TEHDAS.

Lukemattomat ihmiset ovat lukemattomia kertoja kulkeneet sen ohitse.
Nähneet sen ja todenneet, että sitä ja sitä siellä tänä päivänä
tehdään. Ja enempää saamatta menneet ohi.

Joskus kuitenkin lie yksi ja toinen nähnyt ja tuntenut jotakin mikä
on pistänyt syvempään, tarttunut kiinni ja jäänyt mukana seuraamaan.

Niinkuin silloinkin erään lumettoman joulukuun pimeänä ja myrskyisenä
aamuyönä, kun vetinen tie kiilsi iljankoisena ja pellot häämöttivät
mustina ja paksu pimeä oli taivaan ja maan välisen tyhjän tilan
täyttänyt. Ja tuuli tohisi, vinkui ja ulvoi ja rääkkäsi parkuvia
puhelinlankoja, ryskytti ovia, takoi räystäsluukkuja, kiskoi irti
vuorilautoja ja kattomalkoja ja repalaiset pilvet kiitivät kuin
kuoleman hädässä, silloin tällöin päästäen näkyviin vaiheensa loppuun
kallistuvan, rappeutuneen ja vetisellä naamallaan tylsästi katselevan
kuun.

Jossakin etäisyydessä tuikki vaivalloisesti pimeän lävitse tunkeutuva
valo, heikkona ja avuttomana kuin viimeisiään läähättävä elämä. Ja
maantiellä yksinäinen, tuulen riepottama kulkija pyrki jonnekin.
Niinkuin ihminen aina pyrkii jonnekin. Useimmiten vastatuuleen.

Sellaisena yönä näki tehtaan elementissään.

Kun kaikki muut näyttivät kärsiviltä, nurkuvilta ja kasaantuneilta
ja pää hartiain väliin vedettynä, viluissaan ja vesissä silmin
värjöttivät, näytti se olevan entistäänkin riehakkaampi. Ikäänkuin
entistä suuremmaksikin pöyhistyneenä se rehenteli punakellervän
valomerensä keskellä. Ikkunat hehkuivat, ja korkeasta tornista
syöksyvä valojen punaama savu liehui ja leiskui kuin lippu
voitosta huumaantuneen taistelijan kädessä. Tai: kuin verenhajusta
villiintyneen pedon pitkä, tuuheaksi pörhistynyt häntä.

Pedonpa todellakin!

Punaisesta verestä ja kellertävästä hiestä syntyneessä hyhmässä
oljentelevan pedon, jonka verestävät silmät verenhimoisina hehkuvat.
Ja joka vihoissaan pieksi ja hännällään piiskasi ilmaa. Hampaat
irvissä murisi, rouskutti, vinkui, sähisi, karjui ja huohotti ja
kynsiään hioen vaani uutta ja uutta raadeltavaa.

Hengitystään hilliten, palttoonsa liepeitä kooten ja sivulle katsoen
hiipi kulkija tehtaan valopiirin ylitse. Ja toisella puolella olevaan
pimeään vihdoin ehdittyään huoahti ja katsahti taakseen, kuin
muureilla suojattuun turvapaikkaan päässyt.

Päivällä oli peto jo talttuneempi. Rouskutti ja murisi kyllä
vieläkin, sähisi ja joskus karjaisikin. Mutta silmät eivät enää
hehkuneet ja punakellervä hyhmä sen ympäriltä oli kadonnut. Eikä
karjuntakaan ollut vihaista niinkuin yöllä. Paremminkin se oli vain
voimistaan ylpeilevän hihkumista. Ylimielinen, rintaa röyhistävä
huomautus kuormineen, hevosineen ja hirsikankeineen ympärillä
räpälehteleville ihmistallukoille:

— Höh!

Häntäkään ei enää piessyt eikä piiskannut ilmaa. Taipuili vain ja
kierteli kuin kissan, kun se ystäväksi tekeytyy. Ja maitoa pyytää.

Äkeissään se kuitenkin vieläkin oli. Tukki- ja jyväkuormia sisään
kiskoessaan ja lankkuja, lautoja ja polttorimoja, sekä jauho- ja
ryynisäkkejä ulos viskoessaan oli sillä ylpeän ilkunnan ja töykeän
säälimättömyyden hymy suupielissä. Ja selvästi näki, kuinka sitä
kiusasi halu potkaista takapuoleen jokaista kuorman ajajaa.

Seuraavilla kerroilla se oli jo sitäkin talttuneempi. Ilkeä hymy ja
potkimisen halukin oli kadonnut. Levollisesti se vain veteli tavaraa
sisäänsä ja työnteli toista ulos. Ja rauhallisesti katseli, kun
kuormia tuli ja toisia meni pitkinä viivoina joka suunnalle. Kiltisti
ja kohteliaasti palveli ihmisiä. Teki heidän tukeistaan lankkuja,
lautoja ja polttorimoja ja jyvistään jauhoja, ryynejä ja rouheita.
Päiviä, viikkoja ja kuukausia. Ja vuosiakin. Toinen toisensa perään.

Sitten eräänä päivänä se nukkui. Valkealla lakanalla peitettynä. Kuin
olisi ollut kuollut ja kuolinpaitaan puettu.

Sydämen sykintää ei kuulunut, hengitys oli pysähtynyt, silmät
olivat sammuneet ja jäsenet liikkumattomiksi jäykistyneet. Ei se
nyt rouskuttanut eikä purrut, ei karjunut eikä murissut, ei mitään
sisäänsä kiskonut eikä myöskään ulos mitään työntänyt. Ei jaksanut.
Oli äskeisinä lihavina päivinä ahminut itsensä niin täyteen, ettei
nyt voinut hengittääkään.

Eikä ainoatakaan ihmistä, kuormaa tai hevosta häärinyt sen ympärillä.
Rikkomaton syvä rauha vain kaikkialla. Niin syvä, että ohikulkijakin
tahtomattaan hiljensi askeleitaan.

Ettei suinkaan häiritsisi levon saaneen rauhaa.

Oli taivas satanut lumensa ja peittänyt menekin puutteessa seisomaan
pannun tehtaan, sen katot, portaat ja lautatapulit, siellä täällä
hyljätyn näköisinä nyyköttävät kuormarattaat, rimapinot, roskakasat
ja muut. Korkean savupiipun huipussakin oli leveä ja paksu lumilakki.

Eikä ainoakaan ihmisjalan jälki rikkonut lumipinnan sileyttä ja sen
hohtavan valkeaa puhtautta.

Kunnes taas entinen elo uudelleen alkoi.

                                                  ⸻

Sitten muuan pimeä syysyö.

Mailla syysyön raskas rauha. Tiellä jokunen kulkija, taivaalla
kaamean komea, epäluonnollinen rusotus, ja tehtaan luo tullessa, sen
paikalla — punaisena hehkuva tulikuuma hiillos, josta muurit ja
putket lihattomaksi palaneena luurankona törröttivät.

Hiillos rasahti ja väreili kuin voimattomasta vihasta vapiseva
vangittu kostaja, joka huomaa aikeensa kesken jäävän. Salamurhaajan
tavoin se milloin tuolla, milloin täällä syöksäytti ulos ahneesti
lipovan kielensä, tavoitteli ympärillä olevia lautakasoja ja
rimapinoja. Sai kuitenkin aina kylmän suihkun niskaansa ja veti
kielensä takaisin kiukusta; sähisten ja paksua savua sylkien.

Vihdoin se tunnusti itsensä voitetuksi. Riutui, sammui ja tummui.

Ja räytyi kaiken yli leviäväksi mustaksi paarivaatteeksi.

— Siinä se nyt sitten on — sekin laitos, sanoivat ohikulkijat.

Ja katsoivat niinkuin kuolleeseen katsotaan.

Mutta sitten muuanna he hämmästyivät, eivätkä silmiään
uskoneet. Pyyhkivät silmänsä puhtaiksi ja kädellään varjoten
katsoivat uudelleen.

Todellakin! Siellä seisoi kaksi pitkää suoraa riviä vankkoja
valkeiksi piilutuita pylväitä. Vakavia ja itsestään melua
pitämättömiä, mutta kuitenkin sen näköisiä, että tiesivät mitä tässä
ollaan.

Uuden elämän koossapitäjiä ja kannattajia ollaan.

Ohikulkijain ruumis sai paremman ryhdin ja heidän askeleensa
nopeamman tahdin. Ja he ehtivät kohdalle pikemmin kuin luulivatkaan.
Ja näkivät, että tehdas oli alkanut elää uudelleen.

Paukkui ja jyskyi, kolkkui, kiikkui ja sihisi. Kuormia tuli, kuormia
meni ja ihmisiä liikkui, heilui ja huojui joka taholla.

Eikä mustasta paarivaatteesta ollut jäljellä muuta kuin jokunen
syrjään unhottunut riekale vain.

— — Se on sellaista se elämä. Sitkeää ja itsepintaista. Kuolemaakin
vastaan uhmaavaa.

— Kun se on sitä laatua.

Sanoivat ohikulkijat.

Ja jatkoivat matkaansa.