Ilma vaatteit

On gaunis heinkuu aamu ja Lohirannan gaupungin girko- ja
raastuvandornin gell osotta, ett uus voorkaus on doist neljänystäs
tekemäs, ko handelsman Frangén Teinine ja maister hiljaksis kävelevät
tänttröitteväk kottik konsuli nimipäevild.

Ne ova viätetyk kaikellk kunnjall, ne nimipäevä. Se konsul o semne
miäs, ett kyll se vaan diätä, kui juhli toimem banna, nii ett ne
juhlild tunduva. Ja ai hän geksi jotta uutt. Niingo nykki. Eiköst se
paha sanonn, juur ko ensmäise, enemä ehtounise viäras siink kolme
nurkis aamull rupesiva lähtö tekemä, ett ei mar poja, ei nii sendän
gotti lähdet. Mnää ole näättäk andann lämmittäs sauna ja hyvä löyly me
ny ota ja kylmä valelum bääll, ni me ole niin gäppjäk ko oravak, kon
dyän doime meillt taas alkava huamen daikk oikkjastas tänäpä, jos oikke
nuuga räkninkki tiimluvust pidetä.

No, tiätä sen, gui viäkottelev semnem buhe ol ja enin osa viäraist,
niitte joukos handelsman Frangén ja maister Teinine jäiväkki lopettama
juhla hyväll löylyll.

Ny olis kaikk oll hyvi, jos se saunreis olis päättynn löylyll ja
kylmäll valelull, mutt konsul ol toimittann nii, ett saunam bäälls
saattin gaffett ja läksiryypp, taikk oikkjastas läksiryypys, sillett
jos oikken dosi sanota — nii häppi ko stää ongi sanno — ni ussema
niit läksiryypyj siint tul hiuka jokase otettu ja eritottengi maistri
ja handelsmanni.

Summ siit kaikest sitt oliki, ett kyll maister oikkjas ol, ko hän sanos
handelsman Frangénillk, ko hes siink kulkiva vinkkröite ja vänkkröiten
gottippäi, ett kuule, veli Frangén, mnää luule, ett met tee spiraalej
kulkkeisan. — Tiädäks snää, veli hyvä, mikä spiraal o?

— Tiädän gyll. Semssi o laevois, handelsman vastas, ko luul spiiroist
puhe olevas.

— Laevois! Pahus soikko, mnää luule, ett laevois ei ol yhtä spiraali!
Ei snuullk kuulem ol aavistustakka, mimne spiraal o. Nääks spiraal o
oikkjastas viiv, mutt ei se ols suar viiv —

— Mnää usko se, ettei se ols suar, muttko väär. Em mnää usk, ett koko
mailmas o suari viivoj lainkka, ei ainakkan däll haava.

— Mnää luule, ettei räntt ruvet snuulls selittämä, mimmne spiraal
oikke o.

— Mnää luulen gans, tiädäks. — Mennä me vaa hiljaksis sähritän gotti
ja jätetän gaikk semsek krongeli asja siks, kom bäev valkne. — — No,
mutt mitä mnää juttlenga, ny o jo päev! Katost, kuik kamalast ihmissi o
liikkell. — Mitä snää luulek kello aja olevas?

— Seittmän dlee tosa paikka.

— Jaa-a, kaunist kyll. — Kuule, eks snää lainkka häpp, ko snää näi
ole yälepos haaskann?

— Kattil patta soima, must on gylk kummallakki.

— Niin gyll taita ollakki. — Jaaha, täsä erovas sitt meijän diän. Ja
ny mnuun däyty kiivet tonnt toisse voovinkkihi viäl. Se o vaevaloist,
mutt, nääks, nämäp puadit täsä ensmäises kerrokses andava mnuull hyvä
hyyry. — Sillaill oikke ja hyväst ny.

Handelsman läks hiljaksis nouseman drapuj ylös toissen gerroksehe.

Siäll häne vanhamboja asundos ol ja nätt asumus hänell oliki. Kovast
pali niit trapuj ai ol oll häne miälestäs, nii ett oikke hengästys,
ennengom berillp pääs, mutt ny ol niingo niit olis ollt tavalist enemä.
Ja kyll vaa nii oliki, sillett tällk kertta handelsman sekos hiuka
räkningeisäs ja jatko matkatas ylös vindills saakk. Ko hän siälls sitt
vähä aikka haparoitt, ni hän löys vindingonttuuri ove, avo se, riisus
vaattes ja meinas pann maat, mutt ei löytänns sänkky mistä. Hän men
akknan dyä sillp pääll, ett häm bäästä rullkardiini ylös, nii ett näke
paremi. Mutt sillo hän huamasiki, ett se ol vindiakkun ja ett hän ol
tull liian gorkkjall. Hän nauro ittekselles, ko hän näi erhettyn ol ja
läks paedallas, niingo hän ol, kulkema yhdet trapu alas taas. Huakki
häne sitt oliki löyttäk kamaris ove, hän ott avame oven gamana laudam
bääld, avo ove, men oitis sänkkyhys maat ja nukus sitkjäst ja
rauhalisest, niingo hän olis erinomasest kaikk asjas sortteerann.

Kell ol jämtt kakstoist, ko hän heräs siihe, ett auring paist suara päi
hänen gasvoijas ja yks kärväne yritt menn hänen gorvahas. Hän oijendel
hetke jäseniäs, haukottel ja rupes muistlema stää eilist juhla.

Oikke hauska nimipäevä ne oliva, tuumas handelsman ittekselles. —
Oikke hauska. Ja se löyl, se ol poikka kaikem bääll. Nii ja sitt — —
kuingast sitt olika? — Nii sitt saattin gaffett ja otetti läksiryypp
ja sitt menttin gottit tiättvästengi. Mutt om mar ihmelist, kon em mnää
lainkka muist stää kottit tulo. No, väli sill o. Kotonan mnää ole ja
kaikk o hyvi. Ei olp pääkän gippi, ei ol, mutt ei ol ihmekä, ettei ol.
Hyväs sill on davaras, sillk konslill.

Handelsman hyppäs ylös sängystäs, pist pääs pesofattihim, bes kasvos ja
kätes ja kamppas ja rupes vaatettama ittiäs.

Mutt nyt tuliki vast äks ettehe. Handelsman hake ja hake, muttei löyd
vaatteitas mistä.

— Mihi ihmesse ne ova joutunn? handelsmam puheli ittekselles. Ei ne
olt tosa toolillk, ko mnää ne aim bane, ei ne ol naulakos ulkoven
dykön, ei ne ol vaatekaapis eik piirongiloodas — Mihi helkkrihi ne ova
joutunn! — Ahaa, kyll mnää jo ymmärä. — Stiina o viänn ne ulos
harjattavaks ja mnää ole nukkunn nii raskast, etten olk kuullk, ko
Stiina on gäynnt tääll.

Handelsman paina soitingello nappia ja hetkem bääst tlee Stiina sisällk
kaffeprikk käsisäs.

— Hyvä huamend, Stiina, handelsman tervettä.

— Jumal andakko. — Täsä olis kaffett.

— Kiitoksi. — Ja sitt Stiina tois mnuu vaatten.

— Mikk vaatte?

— Ne mnuum baremas suvivaatten — — — Ei mnuullt täällk kaupungis
olekka muit ko ne ja frakkpuku. Kaikk muu vaatte ova huvilas.

— Kyll mnää se vaan diädä. Mutt misäst ne handelsmanni suvivaattes
sitt ova?

— No, mutt eks snää niit ol ottant tääld harjattavaks?

— En.

— Älä nys semssi puhel. — En sunkka mnää ilma vaatteit kottit tull ol
ja ulkovi o oll lailes kii, ettei tääll varkkaitakkan gäynn ol. Mutt
mnää en löyd niit tääld. — Haest nys snääki voorostas niit.

— Kyll mnää luule, ett niit on durh hakkit tääld.

— Kui nii?

— Muuto vaa.

— Muuto vaa! — Mikä vastaus semne o? San, mitäs tiädä.

— Sama se. Kyll mnää se vaa sano. — Asja lait o nii, ett handelsman
ol paedallas, ko handelsman kottit tul aamust.

— Kuip, paedallas! — Kuule, kumbast meist ny o hössättänns, snää
taikk mnää?

— Mnää en sunkka ol hössättänn. Mnää otan gosk hyvänäs valallen, ett
ko mnää tlii riäsk-kannun gans ylös trapuist, ni handelsman ol
paedallas ulkoven dakan, ott avame ovem bääld ja tul sisällt tähä
huanesse.

— Jumal siunakko sendä! — Tämä vast o jutt!

— On gyll se kamal jutt, ko yks kaupungim barhamist herroist o siin
reedas, ett kävele ilkialastomank kaduillk keskellp päevä.

— Ilkialastoman! Ja keskellp päevä!

— No, jos mar taikk ei, jos o semne lyhkänem bait yllk, kon deill
miähill o. Ja kon gell o seittmä, ni se on gyll keskellp päevä näi
suvisell ajall.

— Men hemmetti siit, koskes mnuu edes lohduttak koit!

Stiina suutus ja men menoijas juur äkki. Hän diäs stää paitt, ett ei
oll väärtt ruvet odottaman dois läksingäsky.

Nii handelsman sitt jäll oll yksnäs ajatuksines ja harmeines. Hän gääre
peito ymbrilles, pan gätes pääs allk, kattel kattoho ja fundeeras.

— Kyll on gaunis jutt tämä. Handelsman gävele paedallas
konsulild kotti edellppualpäevä voorkautt. — Saastane sendä, ett mnää
meni lainkka saunaha! — — Nii, mnää muista se, ett em mnää viittinnp
pann vaatteit yllen, go stää kaffett tuatti, muttko istusim baedallas
pöydä viäres, join gaffett ja oti napaukse sillon dällö. — — Nii, ja
sitt mnää höperö ole lähtenns siäld paedallas kryssämän gotti. — —
Voi nyp perhan sendä! — Ja net toise naurovat tiättvästengi. — Pääsis
täst edes ulos ottama selkko, kuit tämä asja lait o. Mutt en mnää
frakis taed lähtip pökkäilemän gaduillk, ko suvipaltto ja kaikk hukas
ova. — Jaa-a, tarvitais vaa, ett mnää tämän gaikem bääll mensi frakis
kaduillk kävelemä. — Sitt mnää olsin goht täyshullun girjois — —
Jaaha, kuka siäll on, dulkka sisäll vaa!

Se ol kaupungi sanomalehden doimittaja, ko naputt ovi ja astus
huanessen, go hän luva sai.

— Hyvä huamend, handelsman, hän dervett.

— Jumal andakko.

— Jaaha, handelsman o väsynn. Olitt vissin gonsuli nimipäevill eilä.

— Siällän oikke oli.

— Antteks, mnää taeda häirit. Handelsmanni miäl tekis kukatiäs nukku
viäl.

— Ei, ei, kyll mnää jo tarppeksen nukkun ole. — Kuulukost mittä uutt
kaupungist?

— Ei kuul. Tällaills suvisaikka ei tahds saad mistä uutissi lehtehes.
Ei tapahd juur yhtikä mittä. — Ja jos ei viimes yä joku hull ihmnen,
go om bääss karkku josta laitoksest, olis näht ilkialastomant täällk
kaupungi nurkis, ni ei meill olis juur pali mittäm bantava
uutisosastoho.

— Meinattak panns siit tapauksest uutse lehtehenn?

— Ymmärettävästengi. — Se o oikke makupala meillt tämsin aigoin.

— Mutt mnää sano, ett stää uutist ei saakkam bann lehtehe.

— Siunakko sendän, gui handelsman giivastu. — Miksei stää saap pann
lehtehe?

— Muuto vaa. — — Näättäk — — näättäk asja lait o nii, ett se hull,
ko ilkialastoman on garaillp pisin gaupungin gaduj, o likist sukku
mnuull.

— Vai nii, vai nii. — Mutt em me mainittis stää raukka nimeld. — Met
tarvitte uutissi.

— Olkkon gui hyvänäs, mutt siit ei puhut sanaka lehdes. — Tek kuulett
se ny. — Ong teill muut asja?

— O oikken, dulin gysymä, ett saang mes se suure ilmotukse, jost o
ollp puhe, lehtehen?

— Saatt — Saatt tes se. Mutt sill ehdoll, ett ei siit hullust puhut
sanakan deijä lehdesän. — Ong se asi sovitt?

— On. — Kiitoksi pali vaa. Ja hyväst ny. Em mnää tahd häirit.

— No, no, stopp nys sendä! — Saang mnää pyyttät teijän dekemä mnuullp
piänem balvlukse?

— Miälelläs, ilmottakka vaa, olkka hyvä.

— Mnää pyydäisi, ett kon de ny menett toimituksehe, niim boikkeisitt
maister ja sanoisitt, ett hän dlee tänn niim bian, go hän vaa
suingim bääse. Mnuull on govat tärkkjä ja kiirulist asja hänell.

— Kyll mnää hänells se sana viä.

— No, se o hyvä. Kiitoksi pali ja hyväst, hyväst.

Toimittaja men ja handelsman hak frakkpukus ja rupes vaatettama ittiäs.
Hän solmes juur valkost liina kaulahas, ko maister Teininen dlee
huanesse heng kurkus.

— Hyvä päevä, hän läähött ja hak ittelles istumbaika. — Mihi snää ny
menek, kos ittes juhltamineihi olep pann?

— Jumalandakko. — Jokisaloho lähden däst suurillp päevälisill.

— Vai sinn. — Vai ovas siälls suurep päeväliset tänäpä. Nääks stää
kunnallisneovost raatto, konei ol mnuu käsken. No, kyll hän saa kuullk
kunnjas, ko mnää nää häne. — — Snuull on guulem därkkjä asja mnuull.

— Nii o. — Kuule, mikä kello aik sillo ol, ko snää kottit tliit
tänäpä aamust?

— Siins seittmäm baikoillt tais oll. — Met tliingi yhdes.

— Vai tultti yhdes, handelsman ihmettel ja vihels pitkäst. — Kuule,
muistaks, mikk vaatte mnuull oliva yllän?

— En. — O oikke ihme, ett mnää en dahd muistap pali mittä siit kottit
tulost.

— No, olik snuull nua vaattek, ko nys snuu ylläs ovak, konsuli
nimipäevill eilä?

— Ei. — Kuingast mnää näis vanhois, kulunuis vaatteisan semsse juhla
olsin dull!

— Jaaha, no, misäst nes snuu vaattes ovak, ko snuu ylläs oliva eilä
ehtost ja tänäp aamust viäl siins seittmä nurkis?

— Mistäst mnää sen diädäisi! Em mnää niit tänäpän darvinn ol. Nämä
mnää pani jo eilä, ennengo mnää konsuli nimipäevill läksin, doolin
garmills sänkkyn viäre ja siit mnää ne äskö oti yllen.

— Sillaill oikke. — Ja stää vaatekertta, ko snuull eilä ehtost ol
ylläs, es snää nähn lainkka.

— Em mnää stää koittann hakkiakka. — Mnuu ol kiiru tullt tännk, ko
semne sana tul.

— Sillaill oikke. Ja turham bäälls snää olsis stää toist vaatekertta
hakenukki. — Tiädäks misä se o?

— Vaatekaapisan gaiketakki se o. Sinn mnää se muistaksem bani aamust,
ko mnää kottit tlii.

— Ei. — Es snää panns stää sinn.

— No, misä se sitt olis?

— Kyll se o semses paikas, ett snuu harmitta viäl oikken durkasest,
kos saak kuuli, misä se o.

— No, misä se o sitt?

— Konsuli saunas se o. — Siälls snuu vaattes ova ja siäll ova mnuungi
vaatten. — Mnää en löyd niit tääld mistä.

— En sunkka mes sitt ilkialastomank kottit tul ol.

— En ilkialastoman. Mutt paedallas.

— Älä nyk kamaloitas! — Mnää lähden goht kottik kattoma, ett ovak
mnuum barema vaatten gaapis. — Kyll snää nyp puhele valla mahdottomi.

— Olsi ittekki ilone, jos mnää vallan dyhji täsä puhelisi. Mutt ny o
nii, ett Stiina o nähn mnuun dleevas kottip pait vaa yllän eik mittä
muit vaatteit lainkka. Ja kaupungis kohista, ett kaks hullu on garann
josta laitokset ja ova nähdyt täällk kaupungin gaduil. — Siit
meinattim bann uutne huamisse lehtehengi.

— Jumal siunakko sendä! — Kui meijä nyk käy! Mnää lähden goht kottik
kattoma, ett ovak mnuu vaatten gaapis.

— Paras olis, kos läksisi oitis konsulild niit hakema. Mutt snää es
taedk kehdat. Läksisi ittekki, mutt en geht. Ja kui Herra nimes mnää
taeda menn edes ulos ovest täsä habiitis? Hullun girjoihi mnää koht
joudu.

— Kuule, olik snuulls suvijakk ylläs, kos tännt tlii?

— Ol oikke.

— No, snää lainas se ny mnuull ja mnää lähde suara päät asemall ja
huvilahan. Siäll o mnuull vaatteit vaikk kuip pali. Vaikk em mnää
vaatteit sitt enä niin darvittekka. Sinn mnää meina jääd viikkoks taikk
pariks, nii ett se köhin, gon däst jutust syndy kaupungis, o menn hiuka
ohitt.

— Siunakko sendä, mutt kui mnuun gäy? Ja itke mar Katriina, ko hän saa
kuull, ett mnää ole alastomank kulkennk kaupungin gaduills
sydämbäeväll.

— Tuls snää ja sinn mnuu huvilahan. Olla siällp piilos, seilata ja
kalastella ja unhoten gaikk harmi. Eiköst snuu frouas ol matkoill?

— On gyll, mutt lopust viikko hän dlee kotti.

— No, hätäköst sitt o! Siks kerkke jo tämä jutt unhottuma isoks osaks.

— Se ei jääk koska unhotuksihi. Kyll se semne jutt o. — Mutt kuule,
kyll mnää sendä ens menen gattoma, ett ovak ne mnuu vaatten sittengi
vaatekaapis.

— Men vaa, mutt sitt es snää kerkk junaha ekkäs pääs mnuu huvilahan
ennengo huamen dällaikka. Ja sillo mnää olen gukatiäs kaukan merells
seilamas ja snää saap palat takasi samall hyväll ja kestäk kaike häppjä
ja pilkandeo.

— Niin gyll taita ollakki. Ei sunkka siins sitt mikkä muu aut, ko mnää
tlee snuu fölisäs nyk koht. — Mutt lähetäks snää Stiina sanoma meijä
huushollerskall, ett em mnää tulk kotti tänäpä eng kukatiäs huamenakka?

— Stiina. Kyll se o menn Jumal tiätä mihi. Se suutus kon dupakk, ko
mnää käski se menn hemmetti.

— Mitäs käskis se sinn menn!

— No, ko se pakkas morkkama mnuu täst tämäaamusest jutust. — Mnuull
ol harmi kylliks jo muutongi. — Mutt huals snää Stiinast! Kyll mes saa
jongum boja siäld asemald viämä sanan deill, ett snää lähde mnuun
gansan galastusreisull.

— Niin gyll ongi. Lähdetä sitt vaa.

Asemall äijäs sitt painoiva, ostivap pileti ittelles ja pitivä ittes
toiseld puald juna kondukteeri vaunuhu.

— Ei meit monika nähn junahan dleevas, handelsman sanos, ko he oliva
istunnk kondukteervaunum bengill.

— Ei valla moni, mutt kyll mnää sendä näi, ett härashööding Blomster
nyhjäs kamreer Nyléni kylkke, nyäkkäs päätäs meit päi ja sitt ne
riivatu naurova, hirvittliväk kesknäs.

— Piissais heill nauru vaan darppeks, ni olis hyvä. — En mnää sans se
enemppä, mutt sitt se nähdä.

Paremi nörköksis maister ja handelsman olivak, ko he vihdo viimem
bääsivä handelsmanni huvilaha. Naapurtorpa emänd tul heit passama,
muttei kerjenns sendä laittama ehtot heill. Hep polttiva vaa jongum
baperossi lohdutuksekses ja ko se ol teht, ni hep päätivä menn maat.

— Snää saa menn vinttkamarihi huilama, se o rauhaline huane ja siäll o
ai sija reedas. — Mnää tlee snuu saattama.

He meniväs sitt trapuj ylös huvila vinttihi, semsse suure, avonaisse
vinttihi, jong peräll ol laudoist teht vinttkamar.

— Em mnää olt täällk käynn viäl kerttakan dänä suven, handelsman
Frangén sanos, ko he olivap pääss ylös trapuist. — En olk käynn ja
sendä o, niingo mnää olsi juur hiljakkoist ollt tämses paikas. — Misä
helkkris se ol? Nuap piäne akknas seinis ja tua lautkopp tuallp peräll.
— Mnää ole semse nähn juur hilja. — — Mutt misä? — — Misä?

— Pahustak sill väli o, misä snää semsem baika nähn ole, muttko men
maat ny, maister sanos, ko ol avann vinttkamari ove ja rupes riisuma
vaatteitas.

— O sill väli, handelsman sanos ja istus kamarim böydä viäre. — —
Kyll mnuu se muistat täyty. — — Oi ny helkkar sendä! Mnää luule, ett
mnää tiädä jo, misä semnem baikk o. — — Kuule, maister, älä riis
ittiäs! Älä riis! Me lähden gaupunkki.

— Oleks snää valla riivatt! Millaill mes sinnp pääse? Ja uni mnuu o.

— Seilate mes sinn mene. — Mnuull o hyvä paatt, niingos tiädä. —
Mnää luule, ett mnää tiädä, misä mnuu vaatten ova.

Ei siins sitt maistri vastustlemine auttann, muttko hän sai vettä
jakkus ja liivis ylles taas, yhtäkki ol paatt saatt klaariks ja äijäs
seilasivat friski myättuuld kaupunkkihi.

Kon gaupungi ranttam bäästi, ni ei handelsman edes seilej alas ottann,
muttkon giirutt aika kiäru kotti vaa.

Ja ko sinnp päästi, ni hän ei pysännykkä ovias avaman, gon garas
vinttihi ja tul siäld hetkem bääst takasi vaatekert sylysäs.

— Tosa nep pahukse ova, hän riämutt maistri edes. Em mnää olt tull
ilkialastomank kotti ekkäs snääkä. Mnää meni vaa hiuka liian gorkkjall
viimisyä ja riisusi itten siäll. — Kyll mnää ny jo kaikk muista. Ja
nys saa Stiina laitta meill hyvä ehtoaterja ja nyp pidetä lysti,
ennengo mennä maat.

— Tehdä nii vaa, maister sanos. Muttko maat mennä, niim banna ovi
kahte lukkuhu ja anneta avan Stiinall, ettem mek kummingam bääs
alastomank kaduillk kävelemä.

— Sillaill oikken, daikk maata vaatte yll.

— Kui hyvänäs, ettei vaan doist kertta joudutais semssen gniippihin,
go met tänäp ole oll.