SISÄLLYS:

Jäähyväiset.
Majatalon emäntä.
Harmaa mies.
Uneksija.
Zugführerin konjakit.
Pelko.
Lähetti.
Mikä hän oli?
Kansanopistolla.
Junassa.

Jäähyväiset.

Sa multa pois, ma sulta!
Käy kutsu illan hiljaa,
kun uinuu maassa multa
uneksuin uutta viljaa.

O..

Onhan toki Suomessa vieläkin romantiikkaa, huolimatta rautatieverkon
ja savupiippujen tihenemisestä. Tämäkin kartano, kuin linna,
jyrkkäkallioisen metsälammen rannalla, yhtäällä synkkä kuusikko,
toisaalla lauhkeat lehtimetsät, ja etäämpää vilahteli sieltä täältä
kylän talojen päätyjä. Jo vuosikymmeniä olivat siellä viettäneet
kesäänsä jalot rouvat ja ritarit, Suomen vanha aateli, olipa se nähnyt
ruotsinmaalaisiakin ylimyksiä vierainaan.

Siinä talossa, ylhäällä ullakkokamarissaan, istui nuori, vaalea tyttö,
vastikään seitsemäntoista täyttänyt, käsin poskeen ja kyynärpäin
pöytään nojaten, kiihkeissä mietteissä tuijottaen ulos ikkunasta.
Mitään ei hän kuitenkaan nähnyt, eipä sitä tarkoittanutkaan. Ulkona oli
tumma, tihkusateinen syysyö, tai ilta oikeastaan vasta, ja lepattavan
kynttilän valossa hän saattoi eroittaa himmeän kuvansa ruudusta, jonka
eteen hän ei ollut vetänyt verhoja. Toisinaan hän hajamielisesti
rutisti käteensä rypistyneen kirjelapun, jonka sisällön hän jo osasi
ulkoa, ja kuta pitemmälle hän mietti, sitä kiihkeämmin rupesi hänen
verensä kiertämään, purppuroiden vienot posket, silmäteräin laajetessa
suuriksi ja avuttomiksi.

Kun ulkona rasahti, säpsähti hän huomattavasti ja vaistomaisesti kapea
käsi painui sydämelle. Se oli tuuli vain, sade vain, joka pieksi
vesikourua, mutta kuitenkin tyttö kuunteli kauan, hievahtamatta. Sitten
hän nousi, astui hajamielisenä vuoteensa luo, joka siinä valmiina
odotti, otti epäröiden päällysverhon käteensä, ikäänkuin aikoen peittää
jälleen, mutta ei tehnyt sitä kuitenkaan, hengähti vain syvään,
pyyhkäisten kiharan ohimoltaan.

”Tuskin tuleekaan. Sataakin näin... En... en odota”, ajatteli hän, jopa
huuletkin liikkuivat, sanoja vaan ei syntynyt.

Sitten palasi hän takasin pöydän ääreen ja alkoi taas lukea kirjettään:

’Tänä iltana lentää nuoli puhallusputkesta ikkunaasi; silloin
tiedät, että odottaja on alhaalla. Tänä iltana, sitten ei.

Tiedätkö, että ullakolla, vierelläsi, kuivataan pyykkiä paksujen
nuorien päällä, tiedätkö, että nuori tyttö jaksaa kannattaa suuren
painon, jos istuu lattialla, kädet alempana ikkunaa, ja antaa
laudan särmien estää köyttä luisumasta.

Tänä iltana, sitten ei.’

Sellainen oli nimetön kirje, nimetön ja kuitenkin tuttu.

Ja nuori tyttö vaipui jälleen mietteisiinsä... Miten olikaan tämä poika
niin päässyt juurtumaan hänen sydämeensä, tämä ylioppilas, ja juuri tänä kesänä,
olihan hän tuntenut hänet ennenkin... Sen souturetken
jälkeen, niinkö? Mutta minkä sille mahtoi, että tuuli irroitti veneen
rannasta ja hän jäi vastarannan niemeen, josta oli maitse kiertäen
kolme, neljä kilometriä kotiin, ja ilta jo uhkasi. Silloin
uistintavetävä ylioppilas kuuli hänen huutonsa, souti luo, otti
valkopukuisen immen veneeseensä, kohottaen kunnioittavasti hattuaan ja
alkoi soutaa.

”Laskekaa toki uistin järveen”, sanoi tyttö silloin, tarkoittamatta
oikeastaan muuta kuin lopettaa kiusallisen äänettömyyden.

Ylioppilaan silmät välähtivät, ja hymyillessä valkeat hampaat hohtivat
ruskettuneista kasvoista hämärässä.

”Ei juuri ota näin selällä, mutta saattaahan sen laskea... Ehkä soudan
neidin suoraan kotiin ja sitten jälestäpäin noudan veneen, koska on
noin syrjään joutunut.”

”Kiitos, jos niin paljon tahdotte nähdä vaivaa.”

Siihen ei ylioppilas enää vastannut, katseli vain tummansinisillä
silmillään. Jumala, kuinka ne silmät miellyttivät! — Sitten tarttui
kuin tarttuikin hauki uistimeen, suuri vetkale oikein, ja sen
ylösottopuuhat ne kirvoittivat kielen kantimistaan ja lähensivät nuoria
toisiinsa. Ja kun rantaan saavuttiin, niin ylioppilaan kasvot
muuttuivat äkkiä totisiksi ja silmissä oli kuin surua.

Sen illan jälkeen oli niin omituinen kaipaus jäänyt mieleen kytemään,
ja outo ikävä, joka ennemminkin, tyyntyvinä kevätiltoina, oli samalla
kipeänä ja suloisena toisinaan herännyt, palasi nyt yhä useammin
vieraaksi. Sitten tulivat suuret heinätalkoot, jolloin hän tarjosi
niityllä kahvia heinäväelle. Siellä oli ylioppilaskin, hikisenä ja
ruskeanpunakkana rupatellen renkien kanssa, mutta ei hän tullut
juttusille, kaukaa vain nosti lakkiaan ja kumarsi ja kahvia ottaessaan
tuppausi renkien joukkoon. — Ja illalla sitten, tansseissa, hämärässä
luvassa, jonka seinät ja permannon piiat olivat puhdistaneet! Kuinka
teki mieli tanssia, mutta jurot pojat antoivat hänen yksinään seistä
kynnyksellä, että ihan harmitti; kaiketi häpesivät. Ja ylioppilas ei
ollut näkevinäänkään, hypitteli vain kylän tyttöjä, solakkana ja
notkeana avokaulaisessa paidassaan ja sininen kaulanauha sidottuna
suurelle solmulle. Silloin hän ihan uhallaan pyysi toverikseen lähinnä
seisojan, pahaisen känttyrän ja heti sen jälkeen toisen; sitten viejiä
kyllä riitti. Ja vihdoin ylioppilaan kimppuun, härkäpään, joka yhä
pysyi taipumattomana. Hän tahtoi kiittää soutamisesta, heinäniityllä ei
tullut mieleen. Rusko ylioppilaan poskilla tummeni ja hän kumarsi vähän
siihen tapaan kuin herrat. Neiti ystävällisesti muistaa vielä,
pikkuseikan. Ja samalla kävi ylioppilaasta heikko väkevien tuoksahdus,
jota hän tietoisesti koetti salata, jopa näytti häpeävänkin. Ylioppilas
tanssitti äänettömästi, vältti katsomasta, olipa jonkinlainen pilvikin
hänen otsallaan.

”Odotin, että olisitte minua noutanut tanssiin, talkoot ovat minusta
aina niin hauskat. Mutta itse sain tulla teitä kiittämään.”

”Vai huvittaa nämä rahvaan kemut. Mitäpäs, minä kun tässä
talkootuulella oikein, neiti huomanneekin. Arvelin olevan kenties
loukkaavaa.”

Silläkö lailla! Ylioppilasta halutti uhmailla poikien tavoin, olla
hurjaa. Ja perin kaupunkilaisena nukkena hän näkyi pitävän, kenties
hiukan ivailevan. Ohoo! Kyllä hän oli maalaistavoista selvillä,
paremmin kuin ylioppilas luulikaan, eikä hän ollut mikään
nenännyrpistelijä. Ihan näyttääkseen hän huudahti veikeästi:

”Pirtuako oikein?”

Jumala, millainen sädekimppu singahti ylioppilaan silmistä ja kasvot
kirkastuivat.

”Saunakuupasta kerrassaan”, hän naurahti, mutta katsoi samassa syrjään
ja jatkoi, ikäänkuin nolostuen.

”Näin talkoissa hieman.”

Silloin oli hänkin ikäänkuin katunut rohkeuttaan ja veri oli syöksynyt
poskille; samassa ylioppilas jo johtikin hänet syrjään ja kumarsi
syvään.

Nyt sai hän kyllä tanssia. Ihan kilvan tultiin häntä hakemaan; oli niin
hirveän hauskaa ja kaikki olivat siivolla, pari humaltunutta renkiäkin,
jotka ikäänkuin hänen tähtensä hillitsivät itseään. Vanhastaan hän
tiesi olevansa rahvaan suosikki, hän kun ei ollut ylpeä. Ja ylioppilas
näytti etsivän tilaisuutta päästäkseen häntä viemään, mutta eipäs, aina
tuli toinen. Kuinka ylioppilaan yritykset häntä huvittivat, ihan
tahallaan teki mieli väistää, ihan nenän edestä meni toiselle, vaikka
huomasi ylioppilaan lähestyvän. Mutta silloin, silloin kuohahti
nuorukainen, tanssitti kuin hurja kaikki tytöt, vuoron perään, sitten
lakkasi kokonaan, asettui seinälle varta vasten häntä vaanimaan ja sai
hänet vihdoin haltuunsa, hengästyneenä ja uuvuksissa.

”Nyt tanssitan teitä”, sanoi hän käheästi ja hänen äänessään oli miltei
vihaa. ”Äsken taisitte moittia minua.”

Muuta ei hän enää sanonutkaan, pyöritti vain kuin hurja, vimmattua
maalaispolkkaa, yhä ja yhä vaan.

Ensin tyttöä väsytti, mutta sitten hän ajatteli: vai niin, no
koetetaanpas, ja ponnisteli pitkän aikaa. Vihdoin hänen kuitenkin
täytyi antaa perää.

”Nyt tulee minun kuuma!”

”Niin minunkin”, sanoi silloin ylioppilas ja kuljetti rohkeasti
tanssitoverinsa ulos.

Järvi lepäsi kuin peili kajastuksen valovälkkeissä. Mutta hiljaisuus
ahdisti ja suuri koivu, jonka alle he olivat pysähtyneet, nukkui
riippuvin lehdin. Ylioppilas oli sytyttänyt savukkeen, hän leyhytteli
nenäliinalla kasvojaan. Ei ylioppilas huomautellut luonnon kauneudesta,
jommoiseen tyttö kaupungissa oli tottunut, vaikeni vaan. Suututtikin
hiukan, tämä alkoi olla noloa.

”Mitä lienee kello jo?” kysyi hän vihdoin.

”Ei yhtätoista vielä.”

”Yhtätoistako! Hyvänen aika, sitten on minun lähdettävä... Hyvästi!”
Tyttö ojensi kätensä.

Jotakin liikahti ylioppilaan huulilla, ehkä pyyntö jäämään, mutta hän
vaikeni ja puristi kättä vain. Jumala sitä katsetta! Se aivan otti
haltuunsa ja huumasi. Ja nuorukainen kääntyi häntä saattamaan. Kuinka
tyttö oli onneton. Oi, eikö hän nyt ymmärtänyt, se ei toki sopinut.
Mitä sanoisi talkooväki ja mitä ajattelisivat kotona, jos sattuisivat
huomaamaan! Ja niin sanoi hän vihdoin, hiljaa, mutta päättävästi.

”Älkää saattako minua.”

Ylioppilas pysähtyi kuin naulattu ja tumma puna syöksähti hänen
kasvoilleen. Juhlallisesti, liian juhlallisesti hän kumarsi ja kääntyi,
sanomatta mitään. Silloin valtasi tytön ennen tuntematon, hätäinen
tuska ja hänen tuli pakko toimia. Nopeasti astui hän pari askelta
ylioppilaan perään, tarttui käteen ja kuiskasi.

”Ymmärrättekö minua?”

Ylioppilas loi häneen syvät, totiset silmänsä ja käsi jäi hänen
käteensä. Ahdistus, joka oli onnea, valtasi mielen ja ympäristö muuttui
kuin uneksi... Mitä tapahtuikaan. Ei hän sitä täysin tajunnut. Kuin
unessa kiertyi jäntevä käsivarsi hänen ympärilleen... Kun lumous
haihtui, huomasi hän kiirein askelin rientävänsä kotiin ja korvissa soi
vielä kuuma kuiskaus:

”Ymmärrän sinua... Mene.”

Sitten, elokuusta asti, haalasivat tänne Helgen, muka lukemaan maan
hiljaisuuteen. Kyllä hän ymmärsi. Tämä oli nyt se, jonka pappa ja mamma
olivat valinneet, tämä hintelä, kalvakka, hienosti sivistynyt
kirjamies, joka ensin kaatoi hajuvettä takilleen ja sitten pisti
resedan napinläpeen. No, tietysti sellaista oli huvittava kiusotella,
aina sama kohtelias hymy ja pikkuvanha sukkeluuksien laskettelu, mutta
riehakasti telmimään ei hänessä miestä, kenkien kastumisestakin oli
aina pelko. Toista oli ylioppilas, josta tyttö alinomaa salavihkaa
kyseli vanhalta Marilta. Sanomalehdetkin hänestä puhuivat,
urheiluasiain yhteydessä.

”Juovan kuuluu se kylän maisteri.”

”Ihmisten puheita. Niissähän tuo hääräilee urheiluksissa ja nuorison
seuroissa. Vaan ei kuulu puheita pitävän. Ihan renkien kanssa vaan
oleilee, niin ettei joukosta erota ja hyvä on köyhälle, aina
auttamassa. Ei ole suurellinen, omana miehenä kylän pojat raitilla
pitävät. Vaan ei ole liioin tappelua ja rähinää sattunut, maisterin
joukossa ollen... No, jospa tuota sitten ryypännee. Kirja kainalossa
pyörähtää milloin minkin isännän peräkamariin, taitavat tyrkyttää,
suosittu kun on kovasti mies, haastelevat, uusiin tapoihin
maanviljelyksessä kuuluu yllyttelevän ja vähänkös sitä on hänenkin
ohjeillaan yritetty. Vaan niitä esitelmiä ja suuria puheita se kuuluu
välttelevän.”

Sellaistapa vanha Mari. Ja hän, tyttönen, souti usein yksikseen illan
tullen tuonne niemen taa. Siellä makasi ylioppilas rannalla, ruskeat
kasvot suuren kiven takaa loistaen, siellä oli ihmeellinen, salainen
onni ja siitä ei tiennyt kukaan, ei kukaan. Ylioppilaassa oli kuin
taikaa, eikä hän kuitenkaan sanonut juuri mitään, silmät vain
loistivat. Ihmeellinen oli hänen voimansa. Mutta viime aikoina oli hän
muuttunut niin vakavaksi ja miettiväksi ja oudosti hän viittaili
poismenostaan ja jokin painoi häntä. Sitten ei häntä ollut rannalle
tullut, pitkään aikaan. Ja nyt, yhtäkkiä tämä kirje.

Tyttöä ahdisti nytkin niin, että hänen täytyi painaa kädellä sydäntään.
Mitä aikoikaan hän tehdä? Oliko oikein tehdä niin?

Samassa poksahti jotain seinään. Sydän ikäänkuin hypähti, hengitys
salpautui, veri pakeni poskilta ja jäsenet värisivät... Heti sen
jälkeen uudestaan, osuen ikkunaan. Ei epäilystäkään, siellä oli
odottaja alhaalla; ”tänä iltana, sitten ei”. Kuin huumeessa tyttö
sieppasi köyden sängyn alta, epäröi hetken, mutta avasi sitten
hermostunein liikkein ikkunan ja kumartui tuijottamaan alas. Vain
pimeää, eikä ääntäkään, lukuunottamatta sateen jorinaa. Entäpä, jos nyt
jostain katseltiin, maantieltä vaikka! Tyttö sammutti kynttilän ja
heitti sitten köyden alas. Hän tunsi, kuinka siihen tartuttiin, kuinka
sen kantavuutta koeteltiin, ja samassa hänet valtasi yksi ainoa ajatus,
yksi ainoa pelko: huoli siitä, kuinka hän jaksaisi kannattaa kalliin
taakan. Hän vaipui lattialle istumaan, köyttä akkunalaudan särmää
vasten vetäen, tarpeettomastikin ponnistellen ja sydän tuskasta
vapisten. Vihdoin alkoi kuulua rapinaa, sitten huohottavaa, vaikka
hillittyä hengitystä ja sitten iskeytyivät lujat kourat ikkunan
kamanaan ja pää piirtyi synkkää taivasta vasten. Sensiaan että olisi
auttanut, peräytyi tyttö kuin uhkaavaa vaaraa, huoneensa viimeiseen
sopukkaan ja painautui väristen seinää vasten.

Hiljaisuus vallitsi. Ei kuulunut hiiskaustakaan, ei liikettä, tuuli
vain pieksi sadetta seinään. Kului pitkiä hetkiä. Sitten raapasi
nuorukainen tulta ja sytytti kynttilän. Hänen kasvonsa olivat oudon
kalpeat ja lepattava liekki heitti niille omituisia varjoja. Tyttö
seisoi hievahtamatta.

”Tahdotko, että poistun?” kysyi nuorukainen vihdoin tukahtuneella,
särkymäisillään olevalla äänellä.

Ei vastausta, ei liikahdusta.

”Sano”, kuului jälleen aivan hiljaa.

Silloin tyttö syöksähti nurkastaan, painoi päänsä nuorukaisen rintaa
vasten ja kuiskasi.

”Rakas.”

Koskaan ei ylioppilas ollut ennen ollut sellainen. Hänen silmänsä
hehkuivat kuin tuli ja hänen huulensa polttivat. Toisinaan työnsi hän
luotaan, tuijottaen pitkät hetket, toisinaan puristi hän ranteista
kuumeisin käsin, ja hänen huulensa liikahtelivat, mutta sanoja ei
syntynyt.

”Mikä sinun on?” kysyi tyttö ihmeissään.

Silloin välähti ylioppilaan silmistä kuin viha ja hän sanoi
tukahtuneesti.

”Tule luokseni!”

Tytön sydän ikäänkuin kutistui, kaikki veri pakeni kasvoilta ja
katseesta kuulsi tuskainen säikähdys. Väläyksessä muisti hän kaiken
entisen, kiusottelunsa, kiemailunsa, vieläpä sanatkin, jotka ylioppilas
kerran oli lausunut: ”sinä liehut ympärilläni kuin perho, mutta en
tavoita sinua.” Mutta silloin oli nuorukaisen kasvoilla karehtinut
ruskea hymy, nyt istui hän uhmaavana, vaativana, polttavin silmin. Kuin
unessa tyttö nousi ja jäi häneen tuijottamaan.

”Luulin, että sanoisit minulle hyvästi, selittäisit. Nyt olet
tällainen, istut synkkänä ja äänettömänä. Mikä sinun on?”

Ylioppilas hengitti raskaasti.

”Tule”, toisti hän.

Silloin kyyneleet kihosivat tytön silmiin ja väräjävin äänin hän
esteli:

”Rakas.”

Ylioppilaan otsasuonet paisuivat ja hän tuijotti maahan. Mutta entistä
päättävämmin hän toisti:

”Tule!”

Jo äänestä tyttö tunsi herransa ja hän vapisi. Kirjeen sanat
iskeytyivät mieleen: ”tänä iltana, sitten ei”. Hänet valtasi hetkeksi
neuvottomuus ja tuska. Mutta sitten levisi hänen kasvoilleen outo valo
ja poskille kohosi puna.

Yhtäkkiä näytti hän heräävän, pysähtyi, epäröitsi...

Ylioppilaan sumentuneet silmät rävähtivät ja hän nosti katseensa.
Sitten peitti hän käsivarrellaan kasvonsa kuin kirkkaan valon
huikaisemana. Vihdoin ponnahti hän ylös, otti tytön syliinsä keveästi
kuin lapsen, peitti hänet vuoteeseen ja vaipui itse polvilleen sen
ääreen, päätään tyynyyn painaen. Hänen hartiansa vavahtelivat kuin
olisi hän nyyhkyttänyt.

”En ymmärrä sinua. Miksi et puhu?” sanoi tyttö vihdoin, pitkän ajan
kuluttua.

Silloin ylioppilas nosti kasvonsa, silitti hiljaa tytön kiharoita ja
hänen silmissään oli tavaton lempeys.

”Anteeksi, pieni. Olin sinulle paha usein, pahin nyt... kun lähden.”

”Ja minne lähdet, sano?”

”Samapa se, minne, en kuitenkaan ole luonasi.”

”Ja miksi lähdet?”

”Lähden, koska rakastan.”

”Toista... enemmän kuin minua?”

”Enemmän kuin sinua.”

”Ja loukkasit minua tällä tavalla”, kuiskasi tyttö kiihkeästi,
purskahtaen haikeaan itkuun ja kääntyen selin, kasvojaan tyynyyn
painaen.

”Mustasukkainenko olet, pieni?” sanoi ylioppilas miltei iloisesti.

”Anna minun olla!” nyyhkytti tyttö peitteeseensä kätkeytyen. Sitten
vallitsi hiljaisuus pitkän aikaa.

Kuului outoa rapinaa. Tyttö kavahti istumaan, mutta ylioppilasta ei
ollut missään. Säikähdys oli ihan pakahuttaa sydämen ja nopeasti riensi
tyttö ikkunaan.

Köysi oli sidottu välipuuhun; se heilui vielä. Hän kurkoittui pimeään
yöhön ja kuiskasi ylioppilaan nimeä, yhä uudestaan, kyyneliin puhjeten,
mutta kaikki oli hiljaista, kukaan ei hänelle vastannut. — — —

Seuraavana päivänä tuli kirje:

’Kadun, että tulinkaan. Se oli minussa vain turhamaisuutta ja
itsekkyyttä; halusin koetella voimiani ja loukkasin sinua.
Älä ole toivoton, mutta älä myöskään lupaa mitään, itsellesikään,
muustahan ei ole kysymys. Älä kahlehdi muistojasi minuun, äläkä
aseta itsellesi velvollisuuksia minun suhteeni.

Kadun, että tulin. Jos olisin vastaanottanut suuren lahjasi, olisit
ehkä pitänyt itseäsi minuun sidottuna. Ja kuitenkin, kenties
sairaammin syöpyy sen miehen kuva nuoreen sieluusi, jolla oli
ylitsesi valta, suurempi kuin hän itsekään uskoi ja joka kuitenkin
kieltäytyi kaikesta... vaikka rakasti sinua.

Olitko mustasukkainen, pieni? Niin, rakastan toista enemmän
kuin sinua. Se on oikein ja kerran sen ymmärrät. Se toinen on
Isänmaa.’

Majatalon emäntä.

Suru häll’ oli vaikkakin huulillaan
hymyt pilkahti petteliäät,
suri urhojen huolta hän, nauroi, vaan
oli kosteat poskipäät.

J. L. Runeberg.

On sangen kiusallista, kun reessä, pitkää matkaa kievarikyydillä
ajaessa, rupeaa paleltamaan. Aluksi yrittää hieroa käsiään ja
liikutella varpaitaan sukkia täyteen sullotuissa jalkineissa, mutta
sitä ei malta, eikä jaksa tehdä niin kauan, että siitä olisi apua. Yhä
tuskallisemmaksi muuttuu vaiva ja pistely, ei enää huomaa luonnon
kauneutta ympärillään, ei kykene antautumaan tunnelmalle, vaikka
kulkunen kulisee huuruisen hevosen niskassa ja luminen metsä seisoo
kuin kivettynyt erämaa, pehmeä-sävyisiä viirejä heijastellen. Vihdoin
karkaa reestä, juoksee lumisella tiellä, joka pettää jalan alla, mutta
ei viitsi sitäkään riittävästi, vaan palaa istumaan jälleen, kietoo
peitteen ympärilleen ja odottaa, eikö lämpö ala virrata suoniin. Mutta
eipäs, lumi sulaa vähitellen ja jalkoja alkaa entistä enemmän palella.

Semmoisessa tilassa juuri olimme. Nenää piti maiskuttaa, kun
kohmettuneilla käsillään ei viitsinyt kaivaa liinaa taskusta, paperossi
tutisi hampaitten välissä ja kyytipoika sai sen sytyttää. Ja
kilometripylväitä vaanimme kuin vihollista ja pimenevästä hämystä
huolimatta tiesimme vallan tarkoin niiden numerot.

Vihdoinkin tuli siunattu poikkeus tieltä ja reki hurahti majatalon
pihaan.

Vastaamme tuli muuan mies, josta ei pimeässä näkynyt muuta kuin
välähtävät silmät ja pitkä parta. Emäntä, kuullessaan kulkusen äänen,
kiepsahti portaille ja katseli siinä äänettömänä, kiukkuisen näköisenä,
kädet asetettuina päällekkäin kunnioitusta herättävän vatsan päälle.

”No, emäntä. Kiehauttakaapas nyt tulinen kahvi ja sitten kyyti
seuraavaan majataloon. Mutta hyvä hevonen.”

”Hm. Vai vielä tässä kahvi. Mistä täällä kahvin otat, metsän
sydämessä.”

”Hyvänen aika. Älkää toki suuttuko. Kuumaa vettä sitten, sillä jotakin
lämmintä meidän pitää saada”, sanoimme reestä noustessamme.

”Hevosetkin on tässä kaikki kyydissä juuri.”

Ja vastaväitteitämme kuulematta hän huusi miehelle, joka oli tullut
meitä vastaan:

”Hoi! Älkääs menkö. Tulkaa katsomaan näiden herrain passit, että
sopiiko niille kyytiä antaa.”

Mies kääntyi veräjältä takaisin ja äkäinen emäntä jatkoi.

”Ja katsokaa tarkkaan kaikki tavarat, ettei sitten tarvitse alvariin
meillä juosta menoamassa kuinka sitä muka kaikenlaista roikaletta
hyyssätään ja salatavaraa.”

Olimme jo ymmärtäneet, että mies oli santarmi-urkkija ja kaivoimme
papereita taskuistamme kohmettunein käsin.

”Panimajetje li vyi pafinski?” kysyin.

Pitkäpartainen, ilkeäsilmäinen mies oli ymmällä, eikä osannut vastata.

”Ymmärtääkö se suomea?” kysyin emännältä.

”Ka, tottakai tuo suomalainen poliisi suomea osaa.”

”Anteeksi, minä luulin teitä santarmiksi, teillä kun näyttää olevan
sama toimintatapa ja vieläpä ulkomuotokin. Tässä olisi passi.”

Hämmentyneenä mies tarkasti tuvan ikkunan kajastuksessa ”12 kuukauden
lupaa oleskella maaseudulla”. Eikä hän sanonut luotua sanaa.

”Tavarat kanssa”, kannusti terhakka emäntä.

”Se toimitetaan vasta sisällä”, tiuskasin. ”Minä en rupea tässä
avaamaan myttyjäni, saattaa pimeässä kadota.”

”Ka, uskonhan minä. Ei kait herroilla mitä, vaan nykyään on annettu
tarkat määräykset pohjaan matkustavain suhteen, jotta pitää tarkastaa,
kun kaikenlaista joukkoa myötäänsä tästä vaeltaa”, sammalteli poliisi
hämillään.

”Katsokaa tarkasti vaan, ettei sitten tarvitse silmille hypätä ja
syytellä, jotta tässä kulkioimia hoivaillaan”, ärhenteli emäntä yhä.

Mutta poliisi poistui ikäänkuin häntä koipien välissä ja me astuimme
sisään.

Tarkastus oli tehnyt meihin kiusallisen vaikutuksen, vaikka paperimme
olivatkin kunnossa ja äänettöminä me painelimme sinipunervia käsiämme
muuria vasten, odottaessamme keitettyä vettä. Mutta kuinka
hämmästyimmekään, kun emäntä vihdoin toi tarjottimen: Suuri kahvikannu,
kori kukkuroillaan vehnä-leipää, ihanaa kermaa! Ja emäntä itse oli
sitaissut vyötäisilleen puhtaan esiliinan ja hänen kasvonsa loistivat
ystävällisyyttä.

”Tehkää hyvin ja ottakaa. Oli siellä kait kylmä ajaaksenne,
kievarivälikin on niin pitkä sinnepäin.”

”Kiitos. Jo tuo toki alkaa veri sulaa.”

”Pohjoiseen matkataan?”

”Sinnehän sitä.”

”Saisko kysyä millä asioilla liikutaan.”

”Ka, Inariin asti on matka. Siellä ensi kesästä alkaen ruvetaan oikein
toden teolla sitä kultaa huuhtomaan. Me menemme vain tekemään
piirustuksia paikan päälle.”

Emäntä rävähytti silmiään ja hypisteli vakavana esiliinaansa. Syntyi
äänettömyys.

”Tehkää nyt hyvin ja ottakaa leipää runsaasti. Ei sitä tahdo niin saada
täällä pohjan puolessa”, kehoitti emäntä ja poistui.

Sanomattakin on selvää, että me mielihyvällä noudatimme kehoitusta. Ja
kun kahvi oli juotu, istuuduimme tulen ääreen, joka meitä varten oli
uuniin tehty ja sytytimme paperossit. Hyvä oli siinä olla ja lämmitellä
kangistuneita jäseniä, mielen pyrkiessä väkisinkin turhaan menneitä
muistamaan ja kiusattoman äänettömyyden vallitessa.

”Hevonen on valmiina”, kuului vihdoin ovelta.

”Saammeko maksaa.”

Palvelustyttö otti rahat ja me puimme jälleen päällemme ohuet takkimme
ja otimme myttymme nurkasta.

Mutta etehisessä seisoi emäntä, huulilla arka hymy ja tutkiva katse
silmissä.

”Herrat tekevät hyvin ja ottavat tämän mukaan”, pyysi hän hiljaa,
ojentaen minulle huolellisesti käärityn paketin.

”Mihinkä tämä on jätettävä?”

Emännän katse painui maahan.

”Eikö tuo matkalla sijaansa löytäne”, vastasi hän epävarmasti,
hämmentyneen näköisenä.

Katsoin häntä pitkän aikaa ääneti, kummastuneena. Sitten minulle alkoi
hämärästi selvitä.

”En ymmärrä teitä, emäntä, mutta kiitos”, sain vaivoin sanotuksi. Ja
hän puristi lujasti tarjoamaani kättä ja suuret kyyneleet riippuivat
hänen ripsissään.

”Ja jos siellä tapaisitte meidän pojan... niin sanokaa terveisiä... Se
kun kanssa lähti sinne... sinne pohjoiseen... Ja että hyvin voidaan...
Jumala kanssanne.”

Enempää ei hän saanut itkultaan sanotuksi, vaan kääntyi pois ja pakeni
nopeasti ovesta.

Uljas orhi oli valjaissa ja isäntä itse kuskipukilla.

Istuimme äänettöminä. Tiut tinnittivät, kuu heitti sinertävän hohteen
yli hyisten metsien ja hevosen varjo kiiti nuolena hangella. Ei tullut
siinä ikävä ja hyvä peite lämmitti suloisesti polvia. Kopeloin emännän
pakettia: hyviä eväitä tuntui sisältävän.

”Ei tainnut se poliisi herrain tavaroita tarkastaa”, kääntyi isäntä
kysymään.

”Ei tuntunut haluttavan.”

”Se on tuo eukko sen kanssa kireissä väleissä. On tästä kulkenut niitä
nuoria miehiä, sellaisia kuin tekin. Lienevät niitä Saksaan menijöitä.
Ja se poliisi niitä joutavasti vahtaa. Vaikka lienee tuolla omat
ukaasinsa.”

”Ryssän ukaasit.”

”Ryssänpä joutavat olemaan.”

Ja hetken päästä isäntä jatkoi.

”Olen minä sille sanonutkin, jotta on kai tässä maassa ihmisillä oikeus
kulkea, vaan se siinä virassaan kokee olla, nuuskimassa.”

”Suomessa on nyt, hyvä isäntä, nuuskijata jos minkä kaltaista. Mutta en
toki olisi uskonut, että suomalainen maalaispoliisi noin ryhtyy ryssää
palvelemaan.”

”Ka, sepä sen.”

Vilauksessa oli matka suoritettu. Mutta kun tarjosimme isännälle
kyytimaksua, sanoi hän hevostaan kääntäessään.

”Eihän tästä mitä, tällä kertaa. Lähdin vain tuota oritta
jaloittelemaan, se kun yhtä mittaa seisoksii siellä tallissa. —
Hyvästi.”

”Hyvästi, isäntä. Kiitos mainiosta kyydistä.”

Kaulaa kaartaen, hulmuavin harjoin hepo lähti juoksemaan. Ja tuntui,
kuin olisi meihinkin siirtynyt osa orhin meno-intoa, niin oli keveä
jatkaa matkaa.

Harmaa mies.

Istuu yössä silmäkulman
peikko sallimuksen julman.
Vartoo, vartoo, kutoo, kutoo,
silmu silmukalta putoo.

L. Onerva.

Nyt, kuten usein ennenkin, vallitsi raskas hiljaisuus; vain joku
katkonainen sana, joku lyhyt huomautus, joka ei ollut edes mieli-alan
kanssa sopusoinnussa.

Maattiin rantaharjulla, tuijottaen merelle, joka pauhasi vaahtoisena,
näyttäen hämärässä salaperäiseltä ja kammottavalta. Selkämme takana
notkossa kyti vielä nuotio ja sen ääressä joku yhä paistoi perunoitaan,
mutta useimmat olivat nousseet harjulle kuullakseen meren kohinan, joka
kertoi kotimaasta. Yö oli lauha ja taivas sees; syksyn suuret tähdet
loistivat. Toisinaan vihollisen valonheittäjä loihti esiin laitojen
raivoisan vaahdon hämärän meren harmaasta synkeydestä.

Nyt, kuten usein ennenkin, oli mieli kaipausta täynnä. Oliko yhtäkään,
jonka aatos ei kulkeutunut yli tuon ärjyvän lakeuden, kaukaiseen
maahan, jonka unelmissaan ihannoi paratiisiksi. Siellä oli onnen
tyyssija, siellä tuhlasi elämä antimiaan; sen maan säveliä humisivat
hongat pään päällä nyt. Mutta siitä ei kukaan puhunut, vaan koetti
päinvastoin salata herkkyyttään; siksi saikin kuulla kovia, tylyjä
sanoja, puoliraakoja kompia, tai vaiettiin kokonaan. Oli vain yksi
kieli, jota kaikki tajusivat; se oli laulu.

Tällä kertaa painoi mieltä kaiken lisäksi erikoissyy: muuan toveri oli
taas haudattu vieraan maan multaan. Harvoin sotilas suree kaatunutta,
ystäväänsäkään, ainakin on hänen tunteensa syvällä ja salattu. Mutta
nyt ei oltu kiihkeässä taistelutoiminnassa, ei ollut juuri vaaraa, ei
menetetty miehiä, eikä tapahtunut mitään, ei niin mitään; toistensa
kaltaisten päivien ainoa sisältö oli yksitoikkoisuus. Onnettomuustapaus
oli sokea sattuma, siksi se kiinnitti mieliä tavallista enemmän, kun
tuuli humisi suurten honkain latvoissa.

— Omituista. Hän tiesi sen, sanoi joku.

— Sehän on tavallista. Tavan takaahan kuulee mainittavan, kuinka se ja
se henkilö ennen kaatumistaan oli tuntenut levottomuutta, vieläpä
viitannut kuolemaansa, enemmän tai vähemmän selvin sanoin.

— Ja yhtä usein näitä tapauksia liiotellaan. Monihan tulee sanoneeksi
jotakin, josta kuvastuu levottomuus, esimerkiksi suuren hyökkäyksen
alkaessa. Jos joku heistä sattuu kaatumaan, muistetaan heti hänen
sanansa ja vakuutetaan hänen tietäneen kaiken edeltäkäsin; eloon
jääneiden puheet sitävastoin unohdetaan.

— Mutta hän. Hän ei sanonut juuri mitään, hän toimi. Kaikki tavaransa
ja muistelmansa oli hän järjestänyt. Ja ne jätti hän sinun haltuusi jo
edellisenä iltana, eikö totta?

— Tavallaan, vastasi puhuteltu päätään kääntämättä. — Pidähän tuosta
huolta, en ota sitä mukaan kaiken varalta, se sisältää tietoja, sanoi
hän lähteissään, ojentaen minulle muistikirjansa ja väistäen
katsettani. Asiassa ei olisi ollut mitään merkillistä, jos hän olisi
lähtenyt vaikkapa partioretkelle. Mutta hänet oli komennettu
kuulovartioon, jotakuinkin vaarattomaan toimeen. Siinä hän sai kuulan.

Hetken oli hiljaista, mutta sitten jatkoi sama mies:

— Niinkuin tässä sanottiin, hän kyllä tiesi kohtalostaan. Mutta se ei
ollut sellaista aavistusta, joka outona levottomuutena usein valtaa
soturin kuoleman edellä ja joka aina on epävarmaa; hänellä oli näkyjä.
Tiedättekö, mitä hän oli minulle kirjoittanut muistikirjansa väliin?

Kuului uteliaita äännähdyksiä.

— ”Veli hyvä. Eilen näin harmaan miehen kasvot ja ymmärsin siitä
kaikki. Kirjaseni perusteella sinulle kyllä selvenee, mitä tarkoitan.”

Aniharvoin oli mikään synnyttänyt sellaista uteliaisuutta kuin tämän
jäähyväiskirjeen ilmoittaminen. Mutta sen saaja osoitti haluttomuutta
ja mitä hartaimpia pyyntöjä tarvittiin, ennenkuin saatiin hänet
lukemaan otteita kaatuneen toverin muistivihkosesta. — Oltiin
vetäydytty kämppään ja vuoron perään näytettiin lukijalle tulta
päreellä. Yhtäkään häiritsijää ei ilmaantunut.

”Äitini oli hellä ja herkkähermoinen nainen ja heikko
ruumiinrakenteeltaan; muistan, kuinka isä häntä vaali kuolemaansa
saakka ja kasvatti meidät lapsetkin erityisesti vaarinottamaan äidin
kaikki toiveet. Ainoa seikka, jonka johdosta hän meitä ankaralla
kädellä rankaisi, oli juuri loukkaava esiintyminen äitiä kohtaan,
vaikkapa ymmärtämättömyyskin olisi sen aiheuttanut. Jo tämä selittää,
etten voinut sanoa mitään äidille, kun lähdin Saksaan, ei suinkaan
siksi, että olisin epäillyt hänen isänmaallista mieltään, minä epäilin
hänen terveyttään. Sisareni sitävastoin, joka oli kaikkein innokkaimpia
värvääjiä, tiesi aivan tarkoin matkastani.

”Palautuu selvästi mieleeni muuan seikka: pienestä pitäen oli äiti
ikäänkuin tuntenut minun läsnäoloni. Milloin tulin koulusta kotona
käymään, tai palasin joltakin retkeltä, aavisti hän melkein
poikkeuksetta saapumishetkeni, ja usein odotti minua valmis kahvi ja
minua varten asetettu tarjotin. ’Haltia käy edelläsi’, sanoi hän
nauraen, ’minä kuulen askeleesi etehisessä ja äänen, kun tartut oveen
jo aikaa ennen tuloasi’. Tosiaan hän tunsi erehtymättä askeleeni, läpi
unensakin.

”Värvääjänä sisareni tiesi jotakuinkin tarkoin Saksan matkan
salaisuudet, eikä siis minua suurestikaan hämmästyttänyt se, että
Malmössä odotti kirje. Äiti oli tullut sairaaksi ja sisareni kehoitti
minua kääntymään takaisin, jättämään matkani tuonnemmaksi, muuten olisi
äiti hukassa. Heti lähdettyäni oli sairaalle jollakin lailla selvinnyt
matkani määrä ja hän oli kääntynyt vuoteen omaksi. Hän oli kauhistunut
ja huutanut minua takaisin, hän oli vaatinut sisartani ryhtymään
kaikkiin toimenpiteisiin saadakseen minut palaamaan ja hänen tuskainen
tilansa oli ollut sangen arveluttava. Vaikka sisareni hyvin tajusi,
kuinka vaikeata minun enää oli kääntyä, pyysi hän minua kuitenkin
hartaasti tulemaan, vedoten rakkauteeni, jonka hän tiesi rajattomaksi
äitiin nähden.

”Kun pohdin tätä kysymystä Malmössä, selvisi minulle mitä on isänmaa ja
mihin sen täytyi olla valmiina, joka aikoi uhrautua maalleen. Kuinka
moni nainen nyt huusikaan poikaansa takaisin, minun äitiäni
lukuunottamatta, kuinka moni väänsikään käsiään nähdessään rakkaimpansa
astuvan riveihin ja kuinka moni Suomessa sai nähdä sortajan mustain
miesten kuljettavan uhrejaan vankiloihin. Jos mieli siitä koskaan
päästä, niin nyt oli ummistettava korvat vihloville tuskan huudoille,
nyt oli rautaisen toiminnan aika, jolloin täytyi olla valmiina
uhraamaan sellaistakin, jota piti omaa elämäänsä kalliimpana. En
kääntynyt takaisin; se oli ainoa raskas hetki tällä matkalla, kaikki
ruumiilliset vaivat olen unohtanut tuon päätöksen muistossa; minä olen
toisinaan suorastaan kaivannut äärimmäistä ponnistelua ja nääntymystä.

”Yö Malmössä vietettiin luonnottoman iloisesti ja moni meistä oli lopen
uuvuksissa, kun Trelleborgissa astuttiin lautalle. Meri möyrysi ankaran
koillismyrskyn vallassa. Vihreäkuultoiset aallot syöksyivät kuin pedot
hulmuavin vaahtoharjoin lauttaamme vasten ja kaikki ne näyttivät
tulevan Suomesta. Alus nousi huimaavaan korkeuteen ja putosi sieltä
kumeasti alas kiehuvaan vesikuiluun, vapisten kuin tuskasta.

”Jotkut joivat konjakkia säästyäkseen meritaudilta; useat meistä olivat
nousseet kannelle ja tanssivat hoippuen mitä kummallisimpia villien
tansseja, ilkeän tunteen kouristaessa vatsaa joka kerta kun lautta
nousi ja laski. Tuuli pisti kuin neuloilla läpi vaatteiden; sitä vasten
nojautuen saattoi seisoa lähes kulmassa ja kun avasi suunsa
ulvoi se hampaissa. Moneen tuli meritauti kaikesta huolimatta; toiset
lähtivät alas syömään jotakin; niin sattui hetki, jolloin jäin yksin
kannelle.

”Katselin raivoavaa merta ja mieleni kävi apeaksi; siellä kaukana,
salaperäisesti ahdistavain tyrskyjen takana oli Suomi, koti. Käännyin
ja tarkkasin pitkän aikaa keulassa seisovaa tähystäjää, jonka tehtävänä
oli pitää huolta siitä, ettei lautta osuisi ajelehtivaan miinaan. Hänen
tyyni liikkumattomuutensa herätti mielessäni ihailua; sitten kiersi
taas ilkeästi rinnan alta ja minä aloin hyppiä.

”Kansi oli tietenkin märkä ja liukas. Kaaduin, löin pääni johonkin ja
jäin seinää vasten nojalleen istumaan. Kummallista, meri ympärilläni
oli korkeissa kuohuissa, mutta aivan liikkumaton, kuin jähmettynyt.
Laiva pysyi paikallaan, ei ääntä, ei liikettä, kaikkialla vallitsi
kammottava hiljaisuus. Kaidetta vasten nojasi pieni, harmaaviittainen
mies, katsellen Suomea kohti, mutta en nähnyt hänen kasvojaan. Hän
seisoi aivan alallaan, enkä minäkään voinut väräyttää jäsentäkään, en
myöskään sanoa mitään. Hänen hartiansa näyttivät tutuilta; sitten
muistin, että olin nähnyt hänet kerran ennen, unessa kaiketi, ja
onnettomuuksia oli silloin seurannut. Kasvojaan ei hän silloinkaan
ollut näyttänyt.

”Sitten alkoi kaikki elää taas, meri möyrysi, alus ryskyi ja vapisi,
mutta pieni mies oli kadonnut. Tunsin kipua päässäni ja kun laivakone
jyskytti, tuntui se minusta alituisesti toistavan: takaisin, takaisin,
takaisin. Ihmeen elävästi muistin äitiäni ja outo kauhu karmi
selkäpiitäni. Menin kiiruusti alas toverien luo, mutta vaikenin
tietysti.

”Myöhemmin sain Saksaan kirjeen, jossa sisareni kertoi äitini kuolleen
samana päivänä, ja sillä hetkellä kuin merellä olin nähnyt harmaan
miehen. ’Anna olla’, oli äiti sanonut sisarelleni, ’ei hän tule
takaisin, ei hän tule koskaan takaisin.’ Ja sitten oli äiti hymyillyt
ja siunannut minua.

”Siitä asti olen uskonut sellaiseen, johon en ennen uskonut. Miten
lieneekään, onkohan tosiaan taikausko, joka kaikille luonnon kansoille
on ominaista ja joka on monesti viihtynyt korkealle kehittyneen
kulttuurin suojassa, onkohan se kaikki vain tyhmyyttä, jota valveutunut
järki on oikeutettu halveksimaan? Ovatko kaikki maailman kansat
erehtyneet, mutta kahdennenkymmenennen vuosisadan kyynillinen ja
itserakas tiede yksin oikeassa? Oliko muinaisten suomalaisten
loveenlankeaminen ja ennustustaito pelkkää ilveilyä ja vainajain
palvonta pelkkää hulluutta? Eikö pikemmin nykyinen sivistys, joka on
omiaan tukahuttamaan vaistot ja tylsyttämään aistit, ole riistänyt
ihmiskunnalta jotakin, joka vaatii vuosisatoja jälleen eloon
herätäkseen?

”Nyt olen taaskin nähnyt harmaan miehen ja luulen tietäväni, mitä se
merkitsee. Se tapahtui harjulla, kun tuuli humisi hongissa. Oli lämmin
sydänpäivä. Makasin merelle katsellen, enkä usko, että nukuin. Yhtäkkiä
seisoi hän juoksuhaudassa edessäni, kauan aikaa. Sitten käänsi hän
minuun kasvonsa.

”En voi kuvata, minkälaiset ne olivat. Jäätävä kylmyys levisi yli
ruumiini, mutta se ei ollut kauhua. Hän oli hiljainen ja miellyttävä,
enkä voi unohtaa hänen katsettaan, joka oli pohjaton.

”Olen usein kuullut, kuinka sotilaat aavistavat edeltäkäsin
kaatumisensa enkä kummeksu sitä ollenkaan. Vaarini, joka oli Turkin sodassa,
osasi sanoa, kutka hänen miehistään tulisivat kaatumaan
seuraavassa kahakassa, ja hän herätti yleistä kauhua. Muistan, kuinka
usein isäni kertoi hänestä; hän väitti vaarin vain ani harvoin
erehtyneen.

”Mutta harva lienee kokenut sellaista kuin minä. Minä olen nähnyt
pienen, harmaaviittaisen miehen kasvot.”

Uneksija.

Miten outona päivin vaeltaa,
ken kantaa yöllä valtikkaa,
miten koditon päivin päällä maan,
kell’ on unessa kruunu kuninkaan!

V. A. Koskenniemi.

Aina tapahtui samoin, aina sama menettely! Kun kiusaava työ oli
päättynyt ja jääkärit kiiruhtivat meluten kämppään, kuka ryhtyäkseen
teen keittoon, kuka kortinlyöntiin, silloin asteli hän ”kotiin”
harvakseen, usein jälessä toisista. Ja hänen laihtuneilla kasvoillaan
oli alituisesti sama uupumus, joka kuitenkaan ei ollut tavallista
väsymystä, sama kaukainen, hapuileva ilme ja uneksuva vakavuus.
Häthätää nautti hän palasen leipää, milloin sitä oli sattunut
säästymään, joi mielellään teetä, jos joku tarjosi; itse hän tuskin
viitsi ryhtyä keittämään. Ja sitten asettui hän makuulavalle, toinen
jalka sujahti toisen päälle, vaistomaisella tottumuksella kädet
pistivät savukkeen holkkiin, sytyttivät sen ja savu alkoi tupsahdella
keveinä pilvinä, hänen ollessaan tuskin tietoinen tästä. Laulu,
pelaajien kiihkeät huudahdukset, sekava melu kämpässä, kaikki se
sivuutti hänen korvansa, häiritsemättä häntä, tai herättämättä hänen
mielenkiintoaan. Silmät siristyivät ja tähtäsivät kattoon mitään
näkemättä, ilme vaihteli kasvoilla, vaikka tuskin huomattavasti, ja
huulet liikahtelivat joskus, kuin sanoja tapaillen. Niin saattoi hän
maata, tunti tunnin jälkeen, hän, joka ennen Suomessa oli ollut iloinen
veikko ja monesti kiekunut ylimpänä kukkona.

... Juuri tällainen ilma, tätä hän oli odottanutkin. Sumua kaikkialla,
keveää tihkusadetta ja pimeä kuin syksyllä. Taas on rohkea partiojoukko
uinut yli Missen monien uomain ja makaa pensastossa vaanien, henkeä
pidättäen, mutta vihollisesta ei näy jälkeäkään. Silloin hän, johtaja,
antaa hiljaisen määräyksen ja miehet kerääntyvät hänen ympärilleen.

”Pojat”, kuiskaa hän, ”tosin partio sai käskyn edetä vain tähän asti,
mutta omalla vastuullani otan sen rikkoakseni. Yö on mitä suotuisin.
Menkäämme ryssän juoksuhautoihin ja ottakaamme heitä vangiksi.
Seuraatteko minua pojat?”

”Seuraamme, seuraamme”, kuuluu innokkaita kuiskauksia.

Ja he lähtevät hiipimään, hiljaa ja äärettömän varovasti. Varmaankin
tunnin he lepäävät ryssäin piikkilanka-aidan takana ja kuuntelevat. On
niin hiljaista. Silloin tällöin vain valopistooli pamahtaa ja kalpea
raketti piirtää usvaan loistavan kaarensa ja sammuu taas. Joku
yksinäinen, vahtien suotta ampuma laukaus, etäinen tykin jymähdys.
Askelten kuoleva kaiku vihollisen puolapuukäytäviltä; tuttu kopina.
Sitten haudan hiljaisuus.

He huomaavat venäläisen kuulovartion vaihtavan miehiä, ja kiikarillaan
he erottavat piikkilanka-aidassa mutkikkaan sala-aukon, jota pitkin
vartiat puikkelehtivat. Kun vaihdos on tapahtunut ja hiljaisuus jälleen
syntynyt, lähtevät he ryömien ja varovasti samaa tietä.

He pääsevät läpi aidan. He lepäävät märässä heinikössä ja
kahdenkymmenen metrin päässä on ryssän valli. Sitten kuiskaa hän,
johtaja:

”Kolme teistä jää tähän, he hiipivät suoraan vallin juurelle ja kun
kuulevat käsigranaatin pauketta, hyppäävät viipymättä yli. Tuo
tumma turvekasa on konekivääri-asema, kiikarilla voi nähdä kapean
ampuma-aukon. Kivääri on vallattava, rynnätkää sitä kohden. — Toiset
kolme seuraavat minua.”

Hän lähtee äärettömän varovasti ryömimään kolmen miehen seuraamana.
Jäsenet värisevät jännityksestä ja hiki kihoilee otsalle, vaikka
vaatteet ovat läpimärät. He etenevät noin sata metriä, sitten kääntyy
hän suoraan vallia kohti, kulkien jos mahdollista vielä varovammin. Nyt
ovat he vallin juurella. Nyt kohoaa hän hiukan ja antaa merkin. Ja
samassa tuokiossa hyppäävät he kuin ilvekset vallin yli.

He ryntäävät eteenpäin kuin shakaalit. Ryssiä tulee vastaan. Pistooli
paukahtaa ja ensimäinen vihollinen kaatuu. Sitten räjähtää kolme
käsigranaattia... Kuuluu voivotusta, ryssän avunhuutoa, useimmat niistä
nostavat säikähtäneinä kätensä aseensa heittäen. Samassa kuuluu
toistenkin partiomiesten ammunta; hekin ovat hypänneet yli.

Uusia ryssiä syöksyy kämpistä, salamannopeudella heidät riisutaan
aseista ja ajetaan edellä kuin lammaslauma. Konekivääri temmataan
asemapaikaltaan, kaksi vankkaa ryssää pannaan sitä kantamaan ja sitten
pakotetaan kolmikymmenmiehinen vankilauma syöksymään yli vallin, läpi
piikkilanka-aidan, vartioaukkoa pitkin, nopeasti, nopeasti eteenpäin
niitun suojaavaan heinistöön, sankan usvan kätköön.

Venäläiset kuulovartiot ovat säikähtyneinä perääntyneet ja tulevat
vastaan; heidät surmataan pistimillä, jotka hurskahtaen vaipuvat heidän
ruumiisiinsa. Sitten taas eteenpäin.

Sillävälin on hälyytys tapahtunut vihollisen puolella, mutta siellä ei
oikein tiedetä, mistä on kysymys. Valoraketit sinkoavat tähtisateena
ilmaan, mutta sumu estää niiden vaikutuksen, tykit ampuvat sulkutulta,
mutta kauas eteen; ja konekiväärit rätisevät ja niiden luotituisku
lakaisee Missen alavaa laaksoa tapaamatta ketään, rohkeiden
partiomiesten ajaessa vankejaan yhä eteenpäin, uimalla yli Missen, jonka
vastarannalle kuularuiskukin saadaan nuoralla vetäen.

”Hiljaa, vangit, joka ääntää, sen tapan heti”, kuiskaa kauhea johtaja.

Ja vangit ryömivät vapisten ja varoen, peläten omien tovereittensa
tulta.

Niin ehtivät he sulkutulivyöhykkeeseen; granaatit räjähtelevät ja
shrapnellit sylkevät kuuliaan joka haaralle. Mutta heidän on päästävä
läpi ja he syöksevät eteenpäin kuin vimmatut. Silloin kuuluu surkea
ääni:

”Jumalani, olen hukassa. Mutta älkää minusta välittäkö. Minä kuolen.
Terveisiä Suomeen, kotiin.”

Ja yksi partiomiehistä jää verisenä kentälle virumaan. Samassa
johtajakin tuntee kipua käsivarressaan ja vilkaisee siihen, mutta se on
paikallaan kuten ennenkin, veressä kuitenkin.

Vihdoinkin läpi. Vihdoinkin suojaava oja, johon he painuvat. Vähitellen
tykkituli lakkaa ja hiljaisuus vallitsee taas, kuuluu vain muutamia
yksinäisiä laukauksia ja joku valopommi piirtää usvaan himmeän kaaren.
Silloin lähtevät he eteenpäin, oman lanka-aitansa läpi, oman vallinsa
suojaan, ”kotiin”, tunnussanan vartioille lausuen. —

”Herra Zugführer, olen palannut partiolta. Yksi meikäläinen menetetty.
Saalis: 1 konekivääri ja 30 vankia”, ilmoittaa hän, johtaja.

Zugführer nostaa käden ohimolleen ja kyselee sitten lähemmin retken
vaiheista. Mutta hän kertoo lyhyesti, ylimalkaisesti ja pidättyvästi.

Ja sitten, sitten! Hänet ylennetään ja hän saa rautaristin, ensimäisen
luokan rautaristin ja kaikille muille partiomiehille annetaan toisen
luokan risti.

                                                  ⸻

... Mutta nyt on siis vihdoinkin Pietari saksalaisten käsissä, monia
verisiä taisteluita, raskaita uhreja ja vaivoja on se kysynyt.
Suomalaiset jääkärit marssivat kotiinsa, harvat tähteet, tehtyään
retken Itämeren ympäri. Hän johtaa joukkuettaan pieneen
kotikaupunkiinsa ja hänellä on ratsu. Miehet laulavat, mutta hän on
itse keksinyt satulaansa telineen, ikäänkuin pienen pöydän, jonka
päällä on kirja ja johon hän nojaa kyynärpäätään, lukien, ympäristöään
huomaamatta, ratsun astellessa harvakseen.

Kotikaupungin kadut ovat täpötäynnä kansaa, jotka ovat kerääntyneet
heitä tervehtimään ja katsomaan, tuolla, varjoisan lehmuksen juurella
hän saattaa erottaa hänetkin, tytön, joka nojaa sulhasensa käsivarteen,
mutta hän tuijottaa kirjaansa, eikä katso sivulleen. Ja pojat laulavat
yhä.

Vihdoin hän pistää kirjan poveensa, pudottaa telineen kasaan ja
komentaa:

”Gruppenkolonne!”

Heti lentävät kiväärit pystyyn, laulu lakkaa, ryhmänjohtajat asettuvat
paikoilleen ja kuin taikavoiman vaikutuksesta rivit järjestyvät.
Vallitsee syvä hiljaisuus, yleisö seuraa äänettömänä sankarien kulkua.
Häntä, päällikköä tervehditään ja kas, tyttökin liehauttaa hänelle
kalpeana, loistavin silmin. Mutta hän vastaa heille kylmästi ja
sotilaallisesti, hymyilemättä kenellekään.

”Abteilung — halt!” huutaa hän.

Jääkärit pysähtyvät, kiväärit pannaan yhteen. Hän poikkeaa erääseen
kauppaan ja käskee antamaan joka miehelle kaksi laatikkoa paperosseja,
parhainta lajia. Sitten komentaa hän miehet majapaikkaan, antaa
ratsunsa palvelijalleen ja astelee hotelliin...

— Hei pojat, ylös töihin joka mies! Ja nopeasti, muuten taas
myöhästymme, kuului samassa kova huuto kämpän ovelta. Uneksija tunsi
eräänlaista tuskaa herätessään todellisuuteen ja harhaileva katse
kiintyi huutajaan. Sitten kavahti hän istualleen ja alkoi puolestaan
hoputtaa poikiaan.

Ulkona satoi. Suon lammikot olivat muuttuneet järviksi, siltaa oli
rakennettava. Toiset kaatoivat metsässä puita, toiset kantoivat niitä
määräpaikalle ja toiset rakensivat. Mutta hän istui hirren pätkällä,
valkea keppi kädessään, tuijottaen eteensä veteen, palttoon kaulus
pystyssä vihmovan sateen alla. Työntekijöitä ja rakennusyrityksen
edistymistä ei hän enää huomannutkaan, ei ollut selvillä siitä,
olivatko kaikki hänen miehensä saapuvilla, tuijotti vain, veden
tippuessa lakin reunoilta yli kasvojen.

— Se näkee unta taas, sanoivat pojat ja puuhailivat omissa oloissaan.

... ”Panssarijunalla ne tekevät meille suurimman haitan. Silta olisi
tavalla tai toisella saatava rikki”, niin on hän kuullut kapteenin
sanovan. Ja hän tuijottelee virran mustaa, kylmää vettä. Sillan takana
on ryssäin ketju, sillalla vankka vartio ja etuvartiat ovat tällä
puolen; mutta silta olisi saatava rikki.

Illalla menee hän kapteenin puheille.

”Herra kapteeni, haluan yrittää sillan rikkomista.”

”Ja miten aiotte menetellä, poikani?”

”Sen pitäisi mieluummin omana asianani, jos herra kapteeni sallii.”

Kapteeni rypistää kulmiaan.

”Ja kuinka paljon miehiä tahtoisitte?”

”Menen aivan yksinäni. Kaikki mitä tarvitsen on kolme pommia,
’bachsteinia’, sytytyslaitteineen.”

”Yrittäkää, poikani. Bachsteinit järjestetään teille heti.”

Tulee synkkä, pilkkopimeä syys-yö.

Hän pistää ”bachsteinit”, peltipeitteiset räjähdyslaatikot
selkäreppuun, kietoo tulilangan ja räjähdyselohopea-nallit
vedenpitävään kankaaseen, ottaa oivallisen parabellum-pistoolinsa ja
lähtee matkaan. Hiljalleen hän kulkee niille tienoin, missä tiedetään
ryssäin etuvartion olevan mutta lähes kilometrin sillasta syrjään,
virran yläjuoksun puolelle. Hän makaa liikkumattomana, kuuntelee,
katsoo kiikarilla, mutta mitään ei voi nähdä pimeässä. Vihdoinkin
kuuluu heikko köhähdys, siellä on siis kaksoisvartio. Hän väistää sitä
huolellisesti ja ryömii miltei vatsallaan tiheikössä. Väsyttää, hiki
valuu virtanaan ja sydän jyskyttää, mutta yhä hän etenee.

Vihdoinkin ohi vartion!

Hän ryömii nyt rohkeammin ja paljoa nopeammin. Maa alkaa viettää ja
yhtäkkiä on edessä virran musta kalvo. Hän kuuntelee tuokion, mutta
kaikki on hiljaista. Sitten soluu hän hitaasti vuolaaseen virtaan,
jonka kylmä vesi puistattaa hänen ruumistaan ja alkaa kuljettaa häntä
hyvää vauhtia.

Hän ei ui, hän pysytteleikse vain pinnalla tarkasti ympärilleen
tähystellen ja antaa virran viedä.

Jo piirtyy silta synkeää taivasta vasten hänen edessään. Kun hän on
solunut lähelle, antaa hän ruumiinsa vaipua veden alle, tekee sillan
alle jouduttuaan pari kolme voimakasta uintiliikettä ja tarttuu
perustuskiviin ryssänpuoleisessa päässä.

Varovasti kohottaa hän päätään. Kuuluu selvästi vahtien askeleet ja
hiljainen puhelu. Äärettömän vitkaan kapuaa hän yhä ylemmäs, vähitellen
kohoutuen ja varoen, ettei veden tippuminen hänen vaatteistaan
mitenkään kuuluisi.

Nyt saa hän pistetyksi bachsteinit sillan ja kiviperustuksen väliin,
sijoittaa niiden välille räjähdyskuutioita, käärii tulilangan esille ja
pistää nallin varovasti räjähdyskuutioon.

Tulilanka on lyhyt, se kestää tuskin minuutin palaa. Hän pistää sen
ympärille avaramman putken, estääkseen tulen näkymästä. Sitten iskee
hän suojaisimmassa komerossa öljysytyttäjällään tulta; kuuluu sihinää
ja lanka alkaa palaa.

Hän kiiruhtaa, laskeutuu veteen, sukeltaa, auttaen kaikin voimin
käsillään, kun vuolas virta alkaa häntä viedä. Hän on tukehtua, mutta
hän sukeltaa yhä vaan, ponnistellen henkensä edestä.

Kumea pamaus tärähyttää omituisesti veden sisässä hänen korviaan;
tuntuu kuin olisi virta vavahtanut. Hän sukeltaa vieläkin syvemmälle,
peläten lentävien kivien ja sillan kappaleiden osuvan päähänsä.

Kun hänen vihdoin täytyy kohota pinnalle, on kaikki ohi. Kuuluu vain
sekavaa hälinää, huutoja ja voivotusta. Keventyneenä ja voimakkaasti
uiden soluu hän yhä eteenpäin. Virta tekee mutkan, kääntyen hänen
komppaniansa alueelle ja vaara on ohi. Samassa kuuluu ankaraa pauketta
ja kuularuiskun rätinää, kapteeni on antanut hyökkäyskäskyn...

Kun granaatti lennähti melkein jääkärien sekaan, hätkähti hirren päällä
istuva uneksija hiukan, katsoi mutaiseen kuoppaan, johon suon vesi nyt
pyörteisenä syöksyi ja kopeloi tulitikkuja taskustaan. Kun hän vihdoin
sai valkean, huomasi hän paperossinsa, joka pitkän aikaa oli ollut
sytyttämättä hänen hampaittensa välissä, niin kastuneeksi, ettei se
enää ottanut tulta.

Zugführerin konjakit.

Kiitos ja kunnia vatsamme hyvän,
aiomme ottaa naukun nyt syvän,
kiittäen Luojaa kaikista töistä,
niin elon päivistä kuin elon öistä.
Hurraa!
Eläköön rakas syntymämaa.

Eino Leino.

Useinhan moititaan sotilaita siitä, kuinka ahnaasti he imevät itsensä
viinaa täyteen, vieläpä rintamallakin, tärkeässä ja valppautta
vaativassa asemassakin ollen. Ei oteta huomioon, että mies, jonka
elämän juoksu minä hetkenä tahansa saattaa katketa, ikävystyy,
kyllästyy kaikkeen siihen, jota siviilihenkilö nimittäisi kurjuudeksi,
kyllästyy odottamaan taistelua, ruokaa, lähtökäskyä tai kärsimään
vilua; ja tilaisuuden sattuessa kumoaa ankaran ryypyn. Hänen mielestään
on hävinnyt terveysopin säännöt ja pykälät, eikä ole juuri pelkoa, että
haiskahtaisi henki viinalle sopimattomassa paikassa, arvoisien tätien
ja sukulaisrouvien häpeäksi, sillä tappelussa on viinan villitsemä
mies, milloin ei ole mennyt liiallisuuteen, aina osoittanut olevansa
selkeän veroinen, jopa tulisempikin. Kohtuus on tietysti tarkoin
vaarinotettava, ja harvoinpa on parjaajilla tiedossaan yhtäkään
ainoata tapausta, jolloin sotilas olisi humalan takia laiminlyönyt
velvollisuutensa, ainakaan rintamalla; siitä varoittaa henkilökohtainen
vaara ja itsesäilytysvaisto. Mutta kuinkahan on useinkin soimaajien
laita? ”Muistelkaammepas esimerkiksi Härkämäen isäntää, jota kutsutaan
ja katsotaan hurskaaksi mieheksi; mutta sama pokko käyskelee päivänsä
täydessä vommassa, punoittaen kuin hiilistö aamusta iltaan.”

Silloin oli rintamalla tukala aika; ainainen tihkusade oli muuttaa
Missen keltavetisen suon löyhkääväksi järveksi, hivuttava nälkä vei
voimat ja pani kiristämään nahkavyötä; ja päivät kuluivat sanomattoman
vitkaan yksitoikkoisessa työnteossa. Mutta hauptmanni käveli ympäri
punoittavana ja pahatuulisena, säännöllisesti pienessä hiprakassa,
minkä kaiketi katsoi parhaaksi päästäkseen ikävästä näinä
taistelutoiminnasta köyhinä viikkoina. Ja nyt oli myöskin zugführer
keksinyt itsellensä mannaa ja palsamia, koska istui saksalaisen
luutnantin kanssa kämpässään silmät killillään ja suupielissä
onnellinen myhäily; ja silloin tällöin kuului sieltä lasien kilinä ja
remahtava ryyppy-kehoitus. Ulkona ei zugführeristä kuitenkaan saattanut
huomata muuta kuin että oli kasvoillaan nuorekas punerrus, silmissään
tyytyväinen kilo ja että hänen ympärillään liikahteli tuo tuttu
tuoksahdus, josta tunnemme hermonsa onnekkaaseen tasapainoon huumanneen
miehen.

Tämä kaikki kaiveli väsyneitten miesten luontoa, kun he sateesta
märkinä nostelivat turpeita suosta, tai kantoivat hirsiä huojuvilla
puolapuukäytävillä, ja tapahtui, että kun päivystävä ryhmäpäällikkö,
jona sattui olemaan vehkeistään tunnettu ja iloinen mies, tuli kämppään
saadakseen lähempiä määräyksiä juuri lähdössä olevaa partiota
varten, hänen silmiinsä osui kaksi mustaa konjakkipulloa, jotka
viekoittelevasti kiilsivät hyllyn nurkkauksesta. Zugführer itse ja
hänen toverinsa saksalainen luutnantti makasivat vuoteillaan
puolinukuksissa ja pöydällä oli laseja, joita vielä ei oltu
tyhjennetty. Silloin ryhmäpäällikön mieltä oudosti kouraisi, viekkaat
silmät vilkuilivat pulloihin päin, mutta asiansa toimitettuaan oli
hänen muitta mutkitta poistuttava.

Joukkueessa oli mies, ruumiiltaan kuin Herkules, voimakas ja notkea ja
urheilijana tunnettu laajoissa piireissä ennen Saksaan lähtöään.
Hänelle oli ruumiinharjoitus siinä määrin imeytynyt veriin, että hän
rintamallakin useasti harjoitti Müllerin systeemiä, pesi sitten
ruumiinsa suon lammikossa, pyyhkieli sitä karkeaan käsiliinaan,
ja niin oli mies kuin uudesti syntynyt taas. Kun ryhmäpäällikkö, jonka
mielessä vielä viipyi pullojen kimmellys, miettiväisenä asteli
puolapuu-käytävällä, näki hän alastoman olennon hurjasti huitovan
raajojaan kämpän vieressä, lauhkean kesä-illan hämärässä.
Ryhmäpäällikkö istui hirrelle, joka siihen oli tuotu nostettavaksi
kämpän katolle, ja hänen silmilleen oli ilo seurata teräslihaksisen
ruumiin ankaraa, mutta säännönmukaista ponnistelua. Ja siinä yhdessä
vilauksessa välkähti tuuma hänen päähänsä: tuommoinen notkea ruumishan
kykenisi hiipimään äänettömästi kuin kissa. Omatunto sai tässä
tapauksessa nöyrästi vaieta, sillä eiväthän toki rintamalla olleet
voimassa omistusoikeuden kaaret ja pykälät. Kuluipa hyvinkin puoli tuntia,
ennenkuin alaston mies oli kyllikseen reuhtonut, peseytynyt ja
kuivannut ruumiinsa, ja hämärä oli sillä välin tihentynyt melkoisen
tummaksi. Silloin astui ryhmäpäällikkö pukeutumisen aikeissa olevan
miehen luo ja sanoi hänelle:

”Nyt, poika, olisi tuohon ryhään tuima konjakkitäräys hyvin
tarpeellinen.”

”Ooja, se kävisi laatuun.”

”Kuuleppas mies, onko nyt aivan paikallaan, että kihot täällä leiskuvat
koko päivän pienessä hiprakassa ja miehistö ei saa maistaakaan,
miehistö, joka työn tekee. Eikö se kohta kaipaisi mielestäsi hiukan
korjausta?”

”Minusta se on ilmeinen vääryys.”

”No, seuraa sitten mukanani. Zugführerin hyllyllä on kaksi komeata
pulloa. Hiivit sisään kuin haamu, äänettömästi ja hiljaa, nappaat
pullot käsiisi ja sitten ulos aika kyytiä. Minä aukaisen sinulle oven.”

”Peijakas, mutta jos joudun kiinni.”

”Etkä joudu. Ja syytä minua sitten; kun ollaan yhdessä juonessa, niin
olkoon vastuukin yhteinen. Ala laputtaa.”

Suureksi kummaksi hautavahdeille, jotka äänettömässä yössä
tuijottelivat Missen sumuiseen notkoon, kuljetti ryhmäpäällikkö
alastonta miestä pitkin rintamalinjaa. Zugführerin kämpän kohdalla he
pysähtyivät ja kumpikin kuunteli henkeä pidättäen. Kaikki oli haudan
hiljaista. Sitten raotti ryhmäpäällikkö ovea ja silloin tunkeutui
korviin matala ja tyyni kuorsaus. Yhä leveämmälle aukeni ovi ja alaston
mies vilahti notkeasti kuin kummitus sisään, seisoi hetken pamppailevin
sydämin ja kiiluvat silmät etsivät ahnaasti pitkäkaulaisia hyllyn
pimennosta. Huomasi, kyykistyi, sieppasi nopeasti käteensä ja oli
lähdössä jo, mutta kuinka olikaan, kyynärpää sattui verhoon ja jotakin
pudota romahti lattialle, synnyttäen melkoisen kolinan. Samassa
käännähti saksalainen luutnantti ja kysyi unisesti.

”Was ist los?”

Silloin seisoi ryhmäpäällikkö ovella tyynen rauhallisena ja hänen
ohitseen livahti alaston pullovaras notkeasti kuin kärppä. Ja
sotilaallinen ilmoitus kuului:

”Gruppenführer vom Nachtdienst.”

Tähän ääneen zugführerkin heräsi, kavahti vuoteessa istualleen ja
kysyi:

”Mitä on tekeillä?”

”Ilmoitan, että patrulli on palannut, kohtaamatta missään vihollista.”

”Hyvä on, saatte mennä.”

Ryhmäpäällikkö poistui jytisevin askelin ja ajatteli mielessään, että
mitähän, jos patrulli, joka vastikään oli lähtenyt, kuitenkin joutuisi
taisteluun ja hänen äskeinen ilmoituksensa saisi niin ollen
arvoituksenomaisen luonteen.

Kuinka olikaan, seuraavana päivänä tapahtui ihmeellisiä asioita.
Ensinnäkin sai saksalainen luutnantti kutsun mennä päämajaan; toiseksi
palasi muuan ryhmänjohtaja, zugführerin hyvä ystävä ja koulutoveri
Tuckumin kaupungista mukanaan keksiä, sokeria, marmelaatia, hunajaa ja
herra ties mitä kaikkia herkkuja. Ja luultavasti nyt tuumattiin niin,
että koska sinulla on sitä hyvää ja minulla tätä hyvää, niin
kokoonnutaanpas nyt kerran yhteen ja pannaan pienet kekkerit toimeksi.
Joka tapauksessa kerääntyi zugführerin kämppään illalla iltana joukko
ryhmäpäälliköltä, tee ja keksit maistuivat erinomaisesti marmelaatin
kanssa, mutta erittäinkin sen päälle helmeilevä totivesi. Vilauksessa
tyhjennettiin yksi pullo, joka edellisenä oli jäänyt melkein
täysinäisenä pöydän alle ja muuan ryhmäpäällikkö virkkoi:

”Nythän tänne on joulu tullut! Kämppä n:o 2:ssa näkyivät pojat olevan
perin iloisella päällä ja lauloivat kuorossa:

”Ei minun henkeni viinalle haise,
eikä purutupakalle,
vaan se haisee kuin herrain henki
Saksan samppanialle.”

”Vai niin”, vastattiin, ”saksalaiset ehkä ovat myöneet heille jotakin.”

Ja se juttu unohdettiin siihen. Mutta kun ensimäinen pullo oli
loppunut, sai äskeinen välikysymys kokonaan toisen luonteen.
Zugführerin piti nimittäin ottaa lisää konjakkia, ja asiastaan varmana
hän kopeloi hyllyn nurkkaa ollenkaan katsomatta sinnepäin. Nurkka oli
kuitenkin tyhjä ja tyhjänä se pysyi kaikista huudahduksista ja
kummastelusta huolimatta, eikä auttanut muu kuin lainata saksalaisen
luutnantin kirstusta. No, sen vietävä, eihän voinut konjakkipullo
itsestään lähteä kävelemään. Varmaan oli tämä juttu yhteydessä sen
kanssa, että kämpän n:o 2:n pojat lauloivat. Ne peijakkaat, kellä oli
ollut rohkeutta tällaiseen tekoon.

Kuta pitemmälle ilta kului, sitä iloisemmaksi tuli mieliala zugführerin
kämpässä ja nuorissa miehissä alkoi herätä ankara sotainen halu, jota
kostonhimo ja katkeruus konjakkipullojen menettämisen johdosta
erinomaisesti kannustivat.

”Anna vahti-vuoroja sen kämpän miehille niin että tuntuu. Seisokoot
sateessa muutamia tunteja liikaa, niin oppivat tietämään ketä ovat
pistäneet.”

”Lähetä heti patrullille joka ainoa mies.”

Senkaltaisia, yhä kiihtyviä huudahduksia alkoi sadella yhä tiuhempaan.

”Se olisi matalaa”, sanoi silloin zugführer, joka oli kaikkein
kuumimmillaan.

”Mutta tehkäämme rehellinen viikinkiretki heidän kämppäänsä ja jos
siellä mitä on takaisin ottamista niin ottakaamme.”

”Se on toista”, sanoi siihen zugführer, ”yö on sateinen ja pimeä, eikä
siellä ole helppo tuntea toisiaan; mutta muistakaa, ettei kukaan saa
tietää minun olleen mukana.”

Niin lähtivät iloiset miehet ankaralle retkelle, varustettuina
pistooleilla, jotka aina riippuivat heidän vyötäisillään; pälkähtipä
erään päähän ottaa haudan kaapista käsigranaattejakin mukaan. Vartiat
sivuutettiin etäämpää ja uhkaavana alkoi ketju kiertyä sateisessa yössä
kysymyksenalaisen kämpän ympärille.

Kämpässä miehet makasivat syvässä unessa täysissä pukimissaan, kuten
aina; kukaan ei aavistanut vaaran lähestyvän. Ja ulkopuolella haamut,
jotka taisteluhaluisina yhä lähenivät, vaivasivat aivojaan, millätavoin
he oikein tekisivät ryntäyksensä, tarvitsematta näyttää kasvojaan.
Silloin pälkähti sen miehen päähän, joka oli ottanut käsigranaatteja,
oiva tuuma. Hiljaa hän kiipesi kämpän matalalle turvekatolle jonka
keskellä pieni peltinen savupiippu törröttävänä kuvastui synkeää
taivasta vasten, ja yks kaks oli granaatin sytyttäjä temmattu ulos ja
granaatti itse kiiri kolisten kämpän ahjoon. Tämä ahjo oli matala,
tiilistä kyhätty, neliönmuotoinen kiuas, jossa oli peltinkappale
hellana ja jonka toisesta laidasta mainittu savutorvi johti katolle.
Kuuluipa nyt ankara täräys kuin kanuunan laukaus. Kämpässä pyöri ja
viuhui hirmuisella vauhdilla tuhkaa, tiilinkappaleita, kypenöitseviä
kekäleitä ja granaatin siruja, kuitenkaan kenellekään vahinkoa
tekemättä. Tukka harjaksi kohonneena syöksähtivät miehet pystyyn ja
unenpöperöisinä luullen, että vihollinen oli heidät yllättänyt,
tempasivat he kiväärinsä ja ryntäsivät hirmuisella voimalla ulos.

Pamaus oli kuitenkin liiallisella jylinällään pelästyttänyt
piirittäjät; kenties oli ulkoilma hieman ehtinyt jo jäähdyttää heidän
tulisia otsiaan ja sotaista intoaan. Joka tapauksessa he viipymättä
kiiruhtivat pakosalle toisten rynnätessä heidän jälkeensä.

”Omia ryhmänjohtajia.”

”Ahaa. Se oli kosto konjakista.”

”Malttakaahan pirut, jos saamme teidät kiinni.”

Sellaisia huudahduksia kuului yön hiljaisuudessa ja kummastuneet
hautavahdit heristivät korviaan. Mutta kuuluipa zugführerinkin
huolestunut ääni:

”Varjelkoon, jos joku sisällä vahingoittui.”

Ja nyt kajahteli kuumeisia askeleita puolapuukäytävillä, kuului
läähättävää etsintää ja sihisevää riemastuksen naurua. Vihdoin huusi
joku:

”Mennään kämppään pojat, mitäs niitä piruja suotta etsitte.”

Sitten syntyi hiljaisuus ja tällä harvinaisella tavalla herätetyt
miehet ryhtyivät hautavahdeilta kyselemään, tiesivätkö nämä mitään
yörauhan häiritsijöistä. Silloin, yhtäkkiä, viilsi korvia terävä
laukaus-sarja, Missejoen usvaisella rannalla rätisivät kiväärit, kuului
komentosanoja ja haavoittuneiden valitushuutoja. Kuin ammutut
kiiruhtivat silloin sekä äskeiset piirittäjät että piiritetyt
rintasuojuksen aukosta kylvöheinäpellon sakeaan timottiin ja ryntäsivät
alas jokirantaan, missä partio-joukko oli joutunut taisteluun. Ja kuuma
ottelu syntyi nyt ryssän ja äskeisten kahakoitsijoiden välille ja
veljiä olivat riitamiehet taas. Mutta pian lakkasi ammunta ja ryssä
kääntyi pakosalle. Patrulli, joka vähälukuisena oli joutunut ahtaalle,
kiitteli odottamatonta apujoukkoa ja innokkaana johti zugführer
pojat takaisin, nauravien äänten kertoillessa patrullimiehille,
minkäkaltainen hälyytys ja ennenkuulumaton aseihin kutsu oli ollut.

Pelko.

Todellinen pelko, se lienee perintämuisto
alku-elämän kummituksellisista kauhuista.

Guy de Maupassant.

Ihan itsestään irtaantui kellastunut koivunlehti ja leijaili väristen
eteemme pöydälle. Syysilta hämärtyi ja kylmeni; verannalla ei enää
oikeastaan ollut mukava viipyä... Tuon lehden johdosta ehkä lakkasin
katselemasta sinisenharmaata, hiljaa aaltoilevaa merenpintaa ja
värikylläistä metsää, jonka yläpuolella kummallinen pilvi sukeltausi
ruskon hehkuvaan punaan, näyttäen tulivuoren purkaukselta. Luutnantti
luki yhä sanomalehteä; puolikuut hänen kapean, siromuotoisen kätensä
kynsissä olivat kuin chrysanthemumin valkeat ripset kaarevilla
ruusunlehdillä.

Kuului tahdikasta astuntaa, muuan jääkärivääpeli johti joukkuettaan
ohitsemme ja tervehti meitä. Silloin luutnantti laski alas lehden, joka
oli kätkenyt hänen kukkamaisen kauniit, miltei naiselliset kasvonsa ja
sanoi ikäänkuin sivumennen:

— Tuo juuri oli yksi niitä.

Mitä hän tarkoitti? Me olimme sangen kauan olleet ääneti; sitä ennen
olimme puhuneet hänen kesälomastaan ja erään kuolleen miehen
hourupäiseksi tulleesta tyttärestä. Mutta nyt hän sanoi: ”tuo juuri oli
yksi niitä”.

— Etkö kuule, hyvä mies? hän kysyi.

Saattaa olla, että tylsästi olin tuijottanut häntä silmiin, mitään
näkemättä ja tarkoittamatta, sillä ajattelin. Hänen ärtyisä
kysymyksensä välähytti kuitenkin yhtäkkiä mieleeni, että me olimme
alussa, kaikkein ensiksi, puhuneet eräästä rintamataudista,
omituisesta, hermostuneesta pelosta, joka saa muutamat valtoihinsa;
nähtävästi hän viittasi tuohon keskusteluun. Sitä ennen olin jo
vastannut hänelle:

— Kuulen, kuulen kyllä.

— Tiirottaa kulmakarvat koholla ja suu auki, silmät sameina kuin
pöllön, joka ei näe päivällä... Ei ole pahalla sanottu, veliseni (hän
hymyili raukeasti). Mitä kummallista siinä oli. Minä olen asunut
samassa kämpässä ja tunnen hänet tarkkaan... Ei, oli se kuitenkin
sangen kummallista.

Minä vaikenin. Hän ryyppäsi teelasistaan, joka oli tyhjä; oli ilmeistä,
että hänen täytyi huomata punainen mehulasi sen vieressä, mutta siihen
ei hän koskenut.

— Se tapahtui silloin, pimeänä aikana, syksyllä, kun me viruimme
kaikkein tiedottomimmassa ikävässä, ilman kynttilöitä, ilman muuta
valoa kuin märät päreet, ja kun komppania oli siirretty rannalle,
reserviasemaan. Me asuimme samassa kämpässä, ja joku oli jo
huomauttanutkin siitä, että hän pelkäsi. Mutta sitä en silloin
muistanut yhtään. Olimme joutuneet partiopariksi, vaeltamaan kahden
edestakaisin hiekkaisella rannalla, kaatuneen puun ja etulinjan
piikkilanka-aidan väliä, tiedäthän.

— Oli pakastuva, kuulas syksy-yö ja niin ahdistavan hiljaista, että
toimintahalu sammui ja mieli harhautui haaveisiin. Synkän sininen
taivas kaareutui tähdikkäänä kuin satukuningattaren vaippa, mustat
mainingit solisivat rantaan ja ryssän valonheittäjän sädekimppu liiteli
niiden yllä ihmeellisenä ja terävänä, kirkastaen tuon tuostakin
kappaleen harjun valtavaa hongikkoa, osan rantahiekkaa tai
piikkilankaesteen suippokärkisiä paaluja, joiden juurella, kuihtuneissa
korsissa, riippui suuria kastehelmiä, kimaltaen kuin hyljätyn
kyyneleet. Hitaat askeleemme kuuluivat selvästi, mutta muuten ei
ääntäkään, ei merkkiä elollisesta olennosta, vain aaltojen uupuva
loiske. — Jo silloin sen huomasin; kun valonheittäjän huikaiseva juova
sattui meihin, sokaisten silmämme, kyykistyi hän nopeasti ja tarkkasi
minua tuskallinen ilme kasvoillaan, noilla hiukan veltoilla,
hyväntahtoisilla, lihavahkoilla kasvoilla, jotka nyt olivat niin
kalpeat. Huomasin sen, mutta jatkoin hidasta astuntaani enkä sanonut
mitään; me emme olleet koko aikana sanoneet mitään, ja hän tuli jälleen
rinnalleni, ikäänkuin hiukan kyyristyneenä vielä, nöyränä ja arkana.

— Sitten alkoi edestämme kuulua läheneviä askeleita: zugführer
varmaankin oli tarkastuskäynnillään. Toverini pysähtyi, kuunteli,
kyyristyi veneen taa, joka juuri oli kohdallamme — muistathan tuon
vanhan, kumoonkäännetyn veneen, jonka alla toisinaan salaa tupakoimme
sateisina iltoina — käänsi vapisevin käsin varmuussiiven ja odotti.

”Sehän on yövuorossa oleva upseeri”, sanoin matalalla äänellä, ottaen
kuitenkin kiväärin olaltani.

”Halt, wer da?” (Seis, kuka siellä?) kysyi hän väräjävin äänin.

”Offizier vom Nachtdienst!” (Yövuorossa oleva upseeri), kuului vastaus.

— Mutta siihen hän ei tyytynyt, piti olla tunnussana; eikä hän senkään
jälkeen tullut pois veneen takaa. — Kun olimme selviytyneet upseerista
ja jälleen astelimme rinnattain, vilkaisi hän minuun parikin kertaa
arasti, suurilla, kummallisen lempeillä silmillään, joista välähti
pingoittunut tuska. Ja me vaikenimme jälleen kuin yö, jonka
äänettömyydessä suuret tähdet loistivat.

— Minua alkoi omituisesti kiusata, kaikki kerrassaan, hänen
nöyryytensä, hiljaisuus, yön tenhoisa loihtu. Ja niin aloin kerätä
ajopuita rannalta, pyöreitä pölkkyjä, lautoja, vettyneitä laivan
jäännöksiä, joita me poltimme kämpissä, muistathan, kuivan puun
puutteessa. Minä sälytin raskaita taakkoja hänen leveille hartioilleen,
eikä hän vastustanut, vaikka valonheittäjä häntä kiusasi. ”Toimintaa
tässä tarvitaan”, ajattelin, mutta se johti meidät jutteluun.

— Niin olimme vihdoin tulleet sille kohdalle, johon harjun
juoksuhaudasta erkaneva tulotie päätyi, paikalle, jossa partio-vaihdos
tapahtui, ja meidän oli lähdettävä etulinjan puoleiselle osalle, —
piikkilankoihin asti. Aluksi hän hidastutti käyntiään, sitten pysähtyi
hän kokonaan sanaa sanomatta ja katsoi merelle.

”No!” kehoitin häntä.

”Tokko... tokko enää kauemmas... kannattaa mennä kauemmas. Onhan siellä
seisova vartio, harjulla.” (Hän tarkoitti rintamalinjan pohjoisinta
kaksoisvartioa, joka seisoi jonkun matkaa edessämme, rantaäyräällä,
vankassa neliössään).

— Hän oli paljastanut itsensä; hänen äänensäkin sen teki. Kätkin
pilkan, johon minulle syttyi halu, ja sanoin vakavasti:

”Onhan se meidän velvollisuutemme, partioalue on kerta kaikkiaan
määrätty.”

”Eihän siellä ole ketään”, hän huomautti.

”Sen parempi meille.”

”Mutta valonheittäjä! Näkevät, ampuvat. Emmehän siellä mitään hyödytä.
Turhaa, aivan, aivan turhaa.”

”Määräys kuin määräys.”

Hän kiihtyi hieman.

”Ampuvat taas... voi sattua, suotta. Eihän sellaisella urhoudella ole
mitään tarkoitusta... Eihän voi olla tarkoitus, että sotilas suotta
panee henkensä alttiiksi.”

Silloin pilkkasin häntä.

”Määräys, johan sanoin. Ja mitä sinä hengestäsi, ei se ole kalliimpi
kuin muidenkaan. Kun on käsketty panemaan alttiiksi, niin pane, sillä
hyvä. Ja veikkonen, tässä toimessa ei kyllä hengestään pääse, ei vaikka
koettaisi... No, alahan laputtaa!”

— Vaaraa ei tosiaan ollut juuri laisinkaan, mutta hän ryhtyi tenään,
kummallisen kiihkeästi, heikoin äänin.

”Ei jokaista järjetöntä määräystä tarvitse henkensä kaupalla
noudattaa.... Ymmärräthän sinä itsekin, ettei matkan jatkamisesta ole
mitään hyötyä.”

”Mitä hittoa sinä siitä hengestäsi? Jos kuolet niin kuolet. Äitisi
pirahuttaa pari kyyneltä ja heilasi suruharso tuottaa sulhasonnea.
Katoamisesi ei maailmassa tunnu enempää kuin kärpäsen ryyppy
viinapikarissa.”

”Älä sano... älä ole niin varma. Minä olen kirjoitellut... runoillut.
Ja tunnen kutsumusta... Et sinä voi tietää. Mutta minä olen vakuutettu
siitä, että minulla on oma tehtäväni maailmassa... oma urani.”

— Samassa huikaiseva valokartio kääntyi meidän kohdallemme ja koneen
kupera lasi säteili kuin aurinko. Nuolennopeasti toverini paiskautui
maahan, mutta minä jäin seisomaan.

— Heti sen jälkeen pamahti yhteislaukaus — muistathan, että se kuului
ryssien tapoihin — ja vinkuva kuulaparvi rapisi harjun männyissä,
yläpuolellamme, pudotellen oksia. Kenties olivat tosiaankin nähneet
meidät, koska valokaartio yhä pysyi paikallaan, meidän kohdallamme.
Jatkoin kuitenkin seisomistani ja sanoin kenties tarpeettoman kovaa:

”Lausuhan jotakin tekeleistäsi, runoilija.”

— Hänen kasvonsa näyttivät vihreän harmailta ja joka hermo niissä
värisi.

— Sinä olet mieletön... hullu. Maahan, maahan. Jumalan tähden!... Voi,
voi; voi, voi! Maahan... maahan, maahan... veli hyvä... hyvä... hyvä!

— Samassa singahti toinen luotikuuro, vinkuen rapisten
piikkilangoissa, heittäen hiekkaa päällemme, ja yhä pysyi valokartio
alallaan. Heittäysin pitkäkseni; varmaankin olivat huomanneet. Hän
vapisi kuin vilutautinen, milteipä potki hiekkaa. Silloin muistin, että
hän alussa, ensimäisinä kuukausina, oli ollut yhtä rohkea kuin kuka muu
tahansa, ja vaikenin kummallisen tunteen kaihertaessa sydänalaani.
Mutta kiusanhalu oli minussa vielä jäljellä.

”Sellaista se on, miksi et tullut eteenpäin.”

— Hän ei voinut vastata. — Sitten vihdoinkin valonheittäjä jätti
meidät rauhaan. Hiljaisuus vallitsi:

”Ja nyt lähdetään”, sanoin.

”Ei... älä... ei, ei.”

— Minua miltei suututti.

”Jää tähän sitten. Mutta minä ainakin täytän velvollisuuteni”,
huomautin ilkeästi ja lähdin astuksimaan.

— Ei ääntä missään, ei liikettä, vain tähtien vilkkuva säteily ja
valojuovan kiitävä kimallus raskailla aalloilla. Hitaiden askelteni
ääni kuului omituisen pehmeänä ja kahahtavana, saappaiden painuessa
hietaan. Yön loihtu lumosi minut, riisti nykyhetkeltä todellisuusarvon
ja verhosi ympäristön unhoon. Haaveita, mielikuvia ja unelmia syntyi...
En huomannutkaan, kun olin saapunut piikkilankaesteen luo, ja pysähdyin
siihen oikeastaan hajamielisenä, mutta hämärästi tietoisena siitä, että
viipymiseni kiusaisi toveriani.

— Yhtäkkiä sätkähdin. Kuului pamaus, sitten sihinää, sitten lensi
huikaiseva pyrstötähti ylitseni ja maailma valkeni; kaksoisvartio oli
laukaissut valopistoolin. Sydämeni jyskytti... Näkyi kevyt, kiemurainen
savupatsas vihollisen puolelta, suippokärkisiä pylväitä ja ristikoita,
kiiltäviä lankoja, jotka häälyvä sumu oli kostuttanut. Kaikki oli
kummallisen liikkumatonta, kuin kuollutta, kammottavaa. Vahtimies
nojasi valliin kuin juopunut tai seisaalleen kuollut, kenties kuin
rukoileva. Ja sitten tämä hiljaisuus, tämä vaaniva, ahdistava,
ivallinen hiljaisuus, kuin kuoleman äänetön nauru, jonka helmassa
varjot syleilivät toisiaan...

— Kummallista, en voinut liikkua, olin kuin jähmettynyt, kuin
sulautunut ympäristön kuolleeseen loihtuun. Pommi sammui vähitellen ja
valo häipyi, mutta yhä olin paikoillani. Silloin huomasin liikettä
sivullani, aivan lähellä, ja lanka heilahti hiljaa. Käänsin päätäni:
suuret, säihkyvät, vihertävät silmät tuijottivat minuun julmina ja
vaanivina, tuskin sylen päässä. Veri hyytyi suonissani, omituisia
tulisia renkaita pyöri silmissäni ja olin aivan kauhun lamauttama. Kun
vihdoin huomasin temmata kiväärini, oli näky kadonnut...

— Kylmien väreiden kiitäessä pitkin ruumistani lähdin kiiruusti
toverini luo. Jo kaukaa erotin hänen haamunsa; varmaankin hän istui
puun päällä. Ja sitten... sitten... hänen takanaan hehkuivat nuo
suuret, vihertävät, hirveät silmät...

”Sinäkö se olet?” kuiskasin kauhun vallassa.

”Minä... Kuinka kauan sinä viivyit!”

— Samassa valokartio suuntautui meihin... Näin hänen sylissään suuren,
mustan kissan. Sinähän tiedätkin, se oli sama puolivilli kissaparka,
joka sittemmin alituisesti saatteli partioitamme ja jota pojat
syöttivät.

— Äänettöminä lähdimme jälleen kulkemaan. Sitten sanoi toverini,
nöyrästi, masentuneena ja häpeissään:

”Kyllä on raukkamaista... raukkamaista, että näin pelkään. Sillä minä
pelkään, sinä tiedät sen kuitenkin. Mutta minä en voi sille mitään, en
kerrassaan mitään... Enkä pelännyt ennen.”

— En vastannut. En sanonut, että tässä ei edes voinut olla vaaraa.
Enkä pilkannut häntä.

Luutnantti vaikeni ja tuijotti minuun suurilla kauniilla silmillään,
joiden terät olivat luonnottomasti laajentuneet hämärässä. Syntyi
äänettömyys. Palotorvi törähteli kaupungissa ja minä huomautin:

— Jossakin on tulipalo.

Hän jatkoi yhä tuijotustaan ja hänen herkät sieraimensa laajenivat.

— Niin, silloin pelkäsin, paljoa enemmän kuin olen tässä saanut
esille.

Ja hetken päästä hän jatkoi:

— Enkä kuitenkaan ole pelkuri.

Puna syöksähti hänen poskilleen. Se oli hämärässä kuin mehulasin varjo
valkealla pöydällä. Koko hänen kasvonsa, loistavine silmineen,
kalpeine, nyt punastuneine, hienoine piirteineen kuulsivat hämärästä
kuin rubiinin heijastus liljan lehdellä.

Lähetti.

Talven täytymys suo sovat
kovemmat kuin kuolon-kovat
rinnan riidat ovat.

O..

— Siis tämän kirjeen te viette paikkaan, jonka teille kartalta näytin,
sille henkilölle, jonka osote on kuoressa; sen tehtyänne palaatte heti
takasin. Oletteko ymmärtänyt?

— Olen, herra hauptmanni.

— Matkaan, kehoitti hauptmanni vielä, ja jääkäri teki äkkikäännöksen
lähtien väsymyksestään huolimatta ripeästi astelemaan lumista tietä.

Oli surkean talviretken aika. Oli marssittu vuorokausimääriä,
pakkasessa, eksyksissä, viimeisilleen uupuneina, miltei kokonaan
levähtämättä. Tuskin tiedettiin missä oltiin, ylipäällystö jakeli
käskyjä, jotka tuntuivat olevan ristiriitaisia, asema oli epäselvä,
ryssät, jotka niin odottamatta olivat puhkaisseet saksalaisten
rintaman, uhaten Mitaun tärkeätä kaupunkia, näyttivät yhä olevan
hyvissä voimin, saavan yhä uutta väkeä, ja lakkaamatta satoivat heidän
granaattinsa, suomatta rauhaa yöllä tai päivällä.

Yöt oli vietettävä joko hangella tai rikkiammutuissa
ulkohuonerakennuksissa, kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Saappaat,
jotka vuoroin kastuivat, vuoroin jäätyivät, saivat yhtä niittaa olla
jalassa ja oli hetkiä, jolloin tylsyneenä ja ylenmääräisen ponnistuksen
lamauttamana saattoi odottaa kuolemaa. Vaikeata on käsittää, kuinka
ihmisruumis sellaista voi kestää, mutta sotilas kestää, vieläpä on
hänen sairastumisensa omituisen harvinaista.

Selvää oli, että lähettiä väsytti ja että tuntui raskaalle lähteä
tuolle monia kilometriä pitkälle taipaleelle, ankaran päivämarssin
jälkeen, toisten jäädessä lepäämään. Heti kun tie oli kaartunut metsän
taa, muuttuivatkin alussa niin ripeät askeleet pitemmiksi ja
laahustaviksi ja pää painui tylsästi etukuukkaan. Oli toki sentään
selkäreppu poissa harteilta, ainoastaan leipälaukku ja kenttäpullo
hetkahtelivat tahdikkaasti vyötäisillä.

Tie painui lumiseen metsään, mutta vähän ajettu kun oli, antoi se
pahasti myöten jalan alla ja joka askel petti hiukan. Mieli turtui
omituisesti; ei enää syntynyt eloisia mielikuvia, kuten kävellessä
tavallisesti, valtasi vain eräänlainen tylsä tiedottomuus, niin ettei
huomannut hetkien pituutta, tuskinpa enää väsymystäkään, siirteli vain
jalkoja kuin kone, ja kysyi ponnistusta pitäytyäkseen siksi valveilla,
että älysi kulkea kartan mukaan.

Muutenhan oli kyllä aika juhlallista. Korvissa tykkien mahtava jylinä
ja granaattien räjähdykset, aivan lähelläkin toisinaan, mutta siihen
oli jo niin tottunut. Sitäpaitsi oli hän yksin lumisessa synkeässä
metsässä, alueella, jossa ei niin tarkoin tiennyt, milloin joutui
vihollisen käsiin. Normaalioloissa olisi mieli varmaankin jännittynyt
ja valppaus teroittunut äärimmilleen, mutta nyt muutteli jalkojaan
mistään välittämättä, sivulleen katsahtamatta, huomaamatta luonnon
kauneutta ympärillä tai tajuamatta tilanteen jylhää suurenmoisuutta,
yhden ainoan selkeän ajatuksen, käskyn, ollessa iskeytyneenä aivoihin.
Eteenpäin, eteenpäin, sokeasti sinne, mihin oli määrätty, se oli
luonnon laki, pakko, elin-ehto, vaikkei elämälleen mitään arvoa
tajunnut sillä hetkellä panevansa.

Niin kului aika. Kivääri ei enää painanut kaulaa, kuten harjoituksissa
muinoin, hermoista oli ikäänkuin tunto poissa, eikä millään muotoa
halunnut tehdä pienintäkään tarpeetonta liikettä. Ja sitten tuli
vihdoin määräpaikka.

— Hyvä on, poikani, sanoi viestin vastaanottaja. Ja kun hän ilmeisesti
huomasi lähetin väsymyksen, jatkoi hän vielä. — Mutta levätkäähän
hiukan; miehet, antakaa hänelle teetä.

Lähetille tuotiin keittoastian kannellinen sakariinilla imelöityä teetä
ja kun hän tunsi suloisen lämmön raukaisevan ruumistaan, teki hänen
mielensä nukkua siihen istuvilleen ja heittää kaikki muu herran
huomaan. Mutta käsky, sotilaan laki ja elämä, poltti ihan tiedottomasti
häntä ja korvissa soivat hauptmannin sanat: ... ”sen tehtyänne palaatte
heti takaisin.”

Hän kimmahti pystyyn, nyökkäsi saksalaisille tovereilleen ja lähti
sitten sanaa sanomatta taipaleelle.

Ilta alkoi jo hämärtyä. Etäältä kuului yhä kiihtyvä tykkien jyly ja
taivas oli siellä käsin verisiä salamoita täynnä. Silloin tällöin
erotti kiväärin laukauksia, mutta erittäinkin konekiväärin räikeän
rätinän. Ja valoraketit lensivät kuin pyrstötähdet, tai huikaisevat
meteoorit synkänsinistä tähtitaivasta kohti, vaipuen sitten sammuvina
hankeen jälleen.

Sitten, miten kauan hän jo lieneekään astuksinut, hän ikäänkuin heräsi,
ponnistautui katsomaan ympärilleen ja säpsähti. Paikka oli outo, tätä
tietä ei hän äsken ollut kulkenut; korkea metsäinen harju esti
etulinjan taisteluvalojen nyt näkymästä ja yö yhä pimeni. Ei ollut
mikään ihme eksyä täällä lumisessa metsässä, missä polkuja risteili
joka suunnalle, mutta nyt oli mahdotonta kartankaan mukaan enää
määritellä paikkaansa, eikä tässä nähnytkään. Hetkeksi hänet valtasi
kiihtymys ja askeleet kävivät ripeämmiksi. Tykkien jylyä kohti, sehän
oli selvää, mutta kummallista, että metsä yhä vaan sankkeni, eikä hän
tavannut ketään, ei niin ketään, yhä lumisemmaksi vaan muuttui tie.
Kas, hikeäkin alkoi pisartua otsalle; sitä ei ollut tapahtunut enää
pitkiin aikoihin.

Hän kulki ja kulki, pääsemättä asemastaan selville. Vähitellen
alkoivat hänen askeleensa jälleen muuttua laahaaviksi ja äskeinen
välinpitämättömyys ja tylsyys vallata hänet. Hän itsekin huomasi
jalkojensa horjuvan ja naurahti omituisen veltosti ja äänettömästi,
sillä selkeästi hänen mieleensä välähti iloinen kuva, kuva siitä, että
hän nyt oli aika tuulessa.

Hänen huulensa jäivät auki riippumaan ja hän huohotti tiheästi, vaikka
hyvin hillitysti; sitten hän huomasi tuon huohotuksensa ja niin paljon
oli ankara sotilaskouluutus häneen vaikuttanut, että hän tässäkin
taudinomaisessa tilassa vaistomaisesti heti sulki suunsa, vieläpä
yritti purra hammasta. Sillätavoin voimiaan pinnistäen onnistui hänen
vielä kulkea jommoinenkin matka aika ripeästi.

Mutta sitten häneen koski kipeästi, kaikkialle yli koko ruumiin, ja
hänen kasvonsa vääristyivät tuskaisesti. Taas hän huomasi horjuvansa;
hän kouraisi leipäpussiaan, koska hänen mieleensä ensin juolahti syödä
vähän siten vahvistuakseen; syödä ei hän kuitenkaan voinut, eipä edes
ottanut leipää pussistaan, vaan painui sensijaan tiepuoleen istumaan.
Kuinka siinä oli hyvä olla. Raukaisi niin suloisesti ja pää pyrki
väkisinkin painumaan rinnoille. Mutta älysipä hän sitä vaistomaisesti
vielä vastustaa, puri taas hammasta, karkasi pystyyn ikäänkuin
suutuksissaan ja yritti ottaa pari kolme juoksuaskelta. ”Vai hankeen
kuolemaan, johan nyt jotakin, tämmöisessä pakkasessa. Mieletönhän
olen”, mutisi hän itsekseen ja teki sisukkaasti taivalta taas. Mutta
jonkun matkaa kuljettuaan pääsi häneltä ikäänkuin valitus: ”ei, ei mene
enää hammasta purren... ei mene, ei mene” ja hänen kurkkuunsa tuli kuin
itkun karheus, kiukkuisen lapsen kyyneleinen purkaus, kun ei hänen
oikkujaan täytetä. Eteenpäin hän kuitenkin yhä laahusti. Ja kas,
siinähän oli ristiin rastiin kulkevia jälkiä vihdoin, todistaen
sotilaiden tässä liikkuneen ja tuoretta verta, suuri läiskä, joka
pimeässäkin kaameasti hohti valkealla hangella. Mikä ilon merkki
eksyneelle! Hetki vielä ponnistusta, varmaankin oli hän sitten löytävä
jonkun.

Yhtäkkiä sattui hänen silmiinsä suuri vaja, joka sijaitsi vähän matkan
päässä tiestä, puiden pimennossa. Sydän ailahti lämpöisesti ja askel
keventyi; tiheitä jalkapolkuja johti vajaan ja hän tajusi siitä, että
joku sotilasosasto varmaankin majaili siellä.

Vajan ovi oli suljettu, mutta ei lukossa. Hän aukaisi sen ja kurkisti
sisään: lämpöiseltä ei huone juuri tuntunut, mutta aivan oikein,
saksalaisia siellä makasi, tiheisiin riveihin sulloutuneina, aika
paljon. Hämärästi hänen mielessään väikkyi ajatus, että nyt olisi
herätettävä joku nukkuneista ja kysyttävä tietä kotiin tai ainakin,
millä seudulla hän oli. Mutta samalla hän tunsi niin herpaisevaa
väsymystä ja voimien puutetta, että hän ymmärsi matkan jatkamisen
mahdottomaksi ja päätti yöpyä tähän. ”Mitäs suotta herätän toisia
sammuneita, ennätänhän sen aamullakin, en kuitenkaan kykene nyt
lähtöön.” Niin mutisi hän itsekseen, sekavan, jotakuinkin tiedottoman
ilon vallassa, joka johtui siitä, että hän nyt tunsi jännityksen
lauenneen ja saattoi antautua pohjattoman väsymyksensä valtaan. Nälkä
ei hänen ollut yhtään, senvuoksi hän ilman muuta paneutuikin kahden
sikeästi nukkuneen saksalaisen väliin ja vaipui heti, kylmästä
huolimatta, uneen.

Hän heräsi ankaraan viluun ja kavahti istumaan, puistatuksen kiitäessä
läpi kangistuneitten jäsenien ja hampaiden hakatessa kaalia sinertävien
huulien takana. Missä, missä ihmeessä hän oli? Harmaa talviaamu jo
vaaleni, mutta kaikki oli outoa hänen ympärillään ja sanomattoman
hiljaista, vain tykkien jyske kuului valtavana ulkoa. Vähitellen hän
sai palautetuksi mieleensä eiliset retkensä ja heti valveutui
velvollisuudentunto, ja huoli saamansa käskyn täyttämisestä alkoi häntä
painaa. Hän vilkaisi ympärilleen, tunsi voiman palaavan ruumiiseensa ja
mutisi itsekseen.

”Kylläpä makaavat pitkään. Väsyksissä kai ovat olleet hekin.”

Ja sitten hän alkoi nyhkiä vierustoveriaan hereille, saadakseen
selville, millä seudulla hän oikein oli; mutta toinen ei vaan
havahtunut hänen yrityksistään huolimatta.

”Väsyksissä, väsyksissäpä on poloinen”, ajatteli hän, vilkaisten
sivumennen nukkujaan, minkä nyt yleensä saattoi nähdä hämärässä
kämpässä, kääntyi sitten toisen naapurinsa puoleen ja uudisti saman
tempun.

Mutta kun tämäkään ei liikauttanut jäsentäkään, alkoi häntä oudoksuttaa
ja terävästi hän vilkaisi makaavan kasvoihin. Luoti oli pahasti
murskannut toisen ohimon; mies oli kuollut. Vasta silloin hän nopeasti
tajusi viettäneensä yön vainajien parissa ja kaamea tunto valahti hänen
mieleensä. Kaikki nämä miehet olivat kaatuneita saksalaisia sotilaita,
jotka oli kannettu tänne vajaan myöhemmin haudattaviksi.

Hän nousi nopeasti, otti kiväärinsä ja astui ulos. Korjatessaan
leipärepun asemaa vyöllään valtasi hänet äkkiä hiukaiseva nälkä ja hän
päätti syödä. Kun ulkona ei ollut sopivampaakaan paikkaa, istuutui hän
vajan kynnykselle, leikkasi kelpo viipaleen leivästään, joka tosin
pyrki olemaan jäässä, veti päälle vähän rasvaa ja niinikään jäätynyttä
marmelaatia ja aterioitsi hyvällä ruokahalulla, tuntien yhä virkeämmän
elinvoiman virtailevan suoniinsa.

Miten lienee siinä hänen silmiinsä pistänyt että eräällä vainajista oli
erinomaisen hyvät saappaat. Lopetettuaan ateriansa ja korjattuaan
ruokavaransa pussiin, astui hän senvuoksi uudestaan vajaan, veti
vainajalta saappaat, heitti pois omansa, kiskoi kuolleen saappaat
jalkoihinsa ja lähti sitten etsimään komppaniaansa, suunnaten kulkunsa
tykkien jylisevää ääntä kohti.

Mikä hän oli?

Matkan jaksoi
tummaan majaan.
Verin maksoi
heiton vajaan.

O..

Riianlahden rannalla taistellessamme oli erään valtavan suojakämpän
viereen rakennettu pieni asuinmaja, johon työläästi mahtui kuusi miestä
majailemaan. Sen asema oli siitä hyvä, että ryssät eivät saattaneet
ampua siihen aasinhännällään, pienellä, viistosti vasemmalla olevaan
niemeen sijoitetulla tykillään, joka tuon tuostakin tuiskahutti
joukkoomme vonkuvan granaatin; suojakämppä oli nimittäin edessä.
Sensijaan oli se aivan avoinna edestäpäin tulevalle tykkitulelle.

Tässä kämpässä asuivat mitä parhaimmassa sovussa muuan
hilfsgruppenführer ja viisi miestä, ja elämä muodostui hyvin
perhemäiseksi, koska asukkaiden harvalukuisuus oli omiaan toiselta
puolen lähentämään välejä, toiselta puolen usein sallimaan
hiljaisuudenkin vierailut.

Päähuomio kohdistui tanakkaan, korkeaotsaiseen mieheen, jolla oli
pyöreät, jopa nerokkailtakin näyttävät kasvot ja joka jo oli ehtinyt
noin kolmenkymmenen vuoden ikään. Hänellä oli omituinen vieraista
kielistä periytynyt nimi, puheliaalla päällä ollessaan hän väittikin
polveutuvansa vanhasta ranskalaisesta aatelissuvusta, mutta hänen
silmissään oli vilkuileva, usein väistävä, vaan erittäin terävä katse,
joka ikäänkuin tunkeutui läpi ihmisen. Se, mikä eniten teki hänet
mielenkiintoiseksi, oli kuitenkin hänen salaperäisyytensä, taidokas
varovaisuus, jolla hän kertoili varhaisemmista vaiheistaan, vaikka hän
usein innostuikin hyvin laveasti juttelemaan elämyksistään. Oli
mahdotonta saada kokonaiskuvaa hänen elämänsä juoksusta, varmalta vain
tuntui, että se sisälsi merkillisiä seikkailuja ja todennäköisesti
myöskin jotakin valonarkaa.

Hänelle oli ominaista katkeruus, jonka syytä ei aluksi tiedetty. Mutta
sitten alkoi kuulua huhuja, että häntä epäiltiin vihollisen kätyriksi
ja kerran, puheliaalla päällä ollessaan hän itse kertoi asiasta. Hän
oli Suomessa ollessaan viimeksi toiminut erään venäläisen everstin
moottoriveneen kuljettajana Viaporin linnoituksessa — mekanikko kun
oli ammatiltaan. Mutta sinnekin oli vierinyt jääkäriliikkeen mainingit
ja kun hänellä oli selvittämättömiä asioita ryssäin kanssa (näistä
asioista ei hän koskaan tarkemmin kertonut), päätti hänkin lähteä
matkalle. Everstin huoneessa tiesi hän säilytettävän erittäin
täydellistä karttaa Viaporin linnoituksesta ja nyt alkoi hän
miettiä, miten saisi otetuksi tuon kartan mukaansa. Hän varasi
tarkasti kartan näköisen taitepaperin taskuunsa, meni everstin
konttorihuoneeseen sellaisena aikana, jolloin tiesi siellä olevan vain
yhden henkilön ja pyysi tavata everstiä. Kun everstiä mentiin hakemaan
sisähuoneista ja konttori jäi ilman vartiaa, vaihtoi hän nopeasti
kartan taskussaan olevaan paperiin, kyseli everstin tultua yhtä ja
toista joutavaa ja lähti sitten viipymättä Saksaa kohti. — Näin hän
itse kertoi.

Mutta kun hän oli ehtinyt Haaparantaan, otti sikäläinen
etappimies kartan häneltä pois, lähetti sen Tukholmaan omana
saaliinaan, saaden hauptmanni Heldtiltä monet kiitokset hyvästä
toiminnastaan — häntä, kartan oikeata hankkijaa, seurasi sitävastoin
Tukholman vakoojakonttoriin kirje, jossa hänet leimattiin hyvin
epäilyksenalaiseksi henkilöksi, mahdollisesti ryssäin kätyriksi, ja
jonka takia hän sai kestää mitä ankarimman kuulustelun. Tämä oli
sitäkin merkillisempää, kun hän kuitenkin oli ollut niinkin ahtaalla
venäläisten santarmien käsissä ja kolme vuotta kierrellyt yksinäisenä
erämiehenä Nuortin äärettömässä erämaassa, lapin kolttain
asuinsijoilla.

— Mistä syystä sinua santarmit vainosivat? kysyttiin.

Mutta kas sitäpä ei olisi saanut tehdä. Heti hän tuli tuppisuuksi,
pälyili räpyttelevin silmin, eikä moneen päivään herran sanonut luotua
sanaa. Häneltä ei milloinkaan sopinut mitään kysyä, ei osoittaa
erikoista, ei ainakaan huomattavaa uteliaisuutta, sillä silloin hän
pitkiksi ajoiksi muuttui kummallisen synkkämieliseksi ja jokin ahdistus
näytti häntä painavan. Aluksi tehtiin juuri siinä virheitä, varsinkin
kysellessämme hänen kotioloistaan ja vanhemmistaan, joista hän ei
sitten myöhemminkään kertonut kuin hämäriä, tarunomaisia viittauksia,
synkkävärisiä tapauksia, jotka kummallisesti sekoittivat juuri sinä
hetkenä kuin luuli pääsevänsä jostakin selville; ja silloin tällöin hän
naurahtaen ja salakähmäisesti viittasi ranskalaiseen alkuperäänsä.

Kämpässä maattiin kuten muuallakin kaksinkertaisella lavolla. Seinät
olivat hatarat ja katto laudoista kyhätty, joten kylmä tahtoi ahdistaa
marraskuun öinä ja vaivaisessa takassa poltettiin tulta yhtä mittaa.
Hänen sijansa oli aivan lavon reunalla, niin että tuli valaisi hänen
kasvonsa. Ja usein huomasi näiltä kasvoilta kuvastuvan kipeän
ikävän ja kummasti paloivat pienet silmät tuijottaessaan tuleen.
Silloin, jos sopivasti osasi alotella, saattoi hän ruveta kertomaan
Lapin-matkoistaan, elämästään äärettömissä erämaissa. Hän innostui,
poskille kohosi puna ja useimmiten hän nousi istumaan. Hän tunsi
Kuolan, Aleksandrovskin, Kannanlahden. Hän oli viettänyt kuukausia
Nuortijärven rannoilla, samoillut Nuorti- ja Jaurijokien varsia reppu
selässä ja kivääri olalla kuin sotilas ja viipynyt kolttain majoissa.
Kun hän kuvaili, miten yksinäiselle erämiehelle metsäpurot helmeilevinä
lirisevät, kuinka tunturien laet hohtavat ja vesistöt välkkyvät
erämaissa, joiden metsiin kirves ei ole koskenut, silloin saivat hänen
sanansa siivet, hän unohtui kuvailuunsa, hän oli runoilija, ei
tyhjänpäiväinen luonnon ihastelija, vaan syvä, omaperäinen ja
tarkkanäköinen salojen palvoja, joka sai kuuntelijan hämmästymään.
Toisinaan hän kertoili tarinoita lappalaisista. ”Älä mene koltan
koppiin, ennenkuin joku on sinut ensin ulkona huomannut”, hän sanoi.
”Eikä tarvitse kauan ulkona seista, kyllä se kurkistaa, sillä on omat
vaistonsa. Äläkä käsittele veistä sopimattomasti poron lihaa
syödessäsi, silloin katsoo sinua koltta pian kierolla silmällä, ja se
ei hyvää ennusta.” — Sinne, koskemattomiin erämaihin poltti hänen
mielensä ja sinne hän vannoi menevänsä, jos vielä milloin Suomeen
selviytyisimme.

Saattoi pitkiksi ajoiksi unohtua häntä kuuntelemaan, kun hän haasteli
vuoteellaan ja tuli heitteli valoja ja varjoja hänen kiihtyneille
kasvoilleen, tykkien kumeasti jylistessä ulkona. Ja useinpa silloin
halusi kysyä, mistä syystä hän kokonaista kolme vuotta oli harhaillut
metsissä, hän, joka kuitenkin oli niin etevä mekanikko ja luotu siis
vilkasliikkeistä yhteiskuntaa varten. Mutta sitä ei uskaltanut tehdä,
sillä, kuten sanottu, kysymystä seurasi jäykkä äänettömyys.

Rintamallakin, varsinkin alkuaikoina, häntä epäiltiin ja hän tiesi sen.
On selvää, kuinka katkerasti tämä epäily poltti häntä ja on varmaa,
että se oli väärä. Kun hänen rohkeutensa muutenkin oli moitteeton,
paisui se tästä katkeruudesta uhmaavaksi, tuntuen ihan siltä kuin
olisi hän etsinyt kuolemaa. Mutta milloinkaan hän ei esiintynyt
kerskaavasti, pöyhkeillen pelkäämättömyydellään, vaan täytti tehtävänsä
vaatimattomasti, mutta kunnollisesti. — Niinpä kerrankin, kun
zugführer oli jostain saanut grammofoonin, joka kuitenkin oli aivan
rikki, tuotiin se mekaanikollemme korjattavaksi ja hän ryhtyikin sitä
näpräilemään, vaikka työkaluista oli ankara puute. Juuri silloin
kunnioitti ryssä suomalaisjoukkoa uskomattoman kiivaalla rumputulella.
Kaikki miehet komennettiin suojakämppiin, niinpä painuivat pienen majan
pojatkin matalasta ovesta pimeään sankarikammioon, jonka monta metriä
vahvan katon alla oli hyvä turva ja jonka olki-peitteisellä lattialla
miehiä makasi melkein päällekkäin, tuikuttavan kynttilän valossa
haastellen ja poltellen paperossejaan. Hyvä oli siellä kellettää ja
kuunnella helvetillistä melua ulkoa, kun granaatit viskelivät kämppiä
ilmaan ja myllersivät maata syliä syvältä. Mutta gramofoonin korjaaja
jatkoi kaikessa rauhassa työtään ohuen lautakaton alla, josta ei
hänelle ollut vähääkään turvaa. Ja kun hän oli saanut koneen kuntoon,
nosti hän penkin ulos, suojakämpän oviaukon kohdalle, puuhasi siinä
hetken ja lasketteli meille sitten komeasti Kolmikymmenvuotis-sodan marssin,
istuen itse tyytyväisenä piippua imien penkin toisessa päässä,
ryssän pommien viuhuessa hänen ympärillään.

Siihen aikaan puuhailtiin kovasti erinäisten komennuskuntien Suomeen
lähettämistä ja listoja kierteli komppanioissa ehdokkaiden nimiä
täynnä. Huhuiltiin mentävän Muurmannin rataa hävittämään ja auttamaan
siellä työskenteleviä saksalaisia vankeja pakoon. Kuinka hän silloin
touhusi, yrittäen päästä mukaan, mutta hän oli merkitty mies, musta
epäilyksen varjo lepäsi hänen yllään, eikä hänen nimeään otettu
listoille. Hän, jos kukaan olisi tietysti ollut tuollaiselle retkelle
sopiva, hänhän tunsi seudut tarkkaan, hänellä oli kokemusta erämaan
retkiltä ja häntä kannusti palava halu. Mutta se oli mahdotonta.

Lakkaamatta hän nyt haasteli noista kaukaisista seuduista. Hän kertoi
meille Solovjetskoin luostarista, jossa hän usein oli käynyt, ylisti
sen rikkauksia ja aarteita. ”Se kun kaapataan, pojat”, sanoi hän,
”silloin ei meitä koskaan enää köyhyys paina. Pystytämme majan
erämaahan, tunturin juurelle, kirkkaan joen partaalle ja vietämme
ihania päiviä. Kultaa sopii huuhtoa jos huvittaa, minä tiedän paikkoja,
missä sitä on, tai pyydystää helmisimpukoita lautalla maaten, lämpöisen
kesä-auringon paahteessa. Ja korviin kantautuu erämaan tuhannet äänet,
virtaavan veden haastelu, jota salon asukas ymmärtää, ja välkkyy
tunturin lumihohteinen huippu.”

”Olisitko ryöstöön valmis mies?” tuli siinä mieleen ja samalla taas
olisi halunnut kurkistaa hänen salaperäisen olentonsa uumeniin. Mutta
hän innostui yhä kiihkeämmin kuvailemaan elämää salon sydämessä ja kun
hänelle vihdoin selvisi, että hänen oli mahdotonta päästä mukaan,
painui hän umpimieliseksi, päästäen vain silloin tällöin suustaan
jonkun katkeran katkonaisen lauseen, synkästi rypistäen kulmiaan.
Unissaankin hän oli levoton; sen saattoi huomata, kun öisin,
vahtivuorosta palattuaan katseli takan himmeässä kajossa hänen
käännähtelyään vuoteella ja tarkkasi katkonaisia unistelusanoja.

                                                  ⸻

Aikoja kului. Pataljoona siirrettiin rintamalta, jossa kuoleman
alituinen läheisyys oli antanut ankaralle elämälle suurpiirteisen
leiman, Libaun matalampiin, vaikka tosin ajoittaisten huvitusten
elähyttämiin oloihin. Ikävä, vajavainen ravinto ja tiedottomuus
tulevista päivistä viipyivät yhä vieraina, ja miehiä vaivasi rahan
puute tuntuvammin kuin ennen.

Silloin huomattiin, että komppanian ruokavaroista puuttui tuon
tuostakin melkoinen määrä, ja kun ennemminkin oli saatu ilmi ikäviä
tapauksia ruuan jaon suhteen, päätettiin pitää silmät avoinna.

Ja niin saatiin selville, että sankarimme mekaanikko oli valmistanut
itselleen ruokavajan avaimen, käyden tavan takaa ottamassa itselleen
luvatonta leipää. Aluksi hän lienee tehnyt sitä vain tyydyttääkseen
nälkänsä, mutta vähitellen oli himo voittanut ja hän lienee myönytkin
kähveltämiään muonavaroja.

Seurasi tietysti ankara selkäsauna tovereilta, tavanmukainen
remmiapelli, jonka avulla sisäistä järjestystä ylläpidettiin
komppaniassa; mutta tunnustamaan ei syyllistä saatu. Sitten oli taas
kaikki hiljaista niinkuin ennenkin, selkäänsä saanut vain hiljaa
valitteli yöllä kipujaan, mutta lähti aamulla harjoituksiin kuten
toisetkin. Harjoituksista palattuaan alkoi hän puhdistaa kivääriään ja
löi suuren rautanaulan sänkynsä laitaan, johon kiinnitti
puhdistusnarun. Mutta kun toiset lähtivät ruokaa hakemaan, jäi hän
jälkeen ja äkkiä kuului kumea laukaus tyhjentyneestä kasarmihuoneesta.
Kun riennettiin katsomaan, makasi hän maassa verissään, rinta luodin
läpäisemänä. Hän oli asettanut kiväärinsä liipaisimen naulaa vasten,
kääntänyt suun sydäntään kohti ja laukaissut.

Mutta vielä oli hänessä eloa, sillä luoti ei ollutkaan sattunut
sydämeen. Ja kun toverit kysyivät, koskiko häneen, vastasi hän hiljaa.

”Ei se ollut mitään, ei mitään sen suhteen kuin selkäsauna.”

Kun hauptmannille ilmoitettiin asiasta, värähteli liikutus
sotilaallisilla kasvoilla. Varmaankin hän avarasti ymmärsi ihmiselämää,
tajusi, kuinka epätoivo johtaa toisen erheisiin ja rikoksiin, toisen
sankaritekoihin ja kunniaan. Eikä hän käynyt tuomitsemaan sinne eikä
tänne, vaan sanoi yksikantaan.

”Sotilas hän oli, teki, minkä sotilas siinä voi tehdä.”

Mutta sairaalassa, taitavien lääkärien hoidossa, kuoleva toipui vielä.
Leikkaus onnistui hyvin ja sydän oli terve. Mitä parhainta toivottiin.

Potilas heräsi, harhaileva katse kiiti ympäri huonetta hämmästyneenä ja
huulet kuiskasivat:

”Missä, missä minä olen?” Sitten hän näytti tajuavan nopeasti ja sanoi
kiihkeästi:

”Ah, minähän elän vielä, ei... ei.” Ja samassa hän kiskaisi auki
siteensä ja veri pulppusi taas. Niin hän nukahti ikuiseen uneen, vieden
mukanaan elämäntarinansa salaisuuden.

Kansanopistolla.

Mut hurskas, väärä jäärä
sun kuopast ylös nosti:
niin omaa hyvääns’ osti —
se hyvän aie, määrä.

Joel Lehtonen.

— Sillä kertaa olin totta totisesti niin kuohuksissani, että olisin
ollut valmis hävittämään kaikki kansanopistot maan tasalle. Mutta sehän
oli tietysti tilapäistä..

Luutnantti hymähti tapansa mukaisesti ja veti rekipeitettä paremmin
ympärilleen. Kulkuset kilisivät viihdyttävästi, jalas narskui ja ohi
kiiti huurteisia puita, jotka hämyyn uupuvassa talvivalossa kuulsivat
sinertävinä ja ihmeen hiljaisina, niin että koko synkeä metsä tuntui
kuolleelta, mutta juhlalliselta.

Olin utelias saamaan tarkempia tietoja tästä jutusta, josta kyllä olin
kuullut, niin, olihan luutnantti itsekin vihkiäisissään, muutama viikko sitten
viitannut samaan asiaan. Mutta jos olisin kysynyt, olisi hän
tietenkin taas ruvennut laulamaan, tai tarjonnut tupakan; siitä syystä
vaikenin varsin haluttoman näköisenä, tapailinpa aivan kuin unta, sillä
sitä hän ei voinut sietää.

— Sanottakoonpa mitä tahansa, karkuun siitä kyllä oli lähdettävä —
mutisi hän kuin ajatuksissaan. — Kylä sijaitsi korkealla, avonaisella
mäellä ja punikit olivat pommittaneet tykeillään talot tuleen, pysyen
itse kiväärin kantomatkan ulkopuolella, joten emme voineet tehdä muuta
kuin maata toimettomina hangessa ankarassa granaatti- ja shrapnelli
sateessa. Ei ollut avoinna enää kuin yksi pakotie ja sitäkin vartioi
vain noin viitisenkymmentä miestä sangen epäedullisissa asemissa.
Pimeän tullen meidät varmaankin olisi kokonaan saarrettu, mutta
sitä on tarpeetonta pohtia, ylipäällystö antoi kerta kaikkiaan
perääntymiskäskyn, sille ei mahtanut mitään; eri asia on sitten,
olisiko ollut syytä siirtyä kokonaista neljä peninkulmaa taaksepäin,
vaikkakin seutu oli metsäistä ja asumatonta.

— Oli kirisevä pakkanen. Jäin pienen suojajoukon kera viimeiseksi
pitämään huolta siitä, ettei perääntymistä mikään häirinnyt. Koko
pataljoona ja komppaniani kuormasto oli aikoja sitten lähtenyt, mutta
yhä tuli palavasta kylästä milloin haavoittunut, milloin muuten eksynyt
ja jälkeenjäänyt, ja ne ylimääräiset reet, jotka olin pidättänyt
luonani, täyttyivät pian. Minulla ei ollut päälläni kuin tavallinen
sarkatakki ja siinä paikallaan seistessä ja kiikari kädessä
tarkastellessa äskeistä taistelutannerta ja kylää, jossa vihollinen nyt
oli herrana, pyrki väkisinkin vilu tulemaan. Muistin taskumattiani,
joka nyt olisi ollut erinomaisen tarpeellinen, mutta sen olivat tytöt
vieneet mennessään — meillä näet oli komppaniassa kaksi neitosta,
toinen nykyinen vaimoni ja silloinen morsiameni muuten, jotka neuloivat
pojille valkeita vaippoja, pesivät pyykkiä, laittoivat ruokaa ja
auttelivat lievästi haavoittuneita. Nämä tytöt olin tietenkin
lähettänyt matkaan heti peräytymiskäskyn saatuani.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin saavutimme pää-kolonnan. Mutta olipa se
kulkua. Metsäinen tie oli perin huonoa ja suuria lovia täynnä.
Pimeys yhä taajeni, mutta kolonna oli kerrassaan huonossa
järjestyksessä; kuormastorekiä oli jäänyt sinne tänne miesrekien
väliin, haavoittuneiden valitukset kuuluivat viiltävinä yhtä mittaa ja
pakkanen puri. Uupuneet hevoset, jotka sitäpaitsi saivat kiskoa liian
suuria kuormia, eivät jaksaneet juosta huonolla tiellä ja pitkä aika,
jonka tuo nelipeninkulmainen taival kesti, tuntui sanomattoman
kurjalle. Parissa kohden oli pieni tölli tiepuolessa ja silloin lähetin
kysymään, eivätkö tytöt olleet jättäneet taskumattiani ja
päällystakkiani sinne, mutta sitä he eivät olleet huomanneet —
etujoukoissa oli nimittäin syntynyt aiheeton pakokauhu, kuten yleensä
tämänkaltaisilla retkillä.

Tuon tuostakin miehet nousivat reestä ja juoksivat tiellä jalkojaan
tömistäen ja käsiään hakaten, katkerina, synkkinä ja äänettöminä.
Joltakulta paleltui varpaat, toiselta kädet ja tietä tuntui riittävän
loppumattomiin. Mutta perille sitä lopultakin tultiin.

Kylässä syntyi hälinä ja kauhu; toiset olettivat ehkä vihollisen olevan
kintereillä. Haavoittuneille ei tahtonut löytyä majapaikkaa; oli niin
hienoja huoneita ja huonekaluja ja veri saattoi ne tahrata. Pataljoonan
muun miehistön asunnoksi oli määrätty suuri, mutta sittenkin liian
ahdas kansanopisto ja sinne sulloutui nyt vilusta värisevää miestä
epäjärjestyksessä, masentuneina ja mistään välittämättä. Telefooni soi
yhtä mittaa; päämaja jakeli käskyjään. Oli hälinää, melskettä,
katkeruutta ja mielten kuohua.

Pataljoonan päälliköltä sain määräyksen majoittaa komppaniat
järjestykseen kansanopistolle ja pitää huolta siitä, että kaikille
riitti makuupaikkoja. Kun kärtyisenä ja kylmästä kankeana astuin
suureen saliin, oli se niin miestä täynnä, ettei sekaan tahtonut sopia.
Olin jo haavoittuneita majoitettaessa ehtinyt tulistua ja huusin
senvuoksi raa’alla äänellä:

— Tähän huoneeseen asettuu yksinomaan ensimäinen komppania, muilla ei
ole tänne mitään asiaa. Viereiseen huoneeseen sijoittuu toinen
komppania.

Silloin astui eteeni opiston johtajan rouva, kookas, arvokas,
jumalallista puhtautta säteilevä nainen ja sanoi:

— Ei suinkaan. Me olemme varanneet täällä kaikille ystävällisen
vastaanoton. Kaikki ovat täällä yhtä oikeutettuja olemaan.

Hermoni olivat ärtyisät, johan sen sanoin, ja minä ärjäisin ankarasti,
saattaapa olla, että vielä löin jalkaa, vaikka en sitä muista:

— Tänne ei tule yhtäkään sielua ilman minun määräystäni.

Kauhistus! Sellaista raakuutta. Rouva tietenkin poistui nopein askelin.
Minä olin ruvennut vieraassa talossa vastustamaan rouvan tahtoa.

Sain kuin sainkin vähitellen majoittumiseen jonkinlaista järjestystä,
mutta silloin tapahtui uusi onnettomuus. Miehet olivat ruvenneet
tupakoimaan, tupakoimaan kansanopiston seinien sisällä. Siitä syntyi
hirveä pahennus ja minulle riennettiin valittamaan, kuinka semmoinen
menettely oli pyhyyden loukkaamista, jotakin ennen kuulumatonta,
vastoin kaikkia traditsioneja. Lattialla oli olkia, joihin saattoi
syttyä tuli, siitä syystä kielsin miehiä polttamasta muualla kuin
avaran uunin edessä, jossa iloinen valkea paloi.

— Hautausmaalla seisovat tykit ja kirkon torneissa rätisevät
kuularuiskut, sellainen on aika nyt. Ja te tahdotte kieltää miehiä
tupakoimasta. Niin sanoin. Sitten jo taas pärisikin telefooni, oli
järjestettävä vartiat ja partiomiehet, oli touhua liiaksikin.

Jouduin siitä vihdoin hakemaan itsellenikin lepopaikkaa. Mainitsemani
neitoset, jotka jo aikoja sitten olivat saapuneet perille, olivat
saaneet ystävälliseltä talonväeltä asunnokseen pienen syrjäkammion ja
sinne oli pakkautunut komppaniani vääpeli ja joukkuepäälliköt. Esillä
oli voileipää ja kuumaa teetä, pistipä heti nenääni viinankin
virvoittava tuoksu: neitoset olivat antaneet kylmästä kangistuneille
pojille ankarat norrikupit ja sama armonosoitus tuli runsaassa määrin
nyt minunkin osakseni. Ennen pitkää tuli kaikkien hyvä ja lämmin olla
ja uni rupesi painamaan silmäluomiamme. Kun kova tilanpuute vallitsi,
sijoitimme tytöt huoneessa olevaan vuoteeseen ja päätimme itsekin
viettää yömme samojen seinien sisällä. Tietysti siinä nukuttiin
täysissä tamineissa, mutta jos ulkonaiset seikat olisivat myöten
antaneet, olisimme kyllä vähentäneet vaatetustamme, tytöistä vähääkään
piittaamatta.

Aamulla varhain tapahtui lähtö taas; samaa latua takaisin, jota yöllä
oli tultu ja taistelu oli edessä. Kuormasto, vieläpä neitosemmekin,
jätettiin kansanopistolle odottamaan lähempiä määräyksiä. Mieli
keventyi taas ja uusi toivo alkoi kyteä; apujoukkoja oli tulossa ja
ennen pitkää oli vihollinen tunteva, ketä se oli pistänyt.

Lähtö tapahtui perin rauhallisesti. Mutta kun kaikki olivat menneet,
silloin astui jälkeenjääneiden neitosten huoneeseen kansanopiston
johtaja, mies ylevä ja jalo, jonka henkeviltä kasvoilta loisti siveän
sielun kirkkaus ja jonka huulista saattoi nähdä, että ne tuskin olivat
saastuttaneet itseään sielunvihollisen törkeän nimen lausunnalla,
vielä vähemmin painuneet suutelemaan edes naisen kättä ennen papin
vihkimistä. Vakavana pysähtyi hän ovelle hyvää huomenta toivottamatta
ja siveellinen punastus purppuroi hänen poskipäitään, kun hän hitaasti
ja juhlallisesti alotti:

— Nuoret naiset. Ymmärrättekö, mitä te olette tehneet?

Noloina ja hämmästyneinä tytöt katselivat häntä silmiin. He eivät
ymmärtäneet, heillä ei ollut vähäisintäkään aavistusta hänen
tarkoituksestaan.

Silloin hän jatkoi:

— Te olette viettäneet yönne samassa huoneessa nuorten miesten kanssa,
miesten, joiden huulilta tulvii sopimattomia sanoja. Ymmärrättekö,
ymmärrättekö, mitä se tahtoo sanoa?

Yhä vieläkin seisoivat tytöt äänettöminä, jopa loukkaantuneinakin jo,
sillä he eivät käsittäneet mitään pahaa tehneensä.

— Te raukat, ettekö todellakaan ymmärrä häpeäänne? Oletteko jo niin
paatuneita, ettei edes häpeän puna syöksy kasvoillenne. Ettekö ymmärrä,
että isänmaa tuollaisten miesten käsissä on ehdottomasti joutuva
perikatoon, että sotajoukkoja ei voi johtaa henkilö, joka viettää
irstasta elämää, joka on kylliksi turmeltunut joukkojensa edessä
häväistäkseen itsensä, kuten viime yönä täällä on tapahtunut. Täällä,
minun vieraanani on teidän päällikkönne röyhkeästi kohdellut minun
vaimoani ja ryhtynyt omavaltaisiin määräyksiin, vaikkei hän ollut muuta
kuin vieras. Sellainen mies ei koskaan voi voittaa ja te saatte nähdä,
että joukot ovat jälleen täällä, pelkureina perääntyen.
Sydämestäni minä surkuttelen teitä.

Ja pyhää vihaa leimuten hänen sielukkaat silmänsä tarkastelivat pöytää,
jossa yhä näkyi laseja ja jonka vaiheilta varmaankin yhä nousi siveän
miehen sieraimia ilkeästi kutkuttava tuoksu.

Kun sitten myöhemmin neitoset ja kuormasto olivat palanneet muun joukon
yhteyteen ja minä sain kuulla asiasta, niin etpä hyvä veli saata uskoa,
minkälaisen kuohuvan raivon valtaan minä jouduin. Sinähän tunnet
tarkoin minun elämäni, joka sangen usein on ryöpytellyt pohjasakkoja.
Olenhan ollut jos jossakin leikissä mukana sekä täällä Suomessa, että
jääkärinä Saksassa, enkä minä milloinkaan ole kieltänyt, enkä kiellä
harha-askeleitani, joita valitan. Mutta kun nyt, jolloin tosiaankin
luulin tekeväni parasta mitä taisin, kun luulin kykyni mukaan
palvelevani isänmaatani, kun nyt aletaan ahdistella siveyssaarnoilla,
oh, se oli jo liikaa. Joka ainoa mies, joka koskaan on elämässään
syntiä tehnyt, käsittää ilman muuta, ettei sitä sillä tavoin tehdä,
sellaisissa olosuhteissa, silmissä kuoleman kauhut, lopen uupuneena
kylmästä ja väsymyksestä. Ja niin kirjoitin minä vihan vimmassa,
jotakin, jota en enää tarkoin muista, mutta joka kuului suunnilleen
seuraavasti:

Arvoisa Herra Johtaja!

Äärimmelleen hämmästyneenä olen saanut tietää, millä
ennenkuulumattomalla tavalla Te olette uskaltanut loukata niitä
naisia, jotka ovat jättäneet hyvät kotinsa tarjotakseen naisen
auttavaa kättä siellä, missä sitä kipeimmin kaivataan, jotka
ovat päättäneet tyytyä karkeaan olkivuoteeseen, ja rintaman
ankariin olosuhteisiin, voidakseen tehdä niiden miesten elämän
mukavammaksi, jotka ovat panneet henkensä isänmaan edestä
alttiiksi. Näille tytöille Te olette mennyt tyrkyttämään
siveellisyytenne näivettyneitä ohjeita, ei meidän läsnäollessamme,
niinkuin mies olisi tehnyt, vaan sen jälkeen kuin me olimme
menneet. Mutta minä sanon Teille, että näiden naisten siveellisyys
on yläpuolella kaiken, mitä ikinä pystytte käsittämään, Te, joka
varmaankin antaisitte veteen joutuneen naisen ennemmin hukkua,
kuin sallisitte miehen, jolla ei ole uimapukua, hänet pelastaa.
— Mitä tulee minun määräilemiseeni talossanne, niin siihen oli
minulla valta, sen käskyn aiheuttama valta, jonka pataljoonan
päällikkö minulle Suomen valkoisen armeijan nimessä antoi.
Myönnän kernaasti, että olin epäkohtelias arvoisalle rouvallenne,
mutta jos Teillä olisi aavistuskin siitä, mitä on matkata
verisestä taistelusta peninkulmamääriä kirisevässä pakkasessa,
ohut takki päällä, niin Te ymmärtäisitte, että silloin miehen
suuhun ovat jäätyneet sanat sellaiset kuin: ”armollinen rouva,
suvaitsetteko, että täytän pataljoonanpäällikön käskyn j.n.e.”
Muuten ovat minulle Teidän pilviäpiirtävä ihanteellisuutenne,
tunkeileva jumalanpelkonne ja poroporvarillinen
pikkusiveellisyytenne aivan vieraita, mutta yhtä kirkkain otsin
kuin konsanaan Te, rohkenen silti astua milloin tahansa sen
tuomarin eteen, joka kerran meitä kaikkia tuomitsee.

Ja sitten raapaisin sepustuksen alle nimeni titteleineen. Näepäs,
veliseni, mitä vihastuksen perkele ihmisellä teettää. Kannattiko sitä
nyt minunkin, monessa allikossa rypeneen, ruveta joutavuuksiin, josta
ei ollut mitään hyötyä.

Kirjeeseen vastasi johtajan rouva, jolle minulla ei ollut mitään asiaa,
selittäen, että hänen miehensä, ollen yläpuolella moisten sepustusten,
ei voinut puuttua kirjeeseeni, ja herttaisella naisen tyylillä parjaten
neitosiamme ja esille vetäen oman alttiin, mutta samalla kaiken
likaisuuden yläpuolella olevan toimintansa isänmaan hyväksi. Se
rakastettava, suloinen rouva! Miksi hän nyt sekoitti itsensä moiseen
juttuun! Miten mielelläni olisin ottanut häntä kädestä, suudellut sitä
ja katsonut sillä tavoin, josta naiset punastuvat.

No niin. Sitten ajettiin punikit polttamastaan kylästä pois ja hyvän
selkäsaunan ne sillä kertaa saivatkin. Apujoukot lähtivät pois ja meidän
harventunut pataljoonamme sai taas hoitaa yksin koko pitkän rintaman.
Mutta sillä aikaa puuhattiin mainitulla kansanopistolla entistä
innokkaammin. Johtaja oli koonnut suojeluskunnan, sitäpaitsi oli hän
toiminut siihen suuntaan, että minut olisi erotettu sotaväestä
kelvottomana päällikkönä. Lieneekö nyt sitten niin, että kun minulla ei
ollut taloa, eikä omaisuutta varjeltavana, minua pidettiin liian
paatuneena rintaman takana ojennettavaksi, vai olivatko he siellä liian
hyviä minun paikalleni, jossa kukaties luotikin olisi voinut päähän
napsahtaa, sitä en tiedä. Varmaa vain on, ettei minua erotettu, eipä
edes, vaikka itse kahdesti pyysin siirtoa.

Sitten meitä punikit taas pahasti ahdistelivat ja alkoi jo näyttää
siltä, että kansanopistolle painuminen olisi viisainta. Vaan pälkähtipä
silloin päähämme pyytää johtajan suojeluskunta avuksemme. Sepä vaan ei
joutanut, sillä oli perin tähdellistä tehtävää neljä peninkulmaa
rintaman takana. Silloin sanoi pataljoonan päällikkö puhelimessa:

— No niin. Punaiset ovat ennen pitkää siellä sitten ja hoitakaa
asianne. Me emme voi heille yksin mitään.

Näin hän sanoi huvikseen ja lähti kuin lähtikin meille heti ankara apu.
Ei se kuitenkaan ehtinyt kuin puoleen väliin, eikä tiennyt vihollisista
mitään, kun me olimme jo asian saaneet toimitetuksi omin voimin.

Joka tapauksessa. Olihan se lohdullista tietää, että apua oli tulossa,
varsinkin sellaisesta vakavan hengen läpitunkemasta paikasta ja
koulusta, jossa varmaankin kasvatettiin tosi sankareita. — Johtaja oli
itsekin hyvästä työstään tietoinen, koskapa, sodan päätyttyä, anoi
ansioistaan vapaudenristiä, vaikka hän olosuhteiden pakosta ei tosin
ollut taistelua nähnyt, eikä juuri kuullutkaan. Sydämestäni toivon, että
hän saisi niitä kaksikin.

Siinä olikin jo majatalo. Nousimme pois reestä ja luutnantti oli tullut
oikein lämpimäksi kertoessaan. Pian höyrysi edessämme kuuma kahvi ja
minä muistelin tyytyväisenä kertomusta, joka oli ollut niin ominainen
hänen omituiselle ja ylpeälle luonteelleen.

Junassa.

Entisyyden viehätys on siinä,
että se on mennyttä.

Oscar Wilde.

Ei ole juuri kiitollista yrittää kertomuksessa esittää niitä tilapäisiä
mielipiteen sirpaleita, joita yhdestä ja toisesta seikasta tulee
siepanneeksi juttelijain huulilta. Toisen luokan vaunussa ei sillä
kertaa ollut ahdasta; minua vastapäätä istui muuan nuorukainen, joka
itsepintaisesti ja tavattoman kärsivällisesti tuijotteli ulos
ikkunasta, vieressämme, käytävän toisella puolen poltteli kolme herraa
savukkeitaan, yksi luki lehteä, toiset vaikenivat.

— On se hiukan kummallista, sanoi lukija vihdoin. Katsokaahan nyt
esimerkiksi tätä: ”Valtionhoitaja on myöntänyt eron sotapalveluksesta
alikapteeni X:lle ylentäen hänet everstiluutnantiksi ja oikeuttaen
hänet kantamaan virkapukua, alikapteeni Y:lle ylentäen hänet majuriksi
ja oikeuttaen kantamaan virkapukua, jääkäriluutnantti Z:lle, oikeuttaen
hänet kantamaan virkapukua, sekä jääkärivänrikki V:lle.” Tällaista
sattuu alituisesti. Venäjällä palvelleet ylennetään säännöllisesti
erotessaan, jääkäreille annetaan korkeintaan lupa käyttää virkapukua.
Mikä siihen on syynä?

— Joko taas niistä jääkäreistä, vastasi toinen, samanlainen metakkahan
oli jo aikaisemmin niiden sotavänrikkikoulujen johdosta. Niissähän oli,
kuten tiettyä, jääkäreitä opettajina ja kun he pari viikkoa olivat
poikia kouluttaneet ja saaneet ajetuksi heidän päähänsä sotilaskomennon
ensi alkeet, tehtiin oppilaista upseereja, ja opettaja-vääpelit saivat
nöyrästi tehdä oppilailleen kunniaa. Se johtuu siitä, ettei kaikista
ole upseereiksi, olkoot he kuinka kauan tahansa sotilaina. He eivät
esimerkiksi osaa ruotsia, kuinka voisivat he silloin yletä. Tai heillä
ei ole koulutietoja, he eivät ole kuulleetkaan, minä vuonna Kleopatra
surmasi itsensä, he eivät ymmärrä mitään Pytagoran väittämästä, kuinka
he silloin voisivat johdattaa sankareita kuolemaan, vielä vähemmän
komentaa komppaniaansa paraatissa.

— Sinä ammut yli maalin, yhtyi kolmas keskusteluun, onhan Venäjällä
olleiden upseerien ylentämiseen aivan luonnollinen ja oikeutettu syy.
He ovat kaikki käyneet oikean sotakoulun, suorittaneet upseerin
tutkinnon, jos niin saa sanoa, mutta jääkärit, miten paljon he
lienevätkin kokeneet ja nähneet nälkää, he ovat kuitenkin vain
yksinkertaisia preussilaisia sotilaita, joiden loistokausi on ollut ja
mennyt.

Minua vastapäätä istuva nuorukainen oli kääntänyt päänsä ja näytti
vilkkaasti seuraavan keskustelua.

— Pyydän anteeksi että häiritsen, sanoi hän, mutta en oikein hyväksy
perusteluanne, parempi olisi etsittävä. Puhun nyt ihan persoonallisesta
kokemuksesta. Meidän komppaniassamme Saksassa oli kaksi jääkäriä...

— Oletteko tekin ollut Saksassa, jääkärinä? kysyi muuan.

— Olen ollut siellä lähes kaksi ja puoli vuotta... Niin, oli kaksi
jääkäriä, jotka olivat päässeet venäläisestä sotakoulusta vänrikkeinä
ja sitten karanneet Saksaan. Heitä oli lähtenyt kolme ylioppilasta
yhtaikaa Venäjälle. Yhtaikaa olivat he tulleet vänrikeiksi, yhtaikaa
olivat he saaneet komppanian johdettavakseen, mutta lomalle päästyään
olivat nämä kaksi karanneet Saksaan, kolmannen palatessa Venäjälle
takasin. Saksassa ei näiden vänrikkien sotilaallista kouluutusta otettu
ensinkään huomioon, vaan saivat he olla tavallisina rivimiehinä,
kuten muutkin. Ja vasta aikojen kuluttua heidät ylennettiin
ryhmäpäälliköiksi, mieskohtaisten ansioitten perusteella. Venäjälle
palannut vänrikki yleni alikapteenin arvoon ja pääsi vihdoin lomalle
Suomeen, jonne melskeisten aikojen takia jäi. Kaikki nämä kolme ovat
parhaita tovereitani. Kaikki he puuhasivat innokkaasti vapaussodassa,
alikapteeni kuitenkin ottaen varsinaisesti vain yhteen taisteluun osaa,
mutta muuten sitä enemmän touhuten. Kaikki ovat he ripeitä miehiä,
tarmokkaita ja kunnollisia. Venäläinen alikapteeni on nyt majuri,
ja se on paikallaan, toiset kaksi, jotka ovat siis perillä sekä
venäläisestä, että saksalaisesta sotilaskasvatustavasta, ovat molemmat
jääkäriluutnantteja. Kun ehkä syntyy epäilystä, lienee parasta (minulle
vastenmielistä kylläkin) mainita, että luutnantit ovat hienommasta
kodista, vieläpä komeamman näköisiä miehiäkin kuin ystäväni majuri.

Nuorukainen oli kertonut erinomaisen hillitysti. Syntyi äänettömyys.

— Niin, onhan se kieltämätön tosiasia, ettei jääkäreitä juuri suosita.
Se on sitäkin merkillisempää, kun kaikki kuitenkin ovat valmiit
toitottamaan heidän ansioistaan vapaussodassa. Katsokaammepa vain
esimerkiksi jääkärilahjaa, josta ei tahdo tulla mitään. Mutta
sanokaapas nyt te, joka itse olette jääkäri, mitä siitä arvelette?

— Pyydän, älkää puhuko siitä. Eivät jääkärit lähteneet Saksaan palkan
toivossa, ei ainakaan parhaimmisto. Jos valtio katsoo olevansa heille
jotakin velkaa, maksakoon sen ilman mukinaa; ellei, niin ei. Mutta että
meille kerättäisiin yksityistä tietä rahoja, sitä en voi hyväksyä.
Sellaista tehdään keuhkotautisten, orpolasten kotien ja muiden
semmoisten hyväksi. Kaikkein viimeisintä on, että sanomalehdet siitä
kiistelevät. Eikö herroille kynämiehille enää riitä aihetta otella
kuninkaasta ja presidentistä, voivathan he taas muodostaa uusia
puolueita, selvitellä kielikysymystä tai kinata esimerkiksi siitä, onko
virastoissa käytettävä punaista vai sinistä mustetta. Pianhan tuon nyt
sanomalehden täyteen kirjoittaa, kun ei niihin tosi-asioita kuitenkaan
saa panna.

Nuorukaisen poskille oli kohonnut hehkuva puna, mutta hänen äänensä oli
yhä tyyni ja hiljainen. Äänettömyyttä kesti tuokion. Sitten juna
vihelsi ja hiljensi vauhtiaan. Tultiin asemalle ja kolme herraa nousi.

Vaunuumme tuli kaksi veijaria, jotka rupesivat heittämään kolmea
korttia, yrittäen kaikin mokomin saada meitä mukaan menettämään
rahojamme. Mutta meidän itsepäinen äänettömyytemme oli jäykkä vastaus
heidän aikeilleen ja vihdoin he muuttivat paremmille työmaille.

— Puheestanne kuulsi mielestäni jonkinlaista katkeruutta. Senkö tähden
te erositte armeijasta? kysyin nuorukaiselta.

— Ei, ei minulla ollut minkäänlaista syytä tyytymättömyyteen, enkä
minä mielelläni eronnutkaan.

— Teitte sen kuitenkin.

— Veljeni kaatui Tampereella ja isä on kuollut. Vanha äitini kyllä
tulisi toimeen, mutta minulla on neljännellätoista oleva veli, joka käy
koulua. Saan yksityisen palveluksessa melkein puolta suurempaa palkkaa
kuin vänrikkinä, siitä syystä minun piti jättää sotahommat. Vaikka
rakkaaksi se jo oli ehtinyt käydä, vormutakki.

— Tunsitteko te jääkäriluutnantti L:ää?

— Häntäkö, joka kaatui, vai nuorempaako tarkoitatte?

— Kaatunutta juuri, en tiennytkään että heitä oli kaksi veljestä.

— Eivät he veljeksiä olleetkaan, muuten vain sukua. Tämä nuorempi
tahtoo olla aika paha öykkäri.

— Aika mestari oli vanhempikin.

— Se oli kuitenkin jotakin ihan toista. Tämä nuorempi on mahdoton.
Minä en muuten käsitä, mikä niihin poikiin oikein on mennyt. Monethan
elävät kuin viimeistä päivää, luullen olevansa oikeutettuja mihin
tahansa. He ovat paljon pilanneet asiaamme.

— Kieltämättä.

— Se vanhempi L. se minutkin sinne Saksaan lähetti. Muistan varsin
hyvin, kun hän tuli asiasta juttelemaan. Minulle oli ilmoitettu hänen
tulostaan ja kehoitettu samalla olemaan varovainen, koska tämä outo
mies luultavasti oli muka ryssän kätyri. Olin hyvin vaitelias ja hänen
oli vaikea jutella, kun en ilmaissut mielipiteitäni. Mutta miten lie
siinä sanansa sovittanut, loppujen lopuksi me molemmat lämpenimme ja
yhdessä sitä kirottiin ryssää. Tappelijahan se oli miehiään, tulin sen
kyllä Saksassa huomaamaan, mutta hänessä ei ollut mitään matalaa.

Kun nuorukainen huomasi, että ahnaasti häntä kuuntelin, jatkoi hän
ilman muuta.

— Erikoisen hyvin muistan viimeisen illan, jolloin hänet näin; sitten
hän joutui komennuksille, enkä enää tavannut häntä. Hän oli erään
toverinsa kanssa lähtenyt kylälle ja olivat päätyneet lopuksi
saksalaiseen kapakkaan. Siellä oli erään pöydän ääressä humaltunut
saksalainen joukko pitänyt hävytöntä rähinää ja isäntä, joka hyvin
tunsi suomalaiset, oli tullut sen johdosta meikäläisille valittamaan.
Silloin L., joka oli ottanut muutaman ryypyn, astui räyhääjien pöydän
luo, iski siihen nyrkkinsä niin että lasit hyppivät ja sanoi pahalla
äänellään: ”Maul halten!” Ja hyvin se näkyi tepsivän, sillä saksalaiset
olivat pitkän aikaa aivan siivolla. Mutta vihdoin rupesi heitä kai
kaivelemaan moinen röyhkeys ja muuan heistä alkoi kovaäänisesti meluta,
nousten viimein suomalaisten pöydän lähettyville ärhentelemään. Päätään
kääntämättä huitasi L. silloin taakseen kädellään ja otti sitten ryypyn
kuin ei mitään olisi tapahtunut. Saksalainen kupsahti kumoon ja
vetäytyi häpeissään pöytänsä ääreen, pitäen hyvänään aimo mällin.
Siihen eivät sen illan seikkailut kuitenkaan loppuneet, sillä pojat
viipyivät kylällä kauemmin kuin lupalippu myönsi ja saksalainen
vahtipari alkoi heitä ahdistaa. Mistä lienee toinen vahti käsittänyt
biljaardipallon, jota hän piti kaikeksi onnettomuudeksi kädessään. Heti
alkoivat pojat syyttää vahteja varkaiksi ja ennen pitkää oli käynnissä
tuima tappelu, josta meikäläiset kuitenkin selvisivät voittajina; ja
sanomattakin on selvää että pallo jäi heidän saaliikseen. Kotimatkalla
alkoi kuitenkin kinastus siitä, kenen pallo oli, ja mikäpäs siinä
auttoi, se kysymys oli taas ratkaistava tappelulla. Puuskuttaen lyödä
pänttelivät humaltuneet toverukset toisiaan öisellä nummella, siitä
kehkeytyi tulinen kahakka, kunnes molemmat yhtaikaa kupsahtivat ojaan
ja alkoivat silmäillä toisiaan, toistensa revityitä vaatteita ja
verisiä kasvoja. Ja siinä heille selvisi, kuinka kurjaa oli sentään
suomalaisten veljesten otella sillätavoin turhan tautta ja he
syleilivät toisiaan ja pyytelivät toisiltaan anteeksi kyyneleet
silmissä. Ja sitten alkoivat he yhdessä etsiä palloa, joka taistelun
tuoksinassa oli vierinyt tiehensä. — Olin yksin kämpässä valveilla,
kun he palasivat ja kamiinassa paloi kajasteleva tuli. He ryhtyivät
esittämään minulle kurjaa riitaansa, yhä pyytäen anteeksi toisiltaan ja
toisinaan kädestä puristaen. ”Voi hyvä veli”, sanoivat he minulle,
”saatatko käsittää, kuinka kaksi näin hyvää kaveria turhan tautta
ryhtyy tappelemaan. Suomalaiset miehet, jotka ovat tulleet tänne
vapauttamaan maataan, taistelemaan maansa puolesta. Kyllä se on
kurjaa.” Sitten syntyi hiljaisuus ja kajastus heitteli heidän
kasvoilleen valoja ja varjoja niin että näki heidän olevan humalassa
vielä. Vihdoin lausui L. hartaasti, matalalla, hiljaisella bassollaan:

”Sydämettä, jumalatta ihminen se, jok’ ei saata innostua kuoloon saakka
puoltamahan Suomen maata.”

Sitten otti hän punaisen biljardipallon taskustaan ja äänettöminä,
kaikessa rakkaudessa ja sovussa, alkoivat toverukset heittää sitä
hiljalleen kädestä käteen, kädestä käteen. Vihdoin he nukahtivat
seinään nojaten, toisen pää painuneena toisen olkapäätä vasten. —
Seuraavana päivänä L. sitten lähti, enkä häntä enää nähnyt.

— Hän oli parhaita ystäviäni, sanoin, kun nuorukainen vaikeni.

Samassa tultiin asemalle, ja minun oli lähdettävä.

— Ehkä saan esittää itseni, sanoin nousten.

Ja kun olimme lausuneet nimemme, sanoi hän:

— Tekin olette jääkäri.

— Niin olin, vastasin.

Sitten otin kapsäkkini ja lähdin, päättäen kertoa, minkä muistin
keskustelusta junassa; ja sen olen nyt tehnyt.