TUNTURIEN YLI.

Lupauksensa mukaan vei Taavi Ison-Iiskan englantilaisen puheille.
Ihastellen katseli englantilainen tätä suomalaista jättiläistä ja
hänen valtavan suuria raajojaan. Hymyillen hän käski tulkkinsa kysyä:

— Onko sinulla voimaa samassa suhteessa kuin kokoa?

— En osaa itse arvostella, haluaisin näyttää niitä.

Kaikki huoneessa olijat katsoivat ympärilleen keksiäkseen jonkin
raskaan esineen, jota voimamies saisi nostaa, mutta sellaista ei
ollut keveästi kalustetussa hotellissa. Iiska katsoa muljautti
tulkkiin ja havaittuaan hänet pyyleväksi mieheksi kouraisi oikealla
kädellään häntä takkinsa rintamuksista, nosti suoralla kädellä ilmaan
ja piteli miestä siellä hetken aikaa.

— Mitä tämä on, kuinka te julkeatte minua näin kohdella, ähisi
tulkki.

— Anteeksi, minä näin, että olitte parhaiksi yhden käden miehiä,
sanoi Iiska laskiessaan tulkin maahan.

John de la Pool’ia huvitti kovin tämä voimannäyte, ja mielihyvin
pestasi hän Iiskan kahdeksi vuodeksi palvelukseensa hävitetyille
kokosistutuksilleen Uuteen Guineaan. Tässä pestaustilaisuudessa
näytteli hän valokuvia hävitetyistä kokosistutuksista, taloista ja
mustista työläisistään.

— Nämä ovat kesytettyjä alkuasukkaita, mutta toisinaan hyökkää
vuoristoista villiheimoja, oikeita ihmissyöjiä, jotka eivät säästä
ketään. Onkohan sinulla rohkeutta tapella niiden kanssa?

— Tappeleminen on pienestä pojasta saakka ollut mielityötäni.
Saapiko niitä villejä lyödä oikein olan takaa?

— Saa kyllä, jos päälle hyökkäävät.

John de la Pool oli kaikesta päättäen tyytyväinen saadessaan
palvelukseensa kaksi suomalaista, toisen rohkeudessa ja
auttavaisuudessa kunnostautuneen, joka oli pannut henkensä alttiiksi
häntä pelastaessaan, ja toisen, hirvittävän voimamiehen, jolta voi
ratkaisevalla hetkellä odottaa paljon. Sitä paitsi tarvitsi hän
kantajaa Norjan vuoristossa, jossa hän aikoi ennen kotimaahansa
matkustamista viipyä jonkin aikaa.

Uusi tuttavamme John de la Pool oli tyypillinen englantilainen,
tyyni, itseensäsulkeutunut, lujatahtoinen. ”Vastuksista huolimatta
eteenpäin” oli hänen tunnuslauseensa. Vaikka hän vähän ennen
Skandinavian matkalle lähtöään oli Australiasta saanut ikäviä tietoja
istutusmaittensa hävittämisestä, ei hän ollut matkaansa jättänyt, ja
vaikka hän Jällivaaran tunturilla oli tullut yllätetyksi, ei sekään
muuttanut hänen matkasuunnitelmiaan. Hän oli Englannista lähdettyään
päättänyt matkustaa Ruotsista tunturien yli Norjaan uutta rautatietä
myöten. Mutta Jällivaarassa hän sai tietää, että Narvikiin tekeillä
olevaa rataa päästään vain Torniojärvelle. Siitä huolimatta hän
päätti matkustaa sitä tietä Narvikiin ja sieltä Englantiin.

Vasta pestaamisen jälkeen englantilainen huomasi, että Iso-Iiska oli
miltei ryysyihin puettu. Hän ei siis sopinut ylhäisen englantilaisen
seurueeseen sellaisenaan. Ja Taavinkin tamineissa oli korjaamisen
varaa. Siksi hän antoi tulkille melkoisen rahasumman käskien sillä
ostamaan miehille paremmat vaatteet ja jalkineet, samanlaiset
kuin hänellä itsellään oli. Taavi saikin jalkoihinsa sopivat
alppikengät, mutta vaikka he kävivät kaikissa Jällivaaran ja
Malmivaaran vaatetusliikkeissä, ei niissä löytynyt Iiskalle sopivia
tamineita. Kaupoissa hymyiltiin, kun tulkki kysyi: ”Onko teillä pukua
tällaiselle miehelle?” Viimein käski englantilainen teettää Iiskalle
puvun parhaassa räätälinliikkeessä. Se vei tosin pari päivää aikaa,
mutta sen hän odotti kärsivällisesti.

Kolmantena päivänä Iiska tuli räätälinliikkeestä hienona kuin herra.
Samalla matkalla oli hän ajattanut myöskin partansa, joka oli antanut
hänen ulkomuodolleen villin leiman.

— No nyt Iso-Isk, sine hieno mees, sanoi englantilainen nähdessään
Iiskan. Hän osasi muutamia Suomen sanoja, kun oli ollut ennen
Vaalassa lohia onkimassa.

Iiska hymyili leveästi.

Mutta Taavi Tossavainen ei ollut näihin aikoihin loistavalla
tuulella. Mikon lähdön jälkeen oli hänestä alkanut tuntua vieraassa
maassa oleskeleminen ikävältä. Hän ei enää laisinkaan ihmetellyt,
että Mikko heikkotahtoisempana oli tehnyt sellaisen päätöksen. —
Minähän en ole enää vapaakaan, en voi mennä minne tahdon. Tieni
määrää tuo englantilainen. Hän tulee vaatimaan minulta ehdotonta
kuuliaisuutta. Ja miten käy minun alkuperäisen suunnitelmani? Minähän
lähdin elämää ja taidetta oppimaan. Opinko sitä siellä villien
maassa? Eikö olisi parempi palata kotiin, ja kun on hiukan varoja,
mennä Helsinkiin. — Nämä ajatukset häntä kiusasivat niin kauan, että
hän puhui niistä tulkille,ja sitä tietä ne menivät John de la Poolin
tietoon.

Hän kutsui Taavin luoksensa ja sanoi hänelle: — Vai niin
ajattelette, että ette oppisi näytelmätaidetta meidän matkoillamme.
Pyytäisin vain huomauttaa, että Shakespeare oli englantilainen
ja että hänen ajoistaan asti on Englannin näyttämötaide ollut
korkealla. Mutta teidän ei olekaan alettava opiskella taidetta
sen korkeimmalta tasolta, vaan alimmalta ylimmälle kohoten.
Yksinkertaisesta monimutkaiseen, karkeasta hienoon, se on yleisen
kehityksen kulku. Sitä tietä ovat sivistyskansat kohonneet m.m.
taiteessa, tieteessä ja tekniikassa. Vielä tänäkin päivänä elää
kansoja kaikilla kehitysasteilla taiteeseenkin nähden. Tutkimalla
heitä voimme siis aste asteelta seurata taiteessakin ihmiskunnan
kehitystä yksinkertaisesta hienompaan. Ja jokainen ihminen omassa
yksilökehityksessään kertaa nämä asteet. Ajatelkaamme pientä
poikaa, josta voi tulla kuuluisa taidemaalari: hänen ensimmäiset
piirustuksensa muistuttavat luolaihmisten kaiverruksia, niin
kömpelöitä ja lapsellisia ne ovat. Mutta vähitellen hän kehittyy.
Mitä tulisi, jos lapsi pantaisiin maalaamaan hienoa taulua? Siitä
tulisi jokseenkin samanlainen tulos, kuin jos villi metsäläinen
pantaisiin tekemään hienorakenteista konetta. Näytelmätaidettakin on
kaikilla kansoilla, sitä on esimerkiksi Uuden Guinean ja Salomonin saarten
papualaisilla, on Australian neekereillä, Uuden Seelannin
maureilla, joihin kaikkiin tulet matkoillamme tutustumaan. Minusta
näytti, että sinun taiteesi, johon Malmivaarassa tutustuin, on
vielä heidän asteellaan. Kun retkiltämme palattua opiskelet Lontoon näyttämöopistossa,
niin sinusta voi kehittyä taiteilija, jolla on
alastaan syvempi käsitys kuin monella muulla.

Näin puhui kehitysopin mestarien Darwinin ja Spencerin maasta
kotoisin oleva mies ja hienostunut taiteen tuntija John de la Pool.
Taavinkin mielestä hänen puheessaan oli paljon varteenotettavaa,
mutta häntä harmitti se, että hänen taidettaan verrattiin siinä
villien näyttelemiseen. Turhaanko olivat Karikylän tyttökoululaiset
esitysten jälkeen takoneet kämmenensä kuumiksi, turhaanko
pikku-kaupungin rouvat olivat mustalaisteltassa ”hyvä”-huutoja
huutaneet ja turhaanko Revontulen toimittaja oli arvosteluissaan
suitsuttanut! Ei, ei, siinä täytyi jo olla jotakin tehoavaa. Mutta
hän ei sittenkään tahtonut puolestaan vastata.

— Niin, en minä sillä, että tahtoisin tästä palata ja syödä sanani.
Minä tulen mukaan.

Mutta englantilainen tahtoi vielä häntä koetella ja juurruttaa pois
turhia luuloja.

— Ennenkuin lähdemme täältä matkaan, olisi teidänkin, herra
Tossavainen, käytävä parturissa ja leikkautettava juurta myöten tuo
papualaistukkanne, muuten teille voi käydä aarniometsien tiheikössä
kuten Absalomille muinoin, että tartutte hiuksistanne tammenoksiin.
Uudessa Guineassa on vain alkuasukkailla päässänsä tuollainen
hiuspensas, mutta eurooppalaisilla lyhyt tukka. Te siellä Suomessa
kai luulette, että taiteen ihmevoima piilee pitkässä tukassa, kuten
Simsonin voima ennen, mutta minä vakuutan, että se on erehdys.

Taavi lensi punaiseksi. Häntä harmitti ja hävetti. Hän jo melkein
vihasi tuota oikukasta englantilaista ja hänen päähänpistojaan. —
Leikata pois tukka, kasvojeni kaunis kehys, jota minä olen vaalinut
kuin silmäterääni, kuin puutarhuri jaloa kasvustoa! Sehän olisi
kauheata. Sitten saisin juosta kuin keritty koira häpeissäni hänen
perässään ja noudattaa hänen jokaista mielijohdettaan. Missä olisi
silloin vapaus, kaivattu vapaus, jota olen lähtenyt tavoittamaan.
Väistyykö se tällä tavalla kuin varjo minun edestäni, kuten arka
lintu, joka aina pyrähtää lentoon, kun sen on kiinni saamaisillaan.
Ei ”Marakaan” koskaan maininnut mitään tukasta, joka on neljänneltä
luokalta alkaen saanut kasvaa, ei tosin villissä vapaudessaan, vaan
huolellisen hoidon alaisena, ajatteli Taavi.

— Niin, leikkauta vain pois tuo tuulenpesä, sanoi Iso-Iiska. — Se
on varmasti liian kuuma siellä lämpimissä maissa.

Taavi olisi uudelleen kapinoinut tuota hänen mielestään julmaa ja
persoonallista vapautta loukkaavaa määräystä vastaan, jos hän olisi
ollut varma siitä, etteivät käytännölliset näkökohdat pakota tukan
leikkaamiseen. Lopuksi hän taipui. Ja kun hän tuli parturista pää
nulittuna, oli hänen ulkomuotonsa paljon muuttunut: käyrä, terävä
petolinnun nokka esiintyi paljon uhkaavampana, suuret ulkonevat
korvat hallitsivat pään sivustoja, hiukan matalan otsan kaariviiva
näkyi sivulta katsoen paljon selvemmin, mutta silmät olivat saaneet
kuin lisää loistetta. Se oli pidätetyn vihan kiiltoa, joka pääsi vain
silmien kautta säteilemään hänestä kuin sähkö äärimmilleen ladatusta
esineestä.

Muutama päivä juhannuksen jälkeen tapaamme Taavin ja
koko de la Pool’in seurueen valtakuntain välisellä rajatunturilla,
mutta Norjan puolella, kiipeämässä liukasta jäätikkörinnettä
korkeimmalle huipulle. Iso-Iiska eli Iso-Isk, jolla nimellä
englantilainen häntä nimittää, on edellä pysytellen paikoillaan
tai hiljaa nousten, piikkikengin ja käsihakkurein pidellen kiinni
iljanteesta. Hänen vyötäisilleen on sidottu pitkän ja vahvan nuoran
pää ja siihen ovat toiset silmustetut kuin porot kollooseen. Hänen
takanaan ponnistelee englantilainen, sitten tulkki ja viimeisenä
Taavi, jolla tämän raidon pääkimmäisenä on hiukan vapaampi
liikkumisala. Puuhkuttaen kuin raskasta kuormaa mäen päälle
vetävä hevonen painelee Iso-Isk huippua kohti, ja punoittavin
silmin, hampaat vähän irvissä kömpii perässä englantilainen, joka
vähän aikaisemmin oli pakottanut retkikunnan eteenpäin, vaikka
jäätikkörinne näytti liian jyrkältä. Hän näyttää nauttivan siitä,
että häntä sokeasti totellaan. Ja kaikki näyttää jo siltä, että
he saavuttavat huikaisevan valkoisen jäätikköhuipun. Mutta äkkiä
muuttuu tilanne uhkaavaksi. Syy oli Iso-Iiskan kipeän jalan, joka
ei kestänytkään sitä aikaa, että olisi muuttanut toisen jalan
vähän ylemmäksi, vaan horjahti sivulle ja samassa on Iso-Iiska
riippumassa mahallaan, pidellen vain hakkurilla kiinni sileästä
jäästä. Englantilainen horjahtaa samassa sivulle ja kaatuu, samoin
tulkki, ja heidänkin painonsa on kohta Iiskan käsien varassa. He
riippuvat nuorassa kuin hirtetyt neljänkymmenenviiden asteen jyrkällä
rinteellä, mutta Taavi, jolla on varalta pitemmälti nuoraa, katselee
jään halkeaman luota kauhistuen. Hän irroittaa nopeasti nuoran pään
vyötäisiltään, sillä hän huomaa, että jos Iiskan kynnet löysäävät,
niin silloin he vierivät kaikki alla ammottavaan syvänteeseen
ruhjoutuen kuoliaiksi.

— Hooi... älkää vetäkö, minä putoan, jylisee Iiskan mahtava ääni. —
Nuoran mutka on tarttunut jalkaani.

Englantilainen ja Marjola kuuluvat puhuvan hätäisesti, kömpien nuoran
varassa kontalleen, jotta piikkikengät taas tarttuvat iljanteeseen,ja
iskevät hakkurinsa jäähän.

— Minä putoan, huutaa taas Iiska.

Taavi näkee Iiskan luistavan jalat edellä alas, hakkurin piirtäessä
uraa jäähän aivan kuin laivan ankkuri toisinaan meren pohjaan. Hän
luistaa englantilaisen sivu huutaen kauhistuneena:

— Pitäkää lujasti kiinni, minun kynteni pettävät, kun en saa
jalkaani nuorasta pois!

Taavi näkee, että hetket ovat kalliita. Hän on varma siitä, että
Iiskan valtava ruho kohta vetää toisetkin kuoleman kitaan, sillä
syvällä rinteen alla odottaa jääröykkiö. Hän tuntee itse pysyvänsä
paikoillaan ja etsii silmillään pelastusta. Hän huomaa jään reunassa
särmikkään jääpatsaan, jonka ympäri hän kietaisee köyden vapaan pään
solmiten sen lujaan. Samalla hetkellä katkeaa Iiskan rautahaka, ja
hän joutuu koko painollaan vetämään englantilaista. Kohta kaikki
luistavat tai kierivät alas, mutta eivät kauaksi, sillä Taavin
solmiama nuoran pää pysyy paikoillaan; ja niin jäävät kaikki miehet
kiikkumaan nuoraan, vaikkakin toisin päin kuin äsken. Nyt on Taavi
ylimmäisenä ja Iiska alhaalla.

— Iskekää hakkurit jäähän kiinni, komentaa Taavi — muuten voi nuora
katketa, sillä se on kiinteällä kuin kanteleen kieli.

— Herra armahtakoon, minä ainakin putoan pää edellä kuiluun, huutaa
Iiska venyessään vatsallaan sääret ylöspäin.

— Pitäkää lujasti köydestä, herra Tossavainen, huutaa tulkki,
luullen Taavin omin voimin pitävän koko joukkoa.

Hitaasti ja monen vaiheen jälkeen pääsivät vuorenkiipijät
hengenvaarallisesta tilanteesta ensin raolle, jossa köyden pää oli
sidottuna, ja sitten huipulle. Väsyneinä retkahtivat kaikki lumelle
hetkeksi levähtämään. Taavi oli mielissään, kun de la Pool kehui
hänen neuvokkuuttaan, mutta Iiska puhkui kuin pakahtumaisillaan oleva
hevonen.

— Siinä sai tapella henkensä edestä näkymätöntä vihollista vastaan,
sanoi hän hengästyneenä.

— Me tappelimme painovoimaa vastaan, huomautti Taavi.

Oli jo puoliyön hetki lähestymässä, kun he saapuivat huipulle. Pian
unohtuivat miehiltä rasittavat ponnistelut ja harmit, ja heidän
mielensä sulautui kesäyön rauhaisaan tunnelmaan.

Norjan tunturiluonto, joka vuosittain vetää luokseen matkailijoita
kaikista maista, levisi heidän ympärillään jylhän suurena ja
viehättävänä. Ikuisen lumen huiput kimmelsivät huikaisevan valkeina
tai heikosti punertavina. Ne kohosivat kuin vaahtopäiset, paikoilleen
jähmettyneet, myrskyilevän meren aallot, joiden välillä tunturin
läheisyydessä näkyi tummempina syviä aallon pohjia ja niissä päilyi
kirkkaita järviä tai levisi ruskeita soita ja metsäisiä selänteitä.
Maisemat olivat täällä alppivyöhykkeellä suurpiirteisempiä kuin
Jällivaaran seuduilla.

John de la Poolilla oli taas oma päähänpistonsa toteutettavana.
Hän oli jo Jällivaaran tunturilla ollut sitä toteuttamassa juuri
silloin, kun ryövärit hänet yllättivät. Hän oli nimittäin päättänyt
polttolasilla ottaa tulen keskiyönauringosta ja kuljettaa sen
mukanaan asuntoonsa Uuteen Guineaan; ja se ei saisi milloinkaan
sammua hänen kotiliedestään, sitä hän aikoi varjella kuin Vestan
pyhää tulta. Oliko se jonkinmoinen taikakeino, jolla hän tahtoi
parantaa huonoa onneaan, tai kuuluisuuden tavoittelua, sitä
eivät hänen seuralaisensa silloin tienneet. De la Pool asetti
suuren polttolasinsa vasten aurinkoa ja sen taakse taulapalasen
polttopisteeseen. Kauan hän siinä istui ja odotti taulan syttymistä,
jonka jälkeen hän aikoi sillä sytyttää pienen lyhdyn ja viedä siinä
kalliin tulen kotiinsa. Mutta odotettua savusäiettä ei näkynyt, sillä
aurinko ei riittävästi säteillyt sydänyöllä. Viimein hän kyllästyi
ja asetti Marjolan koettamaan onneansa sillä aikaa, kun hän otti
valokuvia. Päästäkseen turhasta odotuksesta pisti tulkki sikaristaan
tulenkipinän salaa taulaan, josta samalla alkoi nousta savua.

— Tulta, tulta! sanoi hän innoissaan englannin kielellä.

— All right! huudahti englantilainen ottaen taskustaan lyhdyn ja
sytyttäen sen lampun palavalla taulalla.

Tulkki Marjola naureskeli takana ja viittauksillaan kielsi mitään
puhumasta. Se oli Taavista huonosti tehty, mutta hänestäkin tuntui de
la Poolin homma turhalta.

— Ah mikä aarre! mikä kultainen kipinä palaakaan nyt täällä
lyhdyssäni, kipinä, joka on itsestään auringosta kotoisin, keskiyön
auringosta. Minä vien sen talooni Uuteen ja selitän
villeille, että tämä tuli, joka liedessäni palaa, on itsestään
auringosta otettu keskiyöllä; sentähden se, joka tekee kodilleni
vahinkoa, on kuoleman oma.

Hän siis uskoi sillä tulikipinällä olevan ihmeellisen voiman. Ja
tyytyväisinä läksivät he toista, loivempaa tietä laskeutumaan
tunturilta ja suuntasivat matkansa rautatietä kohti. Englantilainen
ei uskonut lyhtyään kenellekään; hän kantoi sitä itse. Rautatieläiset
uudella ratarakennuksella nauroivat, kun hän kirkkaalla päivällä ja
vuoden valoisimpana aikana piti tulta lyhdyssä.

Taavia vaivasi paha omatunto. Hänen teki mieli sanoa esimiehelleen,
että puhalla pois tuo tuli lyhdystäsi, sillä se on kotoisin tulkin
sikarista, mutta hänellä ei ollut siihen rohkeutta. Hän pelkäsi
tulkin kostoa, sillä hän tiesi olevansa riippuvainen Marjolastakin,
kun ei voinut esimiehensä kanssa muuten keskustella. Sitäpaitsi
ilmoittaminen oli jo myöhäistä, kun he olivat jo kaukana tunturista.