XXII

Eräänä kulkivat pohjalaiset krouvista kotiaan huutaen ja
loilottaen, kivillä heitellen ikkunoita rikki, lyömällä miekoilla
talojen portteihin ja ampumalla laukauksia ilmaan, kun yliopiston
pedelli tuli heitä vastaan.

— Ei saa pitää krakeelia eikä parlamenttia vuorokausien välillä,
sanoi hän.

— Onko se lude, joka yskii, sanoi Magnus Ringius, vai mitä perhanan
pirinää kuuluu sieltä?

— Minä sanon, että pois kaikki mekastus ja tarpeeton suunsoitto,
huusi pedelli.

— Sanohan, Gabriel Tuderus, mikä tämä ääntäpäästävä olento on, sanoi
Ringius.

— Minä pyydän huomauttaa, että minä olen yliopiston pedelli.

— Vai pyydät sinä? Mutta jos me emme suostu pyyntöösi? Mitä sitten
teet? kysyi Ringius.

— Herra on humalassa ja tekee viisaimmin, kun menee nukkumaan, sanoi
pedelli.

— Olenko minä humalassa, sinä hunsvotti, sinä koira, sinä — sanonko
minä sinulle, mikä sinä olet?

— Herra sanoo vain, jos mieli tekee, mitä minä humalaisen puheista.

— Tiedätkö sinä, mitä humala onkaan? Mutta katsohan, minä sen
tiedän. Ensiksi on ihminen niin sekaisin, ettei hän tiedä, mikä hän
on. Oletko sinä koskaan luullut itseäsi kanaksi?

— En, vissisti en.

— Mutta minä olen, jatkoi Ringius. Ja minä olin niin varma siitä,
että minä istuin koriin ja tahdoin munia ja hautoa. Jollet sinä ole
uskonut itseäsi elukaksi, niin et koskaan ole ollut humalassa. Ja
tiedätkö sinä, mitä on akateeminen humala?

— Se on kai se, kun professorit hautajaisissa juovat itsensä niin
sekaisin, että lopulta tahtovat nähdä morsiamen, ja kun Abraham
kursori väittäjäisissä rinkaisee kesken kaikkea tai ei päästä
rehtoria yliopiston portista sisään.

— Erehdys, suuri erehdys, se on vielä aivan tavallista humalaa,
sanon minä. Akateeminen humala on paljon monimutkaisempaa. Istu
tuohon portinkulmauksessa olevalle kivelle, niin minä selitän.

— Ei nyt ole mikään sovelias aika akateemiselle disputaatiolle.

— Humalasta. Nyt juuri se sopiva aika onkin. Istu!

— Minä en anna pakottaa itseäni. Minä vetoan lakiin.

— Lakiin! Tiedätkö, sinä vanha akateeminen luuta, mikä laki on?
Tässä se on!

Ja Ringius paljasti miekkansa ja löi sillä katuun.

— Joko istut?

— Jo.

— Pane kätesi ristiin, sanon minä.

— Johan minä panen.

— Ja kuuntele tarkkaavasti, kun nyt saat imeä tiedon nisistä ja
levätä alma materin, meidän yhteisen äitimme yliopiston lyllyvillä
rinnoilla. Akateeminen humala on se, kun ihminen tieteellisen
metodin mukaan, logiikan sääntöjen perusteella pohtii ja järjestää
tarpeettomia asioita. Kuten esimerkiksi sylkemistä. Sanonko sinulle,
kuinka monta tapaa siinä on?

— Kyllä minä ne tunnen: ruiskahdus, roiskahdus ja pikkuinen
pritsahdus.

— Kolmeko tapaa vain! Sinun tietosi on ylen rajoitettu. Minä sanon,
että niitä on viisikymmentäkaksi, kuten korttia pelipakassa. Ja ne
ovat: räkäroiskahdus, kurkunkurkistus, nenännuhina, vatsan vonkaus,
täkätuhnaus, maaliinammunta, kaukolaukaus, suupielenpuhdistus,
hammassiristys, pikkupliskahdus, neidinnaksahdus, torventuuttaus,
läkälötkäys, kattoonkurkistus, naamaannolaus, pirunpirinä, ruiskutus,
pirskutus, pärskytys, porahdus, salasiisteys, julkipuhdistus,
hätähönkäys, ne ovat suhina, tuhina ja puhina, sielunsiivous,
sydämensovitus, kakistus, lipsahdus, läpsähdys ja lopsahdus,
virranvilinä, koskenkohina, neidennäkynuolahdus, kuolankuljetus,
ne ovat unen ulostus, vihanvilistys, katinkiukustus ja makuulle
menostus. Ja sitten tulevat runottarien rukoukset, joita on yhdeksän,
ja ne ovat: Kalliopen kuikutus, Klion kliksahdus, Melpomenen
melskaus, Thalian tälläys, Euterpen, Eraton,
Uranian ulina, Polyhymnian hyminä ja Terpsikhoren teiskaus ja lopuksi
Ruotsin ruuttaus, Suomen suuttaus, akatemian ahdistus ja Turun tuima
luiskaus. Siinä ne ovat! Joko ne osaat?

— Taivas varjelkoon minua sellaisesta tiedosta!

— Oppimasi ne pitää!

Ja Ringius piti miekkansa kärkeä pedellin rintaa vasten ja näytti
havainnollisesti kaikki viisikymmentäkaksi temppua käyttäen pedellin
naamaa maalitauluna.

— Jos tämä ei ole akateemista humalaa, niin ei sitten mikään,
vaikerteli pedelli.

— Sinä myönnät sen?

— Myönnän. Totta kai minä sen myönnän.

— Saata meidät sitten sänkyyn.

— Mitä!

— Sänkyyn, sanon minä! Etkö sinä tiedä, että akateeminen virkasi
vaatii sinua kuljettamaan humalaiset civikset kortteereihinsa?

— Te ette ole niin humalassa, ettette tietä sänkyynne löydä.

— Se ei kuulu tähän. Virka kuin virka. Kysyn sinulta vielä: Mikä on
erotus talonpojan ja herran humalalla?

— Eiköhän nuo ole kumpikin yhteen meneviä.

— Rukoilee talonpoika Jumalaa juovuspäissään, herra ei silloinkaan.
Se on se erotus. Ja nyt saattamaan meitä kotia!

— Piru teidät kotiaan kuljettakoon, huusi pedelli ja läksi
livistämään toria kohden, jonka varrella olevaan vahtitupaan, eli
kuten sitä nimitettiin, ”korttikaariin”, hän meni turviin.

Rähisten seisoivat ylioppilaat vahtituvan edustalla ja vaativat
pedelliä tulemaan ulos. Tämä sisällä siunaili ja rukoili vahtimiehiä
häntä suojelemaan.

— Ne ottavat minulta vielä hengen hieverinkin, ruikutti hän. Kerran
ne veivät minut matkaansa ja juottivat minulle viinissä rohtoja,
jotka kaiken sisältäni ajoivat ulos joka reiästä, jotta olin surkea
kuin vaivainen syntinen ja niin tyhjä, että kun suun avasi, näki
miehen läpi istuimeen asti.

Ylioppilailla oli vanha veriviha tätä porvariston muodostamaa
vartiostoa vastaan, joka tavantakaa oli estämässä heidän omasta
mielestään oikeutettua yöllistä mellastusta.

Kun heitä nyt oli kosolta koolla, päättivät he tehdä tarmokkaan
hyökkäyksen. Vartioston ovi särjettiin, ja vartijat ajettiin ulos.

                                                  ⸻

Seuraavana päivänä olivat ylioppilaat kutsutut konsistoriumin eteen,
ja ankara tutkinto alkoi.

Sinne mennessään sanoi Ringius:

— Kyllä se on merkillistä, kuinka kaikki suuret historialliset
tapaukset pienistä seikoista alkunsa saavat. Mikä on tämänkin syy ja
perustus, mikä sen itu ja siemen? Yksi pienoinen sylkäys. Ja mitä se
on aikaan saanut? Konsistoriumin kokoukset, mielten kuohunnan, vihan,
vainon ja villityksen. Jollei tässä enää saa sylkeäkään, niin papiksi
pitää tulla. Silloin sitä ainakin saa haukkua.

— Minä olen jo meinannut katsella, millaista ne papin pöntön portaat
ovat, sanoi Sundelius.

— Ei vanhasta teinistä papiksi, väittää kansan viisaus, sanoi siihen
Josephus Mathesius.

— Älä sano niin. Kansan viisaus on usein hyvin ontuva. Katsohan
sikaa: ei se ole mikään vesieläin, mutta tarpeen tullessa se ui
hyvästi. Kyllä minäkin vielä osaan uida tieteiden puhtaassa virrassa.
Odotahan vain, kun pääsen sitä näyttämään.

— Niin, mutta saarnapöntössä ei puhutakaan samoin kuin yliopiston
salissa, huomaa se, sanoi Pictorius.

— Odottakaahan, kun tämä tutkinto täällä on päättynyt, niin matkin,
miten meillä saarnataan, sanoi Sundelius.

                                                  ⸻

Samana iltana Lauri Matilaisen tuvassa Sundelius sitten näytti, miten
piispa Rothovius saarnaa piti.

— Katsokaahan, selitti Sundelius, se on vallan varma erotus
ruotsalaisille pidettäessä saarnaa ja suomalaisille. Jos saarnaa
suomalaisille, niin pitää aloittaa haukkumasanoilla, sillä silloin
suomalainen herää, kun se kuulee tuttuja ja rakkaita sanoja
saarnastuolista. Rothovius huusi kerran: ”Tänne te perkeleen riivaama
roskajoukko tulette! Jumala, Jumala, Jumala on huulillanne, mutta
puurokuppi on mielessänne. Te elätte täällä kuin viimeisen päivän
ihmiset, jotka kaltaisia ovat sodomiiteille synnissä ja riettaassa
menossa. Sillä kuten Sodoma ylen söi, ylen joi, oli saita, myi ja
osti, petti, vääryyttä piti, oli tottelematon, uppiniskainen ja
rietas, niin myös ei teiltäkään mitään pidä siitä puuttuman. Ja se,
mikä kaiken yli käy: harvat, sanon minä, ylen harvat tietävät, että
he synnissä elävät, eivät nuhdetta kuule, eivät neuvoja noudata: ja
niin suuri on teillä tottelemattomuus ja hävyttömyys, että kun teille
sanan lähettää, niin ette tee konsistoriumille ettekä Herralle sitä
kunniaa, jotta paikalle tulisitte ja ojennuksen ottaisitte vastaan,
vaan häpeälliset sanat ovat kielellänne, niin että jollei esivaltaa
meillä olisi, niin suurempaa ylenkatsomista te osoittaisitte kuin
mikä Lotin osaksi tuli Sodomassa. Mutta sota, rutto, tulipalot ja
vaino on teidät vielä kerran kääntävä minunkin puoleeni.” Näin
on suomalaisille sanottava. Ruotsalaisille on puhuttava kaikista
asioista, joita he eivät ymmärrä, sillä he ovat itserakasta kansaa ja
tahtovat haukutuiksi tulla oppineilla sanoilla.

Ja käheällä äänellään Sundelius jatkoi:

— Katsokaa Dianan temppeliä Efesossa ja katsokaa tätä Herran
huonetta; pakanat rakensivat kaksisataa vuotta temppeliään, mutta
hitaasti te avitatte tämän huoneen rakentamista. Paremmat olivat
pakanat elämässään ja edesottamisessaan, kuten Plinius, Livius,
Cicero, Homeros ja Aristoteles opettavat, kuin te; katsokaa, miten
Marcus Curtius itsensä uhriksi antoi, pitäkää silmienne edessä
Orestesta ja Pyladesta, ja näkevät olette, että he jo silloin
noudattivat Kristuksen, meidän Herramme, verikuoleman kautta annettua
esimerkkiä. Kun näin puhuu, niin he eivät ymmärrä yhtään mitään,
mutta sehän on tarkoitus, sillä ihmisen luonto on sellainen, että se
kunnioittaa yksistään sitä, joka hämärää ja epäselvää on.

Sundelius vaikeni, ja pilkallinen ääni katosi vähitellen, kun hän
jatkoi puhettaan:

— Toisinaan minä ikävöitsen papin toimeen, sillä tahtoisin minäkin
tehdä jotain hyvää lähimmäisilleni. Minä tahtoisin ottaa tuon suuren
kauneuden kristinopista, valaa sen uuteen muotoon ja sitä tarjota
kansalle ravinnoksi. Katsokaahan, veljet, te olette nähneet minut
niin usein huonona ja kelvottomana, ja tiedänhän minä, että minä
olen elämäni hukkaan heittänyt, mutta kun kuolema minut korjaa ja
viimeisellä tuomiolla seison Herrani ja Jumalani edessä ja tilini
minulle tehdään, niin tahtoisin, että hän sanoisi: ”Paljon sinä
rikoit ja huonosti leiviskäsi hoidit ja armoni laiminlöit, mutta sinä
opetit minun laumalleni minun oppiani niin, että he sen kuultuaan
paremmat ja toisiaan rakastavammat olivat.” Ja näin minä tahtoisin
kertoa heille esimerkiksi Mariasta ja Martasta.

Ja hiljaa, lämpöisellä äänellä hän alkoi:

— Kun Jeesus vaelsi maan päällä ja suvisen illan suussa kulki
sitä kylää kohden, jossa Maria ja Martta asuivat, niin asteli hän
ohrapellon viereistä tietä ja avasi oven sisarusten pirttiin. Siellä
Martta juuri oli taikinatiinun luona eikä voinut kättänsä ojentaa
hyvää päivää sanoessaan. Mutta Maria, jonka silmät olivat siniset
ja ääni heleä, joka hiljaisena ja ujona liikuskeli asunnossa, hän
tarttui mestarin käteen ja talutti hänet peräkamariin, istutti hänet
ikkunan luo rahille ja itse vaipui alas hänen jalkojensa juureen
kuuntelemaan. Ja aurinko paistoi pellon viljan yli ja etsi herraansa
ja luojaansa tuvasta. Ja Jeesus katseli kaunista luontoa, katsoi
ikkunaan ulottuvan orjantappurapensaan ruusujen yli, kypsyvän viljan
kultaisen kentän toiselle puolelle sinne, missä mäki nousi ja metsä
tummana kohosi taivaan sineä vastaan. Ja hän puheli naiselle, joka
hänen jalkojensa juuressa oli, taivaan valtakunnasta, kuinka se
ihmisellä voi olla ja kuinka se hukkaan voipi mennä. Mutta Martta,
joka pirtissä leipoi ja askarteli, punaiset hiilet uunista veti ja
sen pitkävartisella luudalla lakaisi, hän kaipasi sisarensa apua. Ja
jauhoisena, punaisena pirtin kuumuudesta hän meni kamarin ovelle ja
sanoi: ”Täällä sinä sisareni istut ja annat minun yksinäni leipoa.”
Mutta Jeesus sanoi: ”Turhaan sinä, Martta, hyörit ja pyörit. Maria
on paremman osan valinnut, jota ei häneltä pidä otettaman pois.”
Ja Martta sulki oven ja palasi työhönsä, eikä hän nähnyt, miten
aurinko laski mailleen, miten puut punelti, maat sinetti, kuuset oli
kultarimpsukoissa, hongat hopeavöissä, vaarat vaskisin orahin, taivas
kultaisin rakehin.

                                                  ⸻

Sinä iltana Sundelius nukkuessaan näki unessa äitivainajansa, joka
hänelle sanoi:

— Lauri poikani! Minun tuli sinua ikävä, ja minä tulin tuokioksi
tykösi.

Ja äiti otti poikansa pään syliinsä, siveli sitä ja lauloi hiljaa
kehtolaulua. Ja Sundelius tunsi, miten hänen sydämensä ympäriltä
lohkeili kuten kuonaa, miten povi laajeni ja lämpeni ja miten
kyynelet huuhtoivat kaiken loan hänen sielustaan. Ja äiti siveli
hänen tukkaansa, ja laulu helisi tummassa tuvassa.

Kun Sundelius havahtui, istui hän kauan vuoteensa reunalla ja itki,
itki ilosta ja helpotuksesta.

— Lapsina me taidamme pysyä, me aikamiehet, sanoi hän tovereilleen,
lapsina koko elämämme ajan, ja sanottakoon naisesta mitä tahansa, ja
paljon syytä onkin sanoa heistä yhtä ja toista, niin, kun ajattelee,
millainen oikean naisen tulisi olla, joutuu aina lopulta äitiinsä.