Eleli maailmansodan syttyessä poikamiehen huolettomia päiviä
maatilallaan Kirvun Paksujalkalan kylässä.
Räisälästä kotoisin olevan tuttavansa V. Paavilaisen kautta joutui hän
ensi kerran tekemisiin jääkäriliikkeen kanssa, sillä kerran tavatessaan
toisensa syksyllä 1915 uskoi Paavilainen salaisuuden Jortikalle, kertoi
suomalaisen jääkäripataljoonan perustetun Saksaan ja kehoitti
värväämään sinne miehiä.
Jortikka alkoikin heti puhella asiasta tuttaviensa kanssa, ja
ensimmäisten joukossa lähtivät jääkärivänrikki Emil Suni,
jääkäriluutnantti Adam Velling, jääkärivääpeli Risti Kaija sekä jääkäri
Samuli Inkinen. Rahoja ei ollut heille antaa, vaan matkustivat miehet
omalla kustannuksellaan Viipuriin hallikauppias Wilkan luo sekä
Sainiolle autioon huvilaan Aueria tapaamaan ja saivat näiltä ohjeet ja
matkarahat edelleen Saksaan. Heti heidän jäljessään eli kesäkuun 2 päivänä 1916
lähti Antreasta myös Yrjö Suni, tuli jääkäriksi, mutta
kaatui kunniakkaan kuoleman taistellessaan perivihollista ryssää
vastaan itärintamalla.
Sen jälkeen alkoi valvonta Suomessa tiukentua, ja ainakin kymmenen
miehen matka keskeytyi, jotapaitsi Reino Ravantti joutui matkalla
kiinni. Jo pitemmän aikaa oli Inkilän asemalla asuva poliisi Aarne
vainonnut Jortikkaa eräästä hänen pitämästään puheesta maailmansodan
alussa, josta hän teki ilmiannon. Kun nyt Reino Ravantti joutui ryssien
kynsiin, tuli hän mielipuoleksi, kuten myöhemmin huomaamme, ja silloin
hän lienee kertoillut asioista sivu suun. Hän oli muun muassa
tunnustanut saaneensa rahaa Jortikalta, mutta ei huomannut mainita,
että se oli vain tavallinen vippi. Niinikään oli hän maininnut
saaneensa ohjeet Saksanmatkaa varten.
Marraskuun 24 päivänä näyttäytyivät seuraukset, kun santarmi ja muuan
viipurilainen poliisi saapuivat Jortikan kotiin Kirvuun ja ilmoittivat
hänelle vangitsemismääräyksestä. Samana iltana matkustettiin vielä
Viipuriin, jossa ensimmäiseksi kortteeripaikaksi annettiin etsivä
osasto. Satoihin nouseva väkijoukko oli kokoontunut asemalle
katselemaan lähtöä ja siten osoittamaan Jortikalle myötätuntoaan.
Jo seuraavana päivänä muuan santarmieversti kuulusteli Jortikkaa, ja
kolmantena päivänä passitettiin hänet Viipurin. Siellä
säilytettiin häntä aina maaliskuun 6:een päivään 1917 asti, jolloin
vietiin yhdessä hallikauppias Elias Vilkan kanssa ensin Peresilnajan
siirtovankilaan ja sieltä seuraavana päivänä Shpalernajaan, jossa olo
ei kestänyt kuin viisi päivää, kunnes koitti kultainen vapaus.
Vaikka Viipurin lääninvankilassa istuminen tuntui Jortikasta oudolta ja
ikävältä, ei hän milloinkaan katunut sitä, että oli ryhtynyt
värväämään, eikä hän surrut omaa kohtaloaan, vaan alistui kaikkeen.
Vanhaa äitiä, joka kävi usein katsomassa vankilassa, koetti Jortikka
parhaansa mukaan lohduttaa ja salaisen kirjeenvaihdon kautta rohkaista
kotiperhettä.
Vankilassa oli moniaita jääkäriliikettä ymmärtävää ja ystävällistä,
muun muassa pastori Friman ja vahtimestari Mannermaa, jonka punaiset
kapinassa murhasivat. Vankilassaoloaikanaan ei Jortikka ollut
vankitovereiden kanssa missään tekemisissä. Jotkut toisetkin vartijat
osoittivat hänelle ystävällisyyttä. Sitten tuli valopilkahdus
yksinäiseen koppiin, vaikka se muuttuikin suureksi pettymykseksi.
Oltuaan kuukauden päivät yksinään siirrettiin Jortikka tehtailija
Inkisen kanssa samaan koppiin. Inkinen oli kotoisin Kirvusta ja
pidätetty samanaikaisesti.
Kun nyt tuttavat tapasivat toisensa, nousi heille suuri riemu, ja he
vannoivat ikuista uskollisuutta toisilleen, johtipa tie sitten Siperian
kolkkaan tai hirsipuuhun. Kaikki tarinat juteltiin luottamuksellisesti,
mutta vain neljä päivää kesti yhdessäoloa, sitten taas tuli yksinäinen
koppi. Näitä siirtoja ei Jortikka käsittänyt ennenkuin helmikuun
alussa, jolloin hänet yhdessä Inkisen kanssa vietiin Mashkevitshin
kuulusteltavaksi. Kuulustelupöytäkirjassa luettiin sanasta sanaan, mitä
Jortikka oli sellissä Inkiselle kertonut. Mitkään vastaväitteet eivät
luonnollisesti auttaneet, Jortikka passitettiin edelleen, mutta Inkinen
vapautettiin heti sen jälkeen. Tällainen isku yritti musertaa miehen,
mutta Jortikan tunnuslauseena oli ”uskollinen kuolemaan asti”. Ja
kuukauden perästähän sitten vapautus koittikin.
Kuulusteluissa ei Jortikka tunnustanut värvänneensä miehiä väitellen
aina vastaan. Sen verran hän myönsi, että oli kulkupuheena kuullut
jotakin jääkäriliikkeestä. Shpalernajassa ehti Jortikka olla siksi
vähän aikaa, ettei kerinnyt tutustumaan talon tapoihin.
Ensimmäinen ilta tuntui synkeältä, eikä uni tahtonut tulla silmään,
vaan sitten Jortikka kuuli allansa olevasta kopista selvällä
suomenkielellä kajahtavan ”Jos sydän sulla puhdas on.” Siellä oli
Kyösti Vilkuna, joka lauleli yksinään, ja se oli kuin suuri
rauhanenkeli, joka toi mieleen: ”Nuku puhdas sydän, on täällä
toisiakin.”
Vapaus tuli Jortikalle vallan yllätyksenä. Koputuksista ei hän
ymmärtänyt vallankumouksesta mitään ennenkuin jo kuudenteen kerrokseen,
jossa hänen sellinsä 243 oli, alkoi kuulua ampumista ja ryskettä
kaupungilta. Melu ja vyöry läheni, ja Jortikka luuli saksalaisten
pommittavan Pietaria ilmasta käsin ja ihmisten pakenevan sinne turvaan.
Sitten alkoi melske vankilassa ja Jortikka päätteli, että venäläiset
vangit ovat tehneet kapinan ja surmanneet suomalaiset. Hän seisoi
keskellä koppiaan kädet ristissä rinnan yli ja katse oveen, joka
lennähti äkkinykäyksellä auki. Oviaukossa seisoi pitkä, mustatukkainen
mies nagani kädessä, ja Jortikka aluksi miltei jähmettyi kauhusta.
Mutta nähtyään ystävällisesti innostuneen katseen sekä viittauksen
poistua kopista, veti hän vaistomaisesti palttoon päällensä ja meni
käytävään laskeutuen toiseen kerrokseen, jossa hän tapasi toisia
suomalaisia, muun muassa Relanderin, Salon, Pitkäsen ja muita, ja erään
Pitkäsen tuttavan luona juotiin ensimmäiset vapaudenkahvit. Sen
jälkeen asui Jortikka Vilkon kanssa muutamassa suomalaisessa
rautatieläisperheessä viikon aikaa, kunnes yhdessä palasivat Suomeen.
Kotoa olivat parahiksi lähettäneet rahaa ja eväitä, ja niin pääsi
Jortikka omin neuvoin kotiin.
Mutta hän ei saanut olla rauhassa siellä kuin kolme päivää, kun jo
saapuivat viestit, että tullaan vangitsemaan. Yötä myöten ajoi hän
ensin Parikkalaan ja sieltä Joensuun lähelle tuttuun taloon, jossa
piileskeli viikkoja pari. Sitten saatiin lopultakin ilmoittaa, että
pahin vaara on ohi, ja hän voi palata kotiin. Jos jalkansa olisivat
olleet terveet, olisi hän heti suorimmiten painunut Saksaan toisten
jäljessä. Mutta kun tämän jalkavian takia ei voinut sitä tehdä, palasi
hän kotiinsa, jossa ryhtyi omiin maanviljelystehtäviinsä samalla
hoitaen kunnallisiakin toimia.
Sitten syksyllä 1917 alkoi punaisten aineksien kuohunta, ja Jortikka
värväsi miehiä suojeluskuntaan ja Karjalanretkikuntaan, josta käsin
alkoi kuuluisa Venäjänsaaren retkikunta. Kun Jortikan kauppa-apulainen
— hän nimittäin toimi siihen aikaan kauppiaana — liittyi
retkeläisiin, ei hän voinut itse lähteä mukaan, vaan jäi kotihommiin
siksi talveksi avustaen paikallista esikuntaa aikansa ja voimiensa
mukaan. Jortikka toimi Kirvun Suojeluskunnan esikunnan jäsenenä, vaikka
sairauden takia joutui muutamaksi vuodeksi syrjään, kumminkin kuuluen
edelleenkin suojeluskunnan kantajoukkoon.
Sodan jälkeen on Jortikka hoidellut maanviljelystään, mutta samalla on
hän toiminut huomattavissa kunnallisissa viroissa sekä ottanut osaa
yhteiskunnallisiin pyrkimyksiin.
Lauri Jortikka sai kaksi Vapaussodan muistomitalia. Toinen tuli
Karjalan Kansallisliiton suosituksesta, toisen alkuperää ei hän tiedä.