JÄLLIVAARASSA.

Jos olisi kysynyt keltä hyvänsä sen ajan koulupojalta, missä
on Jällivaara, niin harvapa olisi tiennyt sanoa, missä tämä
Ruotsin tärkein rautakaivos sijaitsee. Taavi ja Mikko eivät
siitä tienneet kotoa lähtiessään, mutta Pohjois-Suomessa siitä
oli paljon puhuttu työväen keskuudessa. Kun he matkustellessaan
kysyivät matkatovereiltaan: ”minne matka”, niin he useimmissa
tapauksissa saivat vastauksen: ”Jällivaaraan, siellä ovat nyt
parhaat ansionmahdollisuudet.” Viimein oli alkanut heitä itseäänkin
sinne haluttaa, ja kun heiltä oltiin sulkea kokonaan pakotie Suomen
puolella, päättivät he matkustaa sinne kaivostöihin merille pääsyä
odottamaan.

Kirkkaan säteilevänä toukokuun aamuna, noin viikkoa myöhemmin,
pysähtyi tavanmukainen aamujuna Malmivaaran asemalle. Vaunuista
purkautui asemasillalle paljon matkustajia, enimmäkseen
työnhakijoita. Heitä oli sekä Suomesta että Ruotsista, joukossa
joku tanskalainenkin, ja siinä kuului erilaisten kielten sorinaa
kuin Baabelin tornin rakennuksilla. Taavi ja Mikko tulivat ulos
viimeisestä vaunusta huomattavasti väsyneen näköisinä. Heidän
matkansa Haaparannalta oli ollut vaikea. Saadakseen matkarahoja
oli heidän täytynyt Haaparannalla myydä Mikon päällystakki ja
pitää Taavin takkia vuoron perään, silloin kuin halusivat käydä
kannella merimaisemaa katselemassa. Luulajan kaupungissa luulivat he
saavansa sen verran ansioita, että saisivat pilettirahat edelleen,
mutta siinäkin he erehtyivät. Työläisiä oli liikaakin tarjolla
malmien lastaustöihin ja sitäpaitsi insinööri, jolta he kävivät
työtä kysymässä, moitti heitä liian heikkovoimaisiksi ja nuoriksi
siihen työhön. ”Menkää Jällivaaraan, siellä kyllä löytyy teillekin
sopivaa tointa”, oli hän lopuksi sanonut. Ja pojat tottelivat.
Matkarahojen pantiksi jäi tosin Luulajan panttilainakonttoriin Taavin
päällystakki, josta hän vasta arvan vedon ja pitkän neuvottelun
jälkeen oli luopunut, mutta he aikoivat ensi tilassa käydä tavaransa
lunastamassa, ja niin oli heille auennut mahdollisuus päästä
toivottuun paikkaan.

— Tämmöiseksi olen kuvitellut amerikkalaisen vuorikaivoskaupungin,
sanoi Mikko, kun he taas Taavin kanssa etsivät asuntoa. —
Tuollaiset yksi tai kaksi huonetta käsittävät, enimmäkseen laudoista
rakennetut puutönöt, joita on sikin sokin mutkittelevien teiden
varsilla ja joiden seurassa näkee vain harvoja suurempia hirsi- tai
tiilirakennuksia, ovat nuorille kaivoskaupungeille ominaisia.

— Amerikkalainen täällä näkyy olevan vauhtikin kaikessa työssä.
Katsohan, kuinka malmilla lastattu juna lähti taas porhaltamaan
Luulajaa kohti purkaakseen lastinsa sen suuren malmivuoren kylkeen,
joka sinne meren rantaan oli talven aikana kasaantunut. Katsohan,
kuinka noita pikajunia tulee aukoista vuoren sivusta aivankuin
myyriä koloistaan, selitti Mikko, aivankuin olisi ollut vanha
malmivaaralainen, sillä hän oli tullessa kysellyt näitä kaivosasioita
ennen käyneiltä.

He seisahtuivat katsomaan lähempää noita sähköllä käypiä
pikkuvaunuja, jotka tulla hyristivät vuoren sisästä, kuinka kaukaa
lienevät tulleetkaan. Ne veivät kuormansa korkealle sillalle,
missä mies pienellä kädenkäänteellä keikautti ne kumoon, ja
silloin malmilohkareet romisten putosivat suureen rautatievaunuun.
Sähkövaunuja tuli ja meni yhtenään, ja usein vaihtuivat täydet
rautatievaunutkin tyhjiin. Erään kukkulan laella he jäivät
ihmettelemään maan alle johtavaa suurta aukkoa. Sinne laskettiin
miehiä laskukorissa. Alinomaa kuului maan alta jyminää ja pauketta
kuin maanjäristyksissä: porakoneet surisivat, vesi- ja ilmapumput
puhkuttivat, vaunut jyrisivät, lekat iskivät porien päihin tahdissa,
ja silloin tällöin jyrähtelivät vuoriin poratut räjähdysainepanokset
milloin yksitellen, milloin yht’aikaa vavahdutellen maan kamaraa. Se
oli huumaavaa työn musiikkia, jota hetkisen kuuntelee mielellään,
mutta joka kauemmin kuultuna alkaa heikkohermoisia pyörryttää.

— Tämä on suurenmoista!, ihaili Taavi.

— Täälläkin on käynnissä kuin kellon koneisto, jossa jokaisella
osalla on oma tehtävänsä. Me jäämme sen rattaiksi joksikin aikaa,
että saisimme rahaa, lisäsi Mikko.

Ihmeekseen pojat kuulivat kaupungissa paljon puhuttavan suomea,
vaikkakin ruotsalaisia lienee ollut enemmän. Sinne oli tullut
suomalaisia sekä Ruotsin että Norjan pohjoisosista, mutta enimmän
ehkä Suomesta. He olivat löytäneet Amerikkansa sieltä. Ruotsalaisia
oli Skoonesta saakka. Pienet, hintelät ja hoikkasääriset
tunturilappalaiset herättivät kuitenkin enimmän huomiota. Kun he
olivat Taavia ja Mikkoa paljon pienemmät, arvelivat pojat, että hekin
kokonsa ja voimiensa puolesta kelpaavat kaivostyöhön. Erinäiset
merkit viittasivat siihen, että rauha ja rakkaus eivät aina olleet
vallinneet kaivostyöläisten keskuudessa. Joukossa näkyi miehiä,
joiden kasvoissa ja kauloissa oli irvisteleviä arpia merkkinä siitä,
että puukko oli usein vapaasti tatuoinut heidän julkisivuaan;
muutamalta oli veistetty nenä, toiselta korva, ikäänkuin ne olisivat
olleet tarpeettomia ulkonemia ihmisen päässä, mutta hirveimmältä
näytti kuitenkin se mies, jolta oli vedetty koko ylähuuli pois, niin
että hampaat näkyivät.

Taavia puistatti tämä näky, ja hän käsitti kohta, että Jällivaara
ei ollut se paikka, jossa taidetta opitaan, vaikkakin siellä näytti
olevan oivallinen tilaisuus tutustua n.s. pohjakerrosten tyyppeihin.

Kun Taavi ja Mikko seisoivat muutamassa tienristeyksessä asunnon
hakumatkalla ollessaan, tuli työnantaja heidän luokseen.

— Peive Soome poika. Te tulla työtä etsimään. Mine anta töötä.
Malmityö vaikke, hyvin vaikke. Mine anta helppo työ. Olke hyve ja
koettele kuin malmi raskas.

Samalla hän antoi Taaville kahden nyrkin kokoisen rautamalmipalasen.
Taavi punnitsi sitä kädessään, sen jälkeen Mikko. Se painoi monta
kertaa enemmän kuin samankokoinen kivi.

— Eikö ole raskas. Hiki valu, kun peiven niitä nostelet gruuvas.
Mine anta helppo työ.

Mies oli lihava, suurivatsainen kuin oluttynnyri.

— Mikä se helppo työ sitten on?, kysyi Taavi.

Mies pyysi poikia vähän syrjemmälle, etteivät toiset kuulisi, ja
puhui melkein kuiskaten.

— Mine ole ollu Gellivares kahreksan vuotta enkä tehny yksikä
työpeive. Mine myyny vai viina ja olutta. Mine anta teille hyve
palkka olue kantamisest. Te kanta olutta miehill’, mine anta teill’
raha. Se ole Rootsi laissa kielletty, mutta te ette sano kenen se
olvi on, jota te päärärill’ miehille kanda.

— Minä en ole milloinkaan suosinut väkijuomia, en suosi nytkään,
enkä rupea lainrikkojaksi.

— En minäkään, lisäsi Mikko.

Mies lähti pois vihaisen näköisenä ja meni etsimään apulaisiaan
toisista tulokkaista.

Puolen päivän tienoissa menivät pojat toisten vastatulleiden kanssa
kaivosyhtiön konttoriin kysymään työpaikkaa. Mielellään sieltä
annettiin työpaikka kaikille täysikäisille ja vahvarakenteisille
miehille, sillä kaivoksia juuri laajennettiin ja samalla tehtiin
uutta rautatietä. Taavi ja Mikko menivät insinöörin puheille
viimeisinä.

— Mekin pyytäisimme päästä kaivostöihin, sanoi Taavi.

Insinööri Granberg, kotoisin Vermlannin suomalaisseuduilta ja
täysin suomen kieltä taitava, mitteli katseillaan heitä kantapäästä
kiireeseen arvostellen heidän mahdollisuuksiaan ja kysyi:

— Oletteko ennen tehneet ruumiillista työtä?

— Minä olen joskus haravoinut heiniä, selitti Taavi.

— Minä olen auttanut äitiäni puutarhassa, sanoi Mikko.

— Entä talvella?

Poikain täytyi tunnustaa, että he ovat olleet talvet koulussa ja että
he ovat karanneita, nälkäisiä koulupoikia.

— Se on pahempi se. Mutta minulla ei ole teille sopivaa työtä. Ette
jaksa lastata malmia, ette työntää raskaita kärryjä, ette osaa pitää
poraa ettekä käyttää porakonetta.

Insinööri Granberg käveli hetkisen edestakaisin konttorin lattialla
sivellen leukapartaansa. Hän oli ottanut poikain asian vakavasti
harkitakseen.

— Olette tulleet väärään paikkaan, jos tahdotte tulla
taiteilijoiksi. Jällivaara ei ole mikään Pariisi, se on pikemmin
palanen Siperiaa.

Viimeiset sanat sanoi hän melkein huoaten, sillä hän oli vuosi sitten
saanut muuttaa Fahlunin vaskikaivoksilta tänne napapiirin taakse,
ja sinne oli täytynyt jättää perhe lasten koulunkäynnin tähden,
ja väkisin tunki hänen mieleensä tälle työhönpääsyasialle vallan
vieraita ajatuksia, jotka veivät hänet hetkiseksi Jällivaarasta
Fahluniin. — Mitenkähän siellä pojat onnistuvat kevätkokeissa, kun
en ole ollut ohjaamassa kotitehtäviä? Miten menee matematiikka?
Jos menee huonosti ja kyllästyvät koulunkäyntiin, niin voi käydä
kuin näille pojille; lähtevät hulluttelemaan, kun pelkäävät minulle
näyttää epäonnistumistaan.

— Minä annan teille työtä, tulkaa aamulla kello seitsemän suuren
sähköradan suulle, sanoi hän viimein.

Pojat tulivat hyvin iloisiksi tästä lupauksesta, kumarsivat
hyvästiksi ja lähtivät etsimään asuntoa.

— Mikähän insinöörin mielen muutti niin äkkiä: kielsi ensin
työpaikan ja sitten lupasi, kun vähän tarkemmin mietti asiaa, puheli
Taavi.

— En tiedä, mutta erittäin ystävällinen mies hän on.

Taavi ja Mikko saivat majoittua erään työmiesperheen saunaan,
kun muualla ei ollut tilaa, eikä heillä ollut varaa maksaa
matkustajakodin huonetta, ja ulkona oli vielä kylmä öisin. He
olivat tyytyväisiä siihenkin, kun oli jotakin kattoa pään päällä,
semminkin kun illalla puhkesi aikamoinen vesisade, jota kesti puoleen yöhön
. Mutta nukkua he eivät saaneet. Tuskin he olivat syöneet
niukan illallisensa, kuivaa leipää ja savustettua hevosenlihaa,
ja asettuneet levolle saunan lavoille, kun puhkesi rankkasade, ja
samalla kuului tieltä juopuneiden rähinää.

— Tulkaa pojat Fribergin saunaan, sen saamme kyllä auki, kuului joku
huutavan.

— Sinne mennään pojat, ja jos joku on ennen sinne mennyt, niin
niskasta ulos ja puukolla selkään.

— Tulevatkohan ne tänne, hätäili Mikko. Miesjoukko läheni saunaa.
Joku kuului lyövän nyrkillään seinään huutaen:

— Ovi auki herroille!

Pojat olivat hiljaa kuin hiiret. He tiesivät ennestään, että
juopuneista selviää usein parhaiten, kun ei niille puhu mitään.

Päästyään ovelle alkoivat reuhaajat kiskoa ovea, ja kun se ei
auennut, jyskyttivät he sitä nyrkeillään.

— Avatkaa porsaat, tai lyömme oven sisään. Niinkö luulette
valtaavanne meidän vanhan yökortteerimme!

— Ei tämä ole teidän, me olemme tämän juuri vuokranneet tämän talon
emännältä, sanoi Taavi muuttaen ääntään matalammaksi.

Siitä miehet vimmastuivat vielä enemmän.

— Vai vuokranneet, kyllä me sillekin vielä näytämme, jos on
vuokrannut, mutta sitä me emme usko.

Miesten puheissa oli sen verran totta, että he olivat pitäneet sitä
saunaa juopottelupaikkanaan ja väliin olleet siellä yötäkin, eikä
salakapakoitsija Friberg ollut uskaltanut heitä ajaa pois peläten
ilmiantoja. Emäntä oli vuokrannut saunan siinä mielessä, että
mellastelijat siitä luopuisivat. Norrbottenin maaherra oli antanut
ankaria määräyksiä juoppojen pesäpaikkain hävittämiseksi, ja Friberg
pelkäsi, että reuhaava elämä hänen talonsa lähistöllä olisi omiaan
ilmaisemaan hänenkin rikollisen toimintansa.

Kun ovi ei auennut, vaikka he kuinka olisivat jyskyttäneet, alkoivat
he tarkastella, olisiko mitään muuta aukkoa, josta voisi päästä
sisälle. Lasiakkunaa ei ollut, mutta sen sijaan kaitainen luukulla
suljettava reikä. Miehet särkivät luukun nähdäkseen sisälle, mutta
he eivät sittenkään nähneet lauteiden nurkassa kyyröttäviä Taavia ja
Mikkoa, kun reiästä ei mahtunut pää sisälle.

— Kenellä on kaitaisin pää, se työntäköön sen tuosta reiästä
sisälle, että saamme selvän, minkälaisia otuksia siellä on sisällä.
Ei täällä sateessa kauan olla, reuhasi joukon vanhin mies.

Taavi ja Mikko miettivät pelastusta.

— Jos me lähtisimme muitta mutkitta karkuun, saisivat heittiöt
meidän yösijamme, ja me joutuisimme sateeseen yöksi. Jos taas miehet
pääsevät sisälle väkivaltaisin keinoin, pehmittävät he meidät kanan
kaaliksi, kun kiusaamme heitä sateessa. Ampuma-asettakaan emme voi
käyttää, sillä siinä tapauksessa he ampuisivat meidät seulaksi oven
läpi, kuiskaili Taavi.

— Pukeudu paholaiseksi ja näyttäydy ovella, neuvoi Mikko.

— Koetellaan. Nuo miehet ovat tuolla ulkona maininneet ainakin sata
kertaa paholaisen nimeä. Saapa nähdä, mitä tuumivat, kun se tulee
eteen. Sitten hän nopeasti avasi saunan lauteilla vaatekäärönsä
pukeutuen tuossa tuokiossa Mefistofeleen kammottavaan asuun.

Sillä välin olivat saunan piirittäjätkin tehneet itse mielestään
oivan keksinnön. He olivat löytäneet saunan takaa pitkän ja tukevan
kangen, jonka pään pistivät nurkan rakoon,ja sillä vivulla alkoivat
vääntää saunan yläosaa pois paikoiltaan ylöspäin, että ikkuna-aukko
tulisi niin suureksi, että joku voisi siitä kömpiä sisälle avaamaan
salvan.

Seinähirret paukahtelivat, nurkat rusahtelivat, saunan yläosa
tärähteli kuin maanjäristyksessä, ja miehet huudahtelivat
vääntäessään kankea, niin että silmät pullistuivat kuopistaan: ”He
heii... he heii, vielä, vielä... jo liikkuu... jo mahtuu mies raosta.
Matikka, luikertele sisään ja avaa salpa, niin näytämme niille saunan
anastajille”, komensi vanhin mies.

Pojat näkivät miehen työntävän päätään reiästä, mutta samassa
seisoi myös Mefistofeles täysissä varusteissaan hänen edessään
miekka uhkaavana ylhäällä, ikäänkuin aikoisi heti listiä Matikalta
pään pois. Mies säikähti kamalasti nähdessään edessään punaisen
kummituksen ja alkoi vetää päätään takaisin, mutta se ei onnistunut.
Kanki oli luiskahtanut nurkan raosta ja hirret olivat pudota
loksahtaneet paikoilleen puristaen onnettoman Matikan kaulan ikkunan
reikään. ”Paholainen, paholainen, täällä on paholainen”, karjui hän
kuin mielipuoli. Nähtyään miehen sanomattoman kauhun vallassa, ei
Taavi malttanut olla täydentämättä kepposensa vaikutusta, vaan avasi
äkkiä oven ja kurkisti toisia miehiä nurkan takaa. Miehet huomasivat
hänet melkein samalla. Kanki putosi heidän käsistään ja miehet
juoksemaan. Taavi ei malttanut olla nauramatta sitä menoa, sitä
hurjaa pakokauhua, jonka vallassa miehet juoksivat kuraista tietä,
niin että rapa räiskyi, jättäen toverinsa sätkyttelemään sääriään
kamalaan kaulapuuhun. Niinkuin lampaat karhun edessä rynnistivät
miehet pakoon minkä käpälistä lähti. Joku vain silloin tällöin
vilkaisi taakseen,ja nähtyään miekalla ilmaa huitovan paholaisen
kintereillään paransi hän vauhtia, pyrkien toisten edelle. Muudan
vanha mies siinä rytäkässä kaatui tielle, mutta ihmeen nopeasti
hän taas oli jaloillaan. Näytti siltä, kuin koko joukko olisi
silmänräpäyksessä selvinnyt humalastaan. Paholaisen kammo oli
muuttunut kauhuksi. Viimein miehet katosivat töllikaupungin katujen
sokkeloihin, ja Taavi ja Mikko, jotka olivat heitä seurailleet,
palasivat saunaansa. Nähdessään Matikka raukan vielä kaulapuussa
sanoi paholainen uhkaavana:

— Nyt sinä olet pistänyt pääsi rotanloukkuun, josta et ensi
nykäyksellä pääse, et muuten, ellen tällä miekalla sivalla kaulaasi
poikki.

— Herra paholainen, päästä minut vielä tämän kerran kotiini. Minä
parannan itseni, minä en juo, en tappele, enkä häiritse lähimmäiseni
rauhaa. Kaikki ansioni annan tästä lähtien kotiin. Minä kadun,
että nytkin join perheeltäni kaikki ruokarahat, vaikeroi mies itku
kurkussa.

— Mitä sinä synneistäsi minulle latelet, niinkuin minä olisin
mikään rippi-isä. Sen parempi minulle, mitä pahempi olet ollut.
Sitä paremmin voin käristellä ruhoasi ikuisella tulella, vastasi
”paholainen” ilkkuen. — Sinun pahuutesi mitta on täysi. Olet hyvin
kypsynyt minun valtakuntaani, mutta jos vielä niin onnellisesti
kävisi, että päästäisin sinut pois vielä tämän kerran tästä
paholaisen pinteestä, niin sinun pitäisi luvata, ettei ryyppyäkään
väkijuomia mene kurkustasi alas. Paholaisenkin sydän heltyy, kun hän
näkee, että lapset itkevät leipää. Useimmilla minun palvelijoillani
tässä elämässä on kylläiset päivät. Vannotko, ettet juo enää
tippaakaan?

— Vannon.

— Saanko ottaa sinut elävältä mukaani, jos tapaan vielä juopuneena?

— Saat, sen lupaan.

Taavi viittasi Mikkoa ulos. Yhdessä he sitten asettivat kangen nurkan
rakoon ja väänsivät rakoa suuremmaksi. Matikka kimpuroi koko ajan
koettaen kiskoa päätään, mutta vasta monen yrityksen päästä jaksoivat
pojat vivuta hirsiä niin paljon, että mies sai päänsä irti. Verisin
korvin ja hyvästiä sanomatta lähti mies juoksemaan kadoten hänkin
tölliryhmien taakse. Nähtävästi hän meni kotiinsa.

— Tässä naamiossa piilee salaperäinen voima, sanoi Taavi, kun he
pääsivät taas saunaan häirittyä lepoa jatkamaan.

— Niin siinä on, mutta sinä jonkin verran erehdyit tässä
näytöksessä. Koska olet kuullut, että paholainen esiintyisi
raittiussaarnaajana?

— Ensi kerta kutakin. Jos mies pitää lupauksensa, olen tähän
esiintymiseeni hyvin tyytyväinen.

Saunan hiostavassa lämmössä — siinä oli illalla kylvetty —
nukkuivat pojat hyvin. Taskukellot, jotka rinnakkain naksuttelivat
naulassa, näyttivät jo kuutta kun he heräsivät ja valmistautuivat
päivän työhön.