Poliiskoer

Me istusi, Meiskan gapteen ja mnää, yks toukkuuaamu Myllkosken gyläs
Meiskan dalon guistill ja nautesi luanon gauneudest meijän ymbrillän.
Taevas ol selkki ja ilm lämmi, piha siin meijä edesän ol juur näinp
päevint tull ruahoseks jäll ja loist nii heljä viherjäisen, ett oikken
dek hyvä sydämellk, ko stää kattel. Linnu visertliväk koivistos talon
dakan ja vahtras verejäm biäles kärväse ja pörröse surisiva, nii ett
kuulus juur jämtt, niingo olis urguj jossan gaukans soitett.

Me oli nii hyväll miälell siink kumbiki, ettem me muistannp puhellakka
mittä, muttko istutti ja oltti vaa. Ja jumal tiätä, kuik kaua mes siin
olsi hyvä miäldän hautonn, jos ei talo verej olisi narattann ja pihall
ilmestynnk kaks herraslaagase näköst miäst, toinem bitk niingo mikäki
hongangolistaja ja toine nii lyhkäne ja kruipa näköne, ett olis luulls
se joksikki huutlaispojaks, jos ei sillp pahall olis oll joku
parrahaiven siällt täälls suu ymbrill. Sillp pitkäll ol kepp kädes
niingo herrap pruukkava, mutt se lyhyvä oikkjan gäde ymbärs ol kiärett
nahkane hihn ja se hihnan doises pääs lombott hyvi laih ja
ryäkkönäköne, isoluinen goer. Se ol hiuka oudosorttine, se koer, mnää
meina. Semne vähä pitkkuanone se ol, färildäs must seljämbualeld, mutt
vata-alust ja jala ruskja. Sillaill oikke. Ja sitt se ol siit viäl
merkiline, ettei sill oll ahterpääs hännäst mittä muut tiättö, ko joku
piän dröntt, ko sai tehd hännä virkka.

— Mikä kuuppostaatt olle tuakin droikk, mnää sanosin, go istusin
gasvop päi verejä, nii ettän näi heijän goht, ko het tliiva.

— Älä mittäm buh, sanos Meiskan gapteen, ko ol hängin gäändynn ymbärs
kattlema niit viärait, älä mittäm buh. Siint tleeva ny nep poliisi ja
heijäm boliiskoeras.

— Kuip poliisi ja poliiskoer! — Mitä pahust snuull o semsten gans
tekemist?

— Odotast ny hiuka, niis saak kuull. Mnuun däyty menn heitt vasta
ottama.

Ja siins samas Meiskan gapteen garas alas trapuist, men gäsi sojollas
niit viärait vasta ja sanos: ”Tervtulo, tervtulo, mennäst nys sisäll
ens juaman gupp kaffettakki. Jaaha, ja tosa o sitt se teijä apulaisen.”

Ja ko Meiskan gapteen dämä sanos, ni hän yritt silittäs sen goeram
bäät.

— Älkkä helkkris pidellk stää, se lyhyv miäs sillo huus. Mutt se ol
liia hiljast, sillett sillo se poliiskoer jo ol kerjenn nälväsemä aika
nahangapplen gapteenin gädembäälystäs suuhus ja osott hyvä halu jatkat
tätä toimitustas ja olis valla vissi jatkannukki, jos ei se lyhyv miäs
olis hillinns se miälteoj kiristämäll hamppa hirvis kaulhihna.

— Se vast saastane elukk o, kapteem buhel ja kääre nestuukkis kätes
ymbärs.

— Ei se ols saastane eik mikkä elukk. Se om Bella, koerattem barhait,
mutt hiukan garhi se kyll o viärait vasta, kyll mnuu se sannot täyty,
puhel se pitk loiko ja taputt koera selkkä.

— Hiuka ärhendleväine oikke se pakka viäraill olema, todist se
tronttmaine miäskin, go hes siink kaikin golmen, goera-raat neljändent,
tliivak kuisti kohde. — Hiuka ärhendleväine oikke oudoill, mutt muuto
valla erinomase lakki ja kiltt koer.

Mnää en sendä ottann oikke uskoaksen dätä puhett ja sendähde mnää
vedingin goippen gorjuhun guistim bengi allk, ko he mnuu siutten
meniväs, sill ett ei se Bella näyttänn mnuu miälestän lainkka lakkjald
ja kildild.

Hetkem bääst Meiskan gapteen dul kuistillt taas juttlema mnuun gansan
ja selitt mnuull oitis, mingtähde hän nep poliisik koerines ol talohos
tilann.

— Asi o nääks semne, häm bauhas, ett ko mnää lakasi seilamast ja otin
dämä Meiskan dalo vanhudem bäeviän varte, ni mnää toin dännf fölisän
muitten davaratte joukos yhde yhdeksängymmnen gannu astjam bortviini.
Oikke hyvä portviini. Niingos tiädä, ni em mnää mikkä ylötön väkevätte
nauttimises ol, mutt yks klasi hyvä portviini syndympäevänän ja
nimipäevänän ja sauna jälkke ja mittmaariehtost ja joulaattoehtost ja
muin juhlin om boikka mnuu miälestän. Ja mnää oli itteksen ajatell, ett
semsellk kulutuksells se asti piissais mnuull siks, ko mnää joku kaunis
päev käsketä ylimäise isä ette meriselityst andama reisustan.

Sillaill oikke mnää ajattli ja oli räknöinn, ett mnää viäl saisi sillon
dällön darjot hyvill ystvillenikki jongun glasi stää portviini, niingos
hyvin diädäk, koskas stää ai joukko oles saan maista.

— Ole händ mnää stää joskus saannt tääll nautti. Ja hyvä oikke se o,
se snuum bortviinis.

— Javissi, hyvä se o. Mutt nyp pakkavak kaikk mnuu meiningin ja
räkningim brindullk, ko o nääks nii, ett mnää en ol enä yksnäs sen
dynnrin gimbus. Mnää ole saann osalissi, taikk kummingi yhde osalise
sem bortviini jaos. — Ajattles vaa semmost harmi!

— Ymmäräng mnää snuu ny oikke? Meinaks snää, että stää viini varasteta
snuuld! Kukast sendä semmost uskalais tehd?

— Nii, mutt kyll nii vaa o asi. Kyll uskaldava vaa.

— Älä nyk koohoijas. Mutt händäst, jos o nii, ett snuun dynnris vuata
vaa.

— Vuata kyll se, mutt se vuata paremppi suihi, niingo sanota. Vaikk
kyll mnää eppäle, ettei nes suut taikk se suu oikke ymmär värdeerat
mnuu viiniän.

— Mitäst mar sendän gaikk tuahsuuk kelppaisivas stää sortti liänd
kradeerama. — Ei sunkkan gelppakka! Ei he muutkon dykkävä vaa, ett
väkevämppä se sais oll ja hualiva viis viini maust. Sillaill oikke.
Vaikk o siins sendä väkevyttäkkin darppeks siins snuum bortviinisäs
muistaksen.

— Muistaksen! Koskas puhele juur jämtt niingones vuaskausin olis stää
maistas saann. Ja päässjäislauanda mek kummingi stää tualls salis
pruuvasi. Sauna jälkke.

— Tais mar nii ollakki. — Jaa-a, pia semse asjas sendä unhottaki,
sauna niingo viini maukki.

— No, älä yhtä hual. Ko on dämä varkkausjutt saatt klaariks, niis saat
terästä muistoas yhde eine. Mnää laski stää viini tänäpä aamust pari
halstoopimböhkö täytten, go ajattli, ett me jua niingo harjalisiks
klasi viini ja parikin, go o saatt varkkast selk ja ko nuap poliisi ova
lähtennt tiähes. Em mnää heill rupp viini tarjoma. Kyll heills saa
kelvat tavaline viinryypp.

— Siin o heillk kyllt trahtamentti — — —

Enemppä em mnää kerjenns sanoma, sillett ny olivap poliisi juannk
kaffes ja tliiva Belloines kuistill. Mutt se mättängorkkune miähe
julmett ol jättänn hihna mitta niim bitkälttä, ett Bella uletus pengi
alls saakk kuanoines ja mnuun dul kiiru pärjät konttim bengill. Saim
bahus soikko istus siin niingon graatar pöydälläs ja toivot, ett he
mensivä menoijas niim bian go suingi. Mutt ei niillp pojillk kiirutt
oll. Jahtasiva ja jaarittlivas siink kapteenin gans kaike mailma
asjoit, kyselivä ai joukko stää viinin gattomistakki ja tahdosiva
viimen diättä, ett ong kapteen eppäill jotta ihmist eritotte.

— Olen gyll vaa, kapteen sanos. — Mutt ei puhut niist mittä. Annetam Bella
sortteerat tämä asi.

— Niin gyll parast ongi, vastas se humalseiväs. — Jaaha, jos täst
sitt ruvetais niingon döihi. — Tuak kellri ovi on dosa ulkhuanerivis?

— Siin oikken gellri ovi o. Kyll mnää tleen deit luutsama, puhel
kapteen.

— Ei, ei! Kapteen o hyvä ja on dääll vaa. Bella om bareve hakkik, kon
ei tehd niim bali jäljej.

Ja sitt he läksivä, jumalan giitos. Mnää sai vähä äkkin gonttin
glaariks ja rupesin gävelemä ettittakasin guisti laattjall, ettän sai
veren goippeisan liikkeell jäll. Ne oliva, näättäk, oikkem buuttunnk,
kon em mnää, pahus viäkkö, olt tottunn istuma niingon graatri ja
mahomettlaise.

Mutt oikke vihama mnää jo oli ruvenn niit poliisej ja heijäm Bellatas.
Ja mnää sanosingin gapteenill ajatuksen heist.

— Kyll vaa o semnem baikk, mnää sanosi, ett tomsep poliiskoera ja
heijän doimitukses ova nys stää kaikkja viheljäisind prakimbeli, ko
mailmas on geksitt. Ja saas nähd, ettäs viäl kaduk, kos ole noittem
boikkatten gelkkaha istunn. — Mutt snää ole ai nii valmis kaikki uussi
konstej freistama, vaikkes yhtikäm behu tiäd, mist ne ovak kotosi ja
mitä järkki niitten dakan o. Teksi niingo snuu isäs tek ja snuu isoisäs
ja häne isäs ja nii edespäin dakaperim bolvest polvehe.

— No, mi täst hes sitt tekivä?

— Vai kysys snää stää viäl! Het tekivä nii, ett het toimitiva laillse
luku ja kange oveihis, jos ei Jumalan gymmnest käskyst enä appu oll
varkkait ja kähveldäjöit vasta.

— Niin, gyll ny asjas sills sortill ova, ettei viides käsk enä
ovelukuks kelpp.

— Viides käsk! Seittmäs — snää meina. Seittmänes käskys varastaminen
giäletä. Oi voi sendän, gui heikk snää ole uskongapplisas!

— No olkko sitt seittmäs käsk. Älä siins saarnama rupp, vaikken mnää
heijä numratas nii nuuga muist. Pääasi o, ett mnää tiädä, mitä hes
sisälläs pitävä noi niingon grossis. Ja se mnää tiädä juur yht hyvin go
snääki.

— Olleks viss vaa. — Mutt siit saadam buhellt toiste. Ny mnää kysy
snuuld vaa viäl, ett saavak nuap poliisit tuallk kellris huushollat
snuum bortviindynnris paris juur niingo he itt tahtova. Vai ong snuull
joku sengaldanen graanarustning siällk, ko saada siihe maneerihi, ettei
stää liänd juaksutet snuun dynnristäs kosk hyvänäs?

— Ei, ei mnuulls siäll mittä semmost alstantti ol. — Luuleks vissi,
ett nep pahukse ruppevas siällp portviinin gans gulaman gesken gaike?

— Luulen gaiketakki. Olsiva hullukki, jos ei hes stää tekis.

— Älä helkkris, kapteen sanos, tul levottomaks ja rupes huutama niillp
poliiseill, ett eik se koer jo ols saannt tarppekses varkka haju
nahkahas.

Ja ko hän siin hetke aikka ol huutann mäikänn, niim bist oikke viime se
pitk hoilo pääs ulos kellri ovest ja sanos: ”Hilja ny vaa! Kyll koht
saada nähd, mihim Bella kelppa.”

Mutt hyvä jouko aikka mes sittengi viäl sai odotta, enengon gellri ovi
avetti ja Bella ilmestys ensmäisen meijä näkyvihin ja sitt se pitk
pahus ja viimesens se tröntt miäheks.

Bella ol nyp päästett vallalles ja se kulk hiljaksis ettippäin guan
melkke maas kiik koko aikka. Välist se pysäs, nuuske toisells siull ja
toisell, men daas oikke hyvä faartti ettippäin gymmengunna askeld, mutt
pysäs jäll yhtäkki ja rupes nuuskima ymbrilles, käänys joukko vallan
doissippäingi, mutt kadus kauppatas ja tul taas meit kohde maat
nuuskite. Se kiljattiki ai joukkon, go se hetkeks ol saann, niingo mnää
ymmärsi, oikke hyvä selgo jäljist, ja koko aikka se hännändröntt vilas
ko helkkar.

— Annast kattot tleek se perhana elukk tännk kuistill, mnää sanosin,
go se ai vaa sama tekko tehde ol tull juur kuisti ette. Mutt ei mar
tullukka sendä se kuistillk, kon gäänys siullppäi ja läks aika hyämy
talon darhverejä kohde.

— Pahukse viisas elukk se o, oikke ihmelinen goer se o, kapteen sanos.
Siällppäi oikke se varas mnuungi luullaksen asu.

Mutt tarhveräjän dykön Bella pysäs jäll, haistel maat ja nuuske ilma,
käännys ymbärs ja tul taas kuisti kohde.

— Saas nähd, ett se taas pian giäpautta ittes ymbärs ja lähte oijjalls
suunnallt tonn tarha päi, kapteem buhel ja seoras silmäk killilläs
Bellan doimitust. Hän o ny vaa hiuka seond jäljild jäll, mutt kyll häm
bia se erhetykses klaara. Kyll se semnem bruur o. — Valla ihmelinen
goer se o. Mnää tykkä siit.

Mutt ei Bella käändynykkä ymbärs, kon dul vaa ai likemäks ja likemäks
kuisti, nuuske alimaist trappu, hipas hiukan guanollas seoravaki ja
sitt — — — nii, sitt se haukatt yhde gerra ja karas niingom beto
hamppaines kiik kapteenin doisse säärehe.

— Huut siins, sengi rakkar! kapteen huus. — Hellitäks mnuu säärestän,
raat! — Ai, ai, ai, helkkris — Tulkka auttama! — Tua vast kirott
kapen on, dua teijän goeran! — Eks snää mein hellittä mnuu säärestän!
— Oi nyt turkane sendä, jos mnuull olis pistool, niin gylläs saisi
nähd toist.

Semssi kapteen jahtas ja koitt saad jalkas pois Bella hamppaist, mutt
mitä enemä häm byristel stää lujemim Bella rutist leuoijas yhte.
Silmäräpäykses kapteeniki se ymmärs ja hän goitt oll hiljaksis, vaikk
häne veres kiukust kiähus, ko hän siin odottel niittem poliisette
saapumist appuhu.

No, viime sitt tliivakki ja kapteen diuskas heillk koht, ett ettäk
tes saastase muatik karamam bääs, muutkon dleet venuttlett siäld
niingon deit taksvärkkihi vaaditais, vaikk näätt, kumses tuskas mnää
ole.

Mutt luulettak, ett ne riivatu ensmäises tyäkses olsiva ruvennk
kapteeni kiipleis pelastama. Ei maaren, go se hongangolistaja sanos: —
Kapteen pitä jalkas hiljaksis vaa, ni ei se pur. Se o nii ihmelise
viisas koer, tämä Bella. — — — Jaaha, jutellast ny ens hiuka. —
Kuulkkast kapteen, olettak tet tänäp käynnk kellris?

— Olen gaiketakki. Saa mar mnää omas kellrisän gäyd — — — Mutt
käskekkäst koeran hellittä mnuu säärestän gaikkja ensmäiseks.

— Kyll se viäl tapattu. — — — Jaaha, tek käveitt kellris aamuste.
— Händäst laskittakkost tep portviini tynnristän?

— Laski. Pahustak se teillk kuulu. Oma mnuu viinin. — Ja avakkam
baikalt tuan goera leua.

— Kyll seki viäl tapattu. Jaa-a, siink kapteen ny näke, kui erinomase
viisas koer tämä Bella o ja kui hyvi hän on dehnt tyäs.

— Kui, mitä te meinatt. Ett mnää ole se viinivaras vai. Ole varastann
oma viiniän. — Ei kuulkka, menkkä ny Monna suaho apulaisenen ja
Belloinen. Ja vähä äkki sittengin, daikk täsä alka kova rymyl. Kas
niin, goer pois mnuu säärestän ja vähä äkki!

— Kyll se pian dapattu. Olkkam byristlemät vaa, niim bääsett vähemällk
kivull. — — — Nii, eiköst ottannukki Bella vähä nässist selgo siit,
kuka kellris viimeseks käynn ol?

— Mutt sem bit saama selvillk, kuka mnuu viiniän o varastann.

— Siitäkki olis saatt selk, jos ei kapteen olis mennk kellrihi jäljej
tekemä.

— Vai nii. — Vai em mnää olis saann mennk kellrihi jäljej tekemä.
Mutt sanokkast mnuulls, sitt, perhana halj, mist mnää muuto olsi saannt
tiättä, ett siäll on gäytt mnuu enne viimes yän?

— Se o vallan doine asi se. Mutt kyll mar kapteen ymmärtä, ett kon de
itt olett syypää siihe, ett Bella tämsill jäljill on dull, niin det
tiättvästengi maksatt meijä reisun ja vaevan.

— Jaa, ett mnuun dliis viäl maksat teillt tästä komeljast! Älkkä
hullutelk! Ei tulk kysymyksengä.— — — Ai saakel, ai, ai, ai!
Komendakka nyp pois tua koer!

Mnää ymmärsi, ett Bella pur jälle lujemin, go mnää oli näättäk huamann,
ett se lyhyv miäs maiskuttel ai niin glookust huulias, ko hän dahdos,
ett Bella kiristäis leuoijas. Ja mnää ymmärsi sen gans, ett kapteen
alust alkkate ol hävinnt tämäm beli.

Iso aikka hän gyll koitt kränittä vasta ja anno Bella rusenells
säärtäs, mutt siihe se leikk sendä lopus, ett hän ott flombuukim
blakkristas ja makso niill hulttemill nek kakssata markka, ko he
vaevastas ja reisustas vaadesiva. Ja ko se ol teht, ni se lyhyv miäs
vihels yhde gerra ja Bella hellitt koht hamppas kapteeni säärest,
nualeskel huulias, hyppäs ens stää humalseiväst päi ja sitt päi stää
tröntti. Ja sitt se tul mnuu kohde, mutt mnää istusin gondi allan
guistimbengill, niingo mnää koko tämä upra aikan oli istunn ja mnuull
ol klinkkveitt valminp plakkrisan gaike varald.

— Korjakka ny luun ja vähä äkki sittengin, gapteen huus, ko hän ol
pääss seisvalles jäll. Mutt ei ne miähek kiirutt pitänn. Ens sidotti se
talutushihnakim baikalles Bellan gaulaha. Sitt he menivä viäl salihi
juaman galja ja vast se jälkke he läksivä. Ja se pitk loiko nost
mennesäs hattuas, käännys ymbärs ja kehtas sanno: ”Jaaha, hyväst ny.
Jos kapteen toistengi meijä appuan darvitte, ni gapteen o hyvä ja
soitta vaa. Meijä numran on golmssataneli.”

Ei kapteen siihe enä mittä sanonn eng mnääkä. Me istusi hissuksis vaa
ja kattli etten. Ja vaikk ruah helott pihall yht viherjäisenk ko
ennengi ja kärväse ja korrilkaises surisiva ja pörisivä ai vaa yht
ilosest, ni em mes semsist ny hualinn. — Me olin giukkussi eik luano
ihanus vaikuttann meihi yhtikäm behu.

— Tämä harmim bääll me otan glasim bortviini, kapteen vihdo viime
sanos ja läks portviinpottuas hakema.

Ja ko mes siins sitt istusi viinglasi edesän ja rupesi hiljaksis
leppymä jäll, ni mnää en malttann olls sanomat: ”Mitäst mnää snuull
ennustlim boliiskoerist ja kaikengaldasist uusist meiningeist?”

Kapteen gatos luinautt mnuu pahan gerra ja vastas: ”Mitä niihin dlee,
ni älä ikänäs puh täst jutust enä, älä mnuull eikä muill, josas tahdos
sillo dällö saad maistat tätä viini.”

Tiättvästengi mnää lupasi, sillett oikke hyvä se kapteenim bortviin ol.
En olk koko asjast jutellk kellä, en vuaskausin. Mutt ny mnää juttlen,
gon gäve näättäk nii, ett ko met täsä päeväll menin gellri viini
hakema, nii ei siäld herunns stää hiukkaka, vaikk me olsin guik kraana
väändänn ja tynnri käändänn. — Tynnyr ol tyhi!

Ja ny ei mnuu suun ol enä miälestän millä luppauksills sidott.