Uneksija.

Miten outona päivin vaeltaa,
ken kantaa yöllä valtikkaa,
miten koditon päivin päällä maan,
kell’ on unessa kruunu kuninkaan!

V. A. Koskenniemi.

Aina tapahtui samoin, aina sama menettely! Kun kiusaava työ oli
päättynyt ja jääkärit kiiruhtivat meluten kämppään, kuka ryhtyäkseen
teen keittoon, kuka kortinlyöntiin, silloin asteli hän ”kotiin”
harvakseen, usein jälessä toisista. Ja hänen laihtuneilla kasvoillaan
oli alituisesti sama uupumus, joka kuitenkaan ei ollut tavallista
väsymystä, sama kaukainen, hapuileva ilme ja uneksuva vakavuus.
Häthätää nautti hän palasen leipää, milloin sitä oli sattunut
säästymään, joi mielellään teetä, jos joku tarjosi; itse hän tuskin
viitsi ryhtyä keittämään. Ja sitten asettui hän makuulavalle, toinen
jalka sujahti toisen päälle, vaistomaisella tottumuksella kädet
pistivät savukkeen holkkiin, sytyttivät sen ja savu alkoi tupsahdella
keveinä pilvinä, hänen ollessaan tuskin tietoinen tästä. Laulu,
pelaajien kiihkeät huudahdukset, sekava melu kämpässä, kaikki se
sivuutti hänen korvansa, häiritsemättä häntä, tai herättämättä hänen
mielenkiintoaan. Silmät siristyivät ja tähtäsivät kattoon mitään
näkemättä, ilme vaihteli kasvoilla, vaikka tuskin huomattavasti, ja
huulet liikahtelivat joskus, kuin sanoja tapaillen. Niin saattoi hän
maata, tunti tunnin jälkeen, hän, joka ennen Suomessa oli ollut iloinen
veikko ja monesti kiekunut ylimpänä kukkona.

... Juuri tällainen ilma, tätä hän oli odottanutkin. Sumua kaikkialla,
keveää tihkusadetta ja pimeä kuin syksyllä. Taas on rohkea partiojoukko
uinut yli Missen monien uomain ja makaa pensastossa vaanien, henkeä
pidättäen, mutta vihollisesta ei näy jälkeäkään. Silloin hän, johtaja,
antaa hiljaisen määräyksen ja miehet kerääntyvät hänen ympärilleen.

”Pojat”, kuiskaa hän, ”tosin partio sai käskyn edetä vain tähän asti,
mutta omalla vastuullani otan sen rikkoakseni. Yö on mitä suotuisin.
Menkäämme ryssän juoksuhautoihin ja ottakaamme heitä vangiksi.
Seuraatteko minua pojat?”

”Seuraamme, seuraamme”, kuuluu innokkaita kuiskauksia.

Ja he lähtevät hiipimään, hiljaa ja äärettömän varovasti. Varmaankin
tunnin he lepäävät ryssäin piikkilanka-aidan takana ja kuuntelevat. On
niin hiljaista. Silloin tällöin vain valopistooli pamahtaa ja kalpea
raketti piirtää usvaan loistavan kaarensa ja sammuu taas. Joku
yksinäinen, vahtien suotta ampuma laukaus, etäinen tykin jymähdys.
Askelten kuoleva kaiku vihollisen puolapuukäytäviltä; tuttu kopina.
Sitten haudan hiljaisuus.

He huomaavat venäläisen kuulovartion vaihtavan miehiä, ja kiikarillaan
he erottavat piikkilanka-aidassa mutkikkaan sala-aukon, jota pitkin
vartiat puikkelehtivat. Kun vaihdos on tapahtunut ja hiljaisuus jälleen
syntynyt, lähtevät he ryömien ja varovasti samaa tietä.

He pääsevät läpi aidan. He lepäävät märässä heinikössä ja
kahdenkymmenen metrin päässä on ryssän valli. Sitten kuiskaa hän,
johtaja:

”Kolme teistä jää tähän, he hiipivät suoraan vallin juurelle ja kun
kuulevat käsigranaatin pauketta, hyppäävät viipymättä yli. Tuo
tumma turvekasa on konekivääri-asema, kiikarilla voi nähdä kapean
ampuma-aukon. Kivääri on vallattava, rynnätkää sitä kohden. — Toiset
kolme seuraavat minua.”

Hän lähtee äärettömän varovasti ryömimään kolmen miehen seuraamana.
Jäsenet värisevät jännityksestä ja hiki kihoilee otsalle, vaikka
vaatteet ovat läpimärät. He etenevät noin sata metriä, sitten kääntyy
hän suoraan vallia kohti, kulkien jos mahdollista vielä varovammin. Nyt
ovat he vallin juurella. Nyt kohoaa hän hiukan ja antaa merkin. Ja
samassa tuokiossa hyppäävät he kuin ilvekset vallin yli.

He ryntäävät eteenpäin kuin shakaalit. Ryssiä tulee vastaan. Pistooli
paukahtaa ja ensimäinen vihollinen kaatuu. Sitten räjähtää kolme
käsigranaattia... Kuuluu voivotusta, ryssän avunhuutoa, useimmat niistä
nostavat säikähtäneinä kätensä aseensa heittäen. Samassa kuuluu
toistenkin partiomiesten ammunta; hekin ovat hypänneet yli.

Uusia ryssiä syöksyy kämpistä, salamannopeudella heidät riisutaan
aseista ja ajetaan edellä kuin lammaslauma. Konekivääri temmataan
asemapaikaltaan, kaksi vankkaa ryssää pannaan sitä kantamaan ja sitten
pakotetaan kolmikymmenmiehinen vankilauma syöksymään yli vallin, läpi
piikkilanka-aidan, vartioaukkoa pitkin, nopeasti, nopeasti eteenpäin
niitun suojaavaan heinistöön, sankan usvan kätköön.

Venäläiset kuulovartiot ovat säikähtyneinä perääntyneet ja tulevat
vastaan; heidät surmataan pistimillä, jotka hurskahtaen vaipuvat heidän
ruumiisiinsa. Sitten taas eteenpäin.

Sillävälin on hälyytys tapahtunut vihollisen puolella, mutta siellä ei
oikein tiedetä, mistä on kysymys. Valoraketit sinkoavat tähtisateena
ilmaan, mutta sumu estää niiden vaikutuksen, tykit ampuvat sulkutulta,
mutta kauas eteen; ja konekiväärit rätisevät ja niiden luotituisku
lakaisee Missen alavaa laaksoa tapaamatta ketään, rohkeiden
partiomiesten ajaessa vankejaan yhä eteenpäin, uimalla yli Missen, jonka
vastarannalle kuularuiskukin saadaan nuoralla vetäen.

”Hiljaa, vangit, joka ääntää, sen tapan heti”, kuiskaa kauhea johtaja.

Ja vangit ryömivät vapisten ja varoen, peläten omien tovereittensa
tulta.

Niin ehtivät he sulkutulivyöhykkeeseen; granaatit räjähtelevät ja
shrapnellit sylkevät kuuliaan joka haaralle. Mutta heidän on päästävä
läpi ja he syöksevät eteenpäin kuin vimmatut. Silloin kuuluu surkea
ääni:

”Jumalani, olen hukassa. Mutta älkää minusta välittäkö. Minä kuolen.
Terveisiä Suomeen, kotiin.”

Ja yksi partiomiehistä jää verisenä kentälle virumaan. Samassa
johtajakin tuntee kipua käsivarressaan ja vilkaisee siihen, mutta se on
paikallaan kuten ennenkin, veressä kuitenkin.

Vihdoinkin läpi. Vihdoinkin suojaava oja, johon he painuvat. Vähitellen
tykkituli lakkaa ja hiljaisuus vallitsee taas, kuuluu vain muutamia
yksinäisiä laukauksia ja joku valopommi piirtää usvaan himmeän kaaren.
Silloin lähtevät he eteenpäin, oman lanka-aitansa läpi, oman vallinsa
suojaan, ”kotiin”, tunnussanan vartioille lausuen. —

”Herra Zugführer, olen palannut partiolta. Yksi meikäläinen menetetty.
Saalis: 1 konekivääri ja 30 vankia”, ilmoittaa hän, johtaja.

Zugführer nostaa käden ohimolleen ja kyselee sitten lähemmin retken
vaiheista. Mutta hän kertoo lyhyesti, ylimalkaisesti ja pidättyvästi.

Ja sitten, sitten! Hänet ylennetään ja hän saa rautaristin, ensimäisen
luokan rautaristin ja kaikille muille partiomiehille annetaan toisen
luokan risti.

                                                  ⸻

... Mutta nyt on siis vihdoinkin Pietari saksalaisten käsissä, monia
verisiä taisteluita, raskaita uhreja ja vaivoja on se kysynyt.
Suomalaiset jääkärit marssivat kotiinsa, harvat tähteet, tehtyään
retken Itämeren ympäri. Hän johtaa joukkuettaan pieneen
kotikaupunkiinsa ja hänellä on ratsu. Miehet laulavat, mutta hän on
itse keksinyt satulaansa telineen, ikäänkuin pienen pöydän, jonka
päällä on kirja ja johon hän nojaa kyynärpäätään, lukien, ympäristöään
huomaamatta, ratsun astellessa harvakseen.

Kotikaupungin kadut ovat täpötäynnä kansaa, jotka ovat kerääntyneet
heitä tervehtimään ja katsomaan, tuolla, varjoisan lehmuksen juurella
hän saattaa erottaa hänetkin, tytön, joka nojaa sulhasensa käsivarteen,
mutta hän tuijottaa kirjaansa, eikä katso sivulleen. Ja pojat laulavat
yhä.

Vihdoin hän pistää kirjan poveensa, pudottaa telineen kasaan ja
komentaa:

”Gruppenkolonne!”

Heti lentävät kiväärit pystyyn, laulu lakkaa, ryhmänjohtajat asettuvat
paikoilleen ja kuin taikavoiman vaikutuksesta rivit järjestyvät.
Vallitsee syvä hiljaisuus, yleisö seuraa äänettömänä sankarien kulkua.
Häntä, päällikköä tervehditään ja kas, tyttökin liehauttaa hänelle
kalpeana, loistavin silmin. Mutta hän vastaa heille kylmästi ja
sotilaallisesti, hymyilemättä kenellekään.

”Abteilung — halt!” huutaa hän.

Jääkärit pysähtyvät, kiväärit pannaan yhteen. Hän poikkeaa erääseen
kauppaan ja käskee antamaan joka miehelle kaksi laatikkoa paperosseja,
parhainta lajia. Sitten komentaa hän miehet majapaikkaan, antaa
ratsunsa palvelijalleen ja astelee hotelliin...

— Hei pojat, ylös töihin joka mies! Ja nopeasti, muuten taas
myöhästymme, kuului samassa kova huuto kämpän ovelta. Uneksija tunsi
eräänlaista tuskaa herätessään todellisuuteen ja harhaileva katse
kiintyi huutajaan. Sitten kavahti hän istualleen ja alkoi puolestaan
hoputtaa poikiaan.

Ulkona satoi. Suon lammikot olivat muuttuneet järviksi, siltaa oli
rakennettava. Toiset kaatoivat metsässä puita, toiset kantoivat niitä
määräpaikalle ja toiset rakensivat. Mutta hän istui hirren pätkällä,
valkea keppi kädessään, tuijottaen eteensä veteen, palttoon kaulus
pystyssä vihmovan sateen alla. Työntekijöitä ja rakennusyrityksen
edistymistä ei hän enää huomannutkaan, ei ollut selvillä siitä,
olivatko kaikki hänen miehensä saapuvilla, tuijotti vain, veden
tippuessa lakin reunoilta yli kasvojen.

— Se näkee unta taas, sanoivat pojat ja puuhailivat omissa oloissaan.

... ”Panssarijunalla ne tekevät meille suurimman haitan. Silta olisi
tavalla tai toisella saatava rikki”, niin on hän kuullut kapteenin
sanovan. Ja hän tuijottelee virran mustaa, kylmää vettä. Sillan takana
on ryssäin ketju, sillalla vankka vartio ja etuvartiat ovat tällä
puolen; mutta silta olisi saatava rikki.

Illalla menee hän kapteenin puheille.

”Herra kapteeni, haluan yrittää sillan rikkomista.”

”Ja miten aiotte menetellä, poikani?”

”Sen pitäisi mieluummin omana asianani, jos herra kapteeni sallii.”

Kapteeni rypistää kulmiaan.

”Ja kuinka paljon miehiä tahtoisitte?”

”Menen aivan yksinäni. Kaikki mitä tarvitsen on kolme pommia,
’bachsteinia’, sytytyslaitteineen.”

”Yrittäkää, poikani. Bachsteinit järjestetään teille heti.”

Tulee synkkä, pilkkopimeä syys-yö.

Hän pistää ”bachsteinit”, peltipeitteiset räjähdyslaatikot
selkäreppuun, kietoo tulilangan ja räjähdyselohopea-nallit
vedenpitävään kankaaseen, ottaa oivallisen parabellum-pistoolinsa ja
lähtee matkaan. Hiljalleen hän kulkee niille tienoin, missä tiedetään
ryssäin etuvartion olevan mutta lähes kilometrin sillasta syrjään,
virran yläjuoksun puolelle. Hän makaa liikkumattomana, kuuntelee,
katsoo kiikarilla, mutta mitään ei voi nähdä pimeässä. Vihdoinkin
kuuluu heikko köhähdys, siellä on siis kaksoisvartio. Hän väistää sitä
huolellisesti ja ryömii miltei vatsallaan tiheikössä. Väsyttää, hiki
valuu virtanaan ja sydän jyskyttää, mutta yhä hän etenee.

Vihdoinkin ohi vartion!

Hän ryömii nyt rohkeammin ja paljoa nopeammin. Maa alkaa viettää ja
yhtäkkiä on edessä virran musta kalvo. Hän kuuntelee tuokion, mutta
kaikki on hiljaista. Sitten soluu hän hitaasti vuolaaseen virtaan,
jonka kylmä vesi puistattaa hänen ruumistaan ja alkaa kuljettaa häntä
hyvää vauhtia.

Hän ei ui, hän pysytteleikse vain pinnalla tarkasti ympärilleen
tähystellen ja antaa virran viedä.

Jo piirtyy silta synkeää taivasta vasten hänen edessään. Kun hän on
solunut lähelle, antaa hän ruumiinsa vaipua veden alle, tekee sillan
alle jouduttuaan pari kolme voimakasta uintiliikettä ja tarttuu
perustuskiviin ryssänpuoleisessa päässä.

Varovasti kohottaa hän päätään. Kuuluu selvästi vahtien askeleet ja
hiljainen puhelu. Äärettömän vitkaan kapuaa hän yhä ylemmäs, vähitellen
kohoutuen ja varoen, ettei veden tippuminen hänen vaatteistaan
mitenkään kuuluisi.

Nyt saa hän pistetyksi bachsteinit sillan ja kiviperustuksen väliin,
sijoittaa niiden välille räjähdyskuutioita, käärii tulilangan esille ja
pistää nallin varovasti räjähdyskuutioon.

Tulilanka on lyhyt, se kestää tuskin minuutin palaa. Hän pistää sen
ympärille avaramman putken, estääkseen tulen näkymästä. Sitten iskee
hän suojaisimmassa komerossa öljysytyttäjällään tulta; kuuluu sihinää
ja lanka alkaa palaa.

Hän kiiruhtaa, laskeutuu veteen, sukeltaa, auttaen kaikin voimin
käsillään, kun vuolas virta alkaa häntä viedä. Hän on tukehtua, mutta
hän sukeltaa yhä vaan, ponnistellen henkensä edestä.

Kumea pamaus tärähyttää omituisesti veden sisässä hänen korviaan;
tuntuu kuin olisi virta vavahtanut. Hän sukeltaa vieläkin syvemmälle,
peläten lentävien kivien ja sillan kappaleiden osuvan päähänsä.

Kun hänen vihdoin täytyy kohota pinnalle, on kaikki ohi. Kuuluu vain
sekavaa hälinää, huutoja ja voivotusta. Keventyneenä ja voimakkaasti
uiden soluu hän yhä eteenpäin. Virta tekee mutkan, kääntyen hänen
komppaniansa alueelle ja vaara on ohi. Samassa kuuluu ankaraa pauketta
ja kuularuiskun rätinää, kapteeni on antanut hyökkäyskäskyn...

Kun granaatti lennähti melkein jääkärien sekaan, hätkähti hirren päällä
istuva uneksija hiukan, katsoi mutaiseen kuoppaan, johon suon vesi nyt
pyörteisenä syöksyi ja kopeloi tulitikkuja taskustaan. Kun hän vihdoin
sai valkean, huomasi hän paperossinsa, joka pitkän aikaa oli ollut
sytyttämättä hänen hampaittensa välissä, niin kastuneeksi, ettei se
enää ottanut tulta.