Oli syysilta 1915. Teknillisen Korkeakoulun ylioppilaskunnan
arkistohuoneessa oli koolla muutamia nuorukaisia, joiden kasvoilla
kuvastui vakava päättäväisyys. Pienellä pöydällä keskellä huonetta oli
esine, joka symbolisoi ajan henkeä. Se oli Mauser-pistooli, ja käsi
tämän aseen päällä vannoivat nuorukaiset järkähtämättä kuolemaan asti
taistelevansa Suomen itsenäisyyden puolesta ja empimättä suorittavansa
ne tehtävät, mitkä heille annetaan. Seurasi merkillinen aika. Kaikki
muut tehtävät, ajatukset, suunnitelmat ja suhteet jäivät sivuseikoiksi,
joiden tehtävänä oli ainoastaan peittää todellisia pyrkimyksiä. He
olivat sodassa, ja vihollinen ympäröi heitä joka taholta. Heidän
tehtävänään oli seurata tämän vihollisen kaikkia toimia, ottaa selville
hänen aikomuksensa ja mikäli mahdollista, estää ja vahingoittaa niitä.
Miesten edessä oli laaja työmaa, ja nuoruuden koko innolla he
antautuivat siihen kysymättä ja hetkeäkään epäilemättä tehtävänsä
oikeutusta tai sen menestymismahdollisuuksia. Heidän edessään kangasti
suuri kirkkaus, joka jo aikoja sitten kesäiltojemme kirkkaudessa ja
talviöittemme tähtitaivaan alla oli noussut heidän eteensä, ja jota
viime aikojemme tapaukset pakosta olivat kehittäneet yhä suurempaan
selvyyteen: Suomen vapauteen.
Roosin ensimmäiseksi tehtäväksi tuli matkustaa eräälle maamme
suurimmalle tehdasseudulle värväämään. Hän oli tuskin ollut siellä
kuukauden verran, kun tuli tieto, että lähetykset on toistaiseksi
keskeytettävä, koska ryssät ovat päässeet etappiteiden jäljille.
Roos palasi Helsinkiin, ja toisia tehtäviä ilmestyi. Salaisia retkiä,
kokouksia ja kohtauksia, joista ennen tuskin oli ollut aavistustakaan.
Määrättyjä havaintoja oli tehtävä, erinäisiä seikkoja oli pidettävä
silmällä ja selontekoja niistä laadittava. Mitä varten ja kenelle, se
ei liikuttanut heitä, he noudattivat vain määräyksiään.
Siihen aikaan työskenteli Roos Teknillisen Korkeakoulun
paperilaboratoriossa, joka oli silloin pienessä puutalossa
Wladimirin- Albertinkatujen ja kulmauksessa. Hän yritti siellä
pääasiallisesti keksiä keinoa näkymättömän kirjoituksen
aikaansaamiseksi, jota voisi sopivasti tarvitessa kehittää näkyväksi.
Hän onnistuikin löytämään sellaisen, jota myös käytettiin. Myöhemmin
hän tuli kuitenkin huomaamaan, että tämä keino oli jo aikoja sitten
keksitty, ja että oli toisia vielä nerokkaampia. — Kotitarkastuksessa
Roosilta löydettiin muuan pieni pullo, jonka sisältö suuresti kiinnitti
Mashkevitshin huomiota ja jonka kokoonpanoa hän uteli. Roos ei voinut
hänen uteliaisuuttaan tyydyttää siitä yksinkertaisesta syystä, ettei
hän tiennyt sitä itsekään. Se oli kehitysnestettä, mutta se neste,
millä kirjoitettiin, oli vieläkin merkillisempää — tai kenties
vieläkin yksinkertaisempaa. Käytettiin sylkeä, kastettiin kynä tai
puutikku sylkinesteessä suussa, eikä kirjoitusta voinut saada selville
muuta kuin kehitysnesteellä. Tämän keinon avulla oli Roos
kirjeenvaihdossa erään päävartiossa olevan toverinsa, Backbergin
kanssa.
Eräänä päivänä helmikuun lopulla 1916 sai Roos
määräyksen viipymättä matkustaa Tukholmaan. Samalla sai hän tietää
matkareitin ja tarvittavat tunnussanat. Hän matkusti ensin Ouluun
”liikeasioissa”, meni määrättyyn liikkeeseen ja tapasi siellä
erinäisten tunnusmerkkien avulla miehen, Jaakko Kemppaisen, joka
toimitti tarvittavat varusteet matkan jatkamista varten. Siihen
kuuluivat pääasiassa sukset ja hiihtotamineet.
Seuraavana päivänä hän jatkoi matkaa tavarajunassa pohjoiseen päin
”tukkityömaille”. Hiljalleen veteli juna autioita seutuja, ja oli jo
pimeä, kun Roos Kyläjoen pysäkillä nousi junasta ja lähti hiihtäen
painaltamaan sen perästä. Tuli maantieylikäytävä. Siitä eteenpäin
oikealle mökki. Hän huomasi olevansa oikealla tolalla.
Mökissä on kotona ainoastaan nuori emäntä lapsineen, joista vanhin lie
ollut viiden tai kuuden vuotias tyttö. Emännän kanssa he tulevat pian
selville asioista. Isäntä on matkoilla, mutta palajaa myöhemmin. Roos
kutsuu tytön luokseen ja kysyy hänen nimeään. Ilokseen lausuu tyttö
nimen, joka siihen aikaan tavallista useammin oli Roosin mielessä, ja
jonka kantajasta sittemmin tuli hänen puolisonsa.
Näin hän odottelee isännän tuloa. Kohta isäntä saapuukin ja vieraan
nähdessään huomauttaa vain:
”Vai onko taas lähdetty matkaan”, sekä selittää, että on lähdettävä
kello viideltä aamulla, jotta he kerkiäisivät pimeässä rajan yli.
Puoli viideltä nousee isäntä ja herättelee:
”Nyt olisi lähdettävä.”
Matkavalmistukset on pian tehty, ja niin lähtevät miehet painelemaan
helmikuun pakkasyössä pohjoista kohti. Seutu on autiota, ja harvassa
olevissa mökeissä vielä nukutaan. Jossakin haukahtaa koira. He
kiertävät rautatiesillan, jonka vartija kuvastuu silhuettina taivasta
vastaan. Vihdoin he saapuvat töyräälle, joka laskeutuu jyrkästi aavaa
lumikenttää kohden. Roos arvaa, että nyt ollaan Tornionjoella.
Opas pysähtyy ja kuuntelee:
”Kuuleeko kaveri mitään?”
”En kuule.”
”No lähdetään sitten.”
He laskevat kuin varjot jyrkän rinteen ja jatkavat poikki joen, minkä
suksista lähtee.
Saavutaan toiselle puolelle ja pysähdytään hetkiseksi. Roos katsoo
taakseen. — Viime viikkojen jännityksen jälkeen valtaa hänet outo
turvallisuuden tunne. Tuolla on koti ja isänmaa, mutta siellä on myös
vihollinen ja vaara. Täällä on hän vieraalla maalla, mutta kuitenkin
turvassa. Hetkeksi vain, sillä takaisin hänen on kuitenkin palattava.
Hän tuntee, että niin kauan kuin veri suonissa sykkii, ei mikään voima
voi estää häntä pyrkimästä sinne uudelleen. He hiihtävät maantietä
pitkin Haaparantaan päin ja sivuuttavat ruotsalaisen vartiosotilaan,
joka vain välinpitämättömästi silmäilee heitä, sillä hänelle olivat
tällaiset kulkijat jo tuttuja.
Haaparanta oli siihen aikaan yksi maailmanliikenteen solmukohtia. Tuon
pienen kaupungin kaduilla ja hotelleissa tungeskeli kirjava
kansainvälinen metsästäjäseura. Ilma oli pakahtumaisillaan
salaperäisyyttä ja jännitystä, jokainen ajoi takaa näkymätöntä
saalistaan ja vainusi jokaisessa naapurissaan vihollisen. Haaparannassa
oli, kuten tiedämme, etappipaikka, joka johti Lockstedtin leirille, ja
sen etapin kautta kulki Roosin matka Tukholmaan, jonne hänen oli
vietävä erinäisiä tietoja ja saatava toimintaohjeita.
Palattuaan takaisin Helsinkiin Roos jatkoi edelleen postin
välittämistä. Kaksi kertaa viikossa saapui vuorollaan kaksi junamiestä,
nuorukaista, joiden nimiä ei Roos enää muista, mutta jotka ottivat
postin viedäkseen ja välittääkseen sen Haaparantaan.
Eräänä päivänä odotti Roos asunnossaan Bulevardinkatu 24 Viktor Granlundia,
joka oli saapunut Lockstedtin leiriltä. Ennen tapaamistaan
poikkesi Granlund vieressä olevaan automaattiin aterioimaan. Hänen
jälkiään oli nähtävästi kuitenkin jo seurattu, sillä hänen astuessaan
kadulle käski poliisi häntä seuraamaan. Heti sen jälkeen meni
ratsumestari Iljin kahden santarmin, passikonstaapelin ja talonmiehen
seuraamana pidättämään Roosia. Aloitettiin kotitarkastus, mutta silloin
livahtikin Roos talonmiehen ja seinän välistä porraskäytävään.
Ennenkuin hölmistyneet vangitsijat huomasivatkaan, hävisi hän näkyvistä
juosten nopeasti viidennestä kerroksesta kadulle ja kääntyi
Albertinkadulle päin, jonka kulmassa joutui sattumalta paikalle
saapuneen sotilasosaston keskelle ja uudelleen pidätetyksi.
Santarmihallituksessa kuulusteltaessa näkyi Mashkevitshilla olevan
kaikki selvillä Ruotsin-matkoja myöten. Eikä ihmekään, sillä Roos sai
kuulla, että ilmiantajana oli toiminut Lockstedtista Suomeen palannut
Ahlstedt-niminen mies, joka lienee tullut katumapäälle ja ampui itsensä
heinäkuussa 1916.
Mutta Roos oli varmasti kiinni ja viikon kuluttua eli 10 päivänä toukokuuta
hänet Vinterin, Vuoksen ja Granlundin kanssa vietiin
Shpalernajaan. — Vinterillä oli vangittaessa ollut nippu saunaharjoja
kainalossaan, ja niitä hän uskollisesti kuljetti mukanaan vankilasta
toiseen.
Matkan varrella nukahti vartijasotamies, vangit tulivat vaununkäytävään
ja yrittivät paeta, mutta apuneuvot olivat huonot. Haarukalla
koetettiin saada ovea auki siinä kuitenkaan onnistumatta.
Niin johti tie rautakalterien taakse Shpalernajaan, ja yksitoikkoinen
vankilaelämä alkoi. Uhkana oli hirsipuu tai kahdeksan vuotta pakkotyötä
Siperiassa. Hirttämisen näki Roos joka päivä akkunastaan, kun eräs
vangeista oli tehnyt pahvista hirsipuun ja siihen sätkyäijän ja
näytteli tekelettään omasta akkunastaan vankien mielenylennykseksi.
Siksipä Roos valitsikin toisen vaihtoehdon, Siperian. Vankilan
kirjastosta saamiensa teoksien avulla hän ryhtyi tutkimaan Siperiaa ja
elämisen mahdollisuuksia siellä, kunnes maaliskuun vallankumous
keskeytti rauhalliset opinnot, ja ovet avattiin kulkea kunne tahtoi.
Viikon kuluttua hän sitten toisten kanssavankien mukana palasi
kotiseudulleen.