkin käytettävä
istutuksilla lähisaarien alkuasukkaita, ns. kanakkeja vai kiinalaisia
kuleja, se oli pulmallinen kysymys. De la Pool lienee hänelle puhunut
mukana olevista suomalaisista hyvää, koska Umbokin kohteli heitä kuin
arvokkaita henkilöitä ainakin.

Junon kyntäessä Atlanttia suunnilleen Lissabonin kohdalla tulivat
tulkki ja Umbo Taavin ja Iiskan hyttiin juttelemaan. Umbo oli hyvällä
kertomatuulella ja Marjola suomensi. Mutta Taavi ymmärsi jo paljon
tulkitsemattakin.

— Miten tapahtui villien hyökkäys istutusmaasiirtolaan, silloin kun
ne sen hävittivät? kysyi Taavi.

— Hyvät herrat, alkoi Umbo, — te ette saa aivan oikeaa käsitystä
siitä villien yöllisestä hyökkäyksestä, ennenkuin näette pilkkopimeät
tropiikkimaiden yöt, ne ovat toista kuin nämä Pohjolan yöt — sekä
synkät aarniometsät, joiden suojaavaan helmaan ne katoavat, silloin
kuin valkoihoiset suuremmilla voimilla alkavat niitä hätyytellä.
Mutta, jatkoi hän piippunsa sytyttäen, — koetan kuvailla asiaa aivan
sellaisena kuin se tapahtui. Torresin salmen kai tiedätte? Sen takana
Papualahden rannalla Brittein Uudessa Guineassa on isännällämme kolme
istutusaluetta, noin viiden mailin etäisyydellä toisistaan. Kaikki
ne ovat kohta parin vuosikymmenen ahkeran ja hyvin suunnitellun työn
tuloksia. Viime vuosikymmenellä nämä alueet alkoivatkin tuottaa
isännällemme sievoisia summia, ja mekin saimme työstämme hyvän
palkan. Kopraa tuotiin sieltä yhtenään emämaahan, ja viimein hankki
isäntämme tämän oman laivan tavaroitaan kuljettamaan. Vaikeiden
alkuvuosien jälkeen alkoi siis jo onni hymyillä, mutta samalla
ilmestyi myös uhkaava pilvi. Vihamieliset vuoristokääpiöt syyttivät
meitä siitä, että me muka varastelimme heidän sikojaan, hävitimme
riistan metsistä ja kalat vesistä. Me muka noiduimme kaikki pahat
voimat heitä vastaan ja teimme heidän elämänsä synkkää synkemmäksi.
Me näimme heitä harvoin, mutta moni istutusmaillamme työskentelevä
tai läheisissä viidakoissa metsästelevä papualainen sai myrkytetyn
nuolen rintaansa ja oli kuoleman oma.

Aikaisemmin kävi Englannin hallituksen määräyksestä tykkivene
pehmittämässä heidän paatuneita sydämiään, mutta viime aikoina
ei, ja sekin mahdollisesti vaikutti, että villit tulivat entistä
röyhkeämmiksi.

Vuosi sitten tuli kolme vuoristolaista pyrkimään töihin. Minä
otin heidät hoivaani toivoen, että heistä siten voisi tulla
ystävällisempiä naapureita, mutta heillä olikin kavala juoni
mielessä: he tahtoivat vakoilla, miten heidän heimonsa helpommin
pääsisi nujertamaan siirtolan sekä valkeat että mustat asukkaat
ja ryöstää heidän omaisuutensa. Niinkuin vangiksi otetulta
vuoristolaiselta saimme tietää, olivat miehet päälliköilleen
kuvailleet liioitellen valkoisen miehen satumaisia rikkauksia.
”Hänellä on monta arkullista koralleja, lasihelmiä ja muita
koristeita; hänellä on kasoittain rautaisia kirveitä, veitsiä ja
kuokkia; hänellä on semmoisia tuliputkia, jotka sanovat: pang, pang!
ja mies kuolee kolmensadan askeleen päähän; hänellä on kopraa huoneet
täynnä ja paljon muuta. Jos olet suuri päällikkö, niin valloita hänen
alueensa, hiivi yöllä hänen nukkuessaan ja ota hänen tavaransa!”

Heidän päällikkönsä nimi on Sumba, joka kuuluu olevan vanha, pieni,
villatukkainen ja hyvin musta ukonkäriläs. Hän oli miettinyt asiaa
monta päivää yksin majaansa sulkeutuneena, kysellyt sitten henkien
mielipidettä, kuuluttanut koolle heimonsa miehisen väestön ja
neuvotellut heidän kanssaan suurissa miesten huoneissa, jonne eivät
naiset saaneet tulla. Ja kun kaikki merkit näyttivät suosiollisilta,
päätettiin hyökätä valkoisten kimppuun. Sitten olivat seuranneet
monimutkaiset sotavalmistukset. Urhoollisuuden nostattamiseksi
jaettiin miehille kuivattua ihmisen lihaa, jota oli valmistettu viime
sotaretkiltä saaduista vangeista.

Sumba jakoi väkensä kolmeen osaan: yhtä johti hän itse, toisia hänen
poikansa. Hyökkäyksen piti tapahtua yht’aikaa kaikkia de la Poolin
asemia vastaan. Hyökkäys tapahtui iltayöstä.

Me emme tienneet mitään Sumban aikeista. Minulla tosin oli aina
asestettu vartija etuhuoneessa ja vahtikoira oli ulkona; aseeni
olivat myöskin valmiina vuoteeni vieressä moskiittiverkon sisällä,
mutta työmiehet olivat melkein aseettomat: heille ei uskaltanut antaa
pyssyjä; ja se oli sitäpaitsi asetuksessa kielletty.

Rasittavan päivätyön jälkeen nukuin hyvin sikeästi. Vartija tuli
luokseni, nykäisi minua olkapäästä ja kuiskutti hätäisesti:

”Herra, Tomi haukkuu äkäisesti läheiseen metsään, ja kuulin
sieltä rytinää aivankuin suurempi ihmisjoukko olisi siellä
lähestymässä.”

”Mene ja ammu ilmaan varoituslaukaus, että tietävät nousta toisissa
majoissa.”

Minä kuulin pukeutuessani laukauksen ja heti sen jälkeen koiran
valittavaa ulvontaa, joka vähitellen kävi yhä hiljaisemmaksi
uikutukseksi vaimentuen viimein kokonaan. Ensimmäinen ajatukseni
oli, että jokohan tappoivat hyvän vahtikoirani. Syöksyin ulos pyssy
kädessä ja herätin mennessäni apulaisen sivuhuoneesta. Yö oli
pilkkosen pimeä ja lämmin. Aarniometsästä, joka kiersi viljelyksiä,
uhosi hiostavaa kosteutta. Peloittava hiljaisuus vallitsi
ympäristössä. Kuului selvästi, miten apulaiseni pukeutuivat ja
tempasivat aseensa syöksyessään ulos.

”Kuulkaa!”, sanoi vahtimies hiljaa, ”minusta kuulostaa kuin joku
lähestyisi ruohikon suojassa. Se ei ole Tomi, sillä Tomi parka heitti
henkensä äsken tuolla aukean reunalla.”

Me heristimme korviamme. Kuului raksahduksia, ja nuolia suhahteli
päittemme sivu iskeytyen seinään kiinni. Samassa ammuimme
yhteislaukauksen ruohistoon näkemättä mitään maalistamme. Nyt kuului
muutamain ihmisten jalkain kapsetta. Villit pakenivat viidakkoon.
Vihollisen ensimmäinen rynnäkkö oli torjuttu. Mutta myöhemmin saimme
tietää, että se oli vain tiedusteluhyökkäys.

Me peräännyimme seinien sisäpuolelle ja tähystimme vihollistamme
vartavasten tehdyistä ampumarei’istä. Kului useita tunteja. Mitään
muuta ääntä ei kuulunut kuin yölintujen piipitystä ja lentävien
koirien siipien pehmeätä räpytystä, kun ne laumoissa kiertelivät
metsän reunaa etsien hedelmäpuita. Luulimme jo aamun alkaneen
sarastaa, kun metsiköstä yht’äkkiä räjähti selkää karmiva meteli:
viisisataa kurkkua ulvoi yhtaikaa, rummut pärisivät ja pensaat
rytisivät. Vihollisen päävoima hyökkäsi eteenpäin. ”Oahuu, oahuu!”
huusivat villit lähestyen metsän reunaa myöten aukealle. Mutta siinä
he vaikenivat. Me avasimme taas tulen, ammuimme minkä kerkisimme,
niin että pyssyt kuumenivat polttavan tulisiksi. Siitä huolimatta
eteni näkymätön villien rintama varustustamme kohti; sen huomasimme
siitä, että nuolia alkoi sataa seinään kuin rakeita ukkossäällä.
Kun ei pyssyillä enää voinut ampua, otimme pistoolit esille. Villit
olivat jo aivan rakennuksen alla, näimme niitä vilahtelevan seinän
vierellä ja toisia kuului jo ryömivän luukuista varastokellareihin,
joita oli alakerrassa. Niitä kapusi portaita myöten kuin apinoita,
mutta moni niistä tupertui alas luotiemme lävistäminä. Joka taholta
satoi nuolia ja keihäitä ja huuto yltyi taas korvia huumaavaksi.
Kauhuksemme huomasimme, että ammuksemme olivat loppumaisillaan.
Niitä oli kyllä monta laatikollista alakerroksen varastoissa, samoin
pyssyjä, mutta sinne ei ollut enää tietä; vihollisen keihäät ja
myrkytetyt nuolet olisivat siellä useista heti tehneet selvän. Mitä
tehdä?

”Paetaan kanootilla!” huudahti apulaiseni.

Silloin vasta muistin, että meillä oli vene merenrannassa aivan
seinän luona yllätysten varalta valmiina. Rakennus oli näet tehty
maan tapaan aivan veden partaalle, puoleksi veden päälle, ja meren
puolelta vihollinen ei voinut hyökätä. Silloin minä muistin myös,
että makuuhuoneessani oli tynnyrillinen kiviruutia ja tulilankaa.
Kehoitin toveriani laskeutumaan hiljaa tikapuita myöten veneeseen.
Leikkasin palan tulilankaa, pistin sen pään tynnyrin reiästä ruutiin
ja sytytin toisen pään. Pihisten kulki tuli lankaa myöten ruutia
kohti. Ajattelin jo hetkisen, että jään sinne, kerään vihollisia
huoneen täyteen ja lennän sitten heidän kanssaan ilmaan. Silloin
säästyn ainakin kidutuksilta, silloin ei pääkalloni koskaan korista
vihollisieni taloa. Mutta toverit? Minä olin heille luvannut tulla
veneeseen. Ja olihan siinä jonkinmoinen pelastumisen mahdollisuus.
Nopein askelin harppasin nyt toverieni perässä veneeseen ja villien
huomaamatta pääsimme vesille. Sousimme minkä jaksoimme, sillä olin
laskenut, että tulilanka palaisi noin viisi minuuttia. Ei ollut
viisasta jäädä rakennuksen lähelle odottamaan sitä hetkeä, jolloin
tuli koskettaa ruutiin, ei ollut myöskään halua odotella vihollisen
nuolisadetta. Me olimme jo kaukana merellä, kun vainolaisemme
huomasivat pakomme ja ampuivat meitä nuolillaan, mutta se oli
turhaa. Yksikään jousi ei singonnut nuolta enää veneeseemme saakka.
Nähdessään pakomme villit nostivat taas korvia vihlovan sotahuudon.
He ryntäsivät huoneistooni, josta luulivat löytävänsä haluamansa
aarteet.

Umbo oli ääneti ja sytytteli sammunutta piippuaan.

— Mitenkä kävi villeille? Räjähtikö ruutitynnyri? kysyi Taavi.

— Räjähti, jatkoi hän. — Kuului hirvittävä pamahdus, yön pimeydessä
leiskahti kirkas tuli rakennuksemme paikalla, ja hetken päästä kuului
ensin raskaiden esineiden putoilemista mereen ja sitten sateli
ympärillämme puunpalasia ja pieniä esineitä. Me tuijotimme entistä
asuntoamme. Hetken kuluttua näkyi sen paikalta pieni tulipatsas, joka
pian kasvoi ympäristöä valaisevaksi roihutuleksi. Arvasimme tulen
päässeen petroolivarastoomme, joka oli rakennuksen toisessa päässä.
Mikä oli räjähdyksessä jäänyt jäljelle, se paloi nyt kokonaan. Siinä
hävisivät silmäimme edessä asuntomme, vaatteemme, kirjastomme,
huonekalumme ja rahamme sekä de la Poolin suuret varastot. Kaamealta
tuntui silloin soudella pimeällä, mutta tyynellä merellä tuntematonta
päämäärää kohti.

Sam Umbo sytytti uudestaan piippunsa ja poltteli hetkisen syviin
mietteisiin vaipuneena. Taavi ei hennonut häntä häiritä, vaikka mieli
teki kuulla kertomuksen loppuosa.

— Minne souditte sillä veneellä? kysyi tulkki.

— Arafura meri on matala ja täynnä koralliriuttoja ja saaria. Aamun
sarastaessa soudimme muutamaan metsäiseen saareen, jossa lepäsimme
kamalan yön elämyksiä lievitellen. Veneemme kätkimme pensaikkoon
ja valvoimme vuorotellen ja tähystelimme merelle, näkyisikö sieltä
tulevaksi laivaa tai, mitä pelkäsimme, villien kanootti-laivuetta.
Ei tullut mitään, sillä saari oli syrjässä laivojen kulkutiestä ja
korallimatalikkojen keskellä.

Pahinta oli, että meillä ei ollut mitään syötävää. Lähtö oli ollut
liian kiireellinen, jotta olisimme voineet ajatella ruumiin ravintoa.
Mutta olihan meillä aseita: melko hyvät pyssyt ja muutamia panoksia.
Saaressa oli monenlaisia lintuja, nisäkäseläimiä ei näkynyt. Me
ammuimme muutamassa tunnissa niin paljon riistaa, että siitä riitti
meille paistella pariksi päiväksi. Vaikeampi oli löytää juomavettä.
Oli kuiva aika. Kaikki saarella olevat kolopaikat, joissa sadeaikana
on vettä, olivat kuivat kuin maantie. Me imeskelimme päivän helteessä
kasvien nesteitä ja lintujen verta. Kun ammuksemmekin alkoivat
loppua, oli tilanne todella vaikea. Jos villit olisivat saaneet
käsiinsä kanootteja ja päivällä hyökänneet saareen, olisi tuhomme
ollut varma. Sillä mitä on aseeton eurooppalainen asestetun villin
edessä!

Kolme päivää päivää, kolme tuskallista vietimme saaressa odotellen
pelastusta. Me emme voineet pienellä veneellämme lähteä kauemmaksi
ulapalle. Neljäntenä päivänä näimme kaukaa mereltä kevyen
savupatsaan, joka näytti lähenevän. Sitten näkyi jo laivakin. Me
teimme kuivista risuista tulen koralliriutalle saaren rannikon
edustalle ja sidoimme valkeat paitamme lipuksi pitkän eukalyptusvavan
latvaan; heilutimme puuta kuin hullut. Laivasta meidät huomattiin.
Kun se oli varovasti tullut koralliriuttain taa, soudimme me veneellä
sen kylkeen.

Laiva oli englantilainen. Se oli matkalla Salomonin saarilta
Eurooppaan ja oli kopralastissa. Siihen olivat pelastuneet kahden
muun aseman valkoiset paitsi yhtä; ystäväni Ben Lock oli taistelussa
hävinnyt tietymättömiin. Sumba oli suunnitelmiensa mukaan hyökännyt
joka asemaa vastaan yht’aikaa. Ja niiden toisten valkoiset asukkaat
olivat pelastuneet veneillä aivan samoin kuin minä. Asemain musta
työväestö oli heti mennyt vihollisen puolelle.

Minun pyynnöstäni laski laiva vähän lähemmäksi hävitettyä asemaa.
Kamalan näköinen oli nyt entinen kukoistava asema. Huoneet oli
poltettu maan tasalle, kokosistutuksia hakattu maahan; ja kaikesta
huomasi, että Sumba tahtoi hävittää lähimailta kaikki eurooppalaiset
ja heidän laitoksensa. Masentunein mielin palasin siinä laivassa
Englantiin — tämä Juno sattui silloin olemaan Samoasaarilla. —
Johtajatoverini jäivät Bataviaan odottamaan isäntämme määräyksiä.

Kertomuksen aikana oli Iso-Iiska kohautellut olkapäitään ja noussut
lopuksi seisoalleen.

— Minä olisin halunnut olla siellä villien hyökätessä. Siellä olisi
saanut tarpeekseen tapella. Olisin halunnut otella itsensä Sumban
kanssa.

— No, no, odotahan poikaseni, kun perille päästään. Luulen, että
mielihalusi tulee vielä täytetyksi, sanoi Sam Umbo lähtiessään Taavin
ja Iiskan huoneesta.

TROPIIKIN "LÖYLYSSÄ."

Englantia lukiessaan huomasi Taavi, että työ kävi kuumuuden tähden
sitä rasittavammaksi, kuta etelämmäksi tultiin. Gibraltarin
salmessa löyhähti heitä vastaan kuin saunan löyly, sillä etelätuuli
toi sinne kuumaa ilmaa Saharasta. Hiki valui virtanaan varsinkin
päiväsydämellä, kun aurinko paistoi melkein pystysuoraan. Janotti
myötäänsä kuin saunassa. Iiska veteli nahkoihinsa sellaisia
vesimääriä, että kokki luuli hänen muuttuvan vesileiliksi. Kun hän
vähänkin liikahti, lunksahteli vesi hänen vatsassansa kuin vajaassa
tynnyrissä, kun sitä kärryillä kuljetetaan. Taavia monesti nauratti,
kuinka ”jättiläinen” taisteli näkymätöntä lämpöä vastaan muistellen
viileitä Jällivaaran tuntureita. ”Ohhoh, puh, puh” puheli hän
itsekseen aivan kuin saunassa, silloin kuin löylynlyöjä on viskannut
liian paljon vettä kiukaalle.

— Miksikähän Luoja on tuota lämpöäkin niin epätasaisesti jaellut
eri maapallon seuduille. Jällivaarassa oli toisinaan paleltua, mutta
täällä on palaa, päivitteli hän hikeä pyyhkiessään.

— Ei tämä ole vielä mitään, sanoi Umbo, jolle tulkki selitti Iiskan
sanat, — mutta olisittepa ollut mukanani, kun kerran Persianlahden
perällä satuin hiekkaerämaahan; siellä oli niin kuumaa, että
kivet kihisivät, kun niille sylkäsi. Meistä olisi siellä varmasti
tullut muutamissa päivissä kuivettuneita muumioita, jollemme olisi
kiirehtineet sieltä viileämmälle merelle.

— Mutta asuuhan sielläkin ihmisiä, huomautti Taavi.

— Kaikkeen tottuu, sanoi de la Pool. Ihminen on mukautuvaisin
kaikista elävistä, ilmankos hän olisi voinut levitä täältä
lämpimistä maista aina napapiirille saakka. Me englantilaiset,
joilla on alusmaita kaikissa maanosissa, olemme saaneet tottua
kaikkiin ilmastoihin. Meidän on täytynyt levittää eurooppalaista
sivistystä kaikkiin maanosiin. Tunnette nyt, että lämpökin on voima,
joka vaikuttaa sekä yksityiseen ihmisen että koko kansakuntain
kehitykseen. Ilmanalasta riippuu paljon. Täällä kuumissa maissa
ei ihminen jaksa työskennellä aivan yhtä kovasti kuin siellä
viileämmillä seuduilla. Liika lämpö lamauttaa; tropiikkiseutujen
kuuman kosteassa ilmastossa vähenee tarmo kuten jousen jäntevyys
kosteassa paikassa. Siksi asuukin päiväntasaajan luona vain
luonnonkansoja. Kauimpana pohjoisessa ja etelässä liika kylmyys
vaikuttaa haitallisesti edistykseen. Meidän lauhkeiden vyöhykkeiden
asukkaiden pitää terästää niiden seutujen asukkaita, meidän on
annettava tropiikkiseutujenkin kansoille vauhtia. Englanti on
vauhtipyöränä maailman kansojen kehityksessä, ja te olette myös sen
osia. Siksi ei nyt sovi valitella tällaista lämmön lisäystä.

Kun Juno kulki Suezin kanavan läpi Punaiselle merelle, niin kuumuus
kävi yhä sietämättömämmäksi, mutta Taavi ei valittanut eikä enää
Iiskakaan. He päättivät valittamatta kestää siinä missä toinenkin.
Adenissa, Kalombossa ja Singaporessa, joissa laiva pysähtyi, oli
tasainen lämpö. Alkuasukkaat olivat melkein alasti, eikä muutamilla
näyttänyt olevan asuntoakaan, koskapa nukkuivat yönsä ulkosalla
paljaan taivaan alla.

Singaporessa oli sellainen kansojen ja värien sekoitus, että
Taavia ihmetytti, mitä niillä kaikilla oli ollut asiaa tuohon
satamakaupunkiin. Kellertävä, ruskea ja melkein musta väri oli
siellä vallalla, valkoihoisia näkyi vähemmän. Satamassa hyökkäsi
joukko alkuasukkaita kanooteillaan Junon luo niin kovasti huutaen ja
meluten, että Iiska luuli niiden julistaneen sodan; hän valmistautui
ase kädessä niitä vastaanottamaan. Mutta tosiasiassa ne olivat
etelämaan vilkasverisiä taitureita, oikeita sukellusmestareita. Kun
Umbo, joka ennestään tunsi niiden tavat, heitti hopearahan meren
pohjaan, syöksyi alaston alkuasukas suin päin perässä ja nouti
kuin noutikin rahan syvältä merenpohjasta. Taavin mieleen muistui
siinä eräs maantien veräjä Karikylän luona, jossa poikaset kilvan
kiirehtivät matkustajalle porttia avaamaan; ja kun he näkivät
kiiltävän lantin kärryiltä kilahtavan tielle, he syöksyivät kaikki
rykelmäksi lanttia tavoittamaan. Kujeillessaan hän heitti rahan
kahden veneen väliin. Kummastakin sukelsi oitis mies pohjaan ja
sitten nousi jonkin aikaa kuplia meren pinnalle kuin kiehuvasta
padasta. Taavi arvasi siitä, että miehet riitelivät vedessä rahasta
ja sitten toinen nousi vihaisena kanoottiinsa.

Taavilla oli ollut se harhaluulo, että päiväntasaajan maissa ei
rahalla olisi suurtakaan vetovoimaa, koska ihmiset eivät tarvitse
sitä vaatteiden ostoon; ja ravintoa hän luuli jokaisen saavan
puista niin paljon kuin viitsi ottaa. Tämä esimerkki avasi hänen
silmänsä, hän huomasi, että näillä puolivilleilläkin oli sellainen
rahanhimo, että he olisivat sitä saadakseen voineet lyödä naapurinsa
kuoliaaksi. Taavi ei silloin tiennyt, että se oli eurooppalaisen
sivistyksen ansio, sen, josta de la Pool oli niin kauniisti puhunut.
Kun ne sukellustaiturit olivat matkustajilta saaneet kokoon muutamia
lantteja, he menivät kiinalaiseen kapakkaan ostamaan väkijuomia.

— Niin, rahalla on salaperäinen tenho, joka näyttää sitä seuraavan
navoilta päiväntasaajalle saakka. Se johtuu osittain siitä
tarkoituksesta, mihin sitä käytetään. Nuo miehet ovat nautinnonhimon
vallassa, toiset hankkivat rahaa elääkseen ja muutamat edistyäkseen,
ajatteli Taavi.

Hän tunsi itsessään jonkinlaista ylemmyyden tunnetta sen tähden,
että hän oli matkalla ansaitakseen varoja kehittääkseen itseään
sillä alalla, jolle hän luuli lahjansa viittaavan. Hän siis aikoi
ansaitsemansa rahat vaihtaa henkiseksi pääomakseen, ”jota ei koi syö
eikä ruoste raiskaa, ei varkaat kaiva eikä varasta, joka ei mitään
paina eikä ota tilaa ja joka kulkee aina miehen mukana.” Ja sopivissa
olosuhteissa voi sitä muuttaa rahaksi.

Singaporessa tuli Junoon lisää väkeä. De la Pool pestasi siellä
palvelukseensa kiinalaisia kuleja noin viisikymmentä miestä. Hän
oli Umbon kanssa tullut siihen johtopäätökseen, että kuleihin voi
hädän tullen luottaa hiukan paremmin kuin kanakkeihin, jotka voivat
mennä vihollisen puolelle. Taavi oli kyllä Ruotsin kaivosalueella
nähnyt miestä jos jonkinlaista, mutta ei sentään näiden kaltaisia.
Kellertävä, pyöreä naama, vinot silmät ja ryysyinen, likainen
vaatetus tekivät heidät kummallisen näköisiksi.

Satamasta lähdettyä de la Pool kutsui Taavin ja Iiskan huoneeseensa
ja neuvoi, miten heidän oli käyttäydyttävä kulia kohdellessaan.

— Te olette nyt herroja päälliköitä ja nämä kulit ovat teidän
alamaisianne. Teidän pitää muistaa puhutella heitä käskevästi ja
vaatia ehdotonta kuuliaisuutta. Te ette saa koskaan nauraa heidän
läsnäollessaan ettekä puhua pilaa. Heidän pitää maahan kumartaen
esittää teille asiansa, ja te seisotte silloin jäykkänä ilmettäkään
muuttamatta heidän edessään. Ja jos he jotakin rikkovat niitä
sääntöjä ja lakeja vastaan, joita heille annan, niin rangaiskaa
ankarasti. Tässä on teille kummallekin keppi. Se olkoon aina teidän
kädessänne ulkona liikkuessanne. Se on vallan merkki, ja pistooli
pitää aina olla takataskussa. De la Pool antoi heille kummallekin
käyräpäisen, notkean kepin. Iiskalle ei ollut Singaporesta löytynyt
sopivaa, vaan hänen oli täytynyt varta vasten teettää.

— Saammeko lyödä heitä oikein olan takaa? kysyi Iiska.

— Ette itse. Eurooppalaisen käsi on liian hyvä heitä lyömään. Te
annatte heille kuritusta toisen käden kautta.

— Pitääköhän minunkin nyt ruveta ”Maraksi”? huokasi Taavi.

Taavi ja Iiska menivät jälleen huoneeseensa, ja jonkin ajan kuluttua
toi tulkki heille painetut, englanninkieliset säännöt, miten
heidän piti käyttäytyä kuleja kohtaan ja miten niiden piti olla
työssään ja joutoaikoinaan. Siinä oli myöskin jonkinlainen rikoslaki
alkuasukkaita ja kuleja varten. Iiska kirjoitti ne kaikki suomeksi.

Taavia nauratti makeasti, kun Iiska nenä pystyssä ja keppiään
heilutellen käveli kannella harjaantuakseen uuteen asemaansa,
kulien käskijäksi ja tuomariksi, sillä siihen saakka oli hän ollut
käskettävänä. Mutta häntä ei laisinkaan enää naurattanut, kun hän
muisti, että hänenkin piti näytellä nyt samaa osaa. Iiskalla oli
muutamia hyviä edellytyksiä: hänellä oli valtava koko, jota nuo
puolivillit kunnioittavasti katselivat aavistellen, että siinä
on samassa suhteessa voimaa; hänellä oli ääni, joka sai lasit
tärisemään, kun hän keuhkojensa koko voimalla pani ilman hyökkäämään
äänijänteidensä kautta. Hän oli voimaan nähden kuin suurvalta
kanssaihmistensä joukossa. Taavi tunsi olevansa hänen rinnallaan
pieni kuin kääpiö ja kulienkin silmissä vain poikanen, mutta hän
tiesi, että hänellä oli enemmän henkisiä aseita, jotka usein ovat
raakaa voimaa paremmat. Hän osasi tarkasti ampua ja hän päätti ensi
tilassa näyttää näille alaisilleen taitoaan.

                                                  ⸻

Kun he Malakkasalmen suulta laskivat edelleen Sumatran sivua, tiesi
Taavi olevansa aivan päiväntasaajan alla. Puolen päivän aikana hän
meni kannelle katselemaan aurinkoa ja ympäristöä. Aurinko paistoi
kohtisuoraan päälakeen, ja miehen varjo kannella oli muuttunut
vain mustaksi leveälierisen hatun ympyriäiseksi varjoksi. Kuumuus
oli sietämätön. Meri välkähteli ympärillä syvän sinisenä, pikku
saarten tuuheat metsiköt kohosivat kuin kukat ruukuissa, ja rantoja
reunusti huikaisevan valkoinen korallihiekka. Koralliriuttojen takana
alastomat alkuasukkaat soutelivat kanooteillaan kalastuspuuhissa.
Höyryaluksia, purjelaivoja ja alkuasukkaiden purjeilla varustettuja
kaksoiskanootteja näkyi joka taholla. Taavi huomasi, että Juno kulki
vilkasliikkeisiä, kahta valtamerta yhdistäviä salmivesiä. Taavi ei
voinut olla kauan kannella, hänen täytyi paeta kuumuutta huoneeseensa
ja jäähdytellessään hän muisteli kotimaansa vilpoisia kesäpäiviä.

Kuuden aikana illalla aurinko näytti hiljaa painuvan mereen
kylpemään. Meri oli kaunis silloin, kun laskevan auringon viimeiset
säteet hivelivät sen pintaa. Iltarusko sammui ihmeen pian ja tuli
synkeä pimeys. Jos olivat maisemat muuttuneet toisen näköisiksi,
niin muuttunut oli taivaskin. Siinä ei ollut enää Pohjolan kesäyön
kuulakkuutta, vaan tummansinisenä kaartui taivaan holvi, josta
tähdet lähettivät heikkoa valoaan lämpimään yöhön. Toiseksi oli
vaihtunut tähdistökin. Ei näkynyt enää Pohjantähteäkään, eteläisen
taivaan tähtiä sen sijaan oli näkyvissä mm. suuri Etelän risti. Taavi
muisti tässä, että uusien tähtien ja tähdistöjen kohoaminen näkyviin
etelään tai pohjoiseen kuljettaessa johtuu siitä, että maa on pallon
muotoinen.

Sitten siirtyivät hänen ajatuksensa luonnon lakeihin. Kaikki taivaan
avaruus, maapallo, jokainen sen eläin ja kasvi, jokainen kappale
ja tomuhiukkanenkin seuraavat monia eri lakeja. Ihmiselämässäkin
on paljon kirjoittamattomiakin lakeja ja paljon elämää varten
kirjoitettuja, joita pitää noudattaa. Täydellistä vapautta ei siis
ole olemassakaan. Hän muisti lähteneensä vapautta hakemaan, hän
muisti karkulaisena puhdistaneensa koulun tomut jaloistaan, koska sen
säännöt olivat hänen mielestään liian ankarat.

— Miksi minä en kestänyt siinä, missä toisetkin. Minä olen
kapinoitsija ja karkuri, ja nyt asettaa kohtalo minut määräilemään
toisten kohtaloita. Minä olen nyt ”Mara”; jos minä noita kiinalaisia
kohtelen liian ankarasti, niin ne karkaavat, ja minun pitää sitten
rankaista karkureita, joka itse olen karkuri. Näyttää siltä, kuin
kohtalo laskisi leikkiä kanssani.

— On jo yö, sanoi Junon kapteeni laskien kätensä Taavin olkapäälle.
— Ei ole terveellistä olla kannella tähän aikaan. Se on laivan
säännöissä kielletty.

SURULLINEN TULOKATSELMUS.

Koska matalassa Torresin salmessa ja Flyjoen liejuisten suistosaarien
alueella oli vaarallisia koralliriuttoja, kulki laiva Papualahdessa
hiljaista vauhtia seisahtuen pimeimmäksi ajaksi saarien suojaan.
Vihdoin eräänä kauniina aamuna elokuun lopulla näkyi edessä metsäinen
Uuden Guinean rannikko. Laivan kapteenin karttojen mukaan piti
Umbon hallitsema istutusalue olla suoraan keulan edessä, mutta itse
asiassa se oli koko joukon idempänä. He saivat kulkea tuntimääriä
tuuheametsäisen mangroverannikon edustalla, kunnes de la Pool
kiikarillaan huomasi kauan kaivatun työmaansa.

— Tuolla on kokoslehtoni melkein autioksi ryöstettynä, lausui hän
surullisesti.

— Ovat jättäneet yhden rakennuksen polttamatta, nimittäin työläisten
asunnon. Se ei ole voinut tapahtua muusta syystä kuin siksi, että
työssäni olleet kanakit ovat olleet salaliitossa vihollisen kanssa.
Sumba ei nimittäin säästä mitään. Tästä saamme kohta selvän.

Istutusalueen kohdalla oli rannikkomaa melko korkeaa; se ei ollut
juurisen, ryteikköisen mangrovemetsän suojaamaa kuin muualla
Papualahden rannikolla, jossa rannikko on alavaa Hetemaata.
Kiikarilla näkyi selvästi kokoslehdon kauniit puurivit, joiden
välissä oli vaaleita käytäviä. Tuuhealatvaiset palmut loivat niille
tummia varjojaan. Siinä oli de la Poolin monikymmenvuotisen työn
tulos, viljelysaukeama aarniometsän reunassa. Hän se oli istuttanut
puut määrättyyn järjestykseen, hän oli ollut puutarha-arkkitehtina
ja koko puuhan alkajana. Siinä oli osa hänen elämänsä työtä, osa
hänen henkeään. Siksi hänen kätensä vapisivat, siksi hänen huulensa
puristuivat, siksi hän kauhistui nähdessään länsiosan kalliista
kokoslehdostaan maahan hakattuna ja asuntonsa poltettuna. Vihdoin hän
muisti, että yksi pieni huone poltetusta rakennuksesta oli täynnä
papualaisilta ja vuoristokääpiöiltä saatuja esineitä, jotka hän oli
aikonut lahjoittaa British-museoon. Mutta nekin olivat nyt tuhkana.

— Katsohan, sanoi de la Pool Umbolle, tuolla laskeutuu ihminen
kokospalmusta.

Umbo huomasi sen ja tunsi miehen papualaiseksi. Toisia tuli ulos
rakennuksesta. Ja kiikarilla näkyi, kuinka ne hämmästyneinä
katselivat laivaa. Siinä oli pitempiä ja lyhyempiä miehiä sekaisin.

— Ei ole epäilystäkään: entiset työmieheni ja viholliset ovat
tehneet liiton keskenään anastaakseen omaisuutemme. Sumba on
huomannut, että ”parempi on lehmä lypsää kuin tappaa”, ja hän on
keskeyttänyt kokospalmujen katkomisen. Nyt on osa hänen väkeään
jäänyt tänne.

Laiva laski vielä lähemmäksi rantaa, kun huomattiin, että rannalla ei
ollut kuin muutama kanootti. De la Pool antoi laivan pillin soida.
Osa miehiä, jotka olivat seisoneet majan ovella, juoksi metsään ja
osa jäi odottamaan. Laivasta annettiin merkkejä, että joku tulisi
rantaan, mutta sen sijaan piilottautuivat loputkin näkyvistä metsän
tiheikköön.

De la Pool antoi laskea pari laivavenettä vesille, varusti Taavin ja
Iiskan kivääreillä; neljä valkoista miestä: hän itse, Umbo, tulkki
ja Taavi laskeutuivat veneeseen ja kaksi merimiestä souti heidät
muutamaan niemekkeeseen, jossa ei näkynyt ketään; eikä näkynyt
majastakaan elon merkkejä. Mutta englantilaiset olivat varovaisia,
he vainusivat tässä jonkinmoista petosta eivätkä menneet viritettyyn
ansaan. De la Pool antoi toisen matruusin hakea laivasta äkäisen
verikoiran, jota vihaisuuden tähden täytyi pitää kahleissa. Kun
koira saatiin maihin, laski isäntä sen irti ja usutti taloa kohti.
Se laukkasi rakennusta kohti kuin olisi tavoittanut sieltä riistaa.
Kaksi tai kolme kivääriä pamahti rakennuksesta melkein yhtä aikaa
koiran pään menoksi ja nuolia suhahteli joukottain sen yli, mutta
yksikään luoti ei sattunut koiraan. Se kiersi rakennuksen taakse,
jossa oli nähtävästi aseettomia villejä piilossa. Ne lähtivät kilpaa
juoksemaan metsään päin äkäisen koiran repiessä heidän paljaita
pohkeitaan ja reisiään.

De la Pool oli nähnyt tarpeeksi. Siksi hän kutsui koiransa pois ja
palasi miehineen laivaan. Hän huomasi, että tarvitaan jossakin määrin
suurempia voimia aseman takaisin valloittamiseksi.

Heti tämän jälkeen Juno nosti ankkurinsa ja muutamien päivien perästä
se saapui Cooktowniin Yorkin niemimaan itärannikolle, jossa
silloin majaili englantilainen kanuunavene. Englannin hallituksen
käskykirjeen mukaan de la Pool sai kanuunaveneen avukseen
puhdistamaan alueitaan ryöväreistä.

Viikkoa myöhemmin aamuvarhaisella Juno laski taas ankkurinsa
istutusmaan edustalle, ja kanuunavene asettui siitä vähän matkan
päähän. De la Pool tarkasteli taas kiikarillaan ja huomasi
joukoittain villejä majan ympärillä. Hän antoi taas merkkejä
laivasta, mutta kun villit vain pötkivät pakoon viidakkoon, niin
tykkiveneen päällikkö antoi ampua pakenevia raehauleilla, samoin
majaa, josta ne lähtivät.

Kymmenkunta ryöväriä kaatui ja useita haavoittui. Tykkivene ampui
sitten muutamia laukauksia viidakkoon siellä piilevien peloitukseksi,
ja varmasti sinä päivänä pakenivat viholliset omiin kyliinsä
aarniometsän läpi virtaavan joen varsille.

Samoin he kävivät puhdistamassa toiset istutusalueet vihollisista.
Suinpäin ne pakenivat kaikkialla kuullessaan kanuunain jykevää
kieltä. Heillä oli jo ennestään siitä ikävät kokemukset. Mutta
työrauha istutusmailla ei ollut palannut. Metsiin paenneet kanakit ja
villit metsäläiset olivat ainaisena uhkana. Kun tykkiveneen täytyi
pian lähteä toisille seuduille, saivat nämä istutusmaiden uudestaan
rakentajat olla aina varuillaan, ja he palasivat aluksi joka yöksi
laivaan jättäen vain muutamia vartijoita asuntoihin.

Haavoittuneelta metsäläiseltä saatiin tietää, että Sumban suuri
yritys ensimmäisen hyökkäyksen aikana oli tuloksiltaan jäänyt
pieneksi ja että hän oli menettänyt paljon väkeä räjähdyksessä, kun
muka pahahenki oli hajoittanut ja polttanut rakennuksen kadehtien
Sumban saalista. Toisilta valtaamiltaan alueilta hän oli saanut
jonkinverran ryöstösaalista, mutta sen jakamisessa hän oli joutunut
riitaan kanakkien kanssa, joka riita kuitenkin pitkien neuvottelujen
jälkeen selvitettiin. Sen mukaan kanakit, de la Poolin entiset
työmiehet saivat viljellä kokosistutuksia Sumban miesten valvonnan
alla ja saalis oli jaettava tasan. Kanakit luulivat, että de la Pool
jättää kokonaan alueensa ja että he myöhemmin saavat itse myydä
kopransa vaikkapa hollantilaisille tai saksalaisille laivoille, jotka
niillä vesillä kilpailivat englantilaisten kanssa.

Siirtoloiden uudestaan rakentaminen sujui nopeammin, sen jälkeen
kuin omistaja vuokrasi avuksi pienen hollantilaisen rannikkoaluksen.
Se kävi hakemassa lisää työvoimaa Salomonin saarilta ja Yorkin niemimaalta
sekä rakennusaineita aina Sidneystä Guinean saakka. Sieltä
tuotiin myös rakennusurakoitsijat. Kulit ja lähisaarilta tuodut
kanakit siivosivat raiskattuja palmulehtoja ja istuttivat uusia puita
hakattujen tilalle, toiset korjasivat kokospähkinöitä keräten lastia
Junoa varten, jonka piti lähteä taas Eurooppaan, De la Pool teki itse
rakennussuunnitelmat ja johti työt kaikilla Uuden alueillaan
kulkien laivallaan siirtolainsa väliä puoleen ja toiseen. Taavi ja
Iiska saivat jäädä entiselle Umbon asemalle. Hänet taas siirrettiin
keskimmäisen aseman johtajaksi, ja Marjola meni kolmannelle alueelle
entisen johtajan apulaiseksi.

Iiskasta tehtiin työvouti, joka keppi kädessä käveli työmaalta
toiselle valvoen, että laiskuuteen taipuvat kanakit eivät saaneet
tilaisuutta pistäytyä tiheikköön nukkumaan ja että työ yleensä sujui.

Kuumien maiden rakennukset ovat yleensä keveästi rakennettuja eikä
niitä tehdäkään lämmön pitäviksi, vaan suojaksi sadetta ja tuulta
vastaan. Kun rakennusaineita oli kylliksi ja austraalialaiset
mestarit taitavia työssään, valmistuivat siirtolaisrakennukset
pikemmin kuin luultiinkaan. Taavi sai Iiskan kanssa haltuunsa melkein
samanlaisen asunnon kuin Umbolla oli ollut. Mutta hyökkäysten varalta
varustettiin se erityisillä laitteilla. Tässä rakennuksessa, joka
myös oli aivan meren rannalla, asui de la Pool päivisin, niin kauan
kuin hän oli saarella, mutta yönsä hän edelleenkin vietti laivalla.
Siitä tulesta, jonka hän kuljetti Norjan tuntureilta lyhdyssään,
sytytettiin kaikkien hänen asemiensa liedet uudestaan. Se oli
kuin salaperäinen taika, jonka hän luuli tuovan onnea. Hän opetti
ahkerasti Taavia hoitamaan siirtolansa asioita, mm. kirjanpitoa,
josta uusi johtaja ei paljoa ennestään tiennyt. Ahkeran harjoituksen
avulla hän sai sen ongelmat selville. Kyseessä olikin vain
yksinkertainen kirjanpito liikkeen tuloista ja menoista.

Vasta täällä siirtomaissa tuli Taavi oikein tuntemaan isäntänsä.
Ruotsin ja Norjan tuntureilla hän luuli de la Poolia joutavaksi
tyhjäntoimittajaksi, joka vain kuluttelee liikoja rahojaan.
Englannissa hän oli kuin ylhäinen herra ainakin, mutta siirtomaissa
hän oli ensimmäinen työmies. Aamusta iltaan hän puuhasi työssään
väsymättä. Vastukset hän päätti voittaa ja hän voitti.

Kiireellisiltä siirtolan rakennuspuuhilta ei Taavi ollut joutanut
syventymään ympäristön luontoon kuin vilahdukselta muiden töiden
ohella. Siirtolan rakennuspuuhat olivat vieneet Taavinkin ajan
tarkoin. Vasta de la Poolin lähdettyä Austraaliaan hän alkoi
vähin erin ottaa selvää ympäristön maisemista, niiden kasvi- ja
eläinkunnasta ja kansoista. Englantilainen oli pitänyt huolta väkensä
henkisestäkin ravinnosta siten, että oli joka asemalle varustanut
kirjaston, jossa oli runsaasti luonnontieteellistä kirjallisuutta.

Erinomaisen kauniit olivat tyynet aamut, jolloin auringonsäteet
sivelivät meren pintaa ja kultailivat aarniometsien läpipääsemättömiä
latvalehvistöjä, joista kuului jos jonkinlaista ääntä, rupattelua,
vihellyksiä, uikutuksia ja kirkumista, mutta ei meidän metsiemme
soinnukasta laulua. Muutamana aamuna, kun läheisestä metsästä kuului
korvia viiltävä melu, Taavi otti pyssynsä ja koiransa ja meni
ottamaan siitä selvää. Noin satakunta puhtaan valkoista lintua istui
suuren kumipuun latvassa riidellen ja huutaen. Hän tunsi linnut
kakaduiksi, joita papukaijojen sukulaisia on siellä useita lajeja.
Taavi ampui yhden, mutta ne eivät lähteneet lentoon, painuivat
vain alemmaksi katsomaan, miten toverille oli käynyt sen pudottua
maahan. Taavi ampui vielä toisenkin, sillä hän aikoi lähettää
lintujen nahkoja lahjaksi kotikaupunkinsa koululle. Vasta nyt kakadut
huomasivat vaaran ja lähtivät valkoisena sumunhohtoisena pilvenä
kiitämään toisille seuduille.

Vähän matkaa kuljettuaan hän näki puun oksalla erinomaisen
korean linnun, joka siivet hiukan koholla, melkein koko ruumis
hienon-hienojen, kullankeltaisten kaarevien sulkien verhoamana,
hiljaa keikailevin askelin lähestyi yksiväristä toveriaan.

— Se on varmaankin paratiisilintu, joita elää täällä Uudessa Guineassa
useita lajia, mietti Taavi.

Toiselta oksalta käveli toinen koiraslintu lähestyen kilpailijaansa.
Rinnakkain pöyhistelivät siinä kukot koreita höyheniään, levitellen
siipien alta kasvaneita laulusulkiaan puolipalloksi. Naaras
katseli arvostelevasti molempia, ja kumpikin kukko näytti tietävän
satumaisen kauneutensa, jota lisäsivät niihin sattuvat auringon
säteet! — Ah, mikä kauneus ja loisto, mikä värien puhtaus ja sointu
onkaan teihin yhdistetty, te linnuista ihanimmat. Ei ole ihme, jos
Euroopassa vanhimpina aikoina kerrottiin teistä ihmeellisiä satuja.
”Paratiisilinnut leijailevat korkeimmissa ilmakerroksissa, melkein
puhtaassa eetterissä. Naaras munii yhden ainoan munan koiraksen
selässä sijaitsevaan koloon ja hautoo siinä. Kaksoislintuna
leijailevat ne vain niiden maapallon seutujen yllä, jotka luontonsa
puolesta enimmän muistuttavat muinaista paratiisia.”

Taavin teki ensin mieli ampua, mutta kauneus yhdessä vanhan tarun
kanssa tenhosivat hänet; hän ei voinut ampua. Ja Taavin huomattuaan
ne lähtivät lentoon, sillä jo niihin aikoihin olivat paratiisilinnut
ihmisen vainoamia koreiden sulkiensa tähden.

Asuntoonsa kulkiessaan hän katui, ettei ollut ampunut toista.
Minä olisin voinut lähettää sen sulkia kirjeessä vaikkapa Irma Markkalalle,
noin vain näytteeksi, miten koreita lintuja täällä on.

Palmulehdon rajalla Taavi näki mustanruskean miehen, jolla oli kori
kädessä. Taavi ensin säikähti peläten, että mies on vakooja, mutta
kun mies syvään kumartuen viittasi koriin, meni hän sitä katsomaan.
Silloin mies antoi hänelle kirjeen; ja hänen viittauksistaan ja
muutamista englantilaisista sanoista päättäen, joita hän mongersi,
piti Taavin ne viedä taloon ”suurelle valkoiselle miehelle.” Taavi
pyysi miestä mukaansa, mutta tämä ei lähtenyt, vaan alkoi kiireesti
kävellä metsään, hokien mennessään: ”Toiste tulen, toiste tulen.”

Kävellessään Taavi tarkasteli koria. Siinä oli nuotiolla käristetty
villisian porsas lehtiin käärittynä sekä hedelmiä. Kirje oli
kirjoitettu englannin kielellä ja osoitettu Sam Umbolle.

Kun samana päivänä se hollantilainen laiva, jonka de la Pool
oli vuokrannut välittämään liikennettä asemiensa ja Austraalian
välillä, oli menossa seuraavalle asemalle, päätti Taavi käydä Umbon
luona vieraisilla ja viedä itse kirjeen. Umbo tuli hyvin iloiseksi
saadessaan vieraan.

Taavi ojensi hänelle kirjeen. Umbo säikähti katsoessaan osoitetta.

— Onko se mahdollista? mumisi hän kirjettä avatessaan. Hän luki
kirjeen ääneen:

’Rakas veli.

Et taida uskoa, että olen vielä elävien joukossa, vaikka en enää
kauan. Kahakassa sinä kohtalokkaana yönä, jona nämä vuoristopirut
hävittivät kotimme, jouduin haavoitettuna vangiksi, ja heidän
päällikkönsä Sumba raahasi minut tänne ja pitää minua vartioituna
umpinaisessa häkissä majansa läheisyydessä. Nuo koirat koettavat
minua lihottaa saadakseen minusta paremman paistin. Sen tähden
minulla on ruokaa, mutta en voi enää syödäkään. Sillä sain tietää
muutamalta kanakilta, joka on ennen ollut sinun palveluksessasi,
mutta kapinayönä paennut vihollisen puolelle, että minut kohta
syödään soturien urhoollisuuden nostattamiseksi. Se kuuluu
tapahtuvan viikon perästä suuressa juhlassa, jonka Sumba aikoo
pitää sotureilleen ennen sotaan lähtöä. Hän on nimittäin
aikonut hyökätä uudestaan sinne asemille, ryöstää ne ja tappaa
kaikki sen puolustajat. Näyttää siltä kuin hän olisi tulemassa
sekapäiseksi, niin hän raivoaa aikoen eurooppalaisille hirveästi
kostaa niiden soturiensa puolesta, jotka hävisivät räjähdyksessä
asemallasi. Joka päivä hän käy häkkini luona, irvistelee, tähtää
minua heittokeihäällään ja jousellaan, mutta ei kansan tähden
uskalla ampua. Auta, jos voit. Jollet voi, niin sano terveiseni
omaisilleni ja John de la Poolille.’

Kirjeessä oli vielä kartta Sumban kylän asemasta ja tiestä, jota
pitkin sinne päästään. Siinä kerrottiin myös, että sama mies,
joka toi kirjeen, käy päivän perästä hakemassa vastauksen. ”Mies
tahtoo päästä teidän välityksellänne kotisaarelleen ja siksi hän on
antautunut tähän vaaralliseen toimeen.”

— Hän elää sittenkin, vaikka luulin kuolleeksi. Minun täytyy
auttaa ystävääni Beniä. Hän on miehistä parhain. Sitäpaitsi oma
turvallisuutemme vaatii meitä toimimaan ennen Sumbaa.

Umbo haki kolmannen aseman päällikön ja Marjolan yhteiseen
neuvottelukokoukseen, joka seuraavana päivänä pidettiin Taavin asemalla
. Koriin, jossa lahjat olivat olleet, pantiin vain kirje,
jossa asemien päälliköt lupasivat auttaa onnetonta Beniä. Kun
kori oli viety määräpaikkaan ja viejä poistunut, tuli metsästä
mies, joka sen heti otti ja jätti sijalle kirjeen. Siinä oli aivan
seikkaperäinen selostus Sumban sotaväen suuruudesta ja laadusta sekä
aseista. Asemia ryöstäessään Sumba oli saanut jonkin verran pyssyjä,
mutta ne olivat jo pahasti ruostuneet ja ammukset olivat lähes
lopussa. Miesten aseistus oli siis samanlainen kuin villeillä yleensä.

Seuraavana päivänä oli näillä kolmella asemalla vilkasta liikettä.
Asekuntoisia miehiä harjoitettiin ja varustuksia valmistettiin
tulisella kiireellä. Taavin neuvosta valmistettiin jokaiselle
rautapellistä rinta- ja selkävarustus, joka estäisi nuolien
tunkeutumasta ruumiiseen. Varsinkin Ison-Iiskan varustukset olivat
julman näköiset: hän oli sanan täydellisessä merkityksessä rautaan
puettu. Kun sitä koetettiin, ei nuoli eikä heittokeihäs lävistänyt
hänen panssareitaan. Taavi sai tästä keksinnöstään toisilta
johtajilta ”kapteenin” arvon, mutta de la Poolin huvilan kattoa
varten varatut rautapellit oli nyt käytetty toiseen tarkoitukseen.

Määräpäivänä kerääntyivät kaikkien asemain soturit pääasemalle,
josta oli lyhyin matka Sumban heimon kylään. Kaikkiaan lienee
ollut noin sata miestä. Niille kaikille ei riittänyt pyssyjä eikä
rautavarustuksia, mutta tarvittiinhan retkellä kantajia ja muita
apumiehiä, kun ei ollut käytettävänä juhtia, eikä niillä olisi mitään
tehnytkään tiettömässä aarniometsässä.

Umbo otti ylimmän päällikkyyden, ja ennestään koeteltuna miehenä
hän johti hyökkäystä pääasiallisesti niiden ohjeiden mukaan,
joita Ben oli hänelle lähettänyt. Palmulehdossa piti hän muutamia
yhteisharjoituksia ennen hyökkäystä. Ja siellä hän luki myös Benin
lähettämän kirjeen sen osan, jossa kerrottiin Sumban aikovan tappaa
siirtolan kaikki asukkaat.

Vielä kerran toi kanakki kirjeen Beniltä. Silloin Umbo sai hänet
puheilleen ja tunsi miehen entiseksi säyseäksi työmiehekseen. Hän
lupasi miehelle täydellisen anteeksiannon ja sitoutui saatattamaan
hänet kotisaarilleen, jos hän on vain edelleenkin avullisena
yrityksessä. Mies lupasi. Sitäpaitsi oli hän hyvin vihainen Sumballe,
ja kaikki papualaiset olivat jo kovin kyllästyneet kääpiöpäällikköön,
joka ei enää anna heille tarpeeksi ruokaakaan, neuvoo vain hankkimaan
sitä varastamalla eurooppalaisten asemilta.

— Se on hyvä, sanoi Umbo. — Jos tahdotte kaikki kotisaarillenne,
niin kernaasti vien teidät sinne, mutta sillä ehdolla, että autatte
minua, jos tulisi sota Sumban ja minun välillä.

— Mielellämme sen teemme, sillä hän kiusaa meitä.

— Kun kuulette tuliputkien sanovan: ”pang, pang”, niin hyökätkää
tekin Sumban väen niskaan. Voittosaaliin ja’amme ja siten Sumballe
kostamme kärsimämme vääryyden.

— Tässä on viisi pistoolia, anna niistä yksi salaa Benille.
Kätkeköön hän sen huolellisesti häkkiinsä. Anna nämä toiset teidän
luotetuimmille miehillenne. Hyökkäyksen kuumimpana hetkenä antakaa
niiden paukkua.

Sitten Umbo opetti kanakille vähän aseen käyttöä. Iloisena juoksi
mies aarniometsien kohtuun korissaan kalliit aseet, joita ei
tavallisesti rahallakaan myydä kanakeille.

HÄIRIINTYNYT JUHLA.

Sumban heimo valmistautui myös näihin aikoihin ratkaisevaan otteluun
”valkoisten paholaisten” kanssa. Heittokeihäitä teroitettiin,
nuolen kärkiä kasteltiin voimakkaassa myrkyssä, jousien jäntevyyttä
koeteltiin. Nuoret miehet pitivät kylän laidassa ampuma- ja
keihäänheittoharjoituksia. Urhoollisuuden nostattamiseksi he ampuivat
kantoon, jonka päätä koristi sodassa kaatuneen vihollisen kallo.
Toiset tasailivat juhlakenttää, jossa parin päivän perästä aiottiin
viettää suuret sotajuhlat tavanmukaisine ihmisliha-illallisineen.
Kaksi vanhaa akkaa kantoi kentälle suuren haarukan ihmisen
paistamista varten. Ja kentän laidassa häkissä istuva Ben ei ollut
vähääkään epävarma siitä, ketä varten se haarukka sinne tuotiin,
sillä hän tiesi, että Sumban heimo ei syönyt oman kansansa jäseniä.
Jännittyneenä hän katseli metsän reunaan, kuuluisiko sieltä mitään
ja koska alkaa se ”suuri leikki”, josta Umbo oli kirjoittanut.
Hän katsoi väliin häkkinsä nurkkaukseen, johon hän oli kaivanut
Umbon lähettämän aseen panoksineen. Siinä tapauksessa, etteivät
Umbon joukot ennättäisi kyllin ajoissa, hän päätti myydä henkensä
mahdollisimman kalliista.

Mutta suuressa miesten huoneessa keskusteli Sumba vanhempien
soturiensa kanssa tulevasta ”leikistä.” Hän istui lattialla
kengurun nahkojen päällä jalat ristissä ja hänen neuvonantajansa
ja ennustajansa hänen ympärillään. Nenän väliseinän läpi pistetty
luupuikko sekä reikäiset, riippuvat korvalehdet tekivät hänen mustat
kurttuiset kasvonsa vieläkin julmemman näköisiksi. Vanhin tietäjä,
joka seurusteli läheisesti henkien kanssa, tiesi ennustaa, että
tästä retkestä tuli onnistunut ja että Sumba saa paljon pääkalloja,
paljon lihaa ja monta huoneen täyttä valkoisten tavaraa. Hän
myöskin neuvoi, että tällä retkellä käytetään kanootteja, ettei
vihollinen pääse merelle pakenemaan, sillä sieltä ne aina tulevat
takaisin. Hyökkäyksen valkoisten asemia vastaan piti tapahtua yhtä
aikaa maan ja meren puolelta. Sumba kyseli tarkoin, oliko kukaan
loukannut viljasadon jumalaa itengenaa kaatamalla puun ilman, että
on pyytänyt häntä ensin siirtymään toiseen puuhun, ja onko häntä
kestitty gamoda-juomalla pirskoittamalla sitä viljelyksille. Hän
tahtoi myöskin tietää, onko kukaan nähnyt viimeaikoina oriogoruhoa,
sitä ”raa’an lihan syöjää, joka raatelee ihmisiä ja jolla on niin
isot ulkokorvat, että se makaa niiden päällä.” Päänoita ei sanonut
nähneensä, väitti kaikkien jumalien olevan suosiollisia.

Neuvottelukokous kesti auringon laskuun saakka. Sen loputtua tuli
Sumba Benin häkin luo ja nauroi vangille viittaillen ryppyisellä
kädellään juhlakenttää, minkä keskellä oli suuri puuröykkiö. Siihen
tulivat ne kaksi akkaakin, jotka olivat tuoneet haarukat,ja heidän
katseistaan ja eleistään päättäen arvostelivat he tulevan ”paistin”
lihavuutta. Toinen ei tuntunut olevan Beniin laisinkaan tyytyväinen.
Benin oli vaikea hillitä itseään. Hän olisi niin mielellään tahtonut
ampua kiusaajansa, mutta malttoi vielä mielensä.

Sinä yönä nuoret miehet viettivät pikkujuhlaa alkajaisiksi.
Juhlakentän laidassa, pienen puron luona he maalasivat ruumiinsa
punamullalla ja savella, valmistivat itselleen naamareita ja
koristivat päähineensä paratiisilinnun sulilla. Pimeän tultua
sytytettiin pikkuisia nuotioita — ei vielä sitä isoa roviota — ja
nuorukaiset tanssivat ja melusivat melkein koko yön. Naiset eivät
ottaneet tähän öiseen juhlaan ensinkään osaa. Heidän asuntonsa oli
syrjemmällä, ja sieltä kuului alituinen puheen pajatus.

Ben oli nukkunut yönsä häkin reunalla, johon eräs ystävällinen
papualainen oli kantanut kasan kuivattuja heiniä. Mutta nyt häntä ei
nukuttanut, vaikka hän oli nukkuvinaan. Korvat höröllä hän kuunteli
jokaista ääntä ja jokaista liikettä kylässä ja sen ympäristöllä.

Umbon joukot eivät olleet enää kaukana. Ne olivat rasittavan
marssin jälkeen leiriytyneet muutamaan avoimeen paikkaan, kuivuneen
lammikon pohjalle aarniometsän keskelle, ja Umbo oli lähettänyt
kaksi tiedustelijaa ottamaan selvää siitä, tietääkö Sumba heidän
hyökkäysaikomuksestaan. Sanansaattajat palasivat puoliyön tienoilla
tuoden sen tiedon, että Sumban väki juhlii ja valmistelee juhlia.
He olivat käyneet aivan päällikön paalumajan alla tapaamatta yhtään
vahtia.

— Me voisimme yllättää Sumban väen hyökäten pimeällä, sanoi Umbo.

— Menkäämme häntä tervehtimään vasta aamun sarastaessa; se on
rehellisempää, esitti Taavi; ja samaa mieltä oli miehistökin, joka
oli marssista peräti väsynyt ja paisteli villisian lihaa pienten
nuotioiden ääressä.

Aamun sarastaessa Umbo näki edessään Sumban kylän. Se oli pienen
joen rannalla, niemekkeellä. Talot olivat rakennetut joen rannalle
paalujen päälle, ja ne näyttivät verraten suurilta. Nostotikapuut
olivat vielä ylhäällä, sen näki hän kiikarilla, eikä vielä näkynyt
koko kylässä ihmisiä liikkeellä. Nuoret miehetkin lienevät olleet
yöllisen tanssin jälkeen kovin väsyksissä. Umbo tarkasteli seutua
pieneltä kukkulalta, joka nähtävästi oli villien tähystyspaikka,
koska puut oli raivattu maata myöten. Hän kutsui luokseen Taavin ja
näytteli hänelle Benin lähettämästä kartasta, missä olivat miesten ja
missä naisten asunnot ja missä on itse Sumban ”palatsi.” He näkivät
kiikarilla selvästi juhlakentän ja sen keskellä rovion.

Lyhyen neuvottelun jälkeen Umbo teki sotasuunnitelman, ja he
alkoivat saartaa kylää. Mutta kun Iiskan komennuskunta aikoi mennä
villien kanooteilla joen toiselle puolelle, nosti vartiosotilas joen
rannalla kovan metelin. Hän kalisteli puusta tehtyä ilmoitusrumpua
niin voimakkaasti ja taidokkaasti, että se ihmetytti Taavia.
Pian vastattiin hälytykseen kylän toiselta rannalta, ja hetken
kuluttua pärisivät hälytysrummut kaikkialla ja sotilaita täysissä
varustuksissaan laskeutui tikapuita miesten huoneista, mutta toiset
jäivät taloihin. Taavia aluksi huvitti villien neuvottomuus.
Päättömiksi säikähtyneinä he kyselivät toisiltaan hälytyksen syytä,
ja pian kiehui kylässä elämää niinkuin muurahaiskeossa, johon on
oksa heitetty. Kun pahin hämmästys oli ohi, he hyökkäsivät maahan
kaivetuille etuvarustuksilleen. Sillä aikaa Umban miehet kerkisivät
levitä laajaksi kaareksi kylän ympärille ja alkoivat ammunnan
pääasiallisesti Sumban taloa kohti askel askeleelta työntäen edellään
niitä villejä, jotka olivat edenneet etuvarustusten sivuitse.
Villitkin alkoivat kivääritulen, mutta luodit raapivat vain puiden
latvoja. Silloin alkoi paukkua keskikylälläkin. Kanakit olivat
lupauksensa mukaan alkaneet hyökätä soturien selkään Benin johdolla.
Kahden tulen väliin jouduttuaan villien täytyi peräytyä miesten
rakennuksille, jossa he aikoivat pistää kuoliaaksi jokaisen, joka
uskaltaa niitä lähestyä. Tuntien eurooppalaisten aseet olivat Sumban
miehet tehneet huoneidensa alaosaan savesta suojuksia, joita eivät
luodit lävistäneet. Umbon joukkojen hyökkäys keskeytyi hetkeksi, kun
Ben kanakkeineen yhtyi niihin. Kyynelsilmin tervehti paljon kärsinyt
Ben vapauttajiaan.

Taavi ja Iso-Iiska jatkoivat keskeyttämättä hyökkäystään rannan
puolelta. He olivat jo aivan talojen edustalla, kun Umbo ja Ben
selvisivät kohtauksesta. Tuiskuna tuli nuolia rakennuksista
hyökkääjiä vastaan, mutta he eivät mitään välittäneet. Iiska oli jo
tunkeutunut Sumban huoneen alle, tarttui käsin kannatuspylvääseen
ja ravisti sitä niin voimakkaasti, että koko rakennus huojui. Hänen
selkäänsä satoi yhtenään keihäitä ja nuolia. Mutta kun ne kärki
tylsänä kilpistyivät siitä syrjään kuin kalliosta, päättelivät
villit, että se on itse pahahenki, ”oriogoruho”, ja jättivät Iiskan
rauhaan, mutta vastustivat sitä tulisemmin toisia. Iiska sai
irroitetuksi yhden tukipylvään, jolla hän sitten jyskytti rakennuksen
lattiaa ja seiniä tanssittaen sisällä olevia sotureita ja itse
Sumbaakin, joka kauhistui tätä voiman näytöstä. Päänoita koetti
taioillaan ja rukouksillaan lepyttää vimmastunutta ”oriogoruhoa”,
mutta se ei auttanut. Iiska peuhtoi kuin Simson ennen temppelin
pylväissä ja paalu toisensa jälkeen poistui rakennuksen alta.
Viimein pudota rysähti rakennuksen toinen pää maahan ja Iiska pääsi
sisälle. Hän aikoi ensin lyödä kangella alastonta miesjoukkoa, joka
aseettomana kyyrötti nurkassa henkien vihaa peläten. ”Oriogoruho,
oriogoruho”, kuuli Iiska heidän mumisevan. Sumbakin heitti aseensa
lattialle ja lankesi maahan kasvoilleen. Iiska tunsi hänet
kuvauksista, joita hän oli papualaisilta kuullut. Hän tarttui
oikealla kädellään villin niskaan ja nosti suoraan ilmaan. ”Uiiii!”
kirkaisivat villit kauhusta, kun luulivat, että Iiska ilman muuta
syö heidän päällikkönsä. Mutta Iiska kantoi hänet vain ovelle, josta
heitti hänet kuin variksen pojan pesästään Benin ja Umbon eteen,
jotka olivat tulleet loppumatkan melkein vastustusta kohtaamatta
Taavin taistellessa navakasti Sumban pojan joukkoja vastaan joen
puolella.

— Nyt ovat osat vaihtuneet! huudahti Ben. — Enkö minä sinulle
sanonut, että valkoisen miehen henkikin kostaa sinulle katalan työsi,
kun salaa hyökkäsit päällemme. Nyt saat itse istua häkissä.

Tämän sanottuaan hän vei Sumban häkkiin ja käski kahden kivääreillä
varustetun miehen vartioida häntä. Umbo antoi hänen rumpalinsa
kuuluttaa, että sota on loppunut ja että kaikkien on kokoonnuttava
päällikön asunnon eteen. Sillä välin olivat Sumban pojan joukot
antautuneet Taaville ja poika sai seurata isäänsä häkkiin.

Hyvin kirjava oli se sotilasjoukko, joka pienissä ryhmissä
ja häpeissään kerääntyi Sumban asunnon eteen. Se oli pientä
kähärätukkaista väkeä, jonka puvusta ei ollut paljon tietoa; eivät
olleet kerinneet koristelemaankaan itseään.

Umba piti heille seuraavan puheen:

”Te mustat miehet, te olette nostaneet aseenne valkoista miestä
vastaan, te olette salaa hyökänneet hänen taloonsa kuin dingo
eemuparveen, te olette tappaneet hänen palvelijoitaan ja ryöstäneet
hänen omaisuuttaan. Se ei ole ollut henkien mieleen, itse
’oriogoruho’ on taistellut riveissämme ja me olemme voittaneet. Niin
käy aina, kun nostatte kätenne valkoista miestä vastaan. Mutta se
ei ollut teidän syynne, se oli tuon päällikkönne Sumban käskystä.
Me valkoiset miehet teemme sovinnon teidän kanssanne sillä ehdolla,
ettette milloinkaan enää nosta asetta meitä vastaan.”

Muuan papualainen tulkitsi tämän villeille. — ”Me suostumme
sovintoon, me vannomme, että elämme vastedes rauhassa”, vastasivat
villien vanhimmat.

Tämän onnellisesti päättyneen sotaretken loppuselvittelyssä
tuomittiin Sumba kuolemaan ja hänen poikansa Timori asetettiin
päälliköksi hänen sijaansa. Ystävyyden merkiksi esitti Timori, että
Taavi ottaisi aviopuolisokseen hänen sisarensa Sumbavan, mutta Taavi
ei siihen suostunut. Sen sijaan hän pyysi oikeuden milloin tahansa
tulla katsomaan villien näyttelemistä ja juhlia, joista Taavi oli
hyvin huvitettu.

TAAVI TOSSAVAINEN ISÄNNÖITSIJÄNÄ JA NÄYTTELIJÄNÄ.

Tämän jälkeen oli rauha de la Poolin istutusmailla, ja muutamien kuukausien perästä
oli taas kaikki kunnossa. Työtä tehtiin aamusta
iltaan, ja työvoimaa, josta istutusmailla on toisinaan kova puute,
oli runsaasti, sillä ne vanhat työmiehet, ne kanakit, jotka välillä
olivat olleet Sumban leirillä, eivät menneetkään kotisaarilleen,
vaan tahtoivat palvella koko sen ajan, miksi he olivat pestautuneet.
Kopraa kerääntyi sen tähden paljon varastoihin, ja entistä useammin
sai laiva käydä sitä hakemassa.

Taavi oli hyvä istutusmaan johtaja. Hän oli itse täsmällinen kuin
kello. Antoi väelleen selvät määräykset ja vaati, että niitä
noudatettiin. Uppiniskaisia hän rankaisi, mutta ei koskaan liian
ankarasti. Villien keskellä eläessään hän oli oppinut tuntemaan kurin
välttämättömyyden. Mutta aniharvoin hänen tarvitsi sitä käyttää,
siksi sekä kulit että kanakit pitivät hänestä eivätkä sallineet
puhuttavankaan, että hän lähtisi takaisin Eurooppaan.

Kolme vuotta oli Taavi Tossavainen Uudessa. Sinä
aikana hän oppi ei ainoastaan istutusmaata hoitamaan, vaan myös
puhtaasti puhumaan ja kirjoittamaan englannin kieltä, oppi
tuntemaan alkuasukkaiden tavat ja uskonnolliset käsitykset, oppi
myös heidän taidettaan, joka oli vielä lapsellisempaa kuin hänen
omansa kouluaikana. Kääpiöiden päälliköstä Timorista hän sai hyvän
ystävän. Usein söi hän paistettua villisian, puukengurun tai eemun
lihaa Timorin tilavassa talossa, usein hän myöskin Timoria kotonaan
kestitsi ja lahjoitti hänelle milloin vaatetta, milloin veitsen,
kirveen tai sahan, mutta ei milloinkaan ampuma-asetta.

Kun kolme vuotta oli kulunut, palasi Taavi Lontooseen ja hänen
tilalleen jäi Iso-Iiska, jolla oli apuna kirjanpitäjä. Lupauksensa
mukaan de la Pool toimitti hänet teatterikouluun, jota hän sitten
kävi kaksi vuotta edistyen taiteessaan niin hyvin, että jo
ensimmäisenä keväänä sai kuninkaan palkinnon, komean kultamitalin.
Hän sai koko ajan täysihoidon de la Poolin upeassa kodissa ja sillä
aikaa, kun isäntä kävi alusmaissa, hoiti hän liikkeen asioita.

Vaikka Taavi kirjeenvaihdon välityksellä oli koko ajan ollut
kosketuksissa kotimaansa kanssa, ei se vähentänyt hänen
koti-ikäväänsä, pikemmin lisäsi. Hän oli saanut kirjeitä kotoa,
koulutovereilta, varsinkin Mikko Jorolta, joka oli päässyt
postinkantajaksi Karikylään, sekä Irja Markkalalta, jolle hän oli
lähettänyt tukun paratiisilinnun höyheniä ja muutamia hyvin kalliita
australialaisen lyyralinnun sulkia. Melkein joka kirjeessä oli häntä
pyydetty tulemaan takaisin kotimaahan. — Ja Taavi tuli.

                                                  ⸻

Muutamana sumeana lokakuun päivänä kuusi vuotta sen jälkeen,
kun Taavi ja Mikko karkasivat Karikylästä, oli tämän kaupungin
henkisessä elämässä merkkitapaus: ulkomailla opiskellut ja siellä
mainetta saavuttanut näyttelijä Taavi Tossavainen oli kaupungissa
näytelmäseurueineen. Pääsyliput menivät kuin kuumille kiville; ne
loppuivat kesken. Lehtori Markkala tyttärineen oli saanut vapaalipun.
Katsomo oli ääriään myöten täynnä jo puoli tuntia ennen näytelmän
alkua, sillä ihmiset olivat uteliaita näkemään kotikylän poikaa,
jolla oli takanaan jo monimutkaiset elämänvaiheet ja joka nyt
rikkaana miehenä ja etevänä taiteilijana oli tullut kotikaupunkiinsa.

Näytelmäseurue esitti Daniel Hjortin, Taavi nimiosassa. Esiripun
auettua vallitsi katsomossa tavallista syvempi hiljaisuus. Ja koko
kappaleen ajan seurasi yleisö henkeään pidättäen poloisen Daniel Hjortin
vaiheita. Parhaimmatkin taiteentuntijat, kuten lukion suomen
kielen opettaja ja tohtori olivat sitä mieltä, että se ei ollut vain
näyttelemistä, se oli kuin tosielämää, syvästi tunnettua ja mainiosti
esitettyä. Jo ensi näytöksen jälkeen ei tahtonut suosionosoituksille
tulla loppua. Taaville ojennettiin suuria kukkalaitteita. Viimeisen
näytöksen jälkeen meni lehtori Markkala häntä kädestä kiittämään
lausuen:

— Sinusta Taavi on tullut taiteilija ja mies.

Sen jälkeen toi Irja hänelle kimpun punaisia ruusuja ja se katse,
jonka taiteilija häneen loi kukkia ottaessaan, puhui paljon.