, itämaisten kielten professori, istui
työhuoneessaan, joka samalla oli hänen makuuhuoneensa. Talvinen
hämärä oli jo verhonnut kaupungin, ja varjot kulkivat huoneessa
peittäen kaikki sen esineet. Punainen juova taivaanrannassa kajasti
viimeisenä silmuna siitä suuresta verkosta, jonka aurinko oli
heittänyt yli maan ja nyt kokosi kultaisten porttiensa taakse.
Sinisenä hohti hanki ikkunan alla.
Stodius katsoi ulos ikkunasta, mutta hän ei nähnyt tästä mitään,
sillä hänen ajatuksensa kulkivat kauaksi ohi seutujen, yli
taivaanrannan, pois maan piirin rajasta, etsien vastausta siihen
suureen kysymykseen, joka aina hänen sielunsa pohjalla eli: mitä
elämä on? Liikkumattomina lepäsivät hienot, kalpeat kädet tuolin
käsipuilla, liikkumaton oli katse, ja huulilla oli juhlallinen
vakavuus. Hiljaa kohosi oikea käsi ja siveli pitkää valkoista partaa.
Hän ei kuullut ei nähnyt mitään. Hän ei havainnut sitä, että
hänen vanha palvelijattarensa, seitsenkymmenvuotias Leena, aivan
valkotukkainen vaimo, kuuro ja hieman ontuva, oli parikin kertaa jo
raottanut huoneen ovea, mutta aina jälleen vetäytynyt pois.
Kaikista niistä ihmisistä, jotka Stodiuksen pitkän elämänajan
varrella olivat hänen luonaan olleet, oli Leena ollut uskollisin,
uskollisempi kuin professorin oma tytär, joka mentyään naimisiin
erään yliopiston professorin kanssa ei koskaan käynyt isäänsä
tapaamassa. Hän uskoi sitä, mitä muutkin, mistä professoria
julkisesti oli syytetty, minkätähden häneltä oli uhattu ottaa
paikka konsistoriossa, paikka kirkon penkissä, oikeus luennoida,
vieläpä kieltää hoitamasta kirkkoherranvirkaansa Naantalissa, että
hän nimittäin harjoitti salaisia tieteitä, että hän seurusteli
paholaisen kanssa. Leena yksin, joka ei mitään kuullut toisten
puheista, uskoi, että professori oli maailman paras ja maailman
viisain mies. Heidän väliltään oli vähitellen kadonnut palvelijan
ja isännän suhde, ja haudan partaalla seisominen loi sen hellyyden,
joka ei koskaan ujostele itseään näyttämästä peläten muuten katuvansa
sen laiminlyömistä, kun se tulisi liian myöhään. Leenan kuurous
esti heitä puhelemasta, mutta puhuivathan silmät, ja usein laski
vanha professori hienon, valkoisen, melkein naisekkaan kätensä
Leenan kädelle, ja Leenan kasvot silloin aina kirkastuivat. Ja kun
professori istui työnsä ääressä, niin luki Leena raamattua, tuota
kauan toivottua kirjaa, jonka hän vasta vanhoilla oli
saanut ja jonka suurimman osan hän tiesi tuon rakkaan professorin
pitkinä talvi-iltoina suomentaneen. Se oli hänen lohdutuksensa, ja
tyynenä odotti hän elämänsä illan loppua, eikä hänen mielessään ollut
pelkoa eikä vapistusta. Joka kevät hän tuuletti niitä itse kutomiaan
ja ompelemiaan hienoimmasta palttinasta tehtyjä ruumisvaatteitaan,
jotka hän jo kaksikymmentä ajastaikaa oli pitänyt valmiina.
Jos porvarit professoria kammosivat, yliopiston miehet tuomitsivat,
niin ylioppilaat jumaloivat. Hän oli heille ainainen esikuva
ihmisestä ja hänen loppumattomasta pyrkimyksestään. Ja kun he eivät
muuten osanneet eivätkä voineet rakkauttaan osoittaa, niin toi
jokainen lomalta Turkuun tultuaan eväistään parhaimman osan Leenalle.
He uskoivat, että Stodiuksella oli salaiset voimat hallussaan,
sillä useinhan hän kulkiessaan jonkun nuorukaisen ohitse kadulla
oli pysähtynyt, kutsunut miehen luokseen ja silloin puhunut hänelle
kysymättä mitään, tuon salaisten voimien antaman tiedon kautta
ymmärtäen kaiken sen, mikä toisen mieltä lannisti. Hän ymmärsi kaiken
eikä mitään tuominnut.
— Minä olen elämässäni saanut paljon kärsiä, siksi toisten
kärsimykset ovat tulleet minulle pyhiksi, sanoi hän.
Kun Gabriel Tuderus avasi oven professorin huoneeseen, kääntyi tämä
heti häneen päin ja sanoi:
— Minä odotin sinua! Sinä tulet tänään niin myöhään. Miksi? Joko
taas olet ollut katukahakassa?
— Katukahakat ovat unohtuneet sen jälkeen kuin aloin käydä teidän
luonanne.
— Niin, sinä olet jo kuukauden ajan käynyt minun luonani ja vieläpä
hyvin useinkin, sanoi Stodius, ja hänen silmissään oli veitikkamainen
välke. Kuka olisi uskonut, että Gabriel Tuderuksessa herää sellainen
tiedonjano, sellainen palava into salattuihin tieteisiin? Etkä sinä
ole ainoa, jonka mielessä on kysymysten suuri parvi herännyt. Minun
kummityttäreni Barbara, pormestari Schaeferin tytär, on myöskin
kuukauden ajan käynyt ahkerasti luonani.
— Onko hän täällä, onko hän teidän luonanne? huudahti Gabriel.
— Tuskin tällä haavaa, sillä ethän ole tullut tavallisella
hetkelläsi. Mutta joka kerta, kun sinä olet ollut minun luonani,
on hän istunut tuolla viereisessä huoneessa Leenan vieraana. Kun
seinä on ohut, niin hän on saanut kuunnella meidän keskustelujamme,
sillä, kuten tiedät, ei Leenan kanssa voi kukaan keskustella, kuuro
kun hän on. Ja näin olette te molemmat olleet minun oppilaitani, ja
usein sinulle puhuessani olenkin puhunut hänelle. Tiedätkö poika,
että minä jo heti alusta alkaen olen huomannut kaiken, ymmärtänyt
tuon tiedonjanon sinussa ja kummityttäressäni. Sinun matkasi minun
luokseni on joka päivä kulkenut pormestarin talon ohitse, ja kun
nämä talot ovat vieretysten, niin pahakielisten ihmisten puheita
välttääksesi aloit tulla minun luokseni. Näin voit tullen ja mennen
kenenkään mitään aavistamatta kulkea hänen asuntonsa ohitse. Minä
olen nähnyt tuon tunteen syntyvän, nähnyt, miten se on kaikki
vallattomat voimat sinussa taltuttanut ja tehnyt sinusta suuren
uneksijan. Ja minä olen käyttänyt hyväkseni aikaa ja istuttanut
sieluusi kaiken sen, minkä toivon siellä versovan. Ja minä tiedän,
niin varmasti tiedän, että se kylvö, joka silloin ihmissieluun
tehdään, kun hän ensi kertaa rakastaa, se kerran nousee suurena ja
voimakkaana laihona. Rakkaudesta meissä kaikki hyvä herää ja varttuu.
Nyt sinulla on elämän ihana toukokuu, toiveiden ja unelmien aika, ja
käyköön sinun kuinka tahansa elämässä, alku sinun elämäntyöllesi on
rakkauden varjossa laskettu, ja minä iloitsen siitä, että minä olen
se kylväjä ollut. Katsohan, lapsi, minä olen tahtonut sanoa tämän
sinulle tänä kauniina talvihämynä.
— Te minun vanha, hyvä ystäväni! sanoi Gabriel ja puristi vanhuksen
kättä.
— Lapsi, lapsi, minä olen elänyt sinussa omaa nuoruuttani, ja iloni
on ollut niin suuri. Minä olen tuntenut, miten kaikki sinussa on
niin erilaista ja kuitenkin niin samaa kuin minussakin. Minä olen
elänyt koko elämäni yhden suuren unelman keskellä heräämättä siitä
hetkeksikään. Siksi olen jotain saanut aikaan, siksi olen tullut
kyllä häväistyksikin, mutta myös sanomattoman onnelliseksi. Minä
olen uskonut, että kaiken näkyväisen takana on ihmeellinen salattu
maailma. Sen portilla olen seisonut ja kuunnellut sen maailman outoja
ääniä. Se on ollut minun unelmani. Sinä luot unelmasi toisin kuin
minä, jokainen luo sen omalla tavallansa, mutta minä tiedän, että
sinun elämäsi ei ole hukkaan heitetty, vaan kerta on elosi ehtoona
laihosi oleva runsas ja kullankuultava mailleen menevän auringon
valossa.
— Minä tunnen, miten te otatte levottoman sydämeni kuin aran linnun
käteenne, ja minä tunnen, miten sen on siinä hyvä olla.
— Minä tahdon painaa syvälle sieluusi nämä sanat: Älä koskaan epäile
unelmiasi, älä silloinkaan, kun niiden tähden saat kärsiä. Kun viime kesänä
kuljin lehdossa, näin linnun, — muita kirkkaammin se lauloi.
Lentonsa arka oudoksutti minua, lähemmäksi astuin, sokea oli lintu.
Meidän täytyy jotain kadottaa, ennenkuin sävelet soivat syvimmin,
täytyy sinun niinkuin täytyi minunkin. Tyly on elämä, niin harvoin
se yhdessä katkoo elämän sekä lemmen langat. Niin harvoin voivat
ihmiset löytää sen, minkä kohtalo heille sääsi. Jos lemmen löydät,
niin et sitä tunne, jos sen tunnet, et osaa sitä luonasi säilyttää.
Sattumusten sarja kirjava, kohtalon lankojen leikki on elämä. Mutta
käyköön sinun kuinka tahansa, niin tiedä, että suurimmat ilomme me
saamme ostaa suruilla. Niin tein minä, ja niin teet sinäkin kerran.
Sille, jota elämä rakastaa, se antaa suuren surun. Ja suru putoo
kuten hiekkajyvä simpukan sisään, ja simpukka kokoo sen ympärille
omasta itsestään kimaltelevan aineksen ja näin synnyttää helmen.
Kuten ihana helmi, jossa taivaan kaikki värit kuvastuvat, on jokainen
oikea ihmiselämä, ja suru on se pieni jyvä, joka sen keskessä on.
Näin on käynyt minunkin. Koko elämäni, koko työni on rakennettu surun
ympärille.
Stodius vaikeni. Ja sitten hän alkoi kertoa tarinaansa kuin itsekseen
puhuen.
— Minä olin vain kaksi vuotta naimisissa. Vaimoni kuoli, ja ainoa
lapsemme, tyttäreni, jäi huostaani. Vaimoni ei koskaan minua
rakastanut, minä tiesin sen, ja hänen tyttärensä peri äitinsä
luonteen. Jo varhain huomasin, että hänellä ei ollut mitään tunnetta
isäänsä kohtaan, ja kun hän varttui naiseksi, meni hän naimisiin. Hän
asuu nyt täällä, samassa kaupungissa, ja on minulle vieraampi kuin
vieras. Silloin minun sydämeni, joka oli täynnä rakkautta, josta ei
kukaan ollut huolinut, etsi olentoa, jolle kaiken saisi antaa. Minä
näin Tukholmassa hänet, joka tuli kohtalokseni, ja minun ajatukseni
kutoivat sadun lukin lailla kimaltelevaa verkkoansa vangitakseen
hänet. Kuinka elämä rautaisella kädellä johtaa meitä. Hän oli minulle
kaikkeni, kun tuli toinen, vei omani, anasti aiottuni. Hän oli nuori,
minä jo keski-ikäinen, hän aatelisherra, minä köyhä oppinut: Minä
pakenin silloin Viipuriin ja olin siellä opettajana. Kun yliopisto
perustettiin, astuin sen opettajien riviin. Mutta tuota yhtä en
unohtanut.
— Ja hän, tuo rakastettunne?
— Eräänä päivänä oli ylhäinen herra hänet jättänyt. Silloin hän
meni naimisiin miehen kanssa, joka oli kyllin jalo ymmärtääkseen
kaiken. Minä sain tiedon, että heille syntyi tytär, jonka kummiksi
minut merkittiin. Ja sitten nuo molemmat vanhemmat saapuivat Turkuun.
Näin elimme onnellisina yhdessä, kunnes tuoni tavoitti äidin. Minä
olin valikoinut tämän talon asunnokseni, sillä hän asui viereisessä
talossa, ja pienen oven kautta voin olla heidän pihallaan. Usein tuo
nainen sen on avannut ja istunut tuossa, missä sinä nyt, ja äidin
jälkiä on seurannut tytär, sillä tuo nainen oli pormestari Schaeferin
toinen puoliso ja Barbaran äiti.
Hämärässä oli ovi auennut, ja kynnyksellä seisoi vavisten nuori
tyttö. Kun Stodius oli kertomuksensa lopettanut, juoksi hän
professorin luo ja kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
Näin lepäsivät he kauan sylitysten talvi-illan hämärässä.
Mutta hellästi erotti Stodius tytön käsivarret kaulastaan ja sanoi:
— Rakas lapsi, sinä olet tänään tuottanut minulle suuren ilon,
niin suuren, että mieleni pyytäisi jäädä luoksesi, mutta ehtoo on
jo pitkälle kulunut, ja minun on mentävä. Johannes Kemiensis kaipaa
minun apuani. Kuukausi sitten tuli hän ylioppilaaksi, on lukenut
yöt ja päivät, ja nyt hänet on tauti löytänyt. Hän on tänä aamuna
sylkenyt verta, ja minun täytyy mennä hänelle viemaan lääkkeitä.
Minun on nyt vaikea erota sinusta, lapsi, mutta tiedänhän, että
poissa ollessani sinä olet huoneessani, ja tiedänhän, että tunteesi
kukkivat.
Hän suuteli Barbaraa, puki ylleen pitkän tumman viittansa, otti
pöydältä rohtopullon ja poistui.
Ja hämärässä huoneessa seisoivat Gabriel ja Barbara liikkumattomina
uskaltamatta sanaakaan vaihtaa; heidän sydämensä löivät kiivaasti, ja
he tunsivat, miten outo verkko veti heidät yhä lujemmin apajaansa.
Vaistomaisesti he lähestyivät toisiaan, käsi etsi kättä, syli syliä.
Kun professori palasi huoneeseensa, istuivat molemmat nuoret
käsitysten sanaakaan vaihtamatta.
Viereisestä huoneesta kuului Leenan ääni, kun hän luki:
— Jos minä ihmisten ja enkelten kielillä puhuisin ja ei minulla
olisi rakkautta, niin minä olisin kuin helisevä vaski, taikka
kilisevä kulkuinen.