Väinö Lindén sai jo varhaisessa nuoruudessaan voimakkaan sysäyksen
aktiivisuuteen Tukholmassa ilmestyvän ”Fria ord”-nimisen sanomalehden
kautta. Hän oli silloin kansakoulupoika Karjalohjalla, jossa siihen
aikaan eli hurja aktivisti Oskari Kilpinen, tilanomistaja ja
asioitsija. Hän oli mukana salaisissa aktivistihommissa sekä
yhteistoiminnassa V. Lindénin isän ja paikkakunnan isäntämiesten
kanssa. He olivat m.m. intohimoisia ampujia ja hankkivat aseita sekä
luvallisin että luvattomin keinoin, samoin myös lentokirjallisuutta,
jota pikkupojat kuljettivat kylästä kylään ja talosta taloon. Tämä
tapahtui vv. 1899-1903, siis jo ennen suurlakkoa.
Sitten tuli Voima-liitto. Se ulottui myös Karjalohjalle, jossa Kilpinen
oli sen asiamiehenä ja etunenässä.
Suurlakon aikana normaalilyseota käydessään toimitti Lindén muitten
mukana vartiopalvelusta ylioppilastalolla. Kun kaikki oli pimeätä ja
salaperäistä, vaikutti se sotaisan mielialan kohottamiseksi ja sai
seikkailijamielen syttymään, varsinkin kun poikien tehtäväksi annettiin
m.m. aseiden kuljetus.
Suurlakon aikana pojat vetivät myös ensimmäisen kerran leijonalipun
normaalilyseon lipputankoon, vaikkakaan se ei saanut siellä kauan
liehua. Tuli huhuja monenlaisia, m.m. että ryssät alkavat pommittaa
Helsinkiä, että Vantaan silta oli räjäytetty j.n.e.
Tuli kesä 1914. Väinö Lindén opiskeli lääketiedettä, mutta toimi
kesälomallaan Köyliön pitäjän Kankaanpään kylässä teknillisen
ylioppilaan Oiva Willamon kanssa nuorempana maanmittausapulaisena.
Talon isäntä tuli kirkosta ja ilmoitti, että Saksa on julistanut sodan
ryssää vastaan. Rauman suuria meritaisteluja, Helsingin
Espiksellä puut nurin ja kaikki ylimalkaan hujan hajan. Saksalainen oli
muka jo tullut Suomeen.
Tämä vaikutti miehiin siten, että rajojen käynti ei enää miellyttänyt,
vaan lähdettiin heti Helsinkiin.
Syyskuussa kokoontuivat sitten m.m. Lindén, Oiva Willamo ja Vilho Suvirinne
maisteri Väinö Kokon luona Ostrobotnialla. Silloin
suunniteltiin suomalaisen upseerikurssin aikaansaamista Ruotsissa,
mutta kuten entuudestaan tiedämme, raukesi tämä hanke ruotsalaisten
varovaisuuden takia. — Ja kun tätä asiaa nyt jäljestäpäin ajattelee ja
punnitsee, niin se oli Suomelle onneksi. Sillä jos meikäläinen
upseeripolvi kasvatettiin Ruotsissa, niin se sai sieltä vaikutteita,
eritoten ruotsinkielinen aines, josta suuri osa olisi sen jälkeen
katsonut itseään riikinruotsalaiseksi, melkeinpä karoliiniseksi.
Niin olisi todennäköisesti myös Ruotsi sekaantunut meidän
vapaustaisteluumme, tehnyt sen johdosta joitakin oikeutettujakin
vaatimuksia, ja ainakin Ahvenanmaa olisi meiltä mennyt. Kenties olisi
komennussanastommekin ruotsinkielinen. Mutta Ruotsi ei ymmärtänyt
etsikkoaikaansa.
Ruotsista toivottu apu meni siis hukkaan, mutta sitten käännyttiin
Saksan puoleen ja vuoden 1915 alussa saatiinkin suotuisa vastaus. —
Ylioppilaita ja ”intelligenssia” otetaan sinne kolmen kuukauden
upseerikurssille.
Allekirjoittanut ei silloin enää ollut ylioppilas, vaan kuului sitten
nähtävästi siihen toiseen kategoriaan, koskapa Lindén, Willamo,
Suvirinne y.m. lähettivät hänelle sähkösanoman Pielisjärvelle,
kehoittaen heti saapumaan Helsinkiin, kuten kirjassa ”Herrana ja Heittiönä
” sivulla 13 on lähemmin kerrottu.
Koska Lindén juuri lopetteli opintojaan, ei hän lähtenyt toisten
matkaan, vaan jäi edelleen Helsinkiin opiskelemaan, mutta otti osalleen
sangen vaarallisen työn, nimittäin miesten värväämisen.
Kesäaikana oli värväystyö lamassa, mutta kun suomalaisjoukko
Lockstedtin leirillä syyskuussa korotettiin jääkäripataljoonaksi ja
saksalaiset olivat päättäneet laajentaa sen rykmentin vahvuiseksi, sai
värväys uutta vauhtia. Nyt ei kaivattu enää ainoastaan ylioppilaita,
vaan myös maataviljelevää väestöä sekä työmiehiä — toisin sanoen ”mies
kuin mies”.
Tämän jälkeen annettiin värväreille määräys ryhtyä nopeaan toimintaan.
Syksyn kuluessa lähetti m.m. Lindén koko joukon miehiä: Valtimon,
Hirvisen, Kareliin, Kotivuoren, Heinosen, veljensä Ville Lindénin y.m.
— Ville Lindén kertoo m.m., että hänellä oli painava kapsäkki
Suvirinteelle ja Villamolle Helsingistä, ja hän oli sortua matkalle
riepottaessaan sitä 40 kilometriä Kemistä Haaparantaan. Kun hän siellä
sitten kyseli, missä tapaisi Suvirinteen, kävi selville, että etsimänsä
mies olikin ollut oppaana ja liuhkaissut edellä ilman pakaasia, vaikkei
Lindén paksun parran alta aluksi ollut tuntenut häntä.
Lindénin lähettämät miehet pääsivät onnellisesti perille tammikuuhun
saakka, mutta sitten tuli pysähdys. Kemin reitti meni äkkiä tukkoon
Osulan Heiskasen vangitsemisen johdosta 20.I.16. Läpi linjan
lähetettiin tieto värväreille reitin katkeamisesta toistaiseksi, mutta
ennenkuin Lindén kerkesi saada tiedon tästä, oli jo viisi hänen
värväämäänsä miestä matkalla Kemiin. Nämä miehet olivat Luoto, Puisto,
Tuominen, Lönnqvist ja Dahlstedt Karjalohjalta sekä Nieminen
Sammatista.
Kun Kemissä Osulan Heiskanen oli vangittu ja ”Pastori\” — Arvi Hällfors -
- santarmeja paossa poissa eikä oppaita tavattavissa, eivät miehet
rahattomina kyenneet yksin jatkamaan matkaansa, vaan palasivat Ouluun,
jossa he kääntyivät sikäläisen etappimiehen Esko Riekin puoleen,
Pyytäen ohjeita ja matkarahoja voidakseen päästä perille. Riekki
kuitenkin katsoi parhaaksi palauttaa pojat takaisin kotiseudulleen
siksi, kunnes uusi reitti oli avattu.
Eräässä kokouksessa syksyllä 1915 oli Kai Donner kysynyt Lindéniltä,
tunsiko tämä mahdollisesti joitakin palokuntalaisia. Tällöin Lindén
muisti, että Kallion palokunnassa palveli Karjalohjalta kotoisin oleva
Niilo Jernvall. Donner ilmoitti sopineensa palomestarin kanssa, että
mikäli jotkut palokuntalaiset haluavat päästä kesken sitoumustaan
vapaiksi lähteäkseen Saksaan, niin siihen suostutaan. Siksi kehoitti
Donner värväämään juuri näitä miehiä, koska he olivat valikoitua
ainesta ja tavallaan jo koulutettua väkeä.
Lindén meni tapaamaan Jernvallia, joka suostui rupeamaan värväriksi ja
olisi itsekin ollut halukas lähtemään, mutta pelkäsi siitä koituvan
ikävyyksiä isälleen, joka oli poliisi.
Jonkin ajan kuluttua ilmoitti Jernvall Lindénille, että hänellä olisi
kaksi miestä valmiina lähtemään sekä jonkin ajan kuluttua taas kaksi.
Kaksi lähtijöistä oli nimeltään Hytönen ja Hämäläinen, toisten nimiä ei
Lindén enää muista.
Tämä tapahtui juuri siihen aikaan, kun Kemin reitti oli mennyt tukkoon
ja Riekki palauttanut Oulusta aikaisemmin mainitut viisi miestä, eikä
miehiä siis voitu lähettää matkalle, vaan piti jäädä odottamaan.
Helmikuussa tuli sitten tieto, että uusi reitti on avattu
Seinäjoki—Vaasa—Uumaja. Lapuan piti käydä saamassa
lähemmät matkaohjeet. Silloin lähti koko Lindénin värväämä joukko
uudelleen matkalle, heidän mukanaan palokuntalaiset. Ennen lähtöä tuli
Luoto Lindénin luo, ilmoitti tavanneensa Jernvallin, joka oli sanonut,
että yksi näistä hänen miehistään — Hämäläinen tai Hytönen — halusi
ottaa mukaansa myös serkkunsa Laamasen, joka tosin ei ollut
palokuntalaisia, mutta lähtisi kuitenkin. Lindén epäili jo alunperin
miestä, vaikka ei ollut häntä koskaan nähnyt, mutta antoi kuitenkin
matkarahat kahdelle. Miehet lähtivät sitten matkalle ja täydessä
luottamuksessa kertoivat asiat keskenään selviksi. He pääsivät
Seinäjoelle, josta Luoto matkusti Lapualle Kosolaan saamaan lähempiä
ohjeita. Hänen palattuaan vangittiin koko joukko, ja nyt näyttäytyi,
että Laamanen oli lähtenyt mukaan santarmien urkkijana.
Heidät vietiin Helsinkiin kuulusteltaviksi. Ensimmäisinä kuulusteltiin
Laamanen ja Hytönen yhdessä, toiset saivat odottaa etuhuoneessa. Jonkin
ajan kuluttua tulivat Hytönen ja Laamanen kuulusteluhuoneesta,
näyttivät matkatovereilleen sadan markan setelirahaa ja pistoolia
sanoen, että nämä saatte tekin ja pääsette vapaiksi, jos vain puhutte
kaikki. Jotkut pojista antoivat pettää itsensä ja kertoivat mitä
tiesivät, varsinkin kun heille ilmoitettiin, että Lindén on jo kiinni
ja hirtetty.
Satamarkkanen ja pistooli samoinkuin vapauskin jäivät kuitenkin
kaukaiseksi haaveeksi, sillä miesten matka johti Shpalernajaan, ja
sieltä he pääsivät vasta paljon kovia koettuaan Venäjän vallankumouksessa
vapaiksi.
Dahlstedt Karjalohjalta. Vangittiin Saksaan mennessään Seinäjoella.
Kuoli keuhkotautiin 1921.
Väinö Lindén kertoo itse toiminnastaan seuraavaa:
Senjälkeen kuin ryssät vuoden 1915 lopulla nähtävästi
Liisankadun-toimiston paljastumisen sekä aikaisemmin mainittujen
vangitsemisten kautta olivat onnistuneet saamaan päteviä todistuksia
jääkäriliikkeen toiminnasta, alkoi ”värvärin” elämä Helsingissä käydä
jännittäväksi. Urkkijoita liikkui kaikkialla. Erikoisesti olivat nämä
hämäräperäiset henkilöt liikkeellä iltaisin, jolloin katuliikenne sekä
ravintola- ja kahvilaelämä oli vilkkain. Tämän ammattikunnan
muodostivat enemmän tai vähemmän silmiinpistävät tyypit, jotka ennen
pitkää oppi erottamaan kunniallisista ihmisistä. Suuremmissa
ravintoloissa ja kahviloissa saattoi muutamien päivien havaintojen
perusteella miltei erehtymättömästi erottaa tällaisen vakituisen
kundin, joka ensi näkemältä näytti syvästi kiintyneen sanomalehteensä,
mutta itse asiassa oli aina korvat hörössä ja sijoittuneena sellaiseen
paikkaan, josta voi pitää silmällä ovea, loi salaa vaanien katseensa
jokaiseen tulijaan. Ulkona työskennellessään urkkijat näkyivät
kuljeskelevan ”parittain kuin Lönngrenin pirut”. Espiksellä ja
Aleksilla he saattoivat röyhkeästi askel askelelta seurata epäilemiään
kansalaisia.
Tammikuun puolivälissä 1916 huomasin, että asuntoani
Kasvitieteellisessä puutarhassa oli alettu säännöllisesti pitää
silmällä. Sekä Kaisaniemen että Unioninkadun ja Töölön lahden puolella
kulkivat säännöllisesti samat mustat miehet. Oli selvää, että minut oli
annettu ilmi, mutta silloin en vielä arvannut, miltä taholta. Epäilin
erästä Erdman-nimistä veijaria, jonka muuan toverini — nyttemmin
kuollut tohtori Kymelä — oli värvännyt. Tämä herra, alkujaan
lahtelaisia, oli tunnettu urheilijauimari y.m. ja esiintyi eleganttina
maailmanmiehenä, tyynenä, itsetietoisena ja varmana, kerskuen laajoilla
tuttavuuksillaan. Hän oli itse halukas lähtemään Saksaan niin pian kuin
oli saanut kerätyksi mukaansa luotettavimmat toverinsa. Tässä
tarkoituksessa hän teki useampia matkoja maaseudulle palaten aina
jonkin päivän kuluttua takaisin ilmoittaen värvänneensä milloin
mitenkin monta miestä, jotka hän veisi mukanaan. Muun muassa hän otti
tehtäväkseen järjestää uuden etappitien Raumalta Tukholmaan ja teki
myös tässä tarkoituksessa näennäisen matkan. Olin alunperin epäillyt
miestä lurjukseksi, mutta Kymelän ja eräitten muitten — jotka tunsivat
hänet kouluajoilta — vakuuttelujen perusteella luotin häneen jonkin
aikaa. Parin viikon kuluttua olin täysin selvillä siitä, että E. oli
ovela veijari. Sitä ennen hän oli kuitenkin ehtinyt käydä kerran
luonani ja myös kerran Yrjö Ruuthin luona, jotapaitsi olin pari kertaa
tavannut hänet ravintola Centralissa. Viimeisen kerran tavatessamme
piti hänen lähteä seuraavana päivänä miehineen matkalle Rauman kautta.
Seuraavana iltana näin hänet kuitenkin Aleksanterinkadulla erään naisen
seurassa, ja kun hän ei sattunut huomaamaan minua, lähdin varovaisesti
seuraamaan häntä. Jonkin aikaa käveltyään hän naisensa kanssa poikkesi
Supposen matkailijakotiin Hakasalmenkadun varrella. Hetkistä myöhemmin
menin minäkin sinne matkamiehenä tiedustelemaan huonetta ja silloin
sain selville, että mies oli jo lähes parin viikon ajan asunut siellä
”rouvansa” kanssa.
Kerrottuani havainnoistani esimiehilleni syntyi luonnollisesti suuri
levottomuus, sain ansaitut nuhteet herkkäuskoisuudestani, raivosin
vuorostani K:lle ja aloin miettiä, miten selviytyä tilanteesta.
Kaikkien jyrkkä mielipide oli, että mies on pakolla vietävä Saksaan tai
— jos hän kieltäytyisi lähtemästä — tavalla tai toisella ”tehtävä
vaarattomaksi”. Niinpä seuraavana päivänä laittauduin matkakuntoon,
lähetin Kymelän mainitsemaani matkailijakotiin ottamaan selvää, vieläkö
miehemme majaili siellä — tuloksella, että se kettu oli livistänyt
tiehensä. Onnistuin seuraavana päivänä saamaan selville, että hän oli
siirtynyt Keravan Matkailijakotiin. Matkustin viipymättä sinne, mutta
sieltäkin oli pariskunta jo ehtinyt luikkia matkoihinsa. Jotenkin hän
lienee saanut tietoonsa, että häntä ajettiin takaa. Sen tien hän
hävisi, enkä ole myöhemminkään herraa tavannut. Todennäköistä on, etten
voisi häntä enää tunteakaan.
Kapinan jälkeen kuulin, että samanniminen mies oli ollut mukana
valkoisessa armeijassa ja vielä sodan jälkeenkin eräässä
joukko-osastossa puijaamassa tovereittensa rahoja. Ilmeisesti mies ei
ollut santarmien palveluksessa. Meiltä hän onnistui houkuttelemaan
lähes parituhatta markkaa. Vaadin Kymelän suorittamaan
jääkäriliikkeelle takaisin tämän summan, mutta se oli mahdotonta, sillä
hän oli aivan varaton ja hamasta koulupojasta asti opiskellut
lainarahoilla. Ikävintä tässä tapauksessa oli kuitenkin se, että sen
jälkeen elimme alituisessa levottomuudessa. Tämänluontoisia tapauksia
sattui muuten toisiakin. Niinpä juuri mainitsemani Kymelän kautta
annoin matkarahat eräälle tamperelaiselle ylioppilaalle, joka ilmoitti
varmasti matkustavansa, mutta menomatkallaan poikkesi kotiinsa, jossa
matka jyrkästi keskeytyi. Matkarahat sain kyllä takaisin, mutta
miekkonen oli saanut tietää, mitä oli tekeillä, tunsi matkareitin
j.n.e. ja ylvästeli humalapäissään salaisuuksillaan ravintoloissakin.
Varsin tavallista oli, että moni nuorukainen oli intoa ja tulta täynnä,
mutta vanhemmat pitivät asiaa mahdottomana. Oli valittava joko
kuuliaisen lapsen tottelevaisuus tai karata kotoa. Niinpä katsoikin
moni olevan pakon lähteä Suomesta vähin äänin karkuteille. Katkera teko
puolin sekä toisin. Mikä oli oikein? Siitä en tohdi jyrkästi väittää
niin enkä näin. Nykyjään olen jo taipuvainen sanomaan, että vanhempien
tahtoa oli kunkin seurattava.
Edellämainittu Erdman ei siis lopultakaan ollut minua antanut ilmi,
kuten alussa luulin, kun huomasin minua vakoiltavan. Sen oli tehnyt,
kuten sittemmin selvisi, erään toisen apulaiseni, palokuntalaisen N. Jernvallin
värväämä palosotilas Kallion palokunnasta. Hyvin kuvaavaa
on, ettei yksikään niistä monista kymmenistä, joille itse puhuin
asiasta (kaikkiaan oli värväämiäni miehiä noin 80, vaikka ainoastaan n.
30 ehti matkustaa, ennenkuin etappitiet menivät epäkuntoon ja itse
jouduin kiinni) tehnyt ilmiantoa. Tämä johtui siitä, että omalta
osaltani olin perin varovainen. En puhunut asiasta kenellekään, jonka
kanssa en ollut läheinen tuttava, useimmiten jo aivan lapsuudesta asti.
Sitävastoin, kun käytin jotakin tuttavaani välittäjänä ja nämä
värväsivät miehiä, jotka eivät tunteneet minua, oli aina vaara
tarjolla. Loppujen lopuksi — puolentoista vuoden toiminnan jälkeen —
aiheutui onnettomuus, kuitenkin ensi sijassa siitä, että etappi ei
toiminut. Matkareitti Oulu—Kemi—Haaparanta meni tukkoon, miehet
lähetettiin takaisin pohjan periltä, heidän oli pakko odotella toista kuukautta
toimettomina, he kuluttivat varansa, joutuivat puutteeseen,
katkeroituivat ja sadattelivat, pitäen ilmeisesti narripelinä koko
hommaa. Uuden eteläisemmän reitin Seinäjoki—Lapua—Vöyri—Uumaja
tultua kuntoon helmikuun loppupuolella 1916 joutui heti ensimmäinen
uudelleen matkaan lähtenyt ryhmä Seinäjoella kiinni mainitun
palokuntalaisen kavaltamana. Kuitenkin uskon, että jos ne neljä
palokuntalaista, jotka Jernvall oli Kallion palokunnasta värvännyt,
olisivat päässeet lähtemään heti tammikuussa, ennenkuin ehtivät
levitellä salaisuuttaan, niin olisivat hekin ensimmäisen innostuksen
vallassa matkustaneet, vieläpä Hytönenkin Laamasen, joka sittemmin johdatti
serkkunsa (?) — kaiken todennäköisyyden mukaan vakituinen
santarmiagentti — Jernvallin kautta miesteni jäljille.
Niin pian kuin olin huomannut asuntoani pidettävän silmällä en enää
nukkunut yhtään yötä kotona, vaan elelin ”kiinalaisena” jonkun toverini
asunnossa useimmiten amanuenssien luona milloin milläkin klinikalla,
tavallisimmin Ullanlinnan tai Vanhalla klinikalla.
Tammikuun loppupuolella tapasin eräänä iltana ylioppilastalolla Yrjö Ruuthin,
jota hänen kertomansa mukaan jo pitemmän ajan oli vakoiltu.
Varomatonta kyllä saatoin häntä ensin U.S:n toimitukseen ja sitten
hänen asuntoonsa Kirkkokadulle. Tällöin huomasin aivan selvästi, että
meitä seurattiin. Koko matkan Aleksanterinkadulla kulki kaksi miestä
aivan kintereillämme, ja kun yliopiston kohdalla äkkiä pyörsimme
ympäri, olimme suorastaan törmätä heihin. Kun pilkallisesti kehoitin
näitä herroja vuorostaan kulkemaan edellä, luikkivat he tiehensä, mutta
jo Akateemisen kirjakaupan kohdalla he olivat jälleen takanamme. Vielä
kerran käveltyämme Aleksanterinkadun edestakaisin erosimme muistaakseni
noin kello 21 tienoissa Kirkkokadulla. Sanottuani hyvästi Yrjö Ruuthille
hänen paraatiovellaan ja käännyttyäni menemään Vanhalle klinikalle
päin huomasin Säätytalon puiston puoleisen nurkan takana
piilevän pari miestä, ilmeisesti samat, jotka olivat aikaisemmin meitä
seuranneet. Päättäen suorastaan haastaa riitaa lähdin ajamaan takaa
urkkijoita, jotka kiireesti poistuivat puiston lävitse Rauhankadulle ja
edelleen Mariankadulle, jossa he pujahtivat sisään eräästä
porttikäytävästä paukauttaen oven lukkoon jäljessään. (Ehkä kylläkin
lapsellista kuljin siihen aikaan aina aseistettuna, jopa nukuinkin
pistooli tyynyn alla. Itse asiassa oli tietysti hyvin vähän
mahdollisuuksia pelastautua sellaisesta pesästä kuin Helsinki, mutta
sittenkin tuntui ikäänkuin turvallisemmalta, varsinkin jos ehkä olisi
sattunut onnistumaan livistää pois kaupungista.) — Miesten kadottua
riensin kiertoteitse Vanhalle klinikalle yöksi. Kun seuraavana aamuna
pikimmältään pistäysin asunnossani, sain kauhukseni kuulla herrasväki
Ruuthin palvelijattaren käyneen sanomassa, että Yrjö Ruuth oli yöllä
vangittu. Päätin kiireesti paeta Helsingistä, mutta kun en siihen
saakka ollut koskaan huomannut, että minua olisi seurattu — huolimatta
siitä, että asuntoani vartioitiin — otaksuin, että urkkijat eivät
minua tunteneet, sitäkin suuremmalla syyllä, kun olin heti jättänyt
asuntoni havaittuani sitä pidettävän silmällä. — Vartiointia oli
mahdoton suorittaa huomaamatta syystä, että ympäristö oli joka taholle
avoin. Lisäksi kulki kasvitieteellisessä puutarhassa aina runsaasti
opiskelijoita, joten ei ollut helppoa kiinnittää erikoista huomiota
minuun, joskin siellä miltei säännöllisesti kerran päivässä pistäysin
tiedustelemassa. Usein lähetin myös jonkun toverini, puhelimeen en
uskaltanut luottaa.
Olin juuri aloittanut palveluskauteni synnytyslaitoksella ja ajattelin
voivani uskaltaa sitä toistaiseksi jatkaa. Sitäpaitsi oli välttämätöntä
saada värväämäni miehet (kaikkiaan n. 50) matkaan niin pian kuin tulisi
tieto uudesta reitistä, jäin siis edelleen kaupunkiin. Kaikki
välttämättömät tavarani olivat synnytyslaitoksella kandidaattien
huoneessa, jossa myös saatoin asua aina, kun se nelimiehinen ryhmä,
johon kuuluin, oli siellä päivystämässä viikon erällään.
Meni onnellisesti muutamia päiviä. Mutta sitten eräänä iltana, kun olin
käynyt asunnossani noutamassa joitakin tarpeita ja tullessani pistäysin
Wilhelmsin apteekkiin Mikon- Aleksanterinkadun ja kulmassa ostamaan
itselleni natr. salicyyliä, jota sairastamani nivelreumatismin tähden
minun oli pakko säännöllisesti nauttia, tulin odotellessani
vilkaisseeksi ikkunasta ulos ja huomasin, kuinka kaksi miestä kadulla
kulkien piti ikkunoitten läpi minua silmällä milloin Mikon-, milloin
Aleksanterinkadun puolelta. Uskoen, ettei minua ainakaan kadulla
yritetä vangita, lähdin ulos pulverit saatuani, kävelin Mikonkatua
silloiseen Elannon kahvilaan Hallituskadun kohdalla, istuuduin oven
lähellä olevaan pöytään ja tilasin pari omenapiirakkaa. Heti jälkeeni
tulivat miehetkin kahvilaan ja istuutuivat aivan viereiseen pöytään
päällysvaatteissaan tilaamatta mitään. Saatuani piirakat aloin
rauhallisesti syödä ja samalla huomasin, kuinka minua vartioivat miehet
tekivät merkkejä eräälle kolmannelle samassa huoneessa peremmällä
istuvalle miehelle. Toisen piirakan syötyäni nousin ja menin
puhelimeen, josta soitin Ruoholahdenkadulla asuvalle ylioppilas,
nyttemmin lääket. lisensiaatti Jalo Saariselle pyytäen saada tulla
hänen kotiinsa yöksi. Palattuani söin toisen piirakan miesten yhä
istuessa vastapäätä tuijottamassa julkeasti minuun. Aterioituani nousin
tyynesti ja lähdin kävelemään Korkeavuorenkadulle päin. Miehetkin
tulivat ulos aivan jäljessäni, ja kahvilan ulkopuolella liittyi heihin
vielä kolme muuta. Tällöin otaksuin, että minut sittenkin aiottiin
ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa pidättää. Riensin miltei
juoksujalkaa vanhan pasaasin lävitse Espikselle, sen poikki
Erottajalle, sieltä edelleen Ludvigin-, Korkeavuoren-, Rikhardin-,
Kasarmin-, Pikku Roopertinkadun kautta synnytyslaitokselle. Viimeisen
vilauksen takaa-ajajistani näin kääntyessäni Kasarminkadulta
Roopertinkadulle. Uskon heidän eksyneen jäljiltäni kulkiessani erään
talon pihamaan lävitse Ullanlinnankadulle.
Synnytyslaitokselle tultuani vaihdoin kandidaatti Kymelän kanssa
palttoota ja lakkia. Otin käsilaukkuni ja riensin jälleen ulos.
Katolisen kirkon luona nousin ajuriin ja ajoin Merikadun kautta
kiertäen Ruoholahteen, jossa minut mainitsemassani perheessä otettiin
ystävällisesti vastaan. Kerroin lyhyesti, mistä oli kysymys. Jättäen
mainitsematta takaa-ajosta koetin selittää, ettei mitään vaaraa ollut,
mutta pidin varovaisempana olla nukkumatta asunnossani, jota epäilin
vartioitavan. Lienen kuitenkin aiheuttanut unettoman yön
isäntäväelleni. Itse en osannut unta ajatellakaan, mietin vain, miten
lähtisin kaupungista. Aamulla sovimme sitten niin, että Jalo Saarinen
kävi noutamassa asunnostani sukset ja hiihtotamineet, jotka
onnellisesti saatiinkin. Pukeuduin hiihtoasuun ja lähdin muina miehinä
hiihtämään Huopalahden asemalle. Saarinen taas otti matkatavarani,
nousi Helsingin asemalla Karjalle menevään junaan, johon myös minä
Huopalahdessa sijoituin. Emme olleet toisiamme tuntevinamme, joskin
istuimme samassa vaunussa. Karjan majatalossa joimme kaikessa rauhassa
aamukahvit saattajani odotellessa junanlähtöä Helsinkiin, samalla kuin
minä pyysin puhelimitse kotoani lähettämään hevosen minua noutamaan.
Matka oli pari penikulmaa, ja hiihtäen en voinut kuljettaa tavaroitani.
Heti kun olin päässyt pois Helsingistä, tunsin itseni täysin
turvalliseksi, mutta Jalo Gabriel, joka sillä kertaa toimi hyvänä
enkelinäni, on usein kertonut, että matka sittenkin oli hänestä
ikäänkuin jännittävä.
Yhden viikon jaksoin pysyä kotona, sitten tuntui olo sietämättömältä.
Kaikki yhteydet olivat katkenneet. Puhelinta en tohtinut käyttää.
Värväämäni nuorukaiset olivat jääneet oman onnensa nojaan tietämättä
lainkaan kenen puoleen kääntyä. Päätin palata takaisin Helsinkiin siinä
heikossa toivossa, että minua kenties oli heretty etsimästä. Niinpä
sitten jälleen ilmestyin tähän ”syntiseen kylään” ja aloin opiskella ja
tiedustella, millä kannalla ”liikkeen” asiat olivat. Teinpä vielä Harry Brotheruksen
kanssa yhden värväysmatkan Vihtiinkin. — Junalla Selkiin
ja sieltä suksilla edelleen; Boijer-Spoofin kartanossa oltiin yötä,
palattiin sieltä Nummelaan ja junalla Karjan kautta Helsinkiin.
Tuloksena retkestä oli yksi jääkäri, ja totesimme, että kaikki kansa,
etenkin vanhat ja viisaat, olivat kauhuissaan meidän hommistamme. Ehkä
ei aivan syyttäkään.
Siltä matkalta jäivät sukseni matkatavaratoimistoon ja häipyivät sille
tielleen, kun en tullut niitä heti noutaneeksi, ja pian sen jälkeen
jouduin kiinni. Se oli vahinko. Ne olivat harvinaisen hyvät sukset,
itsensä hiihtoveteraani Räsäsen ”koulaamat” ja muutenkin mielestäni
ikäänkuin historialliset. Kuljin murheellisena monta päivää, kun
Shpalernajasta palattuani seuraavan vuoden maaliskuussa en enää voinut
saada niitä takaisin.
Helmikuun puolivälissä sitten sain Sven Donnerin kautta tiedon uudesta
reitistä. Pojat suoriutuivat jälleen matkaan; ensimmäinen ryhmä
muistaakseni 18 tai 19 p:nä helmikuuta mutta, kuten sanottu, meidät oli
silloin jo kavallettu, myyty ryssälle. — Tahtoisin uskoa sen
tapahtuneen enemmän kavaltajan tyhmyydestä — kansansa historian
tuntemuksen puutteesta — kuin pelkästä luonteettomuudesta. Junassa,
jossa mieheni matkustivat, oli varmaankin — Hytöstä ja Laamasta
lukuunottamatta — kokonainen lauma valepukuisia santarmeja. Noille
katalille pettureille, kuvitelluille kunnon tovereille, joilla piti
olla sama ihana unelma ja sama korkea päämäärä, puhelivat
nuorukaiset täysin luottavaisina aikaisemmat retkensä ja nykyisen
matkasuunnitelmansa.
Lopputulos oli selvä, ennemmin tai myöhemmin piti tuollaisessa laajassa
yrityksessä niin käydä. Ihme oli mielestäni se, että siihen meni
puolitoista vuotta.
Lindén tiesi siis olevansa paljastettu ja helmikuun 21 päivänä hän
päätti matkustaa pohjoista kohti. Hän odotti synnytyslaitoksella
päivystäjänhuoneessa iltaan saakka, sitten kellon yhdeksää lyödessä
veti päällystakin ylleen, otti käsilaukun käteensä, sanoi tovereilleen
hyvästit ja kääntyi ovella mennäkseen. Mutta silloin ovi avattiinkin
ulkoapäin ja suuri santarmi ilmestyi ensimmäisenä ovelle, hänen
jäljessään käytävässä kolmattakymmentä henkeä toisia santarmeja,
poliiseja, apulaisia, kielenkääntäjiä, köydenkantajia ja
teloittajia — — —
Santarmi kysyi ensin jokaiselta: ”Mikä on nimi?” Ja Lindén puolestaan
esitteli itsensä Leppäseksi. Sitten kysyi santarmi: ”Missä on Ljindén?”
Asianomainen oli juuri aikeissa selittää, että ”Ljindén” on toisessa
rakennuksessa ja pyysi päästä häntä noutamaan, mutta erään
kanssatoverin — hän on nyt jo kuollut — esiintyminen saattoi ehkä
antaa santarmille osviitan. Sillä Lindénin nimeä mainittaessa hätkähti
hän ja — aivan vaistomaisesti — katsahti Lindéniin. Sen huomasi
santarmin tarkka silmä ja asianomaiseen kääntyen hän sanoi: ”Te se
olette.”
Sitä ei voinut enää kieltää.
Mutta Lindén sanoo, että vaikkapa hän olisi vielä siitä pulmasta
päässyt toiseen rakennukseen ja sillä välin livistänyt, niin hän
ei olisi sittenkään päässyt pitemmälle kuin kadulle. Sillä
synnytyslaitokselta lähtiessään hän huomasi koko tämän Neitsytpolun
korttelin piiritetyksi.
Ajettiin komeasti kruunun autolla, Lindén keskellä, santarmit joka
pääilmansuunnassa ja ratsumestari Iljin ryhmänjohtajana. Ajettiin
Vuorimiehenkatua Länsirantaa Kauppatorille ja sieltä käännyttiin
Punanotkonkadulle santarmihallitukseen.
Siellä hänet vietiin ensin vinttikerroksen torniin, jossa otettiin 6
eri valokuvaa. Tavallisesti otettiin vain kolme, mutta Lindén koetti
teeskennellä hermostunutta, väänteli naamalihaksiaan kaikkiin
mahdollisiin asentoihin. Valokuvaaja koetti selittää, että nyt täytyy
olla tyyni, mutta Lindén vastasi, ettei voi millään, kun on niin
hermostunut, ettei voi pitää naamaansakaan vakavana. — Tämä kuvanotto
kuitenkin ylempien herrojen mielestä epäonnistui, ja uusi kuva otettiin
kaksi viikkoa myöhemmin, jolloin vankinaolo oli jo tehnyt piirteet
välinpitämättömiksi.
Sen jälkeen otettiin sormijäljennökset. Oikean käden sormenpäät piti
kastaa tököttiin, ja sen jälkeen piirtää vakava rantujen kuva
kaavakkeelle, joka sormi omalle paikalleen. Turkissakaan ei edes
rikolliselta vaadita — näin sen itse — muuta kuin etusormen kuvanen,
mutta ryssille piti olla kaikki sormet, milteipä koko kämmen.
Lindén kastoi sormenpäänsä tököttiin, painoi ne paperille, mutta
värisytti kättään niin, että jäljelle jäi vain musta juova eikä
luonteenomaisia piirteitä ollenkaan. Santarmi suuttui, otti Lindéniä
ranteesta kiinni ja kiersi joka sormen viimeisen nivelen kuvan
puolikaaressa uudelle lomakkeelle, joka hyväksyttiin.
Tämän jälkeen ilmoitettiin, että kenraali Jeromin haluaa kuulustella.
Lindén sanoi kuitenkin, että ennenkuin hän voi mennä kenraalin
puheille, täytyy hänen saada pestä kätensä, jotka olivat nyt yltään
tökötissä. Käsienpesu suotiin, Lindén johdettiin muutamaan keittiöön,
jonka ovelle asettui poliisi vahdiksi.
Lindén koetti viivyttää käsienpesuaan pitkään saadakseen miettiä
tilannetta. Hänellä ei ollut mitään johtolankaa siitä, mitä tiedettiin,
ja hän päätti kieltää kaiken. Ohimennen hän keskusteli myös poliisin
kanssa, jolloin poliisi kysyi, että mitähän ne mahtavat hänelle tehdä.
Lindén vastasi, jotta kai ne hirteen vetävät, ja lisäsi, että ”tekin
suomalainen mies ilkiätte olla mukana tällaisessa”. Mutta poliisi
ilmoitti nöyrästi, että häneltä menee leipä, ellei silloin tällöin
saada joitakuita hirtettäviäkin.
Sitten tuli taas sana, että kenraali odottaa ja kiirehtii. — Vietiin
kenraali Jerominin keskusteluhuoneeseen ja tapahtui tavanmukainen
esittely. Lindén sai ensi työkseen selvittää sukunsa aina kolmanteen ja
neljänteen polveen. Nämä ilmoitukset Jeromin hyväksyi sellaisinaan,
mutta sitten tuli kysymys alamaisuudesta. Lindén sanoi olevansa Suomen
alamainen, mutta Jeromin väitti, että ryssän. Lindén piti kuitenkin
tiukasti kiinni siitä, että hän on Suomen ja samalla myös sen lakien
alamainen, joten hänen pidättämiseensä oli oikeus vain Suomen
viranomaisilla.
Papereihin merkittiin sitten:
”Russkij poddannij, Finljandskij urozhenets!”
— ”Miten onnistui vakoileminen?” oli Jerominin seuraava kysymys.
”Ei ole koskaan vakoillut eikä tiedä vakoilusta mitään”, kuului
Lindénin vastaus.
”Tunteeko Bruhnin?”
”Ei tunne.”
”Tunteeko Backbergin?”
”Ei tunne.”
Ilmoitettiin, että kerran oli nähty kulkevan Backbergin kanssa kadulla,
mutta Lindén väitti kiven kovaan, ettei tuntenut kumpaakaan, ja
iloissaan jo luuli, että asia koski ainoastaan vakoilua, johon häntä
vastaan ei ollut todisteita.
Mutta sitten tuli kysymys:
”Kuinkas se värväys onnistui?”
”Mitä herra kenraali tarkoittaa värväämisellä?” Kenraali vastasi, että
”Saksan armeijassa on suuri joukko suomalaisia, ja te värväätte heitä
sinne.”
Lindén väitti olevansa tietämätön koko asiasta, ja mikäli asia häntä
koskee, on se aiheutunut erehdyksestä, joka perustuu tietämättä tai
tahallaan tehtyyn ilmiantoon.
Jeromin lausui, että hänellä on täysin sitovat todisteet siitä, että
Lindén on värvännyt miehiä Saksaan. ”Mitä sanoo Luoto?” — ”Mitä sanoo
Puisto?” Näitten todisteitten perusteella voidaan hänet
kenttäoikeudessa 24 tunnin sisään tuomita hirtettäväksi. — Ja Jeromin
lisäsi:
”Niin on käynyt jo monelle ennen teitä aikaisemmin.”
”Vui snali Ruta”, (te tunsitte Ruuthin), sanoi hän sitten.
”Mitä Ruuttia?” kysyi Lindén puolestaan.
”Mikä on hänen ristimänimensä”, kysyi Jeromin tulkilta, joka vastasi:
”Yrjö Oskar.”
Sen nimisen miehen selitti Lindén tunteneensa jo kouluajoilta saakka,
vaikkakaan ei ollut tavannut myöhemmin.
Jeromin sanoi:
”Hän oli myöskin värväri. Häntä ei ole enää, sillä hänet hirtettiin, ja
niin käy myös teille, ellette tunnusta kaikkea, mitä tiedätte, jolloin
voidaan armahtaa.”
”En tiedä mitään”, vastasi Lindén.
Kenraali lähti pois kello 3 aamulla ja sanoi:
”Saatte miettiä, kuinka tahdotte menetellä.”
”Ei parane miettimisestä”, kuului Lindénin vastaus.
Neljännestunnin kuluttua tuli santarmiratsumestari, kysyi tahtoiko hän
tunnustaa vai eikö. Kenraali oli muka väsynyt ja tahtoi mennä
nukkumaan.
Lindén oli samaa mieltä: hänkin oli väsynyt ja tahtoi mennä nukkumaan.
Hänet vietiin nyt päävahtiin ja sieltä Katajanokalle, jonne seuraavana päivänä
saapui suurempi joukko suomalaisia, sillä reitti oli nyt jo
ryssien tiedossa.
Viikon kuluttua saapui Mashkevitsh ja aloitti kuulustelut. Ne kävivät
kaikki saman menetelmän mukaan. Ensin uhattiin, että vangitaan
vanhemmat. Sitten ilmoitettiin, että kaikki aikaisemmat pidätetyt on
hirtetty ja sopivin väliajoin aina huomautettiin, että kenttäoikeuden
mukaan tuomitaan ja hirtetään 24 tunnin kuluessa. Mielikuvituksesta
keksittiin todistuksia ja sanottiin, että hän kertoi sitä ja toinen
taas sitä ja lisättiin: ”Meille on aivan yhdentekevää, tunnustatteko
tai ette, me tiedämme kaikki ja meillä on todistajia enemmän kuin
tarpeeksi.”
Ellei vastannut mitään, annettiin pimeätä putkaa. Tutkimukset
toimitettiin öisin ja siten väsytettiin miehet lopullisesti. Santarmit
kertoivat lisäksi hirveitä juttuja mielikuvituksen herkistämiseksi
koettaen onkia tunnustusta. Mutta heidän saaliinsa oli pieni, vaikka
tutkimuspöytäkirjoista karttui valtavat nidokset, joiden lukeminen
Shpalernajassa vei aikaa. Vankien onneksi se viivästytti tuomiota,
kunnes vallankumous sen esti.
Lindén vietiin sitten heinäkuun 5 päivänä Pietariin Shpalernajaan
yhdessä Massisten veljesten y.m. kanssa.