V.

Jo joulun edellä oli Leppirannan isäntä päättänyt ja Laurin kuullen
sanonutkin, että ”kun tästä vain pyhät ohi vaeltaa, niin mennään
pariksi päiväksi Huhdansaareen rankoja hakkaamaan”. Luentokursseilla
Lauri muisti tämän, kun metsänhoidosta luennoitiin. Ja silloin hän
päätti että nyt ei hakatakaan niinkuin ennen on hakattu, miten vain
nopeimmin saadaan rankoja kasaan. Nyt hakataan metsänhoidollisten
periaatteiden mukaan vain viallisia ja lahoja sekä toisten varjoon
joutuneita puita, ja liian tiheitä ryhmiä harvennetaan.

Hakkuulle meno kuitenkin lykkäytyi päivästä toiseen. Loppiaisen
jälkeen meni vielä pari päivää puolittain juhlan pidossa, ja sitten
tuli määräys että Alaiskyläisten pitää lauantaina hakemaan tekeillä
olevan vaivaistalon rakennushirsiä Tunturinmaan ulkosaralta. Matkaa
sinne laskettiin sudenhännällä mitaten tulevan noin 40 kilometriä.

Leppirannastakin piti mennä molemmilla hevosilla. Heti puolenyön
lähdettiin. Yö oli tyyni ja taivas pilvessä.

Kylästä lähtien ajettiin kesällä ja talvella samaa tietä. Mutta
jonkun matkan päässä tiet erosivat. Talvitie ei uskaltanut mennä
niille mäille, joilla kesätie vallattomasti nousten ja laskien
luikerteli. Se kiersi mäet, pysyen viljellyillä mailla, joissa
aidoissakin oli syksyin avattavat ja keväisin jälleen suljettavat
talvireiät.

Mäkien toisella puolella tiet taas yhtyivät, ja niin mentiin
veitikkamaisia mutkia lyöden pitkän aikaa aivan viljellyillä mailla.
Siitä pujahti tie tummaan, juhlallisen totisena seisovaan kuusikkoon.
Kuusikkoa seurasi lyhyt kappale viidakkoa kasvavaa suota. Siitä
noustiin salskeaan männikköön, joka oli kuin pyhä pilaristo jossa tie
oli syntisten jalkain tallattavaksi levitettynä mattona.

Männikössä kesätie haarautui moniin haaroihin ja vihdoin loppui
kokonaan. Se nyt vuorostaan ei uskaltanut lähteä sinne suolle, jonne
talvitie iloisena ja rohkeana laskeutui.

Tästä alkaen oli taival melkein outoa Laurille. Heillä ei ollut tällä
suunnalla mitään ajoja. Ulkosarka kyllä oli siellä samalla Tunturin
maalla päin, jonne nyt oltiin menossa, mutta sen hakkuusta pitivät
sinne asettuneet torpparit huolen. Joskus siellä käytiin kannot
laskemassa ja ranka- ja hirsikasoja tarkastelemassa sekä tuloksetonta
lain lukua torppareille harjoittamassa.

Korkeain, kallioisten mäkien väliin ahdistetulle kapealle
suonkurkulle laskeuduttua Laurista tuntui kuin olisi tultu kesyttömän
viileyden alueille. Noilla kallioillahan mummo vainaa tapasi jutella
susien hänen nuoruutensa aikoina majailleen. Ja näillä maillahan se
Alapihan vanha isäntä oli kerran nähnyt kun susi oli keskipäivällä
siepannut lampaan laumasta ja sen kanssa kadonnut metsään. Ja
tässähän sitä Huhdintorpan vaaria oli kerran heinämatkalla
ahdistellut 12 sutta. — — Jos tuolta mäeltä nyt hyökkäisi 12 sutta
ja palavin silmin, veripunaista kieltään lipoen alkaisivat tuossa
ympärillä äristä ja irvistellä? — —

Kylmät väreet puistattivat Laurin ruumista.

Tien molemmilla puolilla kohoavat jyrkät mäet loppuivat yht’äkkiä, ja
aivan kuin viskautumalla työntäydyttiin laajalle Tuulinevalle, jossa
kasvoi lyhyitä pikkuvanhoja mäntyjä, jokainen omalla mättäällään kuin
kukkaruukussa seisoen. Vapauden tunne, mutta sen rinnalla myöskin
jonkinlainen turvattomuuden tunne tuli mieleen. Oli kuin tähän saakka
olisi tultu vankkain käsivarsien suojassa, jotka nyt yht’äkkiä
hellittivät aivan kuin sanoakseen, että ”koetappa nyt yrittää itse”.

Tuulinevalla yhtyi tie monen kylän yhteiseen paljon ajettuun
talvitiehen.

Rannaton suo oli hämärä, salaperäinen ja määrätön kuin elämä. Kovaksi
ja leveäksi tallautunut tie oli se kaiken maailman lavea tie, jolla
ei ole alkua ei loppua ja jota on kevyt kulkea, mutta jolta ei
myöskään mitään löydä — muuta kuin tyhjyyttä ja levottomuutta. Joka
tahtoo jotain muuta löytää, hänen täytyy erota tältä kaiken maailman
tieltä syrjäteille; ne ovat koleisia ja vaikeakulkuisia, mutta ne
aina johtavat päämääriin, joista ihminen löytää sen tyydytyksen jota
etsii.

Kuului kuin peikkojen naurua. Lauri vavahti. Mutta samassa hän älysi,
että se olikin vain metsäkanan huutoa.

— Pyryä se tietää kun metsäkana vätköttää.

Hän haukotteli ja asettui kuojulleen.

Äkkiä kohotti hän päätään. Oli kuin olisi tuikahtanut valoa tuolta
vähän matkaa tieltä olevalta kuusikkokummulta. — — Hän teroitti
katsettaan. Tuli mieleen kertomukset metsissä nuotioitten ääressä
makailevista karkulaisista ja rosvoista sekä poltetuista kylistään
vainolaista pakoon lähteneistä ihmisistä.

Jälleen tuikahti valo näkyviin. Nyt sen näki selvään että se tuli
ikkunasta.

— Ku — kenen tupa tuolla on? kysyi Lauri perässä ajavalta isältä.

— Hääh? kysyi isä ja haukotteli.

Lauri uudisti kysymyksensä. Nyt vasta tuntui isä huomaavan valon.

— E — een mä tiedä — — Jaa mutta se on nyt sen Paju-Matin tupa!
Joo — se se on!

Nyt Laurikin muisti. Olihan hänkin sen kuullut, vaikka ei ollutkaan
siihen sen suurempaa huomiota pannut, että Paju-Matti oli täältä
vuokrannut maata ja muuttanut tänne asumaan. Ja sen johdosta saanut
ihmisiltä hassun nimen.

Nyt herätti Matti hänen mielenkiintoaan. Ei hän voinut yhtyä siihen
ihmisten uskoon että Matti on hassu. Hänen mielestään Matti oli yksi
niitä, jotka etsivät elämästä jotain ja eroavat kaiken maailman
tieltä omaa tietään kulkemaan.

Hänen katseensa oli yhä tähdättynä kuusten välistä vilkuttavaan
valoon ja hänen tajuntaansa ilmaantui kuva, josta hän aivan selvään
näki mitä tuvassa tehdään.

Mies takkavalkean valossa veistää kirvesvartta tai astianvannetta tai
jotain muuta sentapaista. Höyläpenkillä on valmistuneita ja juuri
valmiiksi tulossa olevia astioita. Vaimo tulee navetasta lypsyltä.
Siivilöitsee maidon ja alkaa laittaa ruokaa. Sitten he syövät.
Syötyään lähtee mies metsään joko hevosella tai vain hakkuulle. Vaimo
jää kotiin askaretta tekemään ja sen tehtyään rupeaa hiljalleen
hyräillen kehräämään.

Hän ei tuntenut Paju-Mattia eikä hänen vaimoaan eikä siis osannut
heidän kasvonpiirteitään kuvailla. Ja niin kehittyikin kuva siksi,
että hän itse oli tuo mies ja vaimo oli — Niinilän Anni.

Sunnuntaisin he yhdessä lueskelevat ja puhelevat tai seisovat
käsikkäin ikkunan luona ja katselevat ulos suota ja metsässä
kuusikon pohjana leviävää hohtavaa hankea. Kesäilloin kuokkumaalta
tultuaan hän väsyneenä, mutta tyytyväisenä istuu rappusilla. Annikin
tulee siihen, kun saa askareensa loppuun. Siinä he sitten hiljaa
kuiskaillen katselevat metsän taakse laskevan auringon rusotusta
ja kuuntelevat vienon iltatuulen rauhoittavaa huminaa ja
käenkukuntaa — —

— Hoohoo’oi — haukotteli isä siellä perässä. Anna nyt vähän juosta,
ettei tässä jouduta perässä tulevain jalkoihin!

Lauri säpsähti. Räpsäytti ruunaa ohjasperillä. Ruuna alkoi juosta.
Vähitellen jäi Paju-Matin tuvasta tuikkiva valo sinne taakse ja
vihdoin katosi kokonaan näkyvistä. — Sen synnyttämä kuva vain ei
kadonnut Laurin mielestä.

Takaisin tultaessa hän näki Paju-Matin tuvan. Se oli porstuaton
mökki. Seinissä oli vanhoja jo harmaiksi taivastuneita ja uusia
puhtaan valkeita hirsiä sekaisin. Tien puoleisessa seinässä oli
vuorilautoja vailla oleva ikkuna. Päätyseinässä näkyi olevan toinen
samallainen. Tuvan toiselta puolen näkyi keskentekoista ulkokartanoa.

— Mitähän tuo Mattikin hullutteli kun tällaiseen rommakkoon itsensä
ratusti, huusi koleaääninen Rantalan isäntä, niin että ääni kuului
kolmattakymmentä kuormaa käsittävän jonon päästä toiseen. — Pöhlö
mies! räjäytti vielä.

— Sellainen se on uutisviljelijän asunto, sanoi Lauri hänen
kuormallaan istuvalle Alaniemen Miskalle, kuin Mattia puolustaakseen.

Mutta salaa hän ajatteli, että tuollaiseen ei hän voisi Annia tuoda.
Seinät punaisiksi, nurkat, vuori ja räystäslaudat valkeiksi maalattu,
soma ja iloinen — — Sellainen sen pitää olla!

Sellaiseksi hän oli Paju-Matin asunnonkin kuvitellut.

                                                  ⸻

Seuraavan viikon alkupäivät viikkoa olivat tuulisia ja tuiskuisia. Hakkuulle
ei viitsinyt mennä. Ajeltiin vain heiniä ja halkoja. Lopulla
muuttui ilma suojaiseksi. Satoi vettä ja märkää lumiröpäskää
ja oli kaikin puolin sellainen ilma, johon kunnon talossa ei
ajeta koiraakaan. Räystäistä lorisi vesi, tiet ja polut tulivat
iljanteisiksi ja pellon seljillä alkoi näkyä mustia tönkkejä.
Ulkotöihin menoa ei ilennyt ajatellakaan.

Lauri veisteli haravan lapaa, isällä oli reki tekeillä ja äiti
kehräsi, nukuttavaa virrennuottia hyräillen. Jokainen hautoi vain
omia ajatuksiaan.

Kipeämmin kuin koskaan ennen Lauri nyt tunsi, kuinka kauas hän oli
loitonnut vanhemmistaan ja todellisesta talonpoikaiselämästä. Hän eli
kokonaan toisissa maailmoissa kuin he. Hän ymmärsi menneensä liian
kauas heidän piirinsä ulkopuolelle. — Hänen täytyy palata takaisin
— alaspäin — jos kerran tahtoo talonpojaksi ruveta. Ja hän tahtoo
ruveta talonpojaksi ja talonpoikana raivata sekä aineellista että
henkistä suota — raivata niinkuin Paju-Matti Tuulinevalla — —!

Mutta sitä ennen täytyy hänen palata alas todelliseen
talonpoikaismaailmaan takaisin. Ennen kaikkea täytyy hänen päästä
lähemmäksi vanhempiaan.

Hän päätti yrittää.

— Milloinkahan tämä ilma viimeinkin tasaantuu, että pääsisi tästä
oikeihin töihin.

Isä höyläsi reen jalasta paksusti tupruava piippu hampaissa. Äiti
kehräsi ja hyräili. Kumpikaan ei puhunut mitään.

Vähän ajan päästä Lauri yritti uudestaan.

— Savistossa oli toissa päivänä ollut metsänostaja.

— Johan niitä kulkee, sanoi isä siihen, Laurin mielestä
kärsimättömänä.

— Olisi ostanut vaikka mitä lajia metsää, tukki-, propsi-,
massa- tai halkometsää. Mitä vain, jatkoi Lauri.

Siihen ei isä sanonut enää mitään.

Mutta Lauri ei hellittänyt. Hän päätti sanoa senkin jota oli
luentokursseista alkaen ajatellut.

— Enkö mä saisi mennä maamieskouluun!

Äiti kehräsi ja hyräili. Isä höyläsi.

— Mitä se tulisi maksamaan? kysyi isä vihdoin noin sivumennen.

— Siihen se tulisi jotain kolmen-neljänsadan vaiheille. Ja sen saisi
maksaa kahtena vuotena.

Lauri uskalsi jo hiukan toivoa.

— Minkälaiseen virkaan sieltä pääsisi? kysyi isä taas jurosti.

— En minä mihinkään virkaan menisi. Tulisin kotia jälleen ja
rupeaisin maanviljelijäksi.

— Hoo — —!

Vai kotiin — hm hm — vai maanviljelijäksi — —! Kun ensin
kouluttaisi itsensä mihinkään kelpaamattomaksi puoliherraksi, niin
sitten tänne meille toisille ristiksi — — hm hm — —.

— Saanko mennä? uskalsi Lauri vielä kysyä.

— Mene vain, jos tahdot. Mutta älä kotiin sitten enää tule! Ei
meidän talossa kannata herroja ruveta elättämään.

Lauri ymmärsi, että tästä asiasta on turha enää puhua, ja painautui
omia tulevaisuuskuviaan hautomaan.

Niilo oli Leppirannassa ainoa, jota ei roskailma painanut. Hän
oli parhaimmalla tuulellaan — kun oli niin mainio lumipallokeli.
Joka ilta hän tuli kotiin ihoa myöten märkänä. Isä ja äiti
uhkasivat tukistaa ”niin ettäs tiedätkin!” Mutta Niilo ei ollut
viitenään. Omiaan vain touhusi. Ja illalla toisten jo maatessa äiti
huolellisesti levitteli Niilon vaatteet kuivumaan. Lauri näki sen,
mutta tukahutti sen johdosta eloon pyrkivät ajatukset.

Perjantaina alkoi tuuli tyyntyä ja taivas kirkastua. Iltapäivällä
oli hiiskumaton tyyneys ja sumua, ja myöhemmin alkoi jäätikkö hiljaa
pamahdella. Lauantaiaamuna oli teillä ja poluilla paksu kuura, joka
somasti kahahteli jalan alla ja esti liukastumista.

Siitä valkeni Leppirannan miehille hakkuupäivä.

Pitkin aamua pyöri Laurin kielellä sanat, joilla alkaisi tehdä
selkoa metsänhoidonneuvojan esitelmistä. Mutta hän ei saanut niitä
sanotuksi. Ja kuta kauemmin hän niitä kielellään pyöritteli, sitä
vaikeammalta niiden sanominen tuntui.

Vihdoin syömästä noustessaan hän ruumistaan venytellen ja toisaanne
katsoen sanoi:

— Eikö nyt koeteta sitten hakata vähän siihen tapaan kuin nykyaikaan
opetetaan — —

Katsahti hymyä tehden isään. Isä vain söi eikä ollut kuulevinaan.

— Niin että lahoja, viallisia ja toisten varjoon jääneitä ja sitten
rumia susipuita vain hakattaisiin, ja kauniit ja terveet puut
jätettäisin seisomaan, jatkoi Lauri. — Metsänhoidonneuvoja sanoi,
että maanviljelijän kansallinen velvollisuus on huolellisesti — —

— Tähtäillä joka puuta niin että ehtii polttaa tupakkapiipullisen
joka puun juurella, keskeytti isä, nuolasi lusikkansa ja viskasi
sen pöytälaatikkoon. — Haistakoon viis sellaiset herrat ja heidän
susipuunsa. Omaa metsäänsä saa jokainen hakata niinkuin itse tahtoo,
eikä siihen tule susipuuherrain mitään.

Isä tuppasi evästä taskuihinsa ja otti kirveen olalleen. Lauri teki
samoin. Sitten lähdettiin.

Lauria painosti ja väsytti kuin raskaan päivätyön jälkeen.

Pitääkö hänen hakata niinkuin isä käskee — —? Tehdä sitä minkä
tuntee ja tietää olevan väärin — —!

Ajatuksen juoksu pysähtyi kuin olisi tullut jollekin rajaviivalle.
Hetkisen epäröityään se hyökkäsi rajan ylitse.

Hän ei tee niinkuin isä käskee! Hakatkoon isä niinkuin hän tahtoo,
mutta minä hakkaan niinkuin luentokursseilla opetettiin. Jos isä
suuttuu, niin suuttukoon! Ajakoon pois, jos ei voi kärsiä!

Painostus oli kadonnut.

Pappien puheisiin se isäkin uskoo niinkuin kirveen silmään, mutta
maatalousneuvojia haukkua nalkuttaa. Mutta minä — minä en usko
pappeja, mutta maatalousneuvojia minä uskon ja heitä minä kuuntelen.
Heidän puheitaan edes ymmärtää.

Hän mietti jo oikein purevia sanoja, joilla letkauttaa isää. Ei
kuitenkaan sanonut mitään.

Sanaa vaihtamatta mentiin koko matka.

Perille päästyään asetti isä kintaansa kannon päähän ja istahti
niiden päälle hetkiseksi huoahtamaan. Lauri seisoi syrjempänä ja
silmäili metsää.

Kuin äskeistä kuohahtamistaan katuen isä piippua virittäessään puheli:

— Tässä nyt ruveta metsässä puita haeskelemaan! — Ne on niin lujia
ja sitkeitä halaistakin ne sellaiset väärät ja vialliset että — —
ja sillä tavalla karttuu niin vähän. Missä vain puun näkee, niin
sen kaataa, ja sillä hyvä. Säästyy häntä toinen paikka, jos toinen
tuleekin tyystimmin hakatuksi.

— Ei sitä kaikkea pidä uskoa, mitä herrat sanoo. Kyllähän ne puhua
osaavat, lisäsi vähän päästä.

— Herra se on pappikin, ja uskotaan sitäkin, sinkautti Lauri.

— No mitäs siitä — — mutta — —

— Mitä mutta —

Sitä sanoessaan oli Lauri jo menossa katsomalleen mäkikummulle, joka
kasvoi koivun ja kuusen sekaista metsää ja jossa hän aikoi ruveta
hakkaamaan.

Metsänhoidonneuvoja oli käskenyt ensin leimata ne puut, jotka
katsotaan hakattaviksi ja sitten vasta hakata. Hän teki niin. Löi
kirveellä lastun jokaisen puun kyljestä, jonka metsän säännöllinen
tiheys näytti vaativan pois hakattavaksi. Sitten alkoi lyödä puita
kumoon.

Vasta kun kaikki merkityt puut oli kaadettuna ja suuri osa jo
oksittuna ja rangoiksi hakattunakin, alkoi hän katsella miltä se nyt
näyttää.

Harventunuthan se oli. Oikein sievästi olikin. Mutta — —

Hän ei ollutkaan huomannut pitää silmällä muuta kuin sitä, että metsä
tulisi säännöllisen harvaksi. Ja niin oli jäänyt seisomaan sairaita
ja viallisia ja kuivalatvaisia puita, vieläpä susipuitakin. Tuossakin
tuollainen koivu, jossa on ainakin kahta syltä pitkät oksat, joilla
estää valon ympäristöltään. Ja tuo töppölatva kuusi, josta ei ikinä
tule muuta kuin maan varjostaja. Pitää nyt jo monta alaa puun
taimista puhtaana.

Kaadetuista puista oli suurin osa suoria ja terveitä.

Tuhahtaen alkoi Lauri jälleen karsia. Isäkin tuli siihen. Katseli
seisomaan jääneitä puita ja katseli kaadetuita puita.

— Eiköhän oteta ja tehdä valkea ja ruveta syömään. Sopii sitten
hakata loput, sanoi hetkisen katseltuaan ja meni jälleen omalle
hakkuupaikalleen, jossa alkoi kasata havuja ja teki tulen.

Kun valkea alkoi palaa, läksi Laurikin sinne. Hänen mieltään
taas painosti. Hän ei ymmärtänyt mitä isä tarkoitti loppujen
hakkaamisella, pystyyn jääneiden kaatamistako vai jo kaadettujen
karsimista ja hakkaamista. Kysyä hän ei voinut.

— Onko sun vilu? kysyi isä, kun valkean ääressä kannoilla istuen
söivät kuivaa leipää ja kovaksi kylmettynyttä voita.

— Ei, tyrkkäsi Lauri lyhyen vastauksen.

Häntä harmitti nolo hakkauksensa. Ja hiljaisesti hän päätti ettei
enää ole niin nolo, vaan tarkastaa jokaisen puun tyvestä latvaan
saakka.

Niin hän tekikin, kun jälleen alkoi puita kaataa. Mutta siinä tuli
päänvaivaa enemmän kuin hän oli ymmärtänyt odottaakaan. Mikä puu
milloinkin olisi kaadettava? Tuoko pitempi, mutta hoikempi, vai tuoko
paksumpi mutta lyhyempi? Tuoko, jonka latvapuolessa on mutka, vai
tuoko, joka on tyvestä loivasti kaaressa? Tuossa on juuri tukiksi
tuleva kuusi, jonka varjossa kasvaa neljä pienempää kuusta. Mikä nyt
on hakattava? Tuo yksi iso puuko, vaiko nuo neljä pienempää puuta?

Useampaankin kertaan hän kierteli ja katseli puuta ennenkuin uskalsi
päättää mitä tekee. Näki yhdessä yhden virheen, toisessa toisen ja
joutui aivan ymmälle. Teki hänen jo mieli kysyä isältäkin neuvoa,
mutta tiesihän sen mitä isä sanoo. Ja muualta ei tässä hädässä neuvoa
saa.

Lauri tuskaili ja lopulta alkoi hakata aivan umpimähkään.

Illalla kotiin lähdettäessä hän muuta asiaa tehden kiersi isän
hakkuupaikan kautta ja huomasi, että isä oli saanut rankoja paljoa
enemmän kuin hän — oikein tuntuvasti enemmän.

Lauri ei voinut sille mitään, että hänen mielensä masentui.
Tällaistako se sitten onkin? Kun hän tätä metsänhakkuutakin ajatteli
ja kuvitteli, oli se niin selvää ja suoraa. Ja kuitenkaan siitä ei
tullut mitään. Ei karttunut rankoja eikä tullut muustakaan mitään.
Tällaistakohan se on kaiken muunkin kanssa? — — Tietysti se
samallaista on.

— Eikökän maanviljelyksen neuvojana olisi parempi olla kuin
maanviljelijänä? Ei tarvitsisi muuta kuin sanoa muille mitä itse on
kirjoista oppinut. Opin käytäntöönpanon saisi jättää maanviljelijäin
asiaksi — —

Hän vaistomaisesti tunsi, että tämä alkaa olla jo hyvin lähellä
isän ajatussuuntaa, sitä joka aamulla niin hänen mieltään kuohutti.
Hän pysäytti ajatuksensa. Hän ei tahtonut pitemmälle mennä tähän
suuntaan. Eikä yleensä mihinkään suuntaan. Koetti olla kokonaan
ajattelematta sitä asiaa ja kiinnitti huomionsa edellään kävelevään
isään.

Vasta nyt hän huomasi, että isän on selkä hieman köyryssä ja että hän
kävelee lyhyin, töksähtelevin askelin. Vasta nyt hän huomasi, että
isä alkaa jo olla vanha —.

Hänen tuli sääli isää, paljon kärsinyttä ja paljosta osattomaksi
jäänyttä vanhaa miestä.

Hän olisi sanonut isälle jonkun osanoton sanan, mutta ei keksinyt
sellaista. Ja niin tultiin kotiin ilman että olisi sanaa vaihdettu
koko matkalla.

Juuri kun he lopettelivat kahvin juontia, tuli Juuriston Mikin Sussu
tupaan.

— Hyvää iltaa! tervehti Sussu, pannen painon ensimäisen sanan
viimeiselle tavulle.

— Iltaa, vastasi emäntä. Käy istumaan!

Sussu meni istumaan. Oltiin hieman noloina — kun Sussu juuri kahvin
aikana sattui tulemaan.

— Siellä on oikein sievä ilma, sanoi isäntä samalla kun nousi pöydän
äärestä.

— On — sievä ilma siellä on, myönsi Sussu ja kerran puheen alkuun
päästyään jatkoi, emännälle puhuen: Minä läksin maksamaan sen maidon,
kun sattui olemaan rahaa sen verran. Kuinka paljoon se nyt nouseekaan?

— Kuinkas kauan sitä onkaan haettu? emäntä sivumennen kysyi, vasikan
juotavia uuninpankon luona sekoitellessaan.

— Ensimäisenä arkipäivänä Tapaninpäivän jälkeen sitä ensi kerran
haettiin ja siitä alkaen on haettu litra joka aamu, selitti Sussu.

— Niin — niinhän se taitaa olla, myönsi emäntä. Kuinkas monta
kertaa sitä sitten olisi haettu? Koetappas Lauri laskea almanakasta.

Lauri otti almanakan viililaudakon päästä ja laski.

— Siinä olisi kaksikymmentä päivää.

— Niin minäkin sen kotona laskin, sanoi Sussu. Eikös siitä tule
sitten kaksi markkaa, kun kymmenen penniä on joka päivältä?

— Tulee, todisti Lauri.

— Niin — markassa on kymmenen kymmentä penniä ja kahdessa markassa
on kaksikymmentä kymmentä penniä, laski emäntä toinen käsi lantiolla
ja toisella vasikanjuotavan sekoituskapustaa heilautellen. Joo, niin
siitä tulee.

— Niin se tulee, kaksi markkaa siitä tulee — saahan sen nyt
vähemmälläkin lasketuksi, sanoi isäntä, otti piipun huuliltaan ja
sylkäsi takkaan.

— No älä nyt sinä huoli — kyllähän me tämän — — Mutta minä
muistelen, että yksi kerta on otettu puolitoista litraa, muisteli
emäntä.

— Koskahan? — Minä en muista sitä, ällistyi Sussu.

— Se oli muistaakseni uudenvuodenaattona. Jassu silloin olikin
hakemassa. Siitä vain muistan, kun Jassu sanoi jotta keitetään
ryynipuuroa illalla, kohenteli emäntä Sussun muistia.

— Kuinkahan kun en minä yhtään sitä muista! ihmetteli Sussu. Minä en
ottanut rahaakaan muuta kuin kaksi markkaa.

— Etkös sinäkin muista kun Jassu tuossa muurin pielessä lämmitteli
käsiään ja sanoi että äiti pyysi, jotta jos saisi puolitoista litraa,
jotta illalla keitettäisiin ryynipuuroa, ja kun mä sanoinkin jotta
miksei sitä saa ja annoin puolitoista litraa? sanoi emäntä isännälle.

— Kyllä sitä oli kerran sellaista puhetta. En niin sitä muista mikä
päivä hän oli, mutta oli sitä vain kerran sellaista puhetta, muisteli
isäntä.

— Niin — ja se oli uudenvuodenaattona, todisti emäntä.

— Mikseikäs se niin olekin, en minä tahdo sitä valheeksi väittää,
vaikka en muistakaan, alistui Sussu. Mutta niinkuin jo sanoin, niin
ei minulla ole rahaa muuta kuin juuri kaksi markkaa.

— No kyllä sen rahan aina ehtii, kun asia vain tulee selväksi,
puheli emäntä armahtavaisesti ja alkoi jälleen sekoitella vasikkain
juotavia.

Sussu antoi kaksimarkkasensa emännälle ja saatuaan luvan vast’edeskin
hakea maitoa alkoi pois lähtöä tehdä.

— Olisi kahviakin tarvinnut antaa, mutta nuo miehet ehtivät juuri
tyhjentää pannun, hymyili emäntä.

— Ei. — Mitäs minun kahveistani. Join juuri kun kotoa lähdin.
Hyvästi nyt vain ja paljon kiitoksia!

Sussu meni.

Laurilla oli kaiken aikaa almanakka avoinna. Hän oli sitä lukevinaan.
Todellisuudessa hän kuitenkin vain katsoi siihen, ettei tarvitsisi
muualle katsoa.

Häntä hävetti tuo pitkällinen tilinteko viisipennisestä. Kun Sussu
oli mennyt, nousi hän äkkiä ja almanakan pöydälle viskaten sanoi:

— Kuinka te kehtasitte!

— Kehtasitte? Mitä? kysyi äiti.

— Tuon yhden viisipennisen takia noin häväistä itsenne — — Lauri
ei saanut enempää sanotuksi.

— Älä sinä ole aina niissä ihmeellisissä, viskasi äiti. Mistä tulisi
sullekin kaikki iltama- ja kalossirahat, jos tässä ruvettaisin viisiä penniä
ympäri maailman heittelemään.

— Olkaa nyt hiljaa! huudahti isä kuin pelästynyt.

— No mitäs kun — sai äiti sanotuksi ja läksi navettaan.

Lauri jäi tyrmistyneenä seisomaan. Äidin ulosmenoa seuranneessa
hiljaisuudessa hänelle selvisi mitä oli nyt tehnyt.

Hän oli riidellyt äidin kanssa — — Oikein rumasti riidellyt oman
äitinsä kanssa. — —

Hän katsahti isään. Hänen mielestään näytti isä sellaiselta kuin
olisi häntä haavoitettu.

Hän hyökkäsi ulos ja rupesi ammentamaan vettä navettaan.

Mikä hänet oikeastaan pani suuttumaan?

Tekikö hän väärin?

Ei hän voinut itseään väärinteosta syyttää, mutta ei hän tuntenut
oikeinkaan tehneensä. Se mitä hän sanoi, se oli pohjaltaan oikein,
— siitä oli hän vakuutettu. Mutta tapa, jolla hän sen sanoi, se oli
väärä. Siinä hän teki väärin, kun sanoi sen sillä tavalla.

Ja särki kodin rauhan.

Vaikka särkynythän se on ollut jo ennenkin. Nyt sen särkyneisyys tuli
vain entistä selvemmäksi.

Mutta sittenkin — — Että hänen piti olla se, joka tämän
särkyneisyyden teki selväksi — —!

Mutta eihän hän sellaista tarkoittanut! Eihän hän oikeastaan ollut
tarkoittanut millään tavalla äitiä loukata. Hänellä oli selvä tunne
että hän oli tähdännyt jonnekin edemmäksi. Mutta isku sattuikin
äitiin. Hänestä tuntui kuin olisi hänen takanaan ollut joku piiri,
joku maailma, joka häntä työnsi äitiä, tai ei oikeastaan äitiä, vaan
äidin takana olevaa toista maailmaa vastaan.

Nämä kaksi maailmaa ovat heidän kodissaan ja työntävät heitä toisiaan
vastaan. Hän tajusi sen aivan selvästi. Ja epäili, tulevatko ne
koskaan sulautumaan toisiinsa.

Kenties olisi viisainta kokonaan erottaa ne toisistaan. —

Kun Lauri jälleen ehti tupaan, oli äiti jo tullut lypsyltä. Isä söi
ja kehotti Lauriakin syömään. Lauri ei mennyt, jäi vain selkäänsä
muuriin nojaamaan ja lattiaan tuijottamaan.

Niilokin tuli kotiin.

— Tpruu, huudahti heti ensi sanoikseen ja heitti jotain lattialle.

Se oli elävä hiiri. Hiiren ympärille oli hän sitonut nuoran ja nuoran
toisesta päästä kiinni pitäen ajoi hiirtä ympäri tuvan.

— Shoo Pekka! Hei! — Tpruu — Älä kaapin alle!

Raa’asti nykäsi hän hiiren keskilattialle.

— Soo!

Hiiri rukka pyrki piiloon milloin minkin esineen alle, ikäänkuin
sillä olisi ollut jonkinlaista toivoa vapaaksi pääsemisestä.

Niilolla oli hauskaa.

Lauri seurasi hänen räyhästämistään, ja vihdoin, kun isä ja äiti
eivät näyttäneet mitään välittävän, hän sanaa sanomatta astui hiiren
päälle ja toisaanne katsoen polki sen murskaksi.

— Pirun poika! kivahti Niilo ja sinkautti verisen hiiren raadon
Laurille vasten kasvoja.

— Niilo! Sinä! ärjäsi isä, mutta Niilo ei ollut tietääkseen.

— Luuletko etten uutta saa, härnäili vain uhitellen Laurille ja meni
syömään.

Lauri nojasi selkäänsä muuriin ja tuijotti lattiaan. Ei tullut edes
hiirestä jäänyttä verta kasvoiltaan pois pyyhkineeksi.

Hän idätteli aivoissaan sitä ajatusta, jonka siemen sinne kulkeutui
navetan vesiränniin vettä ammentaessa.

Kaksi erilaista maailmaa ei sovi samaan kotiin. Ne ovat haitaksi
toisilleen ja turmelevat toinen toisensa. Ja särkevät kodin.

Hän lähtee täältä pois ja vie maailmansa mennessään. Sitten saavat
toiset olla niinkuin tahtovat, kun hän ei ole heidän tiellään — —

Minne lähtee, sitä ei hän ruvennut sen perinpohjaisemmin
harkitsemaan. Pois vain täältä —!