Ei sijoitettavia paikkoja.
Paikat teoksessa

Ladataan paikkoja...




    SISÄLLYS:

    Nuori kuokkija.
    Ristiriitaa.
    Porstuakamari.
    Katse.
    Äidin osa.
    Tehdas.
    Se huoleton lapsuuden aika.
    Mattu.
    Pukki tulee.
    Rippikoulutoverit.
    Kello.
    Vitjamiehenä.
    Ojaurakka.
    Kun Hermanni teki jutkun.
    Pelastaja.
    Hermot.

    NUORI KUOKKIJA.

    Hän asetti lakkinsa linjaseipään latvaan ja otti paidankin pois
    yltään, jotta olisi viileämpi. Sitten alkoi jälleen kuokkia.

    Surkeilematta hän lyö kuokkansa ketoutuneeseen kamaraan. Olan takaa
    iskee. Kuin sankari, joka on viattomasti vangituita vapauttamaan
    lähtenyt. Vilahtelevat ruskeiksi paahtuneet käsivarret, välähtelee
    kuokka ja hartiat tärähtelevät. Maa jämähtelee ja kosteahkosta
    kuokan jäljestä jalkain alla pursuaa likainen vesi. Jokaisella
    iskulla irroittuu turve ja suhahtaen singahtaa sijoiltaan, jossa lie
    vuosisatoja virunut ja hautonut — mitä lie hautonut. Ja jokainen
    turpeen irroittuma on aukko siinä muurissa, jonka takana elämän
    ihmeellisiä voimia on vuosisatoja vankeudessa pidetty.

    Kilahti ilkkuvasti ja täräytti ilkeästi käsivarsiin.

    — Shaat-ts, pääsi hänen huuliltaan.

    Oli kivimölkki nurmeen piiloutunut ja se sieltä nyt vahingoniloisena
    ilkkui kuokkijaa.

    Mukaan varatulla vasaralla ja viilalla hän takeli ja viilasi kuokan
    jälleen teräväksi. Kaivoi kiven pois. Sylkäisi kouraansa ja alkoi
    jälleen rynnätä eteenpäin. Painoi pörröpäisen katajan jalkainsa alle.
    Pari kolme kuokan iskua sen juuriin, ja sisukas kataja sai siirtyä
    synnyinsijoiltaan, niin että tumman mehevä multa vain juurista
    pölisi, ja sen turviin pesänsä rakentaneen keltasirkun puolialastomat
    poikaset vierivät kuokkaturpeiden sekaan.

    Silloin hän tuokioksi pysähtyi. Sekava epävarmuuden ilme silmissään
    hän katseli sirkun poikasten avutonta räpälehtämistä turpeiden
    seassa, ja emäsirkkujen hätäistä lentelyä siinä ympärillä.

    — Tpho. Kuolevat ne nyt eikä siihen mikään auta, sanoi hän kouraansa
    sylkäisten, painoi tyhmän pyylevän kuusentarrikan jalkansa alle ja
    antoi sille saman kyydin kuin äsken katajalle.

    Tuli eteen juureva kanto. ”Naksis, naksis” sanoi kuokka, kun
    pureskeli sen hienoimpia juuria. Hän piiritti sen joka taholta,
    kuokki ja kaivoi. Ja vihdoin asetti kätevän puukangen alle. Meni
    latvasta painamaan. Kanto ei värähtänyt. Suututtavan itsepäisesti
    vain könötti paikallaan, niinkuin ei olisi mitään ollut tekeilläkään.

    — Kyllä vielä nousetkin, murahti kuokkija itsekseen, ja alkoi
    jälleen kuokkia ja kaivaa.

    Vihdoin hän uudelleen asetti kangen kannon alle ja uudelleen meni
    painamaan. Jo kohoaa hiukan. Natisee — — ratisee — — rauskahtelee.

    — Hoorjop!

    Kanto oli nurin maassa, juuret taivasta kohti väristen, kuin voitetun
    voimaton vihanpurkaus.

    Sen enempää kannosta välittämättä hän tarttui jälleen kuokan varteen
    ja alkoi hakata nurmea kappaleiksi.

    Hän on urakkatyössä. Ja kuta enemmän hän saa kuokituksi, sitä
    enemmän hän myöskin saa palkkaa. Mutta hän ei sitä nyt ajattele.
    Hän ei ajattele nyt mitään. Ei, mitä varten hän näin kuokkii, eikä
    mitään muutakaan hän ajattele. Ei sitä viileydelle vivahtavaa
    riemuakaan, joka hänessä isku iskulta yhä riehahtavammin kuohahtelee,
    ja isku iskulta kiihoittaa kuokkimaan yhä hurjemmin ja hurjemmin.
    Sitäkään hän ei ajattele eikä harkitse. Hän kuokkii vain. Ja omasta
    kasvamisestaan uuteen kasvuun voimaa saava työn riemu riehahtelee
    hänen olemuksessaan.

    Ei ehdi ajatus herätä silloinkaan, kun hän hetkiseksi pysähtyy
    huoahtamaan. Hän ei malta huoahtaa niin pitkää aikaa, että ajatus
    ehtisi havahtua.

    Hänellä ei ole taskukelloa. Mistäpä hän sellaista! Mutta kun saman
    lakeuden toisella reunalla kyntämässä oleva Närppälän Jussi ottaa
    hevosen valjaista ja asettuu puoliselle, heittää hänkin kuokkansa
    mättäikköön, menee eväslaukkunsa luo ja tuuhean katajapensaan
    varjossa istuen alkaa syödä puolistaan.

    Siinä syödessä jää aikaa ajatuksenkin herätä.

    Hän on köyhän mökkiläisvaimon kaksikymmenvuotias poika.
    Isä kuoli kuusi vuotta sitten oltuaan kolme vuotta työhön
    kykenemätön. Perillisilleen hän jätti ränsistyneen mökin ja kaksi
    vaivaisapuvaroilla laitettua leipää.

    Ihmiset moittivat häntä, kun hän ei pysy renkinä. Nyt ne jo sanovat
    niinkin, ettei häntä kukaan ottaisikaan rengiksi. Vaivoiksensa. Ja
    niin taitaa ollakin. Onhan hän ehtinyt jo monesta paikasta lähteä
    pois keskellä vuotta.

    Lastula on ainoa talo, jossa hän oli kaksi vuotta yhteen menoon. Ja
    olisi ollut vaikka kymmenen vuotta. Mutta kun siihen tuli se emännän
    veli, niin ei sielläkään enää tarvittu.

    Sen jälkeen hän ei ole tavannut sellaista taloa, jossa olisi jaksanut
    vuoden ympäri olla. —

    Huhdankorvessa hän suuttui isäntään, kun se kaiket aamut istui
    paitasillaan sängyn reunalla, särpi kahvia ja haukotteli niin, että
    siltä sai aina tikulla kaivaa tietoa, minne kulloinkin pitää mennä
    työhön. Kerran hän sanoi sille: ”Eikö vaihdeta virkoja. Ruvetkaa
    te rengiksi, minä rupean isännäksi.” Isäntä luuli, että hänellä on
    jotakin yhteistä emännän kanssa ja suuttui niin, että lupasi tappaa
    emännänkin, rengistä puhumattakaan. Renki lähti talosta.

    Riatulassa olisi pitänyt syödä vähän ja tehdä paljon työtä.
    Huomattuaan sen hän alkoi syödä voita, viiliä ja lämmintä maitoa
    minkä suinkin jaksoi ja työtä tehdä vain sen verran, että tuppi
    heilui. Isäntä murjotti ja emäntä ynisi, mutta hän makasi vain
    penkillä ja ähki suuriäänisesti täysinäisen vatsansa takia.
    Päiväkunnalla ollessaan hän veisteli tikuista jalkoja silakoille ja
    lähetti ne hakemaan lisää voita. — Juhannukseen saakka jaksettiin.
    Sitten tuli ero.

    Sirkkasessa oli emännällä ja tyttärellä aina vieraitten tullessa
    suuri sipiseminen ja tuska siitä, annetaanko rengille vehnäskahvia
    ja ryynipuuroa vai ei. Ja jos jompikumpi antoi, niin toinen aina
    antajalle riiteli. Hän ei tahtonut olla ruotivaivaisena eikä
    riitakapulana. Ja niin läksi pois talosta.

    Hipiälässä oli niin tuiki hienoa ja puhdasta ja siellä kulki herroja
    niin paljon, että rapaiselle rengille ei tahtonut olla tilaa
    missään. Aina hän toi rapaa matoille ja vastapestylle lattialle,
    joten silkkisatiiniin — tpho — ja rimpsuihin puetut tyttäret eivät
    ehtineet muualle kuin hänen jälkiään siivoamaan. Helluntailauantaina
    tulivat jo pihalle varoittamaan, että hän vain pyyhkisi jalkansa
    hyvin. Hän hyppäsi molemmin jaloin porrasviereen pesuvedestä
    muodostuneeseen likalätäkköön ja meni tupaan niin että kura vain
    kengistä tippui. Pöydän luona hän kääntyi takaisin ja sanoi hyvästi
    Hipiäläisille.

    Sakisen emäntä ja isäntä olivat jumalisia. Seuroissa istuivat
    aina eturivissä naamat hurskaasti väännyksissä, itkivät ja
    huokailivat maailman pahuutta. Kotona riitelivät palvelijoille ja
    syytinkiläisille, kun nämä muka ”syövät talon ylös”. Syytinkiläiselle
    syysteuraaksi menevä vasikka juotettiin vedellä ja meijerimaidolla,
    silloinkin, kun itselle jätettävä vasikka ruokittiin lämpimällä
    maidolla. Hän sanoi isäntää ja emäntää perkeleen parhaimmiksi
    apureiksi, ja vakuutti, että helvettikin on heille liian hyvä paikka.
    Ja tuli siinä paljon muutakin sanotuksi. Syntinen ajettiin pois
    jumalanlasten joukosta.

    Ja kun Hupolan nuori isäntä — edistyksen mies ja valistussaarnaaja
    — rupesi kämmensyrjällään häntä neuvomaan, kuinka pitää elää ja
    olla, sanoi hän: ”elä ensin itse hyvin ja opeta lapsesikin hyvin
    elämään, ja tule sitten vasta minua neuvomaan”, sylkäisi ja sen tien
    läksi talosta.

    Sen jälkeen ei hän ole enää yrittänytkään olla renkinä. Eikä viime
    aikoina ole enää kukaan häntä sellaiseksi kysellytkään.

    Eivät huoli enää.

    Hänen kasvonsa vääntyivät vahvasti itkun ilmeitä muistuttavaan
    itse-ivan hymyyn.

    — Hän paneutui pitkälleen, sai mieleensä eilen illalla
    työväentalolla pidetyn iltaman ja siellä kuulemansa puheen.

    — Manttaalijehut, äyhkäisi hän.

    Hampaat puristuivat yhteen, silmät saivat kovan ilmeen, ja mielialaan
    kasvoi aivan kuin jonkinlainen pahkura.

    Pian kuitenkin alkoi silmäin ilme lientyä ja muuttua uneksivaksi ja
    kauaskatsovaksi. Suu vetäytyi hienon hymyn kierteisiin, ja pahkura
    mielialassa alkoi sulaa.

    Siitä iltamasta oli muutakin muistossa kuin se puhe.

    ”Mäen syrjään mökkini laitan
    ja rupean isännäksi,
    Tule tule kanssani tanssimahan
    Niin pääset emännäksi!
    Tule tule kanssani tanssimahan,
    Niin pääset emännäksi!”

    Kun sitä laulettiin piirileikissä, otti hän Rehulan piika-Miinan
    parikseen piiriin. Miina punastui ja loi katseensa maahan, kun hän
    yritti katsoa silmiin — —. Ja piirissä erottaessa puristi hyvin
    lämpimästi kättä. Ja sitten, kun pois lähdettiin — — —

    Mäen syrjään mökkini laitan
    — — — — —
    — — — — —

    Sehän se on soinut hänen mielessään koko päivän. Ja hänestä on
    tuntunut kuin hän olisi sen tahdissa tanssinut — — Miinan kanssa.

    Hän peitti kädellä silmänsä ja näki kauniita utukuvia ja kuuli
    vienoja sointuja. Vähän ajan kuluttua hän nukkui.

    Kun hän heräsi, oli Närppälän Jussi jo kyntämässä. Hän haukotteli ja
    katsoi Jussin kyntämistä.

    — Onpa se nyt ahkera! Mutta miksikäs ei. Kihloissa. Ja maahenkinen.
    — Oikein pappi! — Tpho! — Hätäkös on olla maahenkinen, kun on
    talot ja tavarat. Ja hätäkös silloin on kihloihinkin mennä.

    ”Mäen syrjään mökkini laitan, ja rupean isännäksi.”

    Pieni tupa metsän laidassa, ja perunapelto ympärillä. Sellainen kun
    on —

    Hän alkoi muistella kenellä on niitä sellaisia pieniä hauskoja tupia.
    Ja älysi, ettei niitä ole muilla kuin ammattilaisilla, räätäleillä,
    puusepillä ja muilla, sekä talonsa hinnan syöjillä.

    Hän ei ole mikään ammattilainen. Raaka ojuri ja kuokkuri vain. Rengin
    virastakin pois potkittu.

    Ja rahaa hänellä on viitonen kukkarorisassa.

    Sellaisten tuvat eivät ole herttaisia. Vinoja ja alakuloisia
    rotteloita. Lapsista täysiä ja leivästä tyhjiä.

    Hän käännähti hermostuneesti.

    Palautti ajatuksensa takaisin eilis-iltaan ja Miinaan. Lähti etsimään
    muita teitä, jotka veisivät jonnekin muualle kuin ojurin mökkiin.
    Sellaista ei kuitenkaan löytynyt. Ojurin mökkirotteloon ne veivät
    kaikki hänen tiensä.

    Mutta sinne hän ei tahdo.

    Ja muualle ei hän pääse.

    Taas hän käännähti hermostuneesti ja hampaitten välistä purkautui
    itkunsekaisesti:

    — Saatana!

    Oli kuin olisi kylmä ja pimittävä harso heitetty kaiken ylle. Pahkura
    mielialassa paisui suureksi ja muuttui räikeänpunaiseksi.

    Miina tuli mieleen. Mieliala lientyi ja pahkura mielialassa suli.

    Kun olisi ihmisellä parin tynnyrin ala omaa maata —!

    Tai kymmenentuhatta markkaa rahaa — —!

    Lintu Leenan Viljamilla sanovat olevan kuusituhatta markkaa pankissa.
    Eikä mies ole kuin paria vuotta vanhempi häntä, ja kaiken aikaa
    ollut renkinä. Mutta hiukan narrattava. Ja omituinen. Möhry. —
    Mutta sellainen sen pitääkin olla, joka renginpalkoilla rikastuu.
    Sellainen, taikka sitten jumalinen. Oikea täysjärkinen ihminen ei saa
    renginpalkkaa pankkiin saakka ulottumaan. Vaikka — — miksei saisi,
    kun yrittäisi! Mutta — — —

    Kun joku lahjoittaisi kymmenentuhatta markkaa! Tai edes Amerikan
    piletin...

    Jos joku edes lainaisi niin paljon... Tai tulisi edes takaajaksi...

    Mutta kuka tuli... miehelle, joka ehtii yhtenä vuotena kaksi taloa
    valmiiksi palvella...

    Suu vääntyi itse-ivan hymyyn.

    Jos lähtisi maailmalle onneaan koettamaan?

    Sampan Miska on ollut kolme vuotta. Ja kun viime syksynä kulkeutui
    kotiin, ei miehellä ollut kuin rikkinäinen trikoopuku yllään ja puoli
    rasiaa Työmies-paperosseja taskussaan. Nyt elää jumala tietää millä...

    Katsoi minne katsoi, niin sama kurjuus on edessä joka taholla. Ei
    pelastusta missään. Ei muuta tietä kuin se, joka vie lapsista täyteen
    ja leivästä tyhjään ojurin mökkirotteloon. Tai sitten — jätkäksi,
    hummeriksi.

    Hänen hampaittensa välistä purkautui karkea kirous. —

    Miina tuli mieleen, ja mieli heltyi.

    Kun voisikin uskoa, että kuta enemmän täällä maan päällä täytyy
    kärsiä, niin sitä kirkkaampi kruunu taivaassa, niinkuin uskovat äiti
    ja Harpin Kreeta... Mutta kun sitä niin paljon saarnataan, ettei
    taivasta ja muuta sellaista olekaan... Kuinka lie? Uskovatko ne papit
    itsekään, vaikka muille saarnaavat — elinkeinokseen? Sellaisiin
    seurakuntiinpa nekin pyrkivät, joissa on suuret palkat ja hyvät
    pappilat. Ei niistäkään kukaan pyydä tämän maallisen elämän kurjuutta
    osaksensa saada.

    Hän haukotteli pitkään ja nousi ylös ruumistaan oikoen. Laahusti
    kuokkupaikalleen ja sanoi:

    — Perkeles!

    Kumartui ottamaan kuokan maasta, kohotti sen laiskasti päänsä tasalle
    ja antoi melkein omin valloin pudota sieltä maahan. Mitään turvetta
    ei sillä iskulla irtautunut.

    — Ei! — suhautti hän, sylkäisi kouraansa ja karisti velttouden pois
    itsestään.

    Kymmenkunta reipasta iskua lyötyään hän taas pysähtyi ja käsillään
    kuokan varren ponteen nojaten painautui eteensä tuijottamaan.

    Kuokka luiskahti turpeelta ja kuokkija oli vähällä tuuskahtaa
    nenälleen mättäikköön. Siitä hän havahtui ja pakotti itsensä jälleen
    kuokkimaan.

    Aamupäiväistä vauhtia ei hän kuitenkaan saavuttanut. Eikä mikään
    muukaan ollut niinkuin aamupäivällä. Selkää kivisti, käsivarret
    olivat hervottomat, kuokka oli tylsä ja nurmi oli sitkeää.

    Kaikkein pahinta kuitenkin oli että hän nyt ajatteli, mutta
    aamupäivällä ei ajatellut ristiriitaa.

    RISTIRIITAA.

    Mäntylän Vilholla oli kiire näytelmäharjoituksiin. Kello oli jo
    kymmenen minuuttia yli seitsemän. Ja seitsemän aikaan oli määrä olla
    paikalla. Täsmälleen seitsemän aikaan.

    Hät’hätää tekaisi hän appeet hevosille ja sitten juoksujalkaa tupaan.
    Pesaisi kasvonsa, pyyhki hiukan tukkaansa peilin edessä, veti
    arkipyhätakin ylleen, ”myllymekon” sen päälle, ja niin läksi.

    Tallissa jäivät vesiämpärit tyhjiksi, silppukori jäi tyhjäksi, ja
    melkeinpä tuli tyhjäksi jauhovakkakin. Sen muisti Vilho pihalla
    mennessään ja ajatteli otsa rypyssä, että aamuksi jäi paljon työtä.

    Harjoitukset kestivät myöhään. Kun sieltä lopuksikin lähdettiin,
    pantiin Vilho vielä saattelemaan Rannan Huldaa kotiin.

    Kello oli kaksi yöllä, kun hän vihdoinkin pujottautui kotinsa
    ylisängyn peiton alle.

                                                      ⸻

    Tuvassa ei ollut ketään, kun Vilho aamulla heräsi. Puolisokea
    kantovalkea vain parkui ja pihisi, kun yli reunainsa kiehuva vesipata
    purskutti vettä sen silmille. Vesipadan vierellä poriseva perunapannu
    koetti tyynnyttää riiteleviä.

    Kuin nakattu oli Vilho lattialla. Vilkaisi kelloon. Yli puoli seitsemän
    !

    — Perhana!

    Juuri kun hän hosui ja touhuili housuja jalkaansa, tuli isä tupaan
    tallin jauhovakka kädessä. Sanaa puhumatta otti aitan avaimen
    naulasta sängyn viereltä ja meni saman tien jälleen ulos.

    — Hööhs sika, murahti Vilho itselleen, ja kiireellä sivalteli
    vaatteita ylleen.

    Ssshh — Kun tuli illalla jätetyksi kaikki niin rempalleen! Ja kun
    tuli niin kauan viivytellyksi — — —! Pirr — — Onkohan isä jo
    ollut silppujakin hakemassa?

    Takkia ylleen vetäen Vilho kiiruhti ulos. Ei joutanut kahviakaan
    juomaan eikä oikein kehdannutkaan. Vaikka pannu oli sitä varten takan
    kulmalle jätetty.

    Kaivolla oli jo käyty. Yöllä sataneessa lumessa näkyivät isän
    leveät pieksun jäljet. Ne johtivat talliin. Isä oli siis jo hakenut
    vettä talliin. Samoin oli tallista riihikujalle kahdet ruumenkelkan
    jäljet, ja isän pieksujen jäljet edestakaisin. Isä oli siis ollut jo
    silppujakin hakemassa.

    Vilho tuhautti ja raapaisi niskaansa.

    Hän ei kehdannut kolistaa talliin, jonka jäätyneistä ikkunoista
    kuulsi heikko valo ja josta kuului silppukapustan kolina pöntön
    laitaan, kun isä teki silppua hevosille.

    Hiljaa hiipi Vilho tallin sivuitse takapihalle.

    Kun hän jälleen tuli tupaan, ei siellä ollut vieläkään ketään.
    Vesipata vain purskutteli, mutta ei jaksanut enää reunojen ylitse
    sylkeä, mistä ilostuneena valkea ilkkuen nuoleskeli sen kylkiä joka
    puolelta ja kuiville kiehuneen perunapannun kanssa nauroi padan noloa
    asemaa.

    Vilho tyhjensi padan korvoon, täytti sen uudelleen, ja lisäsi
    perunapannuunkin vettä. Työrauha palasi takkaan.

    Hän kaatoi itselleen kahvia.

    Harmitti ja hiukan hävettikin.

    Jos sattuisi joku tulemaan, kun hän näin yksin vain
    kahvinjuontihommissa hääräilee.

    Ja vanha isä tallissa tuhertaa. — Hm!

    Hän löi kahvikupin pöytään niin, että se särkyi.

    — No vielä siinä nyt sun piti särkyä — saakelin, tiuskaisi hän ja
    täydellä voimalla viskasi kupin sirpaleet takkaan.

    — Piruako sen isänkin nyt piti näin talliin mennä. Onhan se monta
    kertaa muulloinkin joutanut seitsemään asti odottamaan. Kun kerran ei
    ollut aikomus ulkometsäänkään mennä. Tuukertakoon nyt! Käski mennä!
    Ei se ole muuta kuin tyhjää kiusantekoa taasen koko kiire ja touhu!

    Mieli vain ei ottanut oikein rauhoittuakseen.

    — Piti tuon kahvikupinkin juuri nyt särkyä!

    Porstuassa kuului joku tulevan.

    Vilho kiiruhti takan luo ja oli valkeaa kohentelevinaan.

    Äiti ja Sanna siellä vain tulivat lypsyltä.

    — Isäkö tallissa on? kysyi Sanna, soimaava väri äänessään.

    — Sepä sinne on mennyt! Ja olkoon nyt — käski mennä.

    — Kun et sinä noussut ylös.

    — Olenpahan noussut! Täss’ olen! Etkö näe?

    — Älkää nyt siinä, nuhteli äiti. Pane nyt vain se maito, että ehtii
    kuskin rekeen!

    Jotakin vielä mutisten siivilöi Sanna maitoa meijerikannuun.

    Isäkin tuli tupaan. Vei aitan avaimen naulaan, tuli takan luo ja
    kiusaantuneen näköisenä, sanaa puhumatta, lämmitteli kohmettuneita
    käsiään.

    Vilho koetti olla välinpitämätön, jopa saada katseeseensa
    pirullisuuttakin. Säälinsekaisen harmin ja häpeän vuoksi ei hän
    kuitenkaan kehdannut kunnollisesti hengittääkään, kun isä siinä
    valkean loisteessa itseään sulatteli.

    Sanna vei täysinäisen meijeriastian ovipuoleen meijerikuskin tuloa
    vartomaan, pani kattolamppuun valkean ja rupesi kahvikuppeja pesemään.

    — Missäs Vilhon kuppi on? kysyi samalla, kun etsi kuppia pöydällä
    olevain astiain seasta.

    — Takanperässä, vastasi Vilho.

    Sanna pysähtyi tuikean ällistyneenä.

    — Oletko särkenyt? kysyi.

    — Eheänä minä sen sinne viskasin, naurahti Vilho kurillisesti.

    Isä myhähteli merkitsevästi ja kääntyi selkäpuoltaan lämmittelemään.

    Syntyi tuokion kestävä äänettömyys. Äiti valmistautui perunoita
    kuorimaan ja Sanna meni antamaan aamuheiniä pikkunavetassa olevalle
    joutokarjalle. Isäkin istuutui perunoita kuorimaan. Vilho asettui
    ovisängyn viereen penkille käsi poskella istumaan ja eteensä
    tuijottamaan.

    — Kuinkahan kauan maailma mahtaa tällaista kestää? kysyi vihdoin isä
    selvästi huomattava tarkoitus äänessä.

    — Minkälaista? kysyi Vilho.

    — Tällaista.

    — Tällaista juhlallista murjottamistako?

    — Niin tällaista juhlanpitoa. Kun koko elämä aiotaan ainaiseksi
    juhlanpidoksi tehdä.

    — Kuinka niin?

    — Missäs sinäkin viime yönä raklasit?

    — Seurahuoneella.

    — Mitä siellä tehtiin?

    — Harjoitettiin näytelmää kynttelinä pidettävään iltamaan.

    — Vai niin. No mitä teillä — ja sulla — on siitä hyötyä?

    — Ei mitään. Ei penninkään hyötyä.

    — No mitä varten te sellaista teette, josta ei ole mitään hyötyä?

    — Sitä varten, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä.

    — Sitä varten te sellaista teette, jotta olisi jotakin, minkä
    varjolla yökaudet retkalehtaa, jymäytti isä. — Ei enää viitsitä
    tehdä työtä kuin vähän kurkottelemalla. Ja jumalansanaa ei viljellä
    ollenkaan. Harjoituksissa vain juostaan kaiket yöt ja pyhät. Ja
    päivät ollaan sitten niin että — hooi kättä, hooi jalkaa. Mitä se
    sellainen on muuta kuin juhlanpitoa. Mutta sen mä vain sanon sulle,
    poika, että jos ei tästä loppua tule, niin ei sulle kunnian kukko
    laula.

    — Älä nyt — olkaa nyt! koetti emäntä rauhoittaa.

    Vilho suoristi ryhtinsä.

    — Miksi ei laula? kysyi hän, terävästi isäänsä katsoen.

    — Siksi että työmiehen pitää nukkua yönsä rauhassa ja päivät tehdä
    lujasti työtä, jos elää meinaa. Tuollainen jokaöinen valvominen sopii
    vain herroille, joilla ei ole muuta virkaa. Mutta oikealle ihmiselle
    se ei sovi.

    — Mutta jos minä olisinkin herra? kysyi Vilho koirankuri suupielissä.

    — Laputa tiehesi, ärjäisi isä.

    — Kuulkaa, isä, alkoi Vilho tyynesti. Minä en ole herra enkä
    ainakaan tällä tietoa aio siksi ruvetakaan. Tieheni minä en myöskään
    laputa vielä tällä käskyllä. Mutta sen sanon, etten ikinä aio
    elämääni rahan eteen uhrata enkä koskaan alistu niin ahtaaseen ja
    tyhjään elämään kuin te olette alistunut.

    — Vai niin, sanoi isä kuivasti. Meinaatko, että pitäisi saada
    yökaudet seurahuoneella repalehtia ja sitten kotona särkeä
    kahvikuppeja?

    Vilho ihan hypähti tuolillaan. Kiukku ja harmi myllersivät sekaisin
    hänessä. Kiukutti se, mitä isä sanoi, ja harmitti, melkein itkuun
    saakka harmitti, kun ei osaa selittää nuorisoseura-asiaa niin, että
    isäkin sen ymmärtäisi. Itse sen jotakuinkin tajuaa, mutta ei osaa
    toisille sanoa.

    Ja onhan isä tavallaan oikeassakin. Retkalehtanut hän kyllä ei ole,
    mutta olisi sieltä viime yönä aiemminkin kotiin ehtinyt, jos olisi
    oikein tahtonut. Vaikka saattelikin Huldan kotiin — mitä hän ei
    kadukaan eikä tule koskaan katumaan —

    — Siitäkö te nyt olette noin äkääntynyt, kun nukuin tunnin ylitse
    tavallisen, kysyi Vilho hiljaa.

    — Sika huolii siitä, vaikka olisit nukkunut kaksi tuntia, vastasi
    isä, huonosti salattu lauhtuminen vihaista matkivassa äänessään. —
    Mutta kun tuollaisten olemattomien touhujen takia jäävät työtkin
    tekemättä.

    — Mitä nyt sitten olisi pitänyt tehdä?

    — Ajattelin, että olisi lähdetty ulkosaralta hirsiä hakemaan.

    — Mutta eilenhän suunniteltiin, että tänään ajetaan heiniä
    Kortteistosta — —!

    — Niin kyllä — mutta — ajattelin, kun on näin hyvä keli ja ilma —
    niin — —. Mutta kyllähän se nyt tältä päivältä menemättä jää. Muut
    ihmiset jo tulevat.

    — Olisitte herättänyt minut.

    — Herättänyt! Kyllä tuolla iällä jo pitäisi itsekin vähän huolehtia.
    Kun mä olin sun iälläsi, niin minulla oli jo isännän huolet
    hartioilla.

    Vilho ei sanonut mitään. Hymähti vain ja suu ilkeänkurisessa virnissä
    tuijotti eteensä. Hän tiesi, niihin isä taas tähtää ja varustautuu.

    — Saisit jo ruveta sinäkin olemaan mies! Ottaisit emännän ja
    rupeaisit taloa asumaan etkä tuollaisissa tyhjänpäiväisissä aikaasi
    tuhlaisi, sanoi isä nuhdellen ja neuvoen.

    — Mistä otti, virnautti Vilho. — Kun ei kukaan huoli.

    — Mistä otti, matki isä venyttäen, ja hymähti päätään nyökyttäen. —
    Mistä otti? Vai sellainen herra siitä meidän pojasta tulikin, ettei
    siitä huoli kukaan!

    — Sellainen siitä tuli.

    — Älkää nyt siinä taas, kun asia kuitenkin on aivan toisin, nuhteli
    äiti. — Mitä sä oikein meinaat, Vilho, kun et sä sitä Partaalan
    Hannaa ota? Ainoa tytär ja velaton talo. Ei tarvitsisi vävynä
    kituroida eikä velkain kanssa koko elämäänsä tapella niinkuin
    meidänkin on pitänyt. Ja monen muun. Hannan äiti —

    — Suu kiinni, tiuskaisi Vilho. — Minähän olen sanonut, että
    Hannasta ei saa mulle puhuakaan.

    — Ka kun sä oot kamala, valitti äiti.

    — Kamala mä oon aina ollut. Mutta niin kamalaa ette te minusta
    koskaan saa, että mä Partaalan Hannan kanssa samaa leipää alkaisin
    järsiä! Muistakaa se! Ja sanokaa se Hannan äidillekin!

    Mielenkuohu ajoi Vilhon kävelemään.

    — Vai niin! Vai niin sinä sanot! Härkäpää! puhisi isä. Mä kanssa
    sanon sulle, että jos sä jonkun toisen meinaat ottaa, niin multa ei
    sun tarvitse tulla kihlarahoja pyytämään! Muista se!

    — Enkä tulekaan, viskasi Vilho.

    — Sittenpähän nähdään. Tuskin se sinuun vielä maailma
    muuttuu, vaikka kuinkakin olisit nuorisoseuralainen. Vai
    aiotko vanhaksipojaksi jäädä, niinkuin Halmeen Jussi ja muut
    nuorisoseuralaiset, sanoi isä pilkallisesti.

    Meijerikuski tulla kolisteli maitoastiaa ottamaan, ja keskustelu
    katkesi.

                                                      ⸻

    Se ei ollut enää ensimmäinen eikä vielä viimeinenkään sananharkka
    Mäntylässä. Ja kun seuraava talvi lumensa satoi, oli Vilho jo
    Amerikassa.

    Kun talvesta tuli kevät, valmistautui Rannan Huldakin lähtemään
    Amerikkaan. Vilho oli kirjoittanut ja toimittanut piletin.

    PORSTUAKAMARI.

    Syksyllä se jo päätettiin.

    Tai — oikeastaan sitä ei varsinaisesti päätetty ollenkaan. Isä
    vain tuli kerran sanoneeksi, että eikö ole ajan ja polttopuiden
    tuhlausta kaiken talvea pitää kahta kamaria lämpimänä. Ja siitä se
    sitten iti, kasvoi ja kypsyi se ajatus, että joulun ohi mentyä, kun
    Mantakin menee sinne talouskouluunsa ja vieraitten kulku loppuu
    vähemmälle, jätetään porstuakamari kylmille. Siirretään kukat
    sieltä tupaan ja tupakamariin ja minne heitä nyt sovittaa, etteivät
    kylmety. Ne vieraat, mitä Suskalla ja Tussulla käy, ne kyllä pysyvät
    tupakamarissakin. Ja Heiskan pyhät menevät ylisängyssä aivan yhtä
    hauskasti, oli porstuakamari lämpimillä tai kylmillä. Ja voihan
    porstuakamarinkin lämmittää ja kukkia sinne siirtää kun tietää
    vieraita tulevan. Samoin kuin suurempain pyhäin edellä.

    Niin tuumittiin. Ja kun joulu tuli ohimenneeksi, tehtiin tuumasta
    tosi. Mantan lähdön edellispäivänä tytöt asettelivat porstuakamarissa
    olleet kukat tupaan ja tupakamariin, ja joitakin pantiin
    perunakuoppaankin. Huonekalut sujoteltiin seinävierille, minkä
    jälkeen Suska läksi ilta-navettaan, mutta Manta jäi vielä kamaria
    lakaisemaan ja muutenkin viimeistelemään.

    Mennessään Suska vei veripisaran tupaan ja asetti sen kellokaapin
    viereen jakkaralle.

    Tussu ja Heiska olivat olleet hakkuulla Saarikorvessa ja parhaillaan
    söivät, kun Suska toi veripisaraa.

    — Nyt me olemme tyhjentäneet porstuakamarin, sanoi Suska.

    — Vai niin, sanoi Tussu.

    Heiska ei sanonut mitään. Puraisi vain silakan keskeltä poikki, alkoi
    toista puoliskoa jauhaa suussaan ja pani toisen pöydälle vuoroaan
    odottamaan. Eikä sanonut mitään isäkään, joka selkäänsä kellokaappiin
    nojaten istui peräpenkillä isävainaalta jäänyt hopeahelapiippu
    hampaissa.

    — Kyllä se on nyt niin autio että — — sanoi Suska jälleen, etsi
    tulitikkurasian ja meni navettaan.

    Äidillä oli vieraita tupakamarissa. Ennenkuin he läksivät pois, vei
    hän heidät porstuakamariakin katsomaan.

    — Voi herra siunatkoon, minkälainen kamari nyt on! huudahti äiti,
    kun avasi oven. Ja oli vähällä seisahtua kynnykselle. Pääsi kuitenkin
    kamarin puolelle.

    — Tytöt ovat korjanneet kukat täältä pois jotteivät kylmety, selitti
    äiti vierailleen. Ei tahdo oikein sopia kahta kamaria lämmittää ja
    puhtaana pitää, kun Mantakin menee pois. Jäisi Suskalle liian paljon
    työtä.

    — Joo — — Vähätkös touhut siinä on, kun ne kunnossa pitää näinkin
    suuret kamarit kuin teilläkin on, myönsivät vieraat.

    — Ja puitakin menee paljon enemmän — — Ja kun ei tässä olla
    mitään kamari-ihmisiäkään, niin — — — jatkoi äiti, koettaen saada
    ylpeyden värettä ääneensä.

    Äidin vieraiden mentyä meni Tussu hakemaan porstuakamariin eilen illalla
    jäänyttä lainakirjaa. Hän pysähtyi kynnykselle kuin
    säikähtynyt, mutta voitti kuitenkin sen tunteen ja sivuilleen
    katsomatta meni ottamaan kirjan nurkkaan työnnetyltä kirjahyllyltä.

    — Kyllä tämä nyt on kamalasti outo, sanoi Manta, ja lakaten
    lakaisemasta yritti katsoa Tussua silmiin.

    — On — mutta kyllä siinä puita säästyy, sanoi Tussu, ja meni pois
    Mantan katsetta väistäen.

    Illallista syötäessä sanoi Suska:

    — Kyllä porstuakamari on nyt niin raastetun näköinen, että oikein
    minulta oli tulla itku, kun äsken käväisin sitä katsomassa.

    Jatkettiin syöntiä. Mutta sitten Manta kumartui pöydän alle nenäänsä
    puhdistamaan, Tussun nenä alkoi nuhista ja Heiskan meni pala väärään
    kurkkuun. Ja isä sanoi:

    — Jopahan — —

    Myöhemmin illalla tuli tuttavia, poikia ja tyttöjä, Mantalle hyvästiä
    sanomaan. Manta meni heidän kanssaan kamariin ja Suska jäi teetä
    laittamaan. Käytiin porstuakamariakin katsomassa. Manta selitti,
    minkä vuoksi näin on tehty, ja vieraiden mielestä uusi järjestely oli
    kaikin puolin järkevä.

    — Mutta kyllä se ensin oli niin kamalaa, että itku minulta pääsi kun
    sain kaikki valmiiksi, tunnusti Manta.

    Oli hetkisen väliaikaa, ennenkuin saatiin uudesta keskustelunaiheesta
    kiinni.

    Seuraavana aamuna Manta läksi. Tussu meni kyytiin. Vasta illan
    pimetessä hän ehti takaisin kotiin.

    — Niin — — ei sitä porstuakamaria nyt sitten lämmitetä? sanoi hän,
    kun lattialla edestakaisin kävelemällä sulatteli itseään.

    — Olkoon nyt, koetetaan olla lämmittämättä — — kun halotkin ovat
    niin hyvässä hinnassa. Saa heitä vähän myydä — — sanoi äiti ja
    yritti tavoittaa Tussun katsetta, mutta ei tavannut.

    Sen enempää ei asiasta puhuttu sinä päivänä eikä seuraavinakaan päivinä
    . Mutta perjantai-iltana sattui Suska menemään porstuakamaria
    kohti puusylystä kantaen niinkuin ennenkin. Vasta ovelle ehdittyään
    hän huomasi erehdyksensä ja kääntyi takaisin. Eikä tiennyt pitäisikö
    hänen tämän johdosta itkeä vai nauraa. Nauraa hän yritti, kun sitä
    toisille kertoi.

    Samoin kävi Tussun sunnuntaiaamupäivällä. Tapansa mukaan hän aikoi
    mennä porstuakamariin lainakirjaansa lukemaan. Mutta kun hän avasi
    oven, hönkäisi sieltä kylmyys vastaan, ja ikkunat olivat valkeassa,
    kylmän väreitä herättävässä huurteessa. Tussu seisoi hetkisen
    kynnyksellä, huokasi ja kääntyi takaisin. Heiska tuli juuri ulkoa ja
    tupaan mennessään katsahti Tussuun. Tussua hävetti. Hän pisti kirjan
    taskuunsa ja meni pihalle, missä kuljeskeli paikasta toiseen.

    Heti tupaan tultuaan otti Heiska takin yltään ja kiipesi ylisänkyyn.
    Sieltä hän sanoi:

    Tussu aikoi mennä porstuakamariin lukemaan.

    Isä hymähteli ja alkoi siirrellä piippua toisesta suupielestä
    toiseen. Ja äiti sanoi:

    — Kyllähän se Tussulle ja Suskalle on vähän paha, kun ei
    porstuakamari ole lämpimillä. Suskakin silloin meinasi puita sinne
    viedä — — — ja.

    Isä meni ulos. Ja kun Tussu tuli pihalta, näki hän isän seisovan
    porstuakamarin kynnyksellä ja mietteissään katselevan kylmää kamaria.

    Miten kuten mentiin sitten puoliseen saakka.

    Isä istui tuolilla takan luona, poltti piippua, yskähteli ja silmäili
    vuoroin Tussua, vuoroin Suskaa.

    Äiti luki postillaa, mutta joka hetki hypähtivät silmät lasien yli
    katsomaan Suskaa ja Tussua.

    Tussu istui penkillä ja yritti lukea, mutta vaipuikin katsomaan
    eteensä kuin jotakin muistellen.

    Suska hääri siivoamis- ja ruuanlaittohommissa ja oli kuin jotakin
    vailla. Yritti hyräillä, mutta siitäkään ei tullut sen valmiimpaa.

    Heiskan joka nukkumisesta ei tullut mitään. Häntä
    häiritsi se, että Tussunkin nyt täytyi tuvassa istuskella, kun
    porstuakamari oli kylmillä.

    Kukaan ei sanonut mitään.

    Puolista syötäessä, kun kaikki olivat paikalla, isä vihdoin alkoi:

    — Kuinkahan se on — — —

    Hän söi suunsa tyhjäksi ja jatkoi:

    — — sen porstuakamarin kylmille jättämisen laita — —?

    Toiset katsoivat eteensä pöytään ja söivät.

    — Meinaan vain, että eikö siellä pääse ne seinäpaperitkin irti, kun
    ei sitä lämmitetä, sanoi isä taas.

    Toiset liikahtivat kuin vapautuneina.

    — Jottako ruvettaisiin uudestaan sitä lämmittämään? kysyi äiti.

    — Niin meinaan — — — mutta en suinkaan minä tiedä. Enkä välitä,
    sanoi isä.

    — Mitäs Tussu meinaa? kysyi äiti.

    — Mitäs minä siihen tiedän mitään meinata, sanoi Tussu.

    — Puita siinä menisi, arveli äiti.

    — Puita! suutahti Heiska. Jos ei muuta estettä ole, niin tottahan
    noita puita nyt sen verran saadaan, mitä yhdessä kamarissa menee,
    vaikka siellä paljonkin poltettaisiin. Kun kerran on miehiä, hevosia
    ja metsää itsellä.

    Heiska nousi pöydästä. Toiset katsoivat kiitollisen ihmettelevästi
    Heiskaa ja tunsivat itsensä vielä vapaammiksi.

    — Niin — en suinkaan minä tiedä enkä välitä. Suskalle siinä vain
    työtä lisääntyisi, sanoi äiti.

    Toiset katsoivat odottaen Suskaan. Suska joutui hämilleen.

    — Ottaisitko sinä sen vaivan päällesi, että rupeaisit kahta kamaria
    lämmittämään ja siivossa pitämään? kysyi äiti Suskalta.

    — En minä tiedä, sanoi Suska venyttäen.

    Vaikka ei kukaan mitään tiennytkään, johti asiain kulku kuitenkin
    siihen, että seuraavana sunnuntaina oli porstuakamari taas lämmin,
    kukat ja huonekalut entisillä paikoillaan. Ja Tussu istui siellä
    keinutuolissa ja luki ”Ikuista taistelua”. Ja ulkona hohtivat kylmät
    tammikuun hanget.

    Suska tuli kukkia kastelemaan, ja kertoi miten koko sen ajan jonka
    kamari oli kylmillä, tuntui aivan siltä kuin olisi pahaa tehnyt.

    — Niinkuin olisi joku ajettu kotoa pois, täydensi Tussu.

    — Niin.

    Äitikin tulla tupsahti kamariin. Pyörähteli ja ihaili, kun kamari
    taas oli sievä.

    — Olikin niinkuin liiveri kun kukat oli poissa ja ikkunat jäässä.
    Oikein mun tuli surku niitä kukkia, kun ne joutui niin ajeluksiin.
    Se veripisarakin oli siellä kellokaapin nurkassa kuin häpeämään
    tuomittu, ja pelarkuuni kuopassa. Isäkin sanoi äsken tuvassa, että
    nyt on taas oikea sunnuntai, mutta viime pyhä oli kuin pilvinen
    luokopäivä. Ja Heiska sanoi, että porstuakamarin lämmittämistä ei saa
    enää puolellakaan sanalla moittia.

    Paljon muutakin äiti jutusti ja poislähtiessään vielä varoitti, että
    pitää vain hyvin ruveta lämmittämään kamaria, etteivät kukat kylmety.

    KATSE.

    Jouluaatto.

    Tyyni, leuto, kosteahko ja uneksiva sää. Puissa jouluhuurre, ja koko
    luonto joulurauhan aavistusta täynnä.

    Aaro on asemalla hevosineen monien muiden hevosten ja miesten
    joukossa. Odotellaan junaa, joka tuo muualla asuvia omaisia kotiin
    jouluksi.

    Siinä on vilkas ihmisliike. Tulee ja menee. Suurimmaksi osaksi kai
    aseman ympärille muodostuneen asutusryhmän asukkaita. Menevillä on
    tavallisesti tyhjä kori, pussi tai kassi kädessä. Tulevilla taasen
    täyteen tupattu kori, pussi tai kassi, ja lisäksi monen monet paketit
    ja kääröt kiikkumassa ja riippumassa mikä missäkin.

    — Joulu-ostoksia, ajattelee Aaro myötätuntoisesti ja yrittää löytää
    heidän silmistään jouluilon hohdetta.

    Omaan sarjaansa sijoittaa hän ne kainosti hymyilevät neidot,
    miehekkäästi kylmän välinpitämättömyyden ilmeellä riemunsa peittävät
    nuorukaiset, ja muhoilevat vanhukset, jotka tulevat aseman
    konttorista, kenellä suurempi kellä pienempi paketti tai käärö
    kainalossaan.

    — Joululahjoja, ajattelee Aaro. Postissa tulleita, rakkailta
    lapsilta, veikoilta, siskoilta, ystäviltä ja — armailta. — — —

    Viimeinen sana sai Aaron hieman punastumaan ja äskeistä suuremmalla
    myötätunnolla ottamaan osaa heidän iloonsa. Heidän, jouluiloonsa,
    jonka hän etsimättä löysi heidän silmistään ja hymystään.

    Tutuista toiset huomasivat hänet ja kauniisti hymyillen nyökkäsivät
    tervehdykseksi. Toiset eivät huomanneet. Menivät vain ohi, jollekin
    näkymättömälle hymyillen. Ei Aaro kuitenkaan siitä loukkaantunut. Hän
    ymmärsi heitä. —

    Hän havahtui siihen, että yhtäkkiä tuntui kovin hiljaiselta. Ja kun
    hän kohotti katseensa, oli äskeinen ihmisvilinän täyttämä tanner
    aivan tyhjä. Ikäänkuin olisi joku suurella kädellään pyyhkäissyt
    siitä kaikki menemään. Ei tullut eikä mennyt ainoatakaan ihmistä.
    Aivan kuin olisi jouluenkelin piharenki käynyt lakaisemassa
    haltiattarelleen paikan mihin astua, kun tulee joulua maahan tuomaan.
    Valkopukuiselle rauhanlehvää kädessään kantavalle jouluenkelille.

    Aaro jäi jännittyneenä odottamaan, mitä nyt tapahtuu. Ja kun
    puiden varjostamasta veräjästä pullahti asema-alueelle tuollainen
    pienenpuoleinen paimenpoika ja alkoi saapastaa puhdistettua aluetta
    kohti, liikahti Aaro ja äännähti huomauttaakseen pojalle, että juuri
    oli tapahtunut jotakin ja ettei siihen sovi tulla. Samalla katsahti
    hän hädissään toisiinkin ja katse näytti kysyvän: eikös pidäkin
    kieltää tuota poikaa tulemasta. Toiset juttelivat vain levollisesti
    hevosten hinnoista äskeisillä joulumarkkinoilla ja ohimennen loivat
    häneen kummastelevan katseen. Mikä tuon pojan tuli?

    Itseään häveten kiinnitti Aaro katseensa portilta tulevaan
    poikaan, joka pitkin, koko olemusta huojuttelevin ja miesmäisyyttä
    tavoittelevin askelin tuli kohti. Hänellä oli kainalossaan pienehkö
    ruskea paperipussi — ryynejä joulupuuroon kai. Toinen käsi riippui
    jäykkänä pitkin sivua, ja sen jatkona oli jotakin vaaleaa. Aaro
    kiinnitti katseensa siihen ja huomasi, että se oli vehnäukko. Sitä
    tiukasti reittään vasten painaen ja ryynipussi kainalossa poika
    asteli mahtipontisesti kovaksi tallattua asematannerta kertaakaan
    sivuilleen katsomatta. Silloin tällöin vain jäykästi päätään kääntäen
    kurotti olkansa ylitse katsomaan vieressään kulkevaa vehnäukkoa.

    — Niinkuin isä ja poika, ajatteli Aaro, ja melkein säikähti, kun
    katsoi pojan kasvoihin. Ne olivat todellakin niinkuin vanhan miehen
    kasvot. Kuivat, surkastuneet ja sopimattoman vakavat tuonkokoiselle
    ruumiille. Huolien ja ruuanpuutteen, ennen kaikkea tietysti
    ruuanpuutteen kuihduttamat, ajatteli Aaro. Ja puku ohut, epämääräisen
    harmaa, lian ja pitkäaikaisen hankauksen silittämä.

    Aaron aivoissa alkoi itää kuva köyhästä, hyvin köyhästä mökistä,
    jossa leski-äiti tai sairas isä suuren lapsilauman kanssa — elää.
    Elää, niin, vaikka oikeastaan on väärin sanoa sellaisten elävän.
    ”Ovat olemassa ja koettavat ylläpitää ruumistaan” olisi paremmin
    paikallaan sanoa. Sen pitemmälle hän ei ehtinytkään kuvaa kehittää,
    kun poika aivan odottamatta nosti päänsä ja loi häneen katseen, joka
    lopetti alkuunsa kaikki turhat kuvittelut. Kaikki muu aivan kuin
    haihtui, niin ettei hän nähnyt muuta kuin sen katseen. Ja hänestä
    tuntui kuin olisi nähnyt satujen prinssin. Sen, joka sai puolisokseen
    maailman ihanimman ja jaloimman prinsessan, sekä puolen valtakuntaa
    ja kylvi pari kolme kirstullista kultarahoja häntä seuraavan rahvaan
    joukkoon. Köyhän mökin nälkää nähneestä pojasta ei siinä katseessa
    ollut jälkeäkään.

    Taas kerran olkansa yli katsahdettuaan vieressään kulkevaan
    vehnäukkoon poika käänsi päätään ja lähetti uudelleen Aarolle saman
    katseen. Meni samassa ja katosi makasiinin nurkan taakse.

    Aaro oli aivan ihmeissään.

    Tätä varten siis tanner puhdistettiin!? Oliko se siis jokin ilmiö?
    Yliluonnollinen?

    Joulutekstin kertomus tallista, vastasyntyneen ensimmäisenä majana ja
    seimestä hänen ensimmäisenä kätkyeenään, alkoi hänen ajatuksissaan
    sekautua yhteen tämän ilmiön kanssa. Etäämpää kuuluva porokellojen
    pauhu ja tiukujen helinä liittyi samaan — enkellauluna. Kunnes
    vihdoin kaikki hajosi siihen, että rovastin kuomureki ja parivaljakko
    pauhaavin porokelloin ja helisevin tiu’uin, korkealla pukillaan
    istuvan kuskin ohjaamana ajoi asemarakennuksen seinustalle.

    Toisten mukana meni Aarokin niitä tarkastelemaan. Todellisuudessa hän
    kuitenkin näki vain sen kylmän ja kuivan tosiasian, että tästä meni
    äsken köyhän mökin nälkää ja puutetta kokenut poika, joka — kenties
    kotinsa ainoilla rahoilla — oli kaupasta ostanut kilon ryynejä, ja
    jolle hyvällä tuulella oleva kauppias oli lahjoittanut viidenkymmenen pennin
    vehnäukon ja joka sen johdosta oli rajattoman riemun vallassa.

    Jotakin raskasta ja painostavaa, syyttävää ja moittivaa laskeutui
    hänen mieleensä siinä rovastin vehkeiden ääressä, joita toiset
    asiantuntevina hinnoittelivat. Se raskas ja syyttävä oli jollakin
    tavoin yhteydessä sen pojan ja hänen katseensa kanssa. Millä tavalla,
    sitä ei Aaro osannut itselleenkään selittää. Tunsi vain, että niin on.

    Hän koetti kuvitella, kuinka poika tulee kotiinsa. Suu mutruilee
    ja naurunhaluiset silmät pälyilevät kaikkialle muualle, mutta ei
    vehnäukkoon — niin vaikeaa kuin se muualle katsominen onkin sillä
    hetkellä. Miehekkäästi vie hän ryynipussin pöydälle — kai heillä
    pöytä on — ja loan eivät toiset vielä siihen mennessäkään osoita
    mitään huomiota vehnäukolle, asettaa hän sen pussin viereen seisomaan
    ja huudahtaa:

    — Ka!

    Siitä jatkoi Aaro joululehdistä opittuun tapaan kuvitteluaan köyhän
    mökin jouluiloista ja vehnäukon lahjoittaneen kauppiaan sydämessä
    vallitsevasta joulurauhasta.

    Sitä moittivaa ja syyttävää, raskasta ja painostavaa ei hän
    kuitenkaan saanut sillä vähääkään vaimentumaan. Vasta kun juna
    hihkuen ja puhkuen ja hevosia säikytellen porhalsi asemalle ja
    sylkäisi reet täyteen häliseviä ihmisiä, poika ja hänen katseensa
    häipyi mielestä.

    Kotona ne kuitenkin jälleen palasivat sinne. Ja niiden mukana
    raskas ja painostava, moittiva ja syyttävä. Se jäyti kaikkialla:
    joulusaunassa, tallissa, tuvassa, kamarissa ja kaikkialla.
    Illalla, kun vieraitten takia laitetun joulukuusen valossa syötiin
    palvattua sianlapaa, lipeäkalaa perunain ja voileivän kanssa ja
    riisiryynipuuroa, sanoi hän tietävänsä ainakin yhden ihmisen, jolle
    tämä jouluaatto on tuonut todellista iloa. Ja kertoi, mitä oli
    asemalla nähnyt.

    Siitä syyttävästä ja moittivasta ei hän maininnut mitään. Se painoi
    häntä jo niin raskaasti, että jouluruokain syöminen ja jouluilon
    tunteminenkin tuntui vääryydellä anastetulta. Mutta sittenkään hän ei
    puhunut siitä mitään. Hän ei tahtonut sen mainitsemisella turmella
    toisten jouluiloa.

    Hän tyytyi siihen, että hänen oma jouluilonsa sen takia turmeltui.

                                                      ⸻

    Joulupyhäin jälkeisenä arkipäivänä hän näki uudelleen sen saman
    katseen.

    Kaupan rappupielessä seisoi isokokoinen hevonen. Sillä oli perässään
    tukkirekien etumainen reki, jolle oli asetettu pari lautaa istuin-
    ja tavaralavaksi, niinkuin tukinajajain tapa on. Ja tukinajohevonen
    se oli hevonenkin. Ei kylläkään mikään kaakki, mutta kuitenkin
    vikaiseksi ajettu koni. Se asteli yhtenään etujaloillaan. Heiniä
    sillä oli edessä, mutta lointa ei ollut selässä, vaikka olikin koko
    lailla kylmä.

    Aaron askelten narskeen kuullessaan hevonen nosti päänsä heinistä ja
    heinätukkoa pureskellen kääntyi katsomaan häneen. Heidän katseensa
    sattuivat yhteen ja viipyivät niin lyhyen hetken. Sitten hevonen
    käänsi päänsä takaisin ja otti uuden heinätukon suuhunsa.

    Aarolle ei ollut mitään tapahtunut. Hän ei ollut edes pysähtynytkään.
    Mutta sittenkin hänestä tuntui kuin häntä olisi lyöty päähän.
    Äskeinen ajatuksenjuoksu katkesi, hämärtyi ja sekaantui, ikäänkuin
    tupertui.

    Sen hän vain ymmärsi selvästi, että tuolla hevosella oli sama katse
    kuin sillä pojalla siellä asemalla jouluaattona. Ei tosin niin
    ruhtinaallinen, mutta kuitenkin sama. Siinäkin oli eräänlaista
    tyytyväisyyttä, onnea, riemua. Se aivan kuin tahtoi sanoa:

    — Katsokaa! Heiniä! Minulla! — — —

    Kyläin väliselle vainiolle ehdittyään tapasi Aaro aivoissaan
    tällaisen ajatuksen:

    — Se, mitä ihminen on hevoselle tehnyt riittää jo yksinäänkin
    tuomitsemaan ihmisen iankaikkiseen kadotukseen.

    Ei hän pystynyt itselleenkään selvittämään, minkätähden se hevosen
    katse hänet sellaisia pani ajattelemaan. Hän tunsi vain värisevänsä
    jonkinlaisesta pyhästä vihasta ja sielullisesta tuskasta. Ja
    raskaan, verta visvovan usvan tapaisena summana näki aikain kuluessa
    sotatantereilla silvotut ja ruhjotut, metsissä, teillä, markkinoilla
    ja talleissa rääkätyt ja ruoskitut, nälässä ja vilussa värjötelleet
    hevoset, joiden elämä on niin kurjaa, että heinätukon saaminen
    herättää niissä mitä suurinta onnen ja riemun tunnetta, sellaista,
    mikä hevosen katseesta kuvastui. Ja ne pienet pojat ja pienet tytöt,
    joilla on elämässään niin niukasti ilon aiheita, että viidenkymmenen pennin
    vehnäukko saa heidän silmiinsä loihdituksi ruhtinaskatseen.

    Kaikki tämä laskeutui raskaana ja läpipääsemättömänä ihmisten
    hartioille. Hänenkin hartioilleen. Eikä pienintäkään pelastumisen
    mahdollisuutta missään päin. Ei armoa eikä anteeksiantoa.

    Sen alla sielullisesti kyyryyn painuneena ja läähättäen
    laahustaessaan hän nöyrästi tunnusti:

    — Yksistään jo se mitä ihminen on hevoselle tehnyt, antaa Sinulle
    riittävän aiheen tuomita hänet iankaikkiseen kadotukseen.

    ÄIDIN OSA.

    Jussi oli ollut aamusta alkaen seurahuoneella. Ensin oli
    raittiustoimikunnan kokous, sitten ”Kumarrusmatkan” harjoitukset, ja
    sitten johtokunnan kokous. Kun niistä kaikista ehti selvitä, oli aika
    mennyt jo yli puolen päivän.

    — Ei ehdi kuin hät’hätää syömässä käydä kotona ja — jo taas pitää
    lähteä, sanoi hän palttoota ylleen kiskoessaan.

    — Mihin? kysyivät toiset.

    — Lauluharjoituksiin kansakoululle, vastasi Jussi. Torstai meillä
    kyllä on varsinainen lauluharjoitusilta, mutta on joitakin uusia
    lauluja, jotka aiotaan iltamassa illalla esittää ja joita pitää vielä
    vähäisen hioa.

    — Jaha. Sinä tulet sieltä päin sitten iltamaan? kysyi Miska, Jussin
    tavallinen iltamamatkatoveri.

    — Sieltä päin. Mitenkäs minä sitten enää ehdin kotona käymään,
    vastasi Jussi tavalla, joka osoitti hänen pitävän kysymystä aivan
    tarpeettomana.

    Iltamassa sitten saa olla niinkuin riihellä: laulaa, näytellä
    ja jos jotakin tehdä, sanoi Jussi uudelleen, kun oli tuokio tultu
    äänettöminä. Maanantai on sitten jo hyvällä taimella, kun vihdoin
    ehtii kotiin ja saa ottaa sängyn selkäänsä.

    — Ja kun sitä sitten saisikin pitää selässään! Mutta kun vähän
    kontalleen ehtii sänkyyn, niin äijä jo alkaa motkottaa talliinmenosta
    ja metsäänlähdöstä, nurisi joku.

    — Kun joutaisikin päivällä nukkua, niin ei se mitään meinaisi,
    vaikka meneekin etenpeten, sanoi Jussi.

    — Niin no — kyllähän minä nukkuakin joutaisin, myönteli äskeinen
    nureksija. Ei minulla tänään ole enää mitään muuta kuin tulo iltamaan
    illalla. Mutta eipä sitä vain tule nukutuksi.

    — Kyllä minä nukkuisin, kun vain joutaisin! huudahti Jussi. Mutta
    kun joka jumalan pyhä pitää juosta ja huhtoa niin että kieli vyön
    alla.

    Hän tuhahti hermostunutta tyytymättömyyttä ja yhtäkaikkisuutta
    matkien tyytyväisesti ja ylpeästi. Riuttakunnan nuorisoseurassa
    ei ollut toista, jota olisi tarvittu niin joka asiassa kuin häntä
    tarvitaan.

                                                      ⸻

    — Kauanpa nyt piti olla, sanoi äiti osaaottavasti, silmälasien
    ylitse katsoen, kun Jussi vihdoin ehti kotiin. Eikös nyt ole hyvin
    nälkä?

    — Onpa parhaiksi, myönsi Jussi palttoota naulaan asettaessaan.

    Äiti otti silmälasit nenältään, asetti ne postillan aukeamalle ja
    nousi laittamaan Jussille ruokaa.

    — Söimme vain palvattua lihaa ja voileipää suolaiseksi, kun ei
    viitsitty ruveta mitään keittämään, selitti äiti. Lampaanlihaa — se
    on hyvää. Tule nyt syömään!

    — Onkohan isä ollut tallissa? kysyi Jussi hieman kuin arkaillen.

    — Olen minä ollut, huusi isä sängystä edusverhojen takaa.

    — Juuri äsken oli, rauhoitti äiti, kovaäänisesti kuiskaten.

    Jussi istuutui syömään.

    — Syö nyt kylliksesi, kehoitti äiti. Uunissa on sitten vähän
    pannukakkua. Hilma paistoi tuossa hiilustalla, ja panin sinua varten
    uuniin. Ajattelin, että pysyy edes vähän lämpimänä, selitti äiti, vei
    postillansa pois pöydältä penkille ja vinosti eteenpäin kumartuneena
    alkoi siinä sitä lukea. Lukemisen ohella hän hyvillä mielin seurasi,
    kuinka Jussin voimakkaasti käyvään suuhun katosi lihanviipaleita ja
    voileivän kappaleita toinen toisensa perästä.

    — Onko siellä maitoa? kysyi hän, kun Jussi uudelleen täytti läkkisen
    maitokuppinsa.

    — On, murahti Jussi syöntinsä sekaan.

    Äiti jatkoi lukemistaan.

    — Joko haen pannukakkua? kysyi hän vähän ajan kuluttua, kun Jussi
    alkoi pyyhkiä huuliansa ja katsella uuniin päin.

    — Jo, sanoi Jussi ja voimakkaasti röyhtäisten suoristi jalkansa
    pöydän alle ja selkäänsä tuolin selustaan nojaten syvämietteisen
    näköisenä tuijotti eteensä.

    Äiti tassutteli uunin luo, otti uunista pyöreän valurautaisen
    paistinpannun, ja uuninpankon päästä sieppasi sytyketuohen liuskan,
    jonka asetti pöydälle pannun alle, ettei pöytä nokeentuisi.

    — Eiköhän se ole vähän lämmintä? Pannu ainakin siltä tuntuu, sanoi
    hän ja meni kiireesti kaapille. Täällä olisi vähän — —. Hilma haki
    pannukakkuun puolukoita ja pani sokeria sekaan. Minä luulen, että se
    on hyvää sillä tavalla.

    Äiti asetti sokeroiduilla puolukoilla täytetyn teevadin pöydälle
    Jussin eteen ja meni jälleen lukemaan.

    — Syö vain se kaikki, sanoi hän kesken lukuaan. Se on hyvää se
    pannukakku — se on aivan vehnäjauhoista, sanoi hän vielä ja
    painautui lukemaan.

    Pannukakku oli Jussin himoruokaa. Hän söi molemmat pannussa olevat
    pannukakut. Samoin hän söi puolukatkin kaikki.

    — Hoh, ihmetteli hän sitten, kun puhkesi pitkään ja meluavaan
    röyhtäisyyn.

    — No nyt jaksaa, ihaili äiti.

    — Eiköhän, myönsi Jussi ja meni puuloukkoon nyppimään hammastikkua
    halosta.

    Kun hän hampaitaan kaivellen kääntyi pöytään päin, näki hän kuinka
    äiti pyyhki etusormellaan sitä teevatia, josta hän oli puolukat
    syönyt. Sitten nuoli sen sormen ja arvosteleva ilme silmissään
    maiskutti suutaan. Paistinpannulle teki samoin, ja sormensa nuoltuaan
    katsoi siihen sellaisin ilmein kuin olisi jotakin särkynyt hänessä.
    Sormesta siirtyi katse tyhjään teevatiin ja paistinpannuun, siitä
    pöydän takana olevaan seinään. Ja peukalon pää alkoi hiljalleen
    sivellä nuoltua etusormen päätä.

    Vihdoin hän raskaasti huoaten rupesi tyhjentämään pöytää.

    Hampaittensa kaivelemisen unhoittaen katsoi Jussi hämmästyneenä
    äitiin. Sitä hän ei miksikään huomannut, että äiti sormellaan sen
    teevadin ja paistinpannun pyyhki. Niinhän äiti usein teki. Mutta
    kun hän näki äidin katseen, niin hän vavahti. Ja äidin huokauksen
    kuullessaan hän pysähdytti hammastikkua pitelevän kätensä kuin
    jäykistyneenä. Melkein pysähtyi hengityskin.

    Ja katse naulautui äitiin.

    Hän yritti tavoittaa äidin katsetta, kun tämä kanteli
    ruokailuvälineitä pöydältä kaappiin. Mutta äidin pää oli aina niin
    kääntynyt, ettei Jussi nähnyt hänen silmiinsä.

    Jussin mielessä vilahti, että äiti tahallaan kääntää silmänsä pois
    hänestä.

    Hän siirtyi ikkunan luo, nosti toisen jalkansa penkille ja sen
    vapisevaa polvea kädellään painaen jäi katsomaan ulos.

    Pöydän tyhjennettyään asettui äiti jälleen äskeiseen asentoonsa
    lukemaan. Päätään kääntämättä suuntasi Jussi tutkivan katseen häneen.
    Ja oli huomaavinaan, että äiti on nyt tavallista enemmän kyyryllään.

    Häneltä pääsi huokauksen tapainen hengähdys. Ja hän huomasi kuinka
    se sai äidin vaivautuneesti liikauttamaan hartioitaan kuin olisi hän
    tuntenut selässään jotakin epämiellyttävää, ja painautumaan vielä
    syvemmälle kyyrylleen.

    Jussi kiiruhti ulos. Hän meni talliin ja hampaitaan kiristellen
    ja sihisemällä hengittäen alkoi vihaisin liikkein tehdä silppua
    hevosille. Vei silppupöntöt puolittain viskaamalla soimeen, niin
    että hevoset eivät uskaltaneetkaan heti ruveta syömään, vaan jäivät
    ihmeissään katsomaan häneen.

    Jauhottuneet kätensä Kimon loimeen pyyhittyään hän yhtäkkiä iski
    nyrkkinsä piltun paaluun niin että mäiskähti, ja hevosetkin
    vavahtivat ja taas keskeyttivät syöntinsä. Käteen koski hiukan, mutta
    siitä hän ei välittänyt. Hampaitaan kiristellen vain sihisi:

    — Perhanan, perhana — —. Kun pitää ihmisen olla — — pöhlö.

    Enempää ei hän ääneen päästänyt. Mutta sanattomasti tunnusti sen,
    mistä oli oikeastaan ollut heti selvillä.

    Hän oli syönyt äidin pannukakku- ja puolukkaosuudet — — —

    Äiti oli pannut ne yhteen hänen osuutensa kanssa. Oli ajatellut
    — sen näki hän äidin katseesta — oli ajatellut että hän ei syö
    kaikkia, vaan jättää, vähäisen edes, äidillekin.

    Ja kuitenkin hän söi kaikki. Ihan joka nokareen! Äidille ei jäänyt
    muuta kuin mitä sormeensa sai hiukan makua — —

    Jussin kurkusta kuului kuin heikko itkun tyrskähdys. Ja hän iski
    uudelleen nyrkkinsä piltun paaluun niin että mäjähti ja hampaitten
    välistä sihisi:

    — Perrrr — — —.

    Ja kun hän hengessään näki sen kauniin ilmeen, mikä äskeisen sijasta
    olisi äidin kasvoille levinnyt, jos hän olisi jättänyt vaikkapa vain
    puolikkaan pannukakusta ja hyppysellisen puolukoita ja käskenyt
    äidin ne syödä, niin hän hampaitaan kiristäen iski kolmannen kerran
    nyrkkinsä piltun paaluun.

    Hänen sormensa kouristuivat kuin haukan kynnet sen saaliiseensa
    tarttuessa. Ja hän ajatteli, että hän nyt olisi vaikka kuinka
    nälissään jos vain saisi äidille hänen pannukakku-osuutensa takaisin.

    Mutta se on mahdotonta. Ne ovat missä ovat.

    Hän on syönyt — mässännyt ja herkutellut niin että mahaa pakottaa.
    Hän — nuorisoseuralainen — itsekasvattaja — valistusihminen — on
    palvellut vatsaansa.

    — Ja äiti — sai nuolla sormiaan. Niinkuin kerjäläinen!

    Hän hymähti, niin että pää keikahti hiukan taaksepäin.

    Ja tuokion kuluttua hymähti taas. Kovemmin, niin että pää suorastaan
    tärähti. Kiristeli hampaitaan ja puolittain hypähti kiukuissaan.
    Nyökäytteli päätään ja väänsi kasvonsa pilkkahymyyn.

    — Joo — Sellainen itsekasvattaja sinä olet, sanoi itselleen ja
    jäykistynein katsein tuijotti Kimon takana olevaan lantakasaan.

    — Mutta mitäs äidin tarvitsee niin tehdä, havahtui hän sitten!
    Miksei hän syö osuuksiaan niinkuin toisetkin syövät? Mitä hänen aina
    minulle pitää herkkupaloja säästellä!

    — Niinkuin pikkupojalle.

    Kiukustuneena Jussi läksi tallista. Mäjäytti oven kiinni niin että
    lasit helähtivät. Ja tupaan tultuaan sinkautti vihaisen katseen yhä
    penkillä kyyryllään istuvaan äitiin.

    Vinhasti liikkuen hän pesi sitten kasvonsa, kampasi hiukan tukkaansa,
    puhdisti pahimmat rikat vaatteistaan ja palttoostaan. Ja sanaa
    puhumatta läksi koululle lauluharjoituksiin.

    Eikä äitikään puhunut mitään. Hiljaa sipisten vain luki postillaa
    laskevan talviauringon pitäessä hienosti väreilevää valokarkeloa
    hänen sammalvihreän puseronsa selkämyställä.

                                                      ⸻

    Muuan viimeisteltävistä lauluista oli: ”Älä.” Kun se oli
    laulettu, sanoi johtaja, että se kyllä menee. Jussille vain tahtoi
    huomauttaa, että hänen äänensä kuului hieman liiaksi ja että olisi
    parempi, jos hän voisi laulaa hiukan hillitymmin.

    Jussi säpsähti ja loi tutkivan katseen toisiin kuorolaisiin.

    Pian hän kuitenkin rauhoittui jälleen.

    Eiväthän ne tienneet eivätkä voineet vielä tästäkään arvata, että hän
    päivällä söi äidin pannukakku- ja puolukkaosuuden.

    TEHDAS.

    Lukemattomat ihmiset ovat lukemattomia kertoja kulkeneet sen ohitse.
    Nähneet sen ja todenneet, että sitä ja sitä siellä tänä päivänä
    tehdään. Ja enempää saamatta menneet ohi.

    Joskus kuitenkin lie yksi ja toinen nähnyt ja tuntenut jotakin mikä
    on pistänyt syvempään, tarttunut kiinni ja jäänyt mukana seuraamaan.

    Niinkuin silloinkin erään lumettoman joulukuun pimeänä ja myrskyisenä
    aamuyönä, kun vetinen tie kiilsi iljankoisena ja pellot häämöttivät
    mustina ja paksu pimeä oli taivaan ja maan välisen tyhjän tilan
    täyttänyt. Ja tuuli tohisi, vinkui ja ulvoi ja rääkkäsi parkuvia
    puhelinlankoja, ryskytti ovia, takoi räystäsluukkuja, kiskoi irti
    vuorilautoja ja kattomalkoja ja repalaiset pilvet kiitivät kuin
    kuoleman hädässä, silloin tällöin päästäen näkyviin vaiheensa loppuun
    kallistuvan, rappeutuneen ja vetisellä naamallaan tylsästi katselevan
    kuun.

    Jossakin etäisyydessä tuikki vaivalloisesti pimeän lävitse tunkeutuva
    valo, heikkona ja avuttomana kuin viimeisiään läähättävä elämä. Ja
    maantiellä yksinäinen, tuulen riepottama kulkija pyrki jonnekin.
    Niinkuin ihminen aina pyrkii jonnekin. Useimmiten vastatuuleen.

    Sellaisena yönä näki tehtaan elementissään.

    Kun kaikki muut näyttivät kärsiviltä, nurkuvilta ja kasaantuneilta
    ja pää hartiain väliin vedettynä, viluissaan ja vesissä silmin
    värjöttivät, näytti se olevan entistäänkin riehakkaampi. Ikäänkuin
    entistä suuremmaksikin pöyhistyneenä se rehenteli punakellervän
    valomerensä keskellä. Ikkunat hehkuivat, ja korkeasta tornista
    syöksyvä valojen punaama savu liehui ja leiskui kuin lippu
    voitosta huumaantuneen taistelijan kädessä. Tai: kuin verenhajusta
    villiintyneen pedon pitkä, tuuheaksi pörhistynyt häntä.

    Pedonpa todellakin!

    Punaisesta verestä ja kellertävästä hiestä syntyneessä hyhmässä
    oljentelevan pedon, jonka verestävät silmät verenhimoisina hehkuvat.
    Ja joka vihoissaan pieksi ja hännällään piiskasi ilmaa. Hampaat
    irvissä murisi, rouskutti, vinkui, sähisi, karjui ja huohotti ja
    kynsiään hioen vaani uutta ja uutta raadeltavaa.

    Hengitystään hilliten, palttoonsa liepeitä kooten ja sivulle katsoen
    hiipi kulkija tehtaan valopiirin ylitse. Ja toisella puolella olevaan
    pimeään vihdoin ehdittyään huoahti ja katsahti taakseen, kuin
    muureilla suojattuun turvapaikkaan päässyt.

    Päivällä oli peto jo talttuneempi. Rouskutti ja murisi kyllä
    vieläkin, sähisi ja joskus karjaisikin. Mutta silmät eivät enää
    hehkuneet ja punakellervä hyhmä sen ympäriltä oli kadonnut. Eikä
    karjuntakaan ollut vihaista niinkuin yöllä. Paremminkin se oli vain
    voimistaan ylpeilevän hihkumista. Ylimielinen, rintaa röyhistävä
    huomautus kuormineen, hevosineen ja hirsikankeineen ympärillä
    räpälehteleville ihmistallukoille:

    — Höh!

    Häntäkään ei enää piessyt eikä piiskannut ilmaa. Taipuili vain ja
    kierteli kuin kissan, kun se ystäväksi tekeytyy. Ja maitoa pyytää.

    Äkeissään se kuitenkin vieläkin oli. Tukki- ja jyväkuormia sisään
    kiskoessaan ja lankkuja, lautoja ja polttorimoja, sekä jauho- ja
    ryynisäkkejä ulos viskoessaan oli sillä ylpeän ilkunnan ja töykeän
    säälimättömyyden hymy suupielissä. Ja selvästi näki, kuinka sitä
    kiusasi halu potkaista takapuoleen jokaista kuorman ajajaa.

    Seuraavilla kerroilla se oli jo sitäkin talttuneempi. Ilkeä hymy ja
    potkimisen halukin oli kadonnut. Levollisesti se vain veteli tavaraa
    sisäänsä ja työnteli toista ulos. Ja rauhallisesti katseli, kun
    kuormia tuli ja toisia meni pitkinä viivoina joka suunnalle. Kiltisti
    ja kohteliaasti palveli ihmisiä. Teki heidän tukeistaan lankkuja,
    lautoja ja polttorimoja ja jyvistään jauhoja, ryynejä ja rouheita.
    Päiviä, viikkoja ja kuukausia. Ja vuosiakin. Toinen toisensa perään.

    Sitten eräänä päivänä se nukkui. Valkealla lakanalla peitettynä. Kuin
    olisi ollut kuollut ja kuolinpaitaan puettu.

    Sydämen sykintää ei kuulunut, hengitys oli pysähtynyt, silmät
    olivat sammuneet ja jäsenet liikkumattomiksi jäykistyneet. Ei se
    nyt rouskuttanut eikä purrut, ei karjunut eikä murissut, ei mitään
    sisäänsä kiskonut eikä myöskään ulos mitään työntänyt. Ei jaksanut.
    Oli äskeisinä lihavina päivinä ahminut itsensä niin täyteen, ettei
    nyt voinut hengittääkään.

    Eikä ainoatakaan ihmistä, kuormaa tai hevosta häärinyt sen ympärillä.
    Rikkomaton syvä rauha vain kaikkialla. Niin syvä, että ohikulkijakin
    tahtomattaan hiljensi askeleitaan.

    Ettei suinkaan häiritsisi levon saaneen rauhaa.

    Oli taivas satanut lumensa ja peittänyt menekin puutteessa seisomaan
    pannun tehtaan, sen katot, portaat ja lautatapulit, siellä täällä
    hyljätyn näköisinä nyyköttävät kuormarattaat, rimapinot, roskakasat
    ja muut. Korkean savupiipun huipussakin oli leveä ja paksu lumilakki.

    Eikä ainoakaan ihmisjalan jälki rikkonut lumipinnan sileyttä ja sen
    hohtavan valkeaa puhtautta.

    Kunnes taas entinen elo uudelleen alkoi.

                                                      ⸻

    Sitten muuan pimeä syysyö.

    Mailla syysyön raskas rauha. Tiellä jokunen kulkija, taivaalla
    kaamean komea, epäluonnollinen rusotus, ja tehtaan luo tullessa, sen
    paikalla — punaisena hehkuva tulikuuma hiillos, josta muurit ja
    putket lihattomaksi palaneena luurankona törröttivät.

    Hiillos rasahti ja väreili kuin voimattomasta vihasta vapiseva
    vangittu kostaja, joka huomaa aikeensa kesken jäävän. Salamurhaajan
    tavoin se milloin tuolla, milloin täällä syöksäytti ulos ahneesti
    lipovan kielensä, tavoitteli ympärillä olevia lautakasoja ja
    rimapinoja. Sai kuitenkin aina kylmän suihkun niskaansa ja veti
    kielensä takaisin kiukusta; sähisten ja paksua savua sylkien.

    Vihdoin se tunnusti itsensä voitetuksi. Riutui, sammui ja tummui.

    Ja räytyi kaiken yli leviäväksi mustaksi paarivaatteeksi.

    — Siinä se nyt sitten on — sekin laitos, sanoivat ohikulkijat.

    Ja katsoivat niinkuin kuolleeseen katsotaan.

    Mutta sitten muuanna he hämmästyivät, eivätkä silmiään
    uskoneet. Pyyhkivät silmänsä puhtaiksi ja kädellään varjoten
    katsoivat uudelleen.

    Todellakin! Siellä seisoi kaksi pitkää suoraa riviä vankkoja
    valkeiksi piilutuita pylväitä. Vakavia ja itsestään melua
    pitämättömiä, mutta kuitenkin sen näköisiä, että tiesivät mitä tässä
    ollaan.

    Uuden elämän koossapitäjiä ja kannattajia ollaan.

    Ohikulkijain ruumis sai paremman ryhdin ja heidän askeleensa
    nopeamman tahdin. Ja he ehtivät kohdalle pikemmin kuin luulivatkaan.
    Ja näkivät, että tehdas oli alkanut elää uudelleen.

    Paukkui ja jyskyi, kolkkui, kiikkui ja sihisi. Kuormia tuli, kuormia
    meni ja ihmisiä liikkui, heilui ja huojui joka taholla.

    Eikä mustasta paarivaatteesta ollut jäljellä muuta kuin jokunen
    syrjään unhottunut riekale vain.

    — — Se on sellaista se elämä. Sitkeää ja itsepintaista. Kuolemaakin
    vastaan uhmaavaa.

    — Kun se on sitä laatua.

    Sanoivat ohikulkijat.

    Ja jatkoivat matkaansa.

    SE HUOLETON LAPSUUDEN AIKA.

    Eero ei huomannut ollenkaan, että opettaja oli kohottanut päänsä ja
    katsoi pulpettinsa takaa suoraan häneen. Eikä hän huomannut sitäkään,
    että koko muu luokka pulpetteihinsa painautuneena kirjoitti vihkoihin
    lausetta, jonka opettaja oli luokkataululle malliksi kirjoittanut, ja
    että hän oli ainoa, jonka pää oli koholla ja joka ei kirjoittanut.
    Ympäristönsä unhoittaneena hän vain tuijotti. Hän havahtui vasta
    sitten, kun opettaja kysyi:

    — Mitäs se Eero siellä? Etkö sinä saa selkoa, mitä taululle on
    kirjoitettu?

    Opettaja läksi pulpettinsa takaa, koko luokka hieman kohahti, päitä
    kohosi, katseet suuntautuivat Eeroon ja nukuttava kirjoittamisen
    rapina häiriintyi. Eero punastui kuin pahanteosta tavattu, sieppasi
    kynän ja kyyristyi kirjoittamaan.

    Opettaja tuli luo, laski toisen kätensä Eeron takana olevan, toisen
    Eeron oman pulpetin reunalle ja puolittain Eeroa varjostaen luki
    hänen vihostaan:

    ”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.”

    Eero vavahti niin, että kynä oli putoamaisillaan hänen kädestään.
    Opettaja ei kuitenkaan sitä huomannut. Kirjoitusta hieman pitempään
    katsottuaan hän vain sanoi:

    — Olethan sinä jo paremminkin kirjoittanut. Mitä varten tämä nyt
    tällaista on? Onko sinulla huono kynänterä?

    Kynänterässä ei hän mitään vikaa huomannut ja antoi sen takaisin
    Eerolle.

    — Koeta nyt yrittää kaunokirjoitusta, kun kerran on
    kaunokirjoitustunti, sanoi opettaja vielä ja palasi takaisin
    paikalleen. Sieltä hän taas loi yleissilmäyksen luokkaan ja sitten
    painautui jälleen lukemaan muassaan olevaa kirjaa. Luokkakin
    hiljentyi jälleen. Hiljaista kynänrapinaa vain kuului ja nenäin
    nuhinaa sekä yskähtelyä silloin tällöin.

    Eerokin kirjoitti näennäisesti rauhallisena. Kaukana kuitenkin oli
    rauha hänen mielestään. Kuin tuomiokellot soivat hänen korvissaan
    sanat, jotka opettaja hänen omasta vihostaan luki.

    ”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.”

    Ja joka kerta, kun hän sai lauseen loppuun kirjoitetuksi, tuntui
    hänestä kuin hän olisi kirjoittanut oman tuomionsa. Kuta useamman
    kerran hän ehti sen kirjoittaa, sitä tiukemmin se tuntui kuristuvan
    hänen ympärilleen.

    ”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.”

    Häntä ei ole koskaan kuritettu. Ei isä eikä äiti, ei opettaja eikä
    kukaan ole koskaan tukistanut tai lyönyt. Ei edes nuhdellutkaan. Hän
    ei ainakaan muista mitään sellaista. Isä kyllä on joskus tiuskaissut,
    mutta liekö se sellainen mitään kuritusta?

    Pitääkö hänen siis kunniatta kuolla? Kuritta hän kuitenkin kasvanut
    on. Ja: ”joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.” Ja joutuu sille
    puolelle, jolle sanotaan: ”Menkää pois minun tyköäni te kirotut,
    siihen iankaikkiseen tuleen, joka valmistettu on perkeleelle ja hänen
    enkeleillensä”, niinkuin oli eilisessä raamatunhistorian läksyssä.

    Eeron Jukan päätä huimasi. Hän melkein toivoi, että olisi Kreetan
    sijassa, jota kuritetaan kotona ja kylällä ja jota kurittaa kuka
    vain kohdalle sattuu. Jukka ei ainakaan kuritta kasva. Eikä myöskään
    kunniatta kuole.

    Eero muisti nauraneensakin Jukalle. On pitänyt itseään niin paljon
    parempana. Nyt ei hän enää naura. Jukkahan onkin parempi kuin hän.
    Kasvaa kurissa ja kuolee kunniassa. Hän sen sijaan kasvaa kuritta ja
    kuolee kunniatta.

    Koko päivän pysyi Eeron ajatus tässä asiassa. Ajatteli hän jo
    sitäkin, että pitäisi tehdä jotakin, josta kuritettaisiin. Ei sentään
    koulussa, ei ainakaan vielä. Mutta kotona.

    Jos esim. repisi jonkin kirjan. Menisi äidin eteen ja riipaisisi
    kahtia kirjan, niin että rauskis vain. — Maantieteen — Se on
    kaikkein huonoimmassa kunnossa hänen kirjoistaan.

    Tukistaisikohan äiti silloin — — —?

    Koskisikohan hyvin kovasti, kun tukistettaisiin — — —?

    Hänen päähänsä melkein jo koski, kun hän tukistamista ajattelikin.

    Tai jos äiti löisi vain! Se varmaankaan ei erikoisen kovasti koskisi.

    Ajatuksenjuoksun eteen tuli jonkinlainen sumea ja pohjaton rotko.

    Sitten hän melkein huokasi.

    Kun häntä olisikin kuritettu jo ennen! Niinkuin muitakin
    poikia — — —!

    Jälleen joutui ajatus jonnekin pohjattomaan autiuteen.

    ”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.”

    Muuta mahdollisuutta ei ole kuin joko kärsiä kuritus tai kuolla
    kunniatta.

    Hän ei tahdo kunniatta kuolla! Ei! Ennen vaikka kuinka kipeästi
    koskeva kuritus kuin kunniaton kuolema!

    Itku mielessä Eero sen itselleen vannoi. Ja tunsi ryhtinsä kohoavan.
    Mielikuvituksessaan hän jo näki, kuinka hän kotiin päästyään tarttuu
    kelkkansa jukopuuhun ja iskee kelkan tuvan nurkkaan, niin että
    säpäleet sinkoilevat. Ja Sannin kelkan samoin!

    Eero ikäänkuin pysähtyi.

    Ei hän nyt sentään Sannin kelkkaa. — Mutta jotakin hän tekee
    sellaista, josta täytyy kurittaa.

    Siinä vireessä hän oli koulusta vihdoin lähtiessään.

    Hänen kelkkansa oli porrasvieressä kauniisti seinää vasten
    nostettuna, mihin hän eilen illalla oli sen asettanut tullessaan
    kotiin riihitöyräältä. Hän tarttui sen jukopuuhun, katsoi sitä,
    pyyhkäisi kintaallaan sen maalattua lautapohjaa, ja asetti kelkan
    takaisin paikalleen.

    Kuin jotakin häveten hän meni tupaan, purki kirjat pois laukustaan
    ja asetti ne huolellisesti nurkkakaapin pykälälle. Nurkistaan
    taittumitta ja muita likaisempaa maantieteen oppikirjaa hän piteli
    käsissään kauemmin aikaa ja pani sen sitten toisten joukkoon.

    Siinä sitä nyt siis ollaan! Hän ei tule nytkään saamaan kuritusta. Ja
    siis kuolee kunniatta!

    Hätäytyneenä Eero katsoi ympärilleen, eikö mitään muuta
    mahdollisuutta olisi.

    Jos hän olisi repinyt maantieteensä, niin mistä hän sitten läksynsä
    lukisi? Ja jos ei lukisi, niin saisi huomenna jäädä laiskanläksylle.
    Se taasen oli kamalinta, mitä hänelle voi koulussa tapahtua.

    Ja jos hän isän tekemän uuden kelkkansa särkisi, niin millä hän
    sitten riihitöyräältä mäkeä laskisi?

    Niin puolusteli Eero itseään ja sopivampaa pahanteon mahdollisuutta
    etsien tähyili ympärilleen. Hän äkkäsi pihalla olevan pitkän
    halkopinon, ja juoksi ulos hajoittaakseen sen ympäri pihan.

    Pinon luo ehdittyään hän kuitenkaan ei voinutkaan ruveta sitä
    hajoittamaan. Se oli niin pitkä ja muutenkin — — Tuntui aivan
    kuin olisi pohja alta kadonnut, kuin ei olisi oikein pätevää syytä
    pinon hajoittamiseen. Ja kun hän oikein katsoi, niin hän huomasi,
    että siihen näkee maantieltä. Ja Ylisten tuvan ikkunasta näkee. Ja
    Kaikkolan porstuakamarista. Ja jokitöyräältä. Oli aivan mahdotonta
    ruveta pinoa hajoittamaan.

    Perin surkealla ja masentuneella mielellä Eero meni takaisin tupaan.

    Äiti siellä yhä vain yksin kehräsi ja Sanni askarteli suurta
    riepunukkeaan hoidellen, niinkuin äskenkin. Eero laahusti
    nurkkakaapin luo, otti sen pykälältä maantieteen ja asettui
    ovenpuolisängyn luo sitä lukemaan. Lukemisesta ei kuitenkaan tullut
    mitään. Katse kohosi yhtenään pois kirjasta ja aran pyytävästi
    pälyili äitiin. Äiti ei kuitenkaan mitään huomannut. Kehräsi vain.

    — Äiti, pääsi vihdoin hiljaa Eeron suusta.

    — Mitä? kysyi äiti kehräämistään keskeyttämättä ja edes päätäänkään
    kohottamatta.

    Taas vähän aikaa epäröityään sai poika sanotuksi:

    — Miksette te ole minua koskaan kurittanut?

    — Kurittanut! ihmetteli äiti ja katsoi Eeroon. Mitä sinä nyt
    sellaisia? Et sinä ole koskaan tehnyt mitään sellaista, josta olisi
    pitänyt kurittaa.

    Jos Eero olisi sen eilen kuullut, olisi se lämmittänyt hänen
    mieltään. Nyt se vihlaisi sitä.

    — Mutta sittenkin olisi pitänyt kurittaa, tiuskaisi hän vapisevalla
    äänellä. Nyt äiti jo laski käden rukin pyörälle, pysäytti rukin ja
    katsoi ihmeissään Eeroon.

    — Mikä sun nyt oikein on, kysyi hän? Mitä varten sinua kurittaa
    olisi pitänyt?

    — Olisi pitänyt, sanoi Eero puolittain huutaen ja itkuun pillahtaen
    viskasi itsensä suulleen sänkyyn. Sieltä hän tyynyä purren ja itkien
    huusi:

    — Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.

    Äiti aivan kuin lyyhistyi sen kuullessaan. Eikä saanut mitään
    sanotuksi. Tunsi vain elämän salaperäiset langat entistä tiukemmin
    ympärillään, ja sen taakan entistä painavampana hartioillaan.

    Vihdoin hän sai kuitenkin sanotuksi:

    — Älä nyt Eero itke. Kyllä Jumala ja maailma sinua vielä kurittavat,
    niin ettet sinä kunniatta kuole. Ja itsekin sinä lapsi rukka itseäsi
    kuritat — Liiaksikin, jatkoi hän hiljaa, vavahtelevin huulin, ja
    pyyhki kyyneleitä silmistään.

    Sannikin oli keskeyttänyt askartelunsa ja kysyvin ilmein seurannut,
    mitä tuvassa tapahtui. Nyt hän tuli äidin luo ja kysyi:

    — Äiti, onko Eero pipi?

    — On, vastasi äiti.

    — Hakekaa äiti Eerolle nitua! pyysi Sanni.

    — Kyllä Eero muutenkin paranee.

    — Paraneeko?

    — Paranee.

    Sanni katsoi miettien vuoroin äitiin, vuoroin sänkyyn päin. Vähän
    ajan kuluttua hän kysyi jälleen:

    — Äiti, paraneeko Eero?

    — Paranee! vakuutti äiti.

    Sanni meni jatkamaan askarteluaan. Mennessään hän yritti kurkistaa
    sänkyyn, jossa Eero yhä nyyhkytti.

    Ja äidistä tuntui siltä kuin olisi Sanni jäänyt epäilemään Eeron
    parantumista.

    Eikä hän tuntenut itsekään olevansa siitä aivan varma.

    Vähän aikaa kehrättyään hän taas pysäytti rukin ja sänkyyn katsoen
    kuunteli.

    Sieltä kuului vain nukkuvan lapsen tasainen hengitys.

    MATTU.

    Mattu ei ollut oikein hyvillään.

    Isä oli mennyt tikapuita myöten liiverin katolle. Mutta kun Mattu
    aikoi mennä perässä, niin pudisti isä kättään ja päätään ja sanoi
    että Mattu ei saa tulla. Hiekkakasalle tallin seinän vieressä vain
    käski mennä leikkimään ja sieltä katsoa, kun isä tekee katolla työtä.

    Isä sanoi sen sillä äänellä, jota Mattu oli oppinut ehdottomasti
    tottelemaan. Eikä hän nytkään uskaltanut muuta kuin mennä vain
    hiekkakasalle, nelipyöräisiä vankkureitaan perässään vetäen.
    Leikkiminen kuitenkin supistui siihen, että hän käsillään heitteli
    hiekkaa tallin seinään ja silmillään seurasi isän puuhia katolla.

    Isä kiskoi jotakin lautaa katosta irti. Ja irti saatuaan pani sen
    menemään toiselle puolelle. Sieltä kuului ensin rohinaa ja sitten
    rätkähtävä rauskaus.

    — Hooii — huudahti Mattu ja hyökkäsi hiekkakasalta mennäkseen
    katsomaan.

    — Ei saa mennä! huusi isä ankarana. Mene äidin luo tupaan!

    Mattu pysähtyi ja kääntyi sormi suussa hitaasti takaisin
    hiekkakasalle ja jäi happamen näköisenä siihen seisomaan.

    — Pitää olla siinä tai sitten mennä äidin luo tupaan, komensi isä.

    Mattu ei mennyt tupaan. Hiekkakasalle vain pudottautui istumaan.

    Siitä hän näki, kuinka isä ensin lautoja irti kiskottuaan ja maahan
    pudotettuaan alkoi ”apiolla” raapia kattoa, niinkuin äidin oli tapana
    tehdä navetan lattialla. Ja kun isä oli vähän aikaa niin raapinut,
    putosi katolta mäiskähtäen alas suuri kasa vanhaa pärekaton rouhetta.

    — Ho-ho-ho, nauroi Mattu, kiepsahti seisaalleen ja kädet ojossa
    aikoi taas juosta sinne.

    — Ei saa tulla, ei saa tulla, huusi isä katolta ja hosui lapiollaan.
    Enkö minä ole sulle sanonut, että ei saa tulla! Joudut alle, niin
    mitäs sitten — —?

    Matun täytyi taas pysähtyä.

    — Mene heti hiekkakasalle! komensi isä ankarana.

    Nyrpeyttään salaamatta lähti Mattu vastahakoisesti.

    — Ja jos et sä pysy siellä niin mun täytyy sanoa äidille, että se
    tulee hakemaan sinut tupaan ja sitoo sängyn jalkaan, niin ettet pääse
    ollenkaan ulos, jatkoi isä torumistaan katsoen tiukasti Mattuun,
    joka sormi suussa murjotti hiekkakasalla ja toisella kädellä kaivoi
    hiekkaa.

    Isä rupesi jälleen kaapimaan kattoa. Pian tuli sieltä alas
    samanlainen kasa kuin äskenkin. Ja sen perästä toinen. Ja kolmas. Ja
    monta.

    Mattu ei ollut sitä kuitenkaan huomaavinaan. Murjotti vain ja kaivoi
    hiekkaa toisella kädellä.

    — — — Hän ei olekaan enää isän kanssa — — Kun isä on noin ilkeä
    — —.

    Itkemään ei hän kuitenkaan ruvennut, eikä myöskään tupaan mennyt.
    Entistä vihaisemmin alkoi vain penkoa hiekkaa. Täytti sillä
    vankkurinsakin. — Ja vihdoin hautasi vankkurit kokonaan hiekkaan.

    Sitten hän meni tupaan pyytämään äidiltä ”voipööpää”.

    Kun hän tuli takaisin, ei isää enää näkynyt katolla. Rapinaa ja
    rosahtelua vain kuului toiselta puolelta.

    — Itä! huusi Mattu.

    — Ole siellä vain, vastasi isä näkyviin tulematta.

    Mattu istui hiekkakasalle ja kuunteli katolta kuuluvia ääniä
    silmissään äsken syöneen rauhallinen ja tyytyväinen ilme.

    Kun äänet lakkasivat kuulumasta, kohotti Mattu katseensa katolle.
    Samassa tuli sieltä isäkin näkyviin.

    — Itä, itä, itä, alkoi Mattu nauraen ja käsiään taputtaen hokea.

    — Ole nyt vain siellä! varoitti isä. Ja katso kun minä pudottelen
    täältä lautoja alas.

    Mattu nousi seisomaan ja suu naurun kierteessä seurasi, kun isä
    rautatangolla väänteli katon aluslautoja irti.

    — Katsos nyt! huusi isä ja työnsi laudan tulemaan alas. Se putosi
    pystyyn ja siitä se kaatui maahan niin että räiskähti.

    Matulta puhkesi helisevä nauru. Ja kun toinen lauta putosi, niin hän
    nauroi vielä enemmän ja takoi käsiään koltun helmaan.

    Välillä hän kävi äidillekin kertomassa kuinka ”itä puottelee lautoja
    ja ne tanovat jotta: lätkit.”

    Kun laudat ja katon kannattimet oli kaikki otettu irti, menivät isä
    ja Mattu puoliselle. Isä käski Matun syödä lujasti, jotta jaksaa, kun
    pitää ruveta raskaita hirsiä alas pudottelemaan.

    Mattu koetti syödä. Ja kun oli pidetty Matulle pitkäksi käypä
    puolislepo, mentiin taas töihin. Matun kylläkin piti nytkin jäädä
    vain hiekkakasalle, ja isä vain meni ylös. Mutta Mattu tyytyi siihe
    siihenkin.

    — Itä on ”kookialla”, sanoi hän ja oli hyvillään, kun isä ehti
    harjahirrelle.

    — Korkealla isä nyt on, myönsi isä ja alkoi takoa harjahirttä irti.
    Joka kohdasta irti päästyään tuli se alas kolisten ja jyristen.

    Ja Mattu näki, että isäkin meni alas liiveriin.

    — Itä yppät, huudahti hän ilostuneena. Kookialta, sanoi vielä, ja
    jäi odottamaan, milloin isä tulee näkyviin.

    Isä ei kuitenkaan tullut näkyviin.

    — Itä — yppät — kookialta, sanoi Mattu uudelleen, kaivoi
    vankkurinsa hiekkakasasta ja niitä perässään vetäen läksi liiveriä
    kohti.

    Hän ymmärsi mennä sen liiverin oviaukolle, jonka kohdalla näki isän
    tulevan alas.

    — Itä yppäs kookialta, kehaisi isälle, kun näki hänen makaavan
    liiverin lattialla rekien ja muiden kapineiden seassa.

    Isä ei liikahtanut.

    — Itä nukkuu, kuiskasi Mattu varoittaen.

    Ja kielenpää suusta näkyviin pistäytyen hän alkoi ähkien nostaa
    hiekkaisia vankkureitaan liiverin korkean kynnyksen ylitse.
    Ensimmäinen yritys epäonnistui, kun koltunhelmakin tuli mukaan, eikä
    se ylettynyt kynnykselle. Itkunsekaista kiukkua tuhisten Mattu ähki
    ja väänsi. Mutta turhaa se oli. Vankkurit eivät päässeet nousemaan
    kynnykselle asti.

    Vihdoin hän uskoi, laski vankkurit maahan ja tuokion puhallettuaan
    alkoi uudelleen vääntää. Ja nyt sattuikin niin hyvin, että koltun
    helma ei tullut mukaan, ja vankkurit pääsivät nousemaan kynnyksen
    ylitse.

    — Itä yppäth — kookialtah — — ähki Mattu ja alkoi vääntää
    itseäänkin korkean, etusillattoman kynnyksen ylitse. Jonkin aikaa
    siinä rähmittyään hän vihdoin kierahtikin liiverin puolelle,
    kynnyksen viereen pitkälleen.

    Siitä ylös päästyään ja taas isän huomattuaan hän sormeaan kohottaen
    ja päätään vääntäen kuiskasi:

    — Itä nukkuu.

    Tarttuen vankkurien nuoraan hän alkoi niitä vetää pitkin kolisevaa
    liiverin lattiaa. Isä liikahti hieman, mutta Mattu ei huomannut sitä.
    Vankkureitaan kolisuttaen hän vain kuiski:

    — Itä nukkuu — —

    Ehdittyään vihdoin perille Mattu asettui pitkälleen isän viereen.

    Mattu nukkuu itän kant, sanoi poika ja painoi silmänsä kiinni.

    Isä liikahti taas. Mattu tunsi sen, avasi silmänsä ja kysyi:

    — Eikö itä nukukkaan?

    — Mene — — käskemään — — — paappaa — — — sai isä ähkien
    sanotuksi.

    — Nukkumaan itän ja Matun kant, ymmärsi Mattu ja nousi. Hän aikoi
    ensin ottaa vankkurinsakin mukaan, mutta jätti ne kuitenkin.

    Meno kynnyksen yli kävi niin onnellisesti, että hän kiepsahti
    seisoalleen maahan kynnyksen viereen. Siitä hän kipitti tallin
    nurkitse kuistin luo, nousi nelinkontan kuistinraput ja molemmin
    käsin oven pielestä pitäen pääsi kynnyksen ylitse porstuaan. Nyt hän
    oli pian paapan kamarin ovella.

    Paappa, huusi hän siinä.

    Paappa avasi oven, varovasti, ettei vain kaataisi huutajaa.

    — Mitä nyt? kysyi paappa.

    — Itä kätki paapan tulla nukkumaan, selitti Mattu.

    — Nukkumaan! ihmetteli paappa. Missä isä on?

    — Te on tuolla tiuvari tolat, selitti Mattu.

    Mitään sanomatta läksi paappa menemään, ja meni niin kiireesti,
    että oli jo kaukana ennenkuin Mattu ehti päästä kynnyksen ylitse ja
    laskeutua kuistin raput.

    — Itä nukkuu tiälä, huusi Mattu ja itkua tehden taapersi perässä.

    Kun hän ehti liiverin luo, oli paappa jo isän viereen kumartuneena.

    Mattukin tuloo nukkumaan. Paappa tuloo nottaan, kitisi Mattu
    hartioitaan nytkien.

    Paappa tulikin. Mutta Mattua ei hän nostanut, vaan meni kiireesti
    tupaa kohti.

    Itkua hynkkien jäi Mattu siihen kynnysviereen seisomaan.

    Ei hän kuitenkaan ehtinyt vielä mihinkään ryhtyä, kun tuvasta päin
    tuli äiti avopäin, ja hätäisesti juosten. Paappa tuli jäljessä.

    Ja niinkuin ei olisi Mattua huomannutkaan hyppäsi äiti kynnyksen
    ylitse liiverin puolelle ja siitä isän luo.

    — Kuinka Jumalan tähden! kuuli Mattu äidin parahtavan ja jäi
    hämmästyneenä ja itkunhynkkeensä unhottaen tuijottamaan isään ja
    äitiin.

    Isä ei puhunut mitään. Hiukan vain kohotti käsiään, mutta samassa jo
    päästi ne jälleen alas.

    — Voi Jumala! siunasi äiti, ja Matun silmissä kyynelet jähmettyivät.

    Paappakin tuli paikalle ja alkoi äidin kanssa nostaa isää, joka vain
    ähki ja korahteli ja jonka suusta pursui vaahtoa.

    Äiti rupesi itkemään. Ja kun Mattu katsoi paappaan, luuli hän
    paapankin itkevän — — Hänen meni sormi suuhun ja silmäin liike
    pysähtyi.

    Ja kun äiti ja paappa saivat isän kynnyksen ylitse ja alkoivat viedä
    häntä tupaa kohti jäi Mattu sormi suussa ja unohdetun näköisenä
    kynnyksen viereen seisomaan. Vasta kun toiset jo olivat kuistille
    nousemassa, läksi hän heitä kohti juoksemaan ja hillittömään itkuun
    ratketen huusi:

    — Itääh, itääh —

    Illalla piti Matun mennä yksin nukkumaan, kun ei hänellä enää
    ollutkaan isää.

    PUKKI TULEE.

    Kaksi päivää oli jo tullut lunta. Toisin ajoin niin paljon kuin
    taivaasta mahtui, toisin ajoin vähemmän. Sellaista hetkeä, ettei
    vähääkään olisi lunta tullut, näinä päivinä tuskin oli.

    Mutta sitten kolmantena päivänä alkoi puolisen ajoissa pyry harventua
    ja pilvet lohkeilla, niin että vanhaa taivastakin rupesi näkymään.
    Ja kun iltaan ehdittiin, ei ollut enää pilven häivääkään taivaalla.
    Tähtiä vain niin että naskui, ja pari vuorokautta sitten syntyneen
    kuun kapea sirppi alareunassa. Maasta, ilmasta ja paksun lumitaakan
    alla hartoilevista pihapuista huokui jännittyneen odotuksen ja kireän
    rauhan tuntu. Ikäänkuin ne olisivat valmistautuneet vastaanottamaan
    jotakin.

    Aamulla sitten oli pakkanen. Paukutteli seinissä ja nurkissa, korvia
    kipristeli ja kengän alla parkui. Pihapuut seisoivat jäykkinä ja
    sulkeutuneina ikäänkuin olisivat päättäneet valittamatta kestää.
    Taivaalla ei ollut jälkeäkään kuusta. Tähdet sieltä vain sumun läpi
    tuikkivat unisina ja viluisen näköisinä, aivan kuin odottaen vain
    sitä, että aurinko nousisi ja vapauttaisi heidät vahtivuorostaan.

    Vihdoin alkoikin kaakkoinen taivas ruskottaa. Ensin sieltä näkyi
    vain kalpeaa kajastusta, sitten helakan kellervää punnerrusta ja
    lopuksi hehkuvana väräjävä tulimeri. Ja vihdoin selvisi sieltä itse
    aurinkokin. Hitaasti ja kohmettuneen näköisenä. Ja suurena kuin se
    olisi ollut paksuihin tuliturkkeihin puettuna.

    Ensimmäiseksi se tervehti vainion takana raskasta lumitaakkaansa
    äänettömänä kantavaa metsää. Ja sai siihen houkutelluksi vaisun
    punerruksen. Sellaisen ohimenevän tuokion kestävän hymyn väreen,
    joka joskus kirkastaa taakkansa alla murtumaisillaan olevan kasvoja.
    Mutta joka samassa kuitenkin haihtuu ja jättää kasvot yhtämittaisen
    rasittuneisuuden, huolekkuuden ja alistuneisuuden ilmeeseen.

    Metsänkin punerrus katosi. Aurinko levitti valonsa hangille ja
    unhotti metsän lumitaakkaansa kantamaan.

    — On se nyt taas komea! hymähti isäntä kun pihalta katsoi vainion
    ylitse metsään. Oikein joulupuvussa. — Hm.

    Hän katsoi ja harkitsevan näköisenä piippua imeskellen hymähteli.

    — Tuonne ei ilkeä mennä susikaan, murahti hän vihdoin, ja päätöksen
    tehneen ilmein läksi liiveriä kohti.

    — Pikkuisenkin sattuu puuta kolhaisemaan, niin saa kuorman lunta
    niskaansa. Tällaisella pakkasella, mutisi hän vielä, ja hartioissaan
    kylmää puistatusta tuntien avasi liiverin oven. Hän valikoi
    liiveristä pari koivun puolikasta, palasi kantamuksineen tupaan ja
    alkoi luonnostella niistä kirvesvarsia.

    Ensin hiukan kiusasi epäilyn ja hienon nuhteen sekainen levottomuus:
    olikohan ihan oikein jäädä tupaan. Kun on jo kaksi päivää mennyt,
    ettei ole ajosta mitään tullut. — Mutta kun hän ulkona käydessään
    tunsi, kuinka pakkanen ratisten, naskuen ja jyskyen yhä vain kiristyi
    ja kuinka auringon lämpökin oli kylmää ja valo kuin jotakin jähmeästi
    valuvaa kellertävää hyydettä, alkoi hän rauhoittua.

    — Kuka sinne menee itseään palelluttamaan, puheli hän, yhtä paljon
    itselleen kuin joululeipäin leipomispuuhissa häärivälle emännällekin
    ja veistolastujen ääressä askartelevalle Jukalle.

    — Kun ei kerran ole mikään pakko.

    — Riihipinokin jo valmiina. — Ja siellä ovat tietkin niin tukossa,
    ettei siellä mitään kuormaa jaksa hevonen vetää. Parempi kun saa olla
    tallissa sekin. — Sopii ajaa sitten sitä enemmän, kun muuttuvat
    ilmat oikeankaltaisiksi.

    Hän sylkäisi kouraansa, tarttui kirveen varteen ja alkoi toista
    koivun puolikasta veistää. Lastut sinkoilivat kauas, ja Jukkaa
    huvitti.

    Ja kuta enemmän ulkona hyytyi ja jähmettyi ja kuta korkeammaksi
    kasvoivat jääkukat ikkunoissa, sitä suloisemmalta tuntui uunista
    huokuva lämpö ja sitä rattoisammin kävi rupattelu.

    Illan puolella keskipäivää, kun jääkukat ikkunoissa ulottuivat
    melkein ruutujen yläreunoihin saakka ja kun lounainen taivas
    pohotti kylmän keltaisena ja ilma kylmää kuivuuttaan ritisi,
    hullaantui isäntä juttelemaan Jukalle joulusta. Vuoleskeli terävällä
    puukolla hienoja viimeistely lastuja valmistumaisillaan olevasta
    kirvesvarresta ja sitä kieli hampaiden välissä seuraavalle Jukalle
    kertoi, kuinka jouluaattona keskipäivällä mennään saunaan. Siellä
    kylvetään ja peseydytään oikein puhtaiksi. Sitten pukeudutaan
    puhtaisiin ja mennään sänkyyn vällyjen alle, jottei tule kylmä.
    Illalla äiti sitten keittää riisipuuroa ja lipeäkalaa ja hakee
    aitasta palvatun sian lavan. Ja sitten syödään niin, että on ison
    ajan paha olla. Ja kun sattuu, niin pukkikin kulkee. Avaa oven ja
    viskaa jotakin tupaan ja huutaa: Jukalle.

    Mielihyvästä hytisten kuunteleva Jukka puhkesi ääneen nauramaan.
    Juoksi äidin luo, laski kätensä hänen syliinsä ja kertoi silmiin
    katsoen, kuinka pukki tulee ja huutaa: Jukalle.

    — Niin se huutaa, vastasi äiti päätään puistaen ja huulet torvelle
    suipistaen.

    Jukka palasi isän luo.

    — Huutaakot pukki: äidille?

    — Eipä tiedä vaikka huutaisi äidillekin.

    — Ja itälle pukki kant uutaa —.

    — Millaisella tuulella sattuu olemaan. Voi huutaa isällekin.

    — Kaikille pukki uutaa! Jukalle, itälle, äitille, Mantikille,
    Pilkolle ja kittalle?

    — Kaikille se huutaa, myönsi isä.

    Jukka meni taas äidin luo.

    — Uutaako, äiti, pukki kaikille? kysyi hän.

    — Huutaa, huutaa. Kaikille se huutaa, vakuutti äiti.

    Jukka tuli niin täyteen hyvää mieltä, ettei voinut enää olla
    rauhassa. Kierteli ympäri tuvan, konttasi sängyn alla vasikan
    kiulujen, isän saappaiden ja äidin rullapenkkien seassa. Yritti
    kiivetä uunin päälle, mutta kun ei päässyt, niin meni ja kiipesi
    kellokaapin viereltä tuvan peräpenkille. Konttasi penkkiä pitkin
    peräsängyn luo. Vielä nousi penkille seisomaan ja kasvonsa ikkunaan
    painaen katsoi alimmaisen ruudun jäättömän yläsyrjän lävitse ulos.

    — Voi, lintuja! huudahti. Ykki, kakki, koome, teittemän, viiti,
    yyhekkän, ainakin tata lintua!

    — Vai niin paljon, nauroi isä.

    Jukka jäi äänettömänä seisomaan kasvot ikkunaan painettuina. Sitten
    hän laskeutui hiljaa penkiltä alas ja tuli isän luo.

    — Itä. Huutaako pukki niin jotta: linnuille?

    Isä ällistyi.

    — Ei isä tiedä — mutta —. Kyllä kai se niinkin huutaa, sopersi hän
    sitten.

    — Jotta: linnuille?

    — Niin.

    — Ja sinäkin niille saat antaa, sanoi äiti. Varpusille ohria aitasta
    ja tiaisille talia.

    Jukan kasvot levisivät yhdeksi hymyksi.

    — Taanko itä? Antaa valpuutille oolia ja tiijaatille talia? kysyi
    isältä.

    — Saat. Kovasti sinä saat, vakuutti isä.

    Naurun höräykseen puhjeten läksi Jukka taas ikkunaa kohti. Penkille
    rähmiessään hän rallatti:

    Valpuutille oolia.
    Tiijaatille taalia.
    Ja valpuutille oolia.
    Ja tiijaatille taalia.

    Yhä vain rallatustaan jatkaen nousi Jukka seisomaan penkille. Ja
    seisomaan päästyään hän alkoi rynkyttää itseään yhä kovemmassa ja
    kovemmassa tahdissa ja rallatti yhä kovemmalla äänellä, kunnes
    lopuksi melkein hyppi ja koko voimallaan hoilasi niin että tupa
    raikui:

    Valpuutille oolia
    Tiijaatille taalia.
    Ja valpuutille oolia
    Ja tiijaatille taalia.

    Isä ja äiti katsahtivat kumpikin ensin Jukkaan, sitten toisiinsa ja
    sitten yhdistynein voimin jälleen Jukkaan.

    Evonen, räjähti Jukka yht’äkkiä ja silmät suurina kääntyi
    lattialle päin.

    Isäntä havahtui ja liikahti kuin jotakin sanoakseen. Mutta silloin jo
    kuuluikin pihanpuoleisen akkunan takaa surkeaääninen ratina, ratina
    ja kitinä, joka tuntui vaivalloisesti pyrkivän pihanperälle tallia
    kohti. Ja kun isäntä ehti pihanpuoli-ikkunasta katsomaan, näki hän
    tallin edessä pienen kuuraisen hevosen tyhjä halko reki perässä.
    Reestä kömpi mies, otti jäätyneen loimen ja levitti sen hevosen
    selkään, niisti sitten nenänsä kintaaseen, ja ympärilleen silmäillen
    alkoi tulla tupaa kohti.

    — Kuka se on? kysyi emäntä, kun isäntä tuli pois ikkunan luota.

    — En minä tunne, vastasi isäntä ja kokonaan työhönsä syventyneen
    ilmeisenä rupesi vuoleskelemaan toista kirvesvarren tekelettä.

    Emäntä loi tarkastelevan katseen yli tuvan.

    — Tule nopeaan pois penkiltä! käski hän Jukkaa. Kylän setä nauraa,
    kun sä penkillä seisot.

    Jukka hiplasi itsensä alas niin pian kuin voi. Ja hän ehti juuri
    parhaiksi äidin luo, kun porstuasta alkoi kuulua askelten raminaa.

    Äskeinen vapaa ja rattoisa henki oli kokonaan piiloon painettuna,
    kun ovi avautui ja sieltä kylmän huurrevirran mukana hilautui tupaan
    kauttaaltaan kuuran peittämä mies.

    — Päivää, sanoi mies, otti kintaan kädestään ja käsiselällä
    pyyhkäisi huurretta parrastaan.

    — Päivää! vastasi isäntä. Käykää istumaan.

    Mies meni.

    — Siellä on pakkanen, sanoi.

    — On, myönsi isäntä.

    — Kuinka siellä vähääkään tarkenee, kysyi emäntä ja katsoi
    tutkivasti miehen pukua, johon ei kuulunut minkäänlaista
    päällystakkia. Kaksi tavallista takkia vain päällekkäin. Ja vanhan ja
    tiukan näköiset paikatut saappaat jalassa.

    — Kyllähän sitä aina — sanoi mies epämääräisesti. Ja samassa
    kasvojaan väärään vetäen nosti toista jalkaansa ja paineli sen kenkää
    kädellään. — Kengät vähän liian pienet, jotta tuppaa —

    Isäntä käski ottaa kengät pois ja lämmittää jalkoja takan luona.

    — Kylläpä he lämpenevätkin, sanoi mies välinpitämättömyyttä tehden.
    — Onko isännällä elukoita myydä?

    Ei ollut.

    — Vai ei ole.

    Oli tuokio hiljaisuutta.

    — Eikös isäntä hevosta osta? kysyi vieras taas.

    Ei isäntä luvannut ostaa.

    — Hm. Jaha.

    Oltiin taas vaiti. Vieras tuijotti lattiaan ja hänen päänsä alkoi
    ikäänkuin painua. Lääkkeen hajua alkoi tuvassa myöskin tuntua.

    — Vai ei isäntä osta hevosta, sanoi vieras sitten raukeasti. Ja
    päätään nostaen kysyi saisiko emännältä kahvia ostaa.

    Emäntä arveli sen olevan vielä lämmintä äskeiseltä ja ryhtyi
    hommaamaan kahvivehkeitä pöytään.

    Ikäänkuin siitä näystä virkistyneenä puhkesi mies sanomaan:

    — Ne on raskaat nyt nuo verot.

    — On ne, myönsi isäntä samalla tarkaten tutkivasti vierasta.

    Jonkinverran takertaen rupesi tämä selittämään, että hän on ollut
    kaupungissa. Vienyt halkokuorman sinne. Ja tuli tästä kautta kotiin
    menemään, kun piti käydä maksamassa rästiin jääneet kunnanverot.
    Samassa yhteydessä selvisi, että hän asuu pitäjän syrjäisimmällä
    ulkopalstalla, neljän pitäjän rajaristeyksessä. Ja kuuluu vähän joka
    pitäjään. Matkaa oli sinne vielä kolmenkymmenen kilometrin paikkeille.

    — Koska olette kotoa lähtenyt? kysyi isäntä.

    Toissa iltana. Kaksi yötä ja kohta kaksi päivääkin jo oltu
    matkassa, selitti vieras. — Siellä on huono reen luisto, sanoi hän
    vielä ja jäi lattiaan tuijottamaan.

    Isäntä kohotti päätään kuin sysäyksen saanut ja katsoi vieraaseen
    kuin jotakin harkiten. Nousi, pudisteli lastut housuistaan ja meni
    ikkunasta katsomaan. Näki, että hevonen seisoi pää painuneena ja
    ettei sillä ollut heiniä edessä. Eikä reessäkään ollut heiniä.
    Joitakin loimia tai tyhjiä säkkejä vain ja ämpäri. Taas katsoi isäntä
    vieraaseen kuin tutkien, uskaltaisiko tuon jättää tupaan. Taputteli
    äänetönnä seisovan Jukan päätä ja käväisi pöydänpää-ikkunastakin ulos
    katsomaan.

    Emäntä kaatoi kahvia vieraalle. Isäntä käveli ovipuolelle, ja kun
    vieras rupesi juomaan, livahti hän ulos. Juoksujalassa hän haki
    ladosta tukon heiniä ja heitti sen hevosen eteen.

    — Mitähän kuormaa lie sinullakin kaupunkiin kiskottu? Tällä kelillä
    — hevosparka — puheli isäntä. Ja ehti huomata että hevonen oli
    pieni ja laiha, väriltään kirjava, pää valkoinen ja silmissä tylyn
    välinpitämättömyyden ilme.

    Pitemmälle hevosta tarkastelematta kiiruhti isäntä tupaan. Jo ovessa
    lemahti häntä vastaan väkevä spriin tuoksu. Ja mies istui pöydän
    luona jalat lattialle suoristettuina, selkä tuolin karmiin nojaten ja
    leuka rintaan painuneena. Kädet retkottivat alhaalla, molemmat takit
    olivat levällään ja alemman takin povitaskusta näkyi pullonkaula.
    Pöydällä oli kuppi vadin vierellä, kahvia puolillaan. Isännän tupaan
    tultua hän havahtui sen verran, että joi kupin tyhjäksi. Sitten hän
    painui äskeiseen asentoonsa. Ei näyttänyt huomaavan sitäkään, että
    emäntä kaatoi toisen kupin. Istui vain pää retkallaan.

    Tuokion niin istuttuaan vieras taas kohensi itseään. Ja kermaa
    kahviin kaataessaan kuin anteeksi pyytäen sammalsi:

    — Ne on niin raskaat nuo verot, jotta ne panevat tuumimaan.

    Käsi unohtui pöydälle ja pää retkahti taas alas.

    — Kun ei tahdo olla tuloja.

    Se kuului puolittain parahdukselta.

    — Kun kaikki on niin halpaa.

    Sen sanottuaan hän joi kahvinsa yhteen menoon ja nousi pöydästä.

    — Ostakaa isäntä hevonen! Mikään kirkkohevonen se kylläkään ei ole.
    Mutta talon työt se tekee. Ja syö sitten vaikka mitä.

    — En minä osta, vastasi isäntä.

    — Vaihdetaan lehmää ja hevosta.

    — Ei ole liikoja lehmiä.

    Mies vaipui äänettömyyteen hetkiseksi. Sitten hän sanoi:

    — Jahas. Ei sitten tule kauppaa.

    — Ei tule.

    Isännän äänessä tuntui tahallinen uloskäskevä sävy. Vieras näkyi sen
    ymmärtävän. Rupesi haparoimaan takkejaan kiinni ja kintaita käsiinsä.
    Ja lakin syvemmälle vedettyään läksi.

    Ovelta hän karkeasti kiroten kääntyi takaisin.

    — Kahvi on maksamatta.

    Emäntä esteli maksun ottamista.

    — Se maksetaan, vastasi vieras. Ja aikansa kopeloituaan tyhjältä
    näyttävää kukkaroaan hän sai sieltä markan hyppysiinsä.

    — Ei tässä sentään vielä lurjuna kuljeta, sanoi ja antoi markan
    emännälle.

    Sitten hän vihdoinkin läksi.

    Pitkän tuokion kuluttua kuului pihanpuoliakkunan takaa taas surkea
    ratina, ramina ja kitinä. Pihalta pois päin pyrkivä.

    — Hyi kun parkuu! huudahti emäntä.

    — Kuin tuskissaan vaikertaisi, sanoi isäntä ja meni
    pöydänpääikkunasta katsomaan.

    Jukka kiipesi penkille ja isän edessä seisoen katsoi ikkunan alimman
    ruudun yläreunasta.

    — Mikähän sekin mies oli? sanoi emäntä.

    — Tiedä — vastasi isäntä muuta ajatellen.

    — Voi olla vaikka viinankeittäjä.

    — Tai muuten sortumassa oleva erämaan eläjä.

    Raskas tunne laskeutui tupaan.

    Isäntä ja Jukka seisoivat yhä ikkunassa ja näkivät, kuinka mies
    hevosineen yhä himmeni ja himmeni ja lopulta kokonaan katosi.
    Ikäänkuin olisi jokin hänet niellyt.

    Jukka kääntyi isäntään päin.

    — Itä. Kuka te oli? kysyi.

    — Kylänsetä se oli.

    — Kaukaako, itä?

    — Kaukaa.

    Jukka kääntyi jälleen ikkunaan päin. Pian hän kääntyi kuitenkin taas
    takaisin isään päin.

    — Itä. Tulooko tinnekin joulupukki? Ja huutaako te jotta:
    kyläntejälle?

    Isäntä säpsähti ja katsoi pitkään Jukkaan. Pani kätensä Jukan pään
    päälle. Mutta ei sanonut mitään.

    — Tulooko, itä? uudisti Jukka.

    — Tulee. Kyllä se tulee, sanoi isä, jätti Jukan siihen ja läksi ulos
    kuin jotakin paeten.

    Hänestä tuntui, kuin olisi hän valehdellut.

    Omalle pojalleen — — —

    RIPPIKOULUTOVERIT.

    — No nytkö sieltä taas on yksi pudonnut? mutisi mummo hiukan
    hermostuneesti. Ja vapisevin sormin kudintaan hypistellen hän rupesi
    uudelleen laskemaan puikoilla olevia silmiä. Hiljaa sipisten: ”yksi,
    kaksi, kolme” hän peukalon kynnellä hieman siirsi jokaista silmää,
    tarkasti varoen, ettei vaan siirrä kahta yht’aikaa eikä myöskään yhtä
    kahteen kertaan.

    Yksi niistä oli poissa, ei siitä minnekään päässyt.

    — Voi onnetonta, tuskaisi mummo ja sormilla hypistellen koetti
    etsiä kadonnutta silmää, kurttuisilla kasvoillaan ilme, joka näytti
    tunnustavan asian mahdottomaksi, mutta kuitenkin odotti onnellista
    sattumaa.

    — Olipas se nyt taas!

    Silmää ei löytynyt.

    — Kun ei näe! huokasi mummo vihdoin alistuneesti, asetti kutimen
    pöydälle, otti lankakerän lattialta ja asetti senkin pöydälle.

    — Hjoojjoo, huokasi hän vielä ja otti kaapista leivänpalan.
    Kumartui sitten ja veti sängyn alta pienen kannellisen voipytyn
    ja alkoi syödä. Puolikovalla leipäpalan kulmalla kaivoi pytystä
    voinokareen, pisti sen suuhunsa ja haukkasi kipenen leipää joukkoon.
    Etuhampaillaan niitä mutustellen keinotteli samalla tavalla uuden
    voinokareen leipäpalansa nurkkaan, ja valmistaessaan hetkeä, jolloin
    se joutuisi suuhun, rauhan ilme himmentyneissä silmissään, katseli
    ulkona kevätauringon valossa hohtavia hankia. Ja kuunteli tuvasta
    tupakamarin lävitse kuuluvaa lasten melua.

    Lopulta leivänpala jyrsiintyi niin pyöreäksi ja tuli niin kosteaksi,
    ettei se enää pystynytkään voihin, vaan alkoi pitkin pintaa liukua.
    Silloin rupesi mummo kynnellään viiltelemään voinokareita irti ja
    nosteli ne hyppysin leivän päälle.

    Leivän kaikki syötyään ja voipytyn takaisin sängyn alle työnnettyään
    hän asettui sängylle pitkälleen.

    Kamarissa oli suloisen lämmin, ja ikkunantakaisista hangista
    heijastui rauhoittava valonhohde. Lasten hälinä alkoi kuulua kuin
    jostakin kaukaa ja sekautui katossa liukuilevan kärpäsen pörinään. Ja
    lopulta alkoi kaikki häipyä jonnekin kaukaisuuteen.

    Juuri silloin räjähti lasten melu kuulumaan kuin se olisi jonkin
    padon puhkaissut. Mummo havahtui ja tuokion tuijotettuaan tajusi,
    että tuvan ja tupakamarin välinen ovi on auki. Hetkisen kuluttua melu
    jälleen taukosi. Mummo ymmärsi, että ovi pantiin kiinni. Joku, emäntä
    kai, kävi kamarissa.

    Nyt olisi hänen sopinut jälleen ruveta nukkumaan. Ja hän olisikin
    nukkunut. Kun sen kutimenkin taas noin kävi. Mutta ei saanut enää
    unen päästä kiinni. Väsymys katosi ruumiista aivan kuin olisi sängyn
    alle varissut. Ja ajatus piipahteli asiasta toiseen.

    Pöydällä olevasta kutimesta se hyppäsi niihin Mikin eli isännän
    rikkinäisiin sukkiin, joita eilen katseltiin ja joitten avuksi
    näistä tekeillä olevista pitäisi sukat tulla. Siitä se suljahti
    emännän huolimattomuuteen. Jos ei hän pitäisi isännän sukista ja
    vanttuista huolta, niin se saisi käyttää säkit jalkoihinsa ja
    käsiinsä. Emännältä ei ainakaan tulisi laitetuksi. Sen menevät ajat
    muussa hussaamisessa. Siitä teki ajatus pikkukierroksen läpi kylän
    eikä löytänyt missään muualla sellaista emäntää kuin Mikillä on.
    Mikä hänessä lie ollut, jotta sen Mikin piti se ottaa, vaikka kyllä
    koetettiin vastaan olla! Hänen isävainajansakin. Ja muitakin olisi
    saanut, joten ei ainakaan senkään takia — — — Ajatus viivähti
    pitemmältäkin niissä ajoissa — — —

    — Hjoojjoo, huokasi mummo taas, kun sai ajatuksensa palautetuksi
    takaisin. Onhan sillä kyllä parhaiksi näiden lastenkin hoitamisessa,
    joita on siunautunut enemmän kuin monelle muulle. Mutta kyllä siinä
    on muutakin.

    Siitä meni ajatus taas Mikin rikkinäisiin sukkiin. Ja niistä pöydällä
    olevaan kutimeen.

    Pitäisi mennä emännällä otattamaan se silmä puikolle — mutta. — Kun
    ne tytöt edes olisivat jo sellaisia, että ne osaisivat, mutta mitäs
    ne vielä. Eilenkin — mummon suu meni hymyyn — kun hän istui tuvassa
    kutimineen, putosi silmä puikolta. Ja kun hän sanoi: ”Nyt putosi
    silmä”, niin Lempi huusi: ”Antakaa, mummo, minä haen sen!” ja alkoi
    kontata lattialla ja etsiä silmää — — Lempukka —

    Mummo virkistyi niin, että nousi seisomaan.

    — Ei tuollainen makuu mitään päältänsä nakkaa! Kun ei kerran nukuta,
    sanoi hän, kokosi keränsä ja kutimensa ja aikoi mennä tupaan. Mutta
    samassa avautuikin kamarin ovi ja sieltä hilautui kamariin vanha
    vaimo, kylki edellä ja nyytti kädessä. Ovea sulkiessaan hän kääntyi
    kokonaan selin.

    — Hyvää päivää, tervehti tulija, kun vihdoin sai oven lukkoon ja
    ehti kääntyä päin.

    — Päivää, vastasi mummo venyttäen ja ikäänkuin epäröiden. Onhan
    siinä tuoli, sanoi hän vielä ja katsoi tutkivasti tulijaa.

    Vieras istuutui.

    — Et taida tuntea? kysyi hän.

    — Ee-en ainakaan vielä, myönsi mummo.

    Kukas sä sitten oot?

    Altoisten kylästä mä oon. Erkin Leena.

    Erkin Leen — —? Mikäs se — —?

    Tapsin Lessu — jos sä siitä paremmin tuut päällen.

    Mummo löi hiljaa kätensä yhteen ja katsoi ällistyneenä.

    — Se, joka otti sen kiertäjä-Erkin?

    — No se justiin.

    Mummo löi uudelleen kätensä yhteen niin että läiskähti.

    — No hyvä ihminen! Tottahan mä nyt Tapsin Lessun muistan!
    Rippikoulukampraatin. Ja niin monen monituiset katrillit kun on
    yhdessä hypelty ja toisetkin kreekumit pidetty. Mutta kun en mä
    yhtään ymmärtänyt ajatella. Ja mun on tullut jo näkönikin niin
    huonoksi, että sekin taitaa tehdä haittaa.

    — Niin — ja enkä suinkaan mä oo enää sellainen kuin silloin olin,
    sanoi Leena alamielisesti. Etkä oo sinäkään. Ei tuntisi, jos ei
    muuten tietäisi.

    — Vai Tapsin Leena siinä nyt on! ihmetteli mummo yhä. Niin kuin
    sanoin, niin kyllä mä Lessun muistan. Kun aina tavattiin olla
    yhdessä, jos mitä reijuja olisi pidetty.

    — Rippikoulusta ruveten, sanoi Leena.

    — No niin justiin! Rippikoulusta ruveten. Sinä olit silloin Kolinan Antin
    isävainaalla piikana?

    — Niin olin.

    — Kyllä mä muistan. Kuule, istu nyt vain! Mä käyn hakemassa puita ja
    teen vähän valkeaa.

    Mummo heitti kutimensa ja lankakeränsä pöydälle ja ketterin askelin
    tipsutti ulos.

    — Minä olen tässä katsellut, jotta kyllä sulla on mukava olento,
    sanoi Leena, kun mummo tuli puusylillistä kantaen sisään. Näin lämmin
    kamari ja oikein kuvapaperit seinissä. Ja katto maalattu ja muuri.
    Eikä ainakaan mistään puutetta.

    — No kyllähän tässä, myönsi mummo. Vaikka ristinsähän sitä on
    kullakin tässä maailmassa.

    — No niin, mutta ei oo kumminkaan mitään puutteita eikä elämisen
    murehia. Tällaisessa evästalossa syytingillä! Ja oma poika isäntänä!
    Toista se on mun moisten, jolla ei ole mökkiä ei mitään.

    — Niin, myönsi mummo kuivasti. Missäs sä nyt pidät olentoasi.

    — No siellä Hermanni-poikani luona mä oon nyt koettanut kikuroida.
    Mutta kikuroimista se on siinäkin.

    Syntyi pitkähkön tuokion kestävä äänettömyys. Leena pyöritteli
    peukaloja sylissään ja mummo tuhersi kahvipannun kanssa.

    — Jokos siitä on kauan, kun Erkki kuoli? kysyi mummo vihdoin.

    Keväällä Ristinpäivänä tulee viisi vuotta. Oli juuri Ristinpäivä,
    kun se kuoli.

    — Jassoo. No vieläkös se Marttilan Riika elää? Se oli kanssa silloin
    rippikoulussa.

    Riika on jo ajat ja mitkä maan mullissa maannut. Ennen se kuoli
    kuin Erkki. Paljonkin ennen.

    — Vai niin! Enkö mä oo sitä kuullut vai enkö enää muista, ihmetteli
    mummo.

    — Se Juha vielä elää, joka kanssa oli silloin koulussa.

    — Mun pitikin kysyä, jotta vieläkö se elää. Niillä oli oikein
    kruunuhäät. Mä muistan kun Alanauriin Miska siellä juovuksissa
    pölläili niin jotta meni päälleen puurokorvoon. Muistatko sä sitä?

    — En mä muista, en suinkaan mä oo ollutkaan siellä, kun en yhtään
    muista.

    Tapolan lautamiesvainaja oli kenkkärinä ja se otti Miskan
    housunkaulukseen ja siitä kantoi porrasviereen hankeen. Toisella
    kädellä vain. Missähän sekin mies nyt mahtaa mennä? Elääköhän enää?

    — Ei siitä tiedä kukaan mitään. Amerikkaan se meni ja sinne se on
    kadonnut. Miina on vaivaistalolla, tiesi Leena.

    — Vai niin! päivitteli mummo. Vai niin niidenkin kävi. Kelläs se
    niiden talo nyt on?

    Krinkan Ista sen niiltä osti, mutta nyt se on Istan pojalla, Antti
    nimisellä.

    — Totta kai Ista vielä elää!

    — Elää. Ja Sussu elää. Mikäs niitä tappaa. Molemmat lihavia niinkuin
    härät.

    — Tottapa sä sen muistat kun sitä Istaa tavattiin rippikoulussa
    haukkua juurihulikaksi, nauroi mummo. Kun sen oli aina suu auki ja
    nenänpäässä räkätippa.

    — Muistan toki. Se sai käydäkin ainakin kahtena, jos ei vain kolmena
    vuotena koulua.

    — Niin vissiin se sai. Mutta isännäksi vain itsensä väänsi, vaikka
    ei kodistakaan ollut paljon mitään haaraa silloin. Vaikka niinhän
    sitä sanotaankin jotta: räkänenästä mies tulee, mutta ei tyhjän
    naurajasta.

    — Niin se menee muutamain tässä maailmassa, myönsi Leena.

    — Muistatkos sä sitä, kun oli kerran Mikintuvan Jaakoon luona kisat?
    Mikset sä sitä muistaisi! Se sama Alanauriin Miska oli silloin Miinan
    kanssa paraimmillaan sulhasena ja morsiamena. Ja Ista myös Sussunsa
    kanssa. Miska ja Miina tulivat sinne, Miina niin punakuvaisissa
    silkkisaaleissa ja mustissa kengissä kuin ikinä ja Miska
    hopeapislaipiipuissa, hillerilakeissa ja punasuisissa saappaissa. Ja
    kun ne sitten menivät hyppelemään, niin Istakin meni Suskansa kanssa
    rötköttelemän, jotta pieksut mouhusi. Molemmat sellaisia vähän koison
    näköisiä ja puettuna niinkuin rengit ja piiat siihen aikaan olivat.
    Kyllä niillä sitten naurettiin! Ketään muita ei mennyt lattialle.
    Jokainen vain nauroi. Ja Toppisen porvari huusi jotta: ”koettakaa
    nyt, kumpiko on parempi!”

    Mummo nauroi niin, että vesi tippui silmistä.

    Ja rupesi laittelemaan kahvikuppeja pöydälle.

    Kaksi korppuakin kävi emännältä lainaamassa.

                                                      ⸻

    Kahvin juotuaan Leenakin pääsi oikein vauhtiin. Ja niin pulpahti
    mieleen muisto muiston perästä sieltä vuosien takaa. Päät painuivat
    lähemmäksi toisiaan ja puhelu kävi toisin vuoroin kuiskaamallakin.
    Ryppyisille poskille nousi heikko punerrus ja silmät alkoivat
    heikosti hehkua, kuin olisi niihin heijastanut jostakin nuoruuden
    ajan hohdetta.

    Kun Leena vihdoin rupesi tekemään lähtöä, haki mummo juuston ja kaksi
    leipää ja käski Leenan panna ne nyyttiinsä.

    — Rippikoulukampraatilta, sanoi hän ja asetti kahvipannun muurin
    olalle.

    KELLO.

    Sisar Liisa oli juuri lähtenyt.

    Toiset hautajaisvieraat olivat jo eilen kirkolta menneet koteihinsa.
    Vain vainajan veljet ja sisar perheineen ja Liisa, hänen ainoa
    elossaoleva sisarensa, sekä lähimmät naapurit olivat vielä kirkolta
    tulleet kahville. Mutta hekin menivät jo eilen illalla, muut paitsi
    Liisa. Hän jäi järjestelemään paikkoja ja avustamaan naapureilta
    lainattujen kahvivehkeiden ja muiden takaisintoimittamisessa.

    Anna-vainajan lapsista ei kukaan tullut enää kirkolta tänne. Ei
    Leenakaan, vaikka asuu samassa kylässä. Liisa arvelikin että niillä
    taitaa olla jotakin mielen päällä ja käski katsoa eteensä, ettei
    aivan paljaille jää. Vielä lähtiessäkin varoitti: ”Kun ei ole mitään
    kirjojakaan.”

    Niin — eihän niitä ole — kirjoja. Mutta tokko nuo sentään — —
    Kun hän niin kauan on hoitanut vainajaa — heidän isäänsä. Vaikka —
    eihän sitä tiedä —. Eikä hän sillä että palkkaa pitäisi saada —
    mutta —

    Hän pyyhkäisi kyynelen pois silmästään.

    Mikkikin on nyt sitten maan mullissa. Ja hän on yksin. Aivan yksin
    maailmassa — —

    Hänen katseensa meni sänkyyn. Ei siellä enää Mikki maannut. Viittä päivää vailla
    kolme vuotta oli siinä maannut. Aivan minnekään
    kelpaamattomana. Nyt ei enää makaa. Nyt ei Mikki enää koskaan sano:
    Sussu. Tules kääntämään mua toiselle kyljelle.” Eikä juotavaa pyydä
    tuomaan. Eikä enää koskaan kehu: ”Kyllä sä oot Sussu mulle hyvä.”
    Eikä enää koskaan tarvitse antaa Mikille sydämenvahvistustippoja.

    Hänen silmänsä räpyttelivät, leuka vavahteli ja posket nytkivät.
    Kasvot vääristyivät ja pitkin poskia alkoi virrata kyyneleitä.

    Hän painui penkille istumaan.

    Lyhyen joulukuisen päivän iltahämärä tihentyi yhä. Ja hiljaisuus
    ikäänkuin syventyi ja herkistyi. Tuntui melkein samalta kuin kirkossa
    jumalanpalveluksen alkamista odotellessa.

    Hän hillitsi itkunsa, kohotti päätään ja kuunteli.

    Hän oli äsken kuulevinaan jotakin. Niinkuin olisi pimeässä joku
    liikkunut.

    Hän heristi korviaan, vei vasemman käden korvan taakse ja kuunteli.

    Dikk-dakk, dikk dakk, dikk dakk.

    — Kello! huudahti hän vapautuneesti. Nousi ja aikoi mennä katsomaan
    sitä. Mutta oli jo niin pimeää, ettei voinut mitään nähdä. Harvaan
    lyövän heilurin hiljaisen naskahtelun ja rasahtelun vain kuuli.

    Kiireesti hän haki muurin olalta tulitikkuja ja uuni-ikkunalta
    läkkisen pillipopan. Asetti sen pöydälle kellon alle ja raapaisi
    siihen tulen. Tikkuun syljettyään, hyppysissään sen vaarattomaksi
    kierrettyään ja tulitikkurasian muurin olalle vietyään hän tuli
    jälleen pöydän luo.

    Lamppu oli sillä välin ehtinyt täyteen loistoonsa, ja sen valossa
    näkyi savustuneilla sanomalehdillä tapiseeratulla seinällä mökin
    muusta sisustuksesta jyrkästi poikkeava kello. Oikein sorvauksilla
    koristettu ja tummanruskeaksi kiilloitettu kaappi, kotkan kuva
    päällä. Lasiovi ja kullattu heilurin tasku ja kullatut numerot ja
    viisarit.

    — Sinä — — kun olit oikein säikäyttää minut, leperteli hän
    kellolle ja jäi sitä katsomaan molemmin käsin pöytään nojaten.

    Hänen hyväntahtoisille mummukasvoilleen levisi hymy. Ja kuta
    kauemmin hän kelloa katsoi, sitä muhoilevammaksi muuttui hymy hänen
    kasvoillaan.

    Hän haki Mikin kanssa sen kaupungista silloin, kun he yhteen menivät.
    ”Niinkuin kihloiksi — tuota” —. Ja vielä Mikki silloin lisäsi: ”Kun
    me lopuksikin — tuota” —

    Sillä se meinasi sitä, että he jo nuoruudessa friijasivat ja
    meinasivat yhteen mennä. Mutta isä ja äiti pitivät Mikkiä liian
    huonona ja köyhänä. Kun se oli vain tavallinen renki. Ja panivat
    menemään Antille, kun se oli rakennusmies niinkuin isäkin.

    Mikki otti sitten sen Anna-vainajan ja laittoi tämän tuvan itselleen.

    Hänen hymynsä jäykistyi ja sai jonkinlaisen tumman sävyn.

    Ne olivat niitä aikoja, ajatteli hän ja huokasi.

    Viisi vuotta hän eli Antin kanssa yhdessä. Kaksi lastakin oli,
    mutta ne kuolivat molemmat pieninä. Sitten kuolivat isä ja Antti
    samana vuonna, ja hän muutti äidin kanssa asumaan Mikin ja Annan
    naapuruuteen.

    Niin he elivät sitten kunnes äiti kuoli. Vähää vaille seitsemän vuotta
    . Äidin kuoltua hän asui viisi vuotta yksin samassa tuvassa.

    Sitten kuoli Anna.

    Hymyn kierteet hänen kasvoillaan jäykistyivät yhä, lyhenivät ja
    ohenivat. Ja katse suuntautui kellon sivulle ikkunaan.

    Olikohan se syntiä silloin. Hän oli Annaa hoitamassa silloin kun se
    kuoli. Hän sen silmätkin kiinni painoi ja ruumiin suoristi. Ja pesi
    ja laudalle asetti. Eikä hänelle siinä mitään mieleen tullut.

    Mutta kun hän tuli kotiin, niin oli aivan kuin olisi joku alkanut
    hänen korvaansa kuiskia: ”Nyt on Mikkikin yksin.” Ja siitä alkaen
    hän ei saanut millään pois mielestään sitä, että heitä on nyt kaksi
    yksinäistä, hän ja Mikki.

    Ja kun Mikki pian hautajaisten jälkeen alkoi käydä hänen tuvassaan
    istuskelemassa, niin tuntui se samanlaiselta kuin silloin
    nuoruudessa, kun Mikki hänellä kulki.

    Siitä se sitten meni — ei itsekään oikein ymmärrä, kuinka se niin
    meni — siihen, että heistä tuli pari ja hän myi oman tupansa ja
    muutti Mikin kanssa asumaan.

    Oliko se synti?

    Kun he niin heti — —?

    Katse painui pöytään, ja kaikki tuntui hiljenevän.

    Vihdoin hän huokasi kuin heräten ja kohotti päätään.

    Kukapa sen tietää. Siinä hän vain on viaton, että mitään synnillisiä
    tarkoituksia heillä ei ollut. — Eikäpä heille myöskään mitään
    tapahtunut sellaista, jota sopisi rangaistukseksi ajatella. Kaikki
    meni niin hyvin kuin heidänmoisten voi mennäkin. Jos siitä jotakin
    sopii päätellä.

    Silloin he hakivat tämän kellon. Mäkimattilan hevosella olivat
    kaupungissa ja melkein vain kelloa varten. Puolen päivää
    kuljeskelivat kellopuodista kellopuotiin ja Ransuuperilta viimein
    ostivat. Sieltä sai kaikkein halvimmalla. Kolmellakymmenellä kahdella ja puolella markalla
    . Muualla määrättiin kolmekymmentäviisi ja
    neljäkymmentäkin. Mutta se Mikki oli sellainen, ettei se hevillä
    liikoja maksellut.

    Kun ihmiset sitten ihmettelivät, kuinka komea kello heillä on, niin
    Mikki sanoi: ”Noo — Se on kihlakello. Eihän kihloiksi koskaan rumia
    osteta.” Ja toisinaan se sanoi: ”Saahan sitä meilläkin olla jotakin
    komeaa. Kun ei ole kamariakaan.”

    Jälleen hän hymyili kellolle eheää ja täyteläistä hymyään. Eikä
    vain kellolle. Hänestä tuntui kuin olisi Mikkikin siellä jossakin
    ja näkisi hänet. Ikäänkuin juuri Mikki olisikin kellon heiluria
    liikuttelemassa.

    Hän naurahti sellaiselle. Lapsellisuudelle.

    Mutta sittenkin hänestä tuntui kuin ei hän olisikaan enää aivan niin
    yksin kuin äsken.

    Vihdoin hän kävi lukitsemassa oven, riisuutui, sammutti lampun ja
    meni makuulle. Nukkumisesta ei kuitenkaan tullut mitään. Täytyi
    kuunnella pimeässä entistä selvemmin kuuluvaa kellon naskahtelua ja
    ajatella Mikkiä. Se muistutti, tuo kellon naskahtelu, hyvin selvästi
    Mikin askelten ääntä, kun hän pitkään ja harvaan asteli lattialla.
    Ja lopuksikin unen päästä kiinni saatuaan hän aivan kuin tunsi, että
    Mikki siellä takan luona riisuskelee ja tulee makuulle hänkin, kun
    ehtii.

                                                      ⸻

    Naapurimökkien akat alkoivat Sussulta kysellä: — Kuinka sä uskallat
    yksin olla öitä?

    — Kuinkako uskallan, Sussu vain siihen naurahti. Mitä minun sitten
    pitäisi pelätä?

    — No, en mä nyt mitään erityistä tiedä, jota sun pelätä pitäisi.
    Mutta vain — kun pitää yksin olla. Pelkäisin minä ainakin.

    Sussu vain naurahti sellaisille.

    Yksin olla — —!

    Toisinaan teki hänen mielensä heille suoraan sanoa, ettei hän yksin
    ole. Onhan hänellä kello — ja — —

    Ei hän kuitenkaan koskaan sanonut. Eihän ne olisi muuta kuin
    nauraneet sille.

    Mutta aina kylälle lähtiessään hän viimeiseksi ja kyliltä tultuaan
    ensimmäiseksi hymyili kellolle. Ja joka ilta siitä pölyä pyyhkiessään
    hän tunsi samanlaista kuin ennen Mikille sydämenvahvistustippoja
    antaessaan. Ja kun hän lauantai-iltana oli kellon vetänyt, tuntui
    hänestä siltä kuin olisi saanut Mikin saunoitetuksi ja puhtaan paidan
    hänen päälleen pannuksi.

    Jonakin sunnuntaina tuli Alvetun Kassu, se Mikki- ja Annavainajan
    vanhimman tyttären Leenan mies, juuri kun Sussu aikoi ruveta lukemaan
    päivän tekstiä virsikirjasta.

    Sussu ällistyi.

    Kassu ei ollut käynyt hänen aikanaan kuin kerran ennen hakemassa
    jauhopussia, jonka Leena oli ensin käynyt pyytämässä.

    Jotenkuten tuli hän Kassua istumaan käskeneeksi. Pani virsikirjan
    laudakolle ja rupesi hommaamaan kahvia, kaiken aikaa mielessä
    pelonsekainen kysymys: mitähän sillä on asiana.

    Kahvin juotuaan Kassu sylkäisi ja honottamalla sanoi:

    — Koska te aiotte pesänkirjoituksen pitää?

    — Pesänkirjoituksen — —? ällistyi Sussu.

    — Niin. Me meinaamme ottaa omamme pois, honotti Kassu.

    — Niin - nuan — — Kyllähän minä — — tuota — —hätäili Sussu.
    Koskahan se pitäisi pitää?

    — Mitäs siinä on muuta kuin pitää niin pian kuin vain suinkin sopii.
    Jotta on kaikki vielä paikoillaan, sanoi Kassu.

    — No — kyllä mä koetan, myöntyi Sussu.

    — Joo. Pitäkää vain niin pian kuin suinkin, honotti Kassu mahtavasti.

    — Pitää tästä lähteä kanssa, sanoi vieras vielä ja lähti.

    Sussu jäi holtittomana istumaan kädet helmassa ja katse lattiaan
    luotuna.

    Hän muisti että sisar-Liisa käski katsoa eteensä, ettei aivan
    paljaille panna. Ja ymmärsi, että nyt ne aikovat sen tehdä. Aikovat
    ajaa hänet vaivaistalolle.

    Ja ajavatkin.

    Minkä hän niille mahtaa! Tällainen yksinäinen akka-ihminen! Eihän
    hän ymmärrä mitään laeista eikä mistään. Eikä saa niiden päätä
    kääntymään. Tuollaisten kuin tuo Kassukin. Plösönaama — —! Ei
    ymmärrä edes päivää sanoa, kun tupaan tulee.

    Ja sellaisten kanssa joutuu asioihin!

    Olisi nyt edes se tupa vielä itsellä. Mutta kun hän senkin myi —
    hulluparka! Ja kun sen Mikin piti ensin kuolla. Olisi se jäänyt, niin
    se olisi paremmin tullut toimeen noiden kanssa.

    Sussu pyyhki silmiään sunnuntaiesiliinaan.

    ”Dikk dakk, dikk dakk, dikk dakk”, naskahteli ja rasahteli kello
    niinkuin ennenkin. Mutta nyt ei se saanut Sussun huomiota puoleensa
    vedetyksi. Sussu istui vain ja tuijotti lattiaan.

    Yht’äkkiä hän kohotti päätään kuin olisi tehnyt odottamattoman
    havainnon.

    Sepä kamalaa on, jos tästä kerjuulle pitää lähteä tuollaisten tähden!
    Mikä laki se on, joka niin määrää? Omansa pois, se sanoi. Vai niin,
    vai omansa pois. Mikä tässä Kassun omaa on? Mikä jo? Ei ole mies
    päivääkään työtä tässä tehnyt. Auttaa on saanut kaikella lailla,
    enemmän kuin olisi jaksanutkaan. Tunkionpönkä — — Tekisi työtä ja
    eläisi sitä mukaa, ettei tarvitsisi olla köyhyydessä. — Vai omansa
    pois! Eipä nyt vähät mitänä!

    Jos minä myöskin otan omani pois! Mitäs sitten sanot. — Kytöristipuu.

    Vihoissaan mumisten Sussu haki vintiltä tummanruunin villahuivinsa ja
    vanhan toppatakkinsa.

    Sitoi huivin päähänsä toisen huivin päälle. Katseli takkiaan
    epäillen, kehtaako sitä panna ylleen.

    Nauravat, kun se on niin vanhanaikainen ja outo tämän ajan ihmisille.

    — Mutta vilu ei naura, tuhahti hän sitten ja kuin uhalla puki sen
    ylleen. Jos ei niillä nyt muuta nauramista ole, niin naurakoot sitten
    minulle.

    Ei hän nyt joutanut kellollekaan hymyilemään.

    Oven vain lukitsi ja kättä viuhtoen läksi sisar Liisan luo.

    Liisa neuvoi menemään Harjurannan lautamiehen puheille. Se ymmärtää
    lait ja on paljon tekemisissä tällaisten asiain kanssa.

    Maanantai-aamuna Sussu meni Harjurantaan.

    Ja kun hän sieltä palasi, hymyili hän taas kellolle.

    Niinkuin ystävälle, jonka oli jättänyt pelkoon ja epävarmuuteen,
    mutta jolle nyt voi sanoa, että kaikki on hyvin.

    Lautamies oli kysellyt kaikkia. Kuinka paljon hän sai tuvastaan.
    Ja oliko velkaa kellekään silloin. Ja kuinka kauan Mikki sairasti.
    Ja kaikkia sellaisia. Ja kun hän oli kaikkiin vastannut, niin oli
    kysynyt, olisiko todistajia, jos tarvis tulisi. Niitä hänellä nyt
    on jos kuinka pitkälti. ”Kyllä asia sitten saadaan järjestykseen”,
    oli lautamies sanonut. Ja lupasi ensi lauantaina tulla pitämään
    pesänkirjoitusta. Käski vain antaa tiedon Annavainajan lapsille ja
    hommata toisenkin vieraanmiehen. Joka nyt ei ollut mikään tuska eikä
    työ.

    Illalla kellosta pölyä pyyhkiessä Sussusta taas tuntui siltä kuin
    hän antaisi Mikille sydämenvahvistustippoja. Ja kuin Mikki sanoisi:
    ”Kyllä sä oot Sussu hyvä mulle.”

                                                      ⸻

    Huutokauppapäivän edellisenä iltana kelloa pyyhkiessään Sussu puheli
    sille:

    — Kun me nyt vielä huomisen päivän jaksamme, sitten saamme olla
    rauhassa. Ei kukaan sitten enää pääse meidän asioihimme sekaantumaan.

    Dikk dakk, vastasi kello.

    Ja Sussu ajatteli taaskin kuinka hyvin hänen oli käynyt.

    Kyllä se lautamies silloin pesäkirjoituksessa osasi asian järjestää!
    Ei ikinä hän olisi itse niin ymmärtänyt! Kun se pani hänelle maksun
    siitäkin, että hän Mikkiä niin kauan hoiti. Hyvän panikin, puoli
    kuudetta tuhatta. Ja sitten kaikesta muustakin. Niin että hän tulee
    nyt saamaan yli seitsemän tuhatta.

    — Niinkuin parasten talojen tyttäret ennen, hymähti hän. Mutta se on
    tämä sota-aika sellaista, että kaikki nousee niin korkealle.

    Kassu kyllä koetti jo lopulta murista vastaankin, mutta mitä se enää
    auttoi, kun kirjat kerran oli tehty ja vieraittenmiesten aikana oli
    jokainen pannut nimensä alle.

    — Hjoo hjoo!

    Tuvan hän huutaa itselleen. Ja kelloa hän ei millään jätä. Hätäkö
    hänen nyt onkaan se huutaa.

    Vaikka se tulisi samaan hintaan kuin uutena maksoi —!

    Kolmekymmentäkaksi ja puoli markkaa —! Mitä tuo nyt sitten on!

    Kolmekymmentäviisikin hän siitä maksaa ennenkuin antaa sen muille
    mennä.

    Mutta mitäs sen niin korkealle tarvitsee mennä. Kun ei uutenakaan
    sitä maksanut. Ja nyt on kohta kymmenen vuotta tuossa käydä
    raksutellut.

    — Raksutellut, toisti Sussu ääneen ja virren säveltä hyräillen teki
    askarettaan.

    Tuvan sen jatkoksi rakennettuine lautavajoineen ja vajassa olevat
    halot hän huusikin itselleen. Muuta ei hän tarvinnutkaan. Oman
    patansa, pannunsa ja vatinsa hän oli jo pesän kirjoituksessa
    erottanut pois. Mikin omat, samoin kuin kuokat, lapiot, kirveet,
    tahkon, vaatteet ja muut sai kuka kunkin sai. Taskukellon sai
    Haliston Juha. Jouti saadakin, Mikki-vainaan paras ystävä.

    — Sitten myydään seinäkello, sanoi vasaramies, kun taskukello tuli
    myydyksi. — Mitä luvataan hyvästä kellosta? Ei ole mitään sota-ajan
    teollisuutta. Näyttää ajankin paremmin kuin aurinko.

    — Taidetaan aurinkokin tarkistaa sen mukaan? virnailtiin yleisön
    puolelta.

    — Joo. Kerran kuukaudessa. Muuten se jää jälkeen. Mitä luvataan
    sellaisesta kellosta?

    Sussu odotti jännittyneenä, mitä ne lupaavat. Hän oli päättänyt olla
    viisas ja antaa toisten ensin luvata jotakin — kymmenen, viistoista
    — mitä he lupaavat, ja sitten hän vasta lisää vähän kerrallaan niin
    kauan, että toiset eivät enää lupaa enempää.

    — No. Luvatkaa nyt jotakin, että päästään alkuun! yllytti vasaramies.

    — Kaksisataa, huusi joku.

    Sussulta pääsi heikko älähdys ja hän jäi suu auki katsomaan.

    Kaksisataa markkaa, alkoi vasaramies.

    Kaksisataa. Kaksisataa ensimmäinen, kaksisataa. Lisätkää, lisätkää,
    hyvät ihmiset! Kaksisataa.

    — Vielä kymmenen, huusi joku.

    Kaksisataa ja kymmenen markkaa. Kaksisataa kymm

    — Vielä viistoista.

    — Vielä viistoista, hairahtui vasaramies, mutta huomasi samassa
    ja jatkoi: ”Kaksisataa kaksikymmentä viisi markkaa, kaksisataa kaksikymmentä ja viisi markkaa
    ensimmäinen —”

    — Kymppi vielä.

    Sillä tavalla mentiin niin kauas, että ehdittiin kolmeensataan kolmeenkymmeneen markkaan
    .

    Sussu ei osannut ajatella mitään. Tyrmistyneenä vain kuunteli, kun
    toiset nostivat kellon hintaa, ja tunsi, kuinka kello joka nousulla
    siirtyi yhä kauemmaksi hänestä. Aluksi hän koetti uskotella, että
    tämä on vain leikkiä. Kiusoittelevat häntä kun ovat kuulleet, että
    hän aikoo huutaa kellon. Mutta kun vasaramies paukutti vasarallaan
    pöytään ja kysyi: ”Kuka sai?” ja joukosta vastattiin: ”Tuomas Luutasalo
    ”, ymmärsi hän, että se ei ollut mitään leikkiä. Kello ei
    ole enää hänen.

    Oli kuin olisi jotakin reväisty irti hänestä. Niinkuin olisi nykäisty
    lauta pois jalkain alta ja hän alkaisi vajota jonnekin pohjattomaan
    tyhjyyteen.

    Loppu huutokauppaa meni Sussulta kuin puoli unessa. Ja huutokaupan
    toimimiesten passaus, kahvin ja ruuan laitto pöytään ja muu jäi
    kokonaan Katrin Hilman huoleksi, mitä varten hänet oli tilaisuuteen
    hommattukin.

    Vasta kun Luutasalon Tuomas, joka oli ollut tavarain esillevetäjänä
    ja siis myöskin jäi syömään ja juomaan, alkoi irroittaa kelloa
    seinästä, havahtui Sussu ja rupesi toimekkaasti puuhaamaan ja
    järjestelemään. Hän oli juuri avonaiseen uunipenkkiin kumartuneena
    järjestelemässä siellä jotakin, kun kellon äänijousi yht’äkkiä
    soinnahti. Sussu hätkähti niin, että oli lyödä päänsä penkin reunaan.

    — Hoh, jos menin päälleni patapenkkiin, sanoi naurahtaen ja vilkaisi
    pöytäänpäin.

    Siellä Tuomas juuri sovitteli kellon kotkankuvaa povitaskuunsa, ja
    kello makasi pöydällä.

    Niinkuin kuollut —

    Sussu rupesi vinhasti hankaamaan pankoa rievulla ja torui itseään:
    ”Kun pitää tuolla tavalla noeta — aivan tarpeettomasti.”

    Hankaamista kesti täsmälleen niin kauan, että miehet, ja Hilma heidän
    mukanaan, läksivät pois. Tuomas meni viimeisenä kello kainalossaan.

    — No hyvästi nyt, sanoi Tuomas ovessa.

    — Hyvästi, hyvästi, vastasi Sussu, lopetti hankaamisen ja meni
    ikkunasta katsomaan, kun Tuomas vie kelloa.

    — Paneekohan se sen kamarin seinään, ajatteli hän ja painautui niin
    lähelle ikkunaa, että nenä koski lasiin.

    Huitulan kartanon taakse Tuomas kelloineen katosi näkyvistä. Mutta
    Sussu seisoi vielä pitkän aikaa ikkunassa ja katsoi pitkin kujaa.

    Kun hän vihdoin kääntyi tupaan päin ja vilkaisi sinne, missä kello
    oli ollut, irvisteli sieltä vastaan kellon alle paperoimatta jäänyt
    kappale törröttäväin sanomalehdensyrjäin ja hämähäkinverkkojen
    reunustamaa sammalrakoista hirsiseinää.

    Sussu säpsähti ja kiiruhti ulos. Portailla hän pysähtyi ja
    hätääntyneen näköisenä katseli ympärilleen. Keksi vihdoin, että nyt
    on kylmä ja haki lautavajasta sylin täyden Mikin laittamia halkoja,
    meni tupaan ja teki iloisen pysty valkean takkaan.

    Sen ääressä hän sitten istui ja hiilihanko kädessä tuijotti valkeaan.
    Taakseen, sinne päin, jossa kello oli ollut, hän ei kertaakaan
    katsahtanut. Eikä lamppuun ottanut tulta. Hiilustan röydyttyä löi
    vain pellin kiinni, riisuutui ja meni sänkyyn.

    Ei hänen nyt enää tarvitse kellosta pölyä pyyhkiä eikä — — —

    Hän kääntyi seinään päin ja veti vällyt päänsä ylitse — —

    Seuraavan yön Sussu oli Liisa-sisarensa luona. Sitä seuraavan
    myöskin. Sitten alkoi hän kuljettaa sinne tavaroitaankin. —
    Ja lopuksi hän myi koko tuvan ja asettui pysyväisesti asumaan
    Liisa-sisarensa luokse.

    — On niin kolkkoa olla yksin, sanoi hän.

    VITJAMIEHENÄ.

    Leppäpuskan Mikki oli päässyt vitjamieheksi maanmittarille.
    Jakokunnan miehet olivat antaneet maanmittarin haltuun vitjamiesten
    hankkimisen. Tämä oli toiseksi ottanut Kiviharjun Heikin, joka oli
    hänellä ennenkin ollut samassa työssä. Heikin tehtäväksi oli jäänyt
    hommata itselleen kaveri. Heikki oli puhunut asiasta Mikille. Mikki
    oli ensin ollut vähän epäilevällä kannalla, mutta kun Riikakin sanoi:
    ”Mistä muualta luulet saavasi neljäkymmentä markkaa päivältä — eikä
    ainakaan työ hartioita riko”, oli Mikki suostunut.

    Viikon päästä tuli töiden alkaa.

    Lupauksestaan ja Heikin ja Riikan vakuutteluista huolimatta tunsi
    Mikki hienoa levottomuutta sen johdosta. Hänestä tuntui kuin hän
    ei olisi aivan kaikin puolin sellainen kuin vitjamiehen pitäisi
    olla. Heikillä oli pitkävartiset saappaat ja tehtaankankainen
    puku. Ja kaulassa punainen silkkihuivi. Hänellä, Mikillä, oli
    vain puolivillaiset Ylituvan vaari-vainajan huutokaupasta ostetut
    vaatteet, joita hän on pitänyt pyhäisin. Nyt ne tietysti täytyy
    ottaa arkivaatteiksi. Riikakin sanoi: ”Ei se sovi seiniinkään, jotta
    herrain joukkoon menee ojanutkun riekaleissa.” Ja niin hän ajattelee
    itsekin. Pieksut hänellä on ja hyvät pieksut onkin. Uudet ja
    paksusta nahasta. Mutta ne on vain pieksut. Sellaiset vanhanaikaiset
    paulapieksut, jotka oja- ja peltotöissä kylläkin ovat hyvät, mutta
    käyttävätkö niitä vitjamiehet koskaan! — Eikä suinkaan siellä sovi
    ”propeetaria” poltella! Paperossithan ne ovat herrain tupakkaa.
    Mutta hän on niidenkin käsittelemisessä niin nolo, että oli vähällä
    polttaa silmänsä, kun Heikki silloin antoi hänelle paperossin. Olisi
    edes letkuvarsinen piippu, sellainen, jollaisella Nevalan Matti
    ryöhyyttää, kun pyhäisin on kotona kaupungintyöstä. Sellaista ei
    olekaan joka miehellä! Sellaisella sitä kyllä kehtaisi maanmittarin
    joukossakin polttaa. — Mutta kun ei ole sitäkään. Tällainen
    karipaltti vain...

    Mitähän se Matti tahtoisi siitä piipusta?

    Mikki ei saanut rauhaa, ennenkuin asianalkain läksi Matin mökille
    kysymään, tuleeko Matti ensi sunnuntaiksi kotiin. Saman tien hän
    poikkesi suutarillakin saappaittenteosta puhumaan. Mutta suutarilla
    oli niin kiire, ettei sanonut millään pelillä ehtivänsä niin pian
    tehdä, vaikka Mikki sanoi maanmittarin joukkoon menevänsä.

    Kotiin tullessaan Mikki poikkesi vielä kauppapuotiin. Osti puolen
    askia Armiroa ja samalla sivumennen kysyi katossa kiikkuvain
    oululaisten saappaiden hintaa.

    Sata kahdeksankymmentä markkaa, — sanoi puotimies ja haarukallaan
    otti saappaat alas.

    Sata kahdeksankymmentä markkaa, eikä se ole paljon, — sanoi
    vielä, läjäytti kämmenellään saapasvarsiin ja heitti saappaat Mikin
    eteen. — Ostakaa pois hyvät kengät!

    — Tarvitsisi kyllä, kun pitää tästä sinne maanmittarin joukkoonkin
    viikon perästä... mutta... — paneskeli Mikki.

    — Mitä mutta? — tiukkasi puotimies.

    — Ovat kalliinmoiset.

    — Kalliit! Oho! Vai kalliit! Jos saatte jostakin halvemmalla
    tällaiset kengät, niin minä heti ostan ne teiltä, — sanoi puotimies
    ja meni puotiin tulleen Alakankurin isännän kanssa asioimaan.

    — Aikooko Mikki ostaa oikein souvarin saappaat? — kysyi isäntä
    Mikiltä sill’aikaa kuin puotimies punnitsi hänelle neljänneksen
    kahvia ja puolenkiloa sokeria.

    — Tarvitsisi ostaa... kun pitää tästä sinne maanmittarin joukkoonkin
    viikon päästä, ja...?

    — Sinullahan on hyvät pieksut jalassa, — sanoi isäntä.

    — O-on kyllä, mutta...

    — No tuleeko kenkäkauppaa? — kysyi puotimies jälleen Mikin luo
    tullen, kun isäntä meni pois. — Ostakaa pois silloin, kun saatte
    hyvät kengät, ja huokealla!

    — Jopa minä en taida nyt ostaa, — kielteli Mikki, ja hetkisen vielä
    myymäpöytään nojailtuaan ja yhtä ja toista kyseltyään lähti pois.

    Satakahdeksankymmentä markkaa... Kengistä...

    Mikki pudisti päätään ja katsoi pieksuihinsa. Ne eivät olleet tulleet
    maksamaan täyteen kuuttakaankymmentä markkaa. — Kun olisi edes
    voinut ne heti maksaa. Vaikkapa osan. Mutta kun aivan velaksi olisi
    pitänyt ottaa...

    Mikin päätä puistatti uudelleen, ja katse suuntautui tiehen.

    Mutta — saakuri sittenkin!

    Mikki kouraisi tukkaansa ja melkein seisahtui.

    Olisipa niin tuhannen tavalla mukavaa kävellä pitkävartisissa
    saappaissa!

    Mikin kääntyivät jalkaterät ulospäin ja askel kehittyi tavallista
    reippaammaksi.

    Pitkävartiset saappaat jalassa... ja letkuvarsipiippu hampaissa!

    Jo kohosi Mikin pääkin, alahuuli ulkoni ja ylähuuli painui tiukasti
    sitä vastaan, niinkuin tavallisesti tekee Nevalan Matin, kun hän
    kylän raitilla kävelee ja letkuvarsipiippua polttaa.

    Peru olkoon! Silloin sitä vähän näyttäisi vitjamieheltä!

    Ja hengessään Mikki päätti, että ensi sunnuntaina hän menee Nevalaan,
    Matin kanssa piippukauppoja tekemään — Mutta ne saappaat —

    Sata kahdeksankymmentä markkaa

    Mikin ryhti painui jälleen alempana kulkevaksi ojamiehen ryhdiksi.

    Heikillä oli hattukin vähän erikoisempi. Musta ja kova. Niinkuin
    pata. Reunat sivuilta ylös käiverretyt, mutta edestä ja takaa melkein
    suorat. Hattuhan hänelläkin kyllä on, mutta vain sellainen — ruskea
    tai mitä väriä hän lienee, ja sen reunatkin ovat — — mutta — —

    Mikki pysähtyi kuin hyvän ajatuksen löytänyt, ja kohotti kättään
    ottaakseen siihen hatun ja katsoakseen, eikö sen reunoja mitenkään
    saisi siihen tyyliin kuin Heikin hatun reunat olivat. Käden kohotessa
    kohosi katsekin, ja silloin hän huomasi aivan lähellä vastaan tulevan
    hevosen. Näkyi olevan Alakankurin renki lantakuormalla.

    — Sontaa pitää ajaa, sanoi Mikki kohdalle tultuaan.

    — Sontaa pitää ajaa, vastasi renki. Hattua päästään ottamatta Mikki
    ohi päästyään päätti, että vaikka ei siitä sellaista saakaan kuin
    Heikillä on, niin saa siitä kuitenkin sellaisen, että se hänelle
    kelpaa. Eihän sen aivan samanlainen tarvitse ollakaan. Kun vain ne
    kengät — —

    Mikin katse suuntautui jälleen alas pieksuihin

                                                      ⸻

    Leppäpuskan mökki oli muiden mökkien joukossa kivisellä mäellä
    kylän laidassa. Riikan, Mikin vaimon, isä sen oli rakentanut, ja
    häneltä oli Riika sen perinyt, — sen ja lehmän, — jo ennenkuin
    menikään yhteen Mikin kanssa. Tästä johtui, että Riika tunsi olevansa
    läheisemmässä suhteissa mökkiin kuin Mikki, joka ei ollut sitä
    perinyt, vaan oli tullut siihen hänen kanssaan avioliitossa elämään
    ja siinä kuolemaankin, jos niin on Herran tahto, kuten Riika sillä
    tuulella ja sellaisessa seurassa ollessaan sanoi. Tosin hän ei
    millään tavoin olisi tahtonut niinkuin syrjäyttää Mikkiä. Mutta hän
    piti, että tuvan vaaliminen ja siitä huolehtiminen on Riikan asia
    paremmin kuin Mikin, joka ei sitä ole perinyt eikä siinä syntynyt ja
    kasvanut niinkuin hän.

    Yhdessä suhteessa mökki ei oikein Riikaa tyydyttänyt. Siinä ei ollut
    kamaria, muuta kuin eräänlainen uuniton putka, jossa ei kunnollisesti
    kääntymäänkään päässyt. Kun siis vieraita tuli, ei ollut mitään,
    mihin ne olisi vienyt.

    Oikea kamari ja siellä kaakeliuuni, siitä oli Riika aina unelmoinut.
    Unelma oli kuitenkin tähän saakka jäänyt toteutumatta. Ja Riika oli
    jo alkanut alistua siihen uskoon, että se ei toteudukaan. Ojamiehen
    palkoilla ei sellaisia laiteta. Saa jo kylliksensä kitua, kun saa
    hoidetuksi lehmän ja joukkonsa pitää edes jonkinlaisessa ruuassa ja
    vaatteessa.

    Mutta nyt, kun Mikki pääsee oikeille palkoille, päätti Riika tehdä
    siitä toden. Porstuan ja kamarin välinen seinä poistetaan ja niistä
    yhteensä tehdään kamari. Tuvan eteen laitetaan laudoista porstua
    niinkuin Nikkari Antinkin tuvan edessä on. Ja muukin kitu nyt ajetaan
    pois. Lapsille laitetaan oikeat vaatteet, ja Sandra otetaan pois
    Nikolasta piiattamasta. Aletaan elää niinkuin talolliset.

    Riika ei ollut vielä ennen puhunut Mikille mitään näistä asioista.
    Mutta kun Mikki nyt tuli kotiin, otti hän heti ne puheeksi. Mikillä
    ei ollut siihen mitään vastaansanomista. Laitetaan vain sillä
    tavalla. Sitten otti Mikki puheeksi kenkäasiansa, ja sanoi että
    Kemppusella olisi hyviä saappaita.

    — No osta — sanoi Riika. — Ei se kuitenkaan mihinkään sovi, että
    sinä ojapieksuissa maanmittarin joukkoon menet. Herrain joukkoon!

    — Ne maksaa sata kahdeksankymmentä markkaa, sanoi Mikki arasti.

    — No, mitä tuo nyt sitten on, nauroi Riika leveästi. Viikossa sinä
    ne maksat. Eikä koko viikon palkka menekään. Jääkin vielä — mitä
    jääkään.

    Mikki jäi suu auki ihmettelemään Riikan laskutaitoa.

    Hiljalleen jäytävästä hienosta levottomuudesta Mikki ei kuitenkaan
    voinut vapautua. Kun se päivä valkeni, jolloin työhön oli mentävä,
    nousi se siihen määrään, että ihan vapisutti. Syöminenkään ei
    tullut mihinkään toteen. Ja vielä aivan lähtöhetkinä oli epävarmaa,
    minkälainen eväslaukku siellä pitäisi olla. Tuohikonttia Riika piti
    aivan mahdottomana. Nauraisivat sille toiset! Selässä kannettavasta
    nahkalaukusta Riikakaan ei ollut varma. Varovaisuuden vuoksi he
    kuitenkin päättivät, ettei Mikki nyt tällä kertaa ota minkäänlaista
    laukkua, ennenkuin näkee, minkälaisia toisilla on. Jos niillä on
    kaikilla sellaiset amerikkalaiset ”setselit”, niin laitetaan sitten
    sellainen. Ja niin Mikki otti vain taskuun kappaleen leipää ja
    viipaleen Amerikan-silavaa, viritti letkuvarsipiippunsa, loi vielä
    ujosti hymyilevän katseen uusiin saappaisiinsa ja lähti. Porstuassa
    hän vielä otti ja oikein kädestään katsoi hattuaan, jonka reunat oli
    sivuilta käiverretty niin kuin Heikinkin hattu ja langalla pistetty
    kiinni, että pysyvät siinä tyylissä.

    Riika katsoi ikkunasta Mikin menoa ja ajatteli: — Kyllä Mikki
    nyt vain maanmittarin joukkoon kelpaa. Tuskin vain on monellakaan
    miehellä tuollaisia saappaita. — Lapsille, jotka siinä ympärillä
    pyörivät ja hameista nykien kyselivät, minne isä menee, hän sanoi:

    — Isä meni nyt, lapsikullat, maanmittarin joukkoon.

                                                      ⸻

    Työ aloitettiin jakokunnan ulkopalstalla, jonne oli matkaa
    kuudenkymmenen kilometrin tienoille. Sellaista matkaa ei
    joutavanpäiten kehtaa kulkea, ja niin siellä oltiinkin yhtä kyytiä
    niin kauan kuin työ kesti. Vasta seuraavan lauantai-iltana
    Mikkikin tuli kotiin.

    Samana päivänä oli maksettu ensimmäinen tili. Eikä Mikki muistanut
    koskaan saaneensa niin paljon rahaa niin lyhyessä ajassa kokoon.
    Matkalla hän oli ostanut koko askin ”Armiroita” ja kotiin päästyään
    piirsi kynnellään askin reunapaperin halki, kopautti sormellaan askin
    kanteen ja sanoi:

    — Pannaans miehet tupakaksi.

    Sen kaiken hän oli oppinut maanmittarilta.

    Kahdella sormella paperossia hoidellen ja silmiin tuppaavaa savua
    pois puhallellen hän alkoi sitten kävellä lattialla edestakaisin.

    Senkin hän oli oppinut maanmittarilta. Lapset seisoivat ujoina sormi
    suussa, ja tulokahvia keittävä Riika ihaili Mikissä tapahtunutta
    muutosta. Kun on kuin puoli herra!

    — Oikein nyt kannattaisi juoda vehnäkahvit, — sanoi Riika hymyillen.

    — Se mallaa, — sanoi Mikki, taas maanmittarilta opittuun tapaan,
    otti kukkaron taskustaan ja silmiään siristäen ja paperossin savun
    ohi kukkaroon tähdäten kaivoi sieltä viisimarkkasen, jonka antoi
    Heikulle.

    — Tuo koko rahalla, — sanoi, kun Heikku kysyen katsoi.

    Raha kourassa vilahti Heikku ulos.

    — Älä vain pudota rahaa, — huusi Riika.

    — Annetaan uusi, jos putoaa, — sanoi Mikki, puhalsi tuhan pois
    paperossin päästä ja jatkoi kävelemistään.

    Kun kahvi oli juotu, läksi Riika itse ostoksille. Tuli takaisin
    avopäin, toisessa kädessään suurta nyyttiä kantaen ja toisessa
    kainalossa iso paperiin kääritty möttö.

    — Hohhoh, kun oikein tuli hiki noiden kanssa.

    Huoahtaen laski Riika taakkansa pöydälle.

    — Mitä sinä olet oikein tuonutkaan! — naurahti Mikki ja tuli
    lähemmä. Mikku ja Mantu kiipesivät pöydän taakse penkille, ja Heikku
    asettui pöydän päähän seisomaan.

    — No onhan siinä nyt jo vähän aluksi, — sanoi

    Riika ja alkoi kirvoittaa nyyttiä auki. — Tuossa on riisiryyniä,
    tuossa mannaryyniä, tuossa rusinoita, tuossa herneitä, tuossa neljä kiloa
    sianlihaa, ja tuossa — mitäs siinä olikaan? — Riika avasi
    pussin. — Siinä on ne perunajauhot. Ja tuoss’ on tuo teille. —
    Riika työnsi suuren karamellitötterön lapsille. — Jakakaa ne tasan
    — tai — antakaa minä jaan.

    — Mitäs tuossa on? kysyi Mikki muuatta möttöä osoittaen.

    — Vehnäjauhoja. Kahvia ja sokeria minä myöskin ostin, mutta ne
    täytyi jättää osuuskauppaan, kun en jaksanut kaikkia kantaa, toimesi
    Riika, karisti pölyt ja rikat pois nyyttinä olleesta huivistaan ja
    sitoi sen päähänsä.

    — Osuuskaupassako sinä oletkin ollut? kysyi Mikki.

    Osuuskaupassa. Se Kemppunen on sellainen kitupiikki, ettei
    sinne kehtaa mennä. Punnitsee sormensakin joka kerta ja ottaa
    maksun paperistakin. — Riika liikkui niin että hame heilahteli.
    — Sinä saat mennäkin hakemaan ne kahvit ja sokerit. Mun täytyy
    ruveta ryynipuuroa keittämään. Ja sinä, Heikku, ota hinkki ja mene
    Alakankurista hakemaan lisää maitoa. Tuoss’on raha. Ja kysy samalla,
    saisiko hakea pari kolme kiloa voita huomenna, huusi vielä Heikun
    jälkeen. — Laittaa tässä täytyy, lisäsi hän ja meni hakemaan puita.

    — Mitä varten sinä osuuskaupasta? Jos Kemppunen suuttuu — kun ne
    saappaatkin, alkoi Mikki kun Riika tuli tupaan. Olisikohan sitä rahaa
    vielä niin paljon, että ne saappaat saisi maksetuksi?

    — Ei niitä tästä litviikistä makseta, — sanoi Riika ja kolautti
    puut lattialle. — Suuttukoon Kemppunen, jos tahtoo, mutta kyllä saa
    hetken odottaa. Käski kiskoa sellaisen hinnan. Muualta olisi saanut
    paljoa halvemmalla.

    Riika otti pannun pankolta ja voimakkaalla puhalluksella puhdisti sen
    pölystä.

    — Käy nyt vain hakemassa se kahvipussi ja se sokeri sieltä
    osuuskaupasta, ennenkuin ovet pannaan kiinni. Ja tuo samalla
    vehnästä. Heikun hakemat näkyvät jo olevan kaikki. Tuossa on kukkaro.
    Mikki liikkui lähtöä tehdäkseen.

    — Kuinka paljon niitä vehnäsiä tuodaan? — kysyi hän.

    — No tuo heitä nyt edes viidellä markalla. On huomenna pyhäkin, ja
    kylläpä ne luistavan näkyvät.

    Mikki läksi kauppaan ja Riika jäi puuronkeittopuuhiin.

    Huomisin tuli Sandrakin kotiin, ja päivästä tuli sellainen
    kuin Riikan mielestä sunnuntain piti ollakin. Juotiin moneen
    kertaan vehnäskahvit ja syötiin käristettyä silavaa sekä vehnä-
    ja perunajauhoilla vahvistettua riisiryynipuuroa voisilmän ja
    kuorimattoman maidon höystämänä.

    Illan lähestyessä Sandra itki ja sanoi, ettei hän enää mene Nikolaan.
    Kun pitää joka aamu nousta niin varhain lehmiä viemään ja kun pitää
    syödä silakkaa ja piimää. Eikä kahviakaan saa muuta kuin yhden kerran
    päivässä.

    — Ei sun tarvitsekaan mennä, — sanoi Riika siihen. — Syökööt itse
    silakkansa ja piimänsä, muutamat... täinnylkijät! Toisen lasta sillä
    tavalla!

    Siitä riitti pitemmällekin puhetta, ja se päättyi siihen, että Riika
    jo samana iltana haki Sandran vaatteet ja muut Nikolasta pois. Ja
    Mikkikin sanoi:

    — Ole vain kotona, lapsi-parka. Kyllä minä tienaan.

    Syyssateiden tultua maanmittarin työt pysäytettiin sille vuodelle.

    Leppäpuskan Riika suuttui siitä. Kun juuri talven tullessa
    lopettavat! Hänkin oli aikonut laittaa Heikulle, Mikulle ja Mantulle
    uudet vaatteet talveksi. Aikoi hän kyllä jo kesäksikin ne laittaa,
    mutta sitten hän oli ajatellut, että kyllä sitä kesällä aina menee,
    kun on edes jotakin päälle panna. Parempi kun laittaa talveksi.
    Mutta... se on köyhän elämä sellaista, että kun makuun pääsee, niin
    silloin siepataan huulilta pois.

    Niin jutteli Riika jonakin heikkona hetkenään naapurimökkien akoille,
    kun nämä heillä istuskelivat. Mikki ei puhunut mitään. Katseli vain
    ulos sumuiseen syysilmaan.

    Mikille tuppasi aika käymään pitkäksi. Oli hänelle kyllä työtäkin
    tarjottu. Alakankurin isäntäkin tuli tarjoamaan ojanluontia heti
    seuraavana päivänä, kun hän maanmittarin töistä pääsi. Sanoi, että
    olisi kyllä muitakin saatavissa, mutta kun Mikki on aina ennenkin
    ollut hänellä ojamiehenä ja kun aina on kaikista hyvin sovittu, niin
    hän nytkin ottaisi Mikin mieluummin kuin muita. Eikä Mikki olisi
    välittänyt. Hän olisi kyllä mennyt ojalle. Mutta Riika sanoi, ettei
    Mikki jouda. Pitää ruveta tupaa korjaamaan. Ja isännän pois mentyä
    hän puhisi:

    — Vai ojalle tässä pitäisi! Ottakoon sellaisia, jotka eivät muualle
    kelpaa.

    Kyllähän Mikinkin mielestä niinkin oli, mutta oli se vähän toisinkin.
    Elää kuitenkin pitää.

    Tuvan korjaamisen Riika toi esteeksi silloinkin, kun Kemppusen
    porvari tarjosi Mikille työtä uuden makasiininsa perustuksen
    kaivamisessa. Ja kun Kemppunen muistutti saappaiden hinnasta ja käski
    edes sen edestä tulla työhön, suuttui Riika niin, että kauppiaan pois
    mentyä sanoi, että sitä saappaiden hintaa ei makseta ikinä.

    — Saappaat on pidetty, ota sian suolista maksu, — sanoi vielä ja
    nauroi kovaäänisesti.

    Mikin mielestä se ei ollut aivan oikein. Kun jotakin ostaa, niin
    kyllä se maksaakin pitäisi.

    — Maksa! Jos sull’ on millä maksat, — kivahti Riika.

    Mikki ei osannut siihen sanoa mitään. Eikä hän uskaltanut kysyä
    myöskään, mitä korjaamista siinä mökissä nyt niin on, ettei töihin
    jouda. Multapenkitkin pantiin viime syksynä uudet, ja ovia ja
    ikkunoitakin korjattiin. Kuistin ja kamarin laittamisestahan se Riika
    kyllä on puhetta pitänyt, mutta eihän niistäkään nyt mitään tule...
    kun ei ole lautoja, ei mitään.

    Kun tuli tiedoksi, että Leppäpuskan Mikki ei jouda enää töihin,
    hymyilivät ihmiset. Toiset ivallisesti, toiset surumielisesti. Ja
    pojanviikarit matkivat Mikkiä, joka ihmisten joukkoon sattuessaan
    aina alkoi puhua: ”Kun minä olin vitjamiehenä maanmittarin joukossa.”

    Riika kyllä huomasi kaikki, mutta vakuutti itselleen, ettei hän
    niistä mitään välitä. Jos ei niillä nyt muuta nauramista ole, niin
    naurakoot sille.

    Mutta kun jouluun tullessa asiat menivät siihen, että lehmä
    täytyi myydä, silloin Riikakin murtui. Se oli sen lehmän vasikan
    vasikka, jonka hän oli isävainajaltaan perinyt, ja hän oli itse
    sen kasvattanut. Se kuului siis isänperintöön sekin. Ja Riikasta
    tuntuikin kuin isävainaja katsoisi jostakin, pudistaisi päätään ja
    sanoisi:

    Riika! Mitäs sinä nyt olet tehnyt! Ja kun Alakankurin isäntä
    aaton edellispäivänä vei lehmän, katsoi Riika navetan ovelta
    heidän menoaan. Kujaan kääntyessään lehmä käänsi päätään ja katsoi
    navettaan, pihaan ja Riikaan kuin hyvästiä sanoen. Riika huomasi sen,
    peräytyi tyhjään navettaan ja purskahti itkemään.

    Mikki oli mennyt Tarkin Juhan luona käymään. Mutta unohtuikin siellä
    pidemmälle istumaan ja juttelemaan siitä, miten hän oli vitjamiehenä
    maanmittarin joukossa.

    OJAURAKKA.

    Näin kertomuksissa pannaan ihmisten nimiksi useinkin mitä sattuu.
    Hegesippuksia, Tipurtiuksia ja muita. Eikä se mikään solvaus olekaan
    silloin, kun on kysymys tavallisista tusinaihmisistä. Heihinhän
    nähden on samantekevää, sanoi heitä Istaksi tai Simunaksi. Mutta kun
    on kysymys persoonallisuuksista, niin silloin sellainen on väärin. Se
    on loukkaus persoonallisuutta kohtaan.

    Tällä kertaa on kysymys persoonallisuudesta.

    Ja sen vuoksi saa hänen nimensä olla Juha.

    Jonakin kauniina kesäkuun sunnuntaiaamupäivänä istui Juha pienen
    tupansa ainoan ikkunan luona penkillä. Avojaloin ja paitahihasillaan,
    kyynärpäät polviin ja posket kämmenien sisään painautuneina,
    verkkaisin ilmein katsellen lattiaan ja imeskellen piippuaan.

    Arkista myöhäisempi sunnuntaiaamiainen oli juuri syöty. Iitan Kallelta
    eilen ostettua tuoretta silakkaa, perunaa ja Mäkitalosta
    haettua separaattorimaitoa. Vatsa on täysi ja ikkunasta paistava
    aurinko lämmittää suloisesti eilen illalla saunassa puhtaaksi pestyä
    ja puhtaan paidan peittämää selkää. Koko olemuksessa tuntuu täysi,
    eheä ja raukaiseva sunnuntaitunnelma. — Tuli vielä se Maatulan
    ojaurakkakin eilen kaikki. Sellaista litsusavikkoa, että ihan sai
    ruumiinsa puuduksiin nytkiä ja tömpätä, jos vähänkin aikoi valmista
    saada. Eilenkin repi ja särki joka paikkaa niin, että
    oli ihan pääsemättömissä. Ja koko ruumis oli niinkuin puupölkky.
    Mutta kun saunassa oikein otti löylyä ja kylpi ja hautoi, niin ei
    ollut enää pahaa paikkaa. Raukaisee vain ja vähän noin niinkuin
    kivisteleekin. Mutta se tulee vain siitä kun näin rauhassa istuu.

    Nyt ei hänellä ole mitään tietoa uusista töistä. Nuppalan isäntä
    kyllä puhui ojanluonnista kerran. Ja Hauskolainen myös. Mutta tiedä
    — — Molemmat vähän sellaisia isäntiä, ettei — paljoisin perustele
    heidän töistään.

    Pitkään haukotellen ja käsiään oikoen Juha nousi, asetti piippunsa
    ikkunalaudalle ja parilla askelella siirtyi sängyn luo ja paneutui
    pitkälleen.

    — Se oli hyvä sauna taas eilen illalla, sanoi hän sängystä Annalle.

    — Ainahan Mäkitalossa sauna kunnollisesti lämmitetään, vastasi tämä
    pöytää pyyhkiessään. — Ei siellä niin tehdä kuin Maatulassa — missä
    sen verran vain kiuasta höräytetään, että katkua tulee.

    — Mun oli ruumiini illalla niinkuin olisin hyvin pahasti tapellut.
    Ei tervettä paikkaa! Ja nyt ei mun oo enää mikään!

    Sauna on köyhän apteekki.

    — Niin sitä sanotaan. Ja kyllä se kans niin onkin, vakuutti Juha.

    Juha makasi selällään ja katsoi savun mustentamaan kattoon.

    — Mitäs se sanoitkaan noiden silakkain maksaneen kilo? kysyi hän
    vähän ajan kuluttua.

    — Ne oli hyviä silakoita. Söin niitä oikein hulluuden päähän, sanoi
    hän jälleen, kun sai kuulla hinnan. Ja jäi katsomaan savustuneeseen
    kattoon ja kuuntelemaan pihalta seinän takaa vaimennetusti kuuluvaa
    lasten hälinää.

    Kauan ei hän kuitenkaan ehtinyt siinä loikoilla, kun tupaan tuli
    Askisalon isäntä ja häveliäästi jonnekin epämääräisyyteen katsoen ja
    puolittain kuiskaamalla sanoi hyvän päivän.

    Anna otti jostakin uunin puolelta rievun, jolla pyyhki penkin. Sitten
    hän käski isännän tulla istumaan.

    — Tuo meidän mies ei ole vielä päässyt pukeisiinkaan ja isäntä on jo
    kylille ehtinyt, puheli hän.

    — Tuli siitä lähdettyä, kun ei näin pyhäisin ole mitään
    työhommiakaan, puheli isäntä istuutuessaan.

    Juhakin nousi sängyn reunalle istumaan. Puhelu ohjautui ilmoihin,
    olleisiin ja mahdollisesti tuleviin, sekä vuodentulon toiveisiin.
    Puittenlehden kasvamisen ja tuomen kukinnan mukaan pitäisi viljan
    saada keskeytymättä valmistua ja aikaisin kypsyä. Kuinkahan
    sitten käynee. Siitä johduttiin muistelemaan viime talven säitä
    ja niiden mukaisesti arvailemaan lähiaikojen ilmoja. Ja kun se
    puoli tuli käsitellyksi, siirryttiin muistelemaan ennen olleita
    tämän tapaisia kevätkesiä ja niinä vuosina saatuja vuodentuloja.
    Siitä johtui mieliin kuinka sen ja sen entisen isännän oli tapana
    sanoa, että kun silloin ja silloin on sellainen ja sellainen sää
    tai työt tehdään niin ja niin, niin saadaan sellaiset ja sellaiset
    tulokset. — Aukkojen täytteeksi käsiteltiin aina muitakin asioita,
    sairauksia, kuolemantapauksia, Amerikan prisitäntin vaalia,
    tapaturmia, talonkauppoja. Amerikasta tulleita rikkauksineen ja
    hattupäisyyksineen, kylässä sattuneita perhekahakoita, pyrstötähtiä
    ja muita taivaanilmiöitä, karviaismarjahometta, silakkain hintaa ja
    monta muuta samantapaista asiaa.

    Kunnes isäntä vihdoin erään pitemmäksi venyvän aukon kohdalla kysyi
    Juhalta:

    — Onkos sulla nyt kuinka kiirettä tätä nykyä?

    Juha painoi suunsa arvokkaisiin kureisiin ja katsoi harkiten lattiaan
    ennenkuin vastasi:

    — Noo — — Ei suinkaan mulla nyt mitään niin erikoista ole. Sain
    eilen sen Maatulaisenkin ojan kaikki.

    — Meinasin vain, että olisitko tullut meille luomaan kesannon-ojia.
    Ajattelin? kyllä keväällä, että ei niitä nyt luodakaan, mutta niinpä
    se näyttää kovin puolitekoiselta, että ei niitä kehtaa luomatta
    jättää, sanoi isäntä.

    — Hmm — pani Juha myöntävästi. Nuppalainen tässä kyllä on käynyt
    ojanluontia tarjoamassa ja puhui se Haukolainenkin kerran tuolla
    tiellä. Mutta en mä mitään luvannut kummallekaan. Jotta sen puolesta
    kyllä — — Missäs teidän kesanto nyt olikaan?

    Isäntä ilmoitti. Ja Juha kyllä tiesi paikan. Olihan hän siellä jo
    monta kertaa ollut ojaa kaivamassa ja kuokkimassa ja aina väliin
    muissakin töissä. Ei ole niin maailman pitkät ajat siitäkään, kun hän
    avasi juuri nämä samat ojat.

    Hän venytti alahuulen ylähuulen päälle ja katsoi harkitsevin ilmein
    lattiaan. Laskeutui sängyltä alas ja otti piippunsa ikkunalaudalta.
    Sen viritetyksi saatuaan hän sanoi savun seasta:

    — Niin no — — Miksei mun tulla sovi.

    — Sopii vaikka jo huomenna tulla mun puolestani, huomautti isäntä.

    — Mä tulen huomenna, päätti Juha.

    — Ja siellä sopii sitten jatkaa sen uudismaan ojainluontia, vaikka
    heinäaikaan, ja vaikka leikkuuaikaankin asti, lisäsi isäntä vielä ja
    nousi poislähtöä varten.

    Ovella mennessään hän sanoi:

    — Maksusta en mä osaa nyt tässä mitään sanoa; mutta voidaanhan siitä
    sopia sitten kun olet jonkin aikaa ollut, jotta näet mitä pitäisi
    syleltä saada.

    — Kylläpähän niistä aina sovitaan, sanoi Juha. Isäntä sitä tuskin
    kuitenkaan kuuli enää, sillä hän meni jo porstuassa.

    Juha ei ollut niitä miehiä, jotka lupaavat huomenna tulla,
    mutta viikon tai parin päästä vasta tulevat. Hän tuli huomenna.
    Täsmällisin, harkituin askelin ja täsmällisin, harkituin ilmein,
    huulet yhteen puristettuina. Kädessä oli vyyhdelle kääritty ojanuora
    ja olalla puupesäinen ojalapio, jonka varsi oli kiiltäväksi
    hankautunut ja terärauta kulunut ohueksi ja lyhyeksikin jo.
    Nahkainen, huolellisesti paikattu, suola- ja muista pilkuista puhdas
    eväslaukku kiikkui vasemmalla kyljellä, oikeaa olkaa painavan, selän
    ja rinnan yli viistoon kulkevan hihnan varassa. Hihnan solki, samoin
    kuin kansikielekkeen hihnain soljetkin, oli pantu tarkasti kiinni
    ja pää pistetty lenkkiin. Hätäilyn tai huolimattomuuden merkkiä ei
    näkynyt missään.

    Perille päästyään hän etsi ladon seinusteelta puuliuskan, veisteli
    siitä litteähkön vaarnan ja pisti sen pohjoispuoliseen seinään hirren
    halkeamaan. Niin korkealle, että kun asetti laukkunsa hihnasta sille
    kiikkumaan niin eivät madot ja muut matavaiset laukkuun pääse. Eikä
    myöskään aurinko voita velliksi sulata. Sitten hän katkaisi aidasta
    kaksi seipään latvaa ja ladon porraspenkillä auringon paisteessa
    istuen veisteli niistä ojanuoran kepit ja kiinnitti ne nuoran päissä
    valmiina oleviin juokseviin silmukkoihin. Vielä oli tehtävä ojan
    leveyden mittapuu ja sitä varten katkaistava aidasta kolmaskin
    seiväs, mitään muuta sopivaa kalikkaa kun ei näkynyt. Kaikki olikin
    sitä myöten valmista. Hetkisen kuitenkin hän vieläkin istui ja
    silmäili uutta työmaataan ja huokaisi sitten raskaasti, niinkuin
    huokaisee ajatteleva mies, joka ruumiissaankin tuntee mitä työ on ja
    mitä on omalla työllään elättää kuusihenkinen perhe.

    — Hjuu, juu, sanoi hän vielä itsekseen, huokaisemalla senkin, nousi
    ja kokosi työvälineensä ja lähti menemään pitkin ojan reunaa sen
    laskuojan puoleiseen päähän, jännitti nuoransa pientareeseen ja alkoi
    luoda ojaa.

                                                      ⸻

    Juha tunsi, että työ ei ole mitään herkkua. Ja tiesi, että jos työ
    herkkua olisi, niin herrat olisivat jo aikoja sitten sen tehneet. Ei
    sitä hänen kaltaisilleen olisi silloin jätetty. Herrat sen olisivat
    vieneet niinkuin ne ovat vieneet kaikki muutkin hyvät ja hauskat.
    Vehnäskahvit, makeat ruuat, kauniit vaatteet, komeat asumukset ja
    kaikki. Se työnilokin ja maahenki, josta niissä sanomalehdissä nyt on
    niin kovasti ruvettu kirjoittamaan ja josta se Yläkavun herraspoika
    eilen illalla koululla saarnata mäikötti niinkuin pappi, mitä lie
    sekin? Taitaa sekin olla vain herroille kuuluvaa, ja sellaisille,
    joiden ei tarvitse tehdä työtä? Hän ainakaan ei muista saaneensa
    koskaan mitään sellaista havaita. Ja liekö kukaan muukaan? Tehneekö
    tuota ilokseen työtä kukaan, jonka siitä elää pitää?

    Sen hänkin on kyllä tullut huomaamaan, että toiselle isännälle on
    paljon helpompi tehdä työtä kuin toiselle. Niinkuin tälle Askisalon
    isännällekin. Joka vie kaikki perille, minkä kerran alkaa. Kun taas
    tuolla Haukolaisella on kaikki rempallaan ja puolitekoista, ja kun
    sille joutuu työtä tekemään, niin ovat päivät niinkuin vesikopissa
    olisi. Vaikka se palkan maksaa aina sen minkä joku toinenkin. Mutta
    sittenkin se vain on sellaista, että kun vain muualta työtä saa, niin
    sen työhön hän ei mene. — Eihän ne kaikki sellaisesta välitä. Tämän
    aikaiset nuoret miehet varsinkaan. Raha kuin raha, sanovat. Yhtä
    väkevää se on, sai sen keneltä tahansa. Niinkuin onkin, kyllä hän
    sen myöntää. Ja eihän se työmiehelle oikeastaan mitään kuulu kuinka
    isäntä asiansa hoitaa. Kun vain palkan maksaa puheen mukaisesti.
    Mutta sittenkin hän vain Askisalon isännälle ja Mäkitalolle kaikkein
    mieluimmin työtä tekee. Ja vain silloin menee muualle, kun ei heillä
    ole työtä.

    Ja sitten se ojan sileys ja suoruus myöskin. Ymmärtäähän hän sen,
    että enemmän sitä valmista saisi ja paremmille palkoille pääsisi,
    jos huolimattomasti loisi. Ja talvihan sen ojan puree, ettei
    siitä seuraavana kesänä enää kukaan mitään ymmärrä, onko se ollut
    roppoisesti vai siististi luotu. Mutta niinpä se silmä on tullut
    sellaiseksi, että se vaatii suorat ja sileät reunat ojaan. Samoin
    kuin halkopinoonkin. Ja kun sen niin tekee, niin sitten sen tietää,
    että se on valmista. Ja kelpaa.

    Ei Juha näitä ajatellut aina. Oikeastaan hän ei ollut milloinkaan
    noin oikein asian alkaen niitä ajatellut. Vielä vähemmin puhunut.
    Ne olivat sellaisia elämän mittaan itsestään kehittyneitä ja
    kiteytyneitä tosiasioita, jotka ovat selviä ilman ainaista
    ajattelemistakin ja puhumista. Vain toisinaan tulee niitä jostakin
    syystä ajatelleeksi. Niinkuin nytkin johtui niitä ajattelemaan sen
    Yläkavun herraspojan eilisiltaisen saarnan johdosta.

    Se työntekijän olon ja elämisen kantakin, siinähän sitä olisi kyllä
    ajattelemisen syytä ja puhumisenkin syytä. Mutta mitäs se sekään
    sillä paranee, vaikka hänen kaltaisensa siitä kuinka pärmänttäisivät
    ja pisputeeraisivat. Niinkuin tuo Leuanperän. Mitä se senkään
    velli on valjennut, vaikka melkein yöt päivät huutaa ja huuhtoo siitä
    vallankumouksesta, niin että kieli vyön alla? Sen on sillä voittanut,
    ettei kukaan enää työhönsä ota. Millä häntä sitten joukkonsa elättää
    sekin mies?

    Parhaimman sitä hänen kaltaisensa pitää, kun vain äänestämässä käy
    sitä omaa puoluetta. Totta he hänen joskus saavat korjautumaan ne,
    jotka kerran sinne herrainpäiville kelpaavat. — Vain joskus, kun
    on siinä tilassa asiat, että kaikki on lopussa, rahat ja ruuat ja
    sydän oikein täyttyy, niin ei hänkään voi olla ajattelematta ja
    sanomattakin. Toisin ajoin taas, varsinkin tämän Askisalon Jussipojan
    kanssa, joka on sellainen hiljainen ja mukava poika, lukenut kaiken
    maailman kirjat ja ymmärtää työntekijän kohdankin, sen kanssa tulee
    toisinaan siitäkin asiasta puhelluksi.

    Nyt ei Juhan sydän kuitenkaan ollut täysi eikä myrtynyt. Viime viikolla
    haettiin kaupasta viidenkymmenen kilon ruisjauhosäkki, ja
    silakoita on ostettuna, suolaisia ja tuoreita, isoksi aikaa. Voitakin
    haettiin eilen kokonainen kilo ja perunoita on omasta takaa. Kun
    sattuu, niin on siihen saakka, kun uusia rupeaa pellosta saamaan.
    Eikä ole rahakaan vielä lopussa. Parinkymmenen markan vaiheille jäi
    sitäkin kukkaroon. Maitorahoiksi. Ja nyt taas on hätä kaukana, kun
    tähän taloon työhön pääsi. Tällaiseen evästaloon, josta saa vaikka
    mitä tarvitsisi, ruokaa tai rahaa. Eikä työn loppumisesta ole pelkoa.
    Tällainen vainio tässä hallussa ja sitten tuolla tuollainen uudismaa.

    Keveästi liikkui Juhan lapio ja keveä oli hänen mielensäkin. Saman
    kymmenen minuutin kuluessa hän joka aamu ilmaantui työmaalleen,
    ja illalla kymmenen minuutin taas saman aikana katosi sieltä. Oja
    toisensa perästä avautui sarkojen väliin, laidat ja pohjat sileinä
    kuin höylällä tehdyt ja reunat suorina kuin viivottimella vedetyt.
    Taideteoksia alallaan. Kun isäntä tai poika Jussi samalla maalla
    työssä ollessaan tulivat luo, niin istuttiin ojan pientareelle ja
    juteltiin ilman kylmyydestä tai lämpimyydestä, kumpaanko olevat olot
    kulloinkin aihetta antoivat, tuulensuunnasta ja voimakkuudesta,
    pilvien laadusta, sateen tai poudan merkeistä, hiirien, myyräin,
    västäräkkien, kivitaskujen, haukkain, varisten, harakkain ja muiden
    elämästä tehdyistä havannoista, joista lähtien jouduttiin toisinaan
    kahlailemaan kautta maailman, Amerikat ja Afrikat, Austraaliat ja
    Kiinan muurit. Varsinkin Jussin kanssa. Kylän uutisia ja muita päivän
    tapahtumia pohdittiin myös ja johduttiin niistäkin toisinaan menemään
    hyvinkin kauas.

    Aika kului niin hupaisesti, että Juha ihan silmänsä levitti, kun
    eräänä päivänä huomasi, että työ on huomenna lopussa ja että heti
    on leikkuuaika käsissä. Hän oli kyllä joka päivä kulkenut Mäkitalon
    ruisvainion ohitse ja seurannut sen kasvua heilimöimisestä saakka.
    Mutta sittenkään ei ollut tullut ajatelleeksi, että kesä on jo niin
    pitkällä.

    — Kyllä se on lyhyt tuo kesä! Kun nyt on jo heti leikkuuaika, ja
    sen perästä se on sitten pimeä ja rapainen syksy. Eikä oikeaa kesää
    ole vielä paljon ollutkaan, valitti Juha isännälle, joka, eilen
    heinänteon loppuun saatuaan, tuli katsomaan miten Juhan työ edistyy.

    — No eihän sitä paljonkaan ole sitä kesää, myönsi isäntä.

    E-i painosti Juha. Juhannukseen saakka se on aina tulossa, ja
    juhannuksesta alkaen se rupeaa olemaan jo menossa. Oikein lyö
    sumeaksi mielen aina kun juhannus on mennyt ja päivät rupeavat
    lyhenemään. Kun sellaista oikein seisovaa kesää ei juuri lainkaan ole.

    Lyhyen tuokion kumpainenkin sanaa sanomatta katsoi ojan pohjaan.

    — Sinne tästä mennä pitää, jonne se Aapramin Kustaa meni, tuhahti
    Juha jälleen. — Toiselle puolelle auringon. Siellä on aina kesä,
    eikä tarvitse muuta kuin puun juurella maata ja aika-ajoin kepillä
    puuhun kopauttaa, niin kypsät omenat putoilevat suuhun.

    Isäntä hymähti.

    — Missähän se Kustaa oikein menee? kysyi.

    Ei Juha tietänyt. Toiset sanovat, että se on Italiassa, toiset, että
    Austraaliassa. Kuka hänen sitten tiennee. Tienneekö tuo kaikin ajoin
    itsekään missä on.

    Siitä johduttiin muistelemaan lapsuuden ja nuoruuden aikoja ja
    ikätovereita, Kustaata ja monia muita. Kustaan olo toisella puolella
    aurinkoa taas puolestaan johti maa- ja tähtitieteellisten kysymysten
    pohtimiseen.

    — Johan sitä on kaikenlaista tässä maailmassa, sanoi isäntä lopuksi
    ja nousi seisomaan. — Tuolla kesantomaan ladon alla näkyy olevan
    sinun mittahaarasi silloiselta vielä, kun ne ojat tämän edellä loit.

    — Kyllä mä oon nähnyt, sanoi Juha, hänkin seisomaan nousten ja kädet
    taskuissa ilmaa nuuskien ja taivaalle tähystellen. — Tuleekohan
    sade? Tuntuu vähän kuin sellaiselta.

    — Voipa tulla, myönsi isäntä ja läksi kesantomaalle päin kävelemään.

    Puoliseen saakka kesti Juhan työ seuraavana päivänä. Tavallista
    pitemmän puolislevon nukuttuaan hän haki isännän mainitseman,
    latinalaisen ison A:n muotoisen mittahaarun, jonka sakarain väli
    oli syli ja jonka toisen sakaran yläpää oli vedetty palasen ylitse
    yhtymäkohdan. Sitten hän ladon takaa vesakosta katkaisi korttelin
    mittaisen koivuvarvun kappaleen ja alkoi mitata ojia. Yhtymäkohdan
    ylitse jatkuvaa sakaran päätä kouransa sisällä pyörittäen hän
    taitavasti astelutti haarua pitkin piennarta ja puoliääneen sipisten
    luki sen askeleet: yks, kaks, kolme jne.

    — Sata, sanoi vihdoin ääneen, pysähtyi ja veisti loven varvun
    kappaleeseen. Sitten alkoi jälleen kävelyttää haarua ja sipistä,
    kunnes taas sanoi ”sata”, pysähtyi ja veisti loven varvun
    kappaleeseen.

    Kaikki kesannon ojat sillä tavalla mitattuaan hän laski varpuun
    tulleet lovet. Niitä oli yhdeksän. Yhdeksänsataa syltä siis. Oli
    niitä pari päällekin, mutta ne hän jätti laskusta pois.

    Uudismaalla veisti hän lovet varvun toiselle puolelle. Niitäkin tuli
    yhdeksän. Sitten oli vielä yhdeksäntoista syltä sen yli. Hän vuolaisi
    varvun päästä lastun ja sen jälkeen piirsi yhden numeron ja yhdeksän
    numeron. Yhdeksänsataa yhdeksäntoista syltä siis uudismaan ojaa.

    Juha pisti varvunkappaleen takin taskuun, asetti laukun lonkalleen
    ja, vielä noin niinkuin jäähyväiskatseen heitettyään yli työmaansa,
    huokasi ja läksi kotiin.

    Illalla hän meni Askisaloon tiliä tekemään.

    Kun ensin oli taas säät ja muut läpikäyty, niin isäntä vihdoin kysyi:

    — No — sä oot mitannut ne ojat?

    — Oon mä, vastasi Juha.

    — No — kuinkas paljon sitä nyt sitten tuli kumpaakin?

    Juha otti varvun kappaleen taskustaan, laski siinä olevat lovet ja
    sanoi summat.

    — Niin minä sain. Mutta sopiihan teidänkin mennä ne mittaamaan,
    sanoi vielä.

    — Mitäs se sillä paranee, kun ne nyt kerran on mitattu, torjui
    isäntä. Mitäs sä nyt oot sitten ajatellut, jotta pitäisi niinkuin
    syleltä saada?

    Juha sanoi, mitä hän on kummastakin ajatellut.

    — Jos ei se liikaa ole? tunnusteli vielä.

    — Ei — mitäs se liikaa on.

    Kun sitten vielä tehtiin selvä siitä, mitä Juha oli tähän mennessä
    saanut rahaa ja tavaraa ja kun isäntä maksoi jäljellä olevan
    saatavan, oli asia selvä.

    Vehnäskahvit vain juotiin vielä päällisiksi. Ja juteltiin muista
    asioista.

    KUN HERMANNI TEKI JUTKUN.

    Hermannin huulet mutruilivat ja porstuaan päästyään hän oli
    purskahtaa nauruun. Oikein piti panna käsi suun eteen, jotta ei vain
    pääsisi ääneen.

    Se häntä niin naurattamaan tuppasi, kun ei isäntä eikä kukaan
    muukaan talon väestä ollenkaan muistanut, että ensi perjantaina on
    pitkäperjantai. Eivät mitään sanoneet, ettei silloin sovi tulla
    työhön, eivätkä mitään muutakaan päivää määränneet. Eivät kyllä
    niinkään sanoneet, että ensi perjantaina taas olisi tultava. Mutta ei
    sitä ole muulloinkaan niin sanottu. Kun kontrahdissa kerran on, että
    taksvärkkiä on tehtävä päivätyö viikossa jokaisena perjantaina, niin
    se on ollut aina selvä sillä ilman eri puhetta.

    Ja niin se on selvä nytkin. Hän menee taas ensi perjantaina
    taksvärkkiin. Pitkänäperjantaina.

    Hermannilta pääsi naurun pihaus.

    Eilen hän sen sai päähänsä. Almanakkaa katsellessaan hän huomasi,
    että ensi perjantaina on pitkäperjantai. Ja silloin piskahti hänelle
    mieleen, että hänpäs tekeekin Ison Karkkilan isännälle pienen jutkun.
    Halkoranteella yksin ollessa on tänään päivän koko nauru mieltä
    kutittanut, kun on ajatellut kuinka metka juttu siitä repeää, kun hän
    pitkänperjantain aamuna tulee taloon taksvärkkiä tekemään. Varsinkin
    silloin on ollut naurunsa pitämistä, kun isäntä on käynyt ranteella
    katsomassa. Oikein jo ajatutti toisinaan, että jos se huomaisi. Mutta
    eipäs huomannut! Eipäs huomannut! Kun ei kerran mitään puhunut.

    Hermanni napsautti sormillaan, iski silmää ja nauraa pihautti.

    Pikku-Manun Hermanni tekee Ison-Karkkilan isännälle pienen jutkun,
    sanoi hän hengessään ja nyökkäsi merkitsevästi päätään.

    Koko viikoksi riitti siitä Hermannille mielenvirkistystä, ja monta
    naurun pihausta häneltä yksin ollessa pääsi, kun hän ajatteli, minkä
    näköiseksi isäntä menee ja mitä se sanoo, kun hän pitkänperjantain
    aamuna tulee tupaan ja menee ovisängyn viereen penkille istumaan.
    Niinkuin muinakin perjantaiaamuina.

    Käskeekö silloinkin kirveitä hiomaan aamiaista odoteltaessa, niinkuin
    muulloinkin — Ei taida käskeä. Taitaa mennä vähän nolon näköiseksi.
    Taitaa vähän silmät seisahtaa, kun Pikku-Manun Hermanni poukahtaa
    pitkänperjantain aamuna taksvärkkiä tekemään. Taitaapa jo —
    isonviisaan!

    Taitaa jäädä höristelemättä tällä kertaa: ”Myöhällepäs akka nyt
    on Hermannia makuuttanut. Emäntä aikoi juuri korjata kahvipannun
    pois, kun luultiin, että Hermanni ei enää tulekaan.” — Muutama! —
    Kyllä minä nyt tulen niin että ei emännän tarvitse kahvipannua pois
    korjata! Kun oikein pahat päähäni panen, niin tulen niin, että ei
    isäntä ole vielä ehtinyt sängystä mihinkään. Totta vie tulenkin! Niin
    että topsahtaa vain!

    Hermannilta pääsi vihainen naurun pihaus.

    Sitten hän taas kerralleen ajatteli, kuinka isäntä silmät selällänsä
    kysyy: ”M-mitäs nyt? Onko tapahtunut jotakin?” Ja kuinka hän vain
    levollisesti lyö kintaansa muurin olalle ja vastaa: ”Ei mitään. Tulin
    vain taksvärkkiin niinkuin kontrahti määrää, että taksvärkkiä on
    tehtävä päivätyö viikossa jokaisen viikon perjantaina.”

    Se oli Hermannista niin metkaa, että hän tähän kohtaan tultuaan aina
    puhkesi sisäiseen hytistyttävään nauruun. Eikä sen pidemmälle koskaan
    jatkanut kuvitteluaan.

    Tuli hänelle jossakin välissä mieleen pukukin. Paneeko pyhäpuvun vai
    arkipuvun? Jos pyhäpuvun panee, niin se ei näytä oikein taksvärkkiin
    menolta. Mutta ei näissä paikatuissa ja likaisissa arkivaatteissakaan
    oikein kehtaisi mennä. Kun se kuitenkin on pyhäpäivä. Housuissakin on
    oikein lantapilkkuja.

    Siitä oli tulia jo pitemmällekin päänvaivaa, mutta sitten hän muisti,
    että onhan hänellä kolmannetkin housut. Ne sammaleenvehrahtavat,
    joissa on vain takapuolessa kaksi paikkaa ja vasemmassa polvessa
    yksi pieni paikka. Ne hän panee ja sitten sen Jussi-veikolta jääneen
    takin, jota hän joskus ennenkin jo on käyttänyt. Niillä kyllä sopii
    mennä. Eihän pitkänäperjantaina kukaankaan parhaimpiinsa pukeudu.

    Pitkänperjantain aamuna Hermanni sitten astui Ison-Karkkilan tupaan
    tiiviisti suljettua suutaan mutistellen ja silmät totisina.

    — Ha ha ha. Kauanpas akka nyt on Hermannia makuuttanut, nauroi takan
    luona istuva isäntä. Emäntä juuri aikoi korjata kahvipannun pois. Kun
    luultiin, että ei Hermanni enää tulekaan.

    Hermannin suu lakkasi mutistelemasta ja hänen päässään vilahti
    säikähtynyt ajatus, että hän ehkä onkin erehtynyt? Jos ei nyt olekaan
    pitkäperjantai? Kun isäntä on aivan niinkuin ennenkin. Ja emäntä
    kaataa kahvia niinkuin muinakin perjantaiaamuina.

    Mutta muistaessaan, kuinka Kreetakin aamulla ylösnoustessaan huokasi
    ja sanoi: ”Nyt on sitten taas pitkäperjantai. Oikein tarvitsisi
    kirkkoon päästä”, niin rauhoittui. Ja ymmärsi, että isäntä ja emäntä
    ne ovatkin, joiden puolella erehdys on. Luulevat, että nyt on vain
    tavallinen perjantai.

    Hermannilta oli taas päästä naurun pihaus. Saas nähdä, käskeekö
    isäntä kirveitä hiomaan? Hän alkoi jännityksestä ja pidätetystä
    naurusta hytkyä niin, että kahvi meni väärään kurkkuun. Sieltä se
    alkoi suun ja nenän kautta, vielä muutakin mukanaan tuoden, purskua
    yli pöydän. Aina pöydäntaustaseinän laudoitukseen, maalattuihin
    koreisiin puunkuviin saakkakin sitä pärskyi.

    — No mikäs nyt! ihmetteli isäntä osaaottavasti.

    — E-ei mi-mi-mitään. Meni vain väärään kurkkuun, kakisteli Hermanni
    ja kasvot punaisina ja silmistään vettä pyyhkien meni ovisängyn luo
    penkille istumaan.

    Isäntä ei puhunut mitään kirveiden hiomisesta. Eikä muutakaan
    puhunut. Istui vain takan luona kahareisin, karmi eteen käännetyllä
    tuolilla, ja nojasi leukaansa tuolin karmilla ristikkäin olevien
    kättensä rystysiin. Ja katsoi takkaan. Ja kun Jussi tuli
    tallitöistään ja Maija navetasta, niin ei Hermanni huomannut, että
    hekään olisivat vähääkään kummastelleet sitä, että hän penkillä
    istui. Jos isäntä olisi käskenyt kirveitä hiomaan, niin ei olisi
    tarvinnut yhtään epäillä. Vaikka — voihan se olla käskemättä senkin
    vuoksi, että sen kahvinjuonnin niin kävi.

    Emäntä käski syömään.

    — Jahas, sanoi isäntä siihen, nousi heti, vei tuolinsa peräsängyn
    viereen ja asettui pöydän taakse penkille istumaan.

    — Tule syömään nyt, Hermanni! sanoi hän sitten.

    Hermannin huulet tuppasivat taas mutistelemaan ja silmät räpyttivät,
    kun hän asetti lakkinsa penkille ja läksi pöytään.

    — Kuivat tuulet rupesi taas olemaan, sanoi isäntä.

    — Niin rupesi, myönsi Hermanni.

    — Vaikka sellaistahan se tuppaa aina olemaan näin tähän aikaan,
    jatkoi isäntä.

    Hermanni pani merkille, että isäntä ei sanonut näin pitkänperjantain
    aikaan. — Jo oli taas saamaisillaan väärään kurkkuun. Eikä hänen
    syönnistään oikein paljon mitään tullutkaan kun kaiken aikaa vain
    tuppasi nauru, niin ettei tahtonut niellyksi saada. Hän nousikin
    pöydästä ennenkuin toiset. Ja ruumistaan oikoessaan hän oli jo
    sanomaisillaan: nyt on sitten taas pitkäperjantai. Hillitsi kuitenkin
    vielä itsensä niin kauaksi, että isäntä käskee työhön. Sitten vasta
    sanoo — —. Saapahan sitten oikein nauraa, kun toiset seisovat
    niinkuin puusta pudonneina ja hiukan pelästyneinä.

    Vihdoin isäntäkin nousi pöydästä ja tapansa mukaan meni täyttämään
    piippunsa nurkkakaapin pykälällä olevasta tupakkalaatikosta ja sitten
    käveli takasta kekäleellä sen sytyttämään. Asetuttuaan seisomaan
    takan luo kädet selän takana ja selkä takkaan päin hän rauhallisesti
    veteli savuja piipusta.

    Hermanni istui ja jännityksestä nytkien odotti mitä isäntä sanoo.
    Mihin työhön määrää? Mutta isäntä ei sanonut mitään. Vähän aikaa
    siinä savuja vedeltyään hän läksi vain verkkaisesti kävelemään,
    takaisin nurkkakaapille. Kopeloi hetken kaapilla ja sai sieltä
    käteensä vanhan suurikokoisen virsikirjan, tuli Hermannin luo ja
    tavallisella työhönkäskyäänellään rauhallisesti sanoi:

    Hermanni saa tämän päivän veisata. Taitaa se olla sopivinta työtä
    näin pitkänäperjantaina.

    Hän pani virsikirjan Hermannin käteen.

    Hermanni tunsi huojuvansa ja vajoavansa jonnekin. Ja kun hän
    hämärtyneillä silmillään loi apua etsivän katseen toisiin
    tuvassaolijoihin näki hän, mitenkä jokainen, poispäin kääntyen,
    vapisi pidätetystä naurusta.

    — Joo. Sopii alkaa vain, sanoi isäntä komentavasti, käveli vakavasti
    peräsängyn luo, riisui takin pois yltään ja meni sänkyyn.

    Ja veti edusverhot huolellisesti kiinni.

    Kun Hermanni illalla kotiin tullessaan pääsi tuvan puolelle ovea,
    huusi Kreeta heti:

    — No nyt se sen kuvainen viimeinkin tulee! Missä sä oot ollut? Kun
    on koko päivän saanut murehtia, jotta minne sä oot joutunut.

    — Käskee murehtia, kärisi Hermanni.

    — Käskee murehtia, huusi Kreeta. Vai käskee murehtia! Hy-hy-hy.
    Vai käskee murehtia! Vaikka aamulla pimeässä lähdetään eikä mitään
    puhuta, mihin lähdetään! Ja koko Jumalan pitkä ollaan. Ja
    sittenkin vain sanotaan, että käskee murehtia!

    Kreeta teki itkua.

    — Missä sä oot ollut? Sano!, tiuskaisi hän itkunsa sekaan.

    — Missä sä oot ollut, kähisi Hermanni matkien. Isossa-Karkkilassa
    minä oon ollut.

    Isossa-Karkkilassa! huudahti Kreeta. Koko päivän? Mitä sä siellä
    oot tehnyt? Ja mikä sulta on äänenkin vienyt? Kun kähäjää ja
    käräjyttää kuin muikean piimäleilin tappi.

    Hermanni ei puhunut mitään, asetteli vain takkiaan, sitä Jussi-veljen
    jättämää, naulaan.

    — Häh? tomahti Kreeta ja tarttui Hermannin paidanhihaan. Mitä sä oot
    tehnyt siellä Isossa-Karkkilassa? Sano!

    Kreeta ravisteli uhkaavasti Hermannia paidanhihasta.

    — Mitähän mä siellä nyt sitten oon tehnyt, kähisi Hermanni ja
    töyttäsi Kreetan menemään. Taksvärkissä minä siellä oon ollut,
    tiuskaisi hän sitten vinkumalla ja tuolille istuutuen alkoi hampaat
    irvissä kiskoa saappaita jaloista.

    Sus siunatkoon! kiljaisi Kreeta käsiään yhteen läjähyttäen ja
    uuninpankolle istumaan lysähtäen. — Taksvärkissä pitkänäperjantaina!

    Kreeta ei voinut enää puhuakaan. Istui vain kädet sylissä, raskaasti
    huokaillen huojutteli ruumistaan ja seurasi Hermannin riisuutumista.

    — Vai taksvärkissä, — vai taksvärkissä! Pitkänäperjantaina! Hyh
    hyh —! Hhyyhh, hyh —!

    Vai taksvärkissä, alkoi hän sitten päätään nyökytellen valittaa, kun
    sai sydäntään vähän rauhoitetuksi. — Vai taksvärkissä! On se ollut
    eri taksvärkkiä! Josta tullaan sutena ja jossa on äänikin ihmiseltä
    kadonnut. Hjoo-oh, hjoo-oh!

    — On se ollut sellainen taksvärkkipäivä, että en mä vain toista
    sellaista vielä tehnyt, kähisi Hermanni, kömpi sänkyyn ja veti vällyt
    päänsä ylitse.

    Kreeta marmatti vielä pitkän aikaa. Mutta Hermanni ei sanonut enää
    halaistua sanaa koko. Eikä vielä seuraavana aamunakaan.

    PELASTAJA.

    Emäntäin keskusteluun tuli kiusallinen pysähdyskohta. Äskeinen aihe,
    Tallukkalaisten kotielämässä sattunut uusi tapaus, jota oli pohdittu
    vuoroin alhaalla kulkevin kuiskauksin, vuoroin toistensa ylitse
    huutaen, oli loppuunkäsitelty. Auttamattomasti loppuunkäsitelty. Niin
    loppuun, että vaikka aihe olikin arvoltaan aivan ensiluokkainen ja
    aivan tuore, siitä ei kuitenkaan nyt enää yrittämälläkään löytänyt
    mitään sellaista, mitä ei olisi vähintään kahteen kertaan jo
    käsitelty.

    Ja uutta asiaa ei kukaan saanut mieleensä johdetuksi. Ei vaikka
    kuinka olisi pinnistänyt.

    Turvattomuuden ja avuttomuuden tunne valtasi jokaisen.

    Talon emäntä huokasi ja pani rukkinsa vinhasti pyörimään. Alkulan
    emäntä mittasi tekeillä olevaa sukanvartta valmiilla sukanvarrella,
    kudinvarras poikittain hampaissa. Sitten hänkin huoahti ja pani
    kudinvartaansa liikkumaan, niin että hiljainen kalahtelu vain kuului.
    Ja huoahti Lappulan emäntäkin, joukon nuorin, syventyessään villojen
    karttaamiseensa.

    Tilanne kehittyi yhä murheellisemmaksi.

    Talon emäntä katsoi jo kelloonkin. Mutta oli vielä liian aikaista
    ruveta työssä istuville lähtökahvia keittämään. Ja salaa silmättyään
    vieraisiinsa, jotka näyttivät töihinsä syventyneiltä, mutta salaa
    heittelivät virheitä etsiviä katseitaan ympäri tuvan, hän jälleen
    antautui kokonaan kehruutyöhönsä.

    Alkulan emäntä yskähti ja nyysäsi.

    — Yskääpä sä oot saanut, totesi Lappulan emäntä.

    — Oon vähän. Tulee oltua vähän huolimatoin itsensä kanssa. Näillä
    kylmilläkin vain avopäin pihallakin hypännyt.

    — Kylläpä sä ootkin, kun avopäin! Mull’on usein kaksikin huivia, ja
    sittenkin pakkaan yskällä olemaan.

    — Eikö sitä tule vain sen pahemmin, kun oikein itsensä köyttää.

    — Mutta kun mull’on sellainen huono pää. Se on melkein aina kipeä.

    — Mun ei oo koskaan pääni kipeä, sanoi Alkulan emäntä ja rupesi
    laskemaan kutimensa silmiä.

    — Sun on hyvä, koetti Lappulan emäntä vielä. Mutta Alkulan emäntä ei
    sanonut enää mitään. Kutimensa silmiä vain laski.

    Ja niin tussahti sekin asia siihen.

    Tilanteen pelasti vihdoin talon Selma tyttö, joka koulusta tullessaan
    toi postin.

    — Jassoo, lehti tuli! huudahti emäntä vapautuneesti. Tuopas tänne,
    niin minä vähän katson sitä!

    Selma vei lehden äidilleen. Lehteä silmäillen tämä selitti Selmalle
    mitä ja miten tämän oli laitettava itsellensä ruokaa pöytään.

    — Onko ketään kuolleita lehdessä? kysyi Alkulan emäntä.

    — Kihloissa: Aini Iittala, Vilho Pönkä, luki emäntä, ääntään
    korottaen vastaukseksi.

    — Ohhoh-hoh! huudahtivat Alkulan ja Lappulan emännät yht’aikaa ja
    työnsä syrjään heittäen tulivat molemmin katsomaan.

    — Näytä nyt hyvä ihminen!

    Emäntä näytti sormellaan ilmoitusta.

    Aini Iittala, Vilho Pönkä, luki Alkulan emäntä venyttäen ja
    ikäänkuin maistellen.

    — Hm hm — hymähteli sitten ja osoitti ilmoitusta Lappulan emännälle.

    — Lue nyt sinäkin.

    — Mitäs — johan mä sen nyt jo uskon, soperteli Lappulan emäntä,
    mutta kuitenkin itsekseen mumisten luki:

    Aini Iittala, Vilho Pönkä.

    — Voi vanhat vällyt, naurahti talon emäntä.

    — Nii’in — sanos muuta.

    — Kaksi köyhää.

    — Mutta komiaa.

    — Ja taitamatonta.

    — Kummallakin aina kaikki mukana, paitsi sänkyvaatteet.

    — Liekö noilla edes niitäkään.

    — Lainakaluilla riiaavat.

    Nauraa täytyi.

    — Mitäs te nyt — nuhteli Lappulan emäntä ja laski sanomalehden
    talon emännän syliin. Ainihan on talon tytär.

    — Joo. Talon tytär — hieno lisäksi. Niin että ei omalla nenällään
    haistele. Mutta luuletko sä, että se Iittalasta jotain mukaansa saa.
    Phyh! Velkaa niin että ei seasta näy. Eikä suinkaan se Iittalan
    isäntäkään nyt niin hullu ole, että tuollaisten huidittavaksi
    tavaransa antaisi, jos jotakin antamista olisikin.

    — Sanoo niin kuin mä sanoin Tyynelle: jos Vilhon rekeen istut, niin
    yhtä tyhjänä saat talosta mennä kun oot taloon tullutkin.

    — Onko se Tyyneäkin meinannut? kysyi Alkulan emäntä kaulaansa
    kurottaen.

    — Kaikkien perässähän se on juossut, tuhahti talon emäntä ja venytti
    meneillä olevaa hahtuvaa tavallista pidempään

    — Vai niin se on ollutkin. Minä olen ajatellutkin! Kun ne ovat
    puhuneet, että tytöt olisivat sen Vilhon perässä juosseet. Ne
    paremmaisetkin, Anttilan Mandat ja muut.

    — Kukahan tämän perässä on juossut!

    — Mikä se on oikein, se Vilho? En minä ole oikein selvillä
    siitäkään, kysyi Lappulan emäntä.

    — No se on sen Kaisa-Maijan poika.

    — Sen nenättömän Tuomaan tyttären poika. — Tottahan sä sen Tuomaan
    muistat, sen joka aina kiroili: ”hnsaaterin hnsälli”, ja joka oli
    puolittain niinkuin ruodilla siellä meidän kylällä ennen maailmassa.

    — Kyllä mä muistan. Ja kyllä mä sen Kaisankin muistan.

    — No sen poika tämä nyt sitten on.

    — Eikös se ole siellä kirkonkylässä sillä Alvutin porvarilla —
    konttoristi, vai mikä se siellä on?

    — Phyh — konttoristi. — Jopa se sitten olisikin! Renki se on,
    jokin makasiinimies, mikähän lie.

    — Niin — en mä muuta tiedä, mutta mä oon kuullut vain meidän Jussin
    sitä ihailevan, että siinä se on poika, joka ilman kouluja on päässyt
    konttoristiksi, myönnytteli Lappulan emäntä.

    Toiset ryähtelivät. Ja oli taas syntyä äänettömyys. Siitä kuitenkin
    pelastuttiin, kun Alkulan emäntä haki lehden.

    — Katson vähän onko ketään kuollut, sanoi.

    — Eikö Honkalan isännän kuolemaa jo ole?

    — Alpakan emännän kuolema ainakin näkyy olevan.

    — Jaa niin, ei sekään ole vielä ennen ollut. Koetas lukea se.

    Alkulan emäntä luki.

    — Ei ollut kuin kahta vuotta vanhempi minua, sanoi talon emäntä.

    — Vai olet sinäkin jo niin vanha! Ei luulisi päältä katsomalla.

    — Onko siellä muistovärsyä?

    — On täällä.

    — Koetas lukea.

    Alkulan emäntä luki.

    Korea värsy. Mutta ei ollut niin sievä kuin Alakuhan emännällä oli.

    Ooppalan Annalla kanssa oli sievä.

    — Oliko teistä kumpikaan Alpakassa hautajaisissa? kysyi talon emäntä.

    Ei ollut kumpikaan ollut. Ei oltu sukulaisia eikä erikoisemmin
    tuttaviakaan.

    — Pääseeköhän kukaan Honkalaan hautajaisiin?

    Lappulan emäntä arveli pääsevänsä. On jonkin verran sukua.

    — Sinne luultavasti tuleekin mahtavat hautajaiset, sanoi Alkulan
    emäntä. Ja täyteen painetuita lehden sisäsivuja esille kääntäessään
    hän sanoi:

    — Pitää katsoa onko täällä mitään lukemista.

    Yhden saunanpalon ja silppukoneessa katkenneen käden hän sieltä löysi.

    Takasivulla oli ”Kaikenlaisia”.

    — Hjoo joo, huokasi emäntä ”Kaikenlaiset” luettuaan, taitteli lehden
    pöydälle ja otti työn käteensä.

    — Mä menen vielä siihen Ainin ja Vilhon kihlaukseen, että kyllä se
    vain on niinkuin onnenkauppaa sellaistenkin yhteenmeno, virkkoi hän
    työn alkuun saatuaan.

    — No jos se pari koko ikänsä selvän leivän syö, niin mun saa
    — — —. Olin jo sanoa, mutta en sanokaan, tarttui talon
    emäntä heti.

    Eikä keskusteluun enää sinä pysäystä tullut.

    HERMOT.

    Jyrskähdellen iskivät silppumyllyn terät myllyn ruuhesta ulos
    työntyvään olkiruumiiseen ja joka iskulla viilsivät sen päätään
    lyhemmäksi. Paksuista valurautameltoista valetut pyöreähampaiset
    rattaat helisivät alakuloista kuolinsäveltä, ja kampisalko natisi
    vääntäjäin käsissä. Teräpuomin ja puisen voimapyörän ympärillä
    leijaili keveitä oljen lehviä ja akanoita kuin vainajain henkiä
    kuolinkenttänsä ilmapiirissä.

    Kukaan ei puhunut mitään. Suutaan vain mutistellen ja tupakkamälliä
    poskesta toiseen mommeltaen Hetveden Iikkakin, silppumestari ja
    kaksiteräisen silppumyllyn omistaja, paineli ja tasoitteli olkia
    ruuhessa, ja työnsi niitä teräpuomia kohti. Kansakoulusta sitä varten
    pidätetty Hanna nosteli olkia ruuheen. Aluksi hänelle ja mestarille
    tuppasi tulemaan pientä käsitteiden ristiriitaa. Hanna uskoi että
    ruuhessa pitää olla aina olkia niin paljon kuin vain pysyy. Mutta
    mestari sanoi ettei sen niin yli reunainsa kukkuroituna tarvitse
    olla. Kun vain on tasaisesti kautta ruuhen niin silloin eniten
    silppuja tulee. Hanna kuunteli vastaansanomatta mestarin neuvoja ja
    tuppasi ruuhen täyteen olkia. Varmempaahan se oli, että siellä on
    niitä liikaa kuin liian vähän. Sitä oikeaa määrää kun ei kuitenkaan
    osaa saada.

    — Etkö sä flikka kuule, tiuskasi mestari ja työnsi ruuhen melkein
    tyhjäksi.

    Hannan valahti kieli alahuulen päälle, ja selälleen rävähtäneillä
    silmillään hän katsoi arasti, mitä isä sanoo. Isä ei kuitenkaan
    sanonut mitään. Ei edes katsonutkaan. Muutti vain toisen käden
    veiviin ja vapaaksi tulleella kädellä niisti nenänsä. Eivätkä
    toiset pyörittäjätkään, poika Miska ja päiväläisenä oleva Hessun Kustu,
    olleet huomaavinaankaan koko asiaa. Piika Littu vain hymyili
    toverillisesti Hannalle.

    Hanna rupesi nyt entistä huolellisemmin asettelemaan olkia ruuheen ja
    koetti mestarin ilmeistä nähdä, mitä hän ajattelee. Ja jos huomasi
    hänen kasvoihinsa ilmaantuvan äkäisiä kurttuja, niin heti riensi
    korjaamaan olkia ruuhessa. Eikä mestari enää mitään puhunutkaan.
    Suutaan vain mutruili ja mälliä poskessaan käänteli ja silloin
    tällöin asentoaan korjatessaan päästi hyvin syöneen ja tahtonsa
    läpitse ajaneen miehen hyvätuulisen ähkäisyn. Aluksi Hanna aina
    silloin nauruaan pidättäen etsi Litun katsetta. Pian hän kuitenkin
    tottui siihen ja vain omia kuvitelmiaan rakennellen kanteli olkia
    ruuheen.

    Omiin sisäisiin maailmoihinsa vajonneina toisetkin äänettöminä
    keikkuivat kampisalon mukana. Koneen terät vain jyrskähtelivät
    karkeahenkisesti, ikäänkuin tietoisina siitä, että he ovat kaiken
    keskuksena tässä, ja silpoivat raa’asti olkia. Hammasrattaat
    soittivat surumarssia, ja seinän raoista tunkeutuvat helmikuisen
    auringon säteet kirkastivat koneen yläpuolella leijailevia akanoita
    ja helpeitä, kaikkialla liitelevää pölyä ja katosta riippuvia
    hämähäkinseittejä. Ja pakkanen, joka ulkona nuijallaan jymäytteli
    seiniä ja nurkkia ja aidassa naskutteli pikkuvasaralla, tuli
    luuvaankin ja alkoi siellä tuikkia neuloilla koneen pyörittäjäin
    jalkapohjia. Heidän muusta ruumiista kohoavasta hiestä se valmisti
    harmahtavan maalin, jolla sitten siveli vaatteiden selkämykset,
    päähineiden reunat ja päähineiden alta näkyvän tukan, kulmakarvat,
    silmäripset ja parrat hopeanharmaaseen pohjaväriin.

                                                      ⸻

    — Pysähdytään, huusi isäntä, päästi veivistä irti ja kasvojaan
    pyyhkien vetäytyi ulommaksi. Toiset tekivät samoin. Kone pysähtyi ja
    luuvaan tuli hiljaisuus.

    — Joo, sanoi Iikka ja ponnahti ruuhen päälle poikittain istumaan.

    Toiset alkoivat hangoilla ja haravilla tupata silppuja riiheen
    menemään.

    — Menes katsomaan, mikä tuolla pihalla on, käski mestari ruuhen
    vierellä toimettomana seisovaa Hannaa.

    Hanna katsoi mestariin epäluuloisesti hymyillen eikä mennyt.

    — Sieltä kuuluu kahinaa, vakuutti mestari.

    Toisetkin pysähtyivät kuuntelemaan. — Kyllä siellä jotakin on,
    sanoi isäntä ja aikoi hanko kädessä mennä katsomaan. Hanna kuitenkin
    kiiruhti edelle, raotti varovaisesti luuvan ovea ja tuli takaisin
    kuin hiukan häpeissään.

    — Kuka siellä oli? kysyi mestari.

    Salmen Eljas siellä vain.

    — Mitä sen siellä — — — alkoi isäntä, mutta samassa luuvan ovi jo
    avautuikin ja sieltä kohosi näkyviin Salmen Eljaksen ruokkoamaton,
    kuluneen lakin peittämä pää ja paikatun takin verhoama yläruumis.

    — Päivää! sanoi Eljas.

    — Päivää, päivää! vastasi mestari rennosti.

    — Täällä tehdään silppuja, Eljas sanoi.

    — Joo. Silppuja täällä huhdotaan, jotta kärty haisee, vastasi
    mestari äskeiseen tapaan.

    — Joo joo, naurahteli Eljas.

    — Mitäs se Eljas nyt hommaa? kysyi mestari.

    — Noo — — Enpä häntä nyt mitään erikoisempia. Muuten vain — —
    paneskeli Eljas. Mull’on kärpän loukkuja tuolla latojen alla ja
    ajattelin, jotta jos olisitte sattunut hiiriä näkemään — jotta jos
    sais syötiksi —

    — Ei oo näkynyt hiiriä, sanoi mestari.

    — Joo joo — Eipä niitä tahdo olla, tuumi Eljas. — Mikä hänessä
    sitten lienee.

    — Köyhä vuosi, sanoi isäntä.

    — Joo joo — niinpä. Pitää tästä lähteä kanssa, lausahteli Eljas,
    laskeutui alas ja painoi oven kiinni.

    Kun oli saatu olkiladosta olkia luuvaan, hyppäsi mestari pois ruuhen
    päältä ja ruvettiin töihin taas.

    — Hyi, mitä teidän niskassa on? kirkaisi Hanna. Hiiri!

    Mestari katseli ällistyneenä toisiin ja sitten Hannaan.

    — Teidän, teidän, huusi Hanna ja hyppi ja räpisteli käsillään.

    — Munko? kysyi mestari.

    — Niin niin — hyppi ja räpisteli Hanna.

    Hyi! Nyt se menee — — vähän häntää vain enää näkyy! kirkui hän ja
    kuin vilusta väristen juoksi Litun turviin.

    Mestari kahmaisi niskaansa ja sai kun saikin hiiren häntään kiinni ja
    veti sen ulos.

    — Mä ajattelinkin, että mikä siellä niskas kutalehtaa, mutta
    arvelin, että sinne on olki mennyt. Vai sinä siellä olitkin, puheli
    mestari räpistelevää hiirtä hännästä kiikuttaen. — Vai sinä siellä
    olitkin, toisti hän ja iski hiiren pään ruuhen laitaan.

    Hanna värisi kuin oksennuksen edellä.

    — Eetkös vielä kuollutkaan, sanoi mestari ja iski toisen kerran.
    Kiikutti taas hiirtä nenänsä edessä. — No nyt se on kuollut, sanoi
    hän sitten ja vei sen luuvan kynnykselle. Makaa nyt siinä.

    — Siinä nyt olisi Eljakselle kärpänloukun syötti, huomautti isäntä
    puolipiloillaan.

    — Jaa mutta — siinä se nyt olisi! huomasi mestarikin. Jokohan se
    ehti kauas.

    Hän pyörähti takaisin, avasi luuvan oven ja huusi:

    — Hooi Eljas! Äläs mene! Täällä olis nyt kärpän syötti!

    Toiset nauraa hihittivät, kun mestari ovella seisoi ja odotti.

    — Mi-mih-mihstä shä shen nyt shait? kuului ulkoa Eljaksen huohotus.

    — Noo — Niskastani minä vain niitä noukin, kun mä sillä päällä
    olen, rehenteli mestari ja viskasi hiiren pihalle.

    — Hi hi hi, nauroi Eljas siellä.

    — Ja jos ei sillä hiirellä nyt tule kärppää, niin sitten on miehessä
    vika, sanoi mestari, veti oven kiinni ja tuli koneen luo. Veti
    kintaat käsiinsä, sylkäisi kintaisiinsa ja asettui työasentoon.
    Katsoi nauravin ilmein Hannaan ja ihmetteli:

    — Kun tuo flikka pelkäsi! Luulitko sä, jotta se tappaa mun?