XV.

Seuraava kesä oli mato-kesä. Niittyalue toisensa perästä muuttui
helakan vihreästä likaisen valkeaksi. Ensin vanhat mättäiset
lauhaniityt, sitten nuoremmat perästä. Vallan viime vuosina kylvetyt
vain säästyivät. Niityllä, joka tänään vielä oli vihreä ja lupaavan
näköinen, alkoi jo huomenna madella tummia keltajuovaisia matoja.
Heinä alkoi harventua, ja muutaman päivän päästä oli niitty valkea
kuin olisi likaisenlainen lakana sen päälle levitetty. Siellä täällä
vain joku yksinäinen korsi piipotti. Heinäkato oli edessä.

Niittyjä aurattiin ja vihantarehua kylvettiin. Mikä kylvi sitä
kesannoksi aiotulle maalle ja nurmen kynnöksestä teki kesantomaan,
mikä taas kylvi nurmen kynnökseen.

Leppirannan pojatkin olivat auranneet kappaleen Mäensyrjän.
Lauri oli tullut ehdottaneeksi että eikö heilläkin kylvetä
vihantarehua. Isä oli siihen heti myöntynyt, ja niin kylvettiin
osa kesantomaasta vikkerikauraksi. Tästä nyt tehdään sen sijalle
kesantoa. Ei ollut pitkä lantaakaan kotoa ajaa, ja ”koetetaan häneen
nyt ostaa niitä luujauhojakin” oli isä sanonut.

Kynnös oli jo ojitettuna ja turpeet pienistettyinä. Lauri ja Niilo
olivat sitä äestämässä. Lauri, tapansa mukaan ääneti miettien, ajoi
ruunalla — Niilo oli ristinyt sen Pekaksi — seitsenpiikkistä
jousiäestä, Niilo tammalla — sen oli hän ristinnyt Ullaksi —
ajoi rautaista tasausäestä, tapansa mukaan vihellellen ja hiljaa
rallattaen.

Jälki ei tullut paljon minkäänlaista. Olisi tarvinnut olla niitä
uudenaikaisia lapiorullaäkeitä, mutta sellaista ei heillä ollut
itsellään eikä tullut mistään sitä lainattuakaan.

— Eiköhän huilata vähän, sanoi Lauri kun taas yksi sarka tuli
valmiiksi.

Niilo ei sanonut siihen mitään. Heitti vain ohjakset peltoon ja
oikaisi pitkälleen. Oli aamulla tullut kotiin vasta kun jo oli oltu
ylhäällä ja näytti tavallista ärtyisemmältä ja väsyneemmältä.

Lauri istuutui pientarelle. Ojan toisella puolella olevalla kedolla
niittymadot lopettelivat hävitystyötään. Nälkä ja helle sai ne
vilkkaiksi. Jos minne katsoi, niin jokapaikassa niitä koikkelehti.
Ahnaasti ne iskivät jokaiseen vielä vihertävään korteen. Tuossa
tuokiossa oli se kumossa ja syötynä. Sitten uutta etsimään. Toiset jo
makasivat suorina ja elottomina, ja toiset pyrkivät hellettä piiloon
kuivuneiden ja vaalenneiden korsien alle.

— Mitähän varten noitakin on maailmaan luotu? puhkesi Lauri
sanomaan. — Hävittävät nyt tuon nurmen ja sitten sulkeutuvat
koteroon. — Lähtevät sieltä perhosina lentelemään. Elävät vähän
aikaa ja laskevat tuhansittain munia uuden hävityksen siemeniksi.
Sanotaan että kaikella on tarkoituksensa. Mikähän tarkoitus noilla
olisi? Hävitys kai! Ei niitä ainakaan kukaan siunaa, — muut jos ei
varikset.

— Vaikka — onhan niitä ihmisiäkin sellaisia jotka eivät tee mitään
muuta kuin hävittävät vain ja joita ei kukaan siunaa — muut jos ei
varikset — —

Raskaan ilmeen saanut katse painui edessä olevaan ojaan. Sinne
kierähteli matoja pitkin pituutta yksi toisensa perästä. Toisia pyrki
sieltä nousemaan pientarelle. Tarrautuivat kaikin voimin kiinni
sileään ojan reunaan ja pääsivät nousemaan, toiset vain hiukan,
toiset vähän ylemmäksi ja silloin kierähtivät takaisin pohjaan.
Toisten alta lohkesi maa, toisia työnsivät alas putoavat edellään.
Jotkut olivat juuri saamaisillaan pientaren nurmeen kiinni, kun
samassa maasiru irtaantui ja niin mentiin kierien takaisin ojan
pohjaan. Sieltä sama yritys uudelleen samalla tuloksella. Se oli
epätoivoista hukkuvan taistelua.

Yksi ja toinen onnistui pääsemään pientarelle. Mutta mitäs nekään
sillä voittivat. Piennar oli kapea, ja sen perästä alkoi musta
kynnetty maa, jossa ei mato saa suojaa edes auringon paahdetta
vastaan, vielä vähemmän siitä syötävää löytää. Turha toivoton
mataminen vain on edessä.

— Aivan kuin ihmiselämässä! puhkesi Lauri taas ääneen sanomaan.

— Alituista pyrkimystä ja alituista pettymistä, sitähän se on
ihmiselämäkin. Alkaessa leviää elämä ihmisen edessä lupaavana ja
kauniina kuin viheriä niitty lauhamättäästä selviävän niittymadon
eteen. Mutta sitten tulee päivä jolloin elämä kääntyykin nurin.
Kaunis ja lupaava elämästä katoaa ja sijalle tulee musta tyhjyys.
Silloin on ihminen elämässä kuin niittymato kynnetyllä nurmella.
Mataa ja mataa, mutta aina on vain sama musta tyhjyys edessä.
Joskus löytää viheriän pientaren ja luulee että nyt se alkaa
toteutua mitä tähän saakka on unelmoinut. Mutta samassa kohtaakin
entistä katkerampi pettymys, putoaa niinkuin niittymato ojaan
pellonpientarelta, eikä pääse ylös — —

Lauri painautui alemma ja molemmin käsin leukaansa tueten katseli
ojassa kuhisevaa elämää. Kohottausi jälleen ja yhä pitkällään
makaavaan Niiloon katsoen puhkesi sanomaan:

— Sopii se toisellakin tavalla ihmiselämään. Tuo mehuttomaksi
kaluttu nurmi on kuin hetken keveässä humussa, ilman syvempiä
harrastuksia kulutettu nuoruus — tuo liejuinen oja on paheissa
kulutettu miehuusikä, ja musta pelto sen takana on tyhjä omantunnon
tuskain raatelema iloton vanhuus.

— Mitähän tuossa saarnaat! Taitaa kuitenkin papin virka saamatta
jäädä, murahti Niilo ja kääntyi selin Lauriin.

Lauri hölmistyi. Sitten hän äkämystyi ja olisi sanonut jotain oikein
purevaa, mutta ei keksinyt.

— Mikähän sinustakin tulee — mies raukka? sai vain sanottua.

— Mikäs sinusta tulee? iski Niilo vastaan.

Lauri oli lyöty.

”Mikäs sinusta tulee?”

Sitähän hän oli itsekin ajatellut, että mikähän hänestä tulee.
Eilenkin siellä Katajiston Maijun luona kun arpakirjalta kyseltiin
ja sitten tuli kysymys: ”Mihin minulla on taipumuksia”? niin
hän jännityksellä odotti mikä vastaus hänelle tulee. Vihdoin
tuli hänen vuoronsa heittää noppaa. Hän heitti melkein vapisevin
käsin. Noppa osoitti yhdeksää. Vastaus etsittiin ja se kuului:
”Tyhjäntoimittajaksi”.

Naurettiin, juteltiin ja laskettiin leikkiä. Toiset kenties olivat
oikein todenteolla iloisia, mutta hän ei ollut. Teeskenteli vain
iloisuutta. Tuo arpakirjan vastaus sai hänen mielensä masentumaan
enemmän kuin hän oikeastaan itselleenkään tahtoi tunnustaa.

Tyhjäntoimittaja — — Sitähän hän oli itsekin ajatellut ettei
hänestä mitään tule. Ja sitähän ne lukevat hänelle muutkin. Sitähän
se isäkin takaa ajaa niillä syytinkitupajutuillaan. Ja Alaniemen
Miska silloin sanoi että ”sinä et ole työmies”.

Mikäs hän sitten on ellei työmies? Herra ei ainakaan. Ehkä jotain
työmiehen ja herran väliltä. Siis tyhjäntoimittaja. — Muutahan ei
sillä välillä ole, eikä voi olla. — Siis sellainen syytinkipaapan
poika, joka haukottelee, ikkunasta pihalle kurkistelee ja vetelehtii
eikä ymmärrä kuinka aikaansa tappaisi.

Sellainen elämä tuntui hänestä meikein ilettävältä nyt. Mutta
oli hänellä jo ollut sellaisiakin aikoja, jolloin oli ihaillut
syytinkipaapan pojan vapaata ja huoletonta elämää. Saa olla ja elää
miten vain kulloinkin huvittaa. Mennä talon töihin kun se huvittaa
ja olla menemättä kun niin huvittaa. Pakkoa ei mihinkään eikä
velvollisuuksia minkäänlaisia — — Sellainen elämä tuntui melkein
paratiisielämältä, ja hän toivoi, että kun vain hyvinkin pian pääsisi
siitä nauttimaan.

Nyt ei hän ollut sillä tuulella. Nyt olisi hän taas tahtonut tehdä
jotain, suorittaa jonkun elämän tehtävän hänkin. Mutta minkä?

Tyhjäntoimittajan — —

— Huilataanko nyt koko päivä — vai — —? kysyi hän Niilolta
yrittäen saada äänensä mahdollisimman purevaksi, itsekään
ymmärtämättä miksi niin teki ja melkein samassa jo sitä katuen.

— Eipä huolita koko päivää huilata, vastasi Niilo tyynesti ja
vääntäytyi seisaalleen.

He alkoivat äestää.

Lauria sapetti. Häntä sapetti kaikki, mutta varsinkin oma itsensä ja
ennen kaikkea se mitä äsken Niilolle sanoi. Mitä varten hänen piti se
sillä tavalla sanoa? Kun kerran kauniimpaakin puhetapaa olisi voinut
käyttää.

Mutta sellaistahan se on ruvennut olemaan ja yhä hullummaksi vain
näyttää käyvän. — Ei hänestä täällä mitään tule. Katkeroittuu vain
ja menee pilalle. Ja vielä katkeroittaa ja turmelee muidenkin elämän.

Pois täältä pitäisi päästä! Ulos maailmaan, vapauteen, vapauteen
tästä ympäristöstä, vapauteen entisyydestään ja kaikesta! Alkamaan
elämä uudestaan. Silloin hänestäkin ehkä voisi jotain tulla, mutta
muuten ei mitään.

Olihan hän jo kerran päättänyt ruveta esimerkilliseksi
maanviljelijäksikin, ja tämän päätöksen purkaminen tuntui
rikoksen teolta. Mutta se täytyy tehdä. Hän ei voi enää ruveta
maanviljelijäksi. Hänen maanviljelijäihanteensa pääaineksena oli
ollut tuleva koti, yhteinen koti hänen kanssaan. Kun tämä koti
kaatui, kaatui myöskin maanviljelijä samaan hautaan. Eikä hän
yritäkään sitä sieltä nostaa. Se on mahdotonta ja myöskin vallan
tarpeetonta.

Hän ei voi ruveta maanviljelijäksi. Käytännöllisistäkin syistä se on
mahdotonta. Emännätön talo on kuin orpo, jolta yksi ryöstää yhtä,
toinen toista, kunnes kaikki on nypittynä. Mennä naimisiin sitä
varten että saisi emännän taloonsa — Ei ikinä! Ennen vaikka mitä.
Sehän olisi yhtä törkeää kuin jos menisi naimisiin sitä varten että
saisi itselleen naisen. — — Jos hän joskus naimisiin menee, niin
menee hän sen vuoksi että rakkaus hänet siihen ajaa. Mutta sitä
tuskin hänelle enää tulee — — Hänellä on se aika kerran ollut,
ja tuskin se toista kertaa enää tulee — — Nyt se ainakin tuntuu
mahdottomalta. Ja etsimään sitä — siihen hän ei rupea. Se saa tulla
hänelle, jos tulee. Jos ei tule, niin olkoon tulematta.

Henkisen työn aloilla se ei ole niin tarpeellistakaan — tältä
kannalta katsoen. Aineellista omaisuuttahan ei tarvitse paljon
muuta kuin pari kynää, paperia ja mustepullon. Kylällä syö ja
vuokrahuoneissa asuu. Yksinäistä ja sulotontahan se elämä silloinkin
on, mutta paremmin se kuitenkin käy päinsä kuin maanviljelyksessä.
Voipihan sellaisilla aloilla löytää tyydytystäkin työnsä
yleismerkityksellisestä arvosta. Maanviljelyksessä ei ole sitäkään.
Yksi vähäinen talo, hoidettiinpa sitä nyt sinne tai tänne, ei
mitään vaikuta asiain kulkuun. Maanviljelijällä täytyy olla joku
läheisempikin piiri kuin yhteiskunta, jossa työskentelee, tai sitten
vastustamaton halu maanviljelykseen, jos mieli onnistua ja saavuttaa
elämän tyydytystä. Hänellä ei ole kumpaakaan. Ei ole ketään joiden
kanssa ja joiden hyväksi raataa ja elää ja joille hän olisi kallis
ja jotka häntä rakastaisivat ja kaipaisivat kun pitemmän aikaa olisi
poissa — — Halua maanviljelykseen sinänsä — sitä hänellä ei ole
vähääkään. Eikä myöskään kykyä. Eikä siis tulisi siinä onnistumaan.
Eikä rupea yrittämäänkään — — Isä ja äitikään eivät häntä tarvitse.
Onhan heillä Niilo — —

Pois täältä — turmeltumasta ja turmelemasta! Mutta mihin?
Seminaariin — —? Sielläkin saisi olla kauan ennenkuin mihinkään
tosityöhön pääsisi. Ja eikö hän ole jo liian vanhakin sellaiseen —?
Ja jos ei siitä sittenkään tulisi mitään — — Vaikka käyväthän monet
vielä vanhempinakin seminaarin. Naimisissa ollessaankin jotkut. Ja
tuskinpa sitä ihminen alla ollessaan on liian vanha
mihinkään. Kun vain on tulta veressä.

Tulta veressä — —

Eikö se olekin juuri tämä tulen puute, joka hänestä on tällaisen
saamattoman raukan tehnyt? Tulta kun ei ole, niin ei tule mistään
mitään.

Ei täällä eikä siellä. Hukkaan vain kuluisi sekin aika ja ne varat.

— Hm — — Täällä olen harmina itselleni ja kiusana muille. Mutta
siellä — tulisiko sielläkään parempaa — —

— Täällä menen pilalle ja elämäni kuluu hukkaan. Mutta jos sielläkin
kävisi samoin —?

— Kun ei ole tulta veressä — —

Äkeen jouset sätkyttelivät ja kalahtelivat ja repivät viilusta multaa
irti. Niilo vihelteli, ja kärpäsparvi surisi hevosten ympärillä. —

Päivällislepoa makaillessaan Lauri kiintyi seuraamaan niittymadon ja
muurahaisen taistelua. Muurahainen oli tarrautunut matoon kiinni.
Mato heittelehti hurjasti, kieritteli ja vääntelehti. Selvästi näki
että se kärsi hirveitä tuskia. Mutta muurahainen vain ei hellittänyt.
Heittelehti ja kieri mukana. Oli milloin päällä, milloin alla, mutta
irti ei se päästänyt.

— Kas niin — pure vain ryökälettä, pure! kiihotti Lauri muurahaista.

Ja muurahainen puri. Kunnes mato oikesi pitkälleen eikä enää
heitellytkään itseään.

— Oikeuskohan tässäkin taistelussa voitti? mietti Lauri
katsellessaan kun muurahainen yritti raahata matoa mukanaan.

— Ihmisen mielestä siinä oikeus voitti, mutta niittymadon mielestä
se oli vääryys. — Mikä on oikeus? — Ihminen sanoo että niittymato
tekee hirveää vääryyttä kun syö viheriät niityt valkeiksi. Niittymato
sanoo että ihminen tekee hirveää vääryyttä kun mullistaa viheriät
niityt mustiksi. Kumpiko on oikeassa? Molemmat, sillä he katsovat
kumpikin asiaa oman etunsa kannalta. — Mahtaako maailmassa muuta
oikeutta ollakaan kuin väkevämmän oikeus?

Hän oli jo taas puhkeamaisillaan ääneen puhumaan, mutta muisti
samassa kuinka siinä aamupäivällä kävi eikä sanonutkaan mitään.
Katsahti vain Niiloon joka hiukan syrjempänä makasi ja, kumma kyllä,
näytti olevan valveilla.

                                                  ⸻

Kun Lauri illalla tuli hevosten viennistä, oli Niilo jo mennyt
kylälle. Isä kartanolla korjaili keväiseltä halkoranteelta lastuja ja
laikkoja liiveriin. Äiti vain oli yksin tuvassa.

Mitään puhumatta heitti Lauri lakkinsa penkille ja meni syömään jo
puolikylmäksi ehtinyttä puuroa. Äitikään ei puhunut mitään. Siellä
vain takan luona pesi maitoastioita. Sitten otti luudan ja alkoi
lakaista lattiaa. Muutaman kerran hoivaistuaan pöydän ja kellokaapin
välisessä kulmauksessa, pysähtyi ja luutaan nojaten sanoi Laurille:

— Kun Niilollakin on jo vasituinen!

Lauri söi vain eikä sanonut mitään.

— Rantakorven Manta. Ainoa tytär! jatkoi äiti ja alkoi jälleen
lakaisemisensa.

Äiti oli silminnähtävästi hyvillään. Hymyili ja muhoili. — Lauri
vain itsepintaisesti lohkoi käteviä puurotönkkiä vadista ja kyyditsi
suuhunsa. Sitten maitoa kastinkupista puuron perään.

— Taitavat pian mennä kihloille. Niilo jo äsken isältään rahaa
kyseli, sanoi äiti taas.

— Menkööt! kivahti Lauri, pisti lusikkansa pöytälaatikkoon ja nousi
pöydästä. - - Mitä se minuun kuuluu, — vaikka jo tulisivat kihloilta!

Äiti pysäytti luudan ja katsoi terävästi Lauriin.

— Kah — —! Kun oikein suuttuu — —! Vanhapoika — — sanoi ja
rupesi jälleen lakaisemaan.

Lauri meni vinnille, etsi kansakoulutodistuksensa ja jäljensi sen.
Sitten ryhtyi kirjoittamaan hakemusta seminaariin. Viiteen kuuteen
kertaan kirjoitettuaan vihdoin sai sen sellaiseksi, että sen pitäisi
kelvata.