Maisteri Ruuth otti osaa itsenäisyysliikkeen alkuunpanoon jo syksyllä 1914
toimien varsinkin ylioppilaspiireissä. Hän otti osaa kaikkiin
tärkeimpiin ylioppilaiden itsenäisyyskokouksiin mainitun syksyn
kuluessa sekä kuului ylioppilaiden keskuskomiteaan, joka asetettiin
itsenäisyysliikkeen valmistamista varten. Hän kävi tammikuulla 1915
Ruotsissa ylioppilaiden valitsemana yhteisenä edustajana tulkitsemassa
Suomessa vallitsevia mielialoja ja toiveita ruotsalaisille ja
saksalaisille valtiollisille toimihenkilöille sekä neuvottelemassa
jääkäriliikkeen alkuunpanosta Saksan edustajien kanssa Tukholmassa.
Palattuaan Ruotsista hän kuului ylioppilaiden värväyskeskuskomiteaan,
ja syksyllä 1915 hän johti erästä värväysjärjestöä.
Maisteri Ruuthin työ oli vaarallista, ja pian hänen askeleitaan
alettiin seurata. Säätytaloa, jossa Ruuth toimi kirjastonhoitajana,
vartioitiin, jotta nähtäisiin, minkälaisia vieraita käy hänen luonaan.
Varmoja todisteita kuitenkin vielä puuttui, kunnes kaksi Saksaan
aikonutta kalastajaa teki ryssille yksityiskohtaisen ilmiannon. Sen
perusteella hänet vangittiin yhdessä nuoremman veljensä kanssa kotonaan
yöllä tammikuun 26 päivää 1916 ja vietiin Helsingin päävahtiin,
jossa hänet ensin teljettiin pimeään koppiin ja pidettiin ilman ruokaa
kolme vuorokautta. Kuukauden kuluttua siirrettiin hänet Viaporin
päävahtiin samaan aikaan kuin hänen veljensä vapautettiin. Viaporista
hänet taas kuukauden kuluttua tuotiin takaisin Helsingin päävahtiin.
Vangitsemisestaan kertoo Yrjö Ruuth itse kirjassaan
”Itsenäisyyspolitiikan edellytykset ja alkuvaiheet” seuraavasti:
”Kun tammikuun 25 p:n k:lo 9 ajoissa palasin kaupungilta, oli
porraskäytävässäni kolme roiston näköistä miestä. Lakit silmillä,
kaulukset ylhäällä. Yksi heistä oli petturi. Tunsin hänet heti, hän oli
saanut minulta rahoja Saksan-matkaa varten, kuten niin moni muu. Hänen
nimensä oli Österlund.
”Oli liian myöhäistä paeta, katsoin taakseni, sieltä tuli esille neljäs
mies sulkien paluutien. Menin sen vuoksi tyynesti ylös portaita ja
sisälle asuntooni. Ikkunasta näin, että pihamaakin oli vartioitu. Olin
satimessa. Istuuduin kuitenkin illallispöytään vanhempieni ja veljeni
kanssa aterioimaan, mutta ruoka ei maistunut. Kiirehdin vielä kerran
tarkastamaan pöytälaatikkoni sähkösanomista y.m., mitä niissä saattoi
olla. Tätä tehdessäni soi ovikello. Palvelija meni avaamaan. Sisälle
astui santarmieversti ja noin 30 eriarvoista santarmia, sekä vormussa
että siviilissä. Alkoi perusteellinen kotitarkastus minun ja veljeni
huoneessa sekä etehisessä. Tarkastus kesti lähes 3:een yöllä, jolloin
minut ja veljeni selitettiin vangituiksi. Suuri osa kirjastoani, kaikki
paperini ja karttani otettiin takavarikkoon, mutta ei mitään
valtiollisesti merkitsevää tavattu.
”Ennen lähtöä sain sanoa jäähyväiset vanhemmilleni. Isäni oli
järkkymättömän tyynesti istunut työpöytänsä ääressä, kynän rapistessa
paperia vastaan. Äitini hillitsi niinikään tuskansa nähtävästi
viimeiseen asti toivoen, että asia päättyisi pelkällä säikähdyksellä.
Minä poltin paperossin toisensa jäljestä, mutta koetin muuten pysyä
tyynenä. Jäähyväisiä sanoessa saatoin kuiskata isälleni pari sanaa
piilopaikoista, joissa tärkeimpiä papereita säilytin. Monta sanaa ei
vaihdettu. Vanhempani olivat täysin rauhallisia, ja kuitenkin he
tiesivät, että olin täydellisesti ’syyllinen’. Veljeni sitävastoin oli
yhtä täydellisesti syytön.
”Kello 3 aamulla pysähtyi Helsingin poliisiauto päävahdin edustalle, ja
minut ja veljeni vietiin sisälle. Minulle määrättiin pimeä kostea
koppi, jonka yhden seinän yläreunassa oli pieni venttiili. Veljeni sai
onneksi ikkunalla varustetun kopin.
”Ensimmäinen tunnelma, joka pyrki esille, kun vankilan rautaovi oli
selkäni takana, oli ikäänkuin vapautuksen tunne. Vihdoinkin oli
jännitys rauennut ja työn rasitus laannut. Toivoin varmasti jollakin
keinoin pääseväni pian vapaaksi ja saavani tilaisuuden pujahtaa
toverieni luo Saksaan, jonne aina olin pyrkinyt, vaikka työni ja
yksityisasiani olivat minua siitä estäneet.
”Vankeuteni alkuajat sain viettää Helsingin päävahdissa, jossa jo
ennestään oli useita suomalaisia itsenäisyysmiehiä, nim. Eriksson,
Niiranen ja Alfthan sekä työmiehet Salenius ja Wallin sekä Jankko.”
Helsingin päävahdissa oli Ruuthilla hyvä yhteys ulkomaailman kanssa.
Ruuth lähetti useita varoituksia vaarassa oleville tovereilleen
’munankuoripostissa’, s.o. ruuanjätteissä saatuaan ruoka-annoksia
kotoaan ja palauttaen astiat takaisin. Ruokatavaroihin kätkettyinä sai
hän päivän sanomalehdet, useita kirjoja y.m., jotka sitten kiersivät
kopista koppiin.
Myös ruokatavarat jaettiin usein kristillisesti kohtalotoverien kesken.
Niinpä Ruuth antoi veripalttua Harry Backbergille, kun Backberg tuotiin
päävahtiin ja istui ensimmäistä päivää pilkkopimeässä kopissa eikä
vielä ollut ehtinyt järjestää ruuan tuontia omasta kodistaan.
Matka Viaporiin tapahtui kävellen jäitse. Vangitut suomalaiset
kantoivat tavaranyyttejään ja käyttivät tilaisuutta keskusteluun
huolimatta santarmien ja vahtisotilaiden kielloista. ”Talvisen illan
hämärissä saavuttiin Viaporin päävahtiin”, kertoo Ruuth ja jatkaa:
”Istuimme nyyttiemme päällä hangessa odottaen lähempiä määräyksiä ja
katsellen pään yläpuolella olevaa vanhaa Ruotsin vaakunaa. ’Terve tuloa
minun luo, olkaa kuin kotonanne’, sanoi hirtehisen huumorilla muuan
ruotsalainen kauppamatkustaja, jonka venäläiset olivat vanginneet
nähtävästi vakoilusta saksalaisten laskuun.
”Pääsimme vihdoin sisälle päävahtiin. — Mikä lika ja löyhkä siellä
kohtasikaan meitä. Hyh, hyh, kuului suomalaisten sakista, mutta
äskenmainittu ruotsinmaalainen sutkautti: ’Välkommen i det gröna’, ja
silloin täytyi meidän nauraa, vaikka lian haju miltei oksennutti.”
Viaporin päävahdissa pisti kerran eräs ohikulkeva vankitoveri pienen
lapun oven ja kynnyksen välistä Ruuthin koppiin. Pahaksi onneksi ankara
vahtisotilas huomasi tempun, ja siinä tuokiossa hyökkäsi joukko
sotilaita upseerin ja aliupseerin johdolla tarkastamaan koppia. Ruuth
ei ollut vielä ehtinyt avata paperia eikä lukea, vaan seisoi paperi
kourassa ryssien tullessa. Pöydällä sattui olemaan leivänpalanen. Ruuth
tempasi sen pöydältä ja työnsi suuhunsa pistäen sinne samalla
paperinkin syöden leivän ja paperin ryssien huitoessa ja räyhätessä
paperia etsien. Eräs vallankumouksellinen aliupseeri iski silmää ja
näytti savuketta muiden selän takana neuvoen siten Ruuthia väittämään
saaneensa vain savukkeen. Neuvoa ei kuitenkaan tarvinnut seurata, sillä
asema oli pelastettu, ja ryssät poistuivat kopista tyhjin toimin.
Vastapäisessä kopissa oleva Väinö Jankko nauroi usein jäljestäpäin
tapaukselle sanoen Ruuthin näyttäneen hassunkuriselta pureskellessaan
rauhallisena ja ryssien häärätessä ympärillä. Seuraavana päivänä Ruuth
sai tietää, että hänen syömässään paperissa oli ollut tärkeitäkin
tietoja sekä nimiä, m.m. Kai Donnerin.
”Viaporissa oli elämä mitä yksitoikkoisinta”, kertoo Ruuth
edelleen, ”ja yhteys muun maailman kanssa miltei olematon.
Ainoana huvina oli keskustelu vastapäätä asuvan Jankon ja sivuttain
vastapäätä asuvan Backbergin kanssa. Siinä yhdessä odoteltiin
maaliskuun 15 päivää, jolloin arveltiin saksalaisten aloittavan uuden
hyökkäyksen itärintamalla ja avaavan joitakin pakenemis- tai
vapautumismahdollisuuksia meillekin. Keskustelut vankitoverien kanssa
olivat kuitenkin mahdollisia vain silloin, kun vartijasotilaat ja
upseerit olivat joko välinpitämättömiä tai vallankumouksellisia suoden
tahallisesti vangeille vapauksia ja oikeuksia, jotka olivat annettujen
ohjeiden vastaisia.
”Elävästi muistuu mieleeni kuulakkaat maaliskuun illat Viaporissa, kun
Väinö Jankko kurkisteli tähystysluukustaan laulaen: ’Sain hurjan
luontoni takaisin, hurraa, hurraa’ tai kertoi monista rohkeista
seikkailuistaan. Hänellä oli näet jalassa murhatun santarmin housut,
joiden reunamuksista hän oli ratkonut hampaillaan ryssäläiset kirjaimet
ja monogrammit pois.
”Matkalla Shpalernajaan onnistui tämän ensiluokkaisen seikkailijaneron
pettää santarmit Pietarissa ja paeta suurkaupungin ihmisvilinään sekä
myöhemmin Laatokan rannoille, josta sitten Karjalan korpien kautta
pääsi Ruotsiin mukanaan lukuisia pakenevia saksalaisia sotavankeja.
Minulle tuotti tyydytystä, että Jankolla paetessaan oli minulta saatu
paita ja alushousut päällä, sillä ilman näitä vehkeitä olisi pako
talvipakkasessa varmaankin muodostunut hyvin kylmäksi.”
Helsingistä siirrettiin Ruuth Shpalernajaan huhtikuun 12 päivänä 1916
ja sai kopin n:o 201. Alempana asuivat Urho Massinen ja Arvo Ahti,
sivuilla venäläisiä. Eräitä kertoja sai Ruuth tavata vanhempiaan sekä
morsiantaan, joiden välityksellä sai lähetetyksi viimeiset varoitukset
uhatuille tovereilleen. Syksyllä kiristyivät olot, eikä hän saanut enää
tavata ketään.
Mutta hän opiskeli Morse-systeemin, jonka avulla pääsi yhteyteen muiden
suomalaisten kanssa. Varsinkin hän oli vilkkaassa yhteydessä Harry Backbergin,
Urho Massisen, Aarne Sihvon ja Väinö Lindénin kanssa.
Kerran pääsi Ruuth yhteyteen 70-vuotiaan apteekkari Hjulmanin,
shpalerniittien ikäpresidentin kanssa, joka kertoi saaneensa
Helsingistä rakkailta sukulaisiltaan silkkisukkia ja muita hienouksia
ja ihmetteli, ettei hänelle oltu lähetetty myös frakkia.
Yhtenä huvina Shpalernajassa oli Russkij Invalidin, Venäjän
sotaministerien äänenkannattajan lukeminen. Tämä lehti oli omituista
kyllä varsin saksalaismielinen, sillä se valmisteli erikoisrauhaa
Saksan kanssa. Varsin virkistävää oli Russkij Invalidista lukea
syksyllä 1916 Mackensenin ja Falckenbergin voittoretkestä Romaniassa.
Vallankumouksen jälkeen Ruuth matkusti hyvien ystävien neuvosta
Kajaanin ja Hallan kautta Ruotsiin kulkien rajan yli Muonionniskan
eteläpuolella. Seurueeseen kuuluivat lisäksi Arvo Ahti, H.A. Levander,
Eric Bahne, Oskar Pirinen sekä Reinikainen.
Keväällä 1917 toimi maisteri Ruuth kaksi kuukautta johtaja
Samuli Sarion apulaisena ”Finnländisches Bürossa” Berliinissä
Nürnbergerstrasse 15. Senjälkeen hän oli Tukholmassa ja syksyllä 1917
Säsjön sairastaen keuhkopussintulehdusta.
Uudenvuodenyönä 1918 Ruuth palasi yhdessä H.A. Levanderin kanssa
Suomeen salaa jään yli Haaparannasta Tornioon. Torniossa otti heidät
vastaan lääketieteen tohtori Lindgren toimittaen heille väärät passit,
joiden avulla he saattoivat jatkaa matkaa etelään.
Vapaussodan syttyessä maisteri Ruuth joutui Riihimäellä punaisten
vangiksi, mutta pääsi tohtori Kallio-vainajan sairaustodistuksen avulla
vapaaksi. Sen jälkeen hän matkusti Padasjoelle liittyen Verhon suojeluskuntaan
n.s. Koskelan komppaniaan.
Ruuth otti osaa komppanianvääpelinä Nuoramoisten taisteluun helmikuun 24 p:nä
sekä Heinolan taisteluun saman kuun 28 p:nä haavoittuen
viimeksimainitussa taistelussa nenään ja oikeaan käsivarteen. Oltuaan
kaksi viikkoa Mikkelin ambulanssissa hän parani ja sai määräyksen
komppanianvääpeliksi jääkäriluutnantti Visan komppaniaan. Otti sen
jälkeen osaa useihin kahakoihin Mouhulla, Leppäniemessä, Paljakassa ja
Voikoskella. Huhtikuun lopulla määrättiin hänet rykmentin adjutantiksi
Pohjois-Savon Rykmenttiin, jonka päällikkönä oli hänen entinen
Shpalernaja-toverinsa jääkärimajuri (nyt eversti) J. Heiskanen. Tässä
toimessa Ruuth otti osaa Viipurin ja Haminan valtauksiin.
Vapaussodan jälkeen erottuaan sotapalveluksesta res. vänrikin arvolla
Ruuth toimi jonkin aikaa Uuden Päivän toimittajana, ulkoministeriön
sanomalehtiosaston johtajana, Viron vapaaehtoisen apuretkikunnan
sotilasvaliokunnan puheenjohtajana, Uuden Suunnan päätoimittajana,
kunnes vuodesta 1920 antautui kokonaan tieteellisiin töihin tutkien
valtio-oppia ja politiikan teoriaa. Suoritti maaliskuun 26 päivänä
filosofianlisensiaattitutkinnon ja vihittiin toukokuun 30 päivänä
filosofiantohtoriksi.
Tohtori Ruutu, kuten hänen nimensä vuodesta 1928 kuuluu, meni
avioliittoon fil.-maisteri Kirsti Antonia Rönnholmin kanssa kesäkuun 2 päivänä 1918
ja on nykyisin kolmen vankan pojan ja yhden tytön isä.
Ansioistaan maailmansodan ja vapaussodan aikana tohtori Ruutu on saanut
seuraavat kunniamerkit:
Vapaudenmitali II lk.
Vapaudenristi I lk.
Vapaudenristi III lk Valkoisen Ruusun Vapaudenristi II. miekkojen kanssa.
Suomen I lk.
Suomen Valkoisen Ruusun II lk. komentaja v. 1927.
Viron lk.
Verdienstkreuz für Kriegshilfe.
Tohtori Ruutu toimii nykyisin Yhteiskunnallisen korkeakoulun rehtorina
Helsingissä, jonka ohella hän on valtio-opin dosenttina Helsingin yliopistossa
.