IV

Konradus mestarin tupaan astui tuttu vieras, lautamies Junu Tukka
Perniöstä. Mestari arvasi, että hän tuli perniöläisten tilaamaa pyhää
kaappineitsyttä tiedustamaan.

Lautamies siristeli silmiään tultuaan syysillan hämärästä päresoihdun
lepattavaan loimoon, toivotti hyvää iltaa ja törkki raskain askelin
sivupenkille istumaan. Siihen tuli hänelle pistämään kättä talonväki
järjestään, ensin mestari ketterin askelin, sitten kisälli ja lopuksi
tytär päresoihtu kädessään. Vieras sai jäädä siihen istumaan,
Konradus ukko meni tuvan perälle vuoleksimaan ristiinnaulittua
vapahtajaa, joka hänellä oli tekeillä, Anu sivelemään viimeistä
rusopunaa neitsytäidin huulille ja Anni heille molemmille valkeaa
näyttämään.

— Mitäs sille lautamiehelle kuuluu? kysäisi Konradus, vuolaisten
vahvan lastun ristiuhrin korvalliselta.

— Mitäpä sinne sydänmaille, tuumi lautamies. Viikkomarkkinoille
tulin, mutta kallista on suola ja kaikki, ja vähän saa maamies
nahoistaan ja turkiksistaan.

He, älyätkös sinäkin, Junu ukko! ärähti Konradus mestari ja unehutti
vuolaisemansa lastun ristinkiesuksen ohimoon törröttämään. — Saksat
ne nykyään hinnat määräävät, ja ilmaiseksi he meiltä nylkevät kaiken,
tuimiltaan saamme syödä nauriimme ja ohrakakkaramme.

— Saksatko heidät määräillevät? kysäisi lautamies ja vilkaisi suurin
silmin leikkotukkansa alta.

— No, kukas sitten! Saksoja vilisee kaupungit täynnä kuin kirjavia
kissoja.

— Niin, tänäänkin sanovat neljä saksanlaivaa rantautuneen kaupunkiin.

— Harva päivä niitä tulematta on, vaikka kaupunginlaki kieltää
kestien rehkimisen täällä näin syysmyöhään.

— Kieltääkö?

— Syysmariaan päättyi heidän kauppalupansa.

— No mitenkäs he sitten —?

— Viis he Maunu liehakon laista välittävät. Hansalaisilla on
sääntönä päättää purjehduskautensa vasta martinpäivänä, ja siihen
asti he täällä äytäröivät.

— Ettäkö hansanlait pannaan meilläkin voimaan! puuskahti lautamies
tuohtuneena.

— Kunpa saksankissat, hyväkkäät, täällä vieraassa maassa aina
välittäisivät edes omistakaan laeistaan! Monet tulevat ja menevät
vielä Martin kantapäillä, jos meri auki rakoilee, jopa talvehtivatkin
tänne koijineen.

— Mutta eikö esivalta —?

— Esivalta on sekin samaa luuta ja lihaa, saksoilla on valta
kuningasruunua myöten!

— Mutta miten ihmeellä omat herrat ovat päästäneet nyörit käsistään?

— Nekö nyt olisivat pystyneet itseäänkään pihdissä pitämään!
Riihottomuudessaan heittelivät Maunu liehakkoa ja hänen molempia
poikiaan vuoronperään milloin valtaistuimelle, milloin vankityrmään
ja minkä minnekin, kunnes lopulta saivat itse ottaa pakopötkän koko
maasta. Palatessaan sitten toivat tämän saksakuninkaan entistä
kuningashuonetta kukistamaan.

— Ja saivat tuoda noin vain tuontuostaan?

— Kukas esti! Valtaherrat itse toivat, saksaporvarit ottivat
avosylin vastaan ja piispat hieroivat kauppoja voittajan kanssa.
Täällä Turun linnassa kyllä Narve herra teki pystyn. Surmansa
sai Niilo Tuurenpoika, entinen laamannimme, jonka uusi kuningas
lähetti linnaa anastamaan. Kuningas tuli itse viime syksynä,
mutta koko pakkastalven sai värjötellä, vieläpä hikoilla kesänkin
loppukorvilleen linnaa piirittäessään, vaikka saksaporvarit panivat
parastaan ja itse piispa vanhuskin taipui —

— Piispakin!

— Niin, suuret edut kuuluu Albrekt kuningas luvanneen kirkolle, otti
sen suojelukseensa tiluksineen päivineen, myönsi erivapaudet piispan
asemiehille, palvelijoille, kalastajille ja sepällekin —

— Ja antoi kyytiä meille saloeläjille, jos niskuroimme kirkon
kymmenyksiä maksaessamme. Kyllä ymmärretään... onhan kuningas ottanut
piispan nahkatihunnit kantaakseenkin samalla kertaa kuin kiskoo omat
veronahkansa, kertoi Junu lautamies.

— Niin, niin, siten on saatu maa alistumaan mahtajineen. Tässä
kesällä sai saksakuningas vihdoin linnankin haltuunsa ja lähtiessään
pisti saksalaisen Dotzenin Ernstin linnanvoudiksi. Saksoja ja
heidän kätyreitään tupataan kaikkiin tärkeimpiin virkapaikkoihin.
Piispana meillä vielä on hyvä Hemming vanhus, mutta antaahan hänen
päänsä vaipua, niin saadaan nähdä, eikö Hartmannus saksan poika,
tämä nykyinen Henricus rovasti, kapua piispanistuimelle. Sitä se
lautapää vain kärkkyy, mies pönäkkä kuin pylväs! Entinen rovasti,
Elavus vainaja, toki tuli kuvaniekankin majaan, monet illat täällä
istui, monet oluet joi ja pisti moneksi tarinaksi kirjaviisaan
Henrik lehtorin kanssa. Toisin tämä taulunaama... mutta kukapa häntä
kaivanneekaan!

Lautamies nyökytteli vain päätään.

— Niin, että saksoilla on valta! Puhu sitten, että esivalta pitäsi
aisoissa kestejä enemmän kuin kotisaksojakaan! Lain mukaan pitää
puolet raatimiehistä olla saksalaisia, mutta nyt eivät enää tahtoisi
tyytyä siihenkään, vaatisivat molemmat ohjakset. Pian joutuu
meikäläinen kaakinpuuhun, jos heitä vastaan vähänkin tirisee!

Tämä mahdollisuus pani vanhan lautamiehen vaipumaan hiljaisiin,
synkkiin mietteihin.

Kotvan kuluttua tuumi hän aivan kuin ei muusta olisi kuunaan ollut
puhettakaan:

— Sitä kuvaa minä — (ja ikäänkuin nyt vasta älyten Anun
taideteoksen:) siinä taitaakin olla jumalanäiti vasta päässeenä
lestistään!

Hän nousi, astua törkki aivan luo ja katseli pää kallellaan.

— Komea on kuva, totta vie! Tuskin uskoisi, jollei näkisi! Kyllä on
korea, on vain...

Hänen kätensä ojentui koskettamaan vaipanlaskoksia, tunnustellakseen,
oliko se todellakin oikeaa kangasta, kuten näytti.

— Maali taitaa olla vielä tuores, arveli nuori taideniekka
aulistellen.

— Niinkö? Ei kosketa sitten. Niinpä ei taidakaan vielä saada
sitä mukaan. No, parempi lieneekin viedä talvikelillä; eihän sitä
purilaille voi panna noin somaa ja soreaa, olallaan saisi kantaa
sulakelillä. Mutta — mikä pulikka sillä on tuossa edessään?

— Missä?

— Tuossapa! sanoi lautamies tirkistäen ja osoittaen jumalanäidin
kainaloon.

Koko taiteilijaperhe purskahti nauramaan, mutta Anu joutui samalla
ylen hämmennyksiinsä.

— Sehän on pyhä piltti, virkahti hän ujosti.

— Niin, tietysti pyhä piltti, hökäisi ukko kovasti häveten
tuhmuuttaan. — Olisihan minunkin, ukko pahan, pitänyt se arvata!

Ja sitten katseli hän kuvaa suu mutturassa, katseli lanteita, joille
tummanpunainen ja kultapaarteinen vaipanlieve oli kietaistu kokoon
höllille laskoksille, katseli pyhän piltin tieltä taapäin kaartuvaa
yläruumista ja vaipan alta näkyvää tummansinistä ja hopealla
tähditettyä hihahamosta, katseli lapsekkaan siroa povea, josta pyhää
pilttiä ei suinkaan näyttänyt ruokitun. Mutta varsinkin vaipui hän
herkin luonnonvaistoin tunnustelemaan neitseellisen kainoja kasvoja,
joilla oli niin ihmeen elävä ja ja sulava ilme. Lopulta ei hän nähnyt
mitään muuta kuin hymyn kuvan huulilla, hymyn, joka oli niin lämmin
ja säteilevä, mutta jonka pohjalta tuntui vieno kaihon vivahdus.
Juuri tämä surunsävy ruusuhuulten säteilevälle hymylle antoi niin
kotoisen keväthehkun, että se sattui saloukonkin sisimpään sydämeen.

Tämä pyhä hymy kiehtoi ja sulatti niin vanhan lautamiehen mielen,
että hän päätti korjata äskeisen tuhmuutensa ja osoittaa hänkin
olevansa asioista vähän perillä.

— Mille se nauraa? kysyi hän.

— Eihän se naura...

— Mitäs se sitten muhoilee?

— Pyhällä, taivahisella hymyllään —

— Hymyllään, ehätti Konradus ukko katkaisemaan, peläten kai,
että hänen oppilaansa selitys liiaksi liitelisi siniauterissa, —
hymyllään se julistaa taivaan armoa ja autuutta syntisille ihmisille.

— Niinpä niin, taivaan autuutta, toisti lautamies nyökytellen
päätään. — Mutta meidän kirkon vanha jumalanäiti ei lainkaan
hymyile, sen kasvot ovat totiset kuin suuttuneen kuningattaren.

— Heh, ne nyt ovat niitä vanhan kansan äkäisiä mummoja ne, tuumi
mestari. — Toisenlainen laitetaan pyhä äiti nykyään, ei vanhoja
puupölkkyjä ole enää miesmuistiin veistelty meilläkään. Mutta kun
muistelen aikaa, jolloin olin opissa Visbyssä —

Konradus vanhus joutui sellaiselle ukkomaiselle muistelupäälle, että
näytti olevan tulossa vähintään peninkuuluman pituinen tarina hänen
valoisan nuoruutensa päiviltä ja ylistysvirsi vanhan, kunniakkaan
Visbyn taideaarteille, hymyileville goottilaisille madonnille ja
muille, jotka Valdemar Atterdag juutteineen oli tuhonnut nelisen, viitisen vuotta sitten
. Mutta Junu lautamies oli kuunnellessaan yhä
silmäillyt kuvaa ja teki yhtäkkiä niin hätkähtävän liikkeen, että
mestarin muistelma katkesi alkuunsa.

— No, voi sun... sehän on (lautamies loi katseensa soihtua
pitelevään Anniin) hän... ilmetty Anni!

Anu seisoi säikähtyneenä, ikäänkuin itsekin olisi vasta nyt asian
oikein älynnyt, kun siitä vieras huomautti.

— Sama tyttönen, kolmen-, neljäntoistainen!

— Seitsemäntoistainen minä jo... selitti Anni hätäännyksissään,
ikäänkuin pelastaakseen siten ihailijansa taideteoksen.

— Olen tuon kyllä minäkin huomannut, virkahti Konradus isä tyynesti
ja vilkaisi punastelevaan poikaan katseella, joka ilmaisi selvästi,
että kuvan kielimä salaisuus oli ollut hänelle mieleen.

— Mutta eihän se sitten jumalanäidin kuva olekaan —

Lautamies katkaisi sanansa mietteissään ja näytti selvittelevän
pulmallista kysymystä. Hänellä oli mielessään oma piintynyt kuvansa
pyhästä äidistä, tämä hymyilevä tyttönen oli tuntunut hänestä oudolta
alunpitäen ja sehän olikin vain vanhan mestarin tytär...

— Se on hänen pyhä neitsyensä. Minun on täällä!

Näin sanoen meni Konradus ukko tuvan nurkkaan, nosti syrjään peitteen
ja kantoi istuvan madonnan keskemmälle lattiaa.

Kuvan tummansininen, kultapaarteinen vaippa ei heiskottanut niin
huolimattomasti kuin Anun madonnan, vaan oli äidillisen huolekkaasti
vetäisty polvelle aaltoileville laskoksille. Solkivyön yläpuolella
kohosivat puvunkuppulan alla äidilliset ravinnonlähteet. Mummomaista
äitiyttä kuvastivat leveähköt posket ja täyteläs leukakin. Hymy ei
ollut ujo ja säteilevä, vaan lyhyt ylähuuli vetääntyi leppoisaan
myhäilyyn, eivätkä silmät olleet pyhällä kainoudella luodut maahan,
vaan hän loi raukeahkojen luontensa alta äidillisen lempeän katseen
kiharapäähän poikaan, joka niin avutonna istui hänen käsivarsillaan.

— Tunnetkos tätä, lautamies? kysäisi mestari.

— Kerttu, ilmetty Kerttu vainaja! Pyhä äiti hänen muistoaan
siunatkoon! huudahti lautamies tehden ristinmerkin.

— Niin, kullakin on oma sydämensä pyhimys. Tämä on viimeinen
madonnani, vuolin sen jo viisitoista vuotta sitten. Tämän huulet
salli sydämeni viimeksi vetää hymyyn, ja sentähden en sitä
luovuttanut hinnasta enkä mistään. Nousiaisten kirkkoon se oli
tilattu, mutta kuoltuani vasta saavat sen noutaa.

Siinä seisoi rinnatusten kaksi madonnaa. Anun seisovan neitsytkuvan
kasvot heijastivat uinailevaa viehkeyttä, sävelsointuista suloa, ja
puupulikka hänen kainalossaan muistutti nukkea, jollaisia lapset
tekaisevat leikkikaluikseen. Lieneekö nuori taideniekka koskaan
nähnytkään pientä poikalasta, ainakaan ei hän ollut sellaista
niin hellin katsein tarkastellut kuin madonnansa mallia. Konradus
ukon äidillinen mummo, jolla oli huntu hiussuortuvillaan, taasen
kantoi käsivarrellaan päästä jalkoihin täysluomaista poikalasta. Ja
istuvan pojan pitkä paitakin syrttäytyi polvilla ja siitä alaspäin
niin luontehikkaille laskoksille. Mummossa itsessään, vaikka
vaipanlaskokset olivatkin ylen taiten ja huolellisesti vuollut, oli
jotakin koulumaista kankeutta; Anun tyttömäisen madonnan jaloista,
ihannoivalla hellyydellä muovatuista kasvoista henkäili vastaan hieno
välittömyys.

Muistoihinsa vaipunut Konradus vanhus ei näyttänyt suurin panevan
merkille kuvien eroavaisuuksia. Hän virkahti tummasävyisin äänin:

— Niin, hymyili kerran elämä minullekin, sain minäkin luoduksi pyhän
hymyn jumalanäidin huulille. Mutta sitten —

Hänen sanansa värähtivät katketen. Hän istuutui leveälle jakkaralle
lämpimän kiukaan kylkeen ja lautamies istuutui hänen rinnalleen.
Anni pisti pärevalkean pihtiin kiukaan nurkkaan, ja molemmat nuoret
istuutuivat kiukaan loukkoon. Ja kyyryisillään istuen tuijotti vanha
mestari vuolulastuihin lattialla, aivan kuin näkisi kauhunkuvia
edessään.