Syystalvella 1915 saapui Kurrin kartanoon Iitin pitäjän
Perheniemen kylässä Massis-veljesten tuttava Eino Polón. Hän kertoi
jääkäriliikkeestä ja sen tarkoituksesta, ja Massiset innostuivat heti
asiaan.
Urho Massinen lähetti ensimmäiseksi Saksaan nuoremman veljensä Kalle Massisen
joulukuussa 1915 ja jatkoi sen jälkeen värväystä tuttaviensa
keskuudessa. Eräänä päivänä saapui Kurriin Väinö Sola tuoden mukanaan
enonsa Salmelaisen. Sola kertoi, että tässä olisi muuan, josta leirillä
vielä voisi tulla kunnon mies. Sovittuna päivänä tapasi Massinen sitten
Salmelaisen eräässä kahvilassa Helsingissä, jossa antoi Salmelaiselle
matkarahat ja ohjeet, ja niin painui Salmelainen matkalle. Hän palasi
kuitenkin pian takaisin, yritti Torniossa kaksi kertaa yli rajan, mutta
santarmit käännyttivät hänet takaisin. Kolmannella kerralla yritys
onnistui, mutta joella tuli Salmelaista vastaan suuri musta koira,
jolloin hän kertoi ajatelleensa, että kyllä minä nyt pirun kelkkaan
jouduin.
Niinkuin sitten kävikin, sillä hän joutui santarmien vangiksi, kuten jo
tiedämme.
4 päivänä maaliskuuta 1916 saapui Kurrin kartanoon
kaksi helsinkiläistä etsivää. He sanoivat, että
”Santarmihallituksen pyynnöstä on heillä kuvernöörin määräys pidättää
Urho Massinen”.
Edellisenä päivänä oli Kurrin kartanossa ollut suuri karjanhuutokauppa,
ja väsyneenä ei Urho Massinen yrittänytkään paeta, vaikka hänellä
siihen oli hyviä tilaisuuksia, sillä hän uskoi pääsevänsä vapaaksi
neljän tai viiden viikon kuluttua, kuten niin monet muut.
Väinö Sola oli vangittu viikkoa aikaisemmin ja viety Katajanokalle,
jonne myös Salmelainen saatettiin. Massinen ei voinut käsittää, kuka
hänet olisi antanut ilmi ja epäili Väinö Solaa, mutta Salmelainen
olikin jo kertonut kaiken kuulusteluissa, vaikkakaan Massinen ei ollut
ilmaissut hänelle nimeään tavatessaan. Mutta olihan Salmelainen käynyt
Kurrissa.
Mennäkseni tapausten edelle mainitsen, että Väinö Sola sai istua
joitakin viikkoja Katajanokalla. Jumalanpalveluksissa hän esitti
yksinlaulua. Varsinkin ”Oi muistatko vielä sen virren” sai monelta
pojalta kyynelen tipahtamaan.
Kenraalikuvernööri Seynin rouva oli Katajanokan sairaalan ylivalvoja.
Eräänä päivänä tuli tohtori Soikkonen hänen luokseen ja sanoi tähän
tapaan:
”Minulle on tarjottu erinäisiä kunniamerkkejä, joita en ole voinut
ottaa vastaan. Nyt olisi minulla pieni pyyntö. Hyvä toverini on aivan
syyttä vangittu ja istuu nyt Katajanokalla. Pyytäisin hänen
vapauttamistaan.”
Kolmen tunnin kuluttua oli Väinö Sola vapaa.
Mutta me palaamme takaisin Kurrin kartanoon, jonne etsivät olivat
tulleet noutamaan Urho Massista. Hän sanoi etsiville, että ei sitä vain
niin lähdetä, sillä pankkiasiat on ensin hoidettava, ja sen takia
täytyy mennä Kouvolan kautta. Etsivät hiukan tuumiskelivat asiaa, mutta
Massinen sanoi, että ”niin se on”, jonka jälkeen he suostuivat
seuraamaan Massisen matkasuunnitelmaa. Sillä heillä ei ollut mitään
muuta neuvoa, koska Massinen olisi minä hetkenä tahansa päässyt
livistämään. Niinpä hän komentelikin etsiviä mielin määrin. Kun
saavuttiin Kouvolaan, jätti Massinen etsivät hotelliin, läksi itse
pankkiasioitaan toimittamaan ja sanoi etsiville:
”Syökää ja juokaa minun laskuuni mitä haluatte sillä aikaa kuin
viivyn.”
Etsivät jäivät hotelliin, ja nyt olisi Massisella ollut erinomainen
tilaisuus karkaamiseen, mutta hän ei käyttänyt sitä hyväkseen, vaan
palasi takaisin hotelliin. Illalla lähdettiin Helsinkiä kohti
pikajunassa. Siihen aikaan tarjoiltiin vielä ravintolavaunuissa
punssia, ja sitä Massinen tarjoili saattajilleen seurauksella, että he
tulivat hempeämielisiksi. Niinpä toinen heistä, Rajala nimeltään ja
muuten isänmaallinen mies, sanoi Massiselle, että ”jos sinulla on
jotakin pelättävää, niin nyt lähde.”
”Ei minulla mitään pelättävää ole”, sanoi Massinen, ”eihän heillä
pitäisi oleman minkäänlaisia todistuksia minua vastaan.”
”Jos vain mitään on, niin nyt on paras lähteä”, kehoitti vielä Rajala,
mutta Massinen ei karannut, koska arveli ainakin neljän viikon kuluttua
pääsevänsä vapaaksi ja voivansa taas ryhtyä jatkamaan toimintaa,
jotavastoin pakeneminen olisi vain pahentanut asiaa.
Helsinkiin tultua Massinen sanoi etsiville, että mitäs sitä nyt yöksi
putkaan menee ja kestit lopetetaan, eikö voitaisi vielä istua yhdessä.
Ravintola Centralin yksityishuoneessa Hakasalmenkadun varrella
jatkettiin sitten aamupuoleen yötä, jonka jälkeen mentiin Rajalan
luokse nukkumaan. Seuraavana aamuna sitten mentiin etsivään osastoon,
jossa noutajat luovuttivat Massisen.
Massinen sai etsivässä osastossa yksityisen huoneen käytettäväkseen,
tilasi kaupungilta ruuat ja juomat, ja elämä oli kuin hotellissa. Joka
ilta pidettiin pieniä juhlia — tosin Massisen kustannuksella — mutta,
sanoo hän, ”oikeita miehiä ne olivat kaikki siellä etsivässä.”
Eräänä tuli kaksi santarmia noutamaan Massista
santarmihallitukseen, jossa toimitettiin lyhyt tutkinto, kysyttiin
nimet, ikä, isän nimi, mutta ei mitään asiasta. Tutkinnon jälkeen lähti
yksi santarmeista viemään Massista kapeita portaita pitkin torniin.
Matkalla välähti Massisen mielessä, että ”aikovatkohan ne pahukset
tappaa aivan elävältä”, ja vähän levottomana kiipeili yhä ylemmäs,
kunnes he pääsivät tornin huipussa olevaan valokuvaushuoneeseen, jossa
otettiin valokuva. Silloin Massinen käsitti tämän manööverin.
Santarmihallituksesta hänet vietiin Katajanokalle, ja ensimmäinen yö
siellä oli synkkä. Kysyttiin, onko liinavaatteita, joita ei tietysti
ollut. Tutkintovanki pannaan ilman liinavaatteita vankipukuun, niin
tehtiin Urho Massisellekin, ja yhden yön hän vietti kenties kolkommin
tuntein kuin konsanaan aikaisemmin. Aamulla tuli ylivahtimestari
Ståhlberg, joka oli luotettu mies, ja sanoi, että nyt mennään
toimistoon muuttamaan omat vaatteet vankipuvun tilalle.
Aina heinäkuun 5 päivään asti pidettiin Urho Massista Katajanokan vankilassa
. Sitten siirrettiin hänet Lindénin joukon mukana Pietariin
Shpalernajaan. Kolme kertaa kuulusteltiin Katajanokan vankilassa.
Ensimmäiseksi kysyttiin:
”Tunnetteko Solan?”
”Kyllä.”
”Entä Salmelaisen?”
”En tunne.”
Ja tähän kuulustelut tavallisesti keskeytyivät, sillä Massinen ei
sanonut tietävänsä mitään. Ståhlberg neuvoi, että on viisainta kertoa
kuulleensa jotakin, niin pääsee vähemmällä, ja Massinenkin uskoi, että
kyllä ne hänet sieltä kohta kyyditsevät pois. Niin ei kuitenkaan
käynyt, ja kun hän joutui Mashkevitshin kuulusteluun, syytettiin kuten
ennenkin. Massinen ei luonnollisesti ilmaissut mitään, vaikka
Mashkevitsh tutkinnoissa oli erinomaisen kohtelias, käski istumaan,
tarjosi tupakat, antoipa savukkeita vielä mukaankin, kun taas vietiin
Katajanokalle. Mutta poispääsystä ei ollut tietoakaan.
Sitten eräänä iltana, juuri heinäkuun 4 p:nä tuli Ståhlberg ja sanoi,
että nyt ovat asiat hullusti, sillä nyt tuli matka Pietariin. Vähän
synkänlaiselta tuo tieto kuulosti, mutta kaikki piti ottaa
rauhallisesti. Seuraavana aamuna heidät saatettiin autolla
Senaatintorin nurkassa olevaan taloon, jossa on nykyinen
raastuvanoikeus; siellä luovutettiin sotamiehille ja marssitettiin
jalan asemalle vartijoilla paljastetut sapelit kädessä.
Oli kaunis heinäkuun päivä kun lähdettiin, ja jonkun matkan päässä
Helsingistä päästivät vartijat miehemme vapaasti liikkumaan käytävillä.
He juttelivat sotamiesten kanssa, jotka olivat riisuneet aseensa
nurkkaan, eikä olisi ollut mikään ihmeteko työntää sotamiehet koppiin
ja poistua sopivassa paikassa. Mutta Lindénin kehoituksista huolimatta
ei toimeen ryhdytty, jotapaitsi kukaan ei pitänyt asiaa niin perin
vakavana, ja siten jäi yritys tekemättä.
Puolenyön tienoissa saavuttiin Pietariin. Koko matka oli laulettu
isänmaallisia lauluja, jotta ääni oli käheänä. Asemalta marssitettiin
sitten vankilaan, jossa punnittiin, vietiin kantakirjoihin, tavarat
tarkastettiin ja lueteltiin ja vasta aamupuoleen yötä päästiin koppiin.
Urho Massisen vartijana oli virolainen, jonka kansalaisuuden hän heti
tunsi ja sanoi, että ”ethän sinä vietävä olekaan ryssä”. Miehen nimi
oli Omnapuu, ja hänen kanssaan jutusteli Massinen aikansa, kunnes iski
suoraan asian ytimeen kysyen, paljonko tällaisesta vartijantoimesta
maksetaan.
”Neljäkymmentä ruplaa”, vastasi Omnapuu.
”Minä maksan 50, jos teette pieniä palveluksia”, sanoi Massinen.
Omnapuu painoi oven kiinni jälestään eikä puhunut mitään, mutta kun
palasi seuraavalla kerralla, kysyi hän, minkälaisia palveluksia pitäisi
suorittaa. Massinen antoi hänelle pienen kirjelipun ja sanoi, että vie
tämä nyt ensiksi osoitteen mukaan kaupungille, sieltä saat rahat.
”Antakaa 40 ruplaa”, sanoi virolainen.
”En kuin annan 50”, vastasi Massinen, ja sillä oli asia sovittu.
Omnapuusta tuli sitten vankien luotettu liittolainen. Ensimmäisen
kirjeen hän vei Urho Massisen siskolle, joka siihen aikaan oli
Pietarissa. Se oli silkkipaperille kirjoitettu ja siinä sanottiin:
”Anna tälle pojalle 50 ruplaa.”
Se oli ensimmäisen kuun palkka, ja siitä lähtien Omnapuu palveli
uskollisesti. Seuraavalla kirjeellä Massinen otti yhteyden veljensä
Kyöstin kanssa. Kun täten aina sai vaikkapa vain vähäisiäkin tietoja
kopin ulkopuolisesta maailmasta, pysyi mieliala reippaana. Sitävastoin,
ikävä kyllä, joidenkuiden yksinäisten koppien asukkaiden, joilla ei
ollut yhteyttä ulkomaailman kanssa, hermot ajan mittaan pettivät.
Massinen joutui ensin yksinäiseen koppiin toisessa kerroksessa, mutta
sai sitten koppitoverikseen puolalaisen nimeltään Boleslav Zop Zac. Hän
oli tulinen mies, ja innostui toisinaan niin, että kävi käsiksi. Mutta
Massinen otti sylipainia, painoi hänet selälleen sänkyyn, tarttui
sängynlaitoihin ja rutisteli hiukan. Ja parin minuutin kuluttua tuli
puolalainen taas pyytämään anteeksi. Näin tapahtui aluksi joitakuita
kertoja, mutta sitten Boleslav uskoi, ettei Massisen kanssa kannattanut
painia, ja hän kertoi aitovenäläisen tarinansa.
Hän oli ollut Tatjanan sairasjunan komentajana, mutta sitten
rupesi kuriiriksi. Eräs upseeritoveri varasti kuriiripostin
mustasukkaisuudesta ja ilmiantoi Boleslavin saksalaisten vakoojana.
Tämän ilmiannon perusteella hänet sitten vangittiin.
Mutta tytössä oli myöskin tulta. Kun hän sai kuulla Boleslavin
vangitsemisesta, ampui hän kilpailijansa Nikolajevin rautatieasemalla
sekä sen jälkeen itsensä.
Oli määrätty, että sängyt on päivän ajaksi nostettava ylös. Urho Massinen
piti kuitenkin päivälläkin sänkyään alhaalla ja makaili siinä.
Kun tarkastaja tuli ensi kerran katsomaan, koveni hän, miksi vanki
makasi sängyssä, vaikka oli kielletty.
”Minulla on lupa”, sanoi äkäisesti Urho Massinen, jonka jälkeen
tarkastaja poistui. Sen kerran jälkeen ei enää vaadittu nostamaan
sänkyä seinälle.
Ensimmäisenä yönä luteet ajoivat hänet kesken unien pois sängystä, ja
sitten Massinen istui tuolille torkkumaan. Hän nukahtikin siihen ja
heräsi aamulla varhain, kun akkunasta kuului lehtipuiden humina ja
ihanaa kuorolaulua. Se oli jumalanpalvelus, joka joka päivä
toimitettiin rangaistusvangeille. Massinen luuli olevansa taivaassa,
kunnes heräsi täydelleen, muisti luteet ja ryhtyi tutkimaan patjaansa.
Patja oli jonkinlaisesta meriheinästä, ja luteita vilisi aivan sakeana.
Massinen aloitti lahdin ja tappoi niitä, että lakana oli aivan
punaisena.
Aamupäivällä tuotiin soppa, ja Massinen olisi kenties syönytkin sen,
mutta kulhossa uiskenteli kaksi torakkaa. Hän nakkasi sopan klosettiin
ja sen jälkeen menivät kaikki toisetkin valtion sopat saman tien,
lusikallistakaan ei Massinen maistanut, vaan söi ensimmäisen viikon
vettä ja leipää. Mutta ryssänlimppu on ravitsevaa, jos vain on sokeria
höysteeksi, ja sitä Massisella oli Helsingistä lähtiessä puoli kiloa.
Seuraavalla viikolla selitti virolainen, että tämä on hyvä talo, kun
vain osaa elämänsä järjestellä. Siitä lähtien tilasi Massinen kaikki
ateriansa, kuten paistit ja sen sellaiset vankilan keittiöstä.
Kaupungilta sai tilata tupakkaa ja melkein mitä tahansa paitsi viinaa
ja naistuttavia. Jouluna oli Omnapuu kuitenkin jotenkuten käsittänyt
neljänneksen pullon tätä juhlajuomaa ja toi sen Massiselle.
Kerran tuli muuan äkäinen vartija Massisen koppiin ja kysyi, mitä
merkitsi suomeksi sana ”musor”, puhdistaa. Massinen sanoi vähemmän
soveliaan sanan, ja kun vartija meni toisten suomalaisten koppiin,
karjasi hän Massisen opettaman sanan. Pojilta pääsi suuri nauru, ja
vartija oli nolona. Massinen sai tästä tupenrapinoita jäljestä päin ja
vähältä piti, ettei hän joutunut karsseriin — vedelle ja leivälle.
Kuten tunnettua, oli kavaltaja ja yliloikkari Rissanen myös samaan
aikaan Shpalernajassa. Kerran tapasi Massinen hänet kuulustelusalissa,
näki jääkärinpuvussa olevan miehen ja kysyi, mistä kaveri oli tänne
joutunut. Rissanen kertoi kaiken avoimesti rintamallaolosta ja
Lockstedtin leiristä, puhui siitä ”lämpimästi”, mutta vaikeni visusti
sinne tulonsa syistä. Massinen aikoi jo kysyä, että ”tapasitteko siellä
minun veljeäni?” mutta malttoi kuitenkin mielensä ja seuraavana päivänä
sai kuulla, että Rissanen on varottava mies.
Ensimmäisen kuulustelun jälkeen tutkintosaleissa tapahtunut
pöytäkirjojen lukeminen toi rauhattoman yön. Silloin luettiin
ainoastaan Urho Massista ja Esko Riekkiä koskevat pöytäkirjat.
Kielenkääntäjän kautta sanoi Mashkevitsh loppuklaneetiksi:
”Minä Nikolai Mashkevitsh, joka kaikkeinkorkeimmasta käskystä olen
määrätty tätä asiaa tutkimaan, tulen vaatimaan rangaistusta §§:n 100 ja
102 mukaan.” — Pykälä 100 merkitsi kuolemantuomiota, § 102 taas
vähintään kahdeksan vuotta pakkotyötä, joten uhkaus merkitsi siis sitä,
että nyt pannaan miehet ensiksi hirteen ja sitten vielä kahdeksaksi vuodeksi
pakkotyöhön. Siksipä ensimmäinen yö lukemisen jälkeen olikin
levoton, mutta seuraavalla lukemisella julistettiin sama tuomio
toisillekin, ja yhteistunto rauhoitti.
Omnapuu toimitti säännöllisesti kirjeet, jotka tulivat kaupungilta
neiti Massiselta tai lähtivät vankilasta. Kävelyaikana olivat vartijat
aina käytävissä korkealla, jotta voisivat seurata, ettei mitään
kanssakäymistä vankien kesken tapahtuisi. Silloin Omnapuu heitti
sopivassa tilaisuudessa paksun savukkeenpätkän Massisen huoneeseen,
josta tämä siinä olevan tiedonannon kyllä löysi. Samoin putoilivat
Massisen tiedonannot milloin minnekin, mutta aina ne joutuivat Omnapuun
käsiin ja edelleen perille. — Toiset vangit kuulusteluissa
ihmettelivät, että ”mistä p—usta sinä olet saanut nuo tiedot?” Mutta
kenellekään hän ei uskaltanut hiiskahtaakaan asiasta, sillä Rissasen
esimerkki varoitti ja seinillä oli korvat.
Korvat sikäli, että vangit nakuttelivat kaikki asiat toisilleen. Kun
jouten ollen oli nopeasti ensin opittu aakkoset, kävi sähkötys sitten
miltei kuin keskustelemalla, ja nakutus lämpöjohtoon kuului yli koko
kerroksen. Vielä tehokkaampi tapa oli puhua W.C:n kautta. Kun hulautti
siitä veden pois, saattoi puhua läpi koko talon.
Niinpä eräänä päivänä Massinen kuuli tuosta aukosta alapuolella
olevasta kopista suomenkielistä puhelua. Massinen huikkaili
klosettiputkeen ja kysyi, oliko siellä suomalaisia, johon apteekkari
Hjulman myrtyneenä vastasi. Massinen koetti häntä reipastuttaa
selittäen, että samana päivänä täältä kaikki pois pääsemme. — Hjulman
oli vangeista vanhin, pujopartainen, kunnioitusta herättävä
persoonallisuus, joka muuten aina oli hyvällä tuulella.
Eräänä päivänä kävelylle mennessään näki Massinen pitkän miehen
kävelevän jäljessään. Mies oli Kaapo Viitaharju. Massinen hidastutti
askeleitaan ja antoi hänelle salavihkaa sähkötysavaimen, vaikkakaan
Viitaharju ei viitsinyt sitä opetella. Sitten Massinen neuvoi
klosetista puhumisen, ja sen jälkeen kuului Viitaharjun kopista:
”Terve, minulla on pirun nälkä, olen istunut tuolilla ja itkenyt.”
”Älähän nyt hätäile”, sanoi Massinen. ”Pidähän huomenna varasi, kun
mennään kävelylle.”
Viitaharju sai seuraavana päivänä limpun puoliskan ja sen jälkeen
paketteja, joita neiti Sanni Massinen Urhon kehoituksesta lähetti.
Lauantaina sai Viitaharju 50 ruplaa tilille ja seitsemää eri
ruokalajia, ja hän ilmoitti, että nyt minä olen kuin taivaassa.
Viitaharjun kautta tuli Massinen tuntemaan kaikki siellä olevat
jääkärit. Aina kun joku uusi ilmaantui, ilmoitti Viitaharju:
”Tuossa on taas eri reilu kaveri.”
Tuli sitten vihdoin vallankumous, ja vankilan portit avattiin. Veljensä
Kyöstin kanssa lähti Urho Massinen rovasti Malinin luokse ottamaan
selvää tilanteesta sekä lainaamaan rahaa, sillä he olivat aivan
rahattomia. Rovasti hämmästyi suuresti nähdessään miehet vapaina. Hän
molemmin käsin raapi päätään, käveli edestakaisin’ huoneessa ja hoki:
”Herra Jumala, oletteko te nyt vapaita? Tämähän on aivan kuin Ranskan vallankumouksessa,
sielläkin ensin päästettiin vangit vapaiksi.”
Tietoja vallankumouksen laajuudesta eivät miehet saaneet, mutta rovasti
sitävastoin antoi heille 2.000 ruplaa suurissa seteleissä. Ja niin
lähdettiin Suomen asemalle tapaamaan toisia sekä jakamaan rahoja.
Ensimmäisen yön vankilasta päästyään he viettivät II lk
rautatievaunussa, jonka ratamestari heille hommasi. Eräänä päivänä he
näkivät, kun merisotilaat toivat Suomesta juuri saapuneen Seynin, hänen
rouvansa ”Sohvin” sekä Borovitinovin aseman edustalle. Nyt oli Seynin
vuoro olla saatettavana. Hän vaati itselleen hevosta, mutta ei annettu.
Väkijoukosta huusi ääni suomeksi:
”Kävele sinä vain, täällä on monta sellaista, jotka eivät ole koskaan
ajaneet hevosella.”
Sohvi sai hevosen, mutta Seynin ja Borovitinovin täytyi kävellä. Seynin
kulku muuttui vähitellen laahustamiseksi, mutta muutamat potkut
takapuoleen antoivat taas uutta kävelyintoa, ja kun Massinen erosi
Liteinajalla saattueesta, läähätti Seyn jo kieli pitkällä.
Viikon kuluttua matkusti Urho Massinen seitsenmiehisessä joukossa
Viipuriin ja parin päivän kuluttua sieltä edelleen kotiinsa veljensä
Kyöstin sekä Jalmari Pekkolan kanssa. Lahdessa oli valmistettu
vastaanotto, johon kansalaiset olivat pyytäneet harvinaiset
matkustajat. Massisen veljekset olivat jo kuitenkin kyllästyneet
vastaanottoihin, ja he hyppäsivät junasta Uudenkylän, josta
oli lyhin tie Kurriin, ja Jalmari Pekkola sai yksinään ottaa vastaan
lahtelaisten kunnianosoitukset.
Koska aivan pian vallankumouksen jälkeen julkaistiin uusi valtiollisten
vankien peräänkuulutus, matkusti Urho Massinen 23.III. Nurmekseen
sikäläisten aktivistien luo ja viipyi siellä parisen viikkoa, jota
aikaa hän vieläkin muistelee kaivaten.
Kun olot kuitenkin näyttivät rauhoittuneen, palasi hän takaisin Kurrin kartanoon,
mutta jo muutaman päivän kuluttua sai lähteä uudelleen
taipaleelle. Tuli uusi hälytys, ja Arvo Brusinin — myös erään
Shpalernaja-miehen — kanssa matkusti Massinen Helsinkiin, jossa he
hankkivat väärät merimiespassit. Sieltä he jatkoivat matkaa Poriin
aikoen pujahtaa Ruotsin puolelle. Massinen sairastui kuitenkin matkalla
ja palasi Helsingin kautta kotiinsa, eikä häntä sillä kertaa mikään
välitön vaara uhannutkaan. Jääkäri Jalmari Kara oli kevätpuolella
tullut Saksasta komennukselle Suomeen, mutta olosuhteiden muututtua hän
ei voinut panna täytäntöön määräystään, koska Saksa ja ryssä tavallaan
veljeilivät. Hän meni Kurrin kartanoon odottamaan tapausten kehitystä.
Kun syksyllä ja alkutalvesta punaisten kotitarkastukset yhä
uusiintuivat aseiden etsinnän varjolla, katsoi Urho Massinen parhaaksi
poistua Kurrista. Punaisilla oli vakavia todistuksia, että Kurrissa oli
ammuttu konekiväärilläkin, mutta lähempi tutkimus osoitti peloittavan
äänen lähteneen separaattorista.
Kapina alkoi, Porvoon seudun puuttui aseita ja niitä
piti auttaa. Urho Massinen sai tietää, että ryssien varikossa
Riihimäellä oli aseita suurempi määrä. Hän ehdotti Karalle ja insinööri
Usko Pöysälälle suunnitelmansa, että ostettaisiin kiväärit ryssiltä, ja
kolmisin he alkoivat ajaa asiaa.
Riihimäellä oli kaksi virolaista upseeria, joiden kanssa he ottivat
yhteyden. Nämä olivat suostuvaisia kauppaan, joka käsitti 3000
kivääriä, 15 konekivääriä ja riittävän määrän patruunoita. Helsingistä
puhelimitse tulevan ”telefonogramman” määräyksestä olisi sitten vain
heti lastattu tavarat Pietarin punakaartille ja sen jälkeen ohjattu
vaunut Porvooseen. Näin oli sovittu, ja valkoinen esikunta Helsingissä
ilmoitti tarkoitusta varten olevan käytettävissä 40.000 markkaa. Mutta
kun miehemme tulivat Helsinkiin, liehuivat siellä jo punaiset liput ja
yritys raukesi. — Mutta jos tämä asemäärä olisi päässyt Porvooseen,
niin toisin siellä olisi silloin taisteltu eikä olisi ammuksien
puutteessa tarvinnut lähteä meren yli Viroon.
Massinen matkusti sitten Heinolan kautta Sysmään, josta hänet
komennettiin Vaasaan aseiden hankintaan. Palattuaan hän otti osaa
Heinolan retkeen hevospäällikkönä.
Urho Massinen toimii nykyisin Loimaan Mylly Oy:n johtajana.
Osanotostaan vapaussotaan hän on saanut vapaussodan muistomitalin.