Opiskellessaan Helsingissä 1915 kuuli Palovaara ylioppilastovereiltaan
jääkäriliikkeestä. Hän oli vakavasti päättänyt lähteä seuraavana vuonna
Saksaan, mutta velaksi opiskelevana ei voinut järjestää raha-asioitaan
ilman, että takaajat olisivat joutuneet kärsimään.
Kevättalvella 1916 hän teki matkan Sortavalaan ja ohjasi rajan yli
eräitä seminaarin ja kauppakoulun poikia, heidän joukossaan olivat m.m.
Stenlund ja Uimonen. Eräs seminaarilaisista, Sirviö, antoi Palovaaran
ilmi santarmeille. Sen perusteella hänet sitten vangittiin Käkisalmessa
kesäkuun alussa 1916. Vankeusajastaan hän vietti osan Viipurin lääninvankilassa,
osan Krestyssä ja viimein Shpalernajassa, yhteensä
kahdeksan kuukautta.
Vapaussodassa toimi Palovaara joukkueenjohtajana Antrean rintamalla.
Vasta vapaussodan jälkeen hän pääsi jatkamaan lukujaan ja valmistui
papiksi joulukuussa 1919.
Shpalernajassa hän oli ainoa tiedekuntansa edustaja. Krestyssä hän
sitävastoin tapasi erään teologin, Johanssonin, joka oli kärsimässä
hänelle jo tuomittua vankeusrangaistusta jostakin vakoilusta Saksan
hyväksi.
Vankeusaika tuotti Palovaaralle suurta aineellista vahinkoa sekä
kulutti hänen ruumiillisia ja henkisiä voimiaan, mutta hän katsoo,
ettei aika henkisen kehityksen kannalta katsoen ollut kulunut hukkaan.
Kustaa Palovaara elelee nykyisin perheensä keskuudessa kirkkoherrana
Heinjoen kauniissa pappilassa.
Shpalernaja-ajalta liitän tähän kirkkoherra Palovaaran muistelman.
”Vatsani sai, mutta itse jäin ilman.”
Hapan ruisleipäviipale ja kohtuullinen annos voita sen päällä. Siinä
herkku, johon en ole koskaan kyllästynyt. Luulen niinkin, ettei tämä
maailma saata mitään kestävämpää nautintoa ihmisruumiille suodakaan.
Monella muulla saatat kokeilla, ihastuakin hetkeksi, mutta jos joudut
eroon noista mainitsemistani, käyvät muutkin sinulle ajanoloon
sietämättömiksi.
Minä kiinnyin niihin jo lapsena ja pitkin elämääni olen vaihtelevalla
onnella koettanut niissä pysytellä. Samalla kuin suosittelen niitä
viattomimpana ja kestävimpänä nautintona arvoisalle lukijalle,
tahtoisin erikoisesti painostaa sitä tapaa, mitenkä ne on vatsalle
tarjottava. Positiiviset kokemukset, joita tässä asiassa lienee
lukijallakin, auttavat kyllä hyödylliseen käytäntöön, mutta
negatiiviset vahvistavat säännön. Siksi kerron tässä opiksi ja huviksi
seuraavan muistelman Shpalernaja-ajaltani:
Ne 10 ruplaa, jotka minulla oli Pietariin saavuttua, hupenivat loppuun
muutamassa päivässä. Sain sen jälkeen tyytyä tavalliseen vankiruokaan,
jota muutamanpäiväisen paaston jälkeen pakotin ruumiini
vastaanottamaan, sillä kovin vastenmielisiä olivat minulle tuo
huonosiivoinen tattarivelli niinkuin öljyllä höystetty perunakeittokin,
jossa aniharvoin oli perunaa mukana. Mutta leipä, n.s. ryssänlimppu oli
sentään ravinto, jota nälkäinen ei voinut suoralla kädellä luotaan
torjua. Ja sitä annettiin kokonainen naula päivässä. Mursin ja söin
sitä yksinomaisena ravintonani noin kolmen kuukauden ajan. Juohtui
siinä monesti mieleen mamman antamat jokakirnun pettäjäiset, mutta nuo
ihanat mielikuvat oli ehdottomasti karkoitettava.
Sattuipa sitten jotakin, mikä oli vähällä tuoda mieluista vaihtelua
ruokajärjestykseeni.
”Luennoilla” käydessä joulukuussa tapasin odottamatta kotipitäjäni
miehen, entisen opettajani Antti Salon, joka oli tavatessamme sangen
huonoissa ruumiinvoimissa. Luulin, ettei hän jaksaisi elää enää
montakaan päivää. Syyksi huonovointisuuteensa hän selitti, ettei
hänelle maistu ruoka. Olisi muka voita, juustoa, särvintä
kaikenkaltaista, mutta miten syöt, kun ei maita.
Tämä oli minusta sillä kertaa varsin ihmeellistä, sillä itselläni oli
halut mitä parhaimmat, siitäkin huolimatta, että olin koettanut niitä
parhaani mukaan kurissa pitää. Niinpä sovittiinkin asiasta, että
huomenna, jos meille vielä sallitaan ”luennoille” pääsy, hän tuo
minulle liiastansa.
Mutta taitavasti oli tuomiset mukaan otettava, sillä vartijain
toimittama jokakertainen ruumiintarkastus ei perinpohjaisuudessaan
juuri toivomisen varaa jättänyt. Olin kovasti jännittynyt huomisen
tapahtumista. Ja eikös vain päästy luennoille seuraavanakin päivänä.
Jo kaukaa antoi Salo huomata, että hänellä oli jotakin. Oikeussalissa
hiivitäimme luonnollisesti vierekkäin istumaan. Tulkin lukea
pamisuttaessa ja santarmien takanamme torkkuessa hän avasi nopeasti
liivinsä napit ja sujautti käteeni sievoisen paketin, paperiin
käärityn, pyöreähkön ja pehmeähkön.
Voita, totisesti se on voita, ajattelin ja tunsin minä. Mutta mihin sen
nyt painallat? Ei ihme, että entisen opettajani esimerkki, varsinkin jo
kokemuksen kirkastamana antoi älylleni sellaisen sysäyksen, että
minäkin yhtä nopeasti pistin paketin sinne, missä se oli hänellä
säilynyt. Siinähän se liivin alla vatsan päällä muodosti minun laihalle
ruumiilleni varsin luonnollisen täytteen. Vartija sivuessaan käsin
ruumistani vaatteiden päältä ei mitenkään osaisi epäillä minun
sopusuhtaista olemustani.
Vielä riisui Salo kengät jaloistaan ja antoi niissä olevat
irtopohjalliset minulle. Pistin nekin asianmukaisiin paikkoihinsa.
Kaikki oli käynyt niin supsikkaasti, etteivät takana seisovat santarmit
metkujamme huomanneet.
Sillä kertaa toivoin, että luennot pian loppuisivat ja minä pääsisin
koppini hiljaisuuteen juhlaa viettämään. Olin toki tyytyväinen, vaikka
ne kestivätkin vielä muutamia tunteja.
Koppiin tullessa sujui vaatteitteni tarkastus laskelmieni mukaan. Mutta
kun minä vartijan poistuttua rupesin kaivamaan eväitäni esille, sain
tehdä varsin nolon ja epämieluisan havainnon: Se rakas paketti liivin
alla, se pyöreähkö ja pehmeähkö, oli aivan olemattomiin huvennut. Sen
jättämät surulliset jäljet vain totesin vaatteissani ja ihossani, joka
kiilsi ja läikkyi kuin tinakannun kuve. — Vatsa oli hätäisyydessään
pilannut yhteisen asiamme. Olisimme sinäkin iltana saaneet tyytyä
yksinomaiseen ryssänlimppuun, elleivät kenkieni irtopohjat, juustosta
taitavasti valmistetut, olisi säilyneet hyvin.