IX.

Leppirannan Hakavainiota viljeltiin niin kuin muitakin vainioita.
Vuosikymmen toisensa perään oli siinä vuorotellut kesanto, ruis, ohra
— kesanto, ruis, ohra. Maata kynnettiin mahdollisimman varovasti
ettei vain ”raakaa maata” nousisi pinnalle. Joka kolmas kesä sinne
ajaa kiikuteltiin lantaa sen verran kuin tunkiossa kulloinkin sattui
olemaan. Siellä täällä oli paksua heinää kasvavia mataloita vakoja.
Niitä sanottiin ojiksi.

Muheva, tummanharmaa ja voimakas ruokamulta oli nylkeentynyt pois.
Laiha, vaaleanharmaa savi vain oli jälellä. Sadeaikoina se litkui ja
letkui ja tarttui kenkiin. Pouta-aikoina se pakahteli tuumanlevyisiin
halkeamiin. Kesantovuosina oli paakkujen murskaaminen joka-aikainen
risti.

Ohra pääsi suurella vaivalla tupenmittaiseksi, ja rukiin olki kasvoi
pientä ja kovaa niinkuin vaskilanka. Missä ruokamultaa oli hiukan
paksummin, siellä isännöi ohdake ja tappoi kaiken muun.

Hakavainion kasvullisuus oli aina ollut melkein samallaista.
Erilaiset kesät vain hiukan erilaistuttivat sitäkin. Ennen
ei se tehnyt Lauriin mitään vaikutusta. Mutta luentokurssien
jälkeisenä kesänä siinä kasvava ohra kirveli hänen herännyttä
maanviljelijävaistoaan kuin elävänä haudatun tuskan huuto. Hänen
vaistonsa sanoi, että siellä syvemmällä on voimia, jotka vain
odottavat sitä, joka puhkasee päälle kasvaneen kuoren ja antaa niille
ilmaa ja vapautta.

Tuli sitten syksy. Hakavainion vuoro oli taas olla kesantona ensi kesänä
. Kun kevätkylvömaat saatiin kynnetyiksi, alkoi isä puhua
riihirankain hakkuusta, vaikka maa oli vielä vallan sulaa. Silloin
hänen — Laurin — luonto kuohahti. Päättävästi sanoi hän isälle,
että menee huomenna Hakavainiota kyntämään, ottaa molemmat hevoset ja
ketoauran. Isä saa mennä riihirankoja hakkaamaan, mutta hän ei mene
niin kauan kuin vähänkin maahan pystyy. Isä ei sanonut myötä eikä
vastaan, eikä hänkään sen enempää siitä asiasta puhunut. Seuraavana päivänä
vain meni ja alotti Hakavainion kynnön. Eikä hellittänyt
ennenkuin kaikki oli kynnettynä.

Sulaa jatkui yhä, ja hän perkkasi Hakavainion ojatkin. Päivät olivat
tummat ja tihruiset, yöt pimeät ja vaatteet saviset. Mutta mieli oli
puhdas ja intoa hehkuva, jokaisena päivänä sujui työ aina paremmin
kuin edellisenä. Ja itseluottamus ja omanarvon tunto kasvoi.
Ennenkuin tuli talvi, olivat Hakavainiosta kadonneet paksua heinää
kasvavat syvänteet ja niiden sijalle oli ilmestynyt suorareunaiset,
sileälaitaiset ojat.

Eikä isäkään mennyt riihirankoja hakkaamaan, vaan kulki Niilon kanssa
Takanevalla metsän alle joutuneita ja syksyllä kyntämättä jääneitä
kedonpäitä perkaten. Isä kaateli puut juurakkoon, Niilo karsi oksat
pois ja poltti ne. Kaiket päivät nousi Takanevan rannalta paksu
vaalea savu sumuiseen syysilmaan.

Hakavainion kesantomuokkaukseen ei isä myöskään sekaantunut. Jos
Lauri häneltä jotain kysyi, ei hän mitään vastannut. Eikä Lauri
sen huomattuaan enää kysynytkään mitään. Teki vain niinkuin itse
parhaaksi ymmärsi. Sinä kesänä meni aatra Hakavainiossa syvempään
kuin se oli koskaan ennen mennyt Leppirannan pelloilla.

Syksyllä peitti Hakavainion tummanvihreä rukiin oras.

Talvella eräänä aamuna lähtiessään kauroja asemalle viemään sanoi
Lauri isälleen:

— Eikös nyt saa tuoda heinänsiemeniä, että saadaan keväällä kylvää
Hakavainio heinäksi?

Isä oli vähän aikaa vaiti.

— Noo — — koettaa heitä nyt tuoda, myöntyi sitte.

Lauri toi heinänsiemeniä ja keväällä lumen lähdettyä itse ne kylvi.

Se oli ensimäinen heinänkylvö Leppirannan pelloilla.

Kun kesä tuli ja ruis alkoi kasvaa, ei sen kasvaminen ollut niin
tuskallista kuin ennen. Se oli melkein huvia entiseen verrattuna.
Olki kasvoi vankkaa ja rytevää, tähkät pitkiä ja paksuja.

Tuli sitten se viikko, jolloin heinänteko on taas tälle vuodelle
lopussa ja ruis on siinä juuri tulemaisillaan valmiiksi.

Tiistaina iltapäivällä otti isä puheeksi Hakavainion rukiinleikkuun.
Arveli että sen voisi vielä siirtää paremmin loppuviikkoon, vaikka
lauantaiksi, ja nämä päivät kerätä lehdeksiä ja tehdä muuta sellaista.

— Ei se vielä liiaksi tuleentuisi siksi? arveli Lauri.

— Ei se vielä — Se oli jyvä vielä pyhänä niin pehmeä. Kuivaa kovin
pieneksi.

— Älkää vain sirppihallaa tehkö, varotti äiti.

Sovittiin niin, että lauantaiksi pyydetään leikkuuväkeä. Ja kun
Laurin piti seurahuoneelle, lupasi hän samalla toimittaa leikkuuväen
pyynnönkin. Se sopi hyvin. Lauri meni vaihtamaan vaatteita, ja isä
meni iltatöikseen korjaamaan laahaavaa saunanovea.

                                                  ⸻

Lauri oli pyytänyt ja myöskin saanut lupaan päivämiehet.
Seurahuoneelle mennessään poikkesi hän Alaniemen kautta Miskaa
mukaanottamaan.

Alaniemessä oli kaikki väki tarhapihalla, Miska, Miskan äiti ja isä
ja kaikki seitsemän Miskan nuorempaa sisarta ja veljeä. Teurastaja
Mattikin näkyi olevan joukossa.

Lauri pani pyöränsä liiverin seinälle ja meni joukkoon. Vasta nyt
hän huomasi joukon keskellä makaavan lehmän, joka raukeasti tuijotti
eteensä.

Miska parhaillaan mittasi nuoralla lehmän pituutta ja paksuutta ja
siinä sivumennen nyökkäsi Laurille tervehdykseksi. Sitten rupesi
laskemaan paljonko lehmästä näiden mittain mukaan pitäisi lähteä
lihaa ja kuinka paljon siitä nykyisillä hinnoilla pitäisi saada
rahaa. Laski vielä nahan painon ja hinnan.

— Sata viisi markkaa, sanoi sitten.

Teurastaja Matti pudisti päätään.

— Koettakaa mitata ja laskea, niin näin se tulee!

— Ei se niin tule. Sinä mittaat tai lasket väärin.

— Koettakaas uudestaan mitata! Miska pisti nuoran Matin kouraan.

Matti rupesi mittaamaan. Lehmä viskoi päätään ja sätkytteli jalkojaan.

— Kaa — mitäs siinä nyt! Miska potkasi lehmää kylkeen.

Lehmän pää painui jälleen alas, ja pitkä valittava yniseminen kuului.

Matti mittasi ja laski.

— Rupesivat tuossa hulluttelemaan ja toisiaan puskemaan, kun ei
niin heti ehditty navettaan panemaan, ja tämä kompura joutui tuonne
hirsikasaan. Kaatui sinne ja katkasi jalkansa. Eikä sitä viitsi
vanhaa lehmää ruveta tohtoroimaan — tapetaan pois, kun lihakin on
niin hyvässä hinnassa, kertoi Miskan isä Laurille.

Lehmä huiskautti häntäänsä, liikautti päätään ja katseli valjusti
ympärillään olevia.

— Se mahtaa kärsiä kamalasti, sanoi Lauri.

— Miksei, myönsi isäntä.

— Yhdeksänkymmentä markkaa minä annan, enkä penniäkään enempää,
sanoi Matti laskun lopetettuaan.

Äsken oli hän tarjonnut kahdeksaakymmentä ja viittä markkaa.

— Ee — eih, sanoi Miska ja pudisti päätään. — Ennen teemme sen
itse lihaksi.

— Niin, mitäs me sitä nyt kovin halvalla rupeamme myömään, yhtyi
isäntä Miskaan.

Lehmä ynisi. Laurin mielestä se rukoili armoa.

— Yhdeksänkymmentä markkaa minä maksan, mutta en penniäkään enempää.
Sekin on jo liikaa noin vanhasta ja laihankälpästä elukasta.

Matti käveli poispäin. Meni Laurin pyörää katselemaan.

— Mitäs tahdot tästä pyörästäsi? kysyi.

— Ostaisitteko?

Laurikin meni sinne päin.

— Miksenkäs minä osta. Vaikka mitä.

— Kun vain saatte voittoa.

— Piru tässä aina joutaa niin voitoistakaan huolimaan, kun vain saa
kaupat käymään. En suinkaan minä tuossa lehmäkaupassakaan mitään
hyötyisi, mutta ostaisin mä hänen sillä yhdeksälläkymmenellä. —
Ääntään alentaen Matti tämän sanoi, samalla syrjäsilmin katsoen
Miskaa joka taas mittoi lehmää.

— Joko tämä pyörä on sulla kauan ollut?

— Kolmatta kesää sillä nyt ajetaan.

— Mutta hyvänäpä se on pysynyt. Kyllähän sä tarkasti sitä pitelet?

— Mitäpä siitä hurjastelemisestakaan on apua.

— Niinpä kyllä.

Taas vilkasi Matti lehmään päin. Miska siellä taas silmäkulmat
pinnistettynä teki numeroita laudanpalaselle.

— No myötkö sinä tuon pyöräsi? kysyi Matti äkkiä Lauriin kääntyen.

— Een tiedä — — Uusi kuitenkin pitäisi ostaa jälleen.

— Johan se niin on. — Tuleeko kauppaa? kysyi Matti lehmän ympärillä
olevilta.

— Tulee, jos sataviisi annatte, vastasi Miska.

— Ei näytä tulevan kauppaa. Paras lähteä kotiin. Minnekäs sinä olet
menossa?

— Seurahuoneelle.

— Onko teillä jotkut harjotukset siellä?

— On.

— Semmoinen taas näytöskappale, vai?

— Niin, ”Iimäellä”.

— Vai iitä mäellä te nyt harjottelette. — Ottakaa pois
yhdeksänkymmentä markkaa siitä lehmästä!

— Antakaa sataviisi markkaa, niin kauppa on valmis!

Matti pudisti vain päätään ja läksi pois.

Lauri meni lehmän ympärillä olevain luo. Lehmä näytti väsyneeltä ja
kohtaloonsa alistuneelta. Ei lihastakaan värähdyttänyt.

— En mä nyt jouda sinne harjotuksiin. Pitää tuo tuosta lopettaa,
sanoi Miska. — Menkää te, äiti, hakemaan astia, johon saadaan veri
ottaa, ja isä hakee kirveen. Tuokaa se amerikkalainen, sillä on
hyvä lyödä! Minä menen hiomaan puukkoa, ja te kakarat saatte mennä
tiehenne tästä! komensi Miska sitten.

Lauri sanoi hyvästi, otti pyöränsä liiverin seinältä ja kiirehti pois.

— Ajattelikohan tuo Miska mitään!

Hän tunsi jotain säälin ja halveksinnan sekaista Miskaa kohtaan. Kun
tuollaisia tekee! Hän ei tekisi, ei vaikka itkettäisiin — —.

                                                  ⸻

Seurahuoneen seinällä näkyi jo olevan useampia pyöriä. Jaa — mutta
— siellähän on tänään soittoharjoituksetkin.

— Tule etsimään nelilehtisiä! huusi Niinilän Anni heti kun Lauri
ajoi seurahuoneen aitauksen sisään.

— Oletteko jo löytäneet?

— Ei kukaan ole löytänyt, mutta etsitty on kovasti.

— No en minäkään sitten löydä. En ole koskaan ennenkään löytänyt.

— Eipä tiedä vaikka nyt löytäisit. Tule tästä etsimään!

Lauri kumartui Annia vastapäätä etsimään. Ja melkein heti löysi.
Annikin huudahti:

— Enkö minä sanonut! Ja noin suuri ja säännöllinen!

Lauri joutui melkein hämilleen. Ensimäinen hänen löytämänsä
neliapila, ja se löytyi kun he Annin kanssa yhteisesti etsivät — —

Etsittiin vielä hetkinen, mutta kun ei kukaan löytänyt eikä puuttuvia
näytelmän henkilöitä näyttänyt tulevan, mentiin sisään.

Soittokunnan pojista toiset jo ravintolassa töräyttelivät torvillaan,
toiset tulivat näyttelijäin kanssa sisään.

— Jätetään ovet auki, niin saadaan kuulla musiikkia samalla, sanoi
Lauri ja pukuhuoneesen mennessään työnsi kaikki välillä olevat ovet
auki.

— Jättäkää sekin ovi auki! huusi vielä ravintolahuoneeseen meneville
soittajille. Soittajat jättivät.

Laurilla oli Junnun osa ja Annilla Johannan. Lauri tuli pukuhuoneesen
ja heittäytyi siellä olevaan näyttämötarpeiksi lahjotettuun
kahden istuttavaan keinutuoliin. Heti hänen perässään tuli Anni
pukuhuoneeseen.

— Minä tulen isännän kanssa keinutuoliin.

— Tule. Emäntää ja isäntää vartenhan tämä onkin.

Ravintolahuoneesta kuuluva soitto samassa taukosi.

— Ne soittavat jo oikein hyvin, sanoi Anni.

— Niin minustakin, vaikka minä en paljon musiikkia ymmärräkään.

— Alkaisivat nyt taas jotain soittaa.

— Niin — että saataisiin tässä oikein musiikin mukaan keinua.

— Joo, naurahti Anni. Nyt ne alkavatkin.

Se oli Tuulantei. Anni rupesi laulamaan mukana, ja Lauri yhtyi
häneen, samalla pitäen huolen että tuoli keinui.

Tula tuulan tuli tuli tei,
Emme erkane konsana, ei.
Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun,
Paras aarteeni oot sinä mun,
Minä sun, —
Mitä toivoisin minä muuta!

Tula tuulan tuli tuli tei,
Oma onni se yhtehen vei.
Ja nyt tulkohon hallat ja harmit ja muut
Ilo huoleton meillä on,
Naurussa suut, —
Ja kirkkaana päivä ja ilta.

Tula tuulan tuli tuli tei...

— Kas isäntää ja emäntää! huudahti Laikkolan Vihtori — kun
juoksujalassa meni pukuhuoneen läpi näyttämölle.

Anni ja Lauri vain nyökkäsivät päätään ja jatkoivat laulua:

Emme erkane konsana ei,
Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun,
Paras aarteeni oot sinä mun,
Minä sun, —
Mitä toivoisin minä muuta.

Soittajat soittivat sävelen moneen kertaan, ja he lauloivat aina
mukana.

— Junnu ja Johanna! Kuinka monta kertaa pitää käskeä! kuului äkäinen
ääni näyttämöltä.

— Voi taivas! hätäili Anni.

                                                  ⸻

Lauri oli saatellut Annin kotiin ja ajeli pyörällään hiljakseen
takaisin.

Ilta oli kaunis ja tyyni. Kuu alkoi nousta, ja täyteläiset
viljavainiot nuokkuivat sen vienossa hohteessa.

Elämä oli niin ihanaa.

Varmemmin kun koskaan ennen tunsi Lauri nyt, että Anni on hänen —
yksin hänen.

Hän oli jo ollut sanomaisillaan Annille kaikki, mutta sai kuitenkin
itsensä hillityksi.