SISÄLLYS:
Nuori kuokkija.
Ristiriitaa.
Porstuakamari.
Katse.
Äidin osa.
Tehdas.
Se huoleton lapsuuden aika.
Mattu.
Pukki tulee.
Rippikoulutoverit.
Kello.
Vitjamiehenä.
Ojaurakka.
Kun Hermanni teki jutkun.
Pelastaja.
Hermot.
NUORI KUOKKIJA.
Hän asetti lakkinsa linjaseipään latvaan ja otti paidankin pois
yltään, jotta olisi viileämpi. Sitten alkoi jälleen kuokkia.
Surkeilematta hän lyö kuokkansa ketoutuneeseen kamaraan. Olan takaa
iskee. Kuin sankari, joka on viattomasti vangituita vapauttamaan
lähtenyt. Vilahtelevat ruskeiksi paahtuneet käsivarret, välähtelee
kuokka ja hartiat tärähtelevät. Maa jämähtelee ja kosteahkosta
kuokan jäljestä jalkain alla pursuaa likainen vesi. Jokaisella
iskulla irroittuu turve ja suhahtaen singahtaa sijoiltaan, jossa lie
vuosisatoja virunut ja hautonut — mitä lie hautonut. Ja jokainen
turpeen irroittuma on aukko siinä muurissa, jonka takana elämän
ihmeellisiä voimia on vuosisatoja vankeudessa pidetty.
Kilahti ilkkuvasti ja täräytti ilkeästi käsivarsiin.
— Shaat-ts, pääsi hänen huuliltaan.
Oli kivimölkki nurmeen piiloutunut ja se sieltä nyt vahingoniloisena
ilkkui kuokkijaa.
Mukaan varatulla vasaralla ja viilalla hän takeli ja viilasi kuokan
jälleen teräväksi. Kaivoi kiven pois. Sylkäisi kouraansa ja alkoi
jälleen rynnätä eteenpäin. Painoi pörröpäisen katajan jalkainsa alle.
Pari kolme kuokan iskua sen juuriin, ja sisukas kataja sai siirtyä
synnyinsijoiltaan, niin että tumman mehevä multa vain juurista
pölisi, ja sen turviin pesänsä rakentaneen keltasirkun puolialastomat
poikaset vierivät kuokkaturpeiden sekaan.
Silloin hän tuokioksi pysähtyi. Sekava epävarmuuden ilme silmissään
hän katseli sirkun poikasten avutonta räpälehtämistä turpeiden
seassa, ja emäsirkkujen hätäistä lentelyä siinä ympärillä.
— Tpho. Kuolevat ne nyt eikä siihen mikään auta, sanoi hän kouraansa
sylkäisten, painoi tyhmän pyylevän kuusentarrikan jalkansa alle ja
antoi sille saman kyydin kuin äsken katajalle.
Tuli eteen juureva kanto. ”Naksis, naksis” sanoi kuokka, kun
pureskeli sen hienoimpia juuria. Hän piiritti sen joka taholta,
kuokki ja kaivoi. Ja vihdoin asetti kätevän puukangen alle. Meni
latvasta painamaan. Kanto ei värähtänyt. Suututtavan itsepäisesti
vain könötti paikallaan, niinkuin ei olisi mitään ollut tekeilläkään.
— Kyllä vielä nousetkin, murahti kuokkija itsekseen, ja alkoi
jälleen kuokkia ja kaivaa.
Vihdoin hän uudelleen asetti kangen kannon alle ja uudelleen meni
painamaan. Jo kohoaa hiukan. Natisee — — ratisee — — rauskahtelee.
— Hoorjop!
Kanto oli nurin maassa, juuret taivasta kohti väristen, kuin voitetun
voimaton vihanpurkaus.
Sen enempää kannosta välittämättä hän tarttui jälleen kuokan varteen
ja alkoi hakata nurmea kappaleiksi.
Hän on urakkatyössä. Ja kuta enemmän hän saa kuokituksi, sitä
enemmän hän myöskin saa palkkaa. Mutta hän ei sitä nyt ajattele.
Hän ei ajattele nyt mitään. Ei, mitä varten hän näin kuokkii, eikä
mitään muutakaan hän ajattele. Ei sitä viileydelle vivahtavaa
riemuakaan, joka hänessä isku iskulta yhä riehahtavammin kuohahtelee,
ja isku iskulta kiihoittaa kuokkimaan yhä hurjemmin ja hurjemmin.
Sitäkään hän ei ajattele eikä harkitse. Hän kuokkii vain. Ja omasta
kasvamisestaan uuteen kasvuun voimaa saava työn riemu riehahtelee
hänen olemuksessaan.
Ei ehdi ajatus herätä silloinkaan, kun hän hetkiseksi pysähtyy
huoahtamaan. Hän ei malta huoahtaa niin pitkää aikaa, että ajatus
ehtisi havahtua.
Hänellä ei ole taskukelloa. Mistäpä hän sellaista! Mutta kun saman
lakeuden toisella reunalla kyntämässä oleva Närppälän Jussi ottaa
hevosen valjaista ja asettuu puoliselle, heittää hänkin kuokkansa
mättäikköön, menee eväslaukkunsa luo ja tuuhean katajapensaan
varjossa istuen alkaa syödä puolistaan.
Siinä syödessä jää aikaa ajatuksenkin herätä.
Hän on köyhän mökkiläisvaimon kaksikymmenvuotias poika.
Isä kuoli kuusi vuotta sitten oltuaan kolme vuotta työhön
kykenemätön. Perillisilleen hän jätti ränsistyneen mökin ja kaksi
vaivaisapuvaroilla laitettua leipää.
Ihmiset moittivat häntä, kun hän ei pysy renkinä. Nyt ne jo sanovat
niinkin, ettei häntä kukaan ottaisikaan rengiksi. Vaivoiksensa. Ja
niin taitaa ollakin. Onhan hän ehtinyt jo monesta paikasta lähteä
pois keskellä vuotta.
Lastula on ainoa talo, jossa hän oli kaksi vuotta yhteen menoon. Ja
olisi ollut vaikka kymmenen vuotta. Mutta kun siihen tuli se emännän
veli, niin ei sielläkään enää tarvittu.
Sen jälkeen hän ei ole tavannut sellaista taloa, jossa olisi jaksanut
vuoden ympäri olla. —
Huhdankorvessa hän suuttui isäntään, kun se kaiket aamut istui
paitasillaan sängyn reunalla, särpi kahvia ja haukotteli niin, että
siltä sai aina tikulla kaivaa tietoa, minne kulloinkin pitää mennä
työhön. Kerran hän sanoi sille: ”Eikö vaihdeta virkoja. Ruvetkaa
te rengiksi, minä rupean isännäksi.” Isäntä luuli, että hänellä on
jotakin yhteistä emännän kanssa ja suuttui niin, että lupasi tappaa
emännänkin, rengistä puhumattakaan. Renki lähti talosta.
Riatulassa olisi pitänyt syödä vähän ja tehdä paljon työtä.
Huomattuaan sen hän alkoi syödä voita, viiliä ja lämmintä maitoa
minkä suinkin jaksoi ja työtä tehdä vain sen verran, että tuppi
heilui. Isäntä murjotti ja emäntä ynisi, mutta hän makasi vain
penkillä ja ähki suuriäänisesti täysinäisen vatsansa takia.
Päiväkunnalla ollessaan hän veisteli tikuista jalkoja silakoille ja
lähetti ne hakemaan lisää voita. — Juhannukseen saakka jaksettiin.
Sitten tuli ero.
Sirkkasessa oli emännällä ja tyttärellä aina vieraitten tullessa
suuri sipiseminen ja tuska siitä, annetaanko rengille vehnäskahvia
ja ryynipuuroa vai ei. Ja jos jompikumpi antoi, niin toinen aina
antajalle riiteli. Hän ei tahtonut olla ruotivaivaisena eikä
riitakapulana. Ja niin läksi pois talosta.
Hipiälässä oli niin tuiki hienoa ja puhdasta ja siellä kulki herroja
niin paljon, että rapaiselle rengille ei tahtonut olla tilaa
missään. Aina hän toi rapaa matoille ja vastapestylle lattialle,
joten silkkisatiiniin — tpho — ja rimpsuihin puetut tyttäret eivät
ehtineet muualle kuin hänen jälkiään siivoamaan. Helluntailauantaina
tulivat jo pihalle varoittamaan, että hän vain pyyhkisi jalkansa
hyvin. Hän hyppäsi molemmin jaloin porrasviereen pesuvedestä
muodostuneeseen likalätäkköön ja meni tupaan niin että kura vain
kengistä tippui. Pöydän luona hän kääntyi takaisin ja sanoi hyvästi
Hipiäläisille.
Sakisen emäntä ja isäntä olivat jumalisia. Seuroissa istuivat
aina eturivissä naamat hurskaasti väännyksissä, itkivät ja
huokailivat maailman pahuutta. Kotona riitelivät palvelijoille ja
syytinkiläisille, kun nämä muka ”syövät talon ylös”. Syytinkiläiselle
syysteuraaksi menevä vasikka juotettiin vedellä ja meijerimaidolla,
silloinkin, kun itselle jätettävä vasikka ruokittiin lämpimällä
maidolla. Hän sanoi isäntää ja emäntää perkeleen parhaimmiksi
apureiksi, ja vakuutti, että helvettikin on heille liian hyvä paikka.
Ja tuli siinä paljon muutakin sanotuksi. Syntinen ajettiin pois
jumalanlasten joukosta.
Ja kun Hupolan nuori isäntä — edistyksen mies ja valistussaarnaaja
— rupesi kämmensyrjällään häntä neuvomaan, kuinka pitää elää ja
olla, sanoi hän: ”elä ensin itse hyvin ja opeta lapsesikin hyvin
elämään, ja tule sitten vasta minua neuvomaan”, sylkäisi ja sen tien
läksi talosta.
Sen jälkeen ei hän ole enää yrittänytkään olla renkinä. Eikä viime
aikoina ole enää kukaan häntä sellaiseksi kysellytkään.
Eivät huoli enää.
Hänen kasvonsa vääntyivät vahvasti itkun ilmeitä muistuttavaan
itse-ivan hymyyn.
— Hän paneutui pitkälleen, sai mieleensä eilen illalla
työväentalolla pidetyn iltaman ja siellä kuulemansa puheen.
— Manttaalijehut, äyhkäisi hän.
Hampaat puristuivat yhteen, silmät saivat kovan ilmeen, ja mielialaan
kasvoi aivan kuin jonkinlainen pahkura.
Pian kuitenkin alkoi silmäin ilme lientyä ja muuttua uneksivaksi ja
kauaskatsovaksi. Suu vetäytyi hienon hymyn kierteisiin, ja pahkura
mielialassa alkoi sulaa.
Siitä iltamasta oli muutakin muistossa kuin se puhe.
”Mäen syrjään mökkini laitan
ja rupean isännäksi,
Tule tule kanssani tanssimahan
Niin pääset emännäksi!
Tule tule kanssani tanssimahan,
Niin pääset emännäksi!”
Kun sitä laulettiin piirileikissä, otti hän Rehulan piika-Miinan
parikseen piiriin. Miina punastui ja loi katseensa maahan, kun hän
yritti katsoa silmiin — —. Ja piirissä erottaessa puristi hyvin
lämpimästi kättä. Ja sitten, kun pois lähdettiin — — —
Mäen syrjään mökkini laitan
— — — — —
— — — — —
Sehän se on soinut hänen mielessään koko päivän. Ja hänestä on
tuntunut kuin hän olisi sen tahdissa tanssinut — — Miinan kanssa.
Hän peitti kädellä silmänsä ja näki kauniita utukuvia ja kuuli
vienoja sointuja. Vähän ajan kuluttua hän nukkui.
Kun hän heräsi, oli Närppälän Jussi jo kyntämässä. Hän haukotteli ja
katsoi Jussin kyntämistä.
— Onpa se nyt ahkera! Mutta miksikäs ei. Kihloissa. Ja maahenkinen.
— Oikein pappi! — Tpho! — Hätäkös on olla maahenkinen, kun on
talot ja tavarat. Ja hätäkös silloin on kihloihinkin mennä.
”Mäen syrjään mökkini laitan, ja rupean isännäksi.”
Pieni tupa metsän laidassa, ja perunapelto ympärillä. Sellainen kun
on —
Hän alkoi muistella kenellä on niitä sellaisia pieniä hauskoja tupia.
Ja älysi, ettei niitä ole muilla kuin ammattilaisilla, räätäleillä,
puusepillä ja muilla, sekä talonsa hinnan syöjillä.
Hän ei ole mikään ammattilainen. Raaka ojuri ja kuokkuri vain. Rengin
virastakin pois potkittu.
Ja rahaa hänellä on viitonen kukkarorisassa.
Sellaisten tuvat eivät ole herttaisia. Vinoja ja alakuloisia
rotteloita. Lapsista täysiä ja leivästä tyhjiä.
Hän käännähti hermostuneesti.
Palautti ajatuksensa takaisin eilis-iltaan ja Miinaan. Lähti etsimään
muita teitä, jotka veisivät jonnekin muualle kuin ojurin mökkiin.
Sellaista ei kuitenkaan löytynyt. Ojurin mökkirotteloon ne veivät
kaikki hänen tiensä.
Mutta sinne hän ei tahdo.
Ja muualle ei hän pääse.
Taas hän käännähti hermostuneesti ja hampaitten välistä purkautui
itkunsekaisesti:
— Saatana!
Oli kuin olisi kylmä ja pimittävä harso heitetty kaiken ylle. Pahkura
mielialassa paisui suureksi ja muuttui räikeänpunaiseksi.
Miina tuli mieleen. Mieliala lientyi ja pahkura mielialassa suli.
Kun olisi ihmisellä parin tynnyrin ala omaa maata —!
Tai kymmenentuhatta markkaa rahaa — —!
Lintu Leenan Viljamilla sanovat olevan kuusituhatta markkaa pankissa.
Eikä mies ole kuin paria vuotta vanhempi häntä, ja kaiken aikaa
ollut renkinä. Mutta hiukan narrattava. Ja omituinen. Möhry. —
Mutta sellainen sen pitääkin olla, joka renginpalkoilla rikastuu.
Sellainen, taikka sitten jumalinen. Oikea täysjärkinen ihminen ei saa
renginpalkkaa pankkiin saakka ulottumaan. Vaikka — — miksei saisi,
kun yrittäisi! Mutta — — —
Kun joku lahjoittaisi kymmenentuhatta markkaa! Tai edes Amerikan
piletin...
Jos joku edes lainaisi niin paljon... Tai tulisi edes takaajaksi...
Mutta kuka tuli... miehelle, joka ehtii yhtenä vuotena kaksi taloa
valmiiksi palvella...
Suu vääntyi itse-ivan hymyyn.
Jos lähtisi maailmalle onneaan koettamaan?
Sampan Miska on ollut kolme vuotta. Ja kun viime syksynä kulkeutui
kotiin, ei miehellä ollut kuin rikkinäinen trikoopuku yllään ja puoli
rasiaa Työmies-paperosseja taskussaan. Nyt elää jumala tietää millä...
Katsoi minne katsoi, niin sama kurjuus on edessä joka taholla. Ei
pelastusta missään. Ei muuta tietä kuin se, joka vie lapsista täyteen
ja leivästä tyhjään ojurin mökkirotteloon. Tai sitten — jätkäksi,
hummeriksi.
Hänen hampaittensa välistä purkautui karkea kirous. —
Miina tuli mieleen, ja mieli heltyi.
Kun voisikin uskoa, että kuta enemmän täällä maan päällä täytyy
kärsiä, niin sitä kirkkaampi kruunu taivaassa, niinkuin uskovat äiti
ja Harpin Kreeta... Mutta kun sitä niin paljon saarnataan, ettei
taivasta ja muuta sellaista olekaan... Kuinka lie? Uskovatko ne papit
itsekään, vaikka muille saarnaavat — elinkeinokseen? Sellaisiin
seurakuntiinpa nekin pyrkivät, joissa on suuret palkat ja hyvät
pappilat. Ei niistäkään kukaan pyydä tämän maallisen elämän kurjuutta
osaksensa saada.
Hän haukotteli pitkään ja nousi ylös ruumistaan oikoen. Laahusti
kuokkupaikalleen ja sanoi:
— Perkeles!
Kumartui ottamaan kuokan maasta, kohotti sen laiskasti päänsä tasalle
ja antoi melkein omin valloin pudota sieltä maahan. Mitään turvetta
ei sillä iskulla irtautunut.
— Ei! — suhautti hän, sylkäisi kouraansa ja karisti velttouden pois
itsestään.
Kymmenkunta reipasta iskua lyötyään hän taas pysähtyi ja käsillään
kuokan varren ponteen nojaten painautui eteensä tuijottamaan.
Kuokka luiskahti turpeelta ja kuokkija oli vähällä tuuskahtaa
nenälleen mättäikköön. Siitä hän havahtui ja pakotti itsensä jälleen
kuokkimaan.
Aamupäiväistä vauhtia ei hän kuitenkaan saavuttanut. Eikä mikään
muukaan ollut niinkuin aamupäivällä. Selkää kivisti, käsivarret
olivat hervottomat, kuokka oli tylsä ja nurmi oli sitkeää.
Kaikkein pahinta kuitenkin oli että hän nyt ajatteli, mutta
aamupäivällä ei ajatellut ristiriitaa.
RISTIRIITAA.
Mäntylän Vilholla oli kiire näytelmäharjoituksiin. Kello oli jo
kymmenen minuuttia yli seitsemän. Ja seitsemän aikaan oli määrä olla
paikalla. Täsmälleen seitsemän aikaan.
Hät’hätää tekaisi hän appeet hevosille ja sitten juoksujalkaa tupaan.
Pesaisi kasvonsa, pyyhki hiukan tukkaansa peilin edessä, veti
arkipyhätakin ylleen, ”myllymekon” sen päälle, ja niin läksi.
Tallissa jäivät vesiämpärit tyhjiksi, silppukori jäi tyhjäksi, ja
melkeinpä tuli tyhjäksi jauhovakkakin. Sen muisti Vilho pihalla
mennessään ja ajatteli otsa rypyssä, että aamuksi jäi paljon työtä.
Harjoitukset kestivät myöhään. Kun sieltä lopuksikin lähdettiin,
pantiin Vilho vielä saattelemaan Rannan Huldaa kotiin.
Kello oli kaksi yöllä, kun hän vihdoinkin pujottautui kotinsa
ylisängyn peiton alle.
⸻
Tuvassa ei ollut ketään, kun Vilho aamulla heräsi. Puolisokea
kantovalkea vain parkui ja pihisi, kun yli reunainsa kiehuva vesipata
purskutti vettä sen silmille. Vesipadan vierellä poriseva perunapannu
koetti tyynnyttää riiteleviä.
Kuin nakattu oli Vilho lattialla. Vilkaisi kelloon. Yli puoli seitsemän
!
— Perhana!
Juuri kun hän hosui ja touhuili housuja jalkaansa, tuli isä tupaan
tallin jauhovakka kädessä. Sanaa puhumatta otti aitan avaimen
naulasta sängyn viereltä ja meni saman tien jälleen ulos.
— Hööhs sika, murahti Vilho itselleen, ja kiireellä sivalteli
vaatteita ylleen.
Ssshh — Kun tuli illalla jätetyksi kaikki niin rempalleen! Ja kun
tuli niin kauan viivytellyksi — — —! Pirr — — Onkohan isä jo
ollut silppujakin hakemassa?
Takkia ylleen vetäen Vilho kiiruhti ulos. Ei joutanut kahviakaan
juomaan eikä oikein kehdannutkaan. Vaikka pannu oli sitä varten takan
kulmalle jätetty.
Kaivolla oli jo käyty. Yöllä sataneessa lumessa näkyivät isän
leveät pieksun jäljet. Ne johtivat talliin. Isä oli siis jo hakenut
vettä talliin. Samoin oli tallista riihikujalle kahdet ruumenkelkan
jäljet, ja isän pieksujen jäljet edestakaisin. Isä oli siis ollut jo
silppujakin hakemassa.
Vilho tuhautti ja raapaisi niskaansa.
Hän ei kehdannut kolistaa talliin, jonka jäätyneistä ikkunoista
kuulsi heikko valo ja josta kuului silppukapustan kolina pöntön
laitaan, kun isä teki silppua hevosille.
Hiljaa hiipi Vilho tallin sivuitse takapihalle.
Kun hän jälleen tuli tupaan, ei siellä ollut vieläkään ketään.
Vesipata vain purskutteli, mutta ei jaksanut enää reunojen ylitse
sylkeä, mistä ilostuneena valkea ilkkuen nuoleskeli sen kylkiä joka
puolelta ja kuiville kiehuneen perunapannun kanssa nauroi padan noloa
asemaa.
Vilho tyhjensi padan korvoon, täytti sen uudelleen, ja lisäsi
perunapannuunkin vettä. Työrauha palasi takkaan.
Hän kaatoi itselleen kahvia.
Harmitti ja hiukan hävettikin.
Jos sattuisi joku tulemaan, kun hän näin yksin vain
kahvinjuontihommissa hääräilee.
Ja vanha isä tallissa tuhertaa. — Hm!
Hän löi kahvikupin pöytään niin, että se särkyi.
— No vielä siinä nyt sun piti särkyä — saakelin, tiuskaisi hän ja
täydellä voimalla viskasi kupin sirpaleet takkaan.
— Piruako sen isänkin nyt piti näin talliin mennä. Onhan se monta
kertaa muulloinkin joutanut seitsemään asti odottamaan. Kun kerran ei
ollut aikomus ulkometsäänkään mennä. Tuukertakoon nyt! Käski mennä!
Ei se ole muuta kuin tyhjää kiusantekoa taasen koko kiire ja touhu!
Mieli vain ei ottanut oikein rauhoittuakseen.
— Piti tuon kahvikupinkin juuri nyt särkyä!
Porstuassa kuului joku tulevan.
Vilho kiiruhti takan luo ja oli valkeaa kohentelevinaan.
Äiti ja Sanna siellä vain tulivat lypsyltä.
— Isäkö tallissa on? kysyi Sanna, soimaava väri äänessään.
— Sepä sinne on mennyt! Ja olkoon nyt — käski mennä.
— Kun et sinä noussut ylös.
— Olenpahan noussut! Täss’ olen! Etkö näe?
— Älkää nyt siinä, nuhteli äiti. Pane nyt vain se maito, että ehtii
kuskin rekeen!
Jotakin vielä mutisten siivilöi Sanna maitoa meijerikannuun.
Isäkin tuli tupaan. Vei aitan avaimen naulaan, tuli takan luo ja
kiusaantuneen näköisenä, sanaa puhumatta, lämmitteli kohmettuneita
käsiään.
Vilho koetti olla välinpitämätön, jopa saada katseeseensa
pirullisuuttakin. Säälinsekaisen harmin ja häpeän vuoksi ei hän
kuitenkaan kehdannut kunnollisesti hengittääkään, kun isä siinä
valkean loisteessa itseään sulatteli.
Sanna vei täysinäisen meijeriastian ovipuoleen meijerikuskin tuloa
vartomaan, pani kattolamppuun valkean ja rupesi kahvikuppeja pesemään.
— Missäs Vilhon kuppi on? kysyi samalla, kun etsi kuppia pöydällä
olevain astiain seasta.
— Takanperässä, vastasi Vilho.
Sanna pysähtyi tuikean ällistyneenä.
— Oletko särkenyt? kysyi.
— Eheänä minä sen sinne viskasin, naurahti Vilho kurillisesti.
Isä myhähteli merkitsevästi ja kääntyi selkäpuoltaan lämmittelemään.
Syntyi tuokion kestävä äänettömyys. Äiti valmistautui perunoita
kuorimaan ja Sanna meni antamaan aamuheiniä pikkunavetassa olevalle
joutokarjalle. Isäkin istuutui perunoita kuorimaan. Vilho asettui
ovisängyn viereen penkille käsi poskella istumaan ja eteensä
tuijottamaan.
— Kuinkahan kauan maailma mahtaa tällaista kestää? kysyi vihdoin isä
selvästi huomattava tarkoitus äänessä.
— Minkälaista? kysyi Vilho.
— Tällaista.
— Tällaista juhlallista murjottamistako?
— Niin tällaista juhlanpitoa. Kun koko elämä aiotaan ainaiseksi
juhlanpidoksi tehdä.
— Kuinka niin?
— Missäs sinäkin viime yönä raklasit?
— Seurahuoneella.
— Mitä siellä tehtiin?
— Harjoitettiin näytelmää kynttelinä pidettävään iltamaan.
— Vai niin. No mitä teillä — ja sulla — on siitä hyötyä?
— Ei mitään. Ei penninkään hyötyä.
— No mitä varten te sellaista teette, josta ei ole mitään hyötyä?
— Sitä varten, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä.
— Sitä varten te sellaista teette, jotta olisi jotakin, minkä
varjolla yökaudet retkalehtaa, jymäytti isä. — Ei enää viitsitä
tehdä työtä kuin vähän kurkottelemalla. Ja jumalansanaa ei viljellä
ollenkaan. Harjoituksissa vain juostaan kaiket yöt ja pyhät. Ja
päivät ollaan sitten niin että — hooi kättä, hooi jalkaa. Mitä se
sellainen on muuta kuin juhlanpitoa. Mutta sen mä vain sanon sulle,
poika, että jos ei tästä loppua tule, niin ei sulle kunnian kukko
laula.
— Älä nyt — olkaa nyt! koetti emäntä rauhoittaa.
Vilho suoristi ryhtinsä.
— Miksi ei laula? kysyi hän, terävästi isäänsä katsoen.
— Siksi että työmiehen pitää nukkua yönsä rauhassa ja päivät tehdä
lujasti työtä, jos elää meinaa. Tuollainen jokaöinen valvominen sopii
vain herroille, joilla ei ole muuta virkaa. Mutta oikealle ihmiselle
se ei sovi.
— Mutta jos minä olisinkin herra? kysyi Vilho koirankuri suupielissä.
— Laputa tiehesi, ärjäisi isä.
— Kuulkaa, isä, alkoi Vilho tyynesti. Minä en ole herra enkä
ainakaan tällä tietoa aio siksi ruvetakaan. Tieheni minä en myöskään
laputa vielä tällä käskyllä. Mutta sen sanon, etten ikinä aio
elämääni rahan eteen uhrata enkä koskaan alistu niin ahtaaseen ja
tyhjään elämään kuin te olette alistunut.
— Vai niin, sanoi isä kuivasti. Meinaatko, että pitäisi saada
yökaudet seurahuoneella repalehtia ja sitten kotona särkeä
kahvikuppeja?
Vilho ihan hypähti tuolillaan. Kiukku ja harmi myllersivät sekaisin
hänessä. Kiukutti se, mitä isä sanoi, ja harmitti, melkein itkuun
saakka harmitti, kun ei osaa selittää nuorisoseura-asiaa niin, että
isäkin sen ymmärtäisi. Itse sen jotakuinkin tajuaa, mutta ei osaa
toisille sanoa.
Ja onhan isä tavallaan oikeassakin. Retkalehtanut hän kyllä ei ole,
mutta olisi sieltä viime yönä aiemminkin kotiin ehtinyt, jos olisi
oikein tahtonut. Vaikka saattelikin Huldan kotiin — mitä hän ei
kadukaan eikä tule koskaan katumaan —
— Siitäkö te nyt olette noin äkääntynyt, kun nukuin tunnin ylitse
tavallisen, kysyi Vilho hiljaa.
— Sika huolii siitä, vaikka olisit nukkunut kaksi tuntia, vastasi
isä, huonosti salattu lauhtuminen vihaista matkivassa äänessään. —
Mutta kun tuollaisten olemattomien touhujen takia jäävät työtkin
tekemättä.
— Mitä nyt sitten olisi pitänyt tehdä?
— Ajattelin, että olisi lähdetty ulkosaralta hirsiä hakemaan.
— Mutta eilenhän suunniteltiin, että tänään ajetaan heiniä
Kortteistosta — —!
— Niin kyllä — mutta — ajattelin, kun on näin hyvä keli ja ilma —
niin — —. Mutta kyllähän se nyt tältä päivältä menemättä jää. Muut
ihmiset jo tulevat.
— Olisitte herättänyt minut.
— Herättänyt! Kyllä tuolla iällä jo pitäisi itsekin vähän huolehtia.
Kun mä olin sun iälläsi, niin minulla oli jo isännän huolet
hartioilla.
Vilho ei sanonut mitään. Hymähti vain ja suu ilkeänkurisessa virnissä
tuijotti eteensä. Hän tiesi, niihin isä taas tähtää ja varustautuu.
— Saisit jo ruveta sinäkin olemaan mies! Ottaisit emännän ja
rupeaisit taloa asumaan etkä tuollaisissa tyhjänpäiväisissä aikaasi
tuhlaisi, sanoi isä nuhdellen ja neuvoen.
— Mistä otti, virnautti Vilho. — Kun ei kukaan huoli.
— Mistä otti, matki isä venyttäen, ja hymähti päätään nyökyttäen. —
Mistä otti? Vai sellainen herra siitä meidän pojasta tulikin, ettei
siitä huoli kukaan!
— Sellainen siitä tuli.
— Älkää nyt siinä taas, kun asia kuitenkin on aivan toisin, nuhteli
äiti. — Mitä sä oikein meinaat, Vilho, kun et sä sitä Partaalan
Hannaa ota? Ainoa tytär ja velaton talo. Ei tarvitsisi vävynä
kituroida eikä velkain kanssa koko elämäänsä tapella niinkuin
meidänkin on pitänyt. Ja monen muun. Hannan äiti —
— Suu kiinni, tiuskaisi Vilho. — Minähän olen sanonut, että
Hannasta ei saa mulle puhuakaan.
— Ka kun sä oot kamala, valitti äiti.
— Kamala mä oon aina ollut. Mutta niin kamalaa ette te minusta
koskaan saa, että mä Partaalan Hannan kanssa samaa leipää alkaisin
järsiä! Muistakaa se! Ja sanokaa se Hannan äidillekin!
Mielenkuohu ajoi Vilhon kävelemään.
— Vai niin! Vai niin sinä sanot! Härkäpää! puhisi isä. Mä kanssa
sanon sulle, että jos sä jonkun toisen meinaat ottaa, niin multa ei
sun tarvitse tulla kihlarahoja pyytämään! Muista se!
— Enkä tulekaan, viskasi Vilho.
— Sittenpähän nähdään. Tuskin se sinuun vielä maailma
muuttuu, vaikka kuinkakin olisit nuorisoseuralainen. Vai
aiotko vanhaksipojaksi jäädä, niinkuin Halmeen Jussi ja muut
nuorisoseuralaiset, sanoi isä pilkallisesti.
Meijerikuski tulla kolisteli maitoastiaa ottamaan, ja keskustelu
katkesi.
⸻
Se ei ollut enää ensimmäinen eikä vielä viimeinenkään sananharkka
Mäntylässä. Ja kun seuraava talvi lumensa satoi, oli Vilho jo
Amerikassa.
Kun talvesta tuli kevät, valmistautui Rannan Huldakin lähtemään
Amerikkaan. Vilho oli kirjoittanut ja toimittanut piletin.
PORSTUAKAMARI.
Syksyllä se jo päätettiin.
Tai — oikeastaan sitä ei varsinaisesti päätetty ollenkaan. Isä
vain tuli kerran sanoneeksi, että eikö ole ajan ja polttopuiden
tuhlausta kaiken talvea pitää kahta kamaria lämpimänä. Ja siitä se
sitten iti, kasvoi ja kypsyi se ajatus, että joulun ohi mentyä, kun
Mantakin menee sinne talouskouluunsa ja vieraitten kulku loppuu
vähemmälle, jätetään porstuakamari kylmille. Siirretään kukat
sieltä tupaan ja tupakamariin ja minne heitä nyt sovittaa, etteivät
kylmety. Ne vieraat, mitä Suskalla ja Tussulla käy, ne kyllä pysyvät
tupakamarissakin. Ja Heiskan pyhät menevät ylisängyssä aivan yhtä
hauskasti, oli porstuakamari lämpimillä tai kylmillä. Ja voihan
porstuakamarinkin lämmittää ja kukkia sinne siirtää kun tietää
vieraita tulevan. Samoin kuin suurempain pyhäin edellä.
Niin tuumittiin. Ja kun joulu tuli ohimenneeksi, tehtiin tuumasta
tosi. Mantan lähdön edellispäivänä tytöt asettelivat porstuakamarissa
olleet kukat tupaan ja tupakamariin, ja joitakin pantiin
perunakuoppaankin. Huonekalut sujoteltiin seinävierille, minkä
jälkeen Suska läksi ilta-navettaan, mutta Manta jäi vielä kamaria
lakaisemaan ja muutenkin viimeistelemään.
Mennessään Suska vei veripisaran tupaan ja asetti sen kellokaapin
viereen jakkaralle.
Tussu ja Heiska olivat olleet hakkuulla Saarikorvessa ja parhaillaan
söivät, kun Suska toi veripisaraa.
— Nyt me olemme tyhjentäneet porstuakamarin, sanoi Suska.
— Vai niin, sanoi Tussu.
Heiska ei sanonut mitään. Puraisi vain silakan keskeltä poikki, alkoi
toista puoliskoa jauhaa suussaan ja pani toisen pöydälle vuoroaan
odottamaan. Eikä sanonut mitään isäkään, joka selkäänsä kellokaappiin
nojaten istui peräpenkillä isävainaalta jäänyt hopeahelapiippu
hampaissa.
— Kyllä se on nyt niin autio että — — sanoi Suska jälleen, etsi
tulitikkurasian ja meni navettaan.
Äidillä oli vieraita tupakamarissa. Ennenkuin he läksivät pois, vei
hän heidät porstuakamariakin katsomaan.
— Voi herra siunatkoon, minkälainen kamari nyt on! huudahti äiti,
kun avasi oven. Ja oli vähällä seisahtua kynnykselle. Pääsi kuitenkin
kamarin puolelle.
— Tytöt ovat korjanneet kukat täältä pois jotteivät kylmety, selitti
äiti vierailleen. Ei tahdo oikein sopia kahta kamaria lämmittää ja
puhtaana pitää, kun Mantakin menee pois. Jäisi Suskalle liian paljon
työtä.
— Joo — — Vähätkös touhut siinä on, kun ne kunnossa pitää näinkin
suuret kamarit kuin teilläkin on, myönsivät vieraat.
— Ja puitakin menee paljon enemmän — — Ja kun ei tässä olla
mitään kamari-ihmisiäkään, niin — — — jatkoi äiti, koettaen saada
ylpeyden värettä ääneensä.
Äidin vieraiden mentyä meni Tussu hakemaan porstuakamariin eilen illalla
jäänyttä lainakirjaa. Hän pysähtyi kynnykselle kuin
säikähtynyt, mutta voitti kuitenkin sen tunteen ja sivuilleen
katsomatta meni ottamaan kirjan nurkkaan työnnetyltä kirjahyllyltä.
— Kyllä tämä nyt on kamalasti outo, sanoi Manta, ja lakaten
lakaisemasta yritti katsoa Tussua silmiin.
— On — mutta kyllä siinä puita säästyy, sanoi Tussu, ja meni pois
Mantan katsetta väistäen.
Illallista syötäessä sanoi Suska:
— Kyllä porstuakamari on nyt niin raastetun näköinen, että oikein
minulta oli tulla itku, kun äsken käväisin sitä katsomassa.
Jatkettiin syöntiä. Mutta sitten Manta kumartui pöydän alle nenäänsä
puhdistamaan, Tussun nenä alkoi nuhista ja Heiskan meni pala väärään
kurkkuun. Ja isä sanoi:
— Jopahan — —
Myöhemmin illalla tuli tuttavia, poikia ja tyttöjä, Mantalle hyvästiä
sanomaan. Manta meni heidän kanssaan kamariin ja Suska jäi teetä
laittamaan. Käytiin porstuakamariakin katsomassa. Manta selitti,
minkä vuoksi näin on tehty, ja vieraiden mielestä uusi järjestely oli
kaikin puolin järkevä.
— Mutta kyllä se ensin oli niin kamalaa, että itku minulta pääsi kun
sain kaikki valmiiksi, tunnusti Manta.
Oli hetkisen väliaikaa, ennenkuin saatiin uudesta keskustelunaiheesta
kiinni.
Seuraavana aamuna Manta läksi. Tussu meni kyytiin. Vasta illan
pimetessä hän ehti takaisin kotiin.
— Niin — — ei sitä porstuakamaria nyt sitten lämmitetä? sanoi hän,
kun lattialla edestakaisin kävelemällä sulatteli itseään.
— Olkoon nyt, koetetaan olla lämmittämättä — — kun halotkin ovat
niin hyvässä hinnassa. Saa heitä vähän myydä — — sanoi äiti ja
yritti tavoittaa Tussun katsetta, mutta ei tavannut.
Sen enempää ei asiasta puhuttu sinä päivänä eikä seuraavinakaan päivinä
. Mutta perjantai-iltana sattui Suska menemään porstuakamaria
kohti puusylystä kantaen niinkuin ennenkin. Vasta ovelle ehdittyään
hän huomasi erehdyksensä ja kääntyi takaisin. Eikä tiennyt pitäisikö
hänen tämän johdosta itkeä vai nauraa. Nauraa hän yritti, kun sitä
toisille kertoi.
Samoin kävi Tussun sunnuntaiaamupäivällä. Tapansa mukaan hän aikoi
mennä porstuakamariin lainakirjaansa lukemaan. Mutta kun hän avasi
oven, hönkäisi sieltä kylmyys vastaan, ja ikkunat olivat valkeassa,
kylmän väreitä herättävässä huurteessa. Tussu seisoi hetkisen
kynnyksellä, huokasi ja kääntyi takaisin. Heiska tuli juuri ulkoa ja
tupaan mennessään katsahti Tussuun. Tussua hävetti. Hän pisti kirjan
taskuunsa ja meni pihalle, missä kuljeskeli paikasta toiseen.
Heti tupaan tultuaan otti Heiska takin yltään ja kiipesi ylisänkyyn.
Sieltä hän sanoi:
— Tussu aikoi mennä porstuakamariin lukemaan.
Isä hymähteli ja alkoi siirrellä piippua toisesta suupielestä
toiseen. Ja äiti sanoi:
— Kyllähän se Tussulle ja Suskalle on vähän paha, kun ei
porstuakamari ole lämpimillä. Suskakin silloin meinasi puita sinne
viedä — — — ja.
Isä meni ulos. Ja kun Tussu tuli pihalta, näki hän isän seisovan
porstuakamarin kynnyksellä ja mietteissään katselevan kylmää kamaria.
Miten kuten mentiin sitten puoliseen saakka.
Isä istui tuolilla takan luona, poltti piippua, yskähteli ja silmäili
vuoroin Tussua, vuoroin Suskaa.
Äiti luki postillaa, mutta joka hetki hypähtivät silmät lasien yli
katsomaan Suskaa ja Tussua.
Tussu istui penkillä ja yritti lukea, mutta vaipuikin katsomaan
eteensä kuin jotakin muistellen.
Suska hääri siivoamis- ja ruuanlaittohommissa ja oli kuin jotakin
vailla. Yritti hyräillä, mutta siitäkään ei tullut sen valmiimpaa.
Heiskan joka nukkumisesta ei tullut mitään. Häntä
häiritsi se, että Tussunkin nyt täytyi tuvassa istuskella, kun
porstuakamari oli kylmillä.
Kukaan ei sanonut mitään.
Puolista syötäessä, kun kaikki olivat paikalla, isä vihdoin alkoi:
— Kuinkahan se on — — —
Hän söi suunsa tyhjäksi ja jatkoi:
— — sen porstuakamarin kylmille jättämisen laita — —?
Toiset katsoivat eteensä pöytään ja söivät.
— Meinaan vain, että eikö siellä pääse ne seinäpaperitkin irti, kun
ei sitä lämmitetä, sanoi isä taas.
Toiset liikahtivat kuin vapautuneina.
— Jottako ruvettaisiin uudestaan sitä lämmittämään? kysyi äiti.
— Niin meinaan — — — mutta en suinkaan minä tiedä. Enkä välitä,
sanoi isä.
— Mitäs Tussu meinaa? kysyi äiti.
— Mitäs minä siihen tiedän mitään meinata, sanoi Tussu.
— Puita siinä menisi, arveli äiti.
— Puita! suutahti Heiska. Jos ei muuta estettä ole, niin tottahan
noita puita nyt sen verran saadaan, mitä yhdessä kamarissa menee,
vaikka siellä paljonkin poltettaisiin. Kun kerran on miehiä, hevosia
ja metsää itsellä.
Heiska nousi pöydästä. Toiset katsoivat kiitollisen ihmettelevästi
Heiskaa ja tunsivat itsensä vielä vapaammiksi.
— Niin — en suinkaan minä tiedä enkä välitä. Suskalle siinä vain
työtä lisääntyisi, sanoi äiti.
Toiset katsoivat odottaen Suskaan. Suska joutui hämilleen.
— Ottaisitko sinä sen vaivan päällesi, että rupeaisit kahta kamaria
lämmittämään ja siivossa pitämään? kysyi äiti Suskalta.
— En minä tiedä, sanoi Suska venyttäen.
Vaikka ei kukaan mitään tiennytkään, johti asiain kulku kuitenkin
siihen, että seuraavana sunnuntaina oli porstuakamari taas lämmin,
kukat ja huonekalut entisillä paikoillaan. Ja Tussu istui siellä
keinutuolissa ja luki ”Ikuista taistelua”. Ja ulkona hohtivat kylmät
tammikuun hanget.
Suska tuli kukkia kastelemaan, ja kertoi miten koko sen ajan jonka
kamari oli kylmillä, tuntui aivan siltä kuin olisi pahaa tehnyt.
— Niinkuin olisi joku ajettu kotoa pois, täydensi Tussu.
— Niin.
Äitikin tulla tupsahti kamariin. Pyörähteli ja ihaili, kun kamari
taas oli sievä.
— Olikin niinkuin liiveri kun kukat oli poissa ja ikkunat jäässä.
Oikein mun tuli surku niitä kukkia, kun ne joutui niin ajeluksiin.
Se veripisarakin oli siellä kellokaapin nurkassa kuin häpeämään
tuomittu, ja pelarkuuni kuopassa. Isäkin sanoi äsken tuvassa, että
nyt on taas oikea sunnuntai, mutta viime pyhä oli kuin pilvinen
luokopäivä. Ja Heiska sanoi, että porstuakamarin lämmittämistä ei saa
enää puolellakaan sanalla moittia.
Paljon muutakin äiti jutusti ja poislähtiessään vielä varoitti, että
pitää vain hyvin ruveta lämmittämään kamaria, etteivät kukat kylmety.
KATSE.
Jouluaatto.
Tyyni, leuto, kosteahko ja uneksiva sää. Puissa jouluhuurre, ja koko
luonto joulurauhan aavistusta täynnä.
Aaro on asemalla hevosineen monien muiden hevosten ja miesten
joukossa. Odotellaan junaa, joka tuo muualla asuvia omaisia kotiin
jouluksi.
Siinä on vilkas ihmisliike. Tulee ja menee. Suurimmaksi osaksi kai
aseman ympärille muodostuneen asutusryhmän asukkaita. Menevillä on
tavallisesti tyhjä kori, pussi tai kassi kädessä. Tulevilla taasen
täyteen tupattu kori, pussi tai kassi, ja lisäksi monen monet paketit
ja kääröt kiikkumassa ja riippumassa mikä missäkin.
— Joulu-ostoksia, ajattelee Aaro myötätuntoisesti ja yrittää löytää
heidän silmistään jouluilon hohdetta.
Omaan sarjaansa sijoittaa hän ne kainosti hymyilevät neidot,
miehekkäästi kylmän välinpitämättömyyden ilmeellä riemunsa peittävät
nuorukaiset, ja muhoilevat vanhukset, jotka tulevat aseman
konttorista, kenellä suurempi kellä pienempi paketti tai käärö
kainalossaan.
— Joululahjoja, ajattelee Aaro. Postissa tulleita, rakkailta
lapsilta, veikoilta, siskoilta, ystäviltä ja — armailta. — — —
Viimeinen sana sai Aaron hieman punastumaan ja äskeistä suuremmalla
myötätunnolla ottamaan osaa heidän iloonsa. Heidän, jouluiloonsa,
jonka hän etsimättä löysi heidän silmistään ja hymystään.
Tutuista toiset huomasivat hänet ja kauniisti hymyillen nyökkäsivät
tervehdykseksi. Toiset eivät huomanneet. Menivät vain ohi, jollekin
näkymättömälle hymyillen. Ei Aaro kuitenkaan siitä loukkaantunut. Hän
ymmärsi heitä. —
Hän havahtui siihen, että yhtäkkiä tuntui kovin hiljaiselta. Ja kun
hän kohotti katseensa, oli äskeinen ihmisvilinän täyttämä tanner
aivan tyhjä. Ikäänkuin olisi joku suurella kädellään pyyhkäissyt
siitä kaikki menemään. Ei tullut eikä mennyt ainoatakaan ihmistä.
Aivan kuin olisi jouluenkelin piharenki käynyt lakaisemassa
haltiattarelleen paikan mihin astua, kun tulee joulua maahan tuomaan.
Valkopukuiselle rauhanlehvää kädessään kantavalle jouluenkelille.
Aaro jäi jännittyneenä odottamaan, mitä nyt tapahtuu. Ja kun
puiden varjostamasta veräjästä pullahti asema-alueelle tuollainen
pienenpuoleinen paimenpoika ja alkoi saapastaa puhdistettua aluetta
kohti, liikahti Aaro ja äännähti huomauttaakseen pojalle, että juuri
oli tapahtunut jotakin ja ettei siihen sovi tulla. Samalla katsahti
hän hädissään toisiinkin ja katse näytti kysyvän: eikös pidäkin
kieltää tuota poikaa tulemasta. Toiset juttelivat vain levollisesti
hevosten hinnoista äskeisillä joulumarkkinoilla ja ohimennen loivat
häneen kummastelevan katseen. Mikä tuon pojan tuli?
Itseään häveten kiinnitti Aaro katseensa portilta tulevaan
poikaan, joka pitkin, koko olemusta huojuttelevin ja miesmäisyyttä
tavoittelevin askelin tuli kohti. Hänellä oli kainalossaan pienehkö
ruskea paperipussi — ryynejä joulupuuroon kai. Toinen käsi riippui
jäykkänä pitkin sivua, ja sen jatkona oli jotakin vaaleaa. Aaro
kiinnitti katseensa siihen ja huomasi, että se oli vehnäukko. Sitä
tiukasti reittään vasten painaen ja ryynipussi kainalossa poika
asteli mahtipontisesti kovaksi tallattua asematannerta kertaakaan
sivuilleen katsomatta. Silloin tällöin vain jäykästi päätään kääntäen
kurotti olkansa ylitse katsomaan vieressään kulkevaa vehnäukkoa.
— Niinkuin isä ja poika, ajatteli Aaro, ja melkein säikähti, kun
katsoi pojan kasvoihin. Ne olivat todellakin niinkuin vanhan miehen
kasvot. Kuivat, surkastuneet ja sopimattoman vakavat tuonkokoiselle
ruumiille. Huolien ja ruuanpuutteen, ennen kaikkea tietysti
ruuanpuutteen kuihduttamat, ajatteli Aaro. Ja puku ohut, epämääräisen
harmaa, lian ja pitkäaikaisen hankauksen silittämä.
Aaron aivoissa alkoi itää kuva köyhästä, hyvin köyhästä mökistä,
jossa leski-äiti tai sairas isä suuren lapsilauman kanssa — elää.
Elää, niin, vaikka oikeastaan on väärin sanoa sellaisten elävän.
”Ovat olemassa ja koettavat ylläpitää ruumistaan” olisi paremmin
paikallaan sanoa. Sen pitemmälle hän ei ehtinytkään kuvaa kehittää,
kun poika aivan odottamatta nosti päänsä ja loi häneen katseen, joka
lopetti alkuunsa kaikki turhat kuvittelut. Kaikki muu aivan kuin
haihtui, niin ettei hän nähnyt muuta kuin sen katseen. Ja hänestä
tuntui kuin olisi nähnyt satujen prinssin. Sen, joka sai puolisokseen
maailman ihanimman ja jaloimman prinsessan, sekä puolen valtakuntaa
ja kylvi pari kolme kirstullista kultarahoja häntä seuraavan rahvaan
joukkoon. Köyhän mökin nälkää nähneestä pojasta ei siinä katseessa
ollut jälkeäkään.
Taas kerran olkansa yli katsahdettuaan vieressään kulkevaan
vehnäukkoon poika käänsi päätään ja lähetti uudelleen Aarolle saman
katseen. Meni samassa ja katosi makasiinin nurkan taakse.
Aaro oli aivan ihmeissään.
Tätä varten siis tanner puhdistettiin!? Oliko se siis jokin ilmiö?
Yliluonnollinen?
Joulutekstin kertomus tallista, vastasyntyneen ensimmäisenä majana ja
seimestä hänen ensimmäisenä kätkyeenään, alkoi hänen ajatuksissaan
sekautua yhteen tämän ilmiön kanssa. Etäämpää kuuluva porokellojen
pauhu ja tiukujen helinä liittyi samaan — enkellauluna. Kunnes
vihdoin kaikki hajosi siihen, että rovastin kuomureki ja parivaljakko
pauhaavin porokelloin ja helisevin tiu’uin, korkealla pukillaan
istuvan kuskin ohjaamana ajoi asemarakennuksen seinustalle.
Toisten mukana meni Aarokin niitä tarkastelemaan. Todellisuudessa hän
kuitenkin näki vain sen kylmän ja kuivan tosiasian, että tästä meni
äsken köyhän mökin nälkää ja puutetta kokenut poika, joka — kenties
kotinsa ainoilla rahoilla — oli kaupasta ostanut kilon ryynejä, ja
jolle hyvällä tuulella oleva kauppias oli lahjoittanut viidenkymmenen pennin
vehnäukon ja joka sen johdosta oli rajattoman riemun vallassa.
Jotakin raskasta ja painostavaa, syyttävää ja moittivaa laskeutui
hänen mieleensä siinä rovastin vehkeiden ääressä, joita toiset
asiantuntevina hinnoittelivat. Se raskas ja syyttävä oli jollakin
tavoin yhteydessä sen pojan ja hänen katseensa kanssa. Millä tavalla,
sitä ei Aaro osannut itselleenkään selittää. Tunsi vain, että niin on.
Hän koetti kuvitella, kuinka poika tulee kotiinsa. Suu mutruilee
ja naurunhaluiset silmät pälyilevät kaikkialle muualle, mutta ei
vehnäukkoon — niin vaikeaa kuin se muualle katsominen onkin sillä
hetkellä. Miehekkäästi vie hän ryynipussin pöydälle — kai heillä
pöytä on — ja loan eivät toiset vielä siihen mennessäkään osoita
mitään huomiota vehnäukolle, asettaa hän sen pussin viereen seisomaan
ja huudahtaa:
— Ka!
Siitä jatkoi Aaro joululehdistä opittuun tapaan kuvitteluaan köyhän
mökin jouluiloista ja vehnäukon lahjoittaneen kauppiaan sydämessä
vallitsevasta joulurauhasta.
Sitä moittivaa ja syyttävää, raskasta ja painostavaa ei hän
kuitenkaan saanut sillä vähääkään vaimentumaan. Vasta kun juna
hihkuen ja puhkuen ja hevosia säikytellen porhalsi asemalle ja
sylkäisi reet täyteen häliseviä ihmisiä, poika ja hänen katseensa
häipyi mielestä.
Kotona ne kuitenkin jälleen palasivat sinne. Ja niiden mukana
raskas ja painostava, moittiva ja syyttävä. Se jäyti kaikkialla:
joulusaunassa, tallissa, tuvassa, kamarissa ja kaikkialla.
Illalla, kun vieraitten takia laitetun joulukuusen valossa syötiin
palvattua sianlapaa, lipeäkalaa perunain ja voileivän kanssa ja
riisiryynipuuroa, sanoi hän tietävänsä ainakin yhden ihmisen, jolle
tämä jouluaatto on tuonut todellista iloa. Ja kertoi, mitä oli
asemalla nähnyt.
Siitä syyttävästä ja moittivasta ei hän maininnut mitään. Se painoi
häntä jo niin raskaasti, että jouluruokain syöminen ja jouluilon
tunteminenkin tuntui vääryydellä anastetulta. Mutta sittenkään hän ei
puhunut siitä mitään. Hän ei tahtonut sen mainitsemisella turmella
toisten jouluiloa.
Hän tyytyi siihen, että hänen oma jouluilonsa sen takia turmeltui.
⸻
Joulupyhäin jälkeisenä arkipäivänä hän näki uudelleen sen saman
katseen.
Kaupan rappupielessä seisoi isokokoinen hevonen. Sillä oli perässään
tukkirekien etumainen reki, jolle oli asetettu pari lautaa istuin-
ja tavaralavaksi, niinkuin tukinajajain tapa on. Ja tukinajohevonen
se oli hevonenkin. Ei kylläkään mikään kaakki, mutta kuitenkin
vikaiseksi ajettu koni. Se asteli yhtenään etujaloillaan. Heiniä
sillä oli edessä, mutta lointa ei ollut selässä, vaikka olikin koko
lailla kylmä.
Aaron askelten narskeen kuullessaan hevonen nosti päänsä heinistä ja
heinätukkoa pureskellen kääntyi katsomaan häneen. Heidän katseensa
sattuivat yhteen ja viipyivät niin lyhyen hetken. Sitten hevonen
käänsi päänsä takaisin ja otti uuden heinätukon suuhunsa.
Aarolle ei ollut mitään tapahtunut. Hän ei ollut edes pysähtynytkään.
Mutta sittenkin hänestä tuntui kuin häntä olisi lyöty päähän.
Äskeinen ajatuksenjuoksu katkesi, hämärtyi ja sekaantui, ikäänkuin
tupertui.
Sen hän vain ymmärsi selvästi, että tuolla hevosella oli sama katse
kuin sillä pojalla siellä asemalla jouluaattona. Ei tosin niin
ruhtinaallinen, mutta kuitenkin sama. Siinäkin oli eräänlaista
tyytyväisyyttä, onnea, riemua. Se aivan kuin tahtoi sanoa:
— Katsokaa! Heiniä! Minulla! — — —
Kyläin väliselle vainiolle ehdittyään tapasi Aaro aivoissaan
tällaisen ajatuksen:
— Se, mitä ihminen on hevoselle tehnyt riittää jo yksinäänkin
tuomitsemaan ihmisen iankaikkiseen kadotukseen.
Ei hän pystynyt itselleenkään selvittämään, minkätähden se hevosen
katse hänet sellaisia pani ajattelemaan. Hän tunsi vain värisevänsä
jonkinlaisesta pyhästä vihasta ja sielullisesta tuskasta. Ja
raskaan, verta visvovan usvan tapaisena summana näki aikain kuluessa
sotatantereilla silvotut ja ruhjotut, metsissä, teillä, markkinoilla
ja talleissa rääkätyt ja ruoskitut, nälässä ja vilussa värjötelleet
hevoset, joiden elämä on niin kurjaa, että heinätukon saaminen
herättää niissä mitä suurinta onnen ja riemun tunnetta, sellaista,
mikä hevosen katseesta kuvastui. Ja ne pienet pojat ja pienet tytöt,
joilla on elämässään niin niukasti ilon aiheita, että viidenkymmenen pennin
vehnäukko saa heidän silmiinsä loihdituksi ruhtinaskatseen.
Kaikki tämä laskeutui raskaana ja läpipääsemättömänä ihmisten
hartioille. Hänenkin hartioilleen. Eikä pienintäkään pelastumisen
mahdollisuutta missään päin. Ei armoa eikä anteeksiantoa.
Sen alla sielullisesti kyyryyn painuneena ja läähättäen
laahustaessaan hän nöyrästi tunnusti:
— Yksistään jo se mitä ihminen on hevoselle tehnyt, antaa Sinulle
riittävän aiheen tuomita hänet iankaikkiseen kadotukseen.
ÄIDIN OSA.
Jussi oli ollut aamusta alkaen seurahuoneella. Ensin oli
raittiustoimikunnan kokous, sitten ”Kumarrusmatkan” harjoitukset, ja
sitten johtokunnan kokous. Kun niistä kaikista ehti selvitä, oli aika
mennyt jo yli puolen päivän.
— Ei ehdi kuin hät’hätää syömässä käydä kotona ja — jo taas pitää
lähteä, sanoi hän palttoota ylleen kiskoessaan.
— Mihin? kysyivät toiset.
— Lauluharjoituksiin kansakoululle, vastasi Jussi. Torstai meillä
kyllä on varsinainen lauluharjoitusilta, mutta on joitakin uusia
lauluja, jotka aiotaan iltamassa illalla esittää ja joita pitää vielä
vähäisen hioa.
— Jaha. Sinä tulet sieltä päin sitten iltamaan? kysyi Miska, Jussin
tavallinen iltamamatkatoveri.
— Sieltä päin. Mitenkäs minä sitten enää ehdin kotona käymään,
vastasi Jussi tavalla, joka osoitti hänen pitävän kysymystä aivan
tarpeettomana.
— Iltamassa sitten saa olla niinkuin riihellä: laulaa, näytellä
ja jos jotakin tehdä, sanoi Jussi uudelleen, kun oli tuokio tultu
äänettöminä. Maanantai on sitten jo hyvällä taimella, kun vihdoin
ehtii kotiin ja saa ottaa sängyn selkäänsä.
— Ja kun sitä sitten saisikin pitää selässään! Mutta kun vähän
kontalleen ehtii sänkyyn, niin äijä jo alkaa motkottaa talliinmenosta
ja metsäänlähdöstä, nurisi joku.
— Kun joutaisikin päivällä nukkua, niin ei se mitään meinaisi,
vaikka yö meneekin etenpeten, sanoi Jussi.
— Niin no — kyllähän minä nukkuakin joutaisin, myönteli äskeinen
nureksija. Ei minulla tänään ole enää mitään muuta kuin tulo iltamaan
illalla. Mutta eipä sitä vain tule nukutuksi.
— Kyllä minä nukkuisin, kun vain joutaisin! huudahti Jussi. Mutta
kun joka jumalan pyhä pitää juosta ja huhtoa niin että kieli vyön
alla.
Hän tuhahti hermostunutta tyytymättömyyttä ja yhtäkaikkisuutta
matkien tyytyväisesti ja ylpeästi. Riuttakunnan nuorisoseurassa
ei ollut toista, jota olisi tarvittu niin joka asiassa kuin häntä
tarvitaan.
⸻
— Kauanpa nyt piti olla, sanoi äiti osaaottavasti, silmälasien
ylitse katsoen, kun Jussi vihdoin ehti kotiin. Eikös nyt ole hyvin
nälkä?
— Onpa parhaiksi, myönsi Jussi palttoota naulaan asettaessaan.
Äiti otti silmälasit nenältään, asetti ne postillan aukeamalle ja
nousi laittamaan Jussille ruokaa.
— Söimme vain palvattua lihaa ja voileipää suolaiseksi, kun ei
viitsitty ruveta mitään keittämään, selitti äiti. Lampaanlihaa — se
on hyvää. Tule nyt syömään!
— Onkohan isä ollut tallissa? kysyi Jussi hieman kuin arkaillen.
— Olen minä ollut, huusi isä sängystä edusverhojen takaa.
— Juuri äsken oli, rauhoitti äiti, kovaäänisesti kuiskaten.
Jussi istuutui syömään.
— Syö nyt kylliksesi, kehoitti äiti. Uunissa on sitten vähän
pannukakkua. Hilma paistoi tuossa hiilustalla, ja panin sinua varten
uuniin. Ajattelin, että pysyy edes vähän lämpimänä, selitti äiti, vei
postillansa pois pöydältä penkille ja vinosti eteenpäin kumartuneena
alkoi siinä sitä lukea. Lukemisen ohella hän hyvillä mielin seurasi,
kuinka Jussin voimakkaasti käyvään suuhun katosi lihanviipaleita ja
voileivän kappaleita toinen toisensa perästä.
— Onko siellä maitoa? kysyi hän, kun Jussi uudelleen täytti läkkisen
maitokuppinsa.
— On, murahti Jussi syöntinsä sekaan.
Äiti jatkoi lukemistaan.
— Joko haen pannukakkua? kysyi hän vähän ajan kuluttua, kun Jussi
alkoi pyyhkiä huuliansa ja katsella uuniin päin.
— Jo, sanoi Jussi ja voimakkaasti röyhtäisten suoristi jalkansa
pöydän alle ja selkäänsä tuolin selustaan nojaten syvämietteisen
näköisenä tuijotti eteensä.
Äiti tassutteli uunin luo, otti uunista pyöreän valurautaisen
paistinpannun, ja uuninpankon päästä sieppasi sytyketuohen liuskan,
jonka asetti pöydälle pannun alle, ettei pöytä nokeentuisi.
— Eiköhän se ole vähän lämmintä? Pannu ainakin siltä tuntuu, sanoi
hän ja meni kiireesti kaapille. Täällä olisi vähän — —. Hilma haki
pannukakkuun puolukoita ja pani sokeria sekaan. Minä luulen, että se
on hyvää sillä tavalla.
Äiti asetti sokeroiduilla puolukoilla täytetyn teevadin pöydälle
Jussin eteen ja meni jälleen lukemaan.
— Syö vain se kaikki, sanoi hän kesken lukuaan. Se on hyvää se
pannukakku — se on aivan vehnäjauhoista, sanoi hän vielä ja
painautui lukemaan.
Pannukakku oli Jussin himoruokaa. Hän söi molemmat pannussa olevat
pannukakut. Samoin hän söi puolukatkin kaikki.
— Hoh, ihmetteli hän sitten, kun puhkesi pitkään ja meluavaan
röyhtäisyyn.
— No nyt jaksaa, ihaili äiti.
— Eiköhän, myönsi Jussi ja meni puuloukkoon nyppimään hammastikkua
halosta.
Kun hän hampaitaan kaivellen kääntyi pöytään päin, näki hän kuinka
äiti pyyhki etusormellaan sitä teevatia, josta hän oli puolukat
syönyt. Sitten nuoli sen sormen ja arvosteleva ilme silmissään
maiskutti suutaan. Paistinpannulle teki samoin, ja sormensa nuoltuaan
katsoi siihen sellaisin ilmein kuin olisi jotakin särkynyt hänessä.
Sormesta siirtyi katse tyhjään teevatiin ja paistinpannuun, siitä
pöydän takana olevaan seinään. Ja peukalon pää alkoi hiljalleen
sivellä nuoltua etusormen päätä.
Vihdoin hän raskaasti huoaten rupesi tyhjentämään pöytää.
Hampaittensa kaivelemisen unhoittaen katsoi Jussi hämmästyneenä
äitiin. Sitä hän ei miksikään huomannut, että äiti sormellaan sen
teevadin ja paistinpannun pyyhki. Niinhän äiti usein teki. Mutta
kun hän näki äidin katseen, niin hän vavahti. Ja äidin huokauksen
kuullessaan hän pysähdytti hammastikkua pitelevän kätensä kuin
jäykistyneenä. Melkein pysähtyi hengityskin.
Ja katse naulautui äitiin.
Hän yritti tavoittaa äidin katsetta, kun tämä kanteli
ruokailuvälineitä pöydältä kaappiin. Mutta äidin pää oli aina niin
kääntynyt, ettei Jussi nähnyt hänen silmiinsä.
Jussin mielessä vilahti, että äiti tahallaan kääntää silmänsä pois
hänestä.
Hän siirtyi ikkunan luo, nosti toisen jalkansa penkille ja sen
vapisevaa polvea kädellään painaen jäi katsomaan ulos.
Pöydän tyhjennettyään asettui äiti jälleen äskeiseen asentoonsa
lukemaan. Päätään kääntämättä suuntasi Jussi tutkivan katseen häneen.
Ja oli huomaavinaan, että äiti on nyt tavallista enemmän kyyryllään.
Häneltä pääsi huokauksen tapainen hengähdys. Ja hän huomasi kuinka
se sai äidin vaivautuneesti liikauttamaan hartioitaan kuin olisi hän
tuntenut selässään jotakin epämiellyttävää, ja painautumaan vielä
syvemmälle kyyrylleen.
Jussi kiiruhti ulos. Hän meni talliin ja hampaitaan kiristellen
ja sihisemällä hengittäen alkoi vihaisin liikkein tehdä silppua
hevosille. Vei silppupöntöt puolittain viskaamalla soimeen, niin
että hevoset eivät uskaltaneetkaan heti ruveta syömään, vaan jäivät
ihmeissään katsomaan häneen.
Jauhottuneet kätensä Kimon loimeen pyyhittyään hän yhtäkkiä iski
nyrkkinsä piltun paaluun niin että mäiskähti, ja hevosetkin
vavahtivat ja taas keskeyttivät syöntinsä. Käteen koski hiukan, mutta
siitä hän ei välittänyt. Hampaitaan kiristellen vain sihisi:
— Perhanan, perhana — —. Kun pitää ihmisen olla — — pöhlö.
Enempää ei hän ääneen päästänyt. Mutta sanattomasti tunnusti sen,
mistä oli oikeastaan ollut heti selvillä.
Hän oli syönyt äidin pannukakku- ja puolukkaosuudet — — —
Äiti oli pannut ne yhteen hänen osuutensa kanssa. Oli ajatellut
— sen näki hän äidin katseesta — oli ajatellut että hän ei syö
kaikkia, vaan jättää, vähäisen edes, äidillekin.
Ja kuitenkin hän söi kaikki. Ihan joka nokareen! Äidille ei jäänyt
muuta kuin mitä sormeensa sai hiukan makua — —
Jussin kurkusta kuului kuin heikko itkun tyrskähdys. Ja hän iski
uudelleen nyrkkinsä piltun paaluun niin että mäjähti ja hampaitten
välistä sihisi:
— Perrrr — — —.
Ja kun hän hengessään näki sen kauniin ilmeen, mikä äskeisen sijasta
olisi äidin kasvoille levinnyt, jos hän olisi jättänyt vaikkapa vain
puolikkaan pannukakusta ja hyppysellisen puolukoita ja käskenyt
äidin ne syödä, niin hän hampaitaan kiristäen iski kolmannen kerran
nyrkkinsä piltun paaluun.
Hänen sormensa kouristuivat kuin haukan kynnet sen saaliiseensa
tarttuessa. Ja hän ajatteli, että hän nyt olisi vaikka kuinka
nälissään jos vain saisi äidille hänen pannukakku-osuutensa takaisin.
Mutta se on mahdotonta. Ne ovat missä ovat.
Hän on syönyt — mässännyt ja herkutellut niin että mahaa pakottaa.
Hän — nuorisoseuralainen — itsekasvattaja — valistusihminen — on
palvellut vatsaansa.
— Ja äiti — sai nuolla sormiaan. Niinkuin kerjäläinen!
Hän hymähti, niin että pää keikahti hiukan taaksepäin.
Ja tuokion kuluttua hymähti taas. Kovemmin, niin että pää suorastaan
tärähti. Kiristeli hampaitaan ja puolittain hypähti kiukuissaan.
Nyökäytteli päätään ja väänsi kasvonsa pilkkahymyyn.
— Joo — Sellainen itsekasvattaja sinä olet, sanoi itselleen ja
jäykistynein katsein tuijotti Kimon takana olevaan lantakasaan.
— Mutta mitäs äidin tarvitsee niin tehdä, havahtui hän sitten!
Miksei hän syö osuuksiaan niinkuin toisetkin syövät? Mitä hänen aina
minulle pitää herkkupaloja säästellä!
— Niinkuin pikkupojalle.
Kiukustuneena Jussi läksi tallista. Mäjäytti oven kiinni niin että
lasit helähtivät. Ja tupaan tultuaan sinkautti vihaisen katseen yhä
penkillä kyyryllään istuvaan äitiin.
Vinhasti liikkuen hän pesi sitten kasvonsa, kampasi hiukan tukkaansa,
puhdisti pahimmat rikat vaatteistaan ja palttoostaan. Ja sanaa
puhumatta läksi koululle lauluharjoituksiin.
Eikä äitikään puhunut mitään. Hiljaa sipisten vain luki postillaa
laskevan talviauringon pitäessä hienosti väreilevää valokarkeloa
hänen sammalvihreän puseronsa selkämyställä.
⸻
Muuan viimeisteltävistä lauluista oli: ”Älä.” Kun se oli
laulettu, sanoi johtaja, että se kyllä menee. Jussille vain tahtoi
huomauttaa, että hänen äänensä kuului hieman liiaksi ja että olisi
parempi, jos hän voisi laulaa hiukan hillitymmin.
Jussi säpsähti ja loi tutkivan katseen toisiin kuorolaisiin.
Pian hän kuitenkin rauhoittui jälleen.
Eiväthän ne tienneet eivätkä voineet vielä tästäkään arvata, että hän
päivällä söi äidin pannukakku- ja puolukkaosuuden.
TEHDAS.
Lukemattomat ihmiset ovat lukemattomia kertoja kulkeneet sen ohitse.
Nähneet sen ja todenneet, että sitä ja sitä siellä tänä päivänä
tehdään. Ja enempää saamatta menneet ohi.
Joskus kuitenkin lie yksi ja toinen nähnyt ja tuntenut jotakin mikä
on pistänyt syvempään, tarttunut kiinni ja jäänyt mukana seuraamaan.
Niinkuin silloinkin erään lumettoman joulukuun pimeänä ja myrskyisenä
aamuyönä, kun vetinen tie kiilsi iljankoisena ja pellot häämöttivät
mustina ja paksu pimeä oli taivaan ja maan välisen tyhjän tilan
täyttänyt. Ja tuuli tohisi, vinkui ja ulvoi ja rääkkäsi parkuvia
puhelinlankoja, ryskytti ovia, takoi räystäsluukkuja, kiskoi irti
vuorilautoja ja kattomalkoja ja repalaiset pilvet kiitivät kuin
kuoleman hädässä, silloin tällöin päästäen näkyviin vaiheensa loppuun
kallistuvan, rappeutuneen ja vetisellä naamallaan tylsästi katselevan
kuun.
Jossakin etäisyydessä tuikki vaivalloisesti pimeän lävitse tunkeutuva
valo, heikkona ja avuttomana kuin viimeisiään läähättävä elämä. Ja
maantiellä yksinäinen, tuulen riepottama kulkija pyrki jonnekin.
Niinkuin ihminen aina pyrkii jonnekin. Useimmiten vastatuuleen.
Sellaisena yönä näki tehtaan elementissään.
Kun kaikki muut näyttivät kärsiviltä, nurkuvilta ja kasaantuneilta
ja pää hartiain väliin vedettynä, viluissaan ja vesissä silmin
värjöttivät, näytti se olevan entistäänkin riehakkaampi. Ikäänkuin
entistä suuremmaksikin pöyhistyneenä se rehenteli punakellervän
valomerensä keskellä. Ikkunat hehkuivat, ja korkeasta tornista
syöksyvä valojen punaama savu liehui ja leiskui kuin lippu
voitosta huumaantuneen taistelijan kädessä. Tai: kuin verenhajusta
villiintyneen pedon pitkä, tuuheaksi pörhistynyt häntä.
Pedonpa todellakin!
Punaisesta verestä ja kellertävästä hiestä syntyneessä hyhmässä
oljentelevan pedon, jonka verestävät silmät verenhimoisina hehkuvat.
Ja joka vihoissaan pieksi ja hännällään piiskasi ilmaa. Hampaat
irvissä murisi, rouskutti, vinkui, sähisi, karjui ja huohotti ja
kynsiään hioen vaani uutta ja uutta raadeltavaa.
Hengitystään hilliten, palttoonsa liepeitä kooten ja sivulle katsoen
hiipi kulkija tehtaan valopiirin ylitse. Ja toisella puolella olevaan
pimeään vihdoin ehdittyään huoahti ja katsahti taakseen, kuin
muureilla suojattuun turvapaikkaan päässyt.
Päivällä oli peto jo talttuneempi. Rouskutti ja murisi kyllä
vieläkin, sähisi ja joskus karjaisikin. Mutta silmät eivät enää
hehkuneet ja punakellervä hyhmä sen ympäriltä oli kadonnut. Eikä
karjuntakaan ollut vihaista niinkuin yöllä. Paremminkin se oli vain
voimistaan ylpeilevän hihkumista. Ylimielinen, rintaa röyhistävä
huomautus kuormineen, hevosineen ja hirsikankeineen ympärillä
räpälehteleville ihmistallukoille:
— Höh!
Häntäkään ei enää piessyt eikä piiskannut ilmaa. Taipuili vain ja
kierteli kuin kissan, kun se ystäväksi tekeytyy. Ja maitoa pyytää.
Äkeissään se kuitenkin vieläkin oli. Tukki- ja jyväkuormia sisään
kiskoessaan ja lankkuja, lautoja ja polttorimoja, sekä jauho- ja
ryynisäkkejä ulos viskoessaan oli sillä ylpeän ilkunnan ja töykeän
säälimättömyyden hymy suupielissä. Ja selvästi näki, kuinka sitä
kiusasi halu potkaista takapuoleen jokaista kuorman ajajaa.
Seuraavilla kerroilla se oli jo sitäkin talttuneempi. Ilkeä hymy ja
potkimisen halukin oli kadonnut. Levollisesti se vain veteli tavaraa
sisäänsä ja työnteli toista ulos. Ja rauhallisesti katseli, kun
kuormia tuli ja toisia meni pitkinä viivoina joka suunnalle. Kiltisti
ja kohteliaasti palveli ihmisiä. Teki heidän tukeistaan lankkuja,
lautoja ja polttorimoja ja jyvistään jauhoja, ryynejä ja rouheita.
Päiviä, viikkoja ja kuukausia. Ja vuosiakin. Toinen toisensa perään.
Sitten eräänä päivänä se nukkui. Valkealla lakanalla peitettynä. Kuin
olisi ollut kuollut ja kuolinpaitaan puettu.
Sydämen sykintää ei kuulunut, hengitys oli pysähtynyt, silmät
olivat sammuneet ja jäsenet liikkumattomiksi jäykistyneet. Ei se
nyt rouskuttanut eikä purrut, ei karjunut eikä murissut, ei mitään
sisäänsä kiskonut eikä myöskään ulos mitään työntänyt. Ei jaksanut.
Oli äskeisinä lihavina päivinä ahminut itsensä niin täyteen, ettei
nyt voinut hengittääkään.
Eikä ainoatakaan ihmistä, kuormaa tai hevosta häärinyt sen ympärillä.
Rikkomaton syvä rauha vain kaikkialla. Niin syvä, että ohikulkijakin
tahtomattaan hiljensi askeleitaan.
Ettei suinkaan häiritsisi levon saaneen rauhaa.
Oli taivas satanut lumensa ja peittänyt menekin puutteessa seisomaan
pannun tehtaan, sen katot, portaat ja lautatapulit, siellä täällä
hyljätyn näköisinä nyyköttävät kuormarattaat, rimapinot, roskakasat
ja muut. Korkean savupiipun huipussakin oli leveä ja paksu lumilakki.
Eikä ainoakaan ihmisjalan jälki rikkonut lumipinnan sileyttä ja sen
hohtavan valkeaa puhtautta.
Kunnes taas entinen elo uudelleen alkoi.
⸻
Sitten muuan pimeä syysyö.
Mailla syysyön raskas rauha. Tiellä jokunen kulkija, taivaalla
kaamean komea, epäluonnollinen rusotus, ja tehtaan luo tullessa, sen
paikalla — punaisena hehkuva tulikuuma hiillos, josta muurit ja
putket lihattomaksi palaneena luurankona törröttivät.
Hiillos rasahti ja väreili kuin voimattomasta vihasta vapiseva
vangittu kostaja, joka huomaa aikeensa kesken jäävän. Salamurhaajan
tavoin se milloin tuolla, milloin täällä syöksäytti ulos ahneesti
lipovan kielensä, tavoitteli ympärillä olevia lautakasoja ja
rimapinoja. Sai kuitenkin aina kylmän suihkun niskaansa ja veti
kielensä takaisin kiukusta; sähisten ja paksua savua sylkien.
Vihdoin se tunnusti itsensä voitetuksi. Riutui, sammui ja tummui.
Ja räytyi kaiken yli leviäväksi mustaksi paarivaatteeksi.
— Siinä se nyt sitten on — sekin laitos, sanoivat ohikulkijat.
Ja katsoivat niinkuin kuolleeseen katsotaan.
Mutta sitten muuanna he hämmästyivät, eivätkä silmiään
uskoneet. Pyyhkivät silmänsä puhtaiksi ja kädellään varjoten
katsoivat uudelleen.
Todellakin! Siellä seisoi kaksi pitkää suoraa riviä vankkoja
valkeiksi piilutuita pylväitä. Vakavia ja itsestään melua
pitämättömiä, mutta kuitenkin sen näköisiä, että tiesivät mitä tässä
ollaan.
Uuden elämän koossapitäjiä ja kannattajia ollaan.
Ohikulkijain ruumis sai paremman ryhdin ja heidän askeleensa
nopeamman tahdin. Ja he ehtivät kohdalle pikemmin kuin luulivatkaan.
Ja näkivät, että tehdas oli alkanut elää uudelleen.
Paukkui ja jyskyi, kolkkui, kiikkui ja sihisi. Kuormia tuli, kuormia
meni ja ihmisiä liikkui, heilui ja huojui joka taholla.
Eikä mustasta paarivaatteesta ollut jäljellä muuta kuin jokunen
syrjään unhottunut riekale vain.
— — Se on sellaista se elämä. Sitkeää ja itsepintaista. Kuolemaakin
vastaan uhmaavaa.
— Kun se on sitä laatua.
Sanoivat ohikulkijat.
Ja jatkoivat matkaansa.
SE HUOLETON LAPSUUDEN AIKA.
Eero ei huomannut ollenkaan, että opettaja oli kohottanut päänsä ja
katsoi pulpettinsa takaa suoraan häneen. Eikä hän huomannut sitäkään,
että koko muu luokka pulpetteihinsa painautuneena kirjoitti vihkoihin
lausetta, jonka opettaja oli luokkataululle malliksi kirjoittanut, ja
että hän oli ainoa, jonka pää oli koholla ja joka ei kirjoittanut.
Ympäristönsä unhoittaneena hän vain tuijotti. Hän havahtui vasta
sitten, kun opettaja kysyi:
— Mitäs se Eero siellä? Etkö sinä saa selkoa, mitä taululle on
kirjoitettu?
Opettaja läksi pulpettinsa takaa, koko luokka hieman kohahti, päitä
kohosi, katseet suuntautuivat Eeroon ja nukuttava kirjoittamisen
rapina häiriintyi. Eero punastui kuin pahanteosta tavattu, sieppasi
kynän ja kyyristyi kirjoittamaan.
Opettaja tuli luo, laski toisen kätensä Eeron takana olevan, toisen
Eeron oman pulpetin reunalle ja puolittain Eeroa varjostaen luki
hänen vihostaan:
”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.”
Eero vavahti niin, että kynä oli putoamaisillaan hänen kädestään.
Opettaja ei kuitenkaan sitä huomannut. Kirjoitusta hieman pitempään
katsottuaan hän vain sanoi:
— Olethan sinä jo paremminkin kirjoittanut. Mitä varten tämä nyt
tällaista on? Onko sinulla huono kynänterä?
Kynänterässä ei hän mitään vikaa huomannut ja antoi sen takaisin
Eerolle.
— Koeta nyt yrittää kaunokirjoitusta, kun kerran on
kaunokirjoitustunti, sanoi opettaja vielä ja palasi takaisin
paikalleen. Sieltä hän taas loi yleissilmäyksen luokkaan ja sitten
painautui jälleen lukemaan muassaan olevaa kirjaa. Luokkakin
hiljentyi jälleen. Hiljaista kynänrapinaa vain kuului ja nenäin
nuhinaa sekä yskähtelyä silloin tällöin.
Eerokin kirjoitti näennäisesti rauhallisena. Kaukana kuitenkin oli
rauha hänen mielestään. Kuin tuomiokellot soivat hänen korvissaan
sanat, jotka opettaja hänen omasta vihostaan luki.
”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.”
Ja joka kerta, kun hän sai lauseen loppuun kirjoitetuksi, tuntui
hänestä kuin hän olisi kirjoittanut oman tuomionsa. Kuta useamman
kerran hän ehti sen kirjoittaa, sitä tiukemmin se tuntui kuristuvan
hänen ympärilleen.
”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.”
Häntä ei ole koskaan kuritettu. Ei isä eikä äiti, ei opettaja eikä
kukaan ole koskaan tukistanut tai lyönyt. Ei edes nuhdellutkaan. Hän
ei ainakaan muista mitään sellaista. Isä kyllä on joskus tiuskaissut,
mutta liekö se sellainen mitään kuritusta?
Pitääkö hänen siis kunniatta kuolla? Kuritta hän kuitenkin kasvanut
on. Ja: ”joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.” Ja joutuu sille
puolelle, jolle sanotaan: ”Menkää pois minun tyköäni te kirotut,
siihen iankaikkiseen tuleen, joka valmistettu on perkeleelle ja hänen
enkeleillensä”, niinkuin oli eilisessä raamatunhistorian läksyssä.
Eeron Jukan päätä huimasi. Hän melkein toivoi, että olisi Kreetan
sijassa, jota kuritetaan kotona ja kylällä ja jota kurittaa kuka
vain kohdalle sattuu. Jukka ei ainakaan kuritta kasva. Eikä myöskään
kunniatta kuole.
Eero muisti nauraneensakin Jukalle. On pitänyt itseään niin paljon
parempana. Nyt ei hän enää naura. Jukkahan onkin parempi kuin hän.
Kasvaa kurissa ja kuolee kunniassa. Hän sen sijaan kasvaa kuritta ja
kuolee kunniatta.
Koko päivän pysyi Eeron ajatus tässä asiassa. Ajatteli hän jo
sitäkin, että pitäisi tehdä jotakin, josta kuritettaisiin. Ei sentään
koulussa, ei ainakaan vielä. Mutta kotona.
Jos esim. repisi jonkin kirjan. Menisi äidin eteen ja riipaisisi
kahtia kirjan, niin että rauskis vain. — Maantieteen — Se on
kaikkein huonoimmassa kunnossa hänen kirjoistaan.
Tukistaisikohan äiti silloin — — —?
Koskisikohan hyvin kovasti, kun tukistettaisiin — — —?
Hänen päähänsä melkein jo koski, kun hän tukistamista ajattelikin.
Tai jos äiti löisi vain! Se varmaankaan ei erikoisen kovasti koskisi.
Ajatuksenjuoksun eteen tuli jonkinlainen sumea ja pohjaton rotko.
Sitten hän melkein huokasi.
Kun häntä olisikin kuritettu jo ennen! Niinkuin muitakin
poikia — — —!
Jälleen joutui ajatus jonnekin pohjattomaan autiuteen.
”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.”
Muuta mahdollisuutta ei ole kuin joko kärsiä kuritus tai kuolla
kunniatta.
Hän ei tahdo kunniatta kuolla! Ei! Ennen vaikka kuinka kipeästi
koskeva kuritus kuin kunniaton kuolema!
Itku mielessä Eero sen itselleen vannoi. Ja tunsi ryhtinsä kohoavan.
Mielikuvituksessaan hän jo näki, kuinka hän kotiin päästyään tarttuu
kelkkansa jukopuuhun ja iskee kelkan tuvan nurkkaan, niin että
säpäleet sinkoilevat. Ja Sannin kelkan samoin!
Eero ikäänkuin pysähtyi.
Ei hän nyt sentään Sannin kelkkaa. — Mutta jotakin hän tekee
sellaista, josta täytyy kurittaa.
Siinä vireessä hän oli koulusta vihdoin lähtiessään.
Hänen kelkkansa oli porrasvieressä kauniisti seinää vasten
nostettuna, mihin hän eilen illalla oli sen asettanut tullessaan
kotiin riihitöyräältä. Hän tarttui sen jukopuuhun, katsoi sitä,
pyyhkäisi kintaallaan sen maalattua lautapohjaa, ja asetti kelkan
takaisin paikalleen.
Kuin jotakin häveten hän meni tupaan, purki kirjat pois laukustaan
ja asetti ne huolellisesti nurkkakaapin pykälälle. Nurkistaan
taittumitta ja muita likaisempaa maantieteen oppikirjaa hän piteli
käsissään kauemmin aikaa ja pani sen sitten toisten joukkoon.
Siinä sitä nyt siis ollaan! Hän ei tule nytkään saamaan kuritusta. Ja
siis kuolee kunniatta!
Hätäytyneenä Eero katsoi ympärilleen, eikö mitään muuta
mahdollisuutta olisi.
Jos hän olisi repinyt maantieteensä, niin mistä hän sitten läksynsä
lukisi? Ja jos ei lukisi, niin saisi huomenna jäädä laiskanläksylle.
Se taasen oli kamalinta, mitä hänelle voi koulussa tapahtua.
Ja jos hän isän tekemän uuden kelkkansa särkisi, niin millä hän
sitten riihitöyräältä mäkeä laskisi?
Niin puolusteli Eero itseään ja sopivampaa pahanteon mahdollisuutta
etsien tähyili ympärilleen. Hän äkkäsi pihalla olevan pitkän
halkopinon, ja juoksi ulos hajoittaakseen sen ympäri pihan.
Pinon luo ehdittyään hän kuitenkaan ei voinutkaan ruveta sitä
hajoittamaan. Se oli niin pitkä ja muutenkin — — Tuntui aivan
kuin olisi pohja alta kadonnut, kuin ei olisi oikein pätevää syytä
pinon hajoittamiseen. Ja kun hän oikein katsoi, niin hän huomasi,
että siihen näkee maantieltä. Ja Ylisten tuvan ikkunasta näkee. Ja
Kaikkolan porstuakamarista. Ja jokitöyräältä. Oli aivan mahdotonta
ruveta pinoa hajoittamaan.
Perin surkealla ja masentuneella mielellä Eero meni takaisin tupaan.
Äiti siellä yhä vain yksin kehräsi ja Sanni askarteli suurta
riepunukkeaan hoidellen, niinkuin äskenkin. Eero laahusti
nurkkakaapin luo, otti sen pykälältä maantieteen ja asettui
ovenpuolisängyn luo sitä lukemaan. Lukemisesta ei kuitenkaan tullut
mitään. Katse kohosi yhtenään pois kirjasta ja aran pyytävästi
pälyili äitiin. Äiti ei kuitenkaan mitään huomannut. Kehräsi vain.
— Äiti, pääsi vihdoin hiljaa Eeron suusta.
— Mitä? kysyi äiti kehräämistään keskeyttämättä ja edes päätäänkään
kohottamatta.
Taas vähän aikaa epäröityään sai poika sanotuksi:
— Miksette te ole minua koskaan kurittanut?
— Kurittanut! ihmetteli äiti ja katsoi Eeroon. Mitä sinä nyt
sellaisia? Et sinä ole koskaan tehnyt mitään sellaista, josta olisi
pitänyt kurittaa.
Jos Eero olisi sen eilen kuullut, olisi se lämmittänyt hänen
mieltään. Nyt se vihlaisi sitä.
— Mutta sittenkin olisi pitänyt kurittaa, tiuskaisi hän vapisevalla
äänellä. Nyt äiti jo laski käden rukin pyörälle, pysäytti rukin ja
katsoi ihmeissään Eeroon.
— Mikä sun nyt oikein on, kysyi hän? Mitä varten sinua kurittaa
olisi pitänyt?
— Olisi pitänyt, sanoi Eero puolittain huutaen ja itkuun pillahtaen
viskasi itsensä suulleen sänkyyn. Sieltä hän tyynyä purren ja itkien
huusi:
— Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.
Äiti aivan kuin lyyhistyi sen kuullessaan. Eikä saanut mitään
sanotuksi. Tunsi vain elämän salaperäiset langat entistä tiukemmin
ympärillään, ja sen taakan entistä painavampana hartioillaan.
Vihdoin hän sai kuitenkin sanotuksi:
— Älä nyt Eero itke. Kyllä Jumala ja maailma sinua vielä kurittavat,
niin ettet sinä kunniatta kuole. Ja itsekin sinä lapsi rukka itseäsi
kuritat — Liiaksikin, jatkoi hän hiljaa, vavahtelevin huulin, ja
pyyhki kyyneleitä silmistään.
Sannikin oli keskeyttänyt askartelunsa ja kysyvin ilmein seurannut,
mitä tuvassa tapahtui. Nyt hän tuli äidin luo ja kysyi:
— Äiti, onko Eero pipi?
— On, vastasi äiti.
— Hakekaa äiti Eerolle nitua! pyysi Sanni.
— Kyllä Eero muutenkin paranee.
— Paraneeko?
— Paranee.
Sanni katsoi miettien vuoroin äitiin, vuoroin sänkyyn päin. Vähän
ajan kuluttua hän kysyi jälleen:
— Äiti, paraneeko Eero?
— Paranee! vakuutti äiti.
Sanni meni jatkamaan askarteluaan. Mennessään hän yritti kurkistaa
sänkyyn, jossa Eero yhä nyyhkytti.
Ja äidistä tuntui siltä kuin olisi Sanni jäänyt epäilemään Eeron
parantumista.
Eikä hän tuntenut itsekään olevansa siitä aivan varma.
Vähän aikaa kehrättyään hän taas pysäytti rukin ja sänkyyn katsoen
kuunteli.
Sieltä kuului vain nukkuvan lapsen tasainen hengitys.
MATTU.
Mattu ei ollut oikein hyvillään.
Isä oli mennyt tikapuita myöten liiverin katolle. Mutta kun Mattu
aikoi mennä perässä, niin pudisti isä kättään ja päätään ja sanoi
että Mattu ei saa tulla. Hiekkakasalle tallin seinän vieressä vain
käski mennä leikkimään ja sieltä katsoa, kun isä tekee katolla työtä.
Isä sanoi sen sillä äänellä, jota Mattu oli oppinut ehdottomasti
tottelemaan. Eikä hän nytkään uskaltanut muuta kuin mennä vain
hiekkakasalle, nelipyöräisiä vankkureitaan perässään vetäen.
Leikkiminen kuitenkin supistui siihen, että hän käsillään heitteli
hiekkaa tallin seinään ja silmillään seurasi isän puuhia katolla.
Isä kiskoi jotakin lautaa katosta irti. Ja irti saatuaan pani sen
menemään toiselle puolelle. Sieltä kuului ensin rohinaa ja sitten
rätkähtävä rauskaus.
— Hooii — huudahti Mattu ja hyökkäsi hiekkakasalta mennäkseen
katsomaan.
— Ei saa mennä! huusi isä ankarana. Mene äidin luo tupaan!
Mattu pysähtyi ja kääntyi sormi suussa hitaasti takaisin
hiekkakasalle ja jäi happamen näköisenä siihen seisomaan.
— Pitää olla siinä tai sitten mennä äidin luo tupaan, komensi isä.
Mattu ei mennyt tupaan. Hiekkakasalle vain pudottautui istumaan.
Siitä hän näki, kuinka isä ensin lautoja irti kiskottuaan ja maahan
pudotettuaan alkoi ”apiolla” raapia kattoa, niinkuin äidin oli tapana
tehdä navetan lattialla. Ja kun isä oli vähän aikaa niin raapinut,
putosi katolta mäiskähtäen alas suuri kasa vanhaa pärekaton rouhetta.
— Ho-ho-ho, nauroi Mattu, kiepsahti seisaalleen ja kädet ojossa
aikoi taas juosta sinne.
— Ei saa tulla, ei saa tulla, huusi isä katolta ja hosui lapiollaan.
Enkö minä ole sulle sanonut, että ei saa tulla! Joudut alle, niin
mitäs sitten — —?
Matun täytyi taas pysähtyä.
— Mene heti hiekkakasalle! komensi isä ankarana.
Nyrpeyttään salaamatta lähti Mattu vastahakoisesti.
— Ja jos et sä pysy siellä niin mun täytyy sanoa äidille, että se
tulee hakemaan sinut tupaan ja sitoo sängyn jalkaan, niin ettet pääse
ollenkaan ulos, jatkoi isä torumistaan katsoen tiukasti Mattuun,
joka sormi suussa murjotti hiekkakasalla ja toisella kädellä kaivoi
hiekkaa.
Isä rupesi jälleen kaapimaan kattoa. Pian tuli sieltä alas
samanlainen kasa kuin äskenkin. Ja sen perästä toinen. Ja kolmas. Ja
monta.
Mattu ei ollut sitä kuitenkaan huomaavinaan. Murjotti vain ja kaivoi
hiekkaa toisella kädellä.
— — — Hän ei olekaan enää isän kanssa — — Kun isä on noin ilkeä
— —.
Itkemään ei hän kuitenkaan ruvennut, eikä myöskään tupaan mennyt.
Entistä vihaisemmin alkoi vain penkoa hiekkaa. Täytti sillä
vankkurinsakin. — Ja vihdoin hautasi vankkurit kokonaan hiekkaan.
Sitten hän meni tupaan pyytämään äidiltä ”voipööpää”.
Kun hän tuli takaisin, ei isää enää näkynyt katolla. Rapinaa ja
rosahtelua vain kuului toiselta puolelta.
— Itä! huusi Mattu.
— Ole siellä vain, vastasi isä näkyviin tulematta.
Mattu istui hiekkakasalle ja kuunteli katolta kuuluvia ääniä
silmissään äsken syöneen rauhallinen ja tyytyväinen ilme.
Kun äänet lakkasivat kuulumasta, kohotti Mattu katseensa katolle.
Samassa tuli sieltä isäkin näkyviin.
— Itä, itä, itä, alkoi Mattu nauraen ja käsiään taputtaen hokea.
— Ole nyt vain siellä! varoitti isä. Ja katso kun minä pudottelen
täältä lautoja alas.
Mattu nousi seisomaan ja suu naurun kierteessä seurasi, kun isä
rautatangolla väänteli katon aluslautoja irti.
— Katsos nyt! huusi isä ja työnsi laudan tulemaan alas. Se putosi
pystyyn ja siitä se kaatui maahan niin että räiskähti.
Matulta puhkesi helisevä nauru. Ja kun toinen lauta putosi, niin hän
nauroi vielä enemmän ja takoi käsiään koltun helmaan.
Välillä hän kävi äidillekin kertomassa kuinka ”itä puottelee lautoja
ja ne tanovat jotta: lätkit.”
Kun laudat ja katon kannattimet oli kaikki otettu irti, menivät isä
ja Mattu puoliselle. Isä käski Matun syödä lujasti, jotta jaksaa, kun
pitää ruveta raskaita hirsiä alas pudottelemaan.
Mattu koetti syödä. Ja kun oli pidetty Matulle pitkäksi käypä
puolislepo, mentiin taas töihin. Matun kylläkin piti nytkin jäädä
vain hiekkakasalle, ja isä vain meni ylös. Mutta Mattu tyytyi siihe
siihenkin.
— Itä on ”kookialla”, sanoi hän ja oli hyvillään, kun isä ehti
harjahirrelle.
— Korkealla isä nyt on, myönsi isä ja alkoi takoa harjahirttä irti.
Joka kohdasta irti päästyään tuli se alas kolisten ja jyristen.
Ja Mattu näki, että isäkin meni alas liiveriin.
— Itä yppät, huudahti hän ilostuneena. Kookialta, sanoi vielä, ja
jäi odottamaan, milloin isä tulee näkyviin.
Isä ei kuitenkaan tullut näkyviin.
— Itä — yppät — kookialta, sanoi Mattu uudelleen, kaivoi
vankkurinsa hiekkakasasta ja niitä perässään vetäen läksi liiveriä
kohti.
Hän ymmärsi mennä sen liiverin oviaukolle, jonka kohdalla näki isän
tulevan alas.
— Itä yppäs kookialta, kehaisi isälle, kun näki hänen makaavan
liiverin lattialla rekien ja muiden kapineiden seassa.
Isä ei liikahtanut.
— Itä nukkuu, kuiskasi Mattu varoittaen.
Ja kielenpää suusta näkyviin pistäytyen hän alkoi ähkien nostaa
hiekkaisia vankkureitaan liiverin korkean kynnyksen ylitse.
Ensimmäinen yritys epäonnistui, kun koltunhelmakin tuli mukaan, eikä
se ylettynyt kynnykselle. Itkunsekaista kiukkua tuhisten Mattu ähki
ja väänsi. Mutta turhaa se oli. Vankkurit eivät päässeet nousemaan
kynnykselle asti.
Vihdoin hän uskoi, laski vankkurit maahan ja tuokion puhallettuaan
alkoi uudelleen vääntää. Ja nyt sattuikin niin hyvin, että koltun
helma ei tullut mukaan, ja vankkurit pääsivät nousemaan kynnyksen
ylitse.
— Itä yppäth — kookialtah — — ähki Mattu ja alkoi vääntää
itseäänkin korkean, etusillattoman kynnyksen ylitse. Jonkin aikaa
siinä rähmittyään hän vihdoin kierahtikin liiverin puolelle,
kynnyksen viereen pitkälleen.
Siitä ylös päästyään ja taas isän huomattuaan hän sormeaan kohottaen
ja päätään vääntäen kuiskasi:
— Itä nukkuu.
Tarttuen vankkurien nuoraan hän alkoi niitä vetää pitkin kolisevaa
liiverin lattiaa. Isä liikahti hieman, mutta Mattu ei huomannut sitä.
Vankkureitaan kolisuttaen hän vain kuiski:
— Itä nukkuu — —
Ehdittyään vihdoin perille Mattu asettui pitkälleen isän viereen.
— Mattu nukkuu itän kant, sanoi poika ja painoi silmänsä kiinni.
Isä liikahti taas. Mattu tunsi sen, avasi silmänsä ja kysyi:
— Eikö itä nukukkaan?
— Mene — — käskemään — — — paappaa — — — sai isä ähkien
sanotuksi.
— Nukkumaan itän ja Matun kant, ymmärsi Mattu ja nousi. Hän aikoi
ensin ottaa vankkurinsakin mukaan, mutta jätti ne kuitenkin.
Meno kynnyksen yli kävi niin onnellisesti, että hän kiepsahti
seisoalleen maahan kynnyksen viereen. Siitä hän kipitti tallin
nurkitse kuistin luo, nousi nelinkontan kuistinraput ja molemmin
käsin oven pielestä pitäen pääsi kynnyksen ylitse porstuaan. Nyt hän
oli pian paapan kamarin ovella.
— Paappa, huusi hän siinä.
Paappa avasi oven, varovasti, ettei vain kaataisi huutajaa.
— Mitä nyt? kysyi paappa.
— Itä kätki paapan tulla nukkumaan, selitti Mattu.
— Nukkumaan! ihmetteli paappa. Missä isä on?
— Te on tuolla tiuvari tolat, selitti Mattu.
Mitään sanomatta läksi paappa menemään, ja meni niin kiireesti,
että oli jo kaukana ennenkuin Mattu ehti päästä kynnyksen ylitse ja
laskeutua kuistin raput.
— Itä nukkuu tiälä, huusi Mattu ja itkua tehden taapersi perässä.
Kun hän ehti liiverin luo, oli paappa jo isän viereen kumartuneena.
— Mattukin tuloo nukkumaan. Paappa tuloo nottaan, kitisi Mattu
hartioitaan nytkien.
Paappa tulikin. Mutta Mattua ei hän nostanut, vaan meni kiireesti
tupaa kohti.
Itkua hynkkien jäi Mattu siihen kynnysviereen seisomaan.
Ei hän kuitenkaan ehtinyt vielä mihinkään ryhtyä, kun tuvasta päin
tuli äiti avopäin, ja hätäisesti juosten. Paappa tuli jäljessä.
Ja niinkuin ei olisi Mattua huomannutkaan hyppäsi äiti kynnyksen
ylitse liiverin puolelle ja siitä isän luo.
— Kuinka Jumalan tähden! kuuli Mattu äidin parahtavan ja jäi
hämmästyneenä ja itkunhynkkeensä unhottaen tuijottamaan isään ja
äitiin.
Isä ei puhunut mitään. Hiukan vain kohotti käsiään, mutta samassa jo
päästi ne jälleen alas.
— Voi Jumala! siunasi äiti, ja Matun silmissä kyynelet jähmettyivät.
Paappakin tuli paikalle ja alkoi äidin kanssa nostaa isää, joka vain
ähki ja korahteli ja jonka suusta pursui vaahtoa.
Äiti rupesi itkemään. Ja kun Mattu katsoi paappaan, luuli hän
paapankin itkevän — — Hänen meni sormi suuhun ja silmäin liike
pysähtyi.
Ja kun äiti ja paappa saivat isän kynnyksen ylitse ja alkoivat viedä
häntä tupaa kohti jäi Mattu sormi suussa ja unohdetun näköisenä
kynnyksen viereen seisomaan. Vasta kun toiset jo olivat kuistille
nousemassa, läksi hän heitä kohti juoksemaan ja hillittömään itkuun
ratketen huusi:
— Itääh, itääh —
Illalla piti Matun mennä yksin nukkumaan, kun ei hänellä enää
ollutkaan isää.
PUKKI TULEE.
Kaksi päivää oli jo tullut lunta. Toisin ajoin niin paljon kuin
taivaasta mahtui, toisin ajoin vähemmän. Sellaista hetkeä, ettei
vähääkään olisi lunta tullut, näinä päivinä tuskin oli.
Mutta sitten kolmantena päivänä alkoi puolisen ajoissa pyry harventua
ja pilvet lohkeilla, niin että vanhaa taivastakin rupesi näkymään.
Ja kun iltaan ehdittiin, ei ollut enää pilven häivääkään taivaalla.
Tähtiä vain niin että naskui, ja pari vuorokautta sitten syntyneen
kuun kapea sirppi alareunassa. Maasta, ilmasta ja paksun lumitaakan
alla hartoilevista pihapuista huokui jännittyneen odotuksen ja kireän
rauhan tuntu. Ikäänkuin ne olisivat valmistautuneet vastaanottamaan
jotakin.
Aamulla sitten oli pakkanen. Paukutteli seinissä ja nurkissa, korvia
kipristeli ja kengän alla parkui. Pihapuut seisoivat jäykkinä ja
sulkeutuneina ikäänkuin olisivat päättäneet valittamatta kestää.
Taivaalla ei ollut jälkeäkään kuusta. Tähdet sieltä vain sumun läpi
tuikkivat unisina ja viluisen näköisinä, aivan kuin odottaen vain
sitä, että aurinko nousisi ja vapauttaisi heidät vahtivuorostaan.
Vihdoin alkoikin kaakkoinen taivas ruskottaa. Ensin sieltä näkyi
vain kalpeaa kajastusta, sitten helakan kellervää punnerrusta ja
lopuksi hehkuvana väräjävä tulimeri. Ja vihdoin selvisi sieltä itse
aurinkokin. Hitaasti ja kohmettuneen näköisenä. Ja suurena kuin se
olisi ollut paksuihin tuliturkkeihin puettuna.
Ensimmäiseksi se tervehti vainion takana raskasta lumitaakkaansa
äänettömänä kantavaa metsää. Ja sai siihen houkutelluksi vaisun
punerruksen. Sellaisen ohimenevän tuokion kestävän hymyn väreen,
joka joskus kirkastaa taakkansa alla murtumaisillaan olevan kasvoja.
Mutta joka samassa kuitenkin haihtuu ja jättää kasvot yhtämittaisen
rasittuneisuuden, huolekkuuden ja alistuneisuuden ilmeeseen.
Metsänkin punerrus katosi. Aurinko levitti valonsa hangille ja
unhotti metsän lumitaakkaansa kantamaan.
— On se nyt taas komea! hymähti isäntä kun pihalta katsoi vainion
ylitse metsään. Oikein joulupuvussa. — Hm.
Hän katsoi ja harkitsevan näköisenä piippua imeskellen hymähteli.
— Tuonne ei ilkeä mennä susikaan, murahti hän vihdoin, ja päätöksen
tehneen ilmein läksi liiveriä kohti.
— Pikkuisenkin sattuu puuta kolhaisemaan, niin saa kuorman lunta
niskaansa. Tällaisella pakkasella, mutisi hän vielä, ja hartioissaan
kylmää puistatusta tuntien avasi liiverin oven. Hän valikoi
liiveristä pari koivun puolikasta, palasi kantamuksineen tupaan ja
alkoi luonnostella niistä kirvesvarsia.
Ensin hiukan kiusasi epäilyn ja hienon nuhteen sekainen levottomuus:
olikohan ihan oikein jäädä tupaan. Kun on jo kaksi päivää mennyt,
ettei ole ajosta mitään tullut. — Mutta kun hän ulkona käydessään
tunsi, kuinka pakkanen ratisten, naskuen ja jyskyen yhä vain kiristyi
ja kuinka auringon lämpökin oli kylmää ja valo kuin jotakin jähmeästi
valuvaa kellertävää hyydettä, alkoi hän rauhoittua.
— Kuka sinne menee itseään palelluttamaan, puheli hän, yhtä paljon
itselleen kuin joululeipäin leipomispuuhissa häärivälle emännällekin
ja veistolastujen ääressä askartelevalle Jukalle.
— Kun ei kerran ole mikään pakko.
— Riihipinokin jo valmiina. — Ja siellä ovat tietkin niin tukossa,
ettei siellä mitään kuormaa jaksa hevonen vetää. Parempi kun saa olla
tallissa sekin. — Sopii ajaa sitten sitä enemmän, kun muuttuvat
ilmat oikeankaltaisiksi.
Hän sylkäisi kouraansa, tarttui kirveen varteen ja alkoi toista
koivun puolikasta veistää. Lastut sinkoilivat kauas, ja Jukkaa
huvitti.
Ja kuta enemmän ulkona hyytyi ja jähmettyi ja kuta korkeammaksi
kasvoivat jääkukat ikkunoissa, sitä suloisemmalta tuntui uunista
huokuva lämpö ja sitä rattoisammin kävi rupattelu.
Illan puolella keskipäivää, kun jääkukat ikkunoissa ulottuivat
melkein ruutujen yläreunoihin saakka ja kun lounainen taivas
pohotti kylmän keltaisena ja ilma kylmää kuivuuttaan ritisi,
hullaantui isäntä juttelemaan Jukalle joulusta. Vuoleskeli terävällä
puukolla hienoja viimeistely lastuja valmistumaisillaan olevasta
kirvesvarresta ja sitä kieli hampaiden välissä seuraavalle Jukalle
kertoi, kuinka jouluaattona keskipäivällä mennään saunaan. Siellä
kylvetään ja peseydytään oikein puhtaiksi. Sitten pukeudutaan
puhtaisiin ja mennään sänkyyn vällyjen alle, jottei tule kylmä.
Illalla äiti sitten keittää riisipuuroa ja lipeäkalaa ja hakee
aitasta palvatun sian lavan. Ja sitten syödään niin, että on ison
ajan paha olla. Ja kun sattuu, niin pukkikin kulkee. Avaa oven ja
viskaa jotakin tupaan ja huutaa: Jukalle.
Mielihyvästä hytisten kuunteleva Jukka puhkesi ääneen nauramaan.
Juoksi äidin luo, laski kätensä hänen syliinsä ja kertoi silmiin
katsoen, kuinka pukki tulee ja huutaa: Jukalle.
— Niin se huutaa, vastasi äiti päätään puistaen ja huulet torvelle
suipistaen.
Jukka palasi isän luo.
— Huutaakot pukki: äidille?
— Eipä tiedä vaikka huutaisi äidillekin.
— Ja itälle pukki kant uutaa —.
— Millaisella tuulella sattuu olemaan. Voi huutaa isällekin.
— Kaikille pukki uutaa! Jukalle, itälle, äitille, Mantikille,
Pilkolle ja kittalle?
— Kaikille se huutaa, myönsi isä.
Jukka meni taas äidin luo.
— Uutaako, äiti, pukki kaikille? kysyi hän.
— Huutaa, huutaa. Kaikille se huutaa, vakuutti äiti.
Jukka tuli niin täyteen hyvää mieltä, ettei voinut enää olla
rauhassa. Kierteli ympäri tuvan, konttasi sängyn alla vasikan
kiulujen, isän saappaiden ja äidin rullapenkkien seassa. Yritti
kiivetä uunin päälle, mutta kun ei päässyt, niin meni ja kiipesi
kellokaapin viereltä tuvan peräpenkille. Konttasi penkkiä pitkin
peräsängyn luo. Vielä nousi penkille seisomaan ja kasvonsa ikkunaan
painaen katsoi alimmaisen ruudun jäättömän yläsyrjän lävitse ulos.
— Voi, lintuja! huudahti. Ykki, kakki, koome, teittemän, viiti,
yyhekkän, ainakin tata lintua!
— Vai niin paljon, nauroi isä.
Jukka jäi äänettömänä seisomaan kasvot ikkunaan painettuina. Sitten
hän laskeutui hiljaa penkiltä alas ja tuli isän luo.
— Itä. Huutaako pukki niin jotta: linnuille?
Isä ällistyi.
— Ei isä tiedä — mutta —. Kyllä kai se niinkin huutaa, sopersi hän
sitten.
— Jotta: linnuille?
— Niin.
— Ja sinäkin niille saat antaa, sanoi äiti. Varpusille ohria aitasta
ja tiaisille talia.
Jukan kasvot levisivät yhdeksi hymyksi.
— Taanko itä? Antaa valpuutille oolia ja tiijaatille talia? kysyi
isältä.
— Saat. Kovasti sinä saat, vakuutti isä.
Naurun höräykseen puhjeten läksi Jukka taas ikkunaa kohti. Penkille
rähmiessään hän rallatti:
Valpuutille oolia.
Tiijaatille taalia.
Ja valpuutille oolia.
Ja tiijaatille taalia.
Yhä vain rallatustaan jatkaen nousi Jukka seisomaan penkille. Ja
seisomaan päästyään hän alkoi rynkyttää itseään yhä kovemmassa ja
kovemmassa tahdissa ja rallatti yhä kovemmalla äänellä, kunnes
lopuksi melkein hyppi ja koko voimallaan hoilasi niin että tupa
raikui:
Valpuutille oolia
Tiijaatille taalia.
Ja valpuutille oolia
Ja tiijaatille taalia.
Isä ja äiti katsahtivat kumpikin ensin Jukkaan, sitten toisiinsa ja
sitten yhdistynein voimin jälleen Jukkaan.
— Evonen, räjähti Jukka yht’äkkiä ja silmät suurina kääntyi
lattialle päin.
Isäntä havahtui ja liikahti kuin jotakin sanoakseen. Mutta silloin jo
kuuluikin pihanpuoleisen akkunan takaa surkeaääninen ratina, ratina
ja kitinä, joka tuntui vaivalloisesti pyrkivän pihanperälle tallia
kohti. Ja kun isäntä ehti pihanpuoli-ikkunasta katsomaan, näki hän
tallin edessä pienen kuuraisen hevosen tyhjä halko reki perässä.
Reestä kömpi mies, otti jäätyneen loimen ja levitti sen hevosen
selkään, niisti sitten nenänsä kintaaseen, ja ympärilleen silmäillen
alkoi tulla tupaa kohti.
— Kuka se on? kysyi emäntä, kun isäntä tuli pois ikkunan luota.
— En minä tunne, vastasi isäntä ja kokonaan työhönsä syventyneen
ilmeisenä rupesi vuoleskelemaan toista kirvesvarren tekelettä.
Emäntä loi tarkastelevan katseen yli tuvan.
— Tule nopeaan pois penkiltä! käski hän Jukkaa. Kylän setä nauraa,
kun sä penkillä seisot.
Jukka hiplasi itsensä alas niin pian kuin voi. Ja hän ehti juuri
parhaiksi äidin luo, kun porstuasta alkoi kuulua askelten raminaa.
Äskeinen vapaa ja rattoisa henki oli kokonaan piiloon painettuna,
kun ovi avautui ja sieltä kylmän huurrevirran mukana hilautui tupaan
kauttaaltaan kuuran peittämä mies.
— Päivää, sanoi mies, otti kintaan kädestään ja käsiselällä
pyyhkäisi huurretta parrastaan.
— Päivää! vastasi isäntä. Käykää istumaan.
Mies meni.
— Siellä on pakkanen, sanoi.
— On, myönsi isäntä.
— Kuinka siellä vähääkään tarkenee, kysyi emäntä ja katsoi
tutkivasti miehen pukua, johon ei kuulunut minkäänlaista
päällystakkia. Kaksi tavallista takkia vain päällekkäin. Ja vanhan ja
tiukan näköiset paikatut saappaat jalassa.
— Kyllähän sitä aina — sanoi mies epämääräisesti. Ja samassa
kasvojaan väärään vetäen nosti toista jalkaansa ja paineli sen kenkää
kädellään. — Kengät vähän liian pienet, jotta tuppaa —
Isäntä käski ottaa kengät pois ja lämmittää jalkoja takan luona.
— Kylläpä he lämpenevätkin, sanoi mies välinpitämättömyyttä tehden.
— Onko isännällä elukoita myydä?
Ei ollut.
— Vai ei ole.
Oli tuokio hiljaisuutta.
— Eikös isäntä hevosta osta? kysyi vieras taas.
Ei isäntä luvannut ostaa.
— Hm. Jaha.
Oltiin taas vaiti. Vieras tuijotti lattiaan ja hänen päänsä alkoi
ikäänkuin painua. Lääkkeen hajua alkoi tuvassa myöskin tuntua.
— Vai ei isäntä osta hevosta, sanoi vieras sitten raukeasti. Ja
päätään nostaen kysyi saisiko emännältä kahvia ostaa.
Emäntä arveli sen olevan vielä lämmintä äskeiseltä ja ryhtyi
hommaamaan kahvivehkeitä pöytään.
Ikäänkuin siitä näystä virkistyneenä puhkesi mies sanomaan:
— Ne on raskaat nyt nuo verot.
— On ne, myönsi isäntä samalla tarkaten tutkivasti vierasta.
Jonkinverran takertaen rupesi tämä selittämään, että hän on ollut
kaupungissa. Vienyt halkokuorman sinne. Ja tuli tästä kautta kotiin
menemään, kun piti käydä maksamassa rästiin jääneet kunnanverot.
Samassa yhteydessä selvisi, että hän asuu pitäjän syrjäisimmällä
ulkopalstalla, neljän pitäjän rajaristeyksessä. Ja kuuluu vähän joka
pitäjään. Matkaa oli sinne vielä kolmenkymmenen kilometrin paikkeille.
— Koska olette kotoa lähtenyt? kysyi isäntä.
— Toissa iltana. Kaksi yötä ja kohta kaksi päivääkin jo oltu
matkassa, selitti vieras. — Siellä on huono reen luisto, sanoi hän
vielä ja jäi lattiaan tuijottamaan.
Isäntä kohotti päätään kuin sysäyksen saanut ja katsoi vieraaseen
kuin jotakin harkiten. Nousi, pudisteli lastut housuistaan ja meni
ikkunasta katsomaan. Näki, että hevonen seisoi pää painuneena ja
ettei sillä ollut heiniä edessä. Eikä reessäkään ollut heiniä.
Joitakin loimia tai tyhjiä säkkejä vain ja ämpäri. Taas katsoi isäntä
vieraaseen kuin tutkien, uskaltaisiko tuon jättää tupaan. Taputteli
äänetönnä seisovan Jukan päätä ja käväisi pöydänpää-ikkunastakin ulos
katsomaan.
Emäntä kaatoi kahvia vieraalle. Isäntä käveli ovipuolelle, ja kun
vieras rupesi juomaan, livahti hän ulos. Juoksujalassa hän haki
ladosta tukon heiniä ja heitti sen hevosen eteen.
— Mitähän kuormaa lie sinullakin kaupunkiin kiskottu? Tällä kelillä
— hevosparka — puheli isäntä. Ja ehti huomata että hevonen oli
pieni ja laiha, väriltään kirjava, pää valkoinen ja silmissä tylyn
välinpitämättömyyden ilme.
Pitemmälle hevosta tarkastelematta kiiruhti isäntä tupaan. Jo ovessa
lemahti häntä vastaan väkevä spriin tuoksu. Ja mies istui pöydän
luona jalat lattialle suoristettuina, selkä tuolin karmiin nojaten ja
leuka rintaan painuneena. Kädet retkottivat alhaalla, molemmat takit
olivat levällään ja alemman takin povitaskusta näkyi pullonkaula.
Pöydällä oli kuppi vadin vierellä, kahvia puolillaan. Isännän tupaan
tultua hän havahtui sen verran, että joi kupin tyhjäksi. Sitten hän
painui äskeiseen asentoonsa. Ei näyttänyt huomaavan sitäkään, että
emäntä kaatoi toisen kupin. Istui vain pää retkallaan.
Tuokion niin istuttuaan vieras taas kohensi itseään. Ja kermaa
kahviin kaataessaan kuin anteeksi pyytäen sammalsi:
— Ne on niin raskaat nuo verot, jotta ne panevat tuumimaan.
Käsi unohtui pöydälle ja pää retkahti taas alas.
— Kun ei tahdo olla tuloja.
Se kuului puolittain parahdukselta.
— Kun kaikki on niin halpaa.
Sen sanottuaan hän joi kahvinsa yhteen menoon ja nousi pöydästä.
— Ostakaa isäntä hevonen! Mikään kirkkohevonen se kylläkään ei ole.
Mutta talon työt se tekee. Ja syö sitten vaikka mitä.
— En minä osta, vastasi isäntä.
— Vaihdetaan lehmää ja hevosta.
— Ei ole liikoja lehmiä.
Mies vaipui äänettömyyteen hetkiseksi. Sitten hän sanoi:
— Jahas. Ei sitten tule kauppaa.
— Ei tule.
Isännän äänessä tuntui tahallinen uloskäskevä sävy. Vieras näkyi sen
ymmärtävän. Rupesi haparoimaan takkejaan kiinni ja kintaita käsiinsä.
Ja lakin syvemmälle vedettyään läksi.
Ovelta hän karkeasti kiroten kääntyi takaisin.
— Kahvi on maksamatta.
Emäntä esteli maksun ottamista.
— Se maksetaan, vastasi vieras. Ja aikansa kopeloituaan tyhjältä
näyttävää kukkaroaan hän sai sieltä markan hyppysiinsä.
— Ei tässä sentään vielä lurjuna kuljeta, sanoi ja antoi markan
emännälle.
Sitten hän vihdoinkin läksi.
Pitkän tuokion kuluttua kuului pihanpuoliakkunan takaa taas surkea
ratina, ramina ja kitinä. Pihalta pois päin pyrkivä.
— Hyi kun parkuu! huudahti emäntä.
— Kuin tuskissaan vaikertaisi, sanoi isäntä ja meni
pöydänpääikkunasta katsomaan.
Jukka kiipesi penkille ja isän edessä seisoen katsoi ikkunan alimman
ruudun yläreunasta.
— Mikähän sekin mies oli? sanoi emäntä.
— Tiedä — vastasi isäntä muuta ajatellen.
— Voi olla vaikka viinankeittäjä.
— Tai muuten sortumassa oleva erämaan eläjä.
Raskas tunne laskeutui tupaan.
Isäntä ja Jukka seisoivat yhä ikkunassa ja näkivät, kuinka mies
hevosineen yhä himmeni ja himmeni ja lopulta kokonaan katosi.
Ikäänkuin olisi jokin hänet niellyt.
Jukka kääntyi isäntään päin.
— Itä. Kuka te oli? kysyi.
— Kylänsetä se oli.
— Kaukaako, itä?
— Kaukaa.
Jukka kääntyi jälleen ikkunaan päin. Pian hän kääntyi kuitenkin taas
takaisin isään päin.
— Itä. Tulooko tinnekin joulupukki? Ja huutaako te jotta:
kyläntejälle?
Isäntä säpsähti ja katsoi pitkään Jukkaan. Pani kätensä Jukan pään
päälle. Mutta ei sanonut mitään.
— Tulooko, itä? uudisti Jukka.
— Tulee. Kyllä se tulee, sanoi isä, jätti Jukan siihen ja läksi ulos
kuin jotakin paeten.
Hänestä tuntui, kuin olisi hän valehdellut.
Omalle pojalleen — — —
RIPPIKOULUTOVERIT.
— No nytkö sieltä taas on yksi pudonnut? mutisi mummo hiukan
hermostuneesti. Ja vapisevin sormin kudintaan hypistellen hän rupesi
uudelleen laskemaan puikoilla olevia silmiä. Hiljaa sipisten: ”yksi,
kaksi, kolme” hän peukalon kynnellä hieman siirsi jokaista silmää,
tarkasti varoen, ettei vaan siirrä kahta yht’aikaa eikä myöskään yhtä
kahteen kertaan.
Yksi niistä oli poissa, ei siitä minnekään päässyt.
— Voi onnetonta, tuskaisi mummo ja sormilla hypistellen koetti
etsiä kadonnutta silmää, kurttuisilla kasvoillaan ilme, joka näytti
tunnustavan asian mahdottomaksi, mutta kuitenkin odotti onnellista
sattumaa.
— Olipas se nyt taas!
Silmää ei löytynyt.
— Kun ei näe! huokasi mummo vihdoin alistuneesti, asetti kutimen
pöydälle, otti lankakerän lattialta ja asetti senkin pöydälle.
— Hjoojjoo, huokasi hän vielä ja otti kaapista leivänpalan.
Kumartui sitten ja veti sängyn alta pienen kannellisen voipytyn
ja alkoi syödä. Puolikovalla leipäpalan kulmalla kaivoi pytystä
voinokareen, pisti sen suuhunsa ja haukkasi kipenen leipää joukkoon.
Etuhampaillaan niitä mutustellen keinotteli samalla tavalla uuden
voinokareen leipäpalansa nurkkaan, ja valmistaessaan hetkeä, jolloin
se joutuisi suuhun, rauhan ilme himmentyneissä silmissään, katseli
ulkona kevätauringon valossa hohtavia hankia. Ja kuunteli tuvasta
tupakamarin lävitse kuuluvaa lasten melua.
Lopulta leivänpala jyrsiintyi niin pyöreäksi ja tuli niin kosteaksi,
ettei se enää pystynytkään voihin, vaan alkoi pitkin pintaa liukua.
Silloin rupesi mummo kynnellään viiltelemään voinokareita irti ja
nosteli ne hyppysin leivän päälle.
Leivän kaikki syötyään ja voipytyn takaisin sängyn alle työnnettyään
hän asettui sängylle pitkälleen.
Kamarissa oli suloisen lämmin, ja ikkunantakaisista hangista
heijastui rauhoittava valonhohde. Lasten hälinä alkoi kuulua kuin
jostakin kaukaa ja sekautui katossa liukuilevan kärpäsen pörinään. Ja
lopulta alkoi kaikki häipyä jonnekin kaukaisuuteen.
Juuri silloin räjähti lasten melu kuulumaan kuin se olisi jonkin
padon puhkaissut. Mummo havahtui ja tuokion tuijotettuaan tajusi,
että tuvan ja tupakamarin välinen ovi on auki. Hetkisen kuluttua melu
jälleen taukosi. Mummo ymmärsi, että ovi pantiin kiinni. Joku, emäntä
kai, kävi kamarissa.
Nyt olisi hänen sopinut jälleen ruveta nukkumaan. Ja hän olisikin
nukkunut. Kun sen kutimenkin taas noin kävi. Mutta ei saanut enää
unen päästä kiinni. Väsymys katosi ruumiista aivan kuin olisi sängyn
alle varissut. Ja ajatus piipahteli asiasta toiseen.
Pöydällä olevasta kutimesta se hyppäsi niihin Mikin eli isännän
rikkinäisiin sukkiin, joita eilen katseltiin ja joitten avuksi
näistä tekeillä olevista pitäisi sukat tulla. Siitä se suljahti
emännän huolimattomuuteen. Jos ei hän pitäisi isännän sukista ja
vanttuista huolta, niin se saisi käyttää säkit jalkoihinsa ja
käsiinsä. Emännältä ei ainakaan tulisi laitetuksi. Sen menevät ajat
muussa hussaamisessa. Siitä teki ajatus pikkukierroksen läpi kylän
eikä löytänyt missään muualla sellaista emäntää kuin Mikillä on.
Mikä hänessä lie ollut, jotta sen Mikin piti se ottaa, vaikka kyllä
koetettiin vastaan olla! Hänen isävainajansakin. Ja muitakin olisi
saanut, joten ei ainakaan senkään takia — — — Ajatus viivähti
pitemmältäkin niissä ajoissa — — —
— Hjoojjoo, huokasi mummo taas, kun sai ajatuksensa palautetuksi
takaisin. Onhan sillä kyllä parhaiksi näiden lastenkin hoitamisessa,
joita on siunautunut enemmän kuin monelle muulle. Mutta kyllä siinä
on muutakin.
Siitä meni ajatus taas Mikin rikkinäisiin sukkiin. Ja niistä pöydällä
olevaan kutimeen.
Pitäisi mennä emännällä otattamaan se silmä puikolle — mutta. — Kun
ne tytöt edes olisivat jo sellaisia, että ne osaisivat, mutta mitäs
ne vielä. Eilenkin — mummon suu meni hymyyn — kun hän istui tuvassa
kutimineen, putosi silmä puikolta. Ja kun hän sanoi: ”Nyt putosi
silmä”, niin Lempi huusi: ”Antakaa, mummo, minä haen sen!” ja alkoi
kontata lattialla ja etsiä silmää — — Lempukka —
Mummo virkistyi niin, että nousi seisomaan.
— Ei tuollainen makuu mitään päältänsä nakkaa! Kun ei kerran nukuta,
sanoi hän, kokosi keränsä ja kutimensa ja aikoi mennä tupaan. Mutta
samassa avautuikin kamarin ovi ja sieltä hilautui kamariin vanha
vaimo, kylki edellä ja nyytti kädessä. Ovea sulkiessaan hän kääntyi
kokonaan selin.
— Hyvää päivää, tervehti tulija, kun vihdoin sai oven lukkoon ja
ehti kääntyä päin.
— Päivää, vastasi mummo venyttäen ja ikäänkuin epäröiden. Onhan
siinä tuoli, sanoi hän vielä ja katsoi tutkivasti tulijaa.
Vieras istuutui.
— Et taida tuntea? kysyi hän.
— Ee-en ainakaan vielä, myönsi mummo.
Kukas sä sitten oot?
— Altoisten kylästä mä oon. Erkin Leena.
— Erkin Leen — —? Mikäs se — —?
— Tapsin Lessu — jos sä siitä paremmin tuut päällen.
Mummo löi hiljaa kätensä yhteen ja katsoi ällistyneenä.
— Se, joka otti sen kiertäjä-Erkin?
— No se justiin.
Mummo löi uudelleen kätensä yhteen niin että läiskähti.
— No hyvä ihminen! Tottahan mä nyt Tapsin Lessun muistan!
Rippikoulukampraatin. Ja niin monen monituiset katrillit kun on
yhdessä hypelty ja toisetkin kreekumit pidetty. Mutta kun en mä
yhtään ymmärtänyt ajatella. Ja mun on tullut jo näkönikin niin
huonoksi, että sekin taitaa tehdä haittaa.
— Niin — ja enkä suinkaan mä oo enää sellainen kuin silloin olin,
sanoi Leena alamielisesti. Etkä oo sinäkään. Ei tuntisi, jos ei
muuten tietäisi.
— Vai Tapsin Leena siinä nyt on! ihmetteli mummo yhä. Niin kuin
sanoin, niin kyllä mä Lessun muistan. Kun aina tavattiin olla
yhdessä, jos mitä reijuja olisi pidetty.
— Rippikoulusta ruveten, sanoi Leena.
— No niin justiin! Rippikoulusta ruveten. Sinä olit silloin Kolinan Antin
isävainaalla piikana?
— Niin olin.
— Kyllä mä muistan. Kuule, istu nyt vain! Mä käyn hakemassa puita ja
teen vähän valkeaa.
Mummo heitti kutimensa ja lankakeränsä pöydälle ja ketterin askelin
tipsutti ulos.
— Minä olen tässä katsellut, jotta kyllä sulla on mukava olento,
sanoi Leena, kun mummo tuli puusylillistä kantaen sisään. Näin lämmin
kamari ja oikein kuvapaperit seinissä. Ja katto maalattu ja muuri.
Eikä ainakaan mistään puutetta.
— No kyllähän tässä, myönsi mummo. Vaikka ristinsähän sitä on
kullakin tässä maailmassa.
— No niin, mutta ei oo kumminkaan mitään puutteita eikä elämisen
murehia. Tällaisessa evästalossa syytingillä! Ja oma poika isäntänä!
Toista se on mun moisten, jolla ei ole mökkiä ei mitään.
— Niin, myönsi mummo kuivasti. Missäs sä nyt pidät olentoasi.
— No siellä Hermanni-poikani luona mä oon nyt koettanut kikuroida.
Mutta kikuroimista se on siinäkin.
Syntyi pitkähkön tuokion kestävä äänettömyys. Leena pyöritteli
peukaloja sylissään ja mummo tuhersi kahvipannun kanssa.
— Jokos siitä on kauan, kun Erkki kuoli? kysyi mummo vihdoin.
— Keväällä Ristinpäivänä tulee viisi vuotta. Oli juuri Ristinpäivä,
kun se kuoli.
— Jassoo. No vieläkös se Marttilan Riika elää? Se oli kanssa silloin
rippikoulussa.
— Riika on jo ajat ja mitkä maan mullissa maannut. Ennen se kuoli
kuin Erkki. Paljonkin ennen.
— Vai niin! Enkö mä oo sitä kuullut vai enkö enää muista, ihmetteli
mummo.
— Se Juha vielä elää, joka kanssa oli silloin koulussa.
— Mun pitikin kysyä, jotta vieläkö se elää. Niillä oli oikein
kruunuhäät. Mä muistan kun Alanauriin Miska siellä juovuksissa
pölläili niin jotta meni päälleen puurokorvoon. Muistatko sä sitä?
— En mä muista, en suinkaan mä oo ollutkaan siellä, kun en yhtään
muista.
— Tapolan lautamiesvainaja oli kenkkärinä ja se otti Miskan
housunkaulukseen ja siitä kantoi porrasviereen hankeen. Toisella
kädellä vain. Missähän sekin mies nyt mahtaa mennä? Elääköhän enää?
— Ei siitä tiedä kukaan mitään. Amerikkaan se meni ja sinne se on
kadonnut. Miina on vaivaistalolla, tiesi Leena.
— Vai niin! päivitteli mummo. Vai niin niidenkin kävi. Kelläs se
niiden talo nyt on?
— Krinkan Ista sen niiltä osti, mutta nyt se on Istan pojalla, Antti
nimisellä.
— Totta kai Ista vielä elää!
— Elää. Ja Sussu elää. Mikäs niitä tappaa. Molemmat lihavia niinkuin
härät.
— Tottapa sä sen muistat kun sitä Istaa tavattiin rippikoulussa
haukkua juurihulikaksi, nauroi mummo. Kun sen oli aina suu auki ja
nenänpäässä räkätippa.
— Muistan toki. Se sai käydäkin ainakin kahtena, jos ei vain kolmena
vuotena koulua.
— Niin vissiin se sai. Mutta isännäksi vain itsensä väänsi, vaikka
ei kodistakaan ollut paljon mitään haaraa silloin. Vaikka niinhän
sitä sanotaankin jotta: räkänenästä mies tulee, mutta ei tyhjän
naurajasta.
— Niin se menee muutamain tässä maailmassa, myönsi Leena.
— Muistatkos sä sitä, kun oli kerran Mikintuvan Jaakoon luona kisat?
Mikset sä sitä muistaisi! Se sama Alanauriin Miska oli silloin Miinan
kanssa paraimmillaan sulhasena ja morsiamena. Ja Ista myös Sussunsa
kanssa. Miska ja Miina tulivat sinne, Miina niin punakuvaisissa
silkkisaaleissa ja mustissa kengissä kuin ikinä ja Miska
hopeapislaipiipuissa, hillerilakeissa ja punasuisissa saappaissa. Ja
kun ne sitten menivät hyppelemään, niin Istakin meni Suskansa kanssa
rötköttelemän, jotta pieksut mouhusi. Molemmat sellaisia vähän koison
näköisiä ja puettuna niinkuin rengit ja piiat siihen aikaan olivat.
Kyllä niillä sitten naurettiin! Ketään muita ei mennyt lattialle.
Jokainen vain nauroi. Ja Toppisen porvari huusi jotta: ”koettakaa
nyt, kumpiko on parempi!”
Mummo nauroi niin, että vesi tippui silmistä.
Ja rupesi laittelemaan kahvikuppeja pöydälle.
Kaksi korppuakin kävi emännältä lainaamassa.
⸻
Kahvin juotuaan Leenakin pääsi oikein vauhtiin. Ja niin pulpahti
mieleen muisto muiston perästä sieltä vuosien takaa. Päät painuivat
lähemmäksi toisiaan ja puhelu kävi toisin vuoroin kuiskaamallakin.
Ryppyisille poskille nousi heikko punerrus ja silmät alkoivat
heikosti hehkua, kuin olisi niihin heijastanut jostakin nuoruuden
ajan hohdetta.
Kun Leena vihdoin rupesi tekemään lähtöä, haki mummo juuston ja kaksi
leipää ja käski Leenan panna ne nyyttiinsä.
— Rippikoulukampraatilta, sanoi hän ja asetti kahvipannun muurin
olalle.
KELLO.
Sisar Liisa oli juuri lähtenyt.
Toiset hautajaisvieraat olivat jo eilen kirkolta menneet koteihinsa.
Vain vainajan veljet ja sisar perheineen ja Liisa, hänen ainoa
elossaoleva sisarensa, sekä lähimmät naapurit olivat vielä kirkolta
tulleet kahville. Mutta hekin menivät jo eilen illalla, muut paitsi
Liisa. Hän jäi järjestelemään paikkoja ja avustamaan naapureilta
lainattujen kahvivehkeiden ja muiden takaisintoimittamisessa.
Anna-vainajan lapsista ei kukaan tullut enää kirkolta tänne. Ei
Leenakaan, vaikka asuu samassa kylässä. Liisa arvelikin että niillä
taitaa olla jotakin mielen päällä ja käski katsoa eteensä, ettei
aivan paljaille jää. Vielä lähtiessäkin varoitti: ”Kun ei ole mitään
kirjojakaan.”
Niin — eihän niitä ole — kirjoja. Mutta tokko nuo sentään — —
Kun hän niin kauan on hoitanut vainajaa — heidän isäänsä. Vaikka —
eihän sitä tiedä —. Eikä hän sillä että palkkaa pitäisi saada —
mutta —
Hän pyyhkäisi kyynelen pois silmästään.
Mikkikin on nyt sitten maan mullissa. Ja hän on yksin. Aivan yksin
maailmassa — —
Hänen katseensa meni sänkyyn. Ei siellä enää Mikki maannut. Viittä päivää vailla
kolme vuotta oli siinä maannut. Aivan minnekään
kelpaamattomana. Nyt ei enää makaa. Nyt ei Mikki enää koskaan sano:
”Sussu. Tules kääntämään mua toiselle kyljelle.” Eikä juotavaa pyydä
tuomaan. Eikä enää koskaan kehu: ”Kyllä sä oot Sussu mulle hyvä.”
Eikä enää koskaan tarvitse antaa Mikille sydämenvahvistustippoja.
Hänen silmänsä räpyttelivät, leuka vavahteli ja posket nytkivät.
Kasvot vääristyivät ja pitkin poskia alkoi virrata kyyneleitä.
Hän painui penkille istumaan.
Lyhyen joulukuisen päivän iltahämärä tihentyi yhä. Ja hiljaisuus
ikäänkuin syventyi ja herkistyi. Tuntui melkein samalta kuin kirkossa
jumalanpalveluksen alkamista odotellessa.
Hän hillitsi itkunsa, kohotti päätään ja kuunteli.
Hän oli äsken kuulevinaan jotakin. Niinkuin olisi pimeässä joku
liikkunut.
Hän heristi korviaan, vei vasemman käden korvan taakse ja kuunteli.
Dikk-dakk, dikk dakk, dikk dakk.
— Kello! huudahti hän vapautuneesti. Nousi ja aikoi mennä katsomaan
sitä. Mutta oli jo niin pimeää, ettei voinut mitään nähdä. Harvaan
lyövän heilurin hiljaisen naskahtelun ja rasahtelun vain kuuli.
Kiireesti hän haki muurin olalta tulitikkuja ja uuni-ikkunalta
läkkisen pillipopan. Asetti sen pöydälle kellon alle ja raapaisi
siihen tulen. Tikkuun syljettyään, hyppysissään sen vaarattomaksi
kierrettyään ja tulitikkurasian muurin olalle vietyään hän tuli
jälleen pöydän luo.
Lamppu oli sillä välin ehtinyt täyteen loistoonsa, ja sen valossa
näkyi savustuneilla sanomalehdillä tapiseeratulla seinällä mökin
muusta sisustuksesta jyrkästi poikkeava kello. Oikein sorvauksilla
koristettu ja tummanruskeaksi kiilloitettu kaappi, kotkan kuva
päällä. Lasiovi ja kullattu heilurin tasku ja kullatut numerot ja
viisarit.
— Sinä — — kun olit oikein säikäyttää minut, leperteli hän
kellolle ja jäi sitä katsomaan molemmin käsin pöytään nojaten.
Hänen hyväntahtoisille mummukasvoilleen levisi hymy. Ja kuta
kauemmin hän kelloa katsoi, sitä muhoilevammaksi muuttui hymy hänen
kasvoillaan.
Hän haki Mikin kanssa sen kaupungista silloin, kun he yhteen menivät.
”Niinkuin kihloiksi — tuota” —. Ja vielä Mikki silloin lisäsi: ”Kun
me lopuksikin — tuota” —
Sillä se meinasi sitä, että he jo nuoruudessa friijasivat ja
meinasivat yhteen mennä. Mutta isä ja äiti pitivät Mikkiä liian
huonona ja köyhänä. Kun se oli vain tavallinen renki. Ja panivat
menemään Antille, kun se oli rakennusmies niinkuin isäkin.
Mikki otti sitten sen Anna-vainajan ja laittoi tämän tuvan itselleen.
Hänen hymynsä jäykistyi ja sai jonkinlaisen tumman sävyn.
Ne olivat niitä aikoja, ajatteli hän ja huokasi.
Viisi vuotta hän eli Antin kanssa yhdessä. Kaksi lastakin oli,
mutta ne kuolivat molemmat pieninä. Sitten kuolivat isä ja Antti
samana vuonna, ja hän muutti äidin kanssa asumaan Mikin ja Annan
naapuruuteen.
Niin he elivät sitten kunnes äiti kuoli. Vähää vaille seitsemän vuotta
. Äidin kuoltua hän asui viisi vuotta yksin samassa tuvassa.
Sitten kuoli Anna.
Hymyn kierteet hänen kasvoillaan jäykistyivät yhä, lyhenivät ja
ohenivat. Ja katse suuntautui kellon sivulle ikkunaan.
Olikohan se syntiä silloin. Hän oli Annaa hoitamassa silloin kun se
kuoli. Hän sen silmätkin kiinni painoi ja ruumiin suoristi. Ja pesi
ja laudalle asetti. Eikä hänelle siinä mitään mieleen tullut.
Mutta kun hän tuli kotiin, niin oli aivan kuin olisi joku alkanut
hänen korvaansa kuiskia: ”Nyt on Mikkikin yksin.” Ja siitä alkaen
hän ei saanut millään pois mielestään sitä, että heitä on nyt kaksi
yksinäistä, hän ja Mikki.
Ja kun Mikki pian hautajaisten jälkeen alkoi käydä hänen tuvassaan
istuskelemassa, niin tuntui se samanlaiselta kuin silloin
nuoruudessa, kun Mikki hänellä kulki.
Siitä se sitten meni — ei itsekään oikein ymmärrä, kuinka se niin
meni — siihen, että heistä tuli pari ja hän myi oman tupansa ja
muutti Mikin kanssa asumaan.
Oliko se synti?
Kun he niin heti — —?
Katse painui pöytään, ja kaikki tuntui hiljenevän.
Vihdoin hän huokasi kuin heräten ja kohotti päätään.
Kukapa sen tietää. Siinä hän vain on viaton, että mitään synnillisiä
tarkoituksia heillä ei ollut. — Eikäpä heille myöskään mitään
tapahtunut sellaista, jota sopisi rangaistukseksi ajatella. Kaikki
meni niin hyvin kuin heidänmoisten voi mennäkin. Jos siitä jotakin
sopii päätellä.
Silloin he hakivat tämän kellon. Mäkimattilan hevosella olivat
kaupungissa ja melkein vain kelloa varten. Puolen päivää
kuljeskelivat kellopuodista kellopuotiin ja Ransuuperilta viimein
ostivat. Sieltä sai kaikkein halvimmalla. Kolmellakymmenellä kahdella ja puolella markalla
. Muualla määrättiin kolmekymmentäviisi ja
neljäkymmentäkin. Mutta se Mikki oli sellainen, ettei se hevillä
liikoja maksellut.
Kun ihmiset sitten ihmettelivät, kuinka komea kello heillä on, niin
Mikki sanoi: ”Noo — Se on kihlakello. Eihän kihloiksi koskaan rumia
osteta.” Ja toisinaan se sanoi: ”Saahan sitä meilläkin olla jotakin
komeaa. Kun ei ole kamariakaan.”
Jälleen hän hymyili kellolle eheää ja täyteläistä hymyään. Eikä
vain kellolle. Hänestä tuntui kuin olisi Mikkikin siellä jossakin
ja näkisi hänet. Ikäänkuin juuri Mikki olisikin kellon heiluria
liikuttelemassa.
Hän naurahti sellaiselle. Lapsellisuudelle.
Mutta sittenkin hänestä tuntui kuin ei hän olisikaan enää aivan niin
yksin kuin äsken.
Vihdoin hän kävi lukitsemassa oven, riisuutui, sammutti lampun ja
meni makuulle. Nukkumisesta ei kuitenkaan tullut mitään. Täytyi
kuunnella pimeässä entistä selvemmin kuuluvaa kellon naskahtelua ja
ajatella Mikkiä. Se muistutti, tuo kellon naskahtelu, hyvin selvästi
Mikin askelten ääntä, kun hän pitkään ja harvaan asteli lattialla.
Ja lopuksikin unen päästä kiinni saatuaan hän aivan kuin tunsi, että
Mikki siellä takan luona riisuskelee ja tulee makuulle hänkin, kun
ehtii.
⸻
Naapurimökkien akat alkoivat Sussulta kysellä: — Kuinka sä uskallat
yksin olla öitä?
— Kuinkako uskallan, Sussu vain siihen naurahti. Mitä minun sitten
pitäisi pelätä?
— No, en mä nyt mitään erityistä tiedä, jota sun pelätä pitäisi.
Mutta vain — kun pitää yksin olla. Pelkäisin minä ainakin.
Sussu vain naurahti sellaisille.
Yksin olla — —!
Toisinaan teki hänen mielensä heille suoraan sanoa, ettei hän yksin
ole. Onhan hänellä kello — ja — —
Ei hän kuitenkaan koskaan sanonut. Eihän ne olisi muuta kuin
nauraneet sille.
Mutta aina kylälle lähtiessään hän viimeiseksi ja kyliltä tultuaan
ensimmäiseksi hymyili kellolle. Ja joka ilta siitä pölyä pyyhkiessään
hän tunsi samanlaista kuin ennen Mikille sydämenvahvistustippoja
antaessaan. Ja kun hän lauantai-iltana oli kellon vetänyt, tuntui
hänestä siltä kuin olisi saanut Mikin saunoitetuksi ja puhtaan paidan
hänen päälleen pannuksi.
Jonakin sunnuntaina tuli Alvetun Kassu, se Mikki- ja Annavainajan
vanhimman tyttären Leenan mies, juuri kun Sussu aikoi ruveta lukemaan
päivän tekstiä virsikirjasta.
Sussu ällistyi.
Kassu ei ollut käynyt hänen aikanaan kuin kerran ennen hakemassa
jauhopussia, jonka Leena oli ensin käynyt pyytämässä.
Jotenkuten tuli hän Kassua istumaan käskeneeksi. Pani virsikirjan
laudakolle ja rupesi hommaamaan kahvia, kaiken aikaa mielessä
pelonsekainen kysymys: mitähän sillä on asiana.
Kahvin juotuaan Kassu sylkäisi ja honottamalla sanoi:
— Koska te aiotte pesänkirjoituksen pitää?
— Pesänkirjoituksen — —? ällistyi Sussu.
— Niin. Me meinaamme ottaa omamme pois, honotti Kassu.
— Niin - nuan — — Kyllähän minä — — tuota — —hätäili Sussu.
Koskahan se pitäisi pitää?
— Mitäs siinä on muuta kuin pitää niin pian kuin vain suinkin sopii.
Jotta on kaikki vielä paikoillaan, sanoi Kassu.
— No — kyllä mä koetan, myöntyi Sussu.
— Joo. Pitäkää vain niin pian kuin suinkin, honotti Kassu mahtavasti.
— Pitää tästä lähteä kanssa, sanoi vieras vielä ja lähti.
Sussu jäi holtittomana istumaan kädet helmassa ja katse lattiaan
luotuna.
Hän muisti että sisar-Liisa käski katsoa eteensä, ettei aivan
paljaille panna. Ja ymmärsi, että nyt ne aikovat sen tehdä. Aikovat
ajaa hänet vaivaistalolle.
Ja ajavatkin.
Minkä hän niille mahtaa! Tällainen yksinäinen akka-ihminen! Eihän
hän ymmärrä mitään laeista eikä mistään. Eikä saa niiden päätä
kääntymään. Tuollaisten kuin tuo Kassukin. Plösönaama — —! Ei
ymmärrä edes päivää sanoa, kun tupaan tulee.
Ja sellaisten kanssa joutuu asioihin!
Olisi nyt edes se tupa vielä itsellä. Mutta kun hän senkin myi —
hulluparka! Ja kun sen Mikin piti ensin kuolla. Olisi se jäänyt, niin
se olisi paremmin tullut toimeen noiden kanssa.
Sussu pyyhki silmiään sunnuntaiesiliinaan.
”Dikk dakk, dikk dakk, dikk dakk”, naskahteli ja rasahteli kello
niinkuin ennenkin. Mutta nyt ei se saanut Sussun huomiota puoleensa
vedetyksi. Sussu istui vain ja tuijotti lattiaan.
Yht’äkkiä hän kohotti päätään kuin olisi tehnyt odottamattoman
havainnon.
Sepä kamalaa on, jos tästä kerjuulle pitää lähteä tuollaisten tähden!
Mikä laki se on, joka niin määrää? Omansa pois, se sanoi. Vai niin,
vai omansa pois. Mikä tässä Kassun omaa on? Mikä jo? Ei ole mies
päivääkään työtä tässä tehnyt. Auttaa on saanut kaikella lailla,
enemmän kuin olisi jaksanutkaan. Tunkionpönkä — — Tekisi työtä ja
eläisi sitä mukaa, ettei tarvitsisi olla köyhyydessä. — Vai omansa
pois! Eipä nyt vähät mitänä!
Jos minä myöskin otan omani pois! Mitäs sitten sanot. — Kytöristipuu.
Vihoissaan mumisten Sussu haki vintiltä tummanruunin villahuivinsa ja
vanhan toppatakkinsa.
Sitoi huivin päähänsä toisen huivin päälle. Katseli takkiaan
epäillen, kehtaako sitä panna ylleen.
Nauravat, kun se on niin vanhanaikainen ja outo tämän ajan ihmisille.
— Mutta vilu ei naura, tuhahti hän sitten ja kuin uhalla puki sen
ylleen. Jos ei niillä nyt muuta nauramista ole, niin naurakoot sitten
minulle.
Ei hän nyt joutanut kellollekaan hymyilemään.
Oven vain lukitsi ja kättä viuhtoen läksi sisar Liisan luo.
Liisa neuvoi menemään Harjurannan lautamiehen puheille. Se ymmärtää
lait ja on paljon tekemisissä tällaisten asiain kanssa.
Maanantai-aamuna Sussu meni Harjurantaan.
Ja kun hän sieltä palasi, hymyili hän taas kellolle.
Niinkuin ystävälle, jonka oli jättänyt pelkoon ja epävarmuuteen,
mutta jolle nyt voi sanoa, että kaikki on hyvin.
Lautamies oli kysellyt kaikkia. Kuinka paljon hän sai tuvastaan.
Ja oliko velkaa kellekään silloin. Ja kuinka kauan Mikki sairasti.
Ja kaikkia sellaisia. Ja kun hän oli kaikkiin vastannut, niin oli
kysynyt, olisiko todistajia, jos tarvis tulisi. Niitä hänellä nyt
on jos kuinka pitkälti. ”Kyllä asia sitten saadaan järjestykseen”,
oli lautamies sanonut. Ja lupasi ensi lauantaina tulla pitämään
pesänkirjoitusta. Käski vain antaa tiedon Annavainajan lapsille ja
hommata toisenkin vieraanmiehen. Joka nyt ei ollut mikään tuska eikä
työ.
Illalla kellosta pölyä pyyhkiessä Sussusta taas tuntui siltä kuin
hän antaisi Mikille sydämenvahvistustippoja. Ja kuin Mikki sanoisi:
”Kyllä sä oot Sussu hyvä mulle.”
⸻
Huutokauppapäivän edellisenä iltana kelloa pyyhkiessään Sussu puheli
sille:
— Kun me nyt vielä huomisen päivän jaksamme, sitten saamme olla
rauhassa. Ei kukaan sitten enää pääse meidän asioihimme sekaantumaan.
Dikk dakk, vastasi kello.
Ja Sussu ajatteli taaskin kuinka hyvin hänen oli käynyt.
Kyllä se lautamies silloin pesäkirjoituksessa osasi asian järjestää!
Ei ikinä hän olisi itse niin ymmärtänyt! Kun se pani hänelle maksun
siitäkin, että hän Mikkiä niin kauan hoiti. Hyvän panikin, puoli
kuudetta tuhatta. Ja sitten kaikesta muustakin. Niin että hän tulee
nyt saamaan yli seitsemän tuhatta.
— Niinkuin parasten talojen tyttäret ennen, hymähti hän. Mutta se on
tämä sota-aika sellaista, että kaikki nousee niin korkealle.
Kassu kyllä koetti jo lopulta murista vastaankin, mutta mitä se enää
auttoi, kun kirjat kerran oli tehty ja vieraittenmiesten aikana oli
jokainen pannut nimensä alle.
— Hjoo hjoo!
Tuvan hän huutaa itselleen. Ja kelloa hän ei millään jätä. Hätäkö
hänen nyt onkaan se huutaa.
Vaikka se tulisi samaan hintaan kuin uutena maksoi —!
Kolmekymmentäkaksi ja puoli markkaa —! Mitä tuo nyt sitten on!
Kolmekymmentäviisikin hän siitä maksaa ennenkuin antaa sen muille
mennä.
Mutta mitäs sen niin korkealle tarvitsee mennä. Kun ei uutenakaan
sitä maksanut. Ja nyt on kohta kymmenen vuotta tuossa käydä
raksutellut.
— Raksutellut, toisti Sussu ääneen ja virren säveltä hyräillen teki
askarettaan.
Tuvan sen jatkoksi rakennettuine lautavajoineen ja vajassa olevat
halot hän huusikin itselleen. Muuta ei hän tarvinnutkaan. Oman
patansa, pannunsa ja vatinsa hän oli jo pesän kirjoituksessa
erottanut pois. Mikin omat, samoin kuin kuokat, lapiot, kirveet,
tahkon, vaatteet ja muut sai kuka kunkin sai. Taskukellon sai
Haliston Juha. Jouti saadakin, Mikki-vainaan paras ystävä.
— Sitten myydään seinäkello, sanoi vasaramies, kun taskukello tuli
myydyksi. — Mitä luvataan hyvästä kellosta? Ei ole mitään sota-ajan
teollisuutta. Näyttää ajankin paremmin kuin aurinko.
— Taidetaan aurinkokin tarkistaa sen mukaan? virnailtiin yleisön
puolelta.
— Joo. Kerran kuukaudessa. Muuten se jää jälkeen. Mitä luvataan
sellaisesta kellosta?
Sussu odotti jännittyneenä, mitä ne lupaavat. Hän oli päättänyt olla
viisas ja antaa toisten ensin luvata jotakin — kymmenen, viistoista
— mitä he lupaavat, ja sitten hän vasta lisää vähän kerrallaan niin
kauan, että toiset eivät enää lupaa enempää.
— No. Luvatkaa nyt jotakin, että päästään alkuun! yllytti vasaramies.
— Kaksisataa, huusi joku.
Sussulta pääsi heikko älähdys ja hän jäi suu auki katsomaan.
— Kaksisataa markkaa, alkoi vasaramies.
Kaksisataa. Kaksisataa ensimmäinen, kaksisataa. Lisätkää, lisätkää,
hyvät ihmiset! Kaksisataa.
— Vielä kymmenen, huusi joku.
— Kaksisataa ja kymmenen markkaa. Kaksisataa kymm —
— Vielä viistoista.
— Vielä viistoista, hairahtui vasaramies, mutta huomasi samassa
ja jatkoi: ”Kaksisataa kaksikymmentä viisi markkaa, kaksisataa kaksikymmentä ja viisi markkaa
ensimmäinen —”
— Kymppi vielä.
Sillä tavalla mentiin niin kauas, että ehdittiin kolmeensataan kolmeenkymmeneen markkaan
.
Sussu ei osannut ajatella mitään. Tyrmistyneenä vain kuunteli, kun
toiset nostivat kellon hintaa, ja tunsi, kuinka kello joka nousulla
siirtyi yhä kauemmaksi hänestä. Aluksi hän koetti uskotella, että
tämä on vain leikkiä. Kiusoittelevat häntä kun ovat kuulleet, että
hän aikoo huutaa kellon. Mutta kun vasaramies paukutti vasarallaan
pöytään ja kysyi: ”Kuka sai?” ja joukosta vastattiin: ”Tuomas Luutasalo
”, ymmärsi hän, että se ei ollut mitään leikkiä. Kello ei
ole enää hänen.
Oli kuin olisi jotakin reväisty irti hänestä. Niinkuin olisi nykäisty
lauta pois jalkain alta ja hän alkaisi vajota jonnekin pohjattomaan
tyhjyyteen.
Loppu huutokauppaa meni Sussulta kuin puoli unessa. Ja huutokaupan
toimimiesten passaus, kahvin ja ruuan laitto pöytään ja muu jäi
kokonaan Katrin Hilman huoleksi, mitä varten hänet oli tilaisuuteen
hommattukin.
Vasta kun Luutasalon Tuomas, joka oli ollut tavarain esillevetäjänä
ja siis myöskin jäi syömään ja juomaan, alkoi irroittaa kelloa
seinästä, havahtui Sussu ja rupesi toimekkaasti puuhaamaan ja
järjestelemään. Hän oli juuri avonaiseen uunipenkkiin kumartuneena
järjestelemässä siellä jotakin, kun kellon äänijousi yht’äkkiä
soinnahti. Sussu hätkähti niin, että oli lyödä päänsä penkin reunaan.
— Hoh, jos menin päälleni patapenkkiin, sanoi naurahtaen ja vilkaisi
pöytäänpäin.
Siellä Tuomas juuri sovitteli kellon kotkankuvaa povitaskuunsa, ja
kello makasi pöydällä.
Niinkuin kuollut —
Sussu rupesi vinhasti hankaamaan pankoa rievulla ja torui itseään:
”Kun pitää tuolla tavalla noeta — aivan tarpeettomasti.”
Hankaamista kesti täsmälleen niin kauan, että miehet, ja Hilma heidän
mukanaan, läksivät pois. Tuomas meni viimeisenä kello kainalossaan.
— No hyvästi nyt, sanoi Tuomas ovessa.
— Hyvästi, hyvästi, vastasi Sussu, lopetti hankaamisen ja meni
ikkunasta katsomaan, kun Tuomas vie kelloa.
— Paneekohan se sen kamarin seinään, ajatteli hän ja painautui niin
lähelle ikkunaa, että nenä koski lasiin.
Huitulan kartanon taakse Tuomas kelloineen katosi näkyvistä. Mutta
Sussu seisoi vielä pitkän aikaa ikkunassa ja katsoi pitkin kujaa.
Kun hän vihdoin kääntyi tupaan päin ja vilkaisi sinne, missä kello
oli ollut, irvisteli sieltä vastaan kellon alle paperoimatta jäänyt
kappale törröttäväin sanomalehdensyrjäin ja hämähäkinverkkojen
reunustamaa sammalrakoista hirsiseinää.
Sussu säpsähti ja kiiruhti ulos. Portailla hän pysähtyi ja
hätääntyneen näköisenä katseli ympärilleen. Keksi vihdoin, että nyt
on kylmä ja haki lautavajasta sylin täyden Mikin laittamia halkoja,
meni tupaan ja teki iloisen pysty valkean takkaan.
Sen ääressä hän sitten istui ja hiilihanko kädessä tuijotti valkeaan.
Taakseen, sinne päin, jossa kello oli ollut, hän ei kertaakaan
katsahtanut. Eikä lamppuun ottanut tulta. Hiilustan röydyttyä löi
vain pellin kiinni, riisuutui ja meni sänkyyn.
Ei hänen nyt enää tarvitse kellosta pölyä pyyhkiä eikä — — —
Hän kääntyi seinään päin ja veti vällyt päänsä ylitse — —
Seuraavan yön Sussu oli Liisa-sisarensa luona. Sitä seuraavan
myöskin. Sitten alkoi hän kuljettaa sinne tavaroitaankin. —
Ja lopuksi hän myi koko tuvan ja asettui pysyväisesti asumaan
Liisa-sisarensa luokse.
— On niin kolkkoa olla yksin, sanoi hän.
VITJAMIEHENÄ.
Leppäpuskan Mikki oli päässyt vitjamieheksi maanmittarille.
Jakokunnan miehet olivat antaneet maanmittarin haltuun vitjamiesten
hankkimisen. Tämä oli toiseksi ottanut Kiviharjun Heikin, joka oli
hänellä ennenkin ollut samassa työssä. Heikin tehtäväksi oli jäänyt
hommata itselleen kaveri. Heikki oli puhunut asiasta Mikille. Mikki
oli ensin ollut vähän epäilevällä kannalla, mutta kun Riikakin sanoi:
”Mistä muualta luulet saavasi neljäkymmentä markkaa päivältä — eikä
ainakaan työ hartioita riko”, oli Mikki suostunut.
Viikon päästä tuli töiden alkaa.
Lupauksestaan ja Heikin ja Riikan vakuutteluista huolimatta tunsi
Mikki hienoa levottomuutta sen johdosta. Hänestä tuntui kuin hän
ei olisi aivan kaikin puolin sellainen kuin vitjamiehen pitäisi
olla. Heikillä oli pitkävartiset saappaat ja tehtaankankainen
puku. Ja kaulassa punainen silkkihuivi. Hänellä, Mikillä, oli
vain puolivillaiset Ylituvan vaari-vainajan huutokaupasta ostetut
vaatteet, joita hän on pitänyt pyhäisin. Nyt ne tietysti täytyy
ottaa arkivaatteiksi. Riikakin sanoi: ”Ei se sovi seiniinkään, jotta
herrain joukkoon menee ojanutkun riekaleissa.” Ja niin hän ajattelee
itsekin. Pieksut hänellä on ja hyvät pieksut onkin. Uudet ja
paksusta nahasta. Mutta ne on vain pieksut. Sellaiset vanhanaikaiset
paulapieksut, jotka oja- ja peltotöissä kylläkin ovat hyvät, mutta
käyttävätkö niitä vitjamiehet koskaan! — Eikä suinkaan siellä sovi
”propeetaria” poltella! Paperossithan ne ovat herrain tupakkaa.
Mutta hän on niidenkin käsittelemisessä niin nolo, että oli vähällä
polttaa silmänsä, kun Heikki silloin antoi hänelle paperossin. Olisi
edes letkuvarsinen piippu, sellainen, jollaisella Nevalan Matti
ryöhyyttää, kun pyhäisin on kotona kaupungintyöstä. Sellaista ei
olekaan joka miehellä! Sellaisella sitä kyllä kehtaisi maanmittarin
joukossakin polttaa. — Mutta kun ei ole sitäkään. Tällainen
karipaltti vain...
Mitähän se Matti tahtoisi siitä piipusta?
Mikki ei saanut rauhaa, ennenkuin asianalkain läksi Matin mökille
kysymään, tuleeko Matti ensi sunnuntaiksi kotiin. Saman tien hän
poikkesi suutarillakin saappaittenteosta puhumaan. Mutta suutarilla
oli niin kiire, ettei sanonut millään pelillä ehtivänsä niin pian
tehdä, vaikka Mikki sanoi maanmittarin joukkoon menevänsä.
Kotiin tullessaan Mikki poikkesi vielä kauppapuotiin. Osti puolen
askia Armiroa ja samalla sivumennen kysyi katossa kiikkuvain
oululaisten saappaiden hintaa.
— Sata kahdeksankymmentä markkaa, — sanoi puotimies ja haarukallaan
otti saappaat alas.
— Sata kahdeksankymmentä markkaa, eikä se ole paljon, — sanoi
vielä, läjäytti kämmenellään saapasvarsiin ja heitti saappaat Mikin
eteen. — Ostakaa pois hyvät kengät!
— Tarvitsisi kyllä, kun pitää tästä sinne maanmittarin joukkoonkin
viikon perästä... mutta... — paneskeli Mikki.
— Mitä mutta? — tiukkasi puotimies.
— Ovat kalliinmoiset.
— Kalliit! Oho! Vai kalliit! Jos saatte jostakin halvemmalla
tällaiset kengät, niin minä heti ostan ne teiltä, — sanoi puotimies
ja meni puotiin tulleen Alakankurin isännän kanssa asioimaan.
— Aikooko Mikki ostaa oikein souvarin saappaat? — kysyi isäntä
Mikiltä sill’aikaa kuin puotimies punnitsi hänelle neljänneksen
kahvia ja puolenkiloa sokeria.
— Tarvitsisi ostaa... kun pitää tästä sinne maanmittarin joukkoonkin
viikon päästä, ja...?
— Sinullahan on hyvät pieksut jalassa, — sanoi isäntä.
— O-on kyllä, mutta...
— No tuleeko kenkäkauppaa? — kysyi puotimies jälleen Mikin luo
tullen, kun isäntä meni pois. — Ostakaa pois silloin, kun saatte
hyvät kengät, ja huokealla!
— Jopa minä en taida nyt ostaa, — kielteli Mikki, ja hetkisen vielä
myymäpöytään nojailtuaan ja yhtä ja toista kyseltyään lähti pois.
Satakahdeksankymmentä markkaa... Kengistä...
Mikki pudisti päätään ja katsoi pieksuihinsa. Ne eivät olleet tulleet
maksamaan täyteen kuuttakaankymmentä markkaa. — Kun olisi edes
voinut ne heti maksaa. Vaikkapa osan. Mutta kun aivan velaksi olisi
pitänyt ottaa...
Mikin päätä puistatti uudelleen, ja katse suuntautui tiehen.
Mutta — saakuri sittenkin!
Mikki kouraisi tukkaansa ja melkein seisahtui.
Olisipa niin tuhannen tavalla mukavaa kävellä pitkävartisissa
saappaissa!
Mikin kääntyivät jalkaterät ulospäin ja askel kehittyi tavallista
reippaammaksi.
Pitkävartiset saappaat jalassa... ja letkuvarsipiippu hampaissa!
Jo kohosi Mikin pääkin, alahuuli ulkoni ja ylähuuli painui tiukasti
sitä vastaan, niinkuin tavallisesti tekee Nevalan Matin, kun hän
kylän raitilla kävelee ja letkuvarsipiippua polttaa.
Peru olkoon! Silloin sitä vähän näyttäisi vitjamieheltä!
Ja hengessään Mikki päätti, että ensi sunnuntaina hän menee Nevalaan,
Matin kanssa piippukauppoja tekemään — Mutta ne saappaat —
Sata kahdeksankymmentä markkaa —
Mikin ryhti painui jälleen alempana kulkevaksi ojamiehen ryhdiksi.
Heikillä oli hattukin vähän erikoisempi. Musta ja kova. Niinkuin
pata. Reunat sivuilta ylös käiverretyt, mutta edestä ja takaa melkein
suorat. Hattuhan hänelläkin kyllä on, mutta vain sellainen — ruskea
tai mitä väriä hän lienee, ja sen reunatkin ovat — — mutta — —
Mikki pysähtyi kuin hyvän ajatuksen löytänyt, ja kohotti kättään
ottaakseen siihen hatun ja katsoakseen, eikö sen reunoja mitenkään
saisi siihen tyyliin kuin Heikin hatun reunat olivat. Käden kohotessa
kohosi katsekin, ja silloin hän huomasi aivan lähellä vastaan tulevan
hevosen. Näkyi olevan Alakankurin renki lantakuormalla.
— Sontaa pitää ajaa, sanoi Mikki kohdalle tultuaan.
— Sontaa pitää ajaa, vastasi renki. Hattua päästään ottamatta Mikki
ohi päästyään päätti, että vaikka ei siitä sellaista saakaan kuin
Heikillä on, niin saa siitä kuitenkin sellaisen, että se hänelle
kelpaa. Eihän sen aivan samanlainen tarvitse ollakaan. Kun vain ne
kengät — —
Mikin katse suuntautui jälleen alas pieksuihin
⸻
Leppäpuskan mökki oli muiden mökkien joukossa kivisellä mäellä
kylän laidassa. Riikan, Mikin vaimon, isä sen oli rakentanut, ja
häneltä oli Riika sen perinyt, — sen ja lehmän, — jo ennenkuin
menikään yhteen Mikin kanssa. Tästä johtui, että Riika tunsi olevansa
läheisemmässä suhteissa mökkiin kuin Mikki, joka ei ollut sitä
perinyt, vaan oli tullut siihen hänen kanssaan avioliitossa elämään
ja siinä kuolemaankin, jos niin on Herran tahto, kuten Riika sillä
tuulella ja sellaisessa seurassa ollessaan sanoi. Tosin hän ei
millään tavoin olisi tahtonut niinkuin syrjäyttää Mikkiä. Mutta hän
piti, että tuvan vaaliminen ja siitä huolehtiminen on Riikan asia
paremmin kuin Mikin, joka ei sitä ole perinyt eikä siinä syntynyt ja
kasvanut niinkuin hän.
Yhdessä suhteessa mökki ei oikein Riikaa tyydyttänyt. Siinä ei ollut
kamaria, muuta kuin eräänlainen uuniton putka, jossa ei kunnollisesti
kääntymäänkään päässyt. Kun siis vieraita tuli, ei ollut mitään,
mihin ne olisi vienyt.
Oikea kamari ja siellä kaakeliuuni, siitä oli Riika aina unelmoinut.
Unelma oli kuitenkin tähän saakka jäänyt toteutumatta. Ja Riika oli
jo alkanut alistua siihen uskoon, että se ei toteudukaan. Ojamiehen
palkoilla ei sellaisia laiteta. Saa jo kylliksensä kitua, kun saa
hoidetuksi lehmän ja joukkonsa pitää edes jonkinlaisessa ruuassa ja
vaatteessa.
Mutta nyt, kun Mikki pääsee oikeille palkoille, päätti Riika tehdä
siitä toden. Porstuan ja kamarin välinen seinä poistetaan ja niistä
yhteensä tehdään kamari. Tuvan eteen laitetaan laudoista porstua
niinkuin Nikkari Antinkin tuvan edessä on. Ja muukin kitu nyt ajetaan
pois. Lapsille laitetaan oikeat vaatteet, ja Sandra otetaan pois
Nikolasta piiattamasta. Aletaan elää niinkuin talolliset.
Riika ei ollut vielä ennen puhunut Mikille mitään näistä asioista.
Mutta kun Mikki nyt tuli kotiin, otti hän heti ne puheeksi. Mikillä
ei ollut siihen mitään vastaansanomista. Laitetaan vain sillä
tavalla. Sitten otti Mikki puheeksi kenkäasiansa, ja sanoi että
Kemppusella olisi hyviä saappaita.
— No osta — sanoi Riika. — Ei se kuitenkaan mihinkään sovi, että
sinä ojapieksuissa maanmittarin joukkoon menet. Herrain joukkoon!
— Ne maksaa sata kahdeksankymmentä markkaa, sanoi Mikki arasti.
— No, mitä tuo nyt sitten on, nauroi Riika leveästi. Viikossa sinä
ne maksat. Eikä koko viikon palkka menekään. Jääkin vielä — mitä
jääkään.
Mikki jäi suu auki ihmettelemään Riikan laskutaitoa.
Hiljalleen jäytävästä hienosta levottomuudesta Mikki ei kuitenkaan
voinut vapautua. Kun se päivä valkeni, jolloin työhön oli mentävä,
nousi se siihen määrään, että ihan vapisutti. Syöminenkään ei
tullut mihinkään toteen. Ja vielä aivan lähtöhetkinä oli epävarmaa,
minkälainen eväslaukku siellä pitäisi olla. Tuohikonttia Riika piti
aivan mahdottomana. Nauraisivat sille toiset! Selässä kannettavasta
nahkalaukusta Riikakaan ei ollut varma. Varovaisuuden vuoksi he
kuitenkin päättivät, ettei Mikki nyt tällä kertaa ota minkäänlaista
laukkua, ennenkuin näkee, minkälaisia toisilla on. Jos niillä on
kaikilla sellaiset amerikkalaiset ”setselit”, niin laitetaan sitten
sellainen. Ja niin Mikki otti vain taskuun kappaleen leipää ja
viipaleen Amerikan-silavaa, viritti letkuvarsipiippunsa, loi vielä
ujosti hymyilevän katseen uusiin saappaisiinsa ja lähti. Porstuassa
hän vielä otti ja oikein kädestään katsoi hattuaan, jonka reunat oli
sivuilta käiverretty niin kuin Heikinkin hattu ja langalla pistetty
kiinni, että pysyvät siinä tyylissä.
Riika katsoi ikkunasta Mikin menoa ja ajatteli: — Kyllä Mikki
nyt vain maanmittarin joukkoon kelpaa. Tuskin vain on monellakaan
miehellä tuollaisia saappaita. — Lapsille, jotka siinä ympärillä
pyörivät ja hameista nykien kyselivät, minne isä menee, hän sanoi:
— Isä meni nyt, lapsikullat, maanmittarin joukkoon.
⸻
Työ aloitettiin jakokunnan ulkopalstalla, jonne oli matkaa
kuudenkymmenen kilometrin tienoille. Sellaista matkaa ei
joutavanpäiten kehtaa kulkea, ja niin siellä oltiinkin yhtä kyytiä
niin kauan kuin työ kesti. Vasta seuraavan lauantai-iltana
Mikkikin tuli kotiin.
Samana päivänä oli maksettu ensimmäinen tili. Eikä Mikki muistanut
koskaan saaneensa niin paljon rahaa niin lyhyessä ajassa kokoon.
Matkalla hän oli ostanut koko askin ”Armiroita” ja kotiin päästyään
piirsi kynnellään askin reunapaperin halki, kopautti sormellaan askin
kanteen ja sanoi:
— Pannaans miehet tupakaksi.
Sen kaiken hän oli oppinut maanmittarilta.
Kahdella sormella paperossia hoidellen ja silmiin tuppaavaa savua
pois puhallellen hän alkoi sitten kävellä lattialla edestakaisin.
Senkin hän oli oppinut maanmittarilta. Lapset seisoivat ujoina sormi
suussa, ja tulokahvia keittävä Riika ihaili Mikissä tapahtunutta
muutosta. Kun on kuin puoli herra!
— Oikein nyt kannattaisi juoda vehnäkahvit, — sanoi Riika hymyillen.
— Se mallaa, — sanoi Mikki, taas maanmittarilta opittuun tapaan,
otti kukkaron taskustaan ja silmiään siristäen ja paperossin savun
ohi kukkaroon tähdäten kaivoi sieltä viisimarkkasen, jonka antoi
Heikulle.
— Tuo koko rahalla, — sanoi, kun Heikku kysyen katsoi.
Raha kourassa vilahti Heikku ulos.
— Älä vain pudota rahaa, — huusi Riika.
— Annetaan uusi, jos putoaa, — sanoi Mikki, puhalsi tuhan pois
paperossin päästä ja jatkoi kävelemistään.
Kun kahvi oli juotu, läksi Riika itse ostoksille. Tuli takaisin
avopäin, toisessa kädessään suurta nyyttiä kantaen ja toisessa
kainalossa iso paperiin kääritty möttö.
— Hohhoh, kun oikein tuli hiki noiden kanssa.
Huoahtaen laski Riika taakkansa pöydälle.
— Mitä sinä olet oikein tuonutkaan! — naurahti Mikki ja tuli
lähemmä. Mikku ja Mantu kiipesivät pöydän taakse penkille, ja Heikku
asettui pöydän päähän seisomaan.
— No onhan siinä nyt jo vähän aluksi, — sanoi
Riika ja alkoi kirvoittaa nyyttiä auki. — Tuossa on riisiryyniä,
tuossa mannaryyniä, tuossa rusinoita, tuossa herneitä, tuossa neljä kiloa
sianlihaa, ja tuossa — mitäs siinä olikaan? — Riika avasi
pussin. — Siinä on ne perunajauhot. Ja tuoss’ on tuo teille. —
Riika työnsi suuren karamellitötterön lapsille. — Jakakaa ne tasan
— tai — antakaa minä jaan.
— Mitäs tuossa on? kysyi Mikki muuatta möttöä osoittaen.
— Vehnäjauhoja. Kahvia ja sokeria minä myöskin ostin, mutta ne
täytyi jättää osuuskauppaan, kun en jaksanut kaikkia kantaa, toimesi
Riika, karisti pölyt ja rikat pois nyyttinä olleesta huivistaan ja
sitoi sen päähänsä.
— Osuuskaupassako sinä oletkin ollut? kysyi Mikki.
— Osuuskaupassa. Se Kemppunen on sellainen kitupiikki, ettei
sinne kehtaa mennä. Punnitsee sormensakin joka kerta ja ottaa
maksun paperistakin. — Riika liikkui niin että hame heilahteli.
— Sinä saat mennäkin hakemaan ne kahvit ja sokerit. Mun täytyy
ruveta ryynipuuroa keittämään. Ja sinä, Heikku, ota hinkki ja mene
Alakankurista hakemaan lisää maitoa. Tuoss’on raha. Ja kysy samalla,
saisiko hakea pari kolme kiloa voita huomenna, huusi vielä Heikun
jälkeen. — Laittaa tässä täytyy, lisäsi hän ja meni hakemaan puita.
— Mitä varten sinä osuuskaupasta? Jos Kemppunen suuttuu — kun ne
saappaatkin, alkoi Mikki kun Riika tuli tupaan. Olisikohan sitä rahaa
vielä niin paljon, että ne saappaat saisi maksetuksi?
— Ei niitä tästä litviikistä makseta, — sanoi Riika ja kolautti
puut lattialle. — Suuttukoon Kemppunen, jos tahtoo, mutta kyllä saa
hetken odottaa. Käski kiskoa sellaisen hinnan. Muualta olisi saanut
paljoa halvemmalla.
Riika otti pannun pankolta ja voimakkaalla puhalluksella puhdisti sen
pölystä.
— Käy nyt vain hakemassa se kahvipussi ja se sokeri sieltä
osuuskaupasta, ennenkuin ovet pannaan kiinni. Ja tuo samalla
vehnästä. Heikun hakemat näkyvät jo olevan kaikki. Tuossa on kukkaro.
Mikki liikkui lähtöä tehdäkseen.
— Kuinka paljon niitä vehnäsiä tuodaan? — kysyi hän.
— No tuo heitä nyt edes viidellä markalla. On huomenna pyhäkin, ja
kylläpä ne luistavan näkyvät.
Mikki läksi kauppaan ja Riika jäi puuronkeittopuuhiin.
Huomisin tuli Sandrakin kotiin, ja päivästä tuli sellainen
kuin Riikan mielestä sunnuntain piti ollakin. Juotiin moneen
kertaan vehnäskahvit ja syötiin käristettyä silavaa sekä vehnä-
ja perunajauhoilla vahvistettua riisiryynipuuroa voisilmän ja
kuorimattoman maidon höystämänä.
Illan lähestyessä Sandra itki ja sanoi, ettei hän enää mene Nikolaan.
Kun pitää joka aamu nousta niin varhain lehmiä viemään ja kun pitää
syödä silakkaa ja piimää. Eikä kahviakaan saa muuta kuin yhden kerran
päivässä.
— Ei sun tarvitsekaan mennä, — sanoi Riika siihen. — Syökööt itse
silakkansa ja piimänsä, muutamat... täinnylkijät! Toisen lasta sillä
tavalla!
Siitä riitti pitemmällekin puhetta, ja se päättyi siihen, että Riika
jo samana iltana haki Sandran vaatteet ja muut Nikolasta pois. Ja
Mikkikin sanoi:
— Ole vain kotona, lapsi-parka. Kyllä minä tienaan.
Syyssateiden tultua maanmittarin työt pysäytettiin sille vuodelle.
Leppäpuskan Riika suuttui siitä. Kun juuri talven tullessa
lopettavat! Hänkin oli aikonut laittaa Heikulle, Mikulle ja Mantulle
uudet vaatteet talveksi. Aikoi hän kyllä jo kesäksikin ne laittaa,
mutta sitten hän oli ajatellut, että kyllä sitä kesällä aina menee,
kun on edes jotakin päälle panna. Parempi kun laittaa talveksi.
Mutta... se on köyhän elämä sellaista, että kun makuun pääsee, niin
silloin siepataan huulilta pois.
Niin jutteli Riika jonakin heikkona hetkenään naapurimökkien akoille,
kun nämä heillä istuskelivat. Mikki ei puhunut mitään. Katseli vain
ulos sumuiseen syysilmaan.
Mikille tuppasi aika käymään pitkäksi. Oli hänelle kyllä työtäkin
tarjottu. Alakankurin isäntäkin tuli tarjoamaan ojanluontia heti
seuraavana päivänä, kun hän maanmittarin töistä pääsi. Sanoi, että
olisi kyllä muitakin saatavissa, mutta kun Mikki on aina ennenkin
ollut hänellä ojamiehenä ja kun aina on kaikista hyvin sovittu, niin
hän nytkin ottaisi Mikin mieluummin kuin muita. Eikä Mikki olisi
välittänyt. Hän olisi kyllä mennyt ojalle. Mutta Riika sanoi, ettei
Mikki jouda. Pitää ruveta tupaa korjaamaan. Ja isännän pois mentyä
hän puhisi:
— Vai ojalle tässä pitäisi! Ottakoon sellaisia, jotka eivät muualle
kelpaa.
Kyllähän Mikinkin mielestä niinkin oli, mutta oli se vähän toisinkin.
Elää kuitenkin pitää.
Tuvan korjaamisen Riika toi esteeksi silloinkin, kun Kemppusen
porvari tarjosi Mikille työtä uuden makasiininsa perustuksen
kaivamisessa. Ja kun Kemppunen muistutti saappaiden hinnasta ja käski
edes sen edestä tulla työhön, suuttui Riika niin, että kauppiaan pois
mentyä sanoi, että sitä saappaiden hintaa ei makseta ikinä.
— Saappaat on pidetty, ota sian suolista maksu, — sanoi vielä ja
nauroi kovaäänisesti.
Mikin mielestä se ei ollut aivan oikein. Kun jotakin ostaa, niin
kyllä se maksaakin pitäisi.
— Maksa! Jos sull’ on millä maksat, — kivahti Riika.
Mikki ei osannut siihen sanoa mitään. Eikä hän uskaltanut kysyä
myöskään, mitä korjaamista siinä mökissä nyt niin on, ettei töihin
jouda. Multapenkitkin pantiin viime syksynä uudet, ja ovia ja
ikkunoitakin korjattiin. Kuistin ja kamarin laittamisestahan se Riika
kyllä on puhetta pitänyt, mutta eihän niistäkään nyt mitään tule...
kun ei ole lautoja, ei mitään.
Kun tuli tiedoksi, että Leppäpuskan Mikki ei jouda enää töihin,
hymyilivät ihmiset. Toiset ivallisesti, toiset surumielisesti. Ja
pojanviikarit matkivat Mikkiä, joka ihmisten joukkoon sattuessaan
aina alkoi puhua: ”Kun minä olin vitjamiehenä maanmittarin joukossa.”
Riika kyllä huomasi kaikki, mutta vakuutti itselleen, ettei hän
niistä mitään välitä. Jos ei niillä nyt muuta nauramista ole, niin
naurakoot sille.
Mutta kun jouluun tullessa asiat menivät siihen, että lehmä
täytyi myydä, silloin Riikakin murtui. Se oli sen lehmän vasikan
vasikka, jonka hän oli isävainajaltaan perinyt, ja hän oli itse
sen kasvattanut. Se kuului siis isänperintöön sekin. Ja Riikasta
tuntuikin kuin isävainaja katsoisi jostakin, pudistaisi päätään ja
sanoisi:
— Riika! Mitäs sinä nyt olet tehnyt! Ja kun Alakankurin isäntä
aaton edellispäivänä vei lehmän, katsoi Riika navetan ovelta
heidän menoaan. Kujaan kääntyessään lehmä käänsi päätään ja katsoi
navettaan, pihaan ja Riikaan kuin hyvästiä sanoen. Riika huomasi sen,
peräytyi tyhjään navettaan ja purskahti itkemään.
Mikki oli mennyt Tarkin Juhan luona käymään. Mutta unohtuikin siellä
pidemmälle istumaan ja juttelemaan siitä, miten hän oli vitjamiehenä
maanmittarin joukossa.
OJAURAKKA.
Näin kertomuksissa pannaan ihmisten nimiksi useinkin mitä sattuu.
Hegesippuksia, Tipurtiuksia ja muita. Eikä se mikään solvaus olekaan
silloin, kun on kysymys tavallisista tusinaihmisistä. Heihinhän
nähden on samantekevää, sanoi heitä Istaksi tai Simunaksi. Mutta kun
on kysymys persoonallisuuksista, niin silloin sellainen on väärin. Se
on loukkaus persoonallisuutta kohtaan.
Tällä kertaa on kysymys persoonallisuudesta.
Ja sen vuoksi saa hänen nimensä olla Juha.
Jonakin kauniina kesäkuun sunnuntaiaamupäivänä istui Juha pienen
tupansa ainoan ikkunan luona penkillä. Avojaloin ja paitahihasillaan,
kyynärpäät polviin ja posket kämmenien sisään painautuneina,
verkkaisin ilmein katsellen lattiaan ja imeskellen piippuaan.
Arkista myöhäisempi sunnuntaiaamiainen oli juuri syöty. Iitan Kallelta
eilen ostettua tuoretta silakkaa, perunaa ja Mäkitalosta
haettua separaattorimaitoa. Vatsa on täysi ja ikkunasta paistava
aurinko lämmittää suloisesti eilen illalla saunassa puhtaaksi pestyä
ja puhtaan paidan peittämää selkää. Koko olemuksessa tuntuu täysi,
eheä ja raukaiseva sunnuntaitunnelma. — Tuli vielä se Maatulan
ojaurakkakin eilen kaikki. Sellaista litsusavikkoa, että ihan sai
ruumiinsa puuduksiin nytkiä ja tömpätä, jos vähänkin aikoi valmista
saada. Eilenkin repi ja särki joka paikkaa niin, että
oli ihan pääsemättömissä. Ja koko ruumis oli niinkuin puupölkky.
Mutta kun saunassa oikein otti löylyä ja kylpi ja hautoi, niin ei
ollut enää pahaa paikkaa. Raukaisee vain ja vähän noin niinkuin
kivisteleekin. Mutta se tulee vain siitä kun näin rauhassa istuu.
Nyt ei hänellä ole mitään tietoa uusista töistä. Nuppalan isäntä
kyllä puhui ojanluonnista kerran. Ja Hauskolainen myös. Mutta tiedä
— — Molemmat vähän sellaisia isäntiä, ettei — paljoisin perustele
heidän töistään.
Pitkään haukotellen ja käsiään oikoen Juha nousi, asetti piippunsa
ikkunalaudalle ja parilla askelella siirtyi sängyn luo ja paneutui
pitkälleen.
— Se oli hyvä sauna taas eilen illalla, sanoi hän sängystä Annalle.
— Ainahan Mäkitalossa sauna kunnollisesti lämmitetään, vastasi tämä
pöytää pyyhkiessään. — Ei siellä niin tehdä kuin Maatulassa — missä
sen verran vain kiuasta höräytetään, että katkua tulee.
— Mun oli ruumiini illalla niinkuin olisin hyvin pahasti tapellut.
Ei tervettä paikkaa! Ja nyt ei mun oo enää mikään!
— Sauna on köyhän apteekki.
— Niin sitä sanotaan. Ja kyllä se kans niin onkin, vakuutti Juha.
Juha makasi selällään ja katsoi savun mustentamaan kattoon.
— Mitäs se sanoitkaan noiden silakkain maksaneen kilo? kysyi hän
vähän ajan kuluttua.
— Ne oli hyviä silakoita. Söin niitä oikein hulluuden päähän, sanoi
hän jälleen, kun sai kuulla hinnan. Ja jäi katsomaan savustuneeseen
kattoon ja kuuntelemaan pihalta seinän takaa vaimennetusti kuuluvaa
lasten hälinää.
Kauan ei hän kuitenkaan ehtinyt siinä loikoilla, kun tupaan tuli
Askisalon isäntä ja häveliäästi jonnekin epämääräisyyteen katsoen ja
puolittain kuiskaamalla sanoi hyvän päivän.
Anna otti jostakin uunin puolelta rievun, jolla pyyhki penkin. Sitten
hän käski isännän tulla istumaan.
— Tuo meidän mies ei ole vielä päässyt pukeisiinkaan ja isäntä on jo
kylille ehtinyt, puheli hän.
— Tuli siitä lähdettyä, kun ei näin pyhäisin ole mitään
työhommiakaan, puheli isäntä istuutuessaan.
Juhakin nousi sängyn reunalle istumaan. Puhelu ohjautui ilmoihin,
olleisiin ja mahdollisesti tuleviin, sekä vuodentulon toiveisiin.
Puittenlehden kasvamisen ja tuomen kukinnan mukaan pitäisi viljan
saada keskeytymättä valmistua ja aikaisin kypsyä. Kuinkahan
sitten käynee. Siitä johduttiin muistelemaan viime talven säitä
ja niiden mukaisesti arvailemaan lähiaikojen ilmoja. Ja kun se
puoli tuli käsitellyksi, siirryttiin muistelemaan ennen olleita
tämän tapaisia kevätkesiä ja niinä vuosina saatuja vuodentuloja.
Siitä johtui mieliin kuinka sen ja sen entisen isännän oli tapana
sanoa, että kun silloin ja silloin on sellainen ja sellainen sää
tai työt tehdään niin ja niin, niin saadaan sellaiset ja sellaiset
tulokset. — Aukkojen täytteeksi käsiteltiin aina muitakin asioita,
sairauksia, kuolemantapauksia, Amerikan prisitäntin vaalia,
tapaturmia, talonkauppoja. Amerikasta tulleita rikkauksineen ja
hattupäisyyksineen, kylässä sattuneita perhekahakoita, pyrstötähtiä
ja muita taivaanilmiöitä, karviaismarjahometta, silakkain hintaa ja
monta muuta samantapaista asiaa.
Kunnes isäntä vihdoin erään pitemmäksi venyvän aukon kohdalla kysyi
Juhalta:
— Onkos sulla nyt kuinka kiirettä tätä nykyä?
Juha painoi suunsa arvokkaisiin kureisiin ja katsoi harkiten lattiaan
ennenkuin vastasi:
— Noo — — Ei suinkaan mulla nyt mitään niin erikoista ole. Sain
eilen sen Maatulaisenkin ojan kaikki.
— Meinasin vain, että olisitko tullut meille luomaan kesannon-ojia.
Ajattelin? kyllä keväällä, että ei niitä nyt luodakaan, mutta niinpä
se näyttää kovin puolitekoiselta, että ei niitä kehtaa luomatta
jättää, sanoi isäntä.
— Hmm — pani Juha myöntävästi. Nuppalainen tässä kyllä on käynyt
ojanluontia tarjoamassa ja puhui se Haukolainenkin kerran tuolla
tiellä. Mutta en mä mitään luvannut kummallekaan. Jotta sen puolesta
kyllä — — Missäs teidän kesanto nyt olikaan?
Isäntä ilmoitti. Ja Juha kyllä tiesi paikan. Olihan hän siellä jo
monta kertaa ollut ojaa kaivamassa ja kuokkimassa ja aina väliin
muissakin töissä. Ei ole niin maailman pitkät ajat siitäkään, kun hän
avasi juuri nämä samat ojat.
Hän venytti alahuulen ylähuulen päälle ja katsoi harkitsevin ilmein
lattiaan. Laskeutui sängyltä alas ja otti piippunsa ikkunalaudalta.
Sen viritetyksi saatuaan hän sanoi savun seasta:
— Niin no — — Miksei mun tulla sovi.
— Sopii vaikka jo huomenna tulla mun puolestani, huomautti isäntä.
— Mä tulen huomenna, päätti Juha.
— Ja siellä sopii sitten jatkaa sen uudismaan ojainluontia, vaikka
heinäaikaan, ja vaikka leikkuuaikaankin asti, lisäsi isäntä vielä ja
nousi poislähtöä varten.
Ovella mennessään hän sanoi:
— Maksusta en mä osaa nyt tässä mitään sanoa; mutta voidaanhan siitä
sopia sitten kun olet jonkin aikaa ollut, jotta näet mitä pitäisi
syleltä saada.
— Kylläpähän niistä aina sovitaan, sanoi Juha. Isäntä sitä tuskin
kuitenkaan kuuli enää, sillä hän meni jo porstuassa.
Juha ei ollut niitä miehiä, jotka lupaavat huomenna tulla,
mutta viikon tai parin päästä vasta tulevat. Hän tuli huomenna.
Täsmällisin, harkituin askelin ja täsmällisin, harkituin ilmein,
huulet yhteen puristettuina. Kädessä oli vyyhdelle kääritty ojanuora
ja olalla puupesäinen ojalapio, jonka varsi oli kiiltäväksi
hankautunut ja terärauta kulunut ohueksi ja lyhyeksikin jo.
Nahkainen, huolellisesti paikattu, suola- ja muista pilkuista puhdas
eväslaukku kiikkui vasemmalla kyljellä, oikeaa olkaa painavan, selän
ja rinnan yli viistoon kulkevan hihnan varassa. Hihnan solki, samoin
kuin kansikielekkeen hihnain soljetkin, oli pantu tarkasti kiinni
ja pää pistetty lenkkiin. Hätäilyn tai huolimattomuuden merkkiä ei
näkynyt missään.
Perille päästyään hän etsi ladon seinusteelta puuliuskan, veisteli
siitä litteähkön vaarnan ja pisti sen pohjoispuoliseen seinään hirren
halkeamaan. Niin korkealle, että kun asetti laukkunsa hihnasta sille
kiikkumaan niin eivät madot ja muut matavaiset laukkuun pääse. Eikä
myöskään aurinko voita velliksi sulata. Sitten hän katkaisi aidasta
kaksi seipään latvaa ja ladon porraspenkillä auringon paisteessa
istuen veisteli niistä ojanuoran kepit ja kiinnitti ne nuoran päissä
valmiina oleviin juokseviin silmukkoihin. Vielä oli tehtävä ojan
leveyden mittapuu ja sitä varten katkaistava aidasta kolmaskin
seiväs, mitään muuta sopivaa kalikkaa kun ei näkynyt. Kaikki olikin
sitä myöten valmista. Hetkisen kuitenkin hän vieläkin istui ja
silmäili uutta työmaataan ja huokaisi sitten raskaasti, niinkuin
huokaisee ajatteleva mies, joka ruumiissaankin tuntee mitä työ on ja
mitä on omalla työllään elättää kuusihenkinen perhe.
— Hjuu, juu, sanoi hän vielä itsekseen, huokaisemalla senkin, nousi
ja kokosi työvälineensä ja lähti menemään pitkin ojan reunaa sen
laskuojan puoleiseen päähän, jännitti nuoransa pientareeseen ja alkoi
luoda ojaa.
⸻
Juha tunsi, että työ ei ole mitään herkkua. Ja tiesi, että jos työ
herkkua olisi, niin herrat olisivat jo aikoja sitten sen tehneet. Ei
sitä hänen kaltaisilleen olisi silloin jätetty. Herrat sen olisivat
vieneet niinkuin ne ovat vieneet kaikki muutkin hyvät ja hauskat.
Vehnäskahvit, makeat ruuat, kauniit vaatteet, komeat asumukset ja
kaikki. Se työnilokin ja maahenki, josta niissä sanomalehdissä nyt on
niin kovasti ruvettu kirjoittamaan ja josta se Yläkavun herraspoika
eilen illalla koululla saarnata mäikötti niinkuin pappi, mitä lie
sekin? Taitaa sekin olla vain herroille kuuluvaa, ja sellaisille,
joiden ei tarvitse tehdä työtä? Hän ainakaan ei muista saaneensa
koskaan mitään sellaista havaita. Ja liekö kukaan muukaan? Tehneekö
tuota ilokseen työtä kukaan, jonka siitä elää pitää?
Sen hänkin on kyllä tullut huomaamaan, että toiselle isännälle on
paljon helpompi tehdä työtä kuin toiselle. Niinkuin tälle Askisalon
isännällekin. Joka vie kaikki perille, minkä kerran alkaa. Kun taas
tuolla Haukolaisella on kaikki rempallaan ja puolitekoista, ja kun
sille joutuu työtä tekemään, niin ovat päivät niinkuin vesikopissa
olisi. Vaikka se palkan maksaa aina sen minkä joku toinenkin. Mutta
sittenkin se vain on sellaista, että kun vain muualta työtä saa, niin
sen työhön hän ei mene. — Eihän ne kaikki sellaisesta välitä. Tämän
aikaiset nuoret miehet varsinkaan. Raha kuin raha, sanovat. Yhtä
väkevää se on, sai sen keneltä tahansa. Niinkuin onkin, kyllä hän
sen myöntää. Ja eihän se työmiehelle oikeastaan mitään kuulu kuinka
isäntä asiansa hoitaa. Kun vain palkan maksaa puheen mukaisesti.
Mutta sittenkin hän vain Askisalon isännälle ja Mäkitalolle kaikkein
mieluimmin työtä tekee. Ja vain silloin menee muualle, kun ei heillä
ole työtä.
Ja sitten se ojan sileys ja suoruus myöskin. Ymmärtäähän hän sen,
että enemmän sitä valmista saisi ja paremmille palkoille pääsisi,
jos huolimattomasti loisi. Ja talvihan sen ojan puree, ettei
siitä seuraavana kesänä enää kukaan mitään ymmärrä, onko se ollut
roppoisesti vai siististi luotu. Mutta niinpä se silmä on tullut
sellaiseksi, että se vaatii suorat ja sileät reunat ojaan. Samoin
kuin halkopinoonkin. Ja kun sen niin tekee, niin sitten sen tietää,
että se on valmista. Ja kelpaa.
Ei Juha näitä ajatellut aina. Oikeastaan hän ei ollut milloinkaan
noin oikein asian alkaen niitä ajatellut. Vielä vähemmin puhunut.
Ne olivat sellaisia elämän mittaan itsestään kehittyneitä ja
kiteytyneitä tosiasioita, jotka ovat selviä ilman ainaista
ajattelemistakin ja puhumista. Vain toisinaan tulee niitä jostakin
syystä ajatelleeksi. Niinkuin nytkin johtui niitä ajattelemaan sen
Yläkavun herraspojan eilisiltaisen saarnan johdosta.
Se työntekijän olon ja elämisen kantakin, siinähän sitä olisi kyllä
ajattelemisen syytä ja puhumisenkin syytä. Mutta mitäs se sekään
sillä paranee, vaikka hänen kaltaisensa siitä kuinka pärmänttäisivät
ja pisputeeraisivat. Niinkuin tuo Leuanperän. Mitä se senkään
velli on valjennut, vaikka melkein yöt päivät huutaa ja huuhtoo siitä
vallankumouksesta, niin että kieli vyön alla? Sen on sillä voittanut,
ettei kukaan enää työhönsä ota. Millä häntä sitten joukkonsa elättää
sekin mies?
Parhaimman sitä hänen kaltaisensa pitää, kun vain äänestämässä käy
sitä omaa puoluetta. Totta he hänen joskus saavat korjautumaan ne,
jotka kerran sinne herrainpäiville kelpaavat. — Vain joskus, kun
on siinä tilassa asiat, että kaikki on lopussa, rahat ja ruuat ja
sydän oikein täyttyy, niin ei hänkään voi olla ajattelematta ja
sanomattakin. Toisin ajoin taas, varsinkin tämän Askisalon Jussipojan
kanssa, joka on sellainen hiljainen ja mukava poika, lukenut kaiken
maailman kirjat ja ymmärtää työntekijän kohdankin, sen kanssa tulee
toisinaan siitäkin asiasta puhelluksi.
Nyt ei Juhan sydän kuitenkaan ollut täysi eikä myrtynyt. Viime viikolla
haettiin kaupasta viidenkymmenen kilon ruisjauhosäkki, ja
silakoita on ostettuna, suolaisia ja tuoreita, isoksi aikaa. Voitakin
haettiin eilen kokonainen kilo ja perunoita on omasta takaa. Kun
sattuu, niin on siihen saakka, kun uusia rupeaa pellosta saamaan.
Eikä ole rahakaan vielä lopussa. Parinkymmenen markan vaiheille jäi
sitäkin kukkaroon. Maitorahoiksi. Ja nyt taas on hätä kaukana, kun
tähän taloon työhön pääsi. Tällaiseen evästaloon, josta saa vaikka
mitä tarvitsisi, ruokaa tai rahaa. Eikä työn loppumisesta ole pelkoa.
Tällainen vainio tässä hallussa ja sitten tuolla tuollainen uudismaa.
Keveästi liikkui Juhan lapio ja keveä oli hänen mielensäkin. Saman
kymmenen minuutin kuluessa hän joka aamu ilmaantui työmaalleen,
ja illalla kymmenen minuutin taas saman aikana katosi sieltä. Oja
toisensa perästä avautui sarkojen väliin, laidat ja pohjat sileinä
kuin höylällä tehdyt ja reunat suorina kuin viivottimella vedetyt.
Taideteoksia alallaan. Kun isäntä tai poika Jussi samalla maalla
työssä ollessaan tulivat luo, niin istuttiin ojan pientareelle ja
juteltiin ilman kylmyydestä tai lämpimyydestä, kumpaanko olevat olot
kulloinkin aihetta antoivat, tuulensuunnasta ja voimakkuudesta,
pilvien laadusta, sateen tai poudan merkeistä, hiirien, myyräin,
västäräkkien, kivitaskujen, haukkain, varisten, harakkain ja muiden
elämästä tehdyistä havannoista, joista lähtien jouduttiin toisinaan
kahlailemaan kautta maailman, Amerikat ja Afrikat, Austraaliat ja
Kiinan muurit. Varsinkin Jussin kanssa. Kylän uutisia ja muita päivän
tapahtumia pohdittiin myös ja johduttiin niistäkin toisinaan menemään
hyvinkin kauas.
Aika kului niin hupaisesti, että Juha ihan silmänsä levitti, kun
eräänä päivänä huomasi, että työ on huomenna lopussa ja että heti
on leikkuuaika käsissä. Hän oli kyllä joka päivä kulkenut Mäkitalon
ruisvainion ohitse ja seurannut sen kasvua heilimöimisestä saakka.
Mutta sittenkään ei ollut tullut ajatelleeksi, että kesä on jo niin
pitkällä.
— Kyllä se on lyhyt tuo kesä! Kun nyt on jo heti leikkuuaika, ja
sen perästä se on sitten pimeä ja rapainen syksy. Eikä oikeaa kesää
ole vielä paljon ollutkaan, valitti Juha isännälle, joka, eilen
heinänteon loppuun saatuaan, tuli katsomaan miten Juhan työ edistyy.
— No eihän sitä paljonkaan ole sitä kesää, myönsi isäntä.
— E-i painosti Juha. Juhannukseen saakka se on aina tulossa, ja
juhannuksesta alkaen se rupeaa olemaan jo menossa. Oikein lyö
sumeaksi mielen aina kun juhannus on mennyt ja päivät rupeavat
lyhenemään. Kun sellaista oikein seisovaa kesää ei juuri lainkaan ole.
Lyhyen tuokion kumpainenkin sanaa sanomatta katsoi ojan pohjaan.
— Sinne tästä mennä pitää, jonne se Aapramin Kustaa meni, tuhahti
Juha jälleen. — Toiselle puolelle auringon. Siellä on aina kesä,
eikä tarvitse muuta kuin puun juurella maata ja aika-ajoin kepillä
puuhun kopauttaa, niin kypsät omenat putoilevat suuhun.
Isäntä hymähti.
— Missähän se Kustaa oikein menee? kysyi.
Ei Juha tietänyt. Toiset sanovat, että se on Italiassa, toiset, että
Austraaliassa. Kuka hänen sitten tiennee. Tienneekö tuo kaikin ajoin
itsekään missä on.
Siitä johduttiin muistelemaan lapsuuden ja nuoruuden aikoja ja
ikätovereita, Kustaata ja monia muita. Kustaan olo toisella puolella
aurinkoa taas puolestaan johti maa- ja tähtitieteellisten kysymysten
pohtimiseen.
— Johan sitä on kaikenlaista tässä maailmassa, sanoi isäntä lopuksi
ja nousi seisomaan. — Tuolla kesantomaan ladon alla näkyy olevan
sinun mittahaarasi silloiselta vielä, kun ne ojat tämän edellä loit.
— Kyllä mä oon nähnyt, sanoi Juha, hänkin seisomaan nousten ja kädet
taskuissa ilmaa nuuskien ja taivaalle tähystellen. — Tuleekohan
sade? Tuntuu vähän kuin sellaiselta.
— Voipa tulla, myönsi isäntä ja läksi kesantomaalle päin kävelemään.
Puoliseen saakka kesti Juhan työ seuraavana päivänä. Tavallista
pitemmän puolislevon nukuttuaan hän haki isännän mainitseman,
latinalaisen ison A:n muotoisen mittahaarun, jonka sakarain väli
oli syli ja jonka toisen sakaran yläpää oli vedetty palasen ylitse
yhtymäkohdan. Sitten hän ladon takaa vesakosta katkaisi korttelin
mittaisen koivuvarvun kappaleen ja alkoi mitata ojia. Yhtymäkohdan
ylitse jatkuvaa sakaran päätä kouransa sisällä pyörittäen hän
taitavasti astelutti haarua pitkin piennarta ja puoliääneen sipisten
luki sen askeleet: yks, kaks, kolme jne.
— Sata, sanoi vihdoin ääneen, pysähtyi ja veisti loven varvun
kappaleeseen. Sitten alkoi jälleen kävelyttää haarua ja sipistä,
kunnes taas sanoi ”sata”, pysähtyi ja veisti loven varvun
kappaleeseen.
Kaikki kesannon ojat sillä tavalla mitattuaan hän laski varpuun
tulleet lovet. Niitä oli yhdeksän. Yhdeksänsataa syltä siis. Oli
niitä pari päällekin, mutta ne hän jätti laskusta pois.
Uudismaalla veisti hän lovet varvun toiselle puolelle. Niitäkin tuli
yhdeksän. Sitten oli vielä yhdeksäntoista syltä sen yli. Hän vuolaisi
varvun päästä lastun ja sen jälkeen piirsi yhden numeron ja yhdeksän
numeron. Yhdeksänsataa yhdeksäntoista syltä siis uudismaan ojaa.
Juha pisti varvunkappaleen takin taskuun, asetti laukun lonkalleen
ja, vielä noin niinkuin jäähyväiskatseen heitettyään yli työmaansa,
huokasi ja läksi kotiin.
Illalla hän meni Askisaloon tiliä tekemään.
Kun ensin oli taas säät ja muut läpikäyty, niin isäntä vihdoin kysyi:
— No — sä oot mitannut ne ojat?
— Oon mä, vastasi Juha.
— No — kuinkas paljon sitä nyt sitten tuli kumpaakin?
Juha otti varvun kappaleen taskustaan, laski siinä olevat lovet ja
sanoi summat.
— Niin minä sain. Mutta sopiihan teidänkin mennä ne mittaamaan,
sanoi vielä.
— Mitäs se sillä paranee, kun ne nyt kerran on mitattu, torjui
isäntä. Mitäs sä nyt oot sitten ajatellut, jotta pitäisi niinkuin
syleltä saada?
Juha sanoi, mitä hän on kummastakin ajatellut.
— Jos ei se liikaa ole? tunnusteli vielä.
— Ei — mitäs se liikaa on.
Kun sitten vielä tehtiin selvä siitä, mitä Juha oli tähän mennessä
saanut rahaa ja tavaraa ja kun isäntä maksoi jäljellä olevan
saatavan, oli asia selvä.
Vehnäskahvit vain juotiin vielä päällisiksi. Ja juteltiin muista
asioista.
KUN HERMANNI TEKI JUTKUN.
Hermannin huulet mutruilivat ja porstuaan päästyään hän oli
purskahtaa nauruun. Oikein piti panna käsi suun eteen, jotta ei vain
pääsisi ääneen.
Se häntä niin naurattamaan tuppasi, kun ei isäntä eikä kukaan
muukaan talon väestä ollenkaan muistanut, että ensi perjantaina on
pitkäperjantai. Eivät mitään sanoneet, ettei silloin sovi tulla
työhön, eivätkä mitään muutakaan päivää määränneet. Eivät kyllä
niinkään sanoneet, että ensi perjantaina taas olisi tultava. Mutta ei
sitä ole muulloinkaan niin sanottu. Kun kontrahdissa kerran on, että
taksvärkkiä on tehtävä päivätyö viikossa jokaisena perjantaina, niin
se on ollut aina selvä sillä ilman eri puhetta.
Ja niin se on selvä nytkin. Hän menee taas ensi perjantaina
taksvärkkiin. Pitkänäperjantaina.
Hermannilta pääsi naurun pihaus.
Eilen hän sen sai päähänsä. Almanakkaa katsellessaan hän huomasi,
että ensi perjantaina on pitkäperjantai. Ja silloin piskahti hänelle
mieleen, että hänpäs tekeekin Ison Karkkilan isännälle pienen jutkun.
Halkoranteella yksin ollessa on tänään päivän koko nauru mieltä
kutittanut, kun on ajatellut kuinka metka juttu siitä repeää, kun hän
pitkänperjantain aamuna tulee taloon taksvärkkiä tekemään. Varsinkin
silloin on ollut naurunsa pitämistä, kun isäntä on käynyt ranteella
katsomassa. Oikein jo ajatutti toisinaan, että jos se huomaisi. Mutta
eipäs huomannut! Eipäs huomannut! Kun ei kerran mitään puhunut.
Hermanni napsautti sormillaan, iski silmää ja nauraa pihautti.
— Pikku-Manun Hermanni tekee Ison-Karkkilan isännälle pienen jutkun,
sanoi hän hengessään ja nyökkäsi merkitsevästi päätään.
Koko viikoksi riitti siitä Hermannille mielenvirkistystä, ja monta
naurun pihausta häneltä yksin ollessa pääsi, kun hän ajatteli, minkä
näköiseksi isäntä menee ja mitä se sanoo, kun hän pitkänperjantain
aamuna tulee tupaan ja menee ovisängyn viereen penkille istumaan.
Niinkuin muinakin perjantaiaamuina.
Käskeekö silloinkin kirveitä hiomaan aamiaista odoteltaessa, niinkuin
muulloinkin — Ei taida käskeä. Taitaa mennä vähän nolon näköiseksi.
Taitaa vähän silmät seisahtaa, kun Pikku-Manun Hermanni poukahtaa
pitkänperjantain aamuna taksvärkkiä tekemään. Taitaapa jo —
isonviisaan!
Taitaa jäädä höristelemättä tällä kertaa: ”Myöhällepäs akka nyt
on Hermannia makuuttanut. Emäntä aikoi juuri korjata kahvipannun
pois, kun luultiin, että Hermanni ei enää tulekaan.” — Muutama! —
Kyllä minä nyt tulen niin että ei emännän tarvitse kahvipannua pois
korjata! Kun oikein pahat päähäni panen, niin tulen niin, että ei
isäntä ole vielä ehtinyt sängystä mihinkään. Totta vie tulenkin! Niin
että topsahtaa vain!
Hermannilta pääsi vihainen naurun pihaus.
Sitten hän taas kerralleen ajatteli, kuinka isäntä silmät selällänsä
kysyy: ”M-mitäs nyt? Onko tapahtunut jotakin?” Ja kuinka hän vain
levollisesti lyö kintaansa muurin olalle ja vastaa: ”Ei mitään. Tulin
vain taksvärkkiin niinkuin kontrahti määrää, että taksvärkkiä on
tehtävä päivätyö viikossa jokaisen viikon perjantaina.”
Se oli Hermannista niin metkaa, että hän tähän kohtaan tultuaan aina
puhkesi sisäiseen hytistyttävään nauruun. Eikä sen pidemmälle koskaan
jatkanut kuvitteluaan.
Tuli hänelle jossakin välissä mieleen pukukin. Paneeko pyhäpuvun vai
arkipuvun? Jos pyhäpuvun panee, niin se ei näytä oikein taksvärkkiin
menolta. Mutta ei näissä paikatuissa ja likaisissa arkivaatteissakaan
oikein kehtaisi mennä. Kun se kuitenkin on pyhäpäivä. Housuissakin on
oikein lantapilkkuja.
Siitä oli tulia jo pitemmällekin päänvaivaa, mutta sitten hän muisti,
että onhan hänellä kolmannetkin housut. Ne sammaleenvehrahtavat,
joissa on vain takapuolessa kaksi paikkaa ja vasemmassa polvessa
yksi pieni paikka. Ne hän panee ja sitten sen Jussi-veikolta jääneen
takin, jota hän joskus ennenkin jo on käyttänyt. Niillä kyllä sopii
mennä. Eihän pitkänäperjantaina kukaankaan parhaimpiinsa pukeudu.
Pitkänperjantain aamuna Hermanni sitten astui Ison-Karkkilan tupaan
tiiviisti suljettua suutaan mutistellen ja silmät totisina.
— Ha ha ha. Kauanpas akka nyt on Hermannia makuuttanut, nauroi takan
luona istuva isäntä. Emäntä juuri aikoi korjata kahvipannun pois. Kun
luultiin, että ei Hermanni enää tulekaan.
Hermannin suu lakkasi mutistelemasta ja hänen päässään vilahti
säikähtynyt ajatus, että hän ehkä onkin erehtynyt? Jos ei nyt olekaan
pitkäperjantai? Kun isäntä on aivan niinkuin ennenkin. Ja emäntä
kaataa kahvia niinkuin muinakin perjantaiaamuina.
Mutta muistaessaan, kuinka Kreetakin aamulla ylösnoustessaan huokasi
ja sanoi: ”Nyt on sitten taas pitkäperjantai. Oikein tarvitsisi
kirkkoon päästä”, niin rauhoittui. Ja ymmärsi, että isäntä ja emäntä
ne ovatkin, joiden puolella erehdys on. Luulevat, että nyt on vain
tavallinen perjantai.
Hermannilta oli taas päästä naurun pihaus. Saas nähdä, käskeekö
isäntä kirveitä hiomaan? Hän alkoi jännityksestä ja pidätetystä
naurusta hytkyä niin, että kahvi meni väärään kurkkuun. Sieltä se
alkoi suun ja nenän kautta, vielä muutakin mukanaan tuoden, purskua
yli pöydän. Aina pöydäntaustaseinän laudoitukseen, maalattuihin
koreisiin puunkuviin saakkakin sitä pärskyi.
— No mikäs nyt! ihmetteli isäntä osaaottavasti.
— E-ei mi-mi-mitään. Meni vain väärään kurkkuun, kakisteli Hermanni
ja kasvot punaisina ja silmistään vettä pyyhkien meni ovisängyn luo
penkille istumaan.
Isäntä ei puhunut mitään kirveiden hiomisesta. Eikä muutakaan
puhunut. Istui vain takan luona kahareisin, karmi eteen käännetyllä
tuolilla, ja nojasi leukaansa tuolin karmilla ristikkäin olevien
kättensä rystysiin. Ja katsoi takkaan. Ja kun Jussi tuli
tallitöistään ja Maija navetasta, niin ei Hermanni huomannut, että
hekään olisivat vähääkään kummastelleet sitä, että hän penkillä
istui. Jos isäntä olisi käskenyt kirveitä hiomaan, niin ei olisi
tarvinnut yhtään epäillä. Vaikka — voihan se olla käskemättä senkin
vuoksi, että sen kahvinjuonnin niin kävi.
Emäntä käski syömään.
— Jahas, sanoi isäntä siihen, nousi heti, vei tuolinsa peräsängyn
viereen ja asettui pöydän taakse penkille istumaan.
— Tule syömään nyt, Hermanni! sanoi hän sitten.
Hermannin huulet tuppasivat taas mutistelemaan ja silmät räpyttivät,
kun hän asetti lakkinsa penkille ja läksi pöytään.
— Kuivat tuulet rupesi taas olemaan, sanoi isäntä.
— Niin rupesi, myönsi Hermanni.
— Vaikka sellaistahan se tuppaa aina olemaan näin tähän aikaan,
jatkoi isäntä.
Hermanni pani merkille, että isäntä ei sanonut näin pitkänperjantain
aikaan. — Jo oli taas saamaisillaan väärään kurkkuun. Eikä hänen
syönnistään oikein paljon mitään tullutkaan kun kaiken aikaa vain
tuppasi nauru, niin ettei tahtonut niellyksi saada. Hän nousikin
pöydästä ennenkuin toiset. Ja ruumistaan oikoessaan hän oli jo
sanomaisillaan: nyt on sitten taas pitkäperjantai. Hillitsi kuitenkin
vielä itsensä niin kauaksi, että isäntä käskee työhön. Sitten vasta
sanoo — —. Saapahan sitten oikein nauraa, kun toiset seisovat
niinkuin puusta pudonneina ja hiukan pelästyneinä.
Vihdoin isäntäkin nousi pöydästä ja tapansa mukaan meni täyttämään
piippunsa nurkkakaapin pykälällä olevasta tupakkalaatikosta ja sitten
käveli takasta kekäleellä sen sytyttämään. Asetuttuaan seisomaan
takan luo kädet selän takana ja selkä takkaan päin hän rauhallisesti
veteli savuja piipusta.
Hermanni istui ja jännityksestä nytkien odotti mitä isäntä sanoo.
Mihin työhön määrää? Mutta isäntä ei sanonut mitään. Vähän aikaa
siinä savuja vedeltyään hän läksi vain verkkaisesti kävelemään,
takaisin nurkkakaapille. Kopeloi hetken kaapilla ja sai sieltä
käteensä vanhan suurikokoisen virsikirjan, tuli Hermannin luo ja
tavallisella työhönkäskyäänellään rauhallisesti sanoi:
— Hermanni saa tämän päivän veisata. Taitaa se olla sopivinta työtä
näin pitkänäperjantaina.
Hän pani virsikirjan Hermannin käteen.
Hermanni tunsi huojuvansa ja vajoavansa jonnekin. Ja kun hän
hämärtyneillä silmillään loi apua etsivän katseen toisiin
tuvassaolijoihin näki hän, mitenkä jokainen, poispäin kääntyen,
vapisi pidätetystä naurusta.
— Joo. Sopii alkaa vain, sanoi isäntä komentavasti, käveli vakavasti
peräsängyn luo, riisui takin pois yltään ja meni sänkyyn.
Ja veti edusverhot huolellisesti kiinni.
Kun Hermanni illalla kotiin tullessaan pääsi tuvan puolelle ovea,
huusi Kreeta heti:
— No nyt se sen kuvainen viimeinkin tulee! Missä sä oot ollut? Kun
on koko päivän saanut murehtia, jotta minne sä oot joutunut.
— Käskee murehtia, kärisi Hermanni.
— Käskee murehtia, huusi Kreeta. Vai käskee murehtia! Hy-hy-hy.
Vai käskee murehtia! Vaikka aamulla pimeässä lähdetään eikä mitään
puhuta, mihin lähdetään! Ja koko Jumalan pitkä ollaan. Ja
sittenkin vain sanotaan, että käskee murehtia!
Kreeta teki itkua.
— Missä sä oot ollut? Sano!, tiuskaisi hän itkunsa sekaan.
— Missä sä oot ollut, kähisi Hermanni matkien. Isossa-Karkkilassa
minä oon ollut.
— Isossa-Karkkilassa! huudahti Kreeta. Koko päivän? Mitä sä siellä
oot tehnyt? Ja mikä sulta on äänenkin vienyt? Kun kähäjää ja
käräjyttää kuin muikean piimäleilin tappi.
Hermanni ei puhunut mitään, asetteli vain takkiaan, sitä Jussi-veljen
jättämää, naulaan.
— Häh? tomahti Kreeta ja tarttui Hermannin paidanhihaan. Mitä sä oot
tehnyt siellä Isossa-Karkkilassa? Sano!
Kreeta ravisteli uhkaavasti Hermannia paidanhihasta.
— Mitähän mä siellä nyt sitten oon tehnyt, kähisi Hermanni ja
töyttäsi Kreetan menemään. Taksvärkissä minä siellä oon ollut,
tiuskaisi hän sitten vinkumalla ja tuolille istuutuen alkoi hampaat
irvissä kiskoa saappaita jaloista.
— Sus siunatkoon! kiljaisi Kreeta käsiään yhteen läjähyttäen ja
uuninpankolle istumaan lysähtäen. — Taksvärkissä pitkänäperjantaina!
Kreeta ei voinut enää puhuakaan. Istui vain kädet sylissä, raskaasti
huokaillen huojutteli ruumistaan ja seurasi Hermannin riisuutumista.
— Vai taksvärkissä, — vai taksvärkissä! Pitkänäperjantaina! Hyh
hyh —! Hhyyhh, hyh —!
Vai taksvärkissä, alkoi hän sitten päätään nyökytellen valittaa, kun
sai sydäntään vähän rauhoitetuksi. — Vai taksvärkissä! On se ollut
eri taksvärkkiä! Josta tullaan sutena ja jossa on äänikin ihmiseltä
kadonnut. Hjoo-oh, hjoo-oh!
— On se ollut sellainen taksvärkkipäivä, että en mä vain toista
sellaista vielä tehnyt, kähisi Hermanni, kömpi sänkyyn ja veti vällyt
päänsä ylitse.
Kreeta marmatti vielä pitkän aikaa. Mutta Hermanni ei sanonut enää
halaistua sanaa koko. Eikä vielä seuraavana aamunakaan.
PELASTAJA.
Emäntäin keskusteluun tuli kiusallinen pysähdyskohta. Äskeinen aihe,
Tallukkalaisten kotielämässä sattunut uusi tapaus, jota oli pohdittu
vuoroin alhaalla kulkevin kuiskauksin, vuoroin toistensa ylitse
huutaen, oli loppuunkäsitelty. Auttamattomasti loppuunkäsitelty. Niin
loppuun, että vaikka aihe olikin arvoltaan aivan ensiluokkainen ja
aivan tuore, siitä ei kuitenkaan nyt enää yrittämälläkään löytänyt
mitään sellaista, mitä ei olisi vähintään kahteen kertaan jo
käsitelty.
Ja uutta asiaa ei kukaan saanut mieleensä johdetuksi. Ei vaikka
kuinka olisi pinnistänyt.
Turvattomuuden ja avuttomuuden tunne valtasi jokaisen.
Talon emäntä huokasi ja pani rukkinsa vinhasti pyörimään. Alkulan
emäntä mittasi tekeillä olevaa sukanvartta valmiilla sukanvarrella,
kudinvarras poikittain hampaissa. Sitten hänkin huoahti ja pani
kudinvartaansa liikkumaan, niin että hiljainen kalahtelu vain kuului.
Ja huoahti Lappulan emäntäkin, joukon nuorin, syventyessään villojen
karttaamiseensa.
Tilanne kehittyi yhä murheellisemmaksi.
Talon emäntä katsoi jo kelloonkin. Mutta oli vielä liian aikaista
ruveta työssä istuville lähtökahvia keittämään. Ja salaa silmättyään
vieraisiinsa, jotka näyttivät töihinsä syventyneiltä, mutta salaa
heittelivät virheitä etsiviä katseitaan ympäri tuvan, hän jälleen
antautui kokonaan kehruutyöhönsä.
Alkulan emäntä yskähti ja nyysäsi.
— Yskääpä sä oot saanut, totesi Lappulan emäntä.
— Oon vähän. Tulee oltua vähän huolimatoin itsensä kanssa. Näillä
kylmilläkin vain avopäin pihallakin hypännyt.
— Kylläpä sä ootkin, kun avopäin! Mull’on usein kaksikin huivia, ja
sittenkin pakkaan yskällä olemaan.
— Eikö sitä tule vain sen pahemmin, kun oikein itsensä köyttää.
— Mutta kun mull’on sellainen huono pää. Se on melkein aina kipeä.
— Mun ei oo koskaan pääni kipeä, sanoi Alkulan emäntä ja rupesi
laskemaan kutimensa silmiä.
— Sun on hyvä, koetti Lappulan emäntä vielä. Mutta Alkulan emäntä ei
sanonut enää mitään. Kutimensa silmiä vain laski.
Ja niin tussahti sekin asia siihen.
Tilanteen pelasti vihdoin talon Selma tyttö, joka koulusta tullessaan
toi postin.
— Jassoo, lehti tuli! huudahti emäntä vapautuneesti. Tuopas tänne,
niin minä vähän katson sitä!
Selma vei lehden äidilleen. Lehteä silmäillen tämä selitti Selmalle
mitä ja miten tämän oli laitettava itsellensä ruokaa pöytään.
— Onko ketään kuolleita lehdessä? kysyi Alkulan emäntä.
— Kihloissa: Aini Iittala, Vilho Pönkä, luki emäntä, ääntään
korottaen vastaukseksi.
— Ohhoh-hoh! huudahtivat Alkulan ja Lappulan emännät yht’aikaa ja
työnsä syrjään heittäen tulivat molemmin katsomaan.
— Näytä nyt hyvä ihminen!
Emäntä näytti sormellaan ilmoitusta.
— Aini Iittala, Vilho Pönkä, luki Alkulan emäntä venyttäen ja
ikäänkuin maistellen.
— Hm hm — hymähteli sitten ja osoitti ilmoitusta Lappulan emännälle.
— Lue nyt sinäkin.
— Mitäs — johan mä sen nyt jo uskon, soperteli Lappulan emäntä,
mutta kuitenkin itsekseen mumisten luki:
— Aini Iittala, Vilho Pönkä.
— Voi vanhat vällyt, naurahti talon emäntä.
— Nii’in — sanos muuta.
— Kaksi köyhää.
— Mutta komiaa.
— Ja taitamatonta.
— Kummallakin aina kaikki mukana, paitsi sänkyvaatteet.
— Liekö noilla edes niitäkään.
— Lainakaluilla riiaavat.
Nauraa täytyi.
— Mitäs te nyt — nuhteli Lappulan emäntä ja laski sanomalehden
talon emännän syliin. Ainihan on talon tytär.
— Joo. Talon tytär — hieno lisäksi. Niin että ei omalla nenällään
haistele. Mutta luuletko sä, että se Iittalasta jotain mukaansa saa.
Phyh! Velkaa niin että ei seasta näy. Eikä suinkaan se Iittalan
isäntäkään nyt niin hullu ole, että tuollaisten huidittavaksi
tavaransa antaisi, jos jotakin antamista olisikin.
— Sanoo niin kuin mä sanoin Tyynelle: jos Vilhon rekeen istut, niin
yhtä tyhjänä saat talosta mennä kun oot taloon tullutkin.
— Onko se Tyyneäkin meinannut? kysyi Alkulan emäntä kaulaansa
kurottaen.
— Kaikkien perässähän se on juossut, tuhahti talon emäntä ja venytti
meneillä olevaa hahtuvaa tavallista pidempään
— Vai niin se on ollutkin. Minä olen ajatellutkin! Kun ne ovat
puhuneet, että tytöt olisivat sen Vilhon perässä juosseet. Ne
paremmaisetkin, Anttilan Mandat ja muut.
— Kukahan tämän perässä on juossut!
— Mikä se on oikein, se Vilho? En minä ole oikein selvillä
siitäkään, kysyi Lappulan emäntä.
— No se on sen Kaisa-Maijan poika.
— Sen nenättömän Tuomaan tyttären poika. — Tottahan sä sen Tuomaan
muistat, sen joka aina kiroili: ”hnsaaterin hnsälli”, ja joka oli
puolittain niinkuin ruodilla siellä meidän kylällä ennen maailmassa.
— Kyllä mä muistan. Ja kyllä mä sen Kaisankin muistan.
— No sen poika tämä nyt sitten on.
— Eikös se ole siellä kirkonkylässä sillä Alvutin porvarilla —
konttoristi, vai mikä se siellä on?
— Phyh — konttoristi. — Jopa se sitten olisikin! Renki se on,
jokin makasiinimies, mikähän lie.
— Niin — en mä muuta tiedä, mutta mä oon kuullut vain meidän Jussin
sitä ihailevan, että siinä se on poika, joka ilman kouluja on päässyt
konttoristiksi, myönnytteli Lappulan emäntä.
Toiset ryähtelivät. Ja oli taas syntyä äänettömyys. Siitä kuitenkin
pelastuttiin, kun Alkulan emäntä haki lehden.
— Katson vähän onko ketään kuollut, sanoi.
— Eikö Honkalan isännän kuolemaa jo ole?
— Alpakan emännän kuolema ainakin näkyy olevan.
— Jaa niin, ei sekään ole vielä ennen ollut. Koetas lukea se.
Alkulan emäntä luki.
— Ei ollut kuin kahta vuotta vanhempi minua, sanoi talon emäntä.
— Vai olet sinäkin jo niin vanha! Ei luulisi päältä katsomalla.
— Onko siellä muistovärsyä?
— On täällä.
— Koetas lukea.
Alkulan emäntä luki.
— Korea värsy. Mutta ei ollut niin sievä kuin Alakuhan emännällä oli.
— Ooppalan Annalla kanssa oli sievä.
— Oliko teistä kumpikaan Alpakassa hautajaisissa? kysyi talon emäntä.
Ei ollut kumpikaan ollut. Ei oltu sukulaisia eikä erikoisemmin
tuttaviakaan.
— Pääseeköhän kukaan Honkalaan hautajaisiin?
Lappulan emäntä arveli pääsevänsä. On jonkin verran sukua.
— Sinne luultavasti tuleekin mahtavat hautajaiset, sanoi Alkulan
emäntä. Ja täyteen painetuita lehden sisäsivuja esille kääntäessään
hän sanoi:
— Pitää katsoa onko täällä mitään lukemista.
Yhden saunanpalon ja silppukoneessa katkenneen käden hän sieltä löysi.
Takasivulla oli ”Kaikenlaisia”.
— Hjoo joo, huokasi emäntä ”Kaikenlaiset” luettuaan, taitteli lehden
pöydälle ja otti työn käteensä.
— Mä menen vielä siihen Ainin ja Vilhon kihlaukseen, että kyllä se
vain on niinkuin onnenkauppaa sellaistenkin yhteenmeno, virkkoi hän
työn alkuun saatuaan.
— No jos se pari koko ikänsä selvän leivän syö, niin mun saa
— — —. Olin jo sanoa, mutta en sanokaan, tarttui talon
emäntä heti.
Eikä keskusteluun enää sinä pysäystä tullut.
HERMOT.
Jyrskähdellen iskivät silppumyllyn terät myllyn ruuhesta ulos
työntyvään olkiruumiiseen ja joka iskulla viilsivät sen päätään
lyhemmäksi. Paksuista valurautameltoista valetut pyöreähampaiset
rattaat helisivät alakuloista kuolinsäveltä, ja kampisalko natisi
vääntäjäin käsissä. Teräpuomin ja puisen voimapyörän ympärillä
leijaili keveitä oljen lehviä ja akanoita kuin vainajain henkiä
kuolinkenttänsä ilmapiirissä.
Kukaan ei puhunut mitään. Suutaan vain mutistellen ja tupakkamälliä
poskesta toiseen mommeltaen Hetveden Iikkakin, silppumestari ja
kaksiteräisen silppumyllyn omistaja, paineli ja tasoitteli olkia
ruuhessa, ja työnsi niitä teräpuomia kohti. Kansakoulusta sitä varten
pidätetty Hanna nosteli olkia ruuheen. Aluksi hänelle ja mestarille
tuppasi tulemaan pientä käsitteiden ristiriitaa. Hanna uskoi että
ruuhessa pitää olla aina olkia niin paljon kuin vain pysyy. Mutta
mestari sanoi ettei sen niin yli reunainsa kukkuroituna tarvitse
olla. Kun vain on tasaisesti kautta ruuhen niin silloin eniten
silppuja tulee. Hanna kuunteli vastaansanomatta mestarin neuvoja ja
tuppasi ruuhen täyteen olkia. Varmempaahan se oli, että siellä on
niitä liikaa kuin liian vähän. Sitä oikeaa määrää kun ei kuitenkaan
osaa saada.
— Etkö sä flikka kuule, tiuskasi mestari ja työnsi ruuhen melkein
tyhjäksi.
Hannan valahti kieli alahuulen päälle, ja selälleen rävähtäneillä
silmillään hän katsoi arasti, mitä isä sanoo. Isä ei kuitenkaan
sanonut mitään. Ei edes katsonutkaan. Muutti vain toisen käden
veiviin ja vapaaksi tulleella kädellä niisti nenänsä. Eivätkä
toiset pyörittäjätkään, poika Miska ja päiväläisenä oleva Hessun Kustu,
olleet huomaavinaankaan koko asiaa. Piika Littu vain hymyili
toverillisesti Hannalle.
Hanna rupesi nyt entistä huolellisemmin asettelemaan olkia ruuheen ja
koetti mestarin ilmeistä nähdä, mitä hän ajattelee. Ja jos huomasi
hänen kasvoihinsa ilmaantuvan äkäisiä kurttuja, niin heti riensi
korjaamaan olkia ruuhessa. Eikä mestari enää mitään puhunutkaan.
Suutaan vain mutruili ja mälliä poskessaan käänteli ja silloin
tällöin asentoaan korjatessaan päästi hyvin syöneen ja tahtonsa
läpitse ajaneen miehen hyvätuulisen ähkäisyn. Aluksi Hanna aina
silloin nauruaan pidättäen etsi Litun katsetta. Pian hän kuitenkin
tottui siihen ja vain omia kuvitelmiaan rakennellen kanteli olkia
ruuheen.
Omiin sisäisiin maailmoihinsa vajonneina toisetkin äänettöminä
keikkuivat kampisalon mukana. Koneen terät vain jyrskähtelivät
karkeahenkisesti, ikäänkuin tietoisina siitä, että he ovat kaiken
keskuksena tässä, ja silpoivat raa’asti olkia. Hammasrattaat
soittivat surumarssia, ja seinän raoista tunkeutuvat helmikuisen
auringon säteet kirkastivat koneen yläpuolella leijailevia akanoita
ja helpeitä, kaikkialla liitelevää pölyä ja katosta riippuvia
hämähäkinseittejä. Ja pakkanen, joka ulkona nuijallaan jymäytteli
seiniä ja nurkkia ja aidassa naskutteli pikkuvasaralla, tuli
luuvaankin ja alkoi siellä tuikkia neuloilla koneen pyörittäjäin
jalkapohjia. Heidän muusta ruumiista kohoavasta hiestä se valmisti
harmahtavan maalin, jolla sitten siveli vaatteiden selkämykset,
päähineiden reunat ja päähineiden alta näkyvän tukan, kulmakarvat,
silmäripset ja parrat hopeanharmaaseen pohjaväriin.
⸻
— Pysähdytään, huusi isäntä, päästi veivistä irti ja kasvojaan
pyyhkien vetäytyi ulommaksi. Toiset tekivät samoin. Kone pysähtyi ja
luuvaan tuli hiljaisuus.
— Joo, sanoi Iikka ja ponnahti ruuhen päälle poikittain istumaan.
Toiset alkoivat hangoilla ja haravilla tupata silppuja riiheen
menemään.
— Menes katsomaan, mikä tuolla pihalla on, käski mestari ruuhen
vierellä toimettomana seisovaa Hannaa.
Hanna katsoi mestariin epäluuloisesti hymyillen eikä mennyt.
— Sieltä kuuluu kahinaa, vakuutti mestari.
Toisetkin pysähtyivät kuuntelemaan. — Kyllä siellä jotakin on,
sanoi isäntä ja aikoi hanko kädessä mennä katsomaan. Hanna kuitenkin
kiiruhti edelle, raotti varovaisesti luuvan ovea ja tuli takaisin
kuin hiukan häpeissään.
— Kuka siellä oli? kysyi mestari.
— Salmen Eljas siellä vain.
— Mitä sen siellä — — — alkoi isäntä, mutta samassa luuvan ovi jo
avautuikin ja sieltä kohosi näkyviin Salmen Eljaksen ruokkoamaton,
kuluneen lakin peittämä pää ja paikatun takin verhoama yläruumis.
— Päivää! sanoi Eljas.
— Päivää, päivää! vastasi mestari rennosti.
— Täällä tehdään silppuja, Eljas sanoi.
— Joo. Silppuja täällä huhdotaan, jotta kärty haisee, vastasi
mestari äskeiseen tapaan.
— Joo joo, naurahteli Eljas.
— Mitäs se Eljas nyt hommaa? kysyi mestari.
— Noo — — Enpä häntä nyt mitään erikoisempia. Muuten vain — —
paneskeli Eljas. Mull’on kärpän loukkuja tuolla latojen alla ja
ajattelin, jotta jos olisitte sattunut hiiriä näkemään — jotta jos
sais syötiksi —
— Ei oo näkynyt hiiriä, sanoi mestari.
— Joo joo — Eipä niitä tahdo olla, tuumi Eljas. — Mikä hänessä
sitten lienee.
— Köyhä vuosi, sanoi isäntä.
— Joo joo — niinpä. Pitää tästä lähteä kanssa, lausahteli Eljas,
laskeutui alas ja painoi oven kiinni.
Kun oli saatu olkiladosta olkia luuvaan, hyppäsi mestari pois ruuhen
päältä ja ruvettiin töihin taas.
— Hyi, mitä teidän niskassa on? kirkaisi Hanna. Hiiri!
Mestari katseli ällistyneenä toisiin ja sitten Hannaan.
— Teidän, teidän, huusi Hanna ja hyppi ja räpisteli käsillään.
— Munko? kysyi mestari.
— Niin niin — hyppi ja räpisteli Hanna.
Hyi! Nyt se menee — — vähän häntää vain enää näkyy! kirkui hän ja
kuin vilusta väristen juoksi Litun turviin.
Mestari kahmaisi niskaansa ja sai kun saikin hiiren häntään kiinni ja
veti sen ulos.
— Mä ajattelinkin, että mikä siellä niskas kutalehtaa, mutta
arvelin, että sinne on olki mennyt. Vai sinä siellä olitkin, puheli
mestari räpistelevää hiirtä hännästä kiikuttaen. — Vai sinä siellä
olitkin, toisti hän ja iski hiiren pään ruuhen laitaan.
Hanna värisi kuin oksennuksen edellä.
— Eetkös vielä kuollutkaan, sanoi mestari ja iski toisen kerran.
Kiikutti taas hiirtä nenänsä edessä. — No nyt se on kuollut, sanoi
hän sitten ja vei sen luuvan kynnykselle. Makaa nyt siinä.
— Siinä nyt olisi Eljakselle kärpänloukun syötti, huomautti isäntä
puolipiloillaan.
— Jaa mutta — siinä se nyt olisi! huomasi mestarikin. Jokohan se
ehti kauas.
Hän pyörähti takaisin, avasi luuvan oven ja huusi:
— Hooi Eljas! Äläs mene! Täällä olis nyt kärpän syötti!
Toiset nauraa hihittivät, kun mestari ovella seisoi ja odotti.
— Mi-mih-mihstä shä shen nyt shait? kuului ulkoa Eljaksen huohotus.
— Noo — Niskastani minä vain niitä noukin, kun mä sillä päällä
olen, rehenteli mestari ja viskasi hiiren pihalle.
— Hi hi hi, nauroi Eljas siellä.
— Ja jos ei sillä hiirellä nyt tule kärppää, niin sitten on miehessä
vika, sanoi mestari, veti oven kiinni ja tuli koneen luo. Veti
kintaat käsiinsä, sylkäisi kintaisiinsa ja asettui työasentoon.
Katsoi nauravin ilmein Hannaan ja ihmetteli:
— Kun tuo flikka pelkäsi! Luulitko sä, jotta se tappaa mun?