Harald Levander tuli ylioppilaaksi Turun ruotsalaisesta klassillisesta lyseosta
v. 1908, opiskeli yliopistossa historiaa ja kieliä, mutta
heikontuneen terveytensä takia oli pakko keskeyttää opinnot, vaikka
hänellä oli jo kirjoitettuna tutkimuskin väitöskirjaa varten Johan Banérin
osanotosta 30-vuotissotaan sekä hänen suhtautumisestaan Axel Oxenstiernaan
.
Isänsä kuoleman jälkeen hän peri siskoineen Turun Kalastustarpeidenliikkeen,
jonka johdon hän myöhemmin otti käsiinsä,
tehden siitä alansa erikoisliikkeen ja antautuen siis liikealalle,
vaikkakin hänen pääharrastuksensa liikkui kirjallisuudessa.
Keväällä 1915 Levander sai tiedon jääkäriliikkeestä lehtori Eric Bahnelta
ja Ragnar Numelinilta. Vaikka hän itse ei voinutkaan lähteä
Saksaan, otti hän syyspuolella johtaakseen värväystyön Turussa ja
saaristossa. Hän saikin toimia rauhassa pitkän aikaa, kunnes eversti
Prowolsky 24 päivänä helmikuuta toimitti kotitarkastuksen hänen
luonaan. Tarkastuksessa ei kylläkään löydetty mitään vaarallista, mutta
siitä huolimatta häntä ja hänen toimiaan pidettiin tarkoin silmällä ja
Georg Ahlstedtin ilmiannosta hänet sitten vangittiin toukokuun 16 p:nä 1916
Turussa. Hän oli siihen mennessä jo kerinnyt värvätä moniaita
miehiä, ja kuusipäinen ryhmä lähti taas kerrankin jääkäri Max Lindblomin,
”merirosvon” johtamana suksilla poikki Pohjanlahden.
Levanderia säilytettiin aluksi Turun lääninvankilassa, mutta
poliittisesti vaarallisena hänet siirrettiin parempaan talteen
Shpalernajaan. Hänet pantiin neljännen kerroksen nurkkaselliin n:o 180,
jossa vasemmalla sivulla ei asunut ketään, vaan jota vartijat käyttivät
jonkinlaisena romuhuoneena; hänen oikealla puolellaan oli eräs
venäläinen vallankumouksellinen. Kerran kylpymatkalla kysäisi tämä
hiljaa, tunsiko Levander vankilasähkötyksen, johon Levander vastasi
kieltäen. Seuraavalla saunamatkalla sai venäläinen salavihkaa
työnnetyksi hänen käteensä paperipalasen, jossa oli sähkötyskielen
avain. Levander oppi sen nopeasti ulkomuistista, ja sitten he joka
päivä ”naputtelivat” toisilleen. Mitään erikoisesti mielenkiintoista ei
vallankumouksellinen voinut kuitenkaan tiedoittaa enempää kuin
Levanderkaan hänelle.
Lokakuussa sai Levander ”huonetoverin”, Filip Filipovitsh Tsheploshenok
nimisen hienotakojan, joka oli tappelussa ampunut juomaveikkonsa. Mies
ei ollut epämiellyttävä, mutta äärimmäisen siivoton. Kerran hän
käsiliinallaan kuivasi W.:nC, jonka jälkeen tehdäkseen toverilleen
ystävänpalveluksen puhdisti Levanderin teemukin samalla rievulla. —
Puolitoista kuukautta he asuivat yhdessä, sitten Levander jäi taas
yksin.
Mutta sekin loppui vihdoin vallankumouksen hankkimaan vapauteen, johon
kylläkään ei toistaiseksi voinut luottaa. Hän oleskelikin Tukholmassa
aina v:n 1917 loppuun ja palasi sitten kotimaahan Yrjö Ruuthin seurassa
ottaakseen osaa vapaussotaan.
Näiltä matkoilta on Eric Bahne kirjoittanut yksityiskohtaisen
kuvauksen, joten siirrymme huhtikuun puoliväliin 1919, jolloin Levander
kirjoittautui Varsinais-Suomen Rykmenttiin, eversti Krausen
konekiväärikomppaniaan, joka sijoitettiin Toijalaan. Levander toimi
vääpelin arvolla joukkueenjohtajana, kunnes toukokuun puolivälissä
pääsi kotiin ikänsä perusteella.
Ansioistaan maamme vapauttamiseksi myönnettiin hänelle IV luokan vapaudenristi
.
Marraskuussa 1918 liittyi Levander toimivana jäsenenä Turun suojeluskuntaan,
jossa hän toimi innokkaana kuolemaansa saakka. Sillä
jo varhain, miehuutensa parhaassa iässä, hän siirtyi Tuonen tummille
tuville. Huhtikuun 11 päivänä hänet peitettiin Turun multiin lukuisan
toveripiirin — josta ei puuttunut vankilatovereitakaan — saattamana.
Lainaamme tähän erään hänen koulutoverinsa muistokirjoituksesta:
”Harald Levander omasi selvästi sen luonteenlaadun, joka on välttämätön
edellytys hyvälle omalletunnolle, jota hänellä oli suuremmassa mitassa
kuin useimmilla muilla. Kaiken sen koruttomuuden ja vaatimattomuuden
alla, joka näyttäytyi hänen ulkonaisessa esiintymisessään, oli hänen
ylväässä ryhdissään, avonaisessa, kiinteässä katseessaan vääjäämätön
todistus terveestä sielusta, oikeasta miehuudesta, ylpeydestä ja
ritarillisuudesta, joka oli peloton ja moitteeton. Harald Levander sai
näyttää, mihin hän kelpasi, kun toiminnan aika oli käsissä. Hänen
suotiin olla mukana niitten ensimmäisten joukossa, jotka olivat
ryhtyneet uhkapeliin, jonka seuraukset murtuneen terveyden muodossa
pääasiallisesti saavat kantaa vastuun hänen aikaisesta kuolemastaan.
Mutta eivät kaikki, jotka olivat mukana, päässeet kiirastulesta
luonteeltaan niin ehjinä kuin hän. Me toverit tuomme hänelle
kiitoksemme ei ainoastaan siitä sydämellisyydestä ja uskollisuudesta,
jolla hän aina muisti vanhoja tovereitaan, mutta ennen kaikkea siitä
esikuvasta jonka hän antoi elämällään ja toiminnallaan.”