Pohjalaisille ylioppilaille omistettu

I

Vuosi 1655 oli alkanut.

Paksu, huurteinen pilvi pöllähti Andres Merthenin krouvin ovesta
joka kerta sen auetessa eteiseen. Taajaan ovi aukeni ja sulkeutui,
kun ylioppilas toisensa jälkeen pujahti krouviin loppiaisiltaansa
viettämään. Varakas kauppias oli Merthen ollut, mutta myrskyt olivat
tuottaneet niin tuntuvia tuhoja, että hän oli luopunut kaupasta ja
perustanut krouvin taloonsa Turkuun Kuninkaankadun varrelle. Tilavaa
tupaa valaisi pöydälle kuparijalustimeen pistetty kolmihaarainen
talikynttilä, jonka krouvari juhlapäivän kunniaksi oli kaapistaan
kaivanut. Se oli ylellisyys, jota ei krouvissa nähty muulloin kuin
jouluna ja sitä seuraavina pyhäpäivinä; päre pysyi muulloin valon
lähteenä. Ja suuri juhlapäivä olikin loppiaispäivä, sillä silloinhan
loppui ylioppilaitten joululoma, ja he nyt kotiseuduiltaan palattuaan
Turkuun heti kokoontuivat oluttuopin ääreen. Rahoja oli kotoa koottu
kukkaroon, ja nyt oli opintojen aluksi otettava ensin humala.

Lieden luona näkyi lattiapalkeissa kiiltäväksi kulunut rengas; siinä
oli aukko kellariin, josta krouvari vierailleen nouti juotavaa, eikä
siellä ollut vain kotitekoista olutta, vaan oli siellä myös monta
nassakkaa ranskalaista ja espanialaista viiniäkin sekä Brunswigin
mummaa, joita Merthen syksyisin tuotti laivoilla, sillä eiväthän
pohjalaiset ylioppilaat, joiden pesäpaikkana Merthenin krouvi oli,
säästelleet rahoja eivätkä kiusanneet kieltään, vaan tilasivat
juhlahetkinä parasta pöytään.

Huoneessa lainehti lämmin, ihmishien ja ruoankäryn höystämä sakea
ilma. Katon puolella, jossa leipävartaat tiheissä riveissä ulottuivat
parrulta parrulle, se asusti, ja joka kerta kun ovi aukeni kylmään
eteiseen, kynti raikas ulkoilma siihen vaon, leikkasi kuin palan
siitä pois.

Tuvan perällä, pöydän ääressä, jolla kolmihaarukka palaa kärisi,
istui viisi ylioppilasta. Naapukkareuhkat oli viskattu penkille
ja lammasnahkaiset turkit ripustettu seinälle, ja miehet istuivat
sarkapuvuissaan ja lapikkaat jaloissaan pöydän ympärillä. Miekka
oli kullakin vyöllään, ja paksut kintaansa olivat useimmat
pistäneet vyönsä sisäpuolelle. Siinä oli laiha Johannes Tuderus,
Kemin kirkkoherran poika, jonka vaalea, jäykkä tukka oli leikattu
korvan alakielekkeen kohdalta tasaiseksi. Hänellä oli pienet,
harmaat silmät, jotka näyttivät päähän kiinnitetyiltä napeilta,
nenä oli pitkä ja terävä ja oli kerran talvipakkasessa paleltunut,
minkä jälkeen se loisti leiskottavan punaisena. Suuläpi oli leveä,
huulet ohuet, ja mies näytti aina nauravan. Hänen vieressään
istuivat Kalajoen kirkkoherran pojat, veljekset Johannes ja
Josephus Mathesius, molemmat pellavatukkaisia, pyöreänaamaisia ja
pystynokkaisia, tanakoita miehenalkuja. Kun lähempää tarkasti,
huomasi Johanneksen vanhemmaksi veljeksi, sillä hänen ylähuulessaan
näkyi jo muutamia viiksenhaivenia. Heidän serkkunsa Matthias Mathesius
oli solakka ja sorja poika, jonka tumma tukka oli alapäästä
kiharoilla siitä, missä lakki oli painanut selvän rajan hänen
hiuksiinsa. Hän oli joukosta kookkain, ja hänen miehekäs ja syvä
äänensä kaikui aina toisten äänten yli. Petrus Pictorius, Kemin
entisen kirkkoherran poika, oli hiljaisen ja sävyisän näköinen, mutta
muoto soti sisustaa vastaan, sillä jos hän oli lauhkean näköinen,
niin sitä vimmatumpi tappelussa, jossa hän pienen vartalonsa vuoksi
salakkana puikkelehti toisia kintuista kiskomassa. He olivat kaikki
kuudentoista välillä olevia nuorukaisia. Petrus Pictoriusta
olisi luullut vasta kahdentoistavuotiaaksi, niin
viattomaksi osasi hän naamataulunsa asettaa ja katsoa ruskeilla
silmillään avoimesti ja suoraan puhuttelijaan.

Täällä he istuskelivat kaikin oluthaarikkansa ääressä tupakoimassa.
Kotonahan oli jokaiselta tämä huvitus ollut tiukasti kielletty, ja
nyt he siis sitä suuremmalla hartaudella nauttivat tästä hyvyydestä.
Kun he kaupungissa asustivat yhteisessä kortteerissa, söivät
yhteisesti kotipappiloista tuomiaan eväitä, tunsivat toistensa
kotiolot ja luonteenominaisuudet ja lukivat kaikin teologiaa, niin
mitäpä keskusteltavaa heillä olisi ollut näin ensi tapaamalla.

Paksuna pilvenä nousi sauhu savipiipuista kattoa kohden krouvin
painostavassa kuumuudessa. Krouvari, laiha ukon känttyrä, joka
sisarineen hoiti Merthenin krouvia, läheni tuon tuostakin pöytää
kynttilöitä sormillaan niistää napsauttaakseen.

— Tuleeko herroja tänne useampiakin? kysyi hän.

Ei kukaan ylioppilaista vastannut. Kun heillä jokaisella oli rahoja,
niin he olivat ylpeitä eivätkä pitäneet soveliaana keskustella
krouvarin kanssa. Krouvari olikin aina iloisempi tästä kohtelusta,
sillä sen kautta hän arvasi ylioppilaiden rahallisen tilan,
kuin siitä ystävällisyydestä, jolla lukukausien lopulla häntä
kohdeltiin, jolloin hän juomatavaroitten pantiksi lopulta sai ottaa
ylioppilaitten vaatteitakin.

— Kysyn vain siksi, jatkoi krouvari, että jos tulee useampia, ja
jos niinkuin viiniä tarvitaan, ja jos niinkuin sitä kiehutetaan —

— Luuletko sinä, vanha tallukka, sinä kuiva krääkkä, että pohjalaiset
ovat joulun aikaan paleltuneet? ärähti Johannes Tuderus. Pidä suusi
siivolla ja odota kiltisti, kunnes sinulta kysytään.

Krouvari kumarsi syvään.

— Kolme tuoppia olutta lisää, sanoi Matthias Mathesius, niille
kolmelle, joiden tuleman pitää.

— Liiku liukkaammin, sanoi Josephus Mathesius ja potkaisi samassa
krouvaria istuinlihaksiin niin tuntuvasti, että ukko pienellä
hyppäyksellä mennä loikkasi loitolle.

— Siivolla, nulikat, tai tästä tulee toinen jymäkkä! kuului oven
suusta ääni.

Se oli Taava, krouvarin sisar, joka palava päre hampaissaan kantaen
yksinään suurta vesikorvoa selässään tuli sisään. Jos veli oli laiha
ja luisevan näköinen, niin oli Taava sitä rotevampi. ”Ruhoksi” häntä
nimitettiinkin. Hän oli romuluinen ja paksulihainen, pyöreä joka
paikasta, pullea edestä ja takaa, koholihainen ylhäältä ja alhaalta.
Hän se krouvissa komentoa piti, ja totella saivat häntä niin isäntä
kuin vieraatkin, kun kiukku hänessä nousi ja hän tarttui käsiksi
kourillaan, jotka pusersivat kuin sepän pihdit.

— Kas, Taavahan siellä heleällä äänellään livertelee, sanoi Petrus Pictorius
ja katsoi viattoman näköisenä Taavaan, joka saavista
ammensi vettä liedellä olevaan pataan ja korjaili puita sen alle.
Ja yhä se Taava vain pulskistuu ja komistuu, ottaneeko tuo koskaan
loppuakseenkaan.

— Pidä suusi, kakara! sanoi Taava.

Mutta Petrus, joka tiesi, että Taavalla oli aivan erikoinen heikkous
heitä pohjalaisia ylioppilaita kohtaan ja että hän salli heidän
laskea hieman leikkiäkin hänen kustannuksellaan, jatkoi:

— Eikä se surukaan näytä suipentaneen.

— Mikä suru? kysäisi Taava nauraen, mutta hänen korvansa
alkoivat punoittaa, ja siitä verilaine levisi niskaan, tuonne
likaisenkeltaisen palmikon alle, ja painui sitten pyöreille poskille.

— No, se rakkauden suru.

Ylioppilaat remahtivat nauruun.

— Sehän se kuuluu vetävän laihaksi kuin lanka, jatkoi Petrus. Mutta
tarvitaan sitä sentään aika lailla hikoilemista, tuskaa, vaivaa ja
pinnistystä, ennenkuin Taava langaksi venyy.

— Jollet nyt sulje tuota loruläpeäsi, ärähti Taava, niin vedän
sinut vaivaisen langaksi, jotta ei muuta kuin äitisi saa tulla sinua
kerimään.

Ja niin vihainen oli hänen äänensä, että Petrus vaikeni, haeskeli
sormillaan olemattomia viiksiään ylähuulestaan, kääntyi jälleen
toisiin päin ja jatkoi tupakoimistaan.

— Kyllä sillä Taavallakin sydän on, sanoi Matthias, vaikka ei sitä
vähillä tunnustele noin paksun lihan läpi.

— Sydän, joka ruksaa ja naksaa, sanoi Petrus, joka loikkii ja
koikkii kuin Jumppilan kaivon sammakko, ja se pitää oikeeta peliä,
kun aattelee Gabrielia.

Samassa hän jo katsoi viisaimmaksi pujahtaa pöydän alle, sillä Taava
kuin ammuttu nuoli kiiti pöytää kohden.

— Herrajestas, Taava, huusi Johannes Mathesius, säästä pienen henkeä.

— Minä nutistan sen rakkarin, sanoi Taava ja yritti siepata Petrusta
pöydän alta, jossa tämä korvat luimussa piiloskeli.

— Anna räähkän olla, sanoi Matthias, se on niin pieni vielä, ettei
se tiedä, mitä se läpättää.

— Tulppa sille olisi suuhun pantava, ärisi Taava, ja niin pitkä,
että toisesta päästä ulos tulisi, ja sitten korvennettava helvetin
tulessa.

— Kyllä minä sinne ilman tulppaakin joudun, puhua lirutti Petrus
pöydän alta. Sinne minut isänikin joka päivä lähetti. Minä en ole
vielä lähtenyt, kun olen odottanut Taavaa matkatoveriksi.

— Tuommoinen naskali, sanoi Taava ja yritteli siepata Petrusta
kiinni, tuommoinen täi, jonka minä kynnelläni hengiltä otan.

— Tule pois herrojen luota, sanoi krouvari sisarelleen, ei sinun
sovi heitä mukiloida silloin kun he ovat selviä. Kun ne ovat höyryssä
ja hönkä aivoissa kiertää, käsittele silloin niitä yksin tein sitä
tuntuvammin.

— Jätä, Taava, tuo viholainen oloilleen, hyvitteli Mathias. Eihän
hän mitään pahaa mielessään pitänyt. Nainenhan Taavakin on, ja
tyttökin ehkä, ja jokainenhan sellainen Turussa katsoo Gabriel Tuderukseen
silmät killillään. Eihän sitä kukaan riitingistään pääse,
ja onhan jokainen nainen järkipuoli, kun Gabrielin näkee.

— Mutta minulle ei saa joutavia hölöttää, sanoi Taava, jonka kiukku
jo hiukan alkoi lauhtua.

— Ei puhuta, ei puhuta, eletään sovussa, sanoi Johannes Tuderus.
Eikä Taavan, joka on noin väkevä, sovi kajota tuollaisiin taattoihin
kuin tuo Petrus poika on. Mitä se minun nuorempi veljeni sanoisi, jos
tulisi ja näkisi Taavan sotkevan tuota vaivaista kuin taikinaa?

Mutisten itsekseen ja hiukan häpeissään palasi Taava lieden luo.
Petrus kiipesi pöydän alta penkille istumaan ja haeskeli piippuaan,
joka siinä hötäkässä oli pudonnut. Säpäleinä se löytyi.

— Mistäs minä nyt imen? sanoi Petrus.

— Antakaa sille tutti suuhun, jotta se ei inise, sanoi Taava lieden
luota.

Krouvari toi uuden savipiipun ja täytti sen tupakalla. Petrus koetti
saada sitä syttymään kynttilästä, koetteli useaan kertaan, mutta
se ei luonnistunut. Liedestä oli hiili noudettava siihen. Mutta
uskaltaisiko hän lähestyä mahtavata Taavaa, jonka kiukun hän äsken
oli nostattanut?

— Krouvari, tuo tänne kipuna! sanoi Petrus.

— Ei täällä hiiliä kanneta ympäri huonetta, sanoi Taava. Joka tahtoo
tulta, tulkoon itse noutamaan.

Kun Petrus arkaili eikä uskaltanut liikkua Taavaa kohden, sanoi tämä:

— Tule pois vain, en minä syö.

Ääni oli jo tyyni ja tasainen, sen Petrus huomasi ja uskalsi
lähestyä. Joka askelella hän kuitenkin oli valmis livahtamaan pakoon.
Tuli viimein lieden luo ja otti hyppysiinsä palavan hiilen, jonka
laski piipun suulle. Sormiaan heiluttaen hän sanoi:

— Se Taavan tuli on tänään tavallista kuumempaa.

— Parasta on tottua ajoissa, jotta et aristele, kun sitten sinne
suureen pätsiin lopulta joudut.

— Sinne kai se Taavakin tulee, sanoi Petrus, ja kun me kolmisin,
Gabriel, minä ja Taava, samassa kattilassa kiehumme, niin kyllä Taava
rasvoista huolen pitää.

Jo livahti Petrus pöytää kohden, mutta Taavan suuttumus oli aivan
sammunut, hän ei katsahtanutkaan Petrukseen, hoiteli vain kekäleitä
syvemmälle padan alle. Ja lempeä ja helläsointuinen oli hänen
äänensä, kun hän alkoi puhella:

— Jos kaikki ylioppilaat olisivat sellaisia kuin se Gabriel herra,
niin ei olisi hätäpäiviä. Se mies on jokaiselle ystävällinen, aina
iloinen ja vilkas. Ja helposti sen miekkakin tupesta lentää, kun niin
tarvitaan.

— Liiankin helposti rehtorin ja konsistoriumin mielestä, sanoi
Matthias.

— Mitä niistä, sanoi Taava halveksivasti. Eivät ne ole miehiä
eivätkä mitään, vaikka ne miehen vaatteissa käyvät. Ja eiväthän ne
edes puhu kuin järki-ihmiset, vaan aina solkkaavat tuota latinaansa,
humalassakin, sen minä tiedän, sillä, käyväthän ne täällä aina
silloin, kun ovat akkojensa kanssa riidellä mekastaneet. Ja jos ne
laulavat, niin mitä lie rivouksia, kun aina latinaksi laulavat. Minä
häpeän aina, kun niitä loilotuksia kuulen. Toista on Gabriel herra,
hän laulaa niin että muutkin ymmärtävät. Eikä hänen tarvitse muilta
oppia, hän tekee laulut itse.

Ylioppilaat tupakoivat, ja yhä paksumpana pilvenä nousi sauhu
kattoa kohden, kasaantui ensin pöydän kohdalle ja levisi sitten yhä
leveämmälle. Taava seisoi lieden luona, ja niin hiljaista oli, että
kuuli, miten kaukana kadulla ajettiin. Kulkusten kilinä läheni, tuli
talon kohdalle ja loittoni jälleen.

Ja Taava alkoi laulaa.

Ja kun hän lauloi, niin oli hänen äänessään ihmeellisen pehmeä sävy,
kuin nuorella tytöllä, joka yksin on ja jonka tunne suurena laineena
lyö rinnassa ja puhkee vihdoin säveliin. Hän lauloi pohjalaista
kansanlaulua, ja sitä kuullessa ylioppilailta unohtui vähitellen
piippu. Nojaten seinään he katsoivat eteensä, kuten se, joka ihanan
näyn saa nähdä, tai kumarassa, liikkumattomina sulkivat silmänsä. Ja
oli kuin ahdas tupa olisi vähitellen laajentunut, katto kohonnut,
seinät väistyneet. Ja kotoinen tunne avasi heidän sielussaan kirkkaat
siipensä, ja he näkivät edessään rakkaan Pohjanmaan, sen aukeat
kentät ja viheriät niityt, sen hopeanhohtavat joet ja tummat metsät
ja meren aukean ulapan. Ja he tunsivat seisovansa sen suvisen illan
suussa, jolloin päivä kultaisena kehränä painuu rantaansa kohden
ja punertaa pilvet taikalinnoiksi, jolloin illan rusko kuten nuori
morsian ujosti ja arkana antaa suuta aamuauringon valolle, jolloin
suvinen tuuli kulkee kukkivan kentän, lainehtivien laihojen ja
tummien metsien yli ja sylissään kantaa rauhan ja samalla kaipauksen.
Ja he tiesivät, että se maan perukka, jossa he olivat syntyneet,
oli kasvanut kiinni heidän koko olemukseensa niin, että he eivät
missään muualla maailmassa voisi tuntea itseään kotiutuneiksi. Ja
kuinka vapaina kaikista kahleista he astuivat kultaista siltaa kohden
autuuden maata.

Niin he istuivat kauan liikkumattomina vielä senkin jälkeen, kun
laulu oli lakannut. Ja liikkumattomana seisoi Taava lieden luona,
ja heleät kyynelhelmet valuivat pitkin hänen poskiaan. Ei kuulunut
muuta kuin tulen leikki kuivissa puissa ja sirkan yksitoikkoinen
sirinä uunin takaa. Ja krouvituvassa oli kuin suuri juhla; he olivat
temppelissä, jossa on pitkältä seiniin ja korkealta kattoon ja jossa
kynttilät palavat suuren sunnuntain rikkaassa rauhassa.

Äkkiä katkaisi hiljaisuuden kadulta kuuluva rähäkkä. Itkeviä
poikaääniä ja niiden joukossa pari miesääntäkin. Sitten kuului juopon
käheä komennus:

— Mars, pipanat!

— Sehän on Sundeliuksen ääni! huusivat ylioppilaat. Mutta mitä tuo
kakaroiden poru tietää? Ei suinkaan hän ole ruvennut koulumestariksi
tai lastenpiiaksi.

Melu läheni, se saapui aivan talon kohdalle, nyt kuului seinän
takaa parkunaa ja komennusääniä. Äkkiä aukeni ovi, ja krouviin tuli
kummallinen saattue. Etunenässä oli kaksi koulupoikaa, joilla oli
kummallakin valkoiset paidat puvun päällä, suuret paperitötteröt
päässä ja toisella kädessään teline, jossa oli pyörivän tähden
jätteitä. Heidän takanaan tuli kolmas valkopaitainen poika, jonka
noella mustattuun naamaan kyynelet olivat uurtaneet likaisia vakoja.

— Nehän ovat tähtipoikia! huudahtivat ylioppilaat. Mitä niitä tänne
tuodaan?

Pimeästä eteisestä kuului käheä ääni:

— Sukkelaan sisään koko raamatullinen roikka! Ei tässä poru auta,
sisään vain joka sorkka!

Ja sisään tuli lauma poikia, joista eräs oli puettu Neitsyt Maariaksi
ja kantoi selässään keikkuvassa kehdossa rääsyistä tehtyä
lasta. Häntä seurasi Josef, jolla oli kirves olalla ja peloittavan
suuri kyttyrä niskassa. Herodeksen puumiekka oli mennyt poikki ja
paperikruunu oli toisella korvalla, ja hän parkua jollotti. Vanhalla
Simeonilla oli pitkä kuusennaavasta tehty parta ja kädessä keppi.
Juudas köysi vyöllään kompuroi jäljestä. Narri kirjavista tilkuista
tehdyssä puvussaan seurasi häntä, sitten pappi, jonka kauhtana oli
siekaleina ja kaulus roikkui puoliksi irrallaan niskassa. Ja lopuksi
tuli pieni, täyttä kurkkua kiukusta parkuva pojan naskali, joka oli
enkeliksi puettu. Hänen paperisten siipiensä siekaleet roikkuivat
selässä. Kaikki olivat pieniä poikia, joista vanhin tuskin oli
täyttänyt kymmentä ikävuotta.

Lasten jäljestä tuli krouviin kolme ylioppilasta. Ne olivat niin
erilaisia kuin kuvitella saattaa. Laurentius Sundelius oli hyvin
lihava mies, jonka leukaa koristi takkuinen kokoparta. Nenä oli
paksu ja kyhmyinen ja hohti kaikissa taivaankaaren väreissä. Hänen
ruumiinsa verhona oli avara lammasnahkaturkki, joka leveällä,
kudotulla vyöllä oli köytetty hänen paksun vartalonsa ympärille.

Päässä hänellä oli likainen, valkoinen naapukkalakki. Magnus Ringius
oli hyvin pieni, hyvin laiha ja hyvin ruma. Kaikki hänen naamassaan
oli pientä, silmät kuin pari mustaa pilkkua, nenä tylppä, suu pieni
ja kovasti ulkoneva. Karvalakki oli painettu hyvin syvälle, risaisen
sarkatakin päällä oli kaulassa vanha, kulunut, suuri huivi, joka
oli sidottu ristiin rinnan yli. Hänellä oli jalassa hyvin suuret
saappaat. Jacobus Jurvelius oli pitkä ja laiha, mulkosilmäinen ja
loippaposkinen, naama muistutti puoliksi ketun, puoliksi lampaan
päätä. Hän sammalsi puhuessaan, ja kun hän istui, niin olivat jalat
aina kietoutuneet yhteen monelle mutkalle.

— Tässä on Jerusalem, Betlehem ja kaikki Itämaat! huusi Sundelius
krouviin tullessaan.

— Mitä sinä niitä tänne roikotat? kysyivät tuvassa olijat.

— Juhlia lopettamaan, vastasi Sundelius. Kas tässä ovat Juudaksen
rahat, sanoi hän ja helisti kädessään kukkaroa. Ja ne me juomme
juhlan kunniaksi.

— Antakaa ne pois, ne ovat meidän ansaitsemiamme rahoja! huusi
Juudasta esittävä poika.

— Ei anneta, vastasi Sundelius. Juudas heitti pois rahansa, niin
sinäkin saat tehdä.

— Minä tahdon kotiin! parkui enkelinä oleva poika.

— Älä räkätä, rastas. Pidä turpasi kiinni, enkeli! ärjäisi
Sundelius. Katsos, etten koettele sitä paikkaa, johon pyrstö sinulle
pannaan, senkin lentävä otus. Täällä tulee kestit, ja te saatte
passata! Ja jos ette tee, mitä käsketään, niin panen teidät yhteen kasaan
permannolle ja istun sitten päälle.

Tämä uhkaus näytti niin peloittavalta Sundeliuksen suureen ruumiiseen
katsottuna, että pojat vaikenivat.

— Mistä te tämän kirjavan joukon olette löytäneet? kysyi Pictorius.

— Hämeenkadulta, selitti Ringius, joka parhaillaan riisui
huivia kaulastaan. Me otimme niiltä rahat pois, ja sitten pienen
tappelun perästä, jossa varsinkin Herodes oikein kunnosti itseään
urhoollisuudessa, ajoimme koko poikaparven tänne.

— Ettette häpeä, senkin lorvit, siepata lapsilta heidän rahojaan!
huusi Taava.

— Minä kuulin sellaista pientä pirinää sieltä pesänpuolelta, sanoi
Sundelius. Sehän on se Ruho, se lihava Taava, joka vielä on vanhoissa
voimissaan.

— Niin onkin! sanoi Taava ja sivalsi samassa Sundeliuksen poskelle
tuiman tillikan.

Toiset remahtivat nauruun, pikkupojat unohtivat kaiken harminsa
nähdessään Sundeliuksen saavan kuritusta.

Sundelius mulkaisi kiukustuneena ympärilleen, pani kädet puuskaan ja
sanoi:

— Tuo vaim’ihminen ei tiedä, että juhlapäivänä ei saa tehdä
käsitöitä. Antakaamme se kristillisellä mielellä hänelle anteeksi.
Minä voisin tämän pienen plitskahduksen hänelle kyllä suorittaa
takaisin, mutta, kun läskiin lyö, niin se pahasti läiskähtää —

— Mitäs tuo sitten on, jollei läskiä, oikeata ihraa, vinkaisi Taava ja
lyödä jymäytti Sundeliusta keskelle vatsaa.

Koko joukko kiljahti riemusta nähdessään, miten Sundelius hetkisen
läähätti kuin ahven kuivalla maalla.

— Se oli isku keskelle rumpua, huusi Sundelius. Ja nyt saa sitten
alkaa sota, tappelus ja verinen temmellys.

Hän hyökkäsi Taavaa kohden, mutta tämä oli jo siepannut hiilihangon
ja oli valmiina hyökkäykseen. Toiset heittäytyivät väliin ja
erottivat heidät.

— Niin, niin, sanoi Sundelius, ei pidä koskea seurakunnan
pienimpiin, joihin Taavakin naisena kuuluu. Sitäpaitsi ei minulla
olekaan syytä suuttua. Lyönti, jonka kaunis nainen antaa, on sama
kuin muisku. Huomasitko, Taava, että minä sanoin ”kaunis nainen?”

Kaikki alkoivat nauraa, Taava myöskin, ja riita oli loppunut.

Sundelius meni pöydän luo, istui penkille, pani poikien
rahakukkaron eteensä pöydälle ja huusi:

— Herodes, tule tänne ja vedä saappaat jalastani!

Herodekseksi puettu poika teki työtä käskettyä.

— Jos sinä, vanha viinatynnyri, olisit tullut käsirysyyn minun
kanssani, sanoi Taava, niin tiedätkö, mitä olisin tehnyt?

— En, naisten aivoitukset ovat tutkimattomat. Jollet olisi suulle
muiskutellut, niin varmaan jotain muuta yhtä rasvaista olisit tehnyt.

— Näetkö tuota köyttä, joka kulkee tuon parrun yli? sanoi Taava
osoittaen paksua köyttä, joka oli heitetty keskellä tupaa olevan
parrun yli ja jonka toinen pää oli kiinnitetty lieden kulmauksen
rautatankoon.

— Ethän vain olisi hirttänyt minua, hoikkaa poikaa, sanoi Sundelius.

— Olisin vain sitonut etusorkkasi köyteen kiinni ja sitten kiskonut
ylös, vastasi Taava.

— Ei se köysi kestä minun painoani, sanoi Sundelius nauraen
taputellen mahaansa.

— Kesti se ennen joulua meidän suuren siankin, vastasi Taava.

— Vai samaan köyteen kuin siankin! huudahti Sundelius. Kyllä se on
kristillinen mieli kaukana tuosta luomakunnan kukkasesta. Mutta nyt
minä tunnen minun kuvussani kummia väristyksiä, tuo äskeinen tuuppaus
ja puukkaus, ne panivat vatsani hiukan melskaksi. Olutta tänne ja
oikein runsaasti!

Hän otti naapukkalakin päästään, ja silloin näkyi, että hänellä oli
keskellä päätä suuri kalju paikka.

— Kyllä se sileä paikka näyttää sitten joulun taas laajenneen, sanoi
Taava, joka otti Sundeliuksen saappaat ja vei liedelle kuivamaan.

— Tietysti, sanoi Sundelius. Minä pidän suuni ympäristöä kesantona,
siksi se on tällainen, mutta päälaki, se, jossa järki istuu ja
hallitsee, se kiilloitetaan ja silitetään. Ja jota viisaammaksi
tulen, sitä enemmän järkeni valtaistuin pyrkii ylöspäin. Tule tänne,
enkeli, huusi hän pienimmälle pojista, nouse tuonne penkille taakseni
ja ala kaitsea sitä karjaa, joka siimeksessä tuon kukkulan ympärillä
vaeltaa.

Poika töllisteli häneen ymmärtämättä mitään.

— Etsi pupuja päästäni! huusi Sundelius.

Poika kiipesi penkille Sundeliuksen taakse ja alkoi etsiä hänen
tukastaan syöpäläisiä.

— Kas niin, sanoi Sundelius, nyt sinä olet työssä oikein kotonasi
yläilmoissa ja saat tutkia sitä, joka käy yli ymmärryksen.

Tällä välin olivat Jacobus Jurvelius ja Magnus Ringius vapautuneet
liiallisista tamineistaan. Neitsyt Maaria sai kiskoa yhdessä
Juudaksen kanssa saappaat Jurveliuksen jalasta ja viedä jalkarätit
lieden luo kuivamaan. Kaikki kolme kuningasta olivat Magnus Ringiuksen
ympärillä, joka passuutti itseään koko ajan.

Pöydän ääreen istuttuaan ja krouvarin tuotua kullekin suuren tuopin
täynnä vaahtoavaa olutta veti Sundelius arpanappulat taskustaan,
heitti ne pöydälle ja sanoi:

— Nyt teikataan, pojat, kuka tänään on kuningas.

Aivan äskettäin oli tullut se tapa, jolla Ranskassa ja Italiassa
loppiaista vietetään, Suomeenkin. Nuoriso otti sen tavan suurella
ilolla vastaan, se kun tarjosi tilaisuuksia suureen rähinään ja pahan
menon pitoon.

Arpa määräsi pienen Magnus Ringiuksen kuninkaaksi. Hän pääsi istumaan
pöydän päähän, haarukkakynttilä pantiin hänen eteensä, Herodeksen
paperikruunu hänen päähänsä ja tähtipoikien kolehtipussi kynttilän
viereen. Nyt sai hän valita koko hovikuntansa.

— Kun täällä ei ole muita vaimon näköisiä, rehenteli Ringius, niin
tule sinä Taava minun aviosiipakseni ja jaa valta ja kruunu minun
kanssani.

Taava, joka oli mielissään siitä, että hän näin sai istua samaan
pöytään ylioppilaitten kanssa, tuli nauraa kikattaen istumaan
Ringiuksen viereen.

— Kyllä sinä olet mahtava persoona, sanoi Ringius Taavalle, kun
sinut näin oikein läheltä näkee. Annahan, kun syleilen osaa sinusta.

Ja Ringius kaappasi nauravan Taavan syliinsä ja painoi paukahtavan
muiskun hänen pullealle poskelleen.

— Etsitään sitten suuta, kun ei tehdä mitään muuta, sanoi Ringius.
Sinä Jurvelius, jolle taivas ylitsekäymättömässä armossaan on antanut
vain pituutta, mutta ei leveyttä, ole sinä minun sotaväkeni yliherra.
Nuo kolme Itämaan kuningasta palvelkoot sinua.

Ja huutaen pojille, jotka seisoivat lieden luona, hän jatkoi:

— No, epanat! Tulkaa tänne, te maailman mahtavat, ja seisokaa
minun sotaherrani takana: sinä Melchior, niistä ensin nenäsi, sinä
Kasper, heitä tuo murheellinen muotosi pois ja sinä Balthasar, sinä
musta murjaani, tasoita naamastasi väriä. Sinä, Petrus Pictorius,
joka olet täynnä koiruutta kuin koira kirppujansa, saat olla minun
neuvonantajani. Sinä Laurentius Sundelius, jolla naama on kuin
mädännyt nauris ja kupu kuin kaikkinielevä likahauta, joka haiset
kuin se nurkka, jonka luo koirat ja miehet pysähtyvät, sinä olet
minun rahastonhoitajani, sillä sinun rehellisyydelläsi ei ole mitään
mittaa eikä määrää, etkä sinä katso, mikä on oikeaa ja väärää, et
kysy lupaa, kun rahoja taskuus tuuppaat.

Tämä viittaus Sundeliuksen rahojenhankkimistautiin herätti
naurunrähäkän.

— Minä olen miehistä paras, enkä mikään kylän varas, sanoi
Sundelius. Minä en koskaan ole kenenkään tietämättä mitään ottanut.
Jos ihmisiltä jotain katoo, niin tietävät aina, ketä syyttävät.

— Sinä Matthias Mathesius, jolla on muoto muikea, saat olla
lainlukijani, ja te Kalajoen kirkkoherran pojat, Johannes ja
Josephus, te jalo veljespari, saatte olla minun pappejani, sillä minä
tiedän, että te jaksatte syödä enemmän kuin kukaan muu. Johannes Tuderus,
jonka nenä aina on terävä, ja jokaiseen paikkaan itsensä
pistää, hän olkoon minun lääkärini ja hoidelkoon minua silloin, kun
kaikki ylitse käy ja jalat eivät enää vatsaa kannata. Ja te räähkät,
te pikkuiset pipanat, liikkukaa kuin oravat, kun suuria herroja
saatte palvella. Neitsyt Maaria saa Herodeksen kanssa hoidella lieden
luona tulta, Josef saa olla kynttilän niistäjänä, Simeon, narri ja
pappi sekä Juudas saavat auttaa krouvaria, kun hän meille kantaa
eteen juotavaa. Ja nyt parasta viiniä pöytään, nyt voi kastella
mahaa, kun on taskussa rahaa.

Krouvari riensi kellariin, ja pian hän toi sieltä nassakan viiniä,
jota liedellä padassa kiehutettiin ja sitten tinatuopeista
tarjottiin. Ja joka kerta, kun kuningas joi, täytyi kaikkien huutaa:

— Kuningas juo!

Näin jatkui huikeaa iloa Anders Merthenin krouvissa. Ja kun kuuma
viini valui alas kurkuista ja veri virtasi suonissa hurjaa kyytiä,
alkoi miesten naamoista hikipisarat helmeillä. Pian riisuttiin takit
yltä, ja siinä sitä paitahihasilla istuttiin tupakoiden ja tavan
takaa tinatuoppia kallistellen. Ja pian laulukin alkoi kaikua,
vuoroin latinalaiset teinilaulut, vuoroin kansanlaulun renkutukset.

— Ei tästä loilotuksesta hyvää synny, ennenkuin Gabriel Tuderus
tulee, sanoi Ringius. Missä se mies mataa ja maleksii? Etkö sinä,
minun komea kuningattareni, tiedä, missä sinun lemmittysi tällä
hetkellä oleksii?

Taava loi tuiman katseen Ringiukseen, niin tuiman, että koko
pöytäjoukko sen nähdessään räjähti nauruun.

— Minä olen pieni ja vaivainen, jolla naama ei ole taivainen,
sanoi Ringius. Kyllä minä ymmärrän, että sinun sydämesi aivoitus on
toisaanne päin kuin minuun.

Taava oli vaiti, mutta hänen korkea povensa nousi ja laski kiivaasti.
Pictorius iski varoittavasti silmää Ringiukselle, mutta tämä ymmärsi
sen kehoitukseksi ja jatkoi:

— Kyllä minä ymmärrän, että sydämessä tyttölapsella kutiaa ja selkää
karmii kuin muurahaiset siellä tepastelisivat, kun vain näkeekin
Gabrielin komean muodon ja kuulee hänen äänensä, joka on kuin enkelin
peliä taivaan illanpunaisen pilven reunalla suvisen päivän hämärässä.
Taava, Taava, älä luule Gabrielia saavas! Kyllä toiset sen sinulta
ottavat. Ole sinä minun ja minä olen sinun, ja sitten me yhdessä
pidämme hauskaa ja laulamme että: heleijaa!

Taava otti aika kulauksen tuopista nielläkseen kiukkunsa alas, ja
koko pöytäjoukko huusi täyttä kurkkua:

— Kuningatar juo!

Mutta Ringius oli päässyt kiusanteon alkuun, ja kun Taava pysyi
tyynenä, jatkoi hän:

— Hillitse sinä palavia tunteitasi ja etsi muita suita kuin
Gabrielin. Anna muisku mulle!

— Pysytkö siinä loitolla, ärähti Taava, sinä senkin irvihammas!

— Voi sitä naisvaltaa! huusi Ringius. Mutta kai mielesi lauhtuu, kun
annan sinulle muistoksi vaikkapa vyöni.

Taavan kasvoille levisi kuin ukkospilvi.

— Mitä sinä penikka tarkoitat? sähisi Taava.

— Kuulkaa minua koko minun hovini, huusi Ringius. Minä olen nähnyt
näyn, joka täytti minun sieluni ihmetyksellä ja kummastuksella.
Kerran minä pistin pienen silmäni pienen ovenraon kohdalle. Ja mitä
minä äkkäsin! Taavalla oli Gabrielin vanha vyö käsissään, ja sitä hän
suuteli.

Kuten kuumana kesäpäivänä äkkiä pyörretuuli nousee ja lennättää
hiekkaa korkealle, niin singahti Ringiuksen pienoinen olemus penkiltä
ilmaan ja lensi tuvan keskipermantoa kohden. Taavan jykevä käsi oli
tarttunut hänen kaulukseensa ja viskannut miehen paikaltaan. Ja niin
äkkinäinen oli teko, että kukaan ei ennättänyt liikahtaakaan, kun
Taava jo oli paiskannut miehen lattialle suulleen ja itse istunut
päälle.

— Tuo nuora tänne, Neitsyt Maaria, huusi Taava viitaten katosta
parrun yli riippuvaa köyttä.

Ja pian hän sen sai ja tottuneilla sormillaan veti köyden päässä
olevan silmun Ringiuksen ranteitten ympärille, veti toisesta köyden
päästä, ja nyt riippua retkotti Ringius kuin teurastettu eläin
keskellä tupaa, jalat kyynärän päässä permannosta.

Yleinen riemunulvahdus pääsi katselevasta joukosta, poikaviikarit
kiljuivat ja hyppelivät iloissaan nähdessään kiusaajansa pinteessä.
Ja niin nopeasti kaikin oli käynyt, että Ringius vasta nyt oikein
huomasi, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän älähti kuin haavoitettu
peto, mutta siitäpä toisten ilo vain yltyi. Siinä Ringius sätkähteli
kuin ahven ongessa.

Taava sitoi köyden toisen pään lujasti kiinni lieden kulmarautaan.
Ja nyt kääri hän hihat korkealle ja paljasti paksut käsivartensa
kyynärpäihin asti.

Miehet hirnuivat hurjasta ilosta, jota runsaasti maisteltu viini oli
kiihoittanut. He eivät tietäneet, mitä Taava aikoi tehdä, mikä tuuma
hänen mieltään myllersi, mutta jotain heille hauskaa ja Ringiukselle
ikimuistettavaa se olisi, sen he heti aavistivat.

Ja kuten teurastaja, joka uhrinsa on valinnut, ja tekoon ryhtyy,
niin läheni Taava tuikeasti katsoen köydestä roikkuvaa ylioppilasta.
Ringius potki ja pyristeli, mutta Taava, kuten tottunut sikojen
hoitaja sieppaa porsasta takajalasta kiinni ja siitä ilmaan kohottaa,
nappasi ensin toisen ja sitten toisen kintun lujiin hyppysiinsä. Ja
nyt pusersi hän pojan molemmat jalat kuin pinteään pihtiin polviensa
väliin.

— Otetaan sitten sinunkin vyösi yksin tein muistoksi, sanoi hän, ja
hänen sormensa lähenivät Ringiuksen uumia. Ringius koetti sylkäistä
Taavan päälle, mutta ei osunut. Nopeasti avasi Taava vyön ja heitti
sen kauaksi tuvan nurkkaan, ja roikkuvan pojan housut valahtivat
hiukan alemmaksi.

— Ja nyt katsotaan, millaisia porsaita Pohjanmaalla on, sanoi Taava,
ja vetäisi pojan housut aivan alas.

Siinä nyt Ringius roikkui punaisena kiukusta ja häpeästä, ja paljaat
kintut sätkähtelivät. Hän koetti potkaista Taavaa, joka oli päästänyt
hänen jalkansa polviensa välistä vapaiksi, mutta alaspainuneet housut
sotkeutuivat jalkoihin. Hän rimpuili kuin hullu toisten nauraa
rähistellessä, ja paita lekotti hänen ympärillään.

Samassa tarttui Taava paitaan ja repäisi, se ratkesi ja jäi Taavan
käteen. Siinä Ringius nyt oli kuin nyljetty kettu, jonka päältä nahka
on vedetty pois.

Mutta Taava ei vielä ollut tyyntynyt. Hän meni oven luo, otti sangon
ja pisti sen korvoon, joka oli täynnä kylmää vettä.

Ringiuksen huuto hukkui miesten nauruun ja poikien kikatukseen, kun
Taava sanko kädessään läheni uhriaan.

— Kyllä minä sinun tunteesi jäähdytän, kiljaisi hän, ja samassa
lensi koko sangon sisältö Ringiuksen vatsaa kohden ja roiskahti
ympäri tupaa. Ringius ulisi jääkylmän veden kosketuksesta, ja kaikki
katsojat liikahtivat ikäänkuin itse olisivat saaneet kylmän veden
lämpöiselle vatsalleen. Kiljui siinä köydessä riippuva, ja huusivat
ilosta katsojat. Sätkähdellen ja keikkuen Ringius pyöri köyden mukana
ympäri veden valuessa pitkin hänen ruumistaan alas. Hän tuli selin
Taavaan päin, kun äkkiä sai toisen sangollisen selkäpuoleensakin.
Koukistuipa mies tässä oudossa kylvyssä.

— Leivotaan hiukan äitisi laittamia kakkuja, huusi Taava, ja hänen
leveä, märkä kämmenensä läiskähti Ringiuksen pehmoisimpaan ruumiin
osaan, ja pian näkyi siinä hohtavan punainen jälki.

— Ja tuossa toisellekin puoliskolle! kiljaisi Taava ja taas läimäisi
oikein tuntuvasti. Ja nyt sateli lyönti toisensa jälkeen, sateli
taajaan. Hänen kätensä nousi ja laski kuin ahkeran poukunpesijän
kurikka, ja jokaista läimäystä seurasi yhä kovempi naurun puuska
katsojien puolelta. Hohtavan punainen oli jo Ringiuksen selänloppu,
punaisempi kuin elokuunillan taivaan ranta.

Lopulta herkesi Taava toimestaan, pyyhkäisi kätensä hameeseensa,
päästi köyden toisen pään irti ja laski Ringiuksen alas. Häpeissänsä,
peittääkseen alastomuuttaan tämä kokoeli märkiä housujaan ruumiinsa
alapuolen verhoksi.

— Se vasta oli löylytys! sanoi Sundelius, joka oli nauranut niin,
että oli ollut pari kertaa tukehtua, jolloin enkeli hänen takanaan
oli täyttä voimaa möykyttänyt häntä nyrkillään selkään. Jos minä tuon
ryöpyn olisin saanut syntiseen ruumiiseeni, niin minä sanon, mikä
höyry, mikä paksu höyry, oikea kotisaunan joululöyly, olisi noussut
minun kuumasta ruumiistani!

Taava etsi tuvan nurkasta Ringiuksen vyön ja toi sen hänelle.

— Tuossa on vyösi, sanoi hän, jotta eivät housusi putoa etkä enää
näytä alastomuuttasi. Se ei ole mikään silmien ilo tuollainen laiha
ruipelo, tuollainen krääkkä. Luut kyllä jokaisella on, mutta koreampi
on katsella lihoja niiden peittona kuin paljasta nahkaa, jonka läpi
luut kuultavat. Sinä ansaitset sen minkä sait, mutta ei kanneta
vihoja.

Ja Taava otti Ringiuksen syliinsä ja painoi kaikuvan muiskun keskelle
hänen suutaan.

II

Taavan muisku otettiin yleisellä hurraahuudolla vastaan, ja juomingit
alkoivat uudella vauhdilla. Koulupojat olivat huutavassa hukassa
ylioppilaitten komentaessa heitä, ja korvapuusteja ja potkuja
sateli tiheään maksuksi. Mutta ainoakaan ei uskaltanut kapinoida,
sillä peloittavia tarinoita oli liikkeellä siitä, miten vanhemmat
ylioppilaat kohtelivat nuorempia, sitä ankarammin siis heitä, jotka
vielä olivat koululaisia.

Äkkiä kuului oven luota Taavan ääni:

— No siinä se kaivattu vihdoinkin on!

Tulija oli kahdeksantoistavuotias, solakka nuorukainen, jonka
kasvonpiirteistä säteili tarmo ja varhain herännyt intelligenssi.
Hän oli kuten muutkin ylioppilaat puettu lammasnahkaturkkiin, jonka
hän heti oven suussa riisui, ja sorjana seisoi hän sarkapuvussaan,
joka oli vyötetty nahkavyöllä. Koko hänen esiintymisensä osoitti
suurempaa hienoutta kuin mikä hänen tovereissaan vallitsi. Hänellä
oli päässään huopahattu, jonka toiseen, ylöspäin käännettyyn sivuun
oli kiinnitetty pitkä sulka.

— Missä sinä Gabriel olet lehjustellut? huusivat toverit.

Gabriel ei vastannut mitään, hän kätteli Taavaa, nyökkäsi krouvarille
ja läheni pöytää, jonka ääressä toverit istuivat.

— Mikä tuo lauma on? kysyi hän osoittaen koulupoikia.

— Ne ovat tähtipoikia, jotka me toimme tänne, vastasi Sundelius.

— Miksi?

Ei kukaan vastannut.

— Miksi? kysyi Gabriel uudelleen. Ette kai koeta saada minua
uskomaan, että se on tapahtunut kirkollisesta hartaudesta.

Sundelius oli hämillään. Hän tiesi Gabrielin mielipiteet ja arkaili
alkaa. Taava se asian ilmaisi.

— Nuo ottivat poikien rahat ja tulivat niitä juomaan tänne.

Gabrielin nyrkki paukahti pöytään, ja hetkisen oli aivan hiljaista
huoneessa.

— Missä tuo kukkaro on? kysyi hän tiukasti.

Kaikki katsoivat kynttilää kohden, mihin kukkaro oli jäänyt. Se oli
kadonnut!

— Se oli äsken tässä, sanoi Ringius. Minne se sillä välin on
hävinnyt?

Muutamat kumartuivat jo pöydän alle ja toiset loivat epäileviä
katseita tovereihinsa, joiden liiallisesta rehellisyydestä he eivät
olleet vakuutettuja.

— Minulla se on! huusi enkeli, joka seisoi Sundeliuksen takana.

— Vai sinä senkin jeeveli! ärähti Sundelius. Annas kun puserran
sinut liiskaksi!

— Anna pojan olla, sanoi Gabriel, ja nöyränä kääntyi Sundelius häneen
päin.

— Mitä sinä siellä penkillä teet? kysyi Gabriel pojalta.

— Minä olin hakemassa vöyvöjä tämän möhömahan hiusten tähteistä, ja
kyllä niitä siellä onkin vaikka toisillekin jakaa.

Samassa livahti hän pakoon, joten Sundelius ei saanut häntä kiinni.

— Ei piiskuisten sovi olla kapakassa, menkää kotianne, sanoi Gabriel Tuderus
heille.

Mutta käsky, joka aikaisemmin olisi ollut heille mieluinen, ei sitä
enää ollutkaan, sillä olihan tuvassa Gabriel Tuderus, kaikkien
koulupoikien ihailun esine. Hän oli komeampi kuin kukaan muu, hän
miekkaili paremmin kuin kukaan muu, eikä hän pelännyt ketään, ei
kuvernööriä, ei rehtoria, ei konsistoriumia. He jäivät oven suuhun ja
katselivat sieltä pöytään päin.

— Mutta veli veikkoseni, sanoi Johannes Tuderus, mikä sinua vaivaa?
Sinähän olet tänään juhlallinen kuin tuomiorovasti.

— Hän on aivan varmasti rakastunut, sanoi Sundelius. Sillä
katsokaas, pojat, rakkaus tekee ilmestyksensä ensin siten, että naama
menee hiukan kallelleen, kuten nyt on veli Gabrielilla. Heitä sinä
rakkaus hiiteen ja ryyppää sen sijaan.

— Minä en likkoja likistä, sillä ne alkavat vikistä, sanoi Petrus Pictorius,
jonka aina täytyi kaikkeen sekaantua.

— Te puhutte kuin lampaan päästä, sanoi Gabriel nauraen. Ettehän te
tiedä, mitä rakkaus onkaan!

— Enkö minä tiedä, huusi Sundelius, enkö minä tiedä, minä, joka
viisitoista vuotta olen ollut yliopistossa ja sinä aikana tutkinut
vain rakkautta? Minä, joka ansaitsisin siinä suhteessa jo akateemisen
arvonimen, minäkö en tuntisi rakkauden olemusta ja sen kaikkia eri
muotoja. Rakkaus — sanonko sinulle, mitä se on? — rakkaus on suuri
sipuli. Sinä kuorit sitä lehti lehdeltä etkä lopulta löydä mitään
muuta sen sisältä kuin aina noita samoja lehtiä. Ja kuoriessasi vielä
koko ajan itket.

Pikku Ringius tokaisi Gabrielille:

— Mitä sinä suotta rakastut, sehän on jonninjoutavaa hommaa, kun
kaikki tytöt sinua ihailevat. Toista se on sellaisten kuin minun,
joka on rakennettu hätimiten puhdetöiksi ja josta on unohdettu kaikki
seinäkoristeet pois. Minä olen aina rakkaudenkipeä, ja kun kevät
tulee, niin vongun ja vingun kuin vanha kissa iltapuhteen aikaan.

— Jos te tietäisitte, kuinka hän on kaunis! huudahti Gabriel
innoissaan ja nousi seisomaan. Missä hän käy, on kuin valkeus
valahtaisi. Hän on kaunein neitosten joukossa, niin kaunis, että
araksi tulee häntä lähestyessään.

— Ja missä sinä hänet näit? kysyivät toiset.

— Hän tuli tuomiokirkkoon, kertoi Gabriel, ja minä seisoin portailla
katsellen ohikulkijoita. Kun hän läheni, niin jäin kuin kivettyneenä
seisomaan, ja oli kuin kadonnut olisi kaikki ympäriltäni, vaipunut
pois, kuin lakannut kirkonkellojen pauhaava soitto ja me kaksi
olleet kahden koko avarassa maailmassa. Hartaana hän asteli kirkkoa
kohden, kantaen molemmin käsin virsikirjaa, jonka ympäri oli kiedottu
punainen silkkihuivi. Maahan hän katsoi ainoatakaan katsetta
luomatta niihin, jotka väistyivät hänen tieltään. Mutta kun hän
kirkon portaitten juurelle pääsi ja katseensa kohotti avointa ovea
kohden, josta temppeliin käydään, niin kohtasi hänen katseensa minut.
Hetkisen seisoi hän paikallaan ja alkoi sitten nousta portaita ylös;
nyt oli hänen päänsä kumarammassa kuin ennen, ja minä näin, että
hohde syvempi kuin äsken oli hänen poskillaan.

— Ja hän oli yksin?

— Hänen rinnallaan asteli pieni poika, veli varmaan. Ja kun he
kohdalleni tulivat, viittasi poika minuun ja sanoi tytölle: ”Tuossa
hän on!” Mutta tyttö ei katsahtanutkaan. Jäljestä seurasin kirkkoon
ja pylvään vieressä katselin miesten puolelta sinne, missä punainen
päähine välähti ja missä vaalea tukka paksuina palmikkoina sen alta
valui alas. Ja kun seurakunta virren aloitti, niin helähti hänen
äänensä yli muiden. Ja koko jumalanpalveluksen ajan katselin vain
häntä. Sitten seurasin häntä, matkaa kotvasen, mutta en kauas.

— Kyllä tuo tyttö on taivaasta moksahtanut alas, sanoi Sundelius,
sillä minä tunnen tämän kaupungin kaikki piikaset, eikä ainoaankaan
tuo kuvailu sovi. Olkoon hän kuka tahansa, niin nainen hän ainakin
on, ja siis sellaisenaan käärmeen sikiö, kuten sanakin opettaa. Ja
minä varoitan sinua, nuorukainen, menemästä peliin niiden kanssa.
Jota koreampi likka, sitä villitympi on poika. Ensin on silmien
mulkaus, sitten huokauksen hörinä, sitten naurun kikatus, jota seuraa
kätten puristus ja vartalon likistys. Ja aameneksi tulee poru ja
paha elämä. Ja sitten lopulta ollaan rehtorin edessä, joka pakottaa
naimisiin tuon epelin kanssa. Ja iloitse sitten enää elämästä, kun
jo olet naitu mies! Pieni nipistys poskesta ja muiskaus nurkkien
takana, mutta siihen se pysähtyköön, sillä siitä ilosta ei jälkiä
näy eikä kuulu. Se peli antaa sitä iloista vimmaa miehen mieleen.
Mutta rakastaa naista ylitse kaiken, pois se, sillä se riitelee
järkeä vastaan. Ja huomaanpa jo, että pahanne päin sinä olet menossa,
kun yhden vaim’ihmisen näkeminen sinut juhlalliseksi tekee, sillä
seisothan tuossa kuin ensi kertaa pyhälle ehtoolliselle menossa,
silmät suurina päässä ja kasvoilla juhlallinen vakavuus.

— Minä tunnen, sanoi Gabriel aivan hiljaa kuin itsekseen, että tänä päivänä
on sidottu kohtaloni lankaan toisen lanka niin tiukalle, että
sitä ei erota ihmiskäsi.

Hän istahti pöytään. Kukaan ei sanonut hänelle mitään. Kotvasen
kuluttua sanoi Matthias Mathesius:

— Johtuupa mieleeni tarina, isäni kertoma kahdesta nuoresta, jotka
ensi hetkessä rakastivat toisiaan, olivat onnellisia ja kuolivat
koskaan sanaa vaihtamatta keskenään.

— Kerro se, sanoi Gabriel, sillä vaikka tunnenkin itseni
onnelliseksi, niin on murheen varjo painunut sieluni päälle ja minä
kaipaan kuulla niistä, jotka ovat paljon tunteneet ja rikkaina
menneet elämästä pois.

Krouvissa tuli aivan hiljaista, kun kaikkien katseet kääntyivät
Matthias Mathesiukseen, joka hetkisen vaiti oltuaan alkoi tarinansa.

                                                  ⸻

Kankaisten Hornilla oli tytär niin kaunis, että jokainen vaikeni
hänet nähdessään, niin siveä, ettei kukaan hänestä pahaa sanaa
sanonut. Kun hän Tukholmasta ensi kertaa tuli Suomeen ja saapui
Kankaisten kartanoon, oli hän seitsemäntoista vuoden vanha.
Kankaisten kartanon monilukuisen palveluskunnan joukossa oli renki,
ahkera ja uuras, ja niin komea hän oli katsella, että valepukuiseksi
kuninkaanpojaksi olisi häntä luullut. Eikä hän ollutkaan aatelisverta
vailla, sillä kerrotaan erään Flemingin matkoillaan sisämaihin
poikenneen torppaan, jonka ainoan tyttären hän siksi yöksi otti
aviokseen. Kerrottiinpa, että tuon torpan tytön poika olisi ollut tuo
samainen renki. Kaunis hän oli ja kiivas, vaikka hän aina mielensä
hillitsi, mutta hänet nähdessään tiesi, että hän oli kuin suvanto,
jonka pohjalla syvä ja väkevä virta myllertää. Sattuipa kartanon
nuori neiti kerran näkemään tämän isänsä palkollisen, ja katsoipa
poikakin silloin ensi kertaa isäntänsä tytärtä suoraan silmiin. Ja
siitä hetkestä he tiesivät, että heidän elämänsä kuuluivat yhteen.
Ei oltu ennen kuultu niin heleätä naurua Kankaisten kartanossa kuin
nyt, kun nuori neiti liikuskeli siellä, ja hänen naurussaan oli se
sama kylmänkirkas ja puhtautta ja vilvoitusta lupaava helske kuin
lähteen vedessä, joka kalliosta puhkee ja puhtaaseen hiekkaan laatii
itselleen hetkiseksi lepopaikan ja siitä uomansa uurtaa eteenpäin.
Eikä kartanossa milloinkaan ennen palkollista ollut, joka aina teki
työtä talon vaurastumiseksi eikä itseään eikä omaa etuaan ajatellut.
Levisipä sanoma ympäri maata Kankaisten neidon kauneudesta,
iloisuudesta ja rikkaudesta, ja summittain saapui kosijoita häntä
kihlaamaan. Mutta ainainen hylkääminen oli heillä edessä, ja kun
vuosi oli kulunut, ei kukaan ollut voittanut neitiä aviokseen. Ja
renki piteli aina hevosta silloin suitsista, kun kosija talosta
lähti, ja kun ylhäinen nuori mies oli ajanut kartanon veräjästä, niin
leikkipä palkollisen huulilla onnekas hymy. Tulipa sitten kerran
hovista asti vieraita, saapui herttua Juhana kauniin puolisonsa
keralla Kankaisiin majailemaan. Silloin juhla seurasi toistaan, ja
isoista ja ylellistä oli elämä kartanossa. Ja herttua, joka kauneutta
rakasti ja paljon oli matkoja tehnyt vieraille maille, järjesti
kaikkien katsottavaksi tauluja, joissa elävät ihmiset liikkumattomina
seisoivat. Niinpä kaipasi hän kerran komeata ritaria tällaista
tauluansa varten, sattui näkemään tuon komean palkollisen, puki
hänet omaan kullalla kirjailtuun pukuunsa ja asetti hänet kuvaksi,
jossa hänen vierellään oli oleva kaunis nainen. Siksi hän valikoi
kartanon neidin. Näin nuo molemmat ensi kertaa seisoivat rinnatusten,
seisoivat katsoen syvälle toistensa silmiin, ja käsi oli etsinyt
toisen kättä. Seuraavana päivänä oli palkollinen kadonnut, eikä
kukaan tietänyt minne. Suri kartanon herra hyvän rengin katoamista,
mutta enemmän suri kartanon neiti.

Ja hän käsitti, että tuo nuori mies tuona hetkenä, jona hän komeassa
puvussa oli seisonut hänen vieressään, oli tehnyt päätöksensä
paeta, sillä hän rakasti liian paljon. Sattuipa muuan kartanon
palkkaväestä tulemaan Turkuun ja oli siellä nähnyt tuon nuoren
miehen. Kun kartanon neiti sen kuuli, niin syntyi hänessä sellainen
kirveltävä ikävä nähdä vielä kerran vaikkakin etäältä tuo, jota hän
rakasti. Ja kun hänen mielensä ei ottanut ilahtuakseen, lähetti
hänen isänsä hänet Turkuun, herttuan hoviin. Päiväkaudet etsiskeli
neitonen sydämensä kaivattua uskaltamatta kysyä keneltäkään, ja
kun ei hän pitkään aikaan ollut häntä löytänyt, niin meni hänen
mielensä murheelliseksi, ja hän päätti lähteä takaisin Kankaisten kartanoon
. Oli kirpeä talvipäivä, ja hän valmistautui matkalle. Jo
ajoi hän Linnankatua pitkin, kun reen viereen tuli tuo kaivattu
mies, käski ajajan paikaltaan pois, itse tarttui ohjaksiin, istuutui
reen laidalle ja läksi kyyditsemään neitosta kotiaan, Ja kun he
kaupungilta pääsivät metsään ja talvinen hiljaisuus verhosi heidät,
niin olivat he sanomattoman onnellisia. Ja unohtipa ylpeä neitonen
kaiken muun, unohti oman arvonsa, ja äkkiä kietoi hän kätensä pojan
kaulaan. Lämpimän, ajatuksia lumoilevan veren laineen lykkäsi
sydän pojan kasvoille, kun hän neitosen tunsi sylissään. Ohjakset
putosivat käsistä, kun hän neitosen painoi lujasti poveaan vasten.
Ja hiljaa asteli hevonen tietä eteenpäin huurteisen metsän halki,
helähti kulkunen silloin tällöin ja seisahtui hepo kuuntelemaan,
kun kettu juoksi metsässä tai kun metso pyrähti lentoon ja istahti
puuhun, jolloin huurteiset oksat kirkkaana sateena pudottivat
runsasta luntaan hangella. Ja vaiti, unohtaen kaiken maailman,
nuo kaksi ihmistä ajoivat talvisen päivän kirkkaassa hohteessa,
sen sinertävässä hämyssä, ja kirkkaasti paistoi öinen kuu heidän
tielleen. Kun he kartanoon saapuivat, niin oli neitonen iloinen,
mutta iloisuus oli sitä suurta, hiljaista riemua, jota ei havaitse
muusta kuin silmien oudosta hohteesta ja huulten omituisesta
hymyilystä. Mutta seuraavana päivänä tapasi tauti neitosen, eikä
ollut päivä vielä kolmasti uudelleen syntynyt, kun hän jo lepäsi
kuolleena. Samaa tietä, jota he olivat ajaneet, ajoi viikkoa myöhemmin
nuori mies jälleen armaansa kera, mutta nyt ajoi armas
arkussa. Ja hiljaa kuten silloinkin asteli hepo tietään. Hornien
hautakammioon kätkettiin neitosen ruumis, seuraavana
löydettiin kirkon seinän vierestä, kammion muurin luota nuorukaisen
ruumis. Syvälle sydämeen oli hän iskenyt puukon, ja punaisena hohti
hanki hänen allaan. Siihen hänet haudattiin. Kun tuli kevät, niin
kasvoi kaunis koivu haudan päälle, syvälle juni se juurensa, ja oksat
varjosivat kappelia. Ja kun hautaholvi aikojen kuluttua avattiin,
olivat puun juuret kivien lomitse etsineet tien sinne ja löytäneet
immen arkun. Näin yhdisti heidän elämänsä rakkaus ja kuolema. Ja
he olivat tajunneet toistensa sydämen aivoitukset sitä sanoilla
sanomatta.

                                                  ⸻

Vakavina kuuntelivat pöydän ääressä istujat kertomusta, ja kyynel
monen silmäkulmasta herahti. Vakavana kuunteli Taava, ristissä olivat
kädet hänen helmassansa, ja unohtunut oli tulen hoito. Punaiset
hohtavat hiilet vain takassa kiiluivat. Mutta oven luona pojat, jotka
ensi kertaa kuulivat heille outoa tarinaa ihmiselämästä, katsoivat
hohtavin silmin eteensä, ja rinta nousi ja laski kiivaasti, kuten
sillä, joka sadun kuulee ja kaipaa ikää, jolloin sadun saisi elää.
Eikä heidän silmissään ollut kyyneliä, niin palava oli heillä kaipaus
ennen aavistamattomaan elämään.

Kuten haukka iskiessään kanatarhaan saa äkkinäisen hätäkän aikaan,
niin nousi melske ja hälinä krouvissa, kun hengästynyt ylioppilas
avopäin ja tukka haipparallaan tupsahti ovesta sisään ja huusi täyttä
kurkkua:

— Onko täällä pohjalaisia? Pian apuun! Sillankorvassa on
smoolantilaisia jumalaton kihermä meidän miesten kimpussa.

Samassa oli jo mies mennyt, mutta samassa lensivät myös ylioppilaat
paikoiltaan, ja siinä asussa kuin olivat, paitahihasillaan ja monet
jalkineittakin, rynnistivät ovesta ulos. Pojat väistyivät syrjään,
kun joukko kiiti ohitse, mutta livistivät sitten huutaen jäljestä.
Viimeisenä loikki krouvari hiilihanko kädessään, sillä hänkin oli
aina valmis puolustamaan pohjalaisiaan.

Gabriel oli jäänyt, ja jäänyt oli Taavakin. Ja kun huutava joukko oli
häipynyt, oli tuvassa aivan hiljaista.

Gabriel istui pöydän luona. Hän säpsähti, kun Taava astui hänen
viereensä ja sanoi:

— Sano, millainen hän on, ja minä etsin hänet sinulle.

Kummastellen katsahti Gabriel häneen.

— Sinäkö? sanoi hän. Minun toverini sanovat, että sinä rakastit
minua —

— Se on totta, mutta eihän se estä.

— Etkö ole siis kade?

— Minä olen jo aikoja sitten tietänyt, että se oikea tulee kerran ja
että minä se en ole.

— Sinä väistyit siis, minä en sitä voisi, en koskaan.

— Ei sinun tarvitsekaan. Muutamat saavat aina elää varjon puolella;
niin minä teen. Ja mitä siitä? Tottuuhan siihenkin. Alussa se kyllä
on vaikeata, mutta tulee sitten kyllä helpommaksi. Ei puhuta siitä
sen enempää. Minä autan sinua, jos tarvitset.

— Kiitos!

— Älä suotta kiitä. Ja nyt kai menet tappelukseen?

— Niin, tuonneko sillankorvaan? Tuskin menen. En ole tänään sillä
mielellä. Menenhän katsomaan, miten meidän pojat kunnostautuvat.

Hän pysähtyi, kuin aikoen sanoa jotain Taavalle, hymähti, tarttui
Taavan käteen ja pusersi sitä.

Kun hän ovesta tuli ulos, oli se poika, joka oli enkeliksi puettu,
hänen vierellään ja sanoi:

— Se korea tyttö, se on minun siskoni.

Gabriel jäi paikalleen läähättäen seisomaan.

— Kyllä hän teidät tuntee, jatkoi poika, kun minä olen teistä niin
paljon kertonut. Siksi minä sormellani näytinkin kirkon luona. Hän
ei ennen ole teitä nähnyt, kun hän vasta jouluksi tuli Tukholmasta
kotiin oltuaan siellä monta vuotta.

— Ja kuka sinä olet? kysyi Gabriel.

— Niin, minäkö? Minä olen Eerikki.

— Kenen Eerikki? Kuka on isäsi?

— Sehän on pormestari, se minun isäni.

Gabriel Eerikki ei sanonut enää mitään, hän seisoi hymy huulillaan ja
miekallaan piirteli kuvioita hankeen. Pikku odotti hetkisen,
nykäisi sitten käsivarresta häntä ja sanoi:

— Eikös sitä jo mentäisi?

— Minne?

— Sinne tappelukseen.

— Minkätähden?

— Ainahan te niissä olette ensimmäisenä miehenä.

— Ei tee nyt mieleni.

— Ei tee, sepä merkillistä, sanoi poika. Jos minä olisin teidän
sijassanne, niin kyllä tietäisin, että mieli tekee. Oikein
pirauttaa —

— Mitä sinä sanot!

— Sitä, mitä ajattelen. Oikein pirauttaa, kun sanoin sisarelleni,
että te aina tappelette ja aina voitatte.

— Sanoitko sinä niin!

— Sanoin, niin vissisti kuin tässä seison, vaikka maa allani
halkeaisi.

— Tule perässä, jos pysyt!

Ja miekka kainalossa ryntäsi Gabriel eteenpäin, ja jäljestä mennä
vilisti Eerikki. Pukunsa päällä olevaa paitaa hän piti hampaillaan
ylhäällä, ja pitkä karahka oli hänellä kädessään.

Tiellä Gabriel äkkiä pysähtyi.

— Mikä on siskosi nimi? kysyi hän.

— Barbara, vastasi poikavekara hengästyneenä päästämättä paitaa
hampaistaan.

Ja sitten he riensivät eteenpäin kohden tappelua, jonka melske jo
kuului kauaksi.

Tulinen temmellys oli sillankorvassa. Kuten koirat, jotka kerran
keskenään vihoihin jouduttuaan aina ja joka paikassa ryntäävät
toistensa kimppuun ja yhtenä keränä lopulta kierivät maassa, niin
olivat smoolantilaiset ja pohjalaiset, nuo eri osakuntalaiset
Turun yliopistossa, kimmahtaneet yhteen. Joululoma oli loppunut,
ja katutaistelun nälkä oli suuri. Ja iskettiin siinä taajaan ja
tiukasti, läjähti siinä moniaan selkään halko tai tukeva karahka,
valui jo veri monen nenästä, ja pilvenä pöllysi lumi. Yhtenä keränä
oli lopulta koko joukkue, joka oli tullut sillalle ja siinä jatkoi
otteluaan. Pojat olivat kiivenneet sillan kaidepuille ja siinä
kiljuen seurasivat talvisen kuutamon valossa tapahtuvaa tuikeaa
temmellystä. Ja tämän liikkeessä olevan ihmiskerän ympärillä hyöri
krouvari hiilihankoineen ja tiheään se läimähteii miesten koviin
pääkalloihin ja selkiin, eikä hän joutunut tiliä pitämään siitä, kuka
iskun sai, pohjalainenko vai smoolantilainen.

Tähän parveen ryntäsi Gabriel, ja kihahtipa silloin joukossa, kun
hänen miekkansa pisteli. Pakoon väistyivät vastustajat tätä vimmattua
miestä, joka heidän keskessään iskuja jakeli, ja väistäessään
horjahti moni poikakin kaidepuulta joen jäälle pehmeään lumeen.

Pikku löi hänkin karahkallaan minkä ulottui, vaikka useimmin
isku menikin lumeen, ja viljavina tulvivat kiroilusanat hänen
huuliltaan yhä huikeampina ja ärrähtävämpinä.

Tappelu oli tauonnut, ja kaupungin asukkaat, jotka siunaillen ja
kiroillen olivat kokoontuneet sillan kumpaankin päähän, läksivät
kotiaan jatkamaan loppiaiskemuja.

— Jokos ne jeevelit menivät pakoon? sanoi Eerikki Gabrielille.

— Jo. Ja nyt sinäkin saat tallustaa kotiin ja kertoa, että
ensimmäinen minä taaskin olin.

III

Kaksi päivää edellä kerrotun tappelun jälkeen vallitsi yliopistolla
pohjalaisten ylioppilasten kesken kiihkeä jännitys. Oli saatu kuulla,
että yliopistoon pyrki viisi uutta oppilasta, joista kaksi — ja se
oli jännityksen aiheuttanut — oli Oulun rikkaimpien miesten poikia.
Kun yliopistoon kirjoittautumista seurasi depositio menot ja niitä
juomingit, joiden mahtavuus ja runsaus riippui nuoren tulokkaan
varallisuudesta, niin tiedettiin nyt saatavan aikaan kemut, joissa
oikein voimalla ja väellä mekastettaisiin ja nautittaisiin maailman
kosteata hyvyyttä.

Edellisenä päivänä olivat kokelaat rehtorille näyttäneet todistukset
hankkimistaan tiedoista, ja rehtori oli heidät sitten lähettänyt
dekanuksen luo tutkittavaksi. Kova ja ankara oli tutkinto ollut, ja
pahasti olivat horjahdelleet rikkaiden poikien tiedot, mutta kun
he lupasivat palkata itselleen erikoiset opastajat, jotka heidän
henkensä ontumista tukisivat, niin saivat he depositiotodistuksensa,
ja levottomina he odottivat juhlamenoja, joiden he tiesivät
aloittavan sen raskaan ja monista kidutuksista ja pahoinpitelyistä
rikkaan vuoden, jota sanottiin pennaaliajaksi, mutta jonka takaa
häämöitti lohdutuksena se tieto, että he sen jälkeen saisivat uusille
tulokkaille kymmenkertaisesti maksaa kärsimänsä kivut.

Yliopisto, joka vasta viidettätoista vuottansa oli toimessa, oli
sijoitettu vanhaan kymnaasirakennukseen tuomiokirkon viereen.
Se oli osa siitä rakennusten ja korkean kiviaidan muodostamasta
kehästä, joka ympäröi vanhaa tuomiokirkkoa. Yläkerrassa oli suuri
kaksitoista-ikkunainen luentosali ja alakerrassa toinen, pienempi.
Tässä alemmassa salissa oli depositio päätetty panna toimeen
Tavallisestihan se tapahtui dekanuksen luona, mutta nyt oli hänen
tupansa permannon alle johonkin koloon sattunut kuolemaan hiiri,
ja sen mätälöyhkä oli pakottanut nostelemaan palkit permannosta.
Ei auttanut muu kuin luovuttaa yliopiston pienempi luentosali
tarkoitusta varten.

Kun loppupyhien vuoksi oli kaupunkiin runsaasti kokoontunut maalaisia
sukulaistensa luo, niin riensivät nämä kilvalla yliopistoon
katsomaan, ja pian täyttyivät salin seinämille asetetut penkit
katsojista. Salin perällä istuivat arvokkaimmat henkilöt, aateliset,
kaupungin molemmat pormestarit, rikkaat kauppiaat, joista useimmat
olivat saksalaista syntyperää, ja siellä istui myöskin Barbara
isänsä, pormestari Schaeferin vieressä, ja heleä puna levisi hänen
poskilleen, kun hän oven suussa näki Gabriel Tuderuksen. Rehtori,
dekanus ja kaikki yliopiston opettajat olivat koolla, ei juhlan
vuoksi, vaan siksi, että odotettiin saapuvan depositiota katsomaan
äsken määrätyn maaherrankin Erik von der Linden. Komeana ja
miehekkään uljaana hän ajoi linnasta yliopistolle yhdessä nuoremman
veljensätyttären, kauniin Vendelan kanssa, joka Tukholmasta oli
setäänsä seurannut Suomeen. Avopäin otti rehtori hänet ulko-ovella
vastaan ja saattoi hänet häntä varten varatulle paikalle salin
perälle.

Jo kuului ulkoa kellonkilkatusta. Monet nousivat ja ryntäsivät
ikkunasta katsomaan. Siellä ne jo saapuivat! Edellä kulki yliopiston
pedelli, vahtimestari, soittaen kelloa, ja hänen jäljestään asteli
mahtavana depositori, Laurentius Kempe. Hänellä oli yllään kirjava
kaapu, ja pitkä punainen viitta valui hänen hartioiltaan maahan,
päässä oli kummallinen päähine, puoliksi myssy, puoliksi hattu.
Hänen takanaan asteli pedellin apulainen kantaen selässään suurta
säkkiä, jossa tiedettiin olevan ne tarvekalut, joita juhlamenoissa
käytettiin. Häntä seurasivat beaanit, keltanokat, joka nimi annettiin
tulokkaille. He olivat puetut yltäyleensä mitä hullunkurisimpiin
asuihin. Puku oli kirjavista tilkuista ommeltu, päässä oli heillä
hattu, johon oli ommeltu kiinni sarvet ja suuret korvat ja jonka
lieri oli alaspäin käännetty. Koko naama oli runsaasti noettu,
jotta silmät vain valkoisina mulkoilivat, ja suusta pisti esiin
kaksi pitkää torahammasta, joita he piipun sijasta saivat pitää
suupielissään ja joita ei vastatessakaan saanut heittää pois.
Hartioille oli heitetty musta rääsyinen viitta. Ja pamppailivatpa
poikien sydämet pelosta, sillä he olivat kuulleet peloittavia
juttuja depositoristaan. Hänhän oli kerran pannut pohjalaisen Ericus Holsteniuksen
kaulaan rautavitjat ja kirveellä lyönyt jännitettyihin
vitjoihin niin kovasti, että Holstenius oli päästänyt hätähuudon
ja niskaluu oli rutisten mennyt sijoiltaan. Ja kauan oli poika
ollut puhumatonna eikä voinut pitkään aikaan syödä eikä juoda. Ja
heidän selkäänsä karmi, kun he edellään käyvän miehen säkistä
kuulivat kalinaa ja kilinää, miehen sitä vaihtaessa olalta toiselle.
Ja peloittavampi enne oli se, että depositori oli niin iloisen
näköinen. Hän oli jo aamulla ottanut useita naukkuja illan juominkien
häämöttäessä hänen silmissään. Hänen puheensa oli kyllä selvä ja
voimakas, mutta sitä heikommat olivat jalat; ne vaappuivat sinne
ja tänne hänen astuessaan, vaikka hän kulkuaan tukikin pitkällä
kädessään olevalla sauvalla, jonka päässä oli kirves. Yliopiston
portailla hän kompastui ja oli autettava pystyyn jälleen. Näin
saapui joukkue saliin, ja vahvana laineena seurasi pihalle ja
eteiseen kerääntynyt ylioppilasparvi heitä täyttäen koko ovensuun
taajalukuisena miesmuurina.

Joukko saapui salin keskelle, jossa depositori kunnioittaen tervehti
läsnäolijoita ja painoi beaanien niskat syvälle maata kohden. Hän
asettui sitten salin keskelle ja beaanit hänen ympärilleen, ja
sauvallaan hän heitä ojenteli saadakseen heidät seisomaan suorassa.
Ja nyt korotti hän äänensä ja piti kaikuvan puheen latinan kielellä.

Hän vertaili heidän elämäänsä taistelevan sotilaan elämään, ja
juhlallisesti hän lopulta huusi:

— Heittäkää pois, heittäkää pois, sanon minä, kaikki kevytmielinen
elämä! Kun olen maininnut tämän, niin mikä määrä, mikä peloittava
ja hirmuinen määrä tiedettä harjoittavia vastaan ryntääviä
vihollisia, perkeleitä ja peijuuneja minun silmieni eteen astuu, ja
mikä monipäinen traakki eli lohikäärme teitä vainota uhkaa. Sillä
tuo höllä ja kevytmielinen elämä on kaikkien henkisten paheitten
kätilö, ruumiillinen terveyden vastustaja, kaikkien ikäkausien mitä
myrkyllisin rutto ja mato. Senpä vuoksi sen pahamaineisen lipun
suojassa taisteleekin ahneus, taistelee juoppous, häpeämättömyys
ja irstaisuus, vihdoin taistelee siellä rehentelemistä ja
turhanpäiväistä loistoa tarkoittava ulkoasu. Ja sen, joka aikoo sotia
kaikkia näitä vastaan, luulen minä tarvitsevan taitoa, rohkeutta
ja lujuutta sitä enemmän, kuta varmempaa on, että kaikki nämä
viholliset voivat voittaa urhoollisuutta ja kestävyyttä puuttuvan
vastustajansa, ei vihan, vaan rakkauden, ei näkyväisten, vaan
salaisten aseiden, ei vihamielisen tuimuuden, vaan viehättävien
huvitusten ja pian haihtuvien kutkutusten kautta, vielä useammin
silmäniskulla ja irstailla viittauksilla. Niinkuin jokaisen
kristityn sotilaan ulkonaisissa huvituksissaan täytyy, välttääkseen
irstaan ihmisen häpeänmerkkiä, tavoitella ainoastaan kohtuullista
hauskuutta, sopivaa viehättäväisyyttä ja kunniallista hyötyä, siten
täytyy runotarten leirissä sotaa käyvän taiteilijankin, jos hän
mielii pysyä kevytmielisestä elämästä heikontumattomana, noudattaa
suurinta kohtuutta ruoan ja juoman, taideteosten, soitannon, unen,
leikkien, puvun ja huonekalujen suhteen, lyhyesti, seurata ainoastaan
horjumatonta oikeutta sekä silmän, korvan että tunnon huvituksissa.
Ja panenpa visusti sydämellenne nyt sen käskyn, että nöyryys on
ensimmäinen ehto oikealle sotilaalle, nöyryys ja tottelevaisuus
vanhempia tovereita kohtaan.

Kun hän näin oli vakavasti saarnannut, niin ryhtyi hän kysymyksiin,
joiden tarkoitus oli saattaa hämilleen nuorukaiset. Tätä hetkeä
beaanit olivat pelänneet, sillä he tiesivät, että jokaisen
vastauksen, olkoon se kuinka oikea tahansa, voi depositori
tulkita vääräksi, ja siten jokainen vastaus toisi mukanaan julman
ruumiillisen rangaistuksen.

— Millaisena herne on tullut maahan? kysyi depositori ensimmäiseltä.

Tämä silmät selällään katseli pelokkaasti Kempeen koettaen mutista
jotain.

— Etkö sinä sitä tiedä, sinä kurja beaani? huusi depositori.

— Alapa! Alapa! Tillikka! Tillikka! huusivat ylioppilaat.

Ja beaanin korvalle läjähti Kempen temppuun tottuneesta kädestä
läjähdys.

— Pyöreänä se on tullut! huusi hän.

Kääntyen seuraavan puoleen hän silmiään julmasti pyörittäen kysyi:

— Montako kirppua menee yhteen vakkaan?

Pelolla ja vavistuksella vastasi kokelas:

— Voi, sitä ei opettajani ole minulle opettanut, minä olen vain
oppinut kielioppia, vähän logiikkaa ja retoriikkaa.

— Vai et sinä tiedä, — ja äkkiä kiskaisi Kempe poikaa nenästä
niin, että tämä pahasti parkaisi. Sinun täytyy tietää enempi, jos et
vast’edeskin tahdo olla beaani. Opi nyt minulta, että kirput eivät
mene vaan hyppäävät vakkaan.

Pistäen naamansa aivan kolmannen eteen ja tuimasti katsoen häneen
kysyi depositori häneltä:

— Millä on lehmän sarvet, aasin korvat, sian hammas, mikä on tyhmä
kuin lammas, millä päätä ei ole eikä perää, joka toisten seurassa
vasta herää?

— Herrajestas, etten se vaan olisi minä, sanoi poika.

Yleinen nauru todisti, että hän oli kuulijoiden mielestä arvannut
oikein. Helpotuksen huokaus pääsi pojan rinnasta hänen väistettyään
näin ensimmäisen karin. Mutta se huokaus tuli liian varhain, samassa
oli Kempe tarttunut hänen niskaansa, painanut hänen päänsä jalkojensa
väliin ja antoi pojan selkään paukahtaa pari kolme iskua, joita
seurasi tillikka kummallekin korvalle.

— Jottas heräät! huusi hän.

Äkkiä depositori kamppasi jalallaan neljättä beaania, joka pudota
töpsähti istumaan lattialle.

— Mikä se on? kysyi depositori.

— Jollei se ole hävytöntä koiruutta, niin on se sitten ilkoinen
ihme, vastasi poika kiukuissaan.

— Se on fysiikkaa, kappaleen alas putoamista se on, ei muuta,
vastasi depositori.

Oli enää viides jäljellä, aika viksari pojaksi, joka kiukkuisena
katsahti Kempeen, kun tämä häntä läheni.

— Mikä on musta ja punainen, kiivas ja kiukkuinen, mikä syytöntä
rienaa ja rääkkää, joka hyvää ei missään nääkkään —?

— Joka viinalta pahasti löyhkää, joka lyö sekä potkii ja töykkää?
jatkoi poika. Se on depositori!

Kempe lensi kuin haukka poikaan käsiksi huutaen:

— Perkele se on! kuuletko, se vanha musta Eerikki.

— Vai Eerikki teillä nimenä on? vastasi poika huolimatta
korvapuusteista, joita tuhkatiheään sateli.

Kun vihdoin Kempe kiukusta punaisena lopetti kurituksen, niin vuoti
pojan nenästä runsaasti verta, joka näky ei ketään kummastuttanut,
niin paljon pahempiinkin näkyihin oli depositioissa totuttu.

Sitten alkoi deposition viimeinen osa. Kempe aloitti juhlallisen
puheen selittäen beaanien suussa olevien torahampaitten merkityksen.
Ne osoittivat ylellisyyttä ja irstautta nuorisossa, joka sokaisee
ymmärryksensä vatsaa rasittavalla ylenpalttisella ruoan ja juoman
nauttimisella. Suuresta pussistaan hän otti nyt polvitellen
aukeutuvat ja sulkeutuvat puiset pihdit, asetti ne poikien kaulaan
ja pudisti, kunnes torahampaat putosivat maahan. Samalla hän
sanoi, että he, jos ovat tarkkaoppisia ja kokevat hyödyksensä
käyttää opetusta yliopistossa, jonka yhteyteen he nyt pyrkivät,
imien ravintoa Academian, alma materin rinnoista, vapautuisivat
luonnollisesta ylellisyydestänsä samalla tavalla kuin nyt pääsivät
erilleen torahampaista. Pitkät aasinkorvat revittiin sitten pois.
Sillä tahdottiin osoittaa, että heidän on ahkerasti tieteitä
harjoitettava, ettei heidän enää tarvitsisi olla sen eläimen
kaltaisia, jonka korvia he olivat kantaneet. Sitten järjestyksessä
irroitettiin sarvet, raakuuden ja sivistymättömyyden vertauskuvat, ja
depositori otti säkistään esille suuren höylän, käski asianomaisten
paneutua pitkäkseen, ensin vatsalleen, sitten selälleen ja vihdoin
kummallekin kyljelle, ensin oikealle, sitten vasemmalle, höyläsi
koko heidän ruumistansa mainituissa eri asennoissa, selittäen, että
heidän sielunsa on samalla tavalla tieteiden ja vapaiden taiteiden
höylättävä. Pedelli toi sitten apulaisineen ison korvon vettä, ja
täytettyään sangon valeli depositori pojat kiireestä kantapäähän.
Vihdoin pyyhki hän kovakätisesti heidän kasvonsa isolla karkealla
rievulla. Tämän kasvoja repivän toimituksen vältti pari poikaa
vetämällä taskustaan pyyhkeen, jonka kulmaan sidottuun solmuun oli
pantu rahoja, ja ojentamalla sen Kempelle. Tähän puhdistukseen
päättyi toimitus. Loppupuheessa kehoitti depositori kaavittua,
höylättyä ja puhdistettua joukkoa aloittamaan uutta elämää,
taistelemaan myötäsyntyneitä haluja ja pahoja tapoja vastaan,
jotka rumentavat sielun samalla tavalla kuin heidän pukunsa oli
tehnyt ruumiin rumannäköiseksi. Täten julisti hän heidät vapaiksi
ylioppilaiksi, sillä ehdolla kuitenkin, että heidän oli kuusi kuukautta
käytettävä pitkiä mustia, depositiopukua muistuttavia
viittoja.

Vielä oli beaaneilla tuima koettelemus edessä, päästä salista pihalle
taajan ylioppilasjoukon läpi. Yhtenä laumana he ryntäsivät ovea
kohden jaellen iskuja oikealle ja vasemmalle ja saaden osaltaan niitä
joka paikkaan ruumistaan. Pääsivät he kuitenkin alas portaista lopun
lopuksi ja livistivät portille, mutta siellä oli rivi pohjalaisia
vastassa.

— Ei sitä niinkään vain mennä karkuun, junkkarit! huusi Ringius.

Ja nyt ottivat he uhrinsa kiinni ja etsivät taskuista rahoja. Ne,
mitä löytyi, annettiin Matthias Mathesiukselle.

— Mene ostamaan Cajanuksen ämmältä viinaa ja tule sitten Lauri Matilaisen
taloon, siellä ryypätään, sanoi Pictorius hänelle. Ja
teille, tieteen uudet oraat, minä sanon, että jollette tiiman
kuluttua ole siellä, niin laahaan minä teitä tukasta läpi Turun kaupungin
.

Katsojaparvi läksi menojen päätyttyä salista, maaherra
veljentyttärensä seurassa jäi rehtorin ja yliopiston professorien
kanssa keskustelemaan. Jäipä pormestari Schaeferkin tyttärineen, ja
Gabriel sekä useat ylioppilaat seisoskelivat vielä salissa.

Nauraen puheli maaherra:

— Kreivi Brahe kertoi minulle Tukholmassa jo paljon yliopistosta,
joten se, sen arvoisa opettajisto ja sen tavat eivät ole minulle
outoja. Jos nuoriso tarjoaa hupia tämänlaatuisia, näin viattomia,
niin enpä luule heidän saattavan minulle mieliharmia.

— Jospa heidän menonsa ja tapansa olisivatkin tässä, vastasi
rehtori, mutta surukseni täytyy minun sanoa, että pahempaa, ylen
paljon pahempaa saan nähdä. Tappeluja, verisiä tappeluja kadulla.
Pyhänä loppiaisiltana oli sillankorvassa taas kahakka, josta monella
on muistona veriset päät, kirvelevät mustelmat ja kolottavat jäsenet.

— Kuulin siitä, vastasi maaherra. Mutta mikä tuon tappelun synnyttää?

— Ei muu kuin järjetön viha, joka villitsee eri osakuntiin kuuluvat
ylioppilaat toisiaan vastaan. Varsinkin pohjalaiset ovat aivan
vimmattuja, ja luulenpa, että pohjalainen ei ole terve, ellei sillä
ole muutamia haavoja ruumiissaan. Se ei ole tyhmää joukkoa, kaukana
siitä, mutta aivan rajua ja hillitsemätöntä. Heillä on keskuudessaan
mies, joka on aivan vimmattu käyttämään kädenjatkoa, joksi he miekkaa
sanovat.

— Ja hänen nimensä?

— Gabriel Tuderus. Hän on vasta kahdeksantoistavuotias, mutta
harjaantuneempi taisteluihin kuin moni harmaatukkainen sotilas.
Rohkenenpa väittää, että hän on ottanut osaa useampaan sotaleikkiin
kuin maaherra itse, joka kuitenkin on kuuluisaksi tullut
sotatantereella.

— Haluaisinpa nähdä tuon miehen, sanoi huvittuneena Erik von der Linde
.

— Hän seisoo tuolla oven luona, sanoi rehtori. Tuo sorja
sulkahattuinen mies.

Kaikki kääntyivät nyt katsomaan ovea kohden. Gabriel, jonka silmät
koko ajan olivat olleet kiintyneinä Barbaraan, joka salin perällä
puheli Vendela-neidin kanssa, huomasi itseensä katsottavan. Hän astui
vaistomaisesti pari askelta eteenpäin, ja rehtorin viittauksesta hän
läheni tehden kauniin hovimaisen kumarruksen maaherralle, sitten
rehtorille ja lopuksi naisille.

— Minä halusin nähdä teidät, sanoi maaherra, sillä olen kuullut
paljon teistä puhuttavan.

— Mitä maaherralle minusta puhutaan, sen arvaan, vastasi Gabriel
hymyillen.

— Teillä kuuluu miekka istuvan hyvin höllästi tupessaan.

— Minun rautaleivoni on yhtä kärkäs laulamaan kuin huulenikin,
vastasi Gabriel.

— Minä tiedän, että nuorena miekka ja lyyra ovat sidotut yhteen,
sanoi maaherra, mutta joutava laulu on yhtä tarpeetonta kuin joutava
taistelukin.

— Rohkenenko kysyä, sanoi Gabriel katsoen suoraan maaherraa silmiin,
ettekö itse ole koskaan nuorena käyttänyt miekkaa vain sen ilon
tähden, joka on siinä, että se istuu lujasti kädessä?

— Te puolustaudutte hyvin, nuori herra, sanoi maaherra nauraen,
vetoamalla siihen, mitä itse olen nuorena ollut. Näin lyötte aseen
kädestäni heti.

— Minä en ole tottunut olemaan vastaamatta iskulla iskuun, sanoi
Gabriel.

— Niin, totta puhuen, olen itse nuorena miekkaa käyttänyt, jatkoi
maaherra; useinkin ja muiden mielestä syyttä suotta, mutta kolmea
asiaa se vain on palvellut: isänmaata, kunniaa ja naista.

— Isänmaan puolesta en ole päässyt taistelemaan, pohjalaisten
kunniaa olen kahakoissa puolustanut, en koskaan ole solvannut toisia,
mutta aina maksanut solvauksesta runsaan maksun, sanoi Gabriel ja
lisäsi hymyillen, ja minä maksan aina kuninkaallisesti.

— Te unohdatte naiset?

— En. Minulla on sydän vasta nyt herännyt, ja loppiaisena taistelin
ensi kertaa naisen tähden.

— Sehän on mainiota, sanoi maaherra. Siitä, arvoisa rehtori, ette
maininnut mitään. Sehän muuttaa paljon.

— Minä tiedän, että jupakassa ei ollut kysymystä naisesta, vastasi
rehtori.

— Oli tavallaan, jatkoi Gabriel, minä en aikonut mennä taisteluun,
mutta kun sain kuulla erään naisen tietävän, etten vältä koskaan
taistelua enkä koskaan jää tappiolle, niin en nytkään tahtonut
väistyä. Syy oli pieni, mutta minulla ei ollut muuta lahjaa
tarjottavana hänelle.

Gabriel vilkaisi Barbaraan ja näki, miten hän korvia myöten punastui
ja sitten heti kääntyi puhelemaan Vendelan kanssa.

— Te miellytätte minua, sanoi maaherra, mutta pelkäänpä pahaa, että
me vielä monesti tapaamme tuomiota istuttaessa, sillä tappelu yhden
naisen toivosta ei ole oikeutettua.

— Minkä kukin oikeaksi katsoo, vastasi Gabriel. Ehkä ei teidän
armonne iällä enää. Minulle se riittää syyksi.

— Nuori mies, sanoi maaherra ja laski kätensä ystävällisesti
Gabrielin olalle, minä näen, että olette yhtä taitava miekka- kuin
sanasodassakin. Minä toivoisin teille uraa, joka vie tulokseen,
ymmärrättehän, mitä tarkoitan. Minä tahtoisin nähdä teidät armeijan
etunenässä. Ehkä kohta siihen, murheellista kyllä, tilaisuus
tarjoutuukin.

Ja kääntyen professorien puoleen hän jatkoi:

— Puolan kuningas Juhana Kasimir vaatii itselleen Ruotsin kruunua,
joka vasta puoli vuotta on ollut Kaarle X:llä. Sota on tulossa,
vanhojen kauhistus ja nuorten onni.

— Te uskotte siis, että se syttyy? kysyi Gabriel kiihkeästi.

— Minä olen siitä varma. Säädyt aiotaan kutsua vielä tänä kevännä
koolle.

— Minä muistan, sanoi Gabriel säkenöivin silmin, miten jo poikana
palavin mielin kuuntelin sodan viestejä. Ja aina ajatellessani
taistelua on sydämeni sykkinyt vinhemmin, ja miekkakin on huotrassaan
alkanut elää, sillä se pyrkii toimintaan ja taisteluun. Ja silloin
aina olen vaarasta etsinyt hupiani, ja missä vaara on viitannut,
sinne olen rientänyt. Jos nyt syttyy sota, niin saammehan mekin
ylioppilaat siihen ottaa osaa, ja kaikista alma materin pojista
lienevät urhokkaimmat parhaita astumaan sotaan, siis pohjalaiset, ja
hurjin heistä, Gabriel Tuderus. Minä tunnen nyrkissäni kokonaisen
armeijan!

Hymyillen katsoi maaherra häneen, mutta rehtori lausui päätään
pudistaen:

— Te, maaherra, olette hänet saanut intoihinsa. Jumala meitä kaikkia
varjelkoon siitä melskeestä ja mellakasta, jonka hän näinä päivinä
panee toimeen, sillä nyt hän on valmis vaikka mihin.

— Kun se tulee, olemme ankarat, nyt ei vielä ole syytä suruun.

Ja nyökäten ystävällisesti ja kunnioittavasti tervehdittyään rehtoria
ja professoria lähestyi maaherra ovea. Siellä tuli Sundelius horjuen
häntä vastaan.

— Mikä tuo on? kysyi maaherra nähdessään Sundeliuksen koko
lihavuudessaan edessään ja kääntyi rehtorin puoleen.

— Hän on toinen surunlapsemme, vastasi rehtori. Yliopiston suurin
juopporatti.

— Mikä on nimenne? kysyi maaherra.

— Laurentius Sundelius, teidän armonne, vastasi tämä.

— Joko olette kauankin ollut yliopistossa?

— Hyvin kauan. Olen ollut yliopistolle uskollinen. Minä kuulun
yliopiston perustajiin.

— Siis jo viidestoista vuosi opiskeluissa.

— Niin, vähemmän siinä, enemmän ilonpidossa. Kas, minulla on niin
huoleton luonnonlaatu.

— Kun ei opinnoistanne tule mitään valmista, niin miksi ette ryhdy
käytännölliselle alalle?

— Sitä olen itsekin mediteerannut. Minä pyysin rehtorilta lupaa
saada perustaa akademian viereen kapakan; se olisi niin penteleen
hyvin kannattanut.

— Sen uskon.

— Niin minäkin. Ja minä olisin antanut konsistoriumin ryypätä siellä
sakkorahojeni edestä. Rehtori lupasi sen sijaan hankkia minulle
kollegan paikan. Mutta sekin jäi sikseen.

— Ja mitä nyt teette?

— Odotan.

— Mitä?

— Tuderusta. Meillä on sarviaispidot tänään noiden nuorukaisten
kanssa.

— Teillä on varmaan yhtenäistä pitoa ja tappelua vuodet umpeensa.

— Jotakuinkin.

— Kun tarvitsette lepoa, niin tulkaa linnaan; siellä on mukavat
leposijat kellarissa.

Ja maaherra läksi nauraen pois, nousi veljensätyttären kanssa rekeen
ja ajoi linnaan.

Sundelius lähestyi Tuderusta:

— Hauska mies tuo maaherra, mutta laskettelee sopimatonta pilaa.
Olenko minä mikään rotansyötti hänen kellareihinsa? Ehkä kuitenkin.
Minähän olen viinassa niin liotettu, että rotat kuolisivat jo
henkäisyynikin.

Tuderus ei kuunnellut häntä, vaan seurasi etäältä Barbaraa. Ovella
he katsahtivat toisiinsa, ja Barbara hymyili ja nyökkäsi tuskin
huomattavasti päällään ja juoksi sitten isänsä edellä portaita alas.

Sundelius tarttui Gabrielia kainaloon:

— Nyt sitä mennään ja ryypätään kuin sateenkaari. Akademia on
suloinen laitos ja sen vanhat tavat taivaallisia. Kunhan olisi joka
päivä sarviaiskemuja eikä luentoja koskaan, niin ei täältä lähtisi
pois sinä ilmoisna ikänä.

IV

, jonka luo Matthias Mathesius oli matkalla, oli kookas,
pellavatukkainen mies; missä hän liikkui, siellä erotti hänet hänen
leveistä hartioistaan ja uljaasta ryhdistään. Kookas hän oli ja
väkevä, peloittavan väkevä, ja koska hänen pellavatukkansa joka
taholle haarotti ja poskilihakset hypähtelivät, niin tiesi, että
kohta hän lyö, ja silloinpa nähtiin verisiä leukaluita, katkenneita
sääriä ja verilihalla olevia läiskiä toisten syntisissä ruumiissa.
Harvoin tämä tällainen puuskaus kuitenkin tapahtui, sillä yleensä oli
Cajanus rauhan mies, ja moni toveri oli saanut tuntea ja tuta hänen
auttavaa mieltään.

Tämä mies, joka ei koskaan nauranut ja yksitotisena kulki tietään,
oli iskenyt silmänsä hentokaiseen tyttöön. Ja niinpä eräänä kauniina
päivänä kutsuttiin Cajanus rehtorin eteen, ja häpeissänsä ja ujona
seisoi roteva mies kuulemassa tuomiotaan, joka kuului niin, että
hänet oli vihittävä yhteen tytön kanssa kristilliseen avioliittoon.
Nöyränä alistui Cajanus tähän koettelemukseen, vaikkakin sisuksissa
myllersi pahasti.

Lassi Porjarin saunaan hän pääsi asumaan, ja siellä synnytti piankin
hänen vaimonsa tyttölapsen, joka viikon elettyään kuoli.

Sinne saunaan he sitten jäivät asumaan, ja kun elatuksen saanti oli
huonoa, piti Cajanuksen siippa, hento Katriina, pientä kauppaa,
myyskennellen viinaa ja tupakkaa. Ja näin he elää retustivat päivästä
toiseen.

Loma-aikoinaan käväisi Cajanus kotonaan Pohjanmaalla, mutta vaimoaan
ei hän koskaan mukanaan kuljettanut, koska kahden matka olisi
tullut liian kalliiksi. Pääasiassa johtui tämä varmaankin siitä,
että Katriina vasta äskettäin oli oppinut tavaamaan eikä muutenkaan
käytöksensä puolesta ollut sopiva pappilaan vietäväksi.

Kun Mathesius iso lekkeri kourassaan avasi oven Lassi Porjarin
saunaan, niin löyhähti hikinen höyrypilvi häntä vastaan ja kuului
saunan lauteilta kimakka parahdus. Katriina siellä kokoili
vaatteitaan alastomuutensa verhoksi. Mutta ikkunarähjän luota kuului
Cajanuksen jykevä ään:

— Astu sisään vain!

Siinä istui Jonas Cajanus aivan ilkoisen alasti lavitsalla ikkunan
kulmauksen kohdalla lukien hebrean kielioppia, koska sitä kieltä
oli maallisessa paratiisissa viljelty ja enkelit sillä nytkin
kuhertelivat taivaallisen paratiisin niityillä.

— Älä säikähdy, vaan kömmi peremmälle, sanoi hän tulijalle. Taidat
hiukan kummastua meidän asuamme asunnossamme. Syynä on se, että eilen
piti Porjari-isäntäni kemuja ylen komeita, ja niin tarvittiin oikein
aika löyly päitten selvitykseksi tänä aamuna. Porjarin vieraitten
kylvyn jäljeltä tämä asunto vielä on lämmin ja siksi meidänkin
pukumme ohuenlainen. Mutta mitä siitä, mitä siitä, syntinen ruumis
ei ole mikään hävettävä asia. Ja mikä tuo sinut tänne, koska näen
lekkerin ja oikein ison kädessäsi?

— Viinojahan minä hakisin, vastasi Mathesius. Saimme muutamia
beaaneja käsiimme ja aiomme iltaa viettää yhdessä. Pojista on pari
oikein jymyrikasta. Siitä arvaat, että ilo tulee olemaan kattoon
asti. Sinäkin tulet arvattavasti joukkoomme.

— En tiedä, tulenko, vastasi Cajanus laskien kirjan kädestään, ja
huutaen lauteille päin hän jatkoi: Tule alas, muija!

— Anna kun jotain päälleni saan, kuului vastaus.

Sieltä tulla vilahti hento Katriina, tervehti tulijaa, aatuaan rahat
hän otti lekkerin käteensä ja meni Lassi Porjarin kellariin, jossa
hän sai varastoaan pitää.

Jonas Cajanus katseli, miten Katriinan hameen helma katosi oven
raosta, kurkisteli ikkunasta, miten hän kulki pihamaan poikki, loi
sitten vakavan katseen Mathesiukseen ja sanoi:

— Sen minä sinulle kokeneena sanon, että varo sekaantumasta naisiin
Suloinen myllerrys se alussa on miehen sisälmyksissä ja levottomana
hän heittelehtii vuoteella, kun nainen ajatuksissa kiertää, mutta
kun olet naisen sitten omaksesi saanut, niin kirvelevä kiukku herää
sisässäsi oman lihasi heikkoutta vastaan. Kirvelevä kiukku, sanon
minä, oikea helvetin esimaku, ja silloin sitä huomaa, että nainen on
se viraapelityö, mikä tehtiin kaiken muun luomakunnan valmistuttua,
että hänet on annettu miehelle, jotta tämä uskoisi löytäneensä
paratiisin ja äkkääkin istuvansa helvetin kuumimmalla kiukaalla. Varo
sinä itseäsi naisesta, sen minä sanon.

— Mutta minkä sille mahtaa, jos nainen väkipakolla pääsee
ajatuksiin? sanoi Mathesius.

— Neuvonpa sinulle keinon, sanoi Cajanus. Kun huomaat, että
pääsi kuumenee ja pitkin ihosi pintaa kulkee kihelmöivä väristys,
kun kurkkua himo kuristaa ja sylki suussasi kuivaa, niin riisu
vaatteet yltäsi ja mene järveen. Ja kun siellä puhtaissa laineissa
uiskentelet, niin vannonpa, että nainen unohtuu. Jos on talvi, niin
kierittele ilkoisen alasti hangella, ja takaanpa, että kun kalisevia
hampain ja värisevin polvin huoneeseen tulet, niin autuaana hymyilet
vähän ajan päästä. sillä nainen on kadonnut mielestäsi.

— Kun sinä keinon niin hyvin tiedät, niin miksi itse hairahduit?

— Oli kesäinen ilta ja ukkonen kuljeksi ilmassa, vaikka ei vielä
paukahdellut, kierteli vain taivaan nurkkia kuin kettu haaskaa. Minä
istuin lehdossa tytön parissa, eikä järveä, ei jokea, ei lähdettä,
jonne olisin voinut mennä, ollut missään näkyvissä, sanoi Cajanus, ja
raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan.

— Tukala paikka!

— Tukala paikka! Ja eikö se ole kirottu asia, että tuollainen
napataatta, tuollainen kruikka, tuollainen langanpätkä, kuin tuo
minunkin muijani on, tällaisen miehen, jolla on hartiat kuin härällä
ja ruumis kuin karhulla, voi tehdä aivan hervottomaksi ja saada
lankeamaan? Minä muistan, miten hän heiluttaa hiepautteli kädessään
mansikan vartta, jossa kaksi kaunista, punaista marjaa heloitti,
muistan, miten hän pisti toisen suuhunsa ja sitten ojensi toisen
tätä läpeäni kohden, joka järjen kulkuväyläksi on määrätty, ja miten
hän tuolla pienellä marjalla järkeni samensi, niin että koppasin
hänet syliini. Eevalla oli omena, ja me syytämme Aatamia, joka siitä
puraisi. Turha syytös, aivan turha syytös, sen huomaan, kun itseäni
katselen ja omaa kohtaloani visusti tutkin ja punnitsen. Ei omenaa,
ei omenaa, vaan mansikka, pieni punainen marjan pipana, ja mies on
naisen hallussa. Mutta jos hän silloin sai yliotteen ja luontoni
kumosi, niin kyllä hän sittemmin on saanut tuntea, mikä miehen voima
on. Ei löydy sitä paikkaa hänen ruumiissaan, ei pikkusormeni kokoista
länttiä, johon ei minun käteni olisi läiskähtänyt, eikä tässä
saunassa ole sitä palkinpiirtoa, johon en olisi häntä nutistanut, kun
hän alkaa mekastaa. Sillä tiedä, vaikka nainen sanan määräyksestä
on tuomittu miehelleen alamaiseksi, niin tyytyykö ja alistuuko hän
siihen! Ei tyydy, ei alistu, vaan silmille se hyppää kuin vihainen
kissa, ja kieli sen käy taukoamatta suussa, ja ääni on kovin kimeä.
Silloin ei auta muu kuin oikea kuritus ja Herran nuhde tuntuvassa
muodossa. Runsaasti sitä onkin saatu täällä tämän nokisen katon alla
viljellä, mutta niinpä on miehen valta vielä pysynyt.

Ja Cajanus nousi, ja alastomana hän käyskenteli pitkin pienoista
saunaa, pysähtyi, kun Katriina toi sisään lekkerin, ja karjaisi:

— Pysy pihalla!

Nopeasti katosi Katriina ovesta.

— Katsohan veljeni ja ystäväni, nainen hämmentää paljaalla
läsnäolollaankin miehen ajatusten tasaisen juoksun. Eipä suotta,
eipä suotta sielun vihollinen aina ole lähettänyt kiusausta
naisen hahmossa miehen luo, kuten katolinen kirkko niin selvästi
pyhimystaruissansa opettaa. Ja kun minä nyt tahdon puhella sinulle
niistä monista asioista, jotka ovat mielessäni kypsyneet hiljaisen
mietiskelyn varjossa, niin ajoin tuon naasikan ulos, jotta ei hän
tyhmyydessään sanoisi jotain viisaitten lauseitten väliin ja siten
pilaisi kaikkea. Tiedätkö, mitä minä olen pohtinut ja punninnut, mitä
kohtaa ajatukseni ovat kiertäneet? Minkätähden me suomalaiset olemme
niin kurjassa asemassa? Sitä olen ajatellut. Ja kun ajattelen, että
me, joilla on oma kieli omassa maassamme, otamme oppimme vieraalla
kielellä, niin julmistun omaa tyhmyyttämme. Jos meillä olisi kieli,
joka on ruma ja koruton, joka ei ajatuksille taivu, niin enhän
napisisi. Mutta kun lueskelen raamattua, joka meillä nyt omalla
kielellämme on, kun katselen sitä kielioppia, jonka professori
Petraeus yhdessä Stodiuksen kanssa on rakentanut, niin sanonpa, että
hävetä ei tarvitse, ei tarvitse koskaan meidän omaa kieltämme. Ja
minä olen huomannut, että kieli puhuttuna on kyllä kansan elinvoima,
mutta että se vasta kirjoitettuna on sen kuolemattomuus. Ajattelehan,
veli, sitä onnen päivää, kun me uskoisimme omaan itseemme ja omaan
kieleemme, kun me näkisimme, että sitä voi käyttää muuhunkin kuin
kiroilemiseen, haukkumiseen ja talouden askarten ohjaamiseen, että
se soi ja helisee meidän huuliltamme kaikkien kauniitten ajatusten
tulkkina ja että me sillä voimme leimata ajatuksemme ikuisiksi
ajoiksi. Ei se ole sattuma, joka kielen rakentaa, vaan koko kansan
sielu elää sen soinnuissa, se on, verta meidän verestämme, ja
meidän kielemme se kalskahtaa kuin miekka ja se hyväilee kuin äidin
käsi. Siitä me imemme voimaa itseemme, kuten pienokainen, jolle
äiti helmassaan ojentaa täytelään rintansa. Ja monesti kun istun
yksinäni, niin puolikovaa minä kuiskaan: Suomi, rakas Suomi ja kaunis
Pohjanmaa! Ja on kuin sydämeni sulaisi noita sanoja sanoessani.

Ja hän vaikeni ja katseli pienestä ikkunasta lumiselle pihamaalle, ja
hänen koko ruumiinsa värisi, ja suupielissä tempoili niin omituisesti.

Mutta kun hän katseensa käänsi ja näki Mathesiuksen lekkerin, niin
kumartui hän sitä kohden, avasi tapin ja sanoi:

— Katsotaanhan, ettei se penteleen narttu vain taas ole suorittanut
vanhaa konstiaan ja, kun on yksin saanut olla mittaamassa, ole
jättänyt astiaa vajaaksi. Paljonko sinä pyysit ja paljonko edestä
maksoit?

— Viidestä kannusta!

— Enkös minä arvannut sen naisen juonta, enkös minä arvannut!
Tämähän on viiden kannun lekkeri. Ja on vajaa!

Hän avasi saunan oven ja huusi:

— Muija, tule heti tänne!

Ja kun Katriina tuli sisään, sanoi Cajanus jyrisevällä äänellä:

— Vai sellaista peliä pohjalaisille! Mene heti ja täytä lekkeri,
niin että tappi sisään pantaessa ruiskauttaa viinasäteen
tapinpainajan kädelle. Vai vajaa mitta, ettet häpeä, sinä naaras,
ettet häpeä!

— Kyllä ne tästäkin jo juopuvat, puolusteli Katriina.

— Mistä sen tiedät? Pohjalaisen pää ei olekaan mikään kananpää, vaan
se kestää vaikka millaisen höyryn. Mene hänen matkaansa, Mathesius,
ja katso, ettei hän ilkeyksissään pane vettä täytteeksi, sillä senkin
tempun hän taitaa. Ja tule sitten, vaimo, minun luokseni, niin
palkkasi sinun saaman pitää!

Ja kun Mathesius kantaen täyttä lekkeriä tuli Lassi Porjarin
pihamaalta kadulle, niin kuuluipa saunasta kaksi ääntä, joista toinen
ukkosena jyrisi ja toinen kimakasti parkui.

V

tuvassa asuivat molemmat Tuderukset, Mathesiuksen
veljekset, heidän serkkunsa Matthias Mathesius ja Petrus Pictorius.
Yhdessä he asuivat, yhdessä söivät kotoa tuotuja eväitä, ja kun
puute tuli, niin yhdessä he näkivät nälkääkin. Tupa oli avara, se
sai valonsa kahdesta pienestä ikkunasta. Kaksikerroksiset vuoteet
olivat vastaisella seinällä, katosta riippui suuri oljista kyhätty
”himmeli”, Pictoriuksen käsien tuote, sillä hänen sormensa olivat
yhtä nokkelat liikkumaan kuin kielensäkin.

Tupa oli tungokseen asti täynnä kansaa, sillä kaikki pohjalaiset
ylioppilaat olivat tulleet kemuihin. Tuvan pitkällä pöydällä paloi
yhdeksän talikynttilää, tunnuskuvana yhdeksästä runottaresta, ja
pöydän päässä oli itse ilon lähde, iso viinalekkeri, jota ahkerasti
käytiin kallistelemassa. Matthias Mathesius oli isäntänä, ja hän
kullekin kaateli tuoppeihin ilolientä.

Jota runsaammin miehiä tupaan kasaantui, sitä suuremmaksi tuli hälinä
ja iloinen mieliala, mutta sitä nolommiksi äsken vihityt ylioppilaat,
sillä heidän kukkaronsahan kustannuksella tämä iloinen mekastus
pantiin toimeen.

— Ei tarvitse pahaa tykätä, kun on millä pykätä, sanoi eräs heistä
ja veti taskustaan esiin paksun kukkaron. Kyllä tämä poika maksaa,
minkä toiset juoda jaksaa. Yksi kerta sitä vain ylioppilaaksikin
tullaan. Ja kun sitä varten on saanut jumalattomasti hikoilla, niin
kannattaa nyt jumalallisesti ryypätä.

Ja kääntyen vieraittensa puoleen hän huusi:

— Juokaa, miehet, minkä jaksatte, ei pidä puutetta oleman liemestä
niin kauan kuin pystyssä pysytte!

— Älä rehentele, senkin kapasaksa siellä, äidinisäsi rahoilla sinä
kuitenkin tässä herrastelet, huusi Pictorius. Se mies onkin jykevä
ukko, toimelias, työteliäs, mutta saita, niin saita, että ropo
hyppysissä venyy. Kerronpa teille, miten hän kaikessa säästää, sillä
tunnenpa hänet hyvin, koska hän on minulle sukuakin. Tosin väärän
koivun takaa, mutta sukua kumminkin.

Ja Petrus Pictorius kertoi Oulun rikkaimmasta miehestä seuraavan
tarinan:

— Rahaa sillä miehellä on, rahaa kuin roskaa, ja kuluisipa monta
ajastaikaa, ennenkuin Hooperin äijä ehtisi niitä räknätäkään. Paljon
on hänellä maallista hyvyyttä, mutta ei kukaan voi väittää hänen
sen kokoomisessa luvattomia keinoja käyttäneen. Säästäväisyydellä,
työllä ja ahneudella se on koottu. Ja niin tarkka hän on kaikessa,
että kaikkialta hän lannankin kokoo pelloilleen. Ja mikä on seuraus?
Ei kenelläkään ole vilja niin rehevää, ei niin hallaa kestävää eikä
niin runsasjyväistä. Sonta on kultaa, sanoo äijä. Ja tätä kultaa
varten on hänellä aina reessä tai rattailla vasu. Ja hevosensa hän on
opettanut sellaisiksi, että ne sillä pinnistyksen hetkellä pysähtyvät
ja odottavat, kunnes ukko on vasunsa ottanut, jotta kulta lämpöisenä
siihen moksahtaisi.

Koko seura remahti nauruun, muttei Hooperin äijän tyttärenpoika
piiloittautui häpeissään toisten taakse.

— Lisää tavaraa, minun vatsani on avara, huusi äkkiä Sundelius, joka
oli kellistänyt lekkeriä ja huomannut sen kummallisen kepeäksi.

Suurilla korvoilla kannettiin olutta esiin, ja yksi uusista
ylioppilaista läksi kahdella sangolla viinaa hakemaan.

Kun höyry nousi miesten päässä ja veri kuumana suonissa sykki,
niin kasvoi rähinäkin. Välillä pistettiin tanssiksikin, sillä
olihan moni ylioppilas taitava pelimanni ja hankki sievoiset summat
soittelemalla häissä ja kutsuissa, eikä hyvän sovun hallitessa
unohdettu professorejakaan, vaan käytiin heillekin soittelemassa.
Tosin he sentään usein pyysivät, että heitä tästä kunnianosoituksesta
säästettäisiin. Vuoroin suoritettiin sirot ja kaunista käyntiä
kysyvät tanssit, vuoroin yllyttiin hurjaan piirileikkiin. Lopulta
tehtiin monta piiriä, joista ulompi oli aina sisempää suurempi. Ja
nyt lähdettiin ”kaikenmaailmantanssia” menemään, ja piirit siinä
pyörivät aina vastakkaiseen suuntaan. Oli siinä juoksua ja rehkinää,
ja oli siinä varpaat tallautumisen vaarassa. Hikisinä taukosivat
miehet vimmatusta hypystä, ja aika kulaus juomaa kaadettiin kurkusta
alas.

Miehet alkoivat muistella omaa pennaaliaikaansa, ja halu maksaa
uudelle sukupolvelle kaikki se, mitä olivat kärsineet, heräsi heissä.
Teljettiin tuvan ovi ja alettiin antaa kasvatusta nuorisolle. Missä
beaani liikkui, siinä häntä tyrkittiin, ja jota vahvempi lykkääjä
oli, sitä kauemmaksi lensi poika, lensi toiselle puolen huonetta,
josta uusi tyrkkäys tai potkaus kiidätti hänet uusia vainoojia
kohden. Purskahti siinä jo muuan itkuunkin, mutta se maksoi hänelle
heti kuusi korvapuustia, tosin lievemmässä muodossa vielä, sillä
ne lyötiin kämmenellä eikä nyrkillä. Ja kun hän kerran oli alkanut
ääntä päästää, niin sai hän laulaa, laulaa minkä jaksoi ja vielä
tanssiakin, kunnes hän iskuista ja tanssista uupuneena vaipui maahan.

— Tämä on sikamaista! karjaisi silloin se, joka depositiossa oli
uskaltanut Kempeä pilkata.

Kiljaisten syöksyi silloin pitkä Jurvelius hänen kimppuunsa, paiskasi
hänet maahan ja jyskytti hänen päätään permantoon.

Kiukkuisena, hammasta purren sähisi poika:

— Jyskytä vain, jyskytä vain, ei se pää paperista ole!

Ja äkkiä hän ponnahti ylös, sylkäisi käsiinsä, hyppäsi tasakäpälää
korkealle ilmaan ja huusi:

— Tulepas vielä, jos uskallat, sinä senkin humalasalko, sinä raato,
sinä ryökäle, sinä helvetin portinkanki. Tule, jos tohdit, ja minä
väännän sinut senkin seitsemään mutkaan, jotta koipiesi välitse
kurkistelet selkääsi, minkä näköinen se on.

Ja nyt alkoi heidän kesken rynnistys, jossa luut rutisivat ja miehet
läähättivät. Mutta lopulta makasi beaani suullaan, ja Jurvelius istui
hajareisin hänen päällään kuin satulassa kiskoen suuria hiustukkoja
hänen päästään.

— Joko nyt on luonto otettu sinulta pois? sanoi hän, kun päästi
toisen silmät vetistävinä ja kiukun kuolan valuessa suupielistä,
kohoamaan pystyyn.

Ja ottaen päreen uunin korvalta ja halon uunin pielestä hän pani
päreen pojan toiseen ja halon toiseen käteen ja sanoi:

— Seiso nyt siinä häpeämässä! Ja seiso yhdellä jalalla kuin haikara
ja ihmettele oman sisusi kiukkua ja luontosi kovuutta ja kiitä
Jumalaasi siitä, että olet joutunut oikean kurituksen alaiseksi.

— Tuossa on sinulle kuritusta! huusi poika ja paiskasi halon
Jurveliuksen päätä kohden. Väistymällä vältti tämä iskun. Samassa oli
jo useampi mies pojassa kiinni, ja tämä oli kuin rautapihdeissä.

Jurvelius oikein tanssi vimmasta hänen edessään.

— Tiedätkö, mitä sinä ansaitsisit, senkin peijuuni, tiedätkö? huusi
hän. Nöyryytystä ja oikein tuntuvasti, sillä huomaanpa, että sinulla
on kova luonto. Ja kurituksen sinä saapa oletkin!

Ja hän riisui kengän jalastaan ja löi sillä poikaa kummallekin
korvalle. Sitten täytti hän kengän oluella, sirotti pesästä tuhkaa
joukkoon ja sanoi:

— Juo nyt!

Poika puri hampaansa yhteen.

— Vai et aio juoda? karjui Jurvelius. Äitisi rinnoista sinä olet
kiukkusi imenyt, mutta nyt saat juoda nöyryytyksen maitoa.

Ja pistäen puukon terän pojan suuhun hän erotti hampaat toisistaan.
Nyt pitivät toiset väkipakolla suuta auki, kun Jurvelius sinne kaasi
kengästään juomaa.

— No, mene nyt äläkä enää tee syntiä! sanoi Jurvelius, ja
kiukuissaan itkien väistyi poika tuvan nurkkaan.

— Siitä tulee vielä esimerkiksi kelpaava ylioppilas, sanoi Matthias Mathesius,
ja oikea pohjalainen riitinki sen mielessä on. Mutta voi
niitä beaaneja, jotka tämänkin sarviaisjuhlan saavat hänelle korvata.
Minä en tahtoisi olla niiden miesten housuissa.

Tämän arvelun pitivät kaikki oikeana, ja moni ystävällinen katse
osui nurkassa olevaan poikaan. Hän oli napissut pennaaliaikansa
velvollisuuksia vastaan ja oli siis ansainnut rangaistuksensa, mutta
eihän hyvä kuritus ole muuta kuin ojennukseksi, arvelivat kaikki.

Sundelius istui penkillä nojaten seinään ja sääret harallaan imien
piippua. Viitaten kalpealle, hennolle pojalle hän huusi:

— Hunsvotti! Lehmänsorkka! Pennaali! Tuo tänne kynttilä ja sytytä
piippuni.

Poika otti kynttilän pöydältä ja lähestyi arkana Sundeliusta. Kun hän
ei osannut pitää kynttilää niinkuin Sundelius tahtoi, neuvoi tämä
häntä, ja kun ei poika sittenkään osannut, löi hän tätä korville niin
että läjähti.

— Sinä uppiniskainen nallikka! Kyllä minä sinua opetan palvelemaan.
Jollet sinä tee niinkuin minä käsken, niin annan sinulle niin vasten
pläsiäsi, että näet kaikkien taivaankappalten tanssivan polskaa
ympärilläsi.

Vavisten poika ojensi taas kynttilänsä ja pudotti sen samassa maahan.

— Minä tapan tuon täin! karjaisi Sundelius.

Mutta samassa singahti äskeinen, kurituksen saanut poika hänen
eteensä ja huusi:

— Anna sen pojan olla, sanon minä, tai sinun käy melkoisesti!

— Sinäkö se olet? Etkö ole vielä saanut mielestäsi kylliksi nahkaasi
parkituksi? sanoi Sundelius.

— Mitä siinä vielä valkoista paikkaa on, pian saat sen maalata
vaikka taivaankaaren väreillä ennenkuin tuohon poikaan koskea.

— Älä sekaannu asioihin, jotka eivät sinuun kuulu, kaikui huutoja
pojan ympäriltä.

— Peitotkaa minua, jos mielenne tekee, ärjäisi poika, ei tämä poika
hevillä nutistu. Mutta tuohon poikaan ette koske, ettekö näe, että
hän on heikko ja sairas. Hänen isänsä on kuollut, ja heitä on viisi
lasta, ja nyt hän on lukenut ja tehnyt työtä voidakseen kohta hankkia
niille elatuksen.

— Älähän nyt viitsi suotta, esteli kalpea poika.

— Pidä suusi kiinni, ärähti toinen, sillä minä se nyt puhun. Ja
nälkää hän on nähnyt ja puutetta sisarustensa tähden. Ja sellaiseen
mieheen en minä anna koskea, sillä totta vieköön, vaikka hän on
kalpea ja heikko, niin on hänessä ollut enemmän urhoollisuutta kuin
teissä yhteensä koko liudassa.

Syntyi hetkisen hiljaisuus.

— Ei kukaan pohjalainen ole ennenkään yliopistossa puutetta nähnyt,
sanoi Matthias Mathesius, Ja mikä meidän on, on hänenkin. Leipää ei
hänen tarvitse surra.

— Kyllä sitä minullakin vielä kakkua piisaa, sanoi poika ylpeästi,
en minä tullut kerjäämään hänen puolestaan. Mutta kajota ei häneen
saa.

— Mikä sinä luulet oikeastaan olevasi? sanoi Sundelius, joka huomasi
toisten vaitiolosta, että kaikki hyväksyivät pojan teon, ja nyt
tahtoi kääntää huomion toisaanne. Mikä sinä luulet oikeastaan olevasi?

— Tämmöinen olen kuin olen, pieni, mutta pahasisuinen.

— Tuollainen vasikka, jonka päässä ei ammennettukaan viisaus pysy,
sanoi Sundelius.

— Ainakin olen enemmän kuin sinä, joka et taida vuosikausiin olla
nähnyt kirjan kansiakaan.

— Paljonkos tahdot, jos häpeet?

— Sen näet sitten, kun sekin hetki tulee, sinä vanha haaska, sinä
haiseva raato, jonka piru on padastaan unohtanut, sinä ihmisten kiusa
ja Jumalan mieliharmi, sinä seivässääri, möhömaha, juopporatti, sinä
tieteen pesän mätämuna!

— Vastaa nyt jo, Sundelius, huusivat toverit, jotka nauraen kuuntelivat
poikasen kiukkuisaa haukkumista.

— Antakaa hänen puhua, antakaa hänen puhua, hänen sanansa ovat kuin
serafin soittoa, sanoi Sundelius. En ole vielä tavannut miestä, joka
veisi haukkumisessa minusta voiton, mutta nyt sen näen. Tuo poikanen
ei ole ainakaan suulleen langennut. Anna tulla vain!

— Saamasi pitää, ja oikein kukkuramitalla, sinä maailmanlopun
villitys, sinä kaikkien paheiden ihana yhteenveto, sinä mädännyt
nauris. Oletko umpinainen, koska kupusi on niin paisunut niistä
juomista, jotka kurkustasi olet alasjuoksuttanut? Oletko päivääkään
selvänä ollut, koska silmäsi ovat nurin päässä? Milloinka olet
viimeksi nähnyt housujesi napit? Laihduttaa minä sinut tahtoisin,
laihduttaa siksi, kunnes siinä kuoppa olisi, missä nyt on pyöreä
kumpu, hikoiluttaa niin, että joki syntyisi sinun lähteistäsi.

Samassa sieppasi hän seinältä Sundeliuksen pään yläpuolelta piiskan,
ja heiluttaen sitä hän kiljaisi:

— Jumal’auta nyt sinun syntistä hahmoasi!

— Minä en ymmärrä, mikä meininki tässä on, sanoi Sundelius.

— Näkemäsi pitää, sillä nyt sinä saat tanssia, loikkia polskan
jokaisesta korvapuustista, jonka äsken annoit.

— Sinä olet villitty!

— Kuka minut on siksi tehnyt? Sinä, joka sairasta löit. Ja nyt
ylös penkiltä! Minä en vastaa mistään, ellet heti paikalla nouse
jaloillesi.

— Älä heiluta noin piiskaa minun nenäni edessä, taikka minun vihani
nousee.

— Minä en pelkää sinun vihaasi! Nousetko siitä, vai sivallanko
punaisen raidan sinun mahaasi?

— Johan minä nousen, mutta armias taivas, kiitä onneasi, etten
likistä sinua liiskaksi.

— Millä sinä likistäisit? Oletko enää pitkään aikaan saanut käsiäsi
ristiinkään? Tanssi nyt, tanssi, taikka tästä syntyy sellainen
polska, että veri pursuu jokaisesta reiästä ruumiissasi.

— Katsokaa, toverit, huusi Sundelius, kuinka hän minua häpäisee!
Ettehän salli, että beaani näin vanhaa ylioppilasta kohtelee?

— Hoida itse asiasi! huusivat nauraen toiset, joita mekastus huvitti.

— Näin minun oppilaani minut ylenantavat! huusi Sundelius.

— Joko tanssit? huusi poika.

— Johan minä sen teen. Kas näin, kas näin!

— Peli soimaan, ja nyt se polska alkaa!

— Eihän tähän peliä tarvita.

— Jotta et tahdissa kompastu. Hyppää! Korkeammalle! Kyllä minä sinun
kinttujasi kiverrän!

Ja uhaten piiskallaan pakotti poika Sundeliuksen tanssimaan,
tanssimaan monta kierrosta tuvan ympäri. Lopulta hän aivan
henkihieverissä horjahti penkille pöydän luo, tarttui viinasankoon,
ryyppäsi pitkän ryypyn, horjui vuoteelle, ja kohta kuului sieltä kova
kuorsaus.

Mutta tanssin loputtua nousivat miehet paikoiltaan, ja Gabriel Tuderus,
joka tähän asti oli ollut vaiti, sanoi:

— Tule, poika, niin suljen sinut syliini. Vielä se vanha pohjalainen
sisu elää, sen sinä todistat.

Ja ystävällisinä kättelivät kaikki poikaa. Mutta Gabriel Tuderus
sanoi:

— Sellainen tulee oikean ylioppilaan olla. Sydän kuin kultaa, kieli
kuin puukko ja käsi kuin taivaan salama. Ja kun nyt olet tullut
meidän joukkoomme, niin tiedänpä, että osaat oikein elää. Toisella
kädellä pitelet valkeuden maan kerubia ja toisella nyit pirua
hännästä.

VI

, itämaisten kielten professori, istui
työhuoneessaan, joka samalla oli hänen makuuhuoneensa. Talvinen
hämärä oli jo verhonnut kaupungin, ja varjot kulkivat huoneessa
peittäen kaikki sen esineet. Punainen juova taivaanrannassa kajasti
viimeisenä silmuna siitä suuresta verkosta, jonka aurinko oli
heittänyt yli maan ja nyt kokosi kultaisten porttiensa taakse.
Sinisenä hohti hanki ikkunan alla.

Stodius katsoi ulos ikkunasta, mutta hän ei nähnyt tästä mitään,
sillä hänen ajatuksensa kulkivat kauaksi ohi seutujen, yli
taivaanrannan, pois maan piirin rajasta, etsien vastausta siihen
suureen kysymykseen, joka aina hänen sielunsa pohjalla eli: mitä
elämä on? Liikkumattomina lepäsivät hienot, kalpeat kädet tuolin
käsipuilla, liikkumaton oli katse, ja huulilla oli juhlallinen
vakavuus. Hiljaa kohosi oikea käsi ja siveli pitkää valkoista partaa.

Hän ei kuullut ei nähnyt mitään. Hän ei havainnut sitä, että
hänen vanha palvelijattarensa, seitsenkymmenvuotias Leena, aivan
valkotukkainen vaimo, kuuro ja hieman ontuva, oli parikin kertaa jo
raottanut huoneen ovea, mutta aina jälleen vetäytynyt pois.

Kaikista niistä ihmisistä, jotka Stodiuksen pitkän elämänajan
varrella olivat hänen luonaan olleet, oli Leena ollut uskollisin,
uskollisempi kuin professorin oma tytär, joka mentyään naimisiin
erään yliopiston professorin kanssa ei koskaan käynyt isäänsä
tapaamassa. Hän uskoi sitä, mitä muutkin, mistä professoria
julkisesti oli syytetty, minkätähden häneltä oli uhattu ottaa
paikka konsistoriossa, paikka kirkon penkissä, oikeus luennoida,
vieläpä kieltää hoitamasta kirkkoherranvirkaansa Naantalissa, että
hän nimittäin harjoitti salaisia tieteitä, että hän seurusteli
paholaisen kanssa. Leena yksin, joka ei mitään kuullut toisten
puheista, uskoi, että professori oli maailman paras ja maailman
viisain mies. Heidän väliltään oli vähitellen kadonnut palvelijan
ja isännän suhde, ja haudan partaalla seisominen loi sen hellyyden,
joka ei koskaan ujostele itseään näyttämästä peläten muuten katuvansa
sen laiminlyömistä, kun se tulisi liian myöhään. Leenan kuurous
esti heitä puhelemasta, mutta puhuivathan silmät, ja usein laski
vanha professori hienon, valkoisen, melkein naisekkaan kätensä
Leenan kädelle, ja Leenan kasvot silloin aina kirkastuivat. Ja kun
professori istui työnsä ääressä, niin luki Leena raamattua, tuota
kauan toivottua kirjaa, jonka hän vasta vanhoilla oli
saanut ja jonka suurimman osan hän tiesi tuon rakkaan professorin
pitkinä talvi-iltoina suomentaneen. Se oli hänen lohdutuksensa, ja
tyynenä odotti hän elämänsä illan loppua, eikä hänen mielessään ollut
pelkoa eikä vapistusta. Joka kevät hän tuuletti niitä itse kutomiaan
ja ompelemiaan hienoimmasta palttinasta tehtyjä ruumisvaatteitaan,
jotka hän jo kaksikymmentä ajastaikaa oli pitänyt valmiina.

Jos porvarit professoria kammosivat, yliopiston miehet tuomitsivat,
niin ylioppilaat jumaloivat. Hän oli heille ainainen esikuva
ihmisestä ja hänen loppumattomasta pyrkimyksestään. Ja kun he eivät
muuten osanneet eivätkä voineet rakkauttaan osoittaa, niin toi
jokainen lomalta Turkuun tultuaan eväistään parhaimman osan Leenalle.

He uskoivat, että Stodiuksella oli salaiset voimat hallussaan,
sillä useinhan hän kulkiessaan jonkun nuorukaisen ohitse kadulla
oli pysähtynyt, kutsunut miehen luokseen ja silloin puhunut hänelle
kysymättä mitään, tuon salaisten voimien antaman tiedon kautta
ymmärtäen kaiken sen, mikä toisen mieltä lannisti. Hän ymmärsi kaiken
eikä mitään tuominnut.

— Minä olen elämässäni saanut paljon kärsiä, siksi toisten
kärsimykset ovat tulleet minulle pyhiksi, sanoi hän.

Kun Gabriel Tuderus avasi oven professorin huoneeseen, kääntyi tämä
heti häneen päin ja sanoi:

— Minä odotin sinua! Sinä tulet tänään niin myöhään. Miksi? Joko
taas olet ollut katukahakassa?

— Katukahakat ovat unohtuneet sen jälkeen kuin aloin käydä teidän
luonanne.

— Niin, sinä olet jo kuukauden ajan käynyt minun luonani ja vieläpä
hyvin useinkin, sanoi Stodius, ja hänen silmissään oli veitikkamainen
välke. Kuka olisi uskonut, että Gabriel Tuderuksessa herää sellainen
tiedonjano, sellainen palava into salattuihin tieteisiin? Etkä sinä
ole ainoa, jonka mielessä on kysymysten suuri parvi herännyt. Minun
kummityttäreni Barbara, pormestari Schaeferin tytär, on myöskin
kuukauden ajan käynyt ahkerasti luonani.

— Onko hän täällä, onko hän teidän luonanne? huudahti Gabriel.

— Tuskin tällä haavaa, sillä ethän ole tullut tavallisella
hetkelläsi. Mutta joka kerta, kun sinä olet ollut minun luonani,
on hän istunut tuolla viereisessä huoneessa Leenan vieraana. Kun
seinä on ohut, niin hän on saanut kuunnella meidän keskustelujamme,
sillä, kuten tiedät, ei Leenan kanssa voi kukaan keskustella, kuuro
kun hän on. Ja näin olette te molemmat olleet minun oppilaitani, ja
usein sinulle puhuessani olenkin puhunut hänelle. Tiedätkö poika,
että minä jo heti alusta alkaen olen huomannut kaiken, ymmärtänyt
tuon tiedonjanon sinussa ja kummityttäressäni. Sinun matkasi minun
luokseni on joka päivä kulkenut pormestarin talon ohitse, ja kun
nämä talot ovat vieretysten, niin pahakielisten ihmisten puheita
välttääksesi aloit tulla minun luokseni. Näin voit tullen ja mennen
kenenkään mitään aavistamatta kulkea hänen asuntonsa ohitse. Minä
olen nähnyt tuon tunteen syntyvän, nähnyt, miten se on kaikki
vallattomat voimat sinussa taltuttanut ja tehnyt sinusta suuren
uneksijan. Ja minä olen käyttänyt hyväkseni aikaa ja istuttanut
sieluusi kaiken sen, minkä toivon siellä versovan. Ja minä tiedän,
niin varmasti tiedän, että se kylvö, joka silloin ihmissieluun
tehdään, kun hän ensi kertaa rakastaa, se kerran nousee suurena ja
voimakkaana laihona. Rakkaudesta meissä kaikki hyvä herää ja varttuu.

Nyt sinulla on elämän ihana toukokuu, toiveiden ja unelmien aika, ja
käyköön sinun kuinka tahansa elämässä, alku sinun elämäntyöllesi on
rakkauden varjossa laskettu, ja minä iloitsen siitä, että minä olen
se kylväjä ollut. Katsohan, lapsi, minä olen tahtonut sanoa tämän
sinulle tänä kauniina talvihämynä.

— Te minun vanha, hyvä ystäväni! sanoi Gabriel ja puristi vanhuksen
kättä.

— Lapsi, lapsi, minä olen elänyt sinussa omaa nuoruuttani, ja iloni
on ollut niin suuri. Minä olen tuntenut, miten kaikki sinussa on
niin erilaista ja kuitenkin niin samaa kuin minussakin. Minä olen
elänyt koko elämäni yhden suuren unelman keskellä heräämättä siitä
hetkeksikään. Siksi olen jotain saanut aikaan, siksi olen tullut
kyllä häväistyksikin, mutta myös sanomattoman onnelliseksi. Minä
olen uskonut, että kaiken näkyväisen takana on ihmeellinen salattu
maailma. Sen portilla olen seisonut ja kuunnellut sen maailman outoja
ääniä. Se on ollut minun unelmani. Sinä luot unelmasi toisin kuin
minä, jokainen luo sen omalla tavallansa, mutta minä tiedän, että
sinun elämäsi ei ole hukkaan heitetty, vaan kerta on elosi ehtoona
laihosi oleva runsas ja kullankuultava mailleen menevän auringon
valossa.

— Minä tunnen, miten te otatte levottoman sydämeni kuin aran linnun
käteenne, ja minä tunnen, miten sen on siinä hyvä olla.

— Minä tahdon painaa syvälle sieluusi nämä sanat: Älä koskaan epäile
unelmiasi, älä silloinkaan, kun niiden tähden saat kärsiä. Kun viime kesänä
kuljin lehdossa, näin linnun, — muita kirkkaammin se lauloi.
Lentonsa arka oudoksutti minua, lähemmäksi astuin, sokea oli lintu.
Meidän täytyy jotain kadottaa, ennenkuin sävelet soivat syvimmin,
täytyy sinun niinkuin täytyi minunkin. Tyly on elämä, niin harvoin
se yhdessä katkoo elämän sekä lemmen langat. Niin harvoin voivat
ihmiset löytää sen, minkä kohtalo heille sääsi. Jos lemmen löydät,
niin et sitä tunne, jos sen tunnet, et osaa sitä luonasi säilyttää.
Sattumusten sarja kirjava, kohtalon lankojen leikki on elämä. Mutta
käyköön sinun kuinka tahansa, niin tiedä, että suurimmat ilomme me
saamme ostaa suruilla. Niin tein minä, ja niin teet sinäkin kerran.
Sille, jota elämä rakastaa, se antaa suuren surun. Ja suru putoo
kuten hiekkajyvä simpukan sisään, ja simpukka kokoo sen ympärille
omasta itsestään kimaltelevan aineksen ja näin synnyttää helmen.
Kuten ihana helmi, jossa taivaan kaikki värit kuvastuvat, on jokainen
oikea ihmiselämä, ja suru on se pieni jyvä, joka sen keskessä on.
Näin on käynyt minunkin. Koko elämäni, koko työni on rakennettu surun
ympärille.

Stodius vaikeni. Ja sitten hän alkoi kertoa tarinaansa kuin itsekseen
puhuen.

— Minä olin vain kaksi vuotta naimisissa. Vaimoni kuoli, ja ainoa
lapsemme, tyttäreni, jäi huostaani. Vaimoni ei koskaan minua
rakastanut, minä tiesin sen, ja hänen tyttärensä peri äitinsä
luonteen. Jo varhain huomasin, että hänellä ei ollut mitään tunnetta
isäänsä kohtaan, ja kun hän varttui naiseksi, meni hän naimisiin. Hän
asuu nyt täällä, samassa kaupungissa, ja on minulle vieraampi kuin
vieras. Silloin minun sydämeni, joka oli täynnä rakkautta, josta ei
kukaan ollut huolinut, etsi olentoa, jolle kaiken saisi antaa. Minä
näin Tukholmassa hänet, joka tuli kohtalokseni, ja minun ajatukseni
kutoivat sadun lukin lailla kimaltelevaa verkkoansa vangitakseen
hänet. Kuinka elämä rautaisella kädellä johtaa meitä. Hän oli minulle
kaikkeni, kun tuli toinen, vei omani, anasti aiottuni. Hän oli nuori,
minä jo keski-ikäinen, hän aatelisherra, minä köyhä oppinut: Minä
pakenin silloin Viipuriin ja olin siellä opettajana. Kun yliopisto
perustettiin, astuin sen opettajien riviin. Mutta tuota yhtä en
unohtanut.

— Ja hän, tuo rakastettunne?

— Eräänä päivänä oli ylhäinen herra hänet jättänyt. Silloin hän
meni naimisiin miehen kanssa, joka oli kyllin jalo ymmärtääkseen
kaiken. Minä sain tiedon, että heille syntyi tytär, jonka kummiksi
minut merkittiin. Ja sitten nuo molemmat vanhemmat saapuivat Turkuun.
Näin elimme onnellisina yhdessä, kunnes tuoni tavoitti äidin. Minä
olin valikoinut tämän talon asunnokseni, sillä hän asui viereisessä
talossa, ja pienen oven kautta voin olla heidän pihallaan. Usein tuo
nainen sen on avannut ja istunut tuossa, missä sinä nyt, ja äidin
jälkiä on seurannut tytär, sillä tuo nainen oli pormestari Schaeferin
toinen puoliso ja Barbaran äiti.

Hämärässä oli ovi auennut, ja kynnyksellä seisoi vavisten nuori
tyttö. Kun Stodius oli kertomuksensa lopettanut, juoksi hän
professorin luo ja kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
Näin lepäsivät he kauan sylitysten talvi-illan hämärässä.

Mutta hellästi erotti Stodius tytön käsivarret kaulastaan ja sanoi:

— Rakas lapsi, sinä olet tänään tuottanut minulle suuren ilon,
niin suuren, että mieleni pyytäisi jäädä luoksesi, mutta ehtoo on
jo pitkälle kulunut, ja minun on mentävä. Johannes Kemiensis kaipaa
minun apuani. Kuukausi sitten tuli hän ylioppilaaksi, on lukenut
yöt ja päivät, ja nyt hänet on tauti löytänyt. Hän on tänä aamuna
sylkenyt verta, ja minun täytyy mennä hänelle viemaan lääkkeitä.
Minun on nyt vaikea erota sinusta, lapsi, mutta tiedänhän, että
poissa ollessani sinä olet huoneessani, ja tiedänhän, että tunteesi
kukkivat.

Hän suuteli Barbaraa, puki ylleen pitkän tumman viittansa, otti
pöydältä rohtopullon ja poistui.

Ja hämärässä huoneessa seisoivat Gabriel ja Barbara liikkumattomina
uskaltamatta sanaakaan vaihtaa; heidän sydämensä löivät kiivaasti, ja
he tunsivat, miten outo verkko veti heidät yhä lujemmin apajaansa.

Vaistomaisesti he lähestyivät toisiaan, käsi etsi kättä, syli syliä.

Kun professori palasi huoneeseensa, istuivat molemmat nuoret
käsitysten sanaakaan vaihtamatta.

Viereisestä huoneesta kuului Leenan ääni, kun hän luki:

— Jos minä ihmisten ja enkelten kielillä puhuisin ja ei minulla
olisi rakkautta, niin minä olisin kuin helisevä vaski, taikka
kilisevä kulkuinen.

VII

oli Turun kaupungin pormestari ja samalla sen
äveriäimpiä kauppiaita, jonka monet laivat kesäisin ja vielä myöhään
tekivät loitolle matkoja.

Hän istui huoneessaan kirjoittaen hanhenkynällä kirjettä
ensimmäisestä avioliitosta saamallensa pojalle, joka Tukholmassa
hoiti isänsä laajoja kauppa-asioita.

— Minä olen Gabriel Tuderus, sanoi Gabriel astuessaan sisään.

— Tunnen miehen sekä muodon että maineen, sanoi Schaefer, ja totta
puhuen on muoto mainetta parempi. Mitä sinä haluat? Istu, aja asiasi!

— Minä tulin tytärtänne kihlaamaan, sanoi Gabriel tyynesti.

— Kuule, poika, sanoi pormestari, mene ensin nukkumaan, sillä taidat
puhua höyryn vaikutuksesta.

— Koko eilisillan istuin professori Stodiuksen huoneessa, vastasi
Gabriel. Jos höyryä päässäni on, niin ei se ainakaan juomista ole
lähtenyt.

— Mikä se sitten sinun päähäsi tuo tuollaisia järjettömyyksiä?

— Rakkaus.

— Vai rakkaus? Mene Jerikoon ja anna viiksiesi kasvaa ja tule sitten
vasta puhumaan rakkaudesta.

— Ei se rakkaus kai viiksistä kiinni riipu, sanoi Gabriel.

— Ei, mutta ei sitä lapset kaikkia asioita ymmärrä.

— Kyllä kahdeksantoistavuotias jo tietää, mikä luonnon laki on.

— Kuule, poika, minä luulin sinun laskeneen leikkiä. Ethän vain
tarkoita täyttä totta?

— Täyttä totta, sillä ei minulla ole aikaa käydä kaupungin
pormestaria leikillä hauskuttamassa.

— Minä voin potkaista sinut ulos ovesta.

— Sitä minä tohdin järkiään epäillä, sillä eipä vielä ole kenenkään
jalka selkääni koskenut, mutta sitä useammin minun jalkani toisten
selkään.

— Ja sinä aiot hävyttömyydellä saada tyttäreni?

— Ei kai tässä livertelyt ja mairittelutkaan auttaisi.

Schaefer nousi, käveli huoneessaan ja katseli tuon tuostakin
Gabrieliin. Ensiksi hän ajatteli huutaa renkinsä sisään heittämään
hänet pihalle, mutta sitten häntä alkoi miellyttää Gabrielin reipas
menettely, ja hän päätti ainakin keskustella pojan kanssa.

— Onko sinulla millä vaimosi elätät? kysyi hän.

— Kyllä sekin vielä tulee. Kyllä kakku kierii tekevän tielle.

— Miksi sinä aiot?

— Papiksi.

— Minun on vaikeata ajatella sinua evankeliumia saarnaamassa. Luulin
sinun lakia tutkivan, kun jo aina rangaistusta harjoitat.

— Kyllä se kirkkokin kovaa kouraa tarvitsee. Jollei muualla, niin
Lapissa ainakin, jossa vielä pakanuus vallitsee.

— No, kun ensin olet valmis pappi, niin tule sitten tänne, niin
keskustellaan asiasta.

— Keskustellaan nyt jo, kun kerran yksissä ollaan, sanoi Gabriel.

— Näyttää siltä, kun sinä aikoisit tämän asian yksinäsi päättääkin.

— En yksinäni, vaan tyttärenne kanssa.

— Tietääkö hän tästä?

— En kai minä tässä omiani ole puhumassa.

— Ja hän on tietysti ajanut sinut pois luotaan.

— Ei juuri niin, ei se siltä näyttänyt.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Sitä, että ei hän minua pois aja, koska hän suuteli minua.

— Tiedätkö, mitä minun tekisi mieleni tehdä? huusi Schaefer.

— En.

— Lyödä sinua.

— Lyökää vain, jos se mieltänne keventää, mutta takaisin teidän myös
saamanne pitää.

Schaefer käveli kiivaasti pitkin huonetta. Hän pysähtyi Gabrielin
eteen ja sanoi:

— Sinä olet päättänyt ottaa tytön omaksesi.

— Saada minä olen hänet päättänyt, en ottaa, saada teidän omasta
kädestänne.

— Ja sinä uskot sen tapahtuvan, sinä todella uskot sen
mahdolliseksi?

— Enhän kai muuten täällä olisi. Teidän luvallanne minä tahdon
hänet saada, sillä olen minä mitä muuta tahansa, varas en ole. Minä
suutelin häntä eilen ensi kertaa, mutta toistamiseen en sitä tee
teidän luvattanne. Ja kun tytärtänne rakastan, niin tahdon taistella
niin kauan kanssanne kuin hänet annatte minulle.

— Onko tämä tänne-tulosi Barbaran neuvoma?

— Ei. Minä en miesten asioissa kysele naisilta neuvoa.

— Se oli oikea vastaus. Ja mitä sinä nyt minulta tahdot?

— Lupaa käydä talossanne ja tavata tytärtänne.

— Jos sen kiellän.

— Jos sen kiellätte —

Gabriel katsoi maahan, nosti sitten silmänsä ylös ja katsoi suoraan
pormestaria silmiin.

— Eiköhän mies sitäkin kestä, sanoi hän.

— Me puhelemme tästä toiste enemmän, sanoi Schaefer. Täksi kertaa
saa tämä riittää. Mutta, jotta tietäisin, mistä sinut saan käsiini —

Schaefer hymyili, avasi viereisen huoneen oven ja sanoi:

— Niin mene tuonne.

Gabriel katsoi hämmästyneenä häneen.

— Niin, niin, jatkoi pormestari. Mene peremmälle taloon. Jostain
huoneesta löydät Barbaran. Ja sitten puhumme asiasta lähemmin tänään,
tai huomenna, tai ylihuomenna — tai jonain muuna päivänä. No,
mitä siinä hölmönä seisot! Totta kai minun täytyy antaa tyttäreni
kihlatun käydä talossani. Mutta muista, lopullista lupaustani en ole
vielä antanut, sillä täytyyhän minun ensin laskea, paljonko annan
tyttärelleni myötäjäisiä. Ja täytyyhän isällesikin asiasta ilmoittaa.

Kuin huumaantuneena oli Gabriel kuunnellut Schaeferiä voimatta uskoa
omia korviaan. Hän meni osoitettua ovea kohden kuin unessa. Schaefer
pidätti häntä:

— Sanohan suoraan, olitko sinä aivan varma minun suostumuksestani?

— Olin alussa, mutta kyllä minä jo lopulla arvelin, että kaivoon
sitä ajettiin.

— Siltä se minustakin näytti. No, tahdon minäkin nyt kertoa
sinulle jotain. Jo kuukauden päivät olen joka ikinen ateria saanut
kuulla sinusta puhuttavan. Poikani Erik ja Barbara ovat sinua
minulle syöttäneet. Erik varsinkin pitää sinua jonain uutena enkeli
Gabrielina. Ja niinpä tunnen tarkoin kaikki tappelusi ja tiedän
kaikki hyvätkin tekosi, sillä niitä näkyy olevan yhtä viljalti kuin
tyhmyyksiäsikin, vaikka eihän maailma hyviä juoruja levittele.
Lapset, kuten Erik, niitä huomaamattaan kertovat. Minä olen näin
tullut sinut tuntemaan tarkoin, ehkä paremmin kuin itse tunnetkaan.
Ja kun yhden ruokalajin nauttiminen väsyttää, niin eihän ollut
muuta neuvoa minulla kuin päästää sinut taloon kuullakseni jostain
muustakin puhuttavan kuin sinusta. Että Barbara sinua rakasti, sen
huomasin jo aikoja sitten. Hän alkoi käydä niin usein Stodiuksen Leenan
luona. Kun nuori, iloinen tyttö valikoi kuuron, vanhan akan
seurakseen, niin on sen takana aina nuori mies. Sitten huomasin sen
merkillisen yhteensattuman, että tyttö pujahti professorin asuntoon
aina vähän sen jälkeen, kuin sinä olit kulkenut ikkunani ohitse.
Ja kun näin, että sinä olit Stodiuksen ystävä, niin olit minunkin
ystäväni, sillä se mies on saanut sieluunsa ainaisen sunnuntain, ja
silloin ollaan vain hyvien ihmisten seurassa. Minä olen jo monta
aikaa odottanut käyntiäsi ja olen ihmetellyt viipymistäsi. Sinä et
juuri häikäile etkä viivästele, ja kummastelinpa, että näin paljon
aikaa tarvitsit tähän valmistuessasi.

— Minä en uskonut onneani mahdolliseksi, sanoi Gabriel ja lisäsi
sitten: Ja olenhan minä niin vasta-alkaja tässä asiassa.

— Jos missään, niin siinä me kyllä pian opimme, sanoi nauraen
pormestari.

— Minä en tiedä, kuinka teitä kiittäisin —

— Ole kiittämättä, se on viisainta. Mene nyt jo, sillä huomaanpa
sinun levottomana paikallasi seisovan, ja ajatuksesi ovat Barbaran
luona. Mene, mene, tämä hetki kuuluu hänelle. Meillä kahdella on
aikaa puhella myöhemmin.

Ja hän lykkäsi Gabrielin ovesta sisään ja sulki sen hänen jälkeensä.
Sitten otti hän hatun päähänsä, meni pihamaan poikitse ja avasi
Stodiuksen taloon vievän oven. Ja hetkisen päästä nuo ystävykset
istuivat viinin ääressä, jonka Leena kävi noutamassa pormestarin
kellarista.

Kun pikku Erik palasi kymnaasista ja Barbara hänet näki, niin hän
sulki pojan syliinsä ja suuteli kiihkeästi.

Mutta poika huitoi käsillään vastaan ja kiukkuisena puhisi:

— Anna minun olla! Mikä noita likkalapsia riivaa aina, kun ne eivät
voi antaa miesten olla rauhassa?

— Minä olen kihlattu Gabriel Tuderuksen kanssa, sanoi Barbara.

— Oletko? Oikein todella? Se oli siunattu asia, sillä nyt hän saa
opettaa minulle, kuinka se toisen miekan katkaiseminen käy.

— Vai itseäsi sinä heti ajattelet!

— Itseäsi sinäkin ajattelet, kyllä minä jo tyttölapset tunnen, sanoi
Erik. Ja onhan hän lankona minullekin jotain velkapää neuvomaan.

Nauraen suuteli Barbara taas häntä, mutta Erik sylkäisi ja sanoi:

— Hyi perhana! Älä tule enää minun suuhuni, sen minä sinulle sanon.
En minä ole mikään vauva, vaan mies.

Barbara nauroi.

— Naura vain, sanoi Erik, mutta kun minä ensi Martin-päivänä täytän
yhdeksän vuotta, niin en annakaan enää likkojen lipiä ja nuolla
naamaani.

VIII

Johannes Kemiensis hämmästytti kaikkia professoreja satumaisen
nopeilla opinnoillaan. Kaikki hänelle suurta tulevaisuutta
ennustivat, kaikki uskoivat tuon hennon, kalpean pojan tulevan
yliopiston kunniaksi ja ylpeydeksi. Vanha Stodius, hän yksin oli
vaiti joka kerta, kun kuuli näitä ennustuksia. Hän hoiteli poikaa
silloin, kun tämä voimattomana virui vuoteessaan, ja levottomana
katseli, miten hän siitä pian nousi jälleen ja jatkoi lukujaan.

Kun maaliskuu tuli ja silloin tällöin jo lämmin tuulen leyhähdys
lännestä lainehti ja ennusti suven saapuvan, hän eräänä
päivänä siirtyi asumaan vanhan professorin luo, ja hänen omaan
työhuoneeseensa, lähelle hänen vuodettaan laati Leena pojalle
makuusijan.

Ja nyt alkoi palava opintojen aika, ja hämmästyen kuunteli professori
lapsen kysymyksiä ja selityksiä elämän suurista ongelmista. Kuten
omenapuu, joka varhaisena kesäpäivänä äkkiä alkaa kukoistaa ja jonka
oksat heteinä hohtavat, kun kukka puhkee kukan viereen, kun oksat
unohtavat lehdet ja kaiken voimansa kokoovat vain kukkasiin, niin
oli pienen Johanneksenkin elämä. Ja kuten kuninkaana muiden puiden
parissa omenapuu loistaa luvaten satoisaa syksyä, jolloin oksat
hedelmien painosta notkuvat, ja sitten eräänä yönä saapuukin halla ja
kaiken hävittää, niin oli pienen Johanneksen elämä.

Eräänä päivänä huhtikuun puolivaiheissa sai hän pahan verensyöksyn
eikä enää noussut vuoteeltaan. Pitkät päivät istui professori hänen
vierellään tietäen lopun tulevan. Ja tiesi sen Johanneskin. Mutta
hän ei pelolla odottanut sitä hetkeä, vaan ajatuksensa yhä kiitivät
eteenpäin, ja entistään kauniimpana, selvempänä ja suurempana hän
näki elämän. Mutta sitten tuli se ilta, jolloin hän kaikkea epäili ja
jolloin hän vanhalle professorille ajatuksensa ilmaisi:

— Minä en voi uskoa, sanoi hän.

— Uskoa, mitä?

— Kaikkea sitä, mitä meille opetetaan. Minä en voi ajatella kuolemaa
loppuna tälle kaikelle. Minä en tahdo mennä elämästä pois liian
varhain.

— Meidän kypsyytemme ei riipu elämämme pituudesta, sanoi professori.

— Niin, eihän se siitä riipu, eihän. Minä olen ajatellut niin paljon
näinä viimeisinä aikoina, ja minä olen alkanut uskoa, että minä
jo ennen olen ollut täällä ja että minä jälleen palaan, että, jos
nyt kuolen, niin olen lopettanut sen, mikä minulle tässä muodossa
on mahdollista, ja että minä palaan takaisin ja jatkan tästä. Ja
sitten, vasta sitten, kun minä kaiken tiedän, löydän myöskin tien
paratiisiin. Minun on niin vilu maailmassa, minun täytyy tulla
takaisin silloin, kun minulle annetaan sekin, mitä nyt en ennätä
saada. Ja minä palaan yhä uudelleen siksi, kunnes hänet löydän —.

— Kenet?

— Jeesuksen. Sillä minä tiedän, että hän palaa yhä uudelleen,
että hän kerran osuu minunkin tielleni, että kerran häntä seuraan
ja rakastan. Ja kun hänet olen löytänyt, niin tahdon silloin kuten
hänkin luopua kaikesta, jotta voin kaikki antaa ihmisille. Ettekö
usko, että jokainen suuri mies on saanut kuten Jeesuskin luopua
kaikesta onnesta voidakseen toteuttaa kaiken, että jokainen suuri
mies vasta ristillä, keskellä äärimmäistä kärsimystä, tuntee
antavansa ihmisille jotain suurta?

Kuten erämaassa kulkija, joka vaeltaa toivottomana eteenpäin ja äkkiä
näkee lapsen hymyillen leikkivän erämaan hiekassa, ja siitä pulppuaa
lähde esiin, niin vanha professorikin kuunteli tuon lapsen lauseita.
Ja hän näki Jeesuksen opin uudessa valossa, niin suurena ja kauniina.

                                                  ⸻

Eräänä aamuna heräsi professori levottomasta unesta, ja kun hän
hoidokkinsa vuoteeseen katsoi, niin oli tämä kuollut, mutta hymy oli
huulilla ja pienet kädet olivat ojennetut professoriin päin.

Pohjalaiset ylioppilaat kantoivat pienoisen arkun hautuumaalle.
Kirkkaana paistoi ensimmäinen keväinen päivä, taivaan kuulakka sini
kaarsi kaiken kaupungin yli. Hiljaa astelivat miehet eteenpäin
hautuumaata kohden. Sinne he kirkon siimekseen laskivat pojan
lepoonsa.

Kun ruumis oli siunattu ja virsi haudalla vaiennut, astui vanha
professori haudan ääreen ja hänen miehekäs äänensä kaikui kevätpäivän
hiljaisuudessa kauas:

— Mitä on ihmiselämä? Lentävän linnun varjo. Unelma, josta me
heräämme vapauteen. Sinä rakas lapsi! Jo varhain oli sielussasi
herännyt se varmuus, että luonto laatii suuret lakinsa
ihmiselämäänkin. Että kuten puu, joka keväällä kukoistaa ja syksyllä
hedelmänsä antaa ja talveksi kuolee, niin ihminenkin palaa uudelleen,
yhä uusissa muodoissa kasvaaksensa, kehittyäksensä ja noustaksensa
yhä ylemmäksi valkeutta kohden. Kuten kukkalatva puu, joka sylinsä
aukaisee ikuista valkeutta kohden, niin oli sinun sielusi. Kuten nyt
laajassa luonnossa, niin sinussakin tunsin tuon aran aavistuksen
suven sulosta. Ja minä iloitsin siitä kuten vanha puu, joka ei enää
kukkia jaksa, nuoresta iloitsee, joka kukkiin peittää oksansa. Nuku,
lapsi, nuku onnellisena. Rikkaana lähdit pois vieden sylin täyden
täyttymättömiä lupauksia, lähdit mukanasi suuri unelma, ja se on
paljon, äärettömän paljon, sehän on muru ikuisuudesta. Nuku, lapsi,
nuku ja uneksi uuden aamun heräämiseen asti.

Kun hauta oli umpeen luotu ja väki sieltä poistunut, niin nähtiin
nuoren tytön hiljaa saapuvan haudalle. Syrjässä hän oli pysynyt tähän
asti, nyt hän tuli, ja havuilla hän kauniisti koristi kummun. Hän ei
itkenyt, sillä ei suuri suru kyyneliä löydä. Arka ja sanaton tunne
oli hänen ja tuon haudassa nukkujan välille syntynyt, tunne, joka ei
edes täyttymistään uneksinut.

Ja kun hän oli kummun koristanut, hän läksi ja oli tuona lyhyenä
aikana, jonka onnen tunne oli hänessä saanut elää, kypsynyt naiseksi.
Ja hänestä tuli ihminen, joka aina oli iloinen, hyvä ja tyytyväinen,
sillä hän oli jo nuorena saanut surun ihmeellisen lahjan.

IX

Tuli kevät, ja Magnus Ringius rakastui. Se oli yhtä vähän hänelle
kuin toisillekaan uutta tai hämmästyttävää, sillä olihan tämä tauti
jo parina kolmena vuotena iskenyt kiukkuiset kyntensä häneen ja joka
kevät aina kovemmalla voimalla. Kun ensimmäinen kevätpäivä tuli, niin
havahti Ringius kuin unesta. Hän otti torven ja alkoi soitella.

— Musiikki ja rakkaus, ne kuuluvat aina yhteen, niin oli hänen
tapansa sanoa.

Hän muuttui päivä päivältä yhä hiljaisemmaksi, ja jota vähemmän
hän sanan voimaa käytti, sitä enemmän hän torvea puhalsi. Hänessä
heräsi myös into opintoihin, ja nähtiin miehen usein tallustavan
yliopistolle luentoja kuulemaan. Kerran hän niin innostui
luennonpitäjän viisauteen, että hän sen loputtua pyysi saada tulla
professorin luo hänen kunniakseen soittamaan. Mutta professori pyysi
Ringiusta häntä tästä ilosta säästämään.

Ringius luopui tavallisesta seurastaan, kun rakkauden tauti hänessä
vallan sai, ja alkoi seurustella nuoremman sukupolven kanssa. Tälle
hän selvitteli rakkauden olemusta, ja aina hänellä oli innostuneita
kuulijoita.

Kerran hänellä oli taas seurassaan suuri parvi aivan nuoria
ylioppilaita, joille hän, joka jo oli niin perin vanha —
yhdeksäntoistavuotias — saattoi selittää elämän suuria kysymyksiä.

— Mitä on rakkaus? Se on se nasta elämän suuressa myllyssä, jonka
ympäri kaikki kiertää ja kieppuu. Minä kysyn: mitä on rakkaus? Se on
se koukku, joka taivaasta on alaslaskettu ja josta kiinniriippumalla
me pysymme yläpuolella maan. Minä kysyn kerta vielä: mitä on
rakkaus? Se on se lammikko, johon me tietämättämme loiskahdamme
ja josta nousemme uudesti syntyneinä. Minä sanoin tietämättämme,
sillä katso, kuka sanoa voi, milloin rakkaus meihin kyntensä iskee
ja miehen nöyräksi tekee naisen edessä? Ja mistä on tullut tämä
voima, joka meitä riivaa ja raatelee eikä yön eikä päivän rauhaa
anna? Näin tietoviisaat sen selittävät. Ennen muinoin olivat ihmiset
jättiläisiä, joilla oli kaksi päätä, neljä kättä, neljä jalkaa ja
kaikki muut ruumiin osat ja laitokset sen mukaan kaksittain. Ja he
olivat niin voimakkaita, että jumalatkin heitä pelkäsivät, sillä
mitään ei ollut, joka heitä olisi estänyt. Tämä voima johtui siitä,
että heillä ei ollut mitään tunnetta toisiaan kohtaan, ei vihaa,
ei rakkautta, eivät he tietäneet velvollisuuksista sukuansa ja
omaisiansa kohtaan. Sillä tarkastakaamme maailmaa ja sen menoa, niin
huomaamme, että kaikki suuret työt tulevat puolinaisiksi sen kautta,
että meidän tulee ottaa varteen muiden mielipiteet ja ajatukset.
Mutta palatkaamme taas noihin nelijalkaisiin. Heidän voimansa oli
niin suuri, että jumalat sitä pelkäsivät. Ja Jupiter otti miekan ja
halkoi jokaisen tuollaisen olennon kahtia. Sitten otti hän kiinni
nahasta, joka retkotti tuon ammottavan haavan kummallakin puolen,
kiskoi ja veti ja venytti sitä ja lopulta sen sai kootuksi yhteen.
Silloin hän sen sitoi siitä paikasta solmuun, ja näkyypä se vieläkin
meissä jokaisessa nappina vatsamme keskessä. Sitten hän otti ihmisen
pään ja väänsi sen katsomaan tätä omaa surkeuttaan. Mutta kun
puoliskot taas pääsivät jaloilleen, joilla, kun niitä nyt oli vain
kaksi jäljellä, he kävellä hoipertelivat, niin juoksivat he kiivaasti
toistensa syliin etsien omaa puoliskoansa. Kun he olisivat kuolleet
tähän surulliseen syleilyyn, niin antoi Jupiter heille rakkauden,
sen voiman, joka ihmiset yhteen vetää ja samalla heikentää. Sillä
mitä on rakkaus saanut aikaan? Kodin, ja kodista tuli sukukunta, ja
sukukunnasta pitäjä, ja pitäjästä maakunta ja maakunnasta valtio.
Ja ihmisten välille tuli kaikki ne siteet, esteet ja kommervenkit,
joiden varteenottaminen estää heitä voimakkaiksi tulemasta, koska
alituinen riita, kinastus, sota, vaino ja vallanhimo on rakkauden
alkujuuresta putkahtanut esiin. Rakkaat sanankuulijani, välttäkää
rakkautta niin kauan kuin voitte, karttakaa sitä, jotta ette
heikontuisi. Minä sanon teille, koettakaa tuntea, että tulette ilman
sitä toimeen, että te olette henkisesti, jollette ruumiillisesti,
kaksipäisiä, nelikätisiä ja nelijalkaisia olentoja. Minä olen
teille varoittavana esimerkkinä. Katsokaa minua ja minun muotoani,
millainen se on? Onko se kaunis? Kaukana siitä. Rakkaus minutkin on
maailmaan tuonut, mutta se rakkaus on ollut sitä vihoviimeistä, koska
ei minulle ole mitään koreata ulkoasuuni jäänyt eikä sisälle muuta
kuin tuo kipeä tuska ja kolotus. Katsokaa minua, kuinka minä olen
laihtunut. Ja miksi minä laihdun? Siksi, että minä rakastan. Ja ketä
minä rakastan, sitä en tiedä, minä rakastan vain ylipäätänsä. Ja minä
odotan sitä, joka olisi minun puoliskoni.

Ja Ringius itki katkerasti, eivätkä kuulijat varmasti tietäneet,
laskiko hän leikkiä vai puhuiko hän täyttä totta. Kun Ringius oli
niistänyt nenänsä, sanoi hän:

— Ja sen minä sanon, älkää ryypätkö sinä aikana, kun olette
rakkauden kiipelissä. Ei se tuskaa paranna, vaan pahentaa.

                                                  ⸻

Kun ei Ringiuksella ollut ketään varmaa tunteen esinettä, niin alkoi
hän sitä etsiä.

— Alkakaamme yläpäästä, sitä suurempi on sitten valikoimisen vara,
sanoi hän ja alkoi kuljeskella linnan lähettyvillä ja odotella,
milloin hän näkisi maaherran veljentyttären. Ja odotellessaan hän
puhalteli torvea ja houkutteli siitä kaipauksen päriseviä säveliä.

Ja näin istuessaan linnan lähellä hän ajatteli:

— Kun hänen sydämensä pehmenee, ja miksi ei niin kävisi päinsä,
koska musiikilla aina on ollut perin lumoava vaikutus, kuten
Orfeuksestakin tiedämme, niin heltyy hän, ja viimein hän heittää
ikkunastaan kukkasen minulle merkiksi.

Ja kun hän kerran oli jo pitkän aikaa torveensa soitellut ja linnan
ikkunaan katsonut, niin aukeni se, ja kaunis käsi heitti häntä kohden
jotain valkoista.

— Preivi se on! Hän on jo heltynyt enemmän kuin uskoinkaan, ajatteli
Ringius ja riensi ottamaan maasta paperin.

Kun hän sen avasi niin oli sen sisällä hopeamarkka. Paperissa oli
jotain kirjoitustakin. Hän luki sen:

”Maksanut Mats Kustaanpojalle kolmentoista lantakuorman kuljetuksesta
5 äyriä kuormalta, yhteensä 65 äyriä.”

— Ei tämä juuri yhteen sovi rakkauden kanssa, tuumaili Ringius.
Parasta on, että menen toisille ja paremmille markkinoille.

Näin tuumien hän alkoi astella poispäin, kun näki kasvot erästä
ruutua vastaan painuneina. Litteäksi oli katsojan nenä levinnyt
siinä, mutta mitä siitä, kun kasvojen vieressä oli sormi, joka näytti
viittaavan. Ringius vastasi samoin viittaamalla, ja katsojan naama
vetäytyi hymyyn, ja sormi liikkui yhä nopeammin kutsuen sisään päin.

Ringius asteli linnan portista sisään, ja kohta tuli häntä kohden
nainen, joka kutsui häntä luokseen.

— Se on maaherran piika, ajatteli Ringius. Pian minä niitä tikapuita
alas tulinkin, kun neidille soitin ja piika minuun mieltyi.

Usein nähtiin Ringiuksen tästä lähin astelevan linnalle päin, ja
usein huomasivat toverit hänen istuvan asunnossaan pöydän ääressä
kirjoittelemassa, jolloin hänen jalkansa polki tahtia. Siitä toverit
arvasivat hänen runoilevankin.

Hyvänä häntä maaherran piika piti, sen huomasi kaikesta, sillä
vielä pitkän aikaa linnasta tulonsa jälkeen miestä röyhellytti,
kuten ainakin kauan kestäneen aterian jälkeen. Pian alkoi myös
näkyä ulkonaisiakin merkkejä hyvinvoinnista. Eräänä päivänä
oli Ringiuksella uusi verkakauhtana yllään, ja kerran hän veti
hopeatuopin viittansa alta esiin ja juhlallisesti asetti sen
asuntonsa pöydälle. Kun toverien ruokavarat alkoivat vähetä, niin
auttoi Ringius heitä. Hän toi kotiin kerran leiviskän voita,
leiviskän kapahaukia ja leiviskän kuivaa lihaa. Ja kerran hän
naama hymyssä kilisteli taskussaan rahoja ja ylpeästi mulkaisten
ympärilleen kapakassa heitti pöydälle kuusi talaria ja kaksi
tukaattia. Sitten alkoi hänelle karttua kaikenlaista omaisuutta,
kuten rihlapyssy ja ketunnahka, ja toipa hän kerran maltaitakin
kaksi tynnyriä, ja eräänä iltahämäränä hän ajoi asuntonsa pihalle
kokonaisen kuorman heiniä.

Kummastellen katselivat ylioppilaat eräänä iltana Ringiusta, joka
asteli Linnankatua pitkin salaten kauhtanansa alle säkkiä, josta
kuului outoa vikinää. Hän suuntasi kulkunsa Merthenin kapakkaan,
jossa pohjalaisia tapansa mukaan oli koolla.

— Mitä sinä viittasi alla raksit? huusivat ylioppilaat.

— Onpahan vain pieniä muistoja hellultani, sanoi Ringius.

Hän avasi säkin suun, ja sieltä juoksi esiin porsas.

Tämä elukka oli Ringiuksen ainaisen huolen esineenä, ja usein nähtiin
hänen kuljeksivan kadullakin kuljettaen elukkaa takajalkaan sidotusta
nuorasta. Oman karsinan hän sille rakensi asuntonsa pihalle ja syötti
ja juotti sitä.

Hyvinvoipa ja onnellinen oli Magnus Ringius, sillä olihan hänellä
huolettomat päivät. Mutta musta huolenlonka nousi hänen onnensa
kuulakkaalle taivaalle. Kerran hänen astellessaan linnaa kohden tuli
häntä kadulla vastaan roteva hämäläinen ylioppilas, jonka viitan alta
kuului Ringiukselle tuttua vikinää. Pahaa aavistaen ja muistellen,
että naisen kavaluudesta on historiakin suurena todistuskappaleena,
hän juoksi linnaan ja suoraa päätä sikokarsinaan. Eikös hän ollut
arvannut oikein! eikös se juutas ollut saanut porsasta matkaansa!
sillä laskettuaan porsaitten lukumäärän hän huomasi sen yhdellä
vähenneen. Kiukkua täynnä hän meni linnan keittiöön ja heti karjaisi:

— Se on sikamaista!

— Mikä? kysyi piika.

— Se, että täältä maaherran omaisuutta ja tavaraa jaellaan pitkin
maailmaa. Älä siinä hölmönä töllistele, vaan häpeä, jos osaat, kun
kaikille maankiertäjille lahjoittelet muistoksi herrasi tavaroita.

— Mitä tavaroita, mistä sinä puhut?

— Tiellä tuli vastaani hämäläinen mullikka, oikea sonnin alku,
kantaen porsasta. Se on täältä peräisin. Jumal’auta, likka, jos sinä
tässä uskottomaksi rupeat! Tiedä, että sydän se minullakin on.

Piika koetti rauhoittaa kiivastunutta ylioppilasta, mutta tämä huusi:

— Pysy loitolla, sinä Baabelin hekumallinen vaimo, sinä lihallinen
olento, joka nuoria miehiä luoksesi houkuttelet porsailla ja
rasvaisilla keitoksilla! Tiedätkö, että sinä olet särkenyt minun
hyvät ajatukseni naisen uskollisuudesta. Anna pois tänne ne runot,
jotka minulta olet saanut, sillä sinä et ole kelvollinen niitä
katselemaan; minä sanon katselemaan, sillä lukea sinä et osaa, sen
minä olen jo kauan sitten huomannut.

Ja niin äkäinen oli Ringius, että piika sanaakaan sanomatta etsi
paperit ja ojensi ne Ringiukselle, joka ne repi ja heitti palavaan
pesään.

— Noin minä ne revin, noin, ja poltan ne, jotta ei mitään jäisi
jäljelle minun sydämeni tunteista, sillä sinä olet sen ottanut ja
tallannut jalkojesi alle yhdeksi liiskaksi. Mutta minä en tätä näin
vähiin jätä, sen sanon, enpä jätäkään, vaan selkäsaunan valmistan
sinun hämäläiselle ylkämiehellesi.

Näin sanottuaan ja heristäen nyrkkiään läksi Ringius pois ja jätti
entisen morsiamensa itkeä pillittämään.

Seuraavan päivän hän vaani ja odotteli hämäläistä ylioppilasta linnan
lähistöllä. Evästä hän oli ottanut matkaansa, koska odotus saattoi
tulla pitkäksikin.

Vasta iltamyöhäiseen hän näki hämäläisen astelevan linnaa kohden.
Kuten ilves, joka äkkiä kätköstään hyppää raavaan niskaan, niin
karahti Ringius piilostaan hämäläisen kimppuun. Lyhyt oli tappelu,
mutta sitä tulisempi, ja lopulta istuivat molemmat miehet keskellä
katua, ja ammottavasta haavasta pursui hämäläisen otsasta veri.

— Onko tämä leikkiä, vai onko se täyttä totta? kysäisi hämäläinen
tyynesti katsellessaan vastustajaansa. Jos se on leikkiä, niin on se
vissisti hyvin sopimatonta. Jos se on totta, niin aloitetaan sitten
uusi ottelu, sillä tappeluunkin täytyy saada valmistautua, ei sitä
noin vain saa siihen ryhtyä kuin sinä olet tehnyt.

Kun Ringius näki toisen verissään, lauhtui hänen kiukkunsa, ja
hänessä heräsi äkkiä ajatus, että mies ehkä olikin syytön eikä ollut
tietänyt mitään hänen väleistään piian kanssa.

— Tuki ensin tuo ammottava lähde otsastasi, sanoi hän.

— Ei se taida tässä noin vain sormenpainamisella mennä umpeen.
Mennään haavurin luo. Mutta sen minä sanon, että sinä sen miehen
palkan saat suorittaa, koska hyökkäsit edeltäpäin ilmoittamatta
päälleni. Kun sitten uudelleen tapellaan, niin niistä haavoista saa
kukin itse pitää huolen.

Ja he läksivät yhdessä parturin luo, joka samalla oli haavurikin.

Ringius jäi oven ulkopuolelle, kun hämäläinen astui asuntoon. Vähän
ajan päästä hämäläinen tuli ovelle ja viittasi Ringiukselle.

— Tule vähän sisälle!

Ringius astui haavurin asuntoon.

— Tämä rohtomestari sanoo, että se maksaa hopeatalarin, sanoi
hämäläinen. Mitä sinä arvelet? Hopeatalari on paljon rahaa.
Kannattaako se?

Ringius seisoi hämäläisen edessä kotvasen ja katseli hänen veriseen
otsaansa.

— Ei se minun mielestäni kannata! sanoi hän.

— Ei makseta sitten, mutta mennään pois, sanoi hämäläinen

Kadulla horjahti hämäläinen hiukan.

— Kas kun huimaisee, sanoi hän. Tarvitsisi saada joisin miestä
väkevämpää sisäänsä.

— Mennään ottamaan, sanoi Ringius tarttuen hänen käsikynkkäänsä, ja
yhdessä he astelivat Merthenin krouvia kohden.

— Viisainta on juoda ne rahat eikä antaa haavurille, sanoi Ringius.
Ja tiedänpä, että krouvarin Taava ilmaiseksi tekee sen, minkä
haavurikin.

Krouviin tullessaan huusi Ringius:

— Taava, tulehan tänne parsimaan minun käsitöitäni! Ja sillä aikaa
saa krouvari tuoda kokonaisen talarin edestä olutta kahdelle miehelle.

Taava, joka oli tottunut sitelemään pohjalaisten lellikkiensä
haavoja, toimitti taitavasti tehtävänsä.

Juotuaan ensimmäisen tuopillisen olutta kysäisi hämäläinen:

— Minä en oikein muista, mistä se meno meidän välillämme sai
niinkuin alkunsa.

— Et sinä sitä taida tietääkään, sillä enhän ole vielä joutunut
puhumaan siitä, kun on ollut siksi paljon muuta hommaa, sanoi
Ringius. Se sai alkunsa naisesta, vaimonpuolisesta sikiöstä.

— Kai sinä totta puhut, ja miksi et puhuisi, mutta minä en nähnyt
mitään naisenpuolista, vastasi hämäläinen.

— Sinä olet käynyt sen maaherran piian luona, etkö olekin?

— Onhan tuolla tullut käydyksi toisinaan.

— Minä olen siellä myöskin käynyt.

— No mutta —! Sellainenko kaksipuolinen otus se oli? En sitten
ihmettele, että minuun iskit, ja annan sen sinulle anteeksi, sillä
tuleehan meidän toisiamme ymmärtää tässä maailmassa. Mutta miksi
et sanonut sitä, ennenkuin sivalsit seipäällä otsaluuhuni? Jos sen
olisit tehnyt, niin olisimme yhdessä antaneet tuolle naiselle sen,
minkä jaoimme toisillemme, sillä sen hän olisi ansainnut.

— Ei sitä joudu kaikkea ajattelemaan, kun kiukku kutittaa sisua,
sanoi Ringius.

— Kyllä minä sen naisen nyt heitän hornan tuuttiin, ja pysyköön hän
siellä, sanoi hämäläinen.

Näin he istuivat ja ryyppäsivät haarikan olutta toisensa jälkeen. Kun
se nousi hämäläisen päähän, niin alkoi hän tulla murheelliseksi, ja
lopulta hän sanoi:

— Kovasti tämä sinun paljastuksesi kuitenkin koski mieleeni, sillä
olin tuohon naiseen jo ehtinyt niinkuin mieltyä. Mutta kestää
se täytyy, kestää kuin mies, sillä olenhan kuitenkin pelastunut
putoamasta kuiluun, joka on täynnä käärmeitä, sisiliskoja, sammakoita
ja muita matelevia elukoita, ja joka tuon naikkosen sielu näkyy
olevan. Kiitos sinulle siitä, veli, ja iloitsen nyt, että minua
seipäällä löit ja niin minut turmiosta varjelit. Juodaan sen asian
päälle. Mutta kovalle se ottaa, kovalle, ja täytyy minun itkeä, sillä
minulla on niin jumalattoman hellä mielenlaatu.

Kaulatusten he siinä istuivat, ja hämäläinen itki ja ryyppäsi aina
itkien väliin. Ja heltyi Ringiuksenkin mieli sitä enemmän, jota
useamman tuopin he tyhjensivät.

Lopulta, kun he jo olivat koko naissuvun mananneet helvetin alimmalle
kiukaalle ja ylistäneet onneansa, joka heidät oli pelastanut tämän
lohikäärmeen kidasta, he vannoivat toisilleen pyhän veljesvalan koko
yliopistoajaksi ja vielä senkin jälkeen, vielä haudankin toiselle
puolelle.

Ja sitten he kädet kaulatusten istuivat, ja humala himmensi
ajatuksen, ja he töllistelivät seinään koetellen harajavilla
katseillaan seurata torakan kulkua pitkin seinän mustunutta pintaa
kohden kattoa.

— Noin sitä ihminenkin kiipee, sanoi hämäläinen, noin kuin tuo
torakka. Ylöspäin se pyrkii, ei aina suoraan, mutta kumminkin
ylöspäin. Ja jos se matkalla pahan esteen tapaa, niin kiertää se
sen ja yrittää taas ylemmäksi. Ja jos se putoo, kuten niin usein
havaitsemme tapahtuvan, niin vähäkös siitä, uusi yritys taas, uusi
ponnistus ja yhä kovempi kiinniotto, ja yli rakojen, ohi esteitten
sitä lopulta torakkakin pääsee katon rajaan asti, jossa sen on lämmin
ja hyvä olla. Tuollainen torakka minäkin olen, oikea iso torakka
olenkin, joka uhkamielisyydessään on aikonut esteen yli päästä,
joka este on tässä ollut tuo katala nainen, ja olen pahasti pudonnut
permannolle. Mutta ei anneta mielen lannistua, ei anneta, huonohan
se mies olisi, joka naisen tähden mielensä menettää. Sylkäistä
sitä pitää hyppysiinsä ja yhä lujemmin tarttua elämän ropuliaiseen
seinään kiinni. Eiköhän lopulta se katto minullekin tule vastaan ja
katon palkkien välissä ole rakoa, johon saan itseni lepoon laskea ja
iloita, että kilvoitus on kestetty ja matkan päähän päästy.

Näin he puhelivat ja istuivat veljeksinä sovussa ja rauhassa.

Seuraavana päivänä he panivat porsaat yhteiseen karsinaan. Ja
siinä seisoessaan kumarassa karsinan aidan yli ja raaputellessaan
porsaitaan selkään, kunnes ne hiljaa mielihyvästä horisten
laskeutuivat pitkälleen, he puhelivat naisista ja maailman
merkillisestä järjestyksestä, joka miehen elämän tekee niistä
riippuvaiseksi.

X

Kun ihminen on kysymysten äärimmäisen portin saavuttanut ja sen
suljetuksi löytää eikä hänellä ole voimia sitä auki murtamaan,
kun hän silloin kääntyy katsomaan tietä, jota hän on kulkenut.
ja tyynesti näkee kaiken sen matkan, minkä hän on ennättänyt,
silloin hän ymmärtää kaikki ihmiselämän yksityispiirrot, ymmärtää
ihmisluonteiden kummalliset yhtymät, eikä hän enää mitään eikä ketään
tuomitse.

Ja silloin saa hän sen lahjan, että häneltä ei mikään ole salattua,
että hänen silmänsä lukee kaiken ihmisten kasvoista. Näin oli käynyt
Stodiuksenkin. Ja tuo kaiken ymmärtäminen oli tehnyt sen, että hän
osasi ihailla toisia ihmisiä, nähdä jokaisessa sen kauniin puolen,
joka on osa ikivalkeutta, ja unohtaa huonot puolet. Kun Pietari Brahe
oli Suomen maaherrana, niin silloin olivat hän ja Martinus Stodius ne
kaksi ihmistä, jotka täydellä kunnioituksella katsoivat toisiinsa,
ymmärsivät toisiaan ja rakastivat toisiaan. Niin yhtäläisiä he
olivat, ja kuitenkin yksi seikka teki se, että kreivi aina ja joka
paikassa lumosi ihmiset suuremmassa määrässä kuin professori.

— Hänellä on sulka hatussaan, minulla ei sitä ole, hänellä on sulka
kaikissa teoissaankin, minulla ei, oli professorin tapana sanoa
kreivistä.

                                                  ⸻

Ja näin kuvasi professori kreivin nuorille ylioppilaille, jotka eivät
koskaan olleet häntä nähneet:

— Häntä täytyi rakastaa, silloin hänen suuruutensa tajusi. Täytyi
pitää häntä täydellisimpänä miehenä, minkä luonto ihmeellisessä
rikkaudessaan on maailmalle antanut, silloin näki, miten hänen
voimansa, hänen älynsä oli niin monipuolinen, ettei mikään asia
ollut hänelle outo. Mitä hän tästä maasta ja kansasta kirjoitti
kuninkaalle, tulee aina ja kaikkina aikoina pysymään oikeana,
sillä kansat muuttavat tapojaan, olinmuotojaan, mutta niiden
sisäinen olemus pysyy aina samana ja kulkee polvesta polveen. Ja
sen olemuksen näki kreivi Brahe täydellisesti. Sellaiset ihmiset
kuin hän ovat elämän suola, sillä he estävät kaiken mädännyksen
leviämästä, hän on niitä olentoja, joiden ihaileminen tuottaa kunniaa
sille, joka sen tekee, ja kohottaa häntä. Sillä mitä on meidän
henkinen kohoutumisemme? Uskoa siihen, että suuria miehiä on, että
ne vaeltavat meidän keskellämme ja että me saamme palvella heitä.
Katsokaahan, palvelemisen ilo on meissä jokaisessa. Pietari Brahe
on aina väikkynyt edessäni esikuvana kaikesta suuresta, oikeasta ja
jalosta. Ja tiedättekö, mihin häntä vertaisin? Honkaan. Tuo puu, jota
ei suotta kohtalo ole meille esikuvaksi viereemme istuttanut, on kuva
miehestä, jommoiseksi meidän on tultava. Se ei kaipaa hedelmällistä
maata kasvaaksensa, karulle kankaalle se asettuu tai mäen töyrylle,
jossa ei mikään muu puu menesty. Se ei etsi kukkarikasta nurmea
eikä hedelmällistä multaa, sillä se tietää, että jota syvemmälle,
jota laajemmalle sen täytyy juurensa ulottaa, sitä lujempana se
seisoo. Ylöspäin, ylöspäin kohden taivaan kirkkautta se kohoo. Eikä
se turhilla kukkasilla tahdo loistaa, vaan runkonsa kauneudella.
Tuuheana kuin kruunu sen latva leviää, eikä se sure oksia, jotka
alempana kuihtuvat. Ja se rakastaa tuulta ja tuuli sitä, tuuli
on sen paras ystävä, sillä se katkoo kaiken kuivuneen ja huonon
pois. Se ei sorra toista puuta, vaan tukena myrskyjä vastaan se
nuoremmalle seisoo, ja sovussa ojentuvat niiden oksat ristiin.
Kuningas metsän puiden joukossa se on, siksi sitä rakastavatkin
metsän kuningaslinnut. Sen latvaan laatii kotka pesänsä, ja sen
oksilla levähtää kiuru kohotakseen pyhässä ilossaan korkealle valon
ihmeelliseen sineen. Ja missä voimakas honka on, siinä puut sen
ympärillä kasvavat suoriksi ja muodostavat lopulta sen juhlallisen
pylväistön, jossa Jumalan pauhaava myrsky kohtaa kauniin kohinan
eikä löydä levotonta lehtien läpättämistä. Tuollainen honka oli
Pietari Brahe meidän keskenämme. Hänen mukanaan me uskalsimme
nousta, hänen seurassaan vapaasti ajatella ja uneksia, ja hän
opetti meille uskon tämän maan loistavaan kehitykseen. Kun hän oli
täällä, kuinka paljon kirkkaammat olivat minunkin unelmani. Minä
tohdin vetää vuosituhansien halki sen ajatuslangan, jonka kohtalo
maailmaan kutoo. Minä näin, että maailmojen sivistyksen kehto läksi
Indiasta, siirtyi Assyriaan ja sieltä Egyptiin. Kreikkalaiset saivat
sen sieltä ja Rooma otti sen sitten omakseen. Yhä pohjoisemmaksi
kulki tuo ahjo, jossa kaikki suuret ajatukset yhä uudelleen
syntyvät kuin Fenix-lintu. Nyt se on Saksassa ja Ranskassa. Ja
me, tämä pienoinen kansa täällä pohjoisessa, kerran me sen voimme
ottaa ja omistaa; Eikä siihen tarvittaisi muuta kuin uskoa, pieni
murunen uskoa siihen, että se on meidänkin kaunis oikeutemme ja pyhä
velvollisuutemme. Mutta sitä ennen meidän tulisi oppia näkemään
suurta toisissamme eikä aina pientä. Siten me voisimme kohota siksi
kauniiksi temppeliksi, jonka hongatkin muodostavat. Muistakaa, että
karu maa kasvattaa kestävimmät puut. Kun kreivi liikkui keskellämme,
uskoin siihen; nyt usein huomaan epäileväni omaa uskoani. Kreivi
Brahe oli miesten mies, ja kuten sulka on hatun kaunistus, niin
oli kepeä lause, mutta samalla ytimekäs hänen jokaisen tekonsa
korkeimpana kohtana. ”Minä olin maahan ja maa oli minuun hyvin
tyytyväinen”, sanoi hän täältä lähtiessään. Mikä ylpeä, mutta
mikä suora lause! Minun hatussani ei koskaan sulkaa ole ollut, ja
puuttunut se on kaikista teoistanikin. Mutta teille sanon, oppikaa
se sulka etsimään ja oppikaa se kiinnittämään kaikkeen, mitä teette.
Sulka ihmiselämässä on se urhoollisuus, joka vaaran hetkenä löytää
oikean sanankin, ei vain tekoa. Sulka on se hymy, joka ihmisellä on
kuoleman hetkellä, kun hän vaatimattomana ei tahdo kuolemaakaan ottaa
liian juhlallisesti vastaan. Sulka on se lempeä sana, joka avun tekee
avuksi eikä nöyryytykseksi. Sulka on se leikinlasku, jolla ihminen
kunnianosoituksetkin nöyränä syrjäyttää. Sulka on ennen kaikkea se
ilo, jolla ihminen elää koko elämänsä ja Jumalan eteen astuu, ei
pelolla, vaan hymyillen kuin poika isänsä syliin juoksee.

Jokainen Stodiuksen lause joutui lopulta piispan ja konsistoriumin
korviin, ja ahdasmielisiä kun sen jäsenet olivat, pitivät he
välttämättömänä professorin asettamista syytteeseen.

Kun Stodius sai siitä kuulla, vastasi hän tyynesti:

— Minun elämäni on jo ennättänyt ehtoon saavuttaa. Sulkisinko
oveni ennen laskua auringon, joka sieluuni on paistanut? Tehkööt
he minulle mitä tahansa, en sure sitä, sillä mikään ulkoapäin
tuleva ei minulle tuota sieluun rikkautta, vaan kaikki onneni
lähtee täältä sisältä. Kohtalo säilytti sieluni aina nuorena; ikävä
kyllä se unohti ruumiilleni tehdä saman. Mutta vaikka he ruumiini
kahleilla sitoisivatkin, niin sielu on vapaa ja omistaa koko maailman
rikkauden. Minä olen tuntenut itseni niin rikkaaksi näinä viimeisinä
aikoina, että syvä nöyryys on samalla ottanut asuntonsa minuun.
Kohtalo, mittaamaton kohtalo, tuonne taivaan tähtilakeen piirretty,
se on kaiken jo edeltäpäin määrännyt. Ja yhtä vähän kuin ihmiskäsi
voi ainoatakaan tähteä radaltaan siirtää ja toisaanne asettaa, yhtä
vähän voivat ihmiset muuttaa mitään siitä, mikä minulle elämäni
juoksuksi on määrätty.

Koko kevään vanha professori päivä päivältä saattoi seurata Barbaran
ja Gabrielin tunteen kehitystä, nähdä, miten sen ensimmäiset
hiljaiset onnen päivät piankin katosivat ja sijaan astui tuo
mieletön kahden rakastavan välinen taistelu. Rakastaa, se on
vihata toisessa jotain, jonka yliherraksi tahtoisi tulla. Ja tuo
vallitsemishalu pisti piankin päänsä esiin, vuoroin toinen tai
toinen taipui, mutta sattui niinkin, että molemmat vaativat toistaan
taipumaan. Ja tuo miehen ja naisen ikuinen keskinäinen viha leimahti
tuleen. He taistelivat monesta aivan vähäpätöisestä asiasta, niin
vähäpätöisestä, että, äkkiä kesken riitaa muistaessaan taistelun
alkusyyn he saattoivat piankin sopia jälleen. Mutta aina ei käynyt
niin, vaan päiväkausia saattoi heidän välillään vallita tuo rakkauden
mieletön hallitsemisen halun synnyttämä tuska, joka estää nauttimasta
onnesta silloin, kun se en aivan saavutettavissa. Kumpikin vaati
toistaan osoittamaan tunnettaan sillä tavoin kuin se hänelle oli
mieluista, ei siten kuin se antajalle oli luonnollista. Näin he joka
hetki mielestään saivat vähemmän kuin mitä antoivat. Ja ihmissydämen
kummallinen katkeruus siitä, ettei saa täyttä korvausta antimistaan,
vallitsi heissä.

Hellyyden jano, joka aina nuoressa ihmisessä on niin suuri, ei
koskaan saanut siten tyydytystään. Gabriel oli suuri, hyväilynsairas
lapsi, joka miehekkäässä ylpeydessään piti kaikkea liiallista
pehmeyttä häpeänä itselleen. Näin oli hän tyly Barbaralle silloinkin,
kun tämä eniten hellyyttä kaipasi. Ja Barbaran herkkä mieli, joka ei
muuta tahtonut kuin antaa ja yhäti antaa, tunsi tuon tylyn käytöksen
estävän häntä niistä tuhansista pienistä hellyydenosoituksista,
joilla rakkaus elämän kaunistaa.

Näin taistelivat he tuota taistelua rakkaudestaan. Ja kun he siihen
uupuivat, kun molemmat menettivät ylpeytensä, jolla he tekojaan
verhosivat, niin silloin heidän lapsekas, arka mieli äkkiä puhkesi
helliin hyväilyihin. Ja salainen äidintunne, joka aina on naisen
tunteen pohjavirtana, sai Barbarassa voiton. Hänelle oli silloin tuo
pelätty katutappelija, tuo haaveilija vain suuri lapsi, joka itkien
siitä tuskasta, jonka nimi on elämä, nojasi päänsä hänen helmaansa.
Silloin Barbara tunsi, miten tunne hänen povessaan lainehti suurena
ja voimakkaana, ja hän hyväili tuota edessään olevaa suurta lasta.

Sellaisten hetkien jälkeen oli Gabriel pitkät ajat tyynempi, mutta
Barbaran tunne oli kasvanut voimakkaammaksi. Ja nyt löivät heidän
tunteensa laineet niin eri tavalla, toisen oli ylhäällä, kun toisen
alhaalla, ja toivottu rauha häipyi jälleen kauas.

Mutta kevään saapuessa valtasi molemmat outo ujous, jonka aiheutti se
tuska, joka ihmisellä on silloin, kun koko hänen olemuksensa kaipaa
toisen omistamista ja toiselle antautumista.

— Ota minut, huusi Barbaran terve ruumis.

Gabriel pelkäsi ottaa sitä, minkä toinen olisi tarjonnut, pelkäsi
sen otettuaan vastaan menettävänsä kaiken. Ja hän tuli ujoksi eikä
tohtinut hyväilläkään Barbaraa. Monesti he sävähtivät, kuten unesta,
kuten nähden vaaran, jota he olivat toivoneet ja nyt pelkäsivätkin,
ja he erkanivat vavisten toisistaan, ja jokapäiväisen keskustelun
sanojen taakse he koettivat salata veren levottomuuden.

Stodius näki tuon kaiken, mutta hän tunsi itsensä avuttomaksi
auttamaan. Elämän taistelua ei toinen voi ottaa pois, jokaisen on se
itse taisteltava, eikä mikään elämää myrkytä, ei mikään kehitystä
niin estä kuin sielun taistelu, josta ihminen kesken on lähtenyt pois
tietämättä, olisiko loppu ollut hänelle voitoksi vai tappioksi. Sen
hän ymmärsi, ja ainoa, mitä hän voi tehdä, oli osoittaa kummallekin
hitusen hellyyttä.

Ei kumpikaan professorille hiiskunut sanaakaan kaikesta siitä, mikä
heidän välillään tapahtui, mutta joka kerta, kun toinen tai toinen
pujahti professorin luo, luki tämä heidän kasvoistaan kaiken. Silloin
se tyydytystä vaille jäänyt isän tunne, joka ilmeni professorin
kaikessa kanssakäymisessä nuorison kanssa, astui esiin ja löysi
lohduttavat sanat.

Pormestari Schaefer huomasi kyllä, että molemmat nuoret usein
olivat hyvinkin onnettomat, mutta hän, joka aina oli ottanut elämän
terveeltä kannalta, ajatteli, että rakkauden sokkeloista löytää
jokainen lopulta itse tien vapauteen ja että viisaat neuvot voivat
vain viedä harhaan.

— Ei mikään ole sen parempi keino rakkauden joutavia hullutuksia
vastaan kuin avioliitto, sanoi hän professorille. Vuoden he vielä
voivat odottaa, mutta ensi syksystä vuosi olkoot häät. Kun he asuvat
saman katon alla ja samasta kupista syövät, niin täytyy heidän tehdä
sovinto kaikista pikku seikoistakin. He rakastavat toisiaan, eikä
sitä naimisissa silloin taukoamatta riitele.

XI

Eräänä iltana hirttäytyi Matthias Mathesius Lauri Matilaisen navetan
ylisille.

Hän oli sinä päivänä ollut hyvin hiljainen ja kuin väsynyt. Hänen
serkkunsa Johannes Mathesius oudoksui sitä, ja kun hän näki miehen
menevän tuvasta iltahämärässä pihamaalle vastaamatta tiedusteluun,
minne hän aikoi, seurasi Johannes häntä salavihkaa. Hän näki miehen
nousevan navetan parvelle, seurasi kotvasen kuluttua häntä ja
löysi hänet hirrestä. Nopeasti kikkasi hän köyden poikki, juoksi
apua hakemaan tuvasta, ja nyt yhdessä asuintoverit kantoivat tuon
kookkaan miehen tupaan. Siellä hän virkosi ja nähdessään toveriensa
huolestuneet kasvot ympärillään purskahti itkuun.

Vaiti seisoivat miehet hänen ympärillään, sillä syvä juhlallisuus
valtasi miesten mielet, kun he näkivät tuon toverinsa itkevän.
He, jotka olivat hammasta purren ottaneet vastaan kaikki elämän
kolaukset, tiesivät, että vihlova se tuska oli ja raadeltu oli se
sielu, joka pakotti miehen lapsen tavoin itkemään.

— Olisitte antaneet minun olla, sanoi Matthias. Ei minusta enää
miestä tule.

Kun hänen itkunsa oli tauonnut, istahti Gabriel Tuderus hänen
viereensä ja sanoi:

— Minkätähden sinä tämän teit?

— Minun täytyi se tehdä, vastasi Matthias.

— Ihmisen ei täydy tehdä mitään sellaista, vastasi Gabriel.

Eteisestä kuului jalan astuntaa, joku siellä pimeässä etsi oven ripaa.

— Älä päästä nyt ketään sisälle! sanoi Gabriel Pictoriukselle.

Tämä juoksi ovelle katsoakseen, kuka siellä oli, avasi oven raolleen
aikoen vetää sen kiinni, mutta hän hämmästyi nähdessään professori
Stodiuksen eteisessä, ja käsi heltisi oven rivasta.

— Jumalan rauhaa huoneeseen! sanoi professori.

— Oikealla ajalla tulettekin luoksemme. Jumala teitä siitä
siunatkoon, sanoi Gabriel.

— Mitä on tapahtunut? sanoi Stodius ja loi katseen
tuvassa-olijoihin, jotka juhlallinen vakavuus kasvoillaan seisoivat
katsoen häneen.

Kun professori näki kumarassa istuvan Matthiaksen, hän kysyi
uudelleen, levottomuuden väre äänessään:

— Mitä on tapahtunut?

— Miksi teiltä mitään salaisimme, sanoi Gabriel. Veljemme Matthias
on aikonut lähteä luotamme pois, ja jollei Johannes olisi häntä
seurannut, niin ei hän enää olisi elävien joukossa.

Professori meni penkillä istujan luo, istahti hänen viereensä ja
kunnioittavasti väistyivät toiset loitommalle.

— Poika parka! sanoi professori ja laski kätensä hellästi toisen
kumarassa oleville hartioille.

Ja oli kuin tuo pieni kosketus olisi päästänyt vapaaksi liian
kireälle pingoitetun jänteen; mies kohotti vartalonsa, kietoi kuin
pieni poika kätensä professorin kaulaan ja itki, itki kuin sydän
olisi ollut haljeta. Matthiaksen pään levätessä hänen poveaan vastaan
siveli professori sanaakaan sanomatta hänen tummaa tukkaansa. Ja
vähitellen vaimeni itkuntyrske, ruumis taukosi vavahteluistaan, ja
lopulta irroittautui mies professorista, pyyhkäisi tukan otsaltaan ja
sanoi:

— Nyt te kaikki varmasti halveksitte minua!

— Minkä tähden? kysyi professori. Senkö tähden, että aioit itse
päättää päiväsi?

— Niin. Onhan se synti ja suuri häpeä.

— Synti kyllä, mutta ei se mikään niin suuri häpeä ole. Ja
sitäpaitsi, kun kerran tässä taas istut, niin eihän siitä kenenkään
tarvitse tietää, jos se sinua vaivaa.

— Jolleivät muut sitä saisikaan tietää, niin muistan sen ainakin itse.

— Minä sanon sinulle jotain, sillä olethan jo niin vanha, että
uskallan puhua omista heikkouksistanikin, minäkin olen aikonut
päättää päiväni.

— Te, professori!

— Niin, minä juuri. Enkä minä häpeä sitä tunnustaa. Itsemurha-ajatus
tulee jokaiselle kerran nuoruudessa. Se on lastentauti, jonka
voitettuaan ihminen on entistään terveempi. Sinulla on tauti ollut
tavallista ankarampi, siinä koko erotus.

— Jos te sen olisitte tehnyt, niin olisi se ollut vahinko, mutta
mitä minusta, tällaisesta.

— Ei mikään ihmiselämä ole joutava hukkaan heitettäväksi. Mutta sano
minulle, mikä aiheutti tämän tekosi. Mikä?

Matthias oli vaiti.

— Nainenko?

— Äh! Ei sitä sentään naisen tähden hirteen mennä!

Hieno hymy värähteli Stodiuksen huulilla, niin hullunkuriselta kuului
Matthiaksen väite.

— Mikä se siis oli?

— Tunnettehan te ne asiat, koska teitä niistä on syytettykin, ja
voin siis kertoa. Minä sain Forstadiukselta Paletzin Kabbala nimisen
kirjan.

— Vai niin, siis salatut tieteet sinut ovat rauhattomaksi tehneet?
sanoi Stodius hymyillen.

— Te hymyilette! Kuinka te voitte hymyillä niin kamalille asioille?
Ensin minä en uskonut koko juttua, mutta sitten minä huomasin, että
ihminen voi toden teolla tehdä liiton paholaisen kanssa ja että hän —

— Jatka!

— Niin, minä viikko sitten lupasin itseni paholaiselle, minä tein
kaikki määrätyt valat. Ja hän kuuli minua.

Kauhistuneina seisoivat toverit katsoen penkillä-istujaan. Stodius
oli vakava ja tyyni, kun hän kysyi:

— Sinä sait siis voiman?

— Niin.

— Missä muodossa?

— Minä voin ajatella voimakkaasti yhtä asiaa, ja se tapahtuu. Minä
aloin kokeilla. Minä valikoin vennon vieraan kokeiluni esineeksi.
Minä käskin eilen erästä ruotsalaista, joka ei koskaan ole täällä
käynyt, jolla siis ei sattumankaan kautta ollut syytä tulla tänne,
saapumaan heti luokseni. Minä olin yksin täällä, minä ajattelin vain
tuota yhtä, että hänen täytyy tulla. Ja hän tuli. Hän seisoi tuolla
ovella ja katseli kummastuneena ympärilleen. Minä olin säikähtynyt
siitä, mitä olin tehnyt. Hän kääntyi kuten heräten, sopersi jotain
anteeksipyynnöksi ja meni. Minä olen antanut sieluni paholaiselle,
nyt minä sen tiedän. Minä olen koko yön rukoillut tekoani anteeksi
ja tänään minä päätin lähteä pois, jotta en kiusaukseen joutuisi
käyttämään näitä voimia. Minä olen tuomittu tässä elämässä ja
iankaikkisuudessa.

— Rauhoitu, poika. Tuo voima ei voi olla pahasta, koska se sama toi
minutkin tänne.

— Mitä te sanotte?

— Minä tulin äkkiä levottomaksi, ja salamana välähti mielessäni
sinun kuvasi, minä riensin tänne. Sinä olit vaarassa ja
ahdistuksessa, ja minä tiesin ja tunsin sen. Suuri ja salainen voima
on meissä ihmisissä, jota me emme vielä tunne!

— Mutta kirkko —

— Rakas lapsi, raamattu on laajempi kuin kirkko. Ja se, mitä meissä
voimia on, joita kirkko tuomitsee, ne raamattu selittää. Johannes Kastaja
tunsi Jeesuksen kenenkään sitä hänelle ilmoittamatta.
Jeesus tiesi Jairuksen tyttären nukkuvan silloinkin, kun kaikki
hänet uskoivat kuolleeksi. ”Jos teillä olisi usko kuin sinapinsiemen,
niin te sanoisitte tuolle vuorelle: siirry, ja se siirtyisi”,
sanoi hän. Minä olen usein uskonut lujasti, ja se, mitä olen
uskonut, on tapahtunut. Kaikki tuo lähtee siitä lähteestä, jonka
nimi on: ihmisen hengen voima. Kuten toinen on ruumiillisesti
väkevämpi, niin on toinen henkisesti. Sinä olet saanut voiman.
jonka voit yhteen koota. Olethan nähnyt, miten ihminen voi asettaa
erikoisen lasin ja koota sen avulla päivän voiman yhteen, ja se
sytyttää. Se taito yksinkertaisille ja tietämättömille näyttää
sangen kummalliselta, mutta onkin aivan luonnollinen. Kuten valon
voi koota, voi koota tahtonsakin. Tiedäthän myös, että sekoittamalla
alunaa veteen voit sillä kirjoittaa paperille, ja se kirjoitus säilyy
salassa, kunnes se osuu tulen luo, jolloin se näkyy. Ihmisen ajatus
voi äkkiä toisen ihmisen tahdon edessä näkyä, kuten tuo kirjoitus,
vaikka ei sanoja ole lausuttu. Tiedätkö, mikä olet ollut mielestäni,
lintu, joka häkissä on elänyt ja nyt äkkiä häkin oven auettua ja
tultuaan sen ovelle säikähtyneenä lentää takaisin häkkinsä pimeimpään
sopukkaan ja peloissaan tahtoo murskata päänsä. Astu ulos häkistä,
nuori kotkan poika, astu ulos ja avaa siipesi, ja hämmästyen näet,
että siipesi, joiden merkitystä et ahtaassa vankeudessasi käsittänyt,
ovat luodut lentoa varten!

— Siis minä —, sopersi Matthias, — siis minä en olisikaan tehnyt
liittoa paholaisen kanssa? Siis pimeyden ruhtinasta ei olekaan?

— Se on, sanon minä, se on, mutta ei ulkopuolellamme, vaan meissä
itsessämme. Ja kuten hyvälle annat nimen Jumala, niin annat pahalle
nimen paholainen.

Kuten pilvi päivänkehrän päältä, niin katosi varjo nuorukaisen
sielusta. Mutta pian palasi taas epäilys:

— Mutta jos se on oikein, mitä te sanotte, niin kuinka kirkko
silloin voi sen tuomita?

— Mitä kohtalo käsittämättömässä viisaudessaan on meille voimia
antanut, niin ei ihmisten tule niistä päätellä ja määritellä. Kuten
kirkas virta maailman suuressa erämaassa, niin on ihmissielun
kehitys. Se on syvä ja mittaamaton.

— Mutta kuinka minä jaksan elää, jos minulla voima on, joka on
muille peloittava ja outo?

— Ihmistenkö mielipiteitä ajat takaa? Jos sen teet, hukut heidän
keskeensä. Opi minusta! Mitä olen minä? Ihminen, joka kaiken tahtoo
ymmärtää ja siis voi myöskin kaiken antaa anteeksi. Niin sinäkin
kerran olet oleva, sielunpaimen, joka ymmärrät kaiken heikkouden,
rikoksetkin. Sinä tulet kyllä silloin vihatuksi, sillä ihminen
lopulta aina vihaa sitä, joka ei ketään tuomitse, mutta se ei estä
sinua kaikkia rakastamasta. Ja koska sinun mielesi voisi hyvyydessään
usein hairahtua, sillä täydellisesti hyvä ihminen, koska hän ei
noudata maailman tavallista järjestystä, voi tahtomattaan saada
paljon pahaakin aikaan juuri hyvyytensä tähden, — niin rakentavat
kyllä ihmiset itsensä ja sinun välille kuilun, jonka yli vain
kaltainen silta vie. Niillä, jotka sen yli uskaltavat luoksesi tulla,
niillä on pää, jota eivät syvyydet huimaa. Ja koska he ennen tuloaan
luoksesi sinusta kaiken pahan ajattelevat, niin pettyvät he sinun
suhteesi, mutta hyvällä tavalla, itselleen eduksi. Näin säästät
heiltä sen elämän katkeran kokemuksen, joka sielussa hallana liikkuu,
että se, johon olemme turvamme panneet, ei olekaan kallio. Ja vaikka
toiset luoksesi tulevat asumaan, niin yhtäkaikki olet tunteva itsesi
yksinäiseksi. Jokainen ihminen on lopulta yksinäinen, mutta se tieto
ei meitä paina maahan, ellemme pelkureina kaipaa toisia tueksemme,
jos näemme, että ihminen on mikrokosmos, maailman kaikkeus yksinänsä.

Lujasti pusersivat Matthias Mathesiuksen kädet vanhuksen valkoista ja
hentoa kättä.

— Jumala teitä siunatkoon sanoistanne! Jos elämän ikää saatte vielä
muutamia ajast’aikoja, niin sanova olette: Tuo kotkan poika tuli ulos
häkistään, ja se osaa lentää!

Ja äkkiä hän nousi paikaltaan, oikoi jäseniään kuin heräävä ja nauroi
miehekkään kirkkaasti.

— Ei mies siitä pahene, vaikka se hirressä vähän roikkuukin, sanoi
hän. Alkuhetki se siinäkin on pahin!

Ja kuten oman ruumiinsa notkeudesta kirmaiseva orivarsa, joka syytä
kysymättä hypähtää korkealle ja kiivaasti kiitää laiduntaan pitkin,
niin tunsi Matthias Mathesius kaiken vakavan mietiskelyn äkkiä
kadonneen, ja elämisen ilo etsi tietä ulos.

— Olisipa tässä nyt tasainen paikka ja tappelijoita oikein kasana
koolla, huusi hän, niin sekaan menisin, ja kylläpä nähtäisiin, kuka
hernerokkaa viimeksi on syönyt.

Hän otti hatun päähänsä ja sitoi miekan vyölleen.

— Minne perhanaan sinä, riivattu mies, nyt menet! huusi Johannes Mathesius
.

— No, en kai minä tällaista päivää tappelutta lopeta, sanoi
Matthias. Muistelen erästä smoolantilaista, jonka kimppuun tahtoisin
käydä.

— No, en ole nähnyt mokomaa ennen! sanoi professori nauraen.

— Älkää pahaksi panko, professori, jollen nyt istukaan täksi
nurkkaan kököttämään ja vaivaista syntistä lukemaan. Minähän elän
taas ja olen terve! Ja missä pohjalainen eläisi, jollei tappelussa?
Ja silloin se vasta itsensä terveeksi tuntee, kun on muutama haava
ruumiissa! Tulkaa, pojat! Minä haen sen smoolantilaisen, sillä
selkäänsä hänen saaman pitää.

— Minkä tähden? kysyivät toiset valmistellessaan lähtöään.

— Minkäkö tähden? Hän on erään koiran näköinen, joka pari päivää sitten
puraisi minua sääreen.

Ja nauraen läksi joukko tuvasta.

Makeasti nauroi professorikin. Kun hän nousi lähteäkseen kotiaan,
sanoi hän itsekseen:

— Voi noita minun pohjalaisiani! noita minun pohjalaisiani! Kun
Jumala senkin vyyhden selvittää, niin näkee hän, että lujaa siinä on
lanka, mutta täynnä kireitä solmuja!

XII

muutti keväällä asuntoa. Hän oli asustanut sen talven
erään suutarin luona, syönyt heidän ruokaansakin, ollut, kuten hän
itse sanoi, ”perhepurtilon porsaana” ja jättänyt sen maksamatta, ei
ilkeyksissään, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hänellä
ollut rahoja, millä olisi velkansa suorittanut. Lopulta suutarin
akka jo kiukustui ja uhkasi ajaa Sundeliuksen pellolle. Tämä uhkaus
jäi täyttämättä, sillä suutari sairastui, ja akka unohti kaikki muut
asiat sen aikana.

Hän oli miestään julkeasti aina kuranssannut. Nyt hän kävi
katuvaiseksi, ja virsiä veisaten hän istuskeli miehensä vuoteen
ääressä itkeä pillittäen ja puhuen hänelle kuolemasta.

Akka oli aivan varma miehensä viimeiselle matkalle lähtemisestä; sen
vuoksi hän kerran kääntyi Sundeliuksen puoleen ja sanoi:

— Loppu jo lähenee, loppu jo lähenee! Täytyy jo ajatella
hautajaisiakin.

— Mitä sitä suotta ennen aikojaan niitä ajattelee, vastasi
Sundelius. Ainahan sitä kuolleen kuopata ennättää.

— Erotus sitä kuolleillakin on!

— Raato kuin raato!

— Teidän haudallanne ei kukaan itke, se on tiettyä se.

— Joutavaa se olisikin.

— Mutta minun mieheni, hän ei olekaan mikään tavallinen suutari,
kaukana siitä. Hän on ollut Tukholmassa ja siellä monen hienon ja
ylhäisen herran jalkasuojia värkännyt. Ja täälläkin kreivi aina
teetti jalkineensa hänellä. Me emme olekaan mitään tavallista
väkeä! Ja kun hän nyt kuolee ja Herra hänen sielunsa korjaa ja vie
paratiisin niitylle, jossa ei enää tarvitse istua nakutella, niin
lähtölaulu hänen täytyy saada ja oikein komea. Ja nyt minä pyydän
teidän apuanne. Olettehan te oppinut mies, osaatte runoilla ja olette
minulle ruokarahaa velkaa, niin että te olette se oikea mies, joka
hänestä voitte tehdä hautalaulun.

— Ei semmoista tehdä, ennenkuin toinen kuolee, sanoi Sundelius.

— Mutta ajatelkaahan, sanoi akka, mikä ilo se olisi vainajalle, kun
saisi omin korvin kuulla runon omasta elämästään. Ehkä se helpottaisi
hengen erkanemista.

Ja kääntyen vuoteeseen päin, jossa mies virui, hän kysyi;

— Kuulethan sinä. Joosua?

— Kuulen, vastasi sairas.

— Eikö se sinullekin olisi ilo kuulla hautarunosi ennen lähtöäsi?

— Olisihan tuo.

— Kas niin, sanoi akka kääntyen taas Sundeliuksen puoleen, se on
vainajankin tahto. Eikö se teidän mieltänne hellytä?

Sundelius katsoi vuoroin sairaaseen, joka ähki vuoteellaan,
vuoroin akkaan, joka itki. Ja hän arveli sopivan hetken tulleen
ansaitsemiseen.

— Mutta ilmaiseksi en minä sitä tee! sanoi Sundelius.

— Mitä! tiuskaisi akka. Vai et ilmaiseksi! Täällä sinä olet
kuukausia syönyt minun ruokaani, ja nyt. kun voisit sen jollain
palkita, sinä kehtaat vielä maksua vaatia. Ettet hiukan häpeä!

— Sitä minä en koskaan ole joutunut tekemään, vastasi Sundelius.
Mutta mitä runoon tulee, niin pidettäköön se erillään kaikesta
muusta. Jos maksatte, niin minä teen sen ja teenkin niin kauniin,
että vesi valuu vieraista virtana.

— Kuuletko. Joosua, kuuletko? sanoi akka. Sinä saisit sellaisen
runon, että vesi valuu vieraista virtana. Mitä sinä arvelet tästä
asiasta? Maksanko hänelle jotain?

— Maksa pois, mitä sitä suotta säästää, kun kumminkin kuolee,
vastasi suutari.

— Ja mikä se herra professorin taksa on hautausrunosta? kysyi akka
Sundeliukselta.

— Alle neljän hopeatalarin en sitä tee. Jota pitempi, sitä enempi se
maksaa.

— Se on hirmuinen summa rahaa. Mutta, kun asiaa ajattelen, niin
emmeköhän jotenkin sovi kaupasta. Vaikka summa on suuri, niin eihän
minun sovi tinkiä rakkaan mieheni hautausrunosta. Kun on saanut niin
hellän ja hyvän miehen kuin hänkin on ollut, niin kiitollinenhan
minun täytyy olla hänen lähtiessään maailmasta. Tosin hän on paljon
juonut ja humalassa räyhännyt, mutta vedetään viiva sen yli.

— Kauppa on siis päätetty!

— On minun puolestani, vastasi akka. Mutta kun näin puhelemme hyvinä
ystävinä, niin etteköhän rahan edestä ottaisi jotakin rahan arvoista?

— Miksei, jos se vain täydestä menee.

— Odottakaahan tässä hiukan, sanoi akka ja meni tuvasta aittaa
kohden.

— Laittakaakin kaunis runo, sanoi sairas heikolla äänellä. Ja
muistakaa sanoa siinä, että minä olin herra ja määrääjä talossa. Minä
olen tyytyväinen, kun sen sanotte. En minä muuta vaadi.

— Minä kyllä sanon, että te olette ollut toinen Salomo.

— Ei sitä sentään Salomoon tarvitse verrata, sillähän oli niin kovin
monta muijaa. Kyllä minä tyydyn Taavettiinkin.

Akka tuli tupaan käsivarrellaan kasa vaatteita.

— Mitä, ottaisitteko rahan edestä vaatteita? sanoi hän.

— Mitä vaatteita? kysyi Sundelius.

— Tuon ukon vaatteita. Mitä minä niitä koin syötävinä pidän, kun hän
kumminkin kuolee.

— Ethän sinä, perhanan akka, vain siellä anna pois minun
pyhävaatteitani! huusi sairas ja kohottautui vuoteessa.

— Et sinä kai parhaita vaatteitasi hautaan ota, sanoi akka. Kelpaa
sinne huonommatkin.

Valittaen vaipui sairas vuoteelleen takaisin.

— Olisivathan nämä kylläkin hyvät vielä, sanoi Sundelius käännellen
vaatteita, mutta ahtaat ne ovat.

— Jos muuten vain sovimme kaupoista, niin se on autettu. Minulla
on vielä samaa kangasta, ja kun levitän takin selkäkappaletta ja
housujen istuinta, niin eiköhän ne sitten sovi, selitti akka.

— Mutta ensin vaatteet, sitten vasta runo! sanoi Sundelius.

Samana päivänä akka vielä laajensi vaatteet, ja kun ne olivat
Sundeliuksen yllä, sanoi hän miehelleen:

— Katsohan nyt sinäkin, kuinka hyvin ne hänelle istuvat!

— Jaa, jaa, huokasi sairas, en minä enää niissäkään saa tepastella.
Mutta mitä siitä, kaikki on katoovaista.

Seuraavana päivänä luki Sundelius runonsa, jossa hän suutaria
ylisti toiseksi Davidiksi, uudeksi Krispinukseksi, suutarien
suojeluspyhimykseksi. Ja säteilivätpä sairaan silmät hänen sitä
kuullessaan. Mutta kun hän leskeä maalaili itkeväksi orvokiksi metsän
siimeksessä, niin huokaili akka syvään.

— Onpa hauska kuolla, kun noin kaunista itsestään kuulee, sanoi
suutari, oikein hauska. Mutta hauska sitä olisi elääkin, kun tiedän
nyt, etten olekaan niitä huonoimpia seurakunnassa, kuten niin usein
vaimoni suusta olen kuullut.

— Herrajestas, huudahti akka, ethän toki aio palata enää elämään,
kun vaatteesikin ovat jo toisella ja hautalukusi valmiina!

— En, en, minä vain niin ajattelin!

Ja akka alkoi veisata hautausvirttä, johon sairaskin hartaudella
otti osaa.

Mutta sairaan tila alkoi parata, ja seuraavana päivänä hän jo
söi suuren kupillisen keitosta. Ja kolmantena päivänä hän jo oli
kävelyllä ja viidentenä jo etsi työkalujaan.

Silloin vaati akka Sundeliukselta vaatteita takaisin, ja kun ei
saanut, ajoi hänet pois talostaan.

Kun Sundelius viisitoista vuotta oli asunut Turussa, oli hänelle jo
kokoontunut kaikenlaista romua ja ryönää. Niitä hän kokosi rattaille
viedäkseen uuteen asuntoonsa. Akka syyti suustaan kiukkuaan ja
uhkasi mennä rehtorille kanteleenaan maksamattomista ruokarahoista.
Sundelius ei siitä välittänyt, vaan kokosi kimpsunsa ja kampsunsa
rattaille ja läksi.

Ja akka huusi:

— Tuollainen epäsiveellinen elukka!

— Minä en ole epäsiveellinen, vastasi Sundelius. Ja jos elukka
olen, niin olen kaino ja siveä kuin kissa. Minä olen ylioppilas, ja
sellaista teidän tulisi saattaa kunnialla eikä haukkumasanoilla.

— Kyllä minä sinulle kunniaa annan, oikein juhlasoiton perääsi,
tiuskaisi akka ja sieppasi lehmän kellon ja sitä kalkutti voimiensa
takaa.

Portilla Sundelius kääntyi ja huusi:

— Säilyttäkää runo, jotta sen sitten luette, kun miehenne niin
suututatte, että hän kuolee.

— Älä hauku minun akkaani, karjaisi suutari ovelta, sillä se on
minun akkani, muista se!

XIII

Kun Jeesus tuntemattomana vaelsi maan päällä ja kylästä kylään kulki
saarnaten hyvyyden ja rakkauden oppia ja ihmiset kuuroiksi löysi
sille, mitä hän heille opetti, niin saapui hän murheellisena ja
murtunein mielin kunnaalle, jonka juurella hän näki miehen seisovan
lähteen luona. Huomaamatta Jeesusta vihelsi mies, ja lehdikosta tuli
nuori orivarsa hänen luokseen. Tälle mies alkoi puhella:

— Heposeni, nytpä meille pitkä tie ja vaivalloinen työ on tullut
eteen, mutta jos sinä sen kestät, kestää tahdon minäkin.

Ja mies hyväili hevostaan ja syötteli sille kädestään heiniä, jotka
rehevinä kasvoivat lähteen partaalla.

— Mies, anna minulle suojaa pääni päälle, sanoi Jeesus lähestyen
miestä, sillä olen uupunut, jalkani ovat tien kivistä verisiksi
tulleet, ja metsän pensaat ovat pukuni repineet.

— Antaisin sinulle suojan ja jakaisin oloni sinun kanssasi, koska
näytät olevan yhtä yksinäinen kuin minäkin, vastasi mies. Mutta katso
tuonne, tupani on poltettu, niittyni on tallattu, viljani sotkettu.
Minulla ei ole mitään muuta kuin tämä hepo ja tämä lähde tässä, joita
voin omakseni sanoa. Juo lähteestä, ja se on sinua vilvoittava. Tämä
lähde on pohjattoman syvä, ja sen vesi on aina kylmää.

— Mistä tiedät sen pohjattomaksi? kysyi Jeesus.

— Olenhan koettanut sitä mitata, mutta kivi, jonka köyteen sidoin ja
lähteeseen laskin, ei tavannutkaan pohjaa. Kerran tahdoin minä samoin
mitata taivaan kannen korkeutta, jännitin vahvimman jouseni, otin
nuoleni sulitetuimman. Korkealle kohosi nuoli, mutta putosi taas.
Yhtä korkea kuin taivas, yhtä syvä on tämä lähde. Ja sen siunaus on
suuri. Katso nurmea, kuinka se tässä iloitsee ja kukkasia kauniisti
kantaa. Niin tahdon, että muuallakin olisi. Ja siksi olen päättänyt
johtaa tästä uoman edemmäksi.

— Sinä tahdot tuottaa iloa muillekin. Ovatko he siis sinulle iloa
tuottaneet?

— Eivät.

— Eivätkö ole tahtoneet?

— Eivät ole ymmärtäneet sitä tehdä. Mutta miksi en minä tekisi sitä
heille?

— Ja miten aiot tuon uoman laatia?

— Siitä juuri puhelin heponi kanssa ja kysyin, jaksaako se. Minä
aion valjastaa heponi auran eteen ja lähteen reunasta kyntää syvän
vaon kauas, niin kauas, että se vihdoin mereen ulottuu.

— Miksi tuon kaiken tekisit?

— Jotta maa vihannoisi muuallakin niinkuin täällä, jotta vilja
kasvaisi runsaampana, kun se kosteutta imisi maaperästä.

Ja hän talutti hevosen auran eteen ja valjasti sen.

Ja Jeesus lähestyi hepoa, ja tämä silloin hirnui hiljaa ja kuin
hyväillen hankasi päätään hänen olkapäähänsä.

Kun mies sen näki, sanoi hän:

— Sinä olet hyvä ihminen, koska luontokappaleet sinua rakastavat!
Lähde minun kanssani matkalleni!

Ja Jeesus astui auran vieressä, ja hänen kätensä lepäsi hevosen
kaulalla. Syvälle maahan painui aura miehen vankkojen hartioiden
painosta, ja hopeisena juovana seurasi lähteen vesi heidän luomaansa
uomaa pitkin. Ja hepo veti, sen lihakset pingoittuivat, ja lujasti
painuivat kaviot maahan. Kun se uupui, niin pani Jeesus kätensä sen
kuonon eteen ja hiljaa hyväili sen turpaa, ja hepo tunsi syövänsä
paratiisin yrttitarhan voimakkaasti tuoksuvaa ruohoa.

Ja vako tuli yhä pitemmäksi, ja jo kaukaa kimalteli veden välkkyvä
nauha.

— Tästä on suorin tie merta kohden, sanoi Jeesus viitaten eteensä.

— Minä tiedän sen kyllä, vastasi mies, mutta tehkäämme kierros
tuonne, jossa näet nuo lakeat pellot ja niityt. Maa on siellä hyvää,
mutta kuivuu helposti helteessä, ja silloin laiho surkastuu. Sinne
johdattakaamme kulkumme.

— Jos väsyt, sillä kierros on pitkä.

— Minun täytyy jaksaa.

— Asuuko tuon pellon äyräällä ystäväsi?

— Ei minulla ole ystäviä. Hän se poltti minun taloni ja anasti
tavarani, mutta ajattelisinko sitä nyt, kun hänen pellolleen voin
johtaa lähteen veden!

Pitkän kierroksen jälkeen oli vako kynnetty lakeiden peltojen halki.
Kotvasen kuluttua virkkoi taas mies:

— Tuon ison kunnaan takana on kylä ja siellä äveriästä väkeä, mutta
heillä ei ole jokea, ei järveä. Kyntäkäämme vako sinnekin.

— Onko siellä sinulla ystäviä tai omaisia?

— Siellä asuvat lapseni, kaksi poikaani ja tyttäreni.

— Sinä rakastat heitä?

— Ovathan he minun lapsiani.

— Rakastavatko he sinua?

— Älä kysy, vieras, sitä, vaan kyntäkäämme vako sinne ja
odottakaamme yötä, jotta he eivät minua näkisi.

Kauan he kulkivat, mies painaen auraa syvälle maahan, jotta vako
virran juostavaksi tulisi, ja Jeesus taluttaen hepoa.

Vihdoin näkyi meren poukama, ja sitä kohden he riensivät. Kun he sen
saavuttivat, vaipui mies uupuneena maahan.

— Kauaksi kotikummultani olen tullut, sanoi hän, kovin kauaksi,
mutta uoma on kynnetty, ja katso, miten vesi tänne meitä seuraa. Se
virtaa yhä runsaampana ja levittää uomaansa. Sanoinhan minä, että
minun lähteeni oli pohjaton ja että sen vesi on loppumaton.

Ja virta kasvoi yhä leveämmäksi, ja hedelmöittävänä se kulki seutujen
halki. Asukkaat sen varrella rakensivat veneitä ja kulkivat virran
suuhun, jonne purret mereltä saapuivat. Siinä he tasaisella kentällä
vaihtoivat tavaroita ja tekivät kauppaa turulla. Suojaksensa he joen
suuhun rakensivat linnankin ja aivan joen äyräälle korkean kirkon.

Mies tätä katseli, ja hiljainen ylpeys hänen mielensä täytti. Mutta
jokea myöten tulivat ne, jotka häntä olivat vainonneet. Ja kun he
miehen näkivät, niin ottivat he hänet kiinni ja telkesivät tyrmään.
Siellä he hänet tahtoivat nälkään tappaa.

Mutta eräänä yönä, tuntiessaan jo kuoleman tulon, näki mies äkkiä
edessään tuon matkatoverinsa.

— Minä näen, että sinä olet kilvoituksesi kestänyt ja että sinä
kaipaat lepoa, sanoi Jeesus.

— Katso, eivät he minulle ole tahtoneet pahaa tehdä, mutta he eivät
ole tietäneet, mitä he tekivät, sanoi mies. Auta minua, sillä olen
uupunut.

— Minä tahdon taluttaa sinut asuntooni. Siellä on monta asuinsijaa.
Punaisesta hongasta ovat sen seinät, ja valkoiset on siellä lavitsat,
ja iloisesti sen ikkunoista paistaa päivä.

— Minä en voi näin likaisena sinun asuntoosi tulla, sillä pitkät
ajat olen tässä tyrmässä virua saanut, vastasi mies.

— Tule, ja minä tahdon sinut puhtaaksi pestä!

Ja he astuivat tyrmästä. Ja kun he kauniille nurmelle ennättivät,
kosketti Jeesus kädellään maata, ja katso, kirkas lähde kumpusi
heidän jalkojensa juuresta.

Kun Jeesus sen lähteen vedellä oli miehen puhtaaksi pessyt, sanoi
mies:

— Miksis minut asuntoosi viet? Enhän minä ole kelvollinen sinne
tulemaan. Minähän olen yksinkertainen talonpoika ja sinä olet
kuninkaan poika.

Mutta Jeesus hymyili ja sanoi:

— Autuaat ovat yksinkertaiset, sillä heidän on minun valtakuntani!

Ja näin syntyi Aurajoki, Turun kaupunki ja se lähde, jota he
Kupittaaksi nimittävät.

XIV

Juhannus oli tullut! Juhannus, tuo ihmeellinen valon juhla,
joka kaiken pakanallisen kauneuden yhdistää kristillisen kirkon
synkkyyteen, tuo päivä, joka virrenveisuuseen liittää rakkauden
laulun, joka on täynnä taikauskoa ja suvista hartautta, jolloin
kirkkokin avaa ovensa luonnon vihannoivalle kauneudelle ja
koristautuu kuten morsian.

Juhannusaattona mikä hyörinä taloissa ja kaduilla! Viimeiset
puhdistuspuuhat ovat loppuneet, huoneet, pihamaat ovat kuin
juhlapuvussa, ja köynnökset, rehevät lehtipuut, limot, ne kaunistavat
portin ja oven pieliä, ne tuppautuvat huoneisiinkin, ja on kuin
tahdottaisiin valolla täyttää kaikki sopukat, ikkunatkin, joita ei
koko vuoteen ole avattu, ne nostetaan sijoiltaan pois, ja suvi tulee
suurena laineena kaupunkiin ja valloittaa sen.

Aattopäivänä kaupungin nuoret koristivat tuomiokirkon ja suuret
kuormat kauniita koivuja odottivat pääoven edessä tullakseen Herran
huoneen koristukseksi. Porvarien tytöt ja pojat koristivat sen osan
kirkkoa, jossa he istuivat, ylioppilaat taas sen, joka oli varattu
akademian opettajille ja oppilaille. Ja kilpailu oli ankara. Koivut
kilpailivat komeudessa ja köynnökset kauneudessa. Mutta voiton
kaikesta vei se penkki, jossa pormestari Schaefer istui, sillä hänen
renkinsä olivat kuljettaneet kirkkoon koivun niin korkean ja komean,
että useampi mies tarvittiin sitä pystyttämään. Hautaholvien ovien
luo kokoontui moni kaunis tyttöjen laatima kukkakiehkura, varsinkin
sen eteen, jossa Kaarina Maununtytär ja Sigrid Tott lepäsivät.
Ristikkoaitaus sen kuorin edessä oli aivan kukkien peitossa. Mutta
levotonveriset nuorukaiset koristivat suuren sotasankarin, Torsten Stålhandsken
hautakuorin kuusen oksilla, joista punaiset kävyt
riippuivat verenhohtavina.

Ja metsän raitis tuoksu täytti viileän temppelin, nuorten liikkuminen
ja puuhailu karkoitti sieltä pois peloittavan juhlallisuuden. Nyt oli
tuomiokirkko se huone, jossa palveltiin ikinuorta ja aina rakastavaa
Jumalaa, ja unohtuneet olivat hänen kostonsa salamat ja hänen ankarat
sanansa. Hän oli nyt maailmojen hallitsija, joka kaikkia rakasti ja
itse eli ihmisten rakkaudessa, jolle maallisen rakkauden ajatukset
olivat rukouksen arvoiset. Hän ei ollut hävityksen ja kuoleman kalpea
herra, vaan elämän, hedelmöitymisen voimakas ruhtinas. Ja kuten
pakanallisen maailman jumalalle, niin toi kansa hänen huoneeseensa
luonnon kauneimman vihannan, sen heloittavimmat kukat yhdessä
sykkivän sydämensä kanssa. Ja kuin ristinkuolemakin olisi kadottanut
ankaran vakavuutensa, niin hopeankirkkaina hohtivat alttarin
molemmin puolin haapapuiden lehdet, ja lehdet, jotka aina siitä
asti kuin Jeesuksen risti haapapuusta laadittiin ovat värisseet,
vielä kirkossakin kimaltelivat hiljaa liikahdellessaan ilta-auringon
valossa.

Aurajoen yli johtavan sillan kaidepuulla tuuheiden koivujen välissä
istui Sundelius näppäillen luuttua ja laulellen rakkaudenlauluja
käheällä äänellä.

— Kaikkea tuonkin möhömahan pitää tehdä, huusi hänelle eräs tyttö
ohikulkiessaan, kun rakkaudesta laulaa!

— Tänään puhuu jokainen rakkaudesta, yksin pirukin, sillä tänään hän
saapuu maailmaan ja kuiskii rakkautta pensaikoissa, vastasi Sundelius.

— Eikö hän aina ole täällä?

— Ei toki. Hän huomasi, että ihmiset hänettäkin tekevät maailman
toisilleen helvetiksi, ja lähti nauraen pois. Mutta juhannusyönä hän
on maalimassa, ja vanhat ämmät, noidat ja poppamiehet ratsastavat
hänen luokseen pitoihin. Ja oivat pidot, tanssit ja juomingit hän
pitää noille helluilleen. Sinne sinäkin, neitonen, vanhana vielä
lennät, jollet juhannuksena saa poikaa itseesi sidotuksi: Koeta
parastasi, koeta parastasi!

Nauraen juoksivat tytöt pois.

Kun kirkko oli koristettu, niin kävivät tytöt juhannustaikoja
tekemään, sitomaan rukiin olkiin erivärisiä lankoja ja lakaisemaan
teiden risteyksissä, saadakseen edeltäpäin tiedon tulevan vuoden
tapahtumista. Mutta tärkeintä kaikesta oli käydä uhraamassa ropo
Muhkurin lähteeseen, joka oli Ison-Heikkilän takana Pahaniemen
kylässä. Sinne oli kyllä matkaa, mutta eihän se tuntunut, kun
joukolla mentiin.

Illaksi oli kokoonnuttava Kupittaan lähteelle, sillä vanha,
miesmuistin kestänyt tapa vaati, että lähteen luona niityllä oli
tanssittava ja leikittävä. Siellä kävi laitumella kaupungin asukasten
karja, siellä näki suuret joukot sikoja ja vuohia, ja moni viimeiseen
vimmaan villitty pukki sai aikaan pakokauhun tyttölaumassa. Siellä
Ringiuksen ja hämäläisen ylioppilaankin porsaat olivat. Kuumalla
raudalla he olivat polttaneet nimikirjaimensa niiden selkään.

Lähteen vedellä sanottiin olevan parantavan voiman, ja
pitaalitautiset istuivat sen lähistöllä kesät pitkät. Mutta vesi ei
ainoastaan parantanut, se myös loihti, ja samasta astiasta juotu vesi
juhannusyönä sitoi kahden nuoren mielet ainaiseksi toisiinsa.

Varakkaat porvarit, yliopiston opettajat, aatelisherrat, kaikki
olivat saapuneet lähteen luo, ja lähetysten istuivat he nyt
palvelijoiden ja renkien kanssa kesäyön ihmeellisessä valossa,
joka ei ole päivää eikä yötä. Kaikki yhteiskuntarajat hävitti
kesän pisimmän päivän lumous. Ja hävisivät riitaisuudet eri
ylioppilasosakuntienkin välillä, eikä ”Ruotsin koira”, ”hunsvotti”
eivätkä muut samanlaatuiset sanat kaikuneet.

Kun Matthias Mathesius läksi asunnostaan Kupittaan päin,
niin hän tunsi oudon rauhan mielessään, ja hän erottautui muista ja
asteli yksinään. Hän tunsi, hän oli niin varma siitä, että onni kulki
häntä kohden, että jotain suurta oli tänä iltana tapahtuva. Hän ei
uteliaana itseltään kysellyt, mitä se olisi, sillä tiesihän hän, että
se saapuu, että se tulee häntä kohden, että hän ei sitä voi välttää,
että täyttymässä oli jokin kohtalon säätämistä lahjoista.

Hän seisahtui hiukan loitolle tanssivasta seurasta ja odotti.

Mutta Henrik Schaeferin pihamaalla suuren tasalatvaisen ja kukkivan
pihlajan alla seisoi kaksi nuorta tyttöä, toinen oli vaalea,
pormestarin kaunis Barbara, toinen tumma, maaherran veljentytär
Vendela.

— Minä olen varma siitä, että kukaan ei minua tunne tässä puvussa,
sanoi Vendela.

— Siitä voit olla aivan varma,

— Eihän minua ole nähty kuin niin harvoin kaupungilla ja
sunnuntaisin kirkossa. Ja kuka uskoisi, että minä se olen
porvaristytön pukimissa. Minä tahdon nyt kerran pitää hauskaa,
tanssia sen kanssa, joka valikoi minut toverikseen oman itseni tähden
eikä nimeni tähden. Yksi ilta ainoa vapaa, mikä ilo! Mutta muista,
Barbara, mitä olemme sopineet! Minä olen tullut Tukholmasta ja olen
siellä ollut sinun toverisi.

Nauraen he juoksivat käsitysten katua pitkin ulos kaupungista ja
Kupittaan lähdettä kohden.

Gabriel riensi heitä vastaan. Ja kun hän hiukan kummastuneena katsoi
Barbaran vieressä olevaan tyttöön, sanoi Barbara:

— Sinä et ole tänään käynyt meillä, Gabriel, etkä vielä tunne
Vendelaa. Hän tuli tänään Tukholmasta.

Gabriel vei Barbaran tanssiin, ja seisoessaan siinä yksin tunsi
Vendela äkkiä kaiken rohkeutensa katoavan. Hänen teki mieli juosta
pakoon, heittää kaikki huvitteluaikeensa sikseen.

Äkkiä hän tunsi käden tarttuvan käteensä. Tulija oli tullut takaapäin.

— Tule tanssimaan! sanoi pehmeä miesääni.

Vendela kääntyi, näki Matthias Mathesiuksen, punastui, hymyili ja
seurasi häntä tanssiin.

— Kuka sinä olet? kysyi Matthias.

— Olen Vendela Schaefer.

— Minä en ole sinua ennen nähnyt.

— Minä tulin tänään Tukholmasta.

He liittyivät tanssileikkiin. Ja aina kun he leikin vuorojen tähden
olivat eronneet ja taas yhtyivät, niin iloitsivat he toistensa käden
kosketuksesta. Miksi, sitä eivät he itsekään tietäneet.

Leikki loppui. He seisoivat vieretysten, tietämättä, tuliko heidän
erota vai ei.

— Minä tahtoisin mennä Barbaran luo, sanoi Vendela.

— Hän on tuolla niityn toisella puolen menossa lähteelle.

Ja yhdessä he astelivat heitä kohden. Mutta kun he saapuivat
lähteelle, näkivät he toisten jo juoksevan jälleen niitylle suurta
piiriä kohden, joka sinne oli muodostunut. Nauraen, huutaen juoksivat
kaikki lähteellä olevat niitylle, ja niin jäivät Vendela ja Matthias
kahden sinne.

He eivät tohtineet sanaakaan sanoa toisilleen.

Vendela otti lähteen reunalla olevan lipin, ammensi sillä vettä, joi
siitä hiukan ja ojensi hymyillen sen Matthiakselle.

Kun Matthias oli juonut, sanoi hän:

— Tiedätkö, että nyt me emme koskaan voi toisiamme unohtaa?

Kuin säikähtyneenä juoksi Vendela niittyä kohden. Piirissä yhtyi hän
Barbaraan ja sanoi:

— Kuka on tuo ylioppilas, tuo, joka tulee tänne päin?

— Jonka kanssa äsken tanssit? Hänkö?

— Niin.

— Hän on Matthias Mathesius.

— Minä juotin hänelle lähteen vettä, ja hän sanoi —

Barbara purskahti heleään nauruun jo ennenkuin Vendela oli lauseensa
lopettanutkaan.

— Kuka käski, kuka käski tulemaan tänne? Se on rangaistus.

Piiri pyöri, ja äkkiä näki Vendela Matthiaksen sen keskellä. Tämä
etsi jotakuta ja Vendelan nähdessään otti hänet parikseen.

Nyt oli jo Vendelan ensimmäinen arkuus kadonnut, ja hän uskalsi
katsoa Matthiasta silmiin ja nauroi. Ja Matthias tarttui häneen ja
nosti pelosta kirkuvan tytön korkealle ilmaan.

Lähestyä, loitota, etsiä, välttää, sitä oli heidän menettelynsä
kauan sen jälkeen. Kuten kaksi perhosta kesäauringon helossa kukasta
kukkaan pelmii ja ajaen toistaan lentää loitos, lähenee ja taas
pujahtaa pakoon, sellaisia olivat nuo kaksi ihmisolentoa, jotka nyt
tiesivät, että juhannus ei olisi ollut juhannus, juhla ei juhla,
ellei toinen olisi ollut siellä. Eikä heidän sielussaan ollut mitään
kysymyksiä, joilla elämä ihmisten ilon samentaa, ei muuta kuin
onnen ihanaa täyttymistä hetki hetkeltä. Ja tunnit olivat kuin luja
lanka, joka toisen heleän helmen pujottaa toisensa jälkeen kauniiksi
ketjuksi. He elivät tuota auvokasta aikaa, jolloin jokainen pieninkin
seikka on yhtä rakas kuin koko elämä ja yhtä rikas kuin iankaikkisuus.

Ja nuoruuden ilo se lainehti heidän ympärillään. Kuten pyörre, joka
yhä laajenee, oli nurmella tanssiva pari; se tempasi toisen toisensa
jälkeen vanhoistakin, jotka iloa ihaillen nurmikolla istuivat. Moni
arvokas porvari nousi, tunsi omituisen eloisuuden jäsenissään,
tarttui nauravan ja vastustelevan aviosiippansa käteen ja veti hänet
tanssivien parveen. Ja notkuipa vanha vartalo vielä, ja kepeinä
kohosivat jalat tanssiin. Ja kun lihava Lassi Porjarikin hämmästytti
kaikkia jalkojensa kepeydellä, kun yliopiston professoritkin jo
piirissä keikkuivat ja huulilta kaikui kepeä laulu ja jo unohtuneet
laulunsanat äkkiä johtuivat mieleen, niin oli koko joukko humaltunut
nuoruudesta, ja hämmästyneinä katselivat laitumella käyvät
luontokappaleetkin ihmisten iloa, ja vasikat hetken töllisteltyään
juoksivat häntä pystyssä pitkin niittyä, ja moni jo monesti poikinut
lehmäkin hypähteli jonkin matkaa, pysähtyi sitten ihmettelemään omaa
villiintymistään, haukkasi suuren tukon heinää ja sitä pureskellen
katseli iloa ympärillään.

Nauraen, huutaen, remuten, läähättäen taukosi joukko tanssista.
Nyt katosi juhlallinen jäykkyys, ja niitylle tuodun oluen ääressä
pääsivät kielet vapaiksi jänteistään, ja puhe virtasi viljavana
kaikkien huulilta. Ja nuoret tarttuivat lujemmin toistensa käsiin,
ja kun vanhemmat unohtivat ujoutensa ja kun moni arvokas porvari
ensin kutitteli vaimoaan ja sitten toisten nauraessa painoi hänen
huulillensa kaikuvan suudelman, niin eihän kukaan kummastellut sitä,
että nuoret miehet uskalsivat antaa käsiensä kietoutua tyttöjen
vyötäisille ja että puiden siimekseen katosi moni pari.

Kuten turvaa etsien onnen tuloa vastaan pysyttelivät Matthias ja
Vendela siinä, missä joukko oli taajin, mutta lopulta se harveni,
ja silloin he tuntien sydänten yhteisen sopimuksen astelivat lehtoa
kohden. Ja mitä he puhelivat, mitä sanoivat, mitä jokapäiväisiä
asioita toisilleen kertoivatkin, niin oli äänessä heillä se sävy,
joka jokaisen sanan tekee salaiseksi hyväilyksi, jokaisen katseen
kiihkeäksi tunnustukseksi.

Näin kulkivat he yhä eteenpäin yksinäistä polkua pitkin, ja
loittonivat niityltä kuuluvat äänet.

Silloin heidän sanansa harvenivat, ääni vaimeni heikoksi, ja astunta
kävi hitaammaksi. He tiesivät, miten he molemmat kaipasivat toistensa
syleilyä, mutta eivät uskaltaneet sitä ottaa. He olisivat tahtoneet
paeta toistensa luota ja jäädä kuitenkin.

— Minä en ole tanssista kiittänyt maan tavan mukaan, sanoi vihdoin
Matthias.

Ja hän kumartui Vendelan puoleen ja suuteli häntä.

Vendela tunsi äkkiä itsensä niin hervottomaksi, hän sulki
silmänsä. Kun hän ne avasi, näki hän Matthiaksen kasvoilla kauniin
juhlallisuuden, mutta hänen tummat silmänsä hymyilivät. Silloin
katosi Vendelan mielestä kaikki arkuus. Hän hymyili ja sanoi:

— Tahdon minäkin kiittää tanssista!

Ja hän suuteli Matthiasta, ja sitten he nauroivat kumpikin ja
suutelivat jälleen. Mutta kun Matthias lujasti painoi tytön poveaan
vasten, niin katosi nauru, ja he suutelivat ensimmäisen rakkauden
palavassa poltteessa toisiaan. Ja käki kukkui heidän lähellään, ja
rastas raksutti lehdikossa.

Kun Vendela istui kivelle ja punastuen peitti kasvonsa ja Matthias
kävi nurmikolle hänen jalkojensa juureen istumaan, sanoi tämä:

— Minä olen koko päivän aavistanut, että tämä tulisi, että minulla
olisi tänään elämäni suuri sunnuntai.

Ja kun Vendela siveli hänen tukkaansa, jatkoi hän nauraen:

— Minä olen aina pilkannut toisia, jotka ovat rakastuneet. Minä en,
näetkös, ole koskaan ennen tyttöä suudellut. Minä pidin sitä niin
joutavana.

Mutta äkkiä hän tuli vakavaksi.

— Ehkä minä tahdoin säästää kaiken tunteen sinulle. Ehkä kohtalo oli
sen niin määrännyt.

— Ethän minua koskaan unohda, sanoi Vendela,

— Kuinka minä voisin! Minä tiedän, että vaikka kaikki nyt katoaisi
enkä sinua enää koskaan näkisi, niin tiedän, että aina juhannuksena,
kun aurinko laskee mailleen, kun käki kukkuu kuten nyt, niin sykkii
sydämeni muiston pauloissa. Mutta miksi puhuisin siitä, että tämä
katoaisi, kun sinä olet tässä minun vieressäni? Sinä, sinä, rakas
lapsi!

— Lapsiko vain?

— Minä en löydä mitään kauniimpaa sanaa kuin lapsi. Minä tahtoisin
koota kaikki kauniit sanat yhteen kimpuksi ja heittää ne ylitsesi
kuin kukkasateen.

— Ja kuitenkin olisivat ne sanat kauneimmat, jotka ovat jääneet
sanomatta. Eikö niin? Joille ei löydy muotoakaan.

Mutta äkkiä valtasi Vendelan outo tuska. Hän kietoi kätensä pojan
kaulaan ja alkoi itkeä.

— Mikä sinun on? kysyi Matthias.

— Minä en tiedä. Minä olen niin onnellinen, ja kuitenkin tuntuu niin
raskaalta.

— Mikä sinun mieltäsi painaa?

— En osaa sitä selvittää. Uskotko, että kaikki on edeltäpäin
määrätty, että tämä ja kaikki se, mikä voi tulla, on jo ennen
säädetty? Uskotko sen?

— Uskon.

— Että me emme sitä voi välttää?

— Niin, emme milloinkaan.

— Ja uskotko, että jos me nyt kadottaisimme toisemme, me jälleen
kohtaisimme?

— Siitä olen aivan varma. Kohtalo ei leikkien ole vienyt meitä
yhteen. Älä itke! Anna minun suudella silmiäsi. Kas noin! Nyt sinä
taas hymyilet.

— Meidän täytyy mennä toisten luo.

— Miksi?

— He kaipaavat meitä.

— Sitä he eivät joudu tekemään.

— Niinkö luulet?

— Siitä olen varma!

Nojaten päätään Matthiaksen olkaa vasten sanoi Vendela:

— Minä kuulen aivan selvästi, miten sydämesi lyö.

— Kuulen minäkin sinun sydämesi lyönnit. Ja minä tunnen ihosi ihanan
tuoksun.

Ja mielettömänä Matthias suuteli tyttöä.

— Me olemme hulluja, sanoi Vendela korjaten päähinettään. Lähtekäämme
pois!

— Etkö enää tahdo olla minun seurassani?

— Sinä hullu poika, tahdonhan minä, mutta mitä meille jää, jos jo
ensimmäisenä iltana tuhlaamme kaiken hellyyden?

— Sinä olet joutavan järkevä. Rakkaus ei koskaan köyhdy, sillä on
aina varaa antaa. Istu vielä hetkinen luonani ja anna minun puhella
sinulle, sillä minun ajatukseni ovat aivan täynnä sinua.

— Ja mitä sinä aiot sanoa?

— Kaikki!

— Aivanko kaikki?

— Niin.

— Ja paljonko sitä on?

— Paljon, paljon!

— Sinä et puhukaan.

— Minulla ei ole mitään sanottavaa. Minä en osaa mitään sanoa. En
muuta kuin sinä, sinä, sinä, sinä!

Ja sulkien tytön syliinsä sanoi Matthias:

— Vaikka meidän tänä yönä täytyisi kuolla, niin olisimmehan
sittenkin rikkaita.

Etäältä kuului hurraa-huutoa.

— Mitä se on? kysyi Vendela.

— Kokko on sytytetty.

— Menkäämme sinne.

— Ei, jää tänne! Älä nyt lähde pois, sanoi Matthias.

Mutta Vendela irroittautui hellästi hänestä ja sanoi hiljaa:

— Meidän täytyy. Minä pelkään, että minä rakastan sinua liian paljon.

Matthias tunsi, miten onni rautakädellä kosketti hänen sydämeensä.
Hän katsoi edessään seisovaan tyttöön ja tiesi, että elämän korkein
onni, sen kaunein hetki nyt oli hänellä.

Hiljaa, arasti, melkein ujostellen hän veti tytön luokseen. Kun he
suutelivat toisiaan, katsoivat he syvälle toistensa silmiin.

Hiljaa astuivat he kokkovalkeata kohden sanaakaan vaihtamatta. Mutta
kun he metsän reunaan ennättivät, karkasi äkkiä tyttö pojan luota ja
juoksi sinne, missä näki Barbaran.

XV

Komea oli kokko, korkealle leimahtelivat iloiset liekit, kauaksi
sinkoilivat kipinät, tuli hyppi kuivasta oksasta toiseen, nuoleksi
kuin tunnustellen tummia tervatynnyreitä, puraisi niihin kiinni
vihan vimmassa, ja pian hulmusi musta sauhu, ja kirkas valkea lensi
kauniina kielekkeinä kohden taivaan lakea, jossa ilta aamuksi
valmistui.

Valon ja tulen ihana juhla täytti maan. Päivä oli suurimman
pituutensa ennättänyt ja alkoi taas lyhetä. Johannes Kastajan
muistolle oli tämä päivä pyhitetty, hänen, joka uskoi suuren mestarin
tulevan. Hänelle kuului tuo aika, jolloin valon odotus yhä kasvaa ja
kiihoittuu, jolloin sydän yhä kiihkeämmin kaipaa sitä. Se väistyy
tieltä pois, varastaa hetken joka päivältä, kunnes joulu tulee ja
valon kaunis aika alkaa, jolloin pimeys väistyy askel askelelta ja
jolloin kevät herää, suvi saapuu ja lopulta aurinko uupumatta viihtyy
luonnon keskessä.

Juhannusyö on se hetki, jona kaikki pahat voimat taas alkavat
toimensa. Niitä vastaan, niiden häätämiseksi tuli leimusi. Ja siellä,
missä liekki leimusi, eivät ne uskaltaneet viipyä, vaan karkasivat
sille kaukaiselle kunnaalle, jossa pimeyden ruhtinas omiansa pitoihin
odotti. Valo ja pimeys aloittivat taistelunsa, ja niiden uhrit, arat
ihmislapset, koettivat valon valtaa pidentää.

Vanhukset, jotka jo olivat kadottaneet uskon elämän valoisaan
puoleen, ne näkivät ilmassa korkealla noitien kiitävän, mutta
nuoret, jotka, valohon uskoivat, ne tunsivat, miten kokkovalkean
leimutessa tuli heissä itsessään liekehti, nousi ja laski. Ja kuten
valkea poltti se kaiken huonon pois, kaiken sen, mikä oli kuivaa ja
kuihtunutta, ja jäljelle jäi vain polttavana elämän sula kulta. Se
kuonasta vapaana leiskahteli sydämessä, se suonissa suvea sousi,
se poltti nuorta mieltä ja ajoi naisen miestä lähemmäksi, jotta he
yhtyisivät elämän pyhässä tulessa, rakkaudessa.

Matthias ja Vendela pysyivät toisistaan loitolla kokkovalkean
ympärillä tanssivan nuorison keskuudessa. Mutta kun aika kului
pitkälle, kun aurinko jo heloitti ja kokko enää vain suurena,
hehkuvana roviona lepäsi kuten väsyneenä pilviätavoittavaan
leikkiinsä, kun kaupungin vanhemmat asukkaat jo kulkivat kotiaan
kohden ja nuoriso hajaantui parviksi, silloin he eivät enää voineet
hillitä ikäväänsä, vaan lähestyivät toisiaan. Ja kun he rinnatusten
istuivat nurmella, ei heillä ollut sanoja, joilla olisivat ikävätään
ilmaisseet.

— Milloinka minä näen sinut taas? kysyi Matthias.

Vendela heräsi ajatuksistaan. Hän katsoi kukkiin, joita hänen kätensä
nyhti ruohikosta.

— Minun täytyy saada kohdata sinut, jatkoi Matthias.

— Älä etsi minua, sanoi Vendela, anna minun tulla luoksesi. Minun
täytyy puhella kanssasi kaikesta.

— Mutta milloin?

— Tule jumalanpalveluksen jälkeen Korpolaisvuorelle, vastapäätä
linnaa, joen toiselle puolelle. Minä tulen sinne. Ja nyt meidän
täytyy erota.

— Minä seuraan sinua.

— Ei, ei. Minä lähden Barbaran seurassa. Sinä et saa tulla minun
matkassani.

— Miksi en?

— Kun tapaamme, niin selitän sinulle kaiken.

— Mutta aika on oleva minulle niin pitkä, ennenkuin näen sinut taas.

— Pitkä se on oleva minullekin.

— Sinä olet niin kalpea, sanoi Matthias.

— Näemmeköhän toisiamme?

— Minä rakastan sinua, sanoi Matthias.

— Minä olen niin iloinen siitä, että olen sinut nähnyt, sanoi
Vendela.

— Älä lähde vielä!

— Minun täytyy.

Ja Vendela läksi Barbaran seurassa astumaan kaupunkia kohden. Heidän
kulkiessaan raastuvan ohitse näytti sen kello jo kolmea aamulla.

Ja päivä vaikeni. Sen keralla katosi öinen ilo, pakanallinen
riemu, ja sijaan astui kirkollinen hartaus. Ihmiset, jotka vielä
Kupittaan lähteellä olivat elämästä iloinneet, kulkivat nyt vakavina
tuomiokirkkoa kohden. Mutta oli kuin kirkon vihannan koristuksen
luoma suvilumous ei kokonaan olisi kadonnut, vaan kepeänä autereena
pysytellyt sielun tyynellä ulapalla, sillä virsi kaikui entistä
heleämpänä kirkon holvissa, se kierteli pylväitä, se hyväili alttaria
ja se hiljaa jyskytti kuolleiden asunnoille. Ja sydämet sykkivät
terveinä ja voimakkaina.

Mutta kun piispa saamansa aloitti, niin tiesivät taas kaikki, että
elämä ei ollutkaan iloa, kuten he vielä yöllä olivat tunteneet,
vaan se oli surun laakso, jossa kärsimys oli pyhintä kaikesta. He
tiesivät, että pimeyden ruhtinas oli maailman herra, että kaikki ilo
oli kiellettyä, koska sen takana piili sielun vihollisen paula. Ja
kirkko, jonka holvi näytti vielä äsken kepeänä laskeutuvan ihmisten
yli, painoikin nyt kivisenä taakkana, se sulki ihmiset elävinä
suureen holviin, josta tietä ei ollut ulos. Ja he kaikki muistivat,
että enemmän kuin elämä olikin kuolema, että jokaisen lattialiuskan
alla lepäsi arkuissaan vainajia, jotka kerran olivat uneksineet
elämän valo juhlasta. Ja kirkko ja sen tyly oppi tuli hallana, joka
riipi pois yöllä auenneet kukat, teki elämänpuun alastomaksi ja
heitti ihmiset vaikertavina ikuisen kärsimyksen ristin juureen.

Mutta aurinko hiipi kuorin ikkunasta sisään, ja sen kultainen säde
osui seinällä riippuvaan ristiinnaulitun kuvaan. Ja oli kuin kaunis
hymy, ikuisen valkeuden kajastus olisi levinnyt ristiinnaulitun
kasvoille. Hän hymyili elämälle kesken sen kärsimyksiäkin.

Levottomana kulki Matthias edustalla, ja ennenkuin saarna
oli loppunut, hiipi hän kirkosta ja läksi rantaa myöten kulkemaan,
sivuutti monet aitat ja nousi mäelle, joka joen suussa on vastapäätä
linnaa.

Odotus, tuo ihmissydämen sulotuska, hänen mielessään eli. Vuoroin
hän iloitsi, vuoroin hiipi outo pelko, kuoleman kauhun nuorempi
sisar, häneen. Hän seisoi liikkumattomana, ja hänen katseensa olivat
suunnatut linnaan.

Jumalanpalvelus loppui ja kirkon kellot kaikuivat suvisen aamun
kirkkaudessa. Väkeä näkyi jo joen yli vievällä puusillalla.

Silloin erkani vene linnan luota. Veneessä oli tyttö, ja hän souti
reippaasti päästäkseen joen yli.

Matthias tunsi hänet, tunsi päähineen ja tunsi kasvot, kun ne
kääntyivät häneen päin. Hän juoksi rantaan. Venhe viilsi vettä, se
tuli jo joen keskiuoman kohdalle.

Äkkiä se tärähti hirteen, joka puoliksi lahonneena pisti päänsä
hiukan veden rajan yläpuolelle. Vene heilahti, soutaja pudotti airot,
hän nousi puoliksi, samassa keikahti vene, ja tyttö putosi veteen.
Hänen päänsä näkyi veden pinnalla, kun hän koetti tarttua veneeseen;
hän ei ylettänyt siihen, vaipui veden alle, nousi taas veden
pinnalle, vaipui jälleen, eikä häntää enää näkynyt.

Matthias oli kuin kivettyneenä katsellut tätä näkyä. Äkkiä hän
kuin heräsi, riisui nopeasti yltään, ja voimakkaina halkoivat
käsivarret vettä. Hän oli jo hirren kohdalla, silloin hän sukelsi,
mutta yksinään palasi hän veden pinnalle taas, sukelsi uudelleen,
eikä vieläkään tavannut etsimäänsä. Kun hän läähättäen kohosi veden
pinnalle, niin kiljahdus kuului hänen huuliltaan. Hän oli kuin peto,
jolta saalis on ryöstetty ja joka nyt vimmaisena sitä etsii.

Mutta sillalta ja joen linnanpuoleiselta äyräältä oli nähty veneen
kaatuminen. Pian saapui useita veneitä, ja ranta oli mustanaan kansaa.

Vielä kerran sukelsi Matthias. Kauan viipyi hän veden alla, ja jo
luultiin hänenkin sinne kadonneen. Mutta viimein hän kohosi, ja
hukkunut tyttö oli hänen sylissään. Kun hän veneeseen oli nostettu,
ei hän tyttöä päästänyt käsistään, vaan sulkien kuolleen lujasti
syliinsä hän jähmettyneenä katseli poveaan vasten lepääviä kasvoja.
Autuas hymy asusti niillä, kuten korkeimman kirkkaus. Onnekas hymy
oli huulilla, ja tytön ohimolta, joka lepäsi pojan sydäntä vasten,
tihkui muutama punainen verihelmi haavasta, jonka hän kaatuessaan oli
saanut, ja punasi pojan alastoman rinnan.

Vene souti linnan luo. Poika astui rakas taakka sylissään maihin.
Kun maaherra kalpeana riensi hänen luokseen, silloin yhdellä iskulla
tiesi Matthias kaiken, tiesi kuka hänen armaansa oli. Ja tällä
hetkellä ei mikään häntä kummastuttanut.

Syliinsä aikoi maaherra ottaa kuolleen veljensätyttären, kun hento
käsi laskeutui hänen käsivarrelleen estääkseen häntä. Hän näki
Barbaran vieressään kalpeana seisovan. Silloin maaherra ymmärsi tytön
katseen eikä kajonnut kuolleeseen, vaan hiljaa astui hän linnan
portista sisään, ja armastaan kantaen seurasi Matthias.

Yhä raskaammaksi tuli pojan käsivarsille kantamus, mutta hän kokosi
voimansa. Ja kun he portaita astuivat maaherran huoneeseen ja hän
kuolleen laski permannolle, niin lyyhistyi hän sen viereen. Silloin
tuska tulvehti esiin, hän huudahti kuin sydämeen isketty, kohotti
hiukan kuollutta ja suuteli häntä.

Kuka hänelle pukimen toi, ja miksi hän pukeutui, ei Matthias
täydelleen tajunnut. Autio oli hänen mielensä.

Mutta maaherra lähestyi häntä, kun hän tuijottaen katsoi kuolleeseen,
erkani Barbarasta, joka oli kaiken kertonut, ja sanoi:

— Oma, rakas veljeni!

Ja sulkien hänet syliinsä hän sanoi:

— Veli olet nyt minulle, sillä meillähän on sama suru.

XVI

, avoimessa arkussa lepäsi Vendela von der Linden
ruumis. Valkoinen oli puku ja valkoiset kukat hänen tummaa tukkaansa
koristivat. Vieno puna pysytteli vielä poskilla, ja hän näytti
nukkuvan.

Polvillaan arkun vieressä, toinen käsi kuin syleillen ulottuen arkun
yli, oli Matthias Mathesius. Kahden he olivat, vainaja ja hänen
nuoruutensa ylkä, kahden viimeisen kerran. Ikkunasta pujottelivat
päivän arat säteet kirkkoon, ja kaukaa kuului tuomiokirkon kellojen
kuolinsoitto.

Kahden he olivat. Ja hiljaa puheli Matthias armaalleen:

— Minun armaani, minun ainoiseni! Miksi et ottanut minua sinne,
minne läksit! Leveä on tuonen kynnys kahden käydä sen ylitse!
Rakkaani, morsioni, anna minun sopertaen sanoa ne sanat, joita en
eilen löytänyt, kun sydän oli onnesta nuori, mutta jotka nyt löydän,
kun sydän on surusta vanhaksi tullut. Minua kohden sinä kuljit,
kun tuoni tempasi sinut pois, ja antamatta jäi sinun viimeinen
suudelmasi. Minä näen sen huulillasi ja minä tahdon sen ottaa.
Lyhyeksi mittasi sallimus onnemme langan, niin perin lyhyeksi, mutta
se punoi siihen kauneimmat kukkasensa ja kirkkaimmat värinsä. Ja
nyt kun sinä läksit pois, läksit sylistäni, josta sinut päästin ja
johon palata tahdoit, nyt minä tiedän, kuinka sanomattoman rakas sinä
olit minulle, niin rakas, että olen kade kuolemalle, joka sinut sai
omakseen. Katsohan, minun sieluni oli kuin umppu, joka ei osannut
aueta, kunnes sinä tulit ja suudelmallasi päästit sen lehdet auki
ja minä vavisten näin, miten rikas olin ja miten paljon minulla oli
toiselle annettavaa. Sinä tulit ja niin rikkaaksi teit elämäni, että
kärsin, kun en sinulle siitä saa jakaa. Minä tahtoisin seurata sinua,
mutta minä en henno erota kaikesta siitä, mihin lyhyt onnemme on
sidottu. Jokainen katu, jokainen puu, Kupittaan lähde ja lehto sen
vierellä ovat niin täynnä kanssasi tuntemaani onnea, että minä en
vielä tohdi astua kuoleman kynnyksen yli peläten ne menettäväni. Minä
kuljin äsken siellä, missä kanssani käyskentelit. Minä menin sinne ja
luulin suruni suurentuvan, mutta sydämeni iloitsikin. Ja minä tunsin,
että vaikka lähditkin pois, niin sielusi jäi tänne. Minä poimin nämä
kukat sieltä, missä ensikertaa minua suutelit. Ja käki kukkui taas,
ja rastaan laulu soi lehdosta. Ja minä toin nämä kukat sinulle, jotta
ne mukanasi veisit haudan toiselle puolelle, sillä minä tiedän, että
paratiisinkin yrttitarhassa kaipaisit kukkia sieltä, missä onnellinen
olit, ja että sinun ilman niitä olisi ikävä. Minä tiedän, että sinä
minua odotat siellä, ja siksi minä vielä jaksan elää. Eikä odotus ole
käypä minulle pitkäksi, koska onnemme muisto minulla pysyy. Minun täytyy
nyt sinulle kaikesta puhua, sillä enhän sitä voi kenellekään toiselle
tehdä. Kun en enää sinua näe, niin kenelle puhuisin. Jos minun elämäni
matkalla päiväni joskus on raskas ja yöni on surua täysi, niin astele
silloin taivaan portin ulkopuolelle, tule yön aikaan, kokoa helmasi
täyteen taivaan tähtikukkia ja sirota ne tiellesi. Silloin olen katsova
kohden korkeutta ja etsiessäni Jumalaa olen löytävä sinut sieltä, missä
tähdet ovat kirkkaimmat ja niiden väike lempein. Ja silloin on rauha
palaava sieluuni, minä tiedän sen. Minä ikävöitsen sinne, minne
läksit; näytä minulle elämässä tie, jotta en hairahtuisi enkä luotasi
eksyisi loitos. Rakkaani, muista minua kirkkaudessa, kuten minäkin
täällä alati sinua ajattelen. Minä en vielä ole osannut itkeä; opeta
se minulle, sillä kyynelet polttavat sydäntäni!

Ja hän kumartui ruumiin puoleen ja kätki päänsä hänen povelleen. Ja
kirvoittavina kohosivat kyynelet hänen silmiinsä.

Kun hän päänsä kohotti, seisoi Stodius hänen vierellään, ja hänen
silmissään oli kostea kiilto.

— Älä häpeä kyyneliäsi, sanoi hän, sillä kuten taivaan kaste on
kedon kukkasille, ovat kyynelet ihmisen sielulle. Ne kirvoittavat
tuskan ja surun tekevät siunaukseksi. Kohtalo on sinut armoittanut,
kun se antoi sinulle suuren surun. Kaikista taikalupauksistaan pitää
elämä vain yhden, kuoleman. Sinulle se antoi enemmän kuin muille, se
antoi onnen täydellisenä ja surun täydellisenä eikä ole tarjonnutkaan
sinulle muruja.

— Niin, minä tunnen sen, sanoi Matthias. Vielä tänään minä kapinoin
kohtaloa vastaan, mutta nyt minä olen nähnyt, että se on minua
rakastanut, vaikka en sen aivoitusta heti ymmärtänyt. Viimeiset
epäilykseni ovat kadonneet, minä uskon elämään nyt täydellisesti.
Ehkä meidän täytyy suuri suru saada, jotta osaisimme olla iloisia.

— Itämailla, sanoi professori, puhkaistaan satakieliltä silmät,
jotta ne laulaisivat kirkkaammin. Kun kohtalo tahtoo tehdä ihmisestä
suurta, antaa se hänelle suuren surun. Ja kellä suru on, hänen
hymynsä on lämpöisempi ja hänen katseensa kirkkaampi.

— Siunattu olkoon elämä! sanoi Matthias. Siunattu silloin, kun se
sielumme onnella täyttää, ja tuhansin kerroin siunatumpi silloin, kun
se meiltä onnen riistää.

XVII

Pitkäisen tulena, joka taivaat halki vetää ja iankaikkisuuden portit
hetkiseksi raottaa, joka Herran äänenä ilman rajan täyttää ja
ihmislapselle hänen pienuutensa julki tuo, joka leimahtaen iskee alas
ja tuhoo kaiken tiellään, sellaisena näkivät kaikki Turun kaupungin
nuoret tapauksen, joka kaksi rakastavaista riisti toisistaan.

Mutta kuten lavea luomakunta ukkosilman jälkeen voimakkaasti
hengittää, maa sykkii hedelmöitymistään jouduttaen, niin kaikki
tunsivat jotain suurta sielussaan välähtelevän. Ja nauru, tuo elämän
kaunein lahja, se helähteli entistä kirkkaammin. Ja jokainen uskalsi
taas iloita, uskalsi tunteensa päästää vapaaksi, uskalsi unelmoida,
uskalsi etsiä onneaan, uskalsi tarttua siihen, uskalsi rakastaa ja
uskalsi elää sitä lyhyen lyhyttä hetkeä, jota ihmiselämäksi sanotaan,
ehjästi ja kokonaisesti.

Barbaran ja Gabrielin tunne tyyntyi, varmistui, ja pienet
riitaisuudet heidän välillään sammuivat. He iloitsivat toisistaan, ja
jokainen uusi päivä toi uutta rikkautta, uutta onnea.

Matthias Mathesius asusti linnassa. Harvoin hän ketään puhutteli,
mutta entistään rauhallisemmalta hän näytti. Ennen mätäkuun alkua,
jolloin yliopisto suljettiin kuukaudeksi, suoritti hän papin
tutkinnon ja läksi Naantaliin, jossa Stodius antoi hänen sijaisenaan
saarnata. Ja pian kulki kertomus Turkuun nuoren papin voimakkaista
saarnoista, mutta Stodius, joka, enemmän kuin voimaa, etsi rakkautta
elämästä, hän sai tiedon niistä teoista, niistä lohduttavista
sanoista, joilla Matthias oli osannut nostaa matkalla uupuneen
ihmislapsen jälleen pystyyn ja taluttaa taivalta eteenpäin.

                                                  ⸻

Pohjalaisten ahkera kapakoissakäynti väheni, mutta ei halun, vaan
varojen puutteessa. Velkaa oli karttunut asuinpaikkaan ja kapakkaan,
ja jotenkinhan ne oli suoritettava, sillä muuten krouvari voi
ilmiantaa syylliset konsistoriumille, joka silloin voi pidättää
ylioppilaat kaupungissa päästämättä heitä käymään kotipitäjissään,
joista aina voi runsaasti koota avustusta ruokavarojen ja rahojenkin
muodossa.

Niin he nyt istuskelivat yhdessä Lauri Matilaisen tuvassa miettien
pääsyä tästä pälkähästä.

— Kummallista on, sanoi Ringius, tässä matoisessa maailmassa se,
että jos rehellisesti aikoo eteenpäin päästä, aina tuon tuostakin
tulee varkautta ajatelleeksi.

— Jos isä meillä olisi kauppias tai joku muu vääryydentekijä, sanoi
Josephus Mathesius, niin eihän muuta kuin menisi vanhan Petter Thorwöstin
luo, tuon raharuhtinaan, ja nostaisi maailman kilisevää
hyvyyttä isänsä laskuun. Mutta kun meidän isällämme on useampia
lapsia kuin talareita, niin istu ja ime sormiasi.

— Minä olen aina sitä ihmetellyt, sanoi Sundelius, kuinka ne
rahat lisääntyvät heti, kun ne pannaan keskenään liikkeeseen.
Lisääntyväthän ne ihmisetkin, mutta siitä ei ole suinkaan iloa, kuten
rahoista on.

Kun he olivat tuumiskelleet kaikki rehelliset ja luvalliset keinot ja
kaikki ne havainneet aivan mahdottomiksi, laskivat he kirjansa yhteen
ja huomasivat niidenkin lukumäärän kauppatavarana ylen pieniksi.

— Voisihan kuitenkin koettaa. Pantataan viisaus, sanoi Johannes Mathesius
.

— Luuletko sinä, vastasi Ringius, että krouvari enää kirjoista
huolii? Hänellä on jo ennestään niin suuri varasto, että ei
professorillakaan vertaista. Sitäpaitsi, kun paksuimmat jo hänelle on
viety, niin ei hän ohukaisempia otakaan.

— Minä sain kaksi talaria velastani vähennetyksi, sanoi Petrus Pictorius
.

— Millä konstilla? kysyivät toiset.

— Puhumalla.

— Älä hölötä, vastasi Sundelius, minä olen puhunut Merthenille
kerran kaksi tuntia yhteen painoon, eikä se auttanut.

— Niin, mutta minä opetin häntä, vastasi Pictorius.

— Mitä sinä hänelle opetit; väärää yhteenlaskuako? kysyi Sundelius.

— Sen hän osaa opettamattakin, selitti Pictorius. Viisautta minä
hänelle opetin. Katsokaahan, Merthen tahtoisi olla ylhäinen ja
mielisi itselleen sukupuun ja sukutaulun, kuten aatelisillakin on.
Hän ilmaisi sen minulle kerran, kun muuan ruotsalainen oli nimittänyt
häntä ”itsestään siinneeksi sikiöksi”. Minä lohdutin häntä hänen
murheessansa ja lupasin tehdä hänelle taulun, joka näyttää hänen
syntymänsä juuret aina hamaan Aatamiin asti. Te tiedätte, kuten
historia opettaa, että Noakin poika Magog se tuli tänne pohjoiseen
ja perusti suuren valtakunnan, joka sisällään piti Ruotsinmaan ja
Suomen ja vallitsi koko Itämeren. Raamatusta sain kaikki esi-isät
Magogiin asti, ja pianhan siitä sitten laitteli yhtä ja toista, pani
naisia väliin, kun ei miehistä tietänyt, ja niin pääsin vihdoin
Mertheneihin. Olisittepa ukon silmät nähneet, kun hän tuon pitkän
luettelon sai! Ilonkyynelet tihkuivat niistä ja valuivat pitkin
nenää. Herranen aika, Aatamin poikia siis minäkin olen! huusi
hän. Hän sanoi tästä ilosta aikovansa lahjoittaa tuomiokirkolle
positiivin eli urut, koska Aatami sellaisilla kuului ylistäneen
Herraa paratiisin yrttitarhassa. Minulta hän helpotti kaksi talaria
velastani, ei enempää. Lupasin laittaa niin, että hänellä olisi
kuninkaallista verta, jos hän antaisi koko ryyppylaskuni anteeksi,
mutta hän sanoi, että Aatami on enemmän kuin kaikki kuninkaat
yhteensä.

— Tuo temppu luonnistui kerran, mutta ei kahdesti, sanoi Ringius. Ei
tässä muu auttane nyt kuin se, että yksi meistä myydään.

— Kukahan sinutkin ruipelon ostaisi, sanoi Sundelius.

— Jollei minua, niin sinut, mäskitynnyri, vastasi Ringius. Minä olen
niin tuumaillut, että yksi meistä nai jonkun rikkaan ämmän ja maksaa
toveriensa velat.

— Tuuma on oivallinen, sanoi Sundelius. Mutta mistä saamme sellaisen
ämmän? Se on toinen kysymys.

— Otamme Lauri Palikan lesken, vastasi Ringius. Sillä on talo
Aningaisten puolella Dirikkalankadun varrella. Hän on varmasti
äveriäs ja varmasti leski, sillä hänen miehensä kuoli humalaan kuusi vuotta sitten
.

— Etkö nyt olisi voinut parempaa hakea! huusi Pictorius. Sehän ämmä
on niin ruma, että se tuskin helvettiinkään kelpaa, ja sitten se
ontuu ja on tukkikuuro.

— Ja juo, lisäsi Ringius. Kyllä minä tiedän, ettei siinä enää
paljoa naisesta ole jäljellä, mutta kyllä sen ainakin pappi vielä
sellaiseksi tuntee. Sen ainakin mies saa omakseen, sen minä tiedän,
sillä hän on jo ollut siksi kauan leskenä, että sen on jo miestä
ikävä.

— Kun sinä noin olet asian järjestänyt, sanoi Sundelius, niin kuka
tässä on oleva tuon hahmon ylkä?

— Sen määrätköön arpa, sanoi Ringius, jotta ei miesten välillä
riitaa synny kaunottaresta.

— Samapa se, sanoi Sundelius. Ennen sitä on naimisissa vaikka pirun
muorin kanssa kuin ainaisessa rahapulassa. Heitetään arpaa sitten.
Suomen kansa on rohkea kansa!

Ja niin sitä arpaa heitettiin, ja arpa lankesi Pictoriukseen.

— Minäkö se sitten tässä se teuras olen? sanoi hän. Samapa se. Ei
tämä mies pelkää. Ja kerranhan se ämmäkin kuolee ja mies on taas
vapaa ja leski. Ja kun ne leskimiehet ovat sitä parasta naimatavaraa,
niin taitaapa tässä onnen pyörä heilahtaa minulle vielä hyvinkin
päin. Mutta kiirettä on pidettävä, sillä lukukausi on kohta lopulla,
ja ämmältä on rahoja kiristettävä.

— Minä tunnen ämmän, sanoi Ringius, sillä olen hänen
rihkamakaupassaan toisinaan käynyt, ja hyvä tuttu olenkin, koska
kerran nappasin parisen kanaakin hänen pihamaaltaan. Minä menen
valmistamaan ämmää. Tänään on lauantai, ja hän kauppansa sulkee
iltahämärässä. Minä menen hänen puheilleen ja huomisaamuna vien sinut
sinne.

— Onhan tässä vielä siis armonaikaa annettu, sanoi Pictorius. Joisin
nyt itseni niin humalaan, että tankona olisi mies, jos olisi millä
joisi. Katkera se kalkki on, jos se selvin päin on tyhjennettävä.

— Juo sitten aamulla yhdessä kultasi kanssa, sanoi Ringius, silloin
näet kultasi koreana ja osaat rakkaudesta haastella.

— Eihän minun toki sitä täydy tehdä, sanoi Pictorius; se olisi
voiteen haaskausta.

— Luuletko sinä muuten rahoja saavasi? vastasi Ringius. Jota
vanhempi ja jota julmempi muodoltaan, sitä vimmatumpi on nainen
koreille sanoille. Ja kullallensahan se sammakkokin ojassa kurnuttaa.
Kyllä sinä osaat, kun ensin alkuun pääset. Alku se rakkaudessakin
pahin on, se loppu menee sitten hirveätä himphamppua. Minulla oli
keväällä sellainen pieni rakkaudenpöyristys, minullakin. Minä
laittelin siiloin runojakin. Minä korjailen hiukan yhtä ja luen sen
sinun puolestasi ämmälle. Se tasoittaa aina tietä. Ja koska tässä
meidän yhteiset etumme kysymykseen tulevat, niin täytyyhän jokaisen
meistä voimiensa mukaan ponnistaa.

Ringius etsi paperia ja kynää, kirjoitti runon ja toverien
onnentoivotukset eväinä meni Palikan lesken asunnolle.

Kun hän oven avasi peräkamariin, niin istui Palikan leskimuori,
Kristiina, pöydän ääressä suuren oluttuopin takana, jonka hän vieraan
astuessa sisään kätki penkille viereensä.

— Onko se kuka? kysyi Kristiina.

— Magnus Ringius minä olen, huusi Ringius.

— Puotiinko olisi asiaa? Se on jo kiinni. Tulkaa maanantaina.

— Ei minulla kaupanteko ole kysymyksessä, vaan paljon tärkeämmät
asiat.

— Tulkaa toiste, en minä nyt jaksa. Minä olen hiukan kipeä. Olin
juuri troppia ottamassa.

Ja Kristiina nosti oluttuopin pöydälle ja otti aika kulauksen.

— Sitten on tykönne tulemiseni paras lääke kaikille kivuille, sanoi
Ringius.

— Mitä troppia te sitten tuotte?

— Rakkautta.

— Mitä se oli?

— Rakkautta. Sulaa rakkautta.

— Tekö olette kipeitä, vai mitä tämä puhe sisällänsä pitää?

— Minä tulen kosiomiehenä teidän luoksenne.

— Istukaa sitten alas molemmat.

— Mitkä molemmat?

— No, te siinä rinnatusten.

— Minä se täällä yksin olen.

— Vai niin, vai yksin. Kas, minä olen niin kipeä, että näkö on
hiukan himmeä. Minä näin niinkuin kaksi siinä vieretysten. Nyt
huomaan, että yksin sinä oletkin. Sinä puhuit jotain kosimisesta.
Onko se täyttä totta? Minä en kärsi leikkiä, sillä rakkaus on pyhä
asia.

— Aivan totta se on.

— Puhutko sinä omasta puolestasi?

— En.

— Kenenkä sitten?

— Erään nuoren herran puolesta.

— Herran? Onko se oikea herra vai onko se vain kisälli? sanoi
Kristiina, jonka päästä humalan höyry alkoi haihtua ajatuksen kovan
pinnistyksen edessä.

— Herra se on, ylioppilas, ja papin poika, huusi Ringius.

— Sekö se minut tahtoo naida?

— Niin.

— Rahani hän tahtoo, se on vissiä, eikä minua.

— Kyllä hän teitä ajattelee, sen tiedän.

— Mistä sen tiedät?

— Koska hän jo runojakin kirjoittaa teistä.

— Onko sinulla niitä? Minä en usko, ennenkuin kuulen ja näen.

— On minulla yksi. Se on se viimeinen, jonka hän teistä värkkäsi.
Hän oli kovin murheellinen, ja senvuoksi minä päätin armahtaa häntä
ja tulin tänne.

— Anna se runo tänne.

Kristiina sai paperin.

— Se on kovasti lyhyt, sanoi hän.

— Mutta sitä kauniimpi.

Lue se minulle, sillä minä olen niin kipeä, etten näe oikein hyvästi.

Ja Ringius luki:

Uus Hanna Herraa pelkäväinen,
Uus Abigail uscollinen,
Uus Judith viisas, säästäväinen,
Uus Sara nöyrä, cunnollinen,
Uus Tahea tuo varovain,
Ne niinet saa hän candaa,
Cuin siveä hän ombi ain,
Ja raccautt’ muill’ andaa.

— Kyllä se kaunis mahtaa olla, koska en minä siitä paljon ymmärrä,
sanoi Kristiina. Annahan, kun katselen sitä. Se on kauniisti
kirjoitettukin. Onko hän itse kaunis?

— Kuin Herran enkeli.

— Ja nuori?

— Kahdeksantoista.

— Ja siveä? Onko hän siveä? Minä en kärsi juoppoja.

— Hän on niin siveä, ettei hän synnistä tiedä muuta kuin mitä
synnintunnustus sanoo.

— Ei se sellainen sitten ikimaailmassa minusta huoli!

— Juuri teitä hän ajattelee.

— Onko hän sitten vähäjärkinen?

— Kyllä hän muulloin on viisain kaikista, mutta nyt on rakkaus
tehnyt hänet hiukan höperöksi.

— Ja sellainen ajattelee minua! Kuinka se on mahdollista? Että
tämäkin ilon päivä vielä minulle valmistettiin. Onko hän suuri, iso?
Pitkä ja komea minä tarkoitin?

— Hän ei ole pitkä.

— Puolipitkäkö?

— Ei juuri sitäkään.

— Ei suinkaan hän ole aivan lyhkäinen?

— Lyhyt hän on, mutta niin kaunis! Ja oikeastaan ne lyhykäiset
ovatkin niitä kauniimpia.

— Niin kyllä, mutta kun se minun miesvainajani oli niin pitkä ja
paksu. Minä olisin niin tottumaton katselemaan sellaista pientä.

— Kyllä siihen tottuu ajan mittaan.

— Kai, kai, kun koettaa. Mutta minä en ymmärrä, mitä se minusta on
löytänyt.

— Se poika ei katso ulkokuoreen.

— Se kai se on.

— Katsokaahan, selitti Ringius, hän on aina sanonut: Viisas vaimo on
parempi kuin kaunis vaimo. Kauneus katoo, mutta viisaus kasvaa.

— Ihan kuin minun suustani! huudahti Kristiina.

— Hänen rakkautensa perustuu viisauden kivijalkaan, ja silloin se
pystyssä pysyy eikä kaatua romahda.

— Milloinka minä saan hänet nähdä? Kovasti mieleni nyt ikävöitsee
häntä, sillä uskon nyt sananne todeksi. Milloinka tuo ylkä tulee?

— Huomenna, vastasi Ringius.

— Mutta ei ennen kuin aamukirkon jälkeen. Täytyyhän minun ensin
käydä kirkossa.

— Me tulemme sitten tänne.

— Sano hänelle kuitenkin, sanoi Kristiina, että sisältäpäin minä
olen koreampi kuin päältäpäin.

— Kyllä sanon.

— Voi voi, ettei se miesvainajani elänyt tätä ilon päivää nähdäkseen!

Ringius ei saanut päässään selville sitä, miten Kristiina miehensä
eläessä olisi saanut tämän asian järjestetyksi.

Kun Ringius ja Pictorius seuraavana päivänä aamukirkon jälkeen
kulkivat Dirikkalankatua pitkin Palikan taloon, sanoi Pictorius:

— Tuntuupa kummalliselta ruumiissani, sillä yöllä näin unen, jonka
tahdon sinulle kertoa. Minä kuljin ihanalla nurmella ja poimiskelin
kukkasia. Eihän ihminen sille mitään mahda, että hän unissaan
tyttömäisiä tekoja tekee! Sitten näin samalla niityllä ihanan
tyttölapsen. Sekin poimi kukkasia. Miten kaikki kävi, en tiedä,
mutta sylitysten olimme. Siinä sitten pussailtiin ja pidettiin
kaikenlaista rakkauden peliä, kuten arvelen sellaisissa tapauksissa
tehtävän, sillä enhän itse vielä ole sormeni päällä naiseen kajonnut.
Mutta opettaahan se luonto unessa kaiken. Juuri kun meillä oli ilo
ylimmillään, tempasi minut vanha ämmänrutale viereensä. Ja nyt sen,
mikä tuon tytön kanssa oli paratiisin esimakua, saman tuo ämmä
teki pirulliseksi piinaksi. Minä pääsin toki viimein karkuun ja
mennä livistin kuin vatsanalus olisi ollut täynnä jalkoja. Mutta
ämmä kirmasi perästä. Ja niin sitä mentiin sellaista kyytiä kuin
unessa yksinään mennä saattaa. Tuli kuilu eteeni, minä sinne ja
ämmä jäljestä. Minä putosin ja siihen heräsin. Nyt minä aavistan,
millaiseksi oloni kääntyvä on, kun perille päästään.

— Sittenhän et hämmästy, lohdutti Ringius.

Kun Ringius avasi kamarin oven ja Pictorius jo kaukaa näki lesken
juhlatamineissaan, niin hän huudahti:

— Se ämmä on jeevelimmän näköinen kuin muistinkaan. Minä menen pois!

— Muista, että arpa määrää! sanoi Ringius tiukasti. Sinä et saa
jättää tovereitasi pulaan!

Ja hän lykkäsi Pictoriuksen huoneeseen ja sulki oven visusti
jälkeensä. Sitten sanoi hän juhlallisesti korkealla äänellä:

— Ylkä, katso morsiantasi!

Kristiina hymyili ja sanoi:

— Ei herra pelkää! Tulkaa lähemmäksi!

Hän tulla ontui Pictoriuksen luo ja veti hänet penkille viereensä
istumaan.

— Istutaan tänne ja ollaan hyvät ystävät!

Hän viittasi Ringiukselle ja sanoi:

— Sinä saat mennä! Kyllä me täällä kahdenkeskenkin asiamme hoidamme.

Pictorius rukoili Ringiusta jäämään eikä häntä vaaran hetkenä
ylenantamaan, mutta akka tiuskaisi lopulta, ja Ringius katosi.

Iltapäivään asti saivat toverit odotella Pictoriusta. Lopulta hän
tuli.

— No! sanoivat kaikki yhtaikaa.

— Kyllä se oli täysi taksvärkki, sen minä sanon! vakuutti Pictorius.

— Oliko sinulla hauskaa? kysyivät toverit.

— Kuka tässä hauskuudesta puhuu, hyvä kun hengissä pääsin. Mutta sen
minä sanon, että pitkälle se veljellinen rakkaus minussa on mennyt,
ja Orestes ja Pylades ovat räkänokkia minun rinnallani.

— Kerro, miten kaikki kävi sen jälkeen kuin sinut olin jättänyt,
sanoi Ringius.

— Sen kerron, ja kuulemanne pitää kerrassaan ihmeellisiä asioita.
Oli se leikkiä! Minä en tiedä, missä se ämmä rakkauden koulua on
käynyt, mutta jos mies ja nainen aina ovat sellaisia kahdenkesken,
niin sanon, että rakkaus on paljasta roskaa. Ensin se minua
hyväili ja käytteli kaikenlaisia koreita sanoja alkaen paratiisin
olennoista ja lopettaen elukkoihin. En minäkään vaiti ollut, vaan
kiroilin, sillä onhan akka kuuro ja erehtyi sanoistani. Ja kyllä
niitä sanoja minullakin riitti. En tietänyt itseäni niin taitavaksi
kiroilemaan, mutta tottahan sanotaan, että vaaran hetkenä ihmisen
kauniit ominaisuudet tulevat julki. Kun me sitten olimme näin
kuherrelleet, niin toi ämmä minulle ruokaa niin runsaasti, että en
ole eläissäni sellaista määrää nähnyt. Siinä oli lihaa, oli silavaa,
kalaa, piiraisia, oli leipää monenmoista. Ja juomaa se toi ja hyvää
toikin, juotti minulle ja joi itsekin niin, että hulahti tuoppi
tyhjäksi. Kun olin ravittu, niin alkoi taas uusi hellyys ja huokailu
hänen puoleltaan, ja minä kiroilin. Minä olen aina kuullut tuosta
viidenkymmenen villityksestä, mutta niin kamalaksi en sitä osannut
edes unissani nähdä. Mutta minä kestin, ajatelkaa, pojat, minä
kestin! Mikä urhoollisuus, sanon minä. Kun äköötti, niin ajattelin
teitä ja rahoja, ja silloin jaksoin taas ottaa vastaan ämmän
hyväilyt. Ajattelin minä sentään monesti, että mikähän ne naiset niin
hyväilynsairaiksi tekee. Sitten akka rupesi kerskailemaan rahoistaan,
sanoi niitä olevan niin paljon, että niillä voisi vaikka koko Turun
kaupungin ostaa, jos mieli tekisi. Minä härnäsin ämmää ja sanoin,
että niin paljon rahoja ei ole koko maailmassa. Silloin akka nosti
permannosta palkin ja nappasi sieltä pussin pöydälle ja sanoi: ”Mikäs
tämä on? Ja tällaisia on meillä vaikka kuinka monta!” Ja rahoja se
pussi oli täynnä, minä näin sen, kun avasin. Ämmä oli jo niin
humalassa, että ei huomannut, kuinka minä kaappasin koko kahmalollisen
kolikoita taskuuni. Ja tuossa on, pojat, rahaa, jos nähdä tahdotte!

Ja Pictorius heitti suuren määrän hopeakolikoita pöydälle ilosta
hölmistyneitten toveriensa eteen.

— Tämän minä olen hiellä ja vaivalla haalinut, sen uskallan sanoa.
Kun ämmä oli kyllikseen huokaillut ja rahojaan näyttänyt, joi hän
runsaasti ja tuli sitten, kuten hän sanoi, kipeäksi, ja alkoi itkeä.
Jos hän oli ruma ennestään, niin nyt hän oli vieläkin rumempi. Ja
hän alkoi kertoa minulle miesvainajastaan. Niinkuin se olisi mikäkin
ilo minulle ollut! Minä luulin jo pääseväni lepoon, mutta eikös mitä
vielä. Akka käski valjastamaan hevosen ja vei minut hautuumaalle.
Siellä sitten itkettiin hänen miehensä haudalla. Ja sieltä takaisin
asuntoon! Ja arvatkaahan, mitä sitten tehtiin? Syötiin taas, ja
sitten ryypättiin. Lopulta oli akka niin kännissä, että ei pysynyt
pöydästä kiinni pitämälläkään pystyssä. Sinne minä sen jätin maata
retkottamaan. Ja maata panen minäkin, sillä olen niin täynnä
tavaraa kaikenlaista, että puhisen. Sen minä kuitenkin sanon, että
veljellistä rakkautta tässä on kysytty oikein runsaasti. Kyllä minä
sen ämmän kamariin toistekin menen vielä, sillä olen alkanut himoita
hänen rahojaan. Ja kyllä sitä mies jaksaa yhtä ja toista katsella,
kun rahaa saa. Tiesi millä nekin kolikot on koottu, mutta se hyvä
siinä on, että hopea ei haise. Ja nyt minä panen pitkäkseni, jotta en
pakahdu.

Toverusten ilo oli ylimmillään. He jättivät Petrus Pictoriuksen
nukkumaan ja menivät itse kapakkaan mässäämään. Kun he yhdeksän
aikaan, jolloin krouvi suljettiin, vaelsivat kotiaan, niin oli
jokaisen vaikea astua ovesta sisään horjahtamatta pihtipieleen. Ja
kerran tupaan päästyään he jäivät nukkumaan mikä minnekin jaksamatta
vuoteeseenkaan kiivetä.

Iloissaan alkoi Palikan leski niin armottomasti ryypätä, että hän
viikon päästä heitti henkensä. Sitä ennen oli Pictorius saanut
kopatuksi pienoisen summan rahoja ämmän kätköistä, ja toverukset
pääsivät velkansa suoritettuaan lähtemään kaupungista.

XVIII

Kuten kellon heiluri on ihmisten elämä, heilahdellen ilon ja surun,
onnen ja onnettomuuden välillä. Jota korkeammalle se toisella
puolella kohoo, sitä korkeammalle se vastaisellekin puolelle
heilahtaa. Ja rikas on se elämä, jossa heilahdukset ovat laajoja,
sillä elämän kellon koneisto käy silloin varmasti.

Olla nuori, se on tuntea elämän kellon heilahdukset laajoina, olla
nuori, se on uskaltaa iloita ja uskaltaa surra, olla nuori, se on
kaikki antaa ja ottaa tinkimättä.

Kuten äiti lapsiaan, rakasti kansa sitä pientä joukkoa nuoria miehiä,
jotka katedraalikoulua ja yliopistoa kävivät. Kansan kokoamilla
varoilla oli Stodius aikoinaan opintojaan harjoittanut Rostockin
ja Wittenbergin yliopistossa. Kun oma yliopisto nyt oli saatu
maahan, niin kukin pitäjä hankki elatuksen määrätyille oppilaille.
Loma-aikoina ne koulun rehtorin lupakirja taskussaan kiersivät
pitäjää kooten almun, joka oli 6 kutakin perhekuntaa kohden.
Mutta tämän verotuksen lisäksi antoi kansa runsaasti kaikesta, mitä
sillä oli, näki itse puutetta auttaakseen niitä, joista kerran oli
tuleva heidän opastajiaan. Ja teini opetti talon lapsia lukemaan,
lauleli kirkollisia ja maallisia veisuja, auttoi ukkoja kirjoittamaan
asiakirjoja tuomioistuimeen tai kuninkaalliselle majesteetille.
Tiedonhaluisille hän kertoeli uutisia suuresta maailmasta tai
selvitteli katkismuksen ja raamatun hämäriä kohtia. Jos akkojen
hammasta kolotti tai vasikka oli kipeänä, niin osasi hän ladella
latinaisia ja kreikkalaisia taikalukuja pahaa vastaan.

Mikä suuri määrä nuoria miehiä väsyi kesken, puutteen ahdistaessa!
Kuinka monista tuli varsinaisia maankiertäjiä, jotka varastellen,
tapellen ja kaikenlaista vääryyttä harjoittaen kiersivät pitäjiä,
mutta useat kestivät vaikeat päivät, ja kansan riveistä nousseina he
osasivat kansalle puhua ja kansaa opastaa. Heistä tuli niitä oikeita
paimenia, joita seuraten lauma turvallisena kulkee.

Purjehtimalla kauppalaivoilla pääsivät pohjalaiset ylioppilaat
kotiseuduilleen mätäkuuksi tullakseen Bartholomaeuksen
elokuun lopulla tai heti sen jälkeen jälleen Turkuun.

Tuo puutteen aateloima joukko suomalaisia ylioppilaita oli
ulkonaisessa käytöksessään karua, tavoissaan kömpelöä, usein
tappelunhaluista ja riidanrakasta, mutta aina valmis seuraamaan ja
tottelemaan sitä, joka kerran oli osannut sen sydämen voittaa. Ja
useimmin oli heidän röyhkeä esiintymisensä ujouden peittona.

Kun yliopistolliset opinnot avasivat heille uusia näköaloja, kun
tiedon avaimia heille annettiin, niin piankin he huomasivat, että
niitä lukkoja, joihin nuo avaimet sopisivat, ei ollut olemassakaan,
että ne oli uudelleen hiottava avatakseen suljettuja ovia. Ja
ensimmäinen ovi, jota kohden he suuntasivat kulkunsa, oli tuo
ainainen nuorison houkuttelija, mystisismi. Nuorison kirkon tuiki
ahdasta oppia vastaan kapinoiva henki etsi mystisismistä sitä
salattua maata, jossa ihme voi tapahtua, joka vastatessaan yhteen
kysymykseen heti asettaa uuden, joka houkuttelee ihmisen salaisiin
sokkeloihin ja vetää omituisen verhonsa yli koko elämän ja maailman.
Taivaankappalten puoleen kääntyi ensin huomio. Kopernikuksen oppi
tunnettiin, mutta sen järkiperäinen tähtimaailman selitys ei
riittänyt, vaan uskottiin tähtien asennon määräävän ihmiselämän.

Ja tuo salaperäinen oppi se rakensi yhä korkeamman, yhä lujemman
muurin jokaisen yksilön ympärille ja herätti palavan halun
voimakkaisiin vaikutelmiin. Näin kulkivat he sielussaan aines
profeettaan tai sankariin.

Nuoren, kehitysajassa olevan miehen mieli! Puisto täynnä ihmeellisiä
kukkia korkean, portittoman aidan takana. Tylynä, kalseana, muiden
kanssa yhtäläisyyttä tavoittelevana pintana on tuo aita, jonka
takana rikkaudet odottavat poimijaansa. Ja nuori mies kulkee ja
toivoo, että toinen uskaltaisi sen tehdä, mihin häneltä itseltään
puuttuu rohkeus, murtaa aidan. Hän kulkee teeskennellen miehekästä
esiintymistä sanoissa ja teoissa salatakseen tuota arkaa lasta, joka
hänen sielunsa on, lasta, joka kaipaa hyväilyjä ja hellyyttä, joka
tahtoisi toisen povea vastaan itkeä itsensä lepoon. Mutta kun ei
tuota murtajaa saavu, joka väkivalloin tekisi ryntäyksen sieluun,
joka perkaisi sieltä huonon pois, niin salataan pienimmät herkkyyden
vivahduksetkin. Ja kovuus ja karkeus tulee miehen luonteen ihanteeksi.

Mutta elämä kulkee voimakkaana ohitse, ja kun se välkäyttää suuria
tunteita, niin vavahtaa nuoren miehen mieli, ja tuo ainainen elämän
runouden kaipuu saa silloin tyydytyksensä. Ja elämä tulee toisinaan
myrskynä, joka tuon korkean aidan kaataa, ja näyttää kaikille sielun
kauneuden. Ne ovat silloin niitä miehiä, jotka pystyvät tekemään
sankaritekoja, luomaan suurta, ajattelemaan suuria ja toteuttamaan
leikkien sitäkin, mikä ennen on kaikille, hänellekin, näyttänyt
hullutukselta ja mahdottomalta.

Puutteen karaisemina eivät he elämältä suuria osanneet pyytää sen
maallisista hyvyyksistä. He tyytyivät siihen, että saivat kuulua
siihen joukkoon, joka heittäytyy rotkoon sillaksi, jotta seuraava
polvi voi heidän ylitseen kulkea edes yhden askelen eteenpäin.

He tunsivat aran aavistuksen kokonaisen kansan suuresta
tulevaisuudesta Suomessa, tuossa ikuisessa suurten mahdollisuuksien
maassa. He iloitsivat siitä, mitä olivat. Ja oma maa se oli painunut
heidän sieluunsa syvälle. Heille oli isänmaa ja rakkaus siihen suurta
kuin uskonto ja pyhää kuin Jumala.

Isänmaa, se oli se kotoinen katto, jonka alla he olivat lapsina
leikkineet, laaja taivaan ranta, jonne aurinko levolle käy,
hedelmällinen pelto, jossa vilja lainehtii, musta maa, jonka poveen
meidät kätketään esi-isien viereen. Isänmaa, se oli sankariteot
maan ja kuninkaan edestä, tarinat urotöistä, joilla lapsi uneen
viihdytetään. Isänmaa, se oli menneisyyden uskonto ja tulevaisuuden
usko. Isänmaa, se oli sana, se nimi, joka sydämenä sykki kaikkien
povessa, joka torvena kaikui kautta maan ja nosti kaikki yhtenä
miehenä, vaaran voimakkaana hetkenä, suorana seisomaan, katse
kirkkaana, käsi varmana ja sydän tyynesti sykkivänä vainolaista
vastaan.

XIX.

Petter Thorwöstillä, Hollannista tulleella kauppiaalla, oli tytär
Helena, tummatukkainen, kiiluvasilmäinen, hiiluhuulinen ja kaikin
puolin hemaisevan näköinen. Kauniisti hän keikutti vartaloansa,
ja ”jalan nousu” oli hänen astuessaan niin kaunis, että poikasten
sydäntä vihlaisi. Kun Petter Thorwöstin kautta varakkaimmat
ylioppilaat saivat kotoaan luku- ja ryyppyrahansa, niin tunsihan
jokainen akateeminen nuorukainen sellaisen miehen tyttären.

Rikas oli Petter Thorwöst, rikas suurien kauppojensa kautta, mutta
rikas myös avioliittonsa kautta, sillä olihan hänen siippansa Johan Sågerin,
Turun upporikkaan kauppiaan tytär. Varaa oli juhlia talossa
ja varaa talon naisilla pukea ylleen parasta, mitä ulkomailta
voitiin tuottaa. Jollei kuninkaan antamaa säädöstä olisi ollut
olemassa siitä, miten kukin arvoluokka sai pukeutua, niin olisivat
Thorwöstin vaimo ja tytär kuljettaneet kokonaisia rikkauksia
yllään. Jos Kirsti-rouva muisti kaikki ne talot, jotka hän omisti
Luostarikorttelissa, Mätäjärven kaupunginosassa, Katinhännässä ja
Aningaisten puolella, niin tiesi Helena, mitkä ”ruukit” hänen isänsä,
ja siis hän itse vastaisuudessa veljensä Hermannin kanssa, omisti,
Ojamon, Antskuun ja Mustion. Ja kun Thorwöst alkoi Fiskarsissakin
toimia, niin sanottiin Helenan nenän siihen aikaan nousseen pikkuisen
enemmän kippuraan. Se nenä, se oli Helenan suru. Se oli pieni ja
pystyyn nouseva.

— Voi, herra jestas, sanoi hänen äitinsä usein, tuota sinun nenääsi!
Minnekähän minä sen olen unohtanut?

— Mitä siitä nenästä, vastasi Helena. Kun silmät ja suu vain ovat
reilassa, niin kyllä pojat tulevat tytön tykö. Kyllä se tytön muoto
puoleensa vetää isotta nenättäkin. Hyvä on, kun on pieni, niin ei ole
sekään tiellä.

Kirsti-rouva tiesi kyllä, että Helenalla oli jo nuoreen ikäänsä
nähden ollut liiankin monta lemmenjuttua, ja monen sulhasen oli
yövahti varkaana pidättänyt, kun nuorukainen kuljeskeli talon
lähettyvillä yön hämärässä. Harvoin Helena sentään sulhasiaan
tapaili kotinurkissa, sillä hänen isänsä oli kerran piessyt yhden
ylkämiehen pahanpäiväiseksi. Hän kohtasi kultansa kaupungin syrjässä,
tuulimyllyjen luona, ja ylioppilaat sanoivat Helenan vihkivän
jokaisen isänsä myllyn uudella sulhasella. Kaikkihan tiesivät ja
tunsivat Helenan lemmenseikkailut, mutta kun hän oli kaunis, niin
pitivät ihmiset sitä luonnollisena, ja kun hän oli rikas, niin eihän
kukaan tohtinut häntä soimata.

Johannes Mathesius tiesi tarkoin Helenan elämän, sillä olihan muuan
pohjalainen hänelle pyhänä salaisuutena kertonut, että Helena oli
häntä suudellessaan sanonut: — Kuudeskolmatta!

Siitä oli pohjalainen tullut siihen päätökseen, että se oli hänen
numeronsa lemmenluettelossa.

Kuten kaikki arat ja rakkauteen vielä tottumattomat luonteet
mieltyvät ensiksi sellaiseen, jota useat ovat mielistelleet,
niin Johanneksenkin sydän alkoi sykähdellä Helenalle. Ja silloin
hän uskoi, että Helena oli viattomuus itse, että kaikki pahat
puheet olivat alkunsa saaneet kateudesta ja ihmissydämen suuresta
huonoudesta, se kun ei lähimmäisensä elämässä näe muuta kuin pahaa.
Ja mitä tuli tuohon pohjalaisen mainitsemaan numeroon, niin uskoi
Johannes, että Helenalla ei sellaista luetteloa ollutkaan, että
pohjalainen oli nähnyt unta ja että Helenaa ei vielä kukaan ollut
suudellut.

— Eikä saakaan suudella, sanoi Johannes itsekseen, ennenkuin
sallimus minulle sen armon antaa ja autuuden portin eteeni auki lyö
selkoisen selälleen. Silloin minä rakkauteni sinetiksi painan huuleni
hänen huulilleen.

Ja se ajatus tuntui hänestä niin suloiselta, että päätä huimasi ja
polvet letkaan löi.

Kauan odotteli Johannes sitä hetkeä, jona uskaltaisi armastaan
lähestyä. Marraskuussa eräissä häissä, joissa Johannes toisten
ylioppilaitten keralla oli kuokkimassa ja pirtin puolella tanssi,
näki hän Helenan aivan lähellään. Silloin hän rohkaisi mielensä ja
sanoi:

— Tules, tyttö, tanssiin!

Ja nyt hän vei kuin vimmattu tyttöä pitkin pirtin permantoa, raahasi
ja roikotti häntä voimiensa takaa, siten edes näyttääkseen, mitä hän
sydämessään tunsi.

Siinä he tanssin mylläkässä pyörivät kuin olisi hurja henki
Johannekseen mennyt. Tyttö ensin nauroi, sitten huusi, vihdoin
kiljaisi ja lopulta rinkui pahasti. Äkkiä tuo naisen natina taukosi,
ja kun Johannes pää hiukan pöpperössä laski Helenan irti, niin ei
tyttö pysynytkään pystyssä.

— Oho! sanoi Johannes.

Hän koppasi tytön syliinsä ja vei ulos tuvasta ja alkoi hieroa hänen
ohimoitaan lumella.

Pianhan Helena virkosi.

— Taisin riuhtoa liian rajusti, sanoi Johannes.

— Eihän mitä, vastasi Helena ja katsoi edessään olevaan poikaan.
Kuka sinä olet?

— Johannes Mathesius minä olen.

— Vai niin. Kai pohjalainen?

— Niin olen.

— Minä olen aina pitänyt pohjalaisista. Eikö mennä taas tanssimaan?

— Mutta jos pyörryttää?

— Ei se mitään tee. Tanssitaan hiukan varovammin. Täytyyhän minun,
jonka isällä on niin monta tuulimyllyä, olla tottunut pyörimiseen.

— Niin, hänellä on monta myllyä, oli ainoa, mitä Johannes osasi
siihen vastata. Monta myllyä ja suurta myllyä.

— Niin on. Sekä Aningaisten puolella että Mätäjärven puolella.

— Vähemmän sillä puolella, sanoi Johannes.

— Niin, siellä ei käy niin hyvä tuuli.

— Kun on metsä edessä.

— Niin juuri. Minä menen huomenna Aningaisten puolelle katsomaan
meidän uutta myllyämme.

— Niin, minä muistan siellä nähneeni uuden myllyn.

— Se on meidän. Minä menen sinne kello kolmen aikaan. Minä kuljen
tavallisesti Dirikkalankatua pitkin.

— Sehän se vie sinne, sanoi Johannes.

— Niin se vie.

He menivät tanssitupaan.

Koko illan mietti Johannes keskusteluaan Helenan kanssa. Se oli hänen
mielestään ollut niin ihana ja sisältörikas. Mutta miksi hän puhui
hänelle myllylle menosta? Olikohan siinä alla salainen viittaus?
Tarkoittiko Helena sillä, että hänen, Johanneksen, tuli seurata häntä
sinne? Se ajatus tuntui niin perin kummalliselta.

Koko seuraavan yön uneksi Johannes tuulimyllyistä. Hän oli istuvinaan
myllyn siivellä ja Helena toisella, ja sitten sitä mentiin huimaavaa
himphamppua ympäri.

Aamulla hän nuoremman veljensä Josephuksen ja muiden tuvassa
asustavien suureksi ihmeeksi alkoi rasvata lapikkaitaan, jotka vasta
kaksi päivää sitten olivat saaneet tämän voitelun osakseen.

— Minne sinä nyt menet, kysyi Josephus, kun taas lapikkaitasi
rasvaat? Tuo tuollainen on oikeata voiteen haaskausta.

— Se ei kuulu sinuun, huusi Johannes. Sinä olet nuorempi ja saat
pitää suusi kiinni.

Josephus totteli, mutta silmät pystyssä hän seurasi veljensä
hommia. Ensiksi tarkastettiin, olivatko kaikki napit takissa ja
housuissa tallella. Sitten alettiin etsiä reikiä ja ratkeimia
puvusta. Uutterasti ompeli Johannes, pani pitkän siiman neulaan
ja sitten veti, ja kielen kärki kulki neulan lentoa seuraten suun
pielestä toiseen. Housujen istuimessa oli niin suuri reikä, että
sen tukkiminen pani pojan hetkiseksi vakavaksi, mutta rohkealla
pistoksella vedettiin kangas siltä kohtaa ruttuun, ja niin sekin
reikä oli ummessa. Sitten alkoi puvun harjaaminen, jota kesti
jokseenkin kauan, ja lopulta kiillotettiin miekka, sekä terä että
kahva.

— Onko sinulla tutkinto? uskalsi Josephus viimein kysyä.

— Minä sanoin jo jotain sinulle tässä hiljattain, vastasi Johannes.
Muistatko, mitä se oli?

— Muistan.

— Noudata siis sitä.

Ja Johannes jatkoi siistimistään.

Kello yhdeltä hän söi sellaisen aterian, että veli kysyi:

— Aiotko matkalle?

Johannes ei vastannut, vaan läksi uljaana ulos. Vähän ajan päästä hän
palasi.

— Mikä jäi? kysyi Josephus.

Johannes pesi naamansa. Tätä toimitusta ei hän suorittanut muulloin
kuin lauantaisin saunassa, jotenka veli oli aivan ymmällä siitä,
minne Johannes aikoi. Sitten suki Johannes puolisen tuntia tukkaansa
ja tälläili lakkiaan päähänsä, koetellen sitä milloin millekin
puolelle kallelleen. Lopulta hän oli valmis ja poistui. Josephus ei
uskaltanut seurata. Hän arvasi veljensä lähtevän tärkeille toimille,
ja auttaakseen jotenkin hän otti raamatun esiin ja alkoi ääneen lukea
Jerikon hävittämisestä.

Kello kahdelta oli jo Johannes myllyjen luona.

— Jos tuo hyvinkin sattuisi tulemaan aikaisemmin, ajatteli hän.

Mutta ei Helena tullut aikaisemmin, vaan myöhemmin.

— Kas, sinäkin olet täällä, sanoi hän.

— Niin, minä tulin tätä uutta myllyä katsomaan, sanoi Johannes.

— Aivan niinkuin minäkin.

— Se on komea mylly.

— Se onkin kaikista suurin.

— Niin sitä rikkaat rakentavat.

Ja he katselivat myllyä joka puolelta. Kun kalkista
vähäpätöisimmistäkin seikoista oli puhuttu, syntyi vaitiolo, josta
päästiin keskustelemalla ilmasta. Siihen loppui Johanneksen viisaus.
Mutta Helena käänsi puheen yliopistoon, ja silloin oli keskustelu
pelastettu pitkäksi aikaa.

— Tiede on ihana asia, sanoi hän.

— Varsinkin kun sitä osaa.

— Kielet!

— Niin, latina ja kreikka! sanoi Johannes.

— Minä tahtoisin niin mielelläni oppia kreikkaa, mutta eihän sitä
naisille sallita.

— Kyllä minä opetan.

Helena ihastui kovasti tästä. He istuutuivat myllyn suojaan, ja
lumeen Johannes piirteli kreikan kielen aakkosia. Helena oppi ne niin
pian, että Johannes oikein kummastui.

— Sinulla on hyvä pää! Luulisi sinun jo ennen oppineen ne, sanoi hän.

— Se opin jano sen saa aikaan, vastasi Helena vastaamatta suoraan
kysymykseen.

Kylmä tuuli puhalteli, ja sen tunsi etenkin Johannes, sillä ollakseen
sorjempi ei hän ollut ottanut turkkitakkia ylleen.

— Sinun tulee vilu, sanoi Helena hellästi. Istu tähän minun
viereeni, istu lähemmäksi.

— Eikö sinun ole vilu? kysyi Johannes.

— Ei, minunhan takkini on soopelilla vuorattu, vastasi Helena. Se
on oikeata soopelia, tunnustele vain. Aivan oikeata, eikä mitään
kivinäädän nahkaa, vaikka se onkin niin saman näköistä. Pistä kätesi
tuonne sisälle ja tunnustele!

Ja Helena käski Johannesta pistämään hänen vyötärönsä kohdalta
kätensä nahalla vuoratun takin alle.

— Oikeata se on, ja lämmintä se on! sopersi Johannes, jonka kurkusta
ei ääni tahtonut lähteä hänen koskettaessaan tytön vartaloon.
Hänen tuli siinä kuuma olla, ja kovasti punoittivat pojan posket
tuntiessaan tytön niin lähellään.

— Onko sinun nyt hyvä olla? kysyi Helena hellästi.

— Ei sitä oikein osaa sanoa, millaista se on. Kummallista se on
kovasti, vastasi Johannes. Noustaan nyt jo ja mennään pois.

Kun he astelivat kaupungille päin, päättivät he joka
tavata myllyn luona kreikankielen oppimista varten.

— Kyllä minä olin aika pöhkö, ajatteli Johannes, oikea lautapää
härkä, kun en muiskannut silloin, kun hän niin lähellä oli. Ne toiset
aina puhuvat niin paljon siitä suunantamisesta ja sen suloisuudesta,
että olisi pitänyt koettaa, miltä se oikein tuntuu.

Kiertäen kaartaen hän alkoi tiedustella toisilta suutelemisen
oppia, jos sitä niinkuin siinä olisi joitakin erikoisia metkuja ja
kommervenkkeja noudatettava.

— Se ei ole mikään yksinkertainen asia, selitti Sundelius. Sillä
kuten kuperkeikka eli toisin sanottuna härkäpylly voi olla kaunista
katsella, kun mies sorjasti putoo jaloilleen, mutta on kerrassaan
julman näköistä, kun mies roiskahtaa selälleen ja kintut haparoivat
ilmaa, samoin voi epäonnistunut suudelma saada aikaan peloittavan
näyn. Minä, joka kaiken koulun olen käynyt, voin sinulle selittää,
miten tämä jalo toimitus on tehtävä, jotta siitä voitaisiin sanoa,
että se on taivaan manna, i:n pilkku sanassa lempi, elämän hunaja ja
kahden sielun ihana yhtyminen.

Ja Sundelius selitti oppilaalleen suutelemisen jaloa taitoa.

— Älä koskaan ryntää etäältä sitä ottamaan, jotta ei mene ohitse,
vaan lähesty kuin ilves saalistaan, ja kun maalista olet varma,
niin toimita sitten teko. Sulje tyttö syliisi lujasti, siitä ne
pitävät, mutta älä luule olevasi missään ristipainissa, vaan anna
tytön molempien käsivarsien tulla rintaasi vasten. Tästä säännöstä
tehdään poikkeus yksinomaan siinä tapauksessa, että tyttö on liian
lihava, jotta ei ulotu sitä kokonaan syliinsä ottamaan. Toisella
kädelläsi sitten väännät tytön päätä vähän väärään. Tämä on hyvin
tärkeä parakraahvi, koska muuten helposti nenät voivat osua yhteen
ja turmella kaiken. Vasta päätä väännettyä painat huulesi tytön
huuliin. Se on se juhlallinen momentti, joka on kaiken kruunu ja
huippu. Suudelmat ovat useaa lajia. Lyhyet, puolipitkät ja pitkät.
Lyhyitä otetaan useampia yksin tein. Se toimitus muistuttaa lintujen
nokkimista, ja nimitetään sitä muiskahdukseksi. Puolipitkät ovat
tavallisimpia, ja ne ovat varsinaisia muiskuja. Kaikkia sivuääniä on
tässä varottava, koska sen kautta toimituksen meno voi kuulua kauas
ja se voi tuntua samalta kuin silloin, kun lehmä savisella tiellä
nostaa sorkkansa kurasta. Suudelma on aina pitkä, ja sulkee tyttö
silloin aina silmänsä koreasti kuin kana orren niskalla; mies sulkee
myöskin toisinaan. Kaikki horina ja ähkiminen on rumaa ja tuiki
sopimatonta tänä hetkenä. Kun näitä kaikkia neuvoja tarkoin seuraat,
niin on ilosi täydellinen. Ja vannonpa, että vielä kauan sen jälkeen
tyttö tuota ensimmäistä hetkeä muistelee ja silmät nurin päässä ja
huokaus huulilla sinulle autuaana kuiskaa: muistatkos!? Näes, juuri
sitä hän silloin ajattelee.

Johannes kuunteli hartaana, kädet ristissä, silmät kiiluvina ja
korvat punaisina, ja hiusten juurissa kulki kumma, kutittava tunne.

— Kyllä se elämä on monimutkainen! huudahti Josephus, joka oli
ollut läsnä ja suu suipulla seurannut Sundeliuksen saarnaa suudelman
suloudesta. Pitäisi sitä saada koettaa minunkin kerran!

Seuraavana keskiviikkona kreikankielen opetuksen hetkiseksi tauottua
Johannes päätti noudattaa Sundeliuksen opetusta. Kaikki kävi alussa
hyvin, mutta kun hän liian varhain sulki silmänsä, niin tunsi hän
huuliensa kohdalla kummallisen kylmän napin. Hän avasi silmänsä, se
oli Helenan nenä! Pian siirsi hän huulensa alemmaksi, ja nyt tunsi
hän sen, joka oli hänen mielestään ihanampaa kuin mitä hän oli
kuvitellutkaan.

Ja kreikankieltä opeteltiin monena keskiviikkona.

Eräänä huomasi Johannes nuoremman veljensä Josephuksen
itseään kovasti sonnustavan.

— Minne sinä menet?

— Tähtiä tutkimaan, vastasi Josephus.

Ja joka lauantai hämärän aikaan läksi Josephus ”tähtiä tutkimaan”
Korpolaisvuorelle, eikä hän näyttänyt välittävän siitä, oliko taivas
pilvessä vai ei.

Kului aikoja, ja veljekset piukeina ja somiksi sonnustettuina
viettivät iltojansa kotoa poissa, toinen kreikankieltä opettamassa,
toinen tähtiä tutkimassa, kun sitten eräänä iltana ollessaan kahden
tuvassa he alkoivat puhella toisilleen sydämensä asioista.

— Minä tiedän nyt, mimmoinen nainen on, sanoi Johannes.

— On se minullekin selväksi tullut näinä viimeisinä aikoina, vastasi
Josephus.

— Enkeli se on!

— Keruupi!

— Ja oikein valkosiipinen se onkin!

— Ei luulisi sellaisen maan päällä pysyvänkään.

— Älä sano muuta!

— Sillä on silmätkin kuin taivaan valkeus. Ja kun se hitaasti, noin,
tuolla tavoin, ne ovet sinne aukaisee, ja ne saranoillaan liikkuvat,
niin vavistus, sen minä sanon, oikea pyhä vavistus kulkee miehen
ruumiissa.

— Mitä niistä silmistä, huokasi Johannes, mutta se suu!

— Niin, se suu, ne huulet, se se on sentään jotain se. Ne ovat niin
pehmoiset ja niin lämpöiset, että oikein! Ja sitten ne posket! Oletko
huomannut, että ne ovat yhtä suloiset kuin muutaman päivän vanhan
kananpoikasen selkäkymyrä?

— Ja kun sitä saa taputella —

— Minä en taputtele, sanoi Josephus, minä sivelen, noin, koreasti.
Ja sitten on niin lysti likistellä likkaa, oikein noin kuin hengen
otossa. Voi, herran vietävä kuitenkin!

— Se minun tyttöni on musta.

— Musta se minunkin on!

— Yhteen ne maut meillä menevät kuin Metsolan porsailla.

— Vaalea hakee aina tummaa, se on se luonnon järjestys, sanoi
Josephus.

— Siinä minun tytössäni on kaikki täydellistä.

— Ei se minunkaan halosta veistetty ole.

— Nenä vain saisi olla komeampi.

— Nenä! Millainen sen nenä on?

— Se on kippurassa, ja pikkuruikkuinen se on —

— Ja pieni syylä on sen vasemmassa sivussa, tuollainen musta pilkku
kuin kärpäsen jättämä muisto?

— Veljeni, veljeni, huusi Johannes, mistä sinä sen tiedät? Oletko
nähnyt heilani?

— Oletko sinä minun?

— En. Minun istuu myllyn luona, ja minä opetan sille kreikkaa, sanoi
Johannes.

— Ja me tutkimme tähtiä Korpolaisvuorella.

— Herra jestas, Josephus! Ettei se vain olisi se ja se sama.

— Helena sen minun omani nimi on.

— Se on se sama kavala heiskale! huusi Johannes. Minun on Thorwöstin
tytär.

Hetkisen seisoivat veljet töllistellen toisiaan silmiin ymmärtämättä
mitään tästä kamalasta sekamelskasta.

— Sinä olet hänet minulta vietellyt! karjaisi Johannes lopulta.

— Sinäpä minulta!

— Heitä se tyttö pois nyt hyvän sään aikana, tai tästä tulee toinen
komento!

— Heitä itse!

— Sinä olet nuorempi. Sen pitää totella vanhempaansa.

— Ei rakkaus lakia ja parakraahveja tunne.

— Minä opetan sille kreikkaa. Mitä sinä osaat?

— Tähdet ovat tärkeämmät kuin sinun puustavisi.

— Kyllä minä ymmärrän sinun tähtien tutkimisesi. Helenan silmistä
sinä niitä haet. Ja kun silmiä haet, niin suun löydätkin. Mutta se
suu on minun, kuuletko!

— Minun se on!

— Älä räkätä, rastas!

— Pidä itse suusi kiinni!

— Katso, ettet makaa tuolla nurkassa ja näe kaikkia taivaan tähtiä
keskellä päivää, kiljaisi Johannes.

— Tule päälle, jos tohdit, ei tämä poika pelkää. Puukosta saamasi
pitää, jotta tunnet, kenen sepän takoma se on.

— Puukko se minullakin on, enkä minä perään anna, vaikka veljeni
oletkin.

Ja tarttuen puukon terään vähän matkan päähän kärjestä kysyi Johannes:

— Paljonko kestät? Kestätkö tuon?

— Luuletko sinä minua kapalokakaraksi, jolla on tutti turvassa?
Enemmän tämä mies kestää.

— Kestätkö tuon?

— Älä siinä hiuskarvoilla mittaa. Ota kokonainen tuuma yksin tein!

— Saamasi pitää?

— Mutta mitä sinun nahkasi kestää, ennenkuin kutiamasta lakkaa?

— Kyllä se sen kestää, minkä sinunkin!

Ja pidellen puukon terästä kiinni tuuman päästä sen kärjestä
seisoivat veljekset hiukan kumarassa ja pää ojolla näin vastatusten
vihan veristäessä silmiä ja vaalean tukan törröttäessä kummallakin
kiukkuisena pystyssä.

Ja sitten he sanaakaan sanomatta karkasivat toistensa kimppuun.
Purren hammasta ja silmät vihan valkeata leiskahdellen he iskivät
puukoillaan toisiinsa, väänsivät sitä samassa kuten mies, joka voita
eväspytystä nostaa leivälleen. Ei kuulunut muuta kuin jalkojen töminä
miesten kieppuessa tässä veripolskassa pirtin permannolla.

Alussa lyönnit olivat tiheitä, vaimenivat sitten, ja lopulta
seisoivat veljekset vaatteet säpäleinä toistensa edessä.

— Ei tämä keino auta, sanoi Johannes. Turvataan tyttöön. Mennään
hänen luokseen ja annetaan hänen valikoida.

— Mutta hylätty saa tyytyä tytön tuomioon, sanoi Josephus.

— Se on tiettyä se!

Ja yhdessä he läksivät Thorwöstin talolle. Silloin tällöin kumpikin
nyppäsi milloin mistäkin kohden pukuaan, sillä vaatteet tahtoivat
tarttua haavoista valuvan veren kera ihoon kiinni.

Thorwöstin piika selitti Helenan menneen myllyjä katsomaan.

— Se taitaa olla sen traakin pesäpaikka! sanoi Josephus, jossa äkkiä
heräsi julmia epäilyksiä siitä, että pelissä oli muitakin kuin he
veljekset.

Juoksujalkaa he riensivät Aningaisten puolelle. Ison myllyn takaa
kuului ääniä, ensin miehen, sitten naisen, jotka hokivat:

— Alfa, beta, gamma.

Veljekset kurkistivat nurkan takaa. Siellä istui Helena erään
ylioppilaan rinnalla, joka lumeen piirteli kreikankielen kirjaimia.

— Joko puustavit pysyvät päässä? karjaisi Johannes hypäten parin
eteen.

Ja kuten keskenään riitelevät koirat äkkiä sovinnon tekevät ja
hyökkäävät ketun kimppuun, niin veljekset olivat ylioppilaan
niskassa, ja lumi pöllysi korkealle tappelevien kieriessä hangella.
Lopulta ylioppilas pääsi ontuen pakenemaan, ja silloin asettuivat
veljekset Helenan eteen.

— Joko se kreikka nyt päässäsi pysyy, sinä kruikka? huusi Johannes.

— Vieläkö tekee mielesi tietää tähtien nimet? huusi Josephus.

— Vai turpasylttiä sinä täällä tarjoilet kenelle tahansa! Varo,
etten tee alapäätäsi yhdeksi syltyksi!

— Panenko myllyn käymään ja tuppaan sinut kiven kolosta myllynkivien
väliin, jotta veresi riiskuu ja roiskuu ympäri seiniä? kiljui
Josephus.

— Anna hänen olla, sanoi silloin Johannes. Hän on nainen, eikä se
tiedä, mitä se tekee.

— Nainen se on. Kyllä sen kaikesta huomaa! sähisi Josephus.

— Ei kiivastuta, ei kiivastuta, mutta mennään pois.

— Minä tahtoisin sille pitää pienen puheen, sanoi Josephus.

— Ei se neuvoista ojennu!

— Anna kun kumminkin katson vielä, millainen se nainen on, josta
sanakin niin kauniisti sanoo, että se on kuin lilja ja kukkainen,
sanoi Josephus. Katso nyt, veljeni, millainen se nainen on. Korea
se on päältäpäin, mutta sisältä se haisee. Se on se ilmestyskirjan
peto, joka hävitystä ennustaa. Katso nyt tuotakin! Tuommoinen
tukka, jossa sormeni ovat pujotelleet, tuollaiset silmät, joihin
olen kurkistellut, tuollainen suu, jota olen etsinyt, tuollainen
pehmeä povi, jota taputtelin, tuollainen vyötärö, jota halailin,
ja se koko olento, jossa ajatukseni usein kuljeskelivat! Ja se
kaikki on paljasta petosta. Koko nainen on se pellavaloukku, joka
miehen pehmittää, se ketunrauta, joka meidät vangitsee. Mutta kuten
metsän nokkela Mikko, niin puraisen minäkin poikki sen jäsenen, joka
rautoihin jää, ja vapaa olen taas. Ja nyt, hyvästi! Minä sanon ylös
kaiken tuttavuuden sinun kanssasi!

— Kyllä niitä minulle muita jää! sanoi Helena, joka alkoi rauhoittua
nähdessään, että veljekset eivät hänelle mitään väkivaltaa aikoneet
tehdä.

— Älä puhu sellaisen naisen kanssa! sanoi Johannes. Tule pois!

Ja veljekset kulkivat asuntoaan kohden.

— Yhteen ja samaan sudenkuoppaan me molemmat putosimme, sanoi
Johannes, mutta hengissä päästiin pois. Ja siitä kiittäkäämme
sallimusta. Ja mitä naisiin tulee, niin mielestäni minä ne heitän.

— No, ei minustakaan pidä sanottaman, että niitä kohden kurkistelen,
vakuutti Josephus, sillä aina, kun näen taivaan tähtien kiiluvan,
muistan, mihinkä ne minut veivät. Vasta tuolla tuon suuren
rautakannen päällä, joka taivas on, tahdon kurkistella tähtien
rei’istä naiseen ja iloita, että ne eivät pääse sinne kavalan
luontonsa tähden, vaan sovussa ja rauhassa me miehet siellä pidämme
iloa ja soitamme huiluja ja symbaaleita ja puhallamme taivaan
pasuunoita.

XX

, sodan suuriääninen, peloittavan kaunis jumalatar, joka
ihmiselämällä leikkii ja jonka huvitus on kahlata lämpöisessä,
sankarin sydämestä virtaavassa veressä, levähtää leikistään ja
katselee niitä lapsia, joilta hän isät on vienyt. Hän, joka ei
koskaan sääliä ole tuntenut määrätessään ihmisten kohtaloita, ei
nytkään sitä tunne, vaan liekehtivät ovat hänen sanansa, jotka hän
lapsien korvaan kuiskaa.

— Älä pelkää! Käy käsiksi! Muista, kuka olet! - Ja Bellonan
liepeillä leikkiessään lapsi alkaa ymmärtää, että ero on hänen ja
toisten välillä, ero kansoilla keskenään, että se yhteensulautuminen,
jota rauhan jumalatar tahtoo, tekee ihmiset heikoiksi, että vasta
erillänsä kansakunnat voivat kehittyä. Ja tuollaisessa lapsessa, jota
uneen ei viihdytetä kehtolauluilla, vaan sotatarinoilla, joka herää
leikkiäkseen aseilla eikä kukkasilla, tuollaisessa herää suurena ja
voimakkaana kansallisuustunne.

Hän näkee, että sodan verinen vainio on kauniimpi kuin kukkiin
peittyvä maa, että sankarikuolema lipun puolustukseksi on pyhintä
maailmassa, ja hänestä varttuu mies, joka astuu rintamaan
taistelemaan oman maan, oman kansan ja oman kielensä puolesta. Ja
hän on valmis kestämään kovinta puutetta, näkemään nälkää, nauramaan
rasitukselle. Ja pyhintä kaikesta hänelle on se lippu, jota hän
kädessään kantaa, jonka hän maahan pystyttää ja jonka edessä
taistelee, jota vihollinen ei riistä häneltä, ennenkuin hän on sen
verellään kastanut ja siten henkensä aatelisvaakunan siihen painanut
sydänhurmeen viimeisellä pisaralla.

Ja nuo liput, joita esi-isät ovat taisteluissa kantaneet ja niiden
ääreen kuolleet, ne tulevat uudelle polvelle pyhiksi kuin Herran
huoneen alttarivaate, kauniiksi kuin taivaan kuulakka kirkkaus,
juhlallisiksi kuin tuonen tumma vaippa, ja niiden suojassa on äidin
ääni hellempi, armaan hymy hyväilevämpi, ystävän käsi lujempi,
ja sana isänmaa on yhtä suurta, yhtä voimakasta, yhtä paljon
iankaikkisuuden leimaamaa kuin sana Jumala.

Yliopiston oppilaista oli suurin osa suomalaisia. Se rotuviha,
joka vallitsi suomalaisten ja ruotsalaisten porvarien välillä,
leimahti usein ilmituleen ylioppilasnuorisossakin. Olla suomea
puhuva suomalainen, se oli jotain ala-arvoista, ja kapinoiden
tätä mielipidettä vastaan pohjalaiset osoittivat ruotsalaisille
suuttumistaan kaikin tavoin, useammin selkäsaunalla kuin sanoilla.

Gabriel Tuderus, ylioppilasjoukon suomalainen johtomies, joutui
eräänä iltana Merthenin krouvissa tapaamaan Johannes Gyllenbögelin,
joka ruotsinmaalaisena oli smoolantilaisten johtaja katutappeluissa.

Nämä nuoret miehet tunsivat kunnioitusta toisiansa kohtaan, ja
kohtelias ja ritarillinen oli heidän tervehdyksensä aina heidän
nähdessään toisensa, oli kädessä sitten hattu tai ”käden jatko”.

Rehtori oli kieltänyt painattamasta suomalaisia runoja yliopiston
kirjapainossa. Runojen sisällys oli professoreille pilkallinen, mutta
se ei ylioppilaitten mielestä olisi saanut estää rehtoria painoluvan
antamisessa. Suomenkieltä oli loukattu ankarasti, ja tikusta tekivät
pohjalaiset asian uhaten piestä jokaisen ruotsalaisen pehmeäksi. He
lauloivat kadulla kulkiessaan: Tikuilla vaan nyt tapetaan Ruotsin
herrat kaikki tyynni!

Tullessaan krouviin otettiin Tuderus pilkkanaurulla vastaan.

— Joko Tuderus kääntyy Ruotsin Apollon oppiin, kun ei suomalaiselle
anneta tyyssijaa? huusi eräs smoolantilainen.

— Tulehan vähän lähemmäksi, niin koetan kuinka löysässä hampaasi
ovat! kiljahti Tuderus.

— Seis miehet! huusi silloin Gyllenbögel. Ette kai aikone tapella
käsin asiasta, josta voi sanoinkin väitellä? Vai mitä? Onko se totta,
Tuderus, että nyrkki on suomalaisen ainoa argumentum?

Tämä lause sai Gabrielin heti hillitsemään itseään.

— Riippuu siitä, mitä mikin ymmärtää, vastasi hän! Teitä vastaan
käytän teidän aseitanne.

— Hyvä on, vastasi Gyllenbögel. Miksi suutuitte tuosta suomalaista
Apolloa koskevasta lauseesta?

— Saanko ensin kysyä teiltä jotain?

— Kysykää!

— Onko teidän läsnäollessanne loukattu äitiänne —?

— Minä ymmärrän. Te ette salli pahaa sanaa sanottavan
äidinkielestänne. Se on kaunis tunne, sen myönnän, mutta kun nyt
olette akateemisen sivistyksen saanut, niin ettekö huomaa, että se
kieli on köyhä, taipumaton? Eikö mielenne tee valita toista kieltä
itsellenne?

— Miksette kysy: toista isänmaata? vastasi Tuderus.

— Se ei ole sama asia. Ja mitä isänmaahan tulee, niin sehän on
meillä sama, kuulummehan molemmat Ruotsin vallan alle.
Jos nyt ymmärtäisitte asian oikein, niin valikoisitte ruotsin
kieleksenne, sillä onhan se valtakunnan kieli.

— Miksi?

— Miksikö? Se olisi askel eteenpäin.

— Mitä kohden?

— Sivistystä.

— Vai niin!

— Vai luuletteko sivistyksen saavanne omalla kielellänne?

— Miksi ei!

— Ettehän toki tarkoita totta. Tiedättehän, että se kansa on
oikeutettu kieltään käyttämään sivistyksessä, jolla on historiansa.

— Tai joka sen luo itselleen, vastasi Tuderus.

— Voiko sitä Suomi tehdä? Mitä te olette saaneet aikaan?

— Sen, minkä ruotsalaisetkin Saksan sodassa. Me olemme olleet
armeijanne kantajoukko.

— Mutta johto on Ruotsin.

— Olkoon, mutta veri, josta voitto nostetaan, siinä on suuri osa
suomalaista.

— Nyt minä todella huomaan sen todeksi, mitä usein olen kuullut: kun
Jumala loi itserakkaimman ihmisen, niin loi hän suomalaisen.

— Ja kun kerskailevimman, niin ruotsalaisen.

— Tiedätkö, mitä suomalainen on? Ruotsalaisen orja.

— Orja? Sen sanoo ruotsalainen, kun on rauha maassa. Ruotsalaisen
veli, kun on sota. Me emme ole kumpaakaan. Naapureita, ei muuta.
Mitä meillä olisi yhteistä? Ei kieli, ei tavat, ei luonne, ei edes
naamakaan.

— Ei siis mitään yhteistä?

— On kyllä.

— Mikä?

— Tulevaisuuden toiveet. Mutta niissäkin on Suomi voittava Ruotsin.

— Toiveissako? Hahaha!

— Ei, vaan niiden toteuttamisessa!

— Ja millainen se sitten olisi, saisiko herralta kysyä, vai onko se
salaisuus?

— Ei. Kuulkaa siis!

Ja säihkyvin silmin selitti Gabriel unelmaansa Suomen tulevaisuudesta:

— Koska erilaiset olemme kaikista muista, koska emme ole ruotsalaisten
rotua, emme venäläisten verta, niin täytyy meidän kerran joko
sulautua naapureihimme tai sitten voimistua yksinämme. Jos
sulaudumme, olemme itse olleet siihen syypäitä. Tämä maa on niin
rikas luonnontuotteista, että toista sen vertaista ei ole. Minä olen
kuullut kreivi Brahen sanoneen, että se voi kerran vetää vertoja
suurimmille kuningaskunnille ei vain alueensa, vaan myös rikkautensa
puolesta. Ja tätä maata on Ruotsi käyttänyt aittanaan, josta te
olette ottaneet rahoja, ottaneet sotilaita. Jos teidän kuninkaallanne
on kruunu lujasti päässään, niin me sitä olemme auttaneet takomaan,
ja meidän verellämme se on kiilloitettu.

— Pois suuret sanat, pysykää asiassa, sanoi Gyllenbögel.

— Meidän suurin vikamme on se, että me matkimme teitä ruotsalaisia,
kuten te vuorostanne saksalaisia ja ranskalaisia. Kunhan me
uskallamme olla oma itsemme, niin silloin meistä jotain tulee!

— Ja kuka tämän opin teissä on herättänyt? kysyi Gyllenbögel
pilkallisesti.

— Pietari Brahe.

— Siis sekin on ruotsalaiselta saatu.

— Luuletteko te, että hänessä on mitään, joka haiskahtaisikaan
ruotsalaiselta? Hän on niitä miehiä, jotka ovat kansakuntien
yläpuolella, sillä hän on etupäässä ja ennen kaikkea ihminen.

— Mitä sanoja, mitä sanoja! Sanonko jotain? Suomalainen näyttää
osaavan puhua paljon hyvää ja kaunista, mutta toteuttamaan on hän
laiska. Ja senvuoksi Ruotsi ottaa häneltä, mitä tahtoo, ja antaa hänelle,
mitä armossaan suvaitsee.

Gyllenbögel oli noussut ylpeänä paikaltaan ja seisoi Gabriel Tuderuksen
edessä, ja ivallinen hymy oli hänen suupielissään.

Veri kiehahti Gabrielin sisuksissa. Käsi lennähti sivulle, ja samassa
paukahti tillikka Gyllenbögelin korvalle.

— Annetaan sitten tältäkin puolen jotain!

Koko tupa sihahti, kun ruotsalaiset ja suomalaiset iskivät äkkiä
yhteen. Taava, joka oli liikuskellut ulkona, tuli sisään ja
sanaakaan sanomatta sieppasi aina lähinnä olevaa niskasta ja heitti
ulos ovesta. Kun hän hetkisen oli tätä työtä tehnyt, oli tuvassa
rauhallista; permannolla virui hansikkaita, miekkoja, Gyllenbögelin
kiharainen valetukka ja komea puuhka, jota hän Ranskan muodin mukaan
talvisin käytti. Taava kokosi tavarat yhteen, meni ovelle ja huusi:

— Tulkaa pojat ottamaan kampsunne pois!

Lumihangesta nousivat ylioppilaat ja tulivat tavaroitaan kokoilemaan.

— Minä sanon teille, nulikat, kerta kaikkiaan, että tässä krouvissa
ollaan siivolla eikä täällä valtakuntia jaella, tietäkää se! Jollette
osaa elää, kuten kristittyjen tulee, niin tulen minä ja näytän teille
jotain! Ja silloin ette tiedä, mille kohtaa istutte, ette millä
kakkuun kiinni käytte, ette millä tyttöihin tirkistätte. Ja sanon,
että jos viisaan ruumis on tehty ympäri maattavaksi, niin on tyhmän
tomupussi tehty ympäri piestäväksi.

Ja sovussa jäivät ylioppilaat ryyppäämään ja keskustelemaan
yhteisestä kuninkaasta ja yhteisestä sotamaineesta.

Ja Bellona nauroi poikiensa leikille ja kietoi heidän ympärilleen
sotaretkien liput, ja niiden outo tuoksu huumasi nuorten mielet, ja
sankaruustoive sysäsi syrjään riidan rapinan.

XXI

Kun talvimarkkinoiden aika läheni ja rahat ylioppilaiden kukkarosta
peloittavassa määrässä vähenivät, sai Sundelius nerokkaan ajatuksen.
He panevat toimeen näytännön, johon markkinaväki maksua vastaan
pääsee. Oivallinen oli tuuma kaikkien mielestä, ja sen toteuttamista
pitivät kaikki välttämättömänä, koska se olisi rehellinen keino,
jonka avulla he pääsisivät rahapulastaan.

Latinan kielellä näytelmiä tavallisesti esitettiin, useasti myös
ruotsiksi, mutta olihan jo kuusi vuotta sitten yliopistolla
suomeksikin näytelty. Ja suomeksi se oli oleva, jotta markkinaväki
rientäisi sitä katsomaan.

Gabriel Tuderus suostui kirjoittamaan näytelmän. Kauan pojat
pohtivat, mikä aihe olisi parhain ja sopivin, David vai
Susanna. Lopulta yhdyttiin siihen, että Tuhlaajapoika
olisi se, joka kaikkia miellyttäisi ja joka kansalle olisi suurin
hengenravinto ja kaunein sielun tavara.

Kaikkien mielestä olisi Sundelius ollut elämänsä ja tapojensa
puolesta sopivin tuhlaajapojaksi, mutta kun hänen hahmonsa oli
liian kukoistava eikä mitenkään voinut ajatellakaan hänen nälkää
nähneen, otettiin Magnus Ringius siksi. Hän sanoikin jo ennestään
olevansa tottunut sikojen kanssa seurustelemaan. Sundelius valittiin
sen sijaan isäksi. Johannes Tuderus sai olla kateellisena veljenä.
Palvelijoiksi ja muiksi sivuhenkilöiksi otettiin Mathesiuksen
veljekset ja Pictorius. Viisi koulupoikaa päätettiin ottaa sikoja
esittämään.

Kuka olisi paholainen, jonka läsnäolo jokaisessa näytelmässä oli
välttämätön? Pitkän miettimisen jälkeen havaittiin eräs hiljainen ja
murheellinen nuorukainen, Carolus Lapuensis, siihen sopivimmaksi. Hän
ei koskaan ottanut osaa toisten iloihin, häntä ei koskaan kapakassa
nähty, hän luki vain ahkerasti. Paholaisen osaan teki hänet sopivaksi
hänen ulkomuotonsa, sillä taivas oli antanut hänelle naaman, joka
kerrassaan johdatti mieleen pirun sellaisena, kuin hän maalattuna
kirkon seinillä syntisiä kattilassaan hämmentelee. Ja kun hänet vielä
sopivalla tavalla koristettaisiin, niin olisi häh omiansa antamaan
täydellisen kuvan pimeyden ruhtinaasta.

Gabriel ryhtyi näytelmän laatimiseen. Se vietiin rehtorille
tarkastettavaksi, ja kun hän sen oli katsonut kelvolliseksi,
pyydettiin konsistoriumilta lupaa näytelmän pitoon, ”koska se tänä
syntisenä aikana oli estävä ihmisiä pahennuksen tieltä”.

Lauri Matilaisen tuvassa näytäntö sitten suoritettiin iltahämärässä
sen jälkeen, kun kauppa Heinätorilla oli jo loppunut. Katsojia
oli ylen runsaasti, josta iloissaan Sundelius joi kolme suurta
haarikallista olutta tietäen varmasti voivansa ne maksaa.

Tuvan perällä he sitten istuivat kaikin odottamassa vuoroaan.

Kun virsi oli veisattu, astui ensin esiin ”prologi”. Hän oli se
oululainen Hooperin äijän tyttärenpoika. Urhoollinen hän muuten
oli, mutta nyt rohkeus petti, ja tuimasti tutisivat pojan sääret,
ja hampaat suussa loukkua löivät, kun hänen täytyi hartaana
odottavien kuulijoiden eteen astua ja heille selittää, mitä näytelmä
sisällänsä piti ja mitkä henkilöt siinä esiin tulevat. Hän oli pitkän
alkurunonsa osannut kuin vettä, mutta nyt hän huomasi, että ihan joka
ikinen sana siitä oli unohtunut.

— Etkö sinä lorvi saa loruläpeäsi liikkeelle? sanoi Sundelius, jonka
naamasta hetkiseksi kiukun tieltä katosi lempeä muoto, ja silmät,
jotka kattoa kohden mulkoilivat, iskivät vihaisen leimahduksen
poikaan.

Silloin prologi arveli, että menköön kuinka menee, ja alkoi omasta
päästään panna selityksiä kokoon. Hän kuvaili tuhlaajapojan elämää,
hänen, joka ylensyömisessä ja juomisessa eli ja lopulta sikojen
seuraan joutui. Sitten selitti hän pojan kotiintulon ja isän
anteeksiannon. Näin näytelmän juonen julkilausuttuaan hän osoitteli
kädessään olevalla kepillä jokaista näytelmään osallista.

— Tämä on isä, hurskas ja jumalaapelkääväinen mies, aina oikea ja
tunnollinen, varakas ja kunnollinen, jolla mieli on hyvä ja rakkaus
syvä, joka oikeuden tieltä ei pois vääjää, joka kaikki hyväksi säätää.

Sundelius nousi ja teki syvän kumarruksen. Hän oli puettu leveään
punaiseen halaattiin, josta hänen vatsansa mahtavana pullotti esiin.

— Ja tämä on tuhlaajapoika, joka — joka — tässä pani poika jo
omiaan, kun ei muistanut runoa — joka köyhä on niin, että roikaa,
joka synnissä eli ja pysyi, ja irstaita himoja kysyi.

Ringius, jolla oli yllään risoja, arveli näytelmän päähenkilönä
olevansa velvollinen suurempaan kunnianosoitukseen katsojia kohtaan,
nousi paikaltaan, kulki katsojien eteen ja kumarsi jokaiselle.

— Tämä veli se riehuu juur julmast’ ja toista hän kadehtii juur
tuhmast’, sanoi prologi osoittaen Johannes Tuderusta.

Samassa hän ällistyi, sillä hän ei tietänyt, mikä tuo pitkä ja laiha
naisen pukimissa oleva olento oli, jota Jurvelius esitti.

— Se on minun aviosiippani, selitti Sundelius. Vaimo hyvä ja vakaa,
joka kuten Saara on herrallensa kuuliainen eikä sano sanaakaan, tekee
työtä ja ahertaa aamusta hamaan iltaan.

— Ja tässä on koko palveluskunta, hyvät ystävät ja kylänmiehet.
sanoi prologi osoittaen Mathesiuksen veljeksiä, jotka häpeissänsä,
punastuen aivan tukan rajaa myöten, istuivat penkillä kummallakin
suuri oluthaarikka kädessään.

— Ja tässä, tässä ovat siat, ja prologi osoitti koulupoikia, jotka
nelinkontin ryömivät maassa, ja kun heillä ei ollut mitään erikoista
pukua sikamaisuutta ilmaisemassa, päästivät he aika sikavinkunan
ja kiljahduksen. Katsojissa se herätti sellaista riemua, että he
menestyksen rohkaisemina huusivat uudelleen aivan kuin siat, joista
yksi on aidan raossa ja toiset vieressä ottavat tapaukseen osaa.

— Ja tässä, sanoi prologi lyöden kepillään permannossa olevaan
luukkuun, on helvetin portti, ja piru on siellä sisällä.

Hän raotti hiukan luukkua, ja kaikki kumartuivat katsomaan Carolusta,
joka pisti päänsä raosta esiin, mulkoili pahasti ja pisti kielen
suustaan esiin. Naiset parkuivat ja rauhoittuivat vasta sitten, kun
luukku taas oli suljettu ja prologi, sulkien näytelmän katsojien
armolliseen suosioon, siirtyi pois.

Ringius astui nyt esiin tuhlaajapoikana, ja siat astelivat hänen
kintereillään. Hän alkoi hiukan väräjävällä äänellä puheensa
uskaltamatta luoda silmiään katsojiin. Mutta kauaakaan ei kestänyt,
ennenkuin arkuus katosi; hän unohti, missä hän oli, ja tuhlaajapojan
valitusten keralla hän valitti omaa kohtaloaan. Ja tuo välitön esitys
riisti katsojien lapsimielet mukaansa. Ja kun Ringius vihdoin itkien
vaipui maahan, oli syvä liikutus vallannut katsojien mielet.

Parkaisu, kimeä ja vihlova, joka naispuolelta kuului, katkaisi
hiljaisuuden. Helvetin ovi oli auennut, paksu savupilvi nousi siitä,
ja paholainen ryömi yskien tupaan. Hän oli sytyttänyt kellarissa
suuren tukon märkiä heiniä ”lisätäkseen vaikutusta”. Vaikutus olikin
valtaava katsojiin, mutta sitä turmiollisempi itse paholaiseen,
joka kauan sai yskiä, ennenkuin saattoi puhua. Hänen osaansa ei
varsinaisesti ollut kirjoitettu, vaan sai hän turvautua omaan
kekseliäisyyteensä. Caroluksen kekseliäisyys ilmeni ensiksi siinä,
että hän seisoi paikallaan, mulkoili pahasti, irvisteli, pisti kielen
suustaan ja hännällään lyödä heilautti lähinnä olevia. Niin, häntä
hänellä oli, köysi, joka oli takin liepeeseen kiinnitetty ja jonka
toinen pää oli purkamalla köyden punontaa saatu leviämään paksuksi
tupsuksi. Yllään hänellä oli punaisista tilkuista tehty puku ja
otsassa laudan palaan kiinnitettynä kaksi lehmän sarvea. Naamansa
hän oli noennut ja tappuroista tehnyt tuuhean tukan. Kolmipiikkinen
hanko oli hänellä kädessään. Kun hän ei hetken naamaansa väännettyään
osannut vieläkään mitään puhua, heristi hän hankoa ja alkoi pistellä
katsojia mahaan.

Jurvelius, joka oli puettu akaksi, ryntäsi tuvan perältä ja kiljaisi:

— Mitä sinä täällä teet? Mene helvettiin!

Ei hänenkään osansa ollut kirjoitettu, vaan hän sai vapaasti puhua,
mitä sylki suuhun toi. Naista pidettiin paholaisen hyvänä tuttavana,
ja tällaisissa näytelmissä heillä aina oli paljon yhteistä hommaa.
Jurvelius aloitti osansa haukkumalla paholaista, mihin tämä parhaansa
mukaan vastasi. Pian oli käynnissä katsojien suureksi riemuksi
vimmattu sanasota, jossa kiroilut ja haukkumasanat sinkoilivat.
Lopulta syntyi tappelu heidän välillään, ja kun se suoritettiin
oikein täydellä todella, otti yleisö huudoillaan siihen osaa. Lopulta
Jurvelius kompastui hameisiinsa ja kaatui, jolloin piru pääsi hänen
päälleen istumaan ja aikoi nyt laahata hänet kerallaan helvettiin.
Silloin huusi akka renkinsä avukseen, ja yksin neuvoin, vimmatun
ottelun jälkeen, jossa pirun häntä ratkesi ja jäi Jurveliuksen käteen
piiskana käytettäväksi, Carolus lykättiin luukusta alas.

— Mene helvettiin ja vie häntäsikin sinne! huusi Jurvelius ja heitti
köyden aukosta kellariin.

Kun luukku oli suljettu, menivät esiintyjät tuvan perälle lepäämään
ponnistuksistaan.

Sundelius isänä nousi nyt paikaltaan. Hän sanoi olevansa rikkaassa
talossaan ja läksi etsimään kadonnutta poikaansa. Hän teki
permannolla kierroksen ja kertoi saapuneensa kylän ulkolaitaan.
Uuden kierroksen tehtyään hän jo oli metsässä, jonka ihanuutta
hän ylisti. Silloin hän näki poikansa, ja heidän välillään
syntyi keskustelu, jossa lapselliset lauseet vuorottelivat raamatun
lauseitten kanssa. Sundelius sulki Ringiuksen syliinsä, ja yhdessä
he sikolauman seuraamina tekivät kierrokset permannolla tullakseen
kylän ulkopuolelle ja lopulta kotiin. Täällä isä kutsui palvelijat
valmistamaan pitoja, joiden näkyvin muoto oli oluella täytetyt
haarikat. Sundelius herätti yleistä ihastusta tyhjentämällä ison
haarikan yhteen hengenvetoon.

Kun hän näki kateellisen veljen, sanoi hän:

— Sinähän olet aivan viheliäinen paljaasta kateudesta.

Ja viheriäinen Johannes Tuderus olikin, aivan viheriäinen, sillä hän
oli väriä käyttämällä saanut naamansa sellaiseksi.

Nyt alkoi riita isän ja pojan välillä tuhlaajapojan ruokkimisesta.
Riita oli kiivas ja loppui isän huudahdukseen:

— Piru sinut periköön!

Tätä hetkeä oli Carolus odottanut kurkistellessaan lattialuukun
raosta. Hän ryntäsi ylös ja sieppasi kintusta Johannesta kiinni.
Mutta tämä tarrasi vastaan eikä mitenkään ollut halukas menemään
helvettiin.

— Eikö täällä ole ketään, joka tulisi avuksi? huusi hän.

Pari puolihumalaista sälliä, nähdessään paholaisen retuuttavan
miestä, ryntäsi apuun. He kiskaisivat Johannes Tuderuksen vapaaksi.
Mutta tämä oli vastoin näytelmän juonta, sillä helvettiinhän
kateellinen veli oli vietävä. Nyt näyttelijät ryntäsivät Johanneksen
apulaisten kimppuun, jota hyökkäystä he eivät suinkaan tyyninä
ottaneet vastaan, vaan maksoivat lyönnin lyönnistä. He olisivat,
vähälukuisuutensa takia joutuneet alakynteen, ellei katsojajoukosta
olisi apua ilmaantunut. Pian oli täydellinen tappelu käynnissä. Siinä
sitä rynnistettiin Lauri Matilaisen tuvan permannolla. Ja pirua
puolustavat sällit, joilla jo ennestään oli kaunaa ylioppilaita
kohtaan, iskivät oikeaan ja vasempaan.

Tiesi kuinka kauan tappelua olisikaan kestänyt, elleivät piru ja
kateellinen veli olisi paenneet helvettiin ja vetäneet luukkua
kiinni. Kahakka loppui, ja se antoi aiheen Sundeliukselle, joka
itse oli hyvässä höyryssä, runomittaisen varoitussaarnan pitämiseen
juoppoutta ja sen synnyttämiä paheita kuten irstautta ja tappelua
vastaan.

Lopulta prologi astui esiin, ilmoitti näytelmän päättyneeksi,
kehoitti katsojia pitämään täten saadun opetuksen mielessään ja
elämään kunnollisesti ja jumalaapelkääväisesti tullakseen lopulta
kootuksi Abrahamin helmaan.

Tyytyväisinä poistuivat katsojat, ja moni mietti, miten paljon
sentään ylioppilaat saavat taistella sielun vihollista ja sen
moninaisia juonia vastaan.

Suurilla juomingeilla ylioppilaat lopettivat sen illan.

                                                  ⸻

Mutta Gabriel Tuderus läksi yksinään kulkemaan. Hän kulki pitkin joen
jäätä ja nousi joen suussa olevalle Korpolaisvuorelle.

Hän oli nähnyt, miten hänen näytelmänsä oli esitetty, ja toverien
suusta kaikuessa olivat monet kohdat siitä tuntuneet niin köyhiltä,
niin kömpelöiltä. Ja kuitenkin! Hän osasi runoilla, ja suomenkieli
taipui ajatuksia kuvaamaan. Tuo markkinaväki se oli sittenkin runon
kautta saanut jotain uutta, hän tiesi sen.

Ja hän tiesi, että hän ei koskaan elämässään olisi osaava muulla
kielellä runoilla, että siinä oli hänellä tehtävä, joka houkutteli ja
joka tyydytti.

Palatessaan kävelyltään hän meni pormestarin luo, jonka asunnolla
pidettiin pitoja. Rikkaita kauppiaita, äveriäitä maalaisia,
ulkomaalaisia tavaranvaihtajia, jotka olivat turkiksia ostamassa,
oli koolla. Gabriel näki siellä myös maaherran ja hänen seurassaan
hienosti puetun nuorukaisen. Hän oli maaherran nuoremman veljen poika
Gustaf von der Linde, joka oli tullut Turun yliopistoon lukujaan
jatkamaan ja kuului smoolantilaiseen osakuntaan.

Tämän kanssa Gabriel näki Barbaran puhelevan, ja mieletön kateus
heräsi hänessä. Hän vei Barbaran syrjempään ja sanoi hänelle:

— Miksi sinä olet tuolle nuorelle heitukalle niin ystävällinen?

— En minä ole hänelle sen ystävällisempi kuin muillekaan, vastasi
Barbara.

— Sinä niin sanot, mutta on minullakin silmät päässä.

— Katsele sitten, mitä olet näkevinäsi, sanoi Barbara ja aikoi
lähteä.

— Sinä et saa mennä hänen luokseen. Minä kiellän sen.

— Minä olen talossa emäntänä ja minun täytyy kestitä vieraitani.
Jos maaherra ja hänen veljenpoikansa isäni taloa käynnillään
kunnioittavat, niin ei minun sovi pysyä loitolla.

— Barbara, älä nyt mene hänen luokseen, älä nyt! Mene joskus toiste,
mutta älä tänä iltana!

— Miksi en tänään?

— Siksi, että minä en sitä tahdo!

— Vai niin! Joko mielesi taas tekee komennella? Nyt minä menen hänen
luokseen.

— Jos menet, niin on se ero meidän välillämme!

— Tee mitä tahdot!

Ja kääntyen Gabrielin luota meni Barbara kuten uhalla Gustafia
kohden. Hän tahtoi olla ystävällinen sille, jolle hän itse tahtoi. Ja
uhmailemisen halu sai hänet olemaan ystävällisempi Gustafille kuin
hän sitä ennen oli ollutkaan. Koko naisellisen lumousvoimansa, jonka
nainen niin hyvin tuntee ja jota hän mielellään käyttää tunteakseen
itsensä miehen yliherraksi, hän nyt suuntasi Gustafiin. Hän nauroi
iloisesti, mutta naurussa oli samalla pieni levoton väre. Sisäisen
levottomuuden vaikutuksesta hänen vilkkautensa lisääntyi, ja tuo
ihmeellinen eloisuus, joka miehen kokonaan lumoo, värähteli koko
hänen olemuksessaan. Sillä hetkellä hän oli todella nainen, turvaton
ja arka ja samalla voitokas ja uskalias, ikuinen arvoitus itselleen
ja arvoitus miehelle.

Gustaf ei voinut irroittautua hänen seurastaan. Hän tuli
rohkeammaksi, hän uskalsi sanoa sanoja, joiden takana piilivät
rakkauden ensimmäiset arat tunnustukset. Ja jota kauemmin hän
puhui, jota enemmän hänen katseensa kertoivat siitä, mitä hän ei
vielä suoraan tohtinut tunnustaa, sitä enemmän Barbarassa väheni
iloisuus. Hän katseli pitkin huoneita etsien Gabrielia. Hän kulki
hänen ohitseen, mutta Gabriel ei häneen katsonutkaan. Silloin olisi
Barbaran tehnyt mieli itkeä, mutta ylpeys, se pani hänet nauramaan
Gustafin kertomille kaskuille.

Sitten ei Barbara enää nähnyt Gabrielia. Kun tämä oli kadonnut, niin
mitä välitti Barbara enää Gustafista. Hän pakeni hänen luotaan, etsi
Gabrielia kaikista huoneista, mutta turhaan. Levottomana hän poistui
talosta, juoksi pihamaan poikki professorin asunnolle. Avatessaan
oven Stodiuksen huoneeseen hän näki Gabrielin siellä.

Hänet nähdessään Gabriel nousi ja aikoi mennä pois, mutta Barbara
astui hänen tielleen, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja purskahti
itkuun. Gabriel oli aikonut pysyä lujana, mutta itkevä tyttö pehmitti
hänen mielensä. Hän ei voinut enää itseään hillitä, vaan painoi tytön
lujasti rintaansa vastaan.

Kauan he istuivat vieretysten, ja rakkauden kaunis keskustelu, jossa
tavallisin sana sisältää niin paljon, sovitti kaiken äskeisen.

— Sinun täytyy nyt jo mennä, vieraat odottavat, sanoi Gabriel.

— Mitä minä heistä, vastasi Barbara nauraen.

— Mutta Gustaf!

— Odottakoon, jos hän odottaa.

— Sinä et siis rakasta häntä?

— Joutavia!

— Et ole rakastanutkaan?

— Ei puhuta siitä enää.

— Kuule, Barbara, nyt sinä saat mennä taloon ja olla hänen
seurassaan niin paljon kuin tahdot, minä en välitä siitä.

— Mitä hupia sinä silloin luulet siitä olevan.

— Tottele nyt kerran minua.

— Sinä tahdot siis niin?

— Tahdon.

— Minkätähden äsken sitten pidit sellaista melua siitä?

— Tietääkö ihminen aina, mitä hän tahtoo? Menkäämme nyt.

— Minä olisin paljon mieluummin täällä sinun seurassasi.

— Siihen on meillä huomenna aikaa.

Heidän mennessään yhdessä pihamaan poikki sanoi Gabriel:

— Ei sinun sentään koko aikaa tarvitse olla hänen seurassaan. Tule
toisinaan minunkin luokseni. Ei sinun tarvitse jäädä, kunhan ohitse
kuljet ja katsot minuun. Sitten saat taas mennä hänen luokseen. Ja
kuule, yhtä et saa tehdä, et saa tarttua hänen käteensä.

— Miksi en?

— En minä tiedä, minä en sitä voisi katsella.

Ja sovussa he astelivat taloa kohden, jossa tanssi jo oli käynnissä.

— Mutta tanssissa? kysyi Barbara.

— Tanssista minä veisaan viisi. Ei sitä tanssissa kädet mitään
merkitse, jalathan siinä ovat liikkeessä.

Isossa salissa kävi tanssi, nuoret siellä karkeloivat, mutta muualla
istuivat vanhukset ja keskustelivat kaupan käynnistä Tukholman ja
Saksan kanssa. Ja pujahtipa kieliriitakin esiin, sillä suomalaiset
kauppiaat arvelivat ruotsalaisten ja saksalaisten elävän heidän
kustannuksellaan.

— Mitä me saamme rahojemme edestä, kysyn minä, mitä me saamme? sanoi
lihava Yrjänä Sonni. Jumalaa tuskin tohdimme suomeksi liki tulla,
liekö tuokin jo ruotsalaiseksi muuttunut. Ja veroja, veroja, niitä
kyllä kootaan, mutta minä nyt olen sellainen mies, että kun minä
rahaa annan, niin tahdon jotain rahan edestä saadakin, jotain hyvää,
enkä vain haukkumisia, joilla meitä syötetään arki- ja pyhäpäivinä.
Minun nimeni on Sonni, ihan rehellisesti Sonni, mutta senkin
saksalaiset muuttavat Sonneksi. Se kuuluu olevan aurinko. Kaikki ne
tahtovat ottaa, yksin nimemmekin. Mutta sen minä sanon, että kerran
minä näytän, mikä minä olen, ja tottahan tuntevat miehen, kun pusken.

Ja suomalaiset pysyivät erillään ja keskustelivat yhteenliittymisestä
Ruotsin herroja vastaan.

Missä maaherra liikkui, siellä hän kuitenkin heti katkeruuden poisti,
sillä höyli ja alentuvainen oli hän kaikkia kohtaan. Ja suomeakin
hän puhui suomalaisille, tosin kovin kankeasti, mutta yrityskin oli
suomalaisten mieleen.

— Herra se minunkin pojastani on tuleva, sanoi Yrjänä Sonni, sen
minä olen itse tykönäni päättänyt. Tavata se jo osaa, ja vähitellen,
vähitellen siitä sitten mennään eteenpäin.

Ja Yrjänä Sonni selitteli poikansa ihmeellisiä luonnonlahjoja, ja
iloissaan sellaisen pojan isänä olosta hän joi itsensä niin humalaan,
että hänen vaimonsa sai raapottaa häntä kotia.

— Herra se meidän Kustusta tulee, puhui hän kotimatkalla vaimolleen,
ihan oikea herra. Ja sitten sen nimikin muutetaan. Minä kysyin niiltä
professoreilta, mikä se sonni on latinan kielellä. Taurus se kuuluu
olevan. Ja Gustavus Taurén on minun poikaani nimitettävä. Se se
joltakin kuuluu!

Vaimonsa vastustuksista huolimatta hän keskellä yötä herätti
kuusivuotiaan poikansa ja sanoi:

— Tiedätkö, mikä sinun nimesi on?

— Kustu Sonnihan se on.

— Niin on, mutta kun kouluun tulet, niin Gustavus Taurén sinusta
tehdään. Ja silloin ei sinua herrasta erota mikään muu kuin tuo
nenäsi, josta niin selvästi näen, että minun poikani olet, omaa
suomalaista vertani ja omaa sukuani.

XXII

Eräänä kulkivat pohjalaiset krouvista kotiaan huutaen ja
loilottaen, kivillä heitellen ikkunoita rikki, lyömällä miekoilla
talojen portteihin ja ampumalla laukauksia ilmaan, kun yliopiston
pedelli tuli heitä vastaan.

— Ei saa pitää krakeelia eikä parlamenttia vuorokausien välillä,
sanoi hän.

— Onko se lude, joka yskii, sanoi Magnus Ringius, vai mitä perhanan
pirinää kuuluu sieltä?

— Minä sanon, että pois kaikki mekastus ja tarpeeton suunsoitto,
huusi pedelli.

— Sanohan, Gabriel Tuderus, mikä tämä ääntäpäästävä olento on, sanoi
Ringius.

— Minä pyydän huomauttaa, että minä olen yliopiston pedelli.

— Vai pyydät sinä? Mutta jos me emme suostu pyyntöösi? Mitä sitten
teet? kysyi Ringius.

— Herra on humalassa ja tekee viisaimmin, kun menee nukkumaan, sanoi
pedelli.

— Olenko minä humalassa, sinä hunsvotti, sinä koira, sinä — sanonko
minä sinulle, mikä sinä olet?

— Herra sanoo vain, jos mieli tekee, mitä minä humalaisen puheista.

— Tiedätkö sinä, mitä humala onkaan? Mutta katsohan, minä sen
tiedän. Ensiksi on ihminen niin sekaisin, ettei hän tiedä, mikä hän
on. Oletko sinä koskaan luullut itseäsi kanaksi?

— En, vissisti en.

— Mutta minä olen, jatkoi Ringius. Ja minä olin niin varma siitä,
että minä istuin koriin ja tahdoin munia ja hautoa. Jollet sinä ole
uskonut itseäsi elukaksi, niin et koskaan ole ollut humalassa. Ja
tiedätkö sinä, mitä on akateeminen humala?

— Se on kai se, kun professorit hautajaisissa juovat itsensä niin
sekaisin, että lopulta tahtovat nähdä morsiamen, ja kun Abraham
kursori väittäjäisissä rinkaisee kesken kaikkea tai ei päästä
rehtoria yliopiston portista sisään.

— Erehdys, suuri erehdys, se on vielä aivan tavallista humalaa,
sanon minä. Akateeminen humala on paljon monimutkaisempaa. Istu
tuohon portinkulmauksessa olevalle kivelle, niin minä selitän.

— Ei nyt ole mikään sovelias aika akateemiselle disputaatiolle.

— Humalasta. Nyt juuri se sopiva aika onkin. Istu!

— Minä en anna pakottaa itseäni. Minä vetoan lakiin.

— Lakiin! Tiedätkö, sinä vanha akateeminen luuta, mikä laki on?
Tässä se on!

Ja Ringius paljasti miekkansa ja löi sillä katuun.

— Joko istut?

— Jo.

— Pane kätesi ristiin, sanon minä.

— Johan minä panen.

— Ja kuuntele tarkkaavasti, kun nyt saat imeä tiedon nisistä ja
levätä alma materin, meidän yhteisen äitimme yliopiston lyllyvillä
rinnoilla. Akateeminen humala on se, kun ihminen tieteellisen
metodin mukaan, logiikan sääntöjen perusteella pohtii ja järjestää
tarpeettomia asioita. Kuten esimerkiksi sylkemistä. Sanonko sinulle,
kuinka monta tapaa siinä on?

— Kyllä minä ne tunnen: ruiskahdus, roiskahdus ja pikkuinen
pritsahdus.

— Kolmeko tapaa vain! Sinun tietosi on ylen rajoitettu. Minä sanon,
että niitä on viisikymmentäkaksi, kuten korttia pelipakassa. Ja ne
ovat: räkäroiskahdus, kurkunkurkistus, nenännuhina, vatsan vonkaus,
täkätuhnaus, maaliinammunta, kaukolaukaus, suupielenpuhdistus,
hammassiristys, pikkupliskahdus, neidinnaksahdus, torventuuttaus,
läkälötkäys, kattoonkurkistus, naamaannolaus, pirunpirinä, ruiskutus,
pirskutus, pärskytys, porahdus, salasiisteys, julkipuhdistus,
hätähönkäys, ne ovat suhina, tuhina ja puhina, sielunsiivous,
sydämensovitus, kakistus, lipsahdus, läpsähdys ja lopsahdus,
virranvilinä, koskenkohina, neidennäkynuolahdus, kuolankuljetus,
ne ovat unen ulostus, vihanvilistys, katinkiukustus ja makuulle
menostus. Ja sitten tulevat runottarien rukoukset, joita on yhdeksän,
ja ne ovat: Kalliopen kuikutus, Klion kliksahdus, Melpomenen
melskaus, Thalian tälläys, Euterpen, Eraton,
Uranian ulina, Polyhymnian hyminä ja Terpsikhoren teiskaus ja lopuksi
Ruotsin ruuttaus, Suomen suuttaus, akatemian ahdistus ja Turun tuima
luiskaus. Siinä ne ovat! Joko ne osaat?

— Taivas varjelkoon minua sellaisesta tiedosta!

— Oppimasi ne pitää!

Ja Ringius piti miekkansa kärkeä pedellin rintaa vasten ja näytti
havainnollisesti kaikki viisikymmentäkaksi temppua käyttäen pedellin
naamaa maalitauluna.

— Jos tämä ei ole akateemista humalaa, niin ei sitten mikään,
vaikerteli pedelli.

— Sinä myönnät sen?

— Myönnän. Totta kai minä sen myönnän.

— Saata meidät sitten sänkyyn.

— Mitä!

— Sänkyyn, sanon minä! Etkö sinä tiedä, että akateeminen virkasi
vaatii sinua kuljettamaan humalaiset civikset kortteereihinsa?

— Te ette ole niin humalassa, ettette tietä sänkyynne löydä.

— Se ei kuulu tähän. Virka kuin virka. Kysyn sinulta vielä: Mikä on
erotus talonpojan ja herran humalalla?

— Eiköhän nuo ole kumpikin yhteen meneviä.

— Rukoilee talonpoika Jumalaa juovuspäissään, herra ei silloinkaan.
Se on se erotus. Ja nyt saattamaan meitä kotia!

— Piru teidät kotiaan kuljettakoon, huusi pedelli ja läksi
livistämään toria kohden, jonka varrella olevaan vahtitupaan, eli
kuten sitä nimitettiin, ”korttikaariin”, hän meni turviin.

Rähisten seisoivat ylioppilaat vahtituvan edustalla ja vaativat
pedelliä tulemaan ulos. Tämä sisällä siunaili ja rukoili vahtimiehiä
häntä suojelemaan.

— Ne ottavat minulta vielä hengen hieverinkin, ruikutti hän. Kerran
ne veivät minut matkaansa ja juottivat minulle viinissä rohtoja,
jotka kaiken sisältäni ajoivat ulos joka reiästä, jotta olin surkea
kuin vaivainen syntinen ja niin tyhjä, että kun suun avasi, näki
miehen läpi istuimeen asti.

Ylioppilailla oli vanha veriviha tätä porvariston muodostamaa
vartiostoa vastaan, joka tavantakaa oli estämässä heidän omasta
mielestään oikeutettua yöllistä mellastusta.

Kun heitä nyt oli kosolta koolla, päättivät he tehdä tarmokkaan
hyökkäyksen. Vartioston ovi särjettiin, ja vartijat ajettiin ulos.

                                                  ⸻

Seuraavana päivänä olivat ylioppilaat kutsutut konsistoriumin eteen,
ja ankara tutkinto alkoi.

Sinne mennessään sanoi Ringius:

— Kyllä se on merkillistä, kuinka kaikki suuret historialliset
tapaukset pienistä seikoista alkunsa saavat. Mikä on tämänkin syy ja
perustus, mikä sen itu ja siemen? Yksi pienoinen sylkäys. Ja mitä se
on aikaan saanut? Konsistoriumin kokoukset, mielten kuohunnan, vihan,
vainon ja villityksen. Jollei tässä enää saa sylkeäkään, niin papiksi
pitää tulla. Silloin sitä ainakin saa haukkua.

— Minä olen jo meinannut katsella, millaista ne papin pöntön portaat
ovat, sanoi Sundelius.

— Ei vanhasta teinistä papiksi, väittää kansan viisaus, sanoi siihen
Josephus Mathesius.

— Älä sano niin. Kansan viisaus on usein hyvin ontuva. Katsohan
sikaa: ei se ole mikään vesieläin, mutta tarpeen tullessa se ui
hyvästi. Kyllä minäkin vielä osaan uida tieteiden puhtaassa virrassa.
Odotahan vain, kun pääsen sitä näyttämään.

— Niin, mutta saarnapöntössä ei puhutakaan samoin kuin yliopiston
salissa, huomaa se, sanoi Pictorius.

— Odottakaahan, kun tämä tutkinto täällä on päättynyt, niin matkin,
miten meillä saarnataan, sanoi Sundelius.

                                                  ⸻

Samana iltana Lauri Matilaisen tuvassa Sundelius sitten näytti, miten
piispa Rothovius saarnaa piti.

— Katsokaahan, selitti Sundelius, se on vallan varma erotus
ruotsalaisille pidettäessä saarnaa ja suomalaisille. Jos saarnaa
suomalaisille, niin pitää aloittaa haukkumasanoilla, sillä silloin
suomalainen herää, kun se kuulee tuttuja ja rakkaita sanoja
saarnastuolista. Rothovius huusi kerran: ”Tänne te perkeleen riivaama
roskajoukko tulette! Jumala, Jumala, Jumala on huulillanne, mutta
puurokuppi on mielessänne. Te elätte täällä kuin viimeisen päivän
ihmiset, jotka kaltaisia ovat sodomiiteille synnissä ja riettaassa
menossa. Sillä kuten Sodoma ylen söi, ylen joi, oli saita, myi ja
osti, petti, vääryyttä piti, oli tottelematon, uppiniskainen ja
rietas, niin myös ei teiltäkään mitään pidä siitä puuttuman. Ja se,
mikä kaiken yli käy: harvat, sanon minä, ylen harvat tietävät, että
he synnissä elävät, eivät nuhdetta kuule, eivät neuvoja noudata: ja
niin suuri on teillä tottelemattomuus ja hävyttömyys, että kun teille
sanan lähettää, niin ette tee konsistoriumille ettekä Herralle sitä
kunniaa, jotta paikalle tulisitte ja ojennuksen ottaisitte vastaan,
vaan häpeälliset sanat ovat kielellänne, niin että jollei esivaltaa
meillä olisi, niin suurempaa ylenkatsomista te osoittaisitte kuin
mikä Lotin osaksi tuli Sodomassa. Mutta sota, rutto, tulipalot ja
vaino on teidät vielä kerran kääntävä minunkin puoleeni.” Näin
on suomalaisille sanottava. Ruotsalaisille on puhuttava kaikista
asioista, joita he eivät ymmärrä, sillä he ovat itserakasta kansaa ja
tahtovat haukutuiksi tulla oppineilla sanoilla.

Ja käheällä äänellään Sundelius jatkoi:

— Katsokaa Dianan temppeliä Efesossa ja katsokaa tätä Herran
huonetta; pakanat rakensivat kaksisataa vuotta temppeliään, mutta
hitaasti te avitatte tämän huoneen rakentamista. Paremmat olivat
pakanat elämässään ja edesottamisessaan, kuten Plinius, Livius,
Cicero, Homeros ja Aristoteles opettavat, kuin te; katsokaa, miten
Marcus Curtius itsensä uhriksi antoi, pitäkää silmienne edessä
Orestesta ja Pyladesta, ja näkevät olette, että he jo silloin
noudattivat Kristuksen, meidän Herramme, verikuoleman kautta annettua
esimerkkiä. Kun näin puhuu, niin he eivät ymmärrä yhtään mitään,
mutta sehän on tarkoitus, sillä ihmisen luonto on sellainen, että se
kunnioittaa yksistään sitä, joka hämärää ja epäselvää on.

Sundelius vaikeni, ja pilkallinen ääni katosi vähitellen, kun hän
jatkoi puhettaan:

— Toisinaan minä ikävöitsen papin toimeen, sillä tahtoisin minäkin
tehdä jotain hyvää lähimmäisilleni. Minä tahtoisin ottaa tuon suuren
kauneuden kristinopista, valaa sen uuteen muotoon ja sitä tarjota
kansalle ravinnoksi. Katsokaahan, veljet, te olette nähneet minut
niin usein huonona ja kelvottomana, ja tiedänhän minä, että minä
olen elämäni hukkaan heittänyt, mutta kun kuolema minut korjaa ja
viimeisellä tuomiolla seison Herrani ja Jumalani edessä ja tilini
minulle tehdään, niin tahtoisin, että hän sanoisi: ”Paljon sinä
rikoit ja huonosti leiviskäsi hoidit ja armoni laiminlöit, mutta sinä
opetit minun laumalleni minun oppiani niin, että he sen kuultuaan
paremmat ja toisiaan rakastavammat olivat.” Ja näin minä tahtoisin
kertoa heille esimerkiksi Mariasta ja Martasta.

Ja hiljaa, lämpöisellä äänellä hän alkoi:

— Kun Jeesus vaelsi maan päällä ja suvisen illan suussa kulki
sitä kylää kohden, jossa Maria ja Martta asuivat, niin asteli hän
ohrapellon viereistä tietä ja avasi oven sisarusten pirttiin. Siellä
Martta juuri oli taikinatiinun luona eikä voinut kättänsä ojentaa
hyvää päivää sanoessaan. Mutta Maria, jonka silmät olivat siniset
ja ääni heleä, joka hiljaisena ja ujona liikuskeli asunnossa, hän
tarttui mestarin käteen ja talutti hänet peräkamariin, istutti hänet
ikkunan luo rahille ja itse vaipui alas hänen jalkojensa juureen
kuuntelemaan. Ja aurinko paistoi pellon viljan yli ja etsi herraansa
ja luojaansa tuvasta. Ja Jeesus katseli kaunista luontoa, katsoi
ikkunaan ulottuvan orjantappurapensaan ruusujen yli, kypsyvän viljan
kultaisen kentän toiselle puolelle sinne, missä mäki nousi ja metsä
tummana kohosi taivaan sineä vastaan. Ja hän puheli naiselle, joka
hänen jalkojensa juuressa oli, taivaan valtakunnasta, kuinka se
ihmisellä voi olla ja kuinka se hukkaan voipi mennä. Mutta Martta,
joka pirtissä leipoi ja askarteli, punaiset hiilet uunista veti ja
sen pitkävartisella luudalla lakaisi, hän kaipasi sisarensa apua. Ja
jauhoisena, punaisena pirtin kuumuudesta hän meni kamarin ovelle ja
sanoi: ”Täällä sinä sisareni istut ja annat minun yksinäni leipoa.”
Mutta Jeesus sanoi: ”Turhaan sinä, Martta, hyörit ja pyörit. Maria
on paremman osan valinnut, jota ei häneltä pidä otettaman pois.”
Ja Martta sulki oven ja palasi työhönsä, eikä hän nähnyt, miten
aurinko laski mailleen, miten puut punelti, maat sinetti, kuuset oli
kultarimpsukoissa, hongat hopeavöissä, vaarat vaskisin orahin, taivas
kultaisin rakehin.

                                                  ⸻

Sinä iltana Sundelius nukkuessaan näki unessa äitivainajansa, joka
hänelle sanoi:

— Lauri poikani! Minun tuli sinua ikävä, ja minä tulin tuokioksi
tykösi.

Ja äiti otti poikansa pään syliinsä, siveli sitä ja lauloi hiljaa
kehtolaulua. Ja Sundelius tunsi, miten hänen sydämensä ympäriltä
lohkeili kuten kuonaa, miten povi laajeni ja lämpeni ja miten
kyynelet huuhtoivat kaiken loan hänen sielustaan. Ja äiti siveli
hänen tukkaansa, ja laulu helisi tummassa tuvassa.

Kun Sundelius havahtui, istui hän kauan vuoteensa reunalla ja itki,
itki ilosta ja helpotuksesta.

— Lapsina me taidamme pysyä, me aikamiehet, sanoi hän tovereilleen,
lapsina koko elämämme ajan, ja sanottakoon naisesta mitä tahansa, ja
paljon syytä onkin sanoa heistä yhtä ja toista, niin, kun ajattelee,
millainen oikean naisen tulisi olla, joutuu aina lopulta äitiinsä.

XXIII

Sota Venäjän ja Ruotsin välillä oli alkanut. Kustaa Eevertinpoika Horn,
Inkerin ja Käkisalmen läänin kenraalikuvernööri, oli lähettänyt
jo varhain rajalta huolestuttavia tietoja. Gustaf Adolf Leijonhufvud,
Raaseporin kreivi, oli määrätty Suomen puolustusta johtamaan. Hän
majaili parhaillaan Turun linnassa neuvotellakseen Erik von der Linden
kanssa.

Juhliakseen mahtavaa vierastaan oli maaherra kutsunut kaikki
kaupungin arvokkaimmat asukkaat linnaan. Kaupungissa olevat aateliset
ja lähiseuduilla asuvat ylimykset olivat tulleet palvelijoineen.
Yliopiston professorit, lukion opettajat ja kaupungin rikkaimmat
kauppiaat olivat juhlapuvuissaan saapuvilla.

Tarkkaa säätyeroa noudatettiin siinä, missä huoneessa kukin
istui, kenen vieressä, kuka ensin sai ovesta mennä, kuka seurata,
kenelle piti nousta vastaamaan. Varsinkin naiset perustivat koko
seurustelunsa tämän luokkarajan ylläpitämiseen. Vallitsihan heidän
välillään paljon katkeruutta jo kirkon penkeistäkin, sitä enemmän
nyt, kun heidän tuli seurustella keskenään. Porvarien vaimot,
jotka rikkautensa takia olivat saaneet huomattavan aseman, olivat
kiukkuisia professorien rouville, jotka kirkossa saivat istua
paremmilla paikoilla kuin he. He kostivat tämän nyt, kun sodan
alkaessa valtion täytyi turvata heidän miehiensä rahalliseen apuun.

— Aateliset ne ovat taistelun kunnia, ne kruunulle hankkivat voitot,
sanoi kreivitär Agneta Horn.

— Mutta meidän rahoillamme, vastasi Jakob Wollen rouva, joka ylpeänä
ja laajana kuin kaksikerroksinen kivestä rakennettu talonsa istui
salissa.

Maaherra omassa huoneessaan puheli vapaasti seuralaistensa kanssa, ja
kaskujen lomassa unohtuivat valtion huolet, sota sekä säätyerotus.

Naisten huoneessa syntyi kiivas kahakka. Siitä tultiin kertomaan
maaherralle. Hän vain nauroi ja sanoi:

— Antaa rouvien riidellä, se tekee niille niin hyvää. Sittenhän
miehet saavat olla hetkisen rauhassa. Minä kunnioitan kauppiaanrouvia
ja suon mielelläni sen, että he hiukan avaavat suutaan. Kauppiaan
poikahan olen itsekin.

Ja maaherra tupakoiden vierastensa kera kertoi isästään kaskuja:

— Se oli miesten mies, sen sanon. Ja vaikka hän meitä poikiaan piti
kurissa ja antoi kerran meille vielä kaksikymmenvuotiainakin selkään,
niin kaipaan monesti ukkoa nyt, kun hän jo kaksikymmentä vuotta on
ollut kuolleena. Hän teki kaiken summakaupalla, yksin selkäsaunankin.
Kun meitä oli kolme veljestä, aika junkkareja jokainen, Lorenz, minä
ja Jakob, kukin toistaan vuotta nuorempi, niin oli hänen tapansa
antaa kotikuritusta meille kaikille lauantai-iltoina. Jotta jokainen
saisi yhtä paljon, pani ukko pojat suulleen penkille rinnatusten;
minä, joka olin keskimmäinen, olin aina keskellä. Sitten otti
ukko pitkän viivaimen ja löi yht’aikaa meitä. Minä olin laihin ja
koetin painautua niin paljon kuin mahdollista penkkiä vastaan,
sillä seurauksella, että viivain lievimmin osui minuun. Kaksi
talaria miestä päälle tuli sitten kipurahoiksi. Se ukko rakasti
kuningastaan sokeasti. Kun Gustaf Adolf tuli hallitukseen ja maassa
oli suuri rahapula, aukaisi ukko rahakirstunsa ja sanoi kuninkaalle:
”Tuossa, majesteetti ottaa, minkä tarvitsee!” Kuningas hänelle antoi
läänitykset ja antoi aatelisarvon. Ja sanonpa, että harva ne niin
hyvin on ansainnut. Kun Kristiina kuningatar syntyi, niin kuningas
kutsui sisareni Annan, joka silloin oli Waldanin kanssa naimisissa,
tyttärensä imettäjäksi. Ukko oli aikoinaan Tukholman rikkain mies,
sen tiedätte. Ja rikkaana hän pysyi, vaikka me pojat parhaamme
mukaan panimme rahat pyörimään. Hän sanoi monesti, että kolmea
asiaa ei hän koskaan ilmoita: mitä hänen talonsa Suuren Uudenkadun
varrella Tukholmassa maksoi, mitä hän on menettänyt haaksirikoissa
ja mitä Lorenz veljeni on hänelle tullut maksamaan. Niin, Lorenz,
hän on osannut ottaa elämän iloisesti, palvellut kuningastaan,
noussut arvoasteissa, onhan hän nyt valtaneuvos ja sotaneuvos,
ja rakastanut, aina rakastanut. Jos kukaan niin hän tuntee naisen
perin pohjin. Kuninkaamme luottikin niin häneen, että lähetti hänet
Holstein-Gottorpiin valikoimaan sopivimman prinsessan majesteetin
puolisoksi. Veljeni valikoi Hedvig Eleonoran. Ja toden totta,
viisaampaa ja samalla kuninkaallisemman näköistä naista ei löydy
maailmasta, sen uskallan väittää minä, joka Pariisissa olen nähnyt
kauneimmat naiset.

— Mutta itse hän on pysynyt naimattomana, sanoi Leijonhufvud.

— Ja pysyy, vastasi maaherra. Naimaton minäkin olen. Nuorin veljeni
meni naimisiin, ja hänellä on vain tyttäriä pitkä rivi, yksi ainoa
poika, Gustaf. Jos isäni eläisi, niin hän varmaan antaisi meille aika
selkäsaunan siitä, että päästämme suvun loppumaan.

Nuorten piirissä Gustaf ja Barbara tapasivat toisensa. Jo usein he
olivat sanan ennenkin keskenään vaihtaneet, mutta nyt vasta he ensi
kertaa saivat tilaisuuden kauemmin puhella.

Vallaton halu juosta pitkin vanhaa linnaa heräsi nuorisossa. Vaikka
se oli autioksi jätetty, niin olihan se kuitenkin se ”oikea linna”,
jossa Juhana herttua oli asunut ja hovia pitänyt. Nauraen pakenivat
he maaherran asunnosta ja juoksivat pihan poikki vanhan linnan
suurelle ovelle. Ja nyt portaita ylös ja portaita alas, kautta salien
ja kammioiden. Ja mielikuvitus täytti salit ylhäisillä vierailla.
Sitten he ottivat itselleen uusia nimiä ja esiintyivät menneen ajan
henkilöinä; Gustaf oli herttua, ja Barbaran hän otti Katharina Jagellonicaksi
. Ja tanssi liehui suuressa kuninkaansalissa, ja
hovitervehdykset ja hovitavat täydensivät tuota lasten kuningaskuntaa.

Ja sillä aikaa kuin vanhemmat herrat keskustelivat politiikasta ja
rouvat luettelivat esi-isiään ja sukulaisiaan, siten erottautuakseen
toisistaan, tai yhdessä kristillisessä sovussa hyökkäsivät jonkun
kanssasisarensa kunniaan käsiksi, sillä aikaa nuoret rakensivat
menneen ajan ympärilleen ja sen lumoissa elivät menneet ja nykyiset
kaudet yht’aikaa.

Kun tämä leikki kuin kaunis saippuapallo äkkiä loppui, niin uusi
syntyi heti, ja linnan monissa sokkeloissa he olivat piilosilla. Mikä
suloinen leikki tuo, jossa kahden nuoren on pakko asettua samaan
ahtaaseen koloon vieretysten ja siellä tuntea toisensa lämpöinen
ruumis aivan lähellään uskaltamatta koskettaa siihen! He jatkoivat
kauan tuota leikkiä, jossa suloisinta oli tuo henkeä pidättävä odotus
toisen keralla ja sitten juoksu maalia kohden huutaen ja nauraen.

Vähitellen pari toisensa jälkeen jäi leikistä ja istuutui
kuninkaansalin ikkunakomeroihin. Ja kun heillä ei ollut syytä salata
omaa itseään paljastamalla panettelun avulla toisten sisimmät
salaisuudet, kun nuoruus ja elämän herkkä tunne lainehti rinnassa,
niin etsi se laulussa tietä vapauteen:

Laulu, tuo ihmiselämän suurin rikkaus, vuoroin viuhka, vuoroin viini,
vuoroin lääke! Avain, joka köyhimmänkin päästää kuningaskuntaan.
Nuoruudelle annettu valtikka ja vanhuuden rukoilema taikasauva, joka
unelmien maan avaa. Laulu, joka maallisen ja taivaallisen rakkauden
yhdistää. Laulu, jossa ilmaistessamme tunteitamme samalla rukoilemme
Jumalaa, joka hymyillen piilee maallisen rakkauden sanojen taakse.

Laulun vaiettua puhui Gustaf von der Linde:

— Omituinen on tämä vanha linna. Vanha taru kertoo, että jokainen,
jonka tunne täällä herää, saa paljon kärsiä. Kun Juhana herttua
vangittiin ja Katharinalle tarjottiin kuninkaallinen asunto muualla,
seurasi hän miestään vankeuteen, sillä täällä oli hän oppinut
lauseen, jonka hän sormukseensa piirsi: Ei kukaan paitsi kuolema!
Täällähän nuori Vendela eli lyhyen unelmansa. Täällä vuosisatojen
kuluessa ihmiset ovat voimakkaasti tunteneet, eikä muu kuin kuolema
ole voinut heitä ehkäistä. Pyhä lumous on tällä linnalla, se on se
paikka, jossa suuria tekoja on tehty, suuria unelmia uneksittu, jossa
ihmiset ovat olleet, ei sukutaulunsa, ei veren perinnön, vaan oman
itsensä kautta oikeita aatelisia, niitä, joiden vaakunassa on sydän,
urhouden ja hyvyyden, voiman ja rakkauden tunnusmerkki.

Kun he palasivat uuteen linnaan, silloin Barbara tunsi, että
hän tässä nuorten aatelisten seurassa oli kuin kotonaan, että
hienostuneet tavat, siro käytös, rikas puku oli jotain sellaista,
joka häntä viehätti ja jonka hän aina tahtoisi nähdä ympärillään.
Ja hän tiesi, että nämä nuoret olivat vain nuoria eivätkä säätyeroa
muistaneet, mutta että heti vanhempien seuraan tultua oli astuva
tuo luokitus esiin. Silloin hän komeasta puvustaan, kauneudestaan
huolimatta ei ollut muuta kuin porvarin tytär. Ja alemman säätyluokan
vihlova kateus heräsi hänessä toisia kohtaan, joilla sattuman kautta
saadun nimen tähden oli oikeuksia, jotka saattoivat tehdä elämän
ihanammaksi.

Gustafin huomaavaisuus ja kohteliaisuus tuntui niin suloiselta. Hän
saattoi sen hurmaamana uneksia olevansa noiden toisten arvoinen.

Hän tuli ajatelleeksi Gabrielia, sulhastaan, ja nyt häntä alkoi
loukata tämän useinkin karu käytös. Hän ajatteli usein: tuon ja tuon
olisi Gustaf sanonut ja tehnyt aivan toisin! Ja jokainen sellainen
vertaus oli Gabrielille epäedullinen. Lopulta jokainen pikku seikka
ulkonaisessa käytöksessä tuli hänelle pääasiaksi. Hän huomasi, miten
hän itse tässä seurassa varmistui, miten hän liikkui kauniimmin. Ja
tämä naisellinen varmuus se antoi ihmeellisen tenhovoiman koko hänen
olemukselleen.

Kaarina Maununtytär oli porvaristyttö. Tuo myrkyllinen ajatus, että
nainen miehen kautta voi nousta korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan,
se pisara pisaralta valui hänen mieleensä. Nousta arvossa muita
naisia ylemmäksi, olla se, jota toiset kadehtivat! Miksi ei se voisi
olla hänenkin kohtalonsa? Ja sitäpaitsi, eihän hän ollut mitään
puhdasta porvarisverta. Hänen isänsä ei ollut pormestari Schaefer,
vaan aatelinen, ehkä hyvinkin ylhäinen.

Ja hän unohti Gabrielin ja nautti siitä liehakoimisesta, joka tuli
hänen osakseen.

Jota varmemmaksi Barbaran esiintyminen tuli, sitä suuremmaksi
kasvoi aatelissukuisten neitosten harmi. He voivat valmistaa paikan
porvaristytölle vierellään, mutta sille paikalle oli astuttava
tarjottaessa, ei tultava omin valloin. Ja heidän päästyään ”uuden
linnan” puolelle herätti kateus heissä vanhemman naisen heikkouden,
sukuylpeyden. Kun Barbaran iloisuus oli suurin, kun hän kokosi
kaikkien nuorten miesten huomion puoleensa, silloin alkoi ilmestyä
lauseita, joissa neitoset antoivat painon sanoille paroni ja
paronitar, kaikuville sukunimille, jotka nyt täydellisinä lausuttiin
jättäen ennen käytetyt ristimänimet pois.

Barbara tunsi pistokset, mutta hän ei ollut niitä huomaavinaan. Yhä
terävämpinä sinkoilivat tyttöjen lauseet, kunnes eräs vihdoin teki
leikinlaskun Barbaran liikanimestä Schaefer — paimen — ja ihmetteli,
mitä vanhemmilla mahtoi olla niin tärkeää, kun olivat unohtaneet
panna heille paimenen jättäen heidät paimentytön kaitsettaviksi.
Nöyryytyksen ja kiukun kyynelet nousivat Barbaran silmiin, mutta hän
ei tahtonut näyttää toisille, kuinka kipeästi se oli koskenut.

Mutta Gustaf huomasi sen, ja hänen kohteliaisuutensa ja
huomaavaisuutensa kasvoi siitä. Nuorten neitien mielestä se oli
sopimatonta. He huomauttivat siitä herroille, ja eräs meni ”hyvänä
ystävänä” varoittamaan Gustafia.

— Sinun käytöksesi on ajattelematon.

— Kuinka niin? kysyi Gustaf.

— Tyttö on porvaristyttö.

— Kauneus on naisen aateliskilpi.

— Sitäpaitsi on hän kihloissa.

— Kihloissa!

— Niin.

— Kenen kanssa?

— Gabriel Tuderuksen kanssa.

— Tuon pohjalaisen civiksen?

— Niin.

Gustaf palasi Barbaran luo, ja tämä huomasi heti jotain tapahtuneen,
koska Gustafin käytös oli muuttunut ikäänkuin ujommaksi.

— Te olette kihloissa? sanoi Gustaf.

— Sekö se siis oli, ajatteli Barbara. Tuo kihlaus siis muutti hänen
käytöksensä.

Ja hänessä heräsi pistävä katkeruus Gabrielia kohtaan, kun hän sanoi:

— Niin.

He seisoivat hetkisen vaiti.

— Jos minä olisin sen tietänyt —, sanoi Gustaf.

— Niin, mitä —?

— Olisin seurustellut kanssanne toisin. Minä uskoin, että te olitte
vapaa ja että silloin oli minulla oikeus etsiä suosiotanne.

— Olenko minä sitä pyytänyt? sanoi Barbara ylpeästi, ja samassa hän
katui sanojaan.

— Ette. Enkä minä olisi sitä pyynnöstä tehnytkään.

He tunsivat, miten jokainen lause haavoitti toista, mutta he tunsivat
olevansa kuin kirotut jatkamaan juuri siten.

— Minä olen tottunut siihen, ettei minun tarvitse kerjätä, sanoi
Barbara.

— Sen uskon. Enkä minäkään ole tottunut jakamaan almuja.

Barbara taivutti ylpeästi päätään tervehdykseksi ja kulki huoneiden
halki, kunnes löysi pormestarin.

Maaherra nousi istumasta hänen tullessaan.

— Isä, joko lähdemme? kysyi Barbara.

— Totta toki jo, sanoi pormestari.

— Te olette riistänyt minulta seuranne tähän asti, kaunis neiti,
sanoi maaherra. Siksi täytyy minun nyt saada sitä runsaammin
suosiostanne. Minä olen vanha, ja te olette niin nuori, ja siksi
rohkenen —

Hän suuteli punastuvaa Barbaraa.

Hiljalleen astelivat pormestari ja Barbara kaikille hyvästit
heitettyään kotiaan kohden. Gustafia ei näkynyt, Barbara huomasi sen,
ja se vihlaisi sydäntä.

Hän olisi tahtonut sittenkin sovittaa jotain.

XXIV

Kuin varas kiipesi Gustaf aidan yli Stodiuksen pihamaalle. Ei
kuulunut hiiskahdustakaan. Professori oli poissa. Gustaf hiipi
asunnon eteiseen päästäkseen sen toisella puolen olevalle pienelle
ovelle. Eteisen ovi ei narahtanutkaan. Gustaf kuunteli. Tuvasta
kuului Leenan yksitoikkoinen, raamattua lukeva ääni. Varovasti,
pysähtyen joka kerta, kun lattiapalkki äännähti, hiipi Gustaf eteisen
poikitse. Jo saapui hän pienelle ovelle, jonka hän tiesi johtavan
Schaeferin pihamaalle. Hän avasi sen ja sulki nopeasti jälkeensä.

Schaeferin koko talonväki oli poissa, Gustaf tiesi sen. Professori
Stodius oli lähtenyt Naantaliin, jotenka paluutie oli vapaa.

Schaeferin pihamaa oli ympärirakennettu. Kadun puolella oli talon
päärakennus, kaksikerroksinen puutalo. Kahdelta taholta rajoittivat
pihaa suuret tavarahuoneet ja tallirakennus. Neljännellä sivulla
oli professori Stodiuksen talon seinä. Tämän ja päärakennuksen
välillä oli suuri, jykevä portti, joka aina yöksi paksulla kangella
teljettiin, jotta eivät varkaat yön aikaan pääsisi mitään anastamaan.

Suuret rattaat, joilla tavaroita laivarannasta tuotiin, olivat
pihamaalla lähellä tallia, jonka puoliavoimesta ovesta kuului
toisinaan hevosten jalkojen töminää. Gustaf katseli ympärilleen
yöksi tummenevassa valossa. Hän tiesi, että Barbara ei vielä ollut
ennättänyt kotiaan. Tavata hänet vielä tänä iltana kahden kesken,
puhella hänen kanssaan, selvittää kaikki, sitä tahtoi Gustaf. Mutta
miten? Hän istahti hetkiseksi tuuhean pihlajan alle, joka keskellä
pihaa leveälle ulotti oksansa.

Jäädä siihen odottamaan, se oli mahdotonta, sillä palatessaan
tyttärensä kanssa pormestari varmasti suuttuisi siitä.

Löytämättä mitään selvitystä hän nuoren miehen huolettomuudella
odotti arvellen, että jotenkin otollinen hetki sitten ilmestyy.

Porttia kolkutettiin, ja kadulta kuului ääniä. Gustaf tunsi ne
Barbaran ja hänen isänsä ääniksi. Hän piiloittautui rattaiden taakse.
Päärakennuksesta tuli uninen piika, veti portin kangen syrjään, ja
pormestari tyttärineen astui portista, jonka piika jälleen sulki ja
sen tehtyään poistui taloon.

— Isä, sanoi Barbara, minä poikkean professorin luo katsomaan, joko
hän on palannut Naantalista. Hän on ollut niin murheellinen viime
aikoina. Tuo konsistoriumin syytös kai hänen mieltään painaa.

— Hyvää yötä sitten, sanoi Schaefer ja meni taloon.

Barbara meni professorin taloon vievälle ovelle ja katosi siitä.
Hetkisen päästä hän palasi ja vanha Leena saattoi häntä ovelle, jonka
hän Barbaran poistuttua visusti sulki, sillä Leena pelkäsi voroja,
murhaajia ja ryöväreitä, ja kun professori ei vielä ollut tullut
kotia, telkesi hän tarkoin kaikki ovet.

Barbara aikoi mennä päärakennusta kohden, kun Gustaf astui hänen
tielleen. Hetkisen molemmat olivat aivan vaiti, Barbara oli
hämmästynyt nähdessään Gustafin, eikä Gustaf tällä hetkellä löytänyt
mitään sanoja selittääkseen tuloaan.

— Mitä te täältä etsitte? kysyi vihdoin Barbara.

— Teitä, vastasi Gustaf. Minä en voinut erota teistä pyytämättä
anteeksi menettelyäni.

— Minä sen jo unohdin, sanoi Barbara. Minähän sitä olin hiukan
tyhmä, kun turhista otin pahastuakseni. Se asia on siis sovittu, ja
nyt, hyvää yötä!

Barbara ojensi hänelle kätensä. Mutta Gustaf ei sitä hellittänyt, hän
etsi sanoja ilmaistakseen tunteensa.

Barbara tunsi vaistomaisesti, mitä Gustafin mielessä piili, hän
pelkäsi sitä ja kuitenkin toivoi kuulevansa hänen tunnustuksensa.

Ihmeelliset ovat ne sanat, heleät ja kauniit, kuten iankaikkisuuden
leimaamat, jotka me kuulemme, vaikka toisen huulet niitä eivät
muodostakaan, ja joihin me annamme vastauksen, joka piilee katseessa
tai käden pienessä liikahduksessa.

Barbara, jota Gabrielin mieletön mustasukkaisuus oli kiduttanut,
joka juuri sen johdosta oli tullut huomaamaan erotuksen Gustafin ja
sulhasensa välillä, tunsi hivelevää mielihyvää Gustafin seurassa.
Ja rakkauden itsekkyydessä hän taipui sen puoleen, joka kaikissa
pienimmissäkin seikoissa osasi olla siro, joka heitti runouden
ja ritarillisuuden hunnun jokapäiväisyyden yli, jonka rakkaus ei
ilmennyt myrskynä, vaan kirkkaana päivänpaisteena, joka kohteli häntä
kuin kuningatarta odottaen, kunnes hän tahtoisi itse olla vain
nainen... Tuo tunteiden epätasainen lainehtiminen, jonka hän Gabrielin
seurassa tunsi, oli Gustafin rinnalla kadonnut. Kuten kaksi elämän
mereen pudonnutta kukkivaa oksaa he rinnatusten nousivat korkean
aallon metallinhohtavaa pintaa myöten yhä ylemmäksi, yhä ylemmäksi.

Pihlajan alla he istuivat sopertaen nuoren rakkauden mielettömiä
lauseita unohtaen kaiken muun, koko maailman, uhkaavan vaaran, jos
heidät olisi yllätetty.

Kadulla kulkeva ylioppilasparvi, joka kulki ”grassatim”, astuen
tahdissa ja miekoillaan iskien katuun, herätti heidät hetkiseksi
kuten unesta. He molemmat aavistivat vaaran, mikä heidän
yhtymisessään piili, mutta he olivat kuin aallon harjalle tulleet,
he eivät voineet kääntyä, heidän täytyi nyt pudota uudelle aallolle
noustakseen taas yhdessä ylöspäin.

Kuin kysyen toisiltaan, uskaltaako hän, he katsoivat toisiinsa. Ja
lujasti sulkivat he toisensa syliinsä.

Kuten aina ihminen onnen omistamisen äärimmäisellä hetkellä vielä
arkailee, niin Gustafkin sanoi:

— Minun täytyy lähteä!

— Älä lähde, älä lähde vielä, sanoi Barbara. Näethän, että kukaan ei
tänne saavu. On aivan hiljaista, keväinen tuoksu täyttää ilman kaiken.
Kahden olemme keskellä kevään ja elämän. Jää tänne!

XXV

Aamu jo valkeni. Tuomiokirkon pääskyset kiitivät kuulakkaan taivon
kantta kohden. Joelta kuului pursissaan askartelevien ääniä. Siellä
täällä haukahti koira. Vielä hetkinen, ja koko kaupunki oli oleva
jalkeillaan.

— Minun täytyy lähteä! sanoi Gustaf syliinsä sulkien nuoren tytön.

— Jää vielä!

— Rakas lapsi, aamu jo koittaa.

— Niin, aamu, uuden elon aamu. Minua suutele ja anna minun syliisi
kuolla.

— Sinä kaunis lapsi! kuiskasi Gustaf.

Arasti lausui Barbara:

— Ethän hylkää minua siksi, että suostuin sinulle liian helposti?

Gustaf hymyili.

— Suostuitko? Minähän sinut väkivalloitin.

— Minä olen nyt kokonaan vallassasi, minä tiedän sen. Sääli minua
äläkä särje sydäntäni.

— Kuinka sen voisin tehdä, vastasi Gustaf, kuinka voisin? Sinähän
olet itseesi minut niin lujasti sitonut. Sinähän otat unelmieni
kuontalon, sen kehräät taikasäikeiksi ja niillä sidot kuten verkkoon
minut.

— Jospa sen voisin tehdä, sanoi Barbara, jospa sen voisin.
Minähän olen tyhmä, taitamaton tyttö, joka en tajua, miksi minuun
mielistyitkään; kuinka minä silloin osaisin sinut luonani pidättää!
Sinä omistit minulle vain yhden kevätyön, ja aamu houkuttelee sinut
pois yhdessä tuomiokirkon pääskysten keralla, jotka kiitävät päämme
päällä. Katsohan taivaan ihmeellistä sineä.

— Sinun silmäsi kuvastavat taivaan kaiken kauneuden.

— Jatka, jatka, sanoi Barbara. Silmäni tahdon ummistaa ja uneksia
elämäni loppuun asti. Rakastat minua, kuinka sen ansaitsen? Rakastan
sinua, kuinka sen löysinkään? — Aamu on jo pitkälle ennättänyt; minä
pelkään sinun puolestasi. Lähde!

— Salli minun vielä jäädä! Minun on niin vaikea lähteä pois kauniin
kevätkukkani luota. Kukitko minulle vain tämän yön?

— Kukkia, kuihtua. Ehkä kuolla. Surisinko tuota, kun yhdessä yössä
elin koko elämäni.

— Minun täytyisi jo lähteä, mutta kätenihän kaihoavat luoksesi
eivätkä henno sinua päästää, sanoi Gustaf. Minä tahdon painaa
mieleeni kultakutrisi, siniset silmäsi ja hymyhuulesi muistaakseni
ne täältä loitolla. Kun karu elo vyöryy ympärilläni ja ummistaa
hyökyihinsä tunteet, niin muistan sinua, muistan nämä silmäsi, ja
ympärilläsi tuoksuu ja kukkii kevät. Sinun kutrisi kimmeltävät kuin
kautokulta.

— Auringon nousu väikkyy kutreissasi, vastasi Barbara.

— Silmäsi ovat kuin tarun taikavuokot.

— Jos niin on, niin älä ole niille halla.

— En, vaan kukkaa suuteleva kevättuuli.

Äkkiä irroittautui Barbara syleilystä. Kadulta kuului rattaitten
kolinaa ja ajajan huutoja.

— Sinun täytyy nyt lähteä!

— Anna minun jäädä!

— Lähde, armas, lähde, minun tähteni!

Ja Barbara syleili häntä.

— Ja sentään painaudut syliini, sanoi Gustaf nauraen.

— Mene, äläkä palaa vaikka kutsuisinkin, kuiskasi Barbara.

— Milloinka näen sinut taas?

— Ei kohta, ei, se antaisi syytä puheisiin. Minä annan jotenkin
viestin. Sitä ennen et saa palata. Mutta jos sydämesi rauhatonna
haastaa, niin älä silloin noudata kieltoani. Nyt lähde!

Gustaf meni professorin taloon vievälle ovelle. Se oli lukittu.

— Minun täytyy mennä portin kautta, sanoi hän.

Kun hän saapui portille, niin sitä kolkutettiin kadun puolelta.

Vavahtaen seisoivat nuoret paikallaan. Kolkutus oli kutsuva hereille
talon väen, joka oli löytävä Gustafin pihamaalta.

Uusi kolkutus, entistä kovempi, kaikui portille.

— Kuka siellä on? kysyi Barbaralta Gustaf.

— Ne ovat maalaisia, jotka torille tullessaan täällä majailevat,
vastasi Barbara.

— Minun täytyy päästä pois, muuten olemme hukassa, sanoi Barbara.

Barbara juoksi professorin asunnolle ja naputti pieneen
pihanpuoleiseen ikkunaan.

Hetken päästä avasi Stodius oven, ja kummastuen hän katsoi molempiin
nuoriin.

— Rakas professori, sanoi Barbara nopeasti, auttakaa minua!
Pelastakaa hänet!

— Miksi ja mistä? kysyi professori.

— Minä rakastan häntä, ja isä voi kohta tulla.

— Lapsi, lapsi, minne sinun tunteesi on sinut vienyt!

— Jos minua rakastatte, niin pelastakaa hänet! Isä tulee kohta,
palvelijat tulevat! Tuo kolkutus herättää koko talon, sanoi
läähättäen Barbara.

— Seuratkaa minua, nuori herra! lausui professori.

— Minä kiitän teitä! sanoi Gustaf.

— Älkää minua, vaan häntä. Minä teen kaiken hänen tähtensä.

Kun ovi oli sulkeutunut, nojautui Barbara seinää vastaan, ja hänen
sydämensä löi levottomasti.

— Hän on pelastettu! Jumalan kiitos! sanoi hän itsekseen. Mutta
täytyykö minun näin päivä päivältä vast’edeskin pelastaa onneni!
Tämän täytyy, täytyy muuttua! Rehellisesti tahdon onneni omistaa.

Kolkutus yhä jatkui, ja jo astui pormestari talosta täysissä
pukimissa. Nähdessään Barbaran hän huusi:

— Oletko, tyttö, kuuro? Porttia kolkutetaan!

Samassa juoksi jo piikoja ja renkejä pihalle. Portti avattiin, ja
siitä ajoi sisään useita kuormia. Niiden jäljestä tuli Gabriel Tuderus
.

— Mikä sinut tänne tuo? kysyi Schaefer hänet nähdessään.

— Aamu, vastasi nauraen Gabriel, ja nuo kuormat. Näin jo kaukaa
niiden kokoontuvan portillenne ja ihmettelin, miksi talossa niin
syvään nukutaan.

— Kevät, kevät sen tekee, sanoi pormestari nauraen. Mutta kun kerran
olet tullut, niin astu katon alle.

Kun he astuivat sisälle ja olivat istuutuneet, sanoi Schaefer:

— Tulehan tänne, tyttö! Oletpa soma tänään. Eikö hän olekin kaunis,
Gabriel? Nostahan hiukan päätäsi ylemmäksi! Sinä olet tänään
varmasti kauniimpi kuin eilen. Mistä tämä näin äkkiä tulee? Mutta
olet, lapsi, unohtanut sukia tukkasi. Älä säikähdy! Se tekee sinut
vain kauniimmaksi, mutta näyttää siltä, kuin Nukkumatti olisi sinua
hyväillyt. Kun aurinko noin ikkunasta osuu kutreihisi, niin mihin
niitä vertaisinkaan?

— Kutrisi kimmeltävät kuin kautokulta! sanoi Barbara kuin uneksien.

— Se oli kauniisti sanottu, vastasi pormestari. Ja kas silmiäsi, ne
ovat tänään aivan säihkyvät. Osaatko niistäkin sanoa jotain kaunista?

— Ne ovat kuin tarun taikavuokot, sanoi Barbara, ja omituinen hymy
oli hänen huulillaan.

— Noin et sinä koskaan ennen ole haastellut, sanoi ihastuneena
Schaefer. Mikä sinun on, lapsi? Selitähän. Mistä tämä äkillinen
muutos tulee?

— Voi, isä kulta, teitä, hämmästytte, kun pieni vuokko aukee
kevätyössä.

Ja Barbara kietoi kätensä isänsä kaulaan.

Vakavana katseli Schaefer tytärtänsä, ja lämmin oli hänen äänensä
sävy, kun hän sanoi:

— Niin juuri, auennut sinä olet, kukka! Ja tänään olet aivan äitisi
näköinen.

— Äitini! Äitini! sanoi Barbara hiljaa, ja hänestä tuntui, kuin
äkkiä hellä käsi olisi koskettanut hänen sydäntään.

— Miksikähän juuri tänään tuo mennyt aika soi sielussani? sanoi
Schaefer. Äitisi! Rakastathan, lapsi, äitiäsi, tuota kuollutta?

— Kuinka en häntä rakastaisi!

— Ja rakastaisitko, jos kuulisit hänestä jotain sellaista, josta
muut häntä syyttävät?

— Lapsi rakastaa äitiään aina äitinä, vastasi Barbara.

— Tiedä siis, minä en ole sinun oikea isäsi.

— Minä tiedän sen, vastasi Barbara hiljaa.

— Kuka sen on kertonut?

— Professori.

— Ken on isäsi, sitä ei äitisi koskaan ilmoittanut. Anna minun se
pyyhkäistä pois muistostani, sanoi hän minulle. Ja niin paljon minä
häntä rakastin, että en koskaan häneltä sitä kysynyt. Olinhan minä jo
keski-ikäinen hänet ottaessani, ja elämän taistelussa olin oppinut
näkemään sen, että jokainen meistä kerran putoaa lokaan, ja kysymys
silloin on vain siitä, miten ihminen siitä nousee. Ja äitisi nousi!
Hän oli kotini ilo ja sen kunnia, hän oli minulle lepo ja rauha.
Ja kun hän Eerikin synnyttyä kuoli, ei pahaa sanaa ollut vaihdettu
meidän välillämme. Kun sinä vartuit, niin isänä lemmin isätöntä
sinua. Ja minä huomasin, että ei se ole lapsemme, jonka siitämme tai
synnytämme, vaan se, jonka rakkaudella itsellemme voitamme. Minä
näen sinun itkevän. Äitisi tarina tekee mielesi murheelliseksi. Usko
minua, elämä ehti kulkea jo hänen surullisen nuoruudenmuistonsa yli
ja muuttaa katkeruuden suloisuudeksi. Kun minä tänään katselen sinua,
niin sieluni iloitsee. Minä soisin niin suuren onnen sinulle. Gabriel
rakastaa sinua, ja mitä hurjuutta hänessä on, sen tiedän tasaantuvan.
En ole nuorena ollut paljon häntä toisenlaisempi. Nuori onni on
suurin onni; senvuoksi olen päättänyt viettää häänne jo syksyllä.

— Häämme! huudahti Gabriel riemuissaan.

— Häämme! sanoi Barbara tuskin kuuluvasti.

— Niin, niin, nuoret, jatkoi pormestari hymyillen. Mutta kun iloni
on antaa teille maallista hyvyyttä mahdollisimman paljon, niin täytyy
minun mennä satamaan, sillä suolalasti odottaa purkamistaan, ja
isännän silmä jouduttaa aina palvelijan työtä. Luulenpa melkein, että
äskeisen puheeni jälkeen on teillä paljon yhteistä keskusteltavaa.

Ja hymyillen nyökäten heille poistui pormestari.

— Häämme ensi syksynä! huudahti Gabriel jäätyään kahden Barbaran
kanssa. Kuulithan, mitä isäsi sanoi?

— Kuulin kyllä.

— Etkä iloitse?

— Minun täytyy nyt vakavasti puhella kanssasi, sanoi Barbara.
Tiedätkö varmasti rakastavasi minua?

— Tuota en ennen ole kysynyt itseltäni. Nyt kysyn, ja vastaus on
varma.

— Oletko varma siitä, ettei tunteesi jonain päivänä katoa?

— Sinä et koskaan ennen ole noin kysellyt, sanoi Gabriel. Et ole
epäillyt itseäsi etkä minua. Miksi teet sen nyt? Rakastathan minua
vielä?

— Älä kysy, tiedänkö sitä, tuskin tiesin koskaan, rakastinko sinua
vai en. Tunteeni oli heräämässä, ja se kohdistui ensimmäiseen, joka
osui tielleni. Minä totuin sinuun ja totuin siihen ajatukseen, että
taivas oli meidät säätänyt toisillemme.

— Mutta et nyt enää siis? Kuka on sinut minulta riistänyt? Sano!

— Ei nyt, minä selvitän toiste.

— Ei toiste, nyt tahdon tietää kaikki yksin tein! Kuka on hän?

— Minä en voi sitä sanoa. Minun salaisuuteni on toisenkin oma, enkä
hänen tiedottaan saa sitä ilmoittaa.

— Ken on tuo toinen, sano, tai minä lyön!

Ja vimmaisena kohotti hän nyrkkinsä. Barbara katsoi tyynesti häneen
ja sanoi:

— Lyö, jos se tuskallesi on helpotus.

Gabrielin käsi vaipui alas, ja mies lyykistyi penkille istumaan ja
peitti käsillään kasvonsa. Hellästi, syvällä säälillä jatkoi Barbara:

— Minä en koskaan voi tulla omaksesi. Anteeksi anna, Gabriel, mutta
tämän täytyi kerran tulla, parempi heti kuin että olisin sinulle
valehdellut. Eilen vielä sokea olin, en nähnyt elämää, en tietänyt
mitä tein, mitä olin. Yksi yö aukaisi silmäni. Minä en tahdo elämääni
jatkaa samoin kuin äitini.

— Äitisi!

— Niin. Minä olen tuohon toiseen sidottu ikikahleilla, ja kuolema
yksin voi meidät erottaa. Äitini saattoi elää elämänsä ilon
sammuttuakin, minä en.

— Kuka kurja on tohtinut —!

— Muista, että häntä minä rakastan! Hän olkoon kurja, raukka,
valapatto, tai miksi muuksi häntä nimittää maailma; minulle hän on
pyhä, sillä rakastan häntä.

— Mutta vielä eilen olit minulle hyvä ja hellä, sanoi Gabriel.

— Vielä eilen oli kukka ummessa, sieluni ummessa. Yksi yö voi
muuttaa ihmiskohtalon.

— Ken on tuo toinen, nyt minä sen tahdon tietää, sanoi Gabriel,
nousi ja tarttui lujasti tytön ranteeseen. Sinun täytyy se sanoa!

— Päästä minut! Luuletko minua pakottavasi sanomaan jotain, jota en
tahdo ilmaista?

— Mutta vielä olet minun, isäsi sanan kautta olet minun. Ja tulkoon
tuo toinen vaatimaan, minä sinut vien alttarille. Ja jos hän sinut
riistää, niin verta, verta! Hänen henkensä olkoon tuskani lääke.

— Jos hänet surmaat, surmaat minutkin! sanoi Barbara ja astui ovea
kohden.

— Älä lähde vielä, puhellaan!

— Minä en voi jäädä. Me kaksi olemme nyt eronneet toisistamme. Sinä
tahdot lempeäni pakottaa. Se lintu on, se lentää minne mielii, ja
uhmaajaa se säikkyy eniten.

Ja Barbara poistui huoneesta, eikä Gabriel tohtinut häntä pidättää
eikä seurata.

Yksin jäätyään alkoi Gabriel miettiä:

— Minun täytyy tuo toinen syrjäyttää. Mutta ensin on selville
saatava, ken hän on. Barbara ei sitä sano. Pormestari ei siitä
tiedäkään, sillä muuten ei hän siten olisi puhellut. Keneltä siis
tiedustelen? Vanha professori, hän saattaa tietää. Jos Barbara ei
hänelle itse ole sitä sanonut, niin on Stodius kuitenkin huomannut
jotain, jonka avulla voin päästä otuksen jäljille.

Gabriel riensi suoraan professorin luo.

— Barbara on toisen oma, kuuletteko? huudahti hän. Ei minun
enää, ei minun. Hän hymyy, silmät loistaa, ääni heläjää, mutta ei
minulle; toinen saa suudella noita huulia, nuo hennot kädet toisen
kaulaan kietoutuvat, ei minun. Hän yhäti ajattelee tuota toista,
ei minua. Näköni himmenee, kaikki punertuu ympärilläni! Mikä aatos
helvetillinen: tuo toinen on jo saanut omistaa kaiken sen, minkä
itselleni toivoin. Tuon toisen täytyy pois tästä maailmasta.

— Istuhan, poika. Anna minun tyynesti ja maltillisesti kanssasi
haastella.

— Eivät haastellen surut taltu.

— Eivät, sen tiedän, mutta usein puhdistuvat. Onneton rakkaus on
myrkky; se samalla mieltä jäytää ja virkistää, se syö ytimen ja uusii
sen.

— Sanoja, sanoja vain tuo kaikki, huudahti Gabriel. Ettehän te tiedä —

— Minä tiedän kaikki. Barbara on antanut itsensä toiselle. Nyt aiot
häntä itsellesi pakottaa? Et siten löydä onnea.

— Minä tiedän, etten voi elää ilman häntä.

— Et voi? Ihminen voi niin paljon, kun vain täytyy.

— Kun täytyy! Kuka sanoo, että täytyy? Minä en tyynenä aio katsella,
miten lemmittyni minulta riistetään. Sitä en tee!

— Jos rakastat häntä, täytyy sinun voida tehdä uhri.

— Tuo on vanhan miehen oppia, sen, joka ei enää tohdi taistella,
sanoi Gabriel. Ei tohdi eikä jaksa. Minä tahdon viimeiseen asti
taistella onnestani.

— Ja luulet muuttavasi sen, minkä tähdet ovat säätäneet. Minä näin
muinoin Barbaran äidin menevän turmioon, enkä sitä voinut estää.
Äsken näin hänen tyttärensä käyvän samoin. Minä alistuin taas,
alistuin niin, että johdin tuon nuoren miehen turvaan.

— Te?

— Niin.

— Miksi?

— Miksi? Miksi? Ehkä siksi, että lemmin häntäkin, kun Barbaran lempi
hänet kirkastaa.

— Ken oli hän?

— Sitä en sano.

— Te tiedätte, tunnette miehen, ettekä aio sanoa. Näin saatatte
minut raivoon! Sanokaa, minä vaadin sen!

— Minä olen tottunut särkemään sen, mikä osuu tielleni.

— Eivät sanat uhkauksilla kirpoa suustani.

— Varo sitten itseäsi!

Ja kuten ilves syöksyi Gabriel professoriin ja tarttui hänen
kurkkuunsa. Kun vanha mies lyyhistyi maahan, niin äkkiä Gabriel kuin
heräsi pelästyen omaa tekoaan.

— Antakaa minulle anteeksi, antakaa minulle anteeksi! Minä olen aivan
järjiltäni, minä en tiedä enää, mitä teenkään, sanoi Gabriel nostaen
vanhuksen ja vieden hänet tuoliin istumaan.

XXVI

Siinä huoneessa, joka oli ollut kreivi Brahen työhuoneena hänen
ollessaan Suomen kenraalikuvernöörinä, istui nyt hänen seuraajansa
Erik von der Linde. Ikkunoista, jotka johtivat linnan vallihaudan yli
vievälle sillalle päin, näkyi Linnankatu pitkin pituuttaan.

Gustaf astui päättäväisesti huoneeseen.

— Setä, sanoi hän, voitteko minua varten luovuttaa hetkisen?

— Sen voin, ja teen sen mielelläni, vastasi maaherra.

— Minulla on tärkeätä puhuttavaa kanssanne, sanoi Gustaf.

— Raha-asioita?

— Ei.

— No, sitten se lienee tuo toinen nuorison tauti, rakkaus.

— Niin. Minä tulin pyytämään, että te kirjoittaisitte isälleni
pyytäen hänen suostumustaan. Te tiedätte, setä, että isäni panee
suuren painon teidän sanoillenne.

— Sen tiedän. Paljon olisi toisin, jos hän aina olisi niin tehnyt.
Lemmittysi on turkulainen?

— Niin on.

— Ja aiot mennä hänen kanssaan naimisiin?

— Niin.

— Onko tuo tuttavuus pitkä?

— Ei tuttavuus, mutta tunne. Eihän tuttavuuden pituus määrää
rakkauden suuruutta.

— Ei, sen tiedän.

— Yksi ainoa lyhyt hetki voi määrätä kahden sielun kohtalon.

— Niin, niin, sydämen ääni, se on kohtalon määräys, sanoi maaherra.
Tuo tyttö on aatelisnainen?

— Ei, porvaristyttö.

— Siis lemmenhoure, joka kestää kevätyön.

— Ei, vaan ikuisesti.

— Niin me sanomme, ja kuitenkin, kuinka kärkäs on ihmismieli
unohdukselle. Se, mitä sinulle nyt tapahtuu, tapahtui isällesikin.
Hän oli nuori, rakastui porvaristyttöön Tukholmassa. Hän hylkäsi
tytön ja läksi sotatanterelle. Usein hän on sanonut antaneensa
silloin onnen kulkea ohitseen, mutta epäilen, olisiko tuo tyttö
voinut hänelle kokonaan onnea antaa. Usko minua, eri luokat tuovat
mukanaan eri kehityksen, ja ihmisonni riippuu noista pienistä
tottumuksista, jotka ympäristömme on antanut meille. Usko minua,
miestä, joka jo on keski-iän saavuttanut; koeta unohtaa tuo tunne.

— Minä en sitä voi! huudahti Gustaf.

— Matkusta täältä pois. Kun et armastasi enää näe, niin silloin hän
vähitellen mielestäsi haihtuu. Ja se, minkä nyt näet onnettomuudeksi,
se voikin tulla onneksi. Muistojen rikkaan verhon taakse kokoo
kohtalo usein onnettomuutemme, ne näyttävät meille elon pyhäpäivän,
ja menneet surut silloin kirkastuvat; me nautimme kuin olisivat ne
onnea. Sota kutsuu. Lähde sinne ja sodan laakereihin peitä sydämen
haava.

— Minä tein jo valat hänelle, sanoi Gustaf.

— Jos hän on viisas, niin ei hän uskonut niitä. Lähde heti, hyvästiä
sanomatta.

— Te vaaditte liian paljon.

— Minä vaadin sen, mitä täytyy vaatia.

— Minä en siis koskaan näkisi häntä enää!

— Poika parka, se onni, jonka kerran kadotamme, sen täydellisenä
omistamme. Kerran ollut unelma kirkastaa elämämme harmaan.

— Jollei sammuta!

— Ei lemmenjutun tähden kuolla.

— Eikö? Niin köyhä siis on maailma, ettei osta se elon kultaa
hintaan korkeimpaan. Minä en voi, en tahdo erota hänestä. Sanokaa,
kuinka suuri oli isäni tunne. Antoiko hän tytölle kaiken ja saiko
kaiken?

— Antoi ja sai.

— Ja kuitenkin jätti hänet!

— Niin.

— Ja tyttö?

— Hän löysi toisen miehen, joka jalona otti tytön omakseen ja antoi
nimensä lapselle.

— Tiesikö isäni sen?

— Tiesi.

— Tiesikö tuo toinen, kuka tytön ylkä oli ollut?

— Ei. Tyttö sen salasi, ja mies oli kyllin jalo lopettaakseen
kysynnän ja tiedustelun.

— Te tiedätte, kuka tuo nainen on?

— Tiedän. Hän on nyt kuollut.

— Mutta lapsi elää?

— Niin.

— Siis veljeni tai sisareni?

— Hän on sisaresi.

— Ja hän on missä?

— Täällä.

— Täällä! Turussa!

— Niin.

— Olenko hänet nähnyt?

— Olet.

— Sanokaa se minulle. Kuka hän on?

— Hän on Barbara, pormestari Schaeferin tytär.

— Hän!!

— Minä näen sinun kauhistuvan. Kukaan muu kuin sinä ja minä ei
siitä tiedä täällä. Minä olen ollut vaiti, jotta en hänen elämäänsä
toisi levottomuutta.

— Se on hän! huudahti Gustaf.

— Minä en vielä ole kuullut vastaustasi äskeisen ehdotukseni
johdosta. Lähdetkö sotaan välttääksesi tunnettasi?

— Nyt minä lähden. Nyt minä tiedän, että kuolema minua on rakastava
siellä.

— Minä olen kovakouraisesti ehkä unelmiisi tarttunut, mutta usko
minua, minä olen kaiken tehnyt siksi, että sinä olet minulle rakas!

Ulkoa kuului torventoitotusta, ja joukko linnan vartioväkeä marssi
portista.

— Minun täytyy lähteä yliopistolle, jossa viimeistä kahakkaa
tutkitaan. Seuraa minua!

— Minä tulen!

Tyynenä nousi Gustaf ja koneellisesti seurasi setäänsä, joka
astui vartioväen luo ja sen seuraamana läksi Linnankatua pitkin
yliopistolle. Matkalla sanoi maaherra Gustafille:

— Sinä unohdit mainita armaasi nimen. Ken hän on?

— Minähän olen päättänyt sen tunteen surmata. Ei puhuta siitä enää.

— Sitä parempi!

XXVII

Tuomiokirkon sakastissa odotti yliopiston rehtori, fysiikan
professori Abraham Thauvonius maaherraa. Varhain aamulla oli
konsistoriumi kokonaisuudessaan ollut koolla, ylioppilaita oli
kuulusteltu, heidät syyllisiksi havaittu. Nyt odottivat syytetyt
konsistoriumin tuomiota. Kiihkeätä keskustelua kuului pihamaalta,
jonne ylioppilaita parviin oli kokoontunut. Huhu kulki siitä, että
rehtori aikoi polkea ne yliopistolliset oikeudet, joiden mukaan
akademian jäsentä ei saanut maallinen esivalta vangita kaupungissa
eikä kaksi peninkulmaa sen rajojen ulkopuolella. Thauvonius aikoi
antaa kapinoivat ylioppilaat maaherran haltuun, joka saisi määrätä
rangaistuksen. Se oli ilmeistä akateemisten oikeuksien polkemista,
ja yhteinen pyhä suuttumus teki kaikki keskenään epäsovussa olevat
osakunnat yksimielisiksi. Määrätköön rehtori minkä rangaistuksen
tahansa, kunhan ei vain nuorisoa loukattaisi yliopiston jäseninä!

Tuomiokirkon sakastissa asteli Thauvonius kiivain askelin edes
ja takaisin. Hän oli hyvin kiihoittunut. Edellisenä iltana hän
oli kodissaan saanut suorastaan tapella vaimonsa kanssa, ja tämä
tällainen usein uusiintuva perhekohtaus oli ollut tavallista
kiivaampi. Rehtori oli kiukkuisena poistunut kotoaan, mennyt krouviin
ja juonut itsensä humalaan. Kun hän sieltä läksi, ei hän tahtonut
palata kotiinsa, vaan meni yliopistolle, ja kun karsseri oli tyhjä,
oli hän siellä olkikuvon päällä nukkunut yönsä. Aamulla oli sitten
ollut kiusallinen ylioppilaitten tutkiminen, jossa monet olivat
osoittaneet suorastaan rajatonta röyhkeyttä. Tämä ylioppilaitten
menettely oli lopulta johtanut rehtorin siihen huomioon, että
ainoa vitsa ja kuritus tälle rettelöivälle joukkiolle saattoi
olla maaherran sekaantuminen asiaan. Hän oli lähettänyt pedellin
viemään kirjeen linnaan, sopinut hetkestä, jona hän pyysi maaherran
yliopistolle, ja nyt oli kohta ratkaiseva hetki lähellä.

Ennen matkaa oli maaherra käskenyt lataamaan pyssyt voidakseen
tarpeen tullen laukaista peloituslaukauksia ilmaan.

Kun vartiojoukko astui joen yli vievälle sillalle ja kulki sen
keskellä olevan teurastushuoneen ohitse, niin sillan korvassa
odottamassa olevat ylioppilaat juoksivat yliopistolle ilmoittamaan
tovereilleen sotilaiden tulosta.

— Sulkekaa portit! Sulkekaa portit! huusivat monet. Me emme antaudu
muuten kuin väkivallalla.

Mutta Gabriel Tuderus sai sen estetyksi sanoen, että heidän on ensin
nähtävä, mille kannalle maaherra tässä asiassa asettuu.

Vihamielinen hiljaisuus vallitsi pihamaalla linnan vartiojoukon
marssiessa portista sisään. Ei ainoakaan tervehtinyt maaherraa, kun
tämä tyynesti astui tuomiokirkon sakastia kohden.

Hetkisen siellä viivyttyään hän ilmestyi ovelle, ja kaikkien katseet
kääntyivät häneen, kun hän alkoi puhua:

— Minä ymmärrän, että te olette suuttuneet minun sekaantumisestani
yliopiston asioihin.

Ylioppilaat katsoivat kummastuneina toisiinsa.

— Minä en olisi sitä tehnyt, jolleivät ylioppilaat olisi käyttäneet
akateemisia oikeuksiansa liian laajalla tavalla, menneet rajan yli,
joka heille asetettu on. Te olette astuneet oikeuksienne ulkopuolelle
hyökätessänne kaupungin vartioväen kimppuun; ihmettelettekö,
että minä siellä tulen vastaan? Olen nuori ollut sekä huimapää. Minä
ymmärrän teitä ja koetan tämän asian järjestää tavalla, joka teitä ei
loukanne. Ne sakot, jotka konsistoriumi on määrännyt suoritettaviksi,
on maksettava. Millainen teidän kukkaronne on, sen tiedän. Tuo päätös
pysyy, sakot suoritetaan, mutta minun kukkarostani. Niin, niin,
pojat! Se on jo tehty, ja rehtori saanut rahat. Näin sekaannun teidän
asioihinne. Mutta paitsi sakkoja on teillä vielä suoritettavana
muutakin, karsserissa istumista. Minä tiedän, että se paikka ei ole
mikään peloittava paikka teille ja että siellä ei suinkaan itkien
istuta pahojatekoja katumassa, vaan juodaan, lauletaan, soitellaan ja
pelataan arpaa ja korttia, eikä karsseri muuten eroa krouvista kuin
siinä, että sitä ei suljeta kello yhdeksältä ja ettei ajeta siellä
olevia pois, vaan valmistetaan heille siellä yösijakin. Tämän tiedän
ja niinpä valmistan teille toisen asunnon. Ei täällä, vaan linnassa,
ei vankityrmässä, vaan vartiostosalissa. Siellä on teillä tilaisuus
harjoittaa samoja iloja kuin karsserissakin. Erotus on vain siinä,
että vartiostosalissa palaa aina tuli ja että siellä on vuoteet
salin seinillä uupuneita varten ja talon puolesta ruoka ja ylöspito.
Rangaistus, kysytte, mikä se on oleva? Se, että nuo syylliset saavat
suorittaa vahtipalveluksen minulle, niin kuin heille
karsseria on määrätty. Ja sallikaa minun sanoa, jos olen tämän
rangaistusmuodon teille keksinyt, niin tein sen siksi, että teidän
vartionaolemisenne on oleva Suomen maaherralle kunnia ja ilo. Tämä on
minun asettamani rangaistus. Alistutteko siihen?

— Alistumme, huusivat ylioppilaat ihastuneina.

— Eläköön maaherra! huusi Gabriel Tuderus.

Kaikuva eläköönhuuto seurasi sitä, ja hymyillen nosti maaherra
sulkatöyhtöistä hattuaan.

— Rangaistuksen suorittaminen alkakoon heti, sanoi maaherra.
Vartiosto saa luovuttaa teille aseensa, ja kun täältä linnaan palaan,
saatte seurata minua.

Rehtorin seurassa, joka puheen aikana oli seisonut hänen takanaan,
palasi Erik von der Linde sakastiin.

— Herra paroni, sanoi Thauvonius, minun täytyy ihailla taitoanne,
jolla nuo nuoret miehet osaatte vetää puoleenne ja saada heidät
alistumaan kaikkeen. Te olette suuri ihmistuntija.

— Sitä en ole, sanoi maaherra. Minä vain muistan, millainen olin
itse nuorena. Ja kun ajattelen, miten olisin tahtonut minulle
puhuttavan nuorena ollessani, niin löydän oikeat sanat. Vaikeudet
meidän vanhempien ja nuorten välillä syntyvät siitä, että
kehityttyämme unohdamme oman kehityksemme eri asteet.

Pihalla asetti Gustaf ylioppilaat riviin. Heille oli annettu
vartioväen raskaat pyssyt.

Nuoriso, jolle se, mikä on uutta ja odottamatonta, aina on rakasta,
katseli huvittuneena rivissä seisovia tovereitaan, ja mielihyvillään
olivat nämäkin. Tuo pelätty epäsopu oli päättynyt näin, ja iloisuus
äskeisen jännityksen jälkeen kokkapuheitten singahdellessa oli suuri.

— Se nyt on sentään onni, ettei sotaan komennettu, sanoi Sundelius,
sillä kyllä vihollinen olisi osunut minuun, vaikka kuinkakin huonosti
olisi ampunut.

— Minulla on siellä linnassa entisiä tuttavuuksia, sanoi Ringius;
hyvähän on niitäkin taas tavata.

Gustaf kulki pitkin riviä tarkastellen pyssyjä ja opettaen
ylioppilaita niitä kauniisti olallaan kantamaan.

— Tuo on siro heitukka, sanoi Sundelius Gabrielille vieressään.
Mitähän sellaisen tarvitsee yliopistossa lueskella? Ja mitähän hän
Stodiuksen luona käy?

— Hänen luonaan?

— Niin.

— Milloinka?

— Tänä aamuna viimeksi näin hänen astuvan ulos portista.

Samassa kohotti Gabriel kiväärin, tähtäsi Gustafiin ja laukaisi. Kun
paksu savupilvi haihtui, seisoi Gustaf tyynenä paikallaan ja sanoi:

— Kenen pyssy on niin huonossa kunnossa, ettei laukaus osu? Kuka
ampui?

— Minä, vastasi Gabriel vihasta säihkyvin silmin.

Gustaf astui hänen eteensä.

— Nimesi?

— Gabriel Tuderus.

Gustaf otti tyynesti Sundeliuksen kiväärin ja ojensi sen Gabrielille
sanoen:

— Jatka!

Punastuen nöyryytyksestä pudotti Gabriel kiväärin maahan. Gustaf
viittasi toisia astumaan syrjään ja sanoi nopeasti Gabrielille:

— Minä tiedän, minkä tähden sen teit.

— Minkä tähden olette astunut tielleni? sanoi Gabriel.

— Minkä tähden, minkä tähden? sanoi Gustaf hymyillen alakuloisesti.
Minä en ole enää tielläsi.

— Te väistytte?

— Niin.

— Ette tapaa häntä enää.

— En.

— Vannokaa se.

— Minä vannon.

Maaherra astui sakastista pihalle.

— Kuka ampui? kysyi hän.

— Se oli vahinkolaukaus, sanoi Gustaf.

— Minä en kaipaa armoanne, lausui Gabriel.

— Ole vaiti, muuten sinun käy onnettomasti, kuiskasi Gustaf.

— Minä en koskaan ole pelännyt tekojeni seurauksia, sanoi Gabriel
korkealla äänellä. Minä laukaisin, sillä minä tahdoin hänet surmata.

— Mistä syystä? kysyi maaherra.

— Syy on minun. Sen sanon, kun uuden kerran ammun ja onnella
paremmalla, vastasi Gabriel.

— Sitä tilaisuutta saat odottaa, sanoi maaherra jyrkästi. Vangitkaa
hänet ja viekää linnaan.

— Te luulette pitelevänne minun kaltaiseni miehen linnanne muurien
sisällä, huusi Gabriel. Ennen yötä minä pääsen pakoon!

Vartiosto läksi viemään Gabrielia, ja meluten seurasi ylioppilaiden
parvi heitä.

XXVIII

Kalpeana, vavisten kuin haavan lehti kuunteli Barbara hätääntyneinä
taloon juoksevien palvelijoiden kertomusta tapahtumista yliopiston
pihalla. Gabriel vangittu ja Gustaf ollut kuoleman vaarassa! Hänen
täytyi saada tietää enemmän, nähdä Gustaf, tuntea että hän elää, ja
että hän ei ollut haavoittunut.

Mutta miten tavata hänet? Mennäkö linnaan? Sitä hän ei voinut tehdä.
Mutta kirjoittaa? Kenet hän lähettäisi kirjettä viemään? Kenet? Kuka
olisi kyllin luotettava?

Hän meni Leenan luo, antoi kirjeen hänelle ja pyysi häntä
menemään. Ja vanhus, joka rakasti Barbaraa kuin omaa lastaan,
kietoi huivin päähänsä ja läksi pitkälle matkalle, jommoista hän
ei enää vuosikymmeneen ollut ontumisensa tähden voinut tehdä. Hän
ei ollut kysynyt mitään Barbaralta, hän ei tietänyt mitään päivän
tapahtumista, hän ei huomannut levottomia ryhmiä katujen kulmissa,
hän oli vain nähnyt tuon tytön kuolemanpelkoiset silmät, ja hän astui
nilkuttaen unohtaen ruumiillisen vajavaisuutensa, katsoen harmailla
kirkkailla silmillään suoraan eteensä.

Barbaran odotus oli tuskallinen. Levottomana hän asteli kodin ja
professorin asunnon väliä, katseli portilta kadulle, ja kauhu kasvoi
hänessä. Hän oli jo näkevinään Gustafin kuolleena. Se varmuutena
heräsi hänessä. Se tuli peloittavaksi tuskaksi, joka kuten kuoleman
koura kuristi häntä kurkusta ja ehdytti kyynelten lähteet.

Hän kiljaisi nähdessään äkkiä Gabrielin edessään.

— Niin, minä olen tässä! Sitä et kai odottanut? sanoi Gabriel.

— Sinä — sinä — etkö sinä —? sopersi Barbara.

— Ole vankilassa? Sitä kai aiot sanoa, vastasi Gabriel. Minä
karkasin linnan lähellä toverieni avulla. Linnan sotilaat etsivät
minua kaikkialta nyt, sen tiedän. Mutta minä tahdoin tulla sinun
luoksesi sanomaan, että nyt minä rakastajasi tunnen. Minä koetin
surmata hänet jo kerran ja teenkin sen vielä. Minä olen nyt varma
maalistani ja osun siihen kerta vielä.

Gabriel jätti Barbaran kalmankalpeana seisomaan ja riensi pois
piiloitellakseen toveriensa avulla ja etsiäkseen sopivaa tilaisuutta
kostolleen.

Vavisten, horjuen saapui Barbara Stodiuksen tupaan. Kuin tylsänä hän
odotti. Hän tiesi, että hän ei mitään voisi muuta tehdä kuin odottaa,
odottaa.

Vihdoin saapui Leena väsymyksestä harmaan kalpeana ja hien valuessa
huivin alta otsalle pitkin valkoisia suortuvia.

Barbara ei uskaltanut kysyäkään, mutta Leena tajusi hänen katseensa.

— Minä annoin kirjeen. Hän avasi sen, suuteli sitä, mutta pudisti
päätään.

— Hän ei enää tule, hän ei enää tule minun luokseni! huudahti
Barbara.

Samassa saapui professori, ja Barbara pakeni hänen syliinsä.

— Niin, niin, minä tiedän kaiken, sanoi Stodius.

— Hän ei enää tule luokseni! Hän ei tule, hän ei tule! huudahti
Barbara itkien. Teidän täytyy mennä hänen luokseen. Teidän täytyy
sanoa, että minä olen onneton, että minun täytyy tavata hänet,
että Gabriel uhkaa surmata hänet, että minä kuolen, ellei hän tule
luokseni.

— Minä tuon hänet tänne! sanoi professori. Mutta sinä, mene kotiasi.
Isäsi voi kaivata sinua. Odota siellä. Minä noudan sinut sitten, kun
hän on täällä.

— Mutta lupaattehan, ettette palaa ilman häntä?

— Minä lupaan.

— Mutta jos huomaatte, että hänen rakkautensa on jo kuollut — että
hän ei enää minua rakasta — niin — älkää silloin pakottako häntä. —
Mutta minä tiedän, että hän rakastaa vielä minua ja että hän varmasti
tulee, kun te noudatte hänet.

Professori läksi. Silloin Barbara näki vanhan Leenan istuvan
hervottomana penkillä silmät ummessa, ja raskaasti korisi hänen
rintansa. Hän riensi vanhuksen luo, syleili, suuteli, hyväili häntä,
ja väsynyt vaimo virkosi hellyyden osoituksista, ja hänen hyväilyihin
tottumattomat kätensä tempoillen opettelivat hellyyden kauniita
liikkeitä.

Kun professori kohtasi Gustafin, seurasi tämä häntä heti. Sanaakaan
vaihtamatta he kulkivat, kunnes joutuivat professorin asunnolle.
Siellä Stodius kysyi:

— Mitä on tapahtunut?

— Barbara on minun sisareni, vastasi Gustaf.

— Kaikkivaltias Jumala, huudahti professori. Tietääkö hän siitä?

— Ei. Eikä hän sitä saakaan koskaan tietää. Minä tahdon yksinäni
kantaa sen tiedon. Minä en tahtonut tavata häntä enää, jotta pakoni
olisi helpompi.

— Poika parka!

— Älkää säälikö minua. Kyllä minä tämän kestän.

— Barbara on aivan mieletön surusta. Sinun täytyy tyynesti puhella
hänen kanssaan. Jaksatko sen?

— Varmasti.

— Minä noudan hänet tänne.

Kun Barbara saapui professorin huoneeseen, juoksi hän itkien Gustafin
syliin.

— Sinä tulit kuitenkin, sanoi hän. Tiesinhän minä sen, että sinä
kuitenkin tulisit.

— Rakas, rakas Barbara!

— Sinä olet niin alakuloinen! Miksi? Etkö jaksa enää hymyillä.

— Näethän, että hymyilen.

— Niin, mutta niin alakuloisesti.

— Minun täytyy lähteä.

— Poisko?

— Niin.

— Minne?

— Sotaan.

— Ja milloin palaat?

— Kohta, armas.

— Ethän minua unohda?

— En koskaan.

— Anna minun seurata sinua.

— Sinne kauas?

— Niin,

— Ja sinä voisit jättää omaisesi, kotisi?

— Kaikki. Olethan sinä minulle enemmän kuin kaikki muu.

— Mutta sodan vaivat ja vastukset?

— Olisithan sinä luonani, muistaisinko siiloin niitä?

— Etkö koskaan katuisi sitä?

— En koskaan, minä tiedän sen,

— Niin, paetkaamme, sanoi Gustaf, kukaan ei meitä estä tuolla
kaukana, kukaan meitä ei tunne, kukaan ei meistä tiedä.

— Paetkaamme tänään vielä. Tiedäthän, että Gabriel vainoo sinua.

— Porissa odottaa laiva lähtöä Ruotsiin.

— Ratsastakaamme sinne. Yön aikaan ei kukaan meitä tunne.

— Mutta naisenpukusi?

— Minä pukeudun mieheksi.

— Odota minua täällä. Minä riennän linnaan, tuon kaksi ratsua,
noudan sinulle puvun. Ratsastan itse edeltä ja odotan sinua
Aningaisten portilla.

— Joudu, joudu, älä viivyttele, sanoi Barbara. Minä seuraan sinua.
Nyt olen minä jälleen iloinen; näethän, minä nauran, olen onnellinen,
kun sinä olet luonani ja tiedän, ettei mikään meitä erota.

— Nyt minä vähät välitän kaikesta muusta, kun sinä olet luonani.
Kohtalon täytyy kääntyä meille hyvin päin.

— Riennä, riennä ja palaa pian, sanoi Barbara. Minä kokoan hiukan
kalleuksia ja rahoja, jotka isäni on minulle antanut.

He sulkivat toisensa syliinsä, ja Gustaf riensi linnaan ja Barbara
kotiaan.

Stodius, joka nuoret oli jättänyt kahden, kummasteli heidän iloista
muotoaan heidän rientäessään hänen ohitseen pois.

XXIX

Professori Stodius hämmästyi nähdessään Gustafin ratsain palaavan
taluttaen toista hevosta, jonka satulassa oli käärö. Tämän Gustaf
antoi Barbaralle, joka ikkunasta oli kadulle katsonut ja Gustafin ohi
ajaessa riensi professorin asunnolle.

Barbara meni tupaan Leenan luo pukeutumaan Gustafin tuomaan pukuun.

— Mitä aiot? kysyi professori Gustafilta.

— Minä pakenen hänen kanssaan.

— Vaikka tiedät, että hän on sisaresi?

— Niin, vaikka tiedän sen. Minä en voi häntä jättää. Ja Jumala ei
voi olla niin armoton, ettei hän sallisi meidän tulla onnellisiksi.

— Hän on sisaresi!

— Hän on myöskin vaimoni.

— Sinä teet hänet onnettomaksi.

— Minä teen hänet onnelliseksi.

— Mieletön, mieletön! Kun hän saa tietää olevansa sisaresi —

— Vieraalla maalla ei sitä kukaan hänelle ilmaise.

— Ja sinä luulet salaisuutesi säilyttäväsi! Kerran se puhkee
huuliltasi esiin ja kukistaa kaiken, särkee kaiken ja tekee teidät
tuhat kertaa onnettomammiksi kuin nyt.

— Emmekö ole jo kyllin onnettomia? Ei voi sen suuremmaksi turmiomme
tulla. Minä voin olla vaiti, minä tiedän sen, ostaakseni hänen
onnensa.

— Hänen puolisonaan, hänen lastensa isänä!

— Niin. Minä olen valmis myymään autuutenikin hänen tähtensä!

Pojan puvussa, hymyilevänä, kauniina ja sorjana astui Barbara
huoneeseen.

— Minä olen valmis. Ja tässä puvussa aivan sinun näköisesi, enkö
olekin?

Ja sisaren ja veljen yhdennäköisyys oli todella hämmästyttävän suuri.

— Nyt ratsasta edeltäpäin, sanoi Barbara, ja odota minua Aningaisten portin
luona. Minä juoksen kotia ja noudan rahat, jotka kokosin.

— Sinä et voi tuossa puvussa.

— Talo on aivan autio. Kaikki ovat kadulla. Isä on poissa. Ei kukaan
minua näe.

— Minä lähden siis.

— Syleile ja suutele minua kerran vielä. Minä rakastan sinua niin
paljon, että sinun tähtesi en pelkää mitään. Mene ja odota minua,
kunnes tapaamme.

Gustaf riensi pihalle, nousi satulaan ja ajoi Aningaisten portille
päin.

Kun Barbara kädessään kukkaro, jossa rahat olivat, juoksi pihamaan
yli professorin taloon vievää ovea kohden, tuli pormestari portista.

— Kuka siellä? huusi hän.

Vavahtaen pysähtyi Barbara.

Pormestari läheni:

— Sinä, Barbara! Ja tuossa puvussa! Minne aiot? Ja mitä sinulla on
kädessäsi? Rahakukkaro! Minne aiot? Paetako?

— Antakaa minun mennä!

— Sinä jäät ja vastaat!

— Miksi suotta peittelen enää? Minä tahdoin lähteä pois.

— Kenen kanssa?

— Sen kanssa, jota rakastan.

— Gabrielin?

— En hänen.

— Sinulla on siis toinen. Sano, kuka hän on!

— Sitä en sano.

— Hän on rakastajasi.

— Hän on mieheni.

— Sinä olet tohtinut! —

— Minä olen vapaasti antautunut hänelle.

— Tiedätkö, mieletön tyttö, että minä voisin lyödä sinua.

— Lyökää, jos löitte äitiäni. Minä en ole häntä parempi enkä
huonompi.

Nämä sanat osuivat Henrik Schaeferin sydämeen. Hän avasi sylinsä ja
sanoi:

— Ei, ei, minä en kysy mitään, minä en saa kysyä mitään!

— Gustaf! kuului ääni kadulta.

Maaherra oli pysähtynyt ratsain portin eteen ja nähdessään Barbaran
luuli tätä Gustafiksi. Hän hyppäsi hevosen selästä alas ja riensi
pihaan.

— Sehän onkin Barbara neiti! Ja Gustafin puvussa! huudahti hän.

— Miksi te etsitte veljenpoikaanne? kysyi pormestari.

— Hän läksi äsken linnasta ratsain taluttaen toista hevosta. Tulin
levottomaksi ja riensin jäljestä, koska hänen oli nähty tännepäin
ajavan, sanoi maaherra.

— Siis hänen kanssaan sinä aioit lähteä! sanoi pormestari.

— Lähteä, minne? kysyi maaherra.

— Tämä lapsi aikoi paeta luotani rakastettunsa kera. Se nuori mies
on, kuten huomaan, Gustaf, sanoi pormestari hymyillen.

— Siis hän se oli, huudahti maaherra. Nyt ymmärrän Gustafin paon.
Lähde, lapsi, seuraa häntä.

— Mutta —, esteli pormestari.

— Hänen täytyy saada lähteä, sanoi maaherra katsoen vakavasti
pormestariin.

Silloin pormestari kalpeni. Hän huomasi äkkiä, miten Barbara oli
Gustafin näköinen, ja hän aavisti kaiken.

— Mene! sanoi hän hiljaa.

Barbara olisi tahtonut syöksyä isänsä syliin, mutta nähdessään hänet
kalpeana edessään ja nähdessään vakavuuden maaherran kasvoilla hän ei
sitä tohtinut tehdä. Hän arasti hiipi professorin pihalle, hyppäsi
ratsun selkään ja ajoi pois.

— Nyt ymmärrän, miksi Gustaf pakenee, sanoi maaherra. Barbara ei
tiedä, että he ovat sisarukset, ja Gustaf ostaa kalliista hinnasta
hänelle elämän rauhan.

— Rukoilkaamme Jumalaa, että hän heitä armahtaisi koettelemuksessa,
sanoi pormestari. Ihmiskyky on tässä voimaton.

— Ja rukoilkaamme, että he onnellisesti pääsisivät pois, sillä
kuulin tuon Sundelius nimisen kulkevan ladattu pyssy olallaan ja
uhanneen ampua Gustafin, missä vain hänet kohtaa.

                                                  ⸻

Kun Barbara ratsasti professorin pihalta, niin valtasi hänet alussa
suuri iloisuus. Maaherra ei ollut liittoa Gustafin kanssa vastaan,
pormestari salli hänen lähteä ylkänsä luo. Miksi he siis pakenisivat?
Miksi he eivät voisi jäädä Turkuun ja olla onnellisia? Hänen teki
mieli huutaa ilosta, ja hän joudutti ratsuaan voidakseen Gustafille
viedä tämän ilosanoman.

Äkkiä selvisi hänelle kaikki. Maaherra ja pormestari jouduttivat
hänen lähtöään, Gustaf kiirehti sitä ilmaisematta varsinaista syytä.
Gustaf oli tahtonut välttää häntä, mutta sitten paeta hänen kanssaan.
Hän oli niin yhdennäköinen Gustafin kanssa. Hänen äitinsä rakastettu
oli ollut ylhäinen herra. Kaikki tahtoivat salata häneltä jotain.
Se oli se, se oli se, Gustaf oli hänen veljensä! Nyt hän sen tiesi,
tuon kamalan totuuden, jota kaikki olivat koettaneet häneltä kätkeä.
Nyt hän ymmärsi Gustafin mielen, ja sanomaton hellyys heräsi hänessä
tuota olentoa kohtaan, jonka kohtalo oli sitonut ansaansa yhdessä
hänen kanssaan.

Gustaf oli saapunut Aningaisten portille ja odotti tuulimyllyjen
luona. Kun Barbaraa ei kuulunut, alkoi hän tulla levottomaksi.

Ilta alkoi jo hämärtää. Hän katsoi pitkin kaupunkiin vievää katua. Jo
näki hän ratsumiehen ajavan täyttä laukkaa häntä kohden. Hän tunsi
hattunsa, jonka hän Barbaralle oli antanut. Hän kannusti hevostaan ja
ajoi häntä vastaan.

Silloin kuului laukaus. Gustaf näki Barbaran horjahtavan, tarttuvan
hevosta kaulaan, joka pelästyneenä laukkasi eteenpäin.

Gustaf riensi vastaan, seisautti hevosen, hyppäsi maahan ja otti
syliinsä Barbaran, jonka rinnasta veri pulppusi. Hän koetti tukkia
haavaa, nosti armaansa satulaan ja ajoi täyttä laukkaa kaupunkiin
päin. Laukaus oli kuulunut kautta kaupungin illan hiljaisuudessa, ja
ihmiset juoksivat taloistaan kaduille.

Levottomina kuulostelivat maaherra ja pormestarikin. Kun he sillan
yli näkivät miehen ajavan kannattaen sylissään toista, niin arvasivat
he kaiken.

Isänsä sylissä avasi Barbara silmänsä.

— Isä! sanoi hän hiljaa. Minä tiedän nyt kaiken.

Ja sitten etsivät hänen katseensa jotakuta, kunnes ne kohtasivat
Gustafin.

— Veljeni, sulhoni, sanoi hän. Näin meidän siis kävi. Tuskasta
sairas sydämeni sykähti, nyt sillä on lääke. — Minun on niin vilu.
Sulje minut syliisi! Suutele minua, ylkäni! Kuolo synnin suudelman
pyhittää, ja tuoni sovittaa niin paljon, paljon! Veljeni, sulhoni!
Voi kohtaloamme!

— Minä tahdoin sinulta kaiken salata, sanoi Gustaf.

— Minä tiedän sen.

— Minä tahdoin kaukana täältä valmistaa sinulle onnellisen elämän.

— Myymällä oman rauhasi.

— Mitä siitä, kun sinä olisit ollut onnellinen.

— Minä en enää kaipaa mitään. Olenhan saanut ihmisonnen osakseni,
sain hetken elää, hetken rakastaa. Minä lähden pois, minä tunnen sen.
Missä olet? En näe enää sinua! Suutele minua, siihen tahdon nukkua.
Mikä satu oli elämämme, niin lyhyt, niin kaunis satu. Nyt se loppui.

Hänen huulensa liikkuivat hiljaa, mutta sanoja ei kuulunut. Kautta
ruumiin kulki väristys. Hän oli kuollut.

Kuka laukauksen oli ampunut, ei koskaan tietty. Sundeliuksen vain
kuultiin kadonneen kaupungista. Surusta mielettömänä itki Gabriel Tuderus
Barbaran ruumiin ääressä. Hän oli nähnyt Gustafin ajavan
ohitse Barbara sylissään ja onnettomuutta aavistaen seurannut heitä.

Tuomiokirkon permannon alle pääkuorin eteläpuolelle kätkettiin
Barbara Schaeferin ruumis.

XXX

Erik von der Linde kuoli vuonna 1666 jättäen jälkeensä ainoastaan
tyttären, joka serkkunsa muistoksi oli saanut nimen Vendela. Maaherra
haudattiin Paraisten kirkkoon.

Gustaf etsi onneaan sotatanterelta. Mellinin hevosväen
everstiluutnanttina hän otti osaa Lundin taisteluun Tanskaa vastaan
käydyssä sodassa joulukuun 4 päivänä 1676. Läpi kaulan meni
vihollisen kuula, ja vuotaen verta monista haavoista hän kuoli ja
haudattiin Tukholmaan Riddarholman kirkkoon. Kun hän oli sukunsa
viimeinen, särjettiin Linde-suvun vaakuna hänen arkkunsa eteen.

Martinus Stodius sai kestää ankarat syytökset taikaopin
viljelemisestä, mutta kreivi Brahe kumosi ne päätökset, joilla
yliopisto riisti häneltä kaikki arvot. Vuonna 1660 hän erosi
yliopiston opettajan toimesta ja siirtyi Naantaliin hoitamaan
kirkkoherranvirkaansa. Siellä hän kuoli, ja sinne hänet haudattiin v. 1675
.

Gabriel Tuderus pysyi yliopistollisten kahakoiden johtajana, kunnes
hänet vuonna 1659 karkotettiin Turusta. Upsalassa hän jatkoi
opintojaan. Vuonna 1669 . 1675 hän tuli Inarin kappalaiseksi, v
Kuusamon kirkkoherraksi ja sai saman toimen 1684 Ala-Torniossa, jossa
hän kuoli 1705. Tulisella luonteellaan, joka kaikki vaikeudet voi
kestää, hän ryhtyi käännyttämään lappalaisia kristinuskoon. Ja tuolla
pohjoisessa hänen runoilijan lahjansa puhkesivat esiin, ja hänestä
tuli se mies, jonka aloitteesta suomenkielinen taiderunous ensin
alkoi oraalle nousta.