I.

Kituvaloinen lamppu paloi pöydällä.

Kalpea ja heikkorakenteinen nuorukainen istui pöydän ääressä kynä
toisessa kädessä ja avattu kirjotusvihko toisen käden alla pöydällä.

Tämä päivä oli ollut hänelle merkkipäivä, ja senjohdosta oli hän
päättänyt alkaa kirjoittaa muistiin ajatuksiaan ja tunnelmiaan.
Päivällisaikana oli hän hakenut vinniltä kirstusta kansakoulun
neljänneltä osastolta jääneen melkein puhtaan kirjoitusvihon. Sen
nimilappuun hän kirjoitti: Päiväkirja. Ennestään siinä jo oli
opettajan käsialalla hänen nimensä: Lauri Leppiranta.

Nyt, toisten jo maatessa, hän siihen kirjoitteli mietelmiään,
silmissä surumielisesti uneksiva ilme.

”Tänään on ollut syntymäpäiväni. Olen nyt täyttänyt kahdeksantoista vuotta
— —

”Päivä on ollut samallainen kuin kaikki muutkin päivät joulun alusviikoilla,
pilvinen ja sumuinen, tuuleton ja valoton ja unettavan
hiljainen. Olen ajanut Rutakorvesta havuja tunkioon koko päivän.

”Siinä suhteessa on päivä ollut muista päivistä eroava, että mieleni
on kaiken päivää ollut niin herkkä ja aavisteleva. On tuntunut niin
omituisen juhlalliselta, kun on ajatellut sitä että taasen on yksi
viittaväli kulettuna kohti sitä elämän päämäärää joka on jossain.

”Ikäni puolesta alan siis olla täysi mies. Olenko muuten täysi mies?”

Tässä hän pysähtyi ja asettui käsi poskella miettimään. Sitten hän
taas kirjoitti:

”Olen kummallinen sielu, epävakainen sielu. Toisinaan voin innostua
niin etten tunne mitään rajoja. Hehkun ja vapisen. Näen itselläni
niin äärettömän paljon tehtävää etten voisi saada kaikkia tehdyksi
vaikka eläisin sata vuotta. Toisinaan taasen toivon kuolemaa. Elämä
näyttää niin synkältä ja toivottomalta ja minä itse olen niin heikko
ja voimaton etten jaksa mitään tehdä. Minulla ei ole maailmassa
mitään tehtävää — muuta kuin sortua sen kiusauksiin ja
kurjuuteen. — —”

”Nostan pääni ja katselen ympärilleni. Kaikkialla vain kolkkoa
kurjuutta ja toivottomuutta. Kaikkialla vain sellaista mikä kaipaa
parannusta ja on parannettava. Silloin joskus innostun. Kenties
on minullekin varattu joku tehtävä tässä suuressa parannustyössä.
Ja minä tahdon sen tehtävän suorittaa! Tahdon neuvoa, kehoittaa
ja varoittaa ja itse olla hyvänä esimerkkinä! Innostukseni on
ylimmillään. En tunne mitään rajoituksia. Voin tehdä vaikka
mitä — —”

”Mutta mitä tekisin? — Tulevaisuusihanteissani olen epävakainen.
Milloin näen itseni maanviljelijänä, joka mitään kaihoamatta
rengin kanssa pellolla raataa, milloin runoilijana, joka pilvistä tätä
maallista elämää katselee, milloin kansakoulunopettajana, joka lempeästi
kylvää opin siemeniä vaaleatukkaisiin talonpoikaislapsiin — —”.

Tässä ajatus pysähtyi. Ajatuksen aiheita kyllä pyöri päässä, mutta ne
olivat niin löyhiä, että kun niihin tarttui niin ne hajosivat, tai
niin lujia ettei niistä voinut mitään muovailla. Hän luki sen mitä
oli kirjoittanut, mutta ei siitäkään ollut apua. Tähän se nyt täytyy
tällä kertaa lopettaa.

Vasen poski nojautui samanpuoleiseen käteen. Oikea käsi hypähteli
pöydällä hiljaisessa tahdissa.

Pöydällä oli vielä illallisen jäliltä puuvati ja siinä joka
puoleltaan kolottu vuori vesipuuroa. Läkkiset pesemättömät maitokupit
oli hiukan vain syrjään siirretty. Lamppu sihisi. Siellä täällä
lattialla olevat tuolit, sivuseinällä oleva höyläpenkki ja vesikorvo
muurin vieressä olivat kuin outoja kummituksia, jotka tulivat
sysimustasta tyhjyydestä. Vuoteilta kuului nukkuvain kuorsaamista,
kähmimistä ja yskäisten rintain korinaa.

Alakuloinen orpouden tunne hiipi Laurin mieleen. Iti siellä ja kasvoi
epäilyksi, että ehkei hän oikeastaan kuulukaan tähän ympäristöön.
Kenties on hän jonkun erehdyksen kautta eksynyt tänne niinkuin
pesästään pudonnut linnunpoika — —?

Ajatus pysähtyi kuin vastausta odottamaan.

Lamppu vain hiljaa sihisi.

Toisille on kuin itsestään selvää mitä he rupeavat tekemään
elämässään. Hallimäen Jussi on seminaarissa, Nummen Tuppu on
kauppakoulussa, Mattilan Jussi Amerikassa, Korpisen Heikki on
kaupungissa puotimiehenä, Lahden Kustaa on nikkarinopissa,
Hymmyniemen Antti maanviljelyskoulussa, Harjun Jussi lukkarikoulussa,
Nurmikorven Matti on talonisäntänä ja naimisissa, ja monelle
muullekin on kaikki selvää. Hän vain ei ole mistään selvillä.
Ajattelee milloin yhtä milloin toista uraa itselleen, eikä saa
valmista mistään.

Toiset ne hummaavat, ja elämä on heille kuin kirkas kesäpäivä. Hän ei
voi sitäkään tehdä. Ei hän osaa itselleenkään selvittää mikä häntä
siitä oikeastaan estää. Ehkäpä se, että se tuntuisi jonkinlaiselta
jonkun pettämiseltä. — — Ja niin on elämä kuin alituisessa
syyssumussa kulkemista — —

Sellaista se on hänen elämänsä ollut aina. Ei koskaan mitään
remahtelevaa riemua. Kun joskus on toisten mukana sellaista
yrittänyt, on se tavallisesti päättynyt jonkun tyhmyyden tekoon,
jota on sitten saanut katua monta aikaa. Se on tehnyt araksi ja
umpimieliseksi.

Ainoa valopilkku hänen elämässään oli kansakouluaika. Silloin hänkin
oli jotain. Silloin hän kykeni johonkin paremmin kuin moni toinen.
Kelpasi auttamaankin toisia. Kuta vaikeampi laskutehtävä ja kuta
suurempia henkisiä ponnistuksia kysyvä läksy, sitä parempi. Yhden
ainoan kerran hän muisti olleensa osaamatta läksyään. Se tapahtui
ensi osastolla. Ja silloin hän itki melkein koko päivän.

Kansakouluajan jälkeen on elämä sitten ollut ainaisen pakosta
tukahutetun opinhalun kalvamaa mielialaa.

Yksi tapaus rippikouluvuoden jälkeiseltä talvelta on pysyväisesti
jäänyt hänen mieleensä. He olivat isän kanssa Hoissinpalolla
tuulenkaatamia puita kokoilemassa. Päivä oli kylmähkö ja puolisen ajoissa
rupesi tuulemaan ja harvakseltaan pyryämään. Käsiä ja jalkoja
alkoi paleltaa. Lopulta jalkopohjia ihan kirveli, niin ettei voinut
mitenkään pitää jalkojaan rauhassa. Kyyneleet vääntyivät silmiin —
kuusitoista vuotiaalle miehelle — ja ennen iltaa täytyi hänen lähteä
pois metsästä.

Ihan itketti, kun yksin kirves olalla laahusteli kotiin päin. Miksi
ei hän saa mennä kouluun? Mitä varten häntä rääkätään tällaisilla?
Elinkautiseen kuritushuoneesen syyttömästi tuomittu varmaankin tuntee
samallaista kuin hän tunsi silloin.

Rannan suutari oli heillä silloin neulomassa, ja illalla, kun isäkin
jo oli kotona, hän sanoi:

— Antakaa Laurin mennä kouluun! Kyllä niitä on tyhmempiäkin
maantöitä tekemään.

Kunpa tuo suutari olisi minun isäni! ajatteli hän silloin. Ja siitä
alkaen joku lämmin tunne liitti häntä Rannan suutariin. Suutari oli
ainoa ihminen joka oli lausunut osanoton ja ymmärtämyksen sanan
hänen puolestaan. Muut ihmiset vain ivailevat ja moittivat häntä
ja surkuttelevat isää, jolla on tällainen poika. — Nyt on Rannan
suutarikin kuollut.

Pesästään pudonneen linnunpojan tunnelma hiipi taas mieleen ja silmät
sumenivat.

Lamppu sihisi; kello löi kymmenen. Isä kurottautui sängystä uutimien
takaa lattialle ja katsoi Lauria. Lauri ei sitä huomannut.

— Eikös Laurikin jo mene nukkumaan! Siellä vain öljyä tuhlaat, sanoi
isä viimein, vetäytyi takaisin uutimien taakse ja huokasi.

— Kyllä menen, vastasi Lauri hiukan säpsähtäen, pisti vihkon ja
kynän takin povitaskuun ja sammutti lampun.

Äiti oli hänelle luovuttanut kamarin pöydän lukollisista laatikoista
yhden. Siellä hän aikoi päiväkirjaansa tallettaa, mutta nyt ei hän
uskaltanut sitä sinne viedä. Se olisi pian herättänyt liian paljon
huomiota.

Ulkona hohti ohuen lumen peittämä maa kirkkaassa täyden kuun
valossa. Tuvassa oli lauhkea puolivalaistus ja lattialla kaksi
pehmeäpiirteistä ikkunankuvaa, joissa puitteet näkyivät paksuina ja
epämääräisinä.

Kuin keveästä horroksesta havahtuen silmäsi Lauri ympärilleen.
Nousi ja meni katselemaan ikkunasta ulos. Lumikiteet kimaltelivat
kuin hopea tuvan takana leviävillä pelloilla, joiden takana näkyi
kiiltävänä nauhana juokseva maantie. Maantien tuolla puolen levisivät
pellot kuin valkea lakana ja korkea-äyräinen joki oli kuin tälle
lakanalle vedetty paksu musta viiva.

Oikealle katsoen rajoitti näköalaa heidän oma riihensä maantien
vieressä ja Valliniemen kylän epäselvinä häämöittävät rakennukset
joen tuolla puolen. Mutta vasemmalle ja suoraan eteen oli näköala
vapaa.

Yhä enempi ja enempi hämärtyen se jatkui ja jatkui, kunnes viimein
hiljaa häipyi sinne jonnekin kaukaisuuteen.

Oli niin omituisesti mieltä kiehtovaa nähdä näköalan loppuvan
ja samalla kuitenkin tietää ettei oikeastaan mikään lopukkaan,
vaan jatkuu aina vain. Aivan niinkuin oma itse, joka tuntuu niin
vähäpätöiseltä, mutta samalla kuitenkin niin käsittämättömältä.

Hiljalleen antoi hän katseensa liukua takaisin, ja vihdoin se taas
pysähtyi pelloille tuvan taakse, missä lumikiteet kimaltelivat
niinkuin hopea.

Hän katseli hohtavaa lumivaippaa, joka peitti pellot, joilla hän joku viikko sitten
ojia perkasi. Kääntyi ja katsoi uuni-ikkunasta pihalle.
Näki siellä harmaat lumikattoiset ulkorakennukset, jotka loivat
tummia varjoja pihaan. Huonekalut tuvassa tuntuivat nukkuvan, seinät
ja suuri takka olivat vienon hohteen peittäminä. Eikä nukkuvain
kuorsauskaan enää häirinnyt. Ne olivat vain isä ja äiti ja Niilo
veikko, jotka siellä nukkuivat hyvin suoritetun päivätyön jälkeen.

Ja Laurista tuntui kuin repäisisi itsensä juuristaan irti jos täältä
pois lähtisi. Oli kuin olisi ilmestynyt jonkinlainen verkko, joka
pidätti häntä.

Ja kuitenkin — — Joku salainen ihmeen väkevä voima kutsui häntä
ulos maailmaan. Ja hänen teki niin hartaasti mieli sen kutsua
noudattaa.

Mutta sittenkin, jos kävisi niinkuin hän on joskus toivonut että
annettaisiin käsky: mene! ja vielä annettaisiin pullea rahakukkaro
käteen — uskaltaisikohan hän lähteä — —?

Tuskin.

Taitaisi jäädä seisomaan käsi oven kahvassa ja taakseen
katsomaan. — —

Hän katsoi kuuta ja syvän sinistä taivasta, jolla muutamia keveitä
hattaroita hiljalleen purjehti. Sieltä puhui elämän käsittämätön
syvyys ja hiljaisuuden onni. Mieli herkistyi ja mielen kaiho kasvoi
koko olemusta väräytteleväksi.

Oli aivan kuin olisi jotain ollut syntymässä. Ja vihdoin syntyikin.
Kaksi sanaa — —

Niinilän Anni.

Niiden alku oli viime kevättalvelta sunnuntaina, kun he eräänä
menivät Alasen Eeron kanssa lainakirjastolle. Likellä seurahuoneen
tienhaaraa tuli heitä vastaan kolme tyttöä, arvattavasti kirjastolta
hekin, koska jokaisella oli kirjoja. Yksi tytöistä tervehti Eeroa.
”Kuka tuo oli, joka sinua tervehti?” kysyi Lauri Eerolta. ”Niinilän
Anni”, vastasi Eero. Lauri katsahti taakseen, ja juuri samassa
katsahti Annikin taakseen. Heidän katseensa sattuivat yhteen. Pari
silmänräpäystä he niin katsoivat toisiinsa ja jälleen kääntyivät
kumpikin suunnalleen.

Mutta sen jälkeen Laurin sydän aina sykähti ja poskille kohosi
vieno lämmittävä puna, kun kuuli Annin nimeä mainittavan. Sen
jälkeen hänestä oli alkanut tuntua, kuin olisi joku häntä kotiin
kiinnittänyt. Ja Niinilän Anni se oli, jonka pettämiseltä se tuntui
jos alkaisi hummata niinkuin muut pojat.

Kaksi kertaa oli hän sen jälkeen Annin nähnyt. Silloin siellä
Naattiniemen mutkassa, kun vei kauroja asemalle, ja toisen kerran
Paupin kankaalla, kun oltiin maantietä hiekoittamassa.

Viime Juhannuksena oli Anni ensi kerran ripille laskettu. Sen oli
Lauri kuullut. Eikä Anni vielä ottanutkaan varsinaiseen nuorison
elämään osaa, mutta ei hän uskovainenkaan kuulu olevan, niinkuin
monet muut viimevuotiset rippikoulutytöt. Muuten vain kerrottiin
lueskelevan, hyvin ahkerastikin. Se tieto omituisesti ilahutti
Lauria. Lukumieheksihän häntä itseäänkin puhuteltiin.

Sängystä kuuluva isän haukotus havautti hänet. Hän luuli että sieltä
tullaan lattialle, ja kyyristyi seinää vasten. Ketään ei kuitenkaan
tullut lattialle. Mutta sittenkin hän pitkän aikaa seisoi seinää
vasten kyyristyneenä ja odotti että isä jälleen nukkuisi. Sitten
alkoi hiljaa riisua vaatteita päältään, kiipesi ylisänkyyn ja
pujottautui peiton alle Niilon viereen.

Kello löi jo kaksitoista, kun hän yhä vielä oli valveilla.