ORJANTAPPURA TIEN OHESSA.

Perä-Pohjolan maantiet! Ah, kuinka monelle ne ovat olleet aluksi
kuin vapauden portteja, mutta oi, kuinka monelle ne ovat muuttuneet
kärsimyksen tieksi, via dolorosaksi! Niitä myöten kulkivat ennen
nälkäiset kisällit hakien hyvää mestaria, jota eivät mielestään
milloinkaan löytäneet, niitä pitkin maleksivat ne, jotka olivat
etelästä lähteneet pienempiä tai suurempia pahantekojaan pakoon,
etsien kiveliön suojaavia lymypaikkoja tai puikahtaen lopuksi
Tornionjoen toiselle puolelle, jonne eivät luulleet kruunun
rautakynsien ylettyvän; niitä seurailivat syksyllä tukinhakkuihin
ja keväällä laskuihin kulkevat konttiselkäiset jätkät, joille ei
kotipuolessa maistunut ”maajussin” työ. Mutta karkaavia koulupoikia
nähtiin harvemmin.

Varsinkin Oulun-Tornion maantie oli kaiken maailman kulkurien
valtaväylä. Mikä meni Pohjanlahden ympäri Ruotsiin, mikä poikkesi
Kemijokivartta ylös, mikä seuraili Tornion viljavia lietteitä. Se oli
myöskin kansainvälinen tie: suomalaisia, ruotsalaisia, venäläisiä,
mustalaisia kulki sitä pitkin yksinäisinä tai joukkueina. Eikä
ollut harvinaista nähdä, kuinka kumarainen, pieni, tummaihoinen
italialainen posetiivinsoittaja kulki sitä myöten kantaen soittimensa
päällä marakattia, valkoisia rottia ja opetettuja käpylintuja, jotka
jakoivat nuorisolle onnenlehtiä. Näiden lisäksi nähtiin tiellä
toisinaan saksalainen soittokunta viuluineen, torvineen, rumpuineen,
kelloineen ja kirkkaine, kummallisine kalistimineen, joita soitettiin
käsin ja jaloin, vieläpä päälläkin. Tämmöiset ”vapaan taiteen”
harjoittajat poikkesivat kaupungeissa pihoihin ja maaseuduilla
huvipaikkoihin taidettaan tarjoamaan. Ja heillä oli aina kuulijoita,
ja lantteja satoi yhtenään kädessä odottavaan lakkiin. Mutta Taavin
ja Mikon kaltaisia ”taiteilijoita” ei tunnettu, koska heillä on taide
ikäänkuin ummussaan uinuvana eikä vielä kaiken kansan nähtävänä
ja kuultavana. Heitä kansa sanoi tavallisiksi ”reissusälleiksi”;
monet arvostelivat heidät kaikkein surkuteltavimmiksi, koska he
eivät osanneet tehdä juuri mitään ruumiillista työtä ja olivat aina
matkalla ja suuressa puutteessa.

Nuo kulkurien laumat ovat monista tienvartelaisista kasvattaneet
tylyjä, vieraanvarattomia ja armottomia ihmisiä, sillä eivät
läheskään kaikki kunnialla kulkeneet: toisinaan tikapuita vasten
nostetut sukset lähtivät yöllä kuin itsestään hiihtämään, toisinaan
katosi kirves kuin maan kita olisi sen nielaissut, välistä löytyi
hakaan lasketusta lampaasta vain suolet ja sorkat ja — se ei
ollut kovinkaan harvinaista — hevonen katosi tallista ja löytyi
Tornionjoen rannalta melkein kuoliaaksi ajettuna. Niin, sellaista oli
seurakunta Tornion tiellä siihen aikaan, kun kuvattavamme kulkivat
tätä tietä toivomaansa ja olettamaansa vapautta kohti.

Me emme saa unhottaa, että pojat olivat matkalla m.m. tutustuakseen
erilaisiin ihmistyyppeihin, jotta he tulevina taiteilijoina voisivat
niitä elävästi esittää. Ensimmäisen mielenkiintoisen tyypin he
tapasivat Oulusta lähtiessään. He olivat kulkeneet Merikosken
siltaa myöten Oulujoen yli, joka juuri oli luonut jääpeitteensä,
kääntyneet sieltä valtatielle luoteeseen; silloin he näkivät edellään
taivaltavan kummallisen kulkijan, laihan, pitkän ja ramman miehen
ruipelon, jolla oli päässä vanha lammasnahkalakki, yllä kulunut
harmaa takki, mikä lienee kerran kuulunut jollekin herrasmiehelle,
harmonikka — laskoksille painuneet ja lahkeen suista repeilleet
housut. Hänen jalkateriään suojasivat rapaiset, korottomat ja
hajanaiset patiinit. Ryhmyiseen sauvaansa nojaten nilkutti hän tien
reunaa, jossa oli vähän kuivempaa, mutta sikäli kosteaa kuitenkin,
että vesi turahteli joka askeleella hänen kengissään. Kuultuaan takaa
tulijain lähestyvän hän kääntyi katsomaan.

— Päivää, nuoret miehet! Minnekäs se niin hiton hoppu on?

— Päivää, päivää. — Tuonne vain Ruotsin valtakuntaan, vastaa Taavi
melkein ylimalkaisesti aikoen sivuuttaa maantien maleksijan.

— Sinnehän se on minullakin. Kyllä minä Ruotsin valtakunnan tunnen
Haaparannasta Malmöhön. Mutta teillä taitaa olla matka Jällivaaraan.
Sinnehän ne nyt kaikki rientävät. Olen minäi siellä viisi vuotta
engelsmannille malmia louhinut. Niin, se oli siihen aikaan, kun
engelsmanni siellä omisti rautakaivokset. Rahaa tuli kuin roskaa. Ei
tahtonut jaksaa tilipaikalta kortteeriin kantaa, niin paljon tuli
kruunuja, ”tolppia” ja ”annansilmiä.” Äyrejä ei kukaan siihen aikaan
ollut tuntevinaankaan. Niin, silloin tyhjäkin maksoi tolpan.

Näin mies parpatti kinkuttaessaan poikain perään. Taavi olisi
jättänyt hänet, ellei Mikko olisi huomauttanut:

— Sehän on tyyppi!

Mies tulla köpitti entistä kiireemmin.

Nyt vasta Taavi huomasi, että olisi ollut hänen tulevalle taiteelleen
vahinko, jos olisi ilman muuta mennyt sivu. Miehellä oli musta
tukka, syvällä otsaluun kuopissa piilevät pienet, verestävät silmät,
kieroksi lyöty nenä, ryppyisiksi kuivettuneet kasvot ja ohuet,
yhteenpuristuneet huulet, joita varjostivat mustat viikset; niiden
kärjet olivat ainaisesta kiertelemisestä murtuneet ja kohosivat
suupielistä kuin ohuet piikit. —

— No, johan minä ajattelin, että minne se on nuorilla miehillä
noin kiire aivan alkukesästä. Kerkiää siellä Jällivaarassa vielä
malmilohkareita nostella. Raskasta työtä se on noin hennoille
miehille.

— Eihän tässä mitään hengenhätää, ehätti Taavi väliin.

— Eipä luulisi, eikä tässä kiireellä päästä mihinkään. Päinvastoin
olisi liika kiirehtiminen nyt teille vahingoksi. Ette taida
tietääkään, että juuri äsken meni Kemiin päin monta vankkurillista
Unkarin mustalaisia. Ne pojat uskaltavat riistää ihmisiltä liiat
rahat ja tavarat, eivätkä teidän kaltaiset kulkijat ole varmoja
hengestäänkään. Näin yhdessä olisi turvallisempi kulkea.

Mustalaisista puhui hän hiljaisella äänellä ja syrjiin vilkuillen,
ikäänkuin peläten mustalaisten jossakin tienvarren metsikössä
kuuntelevan. Hänellä oli omituinen tapa niellä sanojaan puhuessaan,
mikä lienee johtunut suuresta puukonarvesta leuan alla.

Miehen puhe mustalaisista näytti pojista totuuden mukaiselta,
sillä tien ravassa oli lyhyempiakselisten ja kapearattaisten
ajopelien jälkiä. Pojilla ei kuitenkaan ensinäkemän perustalla ollut
luottamusta tulevaan matkatoveriinsa, mutta he päättivät kuitenkin
jonkin matkaa kulkea hänen kanssaan toivoen saavansa hyödyllisiä
tietoja.

— Vai tunnette Ruotsin niin tarkoin.

— No johan toki! Eikä ainoastaan Ruotsin ja Suomen, vaan myös
Venäjän ja Norjan. Ruotsi on fiini maa ja fiini on kansakin. Te
taidatte luulla, että minä, Niklas Varjoranta, menen tällaisissa
ryysyissä Haaparannalle. Johan minulle siellä kaikki tuttavat
nauraisivat. Ei tule kysymykseenkään. Heti kun pääsemme Tornioon,
pukeudun minä kuin herra, ja hienona miehenä, sikaaria poltellen
kävelen Handolinin siltaa Haaparannalle. Siellä tuntee minut kaikki
poliisitkin ja tekevät kunniaa.

— Sen minä uskon, sanoi Taavi naurahtaen ja iskien silmää Mikolle.

— Kun näytätte olevan reiluja kavereita, niin voin teille
mainita, että minulla on täällä lompakossani vähän vanhanpäivän
varaa, lisäsi hän poveaan koputellen. — Olisi vaarallista kävellä
näitä metsätaipaleita yksin hienona miehenä. Mutta tämmöisellä
ryysysankarilla ei kukaan luule mitään olevan, ei mitään. Ei ole
koiraa karvoihin katsomista, he, he...

— Miksi ette aja hevosella? kysyi Mikko.

— Hm... tuo vanha reumatismi ronkassa ei anna istua kärryssä.
Terveellisempää on kävellä maantiematka. — Vai ette ole ennen
käyneet Ruotsissa, sanoi hän kääntääkseen puheen toiseen asiaan.

— Tunnemme sitä maata vain kirjojen avulla.

— He, he... kirjoistako vain? Niistä saa hyvin heikon käsityksen
jostakin valtakunnasta. Pitää itse nähdä, se on toista. Olen minäkin
kirjoja lukenut mies.

— Olette tainnut käydä kouluakin? kysyi Taavi.

— Neljä luokkaa Helsingin alkeiskoulua. Mutta minua koulun
seinät tuntuivat ahdistavan, ja kun minut kerran varsin pienen
poikamaisuuden tähden kolmeksi kuukaudeksi erotettiin koulusta ja kun
ei ollut oikein hyvää matematiikkapäätä, niin läksin maailmalle. —
Toisakseen olen katunutkin, että en jatkanut koulua. Eihän oppi olisi
ojaan kaatanut. Viimeiset lauseet hän sanoi melkein hartain mielin.

— Mikä kohtalon yhtäläisyys! kuiskasi Taavi Mikolle.

— Mekin olemme olleet oppikoulussa, mainitsi Mikko.

— Sitähän minä ajattelinkin. Onpa hauska saada oppinutta
matkaseuraa. Nykyisillä ja entisillä koulupojilla on paljon yhteistä
maailmankatsomuksessa. Saanko luvan esitellä. Nimeni on, kuten jo
kuulittekin, Niklas Varjoranta, liikemies.

Hiukan vastenmielisesti puristivat pojat miehen kylmänhikistä kättä
mainiten nimensä melkein kuiskaten.

— Mistä olette kotoisin? jos saan luvan kysyä, sanoi uusi
matkatoveri.

— Vai Karikylästä! huudahti hän saatuaan vastauksen. — Olen
teidänkin kotikylässänne usein käynyt liikeasioilla. Vieläkö siellä
elää se jättiläiskokoinen poliisi Nehemias Jaakkari? Sillä miehellä
oli ennen hyppyset kuin ruuvipihdit.

— Vielä. Oletteko ollut hänen kanssaan voimainmittelyssä?, sanoi
Mikko, jonka eno tuo mainittu poliisi oli.

— Tulipa kerran teidän kaupungissanne miesten kesken kiista siitä,
olisiko ketään, joka sylipainissa kellistäisi Jaakkarin. Minä sanoin
rohkeasti: ”On, se on tässä.” Kaikki läsnäolijat ensin nauroivat,
mutta kun löin sadan markan vedon, suostuivat järjestämään koetuksen.

Kaupungilla ja lähimaaseudullakin kuulutettiin sitten painetuin
julistuksin, että illalla kello viiden aikana — oli sunnuntaipäivä
— koettelee eräs Niklas Varjoranta-niminen voimamies taitoaan
painissa poliisi Jaakkarin kanssa Hevostorilla. Vapaa sisäänpääsy.
Kaupungin kunnia on kysymyksessä: Karikylä vaiko Helsinki? —
Minä näet olin vielä silloin Helsingin kirjoissa ja puolustin
kotikaupunkini mainetta. — Tulipa vihdoin koetuksen hetki. No niin.
— Kirjavina virtoina vyöryi ihmisiä joka suunnalta kiistakentälle,
ja pian täyttyi avara tori, jonka tunnette, väen paljoudesta. Nuorta,
vanhaa, miestä, naista sekasin. Rauhattomana liikehti ja lainehti
ihmismeri, kunnes puolueettomat palkintotuomarit astuivat painimaton
reunoille ja me Jaakkarin kanssa matolle. Mulkoilevin silmin,
myristen ja niskaköyttä vetäen iskimme me yhteen kuin kaksi vihaista
sonnia. Me puristimme toisemme rautaiseen syleilyyn, niin että
kylkiluut rutisivat, hengitys salpautui ja silmät olivat pullistua
pois päästä. Ja minun täytyy tunnustaa, että vastustajallani oli
hirmuiset voimat. Kuin kaksi äreätä kontiota, jotka ovat iskeneet
kauheat käpälänsä toistensa ympäri, riehuimme ja pyörimme matolla
kotvan aikaa saamatta kumpikaan ratkaisevampaa otetta. Koko ajan
kansa karjui kehoittaen vuoroin minua, vuoroin vastustajaani, mutta
enemmän kuitenkin häntä. Varsin suuriäänisesti huusi minulle muuan
helsinkiläinen kauppamatkustaja, joka seisoi aivan maton reunalla,
”Varjoranta, Varjoranta, muista että olet pääkaupunkilainen!”
Viimein sai Jaakkari minusta paremman otteen, nosti ilmaan ja heitti
maata kohti, mutta minä purin hammasta ja päätin, että eivät ne
Niklaksen hartiat noin vain yks’kaks mene mattoon. Sain jalalla
vastattua ja lensin vain kontalleni ja samassa suoristausin taas
seisoalleni. Sitä huutoa, sitä melua, jonka karikyläläiset päästivät,
kun luulivat miehensä voittaneen. Minä luulin, että kirkonkellot
alkoivat äänen voimasta soida. Siitä minä kiukustuin. Sisuni kihisi
kuin käärmeitten pesä, kun taas paransin otettani, puristin miestä,
niin että kuului epäilyttävä pihahdus, käänsin hänet lonkkani päälle
ja heitin maahan, että matto kumahti. Palkintotuomarit julistivat
heti minut voittajaksi ja niin voitin vedon. Mutta kauan aikaa
kansa huusi, että minä en muka saanut kuin toisen olkapään mattoon
ja suuri miesjoukko lähti minua ajattamaan antaakseen minulle
selkään muka epärehellisestä painista. Minä ajoin sen helsinkiläisen
kauppamatkustajan kanssa kaupungin seurahuoneelle syömään hänen
tarjoamaansa päivällistä ja niin jätimme kansan huutamaan miehensä
puolesta.

— Valehtelette! Enoni ei milloinkaan ole hävinnyt painissa, kivahti
Mikko. En minä ainakaan sitä muista.

— Vai valehtelen! Mitenkä sinä sen muistaisit, kun et luultavasti
ollut vielä syntynytkään. Olisit lähtiessäsi kysynyt Jaakkarilta,
että onko hän koskaan ollut Niklas Varjorannan kourissa, kyllä hän
olisi muistanut. — Mutta ei vanhoista riidellä. Sen vain sanon,
että jos joutuisimme voimain koetukselle vaikkapa sen mustalaissakin
kanssa, niin vielä minä näyttäisin. Näin, näin minä kellistäisin
miehen.

Kertomuksen aikana he olivat seisseet yhdessä kohti. Niklas oli
pudottanut keppinsä tielle ja jännitetyin lihaksin ja puristetuin
nyrkein oli hän lisännyt kertomuksensa tehoa. Hän oli samalla melkein
näyttelijä, mikä seikka myös poikia huvitti niin, etteivät heti
jättäneet miestä siihen ja lähteneet jätättämään.

— En usko puoliakaan, mitä hän puhuu, kuiskasi Taavi kävellessään
Mikolle — mutta hän on kaikissa tapauksissa mielenkiintoinen heppuli.

Oli kuulakkaan kaunis kevätilta, sellainen kuin se vain kaukana
napapiirin mailla voi olla. Aurinko oli päivällä paistanut kuumasti
sulattaen miljoonia tonneja lunta pohjoisista kiveliöistä. Asutut
seudut olivat jo sulia. Soille ja lepikkoisille merenrantaniityille,
joiden halki maantie paikoin luikerteli, oli kasaantunut suuria
vesilammikoita. Metsäpurot pauhasivat poristen maantien sumpusiltojen
alitse matkan määränä meri, jota vielä valkeansinertävä jääkuori
silmänkantamattomiin kattoi, paitsi rannoilla, joilla oli jo sulanut
leveitä rantaporeita, kaikenlaisten kahlaajien ja vesilintujen
mieluisia levähdyspaikkoja, minne ne pitkillä muuttomatkoillaan
saivat istahtaa ruokailemaan, jatkaakseen matkaansa aina Jäämeren
äärille. Ilmassa, puissa ja maassa oli keväistä riemua ja
uudestasyntymisen iloa: taivaan sineä kaarteli leivonen livertäen
kevätsointujaan; mäkien metsikköihin oli kerääntynyt tuhansia
punasiipirastaita, laulurastaita, peipposia ja sinirintasatakieliä
kilpailemaan laulutaidostaan; meren ja lammikkojen reunoilla
viheltelivät ja lurittelivat kuovit, viklat ja rantasipit, mutta
suurilta, aukeilta niittyrannoilta kuului hanhen kaakatusta.

Muutaman korkean harjun nenästä, jonka yli maantie johti, oli
laajahko näköala. Varjoranta pysähtyi mäelle, valitsi pehmeimmän ja
kuivimman sammalmättään istuimekseen ja pyysi matkatovereitaankin
levähtämään. Pojat tottelivat, sillä kävely tuntui jo väsyttävän
jalkoja.

— Niin, tällaista se on kulkijan elämä, pojat: koditonta, mutta
vapaata kuin noiden taivaan lintusten. Ei tarvitse kenellekään tehdä
tiliä, mistä tulet tai minne menet. Ei kukaan käske eikä kiellä.
Se on kuin purjehtijan tie merellä. — Vai miltä se teistä tuntuu,
nuoret ystäväni, jotka vasta maiskutatte sen esimakua?

— Siinä se menee, vastasi Mikko.

— Etkö sano, että se on ihanaa.

— En voi, sillä vasta ensimmäisiä päiviä kuljen omin nokkini
maailmaa ja kotikin muistuu usein mieleen, vastasi Mikko.

— Koti on kallis paikka, pojat. Minäkin sitä välistä kaipaan,
vaikkakin olen tällainen koditon vaeltaja.

— Miksi ette osta omaa taloa ja hanki kotia, jos on kerran varaa.

— Vielä sen hankin ja sitten ehkä laulan oman kodin ylistystä, kuten
nyt kulkurielämän, esimerkiksi näin:

’On talo mulla pustalla,
On viinii, tupakkaa,
Ja sikojakin nummella
nyt canjes paimentaa.
Ja keskell’ viinitarhojen
on mulla kartano.
En sanoa voi todella,
kuink’ onnellinen oon’.

Hän lauloi sen melkein tunteellisesti, lisäten sillä Taavin ja Mikon
koti-ikävää, joka oli lisääntynyt sitä mukaa, kuta pohjoisemmaksi
tultiin.

— Näinhän ne lauloivat Unkarin eilen tuolla
kaupungissa, vaikka itse vaeltavat kuin Jerusalemin suutari. Mutta
mikäpä niillä, joilla on koti aina mukana. Vankkureissaan kuljettavat
he suuria telttavaatteita ja muita tarpeita. Kun löytävät sopivan
paikan, pistävät teltan pystyyn, hakkaavat varpuja lattialle,
kantavat kuormistaan makuupatjat niiden päälle, sytyttävät nuotion ja
niin on yks’kaks koti valmis. Soitot soivat ja laulut raikuvat yhtä
iloisena kuin noilla lintusilla. Huonommin on meillä. Nytkin tulee
kylmä yö, rapakot jo alkavat riittyä. Pitäisi etsiä taas yösija,
mutta sen saanti ei aina ole täällä helppoa. Ajattelin äsken, että
hakisimme heinäladon, kaivautuisimme heinäin sisään ja nukkuisimme
siellä kuin porsaat aamuun asti.

— Eikö täällä pääse taloihin yöksi?, kysyi Taavi kauhistuen.

— Minkälaisella päällä sattuvat milloinkin taloissa olemaan.
Saahan sitä koettaa. Tässä on kohta kaksi taloa maantien vieressä.
Kävellessään puheli Niklas:

— Ei se tuo ulkona taivaan alla nukkuminenkaan ole herkkua.
Reumatismin olen siitä saanut lonkkaani.

Pienen joen rannalla maantien varrella oli kaksi taloa. Niklas meni
edellä pienempään ja käski poikain tulla perässä.

— Me menemme tuohon isompaan yöksi, sanoi Mikko.

— No, no, kuinka suurellisia. Taitaa olla teillä paljon rahaa.
Tulkaa nyt kuitenkin katsomaan, minkälaista täällä on.

Talo oli pieni, ulkonäöltään vain torppa. Asuinrakennuksessa oli vain
pirtti ja jokin toinen huone. Piha oli täynnä rahtimiesten kärryjä ja
apettaan syöviä hevosia.

Perä-Pohjolan kaupungeista ja laajasta maakunnasta olivat kesäisin
laivakulun aikana hankitut tavarat vähentyneet, toiset lajit kokonaan
loppuneet; ja että emännät voisivat joka aamu keskeytymättä keittää
kahvinsa laivakulkuun asti, oli täytynyt lähettää paljon rahtimiehiä
Ouluun uupuvia tavaroita hakemaan, vaikka olikin kelirikon aika.
Sentähden oli nyt kemiläisiä rahtimiehiä tämän talon, Heikuraisen
pihalla.

Rahtimiehet istuivat pirtissä kahvipöydän ääressä suuriäänisesti
sadatellen sitä mustalaisseuruetta, joka oli heidän edellään kulkea
junnannut tavattoman hitaasti, eikä ollut päästänyt sivukaan. Naiset
olivat vain kutoneet sukkaa vankkureissa istuessaan ja miehet
soitelleet viulua.

— On sitä jos jonkinlaista kulkijaa, sanoi joku.

Niklas istuutui hyvää sanomatta pöydän tyhjän nurkan luo ja
komensi:

— Kolme toppakahvea.

— Pidähän pienempää suuta, että ”herrat” ensin saavat juoda, sanoi
ruskeapartainen, kovasti kevätahavan parkitsema mies.

— Rahtimiehetkö muka herroja meidän rinnallamme, kivahti Niklas. —
Vaivaisia maantien maleksijoita, eivät kunnon kulkureitakaan eivätkä
talollisia — siltä väliltä. Kotonaan saavat käydä vain sivumennen
niinkuin muissakin käymätaloissa.

— Älä puhu läpiä päähäsi. Voin ehkä suuttua. Kerrohan meille
ennemmin, mitä Kakolaan kuuluu. Vai Katajanokaltako olet karannut?
Liekö kirjaa puustaintakaan miehellä ja noin leveästi puhuu
rahtimiehistä, rehellisistä rahtimiehistä.

— Itse olet tainnut siellä olla, vastasi Niklas.

— Mahduttehan siihen juomaan kaikinkin, ja olkaa turhasta
riitelemättä, puheli emäntä kaataen nokisesta pannustaan kahvia
vastatulleille ja asettaen korppuja vadille. — Taidatte mennä
tukinlaskuihin, lisäsi hän pojille.

— Mihin ansioon hyvänsä aluksi, vastasi Taavi.

— Vai tukkijoelle tuollaiset rimppakintut, patiinijalkaiset ”etelän
varikset.” Kyllä niitä on ennestäänkin täällä tarpeeksi. Tullaan
tänne, vaikka ei ole aluksi aavistustakaan tukinlaskusta. Pehkojen
takana vain piileskellään ja kuivilta rannoilta jaloin sohitaan
tukkeja; se on muka tukinlaskua. Ja jos jalat sattuvat kastumaan,
niitä päivä kuivaillaan ja lämmitetään.

— Emme me ainakaan teidän leipäänne aio polttaa, pisteli Taavi.

Niklas maksoi kahvit paiskaten rentona pöytään kolme kymmenen pennin
kolikkoa. Taavi ja Mikko kiittelivät ja läksivät sanoen menevänsä
yösijaa hakemaan toiseen taloon.

— Oisi sitä kai saanut täälläi olla yötä, huomautti emäntä.

Niklas iski emännälle silmää ikäänkuin tahtoen sanoa, että annahan
kun koettavat. Hänellä lienee ollut vanhoja kokemuksia.

— Vai yöksi tällaiseen rotanpesään ja muukalaiseen seuraan, puheli
Taavi kävellessään suurempaa, keltaiseksi maalattua taloa kohti.

— Sanoppas, mikä mies se uusi ystävämme Niklas Varjoranta on? kysyi
Mikko.

— Epäilen, että hän on suuri veijari.

— Saattaa olla hyväkin mies, vaikka on joutunut yhteiskunnan
alimmalle portaalle.

— Et tunne, Mikko, vielä ihmisiä. Mutta sitä vartenhan me
oikeastaan täällä kuljemmekin, että oppisimme tuntemaan elämää, eri
ihmisluonteita ja -tyyppejä.

Talossa vielä valvottiin. Isäntä, suurikokoinen, jäykän näköinen
mies,kopisteli pihalla kärrynrautoja paikoilleen. Poikain
tervehdykseen hän ei viitsinyt vastata, katsahti vain heidän
jälkeensä, että minne menevät, ja nähtyään poikain nousevan autioon
rakennukseen hän huusi:

— Ei sisällä ole ketään, palatkaa heti pois! Toisen rakennuksen
edessä kohtasivat pojat emännän, ja Taavi pyysi hyvin kohteliaasti
yösijaa.

— Ei meillä ole ollut tapana kortteerata.

— Kyllä me maksamme yösijamme. Me olemme koululaisia Etelä-Suomesta.

— Koululaisia! huudahti emäntä. Niinkuin en tietäisi, että kaikki
koululaiset istuvat nyt koreasti kotonaan läksyjensä ääressä, kun
on kiirein kevätkertauksen aika. Kyllä niitä on valheen kengillä
kulkijoita!

Taavi mietti hetkisen, että tunnustaisiko karanneensa koulusta, mutta
katsoi viisaammaksi vaieta.

— Vai pitäisi tässä ruveta kaikkien maantien kulkijain
kestikievariksi. Ei tule kysymykseenkään. Painukaa tuohon toiseen
taloon, siellä kulkureita suositaan, huusi isäntä pihalta.

Taavi ja Mikko palasivat maantielle.

— Niin ne ajat muuttuvat. Kotipuolessa ”karahteerattiin” meitä
”herroiksi koululaisiksi” ja parhaaseen huoneeseen vietiin
yöksi, kun maalaistaloon näin illalla poikkesi. Täällä haukutaan
maankiertäjiksi ja tielle ajetaan. — Perä-Pohjolan kansa näkyy
olevan tuntemattomille tyly ja kursailematon.

Pojat seisahtuivat hetkiseksi tielle neuvottelemaan tilanteen
johdosta. Lähteäkö kävelemään edelleen vai palatako äskeiseen taloon,
se pulma oli ratkaistava. He olisivat lähteneet edelleen, ellei
edessä olisi ollut se kuulu mustalaisjoukkue, nelikymmenhenkinen
sakki, joka voi olla leiriytyneenä minkä kylän laitaan hyvänsä;
ja heillä ei ollut vähääkään halua tulla tekemisiin niiden Kainin
jälkeläisten kanssa. Mutta heitä jo tympäisi Niklaksenkin seura,
vielä enemmän rahtimiesten, jotka olivat syyttä heitä haukkuneet.
Viimein he kuitenkin palasivat siihen taloon, jota olivat lähtiessään
moittineet.

Rahtimiehet olivat jo asettuneet levolle likaiselle, kostealle
lattialle, jolle olivat vähän ripistelleet heinänsuuteita ja panneet
kokoonkäärityn päällystakkinsa päänsä alle. Niklas söi penkillä
voileipiä ja ryyppäsi tuopista kaljaa päälle. Hän nauroi pojille
ivallisesti.

— Vai luulitte saavanne Mankolasta hyvän yösijan.

Emäntäkin nauroi keräillessään miehiltä maksua yösijasta; hän otti
tolpan miehestä. Kun Taavilla ja Mikolla ei ollut tolppaa, saivat he
maksaa viisikymmentä penniä mieheen. Kukkaroa avatessaan he panivat
merkille, että Niklas ahnain silmin vilkuili heidän rahakassaansa.

Lattia oli luokonaan nukkumaan asettuneita: vanhahkoja
partasuu-ukkoja, nuoria miehiä, joku poikanen ja vanhahko vaimo,
joka oli myös rahtia vedättämässä. Pojat saivat kylkensä sijan uunin
kulmauksessa, missä kahden sentin mittaiset, vaskenväriset russakat
olivat alkaneet yölliset karkelonsa. Emäntä antoi heille kuin
armosta hiukan rukiinolkia alle, etteivät vaatteet tahrautuneet. He
asettuivat levolle täysissä tamineissaan, vaatekääröt päänalaisina.
Niklas asettui toisinpäin pää heidän päätään vastaan.

Mikko nukkui kohta huoneen raukaisevassa lämmössä, mutta Taavia ei
nukuttanut. Lämpimän kosteuden, lian ja kymmenistä keuhkoista ulos
hengitetyn hiilihapon löyhkä häntä tympäisi. Ilma oli kohta niin
sakea, että melkein tikku olisi pystyssä pysynyt tukematta. Taavi
tuli siinä ajatelleeksi, että häntä odotti lämmin, pehmeä vuode
Haukkamäen vinttikamarissa ja toinen kaupungin kouluasunnossa.
Ja hän melkein katui karkaamistaan syytellen Mikkoa, joka sitä
oli usein esittänyt. Kun ilma tuli aivan sietämättömäksi, hän
nousi ylös ja avasi oven. Siitä virtaava raikas, kylmä yöilma
synnytti sakean sumupilven nukkuvien ylle. Joku kuihtuneen näköinen
nuorukainen yski kovasti peränurkassa, ja keskeltä mieslaverista
nousi karkeapiirteinen pää ja Taavi kuuli lausuttavan: — Pane poika
joutuin se ovi kiinni, tai heitän sinut ulkopuolelle.

Taavi totteli ja paneutui taas pahnoilleen, mutta uni vain viivytteli
tuloaan. Oli ihmeen valoisaa. Vasta puoliyön tienoissa hämärtyi
pieni-ikkunainen pirtti kuhjaksi. Taavi olisi silloin nukahtanut,
ellei olisi tuntenut kylmien sormien kopeloivan kaulaansa ja
siirtyvän siitä povelle. Taavi siirsi käden sivulle ja nousi
istualleen. Se oli Niklaksen käsi, mutta mies näytti nukkuvan aivan
liikkumattomana; käsi jäi siihen, mihin Taavi sen oli siirtänyt.
Oliko hän kopeloinut tahallaan vai nukuksissaan, siitä Taavi oli
epätietoinen. Hän päätti kuitenkin valvoa koko yön välttääkseen
yllätyksiä.

Mutta hänkin oli väsynyt. Aamupuoleen hän joutui unenhorroksiin.
Siitä herättivät hänet rahtimiehet, jotka jyryten ja pauhaten
nousivat lyhyeltä yölevoltaan jatkaakseen matkaansa. Taavi kuuli
vielä, kuinka he hevosiaan valjastaessaan melusivat kuin ryssät
koskessa, kuuli myös kärryjen räminän kylmettyneellä maantiellä, kun
karavaani eteni kuulumattomiin, mutta sitten hän nukkui sikeästi.

Kun hän heräsi, oli aurinko jo kiivennyt korkealle paistaen täydeltä
terältä perälasista sisään. Emäntä oli jo lakaissut heinänrippeet
lattialta, ja talon väki joi pöydän ääressä aamukahviaan. Niklas oli
kadonnut, ja turhaan etsi Taavi unisilla silmillään laukkuja. Hän
siveli päältäpäin taskuaan ja totesi, että rahapussi oli poissa. Voi
kauheata!

— Mikko, nouse joutuin, meiltä on viety laukut ja rahat.

Mikko oli kuin puulla päähän lyöty. Siihen tuli myös talonväki
tarkastelemaan ja päivittelemään. Haettiin pirtistä ja porstuasta,
vieläpä pihaltakin, mutta turhaan. Niklas oli kadonnut kuin varjo
ja hän oli vienyt sekä rahat että laukut. Siihen päätökseen tulivat
kaikki.

— Menkää heti nimismiehelle ilmoittamaan, hän asuu kirkonkylässä,
neuvoi isäntä. Eipä meillä monesti ole sellaista tapahtunut.

— Niin minä illalla päättelin ja sanoinkin isännälle, että ei se
rampa ollut kunnollinen kulkija.

Poikain mieli kävi sangen apeaksi, ja he päättivät sille kuvatukselle
kostaa, jos kynsiinsä saavat. Isännän neuvon myönsivät he hyväksi,
mutta keskenään he päättelivät, että eivät voi sitä toteuttaa, koska
silloin heidän pitäisi selittää, ketä ja mistä he itse ovat ja millä
asioilla kulkevat. Olivathan hekin karkulaisia, vaikka eivät suinkaan
pahantekijöitä.

Vähän matkaa talosta kuljettuaan he istahtivat tiepuoleen lähemmin
tarkastelemaan, mitä kaikkea heittiö oli heiltä vienyt.

Molemmilta oli poissa toinen puku, alusvaatteet, vähäiset ruokavarat,
muutamia kirjoja, taskukellot ja Taavin laukussa ollut paholaisen
naamio. Käsikääröissä, jotka olivat olleet pään alla, oli vain
päällystakit.

Pahinta oli, että Niklas oli vienyt pienet rahavarat.

— Millä ostamme nyt ruokaa, millä maksamme yösijat ja jokien
ylisaatot?, päivitteli Taavi.

— Töihinkään emme uskalla mennä Suomen puolella. Mutta sen minä
vannon, että sen väärän vapauden profeetan minä vielä toimitan
telkien taakse.

Nälkäisinä ja kiukkuisina he jatkoivat matkaansa aamuauringon
sulattamaa, kuraista tietä, kärsimysten tietä.