Pitkin syksyä 1915 olivat Suvirinne ja Villamo Ruotsin puolella
Seittenkarista käsin toimittaneet Saksaan lähtevien miesten ylikulkua
moottoriveneellä Kemi lähtökohtanaan. Pohjanlahden jäätyessä vetivät he
veneensä kuiville, ja samalla oli etsittävä uusia kulkureittejä, sillä
Tornion tietä saattoivat ainoastaan harvat ja salaisiin matkoihin
tottuneet käyttää.
Sattui sopiva alkutalvi, meri oli kauttaaltaan jäässä ja lunta vain
hiveneksi. Nyt oli suora tie Haaparantaan selvä millä kulkuneuvolla
tahansa iljannejäällä kuljettavaksi, mutta useimmat matkaajat olivat
ensikerran miehiä, joille reitit ja matkatavat olivat tuntemattomat, ja
heille piti hankkia oppaita. Sillä heitä alkoi päivä päivältä kerääntyä
yhä useampia Kemiin.
Tämän varalta oli jo valmistauduttu, sillä Kalle Hällfors sekä Konstu Pietilä
olivat hyvissä ajoin kääntyneet saunanomistaja Kalle Vinterin
puoleen pyytäen häntä opastamaan miehiä Haaparantaan, johon hommaan hän
suostui.
Oppaita oli kaikkiaan kolme, nimittäin mainittu Vinter, muurari
Jokisalo ja luotsi Aspegren, ja ”lähetykset” saapuivat onnellisesti
perille rajan taakse. Aluksi mentiin jalan, sitten satoi jäälle paksun
lumen, jonka vuoksi oli hankittava suksia. Monet ovat ne karavaanit,
joita Vinter on opastanut matkalle Saksaan, ja hän teki uutterasti
työtä. Niinpä muistelee Osulan Heiskanen Kemissä, että hän aina heti
suoraan palasi Haaparannalta ja kerkisi yksinään kuljettaa miltei saman
verran kuin toiset oppaat yhteensä. Sillä toiset oppaat tavallisesti
viivähtivät päivän, kenties parikin Haaparannalla, jota vastoin Vinter
pysähtyi siellä vain sen verran, että ehti jättää opastamansa miehet
turvallisesti edelleen kuljetettaviksi.
Vinter oli rohkea ja myös kaikin puolin varovainen mies, mutta kun
Kemin etappi joutui kiinni, tuli hänenkin vuoronsa. Helsingissä
käydessään pidätettiin hänet rautatieasemalla huhtikuun 27 päivänä 1916
ja vietiin Katajanokan vankilaan. Kolmentoista vuorokauden kuluttua
hänet siirrettiin Shpalernajaan, jossa hän joutui koppiin n:o 252,
naapurinaan viereisessä kopissa maisteri Esko Riekki, jonka kanssa hän
oli salaisessa kirjeenvaihdossa. Muistelmiensa mukaan suunnittelivat he
siinä tapauksessa, että heidät karkoitetaan Siperiaan, karata Romanian
ja Bulgarian kautta Saksaan.
Vallankumous selvitti kuitenkin asian, ja Vinter siirtyi kahden viikon kuluttua
Haaparannalle elättäen itseään taskukellojen kaupalla ja
samalla hankkien taskuaseita, joista Suomessa oli puute. Ruotsin
viranomaiset saivat vihiä hänen asehommistaan ja karkoittivat hänet,
mutta Suomessakaan ei Vinterin ollut hyvä viipyä paikoillaan. Eräs
Jokinen antoi hänet ilmi ryssille kertoen Vinterin kuljettaneen
suuressa määrin aseita Suomeen, ja hän asuikin sitten joka toisen
Suomen puolella, joka toisen taas Ruotsissa. Kapinan alkaessa ryhtyi
Vinter yhteistoimintaan valkoisten kanssa. Kerran yksin kotona
ollessaan saapui 10 punakaartilaista häntä vangitsemaan. Vinter
kieltäytyi kuitenkin jyrkästi lähtemästä heidän mukaansa muuten kuin
pikkupalasina, ja siihen vangitsijat tyytyivätkin poistuen. Esikunta
määräsi sen jälkeen kaksinkertaisen noutajajoukon, mutta äskenkäyneet
pyysivät, ettei lähdettäisi, ”sillä se taitaa ampua kaikki meidät
yhteen läjään”. Vinterin katse oli näet tuikea, ja hänen silmistänsä
sinkoili tulikipunoita, kun hän sille päälle sattui ja suutahti. Eikä
häntä sen enemmälti häiritty.
Shpalernaja-aika oli kuitenkin jättänyt Vinteriinkin vakavat jäljet.
Vankikopin raaka ilma hankki hänelle nivelkolotuksen, reumatismin, ja
vapaussodan jälkeen oltuaan kaksi kuukautta Kemin poliisilaitoksen
palveluksessa hänen oli pakko jättää toimensa. Eivätkä muutkaan
sota-ajan rasitukset sallineet hänen elää yli-ikäiseksi. Hän kuoli
Kemissä v. 1928.
Vapaussodassa tekemistään ansioista myönnettiin Vinterille III luokan vapaudenristi
ja Vapaussodan muistomitali.