NÄYTELMÄ.

Jotta tämä uusi taideyritys tulisi suurelle yleisölle tunnetuksi,
tekstasivat mustalaiset suurelle pahvilevylle ilmoituksen, jossa
luettiin:

”Ensiluokan näyttelijät David Tossavanensky ja Michael Joronius
antavat tänään esityksiä klo 9 alkaen joka toinen tunti suuressa
teltassa maantien varrella. Tungoksen välttämiseksi iltapäivällä
kehoitetaan yleisöä pitämään varansa jo aamusta alkaen.”

Viisihenkinen reklaamikulkue kantoi ilmoitusta saittojen nenissä
kaupungin kaduilla, ja ihmiset seurailivat kulkuetta sankoin joukoin.
Sattuipa se menemään myös Tienhaaran matkustajakodin sivu, jossa
Taavi ja Mikko sen huomasivat.

— Katso riivatun mustalaisia, kun ovat väärentäneet nimemme!,
huudahti Taavi.

— Mitä nyt on tehtävä? Eikö olisi parasta, että repisimme niiltä
alas koko plakaatin ja selittäisimme yleisölle oikeat nimemme, esitti
Mikko.

— Joutuin teltoille, komensi Taavi.

— Älkää olko milläänkään, rauhoitteli heitä se suomea taitava mies,
joka ilmoituksen oli laatinut. Se on meille eduksi. Luuletteko te,
että olisitte omilla, suomalaisilla nimillänne vetäneet yleisöä.
Ei sinne päinkään! Mikä taiteilijanimi on esimerkiksi Tossavainen?
Minä tunnen pikkukaupungit ja pikkukaupunkilaiset; heille pitää olla
jotakin nimessäkin, pitää olla jotakin vieraalle kalskahtavaa, muuten
ei taidekaan tehoa. Ja minä kyllä tämän asian vastaan, jos kysymys
tulee. Nimissähän on teidän nimenne runko.

— Mutta vieraat päätteet. Minä tahdon purjehtia puhtaalla, omalla
lipullani, mutta kun asia on näin pitkällä, en sitä voi nyt peruuttaa.

Taavi ja Mikko olivat varhain harjoitelleet kappalettaan, ensin
asunnossaan ja sitten teltassa. Mustalaisilla oli mukanaan peruukkeja
ja ihomaalia, joilla Mikosta tehtiin käden käänteessä vanha,
kunnianarvoisa tohtori.

Määräaikana alkoi tulla yleisöä teltoille, osaksi samoja, jotka
olivat edellisenä päivänä käyneet, osaksi uusia, maaseudulta
tulleita, sillä sanoma mustalaisten tulosta ja heidän kiehtovista
esityksistään oli ennättänyt kulkeutua kauas jokivarren kyliin.
Yleisön joukossa nähtiin taaskin kaupungin hienostoa.

Vaikka Taavi ja Mikko olivat monta kertaa ennen näytelleet samaa
kohtausta, vaivasi heitä kuitenkin ensi näytöksessä esiintymiskuume.
Kun ei ollut kuiskaajaa eikä kirjaakaan, johon hätätilassa olisi
vilkaissut, pelkäsi Mikko, että hän voisi hämmentyä ja jäädä
keskelle parasta kohtaa sanattomaksi — tapaus, joka ei ole niinkään
harvinainen seuranäytelmiä esitettäessä. Taavi lohdutteli itseään
sillä, että yleisö ei heiltä — muukalaisilta, joksi se heitä
luuli — tulisi niin paljon vaatimaankaan, kun heidän muka oli
opittava suomen kieli alusta alkaen. Mutta kaikki kävi kuitenkin
paremmin, kuin he olivat osanneet toivoakaan. Kerta kerralta varmeni
esitys ja suosionosoitukset kaikuivat voimakkaina ja pitkään joka
näytöksen jälkeen. Ne, jotka eivät mahtuneet sisälle, odottivat
ulkona kärsivällisesti vuoroaan. Ovirahoja tuli sinä päivänä enemmän
kuin edellisenä. Kun kerjääminen oli tuottanut melko lailla ja kun
muutamat nuoret miehet olivat saaneet vaihtaa edullisesti hevosia
maalaisisäntien kanssa, niin seurueen johtaja voi olla päivään hyvin
tyytyväinen; siksi hän ei tinkinyt pojiltakaan palkkaa. Antoipa hän
heille takaisin varastetut tavaratkin, mutta sillä nimenomaisella
ehdolla, että ”herrat taiteilijat”, jolla nimellä hän heitä nimitti,
lupautuivat leiriä avustamaan seuraavassa kaupungissa.