SISÄLLYS:

Alkulause.

Santeri Ivalo:

Omapäinen mies.
Erämaanlinnan puolustaja.
Suomalainen merisankari.
Vesaisen kuolema.
Arkimies sankarina.
”Huomispäivän kuninkaan” apumies.
Taistelevain valtakuntain raossa.
Hakkapeliittain päällikkö.
Pohjolan Leonidas.
Loistossa ja kurjuudessa.
Juhlataistelu.
Käkisalmen puolustus vuonna 1656.

Kyösti Wilkuna:

Ensimäinen suomalainen aatelismies.
Sotaisa kirkkoruhtinas.
Ovela kuin kettu.
Loistavien voittojen sankari.
Rautamarski.
Petetty kansanjohtaja.
Iloinen kuoleman porteillakin.
Talonpoikainen ratsumestari.
Jalo veljespari.
Nuori lippujunkkari.
Mustan rykmentin sankarit.

ALKULAUSE.

Nykyään, jolloin koko sivistysmaailma elää Mars-jumalan merkeissä, on
syytä palauttaa muistoomme niitä omia urhojamme, jotka kuluneina
aikoina ovat vertaan vuodattaneet synnyinmaansa puolesta, piirtäen
miekankärjellä nimensä sen historian lehdille. Tasapuolisesti historian
kulkua tarkastaessamme on meidän myöntäminen, että sodilla ja
miekkamiehilläkin, erittäinkin silloin, kun kalpaan on tartuttu
isänmaan puolustamiseksi, on kansojen ja valtioiden kehityksessä
enemmän kuin yksistään kielteinen merkitys, kuten nykyaikana ollaan
taipuvaiset väittämään. Joka tapauksessa ovat sodatkin — katsoaksemme
asiaa yksinomaan persoonallisuuden kannalta — kansojen keskuudessa
nostaneet näkyville merkitseviä persoonallisuuksia, joihin meillä on
syy tutustua jo yksin kasvattavassakin mielessä. Sillä ovathan
tällaiset ahdingon ja tuskan ajat kansain elämässä tilanteita, jotka,
jos kohta ne paljon pahaakin saavat aikaan, jännittävät äärimmilleen
kansojen ja varsinkin johtoasemaan joutuneiden yksilöiden kykyjä sekä
siten, niin sanoaksemme, korkeapaineen alla, lyhyessä ajassa
kypsyttävät itsesäilytyksen kannalta lujia ja keinokkaita
henkilöllisyyksiä sekä rohkeita ja päättäviä luonteita.

Niin köyhäksi kuin maatamme ja historiaamme tavallisesti sanotaankin,
niin ainakaan se ei sitä ole sodan telmeistä. Niitä on maamme ja kahden
vieraan rodun väliin puristunut pieni kansamme saanut kestää enemmän
kuin moni isompikin kansa. Ja kun esi-isämme ovat useimmista sodistaan
saaneet suoriutua omin voimin, vieläpä oloissa, jolloin maan raavain
miehistö on ollut vierailla sotatanterilla, niin ovat kansamme
muinaiset taistelut olleet juuri erikoisesti omiaan luomaan
monikeinoisia ja sitkeitä sotaurhoja. Tällaisissa olosuhteissa on
meillä eri aikoina kehittynyt sangen huomattavia talonpoikaisia
kansanjohtajia, kuten Wesaiset, Räsäset, Roivaat, Luukkoset ja Tiaiset.
Mutta eipä sotahistoriastamme puutu laajempaakin mainetta saavuttaneita
sekä suurempia loistotekoja suorittaneita sotasankareita, kuten esim.
useat Horn-suvun jäsenet sekä moniaat Kolmikymmenvuotisen sodan urhot.

Sotaurhoistamme, ja varsinkin etäisempään menneisyyteen kuuluvista,
mainitsevat aikakirjat useinkin vain ohimennen. He vilahtavat hetkeksi
näkyviin ja jälleen katoavat. Näistä miehistä olemme koettaneet
luoda vähän ehyemmät, selvemmät kuvat, poimia esille, mitä heistä
historia tietää, sekä näiden tosiasiain valossa ja niitä vapaassa
kaunokirjallisessa kertomuksessa mahdollisimman tarkoin noudattaen,
esittää kuvattavain luonteet ja elävöittää heidän toimintansa. Toiset
soturit tunnetaan jo historiastamme vähän tarkemmin; heidätkin olemme
eri kuvauksissa koettaneet tuoda tuttavallisempina lähemmäs lukijaa.

Menneiden aikojen suomalaisia sotureita kuvattaviksi valitessamme
olemme pitäneet silmällä, että kaikki ovat synnynnäisiä suomalaisia,
josta syystä tästä teoksesta onkin jäänyt syrjään eräitä kotimaamme
historiasta kylläkin tunnettuja merkkimiehiä, kuten esim. Knuutti Posse
ja Pontus Delagardie, koska nämä eivät ole olleet oman maamme lapsia.
Eri aikakausien kotimaisista soturinimistä taas olemme valinneet
edustavimmat, samalla pyrkien esittämään pikapiirteisen kuvan heidän
ympäristöstäänkin sekä sen ajan hengestä, jossa he ovat toimineet.

Olemme ryhtyneet tähän työhön siinä toivossa, että tämä jalojen
esi-isiemme urhosarja taas uudelleen kumpujensa yöstä astuneena
kehottaisi jälkeläisiänsä samaan uhraavaisuuteen isänmaan puolesta kuin
mihin he aikoinaan olivat vereen ja henkeen saakka valmiit, —
toivossa, että tämä näin syntyvä vaatimaton ”sankarien muisto” opettaen
ja kasvattaen kansalaisiamme ja nuorisoamme miellyttäisi.

Helsingissä, elokuulla 1915.

Santeri Ivalo. Kyösti Wilkuna.

ENSIMÄINEN SUOMALAINEN AATELISMIES.

MATTI.

Pirkkalaiset olivat suuren saaliin kera palanneet Lapin retkeltä,
viettääkseen joulujuhlaa omaistensa luona. He olivat nyt aluksi
pysähtyneet kotiintulomaljoja juomaan päällikkönsä, Matti Pirkkalaisen
luo Laukon taloon.

Parikymmentä miestä istui heitä suuren honkapöydän ympärillä, jonka
yläpäähän Matti itse oli asettunut. He olivat kaikki parrakkaita ja
vereviä miehiä ja kun he olivat vasta ottaneet tulokylvyn, hohtivat
heidän kasvonsa sitäkin nuorteammilta. Puettuina oravannahoilla
reunustettuihin kallisarvoisiin nuttuihin, joita monet hopeasoljet
koristivat, näyttivät nämä soturikauppiaat kaulaketjuineen mahtavilta
ylimyksiltä. Ja mahtaviapa he olivatkin, sillä heillä oli miltei
rajaton valta laajan Perä-Pohjan yli, jonka rikkaudet virtasivat heidän
kassakirstuihinsa.

Avaran isäntätuvan seinähirret, jotka aikoinaan oli kuletettu Pyynikin
hongistosta, hohtelivat punaisenruskeina pihkaisten sainioiden valossa,
joita oli pistetty seinärenkaisiin ympäri huonetta. Liedellä, joka oli
rakennettu keskelle tupaa, kiehui hirvenlihaa vaskikattiloissa ja
vartaissa kärisi suuria kinkkuja vierasten ilta-ateriaksi. Lieden ja
sainioiden savun nieli ahnaasti avara lakeinen, joka oli näkymättömissä
pyörteilevän savupilven takana.

Isäntätupia oli Laukossa kolme. Ensimäisen oli rakentanut Matin isoisä
ja sen jälkeen olivat hänen poikansa ja pojanpoikansa kumpikin valtaan
päästyään rakentaneet itselleen uuden isäntätuvan. Tuon isoisän isä oli
ollut mahtava mies, joka oli kuninkaana hallinnut koko Satakunnan maata
aina Länkipohjaan saakka idässä. Siihen aikaan olivat vielä kaikki
näillä main olleet pakanoita. Hänen kolme poikaansa olivat päättäneet
jakaa laajan perintönsä siten, että laskisivat Länkipohjasta kolme
lastua laineille ja missä kunkin lastu pysähtyisi, siihen asettuisi hän
asumaan, saaden omakseen ympärillä olevan maan aina puolitaipaleeseen
saakka toisten veljien asuntoja kohti. Siten olivat he tehneet ja
vanhimman veljen lastu oli pysähtynyt Liuksialan, keskimmäisen taas
Laukon kohdalle, mutta nuorimman veljen lastu oli kulkeutunut pitkin
Kokemäenjokea aina Teljän kauppalan alapuolelle, jossa se vasta oli
rannalle pysähtynyt. Niin oli Matin isoisä perustanut Laukon talon,
mutta vanhin veli oli hallinnut kuninkaana Liuksialassa. Nyt oli
kuitenkin suvun mahtavuus siirtynyt Laukkoon, sillä Matti,
pirkkalaisten päämies, oli mahtavin mies koko laajassa Satakunnassa ja
hänen nimensä tunnettiin niin Maunu-kuninkaan hovissa Tukholmassa kuin
Lapin tuntureillakin.

”Minä juon terveydeksenne ja onnellisesti päättyneen retkemme
muistoksi”, sanoi päällikkö ja kohotti huulilleen valtavan juomasarven.

Se lähti kiertämään mies mieheltä ja jokainen lausui sarvea
kohottaessaan vastatervehdyksen isännälle. Tämän jälkeen joivat he
Pyhän Nikolauksen maljan. Se oli heidän erikoinen suojeluspyhimyksensä,
joka taas tälläkin kertaa oli varjellut heitä kaikilta Lapin vaaroilta,
niin että syysretki oli päättynyt onnellisesti ja ilman mieshukkaa.

Malja maljalta notkistuivat miesten kielenkannat ja keskustelu kävi
vilkkaammaksi ja äänekkäämmäksi. Yksi kertoi seikkailustaan
lappalaiskaunottaren kanssa, toinen taas, kuinka hän lumeen piiloutuen
oli saanut selville siitä yli ajavien lappalaisruhtinasten lukumäärän
sekä sitten toista tietä rientäen ehättänyt heidän eteensä ja eräässä
jokiuoman käänteessä vanginnut heidät yksitellen. Niin ja niin suuret
lunnaat oli hän saanut heiltä kiristetyiksi.

Kun oli vielä keskusteltu turkisten hinnoista ja oliko edullisempaa
myydä ne Turussa talvehtiville kauppakesteille vai viedä itse
Woionmaahan tai aina Lyypekkiin saakka, kysyi eräs miehistä:

”Mutta onkos nyt lähtemistä kevätretkelle Lappiin, kun täällä tuntuu
olevan liikkeellä huhuja, että novgorodilaiset talven päälle tulevat
tänne sotaretkelle?”

Miehet kävivät äänettömiksi ja tuumaileviksi. Eräs heistä ehdotti:

”Vaan entäpä jos ehättäisimmekin novgorodilaisten edelle ja jättäen
Lapinretken tällä kertaa sikseen lähtisimme itse sotaretkelle
novgorodilaisten maahan?”

Ehdotus sai kannatusta miesjoukossa, mutta itse päällikkö oli toista
mieltä. Kun itäläiset tulivat sotaretkilleen tavallisesti tammikuussa,
ehtiäkseen kevätkeleillä takaisin kotimaahansa, niin sopi heidän
turkisten kauppoja tehden viipyä kotona kynttilän messuun saakka.
Jollei siihen mennessä vihollisista kuuluisi mitään, niin sopi heidän
rauhassa lähteä tavalliselle kevätretkelleen Lappiin.

Pantuaan juomasarven jälleen kiertämään miesten kesken jatkoi Matti:

”Novgorodilaisista puheen ollen muistuu tässä mieleeni eräs vanha
kostonuhka. Kun me Hämeen miesten kanssa viimeksi — ja siitähän on jo
kohta aikaa — olimme sotaretkellä idässä, jouduin
minä eräässä taistelussa vastakkain Novgorodin karjalaisten päällikön
kanssa. Se oli vahva ja riuska mies, niin että minulla oli hänestä
täysi tekeminen. Mutta lopulta kaatoi miekkani hänet maahan. Hän kirosi
synkeästi ja sanoi kuolemaansa kostamaan tulevan vielä semmoisen
miehen, jota suomalaiset saavat paeta kuin kananpojat ja joka naulitsee
minut keihäänsä kärkeen kuin varpusen.”

Miehet nauroivat, sillä heistä tuntui kovin hullunkuriselta, että
heidän voimallista päällikköään oli verrattu varpuseen. Mutta
Matti-päällikkö itse pysyi vakavana.

”Kuulin, että tuolta päälliköltä jäi nuori poika, joka ikäisekseen oli
ollut harvinaisen kookas”, jatkoi hän, ”ja kenties tarkotti hän sitä
tuolla tulevalla kostajalla. Olipa nyt miten hyvänsä, mutta aina
milloin leviää huhuja novgorodilaisten sotaretkestä, muistuu tuon
kuolevan päällikön uhkaus mieleeni.”

”Eipä silti, että minä pelkäisin!” lopetti Matti hetken kuluttua ja
laski suonikkaan kätensä pöydälle, niin että juomasarvesta läiskähti
oluen vaahtoa.

Iloinen mieliala pääsi jälleen valtaan, tarinat seurasivat toisiaan ja
juomasarvi kiersi ahkerasti kädestä käteen.

Aika joulusta kynttilänmessuun kului rauhallisesti eikä vihollisista
kuulunut mitään. Pirkkalaiset lähtivät siis tavalliselle
talviretkelleen lappalaisia verottamaan. Mutta tuskin oli kahtakaan viikkoa
kulunut heidän lähdöstään, kun vihollinen ilmestyi maahan
äkisti kuin rajuilma. Ryöstöt, murhat, hävitys ja tulipalot siirtyivät
itäiseltä rajalta länteen kuten aina ennenkin novgorodilais-karjalaisen
sotajoukon maahan samotessa. Sota oli, kuten tavallista näinä aikoina,
alkanut ilman mitään edellä käyneitä sodanmerkkejä ja noita epävarmoja
huhuja lukuunottamatta tuli se sen vuoksi täydellisenä yllätyksenä.
Vasta kun ryöstö ja hävitys olivat täydessä käynnissä, alkoi lännempänä
keräytyä ”mies savulta” yhteiseen vastarintaan. Mutta nämä
puolustusjoukot kykenivät ainoastaan hidastuttamaan, ei estämään
vihollisen etenemistä.

Pelkoa mieliin nostattaen levisi ympäri maata tieto, että
vihollissotajoukon karjalaisen osaston päällikkönä on jättiläiskokoinen
mies, nimeltä Pohto. Häntä eivät mitkään esteet pidättäneet
taistelussa, vaan kauhuissaan pakenivat kaikki hänen edestään.
Kerrottiin novgorodilaisten ruhtinaan julistaneen, että jos Ruotsin
kuninkaalla on miestä, joka kykenee Pohdon voittamaan, niin hän maineen
ja kansoineen alistuu Ruotsin kuninkaan hallittavaksi. Mutta ei koko
maasta löytynyt miestä, joka olisi uskaltanut astua Pohtoa vastaan ja
niin tämä idän jättiläinen sai ylvästellen tehdä tuhojaan kuten muinoin
Goliath Israelin maassa.

Kevät tuli sinä vuonna aikaisin ja äkkiä ja kun vihollisjoukot olivat
päässeet Hämeen sydämeen, lähtivät jäät järvistä ja joista. Viholliset
eivät kiirehtineet paluumatkalle, vaan näyttivät aikovan jäädä
kesäksikin maahan, tehdäkseen hävitystyönsä niin perinpohjaiseksi kuin
mahdollista. Touonteon aikana ilmestyi Pohto joukkoineen
Wesilahdenjärven eteläpäähän ja leiriytyi sinne eräälle niemelle
vastapäätä Laukkoa. Pirkkalaispäällikkö ei ollut vielä palannut
retkeltään, sillä äkillinen kevät oli hidastuttanut matkaa. Laukossa
vallitsi suuri hätä ja pelko. Portit olivat lujaan salvatut ja rengit
saivat olla yötä päivää aseissa. Viholliset ryöstelivät ympäristöllä,
mutta Laukkoa he eivät hätyyttäneet, sillä Pohto oli sanonut:

”Minä tahdon nähdä, onko pirkkalaisten päällikkö maineensa arvoinen ja
uskaltaako hän miekka kädessä käydä minua vastaan. Vasta sitten, kun
olen surmannut hänet itsensä, ryöstän ja poltan minä hänen pesänsä.”

Tuskassaan ei pirkkalaispäällikön vaimo tiennyt, toivoisiko hän
miehensä tulevaksi vai pysyväksi pois kotoa. Mutta odottamatta
saapuikin Matti Laukkoon, sillä saatuaan pohjan äärille sanoman
vihollisten hävityksistä oli hän levähtämättä rientänyt kotiin yli
vellovien soiden ja tulvivien jokien.

Pelon ja toivon vallassa kääntyivät nyt kaikkein katseet Mattiin. Hän
itse ei osottanut pelkoa eikä epäilystä, mutta ei muutoin virkkanut
mitään aikeistaan. Levähdettyään päivän kotona lähetti hän sanan
Pohdolle, että hän on valmis taistelemaan hänen kanssaan, missä ja
milloin hän vain tahtoo. Ja Pohto vastasi, että hän soutaa huomenaamuna
kymmenen miehen saattamana sille pienelle luodolle, joka on
puolitaipaleessa hänen leiristään Laukkoon. Sinne tulkoon
pirkkalaispäällikkökin yhtä monen oman miehensä kanssa.

Taistelun edellisen yön vietti Matti kirkossa, rukoillen ja huutaen
avukseen Pyhää Nikolausta. Ja aamulla, kohta kun aurinko nousi
taivaanrannan yläpuolelle, lähti hän miehineen soutamaan sovitulle
paikalle.

Keväinen aamu oli tavattoman ihana, järvenpinta peilityyni ja
rantalehdoissa visertelivät linnut ikäänkuin maa ei olisi tiennyt
mitään vihollisjoukkojen hävityksistä. Ilman täytti vasta puhjenneiden
lehtien tuoksu ja vihollisrannalla kohosi leirinuotioiden savu
kohtisuorana tyyneen ilmaan.

Äänettöminä soutivat pirkkalaiset ja saapuivat ensimäisinä luodolle.
Uteliaina kokoontuivat he toiselle rannalle näkemään vastakkaiselta
suunnalta lähenevää vihollista. Mutta kun nämä olivat niin lähellä,
että heidän silmävalkuaisensa saattoi hyvin erottaa, kalpenivat Matin
miehet hämmästyksestä, sillä Pohdon hartiat olivat niin leveät, että ne
ulottuivat veneen laidasta toiseen ja purren peräpuoli näytti hänen
painostaan vajonneen vedenpinnan tasalle. Pelästyneinä katsahtivat he
päällikköönsä, mutta tämä seisoi siinä tyynenä ja vakaana, vasemmalla
kädellään pusertaen suuren lyömämiekkansa pontta.

Kun Pohto astui maalle, näytti tanner hänen allaan notkuvan.
Silmäiltyään pirkkalaisia ylimielisesti kiinnitti hän katseensa Mattiin
ja astuen hänen eteensä virkkoi:

”Jos muistat vielä taistelua Laatokan rannalla, niin tiedä, että minä
olen tullut silloisia velkoja kuittaamaan.”

Mitään vastaamatta astui Matti vihollisten venheen luo, nosti jalkansa
sen kokkaan ja potkasi niin voimakkaasti, että pursi kiiti kuin
sukkulainen kauas järvelle.

”Mitä sinä sillä tarkotat?” tiuskasi Pohto ja hänen poskipäänsä
tummuivat kiukusta.

”Arvelin vaan, että se joka jää tänne makaamaan, ei tarvitse enää
venettä”, vastasi Matti tyynesti.

Jättiläismäisen Pohdon kasvot vääristyivät raivosta ja koska itäläiset
eivät koskaan ole olleet mielensä herroja siinä määrin kuin lännen
miehet, unhotti hän kokonaan kaksinkamppailun vaatimukset, tempasi
suuren miekkansa ja huitasi vastustajansa päätä kohti mahtavan iskun.
Mutta nopealla liikkeellä väisti Matti surmaniskun. Sitä tehdessä
ojensi hän kuitenkin tasapainon vuoksi oikeaa kättään ja sen sivalsi
nyt Pohdon miekka läheltä olkaa poikki. Iskusta huumaantuneena putosi
Matti polvilleen.

”Hoh-hoh, niinhän sinä kuukit pitkin maata kuin kurki!” hohotti Pohto
pilkallisesti.

Silmittömästi vihastuneena vastustajansa petollisesta iskusta kavahti
Matti samalla seisaalleen.

”Mutta vielä minä voin lentääkin kuin kurki!” huusi hän ja tempasi
vasemmalla kädellään oman miekkansa.

”Käyköön näin jokaisen itäläisen, joka vihollisena saapuu tänne
maatamme tallaamaan!” jatkoi hän miekkaansa heilauttaen ja samassa
kaatui Pohto halaistuin otsin ja äänetönnä maahan.

Sen nähdessään valtasi hänen saattomiehensä suuri pelko, he heittivät
aseensa ja polvilleen langeten rukoilivat armoa. Matti käski heidän
mennä omiensa luo ja kertoa mitä oli tapahtunut. Ja yhtä suuri pelko
valtasi koko vihollisleirin, kun saapui sanoma Pohdon surmasta. He
lähtivät suinpäin pyrkimään kotimaataan kohti, mutta suurin osa heistä
suistui täällä tuhansien järvien sokkeloissa ahdistavien
suomalaisjoukkojen miekkoihin.

Matin vihastus oli ollut niin voimakas, että hänen poikki lyödystä
kädestään ei vuotanut pisaraakaan verta ja kaikki pitivät sitä Pyhän Nikolauksen
ihmetyönä. Tavattoman nopeasti tointui hän ennalleen ja
lähti heti parannuttuaan Turkuun, jonne kuningas oli hänet kutsunut,
palkitakseen häntä urotyöstään. Kuningas antoi hänelle aateliskirjan ja
sanoi:

”Minulle on kerrottu, miten taistelu tapahtui, ja muistoksi siitä olen
minä aatelisvaakunaasi teettänyt kurjenkuvan.”

Siitä lähtien kantoi Matti Pirkkalainen nimeä Matti Kurki. Hän sai
talolleen ikuisen verovapauden ja eleli Laukossaan vielä kauan
mahtavana ja kunnioitettuna miehenä. Hänen poikansa peri hänen uuden
nimensä, aatelisvaakunansa ja rikkautensa, ja aikojen kuluessa
kohosivat Laukon Kurjet maansa mainioimpien ylimysten joukkoon. Heitä
elää vielä tänäkin päivänä Pohjanlahden toisella puolen, samalla kuin
tällä puolen elää vielä kansan muistissa suvun kantaisän, kuuluisan
Matti Kurjen, mainio urotyö, jolla hän pelasti isänmaansa vihollisten
vallasta.

Kyösti Wilkuna.

SOTAISA KIRKKORUHTINAS.

PIISPA KONRAD BITZ.

Kun kyllästyneenä katujen hälinään ja pölyyn ja siihen arkipäiväiseen
kauppiasleimaan, minkä vanha pääkaupunkimme Auran rannoilla on saanut,
suuntaat askeleesi sillan yli kaupungin vanhaan keskustaan ja astut sen
tuuhean lehmuston suojaan, joka nykyään verhoo Unikankareen rinteitä,
ja korvissasi alkaa kaikua sen vuosisataisen naakkaperheen vikinä, joka
on asuttanut kaikki komerot ja kolot tuomiokirkon rosoisissa muureissa,
niin tunnet tulleesi kuin lumotulle alueelle, missä arkinen nykyaika
ikäänkuin tukahtuu ja sinä siirryt yhtäkkiä pitkän heilauksen ajassa
taapäin. Mutta tämä on vasta esimakua siitä tunnelmasta, joka sinulla
on tarjona noiden vanhojen muurien sisällä. Kun kuljet syvän
suippokaariporttaalin läpi sisälle pyhäkköön ja yksinäsi käyskelet sen
jykevien, vuosisataisten pilarien keskellä, korkeiden holvien häipyessä
hämäryyteen ja monikirjavien ikkunakuvajaisten hiljalleen siirtyessä
lattiapaadelta toiselle, silloin tunnet irtautuvasi omasta ajastasi,
mielikuvituksesi kohoaa siivilleen ja huomaamattasi siirryt sinä
keskelle vuosisatojen takaisia oloja. Menneisyys ja taru alkavat elää
ympärilläsi. Kun urkujen kohina on vaiennut ja kansa poistunut
kirkosta, on kuin sen kansottaisivat ne lukuisat maalliset ja
hengelliset mahtajat, jotka täällä ovat saaneet viimeisen leposijansa
ja joiden nimet meille ovat jo Maammekirjasta tuttuja. Monien
sivukappelien kätköistä ilmestyy sinun eteesi pitkä rivi mahtavia
kirkkoruhtinaita kallisarvoisine hiippoineen, mantteleineen ja
käyräpääsauvoineen ja sinä olet kuulevinäsi latinalaisen messun säveliä
sekä ylimmäispapillisen siunauksen samalla kielellä. Mutta samalla
kuulet sinä kannusten kilinää ja voittohuutojen kaikua ja näet
kaukaisilla sotatanterilla vallattujen lippujen hulmuavan, kun editsesi
kulkevat Stålhandsken, Eevertti Hornin, Aake Tottin, Cokburnin ja monen
muun sotasankarin haamut. Ne ovat kaikki nekin vaiherikkaiden päiviensä
jälkeen löytäneet levon näiden muurien sisällä.

Mutta kaikista ylväimpänä, selväpiirteisimpänä ja monumenttaalisimpana
esiintyy kuitenkin sen miehen haamu, joka astuu eteesi muinaisesta
Pyhän Pietarin ja Paavalin kappelista. Päässään kantaa tuo mies,
jonka kasvot ovat kuin pronssiin hakatut, piispanhiippaa. Mutta
hänen käydessään olet sinä kuulevinäsi kannusten kilinää ja
ylimmäispapillisen manttelin alta häämöttää miekanponsi. Myöhemmän ajan
hävitykset ovat lakaisseet pois sen muistomerkin, joka äsken mainitun
kappelin seinämällä on osottanut tuon hiippaa kantavan sotilaan tai
miekkaa kantavan piispan — kumminpäin vain tahtoo — viimeistä
leposijaa: kivistä taulua, jonka keskellä näkyy piispanhiippa ja sen
alla Bitz-suvun vaakuna: kullatulla kentällä juokseva pukki. Hiipan
yläpuolella on ollut kirjotus: Sepulcrum venerabilis patris, domini
Conradi, episcopi aboensis, obiit anno MCDLXXXIX XIII die martii —
Kunnianarvoisan isän, Turun piispan herra Konradin hauta, kuoli 13 p. maaliskuuta vuonna 1489
.

                                                  ⸻

Joku voi kenties ihmetellä, että piispa Konrad Bitz on saanut sijansa
tässä julkaisussa, jonka tarkotuksena on verestää suomalaisten soturien
muotokuvia. Eihän Konrad-piispa ole mitään armeijoja johtanut eikä
taisteluita voittanut. Ei kylläkään, mutta hän on kuitenkin täydestä
sydämestä ottanut osaa aikansa valtiollisiin melskeisiin, eikä suinkaan
minään rauhan miehenä, sillä familiaariensa etunenässä on hän ollut
mukana miekanmittelyssäkin. Hän on yksinäinen ilmiö meidän
keskiaikaisten piispojemme joukossa ja hänen henkilökuvansa tuopi
mieleen ne Roland-runoelman säkeet, joissa kuvataan arkkipiispa
Turpinin osuutta eräässä taistelussa:

Ja läsnä on siin’ arkkipiispa Turpin.
Hän orhillaan jo kunnahalle rientää
ja miehillensä siellä haastaa näin:
”On tähän meidät asettanut Kaarle.
Eest’ oomme kuninkaan me kuoloon valmiit.
Nyt ristikuntaa suojaamahan käymme!
On taisto ihan eessä: itsekin
jo nähdä voitte laumat pakanain.
Siis armoa nyt Herralt’ anokaa,
ma päästön annan teille synneistänne.
Te kuoloss’ saatte pyhiks marttyyreiksi
ja asuntonne paratiisi on.”
He ratsailt’ alas polvillensa käyvät
ja Turpin heidät siunaa Herran nimeen.
Hän synnin lunnaiks taiston heille määrää.

Tosin ei Konrad-piispan sotaista mainetta kaunista taistelu pakanoita
tai saraseeneja vastaan, sillä olosuhteet saattoivat hänet ottamaan
osaa ainoastaan kotimaisiin melskeisiin. Mutta olkoonpa nyt näyttämö,
missä hän toimi, millainen tahansa, pääasia on se, että hän on ainoa
miekkaa kantava suomalainen kirkkoruhtinas ja sellaisena ansaitsee hän
kyllä tulla muistetuksi menneen ajan suomalaisia sotureita kuvattaessa.

Aina milloin kuulen nimen Konrad Bitz — eikö tuon nimen soinnussakin
ole jo jotakin sotaisata ja tuimaa? — tai milloin se pistää silmääni
jostakin teoksesta tai milloin maamme arvokkaimmassa pyhäkössä
käydessäni pysähdyn hetkeksi Konrad Bitzin viimeisen leposijan ääreen
muinaisessa Pietarin ja Paavalin kappelissa, silloin kohoaa aina
mieleeni eloisana ja värikkäänä kappale melskeistä unioniaikaa. Kun
Maunu Tavastin persoona edustaa unioniajan diplomaattisia yrityksiä ja
rauhallisia neuvotteluja, niin tuopi nimi Konrad Bitz sen sijaan
mieleen tuon levottoman ajan sotaiset melskeet ja äkilliset
vallankaappaukset. Korvissaan kuulee kannusten kilinää, sotaorhien
korskunaa, taisteluhuutoja sekä miekkain ja rautapaitain kalsketta ja
silmäinsä editse näkee kiitävän pitkän jonon ratsumiehiä, joiden
kypärinsilmikot on alasvedetty ja valtaiset jouhitöyhdöt liehuvat
tuulessa.

Niiden kirjavien kuvien keskeltä, joita nimi Konrad Bitz loihtii
näkösälle unioniajan monivaiheisista oloista, kohoaa eteemme muun
muassa kaksi romanttisinta keskiaikaista linnaamme: Kuusiston ja
Raaseporin. Pyöreine tornineen, ampumareikineen ja vallihautoineen
kohoavat ne yksinäisellä maaseudulla, lehtorantaisten salmien rannalla
keskellä hymyileviä Warsinaissuomen ja Uudenmaan maisemia. Niistä on
toinen Konrad-piispan vakinainen virka-asunto, toinen kuninkaalta saatu
läänilinna. Mutta onpa hänellä valtansa tukena tavallaan kolmaskin
linnotus, nimittäin tuomiokirkko. On hyvin kuvaavaa sekä tälle
sotaisalle piispallemme, että niille oloille, joiden keskellä hän eli
ja toimi, että hän varusti tuomiokirkon kuin konsanaan linnotuksen.
Sen ympärille kohosi hänen toimestaan hammasharjainen muuri
ampumakäytävineen ja torneineen, joissa vahtisotilaat saivat suojaa.
Kun tuomiokirkkoa lisäksi ympäröivät lukuisat kirkolliset rakennukset
jykeine harmaakiviseinineen, niin muodostaa sen aikaisen Turun kirkkokortteli
sangen kunnioitettavan hierarkkisen linnotuksen, jonka
keskeltä jykevänä ja sotaisena kohoaa neliskulmainen torni
ampumareikineen ja -parvekkeineen kuin esikuvana siitä miehestä, joka
näiden varustusten sisällä istuu Turun piispojen tuolilla.

Tapahtuupa sitten eräänä päivänä keväällä 1464, että Kaarle Knuutinpoika
toisen kerran valtaistuimelta työnnettynä saapuu
seurueineen Turkuun. Ruotsin valtaneuvoskunta on antanut hänelle
elinkautiseksi läänitykseksi muun muassa Raaseporin linnan. Mutta sepä
onkin jo ennestään läänitetty Konrad-piispalle. Kun Kaarle-kuningas
vaatii sitä nyt valtaneuvoskunnan päätöksen nojalla haltuunsa, vastaa
Konrad-piispa jyrkästi: ei! Seuralaisiinsa ja asemiehiinsä turvaten
uskaltaa maanpakolainen kuningas uhkailla piispaa. Kiihtymys kasvaa
molemmin puolin ja yks-kaks ajaa karahuttaa silmikkokypäriin ja
haarniskaan puettu piispa omine asemiehineen ulos kirkkokorttelin
ahtailta ja monimutkaisilta kaduilta. Hätääntyneinä rientävät
porvarit sulkemaan laskupuotejaan sekä telkeämään porttejaan ja
akkunaluukkujaan, sillä siinä tuokiossa on taistelu riehahtanut ympäri
kaupunkia. Piispan asemiehet eivät ole ensikertalaisia tässä leikissä,
sillä edellisenä syksynä ovat he olleet Ruotsissa ja siellä Tukholman
ympäristöllä herransa johdolla mitelleet miekkaa Kristian-kuninkaan
puolesta sekä joukon tovereitaan menettäen vuodattaneet vertansa
useissa kahakoissa. Tuimasti ahdistavat he Kaarle-herran joukkoja,
jotka tappiolle joutuen pakenevat kaupungin mustaveljesluostariin
turvaa etsimään.

Aikakirjojen tiedot Konrad-piispan ja Kaarle Knuutinpojan välisestä
yhteentörmäyksestä ovat kovin niukat, mutta lastenleikkiä ei se missään
tapauksessa liene ollut, koska Kaarlen mainitaan siinä vähällä olleen
henkensä menettää. Tappiolle joutuneena ja nöyryytettynä sai hän sitten
koko sen kevään ja vielä seuraavan kesänkin majailla luostarin
vaatimattomissa suojissa, nauttien dominikaani-veljesten
vieraanvaraisuutta. Vasta seuraavana syksynä suvaitsi Konrad-piispa
monien neuvottelujen jälkeen luovuttaa hänen asunnokseen Raaseporin linnan
.

                                                  ⸻

Juhannuspäivänä vuonna 1457, jolloin pieni Turku tuoksui pihlajan- ja
tuomenkukilta ja jolloin Kupittaan lähteellä seisoi monikirjailtu ja
seppelöity juhannuskuusi, nähtiin päivämessun jälkeen kaupungin
kaduilla liikuskelevan kaikki ne mahtimiehet, jotka Suomen kohtaloita
tähän aikaan ohjailivat. Kaikki suuntasivat he askeleensa Pyhän Kerttulin majataloa
kohti Mätäjarven kaupunginosassa. Sinne olivat
Suomen ”maasäädyt” kutsutut koolle antamaan vahvistuksensa Kristian Oldenburgilaisen
kuninkaaksi ottamiselle ja Kaarle Knuutinpojan
valtaistuimelta karkottamiselle. Pyhän Kerttulin veljeydensaliin näemme
vähitellen kokoontuvan piispa Olavi Maununpojan tuomiokapitulinsa
keralla, Suomenmaan molempien laamannien, joista toinen on Konrad Bitzin
isä, Turun pormestarien ja raadin, joukon yksityisiä
aatelismiehiä sekä lopuksi tuon tavallisen kaksitoistamiehisen
talonpoikaisen lautakunnan. Saapuvilla on sitäpaitsi väliaikainen
valtionhoitaja Eerik Akselinpoika Tott sekä pari piispaa ja joukko
valtaneuvoksia Ruotsista. Heidän painostuksestaan syntyy päätös, jossa
tapahtunut kuninkaanvaali vahvistetaan ja sortunut Kaarle Knuutinpoika
merkitään ”kovaksi, julmaksi ja vääryydentekijäksi.” Jos suomalaisten
herrojen joukossa onkin — mikä esim. piispa Olavi Maununpoikaan nähden
on hyvinkin luultavaa — Kaarlen kannattajia, niin eivät he uskalla
asettua vastustamaan sitä, mikä on jo tapahtunut, vaan yksimielisesti
vahvistavat kaikki sineteillään tehdyn päätöksen.

Suomalaisten herrojen joukossa voimme sanoa olleen ainakin yhden, joka
omalta osaltaan sinetöitsi päätöksen täydestä vakaumuksesta. Hän oli
piispa Olavi Maununpojan lähin mies, tuomiorovasti Konrad Bitz. Hän on
täysiverinen unionipuolueen mies ja kuningas Kristianin uskollinen
kannattaja niin kauan kuin tämän vallasta on vähänkään jälellä
Ruotsissa ja Suomessa. Tässä valtiollisessa kannassaan on hän paljon
rehellisempi ja suorempi kuin sotaisuudessa hänen veroisensa Upsalan
arkkipiispa Juho Pentinpoika sekä Linköpingin piispa Kettil Kaarlonpoika,
jotka omien etujensa takia heilahtelivat puolelta
toiselle ja siten esiintyvät historiassa valtiollisina juonittelijoina.

Sen jälkeen kuin Konrad Bitz parhaina miehuusvuosinaan valitaan Olavi Maununpojan
seuraajaksi (1460) ja käypi pyhän isän luona saamassa
piispanvihkimyksen, kykenee hän paljoa suuremmin mahtikeinoin
kannattamaan Kristian-kuningasta. On hyvinkin luultavaa, että
hän paavin luota palatessaan on poikennut kuninkaan puheille
Kööpenhaminaan, saadakseen häneltä tavanmukaisen vahvistuksen Suomen kirkon
etuoikeuksille. Itselleen sai hän myöskin varmaan suuria etuja
ja Raaseporinlinnan saa hän läänityksekseen kolmea vuotta myöhemmin,
jolloin Kristian-kuningas — kesällä 1463 — vierailee Suomessa
kokonaisen kuukauden. Syy tähän Kristian-kuninkaan siksikin
pitkäaikaiseen vierailuun maassamme on sekä ajan oloja hyvin kuvaava
että samalla varsin huvittava, minkä vuoksi siitä tässä ohimennen
lyhyesti kerrottakoon.

Kun pyhän isän kassakamari näihin aikoihin poti kroonillista tyhjyyttä,
kierteli kaikkialla länsimaissa paavin asiamiehiä rahoja keräämässä.
Tekosyynä oli turkkilaisia vastaan muka tehtävä ristiretki.
Skandinavian maista veti apajan Marinus de Fregeno-niminen asiamies.
Mutta kun Kristian-kuninkaan raha-asiat kaipasivat myöskin
parannusta, niin tyhjensi hän pyhälle isälle vedetyn apajan omiin
kassakirstuihinsa. Menettelynsä peitteeksi keksi hän samanlaisen
tekosyyn kuin pyhällä isällä itselläänkin oli. Paaville lähettämässään
kirjeessä selitti hän nimittäin tarvitsevansa noita rahoja sotaretkeen
venäläisiä vastaan — ja sinä aikanahan pidettiin taistelua heitä
vastaan yhtä ansiokkaana kuin konsanaan turkkilaisten hätyyttämistä.
Antaakseen asialle uskottavuuden leiman tuli nyt Kristian Suomeen muka
tuota sotaretkeä varustelemaan. Itse asiassa ei hänellä ollut mukanaan
mitään sotajoukkoa eikä täällä muutenkaan ryhdytty mihinkään
varusteluihin. Arvatenkin Turussa, jonne maamme kaikki merkkihenkilöt
olivat kokoontuneet, kuninkaan vierailun aikana seurasi iloinen juhla
toistaan ja voimmepa hyvällä syyllä otaksua Kristian-kuninkaan
pistäytyneen ystävänsä ja kannattajansa Konrad-piispan vieraana
Kuusiston linnassa.

Paluumatkalle kiirehtivät Kristiania Ruotsissa puhjenneet
levottomuudet, joita juonikas arkkipiispa sillä aikaa oli viritellyt.
Tällä matkalla seurasi häntä Konrad-piispa sotajoukkoineen, ottaen osaa
kapinan kukistamiseen ja menettäen taisteluissa Tukholman ympärillä
osan miehiään, kuten jo mainittu. Petollisen arkkipiispan pisti
kuningas Kristian vankeuteen, minkä johdosta paavi julisti hänet
kirkonkiroukseen. Tältä julistukselta kielsi Kristian pätevyyden ja
pyysi asiassa muutamien hengellisten herrain, niiden joukossa Konrad Bitzin,
lausuntoa. Voimme arvata, että Konrad-piispan lausunto asiassa
oli Kristianille suotuisa, vaikka siitä ei asiakirjoissa erityisesti
mainitakaan.

Konrad Bitzin liitti Kristian-kuninkaaseen varmaankin eräänlainen
henkinen sukulaisuus ja myötätunto, jota hän tunsi tuota
kunnianhimoista ja uljasta kuningasta kohtaan. Mutta painavammin
lienevät häneen kuitenkin puoluekantaa valitessa vaikuttaneet
valtiolliset laskelmat, kuten oli laita muidenkin unionipuolueen
miesten. Olihan selvää, että kuta kauempana kuningas asui, sitä
vapaammin saattoivat ylimykset kotona valtikoida. Ja kun siis
Konrad-piispa, kuninkaan asuessa Itämeren takana, kirjotti joko
linnotetussa päämajassaan Turussa tai vallihaudoilla ympäröidyssä ja
monilukuisten jousimiesten vartioimassa Kuusiston piispanlinnassa
julistustensa ja kirjeidensä alle: Conradus dei gracia episcopus
aboensis — Konrad Jumalan armosta Turun piispa, niin teki hän sen
varmaankin yhtä suuressa vallantunnossa, kuin jos hän olisi
kirjottanut: Konrad, Jumalan armosta suomalaisten kuningas.

                                                  ⸻

Konrad Bitz oli oppinut herra kuten useimmat hänen edeltäjänsä ja
seuraajansa Turun piispanistuimella. Jo parinkymmenen vuotiaana
tapaamme hänet opinteillä ulkomailla. Vuonna 1438 on hän seitsemän muun
suomalaisen keralla kirjotettu Leipzigin yliopistoon. Hänen bursansa
(= rahakukkaro, yliopistokielessä viikkomenot) oli varmaankin runsas,
sillä isä, Wiikin kartanon omistaja Kemiöstä, jossa siis Konrad-piispa
on luultavasti syntynyt, oli ritari ja valtaneuvos sekä myöhemmin
Etelä-Suomen laamanni, ja äiti Anna Klauntytär kuului rikkaaseen ja
mahtavaan Djekn-sukuun. Saatamme siis arvata hänen nuoruuden täydellä
riehakkuudella ottaneen osaa vallattomaan ylioppilaselämään
juominkeineen, paastoilveilyineen ja katukahakoineen. Luultavastikaan
ei rajuluontoinen ja ylpeä opiskelijamme jäänyt vieraaksi
aseharjoituksiin ja miekankäyttöön nähden, sillä kuuluivathan
yhteentörmäykset kaupungin porvarien kanssa sen ajan ylioppilasten
päiväjärjestykseen. Mutta viettäessään täten iloista ylioppilaselämää
tuolla saksilaisessa tieteenpesässä ei hän silti lyö opintojaan laimin,
sillä hänet on jo lapsuudesta määrätty kirkonmieheksi ja hänen
kunnianhimoisissa unelmissaan kangastelee jo varmaankin piispanhiippa
siihen liittyvine suurine mahtineen ja vaikutusvaltoineen. Kantoihan
tähän aikaan Turun hiippaa Maunu Tavast, mies et re et nomine magnus,
”sekä toimiltaan että nimeltään suuri”, jota maamme muut ylimykset
”palvelivat kuin kuningasta” ja jonka esikuva siis oli omiaan
kiihottamaan kunnianhimoista nuorukaista. Opinkäyntinsä Leipzigissä
päättää hän siis suorittamalla maisteritutkinnon, mikä siihen aikaan
merkitsee paljon enemmän kuin sama oppiarvo nykyään.

Mutta tähän ei vielä päättynyt Konrad Bitzin ulkomainen opinkäynti.
Kymmenen vuotta sen jälkeen kuin hänet on kirjotettu Leipzigin yliopistoon,
tapaamme hänet vielä toisessakin ulkomaisessa opinahjossa,
vieläpä sellaisessa, jossa yksikään toinen suomalainen ei keskiajalla
ole opiskellut — joten hän siihenkin nähden on erikoisasemassa muiden
katolisaikuisten piispojemme joukossa. Bolognan yliopiston
germaanilaisen kansakunnan nimiluetteloihin on vuoden 1448 kohdalle
m.m. merkitty: ”Dom. Conradus Bydz de Finlandia soluit solidos
duodecim.” Kun Bolognan yliopisto oli kuuluisa lakitieteellisenä
opinahjona, niin voimme hyvällä syyllä olettaa, että Konrad Bitz on
saapunut tänne italialaiseen kaupunkiin kuunnellakseen luentoja
roomalaisessa ja kanoonisessa oikeudessa.

Lakitieteelliset opinnot ovat varmaankin kehittäneet sitä ankaraa
järjestysvaistoa, joka Konrad Bitzille on luonteenomaista. Hänen
piispautensa aikana ja tietysti hänen johdollaan on toimitettu kolme
kappaletta kirkollisia ohjesääntöjä (statuta) sekä Turun tuomiokirkon
lukkarilaki. Noissa statuuteissa on tarkoin ja yksityiskohtia myöten
säädetty tuomiokapitulin jäsenten velvollisuudet sekä sen ajan
monimutkaisen jumalanpalveluksen toimittaminen. Yhdessä näistä kolmesta
statuuttikokoelmasta on ankaroita määräyksiä noituutta ja taikauskoa
vastaan. On kuitenkin huomattava, että Konrad-piispa näihin asioihin
nähden on paljon maltillisempi kuin myöhemmin noitavainojen aikaiset
kirkon ja yliopiston miehet.

Konrad Bitzin ankaraa järjestyksen rakkautta todistaa sekin, että hänen
toimestaan otettiin tuomiokapitulissa käytäntöön kolme kopiokirjaa,
joihin jäljennettiin saapuneita ja lähetettyjä kirjeitä ja asiakirjoja.
Yhden noista Konrad-piispan määräämistä kopiokirjoista arvellaan olevan
sen arvokkaan asiakirjakokoelman, joka tunnetaan nimellä ”Turun tuomiokirkon
mustakirja.” Historiantutkimuksemme saa siis olla paljosta
kiitollinen piispa Konrad Bitzille.

Hänen kirjeensä ja määräyksensä ovat selväsanaisia, täsmällisiä ja
ankaroita. Varsin tuima on esim. se kiertokirje, jonka hän lähettää
maan koulurehtoreille kouluissa vallitsevien epäkohtien johdosta.
Naantalin luostarissa on hän eräänä piispautensa
alkuaikoina pitämässä tarkastusta. Siellä on ilmennyt kaikenlaisia
vallattomuuksia ja epäjärjestystä. On kuin näkisimme tuon mahtavan
kirkkovaltiaan tuimin askelin mittelevän veljeskunnan konventtituvan
lattiaa. Silmien leimahdellessa sinkoilee hänen suustaan kiivaita
sanoja, ja arkoina hiiviskelevät munkit hänen ympärillään, samalla kuin
nunnat omalla puolellaan luostaria nyyhkyttävät huntujensa suojassa.
Ankara piispa määrää munkki- ja nunnaluostarit korkealla muurilla
tarkoin toisistaan erotettaviksi sekä järjestää muutenkin luostarin
elämän sille kannalle, että se ei enää myöhemmin anna aihetta
valituksiin.

Vielä on mainittava, että piispa Konrad Bitzin toimesta Gutenbergin
suuri keksintö ensi kerran saapuu meidän maahamme. Saadakseen
jumalanpalveluksen kaikissa maan kirkoissa yhdenmukaiseksi ja
täsmälliseksi, toimituttaa hän Parisissa Suomen varten
messukirjan, joka v. 1488 painettiin Lyypekissä. Tämä Missale ecclesiae Aboensis
on ensimäinen Suomea varten painettu kirja ja
Konrad-piispa lahjoitti sitä yhden kappaleen kullekin maansa kirkoista.

Käydessään kahdesti Italiassa ja viipyessään siellä ensi käynnillään
pitempään ei Konrad Bitz luonnollisestikaan voinut jäädä vieraaksi
viriävän renesanssin harrastuksille. Hänen toimensa kotoisen taiteemme
hyväksi osottavat hänet selvästi alkavan renesanssin mieheksi. Suuri
joukko uusia kivikirkkoja rakennetaan hänen aikanaan ja toisia
kaunistellaan runsailla seinämaalauksilla. Hänen muistoaan kantaa esim.
muuan keskiaikaisen taiteemme kauniimpia muistomerkkejä: Sauvon kirkossa
säilynyt ovellinen piispantuoli, jonka runsaiden koristusten
joukossa näkyy m.m. Bitz-suvun vaakuna.

Heti piispautensa ensi vuosina ryhtyi Konrad Bitz suurentamaan
tuomiokirkkoa. Ikäänkuin sen kattoholvit alkuperäisessä asussaan
olisivat olleet liian matalat tälle ylväälle kirkonvaltiaalle,
korotutti hän keskilaivan holvit runsaasti kaksi kertaa entistään
korkeammalle ja laitatti sinne ylös ikkunat. Tämän suuremmoisen
korjaustyön, jonka kautta maamme emäkirkko kävi entistään paljon
juhlallisemmaksi, ilmavammaksi ja valoisammaksi, on suorittanut
kotimainen mies, mestari Pietari Kemiöstä — siis piispan kotipitäjästä
— kolmen kisällinsä kera. Muutenkin on Konrad-piispa kaunistellut
tuomiokirkkoa sekä lisännyt sen alttarien ja messupappien lukua.
Hyvällä syyllä voimmekin sanoa tämän toimitarmoisen piispan edustavan
huippukohtaa meidän katolisaikaisessa kulttuurissamme. Samoin kuin
Michel Angelo elämänsä lopputyöksi rakensi Pietarinkirkon mahtavan
kupoolin ja sillä ikäänkuin sinetöitsi renesanssin saavutukset, samoin
korottaa piispa Konrad Bitz tuomiokirkon harjan ikäänkuin esikuvaksi
katolisuutemme korkeimmasta kukoistusajasta.

                                                  ⸻

Yhtä vaille kolmekymmentä vuotta kantaa Konrad Bitz Suomen
piispanhiippaa. Vuodet lauhduttavat lujimmankin mielen ja ajanoloon
mukautuu Konrad-piispa alistumaan vanhan vastustajansa Kaarlo Knuutinpojan
kuninkuuteen sekä myöhemmin Stuurein hallitukseen, luopuen
siten unionipyrkimyksistään. Saapa hän omantunnonvaivojakin maallisista
ja sotaisista puuhistaan, sillä elämänsä lopulla pyytää hän paavilta
synninpäästöä, jonka hänen oma tuomiorovastinsa sekä sittemmin hänen
seuraajansa piispanistuimella, Maunu III Särkilahti, Turun tuomiokirkossa
hänelle juhlallisesti antaa. Toimeliaan ja levottoman
elämänsä päättää hän Kuusiston linnassaan 13 päivä maaliskuuta 1489.

Vuodet vierivät edelleen, tulee uskonpuhdistus, tulee sotia ja
tulipaloja ja ne lakaisevat paljon pois siitä, mitä Konrad-piispa on
Suomen kirkon esimiehenä toimeen saanut. Nuo myöhemmän ajan hävitykset
ne ovat lakaisseet paljaaksi sen Turun tuomiokirkon sivukappelinkin,
jossa hän on saanut viimeisen leposijansa, niin että hänen alussa
kuvattua hautakiveäänkään ei ole enää näkyvissä. Mutta historiamme
säilyttää Konrad Bitzin, tuon sotaisan renesanssipiispan nimen ja
meidän aikamme näkee hänessä yhden katolisaikamme merkillisimmistä ja
samalla selväpiirteisimmistä kirkkoruhtinaista.

Kyösti Wilkuna.

OMAPÄINEN MIES.

MAUNU FRILLE.

Pilvinen ilta — lokakuussa 1495 -- alkoi hämärtää. Viipurin valleilta
pitkin päivää kumahdellut tykinpauke vaimeni vähitellen ja kuoli pois.
Kaupungista linnaan vievän sillan palkit tärisivät, kun väsyneet,
pölyiset soturit raskain askelin palasivat päivän taistelusta ja
toiset, levänneet miehet, riensivät heidän tilalleen yövahtiin
valleille. Merellä liiteli mustia väreitä. Sieltä puski puuskainen
tuuli, repien irti sadetta, joka pienin, särkynein pisaroin pieksi
sillan poikki astuvain miesten kasvoja. Sateesta välittämättä seisoi
törmällä sillan korvassa parvi linnan sotaherroja. He olivat siinä
tulleet vastakkain ja pysähtyneet tarinoimaan. Oli juuri saapunut
sanoma, että venäläiset olivat ruvenneet rakentamaan siltaa Juustilaan,
viedäkseen Suomenvedenpohjan ympäri joukkojaan ja tykkejään linnan
länsipuolelle, josta piiritettyjen yhteys muun maailman kanssa vielä
oli ollut auki, — he aikoivat siis nyt lopullisesti sulkea Viipurin
umpisaarrokseen. Päiväpalveluksesta palaavain miesten oli senvuoksi
määrä lähteä yöretkelle hävittämään tekeillä oleva silta ja
karkottamaan sen rakentajat, vaikkakaan ei pitkäaikaista tulosta
tietysti tuosta viivyttämisretkestä voitu odottaa. Vastakkain tulleet
sotaherrat keskustelivat nyt niistä yhä synkkenevistä näköaloista,
jotka heillä olivat edessään sen jälkeen, kun saarto on täydellinen ja
kaikki avun toiveet tukossa.

Siinä sateisella törmällä olivat useimmat Suomen ylimyssuvut
edustettuina, ja heidän keskustelunsa kohdistui taas heti sangen
terävänä ja katkerana niitä Ruotsin valtaherroja vastaan, jotka monista
pyynnöistä huolimatta eivät olleet ajoissa toimittaneet ylivoiman
ahdistamalle Viipurille eikä koko uhatulle Suomelle apua. Nyt oli
lisäjoukon saapumiselle yhdestoista hetki käsissä, eikä tietoja ollut
mistään avusta.

Vilkkaimmin otti keskusteluun osaa kaksi keski-ikäistä soturia, jotka
peittelemättömin sanoin arvostelivat Ruotsin valtionhoitajan, Steen Sturen,
saamattomuutta. Toisella heistä, joka ilmeisesti oli matkalla
yövahtiin, oli komeilla hartioillaan kiiltävä haarniska; kypärän sulka
liehui pystyssä ja hänen nuorteilla, kauniilla kasvoillaan kuvastui
reipasta uhmaa. Se oli Tönne Tott, Viipurin entisen, kuuluisan
linnanherran Brik Akselinpojan heimoa, Suomen ylimyssukujen ylpeys ja
toivo. Toinen taas oli matalampi ja hänen pukunsa oli, kun hän juuri
vallihaudoista palasi, savinen ja märkä, eikä hän näyttänyt paljoa
välittävänkään sotilasryhdistään. Mutta hänen harmajat kasvonsa, joita
reunusti karkea parta, olivat eloisat ja hänen silmistään välähti
intoa, kun hän väitteli:

— Meidän onkin parasta kokonaan lakata odottamasta Sturen apua, — ei
hän kuitenkaan jouda meitä muistamaan. Eikä hän tästä rajamaasta
välitä, onhan hän sen jo osottanut. Jos näin ajattelemme, silloin
totumme paremmin luottamaan vain itseemme.

Tämä puhuja oli Maunu Frille, suomalaista ylimyssukua hänkin, joskin
paljo vaatimattomampaa kuin hänen uljas puhetoverinsa Tönne Erikinpoika
. He olivat, vaikka Maunu olikin vähän vanhempi, hyvät
ystävykset kaukaisilta nuoruuden ajoilta, jolloin Frille sai
kasvatuksensa Tottien komeassa kodissa, ja täällä Viipurin
aikana olivat he nyt yhä lujittaneet vanhaa ystävyyttään.

— Emmekö ole jo saaneet tottua luottamaan omiin, vähiin voimiimme.
Taas on päivän taistelu kestetty, päivä kerrassaan täällä kestetään,
kuinka kovalle ottaneekin. Steen herra on meidät hyljännyt — ei auta
meidän enää hänen edessään ryömiä.

Näin puhui ylimielinen Tönne miekkaansa kalistellen. Mutta vanhemmat
herrat puistelivat päätään, muristen:

— Kun ei pakko käskisi vieläkin odottamaan apua!

— Onhan mahdotonta, etteivät Ruotsin herrat lopultakin oivaltaisi
velvollisuuttaan tätä maaraukkaa kohtaan!

Mutta Frillen silmät leimahtivat taas:

— Se ei ole mahdotonta. He eivät katso tätä maankolkkaa samoilla
silmillä kuin me, eikä samoilla tunteillakaan. Se on heistä kaukainen
rajaerämaa, josta ei ole paljo väliä. Toista kuukautta olemme me
suomalaiset jo täällä yksin ponnistelleet, yksin saamme nyt varmasti
ponnistella loppuun asti. Mutta jos tämä sota meiltä omin neuvoin
onnistaa, niin enpä tiedä enempää kuin Tönnekään, onko meidän syytä
noista Ruotsin herroista rauhan aikanakaan niin aivan paljo välittää.

— Kuinka tarkoitat? kysyi joku vanhemmista miehistä.

— Arvelen vain, että tulemme heidän avuttaan silloinkin toimeen. Meitä
on nyt kertynyt koolle miltei kaikkien Suomen vapaasukujen edustajia,
— kotimaan puolustaminen on meidät kerrankin ajanut yhteen. Tässä
törmällä seisovat Hornit, Tottit ja Bitzit, tässä ovat Flemmingit ja
Frillet, täällä on Lepaan sukua ja Laukon miehiä, — entä Posse, mikä
hänkään on enää muu kuin suomalainen! Hätä ajoi meidät kokoon, mutta
miksi emme voisi pysyä edelleenkin koossa. Maamme kohtalo on meidän
hartioilla, meidän on siitä vastattava, — näin arvelen.

Hyvin sen puheen ymmärsivät toisetkin herrat, samaa tunnetta asui
heidän kaikkien sydämessä, missä selvempänä missä hämärämpänä. Ja nyt
he jo innostuivat.

— Niin puhuu kotimaansa kelpo poika, hitto soi!

— Tosiaankin, me miehistymme täällä!

Ja Tönne säesti säkenöiden:

— Suurta kiitosta emme ole velkaa noille Ruotsin valtaherroille, jotka
meidät näin jättävät umpisolaan. Lempo jääköön heidän rengikseen. Mutta
nyt meidän täytyy kestää, täytyy, ja silloin olemme heistä irti!

— Kunpa vain eivät nääntyisi miehemme kesken. Katsokaa!

Siitä kulki ohi sotilaita, jotka olivat kalpeita valvomisesta ja
ponnistuksista, — täytyihän heidän alituisesti olla aseissa
torjuakseen kymmenkertaista vihollista. Heitä katsellessaan vanhat
sotaherrat huoahtivat, lähtiessään hekin verkalleen astumaan törmältä
sotilaittensa jälkiä, mikä linnaan, mikä vallille. Mutta Tönne huusi
vielä heidän jälkeensä:

— Ne miehet kestävät kyllä, ne ovat sitkeitä suomalaisia niinkuin
mekin. Yön levättyämme olemme taas pirteät ja valmiit uuteen
taisteluun, — joka aamu uusia miehiä!

Hän jäi, toisten poistuttua, vielä tuokioksi tarinoimaan ystävänsä
Frillen kanssa. Viimemainitun piti lähteä yösounnille ja heidän oli nyt
erottava. Mutta äskeinen keskustelu oli heitä lämmittänyt, se viivytti
heitä vielä. Maunu selitti vanhalle kasvintoverilleen, että jos täällä
Suomen miehet omin voiminsa saisivat vaaran torjutuksi, niin se olisi
kaikkein onnellisin ratkaisu. Sillä samat miehet jäisivät tietysti
silloin ohjaksiin ja maa menestyisi parhaiten omain miestensä johdolla,
jotka tuntevat sen kansan ja sen tarpeet. — Me kasvamme täällä.
Eiväthän useimmat meistä ole ammattisotureita. Mekin tulimme, veljeni
ja minä, tänne hiljaisesta Haapaniemestämme, jossa komennamme
ainoastaan maanmuokkaajia, kalan ja riistan pyytäjiä. Maan hätä kutsui
ja meistä on nyt täällä tullut sotureita, joiden ei ole tarvis hävetä
eikä kumartaa Ruotsin herroja.

— Oikein, Maunu. Täällä taistelemme, kunnes talvi ajaa vihollisemme
pois. Ja silloin syyttäköön Steen herra itseään, jos ei hän ajoissa
tullut avuksemme ja jos mekin hänet hylkäämme, — piru hänet vieköön!

— Tuohon käteen, Tönne! Mieluummin tunnustan herrakseni vaikka
kaukaisen Tanskan kuninkaan, joka riitelee valtaa Ruotsin itsekkäiltä
ylimyksiltä. Hänkin kai jättäisi meidät tänne oman onnemme nojaan, vaan
tottapa siitä onnestamme silloin vastaisimmekin.

— Paikalleen puhuttu, Maunu! — Mutta tuolta tulee veljesi Juhana
sinua hakemaan.

— Retkelle kai on siis jo lähdettävä. Jää hyvästi veikko, ensi
näkemiin!

Nuorempi Frille tulikin ilmottamaan veljelleen, että Juustilaan lähtevä
venekunta oli pian valmis ja että Maunun oli jouduttava johtamaan
mukaan otettuja talonpoikia. Toverukset puristivat vielä kerran, kuin
vanhaa liittoaan lujittaen, toistensa kättä, ja kiirehtivät sitten
sillankorvan törmältä kumpikin taholleen taistelemaan.

Sen syysillan perästä eivät ystävykset Tönne Tott ja Maunu Frille
tavanneet toisiaan moneen vuoteen. Viimemainittu läksi öiselle
souturetkelle Savolaan, jossa Vatikiven luona syntyi ankara taistelu.
Se päättyi onnettomasti suomalaisille. Mukana olleet talonpojat
säikähtivät ja pakenivat ja melkoinen joukko Viipurin harvalukuista,
harjaantunutta varustusväkeä jäi satimeen ja kaatui. Toisia joutui
venäläisten vangeiksi, niiden joukossa Maunu Frille.

Hän sai nyt kahlata vankiroikkain mukana kauas Nowgorodiin ja sieltä
Moskovaan asti ja tiukasti teljetyssä tyrmässä sai hän muistella
suomalaisten yhteisiä ponnistuksia ja haaveiluja, tietämättä mitään
toveriensa ja kotimaansa kohtalosta. Hänen mielensä kävi raskaaksi ja
hänen sydämeensä iskostui yhä sapekkaampi katkeruus niitä keskenään
kilpailevia Ruotsin ylimyksiä vastaan, jotka olivat hyljänneet Suomen
ja sen miehet vihollisten jalkoihin.

Neljättä vuotta kevätpäivänä hän niin sotavankina vietti. Rauha oli tehty Ruotsin ja
Venäjän välillä, vaan suomalaisten vankiraukkain vapauttamista ei näy
kukaan muistaneen, — Maunu luuli jo saavansa virua koko loppuikänsä
siellä vieraan maan tyrmässä. Mutta eräänä hänelle varsin
odottamatta ilmotettiin, että hän on vapaa ja saa palata kotiinsa.

Ruotsin hallituksessa oli tällävälin tapahtunut keikaus. Steen Sture
oli kukistunut, osaksi juuri Suomen velton puolustamisen takia, ja
unioonikuningas, Tanskan Hannu, oli astunut Ruotsinkin valtaistuimelle.
Tämä kuningas, joka aikaisemmin oli ollut Steen Sturea vastaan liitossa
Moskovan suuriruhtinaan kanssa, toimitutti nyt ensi töikseen (vuonna 1499
) Venäjällä vankina olleet suomalaiset vapaiksi.

Maunu Frille palasi siis Suomeen. Hän oli nyt vanha mies, entistä
harmajampi kasvoiltaan ja kumarampi varreltaan, mutta vanhaa väikettä
oli vielä hänen silmässään. Maa oli laajalti autiona äskeisen
hävityksen jäliltä. Kesantoon jääneitä peltoja ei ollut kotona
Haapaniemessäkään kukaan muokannut, sieltä kun olivat miehiset haltiat
olleet poissa, toinen veli haudattuna Viipurin muurien juurelle, toinen
vankina Venäjällä. Mutta rohkein toivein puuttui sotavankeudesta
palannut mies nyt kotikontunsa hoitoon ja samalla kotimaansa asioihin,
jotka hänelle taas valoisampina kajastivat. Rauha oli toki maassa ja
luhistunut oli se ruotsalaisten herrain valta, joka oli saattanut
Suomen hätään ja häviöön. Ohjakset olivat nyt Hannu-kuninkaan käsissä,
ja hänen hallinnostaan odotti Maunu parempaa onnea kotimaalleen.
Täydellä innolla hän antautuikin uuden kuninkaan mieheksi, olettaen
Suomen toistenkin vallassukujen, Viipurissa vallinneen mielialan
mukaisesti, olevan samalla kannalla. Kuningas puolestaan palkitsi hänen
kestämänsä kärsimykset määräämällä hänet Turun, Suomen päälinnan,
päälliköksi.

Reippain mielin ryhtyi Maunu nyt kotimaassaan hallintoa pitämään,
pyrkien käytännössä ja sangen itsenäisesti toteuttamaan sen vanhan
ihanteensa, että maa menestyy parhaiten sen omien miesten hoidossa.
Tarmokkaana ja viisaana linnanherrana isännöi hän Turussa, jossa Suomen
vallassuvut kokoontuivat hänen ympärilleen ja porvarit häneen
luottamuksella turvautuivat.

Mutta sitä rauhan ja hiljaisen elpymisen aikaa ei kestänyt kauan.
Ruotsissa jatkuivat yhä uniooniriidat. Steen Sturella oli siellä
edelleen voimakas puolue takanaan ja se kohotti jo parin vuoden perästä
päänsä karkoittaakseen Hannu-kuninkaan Ruotsin valtaistuimelta. Sota
syttyi, Sturen joukko pääsi voitolle ja vallotti vähinerin Ruotsin pois
unioonikuninkaan miehiltä. Pian sotkeutui taas Suomikin näihin
tapauksiin. Kesäkuussa 1502 saapui Steen Sture meren yli laivastollaan
saattamaan Suomenkin valtoihinsa.

Tätä herraa ei Maunu Frille rakastanut eikä hänen komentoaan Suomessa.
Hänessä kirvelivät vielä Viipurin piirityksen muistot, hän ei odottanut
tuosta vallanvaihtumisesta mitään hyvää eikä siis luovuttanut linnaansa
Sturelle. Ei millään ehdoilla. Ja hän eli siinä uskossa, että Suomen
toisissakin vaikutusvaltaisissa miehissä vielä oli elävänä säilynyt
”Viipurin henki”, se lämmittävä yhteishenki.

Mutta siinä Maunu mielikatkeruudekseen pettyi. Suomen herrat olivat
näinä vuosina liian monasti vikuroineet ja vaihtaneet mieltään vallan
mukana, he eivät nytkään uskaltaneet seistä Steen-herran taas noussutta
tähteä vastaan. Vanha Viipurikin meni tämän puolelle, kun sen uusi
linnanherra Eerikki Turenpoika, mahtavaa ruotsalaista Bjelke-sukua,
nöyränä matkusti Steen-herraa vastaan. Sitäkään ei Maunu sentään
säikähtänyt, arvaten, että nuo ylhäiset Ruotsin herrat nyt jonkun aikaa
vetävät yhtä köyttä — kunnes taas riitaantuvat. Ja kun Turkuun saapui
sanoma, että myöskin Raaseporin isäntä, hänen vanha ystävänsä Tönne Erikinpoika,
oli seurannut Bjelken esimerkkiä, niin ei sekään tieto
häntä masentanut, joskin se hänen sydäntään pahasti riipasi. Olihan
Tönne äsken nainut Eerikki Tuurenpojan tyttären, — oli kai siis
katsonut vaikeaksi asettua suoraan appeaan vastaan!

— Taipukoot toiset, minä en ryömi Steen Sturen jalkoihin! virkkoi
Maunu vihasesti niille, jotka häntä koettivat taivuttaa, ja hän
varustautui sisukkaasti linnaansa puolustamaan.

Näin alkoi Turun linnan piiritys kesällä vuonna 1502. Toisen kerran oli
Maunu Frille nyt saarretussa linnassa puolustautumassa piiritysjoukkoa
vastaan. Vaan se joukko ei ollut nyt suuri eikä uhkaava, niinkuin
Viipurin edustalla, se ei ajanut piiritettyihin pelkoa. Väkirynnäköllä
ei Sture jaksanut Turun linnaa vallottaa ja hän purjehtikin pian pois
Ruotsin puolelle, jättäen sotaväkensä piiritystä jatkamaan. Se oli jo
Frillelle kuin puoli voittoa. Mutta hänet yllätti kuitenkin samalla
masentava viesti:

— Steen-herra on määrännyt Tönne Erikinpojan piiritysjoukkonsa
päälliköksi.

— Ja Tönnekö on suostunut taistelemaan meitä suomalaisia vastaan,
tiukkaili Maunu ällistyneenä linnaan saapuneelta sanantuojalta. —
Niinkö?

— Niin, hän se nyt meitä pommittaa.

Tuota oli Maunun vaikea käsittää ja sulattaa. Hekö nyt vihollisleirien
päällikköinä, Tönne ja hän, joita sitoi niin luja toveruuden liitto ja
jotka niin täydellisesti toisiaan ymmärtäen löivät kättä viimeksi
erotessaan Viipurissa? Tönnehän oli siellä muita innokkaampi; ja hänkö
nyt tuossa vanhaa veikkoaan sodittamassa — ei! — kuinka se on
mahdollista? Kuinka ovat olot voineet kääntyä noin nurin? Itse oli
Maunu johdonmukaisesti ajanut sitä asiaa, joka heitä ahdistuksen aikana
oli kannustanut, ovatko toiset niin tyyten unhottaneet oman
tuskansakin?

Maunu suri ensin, suuttui sitten silmittömäksi ja päätti käyttää kaikki
voimansa kurittaakseen tuota luopio-ystäväänsä. Mutta vielä kerran hän
suli. Hän tahtoi tavata mieskohtaisesti vanhan ystävänsä, kuulla hänen
omasta suustaan, mikä hänet oli muuttanut, mitä hän mietti, ja lähetti
senvuoksi uskotun palvelijansa Tönne Erikinpojan luo hänen leiriinsä
ehdottamaan, että he tekisivät muutaman päivän aselevon ja yhtyisivät
sovitulla paikalla keskustelemaan.

Tönne suostui ehdotukseen, toivoen kai Frillen esittävän
antautumisehtojaan. Kaksi venhettä, kymmenen asemiestä kummassakin,
souti eräänä lämpimänä pieneen, joen suussa olevaan
saareen, missä noustiin maihin. Siellä saattomiehet hämmästyivät
hyväsesti, kun näkivät vihollisjoukkojen päällikköjen heti rientävän
kädet ojossa toisiaan vastaan, yhtyäkseen lämpimään, sydämelliseen
syleilyyn. Parhaina ystävinä he istahtivat kalliolle ja tarinoivat
siinä kauan. He eivät olleet tavanneet toisiaan sittenkuin piiritetyn
Viipurin sillalla ja heillä oli nyt tovereina toisiltaan niin paljo
kyseltävää, niin paljo toisilleen kerrottavaa, — nopeasti kuluivat
illan hetket.

Mutta vähitellen kangistui kuitenkin se mieskohtainen, toverillinen
keskustelu. Sanat harvenivat, mieltä painoi heidän nykyinen suhteensa.
Kumpainenkin muisti virkansa ja asemansa, — pakko oli puuttua ajan
vakaviin asioihin.

— Miksi taistelemme nyt toisiamme vastaan, virkkoi Maunu vihdoin
pienen vaitiolon jälkeen surunsekaisella, miltei hellällä äänellä. —
Kuinka se on mahdollista, Tönne, etkö muista enää Viipurin aikaista
innostustamme?

— Kauan olit, Maunu, venäläisten vankina ja täältä poissa, vastasi
Tönne verkalleen ja rauhallisesti. — Me olemme seuranneet asioita
täältä läheltä, siinä on erotus. Saatamme suuttua ja innostua, mutta
meillä ei ole voimaa potkia tutkainta vastaan.

— Steen-herran tutkainta?

— Niin, hän on ovela mies ja taas mahtava.

— Ja ainako on kumarrettava hetkellisesti mahtavinta, muistelematta,
miten meitä on kohdeltu!

Tönne kävi selittelemään välivuosien vaiheita.

— Sinun vangiksi jouduttuasi tuli Steen Sture kumminkin sotaväkineen
Suomeen...

— Sittenkuin me suomalaiset yksin olimme pelastaneet Viipurin...

— Niin kyllä, mutta hän taivutti täällä sittenkin mielet puolelleen.
Vanhan piispan ensiksi, sitten muut... Niin, hän suistui sitten kyllä,
mutta lopuksi hän voitti.

— Loppua emme ole vielä nähneet.

— Tanskalaiskuninkaan valta ei täällä kestä, sen olemme ainakin
nähneet. Ja hänen isännyytensä merkitsee täällä vieraan vallan
sortoa...

— Olenko Turun linnanherrana sortanut tätä maata? kysyi Maunu
terävästi. — Mutta tästä arvosta olen minä valmis luopumaan, astu sinä
tilalle, pääasia on, että maa saa elää omien miestensä hoidossa. Kysyn
vielä: Etkö muista enää ollenkaan Viipuria?

— Kuinka en, vastasi Tönne heltyneemmin. — Hätäpaino ajoi meidät
suomalaiset siellä kokoon. Mutta sitten emme kestäneet koossa,
hajaannuimme taas...

— Hätäkö siis yksin voi meidät yhdistää, muuten sodimme näin toisiamme
vastaan, huudahti Maunu melkein tuskalla. — Kautta kaikkien
pyhimysten, emmekö voi eri vaiheissa pysyä yhdessä!

— Miten kävisi se päinsä, — esimerkiksi tällä hetkellä?

— Kysytkö miten? Siten, että heitämme toistemme repimisen ja
tappamisen ja julistamme, että tulemme toimeen ilman Steen-herran
holhousta, jota emme rakasta. Pidämme linnat itse ja hallitsemme maata
itse!

— Kukistettua Oldenburgilaista varten, virkahti Tönne pilkallisesti.

— Sekin isännyys on meille parempi, koska se on kaukainen. Viipurissa
opettelimme seisomaan omilla jaloillamme. Lyökäämme taas kättä, sinä ja
minä, sitten seuraavat muut mukana, ylimykset ja porvarit.

— Olet uneksija Maunu, niinkuin olimme kaikki Viipurissa. Porvarit,
sanot, — he kumartavat aina sitä, jolla on valta, ja me muut teemme
samoin. Sinä pusket yksin vastatuuleen, se minua säälittää, Maunu,
sillä sinä et sitä kauan jaksa.

Frille kivahti, mutta asettui taas. Suuttumuksen ja toivottomuuden
risteillessä rinnassaan harasi hän sormillaan harmaata tukkaansa ja
pyyhki hikeä otsaltaan. Tämä oli hänestä niin umpisurullista, tuota
vanhan ystävänsä raukkamaisuutta ei hän vieläkään ymmärtänyt, hän näki
siinä itseluottamuksen puutteen ohessa jotakin itsekkyyttäkin, eikä
tahtonut siitä enää keskustelua jatkaa. Siksi hän nyt äkkiä nousi
pystyyn, polte rinnassaan, tuli silmässään. Mutta tyynesti hän vielä
virkkoi:

— Et tahdo siis, Tönne Erikinpoika, lyödä vanhan toveruuden kättä?
Etkö tahdo käydä yhdessä kanssani vastaamaan tämän maan kohtaloista,
tuli mikä tuli?

Tönne Erikinpoika, joka myös oli noussut kalliolta, katsoi
iltatyyneelle selälle, ilmeissään puoleksi ujoutta, puoleksi ivaa, eikä
kotvaseen vastannut. Sitten kohautti hän komeita hartioitaan ja lausui:

— Olemmehan, Maunu, molemmat valinneet osamme ja arpamme. Tehtävämme
ovat selvät, emme voi tässä ruveta ilmalinnoja rakentamaan, jospa se
meitä huvittaisikin.

— Siis jatketaan taistelua?

— Niin, minun asiani on vallottaa Turun linna.

— Steen Sturelle! — Maunu astui jo askeleen veneeseensä päin, mutta
pysähtyi vieläkin hiljakseen puhumaan: — Paljoko onkaan kulunut aikaa
Viipurin piirityksestä, niin, pian seitsemän vuotta! Ehtiväthän siinä
ajassa muuttua mielet jos miehetkin! Mutta muista Tönne, me kestimme
Viipurissa, eikä sinulla ole nyt mukanasi silloisten piirittäjäin
laumoja. Mikäli minusta riippuu, ei sinun ruotsalainen joukkosi
valloita meiltä suomalaisilta Turun linnaa, — hyvästi!

He erosivat äkisti, kumpikin astui venheelleen. Rannalla odottaneet
saattomiehet, jotka äsken olivat ihmetelleet Tönne Tottin ja Maunu Frillen
sydämellistä tervehdyssyleilyä, kummastelivat nyt melkein yhtä
paljo heidän kylmiä, vihamielisiä jäähyväisiään, eivätkä he koko
yhtymisestä ymmärtäneet muuta, kuin että hankkeissa olleet rauhantuumat
olivat kai rauenneet. Ne miehet, jotka soutivat Maunun venhettä Turun linnan
vesiportille, sen varsinkin selvästi käsittivät, sillä perässä
istuvan päällikön kasvoilta kuvastui nyt kiukkua ja uhmaa ja hänen
kätensä kääntelivät vihaisesti peräsintä, kun hän satamaan laski.

Taistelu jatkui nyt entistään kuumempana. Maunu Frille hyökkäsi usein
linnastaan piiritysjoukon kimppuun, ryösti sen laivoja ja pani ymmälle
turkulaiset, jotka eivät tienneet, kenen puolta pitää. Syksy läheni
märkänä ja myrskyisenä, se uhkasi ikäviä aikoja leirielämää viettävälle
saartojoukolle, — linnan antautumisesta ei ollut mitään toiveita.
Tönnen tähti oli laskemassa, mutta reippaalla mielellä, tarmolla ja
taidolla, johti Maunu linnasta taistelua, varmana siitä, että vielä hän
taivuttaa Suomen herrat toiselle tolalle. Hänen uskonsa oli yhtä luja
kuin hänen intonsa, mutta onni ei kulkenut hänen matkassaan. Niinkuin
Vatikivellä kamppasi hänet nyt taas kumoon omain miestensä odottamaton
uskottomuus.

Turun linnassa oli vanhoilta ajoilta kotimaisten nihtien ohessa
varustusväkenä joukko saksalaisia palkkasotureita, jotka taistelivat
rahasta eikä rakkaudesta päällikköään kohtaan. Näiden palkkasoturien
pääpyrintönä oli kerätä mahdollisimman paljo varoja, palatakseen kerran
rikkaina miehinä kotimaahansa, ja nyt heidän mielessään syttyi tuuma
siepata yhdellä kertaa isot rahat. Linnan merenpuolisen tornin jossakin
vahvasti lukitussa salakammiossa oli nähty useita lujasti vannehdittuja
arkkuja ja linnalaisten kesken oli levinnyt huhu, että niissä
säilytetään suistetun Hannu-kuninkaan suurta rahallista omaisuutta,
— ne rikkaudet saksalaisia viettelivät. He odottivat yötä, jolloin
etupäässä heidän miehiään oli meritornissa vahteina, murtautuivat
silloin tornihuoneisiin, särkivät ovet ja arkut ja ryöstivät mitä
saivat, — mitään kuninkaanaarretta siellä ei ollut. Mutta kun heidän
tekonsa heti tuli ilmi, eivät he uskaltaneetkaan antautua ankaran
linnakurin rangaistaviksi, vaan sulkeusivat torniin, käänsivät sen
tykit päälinnaa vastaan, — tekivät kapinan!

Niin mitättömästä syystä syttyi Turun linnassa sisäinen sota: Toinen
torni ampui toistaan. Tämä oli liian tuskallinen käänne linnan
toimeliaalle päällikölle. Maunulla ei ollut riittävää väkeä
taistellakseen yhtaikaa kapinoitsijoita ja piirittäjiä vastaan, jotka
viimemainitut heti huomasivat kurin linnassa katkenneen, eikähän hän,
vaikka olisi voittanutkin palkkasoturit, enää olisi voinut luottaa
sellaiseen varustusväkeen. Hänen voimansa oli taittunut...

Silloin murtui Maunu Frillen mielikin. Hän oivalsi toivottomaksi
taistelunsa armotonta kohtaloaan vastaan. Asemataan tyystin punnittuaan
lähetti hän airueensa Tönne Eerikinpojan luo, joka tarjosi hänelle
väkineen vapaan pääsyn linnasta, ja kutsui piirittäjät sisään.

Laskusillailla nyt molemmat päälliköt ratsastivat vastakkain, Tönne
uljaana kiiltävässä haarniskassaan ja kauniilla kasvoillaan voiton
hymy, linnastaan poistuva Maunu murtuneena, katse raukeana, aseeton
käsivarsi hervotonna ohjaksissa.

— Kuten näet, oli unelmasi turha, vanha veli, virkkoi Tönne siinä
tervehdittäessä melkein suojelevalla säälillä masentuneelle entiselle
ystävälleen.

— Niin, se oli kai liian rohkea unelma, — tie on nyt auki sinulle ja
Steen Sturelle.

— Katsos, Hannu-kuninkaan valtaa ei olisi voinut täällä pönkittää
kukaan, hänen mahtinsa on mennyt, siksi taistelit toivottomasti.

— En taistellut yksin hänen puolestaan, senhän tiedät, vastasi
voitettu ritari hiljaisella äänellä. — Mutta myönnän sen nyt, Tönne,
se asia, jonka puolesta tahdoin taistella, on tosiaan toivoton,
niinkauan kuin tämän maan omat miehet eivät sen merkitystä ymmärrä.
Ehkä huomaavat he sen joskus vielä hädän hetkellä, niinkuin silloin
Viipurissa, mutta unohtavat kai sen taaskin heti. Tehtäväni on lopussa.

— Olet raskasmielinen nyt, Maunu, puhui Tönne melkein lohdutellen
uljaan orhiinsa selästä, voimatta samalla salata voitonriemuaan. —
Väkesi oli uskoton, se ansaitsee aimo rangaistuksen...

— Ei ole mieleni raskas ainoastaan siksi, — mutta mitäpä siitä enää.
Turvakirjasi varassa ajan nyt kotiini Haapaniemeen ja siellä minulla on
hyvä aika miettiä pettymyksiäni. Aja linnaan sinä, Tönne, ja ole minua
onnellisempi, eihän rauennut unelmamme enää ole tielläsi.

Siltapalkit tömisivät, voittajat karauttivat linnaan ja Maunu ratsasti
harvoine asemiehineen tiepuolessa heidän ohitseen pois Suomen Turusta.
Ja samalla hän hävisi Suomen historiastakin. Sen verran hänestä vain
vielä tiedetään, ettei hän voitettunakaan suostunut Stureille vannomaan
uskollisuuden valaa, hän piti kaatuneenakin oman päänsä. Muutamia vuosia myöhemmin
kuoli Maunu Frille unhotettuna ukkona. Mutta hautansa
hän sai Turun tuomiokirkon Kaikkien pyhien kappelissa, jolle hän oli
mahtinsa päivinä tehnyt lahjoituksia.

Hänen ystäväänsä ja vastustajaansa Tönne Erikinpoikaa seurasi onni
kauan, kunnes se hänetkin lopulta petti. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua
pudotti mestauskirves hänen kauniin päänsä siinä samassa Turun linnassa,
jonne hän nyt Maunu Frillen ohitse ratsasti niin pystynä ja
varmana.

Santeri Ivalo.

ERÄMAANLINNAN PUOLUSTAJA.

PIETARI KYLLIÄINEN.

Surun ja ahdistuksen aikaa oli sotavuoden 1495 syksy koko Suomessa.
Palo oli käymässä maan kaakkoisella kulmalla ja sieltä rientävät
pakolaiset, jotka pyrkivät läntisiin maakuntiin taikka ehättivät
lymyilemään Sisä-Suomen saloihin, levittivät kaikkialle tietoja niiden
vihollisjoukkojen tavattomasta suuruudesta ja julmuudesta, jotka
parastaikaa piirittivät Suomen etuvarustusta, Viipuria, ja uhkasivat
sen valloitettuaan syöksyä hävittämään koko auki olevan maan.

Eräs pakolaisparvi souti siten eräänä sateisena syyspäivänä Saimaan
vesiä niiden latvoja kohden ja poikkesi matkallaan Savon uuteen,
pieneen kivilinnaan, joka yksin seisoi Kyrönkosken kalliosaaressa
laidattoman erämaan keskellä. Venheen laskiessa linnan alle tuntui tuo
varustus vallan äänettömältä ja autiolta, niinkuin ei siellä olisi
eläjiä ollutkaan. Ainoastaan musta oinas seisoi kankein säärin rannalta
kohoavan kallion laella, katsoa jurottaen salmeen soutavaa venhettä, ja
sen jäykkä niska ja suuret, käyrät sarvet kuvastuivat aavemaisina
hallavaa taivasta vastaan.

Mutta linnan vartiat valvoivat, vaikka näkymättöminä, tornissa ja
muurin sarvilla, ja hetken kuluttua nousi rantakalliolle, suljetun
vesiportin kohdalle, kookas, leveäharteinen mies, joka asettui oinaan
viereen yhtä jykeänä ja jäykkäniskaisena kuin tämä.

— Mitä olette väkeä, mistä soudatte? huusi karkeaääninen miekkamies
kalliolta, aikomattakaan avata porttia.

— Pakomatkalla ollaan, laskehan linnaan.

— Ei tänne ketään lasketa, soutakaa tiehenne.

— Tulemme Viipurista, meillä on viesti tuotavana Pietari Kylliäiselle.

— Keneltä?

— Posse-herralta.

— Vai Posselta. — Jo vilkastui kankea mies kalliolla ja huusi
miehilleen alas pihalle: — Avatkaa portti soutajille!

Pakolaiset saivat nyt lämmitellä linnan suuressa tuvassa ja saivat
kuumaa rokkaa linnalaisten suuresta padasta. Sitä syödessään kertoivat
he Viipurin kuulumisia salolinnan miehille, jotka eivät olleet sieltä
piirityksen alettua saaneet mitään tietoja. Harvalukuinen suomalainen
puolustusväki on Viipurissa kovin ahtaalla, niin he kertoivat,
tuhatpäinen piiritysjoukko puristaa sitä joka taholta, ampuen kaupunkia
ja linnaa hirmukitaisilla tuliputkillaan ja hyökäten milloin miltäkin
kolkalta.

— Mutta viipurilaiset pitävät puoliaan? kysyivät linnalaiset
jännittyneinä.

— Aikovat taistella viimeiseen mieheen asti. Mutta pahasti heidän
rivinsä harvenevat...

— Entäpä minkä viestin lähetti Posse tänne?

— Käski vain ilmoittaa, että samanlaiseen syleilyyn kuin Viipuri
joutuu kyllä pian Olavinlinnakin, — väkeä venäläisiltä riittää.
Varatkaa siis riittävät eväät ja pysykää valveilla, niin käski Posse
sanoa.

— Siihen olemme tottuneet, vastasi rantakalliolla seisonut soturi
harvakseen, säikähtämättä, kehahtamatta. — Tulkoot tuiskut
kovemmatkin, kestettävät kai ne ovat.

Hän saatteli sitten pakolaisvieraansa portille ja jäi taas siihen
korkealle kalliolle jäykkänä ja tukevana seisomaan, katsellen salmen
suusta poistuvaa venhettä.

Tämä mies oli savolaisen rajalinnan päällikkö, Pietari Niilonpoika Kylliäinen,
mies suomalaista juurta. Täällä savolaisen erämaan laidassa
oli hän kasvanut, taistellut nuorena kotikyläläistensä rinnalla
ryösteleviä karjalaisia vastaan, retkeillyt sitten haarniskaniekkana
huovina Viipurin linnanherran, Erik Akselinpoika Tottin, lipullisessa.
Ja kun Erik herra parikymmentä vuotta sitten rupesi rakentamaan linnaa
sydänmaalle Haapaveden ja Pihlajaveden välisen salmen rannalle,
pitääkseen ryöstelevät rajantakaiset loitommalla, kuului Kylliäinen
siihen asemiesjoukkoon, joka varjeli rakennusväkeä vihollisten
alituisilta hyökkäyksiltä. Tähän pyhälle Olaville omistettuun
rajalinnaan hän senjälkeen jäikin, pysyen siellä alivoutina ja voutina,
kunnes siihen määrin saavutti esimiestensä, Viipurin käskynhaltijain,
luottamuksen, että uusi linna uskottiin hänen komentoonsa. Eipä monasti
tehty talonpoikaisesta soturista linnanherraa, vaan eivätpä tainneet
ylimykset taikka ritarit paljo välittää tämän syrjäisen sydänmaanlinnan
päällikkyydestä. Ja joka tapauksessa kohotti Pietari Niilonpojan tuohon
arvoon ja asemaan hänen oma kykynsä ja kuntonsa.

Nyt oli Kylliäinen jo vanha. Hänen poskipartansa hohti harmaalta ja
hänen vartensa oli kankea, mutta hänen katseensa oli vielä nuorekas
ja valpas. Hänen oli täytynyt tottua alituiseen valppauteen,
puolustellessaan yhtämittaisilla taisteluilla vuodet vuotensa perästä
tätä valtakunnan etäisintä rajasuojaa, jota eivät venäjänpuoleiset
koskaan jättäneet rauhaan, vaikkapa muuten olisi rauha vallinnutkin
valtakuntain välillä. He näet väittivät Erik herran rakentaneen uuden
linnansa heidän puolelleen rajaa ja katsoivat niinollen oikeudekseen
häätää sen pois siitä vesienristeyksestä, — siksi täytyi pienen
linnaväen aina olla taisteluvalmiina, kesällä ja talvella, päivisin ja
öisin. Siinä oli päällikön silmä terästynyt ja karaistunut luonto.

Eikä ollut Kylliäisen auttanut ainoastaan odotella saarellaan
vihollisten hyökkäyksiä. Häätääkseen häärijät silmiltään oli hän usein
tehnyt retkiä rajakyliin, kurittamaan niitä vainolaisia, joita hän
lapsuudestaan asti oli tottunut vihaamaan, väliinpä edemmäskin Laatokan
rannoille asti, missä Käkisalmi oli venäläisvallan pesäpaikkana. Näin
oli hän pitkien vihavuosien halki säilyttänyt linnansa vainolaisilta,
jotka vähitellen oppivat häntä karttamaan.

Mutta nyt olivat olot muuttuneet. Ilmisota oli puhennut valtakuntain
välille ja Venäjän nuori, voimakas suuriruhtinas oli päättänyt
vallottaa Suomen ja kukistaa Ruotsin. Kauanko kestää Viipuri, joka on
Suomen kynnys? Entä sitten? Syksy kului ja päivä päivältä yhä
jännittyneemmin odottivat pienen Olavinlinnan puolustajat jotakin
viestiä Viipurin kohtalosta, — taikka sitten vihollisen saartojoukkoa
tykkeineen ja piirityskoneineen omain muuriensa edustalle.

Mutta ei kuulunut noihin kysymyksiin mitään vastausta. Päivät
lyhenivät, syysmyrskyt kiihtyivät, eikä yhtään venhettä näkynyt enää
Saimaan vesillä. Umpinainen linna oli kuin unohdettu sinne erämaahan,
eristetty kaikesta muusta maailmasta. Siellä oli niin hiljaista, niin
avuttoman hiljaista ja yksinäistä, että karaistujenkin miesten mieli
pyrki lannistumaan. He kävivät harvasanaisiksi, melkein kärtyisiksi, he
välttivät toisiaan ja vartioivat synkännäköisinä valleilla ja tornissa,
kuunnellen virran yksitoikkoista loisketta ja katsellen rantojen
paljaiksi karisseita lehtoja.

— Tämä käy sietämättömäksi, kuules toveri, puhui vanha linnanpäällikkö
eräänä aamuna, pysähtyessään kierrokseltaan rantakallion reunalle
oinaan luo, joka syyskylmistä välittämättä yhä liikkui ulkona linnan
alueella ja mielellään nousi sen korkeimmille kohdille.

— Miehiä kalvaa epätietoisuuden jännitys, niinkuin minuakin, jutteli
hän edelleen itsekseen, silmäillen autiolle selälle. — Meidän pitäisi
ryhtyä johonkin, vaikka mihin, — kunpa jäätyisivät järvet!

Tavallista vähemmin ne toki jäätyivätkin tänä syksynä ja pian peitti jo
talven lumi autiot maisemat. Silloin astui Pietari Kylliäinen eräänä
päivänä suureen linnantupaan, julistaen iloisella äänellä miehilleen:

— Tästä lähdetäänkin nyt hiihtämään, pojat. Pankaa kapula kiertämään
Säämingin salolle!

— Päästäänkö partioihin? huudahtivat alakuloisina jurottaneet miehet
nyt riemastuneina, kokoontuen päällikkönsä ympärille.

— Päästään. Koetammepa antaa Viipurin veikoille vähän apua.

Pietari oli, yhäti mielessään hautoen Viipurin kohtaloa, tullut siihen
päätökseen, että siellä ei ole vielä tapahtunut mitään ratkaisua,
muuten olisi kyllä joku tieto salolle asti lennähtänyt. Siellä siis
taistelevat Suomen miehet yhä vielä epätoivon vimmalla... Vanhan
soturin oli silloin käynyt tukalaksi viipyä kauemmin omassa suljetussa
linnassaan, ja hän päätti hyökätä vihollisen maahan edes hiukan
häiritsemään piirittäjäin turvallisuutta. Heti oli hänestä itsestään
tämä päätös silloin tuntunut yhtä vapauttavalta kuin nyt hänen
miehistään; ja kun Kylliäisen sotakapula lähti kulkemaan harvan
savolaisasutuksen kylästä kylään, kutsuen miehiä partioihin, saapui se
mieliviestinä sinnekin, — sammumaton oli rajakansassa vanhan koston
jano ja saalistamisen halu.

— Pojat partioihin, perheet salolle pakosaunoihin! niin kuului komento
joka taholla. Ja suksia käytiin paahtamaan ja keihäitä laskemaan.

Viikon perästä kuhisikin jo satainen suksimiesjoukko Olavinlinnan
edustalla ja vanha linnanpäällikkö asettui itse sen johtajaksi. Hänen
kankeat jäsenensä vertyivät heti, kun hän veti jalkaansa koipisaappaat
ja nousi suksilleen, hän oli silloin taas notkea kuin nuorukainen.
Puolet linnueestaan otti hän kantajoukoksi mukaansa — toisen puolen
täytyi jäädä vartioimaan linnaa — ja niin laskettiin rajan taa.

Tiet olivat tutut monilta edellisiltä retkiltä, joka mies oli
tehtävästään selvillä. Nopea hiihto halki öisten metsien,
äkkiarvaamaton hyökkäys viholliskylään, talot tuleen, väet veriin,
saaliit kasaan, ja nuolena taas salon poikki seuraavaan kylään,
ennenkuin sinne oli ehtinyt viesti saapuvasta vierailusta. Sama meno
siellä, sama hävitys, ja taas kiireellä eteenpäin. Niin kulki
Kylliäisen partiojoukko kuin hirmumyrsky halki Karjalan maiden,
tähdäten venäläisten varustettuihin keskuspaikkoihin.

Aikakirjat kertovat, että tällä retkellä poltettiin Venäjän puolelta
rajaa yli 800 taloa, — hävitys koski siis laajoja alueita. Saatiinko
täten mitään helpotusta ahdistetulle Viipurille, siitä ei historia
sitävastoin tiedä mitään. Viipurin pelasti sen omain miesten
urhoollisuus ja Possen ihmeellinen loppupamaus; mutta mahdotontahan ei
ole, että piiritysjoukon äkilliseen poistumiseen osaltaan vaikutti
myöskin viesti savolaisten rajusta ryntäyksestä piirittäjäin taakse,
heidän omille mailleen. Varmaa on, että kammotun muiston jätti tämä
Kylliäisen retki vihollisten mieliin.

Mutta pitkään ei hän saanut hiihtomatkallaan siekailla. Saaliit mukaan,
ja pian taas takaisin suorinta tietä aution maan halki. Sillä eipä
voinut Kylliäinen koskaan partioissa kulkiessaan tietää, oliko
sydämmistynyt vihollisjoukko sill’aikaa lähtenyt vastavierailulle
Kyrönkosken linnaan, jonka puolustajamäärä silloin oli tavallistakin
pienempi. Levottomasti ja kiirehtien potki siis jalka kotimatkallakin,
kunnes lumisten selkäin yli kuumotti Olavin jykeä kivitorni. Siellä oli
linna pystössä kalliosaarella ja pian kuvastui sen lumiselta
kallionkielekkeeltä taivasta vastaan myöskin linnalaisten lemmikin,
mustan oinaan, jäykkä niska ja käyräsarvinen pää.

— Hyvin se otus Olavinlinnaa suojelee, kehahtivat Savon miehet taas
kotisalmea kohden hiihtäessään.

— Eikö asunekin siinä itse pyhän Olavin valpas henki, arveli muuan
talonpoika.

— Ellei liene oinas linnan miehiltä oppinut valppauttaan, lisäsi
toinen.

Taas oli mieli reipas ja iloinen yksinäisessä erämaanlinnassa, jossa
pitkän hiihdon jälkeen oli suloinen levätä. Haihtunut oli epävarmuuden
jäytävä tunne, toiminta oli tuonut uutta toivoa. Ja pian nyt saapui
etelästäkin suksimiehiä kertomaan Viipurin pelastuksesta ja sen miesten
suuresta voitosta.

Mutta pitkäaikaiseksi ei se lepo nyt tullut Olavinlinnassa. Toisten
suksimiesten mukana saapui sinne näet jo alussa viestejä,
että Venäjällä hankkiudutaan taas uuteen hyökkäyssotaan ja Kylliäinen
arvasi hyvin, että nyt kääntyy kosto Savoonkin, — hän tunsi jo
vanhastaan rajantakaisten sisun. Siksi lähetti hän heti pikaviestit
Turkuun siellä majailevan valtionhoitajan luo muistuttamaan
Savonlinnan olemassaolosta ja pyytämään apua. Sillä linnassa ei ollut
talonpoikaisista partiomiehistä sitä hyötyä kuin hiihtoretkillä, sen
puolustukseen tarvittiin tottunutta aseväkeä. Pian sitä tällä kertaa
saapuikin, 70 ratsumiestä karautti sinne Sisä-Suomen halki ruotsalaisen
ritarin Knuutti Kaarlonpoika Geran johdolla.

Iso ei ollut se apu, mutta tarkkaan tarpeeseen se tuli. Sillä vielä
samalla talvikelillä teki suuri venäläinen sotajoukko Savonlinnaa
vastaan tuimemman hyökkäyksen kuin minkä tämä koskaan ennen oli
kestänyt.

Pakkanen oli tänä talvena jäädyttänyt kovaksi yksin Kyrönvirrankin ja
jäälle asti toivat nyt piirittäjät saartokoneitaan, ampuen linnaa
kolmelta taholta. Alituisilla hyökkäyksillä, milloin idästä, milloin
etelästä, he sen lisäksi väsyttivät linnuetta, jonka johtajalta siinä
kysyttiin ääretöntä valppautta. Mutta Kylliäinen ei kyllästynyt.
Päästäkseen pahimmasta puristuksesta hääteli hän aluksi usein
uloskarkauksin piirittäjiä hiukan loitommalle. Mutta eräälle
sellaiselle retkelle kaatui äsken saapunut ruotsalainen ritari ja
suurin osa hänen ratsumiehiään, ja taas oli linnan puolustauduttava
aivan riittämättömällä väellä, — sen kyvystä tehdä hyökkäyksiä ei
ollut enää puhettakaan.

Mutta päivä päivältä, viikko viikolta, kesti kuitenkin Olavinlinna. Sen
pienet tykit antoivat kerta kerralta ryntääjille veriset tervehdykset,
yöllä korjattiin päivällä kärsityt vahingot, jokainen mies oli aina
paikallaan ja Kylliäinen oli kaikkialla. Yksin jukuripää oinaskin
kiipesi joka aamu tallista lumisia teitä myöten kalliolle ja seisoi
siinä kankein säärin, katsellen vihollisen vehkeitä. Piirittäjätkin
tunsivat jo tuon ”mustan pirun” ja tähtäsivät väliin tuiman tulensa
sitä vastaan, — luulivat kai sitä linnan lumotuksi haltiaksi. Lähelle
tärähtelikin toisinaan tykinluoti, sora pölähti vierestä ja kaatoi
oinaankin kinokseen. Vaan kiireesti se sieltä kapusi kankeille
jaloilleen, päristi sieraimiaan, puisteli paksua turkkiaan ja asettui
taas kalliolle pää kallellaan ihan kuin entistä äkäsempään
puskuasentoon.

— Juuri niin, elä hellitä sinäkään! virkahti Pietari Niilonpoika
silloin lemmikilleen, jos osui lähellä olemaan, ja taputti sen lumista
niskaa. — Täällä pysytään paikoillaan, minkä paukuttanettekin!

Mutta eräänä aamuna, päivän verkalleen valetessa, näkivät ystävykset
ilokseen, taas yhdessä seistessään rantakalliolla, vihollisten
leiripaikan tyhjänä. Nämä olivat yöllä livistäneet tiehensä kojeineen,
kampsuineen. Keväiseltään rupesivat näet jäät heikkenemään ja se
havainto oli pakottanut piirittäjät poistumaan suurten selkien taa.

Hetkiseksi oli nyt henkilomaa Olavinlinnassa. Mutta hetkeksi vain.
Kesän tultua palasi vihollinen takaisin sotavenheillään, piiritti ja
pommitti Kyrönsaarta taas ja koetti kiukkupäissään saada valtoihinsa
tuon pienen rajalinnan, jolle ei ollut ehtinyt saapua mitään apua.
Mutta Kylliäinen kamppaili yhä kuin haavoitettu kontio ja hänen pesänsä
kallioilta kilpistyivät aina vainolaisen kynnet. Lopuksi se kyllästyi
piirityssotaan ja läksi sydämmistyneenä hävittämään Säämingin ja Juvan
asutusta. Sen se tekikin perusteellisesti, poltti talot ja talaat,
yksinpä metsätkin laajalta mantereelta, — viikkokausia törötti linna
sakean savumeren peitossa. Ja kun kulon savu vihdoin haihtui, oli
erämaa entistään autiompi sen ympärillä.

Mutta linna seisoi valloittamatta paikoillaan. Kuinka monta piiritystä
Kylliäinen näinä vuosina kesti, kuinka monta rynnäkköä hän linnastaan
torjui, sitä ei ole lueteltu aikakirjoissa. Mutta jo siitäkin, mitä nuo
kirjat ohimennen mainitsevat, käy selväksi, että siellä taistelu oli
miltei taukoomaton ja että jänne siltä, jonka tuli niukalla väellä ja
vähillä muonilla puolustaa erämaan rajalinnaa, ei saanut hetkeksikään
laueta. Tavatonta tarmoa ja sitkeyttä siinä kysyttiin, eikä ole ihme,
jos sellainen pingoitus kalvoi miehen ydintä ja voimaa. Vasta taistelun
loppuaikoina hoksasivat Ruotsin ja Suomen johtomiehet tämän rajalinnan
merkityksen ja toimittivat sinne runsaammin apua. Mutta silloin se oli
jo tehtävänsä suorittanut suuressa venäläissodassa.

Kun vihdoin rauha tehtiin 1497 Ruotsin ja Venäjän välillä, oli
Kylliäinen jo todennäköisesti lähtenyt lepäämään. Ehkä oli hän
kaatunut jossakin viimeisessä kahakassa, häätäessään pois maakuntaa
ryöstäviä vainolaisia. Näihin aikoihin häviää näet hänen nimensä
historiasta eikä ole tietoa, ehtikö hän esimiehiltään saada mitään
tunnustusta sitkeydestään. Luultavasti ei. Eikä ole hänen nimensä
jälkimaailmaltakaan saanut mitään maineen loistokehää, se mainitaan
historiassamme vain ohimennen. Talonpoikaissyntyinen soturi oli erämaan
rajalinnaa puolustaessaan vain suorittanut suuressa sodassa pienen
sivutehtävänsä, täyttänyt velvollisuutensa ja sitten painunut unholaan.
Pietari Niilonpojan syntymävuotta ei tunneta sen tarkemmin kuin hänen
kuolinvuottaankaan eikä hänen suvustaan eikä yksityisestä elämästä
tiedetä mitään. Arvata vain voi, että hänellä, oleskellessaan niin
kauan Olavinlinnassa, oli siellä varsinainen kotinsa, ehkä
perheensäkin. Mitään rintaperillistä ei häneltä kuitenkaan näy jääneen,
koska hänen veljensä muutamia vuosia venäläissodan jälkeen
jakoivat hänen talonsa, joka hänellä oli jossakin Lappeen puolessa.

Taisteli ja kuoli — lyhyt tarina! Mutta sillä taistelulla, jonka
Kylliäinen suoritti Savon uudessa linnassa, oli ehkä kuitenkin
eteenkinpäin tähtäävä merkitys. Se ei ainoastaan suojellut erämaan
nuorta asutusta ja nousevaa viljelystä häviämästä, se pelasti myös
täperällä ajankohdalla koko Savon maakunnan sortumasta sitä vaativain
vihollisten käsiin, — myöhemmin tämä seikka kyllä oivallettiin
paremmin kuin silloin, jolloin Pietari Niilonpoika yhä uudelleen
henkensä hädässä hääteli ryntääjiä pois muuriensa kupeelta.

Entä tuo Kylliäisen ystävä, musta oinas? Sen tarina kävi
pitemmäksi kuin isäntänsä. Se eli edelleen linnan suojattina ja
suojahaltiana ja seisoskeli usein vartijana sen rantakallioilla, aina
yhtä jäykkäniskaisena jukuripäänä. Vuosien kuluessa kävi se
perintömuistoiseksi Olavinlinnassa, kävi vuosisatain ajaksi. Kun vanha
käyräsarvi lopen kangistui ja kaatui pois, silloin haettiin sen
perikunnan joukosta uusi, musta oinas, joka tunnollisesti jatkoi
edeltäjänsä virkaa, ja tarina tiesi, että niinkauan kuin musta oinas
säilyi Olavinlinnassa, niin kauan säilyi linna valloittamatta.

Olisiko se todellakin noudattanut ensimäiseltä isännältään oppimaansa
valppautta?

Santeri Ivalo.

SUOMALAINEN MERISANKARI.

NIILO GRABBE.

Kevätkesä oli koreimmillaan, päivä paistoi lämpimästi ja tuores maa
höyrysi, — se ikäänkuin kutsui miehiä kyntötöihin. Vaan joutilaina
seisoivat miehet Hiitin sillan luona Janakkalassa — monta sataa miestä
—, seisoivat siinä vaijeten tai alakuloisesti tarinoiden. Ja
rantaniityllä jyrsi hevosjoukko vasta noussutta nurmea.

Siinä lepäili se Turusta äsken Hämeeseen paennut sotajoukko, jonka
päälliköt Sillankorvan talossa yhtä alakuloisesti neuvottelivat, mitä
nyt tehdä, kunne kääntyä.

Tämä sotajoukko, sekaisin Ruotsin miehiä ja suomalaisia, oli viime syksynä
(1521) kylläkin ravakasti ruvennut piirittämään Turun linnaa,
karkottaakseen juutit pois Suomenmaasta, mutta turhan talvityön jälkeen
oli sen nyt täytynyt väistyä länsirannikolta pois sisämaahan, jättäen
linnat ja suurimman osan maata tanskalaisen Sören Norbyn ja hänen
alapäällikköjensä haltuun.

Ne herrat, jotka tuvassa neuvottelivat, olivat ruotsalaisen sotaväen
päällikkö Niilo Arvenpoika, jalosukuiset suomalaiset veljekset Eerik ja
Iivar Fleming sekä suomalainen vapaamies Niilo Grabbe. Asema oli heille
tosiaankin kiusallinen. Ruotsista oli nuoren, Waasa-sukuisen
vapaussankarin äsken onnistunut häätää kansaa sortavat juutit melkein
kokonaan pois, mutta Suomeen oli näiden valta lujemmin juurtunut, ja
pakoon ajetun kotimaisen väen päälliköt näkivät nyt selvästi, etteivät
he kykene karkoittamaan tanskalaisia Suomesta.

— Pian meille täällä nälkä tulee, — mihin siis käännymme, kysyi
uudelleen tuo karski Eerik Fleming, joka nuoruudestaan huolimatta ei
muuten tavallisesti ollut neuvoja vailla.

— Asettukaamme nyt aluksi Hämeenlinnaan, odottamaan sopivampaa hetkeä,
kehotti hänen nuorempi veljensä Iivar. — Maakunta saa elättää väkemme.

— Miksi hyödyksi olisi sulkeutua siihen hiirenloukkuun, huoahti
synkästi Niilo Arvenpoika, jonka jo teki mieli päästä kotiin, Ruotsiin.
— Juutti isännöi täällä kuitenkin, emme voi sitä estää.

— Mitä siis teemme?

— Heitämmekö kaikki yrityksetkin?

Näin kyselivät suomalaiset, ja ruotsalainen herra vastasi nyt
päättävämmin:

— Heitämme täällä. Hyödyllisempää on, että viemme sotaväkemme tähteet
Kustaa Waasalle avuksi Tukholman edustalle, hän tarvitsee kyllä apua
sitä piirittäessään.

Suomalaiset herrat miettivät hetkisen ääneti tuota ehdotusta. Eihän se
Flemingejäkään, joiden tilat olivat vihollisten käsissä, oikein
miellyttänyt, vaan käytännöllinen Eerik herra yhtyi kuitenkin pian
Niilo Arvenpojan tuumaan. Tällä hetkellä ei näyttänyt olevan muuta
tehtävissä. Itse oli hän sitäpaitsi äsken viekkaudella pelastunut
Turussa isännöivän Tuomas junkkarin kynsistä, eikä halunnut niihin
uudelleen joutua. Ja hauskemmalta tuntui Iivaristakin päästä Ruotsiin,
kuin jäädä Suomen saloja polkemaan. Mutta nuorin mies joukosta, Niilo Grabbe,
joka muuten oli tunnettu kaikkeen suostuvaksi, iloiseksi
veitikaksi, teki tällä kertaa tosissaan tenän.

— En lähde sinne vieraisiin oloihin, täällä ovat minulle tutut maat ja
meret. Eikä liene toki Ruotsin valtamiestenkään tahto, että vastarintaa
tekemättä luovutamme juuteille tämän maan.

— Ei liene, vaan minkäs nyt teemme, murahteli Ruotsin herra
väsyneesti. — Tukholma on kuitenkin valtakunnalle tärkeämpi kuin tämä
maakunta.

— Siispä menkää, minä jään, intti Grabbe hänelle harvinaisella
itsepäisyydellä. — Koetan taistella täällä.

Ruotsalainen herra katseli häntä jo pitkään ja moittivasti, mutta
Flemingein mielestä, joita itseään säälitti kotimaan jättäminen
vihollisten jalkoihin, oli Grabben tuuma hyvä. Antaapa vaikka
pienemmänkin joukon tehdä täällä vihollisille kiusaa, kunnes Ruotsista
joudutaan suuremmalla väellä heitä karkottamaan.

Niinpä siis lopuksi sovittiin, että Grabbe saa pienen suomalaisen
asemiesjoukon kanssa jäädä Suomeen vastustamaan vihollista minkä voi.
Hilpeänä kuin aina kiirehti hän valikoimaan joen partaalla lepäilevistä
miehistä mukaansa rohkeimmat ja rotevimmat, ja nämä yhtyivätkin
mielellään hänen lippukuntaansa.

Kun siis seuraavana päivänä pakeneva sotajoukko läksi liikkeelle Hiitin sillalta,
samotakseen suoraan Uudenmaan rannikolle, josta se aikoi
pyrkiä laivoilla Ruotsiin, erosi Niilo Grabbe miehineen siitä omille
teilleen. Hän poikkesi Lohjalla ohimennen linnan tapaan rakennettuun
kotitaloonsa Grabbakkaan, jossa hän jätti perintötilansa nuoremman
veljensä Yrjö Maununpojan hoitoon, ja lausui hyvästit kotiväelleen.

— Mihin siis nyt lähdet? kysyi hänen vanha äitinsä oudoksuen nuoren
veitikkapoikansa vakavaa katsetta.

— Sitä en osaa sanoa. Kenties on matkani pitkä, kenties lyhyt.

— Mutta kotimaahan kuitenkin jäät?

— Jään. Mutta vaikka en olisi kaukanakaan, on parasta minulle, ja
teillekin, äiti, että ette tiedä minusta mitään.

Etelään päin, Suomenlahden rannikolle, laskeutui nyt Niilokin
miehineen, — nämä seudut olivatkin hänelle vanhastaan tuttuja. Juuri
tältä rannikolta oli hän näet syntyisin, hänen isänsä kun oli ollut
Raaseporin tuomarina, ja hän tunsi siis lapsuutensa ajoilta
siellä jokaisen jokisuun, jokaisen saaristoväylän satoine salmineen.
Sieltä haki hän nyt käsiinsä tuttuja merenkyntäjiä, osti heiltä tukevat
venheet ja valikoi varmimmat perämiehet mukaansa, — niitä hän aikoi
tarvita.

                                                  ⸻

Tanskalaisvallan keskuspaikkoja Suomessa olivat sen rannikkolinnat,
jotka he olivat lujiksi miehittäneet. Turun linna, jossa julma Tuomas
junkkari isännöi, Kuusiston piispanlinna, jonka juutit äsken olivat
Kurki-piispalta riistäneet, ja Raaseporin linna Uudellamaalla, jossa
piti veristä komentoa raaka tanskalainen Rolof Matinpoika, joka tämän
linnan muureilla pari vuotta sitten oli Kristian Tyrannin verilöylyjen
toimeenpanijana hirttänyt monta Suomen ylimystä ja parasta miestä.
Näistä linnoista he hallitsivat vallottamaansa maata, käyden
alituisesti veronkanto- ja muonitusmatkoilla, jotka itse asiassa aina
olivat ryöstöretkiä. Kansa valitti haikeasti, sillä nämä verottajat
veivät puhtaaksi kaikki, mitä talossa oli, viljan, voit ja karjankin,
ja se vihasi senvuoksi juutteja yhtä katkerasti kuin se heitä kammoi.
Näitä tanskalaisten muonamatkoja häiritsemään läksi nyt Grabbe ensi
töikseen. Kun Rolofin verolaiva purjehti Raaseporista, seurasi hän
saaristossa sen kulkua, vakoillen niemien kärjistä, missä se väkensä
maihin laski. Silloin viiletti hän keveillä soutuvenheillään sisäväyliä
myöten perästä, kätki aluksensa johonkin lehtevään poukamaan ja hiipi
miehineen ryöstöteille hajaantuneiden vihollisparvien kintereille. Ensi
kerran yhytti hän juuttien joukon Inkoon joen suulla, jossa sijaitsevan
pienen kauppakylän he olivat paljaaksi ryöstäneet. Heidän saaliinsa
olikin ollut hyvä, ja metsään paenneet talonpojat kertoivat Grabbelle,
joka siellä iltayöstä miehineen vakoili, että juuttien venheet ovat jo
täydessä lastissa joen rannalla, — aamulla he aikovat soutaa
laivalleen.

— Ne lastiveneet me sieppaamme pois, virkkoi silloin Grabbe innostuen.
— Ovatko veromiehet itse venheillään?

— Vahtimiehiä siellä on, mutta pääjoukko lepäilee muutamassa talossa
kirkon luona, syö ja juo.

— Käydäänpä katsomaan niitä herkuttelijoita.

Liiankin valoisa oli alkukesän, mutta juuttien vahdit olivat
väsyneet helteisen päivän jälkeen ja torkkuivat alustensa vieressä. He
eivät heränneet siitä koskaan, niin äkkiarvaamatta hyökkäsivät Niilon
miehet heidän kimppuunsa lepikosta. Mutta sissit eivät tyytyneet
juuttien saaliiseen, he hiipivät jokirantaa pitkin edelleen sen tuvan
luo, jossa näiden pääjoukko nyt iltapitojensa jälkeen nukkui. Saatuaan
talonpojilta tiedon, että talon omat asukkaat olivat lähteneet
pakosalle, varasi Niilo mukaansa tukevat pönkkäpuut, ja yön pimeimmällä
hetkellä nousi hän parin miehen seurassa törmälle ja salpasi äkkiä
tuvan oven ulkoapäin, — koko ryöstäjäjoukko oli satimessa.

— Nyt tuli nurkan alle — tuokaa kekäleitä sieltä kodasta!

Pian loimusivat kuivat hirret. Kun tuvassa nukkuneet viholliset vihdoin
heräsivät savuun ja kuumuuteen ja turhaan ryntäilivät ovelle, kävi se
jo sääliksi ja vaivaksi aremmille suomalaisista. Mutta Grabbe karkasi
heitä, vakuuttaen:

— Sellaista se on sota. Jos emme me paista heitä, niin he teurastavat
meidät! Näin on juuttien opittava meitä pelkäämään!

Venheistä jakoi Grabbe talonpojille takaisin suurimman osan näiden
tavaroista, pitäen ainoastaan ruokavaroista sen, minkä joukolleen
tarvitsi. Siitä punousi yhä lujempi ystävyys ja yhteistoiminta Niilon
joukon ja talonpoikaisväen kesken, ja Grabbe tiesi, että missä hän
liikkuikin, oli hänellä aina auttajia ja tiedonantajia.

Tuvan raunioiden vielä savutessa souti Grabbe miehineen juuteilta
saaduilla venheillä Inkoon joelta merelle omaan lymysatamaansa,
valmistautuakseen uudelle retkelle.

Ensi ryntäyksen onnistuminen kannusti näet yhä uusiin ja rohkeampiin.
Pian oli hän toisen juuttilaisjoukon kimpussa, joka saaristossa muka
turvallisena odotti maissa viipyviä tovereitaan. — Väliin, jos hän
voimasuhteiltaan kykeni, antautui Niilo vihollistensa kanssa
tasapäiseen tappeluunkin, mutta useammin hän väijyili heitä solateillä,
kun he palasivat maakunnasta ryöstösaaliineen, ja iski silloin haukkana
heidän niskaansa, säästämättä yhtään päätä. Näin hän hankki
muonavaransa ja muut ”sotakustannuksensa”, joskin ne siten jäivät
hiukan sattuman varaan.

Jos oli pakko pitempään piiloilla saaristossa, saattoivat muonat siten
väliin kokonaan loppua. Niin kävi Grabben miehille kerran, kun he
useampia päiviä vahtivat erään verolaivan retkiä. Maihin noussut
juuttijoukko oli siksi suurilukuinen, ettei Niilo uskaltanut käydä sitä
ahdistelemaan, mutta itse tuota sotalaivaa hän katseli lymyluodoltaan
pitkään ja ahnaasti. Ja eräänä iltana hän miehilleen virkkoi:

— Haetaanko tuosta laivasta evästä?

— Miten sen tekisimme, epäilivät miehet. — Niillä on siellä tykkinsä
ja pyssynsä, me joudumme suden kitaan.

— Ruvetaan heidän väliaikaisiksi veromiehikseen. Soudetaan maihin!

Rannikolta haki Niilo miehineen juuttien venheen, pukeutui
tanskalaisten merimiesten pukimiin, joita heillä oli entisinä
ryöstösaaliina tallessa, ja lähti illan hämärässä rohkeasti soutamaan
ankkuroituun laivaan. Siellä valvoivat vartiat huolellisesti, mutta
mitään pahaa he eivät aavistaneet, luullessaan yhden veronkantoon
lähteneistä omista venekunnistaan nyt palaavan laivaan. Rauhallisesti
kiinnitti Grabbe venheensä laivan kylkeen, tuttavallisesti kapusi hän
rohkeimpine sisseineen kannelle, — mutta siellä loppui tuttavuus.
Liian myöhään keksivät laivan vartiat petoksen, he eivät ehtineet
käyttää tykkejään eikä pyssyjään, ennen kuin suomalaiset olivat heidät
kytkeneet omiin laivaköysiinsä.

— Kiireesti nyt venheeseen lihatynnyrit ja voisaavit, komensi Grabbe.

— Entä sitten?

— Sitten hakatkaa pari isoa reikää laivan pohjaan ja korjatkaa luunne
venheeseen. Kas niin!

Kauhulla kuuntelivat mastoon kytketyt tanskalaiset laivamiehet, kuinka
vesi kohisten virtasi ruumaan. Mutta Grabbe viipyi vielä kannella
miestensä jo laskeuduttua venheisiin.

— Mitä viivyt? huusivat toverit venheestä.

— Ruokaa saatiin, mutta pitäisi saada vähän särvintäkin — sitä haen!

Ja aivan oikein, sieltä löytyikin hyviä ulkomaan viinejä, vankkoja
tynnyreitä, jotka hän ilosta hihkasten hinasi alas venheeseen
muonalastinsa kukkuraksi. Silloin jouduttiin soutamaan pois, sotalaivan
vajotessa yhä syvemmäs ja siinä olevain Tanskan miesten huutojen
kaikuessa yhä vihlovammin yli aution selän.

Armottomia olivat nuo merisissien sodankäyntitavat ja näillä retkillä
heidän mielensä yhä kovemmiksi karkenivat. Soutaessaan uppoavasta
laivasta runsaine eväineen lymyluotoonsa Niilon miehet vain nautinnolla
ja ilkkuen juttelivat siitä yllätyksestä, joka kohtaa veronkannosta
palaavia tanskalaisia, kun eivät löydäkään lahteen ankkuroitua
laivaansa — hittoko sen vei! Mutta tässä saaristossa eivät Niilon
miehet itsekään enää kauan viipyneet, arvaten, että Rolof kyllä lähtee
laivaansa hakemaan. He nostivat purjeet ja laskivat toisiin,
turvallisempiin tähystysluotoihin.

Ollen alituisesti kosketuksissa rannikkoväestön kanssa sai Grabbe pian
varottavan sanan, milloin Raaseporin laivat lähenivät, ja tiesi silloin
aina ajallansa livistää tiehensä, noustakseen taas aivan toisessa
paikassa kuin aave esille vainolaistensa hirmuksi. Kamalan pelon hän
siten ajoi Tanskan miesten mieliin, jotka eivät enää koskaan olleet
hengestään varmoja ja jotka senvuoksi hyvin haluttomasti lähtivät
linnasta muonamatkoille. Heidän oman merisankarinsa, Sören Norbyn,
kertoi taru olevan liitossa salaisten voimien kanssa, joiden avulla hän
saattoi tehdä tuhoa vihollisilleen yhtaikaa monessa paikassa. Mutta nyt
juutit epäilivät, että tuo nuori suomalainen oli heidän surmakseen
ruvennut aivan samojen salaisten voimien liittomieheksi ja he
rukoilivat aina linnastaan lähtiessään suojeluspyhimyksiään varjelemaan
itseään Niilo Grabben väeltä.

Mutta yksin Raseporin linnan lähettyvilläkin näytti Grabbe usein
äkkihyökkäyksillään tanskalaisille hätää, uhaten väliin näännyttää
heidät nälkään. He eivät enää tunteneet hallitsevansa valloitettua
maata, jossa he tuskin päivääkään saattoivat elää varmoina. He
tuskastuivat, Rolof Matinpoika vannoi Niilo Grabbelle hirmuista kostoa.
Ja kerran elokuulla, kun Niilo oli polttanut hänen talveksi kootut
heinävarastonsa Raaseporin edustalta, suuttui Rolof lopullisesti ja
läksi koko laivastollaan varsinaiselle sotaretkelle Niilon venekuntaa
pyydystämään.

Silloin joutui neuvokas mies satimeen. Niilo lepäili viime kolttosensa
tehtyään Baron salmessa pienemmän miesjoukon kanssa, nauttien
vihollisilta siepatuista eväistä. Hän sai kyllä saarelaisilta sanan,
että laivasto oli lähtenyt merelle Raaseporin satamasta, mutta oli
huoleton, koska tiesi pian pääsevänsä puikahtamaan saaristoon, jos
vihollinen laskisi salmeen. Mutta siinä hän pettyi. Ovela tanskalainen
oli saanut tiedon hänen olinpaikastaan ja pani laivojaan purjehtimaan
salmeen sen molemmista suista.

— Purje idässä! huusi vartia eräänä aamuna päivän noustessa pienellä
saarella lepäävälle partiojoukolle.

— Purje lännessä! läähätti toinen, juosten vastapäiseltä rannalta.

— Nyt soutamaan hengen kaupalla!

Niilo toivoi vielä ehtivänsä pieneen salmeen, jonne eivät juuttien
laivat uineet, mutta syyskesän aamu-usvassa sitä kohden soutaessaan
nousikin niemen takaa purje vastaan, siinä oli Rolof Matinpojan oma
laiva, itse punapartainen päällikkö komentajana kannella.

— Nyt olet kerrankin merrassa, huusi Rolof, tuntiessaan pakoon
pyrkivässä kymmenhangassa vihatun vastustajansa. — Nyt et silmukkaani
vältä, olitpa vaikka pirun liitossa!

— Ei hätää vielä, huusi Niilo, vaikka jo vaalenivat hänenkin melkein
mustiksi ahavoituneet kasvonsa. Sillä kookas laiva kohisi kohti
virkoavassa aamutuulessa ja soutavat sissit näkivät siitä jo venheitä
laskettavan, jotka heidät pyydystäisivät elävinä Rolofin
kidutettaviksi. — En kulje pirun vaan pyhän Neitsyen suojassa!

— Olitpa kenen suojassa tahansa, omiin suoliisi sinut nyt hirtän,
kirottu merirosvo!

Jo luuli Niilo itsekin punaparran totta puhuvan, mutta miehiään hän yhä
hurjempaan sountiin kiihotti. Hän oli kääntänyt venheensä saareen päin,
koettaen ehättää maihin. Kun Rolof sen näki, kiirehti hän laukasemaan
keulatykkinsä. Mutta malttamattomuudessaan ampui hän, vaikka vene oli
niin lähellä, kahdesti harhaan, — vasta kolmas luoti puhkasi purresta
laidan, tappoi yhden soutajan ja suisti toiset veteen. Vaan silloin oli
Niilon venhe jo siksi lähellä rantaa, että hän miehineen pääsi
kahlaamaan maihin. Mutta Rolofin ilkkuva ääni kaikui salmesta:

— Koeta vain käpäläkonstia, satimessani olet sittenkin!

Hän luotti siihen, että hänen venhemiehensä pian saavuttavat kastuneet
merisissit. Hurja kilpajuoksu siinä alkoikin, sittenkuin Rolofin miehet
olivat ehtineet maihin. Mutta henkensä hinnasta pakeneva ei säästä
viimeistäkään voimaansa. Niilo kehotti miehensä juostessa riisumaan
märät vaatteensa ja melkein alastomina he karkasivat metsän läpi,
eksyttäen vihdoin raskaammissa varusteissa olevat sotamiehet jäliltään.

Lopulleen uupuneina he silloin maahan retkahtivat, ja synkältä näytti
heistä maailma. Ei ollut venhettä, ei aseita, ei vaatteitakaan,
vihollinen purjehti saaren rannoilla ja haki heitä sen metsästä. Mutta
hilpeänä vain Niilo miehilleen kehahti:

— Melkeinpä tunsin jo hirttosolmun niskassani, mutta livistimmepäs sen
lävitse. Nyt venhettä hakemaan!

Hän tiesi pääjoukkonsa odottelevan itseään eräässä ulommassa luodossa
ja sinne täytyi pakolaisten nyt koettaa kiirehtiä, pelastaakseen sekä
itsensä että toverinsa, jotka eivät tienneet Rolofin sotaretkestä.
Onneksi heillä oli ystäviä, missä vain oli asutusta, joten he
täälläkin, saaren merenpuoliselle rannalle ehdittyään, pian saivat
venheen ja pääsivät soutamaan toveriensa luo. Mutta kiireellä oli
heidän paettava tältäkin luodolta ja koko Suomen rannikolta, sillä jo
kotvan kuluttua purjehtivat saaren takaa esiin tanskalaisten laivat,
joilla Rolof riensi uudelleen pyydystämään kynsistään luiskahtanutta
sissijoukkoa.

He nostivat purjeet airojen avuksi ja pieni venekunta laski avomerta
suoraan Viron rannalle, jossa se vihdoin löysi uudet lymypaikat. Mutta
jos pelastuminen pälkähästä useinkin kysyi Grabben joukolta paitsi
neuvokkuutta ja rohkeutta myöskin tavattomia ponnistuksia, niin oli
tämä päivä vaatinut siltä niin ylenluonnollista sielun ja ruumiin
jännitystä, että miehet olivat siihen aivan menehtyä. Eivätkä he,
eksytettyään lopultakin vihollisensa, kotvaan aikaan kyenneet
mihinkään. Mutta kun taas oli päästy lepäämään merellisen saaren päivän
puoleiselle rannalle ja Niilo siellä oli lyönyt tapin auki
tanskalaisilta siepatusta tynnyristä, silloin ei ollut enää kukaan
kurja eikä kipeä. Espanjan viiniä juotiin pahkakupeista ja äyskäreistä
ja pian kajahti aaltojen yli meripoikain ylpeänkomea laulu. —

Vapaata ja vallatonta oli se soturi-elämä ja moni mies tottui siellä
liiankin kannun kallistamaan, — näiltä öisiltä meriluodoilta toi itse
Niilo Grabbekin ne hurjat juomatapansa, joista hän sittemmin kävi
kuuluisaksi. Mutta vahdit valvoivat aina luodon laella ja jos vaara
uhkasi, olivat miehet taas taisteluvalmiit.

Raaseporin tanskalaisille teki Niilo pahinta kiusaa ja hän tiesi hyvin,
että Rolof Matinpoika vihasi häntä yhtä katkerasti ja syvästi kuin hän
Rolofia. Mutta vaihteeksi purjehti Niilo Virossa vierailtuaan nyt Turun saaristoon,
jonne juutit eivät osanneet häntä odottaa. Pian rupesi
Tuomas junkkarille saapumaan Turun linnaan sanomia, että suomalaiset
merisissit olivat upottaneet hänen vahtilaivojaan ja kaapanneet niitä
hänen muona-aluksiaan, joilla hän juuri oli lähdössä viemään ruoka-apua
piiritettyyn Tukholmaan. Tuittupäinen Tuomas karjui ja kirosi ja
lähetti Niilo Grabbelle Turusta palaavain saaristolaisten mukana
sellaiset viestit, että hän nostaa Grabben kiikkumaan tämän oman
venheen ylimpään mastoon. Viesti kulkeusikin erään Taivassalon
kalastajan mukana Niilon korviin, mutta tämä vain nauraa hohotti sille
uhkaukselle, ilkkuen:

— Junkkarin laivassa ovat mastot korkeammat, hän pääsee siis ylemmäs
kiikkumaan, kun minä hänet tapaan. Ja ensiksi myöskin!

Säikkymättä jatkoi Niilo sitkeää taisteluaan juuttien sortovaltaa
vastaan. Muuatta kuukautta myöhemmin kulki hänen jo melkoiseksi
kasvanut venekuntansa taas Taivassalon vesiä ja sama äskeinen kalastaja
näki Grabben taas reippaana ja iloisin silmin ohjaavan sotapurttaan.
Silloin hän huusi tälle salaamattomalla riemulla:

— Oikein arvasit, Niilo-herra, Tanskan Tuomas se ensiksi joutui
köydessä kiikkumaan. Nyt ei hän sinua enää mastoon nosta.

— Enhän sitä uskonutkaan. Mutta kerro: Missä on Tuomas junkkari
ylennetty?

— Ruotsin saaristossa. Siellä kuuluu Kuitian herra hänet tavanneen, ja
nostaneen niiniköyteen...

Kalastaja kertoi pysähtyneelle venekunnalle nyt tarkemmin tuon koko
Suomen väestöä kutkuttavan tapauksen ja riemuhuudon remahutti se heti
kaikista sotahangoista. Ja entistä uskaliaammin läksi sissilaivasto nyt
ahdistamaan päälliköttömän päälinnan väkeä. —

Kaksi kesää ja yhden talven kävi Niilo Grabbe tätä sisukasta
pienoissotaa Suomessa herrastelevia tanskalaisia vastaan, estäen heitä
siten valloitustaan varmistamasta. Maine hänen urotöistään levisi
laajalle hänen kansansa keskuuteen, joka häntä sankarinaan ihaili. Pian
niistä kulkeusi kertomus Ruotsiinkin, jossa kuninkaaksi huudettu Kustaa Waasa
juuri näihin aikoihin sai juutit ajetuksi pois Tukholmastakin. Ne
kertomukset Grabben monista kepposista olivat mieliruokaa tälle
kiihkeälle tanskalaisvihaajalle, hän nauroi niille makeasti ja lupasi
pitää tuon rohkean soturin muistissaan. — Sille miehelle on
toimitettava apua, virkkoi hän ja rupesi taas vakavasti ajattelemaan
Suomen vapauttamista sortajain käsistä.

Kun sitten syyskesällä 1523 Fleming-veljesten johtama sotajoukko saapui
meren yli Suomeen, murtamaan sieltä tanskalaisten ikeen, silloin yhtyi
Grabbe heti venheineen ja neuvoineen siihen, ryhtyen palavalla innolla
säännölliseen sotaan vainoojiaan vastaan. Ensi rivissä hän riehui, kun
Turun linna juuteilta valloitettiin. Sieltä riensivät Fleming-veljekset
ajamaan takaa sisämaahan väistyneitä vihollisia, mutta Grabbe purjehti
laivastollaan tuttuja vesiä rannikkoa pitkin, puhdistaen linnat ja
saariston tanskalaisista. Raaseporin, jonka kapeilla vesillä hän niin
usein oli sissinä kierrellyt, valloitti hän nyt vaivatta, mutta hänen
sisukas vastustajansa Rolof Matinpoika ei ollut enää siellä, hän oli
joku aika sitten siirtynyt Viipurin linnan komentajaksi.

Niilo ei nyt siis saanut pidetyksi Raaseporissa niitä käräjiä, joita
hän niin usein, ahdistettuna ollessaan, oli mieleensä kuvitellut, ja
hän purjehti siis yhä idemmäs rannikkoa pitkin, vallaten juuttien
laivat ja varustukset, eikä hänen jälkimaineensa salaa, että hänen
kostonsa oli kova. Hätääntyneinä pakenivat tanskalaisjoukkojen tähteet
Viipurin linnaan, joka vielä oli heidän käsissään. Mutta syyskuun lopulla 1523
laski Grabbe laivastollaan Uuraan salmen kautta Viipurin
lahteen ja ryhtyi sen linnaa piirittämään.

Täällä joutuivat siis nyt vihdoin vastakkain nuo leppymättömät
veriviholliset, Niilo Grabbe ja Rolof Matinpoika, ja nyt olivat ”vanhat
velat” kuitattavat. Tässä tapahtuu ratkaisu, — se käsitettiin selvästi
molemmissa sotajoukoissa, joiden välinen taistelu heti kävikin
tavattoman kuumaksi ja katkeraksi. Niilo tiesi, ettei Rolof kauan jaksa
puolustautua pakolaisjoukkoineen Viipurin linnassa, jota ei oltu
ehditty piiritykseen varustaa, ja voitonvarmana lähetti hän linnaan
ylpeän viestin, että tanskalaiset saavat nyt valita:

— Tahdotteko jäädä sinne savustettaviksi kuin repo luolaansa, taikka
antautua armoille?

— Niilo Grabben armoille — ei koskaan! — Niin vastasi sisukas
tanskalainen, hyvin arvaten, minkälaista olisi sen sissipäällikön armo,
jota kohtaan hän tunsi niin syvää kammoa.

Hän taisteli epätoivon vimmalla, joskin selvästi oivaltaen, että
antautumiseen oli sittenkin pakko. Ruokavarat loppuivat, ampumavarat
samoin, mutta Grabbelle ei hän vieläkään tahtonut antautua, ei vaikka
tämä olisi hänelle hengen taannutkin. Sillä hän tiesi, ettei Niilo voi
tätä lupaustaan pitää, yhtä vähän kuin hän itsekään voisi, jos Grabbe
joutuisi hänen kynsiinsä, — niin sydämmistyneet he olivat toisiinsa.
Siksi lähetti hän suomalaiseen sotajoukkoon sanan, että hän kyllä
luovuttaa linnansa heti Fleming-veljeksille, jos näistä jompikumpi
saapuu ottamaan sen — Grabbelle ei koskaan. Sellaisia olivat sen ajan
soturiluonteet, sellaista soturien sisu!

Eikä Niilo saanutkaan sitaistuksi silmukkaa Rolofin kaulaan. Kun Iivar Fleming
lokakuussa ehti Viipurin edustalle, silloin luovutti
tanskalainen heti linnansa hänelle, lähteäkseen itse Inkerin ja Viron
kautta pakolaisena vaeltamaan toisiin seikkailuihin. Mutta
päätarkoituksensa oli Niilo saavuttanut: Suomi oli nyt vihdoinkin vapaa
siitä juuttien ikeestä, joka oli uhannut jäädä sinne pysyväiseksi ja
jota vastaan Niilo niin kauan ja katkerasti oli yksin taistellut.

                                                  ⸻

Hänen työnsä sai tunnustuksen. Palkinnoksi hänen sitkeistä
taisteluistaan antoi Kustaa Waasa hänelle melkoisia läänityksiä, m.m.
koko silloisen, suuren Wihdin pitäjän. Niilolla oli nyt aikaa
heittäytyä lepoon, nauttimaan työnsä tuloksista, ja kaiketi hän sitä
yrittikin, koska hänestä on historiaan säilynyt maine, että hän oli
maansa ankarimpia lääniherroja. Sama mies, joka talonpoikaisjoukon
johtajana uhrasi kaikkensa vapauttaakseen kansansa sorrosta, sai siis
rauhantöissä maineen talonpoikain sortajana — siinä taas kuva ajan
ristiriidoista. — Näihin aikoihin hän meni naimisiinkin, kauan
vietettyään poikamiehen iloisia. Hämeenlinnan isäntänä oli
siihen aikaan hänen hyvä ystävänsä, Arvid Ståhlarm, jonka kodissa hän
usein vieraili. Tämän toveri nyt kuoli, ja pitääkseen huolen
turvattomaksi jääneestä leskestä, joka oli syntyään kuulua Kurjen sukua
Laukosta — Kristina Knuutintytär, piispa Arvid Kurjen sisarentytär, —
nai Niilo hänet ja vei emännäkseen Grabbakkaan. Mutta pitkiä aikoja ei
Niilo Grabbe viihtynyt kotoisissa rauhan hommissa Wihdin eikä Lohjan
nummilla. Hän oli seikkailuihin tottunut ja kun vain miestä
taisteluihin tarvittiin, oli hän heti huoveineen ja laivoineen
kuninkaan käytettävänä. Ja Kustaa Waasa antoikin hänelle kyllin
vaikeita tehtäviä. Siten sai hän toimekseen kuninkaan kapina- ja
vehkeilyhaluisen langon, Hoijan kreivin, karkottamisen Suomesta, jossa
tälle saksalaiselle oli annettu käskynhaltijakunnaksi Viipurin linna ja
lääni. Kreivin poistuttua asetti kuningas v. 1534 Grabben tuon tärkeän
Viipurin linnan päälliköksi, jossa hänen asemansa oli sitä vaativampi,
kun hänen sieltä päin tuli suojella maakuntaa ja maata alituisiin
rajakahakoihin antautuvia venäjänpuoleisia vastaan, ja pitää puolustus
riittävässä kunnossa.

Näissä toimissa hänen sotainen verensä kuitenkin pulpahteli esille
useammin ja enemmän, kuin hänen asemaansa selkkauksia sovittelevana
hallitusmiehenä olisi sopinut. Hänen sisunsa kuohahti helposti,
pitkälle venyvät neuvottelut häntä suututtivat. Eikä hän
todellisuudessa, — enempää kuin Eerik Flemingkään, joka oli samoissa
sovinnonhieromisissa mukana — tahtonutkaan säilyttää rauhaa itäisen
naapurin kanssa, vaan oli monta kertaa uhittelevalla esiintymisellään
aiheuttaa sodan Ruotsin ja Venäjän välillä — ihan tahallaan. Sillä hän
piti sodan syttymisen juuri sillä hetkellä Ruotsin kannalta varsin
edullisena, ja itsellään teki hänellä jo taas mieli miekanmittelyyn,
jossa hän tiesi pitävänsä puolensa paremmin kuin sanapainiskelussa.

Siksi teki hän väliin, vihollista pelotellakseen, ratsastusmatkoja
rajalle, väliin taas laski hän rajan taa ryöstelemään huimapäitä
sissejään, jotka sieltä palasivat mukanaan isot voittosaaliit,
”kirkkojen täydeltä hopeita ja kultia”, kuten venäjänpuoleiset
valittivat Kustaa Waasalle. Väliin taas ärhenteli hänen laivastonsa
Nevan suulla. Mutta sitten jatkettiin jälleen neuvotteluja ja
hierottiin sovintoa.

Niin oli taas kerran Venäjän tsaarin lähettiläitä saapunut Viipuriin
neuvottelemaan riitaisuuksien syrjäyttämisestä ja pysyvän rauhan
teosta. Niilo koetti nyt kerrankin oikein vakavasti päästä vieraittensa
kanssa hyvään lopputulokseen, mutta hänen parhaatkin yrityksensä
raukesivat. Oltiin monasti pääsemässä lujalle pohjalle, vaan juuri
silloin se aina petti, ja taas hierottiin ja jankutettiin turhaan.

Silloin päätti Niilo koettaa uutta keinoa. Hän pani linnassaan toimeen
jymy-juhlat, — siinä hän oli taitava, hänen aikanaan juhlittiin
Viipurin linnassa kovasti, sillä Niilo rakasti iloista, ylellistä
elämää, eikä ollut koskaan tottunut säästämään. Juhlasuojiin katettiin
upeat ruokapöydät ja juomia oli viljalti; pian kävivät pidot remuaviksi
ja niitä jatkui pitkään. Vihdoin, kun Niilo toivoi vieraittensa käyneen
mukautuvammiksi, esitti hän heille uudet, mielestään hyvät
sovinnonehdot. Mutta lähettiläät eivät nytkään peräytyneet
vaatimuksistaan, heitä oli mahdoton saada suostumaan mihinkään.

Niilo oli jo juonut monta kannua, ja pitkistä keskusteluista
kiusaantuneena päätti hän nyt koettaa taasen uutta keinoa. Hän kävi
lähettiläitä uhkailemaan, sanoi heidän harjoittavan arvotonta pilaa ja
aikoi rangaistukseksi sulkea heidät linnansa syvimpään tyrmään.

— Sitä ette uskalla, vastasivat lähettiläät rauhallisesti.

— Enkö uskalla! Ettekö ole kuullut, että Niilo Grabbe, kun suuttuu,
uskaltaa mitä tahansa.

Viinin ja vihan kuumentamana astui hän juomapöydästä vieraittensa
eteen, polki jalkaa ja huusi:

— Niistä, jotka tulevat tänne pilkka mielessään, uskallan minä tehdä
lyhyen lopunkin. Nyt olette te jo saivarteluillanne minut kylliksi
ärsyttäneet, — annan ampua teidät vakoojina!

— Se ei ole tapahtuva, vastasivat taas lähettiläät, joskin vähemmin
rauhallisina kuin äsken.

— Miksi ei?

— Siitä syttyy sota!

— Sota, niin, nauroi Niilo karkeasti. — Mutta tiedättekö: Sitä juuri
tahdonkin. Nytpä vihdoin sainkin sen syttymään!

Kaikki katsoivat kauhulla hurjistunutta linnanherraa. Mutta tämä ei
kuunnellut kenenkään varoitusta, puhkui vain punottavana kasvoiltaan,
antoi käskyjään oikealle ja vasemmalle ja komensi kovalla äänellä:

— Kaikki ulos linnanpihalle, siellä me näytämme, mitä uskallamme. Hä,
viivyttelettekö, — hei, huovit, auttakaa heitä, jos heidän jalkansa
ovat heikot!

Säikähtynein, kysyvin katsein kaikki tottelivat. Lähettiläät
talutettiin pihalle, asetettiin muuria vastaan seisomaan ja kahdeksan
pyssymiestä astui riviin heidän eteensä, valmiina tottelemaan
Niilo-herran komentoa.

Vielä juoksi linnan miehiä väliin, rukoillen esimiestään heltymään —
armahtamaan!

— Ei armoa! Yks, kaks... onko kaikki valmiina?

Kalpeina yrittivät lähettiläät vielä puhumaan järkeä, ja yhtä kalpeina
säestivät heitä linnan omatkin miehet. Mutta Niilo vain komensi:

— Yks, kaks, — kolme!

Pyssyt laukesivat, pihalla olijat tuskin uskalsivat kääntää katsettaan
muuriin päin. Mutta kun he ne sinne käänsivät, näkivät he lähettiläiden
yhä seisovan pystyssä, joskin muuriin nojautuneina, suut auki,
ammottavin silmin...

Heitä oli ammuttu pelkällä ruudilla, Niilo oli salaa käskenyt nihtiensä
täyttää pyssynsä tyhjillä ruutipanoksilla.

Se oli siis leikkiä, mutta se oli karhun leikkiä, eikä ole
ihmettelemistä, että vieraat lähettiläät, kotimaahansa vihdoin
päästyään, haikeasti valittivat hallitsijalleen heitä Viipurissa
kohdanneesta kohtelusta, josta suuriruhtinas vuorostaan valitti
kuningas Kustaalle.

Eikäpä voi ihmetellä sitäkään, että Kustaa kuningas vihdoin (1543)
erotti Niilo Grabben pois Viipurin päällikkyydestä, vaikka hän paljo
pitikin tästä hurjaluontoisesta hulivilistä ja hänen kepposistaan.
Niilo osasi tapella kuin mies, mutta hän ei osannut hoitaa
diplomaattisten käsittelyjen arkoja lankoja, eikä hänen luontoisensa
mies ainakaan ollut sopiva johtamaan rauhanneuvotteluja, kaikkein
vähimmin poistamaan loukkauskiviä sovinnon tieltä. Myöhemmin sentään
nähtiin, etteivät toisetkaan miehet kyenneet sammuttamaan kytevää sodan
kipunaa, joka lopultakin leimahti liekkiin, — Ruotsin kannalta se sota
olisi saattanut ainakin yhtä edullisesti syttyä jo Niilo Grabben
aikana.

Niilo-herran loistoaika Viipurin linnan komentajana päättyi. Se oli
ollut koko paikkakunnalle virkeätä, reipasta, komeata aikaa.
Ylhäisempiä ja rikkaampia linnanherroja oli kyllä ollut Viipurin linnassa,
viimeksihän oli itse kuninkaan ylhäinen lanko, Hoijan kreivi,
pitänyt siellä hovia, mutta kenenkään ei ollut siinä määrin onnistunut
voittaa kaupungin porvariston ja linnan soturien suosion ja sydämet
kuin Niilo Grabben, joka niin usein kutsui vieraita uhkeihin pitoihinsa
ja joka uutterilla aseharjotuksillaan osasi ylläpitää seudullaan
sotilaallistakin mieltä ja loistoa. Siksi kaipasivat viipurilaiset
kauan tuota iloista, usein rajua, mutta aina sydämellistä, kotimaista
linnanherraa, jonka turvissa he uskoivat linnansakin parhaiten
säilyvän.

Mutta kun tuo Kustaa Waasan aikuinen venäläissota vihdoin puhkesi,
silloin ei Niilo Grabbe enää voinut tarjota sotaista intoaan eikä
kokemustaan kotimaansa palvelukseen. Sillä silloin hän jo nukkui nurmen
alla. Vetäydyttyään levottomasta Viipurista kotitaloonsa Lohjalle
vietti hän siellä pari levon vuotta. Mutta levollinen elämä
maaseudun hiljaisuudessa ei nähtävästi ollut terveydeksi liikkuvalle
miehelle, — hän kuoli siellä v. 1548, samana vuonna, jolloin hänen
monissa taisteluissa sotatovereina olleet maamiehensä Erik ja Ivar Flemingkin
lähtivät manan majoille. Uusi polvi oli noussut heidän
töitään jatkamaan.

Grabbe kuoli miehisittä rintaperillisittä. Ennen kuolemaansa ehti hän
naittaa ainoan tyttärensä Beatan nuorelle sukulaismiehelleen Erik Arvidinpoika Ståhlarmille,
jolle hän lahjotti Grabbakan tilankin, ja
siitä liitosta kasvoi aikoinaan uusi, kuuluisa suomalainen soturisuku.
Niilo Grabben mukana hävisi hänen nimensäkin, joka oli pienenä
välähdyksenä pilkahtanut Suomen keskiajan hämärästä. Mutta se jätti
jälkeensä omituisesti kiehtovan muiston, muiston miehestä, joka yksin
pienellä väellä mutta suurella sitkeydellä taisteli maansa puolesta
sortovaltaa vastaan aikana, jolloin kaikki muut, maan omat pojatkin,
olivat sen hyljänneet.

Santeri Ivalo.

OVELA KUIN KETTU.

MUUTAMA PIKAKUVA EERIK FLEMINGISTÄ.

Eerik Fleming, Kuitian perillinen, joka vasta kävi kahdeksattakolmatta,
istui selin oveen matalalla jakkaralla Turunlinnan
huovituvan peränurkassa. Häntä vastapäätä kyykötti Haapaniemen herra
Frille Matinpoika, joka samoinkuin Eerik-herrakin kuului isänmaalliseen
puolueeseen ja oli sen vuoksi joutunut tanskalaisten vangiksi. Heitä
uhkasi joka päivä sama kohtalo kuin Pentti Vestgöteä, joka parasta
aikaa killui nuorassa ulkomuureilla, mistä piirittävä ruotsalaisjoukko
saattoi sen helposti nähdä. Nyt ei herra Frille Matinpoika kuitenkaan
tiennyt, mitä hänen olisi oikein pitänyt ajatella kohtalotoveristaan,
sillä parina viime kuluneena päivänä oli hän niin äänekkäästi ja
sydämensä pohjasta panetellut Kustaa Eerikinpoikaa ja ruotsalaisia sekä
ylistänyt kuningas Kristiania ja tanskalaisia, että siitä olisivat itse
sylen vahvuiset seinämuuritkin saattaneet tulla jo vakuutetuiksi. Oliko
mies kääntänyt kaapunsa nurin vai mitä hän oikein tarkotti? Tosin hän
soitti suutansa ainoastaan silloin kun huoneessa oli tanskalaisia
sotureita tai alipäälliköttä, mutta heidän kahdenkesken jäätyään puhui
päinvastaista sekä suunnitteli karkausyrityksiä. Oliko siis ihme, ettei
herra Frille tiennyt, miltä kannalta hänen oikein tuli ottaa
vankeuskumppaninsa. Se istui siinä häntä vastapäätä niin ovelan ja
notkean näköisenä ja tuntui olevan niin kaikkeen valmis, että herra
Frille oli lopulta harkinnut viisaimmaksi olla omasta puolestaan
puhumatta hänelle halaistua sanaa.

Nyt oli herra Eerik istunut hetkisen ääneti ja mietteisiinsä vaipuneena
tuijottanut eteensä. Mutta kun ulko-oven takaa kuului raskaiden
askelten töminä, nosti hän äkkiä päänsä, iski toverilleen silmää ja
käsiään levitellen alkoi äänekkäästi pauhata:

”Ja mitä hemmetissä se sitten on olevinaan tämä Kustaa Eerikinpoika?
Tuntematon seikkailija, poikanulikka, jonka korvantaustat ovat tuskin
ehtineet vielä kuivua! Ja tämä vekara rupee tässä sitten värkkäämään,
panee maan asiat mullmmallin ja saattaa kunnialliset miehet, kuten
minut ja sinut esimerkiksi, hänen majesteettinsa epäsuosioon. Hitto
vieköön, jos minä saisin hänet käsiini, niin noin minä panisin hänet.”

Hän teki käsillään musertavan liikkeen ja jatkoi sitten hiukan toisessa
äänilajissa:

”Sillä onko meille suomalaisille mikään sen onnellisempaa kuin saada
elää Tanskan yhteydessä ja kuningas Kristianin oikeamielisen valtikan
alaisina? Hulluja ovat, sanon minä, ne, jotka kaikenlaisten Kustaa Eerikinpoikain
usutuksista ovat ruvenneet häntä vastustamaan! Vai etkö
ole samaa mieltä sinäkin, veli Frille?”

Fleming huomasi toverinsa ilmeestä, että tämä oli antamaisillaan
äkäisen vastauksen. Sitä estääkseen iski hän kiivaasti silmää ja polki
häntä samalla varpaille. Herra Frille ei kuitenkaan ehtinyt suutansa
avata, kun Flemingin olalle laski joku kätensä ja kumpikin heistä
kääntyi vieraan puoleen. Se oli leveähartiainen ja punaverinen
paksumaha, jolla oli suuret karkeat viikset ja iho kuin parkittu.
Kumpikin suomalaisista tunsi hänessä heti linnanpäällikön,
preussilaissyntyisen Tuomas-junkkarin, joka verikoiran uskollisuudella
ja säälittömyydellä oli täällä Suomessa pannut toimeen herransa
Kristian-kuninkaan käskyjä ja verituomioita.

Herra Eerik kavahti seisoalleen ja oli olevinaan suunniltaan
hämmästyksestä, vaikka hän itse asiassa oli askelten töminästä arvannut
herra Tuomaan saapuneen huoneeseen ja sen vuoksi korottanut äänensä.
Hän kumarsi syvään, aivan liian syvään herra Frillen mielestä, mutta
ennenkuin hän ehti suutansa avata, pomahti Tuomas-herran viiksistä:

”Vai niin! Hy... hy... h... hauska s—tana!”

Minkä kohteliaisuuden junkkari aikoi sanoa herra Eerikille, ei käynyt
selville, sillä pari nihtiä tarttui häntä, itseään junkkaria, samassa
toinen toisesta käsipuolesta, ja ohjasi hänet linnan esipuolelle, missä
oli päällikön omat huoneet. Heidän mentyään remahti linnantuvassa
vallaton nauru, johon herra Eerik otti sydämestään osaa. Junkkari oli
taasen keskellä päivää ryypännyt itsensä tukkihumalaan ja nihdit olivat
ainoastaan noudattaneet hänen omaa määräystään, jonka mukaan heidän
tuli joko hyvällä tai väkisin saattaa hänet omiin huoneisiinsa, niin
pian kuin hän juovuksissa ilmestyi niiden ulkopuolelle toikkaroimaan.
Palattuaan kertoivat sotilaat vääntäneensä junkkarin sänkyyn, mihin hän
oli jäänyt kuorsaamaan. Naurettiin jälleen ja kerrottiin kaskuja
entisistä samanlaisista tapauksista.

Iltahämärissä heräsi Tuomas-herra selvänä miehenä ja ryhtyi jälleen
tavallisella kovakouraisuudellaan johtamaan linnan puolustusta.
Piirittäjät olivat ammuskelleet koko päivän, mutta saamatta aikaan edes
niin paljoa, että olisivat junkkarin unestaan herättäneet, kuten
sotilaat nauroivat. Nyt hän oli herännyt omia aikojaan ja kutsutti
aterialle käydessään herra Eerikin luokseen.

Kokonaista toista tuntia viipyi herra Eerik junkkarin puolella. Kun hän
palasi takaisin linnantupaan, huusi hän rentoillen:

”Hei miehet, tänä yönä tehdään uloshyökkäys ja minä ja herra Frille
tulemme mukaan. Ja sitten sitä tapellaan, niin että maa vapisee ja
taivas naukuu.”

Hän heitti varottavan silmäniskun toveriinsa ja ryhtyi sitten iloisesti
juttelemaan sotilasten kanssa, jotka nyt suhtautuivat häneen kokonaan
toisella tavalla kuin ennen. Palattuaan herra Frillen luo, virkkoi hän
tälle kahdenkesken: ”Olemme pääsemässä junkkarin suosioon ja se on
ensimäinen askel kohti vapauttamme. Syödessäni yhdessä hänen kanssaan
latelin minä hänelle valheita suut silmät täyteen ja mustasin Kustaa Eerikinpoikaa
niin, että junkkari oli koko ajan yhtenä naurunhörinänä.
Olen kuitenkin varma, että hän vielä tällä kertaa antaa pitää meitä
silmällä taistelun kuluessa. On siis viisainta, että me olemme
tappelevinamme kuin pienet paholaiset. Vasta seuraavalla kerralla
puhallamme toisenlaista pilliä.”

Herra Frillelle tuntuivat vasta nyt selvenevän toverinsa tarkotukset.
Sen johdosta ei hän kuitenkaan osannut muuta kuin huudahtaa:

”No olet sinä koko kettu!”

Mutta herra Eerikin ajatukset työskentelivät kiihkeästi hänen omissa
suunnitelmissaan. Kasvot elehtivät vilkkaasti, samalla kuin hän
puoliääneen mumisi:

”Nyt olisi vain uloshyökkäyksen aikana saatava sana ystävillemme, että
he tietäisivät olla valmiina, kun me seuraavan kerran teemme
hyökkäyksen linnasta. Mutta milloin tehdään tämä seuraava uloshyökkäys?
Olisi saatava aikakin heille ilmotetuksi. Ehkäpä saankin junkkarin
houkutelluksi uuteen hyökkäykseen jo ylihuomeniltana. Ja miksen saa,
kun panen kaikkeni liikkeelle. Mutta se sana, se sana... miten saada se
piirittäville välitetyksi?... Ahaa!”

Hän kääntyi äkkiä sotilasten puoleen ja puhui huolettoman pauhaavasti:

”Hitto soikoon, voihan sattua, että saan ensi yönä miekaniskun kallooni
tai keihäänkären kylkiluitteni väliin ja asiani jäävät silloin muiden
selviteltäväksi. Mutta olisipa pala paperia tai päärmän kipene, niin
tekisin tässä testamenttini. Jos tässä päästäni pääsisinkin, niin
löytäisivätpä kuitenkin poveltani viimeisen tahtoni ja siten säästyisi
sukulaisiltani monet perintöriidat.”

”Tokihan tällaisessa pesässä sen verran paperia löytynee, että kunnon
kristitty voi sille viimeisen tahtonsa merkitä”, arveli eräs saapuvilla
oleva alapäällikkö.

”Jos todellakin voitte hankkia sen minulle, niin toimitanpa teille
huomenissa aimo sarkallisen reiniläistä”, lupasi herra Eerik.

Alapäällikkö lähti huoneesta ja kun hän jonkun hetken kuluttua palasi,
oli hänellä mukanaan paperia ja kirjotusneuvot. Herra Eerik istahti
heti pöydän ääreen kirjottamaan.

”No nyt on kaikki sitä myöten selvänä ja mies on valmis tappelemaan
vaikka itse paholaista vastaan”, vakuutti hän työnsä lopetettuaan ja
pistettyään kirjelmän kokoon käännettynä poveensa.

”Mihin muotoon kirjotit sinä viimeisen tahtosi?” kysyi herra Frille
kuiskaten ja veitikka silmässään.

Ja herra Eerikin silmässä näkyi samanlainen veitikka, kun hän vastasi:

”Kirjotin siihen viimeisenä tahtonani, että me samaan aikaan kahden
vuorokauden kuluttua teemme uuden uloshyökkäyksen. Minä koetan saada
mahdollisimman monta vankia mukaan ja kohta kun he ovat saartaneet
meidät, liitymme me heihin ja käännämme aseemme seuralaisiamme vastaan.
Nyt on vain kysymys siitä, kuinka saada tämä testamenttini kunnialla
piirittäjien käsiin. Mutta ehkäpä siihen taistelun kuluessa ilmenee
tilaisuus.”

Seuraavana päivänä juhlittiin linnassa, niin että pauhinan siitä täytyi
kuulua piirittäjillekin. Uloshyökkäys oli onnistunut mainiosti.
Piirittäjille oli onnistuttu tekemään melkoista tuhoa ja lisäksi oli
saatu joukko vankeja. Juhlan korotteeksi olisi junkkari, joka koko
päivän kierteli linnassa hyvänlaisessa hutikassa, nykien miehiään
parrasta ja taputtaen heitä selkään, tahtonut heti ripustaa muutamia
vangeista linnan ulkomuureille, mutta herra Eerik oli saanut
sen estetyksi, uskotellen käännyttävänsä heidät yhtä hyviksi
Kristian-kuninkaan alamaisiksi kuin hän itsekin oli.

Herra Eerik oli päivän sankari. Jokainen tahtoi päästä juomaan maljan
hänen kunniakseen. Hän oli tapellut kuin hurtta ja syytänyt suustaan
solvauksia, että yksin niistä olisi luullut jo vihollisten tyrmistyvän.
Ja kun hän keskellä tätä humua esitti junkkarille, että huomeniltana
tehtäisiin uusi uloshyökkäys, ei junkkarilla ollut mitään sitä vastaan.
Saipa hän vielä senkin aikaan, että kaikki linnassa olevat vangit
saisivat tulla mukaan, kun he Eerik-herran salaisesta kehotuksesta
olivat yhteen ääneen vakuuttaneet alttiuttaan unionikuninkaalle.

Saapuipa sitten seuraava ilta. Ammunta muureilla ja niiden ulkopuolella
vaikeni ja pimeys kätki niin linnan kuin piirittäjäin leirin verhoonsa.
Puoliyö läheni ja linnan pihalla alkoi liikkua tulisoihtuja. Niiden
valossa välkehtivät sotilasten aseet ja kivityksellä kaikuivat heidän
raskaat askeleensa. Rivi rivin jälkeen kokoontuivat he portille.
Päälliköt jakoivat vielä viimeiset ohjeensa, sitten sammuivat
tulisoihdut, portti kääntyi ääneti voidelluilla saranoillaan ja
uloshyökkääjät hävisivät sen ulkopuolella ammottavan pimeyden helmaan.

Seurasi jännittävä odotus. Sitten kajahtivat pimeyden keskeltä
taisteluhuudot, aseet alkoivat kalskua ja kumeasti pamahtelivat
väkipyssyt yön helmassa. Leirissä syttyi tulia ja vartiat linnan
muureilla jännittivät silmiään ja korviaan, nähdäkseen pimeyteen ja
voidakseen erilaisista äänistä arvailla taistelun kulkua.

Vähitellen hiljeni meteli ja vartiat olivat valmiina avatakseen portit
palaaville uloshyökkääjille ja sulkeakseen ne jälleen kiiruusti,
etteivät piirittäjät pääsisi samasta avauksesta sisälle luiskahtamaan.
Mutta portin takaa ei kuulunut mitään kiiruhtavia askelia eikä huutoja.
Taistelun melu ja kuolevien voihkaukset olivat jo kokonaan vaienneet,
mutta portin taakse ei sittenkään ilmestynyt ketään sisään pyrkijöitä.

Oliko uloshyökkääjät perinyt tuho vai mitä merkitsi tämä äänettömyys?
Silmät pyöreinä tähystelivät linnan puolustajat muureiltaan pimeyden
keskelle ja itse Tuomas-junkkari ei koko yönä ummistanut silmiään.
Itäinen taivaanranta alkoi jo vaaleta, mutta linnanmuurien ulkopuolella
oli yhä yhtä hiljaista, ainoastaan piirittäjäin leiristä kantoi yötuuli
iloista naurua ja puheen pajatusta kuin olisi siellä jotakin juhlaa
vietetty.

Kohta kun aurinko nousi taivaanrannan yläpuolelle, kiipesi
Tuomas-junkkari linnanmuurille havaintoja tekemään. Piirittäjäin
varustusvärkit kanuunoineen olivat siksi lähellä, että vastustajat
saattoivat päivisin ammunnan lomassa vaihettaa haukkumasanoja, joiden
keksimisessä kummankin puolen sotilaat olivat oikeita mestareita.

Tarkasteltuaan Kakolanvuoren rinteellä olevia vihollisen vallituksia,
käänsi herra Tuomas katseensa joen taakse Korpolaisvuorelle. Siellä
keksivät hänen kohmelosta ja yövalvonnasta verestyneet silmänsä
ensimäiseksi Eerik Flemingin, joka Frille Matinpojan ja muutamien
muiden linnasta lähteneiden vankien sekä piirityssotilasten kanssa
vilkkaasti haastellen seisoi nuotiolla suurikitaisen piirityskanuunan
kupeella. Joku joukosta tuntui huomanneen junkkarin linnanmuurilla,
sillä kaikki käänsivät katseensa häneen. Herra Eerik astui vuoren
äärimmäiselle reunalle, asetti kouransa torveksi suun eteen ja huutaa
huikkasi joen yli:

”Hyvää huomenta, herra junkkari, ja kiitoksia viimeisestä. Täällä me
olemme ja hyvin voimme. Teidän palkkasoturinne vain eivät kestäneet
loppuun, vaan väsyivät kesken ja nukkuvat nyt tuolla.”

Hän viittasi Kakolanvuorta kohti, jonka juurella vallien edessä makasi
sikinsokin joukko kaatuneita sotilaita. Tuomas-junkkari kirosi
karmeasti ja kääntäen herra Eerikille leveän selkänsä lähti
laskeutumaan alas muurilta. Miehet Korpolaisvuorella päästivät kaikuvan
naurun, mutta herra Frille arveli vakavasti:

”Onpa tosiaankin onni, ettei linnassa tällä haavaa ole vankina yhtään
meikäläistä, sillä varmasti riippuisivat he kohta jok’ikinen nuorassa
tuolla linnanmuureilla.”

”Hei pojat, päin tuuleen nyt ja pitäkää kieli suorana suussanne!”
komensi Eerik Fleming nauravin silmin, seisoessaan mastonjuurella
sen pienen aluksen kannella, joka Tuomas-junkkarin suuresta
muonankuljetuslaivastosta oli lähetetty vakoilemaan tänne saariston
sokkeloihin. Herra Eerik, joka pienen suomalais-ruotsalaisen
laivastonsa kanssa oli täällä makaillut väijyksissä, oli kaapannut
sen kiinni, vienyt miehistön vankina lähimmälle saarelle ja
vaihetettuaan itselleen sekä kymmenkunnalle omalle miehelleen heidän
tanskalaisväriset sotilaspukunsa noussut anastettuun laivaan ja
lähtenyt rohkeasti liikkeelle, houkutellakseen koko junkkarin laivaston
ansaan. Päässään tanskalaisen päällikön töyhtöhattu ja päällään hänen
asetakkinsa hyräili hän iloista sotilaslaulun pätkää ja tähysti pitkin
edessään aukenevia salmia, leudon kesätuulen pullistaessa vähitellen
pienen aluksen purjeita.

”Saammepas, pojat, kohta aika saaliin, jos onni on meille yhtä
myötäinen kuin tähänkin saakka. Ja miksikäs se ei olisi, sillä rohkea
rokan syö”, puheli hän hyräilynsä keskeyttäen miehilleen, jotka
kuoreltaan tanskalaisiksi muuttuneina hoitelivat rivakasti purjeita ja
peräsintä.

Talven oli herra Eerik taistellut Turun-linnan piirittäjäin joukossa,
mutta kun näiden oli kevään tullen täytynyt vetäytyä Etelä-Hämeeseen,
oli herra Eerik toimettomuuteen kyllästyneenä lähtenyt Ruotsin
puolelle, tuoden mukanaan osan piiritysarmeijasta Kustaa Vaasan avuksi,
joka parasta aikaa järkytteli Kristiankuninkaan viimeisiä varustuksia
sillä puolen Pohjanlahtea. Nuori valtionhoitaja oli, mieltyneenä hänen
urheuteensa, isänmaalliseen mieleensä ja älykkäisyyteensä, asettanut
hänet pienen laivastonsa komentajaksi. Koko keväimen ja alkukesän oli
herra Eerik sillä puikkelehtinut Tukholman, Ahvenanmaan ja Turun saaristossa,
kaappaillen vihollisten muonalaivoja ja hävittäen
pienempiä sotalaivaosastoja. Nyt oli hän saaristolaisurkkijainsa avulla
saanut selville, että Tuomas-junkkari oli Söyrinki Norbyn käskystä
tuomassa Turusta suurta muonavarastoa Tukholmaan piiritettyjen
tanskalaisten tarpeeksi. Hän oli päättänyt siepata koko tuon laivaston.
Alku oli nyt tehty ja samalla kuin hänen omat laivansa taisteluvalmiina
väijyivät saarten suojassa, viiletti hän itse täysin purjein junkkarin
laivastoa vastaan, houkutellakseen sen perässään väijytykseen.

Kun Furusundista päästyä aukeni eteen laajemmat selät, tulivat sieltä
näkyviin myöskin muonalaivaston purjeet ja tanskalaisväriset liput.

”Siinä ne nyt ovat”, lausui herra Eerik, ”Kysymys on vain siitä, kuinka
saada ne lähtemään perässämme saaristoon. Mutta kohti vaan, onni on
rohkean matkassa.”

Herra Eerik siirtyi keulaan ja tähysti herkeämättä junkkarin laivastoa.

”Kas nyt siellä lasketaan venettä vesille”, puheli hän jännityksensä
keskeltä. ”Ja siihen laskeutuu kaks... kolme... viisi miestä, ja tuo
viides on, ellen ihan pahasti erehdy, itse junkkari. Hän istuu veneen
perään ja nyt lähtevät he viilettämään meitä kohti. Parasta että
hiljennämme vauhtia, etteivät noista laivoista näe, mitä tässä kohta
tulee tapahtumaan.”

Hän komensi löysäämään purjeita sekä siirtyi samalla takaisin aluksen
keskiosaan, ollakseen siten paremmassa suojassa tulijoilta. Jännitys
laivamiehistön kesken nousi nousemistaan. Vielä monias hetki ja vastaan
tuleva vene laski kolahtaen Flemingin aluksen kylkeen.

”Mitä kuuluu, onko tie Tukholmaan selvä?” kuului venheestä
Tuomas-junkkarin ääni.

”Kaikki hyvin, vihollisia ei lähimaillakaan”, vastasi Fleming ääntään
muuttaen.

”Sepä mainiota!” huudahti junkkari ja heilautti itsensä samassa aluksen
kannelle.

Herra Eerik astui hänen eteensä ja kumpikin tähysti moniaan
silmänräpäyksen ääneti toistaan. Sen jälkeen silmäsi junkkari
laivamiehiä, kalpeni ja huudahtaen: ”petosta!” yritti hän heittäytymään
takaisin veneeseen. Mutta kaksi laivan miehistä oli jo tarttunut häneen
kiinni, he taluttivat hänet keskelle kantta ja painoivat köysikerälle
istumaan.

”Ei sanaakaan tai!” sanoi Fleming ja ojensi väkipyssyn junkkarin rintaa
kohti.

Hänen viittauksestaan tähtäsi neljä laivamiestä teräsjousensa
venemiehiä kohti, minkä vuoksi he kursailematta tottelivat käskyä astua
ylös laivankannelle.

”Kiinnittäkää vene laivan perään ja ruorimies, käännä ylös tuuleen,
lähdemme takaisin saaristoon!” komensi herra Eerik. ”Ja teille lie
viisainta, että laskeutte suojaan kannen alle”, jatkoi hän junkkariin
ja hänen miehiinsä kääntyen. Herra Tuomas oli istunut köysikerällä
kasvot voimattomasta raivosta vääntyneinä. Kansiluukkua lähestyessään
äsähti hän käheällä äänellä:

”En ikinä ole joutunut tekemisiin suurempien lurjusten kanssa kuin te
suomalaiset!”

Laiva oli tällä välin kääntynyt ja lähti pullistuvin purjein kiitämään
saman salmen suulle, josta se oli tullutkin. Herra Eerik seisoi perässä
näkyvällä paikalla ja viittoi molemmilla käsillään tanskalaista
laivastoa kohti. Hetken kuluttua huomasi hän siellä tiukennettavan
purjeita, minkä jälkeen koko laivasto lähti hänen aluksensa perään.

”Jopas tarttui koukkuuni!” huusi hän haltioissaan miehilleen. ”Nyt ei
muuta kuin saada saalis kunnialla maalle vedetyksi.” — — —

Aurinko alkoi painua mailleen ja taistelu oli päättynyt. Kun
Tuomas-junkkarin laivat olivat Flemingin alusta uskollisesti
seuraten purjehtineet juuri ulos eräästä kapeasta salmesta, hyökkäsi
yhtäkkiä suomalais-ruotsalainen laivasto kummaltakin sivulta sen
kimppuun. Päällikkönsä menettänyt laivasto joutui siinä tuokiossa
epäjärjestykseen ja lyhyen taistelun jälkeen vallattiin useimmat
junkkarin laivoista. Ainoastaan yksi vahvasti varustettu vartiolaiva,
nimeltä ”Suomen prinssi”, teki hurjaa vastarintaa. Kerta kerran jälkeen
karkotti se sivuihinsa iskeytyneet ruotsalaiset laivat. Koko loppuosan
päivää kesti taistelu sen ympärillä ja lopuksi ei hyökkääjillä ollut
muuta neuvoa kuin ruveta ampumaan sitä tulinuolilla. Se olikin saatu
syttymään ja roihusi nyt yltäpäältä tulessa. Mutta yhä kuului sen
savuun peittyvältä kannelta taisteluhuutoja, samalla kuin liekkien
keskeltä sinkoili kuulia ja nuolia lähenevien ruotsalaisalusten
kannelle.

Lähellä olevan Tyrmelsön rannalla seisoi joukko miehiä, jotka katsoivat
rannasta juuri poistuvan veneen jälkeen. Veneen keskellä istuva,
kookas, töyhtöpäähineinen mies oli nuori valtionhoitaja, Kustaa Eerikinpoika Vaasa
. Hän oli mainitun saaren rannalla pannut äsken
toimeen nopean oikeudenistunnon, jossa Tuomas-junkkari oli
harjottamansa väkivallan ja julmuuden palkaksi tuomittu hirteen. Tuomio
oli pantava heti täytäntöön ja herra Eerik oli jäänyt valvomaan sitä
puolta asiasta.

Kun valtionhoitajan pursi oli loitontunut rannasta, kääntyi herra Eerik
käsistään sidotun Tuomas-junkkarin puoleen ja lausui:

”Aika rientää, oletteko valmis ottamaan vastaan palkan töistänne vai
haluatteko vielä puhutella jotakin hengellistä isää?”

Junkkari ei ollut koko oikeudenistunnon aikana avannut suutaan, vaan
seisonut paikallaan huulet lujasti yhteen puserrettuina ja kasvoillaan
halveksiva uhman ilme. Nyt hän kuitenkin suvaitsi vastata herra Eerikin
kysymykseen, lausuen ilmettään muuttamatta:

”Minä en ole koskaan elämässäni tuntenut sitä, jota peloksi sanotaan.
Valmis olen siihen, jota en näy voivan välttää. Hengellisiä herroja en
ole koskaan tarvinnut enkä niitä nytkään kaipaa.”

Hän näpisti huulensa jälleen lujasti kiinni kuin ei aikoisi niitä enää
tässä elämässä avata, heittäen samalla ylpeän katseen ympärillään
seisoviin miehiin. Herra Eerik antoi merkin, kaksi miestä pertuskat
olalla asettui kummallekin puolen junkkaria ja koko joukko alkoi
liikkua eteenpäin, pysähtyen vanhan ja pahkuraisen tammen alle. Kun
eräs nihdeistä ryhtyi niinistä punottua nuoraa kietomaan junkkarin
kaulaan, avasi tämä vielä kerran suunsa ja tiuskasi:

”Eikö teillä kerjäläisillä ole edes hamppunuoraa aatelismiehen kaulaan,
kun täytyy niiniköyteen turvautua?”

Ne olivat hänen viimeiset sanansa, sillä samassa tarttui häneen kaksi
nihtiä, nostaen hänet ylös maasta, samalla kuin kolmas kapusi tammeen
ja kiinnitti nuoran toisen pään vahvaan ja monikyhmyiseen oksaan. Kun
hän oli työnsä päättänyt, juoksivat alla olevat sotilaat sivulle, oksa
taipui ja risahteli, mutta kesti kuitenkin, ja junkkari jäi riippumaan
taivaan ja maan välille. Kun kuolinkamppailu oli päättynyt, jähmettyi
hänen mässäyksistä elähtäneille kasvoilleen se kovuuden ja kaikkea
halveksivan ylenkatseen ilme, joka niillä oli hänen eläessään
tavallisimmin majaillut.

Aurinko oli jo laskenut taivaanrannan taakse — kesäyön hämy alkoi
verhota saaristomaisemia. Palavan ”Suomen prinssin” liekit punasivat
läheisiä rantakallioita. Kun herra Eerik miehineen palasi
telotuspaikalta rantaan, luhistui palava laiva kokoon ja sen kihisevät
jätteet hävisivät hetken kuluttua vedenpinnan alle.

”Näin luhistuu muukalaisvalta ja me käymme kohti uutta aikaa”, lausui
herra Eerik veneeseen astuessaan ja hänen kasvoillaan näkyi tavallista
vakavampi ilme.

                                                  ⸻

Hyppäämme nyt kokonaista kaksitoista vuotta eteenpäin. Tuona
ajanjaksona on Eerik Fleming ehtinyt toimia paljon sekä koota valtaa,
kunniaa ja rikkautta, kohoten ensimäiseksi mieheksi kotimaisten
ylimystemme joukossa. Vapautussodan viime kautena on hän melkoisen
armeijan etunenässä puhdistanut maamme lopullisesti tanskalaisista
sekä vallottanut sen linnat. Hänestä on tullut valtaneuvos ja
Kustaa-kuninkaan kruunauksessa on hän lyöty ritariksi. Sitäpaitsi
hänellä on Etelä-Suomen laamannin virka sekä suuria läänityksiä, joista
heruu runsaita rikkauksia hänen tavarakirstuihinsa. Ja milloin kuningas
tarvitsee liukasta ja samalla luotettavaa miestä diplomaattisiin
neuvotteluihin, silloin kääntyy hän aina oikeankätensä Eerik Flemingin
puoleen. Niinpä on hän esim. kesällä 1526 kuninkaansa asiamiehenä
Moskovassa ja saapi siellä sikäläisen suuriruhtinaan kanssa toimeen
rauhan.

Tasan kaksitoista vuotta siitä, kun viimeksi tapasimme herra Eerikin
Tukholman saaristossa valvomassa Tuomas-junkkarin telotusta, kohtaamme
hänet Suursavon ja Olavinlinnan välisellä taipaleella. Neljänsadan
sotilaan etupäässä ratsastaa hän itää kohti, matkansa määränä
edellämainittu linna. Kuningas on ruvennut vehkeilyistä epäilemään
lankoaan, Hoijan kreiviä, jolla on perinnöllisenä läänityksenä melkein
koko Itä-Suomi ja joka Viipurin linnassa pitää komeata hovia. Eerik Fleming
on yhdessä vanhan taisteluveikkonsa, Niilo Grabben kanssa
saanut tehtäväkseen palauttaa kuuliaisuuteen tuon levottoman ylimyksen.
Grabbe on toisen sotajoukon kanssa matkalla Viipuriin ja herra Eerikin
tehtävänä on ottaa Olavinlinna haltuunsa.

On varhaiskesä ja metsät noilla suurilla taipaleilla ovat täynnä
linnunlaulua ja käenkukuntaa. Yksinäisten erämaatalojen ja töllien
asukkaat kerääntyvät pihalle, kuullessaan hevoskavioiden töminää ja
oudostellen tuijottavat he pitkään ratsumiesjonoon, joka välkkyvin
peitsin ja kiiltävin haarniskoin vaeltaa tietä, jolla niin harvoin
näkee ohikulkijoita. Monenlaisia mietteitä ja pelkoa herää heidän
mielessään ja tekisi mieli tiedustella, onko rauha maassa jälleen
rikottu, mutta tuo joukon edessä ratsastava töyhtöniekka herra näyttää
niin ankaralta ja miettivältä ja auringonpaahde ja erämaan sääsket ovat
saaneet hänen soturinsa ärtyisiksi. Niin että salojen asukkaat eivät
uskalla tiedusteluineen heitä lähestyä, vaan jäävät pihaveräjilleen suu
auki töllistelemään poistuvan sotajoukon jälkeen...

Kun metsien keskeltä aukeni sotajoukon näkyviin Jukajärven selkä,
kääntyi herra Eerik satulassaan ja viittasi luokseen entisen
asekumppaninsa Tuomas-junkkarin päiviltä, Frille Matinpojan, joka
nykyään palveli alapäällikkönä hänen joukossaan. Herra Frille kiristi
ratsunsa ohjia ja ajoi päällikkönsä rinnalle.

”Huomenna pääsemme perille Olavinlinnaan”, alotti herra Eerik. ”Mutta
mihin meidän on siellä ensiksi ryhdyttävä? Mitäs arvelet?”

”Tietysti meidän on vallotettava linna.”

”Hm, se on helposti sanottu. Vallotettava, niin tietysti, mutta miten?”

”Kai meidän on yritettävä väkirynnäkköä.”

”Eli toisin sanoen murskattava päämme linnan harmaakivimuureja vastaan.
Sillä muistahan toki, veliseni, että Olavinlinnan sylenpaksuiset muurit
kohoavat kosken keskeltä ja että sitä puolustamassa on melkein yhtä
suuri miesvoima kuin meillä, linnan vallottajilla. Emme nyt olekaan
matkalla rappeutunutta Kuusistoa vastaan, jonka me alun toistakymmentä vuotta sitten
sieppasimme yhdellä rynnistyksellä.”

”Mutta mitä meidän sitten on tehtävä?” kysyi Frille neuvotonna.

”Tietysti vallattava linna”, vastasi herra Eerik naurahtaen. ”Huomaa,
että minä sanoin vallattava eikä vallotettava. Ymmärrätkö sinä
erotuksen?”

”Hitto sinun ketunkujeesi ymmärtäköön!” vastasi Frille, joka vanhan
toverinsa suuresta arvonnoususta huolimatta piti oikeutenaan suhtautua
häneen entisellä suorasukaisuudella.

”Etkö ole kummastellut sitä, että me näillä miltei tiettömillä
taipaleilla raahaamme mukanamme joukon oluttynnyreitä ja
viininassakoita, avaamatta niitä vielä kertaakaan tässä helteessä?”
kysyi herra Eerik hetken kuluttua.

”Olenpa kylläkin ja samoin olen monen muunkin kuullut sitä
kummastelevan”, myönsi herra Frille.

”Katsos, ne muodostavat meidän tykistömme, jolla me murramme linnan
vastustuskyvyn.”

Herra Frille ei puhunut tällä kertaa mitään, vaan tuijotti ällistyneenä
toveriinsa.

”Minulla oli jo Turusta lähtiessämme valtaussuunnitelma pääpiirteissään
valmiina”, jatkoi herra Eerik, ”mutta nyt vasta on se minulla
yksityiskohtia myöten selvillä. Meillä on nyt kahdeksan vuotta ollut
rauha moskovalaisten kanssa. Eihän siis ole mikään ihme, että tuo rauha
on jälleen rikkoutumassa.”

”Mitä, rauha rikkoutumassa? Ja siitä meillä muilla ei ole mitään
tietoa!”

”Ei tarvitsekaan, sillä itse asiassa se on vielä yhtä luja kuin sitä
tehtäessäkin. Mutta että se on rikkoutumassa, se kuuluu suunnitelmiini,
joka on seuraava: joukkomme pysähtyy tuon järven itäpäähän yöleiriin,
mutta sinä jatkat parin sotilaan kera matkaa Olavinlinnaan. Sinne
tultuasi ilmotat linnanpäällikölle, että rauha Venäjän kanssa on
rikkoutumassa ja että minä siltä varalta olen pienen sotajoukon kanssa
matkalla rajalle. Sitten pyydät sinä minun puolestani, että minä
joukkoineni saisin tulla linnaan levähtämään sekä sieltä käsin
urkkimaan tietoja rajan puoleisista tapauksista. Luullakseni
linnanpäälliköllä ei tätä vastaan ole mitään. Saatuasi hänen
vastauksensa lähetä toinen sotilaista tuomaan sanaa meille. Kerta
linnan muurien sisälle päästyä panemme tykistömme toimimaan ja
sitten... no, lopunhan sinä kai ymmärrät itsestäsi.”

”Voi sinun juoniasi, sinä vanha kettu!” räjähti herra Frille nauramaan,
sillä nyt käsitti hän täydelleen herra Eerikin suunnitelman.

Kaikki kävi niinkuin herra Eerik oli suunnitellut ja seuraavana iltapäivänä
ratsasti hän joukkonsa etunenässä sisälle Olavinlinnaan.
Pihalla oli häntä vastassa linnanvouti, saksalaissyntyinen herra
Gottschalk, toivottaen herra Eerikin miehineen tervetulleeksi. Niin
suuren vierasjoukon saapuminen oli harvinainen ja mieluisa tapaus
linnalaisille, jotka eivät tienneet miten saada pitkät kesäiset päivät
kulumaan täällä erämaan yksinäisyydessä. Sillä yksitoikkoiseksipa kävi
ajanoloon kalanpyynti, paininlyönti ja päivänpaistattaminenkin. Nythän
sai edes kuulla uutisia suuremmasta maailmasta ja — mikä vieläkin
parempi — oli toivo saada taas pitkästä aikaa hyvä humala, sillä herra
Eerikin olut- ja viiniastiat olivat linnan vartiaväen keskuudessa heti
herättäneet vilkasta mielenkiintoa. Ja olihan sitä paitsi voudinkin
varastoissa miestä väkevämpää, jota hän ei nyt varmaankaan tulisi
säästelemään, senhän vaati jo linnan kunniakin. Ja mikäs olikaan nyt
keskellä sulinta rauhaa ja suven ihanuutta hieman ilotella ja peuhata
täällä salojen sydämessä!

Linnan sotilasten toiveet eivät pettyneetkään. Kun päälliköt olivat
selvinneet ensi kohteliaisuuksista ja kun uupuneet matkalaiset olivat
vahvistaneet itseänsä voimakkaalla aterialla, alkoivat juomingit. Herra
Eerik tarjosi tuomisensa linnanväen kestitykseksi, samalla kuin talon
omilla varoilla kostutettiin vierasten kauloja. Herrat Eerik ja
Gottschalk alipäälliköineen joivat reininviiniä suuressa ritarisalissa
ja alimman kerroksen tuvissa tyhjentelivät sotilaat yhtä ahkerasti
olutsarkkoja. Ja pian alkoi linnan lukuisista suojista ja muureilta ja
yksinpä vartiakojuistakin tornien huipuilla kaikua iloinen pauhina ja
loilotus, jota ihmetellen ja korvat pystyssä kuuntelivat läheisillä
vesillä liikkuvat kalamiehet.

Herra Eerik, joka istui kunniapaikalla ritarisalin juomapöydässä,
esitti maljan toisensa jälkeen, oli remuavan iloinen ja juopui
juopumistaan. Kun auringon viimeiset säteet pilkistivät sarviruutujen
läpi saliin, sammalsi hänen kielensä jo niin pahoin, että toisten oli
vaikea häntä ymmärtää. Mutta eipä heidänkään laitansa ollut yhtään
parempi. Sekava äänten sorina ja vahvat viininhöyryt täyttivät salin.
Kun päivä oli painunut metsien taa ja peilikirkkaiden selkien yli
kaikui käenkukunta, ummistuivat herra Eerikinkin silmät, hänen päänsä
torkahti alas ja pian sen jälkeen kierähti koko mies lattialle, mistä
alkoi kuulua vahva kuorsaaminen.

Herra Gottschalk nauraa hohotti kohti kurkkua ja voitonilossaan kohotti
hän täysinäisen viinisarkan huulilleen, tyhjentäen sen pohjaan yhdellä
siemauksella. Mutta enempää ei hänkään tarvinnut. Hetkisen murahteli
hän vielä itsekseen punaisina hehkuvin silmin, kunnes keikahti
lattialle ja liitti kuorsauksensa yhteen kuoroon herra Eerikin kanssa.
Toinen toisensa jälkeen seurasivat alapäälliköt heidän esimerkkiään ja
tuskin oli seinässä oleva tuntilasi osottanut puoliyön hetken
vierähtäneen sivu, kun kaikki tuolit seisoivat tyhjinä, samalla kuin
salin seinät kajahtivat valtavien kuorsausten jyrinästä.

Kun tätä sopuisata hirsien vetämistä oli jatkunut puolisen tuntia,
kohotti herra Eerik päätään ja silmäili varovasti ympärilleen.
Nähdessään että kaikki lojuivat tajuttomina ympäri lattiaa, kohosi hän
istualleen ja päästi hiljaisen vihellyksen. Silloin kohosivat herra
Eerikin alapäälliköt kuin taikasauvan kosketuksesta seisoalleen. Herra
Eerik nousi myöskin jaloilleen eikä hänessä huomannut jälkiäkään
päihtymyksestä. Hän antoi merkin toisille ja varpaillaan kulkien
hiipivät he ulos.

Linnanpiha oli autiona, ainoastaan seinustoilla lojui juopuneita miehiä
ja alakerran avoimista ovista kajahtelivat kuorsaukset sekä unissaan
puhuvien sotilasten morina. Herra Eerik hiipi eräälle ovelle ja päästi
samanlaisen vihellyksen kuin äsken ritarisalissa. Ja seuraus oli
myöskin samanlainen. Sikinsokin makaavien sotilasten keskeltä kohosi
ketterästi mies sieltä, toinen täältä ja muutamassa minuutissa olivat
herra Eerikin sotilaat aseineen kokoontuneet pihalle. Kaikki tapahtui
niiden tarkkojen ohjeiden mukaan, jotka herra Eerik Jukajärveltä
lähdettäessä oli joukolleen antanut. Tuskin oli miesten kokoontumisesta
tuntiakaan kulunut, kun uneenvaipuneet portti- sekä torninvartiat oli
sidottu ja kapuloitu, kaikki linnalaisten aseet otettu takavarikkoon ja
kaikille oville sekä muureille kanuunain ääreen asetettu vahvat
aseelliset vartiostot.

Juuri kun oli päästy näin pitkälle, kohosi aurinko lyhyestä kevätyön
levostaan. Herra Eerik, haltioissaan suunnitelmansa täydellisestä
onnistumisesta, käski laukaista muutamia tykkejä tapauksen kunniaksi.
Itse lähti hän takaisin ritarisaliin.

Kun ensimäinen tykinlaukaus kajahti, liikahti herra Gottschalk unissaan
ja sopersi jotakin epäselvää. Toisen laukauksen jymähtäessä avasi hän
silmänsä ja näki ensimäiseksi herra Eerikin, joka istui tuolilla hänen
edessään ja katsoi hymyillen häneen.

”Mi-mi-mitä tämä ammunta merkitsee?” änkytti hän, vääntäysi istualleen
ja kynsi neuvotonna päätään.

”Kas tässä, siemaskaapa tuo pohjaan, että virkistytte”, sanoi herra
Eerik yhä yhtä hymyilevänä ja ojensi voudille täysinäisen olutkannun.

Kun tämä oli tyhjentänyt sen puolitiehen, kajahti kolmas tykinlaukaus.
Vouti laski nyt kannun käsistään, kavahti seisaalleen ja huusi:

”Mutta mitä hornaa tämä ampuminen merkitsee?”

”Rauhottukaa, hyvä herra Gottschalk, ei se mitään vaarallista ole”,
ehätti herra Eerik häntä tyynnyttämään. ”Minä vain käskin laukaista
muutamia tykkejä merkiksi siitä, että me olemme vallanneet linnan.”

”Vallanneet linnan... te?” ja vouti tuijotti verestävillä silmillään
herra Eerikiin kuin älynsä kadottaneena.

”Niin, ja uskokaa minua, se tapahtui ilman että tarvitsi pisaraakaan
verta vuodattaa”, vakuutti herra Eerik, kasvot ja vilkkaat silmät
tyytyväisyydestä loistaen.

”Hulluksi te teette minut”, ärjäsi vouti ja hyökkäsi ylös kömpivien
alapäällikköjensä välitse ovelle.

Mutta sen takaa ojentuivat hänen rintaansa kohti vartioiden pertuskat,
estäen ulospääsyn.

”Mitä, mitä... te olette harjottanut katalaa petosta minua kohtaan!”
huusi vouti ja palasi nyrkit pystyssä herra Eerikin eteen. ”Mutta mitä
varten ja mitä tämä kaikki tietää? Eikö nyt ole rauha maassa ja emmekö
me molemmat ole saman kuninkaan alammaisia?”

”Kyllä, kyllä”, vastasi herra Eerik rauhallisesti. ”Mutta katsokaas,
teidän lähin valtiaanne on kreivi Juhana Viipurissa ja koska tämä
samainen kreivi on ruvennut kapinoimaan korkeata lankoansa kuningasta
vastaan, joka taasen on minun lähin valtiaani, niin olen minä saanut
herraltani kuninkaalta käskyn ottaa häneltä läänilinnat pois. Sen
vuoksi julistan minä nyt Olavinlinnan kruunulle palautetuksi. Te
miehinenne olette minun vankejani. Mutta elkää hätäilkö, ei teille
mitään pahaa tapahdu. Ehtoopäivällä saatte minun seurassani lähteä
Viipuriin katsomaan, mille kannalle siellä asiat ovat kehittyneet. Nyt
minä lähden alas linnan asioita järjestämään ja sitten me yhdessä
syömme oikein kunnon aamiaisen.”

Sen sanottuaan lähti herra Eerik huoneesta. Vouti valahti lähimmälle
tuolille istumaan ja alapäälliköiden kyhniessä niskatukkaansa sekä
pöllötellessä älyttömästi ympärilleen päivitteli hän surkealla äänellä:

”No olipas tämä... oli, oli, enkä jumaliste ole eläissäni joutunut
mokomamman ketun kanssa tekemisiin.”

                                                  ⸻

Eerik Fleming on samalla kertaa maa- ja merisoturi, kuten olemme jo
nähneet. Samana vuonna kuin edellä kerrotut Hoijan kreivin selkkaukset
sattuivat Suomessa, ryhtyi Lyypekin rappeutuva hansavaltio sotaan
Ruotsia vastaan. Se oli tietystikin etupäässä merisotaa. Eerik Fleming
asetettiin Ruotsin laivaston amiraaliksi ja useammissa meritappeluissa
voitti hän perinpohjin lyypekkiläiset. Oltuaan sodan jälkeen
kuninkaansa diplomaattisena asiamiehenä Tanskassa, palaa hän jälleen
rauhantoimiin kotimaassaan.

Paljon antavat hänelle puuhaa tuomarintehtävänsä sekä monilukuisten
maatilojensa ja suurien läänitystensä hoitaminen. Ja kaiken tämän
ohella täytyy hänen kuninkaansa oikeana kätenä yhtä mittaa olla mukana
valtion asioissa. Mutta paljon tuo terävä-älyinen, liukas ja levoton
mies ehtiikin. Läänitysalueelleen perustaa hän kaupan välittäjäksi
Tammisaaren kaupungin, ja Ojamassa Lohjan pitäjässä avaa hän Suomen
ensimäisen rautakaivoksen. Ja, älkäämme sitä unhottako, suurella
mahdillaan edistää hän Agricolan suomalaisen Uuden
painattamista.

Mutta kurkistakaamme ohimennen mitalin toisellekin puolen.

Siinä pitkässä syntirekisterissä, jonka Kustaa-kuninkaan käskystä
Suomen oloja tutkinut Jaakko Teitti on kirjottanut maamme aatelistoa
vastaan, ottaa herra Eerikin osuus leveimmän tilan. Vallan ja rikkauden
mukana näkyy hänen ahneutensakin kasvaneen. Milloin keinottelee hän
häviäviltä luostareilta itselleen tiloja ja meren saaria, milloin
anastaa talonpojilta uhkauksin ja pakkokeinoin heidän isiltä perityt
tilansa, liittäen ne omiin rälssitiloihinsa ja lisäten verokuormaa
toisille talonpojille, ettei kruununveroissa näkyisi vähennystä.
Rälssisäätyyn kuuluville, orvoksi jääneille tytöille rupeaa hän
holhoojaksi ja naittaa heidät kirjureilleen, suutareilleen tai
torppareilleen, ja kun holhokit tämän jälkeen vaativat isänperintöään,
lukee herra Eerik lakikirjan kuninkaankaaresta kohdan, jossa sanotaan,
että jos aatelisneito menee talonpojan tai porvarin kanssa naimisiin,
menettäköön hän rälssioikeutensa. Nyt ei tytöllä ole muuta neuvoa kuin
luovuttaa perintötilansa herra Eerikille siitä hinnasta, minkä tämä
itse suvaitsee maksaa.

Turun porvari Jöns Knaape oli — kertoo Teitti — perinyt sisaruksineen
erään maatilan Halikosta. Kyetäkseen lunastamaan kanssaperillisensä
irti panttasi Knaape mainitun tilan eräälle papille nimeltä Lauri Savolainen
. Mutta nyt oli herra Eerik iskenyt silmänsä samaiseen tilaan
ja hän kutsutti papin luokseen. Teitti on kertonut asian niin
eloisasti, että on kuin kuulisimme korvissamme herra Eerikin
uhkamielisen äänen, kun hän lausuu papille: ”Kylläpäs sinä olet miestä!
Sinustahan on paisunut sellainen porho, että rahoillasi tahtoisit
aatelinkin työntää perintötiloiltaan. Mutta maltahan kun kuningas saa
tästä tietää, niin ani vähän sinä siitä kiitosta osaksesi saat.” Tästä
pelästyi pappi Savolainen niin, että luovutti tilan herra Eerikille
panttisummasta.

Kun tilan oikea omistaja, Jöns Knaape, sai asiasta kuulla, riensi hän
luonnollisesti herra Eerikin luo vaatimaan omaansa takaisin. Mutta
herra Eerik selitti rauhallisesti, että koska Knaape oli talonpojan
poika, ei hänellä ollut oikeutta pitää rälssitiloja — mainittu tila
oli nimittäin hengellistä rälssiä, ja oli se Knaapen tädin mukana
joutunut aikoinaan Naantalin luostarille.

Tämän jälkeen herra Eerik anasti myöskin pari torppaa, jotka tuon tilan
yhteydessä olivat joutuneet Knaapelle. Tämä riensi jälleen valittamaan
hänelle tehtyä vääryyttä ja kun hän ei suostunut ottamaan herra Eerikin
hyvitykseksi tarjoamaa rahasummaa, vaan piti lujasti kiinni
perintöoikeudestaan, annatti herra Eerik hänelle hyvänpäiväisen
selkäsaunan. Tästä selkäsaunasta näkyy juttua jatkuneen vielä herra
Eerikin kuoleman jälkeenkin, sillä Paimion käräjille, jossa asiaa
tutkitaan, ovat hänen leskensä, rouva Heblan, palvelijat hankkineet
vääriä todistajia vannomaan, ettei tuossa selkäsaunajutussa muka ole
mitään perää. Ja onpa Paimion pappikin, herra Mikael, sekaantunut
tuohon juttuun hyvin ikävällä tavalla. Hänet on näet Hebla-rouva
pakottanut tuossa asiassa antamaan väärän todistuskirjan. Sen on herra
Mikael valittaen ja päivitellen tunnustanut Jaakko Teitille. — — —

Kertomuksensa tuosta Knaapen jutusta lopettaa Teitti vakuuttamalla,
että tuollaisen vääryyden ja väkivallan harjoittaminen on aivan yleistä
Suomessa — ja siitä hänen paksu asiakirjavihkonsa kantaa kylläkin
runsaita todistuksia. Tämän muistaen voimme siis hyvin käsittää, että
hänen omat aikalaisensa eivät tätä puolta herra Eerikin elämässä
katsoneet yhtä tuomitsevasti kuin meidän aikamme. Hänen vikansa
peittyivät hänen suurten ansioidensa suojaan ja aikalaiset kutsuivat
häntä mairenimellä columna Finlandiae et flos — Suomenmaan pylväs ja
kukkanen. Eikä kuningaskaan, vaikka hänen usein täytyi nuhdella herra
Eerikiä väkivaltaisesta menettelystään, voinut luovuttaa häntä
suosiostaan, siksi tarpeellinen hänelle oli tuo nerokas hallitusmies ja
oivallinen soturi. Kuninkaan oikeana kätenä sekä kotimaansa ylimpänä
hallitusmiehenä pyssykin hän elämänsä loppuun.

Hänen viimeisinä elinvuosinaan ilmestyy isänmaamme taivaalle
jälleen sodanuhka itäisen naapurin puolelta ja herra Eerik seisoo
luonnollisesti varustustointen etunenässä. Mutta ennenkuin rajametelit
ehtivät puhjeta varsinaiseksi sodaksi, päättää herra Eerik levottoman
ja toimeliaan elämänsä 14 p. jouluk. 1548. Viimeisen leposijansa saa
hän syntymäpitäjänsä Paraisten kirkossa. Sinne seuraa häntä puolen vuosisadan kuluttua
hänen poikansa, ”rautamarski”, joka suomalaisena
valtamiehenä paisui vielä isäänsäkin mahtavammaksi. Ja sinne pian sen
jälkeen saatettiin katkaistuin kauloin myöskin pojanpoika, tuo
sääliämme herättävä, traagillisen lopun saanut Juhana Fleming —
sukuhaaransa viimeinen.

Kyösti Wilkuna.

LOISTAVIEN VOITTOJEN SANKARI.

KLAUS KRISTERINPOIKA HORN.

”Klaus Kristerinpoika Horn on ensimäinen henkilö siinä suuressa
sankarinäytelmässä, jonka Ruotsin ja Suomen kansat maailman
mainioiden kuningasten johdolla mainittuna aikakautena panivat
toimeen.”

K.F..

Se mahtava laivasto, jonka Eerik-kuningas oli talvella 1565 varustanut
ja joka heti vesien auettua oli purjehtinut ulos suomalaisen Klaus Hornin
johdolla, oli heinäkuun kuudentena päivänä ankkurissa Bornholmin
lounaisrannikolla. Jousen kantaman päässä rantakallioista kuvasteli
peilityynessä vedessä jättiläisrunkoaan amiraalilaiva St. Eerik ja kuin
kananpoikaset emonsa suojaan olivat sen ympärille asettuneet
yhdeksänviidettä muuta laivaa. Lähimmäs amiraalilaivaa oli saanut
kunnian laskea ankkurinsa pieni Troilus Joutsen, joka kuukautta aikaisemmin
Buchowin meritaistelussa Mecklenburgin rannikolla oli kunnostautunut
niin, että se ynnä sen seitsemänkymmentä suomalaista jousimiestä olivat
nyt koko laivaston suosikkeja. Sitä lähinnä kuvastelivat siinä kylkiään
vedessä Suomen, Hector, Ruotsin Neito ja niin edespäin kaikki
viisikymmentä suurempaa ja pienempää laivaa.

Oli sunnuntai ja merimiehet olivat sydänkesän kunniaksi koristaneet
laivojensa peräkeulat lehvillä. Amiraalilaivan kannella oli äsken
pidetty jumalanpalvelus, mutta nyt siellä oli käyty päivälliseen
käsiksi. Laivaston pappi ja lähilaivojen päälliköt aterioivat
kajuutassa, minne heidät oli kutsuttu amiraalin vieraiksi. Miehistö oli
taasen ryhmittynyt lehvien siimekseen peräkannelle, jossa he suurista
tinakulhoista söivät silavalla höystettyä hernerokkaa. Ja kun he olivat
tyhjentäneet kulhonsa ja olutkipponsa, heittäytyivät he kannelle
lojumaan ja juttelemaan. Hohoi — ja — juu, kelpasipa sitä nyt
merisoltunkin kelliä! Ja oli koko kesän kelvannut, sillä yhtä
voittojuhlaahan tämä oli ollut.

Että muistivatko miehet, kun keväämpänä oltiin Tanskansuntissa
tullia kantamassa? Oo — jaa, kyllä ne päivät muistettiin. Koko
Kööpenhaminahan silloin vapisi ja itse kuningas oli harmissaan itkenyt,
kun meidän laivat laskivat aivan kaupungin eteen. Ja sitten kun
pysähytettiin kaikki salmen läpi pyrkivät kauppalaivat ja perittiin
niiltä tulli ihan Tanskan kuninkaan nenän edessä. Entäs kun
saaristolaiset toivat muonaa kaupunkiin, ja niiltä napattiin syötävät
ja juotavat parempiin suihin? No kelpasi, jukoliste, silloin
tyhjennellä kööpenhaminalaisten nähden heille aiottuja oluvia!

Niin että kyllä se oli poikaa tämä nykyinen amiraali, oikea merijumala!
Pois tieltä vain tanskalaiset ja Lyypekin hansalaiset, Itämeri on
meidän!

Niin, niin, kyllähän se nähtiin jo viime kesänä, mistä miehestä hän
käy. Kun Fleming ja Banér eivät voineet mitään tanskalaiselle, löi
kuningas Hornia olalle ja sanoi, että menepäs sinä, Klaus, ja näytä
niille. Ja vaikkei hän sillä kertaa ollut amiraalina muuta kuin kolme päivää,
niin ehti hän ajaa Tanskan laivaston pois Itämereltä. Niin
juuri, näytettyään sille ensin Ölannin rannikolla mitä muksu maksaa.
Silloin sitä tapeltiin kaksi päivää ja kuningas Eerikin ei tarvinnut
muuta kuin istua rannalla kuin mikäkin Xerxes ja katsoa, kun
tanskalaisilta laiva toisensa jälkeen meni sankkiin.

Mutta kyllähän sitä tällaisilla laivoilla ja tällaisilla miehillä
johonkin pystyikin. Niinkuin nuo Troiluksen miehetkin. Ne ne vasta
jehuja olivat. Kelpasi sitä katsoa siellä Buchowin selällä, kun Tanskan
amiraalilaiva Jägmestari iski Troilukseen ja luhisti sen kylkensä alle
kuin merikotka sorsan, mutta kuinka sille tuli kiire lähtö, kun
Troiluksen miehet panivat jousensa vinkumaan ja herra Niilo
umpiputkellaan ampui amiraali Trollelta leuan mäsäksi.

Mitä, puhuttiinko siellä naapureista pahaa! huutelivat Troiluksen
miehet, jotka oman laivansa partaaseen nojaillen olivat kuunnelleet
amiraalin miesten haastelua.

Ei, eihän toki sellaisista naapureista pahaa, heh-heh.

Kaikki vaikenivat samassa, sillä kajuutan portaat narisivat askelten
painosta. Kannelle ilmestyi töyhtöhattuinen mies, jonka ulkomuoto ja
keskikokoinen, tanakka vartalo ilmaisi hänet suomalaiseksi, vieläpä
tarkemmin sanoen varsinaissuomalaiseksi. Hänen lujapiirteisiä luisevia
ja ahavoituneita kasvojaan reunusti lyhyeksi leikattu, ruskean käherä
parta. Teräksen harmaiden ja älykkäiden silmien katse oli niin selkeä
ja varma, että syrjästäkatsoja sai ehdottomasti sen vaikutuksen, kuin
näkisi ja käsittäisi hän yhdellä ainoalla silmäyksellä kaikki
näköpiirissä olevat asiat.

Amiraali Klaus Kristerinpoika Horn, joka edusti viidettä polvea yhä
suurempaan mahtiin kohoavassa Joensuun suvussa, eli tähän aikaan
miehuutensa keskipäivässä, ollen nykyään kahta vaille viidenkymmenen vuoden
iässä. Hän oli maineensa kukkuloilla, sillä hänen takanaan oli
pitkä sarja loistavia voittoja, ja hän oli tähän aikaan huomatuin mies
Ruotsin valtakunnassa. Taisteltuaan aluksi jalkaväen päällikkönä
venäläisiä vastaan oli hän sen jälkeen yhtä taitavana valtiomiehenä
kuin loistavana sotapäällikkönä parin vuoden kuluessa suorittanut
Vironmaan valloituksen sekä sikäläisten olojen järjestelyn uudelle
kannalle. Viime vuoden oli hän taas kuninkaan ensimäisenä miehenä
taistellut tanskalaisia vastaan Etelä-Ruotsissa. Näytti kuin onnetar
olisi syntyessä tyhjentänyt hänelle kaikki lahjansa, sillä sama suopea
menestys, joka häntä oli seurannut kaikissa maataisteluissa, oli
alkanut kruunata Ruotsin laivaston tekoja kohta kun hän oli sen johtoon
astunut. Mutta hän ei ollut jalo ainoastaan soturina, vaan myöskin
ihmisenä. Hänen lempeätä oikeamielisyyttään siunasivat sorretut
virolaiset ja se miehekäs suoruus, jolla hän monesti oli lausunut
totuuden oikulliselle kuninkaalle, oli saanut osakseen kaikkien
kiitoksen. —

Amiraalin kintereillä seurasivat hänen vieraansa. Kun he lähestyivät,
kohentausivat miehet jalkeilleen.

”Milloin saamme tuulta?” kysyi amiraali ja asettui hymyillen erään
vanhan merikarhun eteen.

”Olen tässä pitkin päivää nuuskinut ilmaa ja ellei vanha kuononi ole
ihan nykyisin ruvennut pettämään, niin huomenaamuksi me saamme tuolta
päin hyvänpuoleisen tuulen”, vastasi merikarhu ja työnsi etusormensa
kaakkoa kohti, jossa Pommerin rannikko hävisi taivaanrannan taakse.

”Sepä mainiota. Aamulla me siis saamme levittää siipemme ja —”,
amiraali silmäili hymyillen miehistöä.

”— ja silloin me lennämme keskelle tanskalais-lyypekkiläistä
varislaumaa”, täydensi rohkea ääni miesjoukosta.

Amiraali nauroi nyt ääneensä ja hilpeä mieliala levisi yli kannen.
Samassa alkoi saaren rannalta kuulua säkkipillin ääni. Sinne oli pitkin
päivää kerääntynyt saaren kansaa katsomaan sitä komeata näkyä, jonka
ankkurissa lepäävä suuri sotalaivasto monivärisine viireineen ja
lippuineen tarjosi. Nyt olivat nuoret alottaneet tanssin. Neitosten
heleät kansallispuvut vilkkuivat parin rantakallion välisellä
tasanteella, houkutellen kuin seireenit luoksensa laivaston nuorempia
sotilaita.

”No, tuonnepa teidän mielenne varmaankin palaa”, virkkoi amiraali ja
antoi alapäälliköille määräyksen laskea laivaston miehistöstä maalle
huvittelemaan niin monta kuin laivojen vartioiminen suinkin salli.
Tieto otettiin miehistön taholla riemuhuudoin vastaan.

Kun amiraalin vieraatkin olivat poistuneet, seisoi hän itse moniaan
hetken laivan partaaseen nojaten ja katsoi, kuinka joka suunnalta
puikkelehti laivaveneitä rantaan. Hetken tätä katseltuaan palasi hän
takaisin kajuuttaan ja heittäytyi pitkäkseen patjalle ja tyynyillä
varustetulle penkille, uinahtaakseen hieman ja kutsuakseen sitten illan
suussa laivaston päälliköt luokseen ottamaan ohjeita huomispäivää
varten. — — —

Kajuutan ikkuna oli auki ja siitä tulvehti sisään raikas meren tuoksu.
Säkkipillin ääni ja kisailijain iloiset hoilaukset kantausivat tänne
sisälle häädettyinä. Amiraali ummisti silmänsä ja antoi ajatustensa
vapaina parveilla kuluneen elämän tapauksissa. Niiden joukosta
vilahteli näkösälle monia vaivaloisia, mutta kuitenkin aina lopuksi
voitollisia sotaretkiä, taisteluita, neuvotteluita ja sovitteluja
Vironmaalta. Mitä vaikeuksia hän oli saanutkaan siellä kokea: alituinen
muonavarojen puute, palkkasoturien kinastelut sekä maan omien ylimysten
eripuraisuus ja juonittelut. Mutta kaiken taitonsa jännittäen oli hän
voittanut nuo vaikeudet ja päättänyt työnsä kunnialla. Vieläkin
tukalammassa asemassa oli hän Virosta tultuaan saanut toimia
Etelä-Ruotsissa, sillä yhtä mittaa sai hän ponnistaa voimiaan,
korjatakseen kuninkaan tekemät tyhmyydet. Täällä merellä oli hän sen
sijaan tuntenut itsensä vasta täysin vapaaksi, hän oli tullut kuin
kymmentä vuotta nuoremmaksi ja pursuavalla elämäninnolla oli hän käynyt
käsiksi laivaston johtoon. Täällä oli hän lisännyt ja oli yhä edelleen
lisäävä voittojensa sarjaa uusilla mainetöillä.

Niinhän oli sanonut se lähes satavuotias virolaisukko, joka oli tullut
häntä puhuttelemaan eräässä kylässä lähellä Pernua. Virolaismuistojen
joukosta palautui tuo kohtaus usein hänen mieleensä. Hän oli
suomalaisine sotajoukkoineen yöpynyt edellämainittuun kylään ja kun he
aamun valjetessa olivat varustautuneet matkaa jatkamaan ja hän oli jo
istunut satulassa, oli kylänraittia lähestynyt sauvaansa nojaava,
kyyryselkäinen ukko, jonka tukka ja parta olivat olleet lumivalkoiset.
Ukko oli luokse tultuaan paljastanut päänsä ja jalustimeen tarttuen
alkanut tulkita niin hyvin omia kuin kyläläistensä ja koko Viron kansan
tunteita Klaus-herraa kohtaan. Niin, niin, kyllä hän, ukko raiska, oli
elämän päivinään nähnyt ja kokenut sellaista, jota herra kulta ei
jaksanut uskoakaan. Mutta nyt oli herra kulta tuonut heille paremman
ajan ja siitä hän oli tahtonut tulla kiittämään. Kyllä he olivat jo
saaneet kuulla, kuinka herra kulta oli toimittanut heille Ruotsin kuninkaan suojeluslain,
niin etteivät saksalaiset tilanomistajat
saaneet heitä enää mielinmäärin sortaa ja rääkätä. Ja olivatpa he omin
silmin nähneet, kuinka hän piti omia sotamiehiäänkin kurissa, etteivät
ne saaneet edes leipäkyrsää heiltä ilmaiseksi ottaa. Mutta sukulaisiapa
he olivatkin, puhuivat melkein samaa kieltä heidän kanssaan ja olivat
kuin veljiä. Niin, niin, kyllä hän oli kuullut isältään, kuinka ennen
vanhaan oli käyty hakemassa heimolaisilta Suomenlahden takaa apua ja
sitten yhdessä taisteltu muukalaisia vastaan. Oli Luojan onni, että
heimolaiset siellä meren takana olivat säilyneet vapaina miehinä, niin
että heidän keskeltään oli noussut niin jalo mies kuin herra kulta.

Ukko oli vuodattanut hänen ylitseen kokonaisen tulvan siunauksia ja
onnentoivotuksia ja lopuksi vakuuttanut hänen meren laineilla kohoavan
kunniansa korkeimmille kukkuloille. Saattoipa ukossa olla hitunen
profeettaa, sillä kaikitenkin olivat hänen sanansa toteutuneet. Hän
hymyili muistelolleen, mutta samassa herätti se aina hänen mielessään
lämmintä myötätuntoa sitä sorrossa elänyttä heimokansaa kohtaan, jonka
käskynhaltiana hän oli kaksi vuotta ollut...

Kun amiraali seuraavana aamuna päivän koittaessa heräsi, tunsi hän
laivan keinahtelevan ja kuuli tuttua loiskahtelua laivan kyljiltä. Auki
jäänyt ikkuna narahteli saranoillaan ja entistä raikkaampana tuulahteli
siitä sisään meriveden suolainen tuoksu. Hän veti sitä mielihyvin
keuhkoihinsa, kavahti jalkeilleen riuskasti kuin nuori poika sekä alkoi
kiiruusti pukeutua.

”Onhan ihme, ellen minä tänään saa ajetuksi vihollista piilostaan”,
mumisi hän kannelle astuessaan.

Virkeä tuuli puhalsi kaakosta, aivan niinkuin merikarhu oli eilen
vainunnut, ja Klaus-herran rinnassa ailahti iloinen tunne, kun hän näki
ne hulmuavat vaahtopäät, jotka loppumattomana jonona vierivät Pommerin
rannikolta, särkyäkseen Bornholmin jyrkkiin rantakallioihin. Nopeasti
ryhtyi hän jakamaan käskyjään ja puolen tunnin kuluttua olivat kaikissa
laivoissa purjeet ylhäällä. Kuin mahtava lintuparvi valkoisin siivin
kiiti laivasto, etupäässä suuri amiraalilaiva, mainiolla laitatuulella
saarelaisten näkyvistä ja hävisi taivaanrannan taakse.

Tuskin oli tunnin aika viiletetty Rügenin saarta kohti, kun näkyviin
kohosivat Tanskan ja Lyypekin yhtyneiden laivastojen mastot. Ne
laskettivat täyttä vauhtia Ruotsin laivastoa vastaan, joten oli selvää,
että ne olivat päättäneet käydä taisteluun ja korvata edelliset
tappionsa. Etunenässä näkyi korkearunkoinen Jägmestari, tanskalaisten
amiraalilaiva, suurmastonsa huipussa kolmella kruunulla koristettu
Tanskan lippu.

Herra Klaus tarttui huutotorveensa ja huikkasi muutamia määräyksiä
lähinnä seuraaville laivoille, joista määräykset torvien välityksellä
siirtyivät edelleen perässä seuraaviin laivoihin. St. Erik kääntyi ylös
tuuleen ja Suomen Joutsen sekä Ruotsin Neito seurasivat esimerkkiä.
Muut laivat jatkoivat vinorintaman muodostettuaan entistä suuntaa.

Vihollislaivastossa nähtävästi heti oivallettiin liikkeen tarkotus,
sillä Jägmestari parin laivan seuraamana erkani niinikään
muusta laivastosta ja lähti pyrkimään ylös tuuleen, estääkseen
saarrosyrityksen. Molempien amiraalilaivojen kesken syntyi siten ankara
kilpapurjehdus ja jännityksellä seurattiin muista laivoista, kumpi
pääsee ylemmäs tuulen päälle.

Kun Horn kajuutassa pistäydyttyään palasi teräshaarniskaansa
pukeutuneena komentosillalle, huomasi hän St. Eerikin päässeen ylemmäs
Jägmestaria. Heti komensi hän käännöksen oikealle ja St. Eerik laski
täydellä vauhdilla Jägmestaria kohti, ruhjoakseen keulallaan sen
vasemmanpuoleisen keulakyljen. Mutta viime hetkessä ehti Jägmestari
muuttaa suuntansa ja seuraavassa hetkessä molemmat amiraalilaivat
laskivat suurella ryskeellä sivuttain toisiinsa. Samassa vingahtivat
kummaltakin puolen enträyshaat ilmassa ja johtajalaivat olivat lujin
ottein takertuneet toisiinsa, kamppaillakseen rinta rintaa vasten
elämästä ja kuolemasta. Melkein yhtaikaa jyrähtivät kummallakin puolen
keskikannen pienet kanuunat, minkä jälkeen seurasi hakapyssyjen
tiheä räiske. Kuulat surisivat taklingin välissä, päälliköiden
komentohuutojen keskellä kuului ensimäisten haavoittuneiden ja
kuolevien voihkaukset ja kummankin laivan kanuunat peittyivät kitkerään
ruudinsavuun. Amiraalin komentosilta oli vielä savupilven yläpuolella
ja torvensa läpi huuteli Horn määräyksiä pilven keskellä temmeltävälle
väelleen. Jägmestarin komentosillalla näki hän amiraali Otto Rudin
niinikään teräkseen puettuna huutelevan torveensa. Heidän katseensa
yhtyivät hetkeksi ja kummankin silmistä loisti luja päättäväisyys
voittaa vastustajansa.

Savupilvi taajeni ja nieli sisäänsä komentosillankin. Sen vuoksi ei
Horn voinut nähdä, kuinka Suomen Joutsen Joutseneen, jota komensi ala-amiraali
Banér, iski Jägmestarin toiseen kylkeen. Kohta sen jälkeen iski Suomen
tanskalainen ala-amiraalilaiva Kristofer sekä siihen taas
vuorostaan Ruotsin Neitsyt. Ainoastaan moninkertaiseksi taajenneesta
taistelun pauhinasta saattoi Horn arvata suunnilleen asianlaidan. Siinä
oli siis kaikkiaan viisi laivaa toisiinsa iskeytyneinä ja hurjassa
taistelussa keskenään. Koko tätä jyrisevää, pauhaavaa ja savuavaa
rykelmää kuljetti tuuli hiljalleen muuta laivastoa kohti, joka
niinikään oli jo ehtinyt kietoutua taistelun pyörteisiin. Valtava
jyrinä kantausi aina Rügenin saarelle asti, missä asukkaat suurin
joukoin kerääntyivät rannalle. Mutta merelle tähystäessään näkivät he
ainoastaan laajan ja yhä tihenevän savupilven, jonka keskeltä vilahteli
milloin laivan mastoja, milloin pitkiä tulikielekkeitä.

Kun vilpas tuuli karkotti hetkeksi ruudinsavun, näki Horn pitkin yhteen
iskeytyneitä laivansivuja käynnissä vimmatun käsikahakan. Miekat ja
pertuskat vilkkuivat ilmassa ja taistelevien lomitse syöksivät
hakapyssyt tulisuihkujaan. Sitten peittyi taas kaikki ruudinsavuun. Kun
taistelun tuoksina taas seuraavan kerran paljastui hänen katseelleen,
näki hän tanskalaisten peräkeulan puolella murtaneen vastuksen ja
syöksyvän kuin tulvavirta St. Erikin kannelle. Nuolena syöksyi
Horn alas komentosillalta ja miekkansa paljastaen asettui sen
suomalaislipullisen etupäähän, joka seisoi varaväkenä suurmaston luona.

”Eteenpäin, Suomen pojat!” ja myrskytuulen voimalla iski
suomalaisjoukko eteneviä tanskalaisia vastaan. Amiraali tunsi
haarniskalleen satelevan iskuja ja hakapyssyn kuulia kimmahteli hänen
kypäristään, mutta pysähtymättä raivasi hänen miekkansa tietä
tanskalaisjoukossa. Ainoastaan muutaman hetken asia oli karkottaa
viholliset takaisin Jägmestarin kannelle. Kun se oli tehty, palasi Horn
jälleen paikalleen komentosillalla, voidakseen pitää silmällä koko
taistelun kulkua.

Ympäri sitä aluetta, jolla taistelu vaahtopääaaltojen varassa riehui,
oli laivoja kaksittain, kolmittain ja viisittäin takertunut toisiinsa.
Lyypekkiläisten amiraalilaiva oli iskeytynyt yhteen Hectorin kanssa.
Kun David ja Troilus kiitivät auttamaan Hectoria, iski toinen
lyypekkiläislaiva edelliseen. Nyt riensi Davidia auttamaan ruotsalainen
Vanha Kotka, mutta silloin ohjasi kolmas lyypekkiläisen täyttä vauhtia
Vanhan Kotkan kylkeen, niin että se murskautui ja upposi miehineen
päivineen. Tällä välin oli pieni, mutta kuuluisaksi käynyt Troilus
joutunut tekemisiin itseään paljon suuremman lyypekkiläisen kanssa.
Tuuli painoi ne lopulta samaan rykelmään, jonka keskustana olivat
Ruotsin ja Tanskan amiraalilaivat. Troilus joutui kyljittäin
Kristoferin kanssa, jonka Ruotsin Neitsyt oli sillä välin jättänyt
rauhaan. Huolimatta siitä, että olivat joutuneet kahden tulen väliin,
puolustivat Troiluksen suomalaiset laivaansa silmittömällä vimmalla.
Heidän urhea päällikkönsä, Niilo Skenk, tyhjensi laivansa kanuunat
toisen toisensa jälkeen Kristoferin kylkeen. Tanskalainen ala-amiraali
Nils Trolle menetti toisen jalkansa ja verta vuotavana oli hänet
kannettava kajuuttaansa. Samalla alkoi Kristoferiin tulvia vettä niistä
lukuisista rei’istä, joita Troiluksen Joutsenelle kanuunat olivat sen kylkeen
iskeneet. Kun ruotsalainen Pyhä Yrjö tuli samassa Troiluksen avuksi,
hyökkäsi osa Kristoferin miehistöä sen kannelle, valtasi sen
äkkiyllätyksellä ja ohjasi Pyhän Yrjön ruotsalaisten laivojen välitse
huomaamatta pois taistelun telmeestä. Jälelle jäänyt osa Kristoferin
miehistöä yritti tehdä saman tempun Suomen. Mutta heidät
ajettiin verisin päin takaisin ja tuskin olivat he päässeet oman
laivansa kannelle, kun se äkkiä vaipui pohjaan.

Amiraalilaivojen lähistöllä oli ruotsalainen Kultainen Leijona syttynyt
tanskalaisten ammunnasta palamaan. Sen korkealle roihuavien liekkien
loimussa suoritettiin Jägmestarin kannella viimeinen kamppaus. Klaus Horn
oli jälleen laskeutunut komentosillaltaan ja väkensä etunenään
asettuen johtanut sen ratkaisevaan rynnäkköön. Taistelu oli nyt
siirtynyt kokonaan Jägmestarin kannelle. Kauan ja urheasti puolustihe
Otto Rud harvenevan joukkonsa keskellä ja vasta kun sen yhdeksästä
tuhannesta miehestä oli enää sataviisikymmentä jälellä, joutui laiva
hyökkääjäin valtaan sekä amiraali jälellä olevain miestensä kanssa
vangiksi.

Kun kolmen kruunun lippu vaipui Jägmestarin suurmaston huipusta ja
Ruotsin leijona kohosi sen tilalle, kääntyivät pakoon kaikki ne Tanskan
ja Lyypekin laivat, jotka vielä kykenivät liikkumaan. Taistelu oli
päättynyt. Klaus Horn oli menettänyt neljä laivaa ja toista tuhatta
miestä, viholliset sitä vastoin seitsemän laivaa ja neljätuhatta
miestä. Tanskalaisten amiraali oli lisäksi laivoineen päivineen
joutunut ruotsalaisten valtaan ja heidän ala-amiraalinsa uponnut
laivansa kera. — — —

Heinäkuun viimeisenä päivänä oli Tukholma lipuilla, lehvillä ja
kukkaköynnöksillä koristettu. Niillä kaduilla, jotka eteläportilta
johtivat ylös kuninkaalliselle linnalle, liikkui juhlapukuista kansaa.
Kaikki ikkunat olivat täynnä katsojia ja niitä näkyi myöskin useimpien
talojen katoilla. Kuninkaan käskystä pani amiraali Klaus Horn tänään
toimeen triumfin vanhaan roomalaiseen malliin. Hän oli tuonut
laivastonsa Dalaröhön ja oli kohta riemukulussa saapuva valtakunnan
pääkaupunkiin.

Vielä muutama puolituntinen yhä jännitettyä odotusta, sitten alkoivat
yhtäkkiä kaikki kaupungin kellot soida. Eteläisestä kaupungin osasta
alkoivat vaskitorvet soida ja rummut jymistä, samalla kuin
keskikaupunkia kohti vieri jatkuvia hurraa-huutoja. Ne lähenivät
lähenemistään ja pian nähtiin keskelle katua rakennetun kunniaportin
läpi ratsastavan liehuvin lipuin osaston juhlapukuisia kyrassiereja
rumpuineen ja torvineen, joiden pauhina täytti kadun. Kyrassierien
perässä seurasi pienempi osasto merisotilaita, jotka kantoivat
vihollisilta anastettuja lippuja, etupäässä Tanskan kolmenkruunun
lippu, joka Rügenin taistelussa oli liehunut Jägmestarin suurmaston
huipussa. Kaikki nämä liput oli kääritty kokoon ja sotilaat kantoivat
niitä ylösalaisin käännettyinä. Sitten seurasivat vangit, etumaisena
amiraali Otto Rud. Aatelisten vankien kädet oli sidottu valkoisella
silkkinauhalla, muiden hamppunuoralla. Vankien jälessä oli tyhjä väli
ja sitten ratsasti itse päivän sankari seppelöidyin päin ylellisesti
koristetun valkoisen hevosen selässä. Laivaston upseerit ja sotilaat
päättivät kulkueen.

Kaikkien katseet kohdistuivat Horniin ja haltioituneet eläköön-huudot
vapisuttivat ilmaa. Mutta tuo suomalainen soturi istui satulassa miltei
tuskastunein ilmein kuin olisi hän tahtonut sanoa kansanjoukoille, että
hän ei ole tahtonut tätä komeutta, vaan hänelle olisi riittänyt se,
että hän on kunnialla täyttänyt velvollisuutensa.

Kulkue läheni linnanporttia, jossa kuningas Eerik hoviväkensä
saattamana oli heitä vastassa. Kun Horn oli laskeutunut satulasta,
syleili kuningas häntä ja rinnan astuivat he sisälle linnaan.

Kun Erik oli jakanut runsaat palkinnot voittoisalle amiraalilleen sekä
laivaston upseereille ja miehistölle, halusi hän nähdä muutamia
ylhäisimpiä vankeja. Otto Rud tuotiin ensimäisenä kuninkaan eteen.
Silloin puhkesi Eerik kiivaasti parjaamaan tanskalaisia ja heidän
kuningastaan. Sen kuullessaan kohentausi Rud masennuksestaan ja alkoi
miehekkäästi puolustaa isänmaataan ja hallitsijaansa. Nyt raivostui
Eerik silmittömäksi, tempasi miekkansa ja yritti survaisemaan sen Rudin
rintaan. Mutta Horn tarttui lujin ottein hänen käsivarteensa ja esti
surmaniskun.

”Teidän majesteettinne, urhoollisuutensa ja isänmaanrakkautensa vuoksi
ansaitsee hän pikemmin kiitosta kuin moitetta”, lausui hän ja katsoi
kuningasta lujasti silmiin.

Tuolla hänen teräsharmaista ja rehellisistä silmistään lähteneellä
katseella oli Eerikiin aina ollut omituinen tenhonsa. Hän laski
miekkansa alas, alkoi hymyillä ja taputtaen Hornia olalle lausui
ainoastaan:

”Sinä suomalainen jäykkäniskani.”

Vangit saivat poistua ja silmäys, jonka Rud lähtiessään heitti Horniin,
ilmaisi unohtumatonta kiitollisuutta sitä miestä kohtaan, jota hän
Jägmestarin komentosillalta oli katsellut tuimin ja uhkaavin silmin.

                                                  ⸻

Seuraavana keväänä purjehti Klaus Horn jälleen Itämerelle laivastolla,
johon nyt kuului kokonaista kuusikymmentäkahdeksan laivaa. Tanskan ja
Lyypekin laivastot välttelivät taistelua ja jälleen asettui Horn
Juutinraumaan kantaen tullia ihan kööpenhaminalaisten nenän edessä.
Vasta heinäkuun lopulla tapasi hän vihollisten yhtyneet laivastot
Ölannin pohjoisnokan edustalla. Syntyi taistelu ja St. Erik joutui
tällä kertaa kamppailuun lyypekkiläisten suuren amiraalilaivan kanssa,
jolle he ruotsalaisia ärsyttääkseen olivat antaneet nimen Stür Schweden
. Horn ampui omin käsin poikki sen suurmaston, minkä jälkeen se
irtausi St. Erikin kyljestä ja lähti pakoon. Myrsky ajoi sen jälkeen
Tanskan ja Lyypekin laivastot Voionmaan rannikolle, jossa heiltä
haaksirikon kautta hukkui kokonaista seitsemäntoista laivaa täysine
lastineen ja varustuksineen ynnä lisäksi seitsemän tuhatta miestä.
Loput vihollislaivain laivoista eivät uskaltaneet enää näyttäytyä
Itämerellä, jossa Klaus Hornilla oli nyt rajaton herruus.

Kun meri oli täten vihollisista täysin vapaa, kutsui kuningas
Klaus Hornin ylimmäisen sotamarsalkan arvonimellä maajoukkojen
ylipäälliköksi. Matkalla Etelä-Ruotsin sotanäyttämölle kohtasi hänet
kuitenkin pikainen kuolo. Sotakentiltä levinneeseen ruttoon sairastuen
kuoli tämä kenties loistavin suomalainen sotapäällikkö Åbyn pappilassa
Itägötinmaalla 9 p. syysk. 1566. Synnyinmaa ei saanut kätkeä helmaansa
tämän jalon poikansa tomua, vaan haudattiin hänet suurilla
juhlallisuuksilla Kustaa Vaasan rinnalle Upsalan tuomiokirkkoon.

Kyösti Wilkuna.

VESAISEN KUOLEMA.

Oli talviyö. Tornion lapinvoudin Niilo Oravaisen suuren tuvan
seinäraheilta ja lattialta kuului nukkuvain miesten tasaista, raskasta
hengitystä. Vaan sivuseinämältä, taljoilla peitetyltä vuoteelta,
tuhahti tuontuostakin äänekästä ähkymistä ja houreensameita sanoja.
Siellä makasi luodinreikä rinnassaan äsken lapinretkeltä palanneitten
pohjolaisten partio-päällikkö Juho Vesainen kiihtyvän kuumeen kourissa.

[Sanon häntä edelleen Juhoksi, koska tämä pohjolaisten
talonpoikaissankari vanhemmissa historiallisissa aikakirjoissamme ja
taruissa on kulkenut tällä nimellä. Verokirjain y.m. tietojen mukaan on
tosin myöhemmin todettu, ettei Juho-nimistä miestä mainita tältä ajalta
Kiimingin Vesalasta, vaan sen sijaan kyllä Pekka Vesainen, joka
erinäisistä seikoista päättäen juuri oli pohjolaisten päällikkö. Mutta
ettei syntyisi sekaannusta eikä sellaista uutta erehdystä, että olisi
puhe kahdesta eri miehestä, on mielestäni, samalla kun mainitaan tuosta
mahdollisesta nimierehdyksestä, säilytettävä perinnäismuiston
saavuttanut sankarinimi.]

Pitkältä, vaivaloiselta hiihdoltaan oli hän saapunut Tornioon terveenä
ja elinvoimaisena kuin ainakin, huokastakseen päivän pari täällä vanhan
ystävänsä tuvassa. Vaan tässä samassa tuvassa olikin Ahma, Vienasta
tuotu vanki, saanut laukastuksi pyssyn voittajaansa kohti. Luoti oli
sattunut pahasti, — siinä kamppaili nyt karaistu, voimakas uros
haavakuumetta vastaan, joka koetti runnistaa hänen rotevan ruumiinsa.
Helppo sitä ei ollut taudin taittaa, ja tämän uuden taistelun
ankaruudesta kertoivat nyt ne korahtavat, vihlovat äänet, jotka
kohosivat rikotusta rinnasta. Väliin rytisi vuode vankan miehen siinä
viskelehtiessä ja kuumeenhoureet puhkesivat joskus äänekkääksi
puheeksi.

Tuska mielessään kuuntelivat sitä silloin potilaan lattialla makaavat
sotaveikot, ja talon isäntä, vanha Niilo, nousi peräseinältä
vuoteeltaan astuen takan luo, jossa hehkui pieni, tuhan peitosta
pilkistävä hiilos. Päreen sytytettyään valaisi hän sillä potilaan
vuoteen, jonka ääreen samalla hiipi pari kolme iiläistä, Vesalan
parasta asetoveria. Kotvan seisoivat he siinä ääneti ja
ahdistus sydämessään, katsellen päreen lepattavassa valossa rakasta
päällikköään. Hänen lujapiirteiset kasvonsa hehkuivat nyt punakkoina
kuin kiivaimman taistelun tuoksinassa, kuumuutta huokui korkealle hänen
rotevasta ruumiistaan ja jäntevät käsivarret iskivät ilmaa. Potilaan
käännähdellessä oli kääre, jolla lukkari eilen oli sitonut rintahaavan
tukkeet, valunut pois, paljastaen ruskottamaan käyneet luodinreiän
reunat.

Oravainen koetti kohentaa siteitä paikoilleen ja iiläinen toveri
tarjosi kauhasta vettä potilaalle. Tämä joi kulauksen, virkistyi, avasi
silmänsä täydellä tajulla ja virkkoi kuin kummissaan vuoteensa reunalla
seisoville tovereilleen:

— Menkää nukkumaan miehet, teidän on aamulla hiihdettävä Iijoelle.
Viekää terveiseni Vesalaan, tulen tästä kotia heti, jahka tuo lemmon
reikä menee umpeen. Meidän on siellä taas varustauduttava uudelle
retkelle — ei tämä tähän lopu!

— Nukuhan nyt Juho, kehotti Niilo, — elä ajattele nyt uusia retkiä!

Sairas käännähti seinään päin ja vaipui uneen. Hän makasi niin hetkisen
hiljaa ja hengitti tasaisemmin, — näyttipä siltä, kuin olisi poltekin
hänen otsaltaan ja ohimoiltaan vähän asettunut. Iiläisissä syttyi
rauennut toivo.

— Juho on kovaa ja karaistua tekoa, ehkä hän siitä sittenkin vielä
kostuu, kuiskasi tovereista yksi. Ja toinen lisäsi:

— Johan se olisikin ennen kuollut, jos se olisi heikompaa juurta.
Unohtivathan hänet lapsena kerran kotaan yöksi kylpysaaviin, —
vainolaiset olivat tulleet kylään ja sytyttäneet talon, josta kaikki
kynnelle kykenevät pakenivat. Mutta kun äiti seuraavana päivänä
hädissään hiipi kotaan, jossa vesi jo oli saaviin jäätynyt, niin
hengissäpähän Juho siinä istui. Eikä häneen pystyneet lapinnoitain
nuoletkaan, tuskin hänet lyijyluotikaan vähällä kummalla kaataa.

— Ei vähällä, huoahti Niilo-vanhus raskaasti. — Mutta se luoti jäi
rintaan ja siellä se nyt repii ja vihavoi.

— Kovasti se koettelee, mutta ankarastipa Juhokin taistelee vastaan.

— Kunpa voittaisi nyt, niinkuin tappotantereella! Paljoon häntä vielä
tarvittaisiin, ennenkuin tämä Pohjanmaa pääsee vainolta turvaan.
Hiljaa, hän nukkuu nyt, mennään levolle mekin.

                                                  ⸻

Porontaljoilla makaava sankari kuuli kuin kaukaa vesakon takaa
sotatoveriensa puheet ja heidän tuttu äänensä soi hänen korvissaan
vielä miesten mentyäkin. Oli kuin he olisivat kuiskineet Kannanlahden
rantalepikossa, jossa he yön tuloa odotellen väijyivät, ollessaan ensi
retkellään Vienan vesille... Hiljaa, hiljaa, pojat, maatkaa kuin hiiret
kolossa, antaa vienalaisten nyt iltikseen juhlia ja remuta... Kas noin!
Jopa sammuivat siellä uhritulet ja taukosi joikuva laulu, — nyt
liikkeelle, iiläiset, ja liukkaasti kuin ilveskissat! Hei, nyt on
koston hetki tullut, nyt ne maksetaan omien pirttien palot ja
kotikyläin miesten murhat...! Juoskaa rohkeasti, ei ole enää tarvis
kuiskailla, antakaa sotahuudon soida vain! Talot tuleen, multimuksia
myöten hävitetään nyt pois koko tämä vainon pesä...! Juuri niin, pojat,
antakaa kekäleiden lennellä mökkien keskelle, juuri niin, takokaa
tapparoilla, pakenevia tuurilla iskekää — tällaista se on kosto!

Koholle kimpoili intoileva hourija vuoteellaan ja vinhasti huiteli
jäntevä käsivarsi. Mutta entistä rosoisemmin karahteli samaan aikaan
rikottu rinta, hengitys läähätti ja rajusti käännähdellyt ruumis vaipui
pian taas taljoille. Huokasi, lepäsi ja kuumekuvat läksivät taas
kiertelemään.

Juho oli nyt hiljakseen lykkivinään lylyään tasaisella hangella,
partiomiehet ympärillään ja aimo saaliskontti selässään, —
hiihdettiinhän voittoretkeltä Kemin syvää jokiuomaa myöten alaspäin
kotirantoja kohden. Vaan mitä hittoja, — täällähän on jo vaino käynyt
vieraissa: Kylät on poltettu, savu tupruaa sakeana talojen paikoilta.
Kirous ja kuolema — kostoa, kostoa! Mutta minne ne ryöstäjät
livistivät, — kas, tuollahan heitä vielä joukko pakenee henkensä
edestä näreikön laidassa... Suksille, pojat, tuiskuna jälestä, lepoa
ajattelematta! Nyt ponnistakaa, Pohjanmaan miehet, jos lienette koskaan
lihasta liikutelleet, hei, me kierrämme kirkonpolttajat kuin
kissanpojat pussiin... Niin, juuri niin, laskekaa sieltä sivulta kuin
salama halmeen poikki vesakkoon ja sitten raekuurona kangasta pitkin
vainonmiestä vastaan! Jopa jäit satimeen, Viena. Iskekää iiläiset, niin
että leppä roiskuu, antakaamme niille nyt oikein oman kylän kädestä ja
koston sisulla!

Joukkoaan johtava sankari oli kuivalla kurkulla ääneensä karjahdellut
vuoteeltaan ja taas oli Niilo noussut, sytyttänyt päreen ja antanut
hourivalle kulahduksen vettä. Sitä tehdessään puisteli hän suruisena
päätään. Yhä yltyi vain poltto, silmät verestivät ja samenivat ja
ruumis paloi jo ihan ruskeankarvaisena. Sairaan sankarin käsivarsi
hapuili vielä ilmaa, vaan entistään raukeampana se siitä pian herpautui
alas karkealle raanulle.

Juho raotti taasen hetkeksi silmiään, vaan hänen päätään pyörrytti. Hän
oli nyt mielestään kuin kulkevan laivan kannella, jota pehmeät aallot
keinuttivat.

Niin, hänhän olikin merimatkalla Ruotsiin, kuninkaisiin kutsuttuna.
Hitto kun onkin kaikki hiljaista ja hienoa, silkkisukkaisia oppaita
kumartaa joka ovella, seinillä on satukuvia, punaiset verat kivisillä
permannoilla, — jalka astuu siellä aivan tömähtämättä. Ja
perähuoneessa nousee itse maan vaari vastaan: rinnalle valuva,
punertava parta on siloiseksi suittu, kultarihmat kimaltavat
ihonmyötäisessä mekossa, kaatiot ovat nivusilta pönkällään.
Kirjavapukuinen hovikunta kumartaa ja kuningas virkahtaa vieraalleen:

— Vai sinä olet nyt se Vesan voivatta, joka olet käynyt
valloitusmatkoilla vihollismaassa ja valtakuntaamme puolustanut, — käy
peremmäs!

— Sen kun vain vainonmiehille vähän kostettiin, yrittää Vesainen muka
ujosti. Mutta kuningas taputtaa häntä rohkaisten olalle:

— Oikein tehty, antakaa vastakin sama kyyti rajantakaisille, jos
työntyvät meidän maillemme. Ja mitä enemmän vihollisen kyliä verotatte,
sitä mieluisampaa se meille. Tässä saat nyt retkistäsi palkinnoksi
kultapäisen miekan, iskeppä sillä ensi rytäkässä...

Sipsuttavat, punasukkaiset pojat kantavat patjalla siihen kimaltavan,
helavöisen tuppimiekan, jonka eräs hienohipiäinen hoviherra kierasee
sarkamekkoisen talonpojan uumenille. Se on miestä myöten tehty ase,
pitkä ja raskas, ja sen terä kimaltaa kuin jää. Hovinaiset ja herrat
supattavat keskenään ja kurkottautuvat uteliaina katsomaan.

Mutta kuningas istuu suureen, nahkaisilla päällystettyyn selkätuoliin
ja kyselee vieraaltaan Pohjanperän oloja, kyselee, miten siellä kaukana
olisi maata suojeltava ja hallittava. Eikä Vesaisen voivatta enää jää
ujoksi. Hän kertoo maakuntansa vaivoista ja vainoista, hädästä ja
hävityksestä, neuvoo, mihin olisi linnoja tehtävä ja mihin asetettava
aseväkeä maakuntaa varjelemaan ja miten vainon valta olisi masennettava
sen omilla olinpaikoilla. Kuningas innostuu ja lupaa apua.

— Vielä yksi retki on sinun tehtävä, puhuu hän lopuksi. — Hiihdä
miehinesi Turjanmaalle, sinne ison merenrannalle asti, hävitä pois
sieltä vihollisen valta ja asutus. Se on näet Ruotsin vanhaa maata ja
merta, sen me tahdomme nyt itsellemme peruuttaa. Saat sotaväkeä
mukaasi, saat muonaa ja aseita minkä haluat, mutta tee puhdasta, älä
jätä sinne hirttä hirren päälle! Lähdetkö sinne?

— Lähden varmasti.

— Ja käytyäsi palaa taas luokseni...

Sinne, kuninkaan linnaan, olisi Vesaisen nyt taas Jäämeren rannalta
palattava. Mutta matka tuntuu nyt niin toivottoman pitkältä, rajattomat
ovat nuo jäiset aavikkorannat, pystysuorat tunturit, joiden takana
sanotaan maailman loppuvan. Suksi takaltaa, henki hiihtäessä salpautuu.
Mutta eteenpäin, eteenpäin vain pojat, Lapin vaarat me nousemme ja sen
noidatkin me voitamme! Elä pidättele, elä yritäkään, Niilo, tässä ei
enää levätä...!

Hä, asettuuko muka vastaan kivinen aita —, portti vain auki, ei armoa!
Takokaa, takokaa, nostakaa pois koko portti, vääntäkää väkikangilla,
sen täytyy auveta! Kas niin, iiläiset, painakaa miesvoimalla... ei,
edestä pois, minä itse ponnahutan. Näettekö, jo aukee rako... kerta
vielä hartiovoimalla... noin, nostetaan nyt alhaalta päin... Ei vielä,
uusi ponnistus, hei, notkuupahan raudoitettu petäjä...! Ja vielä
rynnistys, noin, se taipuu kuin lauta-aita, ryskyy, kaatuu...!

Lujalle se otti, siihen oli aivan läkähtyä, retkalleen kaatuvat
kanervikkoon paljo ponnistaneet miehet.

Mutta murretusta portista aukeekin eteen kaunis maa. Keväinen metsä,
jonka alla on valkonen, ruohoranta virta; metsän läpi vie leveä
sammalpolku, jonka päässä taivaanranta helakkana punoittaa. Karja on
laitumella metsän rinnassa. Talonpoika kyntää joen rannalla
rauhallisena kuohkeaa peltoaan, lapset leikkivät puron suussa ja
törmällä kumahtaa kirkonkello. Vanha Matti-kappalainen astuu sieltä
saapuvaa partiomiestä vastaan, kirkon avain kourassaan ja huulillaan
tuttava hymy:

— Terve tuloasi Vesaisen Juho, virkkaa pappi-vainaja, — pitkään
ponnistelitkin tullessasi. Käy nyt tänne pappilan tupaan lepäämään,
kerrankin se tekee sinulle hyvää...

                                                  ⸻

Houriva potilas oli taas tuimasti tempoillut vuoteellaan, —
murtaessaan kiihtyneissä mielikuvissaan Petsamon luostarin jykeää
porttia. Kaamealta kajahti hänen kuumeenkuiva äänensä pimeässä
pirtissä, kun hän huusi partiolaisiaan uusiin ponnistuksiin, ja
säikähtyneinä riensivät taas nukahtaneet toverit hänen vuoteelleen.
Rikottu rinta aaltoili nyt korkealle, jäntereet olivat pingoittuneet,
roteva ruumis kamppaili hurjasti ja tohisten läähätti hengitys. Turhaan
yritti Niilo-vanhus vielä taltuttaa potilasta tilalleen, turhaan koetti
hän tukkia visvoittunutta haavaa, — sankari taisteli jo viimeistä
taisteluaan ja taisteli ankarasti loppuun asti. Sitten laskeutui rinnan
laine itsestään, vingahtava hengitys pihahteli vielä hetkisen, vaimeni
sitten vähitellen ja loppui...

Surevat asetoverit seisoivat ääneti Vesais-vainajan jäykistyvän ruumiin
ääressä, jota valaisi karstottuneen päreen lepattava liekki.

Santeri Ivalo.

RAUTAMARSKI.

PIKAKUVA KLAUS FLEMINGISTÄ.

”Uh-huh!” huokasi marski helpotuksesta, päästyään vaapperoita tikapuita
ylös laivankannelle. ”Jäisinpä totta vie taivaansalin ulkopuolelle, jos
sinne olisi kiivettävä tuollaista tietä vaikkapa virstankaan matka.
Ruhoni painavuus lisääntyy sitä mukaa kuin sääreni kangistuvat, he-he!”

Kuivattuaan hien otsaltaan päästi hän jälleen näkösälle sen
hyväntuulen, jonka vallassa hän oli koko ollut. Laiva, jonka
kannella hän nyt asteli, oli hänen oma amiraalilaivansa, joka oli
korjausta varten nostettu telakkaan Seitsenjoen suuhun Pikkalanlahden
perukassa.

Jos hänen kirjallinen sivistyksensä olisi ollut suurempi, niin olisi
hänellä laivan peräkeulasta ympärilleen katsoessaan ollut täysi syy
huudahtaa: opus fervet — työ kuohuu, joilla sanoin Vergilius kuvaa
sitä kuumeista työintoa, minkä vallassa Karthagon rakentajat Aeneaan
siellä käydessä häärivät. Huhtikuun auringon lämpimässä ja silmiä
häikäisevässä paisteessa työskenteli siinä sataan nouseva miesjoukko
korkeiden lautatapulien, hirsipinojen ja tervatynnyrien keskellä, sillä
puolikymmentä uutta sotalaivaa oli tekeillä, samalla kuin joukko
vanhempia oli korjauksen alaisina. Kirveet ja kurikat paukkuivat,
suuret vaarnakairit karskuivat ja sahat kitisivät, ja keväinen ilma
toisti nämä erilaiset äänet monikertaisina. Katsettaan työstä
nostamatta tai pysähtymättä edes hikeä otsaltaan kuivaamaan heiluttivat
miehet aseitaan, hakkasivat tappuroita liitteisiin tai sivelivät tervaa
valmistuneiden alusten kylkiin. Jokainen näytti tuntevan nahassaan,
että hänen liikkeitään seuraa rautamarskin ankara silmäpari ylhäältä
amiraalilaivan kannelta. Ja marski näkikin tämän kaiken, kuuli
työaseiden synnyttämät erilaiset äänet ja tunsi ilmassa pihkan ja
tervan hajun...

”Tämähän käy kuin rasvattu!” tulkitsi hän tyytyväisyytensä
kansanomaisella tavallaan ja taputti olalle ylintä työnjohtajaa, joka
tästä harvinaisesta suopeudenosotuksesta lehahti punaiseksi. ”Jahka te
vielä kuukauden päivät jatkatte samalla vauhdilla, niin laivat ovatkin
valmiit vesille laskettavaksi. Sitten lähdemme merelle ja sitten
isketään yhteen, niin että tärähtää, he, he!”

Hän nauraa hohotti hyväntuulisesti, mutta jätti kuitenkin sanomatta,
kenen kanssa sitä yhteen isketään. Työnjohtajain, jotka seurasivat
hänen kintereillään, ei kuitenkaan ollut vaikea arvata, että hän
tarkotti Kaarle herttuaa ja ruotsalaisia. Kierrettyään ympäri
amiraalilaivan ja tarkastettuaan tykkiportit, mastokengät, kajuutat ja
miesten hytit, ilmaisi hän uudelleen tyytyväisyytensä töihin sekä alkoi
sitten ähkien ja puhkien laskeutua maahan.

Hän kierteli vielä miesryhmien luona lausumassa kehotuksia sekä
lupaamassa ylimääräisiä palkintoja, jos työt hyvissä ajoin tulisivat
kunnolla suoritetuiksi. Kaikki vakuuttivat alttiuttaan ja tyytyväisenä
alkoi marski pujotteleida pihkaisten lastukasojen ja suurten
hirsipinojen välitse alas joelle, jota pitkin hän likaista ajotietä
myöten lähti astelemaan Pihkalan kartanoon. Sieltä aikoi hän kohta
päivällistä haukattuaan lähteä takaisin Turkuun, sillä pitkään ei hän
joutanut yhdessä paikassa virkailemaan, hänellä kun oli jo
vuosikymmenen ajan ollut yhtaikaa senkin seitsemän rautaa tulessa.

Sisälle tultuaan istahti hän heti pöytään ja ilmotti, että hänellä on
nälkä kuin sudella. Hän sai eteensä mieliruokaansa: uunissa käristettyä
kinkkua ja munapaistikkaita.

”Mainiota, mainiota!” puheli hän ja söi tavattomat määrät kinkkua sekä
joi päälle suuren haarikallisen vaahtoavaa olutta. ”Kylläpä nyt
jaksaa”, ja hän siveli tyytyväisenä vatsaansa. ”Tuntuupa etten tarvitse
ruokaa ennenkuin kotona Turussa. Mutta raukasemaanpa rupesi. No,
reessäpä on mukava köllöttää.”

Kartanon vouti hääri palvelushaluisena ja nöyräselkäisenä hänen
ympärillään. Saatuaan tämän avulla laajan susiturkkinsa päälleen,
työntyi marski oven täydeltä ulos, jossa ajurit hevosineen odottivat jo
porrasten edessä. Mielihyvästä ähkien sijottui hän puolimakaavaan
asentoon karhuntaljalle reen perään. Vanha, Kuitiassa kasvanut
tallirenki peitteli hänet huolellisesti ja nousi sitten reenkeulalle
sekä massautti hevoset liikkeelle.

Perässä seurasi kaksi muuta rekikuntaa. Toisessa niistä ajoi marskin
käsikirjuri, toisessa kappalainen ja välskäri. Marski tahtoi näet
matkoillaan olla varattuna sekä sielun että ruumiin puolesta, kuten hän
sanoi. Eipä silti että hän olisi koskaan pappia tai jumalansanaa
tarvinnut, sillä mitään uskonnollista tarvetta ei hänessä ollut
milloinkaan ilmennyt. Kappalainen kuului vain välttämättömänä numerona
hänen hovi-inventaarioihinsa, jota paitsi hänen tehtävänään oli
juttelullaan lyhentää herransa iltahetkiä.

Matkueen edellä ja jälessä ratsasti neljä huovia. Marski saattoi siis
levollisesti heittäytyä päivällisraukeuden valtaan ja ummistaa
silmänsä. Hän hengitti mielihyvin keväistä ilmaa, jossa tuntui sulavan
lumen ja nuoren mäntymetsän tuoksu. Aurinko hautoi paksun susiturkin
läpi niin makeasti hartioita, että pää torkahti reen selkänojaa vasten
ja marski nukahti.

Kirjavat unikuvat alkoivat häilähdellä hänen edessään.
Hänen harteiltaan oli vierähtänyt vuosien taakka, elämänintoa
pursuilevana kaksikymmenvuotiaana oli hän hiihtävinään salotaivalta
kolmisatamiehisen joukkueen etunenässä. Itäistä taivaanrantaa punasivat
valtavat tulipalot ja vastaan riensi hätääntyneitä pakolaisjoukkoja. He
pysähtyivät tietoja saamaan ja eräs vanha muori tarttuu häntä kädestä
sekä haastaa: ”Jumalapa sinut on lähettänyt, herra kulta, mutta
joudukin pian, ennenkuin vihollinen kaikki hävittää ja polttaa... Voi,
voi, minkälainen valtiaan käsi sinulla on, sinusta tulee vielä jotakin
merkillistä, mutta joudu nyt karkottamaan viholliset...”

Reki heilahti käänteessä ja marski havahtui unestaan. ”Kas, kuinka
ilmielävänä vanhat tapaukset kohoavat mieleen”, hymähti hän itsekseen
ja alkoi valveella ollen jatkaa muisteloa.

Niin, se oli Kustaa-kuninkaan eläessä ja siitä oli jo nelisenkymmentä vuotta
. Vanha perivihollisemme moskovalainen oli suurin voimin
hyökännyt rajan yli ja hän, Klaus Eerikinpoika, oli saanut ensi kerran
olla mukana sodan verileikissä. Kolmensadan savolaisen suksimiehen
johtajana hänet oli lähetetty torjumaan vihollisten hävityksiä
Olavinlinnan tienoilla.

Millä vimmalla hänen pieni joukkonsa olikaan lähtenyt eteenpäin
hiihtämään, kun pakolaiset olivat heille kuvanneet vihollisen kauheita
hävityksiä. Tällöin oli hän ensi kerran voimakkaasti tuntenut, kuinka
hän juuriaan myöten kuului tähän maahan ja tähän kansaan.

Kuin kostonenkeli oli hän, pienen joukkonsa järjestettyään, iskenyt
tuhatlukuisen vihollisjoukon keskelle, joka palavien kylien tienoilla
riehui murhaten ja ryöstäen. Ensi iskulla olivat he lyöneet vihollisen
hajalle, ottaneet takaisin ryöstösaaliin ja surmaten heistä suurimman
osan ajaneet loput kauas omien rajojensa taakse.

Silloin oli hän ollut ainoastaan kahdenkymmenen vuotias. Sen jälkeen
olivat neljän vuosikymmenen kuluessa seuranneet sota- ja valtiotoimet
toisiaan ja hän oli saanut taistella milloin maalla, milloin merellä,
milloin idässä, milloin lännessä. Niin, idässä ja lännessä... ja sepä
se oli vuosien vieriessä lujentanut hänen käsitystään erikoisasemastaan
suomalaisena valtamiehenä. Aste asteelta oli hän kohonnut arvossa ja
vaikutusvallassa. Kun hän puolikymmentä vuotta sitten oli suuren
suomalaisen armeijan etupäässä tehnyt onnistuneen sotaretken syvälle
Venäjän maahan, oli hänet korotettu valtakunnan marskiksi. Sitä ennen
oli hänestä jo tehty valtakunnan amiraali sekä Suomen ja Viron
käskynhaltia. Niin, vähitellen hänen käsiinsä olivat kokoontuneet
kaikki vallanohjat näillä main ja hänestä oli kehittynyt se
rautamarski, jonka edessä kaikki Itämeren tälläpuolen taipuivat. Kun
Kaarle-herttua ja valtaneuvoskunta Ruotsista käsin olivat pyrkineet
häntä komentelemaan, oli hän kerran merkinnyt kirjeen alle nimensä
seuraavasti: ”Klaus Fleming, Wiikin vapaaherra, valtakunnan marski,
yliamiraali ja sotaeversti, jolla nyt on monta hallitsijaa, jotka
kaikki määräilevät, vaikk’en tottele kuin yhtä ainoata, jonka nimi on
kuningas Sigismundus — jos minun vertaiseni tulevat ja jotain
käskevät, lyön heitä päähän.”

Hän hymyili valtansa tunnossa ja antoi aatostensa jälleen palata
kuluneen elämän taipalille. Mieluisan pysähdyspaikan muodosti siellä
muisto eräästä matkasta Pohjanlahden yli. Siitäkin oli jo lähemmäs kolmekymmentä vuotta
. Hän oli ollut saattamassa vangittua
Eerik-kuningasta Turunlinnasta takaisin Ruotsiin. Kymmenkunnan vuotta aiemmin
oli hän ollut samanlaisella retkellä: viemässä kapinallista ja
vangittua Juhana-herttuaa Ruotsiin. Tuolla jälkimäisellä matkalla
hänessä oli, seisoessaan myrskyssä laivankannella, ensi kerran herännyt
valtaunelmansa: itsenäinen Suomi, jonka toteutumiseen kaikki hänen
toimensa sen jälkeen olivat tähdänneet.

Kun hän tämän matkan jälkeen oli Tukholmassa huvitellut muutamain
muiden nuorten ylimysten kanssa, olivat he muun muassa menneet erään
kuuluisan ulkomaalaisen sibyllan luo tulevaisuudestaan kuulemaan.
Hänelle oli tietäjänainen muun muassa lausunut runomitassa:

”Prinssiä kaks oot Suomesta pois sinä haahdella vienyt.
Kolmannen jos Kohtalo suo sun maastasi saattaa,
Itse sä kultaisen oot kruunun painava päähäs.”

Hm, tietystihän se oli vanhan tietäjäakan lorua, mutta siitä huolimatta
nuo säkeet olivat usein palautuneet hänen mieleensä. Varsinkin viime
aikoina. Sillä lähimmässä tulevaisuudessa oli kolmas Waasasuvun vesa
saapuva Suomeen ja saapuva hänen verivihollisenaan. Tulkoon! Hänellä
oli koossa luja armeija ja mahtava laivasto, hänen ilonsa ja
ylpeytensä, oli valmistumassa. Ratkaisun hetki ei häntä pelottanut.
Pian nähtäisiin, oliko hänen suotu saattaa kolmaskin Waasa-veljeksistä
vangittuna Pohjanlahden yli. Jos niin oli, niin silloin...

Häntä huumasi valtaunelmansa pikaisen täyttymisen mahdollisuus.

Mutta oliko Kaarle-herttua aavistanut hänen salaisen unelmansa? No,
entäpä sitten, jos olikin. Hän oli herra ja valtias tällä puolen
Pohjanlahtea eikä Kaarle-herttua tulisi häntä varustaumatonna
yllättämään! —

Aurinko oli painunut jo puiden latvojen tasalle. Marski nojasi jälleen
päänsä reenselustaan ja ummisti silmänsä. Hänen hengityksensä kävi
tasaiseksi ja unikuvat alkoivat uudestaan tanssia hänen edessään.

Tällä kertaa kohosi niiden keskeltä näkyviin pitkähkö mies, joka tuimin
silmin ja kulmat rypyssä tuijotti häneen. Marskia vavahutti
vihanpuuska, sillä hän tunsi Kaarle-herttuan. Hänen ympärillään istui
koko valtaneuvoskunta ja jokainen niistä tuijotti häntä kuin mitäkin
kummaa.

Hänen paikkansa olisi ollut heidän joukossaan, sillä valtaneuvoshan hän
oli itsekin. Mutta hän ei ollut näinä Sigismundin hallitusvuosina
kertaakaan totellut kutsua saapua valtaneuvoskunnan kokouksiin, ja nyt
seisoi hän tässä heidän edessään aivankuin syytettyjen paikalla. No,
syyttäkööt he mitä syyttäkööt, olipa hänellä kuningas selkänsä takana,
ja siitä tietoisena ojensi hän itseään ja otti kasvoilleen tavallisen
kopean ilmeensä...

Mutta nyt tempasi herttua edestään pöydältä pitkän plakaatin ja
silmättyään häntä kerran vielä merkitsevästi alkoi lukea: ”Me Klaus
ensimäinen, Jumalan armosta Suomen, Lapin ja Karjalan kuningas...”

Herttua keskeytti lukemisen ja loi jälleen katseensa marskiin. Tällä
kertaa huomasi marski hänen kasvoillaan saman vahingoniloisen ilmeen,
joka häntä oli niin suuresti sapettanut kuninkaankruunajaisissa
Tukholmassa, kun hänen oli herttualta täytynyt julkisesti pyytää
anteeksi kopeata käytöstään. Ja kaikkien valtaneuvosten kasvoilla näkyi
sama ilme, aivankuin he olisivat olleet vain joukko kuvastimia, jotka
tarkoin heijastivat herransa mielialoja.

Tästä kaikesta joutui marski niin vimmoihinsa, että hän yhtäkkiä
heräsi. Hän ähkyi, ojentui suoraksi reessä ja sylkäsi unen maun
suustaan. Päästyään täysin valveille alkoi hän hymyillä ja mutisi:

”Jaa, jaa, herttu-Kaarle, kyllä maar sinä mielihalulla panisitkin minut
syytettyjen penkille, niin, ja vielä pahempaankin paikkaan sinä minut
panisit, mutta sitäpä ei taidakaan olla yhtä helppo tehdä kuin uhata.
No, no, tulehan vain tänne, kyllä minä valmistan sinulle lämpimän
vastaanoton, senkin juonimaakari.”

Hän hymyili yhä ja alkoi tehdä laskelmia tulossa olevan taistelun
suhteen. Ratkaisun täytyi tapahtua jo ensi sulan aikana eikä hän
epäillyt pystyvänsä puoliaan pitämään, jopa suorastaan kukistamaan
vihatun vastustajansa. Rahvaan kapina oli kukistettu, maassa oli hiiren
hiljaista ja vallanohjat olivat hänen rautaisissa kourissaan.

Nuijakapinan mieleen muistuessa lakkasi hän hymyilemästä, sillä eteen
aukeni laaja näyttämö verisiä taistelutantereita ja poltettujen talojen
raunioita. Niin, ne nuijapäät eivät olleet käsittäneet hänen suuria
tarkoituksiaan, siksi: pois tieltä! Kuin rautainen jyrä oli hän
kulkenut yli maan ja tallannut jalkoihinsa ne, jotka tyhmyydessään ja
itsepintaisuudessaan olivat asettuneet poikkiteloin hänen tielleen.

Säälittikö häntä rahvaan kurja tila? Mitä vielä, häntä vain harmitti
kapinan muisto, sillä se oli pakottanut hänet haaskaamaan maan voimia,
jotka kyllä olisi tarvittu vähentymättöminä taistelussa Kaarlea
vastaan. —

Reenjalakset jurrasivat unettavasti pehmeässä lumessa ja marski alkoi
uudelleen torkkua. Puut huiskahtelivat hänen ohitseen utuisina haamuina
ja tiukujen helinä, joka kylien kohdalla hukkui koirain haukuntaan,
kuului kuin jostakin hyvin kaukaa.

Mutta tuskin oli hän vaipunut kunnolliseen sikiuneen, kun hän huomasi
jälleen seisovansa syytetyn paikalla valtaneuvoskunnan edessä. Herttua
ja neuvokset tuijottivat häneen kuten äskenkin ja edellinen alkoi
jälleen lukea plakaatista: ”Me Klaus ensimäinen j.n.e.”

Tällä kertaa oli hänellä kuitenkin hämärä tietoisuus siitä, että tämä
onkin vain unta ja että hän jo toisen kerran näkee saman näyn edessään.
Hän alkoi vääntelehtiä sekä ojennella jalkojaan ja heräsi lopuksi.
Sydäntään tunsi hän kiertävän ilkeästi ja koko ruumis oli lyöttynyt
hikeen. Seuraavassa hetkessä puistattivat häntä kuitenkin jo
vilunväreet.

”Sairautta se tiesikin, että sama unennäkö tuli kaksi kertaa eteeni”,
sanoi hän itsekseen. ”Taisin lähtiessäni syödä liian vahvasti.”

Hän kohenteli peitteitä ympärillään ja koetti löytää mukavimman
asennon. Aurinko oli jo laskenut ja ilma viilentynyt. Vaalea
taivaankansi tummui ja tähti toisensa jälkeen tuikahti näkyviin.
Huohottaen juoksivat hevoset metsäistä tietä ja täysikuu, joka kohosi
taivaanrannalle, seurasi reen kohdalla hyppien puunlatvalta toiselle.
Marskista tuntui kuin se olisi ilkkunut hänelle ja nauranut vasten
silmiä.

Hänen päätään rupesi pyörryttämään ja sydäntä kiersi yhä pahemmin, niin
että hänen yhtäkkiä täytyi antaa ylen. Renki huomasi sen ja pysäytti
huolestuneena hevoset. Marski käski kuitenkin ajaa edelleen, mutta aina
kun reki kolahti tienlyöppeissä, voihkasi hän ääneensä ja sen johdosta
uskalsi renki-vanhus ehdottaa, että pysähdyttäisiin ensimäiseen taloon.
Siihen antoi marskikin suostumuksensa ja puoli tuntia vielä ajettuaan
saapuivat he Pohjan pitäjän kirkolle.

Matkue poikkesi nimismiehen taloon kirkkomäellä ja välskäri riensi
yhdessä kappalaisen kanssa taluttamaan marskia sisälle. Hän horjahteli
ja taluttajilla oli täysi työ saadessaan tuon vahvan miehen pysymään
pystyssä.

Kun he olivat saaneet hänet vaivalla riisutuksi ja vuoteeseen, ryhtyi
välskäri iskemään suonta. Sen tehtyään antoi hän potilaalle vahvistavaa
rohtoa sekä asetti kääreen hänen päähänsä.

Muutamia hetkiä makasi marski liikkumattomana ja silmät ummessa.
Huoneessa olevat luulivat hänen vaipuneen uneen. He puhuivat kuiskien
ja hiiviskelivät varpaillaan, mutta yhtäkkiä avasikin marski silmänsä
ja viittasi kappalaisen luokseen.

”Luulenpa, että ylimmäinen tuomari kutsuu minua luokseen”, lausui hän
voipuneella äänellä. ”Ja silloin on ripitys paremmin paikallaan kuin
välskärin toimet.”

Kappalainen ryhtyi antamaan kuolevalle viimeistä lohdutusta. Marski
lausui synnintunnustuksen selvällä ja virallisella äänellä kuin olisi
hän lukenut jotakin välttämätöntä asiapaperia. Kun hän oli nauttinut
ehtoollisen, ummisti hän uupuneena silmänsä ja vaipui jonkunlaiseen
horrostilaan.

Unikuvien keskeltä selkeni hänen eteensä jälleen tuo sama näky: herttua
ja valtaneuvokset tuijottamassa häneen kuin syytettyyn. Herttua alkoi
nytkin plakaatista lukea: ”Me Klaus ensimäinen, Jumalan armosta Suomen,
Lapin ja Karjalan kuningas...” Siihen päästyään pysähtyi hän kuitenkin
äkkiä ja repäsi plakaatin kahtia. Sen tehtyään alkoi hän pilkallisesti
nauraa hohottaa ja koko valtaneuvoskunta hohotti täyttä kurkkua
mukana...

Marskin seuralaiset ja talon isäntä, jotka hiljaa kuiskutellen
seisoivat huoneessa, näkivät sairaan vääntelehtivän vuoteessa ja
suurten hikihelmien kohoavan hänen otsalleen. Sitten avasi hän silmänsä
ja vaikeasti hengittäen tuijotti eteensä tyhjyyteen.

”Sinä voitit, Kaarle, ja minun suuri unelmani jäi jälkipolvien
toteutettavaksi”, kuulivat lähinnä seisovat hänen katkonaisesti
lausuvan, minkä jälkeen hän uudelleen ummisti silmänsä, ojentaen
samalla itsensä suoraksi.

Kaikki huomasivat kuolinkamppailun alkaneen. Sitä ei kestänyt kauan.
Avaamatta enää silmiään, suorana ja äänetönnä veti rautamarski
viimeisen henkäyksensä juuri sydänyön hetkenä.

”Hän on nyt mennyt ylimmäisen tuomarin luo”, kuiskasi kappalainen.
”Herra olkoon armollinen hänen sielulleen.”

Hän alkoi puoliääneen lukea rukousta vainajan puolesta, samalla kuin
talon isäntä asetti palavan kynttilän marskin vuoteen viereen.

                                                  ⸻

Räystäistä tippui vettä ja sulavat hanget humahtelivat, kun matkue
lähti jälleen liikkeelle Pohjan pitäjän nimismiehen talosta. Marskin
ruumis oli nostettu entiselle paikalleen hänen omaan rekeensä, jonka
rinnalla vanha tallirenki ohjaksia pidellen asteli verkalleen ja
allapäin. Päivä paahtoi raukeasti ja hanget häikäsivät silmiä. Hevoset
astelivat hitaasti ja laskivat päänsä riipuksiin, aivankuin nekin
olisivat tienneet, että maan itsevaltias käskynhaltia oli poistunut
elävien joukosta ja että hänen maalliset jäännöksensä olivat nyt heidän
kuletettavanaan.

Kaksi henkivartiahuovia oli edeltäpäin lähtenyt viemään sanaa Turkuun.
Matkallaan levittivät he sanomaa marskin kuolemasta, ja kun vanha
tallirenki vihdoin ajoi sisälle Turun kaupunkiin, jossa kellot alkoivat
kaikissa kirkoissa soida, oli tieto tuosta suuresta ja odottamattomasta
tapauksesta levinnyt jo kulovalkeana ympäri maakunnan. Kaikkialla
hengähtivät ihmiset helpotuksesta, sillä heistä tuntui kuin joku
suunnattoman raskas paino, joka oli heidän elämäänsä rasittanut, olisi
äkkiä siirtynyt sijoiltaan, niin että päiväkin pääsi jälleen
kirkkaammin paistamaan.

Kyösti Wilkuna.

ARKIMIES SANKARINA.

HANNU KRANKKA.

Kynä, joka on piirrellyt muutamain muinaisajan suomalaisten soturien
tuokiokuvia, pyrkii siirtymään keveämpään kertomatyyliin, joutuessaan
kuvailemaan liminkalaisen Hannu Krankan ”sankaritöitä.” Ei niin, ettei
tämäkin talonpoikaissoturi olisi kylläkin urheasti taistellut
kotiseutunsa puolesta ja kovia kokenut Pohjanmaan miesten päällikkönä
nuijasodan melskeissä ja kahakoissa vienalaisten kanssa. Mutta näistä
hänen sotaisista toimistaan ja touhuistaan pilkistää tuontuostakin
esille vähän arkipäiväisempi, hienoa hymyilyä herättävä luonteenpiirre,
joka vaikuttaa, ettei miehestä voi kertoa yksinomaan vakavalta
kannalta. Ei niin, että maineen loistokehä häneltäkään olisi
kiellettävä. Vaan olosuhteet nostivat hänet toisinaan asemiin ja
tehtäviin, joissa tavallisen pikkueläjän heikkoudetkin tulivat näkyviin
ja joihin hänen mittansa ei aina riittänyt.

Mutta käykäämme jo kertomaan Hannun ”elämästä ja töistä.”

                                                  ⸻

Voi melkein sanoa, että sodan tuohukset paloivat Hannu Krankan kehdon
ääressä. Ainakin niiden hohde punasi koko hänen lapsuutensa
vuosikymmenen. Se oli tuota läpi vuosisatojen kestänyttä pohjolaisten
ja vienalaisten välistä taistelua, jonka laineet usein vyöryivät aina
Limingan rannikkolakeudelle asti, missä Hannu kasvoi kotitalossaan
Krankkalassa. Hänen isänsä, Erkki Krankka, oli Hannun syntymisen
aikoina 1560-luvun lopulla rantalaisten karjalaisvainoa vastaan
asettaman rajavartioston päällikkönä alituisesti aseretkillä, vuoroin
puolustamassa kotiseutuja, vuoroin kostomatkoilla vienalaisten maissa.
Oliko hän alkujaan aivan suomalaista juurta, sitä panee hieman
epäilemään sekä sukunimi, joka on germaanilainen, kaiketi
suomenruotsalainen, (Etelä-Pohjanmaan ruotsalaisseuduissa on hyttysen
nimi ”krancka”), että suvun edustajain tavallista vilkkaampi luonne
ynnä heidän todenmukainen ruotsinkielentaitonsakin. Mutta ilmeisesti
oli Krankan suku näihin aikoihin jo vakinaista suomalaista,
liminkalaista, talonpoikassukua. Tämä suku johti nyt siis
rantamaalaisten taisteluja maanseläntakaisia vihollisia vastaan
sitkeästi ja urheasti.

Kerran näkyvät pohjolaiset kuitenkin kyllästyneen näihin alituisiin
rajaotteluihin ja tekivät senvuoksi v. 1577 sydänmailla, Oulunjärvellä,
rauhanliiton ainaisten vihollistensa kanssa, sopien, etteivät enää
toistensa asuinmaille hyökkää. Mutta näihin aikoihin olivat itse
valtakunnat, Ruotsi ja Venäjä, ilmisodassa keskenään ja sen vuoksi
suuttui Ruotsin kuningas Juhana kolmas kovasti Erkki Krankkaan, joka
niin ominpäin oli vihollistensa kanssa rauhan solminnut; uhkasipa
kuningas rangaistakin häntä siitä. Mutta sellaisesta rangaistuksesta ei
tainnut tulla mitään, sillä jo seuraavana vuonna oli rajarauha taas
rikki ja vienanpuoleiset kulkivat kaikista sopimuksista huolimatta
ryöstämässä Pohjanmaan rannikkoa. Näihin taisteluihin kaatuikin
rajapäällikkö Erkki Krankka vuonna 1578.

Hannu lienee silloin ollut noin kymmenvuotias eikä siis vielä
lähivuosina kyennyt rajaotteluihin. Mutta niiden jatkuessa seuraavalla vuosikymmenellä
oli Krankkalan nuori perijä epäilemättä jo
kyläläistensä mukana ”haukijärvillä” ja sai siellä jossakin kahakassa
vienanpuoleisia ryöstäjiä vastaan tulikasteensa. Tämän vuosikymmenen lopulla
ulottui sodan tuho taas merenrannikollekin, Limingan
rintamaatkin silloin hävitettiin, sen kirkko poltettiin, — tuskinpa
säästivät vienalaiset vanhan vihamiehensä Erkki Krankan taloakaan. Isän
nimi ja maine varmaankin silloin jo nuorta Hannua sekä velvoitti että
kannusti kotiseutuaan puolustamaan ja oli hän siten tiettävästi jo
liminkalaisten edustajana mukana niillä kuuluisiksi käyneillä kosto- ja
valloitusretkillä, joita vuoden 1590 seudussa tehtiin kiiminkiläisen
talonpoikaissankarin Vesaisen johdolla Jäämerelle ja Vienan vesille ja
joita Ruotsin hallituksen Oulun uuteen linnaan asettamat virkamiehet
avustivat.

Näiden vuosien vainosodissa ei tosin vielä Hannu Krankan nimeä mainita,
ne olivat kai nuoren miehen oppivuosia, mutta kentiespä on hänen
toimintaansa tavattavissa jo jossakin sen ajan muistotaruna säilyneessä
tapauksessa. Niinpä kertoo muuan vanha tarina, että liminkalaiset
kotikyliään puolustaakseen kostavain vainolaisten raivolta olivat tähän
aikaan rakentaneet Linnukkamäelle pienen linnan, jonne olivat
hankkineet puisen, nahalla päällystetyn tykinkin. Sillä he kerrankin
puolustivat menestyksellä hirsilinnaansa ryntääviä vihollisia vastaan,
kunnes lopulta tykki ei lauennutkaan. Hätä käteen. Missä vika?
Tykkimestarissa. Kiireessä oli näet putkeen tullut pannuksi luoti alle
ja ruuti päälle — tietysti se ei lauennut. Ryssä ryntäsi ja linna oli
menetetty. Eipä kukaan voi tietää, oliko juuri nuori Hannu tässä
tykkimestarina, mutta aivan vieras ei sellainen tapaus ehkä olisi ollut
hänen kekseliäisyydelleen eikä hänen vilkkaalle luonteelleenkaan.

Mitä erehdyksiä lie sattunutkin, taidolla ja tarmolla on nuori Hannu
joka tapauksessa isänsä arvon ja aseman perijänä hoitanut kotikulmansa
puolustamista. Sillä ainakin muutamia vuosia myöhemmin hän oli,
niinkuin Erkki-vainaja, Peräpohjan nostoväen päällikkönä, siis
kotiväkensä parhaana luottamusmiehenä.

Täyssinässä Venäjän ja Ruotsin välillä (1595) tehty rauha tuotti
vihdoin joksikin ajaksi keskeytyksen pohjan perukoillakin katkerasti
käytyihin rajakahakoihin. Mutta pian siellä silloin alkoivat toiset ja
vielä katkerammat kahakat: Nuijasodan sisäiset melskeet. Niissä tuli
Hannu Krankan nimi kuuluisaksi, — siksi vie tarinamme nyt sinne.

                                                  ⸻

Eteläpohjolaisten talonpoikain ”kapinan” olivat Klaus Flemingin
ryttärit veriin tukahuttaneet; heidän johtajansa olivat vangitut,
teilatut ja hirtetyt, masennettu oli oikeutensa puolesta nousseiden
kansanmiesten vapauden taistelu. Vasta tuon ensiottelun päätyttyä
saattoi sen nostama kare pohjoisen Pohjanmaan miesten mielet
kuohuksiin. Uhkaahan jo Flemingin voitto heidänkin vanhaa vapauttansa.
Sulku on murrettu, sortovalta laajenee, silmukka kiristyy, — niin
kertoivat hätääntyneet pakolaiset ja ennustivat peräpohjan miehille,
että pian on heidänkin sorruttava sortoryttärien jalkoihin, elleivät
ryhdy ase kädessä puoltaan pitämään.

— Sorrummeko mielisuosiolla, vai koetammeko torjua vaaran? — siitä
neuvoteltiin pohjolaisten pirteissä syksyllä 1596 yhä vilkkaammin.

— Taisteluillamme rajantakaisia vastaan olemme itsellemme hankkineet
vapautuksen linnaleiristä, luovummeko nyt siitä kalliista
vapaudestamme?

Ja kannustava vastaus tuli Ruotsin puolelta Pohjanlahden, Klaus Flemingin
vastustajan, Kaarlo-herttuan, lähettämäin virkamiesten
taholta:

— Luokaa ies niskoiltanne! Taistelu Noki-Klaun sotilasvainoa vastaan
ei ole ainoastaan oikeutenne, vaan velvollisuutennekin!

— Idän vainot torjuitte, alistutteko nyt etelän sortoon?

Nämä yllyttäjät ajoivat tietysti omiakin asioitaan, vaan heidän
kehoitussanansa upposivat joka tapauksessa syvälle Pohjolan miesten
mieliin.

Uudenvuoden päivänä 1597 neuvoteltiin näistä asioista oikein yleisessä,
järjestetyssä kokouksessa Limingan nimismiestalossa. Vanhemmat
varottivat, vedoten Jaakko Ilkan ja Pentti Poutun verekseen, veriseen
kohtaloon, mutta nuorempia miehiä houkutteli seikkailuhalu ja innosti
sorron viha, minkä eteläisten pitäjäin heimomiesten kärsimys oli heidän
sydämeensä kylvänyt.

Krankan Hannu oli kuten sanottu tähän aikaan jo liminkalaisen nostoväen
päällikkönä ja hänen suhtautumisensa esilläolevaan kysymykseen oli sen
kautta ikäänkuin jo ennakolta ratkaistu. Asema häntä velvoitti, maineen
himo veti. Vesais-vainajan urotöistä lauloivat jo lapset ja partasuut
urhot pitkin laajaa Pohjanmaata, — se maine miestä kiihoitti! Hannu ei
ollut ehtinyt silloisilla retkillä soturikunniaa paljokaan niittää,
ennenkuin katkesivat siksi kertaa vienalaisvihat. Mutta nyt oli
tilaisuus Krankkalan pojallakin astua suurten tehtäväin etunenään,
käydä mahtavalle sotaretkelle maakuntansa puolesta. Hän oli jo
sitäpaitsi Oulun linnassa usein ja paljo puhutellut Kaarlo-herttuan
miehiä, jotka siellä nyt ruunun puolesta isännöivät, hänelle oli
linnasta luvattu aseita, tykkejä, pyssyjä, ruutia, hän oli innostunut
ja innostutti vuorostaan sodanherkkiä tovereitaan, jotka vuoden pari
olivat saaneet otteluista levätä ja siihen lepoonsa jo melkein olivat
ikävystyneet.

— Maakunnan rajalle, ryttäreitä vastaan, — hitto heitä tänne
odottaakoon!

— Ilkan nimi soi minunkin korvissani, vaan ei peloksi, — se haastaa
kostoon!

Näin nuoret uhmasivat. Näin Hannukin puhui pitäjänmiehilleen Limingan
ja sen puheen pohjalla siellä olikin pian päätös
tehty. Ennen pitkää panivat rantakylien emännät taas eväitä
keihäsmiehille, joita niinkuin monasti ennen läksi mies talosta
hiihtämään, mutta nyt ei pohjoiseen eikä itään, vaan etelän asuttuja
seutuja kohden. Kellot kumahtivat jokivarsien kirkoista, kutsuen koolle
taatut rajavartijat, joiden nyt oli asetuttava varjelemaan maakuntansa
suvista rajaa. Viestit lennähtivät kirkolta kirkolle ja pian
suhahtelivat suksijoukot näreikköjen halki ja soitten poikki.

Johtomiehet ajoivat edeltä resloissaan ja nostattivat matkan varrelta
yhä uusia joukkoja yhteiselle retkelle. Arvonsa tuntevana ajoi
Krankkalan Hannu kulkusvempeleisellä hiirakollaan, majavannahka
päässään, siinä etuparvessa, neuvotellen aina syottöpaikoissa vakavasti
voutien ja kirjurien kanssa retken suunnitelmista ja järjestelyistä.
Tuleppas meidän maakunnan rajalle, Noki-Klaus sontaryttäreinesi,
taidatpa löytää miehiä vastassasi! Näin hän toisten joukossa kehahti.
Hänen varmuutensa paisui ja äänensä karkeni, — hän ylpistyikin siinä
matkan varrella jo toveriensa mielestä, jotka pienellä harmilla
katselivat, miten Krankkalan poika aina perätuvassa, herrain parissa,
pöyhistelihe.

                                                  ⸻

Kokkolan pitäjässä saatiin sanoma, että Klaus-herran vouti oli tulossa
etelästä pienen huovijoukon kanssa peräpohjolaisia nuhtelemaan ja
kurittamaan. Pidettiin kiireinen sotaneuvottelu ja iltasella asettui
talonpoikaisjoukko Tarharannan vesakkoon Krankan Hannun johdolla
väijytyksiin, odottamaan saapuvaa kurittajaa. Tuleppas näppeihimme...!

Oli pureva tammikuun pakkanen. Kylmäksi kävi vaanivain miesten
kyyköttää kinoksessa pimeällä alangolla, jossa tuulen viima tunki läpi
lammasnahkaturkkien, läpi luitten ja ydintenkin. Hannu hyöri
lämpimikseen pienissä, lyhyissä polviturkeissaan edestakaisin, neuvoen
ja kehotellen miehiään, jotka kyllä tehtävänsä muutenkin tiesivät,
kunhan vain se vaanittava roikka olisi saapunut. Mutta se viipyi. Ja
pakkanen puri.

— Maatkaa vain kinoksessa kuin hiiret jauholaarissa, kehotteli Hannu.

— Makaapas itsekin, huusivat pojat, ja Hannu pistihe silloin hänkin
pensaan taa.

Vihdoin kuului kaukaa kulkusten kilinä, joka terävänä kajahti viiman
keskeltä. Saapuva saattue kuului ajavan hyvää vauhtia niityn poikki,
kaiketi kiirehtiäkseen yöksi kylään, jossa huovit ehkä toivoivat
vilusta tullessaan vielä saavansa kuuman kylyn. Kyllä täällä kylpy
annetaankin...! Hiljaista kuin haudassa oli Tarharannan vesakossa,
jonka päällä kiiluivat kylmät tähdet. Mutta kykkiväin miesten mielet
rupesivat jo kinoksessakin lämpenemään, kun he kulkusäänen lähetessä
ennakolta nautinnolla kuvittelivat, mikä sauna siinä saapuville
tosiaankin oli lämmitetty.

Jo laski matkue hölkäten vesakkoon. Ensimäisen reen kulkunen värähti ja
vaikeni; tiepuolesta ponnahtanut mies oli tarrannut hevosen kuolaimiin,
kääntänyt reen tien poikki, ja toisia karkasi samassa käsiksi sen
ajajiin. Syntyi ruuhka kapealla tiellä, saattue seisahtui. Kylmissään
taljojen alla istuneet matkamiehet eivät aluksi ymmärtäneet, mikä siinä
piteli, miksi tähän autiolle luhdalle pysähdyttiin, ja suuriin
susiturkkeihin puettu marskin vouti kuului jo taampana kiroavan ja
karjuvan, että tie auki! moukat hankeen! — hän luuli kai joidenkin
talonpoikaistolvanain ajaneen vastaan kapealla tiellä.

Mutta pian oivalsivat voudin miehet seisahduksen syyn. Pimeästä
vesakosta kohosi kuin maan sisästä rivittäin aseellista naapukkaväkeä,
joka hihkasten ryntäsi seisahtuneisiin rekiin. Nämä nousukkaat
kaatoivat resloistaan ryömiviä matkamiehiä kinokseen, tuikkivat heitä
tuurillaan, iskivät tapparoillaan. Siinä soi jo tuokion kuluttua
sanomaton melu ja mylvinä ja ylinnä kaikui Hannun varmaintoinen ääni,
kun hän miehiään kannusti ja komenti rynnäkköön:

— Juuri niin iskekää!

— Lyömmekö heidät hengettömiksi? kysyi joku talonpoika tapellessaan.

— Lyökää säälittä, vastasi Hannun yhä vahveneva ääni.

— Voudille vain jättäkää vähän henkeä, sillä hänet me tarvitsemme
kylään vietäväksi.

Mutta samassa näkikin Hannu itse huovimatkueen päämiehen juuri kapuavan
esille saarnireestään suurissa susiturkeissa, ja silloin hänen
mieleensä yhtäkkiä välähti ajatus, että nuopa ovat todella lämpöiset ja
mahtavat matkatamineet ja komeat päällikön pitää. Kiireesti karahti hän
kohti, kiskasi turkit hankeen tupertuneen herran selästä ja pujottausi
kuin airokas niiden sisään. He-hei, kun häntä nyt hymyilytti...

Mutta toisetkin talonpojat olivat samaan aikaan tunteneet vihatun
voudin hänen pekunastaan ja turkeistaan ja muistivat heti, että juuri
tämä saalishan se on etupäässä pyydystettävä herttuan herroille kylään
vietäväksi. Äkkiä tapahtunutta nahkanvaihtoa he sitävastoin eivät
olleet yön hämyssä nähneet ja miesjoukko kävi nyt äkäisesti rotevan
turkkiniekan kimppuun, Silläaikaa kuin nahoistaan riisuttu vouti
väristen mekkosillaan lymysi vesakkoon ja pelasti hetkeksi päänsä. Kuta
tiukemmin turkkiniekka tenäsi vastaan, sitä vihaisemmin he hänet
viskasivat suulleen lumeen, sitä armottomammin he häntä löivät — Elkää
hemmetissä lyökö...! — Lyömmepä, saas tästä, talonpoikain nylkyri!
Krankan Hannun omilta miehiltään saama selkäsauna Tarharannan luhdissa
on käynyt kuuluisaksi historiassa, joka siitä kertoessaan aina ivan
hymyllä lisää, että hänen kylkiään ei enää syyhyttänyt, kun erehdys
vihdoin tuli ilmi ja kylvetys lakkasi. Ahneus ja ylvästyshalu oli
vienyt viisaan vipuun, siksi on tätä erehdystä aina enemmän naurettu
kuin sen uhria säälitty.

Kaiketi Krankan Hannukin sen jo heti oivalsi ja sydämessään tunsi, kun
hän vihdoin sai liminkalaisensa ymmärtämään, ketä he siinä olivat
pieksäneet. Hänen ei sopinut heitä pahasti soimata ja siksi hän ei
myöskään ollut mustelmistaan tietääkseenkään, kun vihdoin selviydyttiin
ajamaan vihollisten hevosilla pois Tarharannan vesakosta, jonne
kolmattakymmentä huovia jäi veriinsä makaamaan.

Luita kyllä kolotti ja silmissä iski tulta, mutta mies puri hammasta ja
koetti nauraa. Ja ehkäpä johtui lämpöinen sauna sillä hetkellä Krankan
mieleen ainakin yhtä vilkkaasti, kuin äsken voudin väelle. Vaan
hän ei puhunut siitä saunastakaan mitään, hän koetti vain lyödä
leikiksi koko asian, kehahdellen:

— Nämä susiturkit sieltä sittenkin pelastin!

— Vaan pakoon päästit voudin, jonka puolesta selkääsi otit.

— Kylmempi hänellä nyt varmasti on kuin minulla.

— Niin on — kummalle lie lopultakin vaihdoskauppa ollut mieluisampi!

Hannu ei voinut olla kuulematta seuralaistensa äänestä peitettyä
vahingoniloa. Liiaksi oli Krankkalan poika ruvennut ylpistymään;
Limingan talonpojat, jotka eivät vertaistaan yleensä ylemmäkseen
suvainneet, soivat ehkä senvuoksi kernaasti hänelle tuon luihin
tuntuvan kolttosen, jonka hänelle oma turhamaisuutensa ja
komeiluhalunsa aiheutti. Vaan samalla he kai ajattelivat, että onni
sillä Hannulla sentään aina on matkassaan, eivätpä lyöneet oman kylän
miehet häntä toki raajarikoksi, eivät nahkaakaan repineet eikä luita
katkoneet.

— Nuo samaiset, tuuheat susiturkit ne miehen sittenkin pelastivat!

                                                  ⸻

Kokkolasta laskeusi jo tuhatpäiseksi kasvanut talonpoikaisjoukkue
alaspäin Etelä-Pohjanmaalle. Se ei tyytynyt alkuperäiseen aikomukseensa
puolustaa vain omaa maakuntaansa sen rajalla ja tehdä sinne sitä varten
varustuksia. Mielet olivat kiihtyneet, sotainto kasvoi. Sanantuojat
kertoivat, että Klaus Fleming itse huoveineen on tulossa Pohjanmaalle,
ja kuumenneet kansanmiehet tahtoivat senvuoksi viipymättä hyökätä
suursortajaa vastaan, työntämään hänet takaisin jo etäältä maakuntansa
ääriltä.

Historioitsijat soimaavat tästä talonpoikia malttamattomiksi, kun he
näin varomattomasti etenivät kauas ja aavoille maille, syöksyivät
suotta pakotta suden kitaan. Mikäli siihen moitteeseen on syytä,
kohdistuu se ehkä isolta osalta Krankan Hannuunkin Hannulla, joka oli
pohjoispohjalaisten päällikkö ja sellaisena otti sotasuunnitelmiin
ja päätöksiin osaa. Kentiespä hänen nuoret verensä olivat
malttamattomammatkin ja mielensä kärsimättömämpi kuin vanhempain ja
kokeneimpain miesten. Intoa ja voimaa oli Krankan ilmeisesti
yli jäämäänkin, mutta kylmää harkintaa ja malttia hänellä tuskin oli
riittävästi. Hänen mielensä oli liian herkkä liekitsemään, hän
kuvitteli voiton liian helpoksi, — hän aikoi yllättää ja tuhota Klaus Flemingin
sotajoukon sen leposijoilla yhtä helposti ja äkisti, kuin
ennen vainolaisten partioparvet kotikorpien kalajärvillä.

— Eteenpäin vain, minkä sivakoista ja kavioista lähtee!

Sellainen oli komento, kun talonpoikaisjoukko yötä myöten katkasi
laajan metsätaipaleen, jonka takana oli vihollisen leiri.

Niin jouduttiin Ilmajoelle, niin syntyi Santavuoren tappelu. Sen
merkitys ja meno on ennen jo monasti kuvattu, — siellä sai Krankan Hannu
kokea, miten ankarasti todellisuus usein särkee lennokkaan mielen
liian utuiset kuvitelmat. Tuo verinen talvipäivä, jolloin taistelu soi
talonpoikain ja huovien välillä virran kahta puolta ja lopulta
keskittyi Santavuoren loiville rinteille, minne marskin ratsumiehet
ajoivat pakenevia nuijamiehiä, se päättyi näet talonpoikain
täydelliseen tuhoon. Heitä kaatui tuhatkunta lumiselle tantereelle,
heitä vangittiin umpisaartoon ajettuina ainakin puoli tuhatta ja
talvi-illan hämärä peitti vereen ja suruun masennetun lakeuden. Huovien
ottamain vankien joukossa olivat molemmat talonpoikaispäällikötkin,
Palon Perttu ja Krankan Hannu.

Minkälaista oli talonpoikaisjoukon johto ollut itse taistelussa,
jouduttiko siinäkin johtajain maltittomuus tai erehdys johdettaville
turmiota, sen ovat aikakirjat unohtaneet. Ja tutkijat lausuvat siitä
erilaisia arveluita. Taistelu oli ilmeisesti tuima Santavuoren
kinoksissa, mutta asemiesten taito ja kokemus peri piankin voiton.
Huovijoukot kiersivät tappelevan talonpoikaislauman eivätkä sen
johtajat kyenneet enää pelastamaan miehiään umpiperästä. Mutta
pelkuruudesta ei näitä päälliköitä kuitenkaan voi syyttää, pakosalle he
eivät joukostaan lähteneet, vaikka tiesivätkin Ilkan esimerkistä, mitä
marskin vangiksi joutuminen johtajille merkitsee. Vaimennut oli melu ja
aseiden melske. Siellä seisoi nyt taistelupäivän iltana Ilmajoen
liminkalaisten nuori sankarikin vanhan, ankaran ja
äreän Klaus-herran edessä, joka oli miltei yhtä kuulu talonpoikain
haukkujana kuin heidän sortajanaan. Ne nuhteet ja manaukset, jotka
hänelle, talonpoikaiskapinan johtajalle, nyt annettiin, olivat tietysti
esivallan kannalta katsoen hyvinkin ansaitut eikä tainnut sillä erää
sotamaine eikä sankarilaulu tuntua Krankkalan äsken vielä
ylvästelevästä pojasta enää kovinkaan suuriarvoiselta.

— Repikää nyt hampainenne rikki tuo tuvan uuni, niinkuin olette
uhanneet hajoittaa Turun linnan. Repikää!

Niin karjui kiukustunut marski ja polki raskasta jalkaa tuvan
petäjäiseen permantoon. Ja taas tuokion kuluttua hän ilkkui:

— Kaivakaa sentään ensin esille Ilkkanne luut ja katsokaa, monestako
kohdasta ne ovat poikki. Ehkä älyätte silloin, mikä on kapinannostajain
kuri!

Äänetönnä kuunteli sitä tuvan täyteinen kansa, eikä se enää Krankan Hannun
henkeä paljoksi arvostellut.

Mutta hengen hänelle kuitenkin säästi Kuitian ankara herra. Tämä oli
edellisestä kapinasta jo ottanut oppia ja nyt hän Santavuoren jälkeen
jo oivalsi viisaammaksi olla liialla julmuudella aiheuttamatta
kansassa yhä uusia kapinoita. Taas oli siten Hannulla onni mukana
onnettomuudessa, sillä vuosi sitten vei marskin voitto Ilkan ja hänen
toverinsa suoraan hirteen.

Mutta jos lie Krankan Limingasta lähtiessään uneksinut voiton ja
kunnian kulkua Suomen Turkuun asti, niin haihtuneet olivat nyt tyyten
ne unelmat. Turun matkalle hän tosin pääsi lähtemään, mutta sinne hän
ei tottatosiaankaan saanut ajaa hiirakollaan eikä susiturkeissaan.
Toisten vankien rinnalla ja heihin kytkettynä sai hän nyt astella
pitkät, autiot taipaleet Pohjanlahden rannikkotietä pitkin tuota
unelmiensa linnaa kohden, mielessään yhäti kalvava, mutta salattava,
kiukku ja kintereillään alituisesti ilkkuvain huovien pertuskat. Siinä
taipui uljas varsi ja läksi tarkoin kaikki liika ylpeys. Ja perillä
vihdoin aukesi Limingan urhon asunnoksi umpinaisen linnan pohjasta
umpinainen tyrmä.

— Täälläkö ihmisiä pidetään! huudahti Hannu kauhistuneena, silmäten
alas kylmänkosteaan koloon, jonne jostakin raosta vain pieni viiru
valoa pilkisti.

— Tämä on Turun linnan parempia vierashuoneita, vastasi irvinaama
vartia ja rämäytti pilkkanaurun. — Tästä vielä alempana on se huone,
jonne Pentti Pouttu äsken elävältä märkäni. Sinne pääset sinäkin pian,
jos mukiset.

— Olisipa ollut kuolema parempi, huokasi nuori talonpoikaissoturi kuin
itsekseen.

— Varro vain, sekin tulee kyllä, jahka ehtii, lohdutti vartia. —
Meidän ei ole tapana täällä vuoskaupalla elättää yksiä vankeja, —
meillä on Turussa hirsipuita paljo...

Siellä sai nyt Krankan Hannu miettiä lyhyttä loistoretkeään, muistella
kotoisia vapauden maitaan, nuorta vaimoaan, lapsiaan ja edessä olevaa
kohtaloaan. Eivätkä häneltä jokapäiväiset kokemukset salanneet, että
Klaus Fleming ei sääli sitä, joka on häntä vastaan noussut. Usein hän,
niitä miettiessään, kadehti Santavuorella kaatuneiden toveriensa osaa.

Mutta onni seurasi Krankan Hannua yhä yksinpä tässä viimeisessä
surkeudessakin. Oli jo kevätpuoli käsissä, kun hän Turkuun ehti, aika
meni lämpenevillä säiliä sentään helpommin vankilassakin, — talven
koleus se oli Poutun tyrmäänsä tappanut. Ja sitten eräänä huhtikuun päivänä
saapui Turkuun tyrmistyttävä sanoma, josta ei huhu voinut olla
tunkeutumatta alas vankien komeroihinkin: Klaus Fleming on kuollut!
Kaatunut Suomen valtias ja sen vallasluokan tuki! Niin ylhäällä
linnassa voivoteltiin. Sortunut sen rahvaan sortaja! niin hihkaistiin
hiljaa takapihoilla ja alhaalla tyrmässä.

Tämän patsaan kaatuminen vaikutti kohta Turun linnassa kaikkiin
olosuhteisiin, se ulottui pian talonpoikaisiin vankeihinkin, joita
ruvettiin vähän helpommalla pitämään. Hannukin pääsi vähitellen linnan
töissä liikkumaan ja sen vartioita ja nihtejä vapaammin puhuttelemaan.
Silloin hän kummakseen huomasi, että he eivät kaikki suinkaan
sydämmestään olleet niinkään armottomia kansanmiesten vihaajia, kuin
miksi marski vainajan komento oli heidät tehnyt, hekin olivat olleet
pakkovallan alla ja sen laukeaminen oli helpotus heillekin.

Niin meni kesä. Turun linnaan tuli uusi, leppoisampi isäntä, joka heti
helpotti Suomen talonpoikain vero- ja majoitusrasituksia ja joka ei
kapinan vangittuja johtajiakaan mieskohtaisesti vihannut. Ja kun syksy
ehti, niin jo saapui eräänä päivänä linnaan viesti, että Kaarlo herttua
Ruotsista on laivastollaan saapunut Turun edustalle, vallatakseen
haltuunsa sen linnan ja koko Suomen maan. Se oli iloisten toivojen
viesti pohjolaisille talonpoikaisjohtajille, jotka juuri tämän
ihailemansa ”furstin”, talonpoikain ystäväin, puolesta ja liittolaisina
olivat Flemingin valtaa vastaan taistelleet ja sen liittonsa uhreiksi
sortuneet. Hän nyt tulossa Turkuun, — se sanoma idätti taas uusia,
rohkeita toivoja Hannun herkässä mielessä eikä hän linnalaisia
puhutellessaan voinut enää näitä toiveitaan salatakaan.

Turun linna valmistautui sillävälin kiireellä saapuvaa valloittajaa
vastustamaan. Niissä töissä ahertaessaan huomasi Krankan Hannu
kuitenkin yhä selvemmin, etteivät linnanmiehet hetikään kaikki olleet
mieleltään Kaarlo-herttuaa vastaan. Siellä kävi heidän keskensä
monenlaista kuisketta ja supatusta ja kun piiritys vihdoin alkoi,
pakeni linnasta miesjoukkue toisensa perästä herttuan puolelle,
liittyäkseen hänen väkeensä. Tyrmät suljettiin taas kaiken varalta,
mutta vankien kellariin asti kuului tykkien pauke ja taistelun melu,
joka äärimmilleen jännitti herttuan voittoa toivovain tyrmäläisten
vaivaantuneita mieliä.

Eräänä päivänä kumisi sitten laskusilta tavallista rajummin, — ihan
selvästi sieltä ajoi uutta väkeä linnasaareen. Vartiat katosivat
vankilan ovelta, uusia tuli tilalle, ja päivän, parin perästä
kutsuttiin Krankan Hannu yhtäkkiä tyrmästään linnan yläsuojiin
kuulusteltavaksi. Häntä oli kevään ja kesän kuluessa jo ennen usein
kuulusteltu, häneltä oli yhä uudelleen udeltu talonpoikaiskapinan syitä
ja vaikuttimia, joista Suomen aatelisherrat nähtävästi olivat tahtoneet
päästä pääsyyllisen — herttuan — perille. Mutta nyt oli tutkijana
aivan toinen mies, Kaarlo herttua itse, Turun linnan vallottaja.

Kalvenneet olivat Krankkalan pojan posket sitten viime talven, jolloin
hän Limingasta läksi hiirakollaan ajamaan, hoikennut hän oli ja
ikäänkuin kutistunut, — sen verran oli häneenkin toki pystynyt
tyrmähoito. Mutta vaikka hän kurjassa tilassa, takkuisin parroin ja
risaisin vaattein, astuikin linnan valoisaan, komeaan kuninkaansaliin,
niin terveinä säteilivät silti hänen silmänsä ja reippaana hän vartensa
ojensi, käydessään ensi kerran rakastettua ruhtinastaan kohden.
Ystävänä astui tanakkavartinen Kaarlo herttua nyt risamekkoa vastaan,
jonka hän tiesi puolestaan taistelleen kaukana Pohjanmaan lakeuksilla,
ja virkkoi:

— Sinäkö olet Krankan Hannu, terve mieheen! Taisi olla rokka kotona
Limingassa rasvaisempaa kuin täällä?

— Kaikki on hyvin, kun te, ruhtinas, olette täällä!

— No, pitihän tulla auttamaan auttajiaan, ja ajoissapa toki ehdimmekin
tänne teitä pelastamaan hiirenloukusta. Nyt olet vapaa, pääset taas
Pohjanmaalle, jossa me sinulle vielä annamme uusia tehtäviä.

— Olen niihin aina altis.

— Sen tiedän, hyvä on. Talosi toimitan verottomaksi, jahka tästä
Tukholmaan joudun. Nyt mene rauhassa omaistesi luo, — olet minun
turvissani.

Taas oli Krankan Hannun onnenpyörä kierrähtänyt ja kierrähtänyt
kaikkien kärsimysten jälkeen koko pyöräyksen ympäri. Hän sai herttuan
erikoisena suojattina Turun linnasta uudet vaatteet, sai hyvät eväät ja
runsaat matkarahat. Eikä hänen tarvinnut lähteä jalkapatikassa
kotikulmalleen taivaltamaan, sillä hän pääsi Pohjanmaan uuden voudin
upeassa laivassa purjehtimaan Saloisten kauppasatamaan asti. Pää
pystyssä, mieli reippaana, astui hän sieltä kepein, keikkuvin askelin
Krankkalan törmälle, jossa häntä jo oli kuolleeksi surtu. Hän oli
lopultakin retkellään päässyt voittajaksi, — ne tuuheat susiturkit
vain olivat jääneet marskin huovien saaliiksi Ilmajoelle.

Noussut armonpäivä paistoi nyt edelleenkin Krankan Hannulle. Herttua ei
lupaustaan unhottanut: Kevättalvella 1598 saapui häneltä Krankkalan
tilalle verovapauskirja ja vuotta myöhemmin Hannusta tehtiin
kuninkaallinen lohivouti, siis ruunun luottamusmies ja palkannostaja.
Paljo touhua oli nyt Krankan isännällä uudessa virassaan. Kesät hän
hääräsi virkatoimissaan Iijoella, talvet hommaili tilienteossa toisten
ruununmiesten kanssa Oulun suussa, jonka uutta linnaa yhä varustettiin.
Siellä nyt herrain seurassa moni kannu kallistettiin, kun kerrottiin
kestetyistä kohtaloista.

Tuon tuostakin tuli hallitukselta kirjeitä, joita piti pikaisesti
totella, tuli Ouluun uusia virkamiehiä, joita piti neuvoa ja opastaa,
— vähän ehti Krankkalan isäntä enää asua kotoisilla Limingan mailla
tai tarinoittaa oman kylänsä isäntiä. Tämän johdosta pian talonpoikain
kesken kuiskittiinkin, että jopa on Hannu taas ylpistynyt, kun pääsi
noin herrain pariin, — sille ei saattaisi tehdä pahaa uusi löyly samaa
lajia, joka annettiin Tarharannan luhdissa.

Mutta ei ollut hänen sotamiesuransakaan vielä lopussa.

Kuusitoistasataluvun ensimäisellä kymmenellä sekausi Ruotsin hallitus
särkymistilassa olevan Venäjän valtakunnan sisäisiin asioihin ja Suomen
sotaväkeä retkeili nyt Venäjällä milloin avustus-, milloin
valloitustarkoituksissa. Hannu Krankan suosijasta Kaarlo herttuasta oli
sillävälin tullut Ruotsin kuningas ja näiden tapausten yhteydessä
rupesi tämä yritteliäs ruhtinas taas käyttämään aina valmiin Hannunkin
palveluksia valtiollisissa suunnitelmissaan.

Siten uskottiin Hannulle nyt eräs hyvinkin merkillinen luottamustoimi.
Kuningas lähetti hänet v. 1610 lähettiläänään Oulusta Vienan rannoille,
Suman linnaan ja Solovetin monasteriin, viemään kirjeitä ja tekemään
sikäläisille johtomiehille tärkeitä tarjouksia. Kaarlo tarjosi näet
oman nuoremman poikansa hallitsijapulassa olevan Venäjän tsaariksi ja
tahtoi nyt tietää, miten varsinkin Solovetin sananvaltainen igumeni
suhtautuisi tähän suunnitelmaan.

Tämä oli Krankan Hannun lähetystoimen näkyvä ja virallinen tarkoitus.
Mutta sen ohessa hänellä oli siellä toinen, salainen, mutta ilmeisesti
varsinainen, tehtävä: Hänen tuli ottaa selko, minkälaiset olivat
sotavarustukset Vienan puolessa ja minkä verran siellä oli sotaväkeä,
sillä Kaarlo oli jo ryhtynyt toimenpiteisiin tehdäkseen valloitusretken
Pohjois-Venäjälle ja siepatakseen haltuunsa Vienan ja Jäämeren
rannikot, jotka tämä tarmokas ruhtinas erityisesti halusi liittää
valtakuntaansa.

Arvaa sen, millä innostuksella Krankkalan puuhakas Hannu puuttui näihin
suuriin valtiollisiin luottamustoimiin ihailemansa kuninkaan puolesta,
arvaa sen, että hänen niskansa vieläkin jäykkeni ja kerran masennettu
itsetuntonsa mahtavasti kasvoi. Talonpoikainen valtiomies, — ei siihen
joka poika kelpaa! Ja siekailematta hän parin taatun miehen seuraamana
teki tuon tärkeän hiihtomatkansa vaikeiden taipaleiden taa, jotka
kuitenkin olivat hänelle tutut nuoruutensa, jolloin hän siellä
kulki Vesaisen retkikunnan ja liminkalaisten partiomiesten mukana.
Hauskapa oli nyt verestää vanhoja muistoja, kutkuttavampaa kuitenkin
kulkea kuninkaan erikoisena luottamusmiehenä. Suur-Suman linnasta
hiihti hän Valkeanmeren selkiä pitkin Solovetin kuuluisaan luostariin,
jonne ei muuten vieraita eikä vierasuskoisia laskettu, tapasi siellä
vanhan igumenin Antonijn, viipyi siellä kestivieraana ja sai
vastauskirjeet vietäviksi kuninkaalleen, jolla ovat, — niin hän
monastikin heille uskotteli, — parhaat rauhan aikomukset. Ja sitä
kaikkea tehdessään piti hän koko ajan silmänsä auki, tarkasti seudun
sotavoimat, tutki mistä maa on avoin ja kulku helpoin. Terveenä ja
reippaana hän vihdoin palasi Oulun linnaan kertomaan sikäläiselle
kuninkaan käskynhaltijalle:

— Vähät ovat varustukset Vienan rannoilla, eikä siellä aikeistamme
mitään aavisteta. Mutta monasteri on lujaksi muuritettu, sitä et
hevillä valloita.

— Voimme siis sinne rannikolle vaikeuksitta päästä ja vallata sen?
uteli käskynhaltija, joka tosiasiassa oli haluton koko tuollaiselle
erämaanretkelle.

— Niin, jos heti lähdetään, vakuutti Hannu. — Mutta täällä liikkuu
paljo vienalaisia, he voivat helposti keksiä hankkeemme ja viedä
kotipuoleensa varottavan sanan. Lähtekää siis ajoissa matkalle!

— Täytyy tuota tuumata...

Sitä tuli tuumatuksi liiankin kauan. Toiset yritykset myöhästyivät
vuodenaikaan nähden, toiset muuten raukesivat. Vihdoin alkuvuodesta 1611
saatiin kuin saatiinkin sotaretki toimeen Oulun linnasta Vienan
rannoille. Rajan taa samosi salojen halki pieni joukko säännöllistä
sotaväkeä, jalka- ja ratsumiehiä, mukanaan tykkejäkin ja
piirityskojeita, mutta sen lisäksi kuului siihen valloitusjoukkoon noin
400 talonpoikaista suksimiestä, joista toinen puoli hiihti vanhan
nuijapäällikön ja teiden tuntijan Hannu Krankan johdolla.

Voittoretkelle ei Hannu kuitenkaan nytkään päässyt, menestys oli
taaskin huono. Kun keväthankia myöten ehdittiin Vienaan, Suman linnan
edustalle, oli sinne jo saapunut sanoja ruotsalaisten
valloitusaikeista.

Linnaa oli lujitettu, sitä ei saatu valloitetuksi, ja lähikyläin väki
oli tavaroineen lähtenyt pakosalle, joten nälkä oli eväiden loputtua
tappaa koko piirittävän sotajoukon. Varsinaisen sotaväen oli siten pian
pakko kiireellä palata talvikelin tähteitä myöten omalle puolelleen
rajaa hukkaan huvenneelta matkaltaan.

Ainoastaan pohjolaiset talonpoikaisjoukot jäivät laajemmalle kulkemaan
ja kauemmin vierailemaan vanhojen vainolaistensa pitäjiin. Taisipa olla
heillä vielä vanhoja kalavelkojakin kuittaamatta. Eikä lie Krankan Hannunkaan
tehnyt mieli jättää matkaansa aivan maineettomaksi ja
jäljettömäksi. Hän moitti kovasti sotaväen poistumista, yrittipä yksin
suksimiehineen päästä kevätjäitse Solovetin edustalle saakka, erakkoja
pahasti pelotellen. Sitten hylkäsi hän joukkoineen suksensa Vienan
rannalle ja retkeili suven tultua jokivartisten venheillä laajalti
ryöstellen yli Karjalan maan aina Aunuksen rantoja myöten. Saalista
kertyi, kauhua jäi käynnin muistoksi.

Mutta kun tämä matkue vihdoin syyspuolella kesää palasi Oulunjärvelle,
oli siellä jo vienalainen käynyt kostamassa. Vanhat eleet uudistuivat:
verityö ei milloinkaan jäänyt verellä maksamatta, vienalaiset eivät
tahtoneet koskaan jäädä velallisiksi enempää kuin pohjolaisetkaan. Koko
sisämaan köyhä asutus oli taas hävitettynä ja Hannun ensi tehtäväksi
tuli nyt miehineen jäädä sinne Iijoen latvoille rajaa vartioimaan
vainolaisten uudistuvain hyökkäysten varalta.

Hän lopetti siis soturitoimensa siihen, mistä oli sen alkanutkin:
rajavartioston päällikkönä hän vaani vienalaisia jokivarsilla ja samosi
erämaan suuria saloja, suojellakseen kotipitäjänsä rintamaita
hävitykseltä. Se oli sangen epäkiitollista ja maineetonta
sotilastointa, joka tuskin tyydytti Hannun kasvanutta kunniahimoa.
Mutta kentiespä hän sentään siellä syrjäisillä Siuruan saloilla,
sääskilehdoissa ja kontion kotikorvissa, nyt viipyikin mieluummin, kuin
palasi nololta sotaretkeltään suoraan rannikkokyliin, missä hänellä
olisi voinut olla vastassaan kotikyläläistensä uusi pistävä pilkan
hymy.

Mutta olipa sentään kaikesta huolimatta onni ollut Hannun mukana tuolla
kaukaisella Karjalan matkallakin; toinen Pohjanmaan lohivouti, joka
johti suksimiesten suurempaa puoliskoa, kaatui kahakoissa vienalaisia
vastaan ja jäi sinne makaamaan vieraalle maalle. Hannu taas palasi
terveenä kotiinsa, jossa hänellä edelleen oli monia ruunun
luottamustoimia, paljo hyörinää ja touhua, kunnes hänen vaiherikas
elämänsä toistakymmentä vuotta myöhemmin kaikessa rauhassa päättyi
kotona Limingan Krankkalassa.

Santeri Ivalo.

PETETTY KANSANJOHTAJA.

JAAKKO ILKKA.

”Viel’ elää Ilkan työt, kenties
kauanki, kansan suussa.
Hän eli niinkuin Suomen mies
ja kuoli — hirsipuussa.”

Kaarlo Kramsu.

”Meillä pohjalaisilla on jo vanhastaan ollut vapaus linnaleiristä ja
tämän oikeutemme on herttua äskettäin vahvistanut.”

”Kuinka monta kertaa sinä, h—tin moukka, toitotat sitä samaa asiaa
minun korvaani!” ärjäsi marski vihan vimmassa, kavahtaen seisaalleen ja
survaisten jalkansa lattiaan, niin että molemmat sotamiehet ovensuussa
säikäyksestä miltei kohoksi hypähtivät.

Mutta pohjalainen talonpoika, jonka pystyä vartaloa verhosi sarkapuku,
ei värähtänytkään. Tähdäten harmaista silmistään lujan katseen marskiin
lausui hän hätäilemättä:

”Meidän täytyy toitottaa sitä niin kauan kuin laillinen oikeutemme
meille palautetaan.”

”Kapinannostaja, niskuri, kyllä minä sinut höyhennän herttuoinesi,
höyhennän ja korvennan, senkin kansanyllyttäjä!” huusi marski ja nosti
molemmat nyrkkinsä pystyyn kuin aikoen siihen paikkaan musertaa tuon
pelottoman sarkatakin.

Omin käsin ei hän kuitenkaan kajonnut edessään seisovaan mieheen, vaan
äyhkäsi sotamiehille:

”Viekää alas se lurjus ja suomikaa aluksi, niin että häneltä sisu
pehmenee.”

Mutta sisempiin huoneisiin johtavasta ovesta oli tällä välin marskin
selän taakse ilmestynyt Ebba-rouva. Hän antoi kädellään merkin
sotamiehille, jotka epäröiden jäivät ovensuuhun, sekä kääntyi sitten
tulistuneen miehensä puoleen. He alkoivat keskustella ruotsinkielellä.
Lopuksi marski, jonka ääni sananvaihdon kestäessä oli hieman lauhtunut,
sanoi sotamiehille:

”Viekää se suoraapäätä hiidenkirnuun.”

Kursailematta tarttuivat he nyt talonpoikaa toinen toisesta
käsipuolesta ja taluttivat ulos.

”Hittoko sen naispuolen siihen lähettikin”, pahoili toinen
sotamiehistä, ”minulla kun jo kämmenet syyhyivät päästä tätä munsööriä
roikuttamaan.”

”Hauskapa häntä on hiidenkirnuunkin hilata”, lohdutti toinen.

He taluttivat vankinsa linnankirkkoon. Toinen kumartui lattiaan ja
väänsi saranoilla kääntyvän pienen luukun auki. Musta syvyys ammotti
sieltä vastaan.

”Siellä sinä, munsööri Ilkka, saat mainion kortteerin”, ivaili toinen
sotamiehistä, pujotellen köyttä vangin kainaloiden alle. ”Eikä sinun
tarvitse siellä yksinäsi olla, sillä siellä on riittämiin asti
pääkalloja, rottia ja sammakoita.”

”Ja kun olet tarpeeksi siellä kypsynyt”, lisäsi toinen, ”niin kohtaa
sinua virkaylennys.”

”Pääset maan ja taivaan välille hamppunuorassa roikkumaan.”

He alkoivat hilata häntä aukosta alas. Se tapahtui hyvin hitaasti,
sillä sotilaat tahtoivat mahdollisimman kauan nauttia tästä
hauskuudesta. Joka nytkäykselle, jonka he laskivat vankia alemmas,
evästivät he häntä rivoilla pilkkasanoilla.

Kostea ja tunkkainen ilma löyhähti sieltä vastaan. Tavattuaan
vihdoinkin pohjan jalkainsa alle, arvioitsi Ilkka holvin syvyyden
kolmeksi syleksi.

Sotilaat vetivät ylös köyden, joka ilkeästi kutittaen juoksi hänen
kainaloidensa alatse. Hauskaa oloa toivottaen löivät he luukun kiinni.

Ilkka seisoi pilkkosen pimeässä. Aluksi tunsi hän itsensä aivan
herpaantuneeksi, sillä tällaista päätöstä ei hän valitusmatkalleen
ollut osannut kuvitellakaan. Sitten valtasi hänet hampaita kiristävä
raivo marskin kaikki tallaavaa sortovaltaa vastaan. Nyrkkiin puristetut
kädet kohotettuina vannoi hän vapauttavansa itsensä marskin kourista,
vaikka hänen olisi päänsä murskattava näihin muureihin. Jahka hän
jälleen on kotonaan Pohjanmaan tasangoilla, niin... Vihan salamoiden
valossa kangastui hänen eteensä ensi kerran suuri kansannousu, joka
vapauttaisi maan sotilasten väkivallasta.

Mutta kun viha sekä tuon näkemyksen aiheuttama hurmio olivat
asettuneet, oli hän uudelleen joutua masennuksen valtaan. Oliko mitään
mahdollisuutta päästä pois tästä kuoleman kuilusta, jolle linnalaiset
olivat antaneet sattuvan nimen ”hiidenkirnu”?

Mutta miehelle ei saanut olla mikään mahdotonta. Yrittää ainakin piti.
Ilkka muisti, että sotilaat eivät innossaan olleet muistaneet ottaa
pois hänen puukkoaan eikä tulivehkeitä. Nopeasti otti hän siis esiin
tuluksensa, iski tulta ja kytevään taulanpalaseen puhallellen
tarkasteli olinpaikkaansa. Sen tiilistä ja kivenlohkareista muuratut
seinät kohosivat suorina ja homeisina ylös pimeyteen. Ja ainoana
ulospääsytienä oli keskellä kattoa oleva pieni luukku!

Mutta kun miehellä kerran oli puukko, niin kivien ja tiilien välistä
täytyi voida poistaa muurilaasti, niin että sormensa ja varpaansa saisi
väliin. Ja kattoon päästyä — no, siellähän täytyi löytyä joku keino
luukulle pääsyä varten. Oli kai lankkujen alla niskat ja niistä täytyi
aina jotakin tukea saada.

Ei siis muuta kuin kursailematta työhön. Huomenna saisivat he jo nähdä,
ettei vapaata pohjalaista pidetä kuin hiirtä satimessa.

Muurilaasti karskui herkeämättä toimivan puukonterän edessä ja
hiljalleen kohosi mies kuin hämähäkki pitkin holvin nurkkaa. Aina
väliin täytyi hänen laskeutua ales leväyttämään äärimmilleen
pinnistettyjä raajojaan. Mutta ennen iltaa kolahti hänen päänsä
kattolankkuihin. Kiihkeästi alkoi hän tunnustella pimeässä. Siinä oli
kuin olikin vahva lattianiska ja eräästä kohti löysi hän sen ja lattian
välistä kämmenen mentävän raon. Tyytyväisyydestä huoahtaen laskeutui
hän alas ja kyyristyi nurkkaan levähtämään.

Nyt olisi tarvinnut köyden. Pujottelemalla sen lattianiskan alitse ja
solmiamalla siitä silmukan, saattaisi hän päästä luukulle sekä työntää
sen auki. Ja köyttä tarvitsisi hän edelleenkin, päästäkseen
linnanmuurien ulkopuolelle. Mutta olihan hänellä vahva sarkatakki — ja
puukko. Tokihan silloin piti saada köyttä syntymään. Ei siis muuta kuin
työhön käsiksi. Vaan entäpä häntä käytäisiin katsomassa ennen yön
tuloa. Parasta siis vartoa toistaiseksi ja koota voimia.

Kului pari tuntia. Sitten alkoivat ylhäällä tömistä raskaat askeleet.
Luukku kolahti auki ja kuilua valaisi tulisoihdun punertava loiste.
Vanginvartian parrakas naama ilmestyi aukolle. Silmiään varjostaen
tirkisteli hän alas ja keksittyään vihdoin nurkassa kyyröttävän vangin,
irvisti hän tyytyväisenä.

”Hyvinkö siellä aika kuluu?” kysyi hän sekä vastasi itse samaan
henkäykseen: ”Mikäpäs siellä on kelliessä omissa rauhoissaan. Ja kun
minä annan täältä monttumia, niin ei vatsallakaan ole mitään
valittamista, he he!”

Hän laski nuoralla alas vesikannun ja kovan leipäkannikan.

”Ei tarvitse hiukaa pelätä, sillä leivässä on tavallista kovempi
suola”, lohdutti hän vielä ja toivottaen hyvää yötä kolahutti luukun
jälleen kiinni.

Kun hänen askeleensa olivat vaienneet, riisui Ilkka takkinsa ja alkoi
puukkoaan sekä hampaitaan apuna käyttäen viillellä siitä kolmen sormen
levyisiä suikaleita. Parin tunnin kuluttua oli hän niistä solmeilemalla
ja punomalla saanut kestävän köyden. Liotettuaan leipäkannikan vedessä
ja syötyään sen suuhunsa, kiinnitti hän saappaansa vyöhön, otti
köysivyyhden käsivarrelleen ja alkoi sormin ja varpain kiivetä ylös.

Suurella vaivalla ja ollen välistä putoamaisillaan sai hän köyden
silmukalle lattianiskan ympäri. Helpotuksesta hengähtäen heittäysi hän
silmukan varaan ja kiikkui siinä vähän aikaa voimiaan kooten. Juuri ja
juuri ylti hänen kätensä luukun reunaan. Hän sai sen kohoamaan ylös
sekä molemmat kouransa kiinni lattianreunaan. Purren hammasta niin että
silmät tulta iskivät sai hän punnerretuksi kyynärpäänsäkin ylös
lattialle. Sen jälkeen ei ollut keino eikä mikään hilata itsensä
kokonaisuudessaan ylös kirkon permannolle. Köydensilmukka oli seurannut
hänen jalkojaan ja läähättäen ryhtyi hän avaamaan sen solmua.

Kirkossa oli lähes yhtä pimeä kuin alhaalla hiidenkirnussakin. Syvällä
ulkomuurissa olevat akkunat vain hiukan häämöttivät. Saatuaan köytensä
selville ja saappaat jalkaan hiipi Ilkka yhteen ikkunasyvennyksistä.
Puukollaan mursi hän ikkunalyijyt ja poisti puolikymmentä pientä
ruutua.

Hän pisti päänsä aukosta ulos. Oli pimeä ja kylmänkostea ilma.
Tuuliviiri narahteli jossakin, mutta muutoin ei kuulunut merkkiäkään
minkään elävän olennon läheisyydestä.

Välimatkaa ikkunasta maahan ei voinut mitenkään arvioida. Ilkka
kiinnitti köyden toisen pään ikkunankynnykseen ja laski toisen alas
syvyyteen. Yltikö se maahan vai ei, sitä oli mahdoton tietää. Mutta
yritettävä oli, vaikka pää murskautuisi. Kursailematta alkoi hän
käsivoimin laskeutua köyttä alas.

Yhtäkkiä loppui köysi, mutta hänen jalkansa roikkuivat vielä tyhjässä
ilmassa. Hetkisen riippui hän alallaan, mutta puri sitten hampaansa
yhteen ja hellitti kätensä. Muutaman hetken huimaava putous, sitten
roiskis jäiseen tantereeseen! Tuskin sai hän pidätetyksi tuskanhuudon,
sillä vasemman jalkansa oli hän pahoin satuttanut kivenkulmaan.
Seisaalleen noustessaan tunsi hän, ettei voinut sillä kävellä. Mutta
aikaa ei ollut hukkaaminen ja hän lähti ryömien ulkonemaan muurin
juurelta.

Oli onni, että viime päivien suvi-ilmat olivat sulattaneet lumen, niin
että maanpinta oli musta, joten ylhäällä torneissa käyskelevät vartiat
eivät voineet häntä erottaa. Mutta luultavasti oli sama suvi saanut
aikaan senkin, että vallihauta oli ajautunut vettä tulvilleen. Sen
saikin hän pian todeta, ehdittyään sen partaalle.

Mutta pidättäisikö vesioja, vaikka leveäkin, miestä, joka oli kiivennyt
”hiidenkirnusta” ja tunkeutunut ulos sylen vahvuisten muurien sisältä!
Arvelematta soluttausi hän vallihautaan, niin että jääkylmä vesi vain
huljahti hänen päänsä yli. Muutamalla voimakkaalla vedolla saavutti hän
vallikaivannon toisen reunan. Vettä valuen ja kylmästä väristen kiipesi
hän ylös, sai siitä läheltä käteensä liekautuneen kangen ja sitä
tukenaan käyttäen alkoi kuukkia Kakolan mäkeä kohti.

Synkeänä jättiläismöhkäleenä kuvastui linna öistä taivasta vasten.
Pakolainen heristi sille nyrkkiään ja mutisi hammastensa välitse:

”Kun minä toisen kerran ilmestyn muuriesi sisälle, niin silloin sinä,
Noki-Klaus, et pistäkään meitä enää hiidenkirnuihisi!”

Vaivaloisesti edistyi matka, mutta pysähtymättä ajoi häntä eteenpäin
miehen tahto. Kakolanmäen juuritse kiertäen pääsi hän Aningaisten
vainioille sekä viimein niiden takaisiin metsiin. Valjun, tuulisen
aamun valjetessa osui hän lopen uupuneena yksinäiseen metsätorppaan,
jonka nokisen saunatönön lauteille hän jäi siksi päivää lepäämään ja
jalkaansa hoitamaan.

                                                  ⸻

On kulunut suunnilleen puolitoista vuotta edellisestä. Väsymättä on
Ilkka tämän kuluessa kierrellyt ympäri laajaa kotiseutuaan, yllyttäen
kansaa kapinaan marskin sortovaltaa vastaan. Monta kertaa on hän ollut
joutumaisillaan vainoavien huovien käsiin, mutta aina on hän sentään
päässyt ansasta. Yksi ainoa aate on häntä lakkaamatta kannustanut
eteenpäin: vapaus linnaleiristä ja irstasten huovijoukkojen
mielivallasta.

Mutta ylen hitaasti nousee hedelmä hänen kylvöstään. Onhan niitä kyllä
paljon niitäkin, jotka ovat kärsineet mieskohtaista vääryyttä
sotilasten puolelta ja jotka sen vuoksi ovat valmiit tarttumaan
aseisiin. Mutta suuri enemmistö kynsii vielä arvellen päätään. Käsi
kyllä käskee, mutta toinen vielä lujemmin kieltää. Askel on ylen
pelottava ja rautamarskin kanssa ei ole leikkiminen, sen he ovat jo
tulleet huomaamaan. Parempi koettaa saada apua herttualta, siltä kansan
ystävältä, ja hänenpä luokseen lähetetään vieläkin kerran asiamiehiä.

Kun nämä palaavat retkeltään, on Isonkyrön kirkolla koolla paljon
kansaa ja sotamiehiä, jotka ovat kerääntyneet kirkkomarkkinoille Pyhän
. Lähettiläät ovat saaneet Ruotsin retkellään tuulta
purjeisiinsa ja tuittupäisin heistä, Pirin Pentti, joka on kumonnut jo
naamaansa useita oluttuoppeja, selittää äänekkäästi ympärillä
seisoville miehille, miten herttua oli heidän käskenyt menetellä
huovien kanssa. Sattuupa sitten juuri tällöin joukko viimemainittuja,
puoli hutikassa jo hekin, kulkemaan heidän ohitseen. Kyrääviä
silmäniskuja heitetään puolelta ja toiselta, haukkumasanat alkavat
risteillä ilmassa ja Pirin Pentti ärjäsee: ”Eipä haittaisi, vaikka
niiltä suolet revittäisiin, senkin ryttäreiltä!”

”Tulepas ja revi, senkin moukka!” huudetaan huovien puolelta.

”Niin ettemmekö uskalla?” ja siinä tuokiossa riehahtaa tappelun nujakka
ilmituleen. Tuima mäikytys, kiroukset ja ähellys täyttävät ilman ja
korkealle pöllyää hieno vitilumi. Ihmishenkiä ei sentään menetetä, vaan
revityin vaattein, mustelmin ja pörröttävin hiuksin erkanevat
tappelijat. Pirin Pentti seuralaisineen lähtee Yrjö Kontsaan taloon
kirkon luo juominkia jatkamaan, sotamiesten mennessä omalle taholleen.

Ahkerasti kiersi Kontsaalassa vaahtoava oluttuoppi kädestä käteen,
suuria suunnitelmia punottiin ja lausuiltiin rohkeita sanoja. Mutta
illan hämärtyessä ympäröivät sotamiehet päällikköjensä johdolla talon,
tunkeusivat sisään ja vangitsivat Ruotsissa käyneet lähettiläät sekä
joukon muita miehiä, toimittaakseen heidät marskin kynsiin Turkuun.
Meluten ja hoilaten kuljettivat he vankinsa yhdessä Kontsaalan
oluttynnyrien kanssa nimismiehen taloon, jossa he vuorostaan rupesivat
juominkia viettämään.

Nolona ja kynsille lyötynä parveilivat rahvaan miehet kuin lampaat,
joilta susi on paimenet tappanut.

Silloin saapui kylään suihkavin suksin Jaakko Ilkka. Kuultuaan mitä
täällä oli tapahtunut, leimahtivat hänen silmänsä, ilmaisten sekä
synkeätä vihaa sotilaita kohtaan että iloa siitä, että nyt vihdoinkin
oli toivo saada syttymään yleinen kapina. Kutsumatta kokoontuivat nyt
hänen ympärilleen rohkeimmat markkinamiehistä ja silmät palaen kysyi
heiltä Ilkka, tahtoivatko he jättää lähettiläänsä huovien käsiin kuin
pyöräpäiset akat.

Ei, ei, sitä he jumaliste eivät aikoneet tehdä. — No, aseet käsiin
sitten ja eteenpäin!

Ja ennenkuin puoliyön hetki oli käsissä, oli nimismiehen talolla
noussut ankara nujakka, joka päättyi siihen, että Ilkka miehineen
vapautti huovien vallasta vangitut talonpojat. Kahakka oli paljon
vakavampi kuin päivällä sattunut, sillä yksi sotamiehistä menetti
henkensä ja useat saivat pahoja vammoja.

Kuten sammalen alla kytenyt tuli soveliaan tuulen puhaltaessa leimahtaa
ilmiliekkiin, niin leimahtelivat nyt kapinan liekit ympäri eteläistä
Pohjanmaata. Kaikkialla loimusivat knaappien talot liekeissä ja pitkin
kyliä parveili asestettuja joukkoja. Ja jonkun viikkokauden kuluessa
oli heitä kerääntynyt yhteen tuhansiin nouseva joukko, joka kostoa ja
hävitystä levittäen lähti solumaan etelää kohti, johtajanaan Jaakko Ilkka
.

                                                  ⸻

”Hyvät veljet ja Pohjanmaan miehet!” huusi Ilkka kiveltä, joka
sokeritopin muotoisena seisoi nuijamiesten rintaman edessä. ”Tuolta
lähenee marski sotajoukkoineen” — hän viittasi Pyhäjärven jäälle,
jossa huurun keskellä liikehti suuri joukko jalka- ja ratsumiehiä. ”Nyt
on meidän iskettävä niin että se tuntuu. Pari päivää sitten näytitte te
tällä samalla niemellä miehuuttanne, lyöden Tavastin ja Kurjen huovit
hurjaan pakoon. Tänä päivänä kysytään meiltä paljon suurempaa
miehuutta. Mielittekö seisoa lujina paikallanne vai katsotteko
paremmaksi kääntyä pakoon ja alistua eteenkinpäin Noki-Klaun ikeeseen,
joka, siitä saatte olla varmat, on tästä puolin ja kaiken tähän asti
tapahtuneen johdosta muuttuva kaksinverroin painavammaksi?”

”Ei, ei, tapella me tahdomme!” huusivat nuijamiehet aseitaan
heiluttaen.

”Ja tapella niin, että voitto jää meille, sillä —” Tähän katkesi Ilkan
puhe, sillä samassa jymähti rannalla kanuunanlaukaus ja viuhuen kiiti
nuijamiesten rintamaa kohti vitjakuula. Syntyi sekaannusta ja hälinää,
mutta kuula pelottavine pyrstöineen lensi ketään vahingoittamatta yli.

”Hyvä ennemerkki!” huusi Ilkka. ”Ja nyt eteenpäin! Huovinkolhijat,
astukaa edelle, sillä ratsuväki hankkiutuu hyökkäämään, ja jousimiehet,
jännittäkää aseenne valmiiksi!”

”Huovinkolhijat” oli erityinen joukkue rotevia miehiä, joilla oli
aseina parin sylen pituisilla varsilla varustetut raskaat kirveet.
Heidän tuli tiheänä rivistönä ottaa vastaan ratsuväen hyökkäys ja
noilla pelottavilla aseillaan iskeä hevoset kuoliaaksi. Kun huovit oli
siten tehty jalkamiehiksi, saattoivat toiset raskaine, rautapiikkisine
nuijineen ja keihäineen empimättä käydä heidän kimppuunsa. Kun nyt
huovinkolhijat Ilkan käskyä noudattaen olivat astuneet rintaman eteen,
lähti koko nuijamiesarmeija liikkeelle.

Marskin tuliputket jymähtelivät yksitellen ja niiden kuulat kyntivät
muutamia leveitä vakoja nuijamiesten joukkoon. Mutta johtajat
huutelivat yhtämittaa kehotussanoja, joita miehet kaikenlaisilla
kokkapuheilla höystettyinä toistivat, ja niin marssi rahvaan armeija
hämmästelemättä eteenpäin. Pian vaikenivat kuitenkin kanuunat ja
pelottavalla ryskeellä törmäsivät yhteen huovinkolhijat ja marskin
ratsuväki. Pitkävartiset kirveet nousivat ja laskivat, korskahdellen
kaatuivat ratsut ja karjuen suistuivat rautapukuiset huovit
sätkyttelevien hevosten jalkoihin. Vinkuen halkoivat nuolet ilmaa ja
rämähtäen putoilivat raskaat nuijat kypäreitä ja rautapaitoja vasten.

Ilkka oli vanginnut muutaman isännättömänä kirmailevan huoviratsun ja
heilauttanut itsensä satulaan. Kädessään raskas sotakirveensä, jonka
terä punotti jo monen surmansa saaneen huovin verestä, kiidätti hän
ympäri taistelukenttää, yllyttäen ja rohkaisten miehiänsä sekä kadoten
aina väliin kuumimman käsirysyn keskelle. Toisinaan pysähtyi hän taas
kesken temmellystä ja hänen silmistään leimahti synkkä tuli, kun hän ne
hetkeksi kiinnitti marskiin, joka istui mustan orhinsa selässä taampana
omiensa keskellä. Kookas nenänsä punottaen ja harmaa partansa
huurteessa istua könötti hän siellä liikkumatonna kuin patsas ja jakeli
käskyjä lujalla, karkealla äänellään.

”Tuonne, tähdätkää tuonne! ettekö tunne Noki-Klauta!” huusi Ilkka
parille jousimiehelle, jotka taistelunlaine oli heittänyt hänen
vierelleen.

Puhkuen jännittivät miehet jousensa, tähtäsivät ja laukasivat melkein
yhtaikaa. Mutta vonkuen kiitivät teräväkärkiset nuolet ohitse maalinsa
ja ampujista näytti marski hymyilevän heille pilkallisesti. Silloin
raivostui Ilkka ja kirveensä kohottaen hyökkäsi huoviparveen kuin
aikoen raivata itselleen tien marskin luo.

Vuoroin edeten, vuoroin peräytyen olivat nuijamiehet taistelleet ja
laajalti punotti kaatuneiden verestä sohjuinen lumi. Harmaa talvinen
päivä, vuoden viimeinen, alkoi jo hämärtyä illaksi, kun nuijamiehet
päällikkönsä esimerkkiä seuraten ponnistausivat viimeiseen rynnäkköön.
Tällöin kohosi marski seisomaan jalustimillaan, heitti tarkastavan
silmäyksen yli omien joukkojensa sekä jakeli ympärilleen muutamia
käskyjä. Silloin alkoi koko sotajoukko hiljalleen liikehtiä takaisin
järvenrantaa kohti. Sen huomatessaan kohottivat nuijamiehet meluisan
voittohuudon ja kävivät kimppuun kaksinkertaisella vimmalla. Mutta
hitaasti, askel askeleelta ja hyvässä järjestyksessä peräytyi marskin
armeija järvenjäälle eikä uupunut nuijajoukko jaksanut sitä enää kovin
pitkälle ahdistaa. Peläten jotakin ansaa sotaväen puolelta kutsui Ilkka
miehensä takaisin ja niin sai marski jatkaa rauhassa peräytymistään
järven toiselle rannalle. Hän istui jäykkänä satulassaan ja hänen
asennostaan saattoi lukea äänettömän uhkauksen, että leikki ei ole
vielä suinkaan loppuun leikitty.

                                                  ⸻

Ilkka paneutui pitkälleen havuvuoteelle nuotion loisteeseen. Vuoden
viimeinen kannikka oli loppuun kulumassa ja huomenna, uuden vuoden
alkaessa, oli alkava uusi taistelu marskin ja hänen joukkojensa kanssa.
Sen tiesi hyvin unta odotteleva nuijapäällikkö ja siinä pyörivät hänen
ajatuksensa, katseensa jäykkänä tuijottaessa ylös korkeuteen, josta
tuhannet tähdet vilkuttivat hänelle kylmästi ja puolueettomasti.
Taistelukentältä, jossa kuolevien valitukset olivat jo vaienneet,
kantausi hänen korviinsa sekavaa äänten sorinaa, laulun remputuksia ja
riitelyä. Siellä paloi kaatuneiden keskellä kymmeniä nuotioita, joiden
ääressä nuijamiehet viettivät yötään. Ja kuin monipäisen hirviön vihaa
hehkuvat silmät kiiluivat järven takaa marskin joukon leiritulet...

Omasta leiristä kuuluvat monenlaiset ja räikeästi soinnahtavat äänet
saivat Ilkan huolestuneesti ajattelemaan tulevaisuutta. Hän ei tuntenut
epäilystä huomenna uusiintuvaan taisteluun nähden, sillä olihan hänen
joukkonsa saanut jo tarpeellisen karaistuksen kahdessa taistelussa,
samalla kuin se oli osottanut hänen suureen tarkotusperäänsä
tarvittavaa sotakuntoa. Mutta järjestyksen ja kurissa pysymisen kuntoa
siltä puuttui ja se se oli saanut hänet jo monesti arvelemaan ja se sai
hänet myöskin tuntemaan jonkunlaista pelkoa ratkaisevaan voittoon
nähden. Sillä kuinka kykenisi hän marskin voitettuaan hillitsemään
kuriin tottumattoman ja ryöstönhaluisen joukkonsa, kun hänellä jo
tähänkin mennessä oli siinä suhteessa ollut täysi tekeminen. Äskenkin,
kieltäessään leirissä juopottelun ja komentaen vallattomia
järjestykseen, oli hänelle singottu uhkaavia sanoja ja heitetty
kyrääviä silmäniskuja. Milloin hyvänsä saattoivat ne puhjeta
ilmikapinaksi. Kapinaksi? Hm! Hän oli itsekin kapinannostaja, ainakin
hänet marskin taholta sellaiseksi leimattiin, ja nyt sai hän jo peljätä
kapinaa omaa itseänsä vastaan...

Moninaisiin ja ristiriitaisiin mietiskelyihinsä väsyneenä ummisti Ilkka
vihdoin silmänsä ja nukahti. Kohta oli hän jälleen keskellä taistelun
tuoksinaa. Ympärillään näki hän punottavia, vihasta vääristyneitä
kasvoja, hän sai takaapäin iskun päähänsä, kaikki pimeni hänen
silmissään ja hän suistui maahan. Hänen jaloilleen laskeutui raskas
paino ja kun hän vihdoinkin sai silmänsä auki, näki hän jaloillaan
istuvan marskin suunnattoman suurena ja leveänä. Pilkallisesti
hymyillen tuijotti se häneen, purskahti sitten äänekkääseen nauruun ja
sanoi:

”Mitä hyötyä sinä luulet siitä saavasi, että olet nämä roskajoukot
tuonut minua vastaan. Huomenna minä hajotan ne kuin tuhkan tuuleen!”

Hän hierasi kämmeniään vastakkain ja puhalsi sitten kuin akanoita
ilmaan. Ilkka riuhtasi itseään vapautuakseen hänen altaan ja avasi
suunsa antaakseen kiukkuisen vastauksen. Mutta samassa tunsi hän jonkun
syrjäisen tyrkkivän itseään kylkeen ja kääntyessään häntä kohti heräsi
hän unestaan.

Hän näki oman renkinsä hätääntyneenä ja puuskuttaen kumartuneen
puoleensa ja tyrkkivän häntä hereille. Rengin takana seisoi
puolikymmentä hänen oman pitäjänsä miestä.

”Isäntä, isäntä, kuulkaa!” hoki renki, ”Lähtekää kiiruusti pakoon,
teidät on petetty ja myöty marskille!”

Siinä tuokiossa katosivat unen tähteet Ilkan silmistä. Hän kavahti
seisoalleen ja huusi:

”Mitä, kavaltanut! Kuka on kavaltanut?”

”Nuo tuolla!” sanoi renki leiriä kohti viitaten, samalla kuin toiset
miehet alkoivat yhteen ääneen selittää, kuinka kaksi marskin herroista
oli äsken ilmestynyt leiriin luvaten miehille täyden anteeksiannon ja
vapauden linnaleiristä, jos he jättävät Ilkan marskin valtaan, ja
kuinka nuijajoukko oli lopulta suostunut tähän kauppaan.

”Kaikkiko suostuivat kauppaan, paitsi teitä?” kysyi Ilkka käheällä
äänellä ja kasvoiltaan tuhkan harmaana.

”Eivät kaikki, vaan ne kaikista hurjimmat, jotka ovat jo ennestäänkin
kantaneet kaunaa sinua kohtaan”, selittivät miehet. ”Muut huojuivat
sinne tänne eivätkä uskaltaneet lopulta vastustaa näitä hurjia. Mutta
joudu, Ilkka, nouse hevosesi selkään ja anna sen lentää, sillä he ovat
jo tulossa sinua vangitsemaan!”

Silmät tulta iskien tarttui Ilkka sotakirveeseensä ja nosti sen
lyömäasentoon.

”Tulkoot, tässä seison minä ja halkaisen kallon jokaiselta petturilta,
joka uskaltaa nostaa kätensä minua vastaan!”

Mutta miehet kerääntyivät hänen ympärilleen ja hätäilivät yhteen
ääneen:

”Oletko sinä hullu! Heitä on satalukuinen joukko ja he ovat juopuneina
oluesta, jota he rohkaisukseen kävivät ryöstämässä Nokian kartanon
kellarista. Vaikka surmaisitkin heistä muutaman, niin kuitenkin
voittaisivat he sinut ja sitoisivat nuoriin muutamassa hetkessä. Ja
päivän valjetessa olisit sinä marskin vanki.”

”Kuolema ja kirous!” puuskahti Ilkka ja antoi kirveensä vaipua.
”Marskin vanki, marskin vanki!” toisti hän jonkun kerran ja tuijotti
villisti nuotioon.

”Joudu, joudu, ne lähenevät!” hoputtivat miehet, pudistellen häntä
kukin puoleltaan.

Ilkka kohotti päänsä ja katsoi leiriä kohti. Hoilaten läheni sieltä
suuri miesjoukko. Suonet Ilkan ohimoilla pullistuivat ja hän kohotti
jälleen kirveensä. Mutta sitten pisti hän sen äkkiliikkeellä vyönsä
alle.

”No niinpä lähtekäämme sitten”, virkkoi hän irrottaen päivällä saadun
ratsunsa puusta. ”Jaakko Ilkan nahka on liian hyvä tuollaisen
roistolauman myytäväksi.”

Hän heittäysi satulaan ja nykäsi ratsun liikkeelle. Miehet asettuivat
niihin kahteen rekeen, joissa he leiristä olivat ajaneet tänne Ilkan
nuotiolle, ja lähtivät hänen jälkeensä.

Tultuaan nokian äyräälle pysäytti Ilkka ratsunsa ja kääntyi katsomaan
leiriä kohti, jossa hänen suuret unelmansa hetki sitten niin
odottamattomalla tavalla olivat sammuneet. Kohottaen nyrkkiin
puristettua kättään lausui hän:

”Sinne jääkää, kehnot, ja ryömikää mielenne mukaan Noki-Klaun jaloissa.
Laskekoon hän sata kertaa raskaamman ikeen teidän niskoillenne, että
kerran oppisitte pitämään arvossa vapautta ja itsenäisyyttä!”

Hän karautti alas jäälle ja katosi seuralaisineen pakkasen huuruun.
Nokian koski pauhasi tähtikiiluisessa uudenvuoden yössä kumeasti ja
uhkaavasti ikäänkuin ennustaen tuhoa ja häviötä päällikkönsä myöneelle
nuijamiesten armeijalle.

                                                  ⸻

Oli kirkas pakkaspäivä parisen viikkoa edellä kerrotun jälkeen.
Ilmajoen kirkkotarhan reunalle oli rakennettu mestauslava ja sen
ympärillä seisoi satalukuinen huovijoukko, päällikkönään Sigismundin ja
marskin asettama Pohjanmaan vouti, Abraham Melkiorinpoika.

Kirkkopihaan kokoontuneessa kansanjoukossa olevat miehet loivat
katseensa alas, kun lavalla odottavan punapukuisen pyövelin luokse
nähtiin nousevan Jaakko Ilkan.

Hänen askeleensa olivat varmat, mutta miehen muinainen ryhdikkyys oli
poissa, laihojen kasvojen lujat juonteet olivat kuin höltyneet ja
silmien entinen tuike oli sammunut. Hän näytti liikkuvan kuin unissaan.

Sellaisessa tilassa, puhumatta juuri mitään ja liikkumatta minnekään,
oli hän viettänyt kuluneet kaksi viikkoa kotitalossaan. Häntä oli
yllytetty pakenemaan ja piiloutumaan, mutta hän ei ollut lähtenyt. Oli
kuin hänen sisällään olisi murtunut tärkeä, liikkeelle paneva ponnin,
joka hänessä ennen uudenvuoden Nokialla oli miltei aina ollut
vireessä. Kun sitten huovijoukko oli astunut hänen pirttiinsä, oli
hänen silmänsä pohjalla tuikahtanut entinen tuli ja hän oli tarttunut
sotakirveeseensä. Mutta samalla oli tuli kuitenkin sammunut, kolahtaen
oli kirves pudonnut lattiaan ja vastarintaa tekemättä oli hän
antautunut vangiksi.

Harhaillen liiteli hänen katseensa yli kotiseudun tammikuisen maiseman.
Kun se pysähtyi kirkkopihassa seisovaan kansanjoukkoon, ojentui hänen
vartalonsa entiseen ryhtiinsä, samalla kuin hänen silmistään leimahti
vanha tuli.

”Miehet!” huusi hän kätensä kohottaen ja niin läpitunkevasti, että
katsojat vavahtivat ja maahan luodut katseet kohosivat yhtaikaa hänen
puoleensa. ”Miehet, katsokaa kuinka vapaa mies astuu kuolemaan.
Painakaa se muistoonne ja kertokaa siitä lapsillenne, että edes heistä
tulisi kerran miehiä, jotka kykenevät uhraamaan henkensä ja
kaikkensa...”

Enempää ei kansanjoukko voinut kuulla, sillä hänen sanansa hukkuivat
siihen meluun, jonka huovijoukko tahallaan pani toimeen. Sen kestäessä
kumartui Ilkka alas ja pyövelin leveäteräinen kirves heilahti ilmassa.

Kansanjoukon ja huovien poistuessa pystytti pyöveli mestatun pään
korkean virven nenään sekä asetti hänen ruumiinsa teilirattaaseen.

Mutta unettomina vääntelehtivät Ilmajoen miehet seuraavana yönä
vuoteillaan. Ilkan sanat ja viimeinen katse eivät antaneet heille
rauhaa ja seuraavan illan hämärtäessä kerääntyi heitä eri suunnilta
kirkon luo. Ääneti kaivoivat he haudan siunattuun maahan kirkon
seinämälle, ääneti laskivat he nuijapäällikön ruumiin teilirattaasta ja
pään virven nenästä sekä peittivät ne haudan lepoon, ja ääneti,
katsomatta toisiinsa, poistuivat he työnsä tehtyään kukin taholleen.

Kyösti Wilkuna.

"HUOMISPÄIVÄN KUNINKAAN" APUMIES.

AKSEL KURKI.

Paljo purjeita välkkyili eräänä pilvipoutaisena syyskuun aamuna
Ahvenanmerellä, jossa navakka itäetelä levitteli niitä laajalle
rintamalle. Yhteinen oli kuitenkin laivoilla suunta; niiden kokat
kohisivat Ruotsin rannikkoa kohden, jonne etummaisena kulkeva komea,
korkea päällikkölaiva viittasi kuin emä poikasilleen tien. Tämän laivan
mastossa liehui lippu, johon oli kuvattu toista jalkaansa lepuuttava,
pitkäkoipinen lintu, — se oli vanhan Kurki-suvun vanha vaakuna. Ja
tämän päällikkölaivan peräkannella, korkeaksi rakennetun kajuutan eli
”komppanian” kupeella, seisoi täysissä sotavarusteissa kookas,
lihavahko, noin 40-vuotias mies, joka tyynenä tarkkasi laivain retkeä
aallokossa, — se oli laivaston päällikkö, sotaeversti Aksel Kurki.

Suomen laivasto se näin syksyllä 1598, Turusta lähdettyään, laski
länttä kohti, matkalla valloittamaan Tukholman ja koko Ruotsin maan. Se
oli komea laivasto, — tätä retkikuntaa olikin kauan ja hyvin
valmistettu. Siksi oli reipas ja rohkea niiden miesten mieli, jotka nyt
noissa laivoissa purjehtivat suuriin, tärkeisiin, sotaisiin tehtäviin,
— heitä elähdytti kunniakkaiden voittojen toivo.

Ainoastaan retken johtaja ei näyttänyt yhtä rentonaan antautuneen
näihin kauniina kangastaviin unelmiin. Hänen lujapiirteiset,
ahavoittuneet kasvonsa olivat vakavat, kun hän mietteisiinsä vaipuneena
tähysteli aaltojen yli rannattomaan etäisyyteen, ja vain harvakseen hän
vastaili niille aatelisille retkitovereilleen, jotka siinä laivan
kannella vilkkaasti keskustelivat.

— Herttuan laivoja ei näy missään, hän on lopultakin jättänyt sekä
Ahvenanmaan että meren meille, täällä meikäläisiä kauan kiusoiteltuaan.

Näin puheli pienenläntä, mustapintainen mies, viittoen vilkkain elein
joka taholle. Se oli Aksel Kurjen lankomies ja taattu sotatoveri Antti Boije,
jota näytti polttavan tulinen halu päästä mahdollisimman pian
tämän lainehtivan meren ylitse sen takana alkaviin tehtäviin.

— Ei näy, emmekä näe niitä Ruotsin saaristossakaan, kun sinne tulemme,
vakuutteli hänen vieressään seisova, solakka ylimys, Hartikka, Vuolteen
herra. — Ja tuuli kääntyy meille yhä vetävämmäksi, ennen iltaa olemme
jo saaristossa ja aamulla sujahtavat aluksemme myötäsen lennättäminä
sen lävitse. Sitten...

— Niin, Hartikka, sitten saamme 30 seuraavan yön maata armaiden
rouviemme vieressä, joista meitä nyt herttuan selibaattitoimenpiteiden
johdosta on pidetty toista vuotta erossa!

— Huomenna on lopussa naistemmekin vankeus, se on tosi sana!

Aksel Kurki käännähti nyt vieressään keskustelevain herrain puoleen ja
virkkoi, ilmeessään puoleksi ivaa, puoleksi raskasmielisyyttä:

— Ja siinäkö on sitten kaiken ratkaisu?

— Ei, se on alkua vasta, mutta onpa se hauska alku, vastasi hänen
hilpeä lankonsa. — Tunnusta pois, Aksel, kolkolta tuntui sinustakin
viime talvi emännättömässä Anolassa.

— Ja siitä alkaakin nyt voittojen sarja, intoili Hartikka. —
Tukholman valloitamme ensiksi herttuan väeltä ja sieltä painumme halki
Ruotsin kuningasta vastaan. Ratkaisu on nyt kerrankin meidän,
suomalaisten, käsissä!

— Kumpa se jo olisikin käsissämme, huoahti Kurki.

— Miksi murjotat, Aksel, virkkoi Boije siihen melkein nuhdellen. —
Retkemme käy nyt hyvillä enteillä, Sigismund marssii omalla joukollaan
meitä vastaan, herttuan on siinä raossa pakko taipua!

— Niin, toivokaamme parasta, virkahti nyt Aksel Kurki vähän
iloisemmin. — Mutta yleensähän olemme saaneet tottua siihen, että
kuinka kuninkaan puolesta ponnistelemmekin, niin lopulta aina kaikki
menee hiiteen.

— Nyt huolesi hiiteen heitä! kehotti Antti Boije rohkeana. — Vanhat
tarinat kertovat, että Suomen miehet ennen muinoin, hyvin paljo aikaa
sitten, tekivät sotaretkiä tämän saman meren yli Ruotsiin, jonka
maakuntia he valloittivat ja verottivat. Sen jälkeen on retkiä tehty
melkein yksinomaa siltä puolelta tänne Suomeen. Mutta onpa nyt hauska
taas kerran verestää noita vanhoja muistoja ja käydä lännen mailla
vastavierailulla.

Aksel Kurki oli lähtenyt keulaan päin kävelemään ja mitteli hetken
harvakseen laivan tervattua kantta. Sitten pysähtyi hän taas
lankomiehensä eteen, katsoi tätä kuin tutkivasti silmiin ja virkkoi:

— Entä sitten?

— Sittenkö, huudahti Antti, hämmästellen tuota terävää kysymystä. —
No perhana! Kuningashan meidät on kutsunut avukseen, kaipa hän asiat
edelleen järjestää. Me suomalaisethan olemme nyt täällä hänen
perintövaltakunnassaan hänen varsinaisena, miltei ainoana,
suojajoukkonaan, hän meitä nyt ikävällä odottaa vapauttamaan itsensä ja
maan Kaarlo-herttuan vallanhimoisesta, omanvoitonpyyntöisestä
komennosta. Meidän on nyt kaikkein ensiksi palautettava maahan sen
laillinen järjestys ja kuninkuus!

— Ja ehkä paavin uskokin...?

— Ei sitä sentään, vastasi Boije, joskin nyt melkoista talttuneemmin.
— Onhan Sigismund pyhästi ja lujasti luvannut luopua noista vanhoista,
paavillisista unelmistaan. Ja muuten: mitäpä nuo uskon asiat kuuluvat
meihin, sotureihin, niistä riidelkööt piispat ja papit!

Mutta Kurki huomasi jo epävarmuutta jäykän lankomiehensä loppusanoissa
ja oivalsi samalla, että tämä epäilys oli hänen itsensä kylvämä. Sen
hän nyt tahtoi karistaa pois, käsittäen, että sotaretken johtajanhan
täytyisi päinvastoin valaa uskoa ja uskallusta seuralaisiinsa. Siksi
hän nyt paljo reippaammin virkkoi:

— Niin todella, ovathan enteemme hyvät, kulkiessamme tämän Rubikonin
poikki. Arpahan on heitetty jo kauan sitten ja tapausten kehitys on
vihdoin vienyt meidät tälle retkelle asti.

— Niinpä niin, paluutietä ei meillä enää ole, vaikkapa olisimme
kotiinkin jääneet.

— Ei, toisti Kurki lopuksi. — Tehtävämme on nyt todella koettaa
ohjata maan ja valtakunnan kohtalot oikeille, laillisille urille, sehän
on alunpitäinkin tekomme ja kantamme määrännyt. En voi kyllä salata,
että mieluummin retkeilisin sotaväkineni jonnekin toisaalle, vieraille
maille voittoja niittämään, — silloin vasta tuntisin vanhan
taisteluhaluni leimahtavan. Mutta tärkeä on tehtävämme tälläkin
reitillä ja me tahdomme sen tehtävämme kunnolla suorittaa.

Keskustelevat herrat siirtyivät tarinoiden verkalleen laivan
suojalaidalle, sillä nouseva aalto pärskytti vettä ylähangan puolelta.
Ja keskustelun tauottua jatkoivat he kukin itsekseen mietteitään.

Siinä sitkeässä, katkerassa taistelussa, jota Ruotsin valtakunnassa oli
pitkin 1590-lukua käyty kuningas Sigismundin ja hänen setänsä,
Kaarlo-herttuan, välillä, oli Suomen aateliston asema sen monen
valistuneemman jäsenen mielestä koko ajan ollut ristiriitainen ja
kiero. Perinnäismuistoilleen uskollisena ja olosuhteiden pakottamana
oli tuo ylimystö suurimmalta osaltaan alunpitäin asettunut kuninkaan
puolelle, jonka asiata Suomen mahtavin mies, Klaus Eerikinpoika Fleming,
tarmolla ja intohimolla ajoi. Tämä taistelu olikin Suomessa
kärjistynyt lähinnä voimakkaan Klaus-herran, marskin ja amiraalin, sekä
Kustaa Vaasan nuorimman, jäutevimmän, pojan, Kaarlo-herttuan väliseksi
vallankamppailuksi. Ankaralla kurillaan ja lujatahtoisuudellaan oli
Fleming saanut Suomen useimpain ylimyssukujen edustajat pysymään
puolellaan, mutta täydestä vakaumuksesta he sitä eivät suinkaan aina
tehneet. Sillä taistellessaan kaukana Puolassa asuvan kuninkaan
puolesta olivat he samalla joutuneet taistelemaan paavillisen
kirkkovallan puolesta, jota heistä ei kukaan suosinut, ja puhdistettua
oppia vastaan, jota he olivat lapsuudestaan tottuneet rakastamaan. Eikä
siinä kyllin. Vastustellessaan vallantavottajaherttuan laillista
esivaltaa syrjäyttäviä pyyteitä — tällaiseksi kuvastui heille Kaarlon
omapäinen hallinto Ruotsissa — olivat he joutuneet seisomaan oman
maansa rahvasta vastaan, joka oli Flemingin Suomeen kokoaman sotaväen
sortamana turvautunut herttuan apuun. Syvä juopa oli näin auennut
Suomen herrojen ja yhteisen kansan väliin; tuohon kansaan oli
iskostunut sakea, katkera viha, joka lopulta oli puhennut kapinaan
aatelisia vastaan. Nämä taas olivat, tukahdutellessaan talonpoikain
epätoivoisia kapinayrityksiä, joutuneet toteuttamaan Klaus Flemingin,
tuon yhtä raa’an kuin omapäisen esimiehensä, kostoa ja
julmuutta. Kuitenkaan he eivät sydämessään hyväksyneet hänen
häikäilemättömyyttään, jonka he näkivät johtavan onnettomuuksiin,
eivätkä hänen valtiollista notkeutta puuttuvaa komentoaan.

Usein oli siten Aksel Kurkikin kuluneina vuosina asettunut Klaus-herran
karkeaa itseviisautta vastustamaan eikä hän senvuoksi ollutkaan pysynyt
marskin täydessä suosiossa. Mutta vaikka tällöin monet muutkin olivat
häntä kannattaneet, oli Flemingin tarmo, joka pyrki katkaisemaan kaikki
välit herttuan kanssa, kuitenkin aina lopulta perinyt voiton ja
tapaukset olivat niin vieneet Kurjenkin mukaansa. Hänen miekkansa oli
heilunut Sigismundin ja Klaus-herran puolesta, sillä tottuneena
nuoruudestaan maan laillista kuningasta tottelemaan hän ei ristiriitain
aallokoissa ollut enää voinut heittäytyä ”vallantavoittajan”
asemieheksi.

Siten oli lopuksi syntynyt se auttamaton särkymys, joka vihdoin,
Flemingin yhtäkkiä kaaduttua pois keskeltä suunnitelmiaan, johti
sisälliseen sotaan. Aksel Kurjesta oli tullut yksi kuningasmielisen
puolueen johtomiehiä ja sen sotaeversti, jonka vaikeana tehtävänä oli
estää herttuaa saamasta Suomea valtoihinsa ja auttaa heikko ja
epäluotettava, mutta kuitenkin laillinen, kuningas Ruotsissa
oikeuksiinsa. Mutta vielä tässäkään asemassa hän ei voinut olla usein
itseltään kysymättä, oliko tuo asiaintila, joka kyllä osaltaan oli
herttuankin leppymättömyyden luoma, lopultakaan onnellisin. Hänellä
oli, niin soturi kuin olikin, taipumusta mietiskelyihin; hän kärsi itse
enin epäilyksistään, mutta ei voinut niitä vaimentaa.

Nyt hän toki, — niin koetti hän itselleen vakuuttaa, — oli johtamassa
asiat viimeiseen, voitolliseen ratkaisuun. Vihdoinkin oli näet kuningas
Sigismund tänä syksynä palannut vaalivaltakunnastaan, Puolasta,
perintövaltakuntansa, Ruotsiin, ja Suomen sotaväen, joka koko ajan oli
pysynyt hänen varmimpana tukena syntymävaltakunnassaan, oli nyt määrä
saapua häntä vastaan Tukholmaan, auttamaan häntä masentamaan
setänsä vastarinnan. Pitkien ponnistusten jälkeen näytti Suomen
aatelisherroillekin vihdoin palkinnon päivä koittaneen ja rohkealla
luottamuksella, palavalla kärsimättömyydellä, ikävöivät he nyt noita
tulossa olevia, ratkaisevia tapahtumia. Siksi oli heidän mielensä,
Ahvenanmeren yli purjehtiessaan, toivehikas ja kirkas, siksi koetti
Aksel Kurkikin karkoittaa mielensä tummemmat mietteet.

Hetken kuluttua tapasivat langokset taas toisensa alahangan puolella ja
Antti Boije rupesi, ikäänkuin jatkoksi äskeisille tarinoille,
kuvailemaan tulossa olevia käänteitä:

— Onpa nyt kerran meillä suomalaisillakin oleva kuninkaan
läheisyydessä ovet auki noustaksemme vähän ylemmillekin portaille,
joilla muuten vain Ruotsin ylimykset paistattavat päivää. Etpä taida
sinäkään, Aksel, sotaväen ylipäälliköksi kohotettuna, nyt lähiaikoihin
palata takaisin Suomeen.

Ja toverinsa kuvitelmain kannustamana purki Hartikka-herrakin esille
sisäiset toiveensa:

— Näissä oloissa ei kuningas voi luottaa keneenkään niinkuin meihin,
jotka koko ajan olemme hänen puoltaan pitäneet. Ja kaiketi me kaikista
pitkistä rehkimisistämme ja monista pettymyksistämme jonkun palkinnon
olemme ansainneetkin.

— Taitaapa tosiaan rouvistammekin tuntua hauskalta päästä pitkän
vankinaolon jälkeen nyt Sigismundin hovijuhliin, haaveili Antti.

— Ne juhlat ovat sentään vähän toista kuin parhaatkin juhlat Anolassa,
veisteli Hartikka.

Aksel Kurki silloin hymähti:

— Jahkahan nyt niihin hovijuhliin asti ensiksi ehditään! Mutta sen
teille vakuutan, hyvät herrat, että kuinka ylhäisiä asemia meille
tarjottaneekin, pitkä-aikaiseksi en jää Ruotsiin. Niin pian kuin voin,
palaan kyllä hiljaiseen Anolaani, jos vain olen saanut rakennetuksi
valtakuntaan pysyvän rauhan ja sen kuninkaan varmistetuksi
valtaistuimelleen.

Aksel-herra oli syvästi kiintynyt kotitaloonsa, Kurkien toiseen
sukukartanoon, Kokemäenjoen Anolaan. Se oli perinnön jaossa joutunut
hänelle, nuoremman veljen Juhon jäädessä vanhaan Laukkoon, ja sinne
pohjustivat hänen nuoruutensa ensimäiset unelmat. Aksel oli alkujaan
pantu lukutielle, johon hänellä näytti olevankin suurimmat taipumukset.
Turun koulun käytyään oli hän jatkanut opintojaan ulkomailla, joten
hänellä kirjamiehenä oli lujempi pohja kuin yleensä aikalaisillaan
aatelisnuorukaisilla. Mutta kun Suomen nuoriso sitten oli kutsuttu
niihin pitkällisiin sotiin Venäjää vastaan, jotka alkoivat Juhana kolmannen
aikana, oli Aksel Kurkikin tempautunut niiden pyörteisiin.
Hänessä virtasi vanhan Kurki-suvun kuumaa, sotaista verta, hän oli
Hornin johdolla oppinut sotataidon Virossa ja Inkerissä, ollut mukana
Pontuksen voitokkailla retkillä Itämaille ja pian oli soturin ammatti
osottautunut hänen varsinaiseksi kutsumuksekseen. Urhoollisuudellaan ja
neuvokkuudellaan oli hän pian soturina saavuttanut hyvän maineen, joten
hänestä jo kolmannellakymmenellä ikävuodellaan (1585) oli tehty Suomen
aatelislipullisen päällikkö. Samalla oli hänelle uskottu tärkeitä
tehtäviä, kuten sodan melskeiden keskessä olevan Narvan kaupungin
käskynhaltijan toimi. Pitkät, vaiherikkaat sotavuodet hän siten vietti
siellä vieraalla maalla, missä onni häntä väliin suosi ja väliin hänet
petti, ja siellä luonto karkeni ja katse avartui.

Vihdoin tämä sota taukosi. Syntyi välirauha ja sitten lopullinen rauha
(Täyssinän rauha 1595). Sotakunnian kultaamana, reippaana ja
voimakkaana, oli Aksel Kurki silloin, noin viisi vuotta sitten,
palannut Suomeen, aikoen ripustaa veren mustentamat aseensa lepäämään
Anolan varushuoneeseen. Hän oli tällävälin mennyt naimisin, tuonut
emännäkseen Anolaan naapurinsa ja asetoverinsa Antti Boijen sisaren, ja
halusi nyt asettua kotitilaansa viljelemään ja kotionnestaan
nauttimaan.

Mutta se rauhan ja onnen aika ei jäänyt pitkäksi. Klaus Fleming, joka
Suomessa yhä itsenäisemmin isännöidessään juuri näihin aikoihin oli
joutunut kireisiin väleihin Kaarlo-herttuan kanssa, oli kaiken varalta
pitänyt Viron tappotantereilta palanneen sotaväen koolla Suomessa ja
tämän ryöstöihin tottuneen aseväen majoitus tuotti Suomen talonpojille
niin tavattomat rasitukset, että se joutui epätoivon partaalle. Se
nousi kapinaan ja pian rupesi Anolaankin saapumaan pohjoisista
pitäjistä huolettavia viestejä. Klaus herra kutsutti pikalähetillä
Kurjenkin huoveineen retkelle talonpoikia vastaan. Aksel-herra ei sitä
käskyä totellut, — hänestä oli Fleming itse taitamattomasti ajanut
asiat umpikujaan. Mutta ennen pitkää — alkuvuodesta 1596 -- ryntäili
jo Kokemäenjoenkin laaksoon pohjoisesta hätääntyneitä pakolaisia, jotka
kertoivat, että hurjia nuijajoukkoja on tulossa rantatietä Ulvilaan
päin, polttaen ja hävittäen kaikki aatelisten ja knaappien kartanot.
Pian oli Kurjella oma koti kysymyksessä. Silloin hänen sotaverensä
kuumenivat, hän kokosi kiireellä lähipitäjiin sijoitetut huovinsa ja
nousi sotaratsunsa selkään.

Helppo hänen oli sillä väellä hajoittaa talonpoikain huonosti asestetut
parvet. Hän ajoi ne pakosalle, vangitsi niiden päällikön Pentti Poutun,
jonka hän lähetti Turun linnaan, ja palasi kotiinsa. Tästä tuloksesta
hän ei kuitenkaan iloinnut, niinkuin vieraalla maalla saavuttamistaan
voitoista, ja kun hän keväämpänä läksi Turkuun aatelisherrain
neuvonpitoon, oli hän ensimäinen arvostelemaan Klaus Flemingin komentoa
Suomessa. Yhtä pelottomana kuin taistelutantereella asettui hän tuota
mahtavaa marskia vastaan, joka yhä tahtoi kärjistää ristiriidat ja
aiheuttaa uuden, raatelevan, sisäisen sodan, — sodan Kaarlo herttuaa
vastaan. Flemingin uhittelevimmat uhkaukset hän sillä kertaa saikin
talttumaan. Mutta tapausten menolle ei ollut enää sulkua
rakennettavissa... vyöry oli lähtenyt liikkeelle...

Laivan kannella muistoihinsa vaipunut soturi tempasi katseensa ulapalta
ja lähti taas raskain askelin tervattua siltaa mittelemään. Häntä
kiusotti, että hänen ajatuksensa alituisesti upposivat noihin
menneisiin ristiriitoihin, se oli hänestä kuin huono enne. Mutta hän ei
voinut sille mitään, vaikka hän koettikin itselleen hokea:

— Se on ainoa tie, eteenpäin vaan!

Ainoa se olikin, sittenkuin tapausten vyöry kerran oli liikkeelle
lähtenyt. Klaus Fleming kuoli, hänen pakkovaltansa laukesi, mutta
tapauksilla oli silloin jo määrätty kulkunsa. Sitä kamppailua Ruotsin
ja Suomen välillä, jota marski niin kauan ja innokkaasti oli
valmistellut, kukistaakseen herttuallisen vastustajansa, sitä ei enää
voitu välttää. Kustaa Vaasan nuorin, tarmokas poika, jonka varpaille
Suomesta oli astuttu, oli lopulleen tuskastunut ja päättänyt kurittaa
uppiniskaiset. Muutamia kuukausia marskin kuoleman jälkeen oli hän
Ruotsista lähtenyt laivastollaan Suomeen, — aseiden oli ratkaistava
tuo vanha ristiriita. Sillä kertaa ei lopullista ratkaisua sentään
tapahtunut, sillä vaikka herttua saikin muutaman kavaltajan avulla
haltuunsa Turun linnan, jäi Suomen sotaväki, jossa Kurki muiden ohessa
piti päällikkyyttä, vielä voittamatta. Herttua palasi Ruotsiin, vieden
sinne mukanaan Turun linnasta Suomen ylimysten rouvat ikäänkuin
panttivangeiksi, ja tämä naisryöstö se erityisesti ärsytti mieliä sekä
kylvi Suomessa entistä katkeramman vihan herttuaa vastaan. Tämä uhkasi
tulla suuremmalla voimalla takaisin, ja Suomen sydämistyneet herrat
puolestaan vannoivat entistä kiivaammin kostoa.

Asema oli käynyt selväksi, asein oli valtariita ratkaistava. Syttyköön
sota nyt Suomen ja Ruotsin välille, niin kuuli Kurki kaikkialla
uhmailtavan, kun Suomen herrat, Stålarmit, Boijet, Lepaan ja Vuolteen
herrat, herttuan poistuttua palasivat Turkuun. Sotaa tahtoo herttua,
sotaa tahtoo kuningas, sotaa tahdomme nyt mekin! Vaimomme me pelastamme
ja vallananastajan suistamme, se olkoon valamme...!

Tasan vuosi oli siitä nyt kulunut. Kovasti olivat Suomen miehet sen
ajan varustustöissä ponnistelleet, muita kovemmin Aksel Kurki, joka oli
saanut laivaston varustamisen huolekseen. Mutta nyt heillä olikin
koolla sotajoukko, jolla he aikoivat torjua kaikki herttuan
valloitusaikeet ja ahdistaa häntä hänen omallakin puolellaan merta.
Sillä väellä oltiin nyt menossa Ruotsiin, jonka rannikko jo rupesi
kajastamaan läntisen taivaan rannalta, — arpa oli todella lopullisesti
heitetty! —

Laivat ohjattiin, rannikon kohotessa keulain edestä, lähemmäs toisiaan
ja niistä kuului iltavihurin lennättämänä iloisten, voitonvarmain
miesten reipas sotalaulu, joka intoa virittäen vierähti aluksesta
toiseen. Ja kannelta kannelle huudettiin:

— Huomenna on Tukholma meidän! Ja sitten sisämaahan, kuningasta
vastaan!

Aksel Kurkikin heilautti hattuaan, kun näin Ruotsin rannikon
ensimäisille ulkosaarille hurrattiin, — olipa omien into toki saanut
hänetkin valtoihinsa.

Vastustamatta saapui Suomen väki Tukholmaan. Laivatykit olivat kyllä
ladattuina, kun kaupunginselälle laskettiin, miehet seisoivat sytytin
kädessään jännittyneinä niiden vieressä, ja Antti Boije virkkoi
pertuskaansa puristaen langolleen, viitaten harmaakivisen linnan
ammottaviin ampumareikiin:

— Juhlataistelun päivä olkoon siis tänään!

— Niin, syttyköön taistelu, jos se on sallittu, vastasi Kurki
rauhallisena.

Mutta taistelua ei tarvittukaan. Linnan ruotsalainen päällikkö ja
kaupungin porvariston kirjavavaippaiset edustajat kiirehtivät
aseettomina ja kumaraselkäisinä alas rantaan laivoja vastaanottamaan,
ja tervehtivät jo etäältä suomalaisia ystävinään ja liittolaismaan.
Vieraat kutsuttiin heti linnaan pitoihin, ja sen parvekkeelta
tervehtivät saapuvia Suomen herroja ensimäisinä heidän omat rouvansa,
jotka jo aikaisemmin olivat lasketut vapaiksi ja jo viikkoja olivat
ikävällä tätä hetkeä odottaneet. Värähtipä silloin mielenliikutuksesta
moni partainen leuka, riemusta sykähtivät soturien sydämet, kun he
omaisensa pitkistä ajoista syliinsä sulkivat. Ja astuessaan kuin
riemusaatossa rouviensa rinnalla linnan lämpimiin sisäsuojiin, kysyivät
Suomen herrat ensi sanoikseen heiltä hämmästyneinä:

— Mitä tämä merkitsee?

— Mistä johtuu tämä suopea vastaanotto?

Ja heti he saivat selityksenkin. Sigismundin palattua perintömaahansa
oli kuninkaan puolue Tukholmassa pian päässyt voitolle. Useat herttuan
kannattajat olivat hänestä luopuneet, luullen hänen onnensa tähden nyt
laskeneen. Suomalaisia, joita Ruotsissa usein halveksuen kohdeltiin,
oli viime aikoina vapauttajiksi odoteltu, ja siksi heitä nyt näin
juhlittiin.

Mutta jo parin päivän perästä saapui vielä suurempi riemusanoma Aksel Kurjelle,
joka Tukholmassa odotteli Suomesta tulossa olevaa
sotatoveriaan Arvid Stålarmia, — vasta tämän saavuttua oli lähdettävä
retkelle Etelä-Ruotsiin, herttuata kukistamaan! Se sanoma näet kertoi,
että kuningas ja herttua ovat jo tehneet sulan sovinnon, lyöneet
ystävän kättä! Juuri se ratkaisu oli Kurjen mieleen, hän iloitsi siitä
vilpittömästi. Hänen sotatoverinsa kiukuttelivat, että näin ollenhan ei
siis päästäkään uneksitulle voittoretkelle, mutta Kurki huudahti kuin
vapautuksella:

— Napisetteko! Vihdoinkinhan palaa taas rauha rikkirevittyyn maahan!
Terve sinä hyvän viestin tuoja!

— Setä ja veljenpoika palaavat nyt siis herttaisina sukulaisina
Tukholmaan, ihmetteli Antti Boije alakuloisempana. — Kaunista nähdä,
— mutta olisipa se saanut tapahtua vasta sen jälkeen, kuin me olisimme
päässeet miekkaamme paljastamaan!

— Me olemme kyllä, Antti, osaltamme siihen ratkaisuun vaikuttaneet,
joskin verta vuodattamatta. Anna nyt vain miekkasi levätä, kelpo
soturi, näin on parempi!

Sigismund oli kärsinyt tappion herttuata vastaan Stångejoen taistelussa
ja sen jälkeen oli hän taipunut rauhansovitteluihin setänsä kanssa.
Tämä oli siihen myös suostuvainen, menetettyään suuren joukon
kannattajiaan ja tietäen suomalaisten saapuneen kuninkaalle avuksi.
Siitä se riemun sanoma.

Mutta lyhyeksi jäi se riemun aika. Pari viikkoa odotti Suomen väki
Tukholmassa kuningasta tuon uuden mielialan humussa. Silloin saapui
taas uusi viesti Etelä-Ruotsista: Kuningas Sigismund ei tulekaan
Tukholmaan! Hän on pettänyt herttualle antamansa lupauksen, syönyt
sanansa, rikkonut sopimuksensa — niinkuin monasti ennen. Hän ei
täytäkään maalle antamiaan valoja, hän on Kalmarissa noussut
laivoihinsa ja purjehtinut pois vaalivaltakuntaansa, jättäen auttajansa
alttiiksi herttuan kostolle.

Suomalaiset olivat siis saapuneet turhaan, odottaneet suotta. Heidän
oli tuota viimeistä viestiä vallan vaikea uskoa. Mutta pian he sen
uskoivat. Aksel Kurki sai näet poistuneelta kuninkaalta käskyn
purjehtia heti miehineen takaisin Suomeen, puolustamaan sitä kuninkaan
nimessä herttuata vastaan.

— Yhä siis jatkuu sisäistä sotaa, huoahti Kurki. — Ja sen päättyminen
peittyy ainaiseen hämärään!

— Kun olisi saatu edes tapella! kiukutteli Antti Boije. — Tähän
noloon peräytymiseen hupeni nyt kaunis voittomme!

— Niin, ei ole hauska taistella petollisen herran puolesta. Mutta muu
ei auta...

Katkeralla mielellä palasi suomalainen sotajoukko lokakuun
myrskyissä Tukholmasta takaisin kotimaahansa. Retki oli rauennut
tyhjiin kuninkaan epäluotettavaisuuden vuoksi, eikä Aksel Kurki
voinut, väkensä keskuudessa liikkuessaan, olla huomaamatta, että sen
ruhtinaan sanapattoisuus, jonka puolesta oltiin aseissa, vaikutti
siihenkin hyvin masentavasti, — olihan tuosta kuninkaan luonteen
huikentelevaisuudesta, josta Kurki itse oli jo niin kauan kärsinyt, nyt
saatu liian kouraantuntuva kokemus. Hän koetti ylläpitää kuria ja
rohkeutta joukossaan, mutta huomasi sen yhä vaikeammaksi. Kuri höltyi,
usko petti. Ja se ristiriita, joka jo niin kauan oli hänen omaa
rintaansa riuduttanut, se kävi taas uudella voimalla häntä kalvamaan.
Usein heräsi hänessä halu luopua kokonaan pois Sigismundin asiaa
ajamasta, riisua sotisopansa ja vetäytyä perheensä kanssa hiljaiseen
Anolaan. Mutta hän ymmärsi, että se oli jo myöhää sekin. Herttua, jota
vastaan hän oli noussut, ei luovu taistelustaan ”suomalaisten
sammakkojen” kukistamiseksi, ja hän pitää kyllä mielessään tämänkin
Tukholman-retken...

— Siksi täytyy meidän pysyä aseissa ja yhä vain varustautua, vaikka
emme enää voisikaan sitä ilomielin tehdä, virkkoi hän lankomiehelleen,
kun he jälleen laskivat Turun linnan satamaan ja siellä ryhtyivät
asettumaan talviteloilleen.

— Kaikki liukenee, valitti nyt Antti Boijekin, jonka reippaan
rohkeuden tuo Tukholman pettymys oli pahasti taittanut. — Väkemme ei
enää luota siihen asiaan, jota me ajamme, emmekä siihen luota itsekään!

— Mutta taistella täytyy kuitenkin, sitkeästi ja hellittämättä, se on
soturin velvollisuus, vastasi Kurki vakaasti ja rehellisesti, ja ryhtyi
rauhallisesti toisten päällikköjen kanssa varustautumaan siihen, mikä
tuleva oli.

                                                  ⸻

Puolaan palannut kuningas ei säästänyt lupauksia eikä avun toiveita
kannustaakseen Suomen miesten miehuutta. Hän lupasi itse tulla talvella
Suomeen sotaa johtamaan, lupasi lähettää sinne Puolasta suuret
sotajoukot, paljo muonaa ja paljo rahoja. Lähettejä, jotka näitä
valoisia viestejä kuljettivat, saapui tuon tuostakin Turkuun Aksel Kurjen
luo, jonka Sigismund nyt juhlallisesti nimitti kaiken Suomen
sotaväen päälliköksi. Mutta talvi meni ja kevät tuli, eikä saapunut
kuningas, ei kuulunut sotaväkeä, ei raha-apua. Kurki, joka vähillä
varoillaan ponnisteli varustustöissä, lähetti nyt hän vuorostaan
viestin toisensa perästä Puolaan, vaatien kuninkaalta vakavasti
vihdoinkin apuväkeä. Mutta hän oli koko ajan selvillä siitä, että tuo
”huomispäivän kuningas” jättää kyllä lupauksistaan huolimatta taaskin
lopulta suomalaiset yksin taistelemaan.

Niin kävikin.

Jäät sulivat, vedet aukenivat, ja herttua, joka ei rikkonut
lupauksiaan, toi suvella suuren sotajoukon Suomeen. Kurki ja Stålarm
koettivat vielä järjestää puolustuksen mahdollisimman tehokkaaksi, —
ei ollut epäilys taittanut heidän tarmoaan. Aksel herra ei kuitenkaan
enää jäänyt Turun linnaan, jonka miehistön mielialan hän liian hyvin
tunsi, vaan vetäytyi kenttäjoukkoineen sisämaahan päin, jonne hän yhä
viimeisiin asti odotti Sigismundin apuväkeä. Mutta maihin noussut
herttua ehätti voitonvarmoine joukkoineen kiireesti hänen
kintereilleen. Ratkaiseva taistelu syntyi Marttilan kirkolla, eikä
siellä suomalaisten vastarinta kestänyt.

Aikakirjoista näkyy, että Aksel Kurki tuossa ratkaisevassa taistelussa
johti joukkoansa taidolla ja taisteli sankarina. Mutta hänen väkensä
väisti jo melkein ensimäistä iskua, sillä sitä vaivasi uskon puute. Se
peräytyi, jätti tykkinsä ja ampumavaransa, olipa jättää päällikkönsäkin
vihollisten jalkoihin.

Sitä Aksel Kurki, tuo monet taistelut kunnialla kestänyt soturi,
häpesi. Mutta hän tunsi samalla joukkonsa herpautumisen ydinsyyn ja
siksi tuntui hänestä kahta raskaammalta ratsastaa hajoitetun väkensä
perästä Hämeeseen päin, jossa talonpoikainen kansa ei salannut vihaansa
näitä pakenevia herrain huoveja kohtaan.

— Mitään tekoani en kadu niin, virkkoi hän vieressään ratsastavalle
Hartikalle, — kuin että en, huoviemme paettua, jatkanut Marttilan
maantiellä taisteluani yksin, kunnes olisin tantereelle kaatunut. Se
olisi ollut paljo helpompaa...

— Mutta olethan itse aina opettanut, että päällikkö ei saa ajatella
itseään eikä omaa kunniaansa, vastasi toveri, joka sentään aina
säilytti toivosta kipinän. — Voihan tappiota seurata voitto, jos vain
johtaja on hengissä.

— Se on oppini, sitä kai noudatinkin, auttaakseni joukkoni tähteitä.
Mutta sittenkin... toivottomissa tapauksissa se oppi ei kestä. Mihin
kykenee enää tuo luottamuksensa kadottanut lauma, — samat Suomen
miehet, jotka kuitenkin urhoina taistelivat Virossa ja Inkerissä,
peräytymättä pirujakaan! Asiamme on menetetty, siinä on vika, — se
olisi meidän jo ennen ollut oivallettava. Ja juuri siksi tahtoisin nyt
olla vainaja!

Halki maan Itä-Suomeen asti kulki nyt surullinen pakoretki. Kurjassa
tilassa, aseettomana ja avuttomana, sulkeutui Kurjen väki vihdoin
Viipurin muurien sisäpuolelle. Vaikka jokainen tiesi, että tämä vanha
varustus oli aikojen varrella kestänyt paljo mahtavimpienkin
sotajoukkojen piiritykset, ei kukaan nyt sen kestämiseen ollenkaan
luottanut. Ja kun Kaarlo herttua pian saapui väkineen Viipurin
edustalle, saartaen sen parilta kulmalta, olikin puolustajain
vastarinta heti taittunut. Porvarit avasivat salaa kaupunginportit
piirittäjille, Torkkelin linna antautui miltei miekan iskutta, — se
Sigismundin sodan loppunäytös oli tosiaankin miehuuton ja maineeton.

Siellä oli nyt Aksel Kurkikin vihdoin satimessa, petolliselle
kuninkaalleen omistamansa uskollisuuden uhrina. Hänet vietiin herttuan
vankina ensiksi Turun linnaan, joka Stålarmin käsistä oli samalla
tavalla joutunut herttuan haltuun, ja siellä nyt voittajista asetettu
tuomioistuin tuomitsi hänet monen muun Suomen herran ohessa kuolemaan.

Ratkaisu oli tapahtunut. Mutta tyrmän levossa tuntui ristiriitain
raatelemasta soturista olo helpommalta kuin sitä ratkaisua
odotellessaan. Ja kun hän siellä pitkinä, yksinäisinä öinä kävi
sydämessään hiljaisia käräjiä, koettaen tutkia omat erehdyksensä, oli
hän kyllä itselleen vielä ankarampi tuomari kuin se tutkijakunta, jonka
eteen hänet päivillä niin usein kuljetettiin kiusallisiin
kuulusteluihin. Mutta lopputuloksena näistä öisistä käräjistä oli
kuitenkin aina, että ritari Aksel Kurki on, laillista kuningastaan
uskollisesti puolustaessaan, menetellyt niin, kuin ritarin ja soturin
tulee.

— Ja palkka on nyt sen mukainen, pyrki hänessä joku napinaääni
ilkahtamaan. Mutta sille hän aina vastasi:

— Niin. Soturin ammattihan on taistella ja kuolla...

Turun vankityrmään tuotiin Aksel-herralle ilkkuvia viestejä, miten
herttua oli, antamistaan lupauksista välittämättä, mestauttanut hänen
uskolliset asetoverinsa, Suomen parhaat miehet. Mutta itselleen
Kurjelle samoinkuin Stålarmille oli se ilo säästetty tapahtuvaksi vasta
Ruotsissa, jonne herttua, Suomesta purjehtiessaan, vei vankinsa.

Toisenlaista oli nyt Anolan herran vastaanotto Tukholman rannassa kuin
vuotta aikaisemmin, jolloin häntä sen linnassa oli vapauttajana
juhlittu. Nyt tuli Gripsholman synkkä linna hänen monivuotiseksi
tyyssijakseen, eikä hän arvellut sieltä koskaan hengissä lähtevänsä.
Kolmesti julistetun kuolemantuomion toimeenpano, johon nuo Suomen
miehet jo niin kauan olivat valmistautuneet, viipyi tosin ja lykkäytyi,
mutta sen hetkeä oli heidän aina odotettava, yöllä ja päivällä.
Neljästi kuljetutti herttua Aksel Kurjen jo mestauslavallekin
katsomaan, miten toisten Sigismundia kannattaneiden ylimysten päät
putosivat piilun iskusta, mutta neljästi hän palautti hänet sieltä
takaisin vankilaan. Kuoleman haamu ei siis ollut Kurjelle näihin
aikoihin harvinainen vieras, päinvastoin hän juuri sen seurassa vietti
aikansa. Ja vaikka hänen polvensa eivät tutisseet lavalle noustessaan
ja vaikka hänen katseensa siellä tyynesti seurasi piilukirveen
heilahdusta, niin kerta kerralta puhalsi kuitenkin kalman henki yhä
kylmemmin hänen sydämeensä ja kerta kerralta hän yhä hartaammin toivoi,
että kirves jo edellisellä käynnillä olisi katkaissut hänenkin
kaulansa. Kuoleman hyväily on tuskaa sillekin, joka siihen on
taistelutantereella tutustunut. Mutta karaistu soturi kesti sen pitkän
kidutuksen.

Kerrotaan, että kun Stålarm ja Kurki kerran, jolloin oikein valtakunnan
säädyt olivat vahvistaneet heidän kuolemantuomionsa, olivat
mestauslavalta katselleet niiden valtaneuvoksien viimeistä
polvistumista, joiden perästä heidän oli vuoro laskea päänsä pölkylle,
niin ratsasti siihen silloin herttuan sihteeri julistamaan mestauksen
keskeytettäväksi, — sitä jo verenvuodatukseen kyllästynyt kansakin
vaati. Tyyneesti silloin Suomen herrat käännähtivät ympäri, kaivoivat
taskustaan kultarahan pyövelille, joka näin oli menettänyt osan
tuloistaan, — hänen palkkansa laskettiin näet pääluvun mukaan, — ja
läksivät rauhallisesti kävelemään takaisin vankilaansa. Mutta ennenkuin
he sen ovella erosivat eri koppeihinsa, virkahti aina iloinen Stålarm
vakavalle kohtalotoverilleen:

— Mitähän arvelevat nyt herrat valtaneuvokset tullessaan taivaaseen,
kun ei meitä rupea sinne kuulumaankaan?

— Ihmettelevät kai meidän suomalaisten sitkeää henkeä, vastasi Kurki.

— Elleivät epäile, että me olemme petoksella itsellemme armon
hankkineet.

— Ei, sitä he eivät voi epäillä, vakuutti Kurki, toverinsa kättä
puristaen. — He tietävät kyllä oman kohtalonsa johtuneen juuri siitä,
että he väliin pitivät kuninkaan, väliin herttuan puolta, —
viimemainittu ei heihin luottanut. Me taas emme ole vaihdelleet
isäntiä. — Mutta, lisäsi hän huoahtaen, melkeinpä kadehdin noita
viittä ylimystä. Heidän kärsimyksensä ovat nyt lopussa. Meidän
jatkuvat!

— Rohkeutta, veikko! Kun on henkeä jälellä, silloin on vielä
toivoakin. Näkemiin!

— Näkemiin, — ehkä samalla lavalla...

Vieläkin tapasivat toverukset todella toisensa mestauslavalla, mutta
lopuksikin säästi kuninkaaksi kruunattu herttua heidän henkensä. Varsin
todennäköisesti siihen vaikuttivat Aksel Kurjen olettamat syyt, mutta
ponnistivatpa vankien kotona olevat maamiehetkin parhaansa
pelastaakseen nämä Suomen jaloimmat soturit. Näinä sorron aikoina
olivat Suomen vallassuvut entistä lujemmin liittyneet yhteen. Kun
Kaarlo kuningas sitten, melskeiden lakattua, taas kerran kävi rauhan
miehenä Suomessa, piti hän Helsingissä kokouksen maan aateliston
kanssa. Siellä nämä muistivat vangittuja entisiä johtajiaan, todistivat
heidän hyväkseen ja anoivat heidän vapauttamistaan. Vielä pysyi
kuningas kyllä ankarana, mutta lopultakin hän heltyi.

Kolmatta vuotta vankilassa viruttuaan ja mestauskirveen iskua yhtä
kauan odotettuaan pääsi sitten Aksel Kurki sieltä vihdoin lähtemään
vapaana miehenä. Ja taas kerran hiveli raikas merituuli Ahvenan selällä
karaistun soturin nyt kalpeita kasvoja, kun hän jälleen keinuvan laivan
kannelta suuntasi hyrskyvien laineitten ylitse ikävöivät katseensa
kotimaan lähenevää rannikkoa kohden.

                                                  ⸻

Tähän voisikin jo päättyä Aksel Kurjen tarina. Hänen toimeliasta ja
vaiherikasta elämäänsä jatkui kyllä vielä lähes 30 vuotta ja
soturinakin oli hän vielä mukana monilla tuimilla retkillä Liivinmaalla
ja Venäjällä. Ratsastelipa hän vielä lähes 60-vuotiaana ukkona
opettajansa Pontuksen pojan, Laiskan Jaakon, vaivaloisilla matkoilla
kauas Novgrorodiin ja Moskovan tienoille asti, usein voittoisana
lipullistaan johtaen, usein häviöllekin joutuen. Mutta nämä retket
kävivät jo toisten, nuorempain sankarien nimessä. Kaarlo kuningas pysyi
näet edelleen verrattain kylmänä ja karsaana tätä entistä
vastustajaansa kohtaan, kutsuttipa hänet vieläkin pari kertaa
Ruotsista, vastaamaan häntä vastaan tehdyistä kapinahankkeista, jotka
kuitenkin osoittatuivat perättömiksi. Ja sen verran epäluuloa asui aina
Kaarlo herttuan jaloluontoisessa pojassakin niitä Suomen miehiä
vastaan, jotka Sigismundin horjuvaa valtaistuinta olivat tukeneet,
ettei heille enää Kustaa Aadolfin sodissakaan ylipäällikkyyttä uskottu.
Sotajohdossa kelpasivat kyllä edelleen monia kokeneen Aksel Kurjen
neuvot, ja kun hän rohkeine suomalaisine ratsumiehineen karautti
taistelutantereelle, niin he olivat vielä kuin nuoria urhoja kaikki.
Mutta vähitellen rupesivat sentään monissa liemissä keitetyn
sotavanhuksen voimatkin pettämään, ja Novgrodista, jossa Jaakko Delagardie
kävi kovin pitkään viipymään, sai hän vihdoin ”ruumiinsa
raskauden ja sairauden takia” luvan palata kotimaahansa.

Vihdoinkin rauhassa ja levossa Anolan ja Tottijärven kotoisilla mailla!
Sieltä päin suoritti hän kyllä vielä monia pienempiä, Kustaa Aadolfin
hänelle uskomia, luottamustoimia Suomessa ja oli kokeneena
neuvonantajana mukana kaikissa Suomen miesten silloisissa
neuvotteluissa. Mutta paljo käytetyt sotavarustuksensa ripusti hän nyt
kunniapaikalle suurtupansa seinälle ja niitä hän sitten usein,
istuessaan vanhana ja jalkavaivaisena räiskyvän takkavalkean ääressä,
katseli menneisiin muistoihinsa vaipuneena. Hän katseli niitä
kaipauksella, kun sotatorvet soivat ulkona maailman tappotantereilla,
joihin hän ei enää kyennyt mukaan, mutta katseli niitä myös aina
tyynellä ylpeydellä, sillä hän tiesi, että niihin liittyi tahraton
soturikunnia.

Vihdoin, juuri kun uusien, suurten sotain torvet taas rupesivat yhä
rajummin soimaan, vetäytyi Aksel Kurki pois elävien mailta (vuonna 1630
). Hänen luunsa kätkettiin Ulvilan kirkon sillan alle, missä hänen
kuvitettu hautakivensä vieläkin osottaa monivaiheisen soturin
lepopaikan.

Santeri Ivalo.

ILOINEN KUOLEMAN PORTEILLAKIN.

ARVID STÅLARN.

Harmaina ja ikävystyneen näköisinä olivat Turunlinnan muurit jo
vuosisatoja seisoneet siinä virran suulla, eikä kummakaan, sillä
eiväthän ne olleet sisällään nähneet muita kuin synkeitä linnanvouteja
yrmyine palkkasotureineen. Toista se oli nyt, kun elämänhaluinen Juhana herttua
iloisine hovineen oli asettunut niiden suojiin. Siellä
leikittiin, tanssittiin, kuiskutettiin ja armasteltiin aamusta iltaan,
siellä kaikuivat sekaisin suomen, ruotsin ja puolan kielet ja
helähtelivät iloiset naurun purkaukset. Ahtaissa käytävissä ja
kiertoportaissa kohisivat silkkihameet ja porttiholveissa kajahtelivat
torven toitaukset, kun nuoret ritarit huojuvin töyhdöin ajoivat
metsästysretkelle tai saattelivat herttuallisia vaunuja
Katarinanlaakson ihanaan tammipuistoon.

Sellaiseksi oli äkkiä muuttunut elämä Turunlinnassa, ja
saaristolaisista, jotka Airiston selän yli soutaen tulivat kalojaan
myömään, näyttivät nuo vanhat muurit ikäänkuin elpyneen ja menettäneen
entisen jäykkyytensä.

Mutta syrjässä tästä nuorekkaasta ja iloisesta elämästä vietti päivänsä
vanha Gunilla-muori. Hän oli herttuan entinen imettäjätär, oli
seurannut häntä Suomeen ja asuen siinä vanhan linnan porttiholvin
päällä olevassa huoneessa, jota nykyään kutsutaan Jordanin kamariksi,
hoiteli hän niitä kolmea pienokaista, jotka kaunis Kaarina Hannuntytär
oli herttualle synnyttänyt. Kaiken aikansa vietti hän huoneessaan
kutoen sukkaa, nyökytellen päätään ja puhuen itsekseen. Hänen sanottiin
tietävän tulevaisia ja ahkerasti käyttivät hovinaiset häntä
ennustajanaan.

Kerran iltahämyssä, kun kynttilöitä ei oltu vielä sytytetty ja herttuan
huoneista kaikuivat kaihomieliset luutun sävelet, pujahti joukko
hovipoikia Gunillan huoneeseen.

”Hyvä, kiltti Gunilla, ennustakaa meille”, pyytelivät he valkoisia
kämmeniään ojentaen.

”Hm, hm, noin paljon nuoruutta ja iloa ja suuria toiveita”, hymisi
Gunilla päätään nyökyttäen. ”Miksi tahdotte nähdä tulevaisuuteen. Elämä
kyllä haihduttaa ilonne ja särkee toiveenne ja parempi on olla siitä
edeltäpäin tietämättä.”

Kuitenkin tarttui hän etummaisena seisovan hovipojan käteen ja alkoi
selvitellä kämmenen viivoihin kätkettyjä salaisia asioita. Mutta
ennenkuin hän ehti loppuun, kiintyi hänen katseensa poikaan, joka
seisoi toisten keskellä, kujeillen ja vallattomasti silmiään
vilkuttaen. Se oli noin kaksitoistavuotias, kaunis, ruskeakiharainen ja
sirovartaloinen veitikka, joka ei hetkeäkään pysynyt alallaan. Kun
Gunilla oli lopettanut, ojensi ruskeakiharainen häikäilemättä kätensä
isompien toveriensa ohitse muorin eteen. Gunilla tarttui siihen oitis
ja alkoi kämmenviivoja silmäillen hiljaa viheltää ja päätään
kallistella.

”No sanokaa nyt toki jotakin”, hoputti poika kärsimättömästi, ”enhän
minä vihellyksestä mitään ymmärrä.”

”Siinä on niin paljon iloa, niin paljon, että sitä riittää vielä
kuoleman portaillakin”, puhkesi viimein Gunilla.

”Ja sitä te ette raskineet heti sanoa.”

”Mutta sillä ilolla on synkät varjonsakin ja parasta on, etten niitä
sinulle paljasta.”

Nyt tuli koko poikajoukko kärsimättömäksi ja alkoi yhteen ääneen vaatia
Gunillalta selitystä.

”Sinulle on Herramme antanut iloisen ja kevyen luonteen, mutta siitä
huolimatta peittyy taivaasi usein synkkiin pilviin ja sinä saat
osaksesi niittää katkeria hedelmiä toisen miehen kylvöstä. Viidesti
saat sinä katsoa kuolemaa silmästä silmään” —

”Enkä kuitenkaan kuole, sepä oivallista”, keskeytti hänet poika
iloisesti.

”Hohoi, miksi lasket leikkiä niin vakavista asioista. Niin, niin,
nuorihan sinä vielä olet ja iloinen. Entäpä sinun nimesi, enhän ole
sinua ennen täällä nähnytkään?”

”Arvid Eerikinpoika Stålarm. Mutta ettehän ole vielä sanonut, miten
kuolen ja vanhanako?”

”Miksi tahdot kaikki tietää? No niin, kas tähän on kirjoitettuna Arvid Eerikinpojan kuolema
. Rauhassa vuoteellasi sinä kuolet iäkkäänä
miehenä, mutta synkkä pilvi verhoo elämäsi viimeisiä.”

”Ei, minä tahdon kuolla taistelutantereella torvien soidessa ja
voittohuutojen kaikuessa ja elämäni parhaassa kukoistuksessa.
Huonostipa ennustitte, Gunilla-muori. Mutta kiitoksia kuitenkin”, ja
poika kumarsi veitikkamaisen sirosti.

”Ihminen päättää, Jumala säätää, niin, niin.”

Kun pojat telmien ja meluten olivat poistuneet huoneesta, puhui Gunilla
itsekseen ja päätään nyökytellen:

”Niin kaunis ja niin iloinen, että vanhakin tuntee häntä katsellessaan
nuortuvansa. Ja kuitenkin oli hänen elämänviivaansa merkitty niin
synkeitä kohtaloita. Kyllä hän tarvitseekin kaiken iloisuutensa niitä
kantaessaan. Niin, niin. Jumala hänen askeleensa siunatkoon.”

                                                  ⸻

Kuumasti paahtoi elokuun aurinko ja santa pöllysi hiekkaisella tiellä,
kun nääntynyt sotajoukko ponnisteli eteenpäin. Mutta siinä ihan edessä
oli jo kyläkin, pieni viheliäinen inkeriläiskylä olkikattoisine
autioksi jätettyine hökkeleineen. Siinä oli yksi ainoa kaivo tanhualla
kylänraitin päässä ja sen ympärillä syntyi suuri tungos, kun janoon
nääntyvät miehet ja hevoset tahtoivat yhtaikaa päästä osallisiksi
virkistävästä vedestä. Siinä huudettiin, riideltiin ja tyrkittiin ja
päälliköt ärjyivät käheät äänensä vieläkin käheämmiksi.

Sitä mukaa kuin miehet saivat janonsa sammutetuksi, heittäysivät he
herpaantuneina tanhualle. Pian makasi koko sotajoukko sikin sokin
maassa, hevosten hajaantuessa kaluamaan kuivia ruohonkorsia.

”Eipä jumaliste nyt viitsisi jäsentäkään väräyttää, vaikka itse
paholainen karkaisi niskaamme”, sanoivat sotamiehet.

”Mutta pian tässä alkaa hiuka entistä vimmatummin likistellä ja silloin
on pakko panna töppösensä jälleen liikkeelle”, lisäsivät toiset.

Ja muonan puutteen mieleen muistuessa levisi ärtynyt mieliala yli
maassa makaavan sotajoukon. Karkeita haukkumasanoja lausuttiin
päällystöä ja esivaltaa vastaan ja äkäisimmät viittailivat jo kapinan
mahdollisuuteen, samalla kun toiset palauttivat mieliin viimetalvisen
kurjan retken Novgorodia kohti, jolloin tuhansia miehiä paleltui
kuoliaaksi.

”Siihen ei kuitenkaan meidän Arvidimme ollut syypää, yhtävähän kuin
tähän nykyiseen kurjuuteemmekaan”, kuului ääniä joukosta.

”Eipä ei, mutta jokuhan tähän kuitenkin on syypää.”

”Kuka joku?”

”Tietysti se vanha hamppuparta Tukholmassa.”

Hamppuparralla he tarkottivat Juhana kuningasta, joka tuiki
puutteellisista varustuksista huolimatta itsepäisesti ja sovitteluihin
taipumatta jatkoi sotaa Venäjää vastaan. Tyytyväisinä siitä, että
olivat päällikköjen läsnäollessa uskaltaneet hieman sättiä kuningasta,
vaikenivat miehet, heittäytyen velttoon horrostilaan. Kuului vaan
kuorsausta täältä ja ähkimistä tuolta ja etäämpänä pärskyivät
ratsuhevoset.

Niin kului jokunen hetki. Silloin kajahti yhtäkkiä kaivon luota mitä
iloisinten luritusten koristamana ”kukku-luu-luu!”

Uupuneiden ja äkämystyneiden sotamiesten suut vetäytyivät väkisinkin
naurunhymyyn. He kohosivat kuka istualleen, kuka kyynärpäänsä varaan ja
käänsivät katseensa kaivolle. Sen kannella seisoi pölystä valkeissa
ratsassaappaissaan heidän päällikkönsä, herra Arvid Eerikinpoika,
päivän paahtamilla pyöreillä kasvoillaan mitä iloisin hymy ja ruskeissa
silmissään ainainen vallaton veitikka. Hänen koko olemuksensa aivankuin
säteili hyväntuulisuutta, mikä vastustamattomasti tarttui myrtyneeseen
miehistöönkin.

”Mihinkähän se nyt aikoo meitä puijata?” kuiskasi muuan palkkasoturi
toverilleen.

”Se aikoo kai taas täyttää meidän maarumme kokkapuheillaan ja
kiitokseksi seuraamme me häntä vaikka helvetin porstuaan”, vastasi
toveri.

”Hyvät veljet ja taistelukumppanit, voitteko arvata, miksi minä tällä
haavaa olen niin hyvällä tuulella?” alkoi Stålarm ja uteliaisuus sai
viimeisetkin miehistä kohoamaan istualleen. ”Siksi, miehet, että meillä
on asiat niin paljon paremmin kuin niillä venäläisillä, jotka kymmenen vuotta sitten
puolustivat Paatisten linnaa. Olettehan kuulleet, kuinka
he saivat syödä heiniä, olkia, saappaita, satuloita, ja — hyi olkoon!
— kuolleita tovereitaan.”

”Kohta kai tässä mekin saamme ruveta saappaitamme nakertamaan, sillä
pehmeämpää muonaa meistä ei ole kukaan sitten eilispäivän suuhunsa
pistänyt”, kuului miesten joukosta uhkaava ääni ja hymynoireet
hävisivät kaikkien kasvoilta.

”Olkoon se kaukana meistä, että me moskovalaisten tavalla rupeisimme
tässä saapasnahkaa hillomaan, kun yhden ainoan päivämarssin päässä
vartoo meitä pitkät vankkurijonot, täynnä suomalaista ruisleipää,
palvattua lihaa ja kuohuvia oluttynnyreitä.”

Tässä pysähtyi Stålarm ja tarkkasi hymyillen, kuinka miesten silmiin
syttyi odottava hehku ja kuinka monet heistä nielivät tyhjiä
nielauksia.

”Onkohan tuo totta vai aikookohan se ravita meitä pelkillä tarinoilla?”
huomautti puoliääneen äskeinen palkkasoturi.

”Tässä on mies, joka todistaa sanani oikeiksi”, ja Stålarmin
viittauksesta astui esiin repaleihin puettu inkeriläinen talonpoika.

”Anna kuulua, mitä sinulla on tiedossasi”, kehotti Stålarm ja mies
alkoi tehdä selkoa, kuinka yhden päivämatkan päässä tästä Narvaan päin
oli leirissä marski Klaus Fleming, joka vasta oli sotajoukon sekä
suuren muonakuormaston kanssa saapunut Suomesta ja odotti nyt Virosta
saapuvaa Arvid Stålarmia.

”Mutta asialla on toinenkin puolensa”, lausui nyt Stålarm, ”ja
ennenkuin pääsemme tuosta muonakuormastosta osalliseksi, on meidän
tehtävä huikea nappaus. Mutta mitä sanovat siihen teidän tyhjät
vatsanne?”

”Me hajotamme vaikka kohonaisia vuoria maahan, päästäksemme ruokaan
käsiksi”, huusivat miehet.

”No sitten ei hätääkään ja meidän asiamme ovat kuin ovatkin paremmin
kuin niiden Paatisten linnan venäläisten.”

”Mutta mitä meidän on tehtävä?” utelivat sotamiehet maltittomasti.

”Pyyhkäistävä tieltämme venäläinen sotajoukko, joka on kiilana
tunkeutunut meidän ja Flemingin väliin, estääkseen meitä pääsemästä
siunatun leivän kimppuun.”

Stålarm viittasi sanantuojalle, joka kertoi omin silmin nähneensä ison
venäläisen sotajoukon muutaman tunnin matkan päässä tästä Flemingin
leiriä kohti.

Siinä tuokiossa oli koko sotajoukko jalkeillaan. Raivostuneet äänet
huusivat:

”Pois edestä tien tukkeet! Hiiteen ryssät! Maahan joka sorkka!”

”Te olette siis valmiit taisteluun?” kysyi Stålarm.

”Vaikka pirua vastaan tässä tapauksessa”, vastasivat sotamiehet. ”Ei
muuta kuin eteenpäin vaan!”

Hetken kuluttua alkoivat rummut päristä, päälliköt ja ratsuväki
asettuivat satuloihinsa ja nälän vimmaama sotajoukko lähti liikkeelle
täydessä taistelujärjestyksessä.

”Enpä olisi uskonut, että muonan puute ja nälkäkin voivat väliin näin
suuria matkaan saattaa, sillä ilman sitä olisimme varmaankin paljon
pienemmillä voiton toiveilla marssineet tähän taisteluun”, virkkoi
Stålarm rinnallaan ratsastavalle Otto Ykskylälle.

”Mutta oikeasta langasta sinä osasitkin nykiä heitä taisteluun”,
vastasi Ykskylän parooni.

Äskeinen palkkasoturi taasen virkkoi vieruskumppanilleen, heidän
marssiessaan pölyistä tietä eteenpäin:

”Arvasinhan minä, että jotain tällaista sillä oli mielessä, kun se
sieltä kaivonkannelta alkoi meille kompailla.”

”Ja arvasinhan minäkin, että me olemme heti valmiit häntä seuraamaan”,
kehasi hänen kumppaninsa.

Taistelu ei kestänyt kauan, mutta se oli sitä raivoisampi. Kun aurinko
oli painunut puiden latvojen tasalle oli venäläinen sotajoukko
hajoitettu ja kokonaista kuusituhatta miestä makasi heistä kaatuneina
tantereella. Heidän päällikkönsä, ruhtinas Wladimir Dolgoruki, oli
joutunut vangiksi ja voittajain haltuun oli myöskin jäänyt venäläisten
kuormasto, jonka kimppuun nyt Stålarmin sotamiehet kävivät nälkäisen
ihmisen koko silmittömyydellä.

Tämän loistavan voittonsa saavutti Arvid Stålarm elokuussa v. 1591. Hän
oli silloin neljänkymmenenkahden vuotias ja oli kokenut jo monia
soturivaiheita sekä maalla että merellä. Jo vähän päälle parinkymmenen
vanhana oli hän ratsumestarina ottanut osaa Venäjän sotaan, kohoten sen
jälkeen aste asteelta yhä ylempiin sotilasarvoihin. Vuosi tämän
Inkerissä saamansa voiton jälkeen hänet nimitettiin Narvanlinnan
komentajaksi. Mutta niistä ajoin alkoivat hänelle ne vastatuulet ja
pilviset säät, joista vanha Gunilla-muori Turunlinnassa oli ennustanut.

”Kaalia ja limppua! Limppua ja silavaa!” huutelivat ryssät Ivangorodin
eli Jaanin linnan muureilla, ärsyttääkseen niitä suomalaisia
palkkasotureita, jotka joen takana Narvan linnan muureilla käyskelivät
vartioina.

”Koira syököön teidän viheliäisen kaalinne, te saapasnahkan nielijät!”
huutaa rämähytti pitkäviiksinen arpipää suomalainen. ”Jollei teillä ole
sen parempaa suuhun pantavaa, niin tulkaa tänne, täällä saatte mahanne
täyteen häränpaistia ja hernerokkaa ja kurkkunne saatte viruttaa
ruskealla oluella.”

”Mitä, vieläkö teillä on jälellä sitä homehtunutta leipää ja niitä
mädäntyneitä sillejä?”

”Suus kiinni, koirankuonolainen, ja muista, että sinua odottaa
illalliseksi vanhoista satulavöistä keitetty liemi.”

Vuotta aikaisemmin kuin Stålarm tuli Narvan linnan isännäksi oli
vieressä oleva Jaaninlinna pakkosovinnon kautta joutunut venäläisille.
Milloin ammunta ja muut sotatoimet aselevon tai muiden seikkojen takia
olivat seisauksissa, silloin kuluttivat sotilaat kummallakin puolen
aikaansa härnäilemällä ja haukuskelemalla toisiaan joen yli. Se kuvasi
pienoiskoossa koko tätä Juhana kuninkaan pitkällistä ja tuhoisata
venäläissotaa. Vuorotellen tehtiin kummaltakin puolen laajoja
hävitysretkiä toistensa alueille, sitten oltiin uupuneina joitakin
aikoja alallaan ja sillä aikaa vaihtelivat molemmat hallitsijat, Juhana kolmas
ja Iivana Julma, sapekkaita haukkuma- ja sinuttelukirjeitä.

”Hitostako nuo koirat tuolla toisella puolen tietävät, että meillä on
syötävänä homehtunut leipä ja mädäntyneet sillit?” murahti
pitkäviiksinen suomalainen toverilleen.

”Kysyä sitä”, vastasi toinen, ”kun meiltä miltei joka yö lähtee miehiä
karkuun. Ja mitä siihen homehtuneeseen leipään sekä silleihin tulee,
niin kuulinpa kuiskeita, että sitäkään herkkua ei ole enää moneksi päivää
jälellä.”

”Ja palkkamme on kohta puolelta vuodelta saamatta. Saatana, jollei
tästä pian tule loppua, niin tuonne kaalikeiton ja limpun ääreen tästä
minäkin livistän, sen totta jukolisti teenkin, ennenkuin rupean niiden
Paatisten ryssäin tavalla järsimään vanhoilla saappailla höystettyjä
heiniä.”

Kun pitkäviiksinen tovereineen palasi vartiovuoroltaan, tapasi hän
linnanpihalla miltei koko varusväen hyvin kiihtyneessä mielentilassa.
Sotilaat olivat saaneet kuulla, että se viheliäinen muona, jolla heitä
oli viime viikot ruokittu, oli loppumaisillaan. Turhaan kokivat
saapuvilla olevat alemmat päälliköt saada heitä tyyntymään lupauksilla
pian saapuvista muona- ja rahalähetyksistä. Nälistyneet ja ärtyneet
miehet huusivat kiroillen, että heitä oli jo tarpeeksi asti syötetty
tyhjillä lupauksilla. He uhkasivat huomispäivänä jättää joka sorkka
linnan, ellei heille siihen mennessä maksettaisi saamatta olevia
palkkoja sekä hankittaisi parempaa muonaa. Ja siten hetken huudettuaan
ja meluttuaan ryhtyivät he keskuudestaan valitsemaan miehiä, joiden
piti mennä esittämään linnankomentajalle nämä heidän vaatimuksensa.

Tällä kertaa istui komentaja paksuseinäisessä tornikammiossa, jonne ei
pihalta kaikuva melu päässyt tunkeutumaan. Hän istui laajan
kirjoituspöydän ääressä ja sinetöitsi parhaillaan kolmea kirjettä.
Suuren uunin lähellä toisella puolen pöytää istuivat hänen veljensä
Akseli sekä tämän ikätoveri Klaus Boije, jotka palvelivat linnassa
Stålarmin alapäällikköinä.

”Kolmas toden tekee, sanotaan, ja tässä on nyt lähdössä kolmannen
kerran kolme kirjettä kolmelle eri henkilölle, siis kolmikertainen
kolmen luku”, alkoi Stålarm. ”Kolme kertaa kolme on yhdeksän,
ja niin monella naulallahan meidän Herramme, joka on yksi jäsen
kolmiyhteydessä, kiinnitettiin ristinpuuhun. Meillä on siis kaikki syyt
odottaa mitä suosituimpia tuloksia avunhuudoistamme. Jos vanha
kolmiluku pitää paikkansa, niin me saamme apuvaroja oikein koron kanssa
ja silloin nämä paastopäivät ovat lopussa.”

”Luulenpa, että nälkä on tehnyt sinut taikauskoiseksi”, huomautti
nuorempi veli. ”Mutta oletko laatinut kirjeesi kyllin tepsivään
muotoon?”

”Niinpä luulisin. Kas tässä ensimäisessä, joka on osotettu Noki-Klaulle
— sillä nimellähän talonpojat siellä kotona häntä hemmottelevat —
kerron minä, että meillä parin päivän perästä on syötävänä saapasnahka
ja satularemmit ja ellei tänne toimiteta pikaista apua, tahdon minä
mieluummin elää susilaumassa kuin olla nälästä kiukkuisen ja
kapinallisen linnan väen päällikkönä. Tässä toisessa taas, joka menee
herttualle Ruotsiin, minä kuvailen hätäämme yhtä synkeäksi sekä samalla
nurisen, ettei Fleming Suomesta ole toimittanut meille minkäänlaista
apua. Ja kolmannessa, joka on kirjoitettu hänen korkeasti katoliselle
majesteetilleen Puolaan, minä jatkan nurinaa siitä, ettei meidän
herttua Ruotsissa ole välittänyt mitään meidän auttamisestamme. Tämä
minun nurinani se on, hyvät herrat, johon minä kaiken toivoni
perustan.”

Hän hymyili ja katsoi vuoroin kumpaakin silmiin.

”Mutta jospa he joskus lukisivat toisilleen nuo kirjeesi, niin saisitpa
totisesti laittaa kaulaluusi valmiiksi”, huomautti hänen veljensä.

”Sitä he eivät tässä elämässä tee, sillä siksi suuri juopa on heidän
välilleen asetettu, ja toisessa elämässä taas heillä itsekullakin
lienee siksi paljon tilitettävää, etteivät he jouda muistelemaan erään
piskuisen herra Arvidin kirjeitä.”

”Mutta entäpä joku jälkeentulevaisistamme saisi käsiinsä nuo kaikki
kolme kirjettä, niin kyllä maar hän pudistaisi päätään ja arvelisi,
että olipa siinä kiero mies.”

”Kun vatsamme on pintehissä, niin emmepä jouda juuri jälkimaailman
arveluita ottamaan laskuihimme. Ja tämä oli kaiketikin paras keino
saada heidät liikkeelle, sillä paljon mieluisampaa heille on saattaa
harmia toisilleen kuin muistaa meitä poloisia täällä maailman
nurkkapielessä. Nyt sinun on toimitettava nämä kiiruimmiten matkalle ja
sitten meillä ei ole muuta tehtävää kuin viskata sääremme seinälle ja
odottaa avuntuloa.”

Stålarm ojensi kirjeet veljelleen. Samassa kuului kolinaa oven takaa ja
sisään astui viisi palkkasoturia, joista jokainen edusti eri
kansallisuutta. Stålarm kohotti kysyvästi kulmiaan, mutta ennenkuin
miehet ennättivät suutaan avata, alkoi hän hymyillä ja virkkoi:

”Minä arvaan, että te tulette pyytämään eroa palveluksestanne. Sen te
saattekin kahden viikon perästä, sillä silloin saapuu tänne apuväkeä,
muonaa ja rahaa. Ja koska teillä on monen kuun palkka saamatta, niin
tahdonpa tehdä jotakin siinä suhteessa, että tulisitte vielä nämä kaksi viikkoa
toimeen.”

Hän poistui kiiruusti huoneesta ja sotamiehet alkoivat hämillään
kuiskailla keskenään.

”Kas tässä”, virkkoi Stålarm palattuaan ja viittasi leveään
tarjottimeen, jonka hänen perässään tullut palvelija laski pöydälle.
”Tässä ovat kaikki minun pöytähopeani ja muut kalleuteni. Niitä
katselemalla minä viime aikoma olen ravinnut itseäni, mutta nyt
luovutan minä ne teille. Viekää ne kaupunkiin, vaihettakaa rahaksi ja
jakakaa rahat keskenänne. Sillä te tulette kaksi viikkoa hyvin toimeen.
Kas niin, menkää nyt toverienne luokse ja onneksenne olkoon.”

Hän työnsi tarjottimen etumaisen miehen syliin ja avasi oven.
Neuvottomina ja mutisten poistuivat sotilaat.

”Sic transit gloria mundi”, virkahti Stålarm ja istahti pöydän viereen.
”Siellä menevät nyt kilisten ja kalisten minun aarteeni ja tämän
jälkeen me saamme syödä tyhjää tinavadeista. Mutta käyhän se laatuun
sekin, luulen ma.”

Hänen silmistään vilkkui ainainen hymy ja toiset katsoivat häneen
ihmeissään.

”Mutta entäpä kahden viikon kuluttua kaikki onkin ennallaan ja nuo
samat miehet ilmestyvät jälleen tuohon oven suuhun, mitä sinä silloin
heille tarjoat odottajaisiksi?” kysyi hänen veljensä.

”No vaikkapa esimerkiksi pääni, ja elleivät siihen tyydy, lähtekööt,
sitten herran nimeen matkoihinsa. Minä itse pudistan myös Narvan tomut
jaloistani ja lähden Warsovaan tekemään herralleni kuninkaalle tiliä
toimistani.”

Stålarm sai kun saikin hyvissä ajoin apua ja vaikka nuo avunlähetykset
aina olivatkin puolinaiset ja riittämättömät, voitiin Narvanlinnassa,
kiitos päällikön liukkauden ja keinokkuuden, jotenkuten elää kihnutella
päivästä toiseen. Puutetta ja sotaväen kinasteluja jatkui edelleenkin,
mutta aina tiesi niistä Stålarm joustavuudellaan selviytyä.

Rauha Venäjän kanssa oli tehty Täyssinässä v. 1595, mutta se ei
suurestikaan lieventänyt Stålarmin ja hänen linnaväkensä asemaa
niinkauan kuin rauhanehtoja ei Ruotsin puolelta täytetty luovuttamalla
Käkisalmen linnaa läänineen takaisin venäläisille. Kun Stålarm
odotukseen kyllästyneenä vihdoin kevättalvella 1597 lähti itse Suomeen,
jouduttaakseen Käkisalmen luovuttamista, kohtasi häntä Viipurissa
sanoma Klaus Flemingin kuolemasta. Turkuun rientäessään tapasi hän
siellä Suomen aateliston neuvottelemassa asiain tilasta. He eivät
laskeneet Stålarmia enää takaisin Narvaan, vaan pyysivät häntä
asettumaan marski-vainajan tilalle johtamaan Suomen asioita. Niin oli
myöskin kuninkaan tahto, sillä myöhemmin kesällä saapui häneltä
kirjelmä, jolla Stålarm määrättiin Suomen käskynhaltiaksi ja ylimmäksi
sotapäälliköksi.

”Nyt alkoi siis se aika, jolloin minun on korjattava karvaita hedelmiä
toisen miehen kylvöstä”, virkkoi Stålarm tämän määräyksen saatuaan.
”Mutta eipä minua ole Narvassa juuri makean leivän päiville totutettu.”

                                                  ⸻

Oli sydänyö syyskuun yhdeksättä päivää vuonna 1599. Turunlinna,
jonka muureilla pitkin päivää olivat tykit jyrähdelleet, lepäsi
äänetönnä pimeän peitossa. Uuden linnan pihaa valaisivat kuitenkin
useat lyhdyt ja siellä paukkuivat vasarat sekä kitisivät sahat, kun
sotilaat rakensivat puisia varustuksia siltä varalta, että herttuan
väen onnistuisi tunkeutua linnan etuvarustusten läpi. Pihan reunasta
kohosi vanhan linnan pääty jylhänä ja pimeänä, lukuunottamatta yhtä
tornihuoneen ikkunaa, josta pilkotti tuli.

Mainitussa huoneessa olivat koolla Arvid Stålarm, marski-vainajan
poika, Juhana Fleming, skotlantilaisten palkkasoturien päällikkö
William Rutwen, sekä joukko muita päälliköitä. Stålarm istui pöydän
ääressä ja kiidätti kuumeisella kiireellä hanhenkynää leveällä
paperiarkilla. Toiset keskustelivat kuiskaamalla.

”Amen!” virkkoi Stålarm ja laski kynän kädestään. ”Kuulkaahan nyt tätä
viimeistä avunhuutoamme.”

Hän luki kuningas Sigismundille osotetun kirjeen, jossa tehtiin selkoa
heidän tukalasta asemastaan ja luvattiin, jos Viipurista käsin odotettu
apujoukko piammiten saapuisi, puolustaa linnaa, kunnes hänen
majesteettinsa suuremmilla voimilla ehtisi heidän avukseen. Kun kaikki
olivat hyväksyneet kirjeen, kirjoittivat he toinen toisensa jälkeen
nimensä sen alle.

”Ellei apua ajoissa saavu, niin —”

”Silloin me räjähytämme linnan ilmaan, kuten olemme päättäneet”,
täydensi nuori Fleming Stålarmin lauseen.

”Niin juuri.”

Kaikkien kasvoilla näkyi synkkä päättäväisyys. Tällöin kuului oven
takaa arka koputus. Stålarmin käskystä astui sisään jalkamiesosaston
päällikkö Sipi Sipinpoika, kasvoillaan hätääntynyt ilme. Hänen
kintereillään seurasi kalpea ja nääntyneen näköinen huovi.

”Akseli Kurjen ratsupalvelija!” huudahti Stålarm. ”Kuinka sinä tänne
olet päässyt ja minkälaisia sanomia sinä tuot?”

Ratsumies kertoi, kuinka herttua toista viikkoa sitten oli Marttilassa
voittanut ja hajoittanut Akseli Kurjen johtaman suomalaisten pääjoukon.
Itse Kurki oli paennut Viipuria kohti ja hän, palvelija oli monien
yritysten jälkeen onnistunut piirittäjäin läpi hiipimään tänne
linnaan.

”Kurjen häviö Marttilassa oli siis sittenkin totta”, lausui Stålarm
synkästi ja kaikkiin heihin näkyi tieto vaikuttavan herpaisevasti.

”Entäs apujoukko, eikö sinulla sen saapumisesta ole mitään tietoa?”
kysyi Stålarm hetken kuluttua.

”Sellaisesta minä en ole mitään kuullut”, vastasi huovi, ”ja jos se
olisikin tulossa, niin ei se voisi tänne päästä, sillä herttua on
sotaväellään tukkinut kaikki Viipuriin johtavat tiet.”

Seurasi painostava äänettömyys. Yhtäkkiä kohotti Stålarm päänsä ja
sanoi Sipi Sipinpoikaan kääntyen:

”Ovatko työt linnanpihalla päättyneet vai miksi moukaroiminen ja
sahaaminen on yhtäkkiä laannut.”

Puhuteltu riensi ulos ja kun hän jälleen ilmestyi ovensuuhun, oli hänen
kasvoillaan askeistakin hätääntyneempi ilme.

”Sotamiehistä on osa karannut piirittäjäin puolelle ja toiset ovat
työnsä jättäen kokoontuneet neuvottelemaan”, ilmoitti hän.
”Päällikköjen käskyistä eivät he ole millänsäkään.”

Stålarm nousi seisomaan ja alkoi vihellellä. Hän otti kuninkaalle
aiotun kirjeen ja punnittuaan sitä hetken kädessään kysyi Juhana Flemingiltä
:

”Eikö teistäkin rex crastinus ole sattuva nimitys kuningas
Sigismundille? Kuningas huomispäivä eli huomispäivän kuningas, sillä
hän myöhästyy aina ja joka paikasta. Meitä poloisia, jotka olemme niin
uskollisesti palvelleet sellaista etanamajesteettiä!”

Flemingin hienopiirteisille ja kalpeille kasvoille levisi heleä puna ja
hän oli antamaisillaan kiivaan vastauksen, mutta Stålarmin silmiin
ilmestynyt synkkä tuli, jota niissä ei oltu ennen nähty, pidätti häntä.
Mitään puhumatta repi Stålarm kirjeen pieniksi palaisiksi, minkä
jälkeen hän rauhallisesti lausui:

”Hyvät herrat, käykää levolle, sillä muuta tekemistä meillä ei tässä
enää ole. Minä itse menen alas puhuttelemaan sotamiehiä.”

Saatuaan miehiltä lupauksen pysyä uskollisesti asemillaan huomiseen
saakka, palasi Stålarm huoneeseensa ja vietti koko loppuyön kävelemällä
edestakaisin lattialla. Kun hän päivän valjetessa tuli ulos
vilvotellakseen raskasta päätään, osui hänen katseensa ensimäisenä
Salomon Illen mestattuun päähän, joka näkyi seipään nenässä
Korpolaisvuorella. Samassa paikassa oli kuusi muuta päätä. Ne olivat
Kastelholmassa aikaisemmin vangiksi joutuneita päälliköitä, jotka
amiraali Scheel muutamia päiviä sitten oli herttuan käskystä
mestauttanut ja asettanut päät tuonne vuorenlaelle linnalaisten
pelotteeksi.

”Kas siinä viittaus, mikä palkka meitä poloisia odottaa
uskollisuudestamme kuningasta kohtaan”, virkkoi Stålarm itsekseen.

Kun linnan puolustamista ei käynyt enää ajatteleminen, ryhdyttiin
samana päivänä keskusteluihin piirittäjäin kanssa. Tuloksena oli, että
linnan puolustajat toista viikkoa kestäneen aselevon jälkeen
antautuivat herttuan armoille.

                                                  ⸻

Seuraavan astui Lindköpingin linnanportista
ulos surullinen saattue. Sen muodostivat joukko ruotsalaisia
valtaneuvoksia, jotka Sigismund Stångjoen tappelun jälkeen oli jättänyt
uhriksi Kaarlo-herttuan vihalle, sekä suomalaiset Arvid Stålarm ja
Akseli Kurki. Tiheän piikkimetsän saartamana kulkivat he kohti
kaupungin toria, jossa heitä odotti punapukuinen pyöveli apureineen ja
leveäteräisine miekkoineen. Saattuetta seurasivat valtakunnan säädyt,
jotka herttuan painostuksesta paria päivää aikaisemmin olivat
tuominneet edellämainitut herrat kuolemaan. Kun mitkään esirukoukset ja
kyyneleet eivät olleet saaneet herttuata taivutetuksi antamaan armon
käydä oikeuden asemesta, piti tuomio tänään pantaman täytäntöön.

Tämä oli jo neljäs kerta, kun Stålarm sai keihäsmetsän keskellä astua
mestauspaikalle. Ensi kerran oli hänet tuomittu kuolemaan Turussa
linnan antauduttua. Hän oli silloin herttuan eteen polvistuen pyytänyt,
että herttua tyytyisi yksinomaan hänen päähänsä, sillä toiset Suomen
herrat olivat ainoastaan noudattaneet hänen, ylimmän päällikön,
käskyjä. Tästä huolimatta oli heidät kaikki tuomittu kuolemaan ja
telotettu — paitsi Stålarmia ja Kurkea, jotka oli vankeina kuletettu
Ruotsiin enempiä tutkimuksia varten. Kahdesti heidät oli sitten
Tukholmassa viety mestauslavalle, mutta kummallakin kerralla olivat he
niine hyvineen saaneet palata takaisin vankilaan. Jälkimäisellä
kerralla oli Stålarmin vanha iloisuus odottamatta pulpahtanut esiin.
Nähdessään kaikissa ikkunoissa katsomaan kerääntyneitä naisia, oli hän
ottanut hatun päästään ja sirosti kumarrellen lausunut: ”Minä olen aina
etsinyt naisväen suosiota. Jos te nyt esirukouksillanne hänen
ruhtinaallisen armonsa edessä voisitte minut pelastaa tästä pälkähästä,
niin olisin minä ikäni kaiken teidän nöyrin palvelijanne.”

Mutta saattue saapui pienen kaupungin torille, joka oli ääriään myöten
täynnä katsojia. Rukoiltuaan, veisattuaan ja hyvästeltyään
onnettomuustoverinsa polvistui maahan levitetylle punaiselle vaatteelle
ensimäisenä vanhin valtaneuvoksista, Gustaf Banér. Kerrotaan, että kun
hänen päänsä putosi, teki hänen ruumiinsa liikkeen ikäänkuin tahtoen
kavahtaa vielä kerran seisoalleen. Kun neljäs valtaneuvoksista, komea
ja uljas Tuure Bjelke, joka ilman pienintäkään pelonvärettä kasvoissaan
tai äänessään piti kauas kaikuvan puheen omansa ja toveriensa
syyttömyyden puolesta, oli päätönnä vaipunut punaiselle matolle, oli
Arvid Stålarmin vuoro astua esiin. Mutta kun hän vuorostaan varustausi
puhetta pitämään, astui herttuan kirjuri Erik Göransson esiin ja luki
herttualta juuri saapuneen kirjelmän, jossa Stålarmille ja Kurjelle
luvattiin armahdus, jos säädyt siihen suostuvat. Silloin huusi
ympärillä seisova kansanjoukko: ”On jo kylliksi verta, kylliksi verta!
Armoa! Armoa!” Stålarm otti hatun päästään ja kumarrellen joka puolelle
kiitti kansanjoukkoa. Sitten pisti hän kätensä taskuun ja ojentaen
pyövelille kymmenen taaleria lausui:

”Kas tässä ystäväni, pieni korvaus siitä ansion vähennyksestä, mikä
sinua kohtasi, kun et saanut minun päätäni listiä.”

Astellessaan suomalaisen kohtalotoverinsa kanssa vartiain keskellä
takaisin linnaan, tähysti Stålarm kohti keväisiä pilviä ja puhkesi
yhtäkkiä surumielisen iloisesti sanomaan:

”Siellä mahtavat nyt herrat valtaneuvos-vainajat ihmetellä, että
minnekä se Stålarm jäi, kun ei tullutkaan meidän perässämme
taivaaseen.”

                                                  ⸻

Kaksi vuotta vielä vankeudessa istuttuaan pääsivät Stålarm ja Kurki
Suomen aateliston esirukousten johdosta vihdoin vapaaksi ja edellinen
sai Itä-Suomen laamannin viran. Mutta kun hän vähän sen jälkeen toimi
sotapäällikkönä Liivinmaalla, joutui hän erään onnettoman taistelun
takia uudestaan herttuan vihoihin ja kuljetettiin vankina Tukholmaan,
jossa hänet nyt viidennen kerran tuomittiin kuolemaan. Tällöin pyysi
Stålarm, ettei häntä, vanhaa soturia telotettaisi, vaan annettaisiin
sotaväenosaston hänet ampua ja että hänen ruumiinsa pääsisi silpomatta
hautaan. Niinikään pyysi hän, ettei hänen omaisuuttaan anastettaisi
kruunulle, vaan että se käytettäisiin hänen velkojensa maksamiseen.
Kuolemantuomiota ei kuitenkaan pantu tälläkään kertaa toimeen, vaan
muutettiin se elinkautiseksi vankeudeksi.

Kokonaista kuusitoista vuotta sai hän sitten virua Gripsholman linnassa
— samassa, jossa onneton Eerik-kuningaskin oli vankina istunut. Elämä
kulki edelleen, maailman tapaukset seurasivat toisiaan, ankara
Kaarlo-kuningas muutti manan majoille ja hänen poikansa Kustaa Adolf
hankki sotapäällikön taitonsa niillä samoilla kentillä, joilla Arvid Stålarm
nuoruusvuosinaan oli iloisena ja riehakkana miekkaansa
heiluttanut — mutta yhä virui Stålarm yksinäisenä ja unhotettuna
Gripsholman muurien sisällä. Vasta seitsenkymmenvuotiaana . toukok. 1620 harmaapäänä
tuo lahjakas ja iloinen ylimys, joka polveutui Tavastien ikivanhasta ja
supisuomalaisesta suvusta, pääsi ikuiseen lepoon. Kuten monen muunkin
kuuluisan suomalaisen, sai Ruotsinmaa kunnian kätkeä poveensa
Stålarminkin maalliset jäännökset. 28 p haudattiin hänen
ruumiinsa Keruban kirkkoon.

Kyösti Wilkuna.

TALONPOIKAINEN RATSUMESTARI.

TUOMAS TEPPOINEN.

”— — Ja että Teidän kunink. majesteettinne saisi paremman
käsityksen siitä, missä tämä minun seurakuntani sijaitsee,
niin mainitsen, että se on siellä, missä Tuomas Teppoinen asuu.”

Muolan papin kirjeestä Juhana III:lle.

Moniksi vuosiksi oli ympäri valtakunnan riittänyt ihmisille ilonaihetta
siitä, kuinka moskovalaisten tsaari oli aikoinaan kosinut nykyistä
kuningatar Katariinaa ja kuinka Puolan röyhkeät herrat olivat hänelle
kosiomiesten mukana lähettäneet silkkiin ja samettiin pyntätyn vanhan
valkoisen tammakopukan. Mutta tämä hupaisa juttu uhkasi nyt vuosien kuluttua
kasvattaa kovin karvaita hedelmiä.

Tiedettiin, että oikullinen, juonikas ja raivopäinen Iivana-tsaari,
jota hänen alamaisensa olivat selän takana alkaneet nimitellä Julmaksi,
oli pyytänyt Eerik kuningasta lähettämään Katariinan hänelle, mutta
kuinka tästä ei tullut mitään Eerikin jouduttua valtaistuimelta
tyrmään. Kun hänen sijaansa oli noussut Juhana-veli, purki Iivana
kuohuilevan ja porehtivan sydämensä koko silmittömän vihan tätä entistä
ja onnellisempaa kilpakosijaansa kohtaan. Heidän välillään kehittyi
haukkumakirjevaihto, joka hakee vertaistaan sinuttelutaidossa. Kas
tällaisen sapiskan lähetti kerrankin Iivana, kaikkien oikeauskoisten
moskovalaisten oikeauskoinen tsaari Ruotsin kuninkaalle Juhanalle: ”Ja
se on totinen tosi, että sinä olet musikan sukua. Sano meille, kenen
poika sinun isäsi Kustaa oli ja mikä oli isoisäsi nimi ja missä hän
hallitsi. — Kun meidän kauppiaamme isäsi aikana toivat talia ja vahaa,
otti isäsi nahkakintaat käsiinsä ja koetteli itse ja tutki talia ja
vahaa niinkuin kauppapalvelija.” Juhana-kuningas oli kauan ollut
piittaamatta näistä itäisen naapurinsa sapenpurkauksista, mutta nyt
loppui häneltäkin kärsivällisyys, hän tarttui hanhensulkaan ja
kirjoitti vastaukseksi: ”Olemme saaneet sinun kirjotuksesi ja siitä nyt
niinkuin ennenkin huomanneet meitä vastaan osottamaasi järjetöntä,
talonpoikaismaista kopeutta, valhetta ja ylenkatsetta. Ellemme olisi
kuulleet sinun isäsi olleen Venäjän suuriruhtinaan, olisi meillä ollut
täysi syy kirjeestäsi päättää, että joku munkki tai talonpoikaisrenki
olisi ollut sinulle isänä, koska kirjotat niin häpeämättömästi niinkuin
olisit kasvanut moukkain tai muun irtolaisjoukkion parissa, jolla ei
mitään kunniata ole — — —.”

Tällaisesta sananvaihdosta johduttiin luonnollisesti vastaaviin
tekoihin. Syttyi sota, jonka vaiheista on vaikea muodostaa itselleen
selvää käsitystä, siksi sekava se on ja täynnä molemminpuolisia julmia
hävitysretkiä. Ensi kerran kohtasivat Suomea tämän järjettömän ja
tuhoisan sodan laineet kevättalvella 1571. Silloin hyökkäsivät tsaarin
laumat Tallinnasta jään yli Suomen puolelle ja riehuivat ryöstäen,
murhaten ja polttaen Helsingistä aina Rajajokeen saakka. He menivät sen
tiensä kuin rajuilma, mutta takaisin saattoivat he tulla milloin
hyvänsä ja siksi täytyi Suomessa olla alati varuillaan.

Nämä ajan tapaukset olivat yksinomaisena keskustelunaiheena sillä
kirkkorahvaalla, joka pyhäinmiesten päivän aamuna oli salojensa
kätköistä hiipinyt Muolan pitäjän kirkkotarhaan. Kaikki miehet olivat
aseilla varustetut ja huolestuneina kyselivät he toisiltaan, oliko
nähty vihollisia ja kuuluiko mitään idästä päin. Joukon keskuksena oli
roteva ja hartiakas mies, iältään jonkun verran yli kolmenkymmenen vuoden,
aseenaan jousi ja raskas tappara. Hänen terävien harmaiden
silmiensä ilme oli luja ja hänen koko olemuksessaan ilmeni sellainen
rauhallisuus, varmuus ja voimantunto, että joukko ikäänkuin
vaistomaisesti ryhmittyi hänen ympärilleen, tuntien hänen
läheisyydessään olonsa turvallisemmaksi.

”Mitä uutta, Teppoinen?” kysyi tuolta hartevalta mieheltä kirkkoherra
matkallaan miesjoukon ohitse sakaristoon. ”Joko talosi on noussut
raunioistaan?”

”Kyllä tavallaan”, vastasi puhuteltu, pyyhkien härmää mahtavista
viiksistään. ”Mutta pirttini ja omettani eivät seiso entisellä
paikallaan Punnusjärven äyräällä, vaan kaukana salolla, josta niitä ei
vainolainen hevillä löydä. Sinnepä minulla oli aikomus kutsua
kirkkoherraakin kun vainovalkeat taas leimahtavat palamaan.”

”Hm, kiitoksia vain kutsusta. Mahtaneeko sitten vihollinen vielä
uudelleen karata maahamme?”

”Varmastikin karkaa, ellei täältä päin ehätetä edelle ja korvenneta
sitä omassa pesässään.”

”Mitäpä auttanee sekään muuta kuin synnyttää uuden kostoretken. Niin,
niin, surkeat nyt on ajat ja siellähän, herra paratkoon, viruu
piispammekin vielä niiden julmurien vankeudessa. Jumala meitä vaivaisia
auttakoon!”

Kirkkoherra jatkoi matkaansa sakaristoon. Pian sen jälkeen kutsui
yhteensoitto miesjoukonkin herranhuoneeseen. Aseensa jättivät kaikki
porstuaan ja vartioina seisoi kellotapulin luukuilla pari miestä,
antaen katseidensa valppaasti kierrellä ympäri syksyharmaan aution
tienoon, yksinäisten lumihiutaleiden liipotellessa alas painuneelta
taivaalta...

Mutta pitkälle ei ollut jumalanpalvelus ehtinyt vielä kehittyä, kun
molemmat vartiat hätkähtäen hyökkäsivät luukkujen äärestä, tarttuivat
kellojen siimaan ja alkoivat riuhtoa ilman mitään tahtia. Paikalla
sammuivat kirkossa virren sävelet, pappi pudotti kirjansa ja kaikki
syöksyivät ulos.

Puolen virstan päässä nähtiin tiheän keihäsmetsän lähenevän hiljalleen
kirkonmäkeä, häviten välistä viidakon tai metsäsaarelmain suojaan.
Miehet tempasivat aseensa porstuasta ja valmistuivat hajaantumaan
metsien kätköön.

”Mitä, aiotteko turvautua jäniksen passiin, ennenkuin olette edes
selvillä, mitä laatua väkeä tulijat ovat?” huusi Teppoinen
pilkallisesti. ”Nuohan tulevat Viipurista päin ja saattavat olla
meikäläisiä. Vartokaamme siis tässä kirkkotarhassa ja jos he ovat
vihollisia, niin tuon kiviaidan suojassa kykenemme hyvin tekemään
heille vastarintaa.”

Teppoisen levollisuus tarttui miehiinkin ja he jäivät kirkkotarhaan
vartomaan tulijoita.

”Ho, hoi, miehet, miksi teillä on aseet käsissänne kuin odottaisitte
moskovalaista?” huusi sotamiesten päällikkö kiviaidan taakse päästyään.
”Onko niistä kuultu mitään täällä rajan puolella?”

”Ei ole kuultu”, vastasi Teppoinen, joka tunsi kysyjän Viipurinlinnan
päälliköksi, Antti Niilonpojaksi. ”Mutta varuillaanpa saa tällaisina
aikoina olla joka hetki.”

Uteliaana kerääntyi pelostaan vapautunut kirkkorahvas sotamiesten
ympärille ja alkoi vilkkaasti udella kuulumisia. ”Emme tiedä niin
mitään”, puheli herra Antti Niilonpoika, ”vaan tulimme tänne
vartavasten tietoja saadaksemme. Kuulin, että täällä löytyisi joitakin
rohkeita miehiä, jotka osaavat venättä. Sellaisilla olisi nyt tilaisuus
päästä kuninkaan palkkoihin, jos heillä on halua ja rohkeutta lähteä
vihollismaahan urkkimaan ja ottamaan selkoa heidän puuhistaan. Mutta
miehen, joka sellaiseen toimeen ryhtyy, pitää olla rohkean kuin
jalopeura, liukkaan kuin ankerias ja päävärkkinsä puolesta terävän kuin
partaveitsen. Ja lisäksi pitää hänen, kuten sanottu, osata vihollisen
kieltä sekä tuntea kaikki tiet ja sokkelot näillä rajaseuduilla.
luuletteko joukostanne löytyvän sellaista urosta?”

”Jos kukaan täällä siihen toimeen pystyy, niin tuossa on mies”, sanoi
kirkkoherra osottaen Teppoista, joka loi katseensa alas ja näytti
hieman vaivautuneelta, kun kaikkien silmät suuntausivat häneen.

”Hm, ainakin mitä ulkopuoleen tulee, on hän mieluiseni”, sanoi Antti Niilonpoika
. ”Mutta osaatko venättä?”

”Melkein yhtä hyvin kuin omaa äidinkieltäni, sillä viisi vuotta olen
elänyt Venäjänmaan sydämessä”, vastasi Teppoinen.

”Sehän joltakin kuuluu. Mutta kuinka jouduit niin kauan moskovalaisten
parissa oleskelemaan?”

”Kun venäläiset viisitoista vuotta sitten palasivat Viipuria
piirittämästä, veivät he minut monen muun meikäläisen kanssa vankeuteen
kauas Novgorodin taakse”, kertoi Teppoinen. ”Minä olin silloin
viisitoistavuotias nalliainen. Kun olin puolikymmentä vuotta raatanut
heidän luonaan ja saavuttanut sillä välin nykyisen mittani, sanoin
eräänä päivänä, kun työnjohtaja aikoi ruveta minua kurittamaan, että
tämä saa jo riittää, minusta ei tule orjaa tekemälläkään. Ja niinpä
löin minä työnjohtajan kuoliaaksi, kolkkasinpa vielä hänen herransakin,
rikkaan pajarin sekä joukon orjia, jotka olin saanut kimppuuni, ja
lähdin suinpäin karkuun. Monen mutkan ja juonen kautta pääsin viimein
tänne kotiseudulleni, jossa siitä pitäin olen elänyt rauhan miehenä.
Mutta moskovalaista kohtaan minussa kytee sammumaton viha ja jos
luulette minun siihen kykenevän, niin olen valmis kuninkaan
palvelukseen.”

”Näen ja kuulen, että sinä olet tiedustelijaksemme kuin luotu”, vastasi
Antti Niilonpoika. ”Mutta miten aiot menetellä, voidaksesi kunnialla
liikkua vihollismaassa?”

”Olen kulkevinani hevoskaupoilla ja kotoisin sanon olevani Aunuksen
puolelta.”

”Hyvä, hyvä, ja entä milloin olet valmis lähtemään?”

”Vaikka huomisaamuna.”

”Siis päätetty”, sanoi Antti Niilonpoika, ojentaen kätensä Tuomas Teppoiselle
. ”Tästä hetkestä sinä olet kuninkaan palveluksessa ja
ensimäisen palkkaeräsi saat nostaa Viipurista heti kun palaat
retkeltäsi.”

Kun Antti Niilonpoika oli antanut hänelle vielä erinäisiä matkaohjeita,
lähti Teppoinen taivaltamaan kotiinsa Valkiamatkan kylän saloille,
valmistautuakseen vaaralliselle retkelleen.

”Uljas mies”, sanoi Antti Niilonpoika seuraten silmillään hänen
kulkuaan. ”Hänestä tulee meillä olemaan vielä paljon hyötyä.”

                                                  ⸻

”Voi surkeutta, voi!” uikutti valkohapsinen vanhus, maaten pitkänään
sohjuksi tallatulla lumella, päässään ammottava, verta vuotava
piilukeihään haava. ”Voi kuitenkin, ettei ajoissa muutettu salolle
asumaan.”

Kinoksella vaarin ympärillä makasi verissään joukko muitakin
kyläläisiä, enimmäkseen vanhuksia, vaimoja ja lapsia. Toiset heistä
olivat jo henkensä heittäneet, toiset valittivat vielä henkitoreissaan.
Räiskyen ja hulmuten paloi heidän ympärillään puolikymmentä pirttiä
ulkohuoneineen. Savun ja liekkien keskellä hääri joukko rajantakaisia
rappareita, kantaen pirteistä ja aitoista viimeisiä saaliiksi kelpaavia
tavaroita. Rekien luona seisoi joukko nuoriin sidottuja naisia,
keskenkasvuisia poikia ja tyttöjä, jotka vihollinen oli katsonut
niinikään saaliin arvoisiksi. Kauhusta typertyneinä tuijottivat he
ympärilleen, kykenemättä edes valitushuudoilla tuskaansa lievittämään.
Nauraen, kiroillen ja suuriäänisesti pajattaen häärivät heidän
ympärillään viholliset, sulloen saalista rekiinsä ja sytytellen niitä
huoneita, joihin eivät liekit olleet vielä ulottuneet.

Kuin raju tuulispää tai kuin varas yöllä oli vihollinen yllättänyt
pienen Himalan kylän asukkaat, jotka paksujen kinosten keskellä
viettivät sydäntalven torkkuvaa elämää metsäisellä Punnusjärven
niemellä. Tosin oli kuultu, että Teppolan Tuomas, joka kuninkaan
palkkaamana miehenä oli liikkunut kaukana vihollismaassa, oli joulun tienoissa
palattuaan tuonut sen tiedon, että moskovalaiset puuhasivat
talveksi suurta hävitysretkeä Suomeen. Mutta eihän täällä vähäisessä
syrjäsopukassa arvattu niin varuillaan olla, kun viime kerrallakin oli
kokonaan säästytty vihollisen huomiolta.

Tämä Himalaan tuiskahtanut joukkue oli vain pieni partiokunta suuresta
venäläisarmeijasta, joko vuoden alussa oli samonnut rajan yli,
levittäen hävitystä ja kuolemaa aina Olavinlinnan tienoille saakka.
Tästä tulossa olevasta retkestä oli Teppoinen kyllä saanut tarkat
tiedot ja tuonut ne hyvissä ajoin sotapäällystölle Viipuriin.
Mutta siitä huolimatta oli vihollinen saanut miltei vastarintaa
kohtaamatta suorittaa hävitystyönsä. Suomessa oli kyllä koottuna
melkoinen sotavoima, jonka ylimmäksi päälliköksi kuningas oli
ajattelemattomuudessaan pannut nuoren ruotsalaisen ylimyksen, Kustaa Banérin
. Tämänpä oloja tuntemattoman herran saamattomuuden takia saivat
moskovalaiset rauhassa panna hävitysretkensä toimeen.

Mutta Tuomas Teppoinen ei ollut ristissä käsin jäänyt odottamaan
tulossa olevaa hävitystä. Hän oli kerännyt ympärilleen joukon rohkeita
miehiä ja alapäällikköinään veljensä Matti sekä orpanansa Pietari Teppoinen
oli hän siitä hetkestä pitäen kuin venäläistulva levisi rajan
yli, ollut yhtä mittaa liikkeellä suojellen kotitienootaan ja tuhoten
pienempiä vihollisen osakuntia. Hänen rohkeata sissijoukkoaan muistaen
vaikeroitsi lumelle sortunut vaari:

”Voi ettei pitänyt edes Teppoisten sattua paikalle. Niin ne riehuvat
kuin paholaiset, kaiken riistävät, kaikki murhaavat, Herra heidät
kostakoon!”

Hän oli puhunut silmät ummessa, mutta sitten avasi hän ne yhtäkkiä ja
koetti nousta kyynärpäänsä varaan, sillä hänen korviinsa oli
tunkeutunut raivoisia huutoja ja ikäänkuin äkkiä virinnyt tappelun
meteli. Hän näki sulkanuolien viuhahtelevan ilmassa eikä käsittänyt
mistä ne tulivat. Mutta kiroten kaatui vihollisista mies tuolla, toinen
täällä ja hätääntyneinä etsivät toiset aseitaan. Sitten kuuli vaari
aivan päänsä takaa suksensuihketta, samalla kuin joukko rotevia miehiä
tulla tuiskahti palavien rakennusten väliselle tanhualle. Pitkiä
keihäitään heiluttaen viskoivat ne niitä tiheälle sulloutuneeseen
venäläisjoukkoon, niin että vaari näki muutamien keihäistä surahtavan
kerrassaan kahden miehen läpi. Keihäänsä viskattuaan kävivät miehet
raskaita tapparoitaan heiluttaen ja hurjasti huutaen vihollisten
kimppuun kuin raju tuulenpyörre.

”Jumalan kiitos, Teppoiset”, huokasi vaari ja lasittuvat silmänsä
selkosen selällään sekä ahnaasti ilmaa haukkoen seurasi hän taistelun
menoa. Nähdessään, kuinka sissijoukon johtaja yhdellä ainoalla
tapparaniskulla halkasi vihollismiehen miltei vyötäreitä myöten,
välähtivät hänen silmänsä ja jälleen alas vaipuen höpisi hän:

”Niin juuri, aivan niin, kosto, kosto!”

Kauan ei taistelu kestänyt. Viimeiset venäläisistä viskasivat aseet
käsistään ja polvilleen heittäytyen huusivat armoa.

”Vai armoa! Kas tässä armo rosvoille ja murhamiehille!” huusi sissien
johtaja tappara koholla.

Viimeiseen mieheen hakattiin viholliset maahan ja vangit päästettiin
siteistään.

”Ja nyt oikopäätä järven yli Sarkolaan, sillä siellä peuhaa toinen
viholaisjoukko!” komensi Teppoinen, työntäen verisen tapparansa vyön
alle ja nousten suksilleen.

Hetkinen kuului vielä suksensuihke ja he olivat jälleen tipo tiessään.
Kuin rauhattomat varjot liikkuivat siteistään päästetyt vangit
luhistuvien rakennusten ja kaatuneiden vihollisten keskellä. Yksi
naisista kumartui vaarin puoleen, mutta tämä ei enää nähnyt häntä, vaan
mumisi itsekseen:

”Tulipas... tulipas Teppoinen ja kosti minun kuolemani... Jumalan
kiitos...”

                                                  ⸻

Lämpimästi paahtoi huhtikuun päivä ja räystäistä tippui vettä kun herra
Antti Niilonpoika laskeusi linnanpihalle aikeissa lähteä kaupungilla
käymään. Hän ei kuitenkaan ehtinyt montakaan askelta, kun
porttiholvista alkoi kuulua äänekästä sananvaihtoa ja pihalle ajoi
samassa puolikymmentä rekeä. Linnanpäällikkö varjosti kädellä silmiään
ja huudahti:

”Tuhat tulimmaista, siinähän on mies, jota juuri ikään kaipasimme —
itse Tuomas Teppoinen ihan ilmi elävänä. No terve mieheen hyvästä
aikaa. Mutta mitä uutisia sinä tuot ja mikä kuormasto sinulla on
mukanasi?”

”Uutisia minulla ei tällä kertaa ole tiedossani erinomaisempia”,
vastasi puhuteltu.. ”Mutta sen sijaan tuon minä teille tässä
talletettavaksi kymmenkunnan vankia.”

”Niinpä näkyy ja yksihän niistä on puettu kuin ruhtinas. Mutta missä
sait käpäliisi tämän oivan saaliin?”

”Raudun kirkolla. Olin miehineni sielläpäin retkeilemässä, kun kuulin
tämän pajarin joukkoineen tulleen sinne ryöstelemään. Vaaniskelin
häntä pari päivää ja kun he olivat asettuneet yön viettoon Raudun kirkolle,
kävin minä miehineni juoneen käsiksi ja kevensin heidät
ryöstösaaliista. Tavarat palutimme entisille omistajilleen, mikäli
niitä enää oli hengissä, ja pajarin alipäällikköineen toimme terveisistä
tänne Viipuriin.”

”Entäs pajarin muu joukko?”

”Parisen sataa heistä korvensimme erääseen pirttiin ja loput hakkasimme
tantereeseen. Takaisin rajan yli heistä ei päässyt sorkkaakaan, sen
takaan.”

”Oivallista, sinä kunnianarvoisa Tuomas”, puhkesi Antti Niilonpoika
sanomaan, lyöden Teppoista olkapäälle. ”Tästä on kuningas aikanansa
saapa tiedon. Mutta nyt sinun on saatava kumaus reininviiniä, eikä
ainoastaan yksi, vaan monta kumausta, niin että päässäsi humisee ja
heiskuu. Ja sitten minä kerron sinulle omat uutisemme, jota varten
sinua olemme tänne vartoneet.”

Antti Niilonpoika johdatti Teppoisen sekä hänen veljensä ja orpanansa
ylös omiin asuinhuoneisiinsa. Kun viinikannut oli tuotu pöytään ja
niistä maistettu, kaivoi linnanpäällikkö kätköistään sinetillä
varustetun paperin, levitti sen Tuomaan eteen ja virkkoi:

”Kas tässä on paperi, jossa kuninkaallinen majesteetti valtuuttaa
sinut ratsumestariksi sekä myöntää sinulle verovapauden sillä ehdolla,
että sinä sitoudut vakinaiseen ratsupalvelukseen ja samalla otat
pannaksesi kokoon keveän ratsuväkijoukon. Siitä tulee niin sanottu
tiedustuslipullinen, kaikki siihen kuuluvat miehet saavat samanlaisen
verovapauden ja sinä olet heidän ratsumestarinsa. Mitäs sinä itse sanot
tästä kaikesta?”

”Minä suostun ja kiitän hänen kuninkaallista majesteettiaan”, vastasi
Teppoinen vaatimattomasti. ”Alkaahan sodankäynti muuttua jo toiseksi
luonnokseni.”

”Oikein, ratsumestari, ja ennustanpa sinulla olevan edessäsi monta
loistavaa urotyötä”, sanoi Antti Niilonpoika ja alkoi nyt sanan
mukaisesti suomentaa kuninkaan kirjelmää. Päästyään loppuun lausui hän:
”Tämän perusteella sinä, Tuomas Teppoinen, olet nyt melkein kuin
aatelismies, ja lisäksi vielä kuninkaallinen ratsumestari. Onneksi
olkoon, herra ratsumestari!”

Herra Antti Niilonpoika kohotti viinikannunsa ja tarkkasi samalla,
minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät vastaleivottuun knaappiin.
Mutta Tuomas Teppoisen vakavilla ja älykkäillä kasvoilla ei näkynyt
minkäänlaisia liian ihastuksen tai itserakkauden merkkejä. Hänen
ajatuksensa tuntuivat työskentelevän kokonaan käytännöllisissä
asioissa, sillä vallan arkipäiväisesti virkkoi hän:

”Nyt tarvitsevat mieheni ratsuja, mutta hevosia heillä on kotonaan
tuskin kenelläkään. Venäläisiltä Raudussa saimme saaliiksi myöskin
satakunta hevosta. Niitä tuopi osa miehistäni tänne Viipuriin ja pian
he, luulenma, ovat perillä.”

”Mainiota, siinähän teille on valmiit rasut, ei muuta kuin nouskaa
satulaan ja karahuttakaa takaisin rajamaille”, huudahti Antti Niilonpoika
. ”Mutta tämän yön seudun me kuitenkin vietämme täällä
viinimaljojen ääressä.”

Teppoinen ei kuitenkaan suostunut juominkia pitkittämään, vaan kohta
kun hevoset olivat tarpeeksi asti syöneet ja levähtäneet, hankkiusi hän
taipaleelle Muolaan, päästäkseen tervehtimään rakasta Anniaan ja
pienokaisiaan, voidakseen sitten taas heittäytyä sodan monikirjaviin
seikkailuihin. Linnasta lähtiessään istui hän nyt miehineen komeiden
ratsujen selässä ja hänen veljensä kantoi lippua, johon oli kuvattu
tapparaa heiluttava mies takajaloilleen nousseen ratsun selässä.

”Siinä menee Teppoisen lippukunta”, sanoivat kaupunkilaiset, kun he
ratsastivat pitkin kapeata Karjakatua. ”Hänestähän on tehty knaappi ja
kuninkaallinen ratsumestari.”

Ratsujoukon perässä seurasi puolikymmentä jyväsäkeillä lastattua rekeä.
Siinä oli kruunun varoista suoritettu palkkio Teppoiselle ja hänen
miehilleen heidän viimeisistä ansiotöistään. Siten heillä oli hyvät
tulijaiset omaisilleen, jotka saivat Muolan saloilla puutteen kanssa
kamppailla. Ja niinpä he kevätillan kuulteessa iloisin mielin ja
rattoisasti haastellen ratsastivat kohti syntymäsijojaan.

                                                  ⸻

Vuodet kuluivat ja yhä jatkui hävittäväinen sota. Väliin pysyttiin
kummallakin puolen lähes vuodenkin päivät alallaan, mutta sitten taas
riehahti sodan liekki entistä julmemmin palamaan. Yhä uudestaan
kohosivat kodit tuhkastaan ja yhä uudestaan ne taas maahan tallattiin.
Ja aina säästyi salojen kätköissä siemen uuteen ihmissukuun, niin ettei
maa vallan autioksi jäänyt.

Siitä lähtien kuin Suomen joukkojen ylipäälliköksi oli nimitetty Pontus de la Gardie,
pysyi sotaonni yhtä mittaa suotuisana suomalaisille. Kun
Käkisalmen linna oli vallotettu, siirtyi Suomen raja Laatokkaan saakka.
Sen jälkeen riehui sodanliekki enimmäkseen Inkerissä ja Virossa, mutta
aina väliin huuhtasivat sodan laineet vielä Suomeakin ennenkuin
Täyssinän rauha sai ne tyyten asettumaan.

Loppuun saakka oli Tuomas Teppoinen ratsulipullisineen uskollisesti
mukana tämän pitkällisen sodan monikirjavissa vaiheissa. Milloin hän
venäläiseksi hevoskauppiaaksi naamioituneena retkeili kauas
vihollismaahan ja hankki tärkeitä tietoja vihollisten aikomuksista ja
hankkeista, milloin taas miehineen risteili rajaseuduilla, tiedustellen
ja tuhoten yksinäisiä vihollisjoukkoja. Hänen nimensä tuli vihollisten
kesken laajalti kuuluksi ja pelätyksi. Mutta turhaan tavottelivat he
häntä käsiinsä, sillä hän ilmestyi aina tuhojaan tekemään sinne, missä
häntä vähimmin tiedettiin odottaa. Kuuluisaksi tuli hänen nimensä
myöskin kotimaassa, ja itse mainio Pontus-herra mainitsi kuninkaalle
lähettämissään tiedonannoissa Tuomas Teppoisen tuottaneen hänelle
suurta hyötyä Karjalanmaan vallotuksessa.

Hyvillään suomalaisten sotajoukkojen saamista voitoista tahtoi
Juhana-kuningas osottaa suosiotaan sille maalle, jota hän
nuoruusvuosinaan oli herttuana hallinnut. Mitä laatua tämä
kuninkaallinen suosionosotus oli, sen saivat muun muassa Muolan pitäjän
asukkaat kuulla kirkossaan eräänä sunnuntaina heinäkuun lopulla v. 1581
. Silloin luki näet kirkkoherra saarnan päätyttyä kuninkaallisen
julistuksen, jossa Suomenmaa armossa ylennettiin suuriruhtinaskunnaksi.

”Mitä se nyt oikein merkitsi se kuulutus?” kysyi kotimatkalla muuan
kirkkomiehistä toveriltaan.

”No, etkö sinä pitänyt korvaläpiäs auki!” vastasi toinen. ”Sanottiinhan
siinä selvästi, että Suomi on nyt korotettu suuriruhtinaskunnaksi.”

”Niinpä niin suuriruhtinaskunnaksi, mutta kukas se sitten tulee meille
siksi suuriruhtinaaksi, sitähän minä tässä vain älpin.”

Sitä ei tiennyt toinenkaan ja sitä nyt seuraavina päivinä ankarasti
tuumittiin Muolassa, kunnes levisi huhu, että Tuomas Teppoinen se on
ylennetty Suomen suuriruhtinaaksi. Niin suuri oli jo hänen maineensa
kansan kesken, että ihmiset vastaanväittämättä uskoivat tätä huhua ja
pitivät sitä varsin luonnollisena. Ja kun Teppoinen retkillänsä
liikkuen taas jälleen pistäysi kotonaan, varustausivat muolalaiset
kunnioittamaan häntä ruhtinaanaan. Silloin Teppoinen, asian kuultuaan,
purskahti kaikuvaan nauruun ja selitti miehille asian oikean laidan.
Mutta siitä huolimatta pitivät ihmiset päänsä ja kuolemaansa saakka sai
Tuomas Teppoinen Viipurin kannaksella kantaa nimeä Teppolan
suuriruhtinas.

Tämä talonpoikainen ratsumestari, ovela tiedustelija ja rohkea
sissipäällikkö säilytti päänsä kaikissa tämän pitkällisen ja tuhoisan
Venäjän sodan vaiheissa. Kun se vihdoinkin päättyi Täyssinän rauhantekoon,
eleli hän jälleen rauhan miehenä veroista vapautetulla
syntymätilallaan Valkiamatkan kylässä. Hän saavutti korkean ijän ja
kuoli vasta Kustaa II Adolfin ensimäisinä hallitusvuosina. Hänen
leskensä Anni sai poikineen nauttia edelleen verovapautta. Kauan
säilytti kansa muiston tästä sen omasta keskuudesta kohonneesta
sankarista, joka maamme kaakkoisimmilla etuvarustuksilla asuen oli niin
tehokkaasti ottanut osaa isänmaansa luonnollisten rajojen luomiseen.

Kyösti Wilkuna.

TAISTELEVAIN VALTAKUNTAIN RAOSSA.

ROPONITSA JA RÄSÄNEN.

Tuskin olivat hämäläisten ja savolaisten väliset katkerat
heimotaistelut, taistelut Sisä-Suomen erämaista ja kalavesistä,
keskiajan loppuessa talttuneet, kun Saimaan ympäristön savolainen
asutus joutui uuteen, sitkeään veljesvihaan itäistä naapuriaan ja vielä
lähempää heimolaistaan, Karjalan väestöä, vastaan. Nämäkin uudet vainot
johtuivat osaksi takamaiden ja kalavesien omistamista koskevista
riidoista, sillä rintamaa-asutuksen laajetessa molemmilta puolilta
karahtivat sen latvat usein vastakkain pohjoisilla saloilla.

Mutta nämä uudet vihat ja kahakat johtuivat kuitenkin etupäässä niiden
valtakuntain välisistä kiistoista ja sodista, joiden kesken Savon ja
Karjalan rajaheimot olivat pilkotut. Ruotsin hallitusherrat isännöivät
Savossa ja olivat sinne perustaneet Savon uuden linnan seutuun, jota
Nowgorodin ruhtinaat väittivät omaksi alueekseen ja josta he tahtoivat
työntää tungeksijat pois. Mutta Savonlinnan isännät selittivät
päinvastoin itäiset ja pohjoiset takamaatkin omaan valtapiiriinsä
kuuluviksi ja pyrkivät savolaisen asutuksen mukana laajentamaan sinne
vaikutustaan. Ja kun hyökkäysretkiä ehtimiseen tehtiin molemmilta
tahoilta, hävitettiin vuoroin karjalaisten, vuoroin savolaisten
asutusmaat.

Siten tempautui näiden rajaseutujen väestökin mukaan noihin
valtakuntainvälisiin taisteluihin. Kun Karjalasta oli, Käkisalmen
venäläisten johtaessa karjalaisia suksimiehiä, käyty Savoa ryöstämässä,
silloin täytyi Olavinlinnan soturien johtamain savolaisten aina saada
kostaa — ja päinvastoin. Rajakahakat, joissa velat maksettiin samalla
mitalla kuin ne oli annettu, muuttuivat siitä piankin talonpoikaisten
partiojoukkojen välisiksi ryöstö- ja kostoretkiksi, joita jatkui pitkin
16:tta vuosisataa ja aivan riippumatta siitä, oliko asianomaisten
valtakuntain välillä sota vai rauha. Ja mieliin iskostui katkera viha.

Tästä vuosisatainmittaisesta heimovainosta oli kuitenkin kauan
säästynyt syrjässä Pohjois-Karjalan etäinen kulmakunta. Ryöstö- ja
hävitysretket tehtiin tavallisesti Laatokan rannoilta Saimaan rannoille
ja päinvastoin, jolloin näiden ”merien” välimaat yhä uudelleen
poljettiin autioiksi, mutta Pyhäjärven pohjoispuoliset tienoot jäivät
siitä valtareitistä sivuun; vainolaisjoukot eivät pikaretkiltään
ehtineet ulontaa tihutöitään sinne asti. Nämä Höytiäisen ja Pielisen
rannat olivatkin vielä harvaan asuttuja metsäseutuja, joiden raivaajia,
karjalaisia uudisasukkaita, valtakuntain veronottajainkaan käsivarsi
harvoin tapasi. Ne olivat lähempänä itäistä, paisuvaa suurvaltaa,
josta näihin metsäkyliin oli tuotu uskonto, papit ja kirkot,
mutta sangen höllät olivat välit sillekin taholle. Miltei
riippumattomana, omavaraisena yhteiskuntana oli tuo hajalleen levinnyt
pohjoiskarjalainen uudisasutus elänyt vesistöjensä varsilla monet vuosikymmenet
suurten, keskenään kiisteleväin valtakuntain raossa, ja
tottunut turvautumaan vain itseensä. Se oli niissä oloissa oppinut
panemaan arvoa verottomuuteensa ja riippumattomuuteensa ja käynyt
vapaudestaan araksi.

Näin olivat asiat, kunnes kuudennentoista vuosisadan loppupuoliskolla
ruotsinpuoleiset sotajoukot, tehdessään valloitusretkiä Etelä-Karjalaan
ja venäläisten siellä olevaa keskuspaikkaa, Käkisalmea eli
”Korelaa”, piirittäessään, rupesivat laajentelemaan valtaansa
Pohjois-Karjalaankin, Pyhäjärven takaisille maille. Sekä etelästä että
varsinkin lännestä, Savonlinnasta päin, suunnattiin sinne nyt useita
valloitus- ja hävitysretkiä, ja sotajoukkojen jäljissä saapuivat
suomenpuoleiset veronkantajat pian Tohmajärvelle, Liperiin, Ilomantsiin
ja Lieksaan saakka. Tulivat kyliin ja veivät väkisin, mitä ei heille
mielisuosiolla annettu. Se oli outoa, se oli rajua. Erämaanlaidan
rauhassa elänyt, vapauteensa tottunut väestö hätkähti ja tuskastui
ensin, sitten suuttui ja sydäntyi. Se kokoontui kalarannoilleen, ajoi
miesvoimalla verottajat kylistään, upotti ryöstäjät venheineen järveen,
mutta se aavisti samalla pahinta.

— Mitenkäs nyt? Ruotsi palaa varmasti takaisin.

— Mitenkä sitten? Alistutaanko, vai käydäänkö kotikulmaa puolustamaan?

Näin nousivat katkerat, huolenalaiset kysymykset toistensa turvaa
hakevain mekkomiesten parvesta, eikä siinä aluksi kukaan osannut
toiselleen varmaa, tepsivää neuvoa antaa.

                                                  ⸻

Liperin kirkonkylä, jossa oli Pohjois-Karjalan vankin ja väkirikkain
asutus, muodostui pian erämaanlaitalaisten neuvonpitojen
keskuspaikaksi, ja sinne palasi nyt pyyntimatkoiltaan eräs tämän kylän
miehiä, jota hänen naapurinsa jo olivat kaivanneetkin. Hän oli
Roponitsa nimeltään — etunimen on historia unhottanut —
reipasluontoinen, roteva karjalainen, uuttera metsänkävijä,
haluttomampi maanraatajaksi. Hän oli jo kerran ennen, muutamia vuosia sitten,
koonnut kotikulmansa miehet partioretkelle. Ruotsinpuoleinen
sotaväki oli näet jo silloin, heti Käkisalmen valloitettuaan (v. 1580),
kulkenut Pyhäjärven rannoille ja uhannut samota niiden salotaipaleiden
poikki, jotka erottivat nämä seudut pohjoiskarjalaisten kylistä. Näille
metsätaipaleille ja vesistöjen välisille kannaksille oli Roponitsa
silloin sissijoukkoineen asettunut vartiaksi ja ruvennut siellä
valloittajaa vastustelemaan. Hänen joukkonsa oli kyllä ollut liian
heikko kyetäkseen häätämään ruotsinpuoleisia pois niistä pitäjistä,
Tohmajärveltä ja Pelkjärveltä, joihin he jo olivat valtansa ulottaneet,
mutta pohjoisemman kotikulmansa oli hän silloin kuitenkin saanut
valloittajilta säästetyksi. Siksi keräytyivät liperiläiset nytkin tämän
neuvokkaan päällikkönsä ympärille.

Roponitsa, joka oli neljänkymmenen korvissa oleva, vakavakatseinen,
ruskeapartainen uros, mutta liikkeiltään vielä ketterä ja tuumiltaan
nopsa, kuunteli kotvan kyläläistensä hätääntyneitä tarinoita vihollisen
sotaväen hurjasta menosta ja sen veronkantajain vierailusta, ja
virkahti sitten:

— Nyt on syksy käsissä, ennen talvikeliä ei Ruotsi palaa. Mutta siihen
mennessä pitää meidän ollakin häntä vastassa, — taikka jo hänen omilla
maillaan!

— Vastarintaako siis mietit, kyselivät levottomat miehet sangen
epäilevinä.

— Tietysti, mitenkä muuten. Ruotsin väki on kyllä meitä voimakkaampi,
mutta sen ei ole helppo pitää tätä metsäkulmaa vallassaan, ellemme
siihen valtaan itse alistu. Vai alistummeko?

— Ei alistuta, vastasi heti voimakas kaiku.

— No niin, mutta silloinpa onkin meidän häädettävä vainolainen pois
rannoiltamme. Ja sen teemme parhaiten ahdistaessamme häntä hänen omilla
maillaan, — verotamme nyt me kerran Ruotsia.

— Miten siihen kykenemme? kyselivät uteliaina ja jo rohkeampina
salokulman miehet.

— Kengästämme keihäämme, nousemme lumen tultua miesjoukolla suksille,
hiihdämme sinne, mihin meitä ei odoteta, — eivätköhän lakanne silloin
vieraat meidän kyliämme hätyyttämästä.

Pian mielistyivät siihen ajatukseen huolissaan kulkeneet mutta helposti
innostuvat karjalaiset ja huusivat jo kohta vastaan:

— Se on miehen tuumaa ja miehen puhetta, sinua seuraamme, Roponitsa!
Peritään tosiaankin vainolaisilta velat takaisin ja eletään kerran
mekin heidän varoillaan!

Niin jo uhmailivat sapettuneet miehet ja heidän äsken lamautuneisiin
mieliinsä palasi uusi elämänusko. Kotikulman vapautta voidaan toki
puolustaa — se oli heistä pääasia. Saapuipa siihen neuvottelemaan
kapulan kutsumia salolaisia kaukaisemmistakin kylistä ja useimmat
heistäkin yhtyivät heti Roponitsan rohkeisiin tuumiin.

Mutta oli sentään joukossa epäilijöitäkin. Niiden karjalaisten mukana,
jotka olivat saapuneet Ilomantsista ja Pielisjärveltä saakka, — mitkä
kyläkunnat olivat lähinnä venäläistä vaivutusta, — oli mies, ovelaksi
ja taitavaksi tunnettu kaupankävijä ja teidentuntija, joka kohta
asettui vastahankaan vetämään. Se oli Räsänen nimeltään, Luukas Räsänen,
”Liukas Räsänen”, mies varova ja viisas, jota itäisen
kulmakunnan väki aina oli tottunut neuvojanaan kuuntelemaan, ja hän nyt
kävi kokoontuneessa miesjoukossa esittämään toisenlaisia, varottavia,
ajatuksia.

— Ette tunne Ruotsia, puhui tuo laihahko liuhuparta harvakseen ja
ikäänkuin kuiskimalla. — Ei ole meistä yksin sen kanssa paininottoon,
se meidät väljään kurkkuunsa nielasee. Meillä on keihäämme ja jousemme,
he tulevat tänne pyssyineen ja tykkeineen ja nujertavat meidät maan
tasalle. Ja jos vielä vastarintaa yritämme, hävittävät he kylämme
sukupuuttoon ja tuovat savolaisia sijaan, niinkuin ovat jo tuoneet
etelän kulmille.

Miehet kuuntelivat Luukasta epäillen eikä heidän äskeinen innostuksensa
ottanut talttuakseen.

— No mitä siis Räsänen neuvoo? kysyivät he. — Pitääkö vain heittäytyä
Ruotsin veronmaksajaksi?

— Ehkä niinkin ajaksi, jos nuo vainolaiset nyt taas heti käyvät
kimppuumme.

— Ajaksi, urahti Roponitsa syrjemmästä pilkallisesti. — Mikä meidät
sitten heidän valtansa alta nostaa, jos kerran siihen olemme taipuneet.

Molemmat johtomiehet silmäilivät toisiaan syrinkarin ja käännähtivät
sivuttain ikäänkuin toisiaan vältellen. Mutta kun heidän katseensa
sittenkin tuokioksi sattuivat yhteen, näyttivät ne ihan tulta iskevän.
Saattoipa jo syrjäinenkin huomata, että siinä oli vihaiset miehet
vastakkain, kilpailu johdosta ja vallasta. Mutta salaten sisunsa
vastaili Luukas entiseen tasaiseen sävyynsä:

— On toki toisiakin keinoja, jotka meidät saattavat pelastaa Ruotsin
alle sortumasta. Yksin olemme liian heikot, mutta me voimme saada apua.

— Apua keneltä?

— Siltä, joka sitä kykenee antamaan, joka muutenkin sotii Ruotsin
valtaa vastaan. Novgorodin ja Moskovan ruhtinaat lähettävät
kernaastikin sotaväkeään tänne Ruotsia sodittamaan, jos vain sitä
avuksemme pyydämme.

— Onko sitten parempi sortua sen auttajan apuun! — Näin sähähti
Roponitsa, ja kääntyi nyt kokonaan selin kilpailijaansa.

Karjalan miehet jäivät hetkeksi vaijeten miettimään tuota uutta
ehdotusta. He tunsivat Räsäsen kokeneeksi, älykkääksi mieheksi ja
monesta hänen sanansa nytkin olivat järkevät. Tiesivätpä he myös, että
se suuri itäinen valtakunta, joka isännöi heidän maanseläntakaisia
naapurikyliään Repolassa ja Aunuksessa, oli sodassa Ruotsia vastaan ja
että sieltä siis todella saattoi pyytämällä saada sotaväkeä avuksi. He
jäivät epätietoisiksi, ikäänkuin kahden neuvon välivaiheille.

Roponitsa huomasi sen, kääntyi taas miesjoukkoon päin ja virkkoi
äänekkäämmin:

— Muistammehan me vanhemmat miehet, kuinka täällä takavuosina itäiset
verottajat kävivät aittojamme tyhjentämässä. Kutsukaa nyt taas samat
Novgorodin voivatat tänne — tiedätte sitten myös, minkä he avustaan
palkaksi ottavat. Minä en huoli toisten enkä toisten avusta.

— Nouset suksille joka tapauksessa?

— Niin nousen, tulkoon mukaan ken tahtoo saloa omanamme puolustaa. Me
olemme täällä kahden taistelevan valtakunnan raossa, siinä on meidän
pysyttävä omina miehinämme.

— Mukaan lähden minä!

— Ja minä myöskin.

Näin kaikui törmältä vastaus kilpailevain johtajain vastakkaisiin
esityksiin. Vieraaseen apuun turvautumatta päättivät Pohjois-Karjalan
nuoret miehet ruveta itse kotikulmaansa puolustamaan, lähteä itse
sortajiaan sortamaan. Kaikki olivat sen kyllä oivaltaneet, että tässä
samalla oli ollut katkera kiista kahden johtomiehen vaikutuksen
välillä, joiden hankkeet eivät käyneet yhteen, vaan Karjalan miehille
ei enää ollut vaali vaikea. He asettuivat ehdottomasti rohkean ja
suorasukaisen Roponitsan puolelle, vetäytyen syrjään liukkaan Räsäsen
tarjoamasta, arveluttavasta avusta. Sydäntyneenä ja jäähyväisiä
sanomatta läksi viimemainittu uskollisimpine miehineen soutamaan pois
kokousrannalta, vetäytyäkseen itäisemmille erämailleen.

Mutta Roponitsa määräsi partioihin lähteville miehille yhtymisen ajan
ja paikan, käski varustaa aseet ja eväät ja lisäsi leikkisästi:

— Emmekä eväitä paljoakaan tarvitse, niitä otamme itse vainolaisten
varoista!

                                                  ⸻

Talven tultua läksi siten karjalaisten suksijoukko liikkeelle, aluksi
rankaisemaan savolaista asutusta siitä, että se oli auttanut Ruotsin
valtaherroja, kun nämä yrittivät laajentaa valtaansa ja isännyyttään
Pohjois-Karjalan kaukaisiin, ennen vapaina säilyneisiin kyliin. Se teki
jo tänä ensi talvena monta retkeä, hävitti armotta Savon köyhät
uudiskylät ja porhalsi sieltä taas selkien poikki Etelä-Karjalan
vanhemmille, vauraammille asuinmaille, jättäen raunioita, verta ja
tuskaa jälkeensä. Väliajoin vahti tämä melkoiseksi kasvanut sissijoukko
oman asutuksensa rajoilla, estäen sapettuneita vihollisiaan samoamasta
salotaipaleiden taa kostotöihin.

Roponitsan nimi tuli pian pelätyksi laajan raja-asutuksen kaikilla
kulmilla. Sitä kammoi Saimaan saariston talonpoikaisväki, joka koska
tahansa saattoi odottaa häntä vieraakseen, sitä pelkäsi Laatokan
ranta-asutus ja Ruotsin hallitusherroillekin se kävi alituiseksi
kiusaksi, heidän kun aina täytyi olla varuillaan häätääkseen tuon
uskalikon partiomiehen yöllisiä hyökkäyksiä.

Ja vuosikausiksi palautti todella Roponitsa näin turvallisen elämän ja
vanhan vapauden Pohjois-Karjalan pitäjiin. Pienet vihollisparvet eivät
enää uskaltaneet hyökätä Pyhäjärven taa eikä sinne Käkisalmesta eikä
Savonlinnasta näinä vuosina sotajoukkoja joutanut. Vieraat verottajat
pysyivät varovasti loitolla koko pohjoisesta Karjalasta. Kotikulmansa
puolustajana saavutti Roponitsa siten pian rakastetun, ihaillun
sankarin maineen. Ylvästellen häntä kehuivat Liperin miehet itäisille
naapureilleen, joiden kylistä nyt rupesi tulemaan sissijoukkoon yhä
enemmän apuväkeä. Talonpojat kulkivat turvallisina kalavesillään ja
pyyntimaillaan tietäen, että heidän saalistaan ei nyt tule vieras
riistämään, ja talojen emännät rauhoittivat marjaan lähtevää lapsiaan,
virkkaen: — Käykää vaikka etempänäkin, Roponitsa meitä vartioi!

                                                  ⸻

Mutta eteläisempiä Karjalan pitäjiä painoi yhä raskaasti vieraan ies.
Pitkin koko 1580-lukua ja seuraavankin vuosikymmenen alkua jatkui
keskeytymätöntä sotaa noiden suurten valtakuntain, Ruotsin ja Venäjän,
välillä, ja sitä käytiin usein kyllä Karjalankin mailla. Hyökkäyksiä
tehtiin yhtäältä Laatokan rantoja pitkin Aunukseen saakka, toisaalta
Vuoksen virran yli Viipurin rintamaille asti. Ruotsalaiset olivat
jääneet pitämään valloittamansa Käkisalmen, ja sieltä he vähinerin
laajensivat valtaansa pohjoiseen ja itään. Niin joutuivat ne
Pohjois-Karjalan eteläisemmät pitäjät, jotka ennen olivat, vaikka
heikosti, tunnustaneet Novgorodin ja Moskovan yliherruutta, heidän
vaikutuksensa alaiseksi, ja näiden seutujen väestön oli isoksi osaksi
pakko, mikäli se ei paennut asuinsijoiltaan, alistua tuohon uuteen
valtaan. Paenneiden tilalle taas muutti Suomen puolelta, Savosta, uusia
asukkaita, joilla oli sama uskokin kuin heidän isännillään ja
verottajillaan, jotka sinne kirkkojaan rakensivat ja jotka siten yhä
lujittivat siellä läntistä vaikutusta.

Tätä kehitystä katselivat pohjoisten pitäjäin miehet huolella ja
pelolla, aavistaen, että heitä lopultakin uhkaa naapurien kohtalo.
Pakolaisia saapui ehtimiseen heidän kyliinsä valitellen ”Ruotsin
ryöstöä”, ja eräänä talvena tulvahti näitä joukottain Tohmajärveltä,
joka siihen asti oli ainakin osaksi säästynyt vapaiden pitäjäin
joukossa, kertoen, että nyt sielläkin Käkisalmesta tullut väki oli
ruvennut tuhotöitä tekemään. Se on pannut talonpojille uuden, raskaan
veron ja häätää armotta talostaan kaikki, jotka eivät mielisuosiolla
maksa. Hätääntyneet olivat turvautuneet niihin venäläisiin pajareihin,
joita takavuosina oli asettunut näihin kyliin. Mutta ruotsalaiset
verottajat olivat savolaisten uudisasukasten avulla hyökänneet pajarien
kimppuun, surmanneet heidät ja ryöstäneet talot ja tavarat sekä heiltä
että heihin turvautuneilta karjalaisilta.

— Ruotsin voima yltyy, valittivat pakolaiset. — Tulkaa ajoissa
avuksi!

— Kun olisi Roponitsa kotosalla! — Roponitsa oli partiomiehineen
parastaikaa Savon retkillä, ja hänen poissaollessaan olivat kotiseudun
miehet aina neuvottomat.

— Tulkaa, kehottivat vain pakolaiset, ja varottivat samalla: — Sama
tuho uhkaa teitä kuin meitäkin, ellette ajoissa apuun käy.

Tähän hätään saapui Liperin kirkolle pakolaisten kutsumana
Pielisjärveltä Luukas Räsänenkin ja hän nyt heti pani uuteen vireeseen
vanhan tuumansa turvautua itäisen valtakunnan apuun. Hänen mieltään oli
kauan kaivellut tuonaan kärsimänsä tappio ja hän tahtoi nyt osottaa
silloin kuitenkin olleensa oikeassa. Ja nyt kallistivat Karjalan vanhat
miehet hänen tuumilleen korvaansa paljo enemmän kuin silloin
edellisellä kerralla, sillä uhka oli nyt heidän kotikulmiaan paljo
lähempänä.

Roponitsa palasi Savosta, kuuli jo taipaleella kotikulmansa karvaat
viestit ja Räsäsen neuvot, mutta hän varotti vieläkin karjalaisia
vieraaseen apuun turvautumasta. Eiköhän vainolaisista taas ominkin
voimin selvittäne, lohdutti hän. Siinä tarkoituksessa teki hän
harjaantuneine, joskin harvoine, partiomiehineen heti verekseltään
tuiman hyökkäysretken metsätaipaleen taa Tohmajärvelle, karkoittaakseen
ruotsit sieltä liian läheisestä naapuruudesta. Mutta näillä oli siellä
jo siksi paljo varsinaista asestettua sotaväkeä, että Roponitsan
partiojoukon äkkihyökkäys tehottomana kilpistyi takaisin. Hän poltti
sormensa, menetti monta miestään ja hänen täytyi rauennein toivein
hiihtää takaisin kotiinsa metsätaipaleen taa, kintereillään
julmistunut, kostoa janoava sotaväki. Jo paloi taloja Pyhäjärven
pohjoisrannalla ja odotettavissa oli, että ruotsit kesän tultua
palaavat vielä suuremmalla väellä täydentämään valloituksensa.

Silloin Räsänen lopultakin voitti. Oma apu ei enää tepsi, pakko on
vedota vieraaseen, — se oli pohjoiskarjalaisille tämän viimeisen
yrityksen tulos. Ja samaan aikaan, kuin hätääntyneet perheet kiireellä
pakenivat kotikylistään metsiin ja kaukaisiin kalasaunoihin, läksi
Luukas Räsänen parin muun pielisjärveläisen kanssa tekemään taivalta
kauas Venäjälle, pyrkien Suureen Novgorodiin ja Moskovaan saakka.
Luukas oli kauppiaana ennen paljo kulkenut näillä kaukaisilla mailla,
tunsi tiet ja taisi kielen, ja ajettavaan asiaansa oli hän sydäntään
myöten innostunut. Liukkaasti hän siis nyt liikkui sotaherrain ja
virkamiesten parissa, pääsi yhä peremmäs ja yhä ylempäin puheille.
Heille hän kuvaili ruotsalaisten laajenevia pyyteitä Karjalassa,
kertoi, miten tämän maakunnan pohjoinen perukkakin jo oli liukumassa
Ruotsin valtaan ja uskoon, sekä todisteli, että tungeksijat vielä
voidaan vaivatta työntää sieltä takaisin talonpoikain avulla, jotka
eivät tahdo taipua tuon uhkaavan anastajan alle. Sitä varten hän nyt
pyysi venäläisiltä apua, sotaväkeä. Ylhäiset hallitusherrat kallistivat
kohta korvansa Karjalan lähetystön pyyntöön, joka itse asiassa oli
heille hyvin mieluinen, ja lupasivat apua.

Tuskin oli Luukas tovereineen palannut kotiin pitkältä retkeltään, kun
jo kesän alussa hänen jälkiään saapui pohjoiseen Karjalaan venäläisen
voivoodin Feodor Vasiljeffin johtama sotaväenosasto, joka oli
pyydetyksi apujoukoksi lähetetty ja joka sopimuksen mukaan vaati
talonpoikia mukaansa retkelle. Oudostellen ja hämillään katselivat
karjalaiset tuota vierasta väkeä, jonka kieltäkään he eivät
ymmärtäneet, vaan he käsittivät, että sellainen liitto oli nyt tehty ja
että heidän nyt oli lähdettävä auttajainsa matkaan. Kysellen kääntyivät
he kyllä vielä Roponitsan puoleen:

— Miten nyt, lähdetkö mukaan sinä, siitä riippuu kaikki?

Roponitsa katseli selälle ja näytti käyvän käräjiä sisässään, vaan
vastasi sittenkin:

— Lähtöhän on luvattu, sanassa kai on pysyttävä! — Siksi sotaisa oli
hänen luontonsa, ettei hän tahtonut syrjäänkään jäädä. — Miehet koolle
nyt uusiin partioihin!

Entisiä sotaisampi, suurempi ja kirjavampi, oli se partiojoukko, joka
tänä kesänä lähti Pyhäjärven takaa liikkeelle ruotsalaisten anastamaan
Karjalaan, ja monet, kuten varsinkin Räsänen miehineen, toivoivat siitä
retkestä ratkaisevaa ja pysyvää apua. Voitollisena tämä väki nyt
retkeään tekikin. Ruotsin verottajat ja asemiehet ajettiin pois
Tohmajärveltä ja Pälkjärveltä ja heidän kannattajansa, Savosta tulleet
uudisasukkaat, saivat kokea ankaran rangaistuksen. Pois ajettiin lännen
miehet Kiteeltäkin ja Kesälahdelta ja läheltä hipaistiin taas
Laatokankin lahtien latvoja. Rohkeus kasvoi, toiveet nousivat ja
rajulla riemulla jatkoivat pohjolan miehet tätä voittoisaa retkeä
etelämmille maille.

Mutta retken yhä jatkuessa pitkin talttui karjalaisista sentään
vähitellen se riemu ja into. Heidän olisi jo, työnsä suoritettuaan,
vihollisensa loitommas karkoitettuaan, tehnyt mieli palata
kotikulmalleen ja ryhtyä sitä vartioimaan. Vaan heidän avukseen tullut
venäläinen voivatta jatkoi menestyksellistä retkeään, ulontipa sen
Salmiin ja Suojärvelle asti, jossa ei mitään vihollisia ollut, ja teki
ryöstäen ja polttaen kaikkialla puhdasta. Roponitsan partiomiehet
olivat kylläkin tottuneet säälimättöminä liikkumaan Savon ja
Etelä-Karjalan kylissä, joista vaino oli heille kulkeutunut, mutta he
eivät kuitenkaan olleet koskaan tehneet sellaista julmaa jälkeä, kuin
se apujoukko, jonka mukana he tänä kesänä kulkivat. Asutus hävitettiin
nyt kuin kitkemällä pois kylä kylältä, ihmiset surmattiin, olivatpa
ystäviä tai vihollisia, naisia tai lapsia, — se ellotti ja karmisti
pian Roponitsankin mieltä. Kun tällä retkellä saavuttiin takaisin
Tohmajärvelle, jonka asukkaita alkujaan oli auttamaan lähdetty, ja
sielläkin taas samaan tapaan luotiin erämaata, pysäytti Roponitsa
talonpoikaisen partioparvensa ja virkkoi vihaisena Räsäselle:

— Ilmoita voivatalle, että tätä menoa en halua enää jatkaa.

— Kun kerran mukaan lähdit, saat mukana pysyä, ilkkui siihen Luukas.

— En pysy, kiivaili liperiläinen. — Tämä on mieletöntä, me ryöstämme
ystäviämme, omaa heimoamme. Minne aikoo voivatta nyt?

— Ilomantsiin kuuluu aikovan.

— Ryöstämään sitäkin, — seuraatko häntä sinnekin, Räsänen,
naapureitasi ryöstämään?

— Mikä auttanee. Eläkä eroo sinäkään, muuten koituu kosto sinunkin
omiin kyliisi.

— Neuvo siis apumiestäsi jo herkeämään ryöstöretkestään!

— Ei hän herkeä...

Niin olikin laita. Karjalan miehet kehottivat kyllä auttajaansa jo
keskeyttämään tämän tällaisen voittokulun, mutta hänpä käsittikin
tehtävänsä toisin. Hänestä oli koko Karjalan kulma vihollismaata, jonka
väestö oli väkinensä luopunut venäläisestä isännyydestä ja joka nyt
senvuoksi oli masennettava ja kuuliaisuuteen taivutettava. Siksi hän,
kerran vauhtiin päästyään, tahtoi jatkaa valloitustaan, välittämättä
liittoväkensä neuvoista. Siitä sukeusi pian kiivas riita hänen ja
Roponitsan välillä ja vihamiehinä he lopulta erosivat.

Liperin miehet kiirehtivät silloin suoraan taipaleitten taa kotikyliään
varoittamaan, poistuivat partiojoukosta äskeisten auttajainsa uhkausten
seuraamina. Ja taas tuli siellä kotona pikainen pako kalasaunoille,
taas hätä ja hälinä sitä suurempi, kun kotimiehet eivät aluksi
ymmärtäneet, että heillä oli äskeisten auttajainsa taholta jotakin
peljättävänä.

Mutta Roponitsa asettui partiomiehineen vartioväeksi oman pitäjänsä
rajalle samoihin vanhoihin murroksiin, joissa ennen oli Ruotsin
vainoojaa vahdittu. Nyt oli tuonnainen auttaja torjuttavana. Ja tosiaan
sinne saapuikin voivatta Feodor Vasiljeff sotaväkineen, — kiivas
taistelu syntyi äskeisten liittolaisten kesken. Roponitsan täytyi
heikompana kuitenkin väistyä syvemmäs erämaahan, ja voittaja poltteli
nyt Liperin autioiksi hyljättyjä kyliä, kunnes hän vihdoin äskeisten
liittolaistensa, talonpoikaississien, ahdistamana väistyi sieltä
Pielisjokea ylöspäin.

Kaikki toiveet olivat nyt Karjalassa rauenneet, kaikki käsitteet
käyneet sekasin. Avuttomuuteen vajonnut, toiveissaan pettynyt väestö ei
osannut enää luottaa mihinkään — koko pohja oli pettänyt!

Mutta Roponitsa ei sittenkään toimettomaksi heittäytynyt. Hän ahdisteli
yhä äskeisiä auttajiaan. Ja väistyvää vainolaistaan häädellessään
joutui hän siten eräänä päivänä venevalkamaan, josta venäläisjoukko
juuri oli lähtenyt soutamaan. Räsänen, joka vielä kulki ”apujoukon”
matkassa, teki juuri harventuneine miehineen viimeisenä venekuntana
lähtöä kaislikon rinnasta. Vihaa kiiluvin silmin, katkera kiukku
sydämessään, seisoivat siinä nyt molemmat karjalaispäälliköt tuokion
vastakkain, — välimatka vain esti heitä asein toisiaan vastaan
hyökkäämästä. Mutta törmän ja venheen väliä lentelivät edestakaisin
katkerat, syyttelevät sanat:

— Sinä meidät petit, kun yhteiseltä retkeltä luovuit, huusi Räsänen
venheestään. — Siitä nyt kotikulmasi palkan sai!

— Sinä olit alunpitäin karjalaisten kavaltaja, karjasi Roponitsa
vastaan. — Ryöstäjän tänne auttajaksi toit.

— Ei minua ole ryöstetty eikä meidän kyliä. Olisit viisaammin
liikkunut sinäkin!

— Vielä sen apusi tunnet sinäkin, niin liukas kuin lienetkin. Itke
sitten!

Katkera oli se karjalaispäällikköjen jäähyväistervehdys. Roponitsa
palasi siitä yhtymästä paljaiksi ryöstettyihin kotikyliinsä auttamaan
niiden paenneita asukkaita taas elämisen alkuun. Räsänen taas seurasi
yhä ”auttajaansa”, sen nyt samotessa itään päin, niinkuin hän toivoi,
pois omille mailleen.

Mutta retken jatkuessa Pieliseen päin ja sen lähetessä hänen omia
kylärantojaan, rupesi kamala aavistus, Roponitsan jäähyväissanojen
synnyttämänä, kalvamaan hänen äsken vielä ilkahtanutta mieltään. Sillä
hävitys ja ryöstö jatkui ennallaan pitkin jokivartta karjalaisten
kylissä, eikä ollut apua, vaikka hän ne voivatalle yhä uudelleen kuvasi
ystävien ja liittolaisten asuinmaiksi. Mies toisensa perästä karkasi jo
hänen omasta joukostaan, kiirehtiäkseen edeltä varottamaan omaisiaan ja
naapureitaan ja auttamaan heitä pakosaunoille. Hätä ja tuska levisi
siten yhtäkkiä tämänkin vesistön varsille. Karjalaiset hajaantuivat,
kaikki oli sekasortona.

Ja Räsäsen pahinkin aavistus toteutui. ”Apujoukko” kulki edelleen,
mutta siitä vihdoinkin syrjään jättäytyneenä seisoi Luukas Räsänen
eräänä iltana yksin ja avutonna muutaman Pielisjärven rantavaaran
laella, katsellen verestävin silmin, kauhu ja katumus mielessään,
kuinka hänen oman kotikylänsä talot lahden takana paloivat, punaten
hohteellaan syysillan synkän, harmajan taivaan...

                                                  ⸻

Vuosia sai kuluneeksi. Pohjois-Karjalan kyliin, sekä Pyhäjärven että
Pielisen puolelle, oli elämä hitaasti ja vaivaloisesti palannut
entiselleen tuon suuren vainokesän jälkeen, joka oli tehnyt koko
Karjalasta autiomaan. Roponitsa oli näinä vaikeina vuosina vanhentunut,
hänen ruskea partansa oli käynyt harmaaksi, mutta vilkkaana ja
neuvokkaana liikkui hän siltä edelleen kotikulmalaistensa keskuudessa,
koettaen heissä ylläpitää elämän rohkeutta ja toivoa. Hän suojeli
sissijoukkoineen yhä edelleen kaukaista maakuntaansa ryöstäjiä ja
verottajia vastaan ja hänen olikin taas onnistunut pitää hätyyttäjät
loitommalla, yrittivätpä he sitten tulla idästä taikka lännestä. Sillä
heimosota jatkui yhä.

Eräänä talvena oli taas Savosta päin saapunut varottava sanoma, että
siellä uuden linnan seutuvilla varustaudutaan uuteen veroretkeen, ja
kapula oli pantu kiertämään kaikkien vesistöjen varsille, että miehen
talosta tuli saapua metsäkannakselle, vanhoille murroksille,
vastustamaan saapuvaa vihollista. Miehiä kertyikin joka kulmalta
torjumaan uutta, uhkaavaa vaaraa, ja Roponitsa järjesti kokeneena
päällikkönä puolustuksen, hyökätäkseen murrostensa takaa ilveksenä
lähenevän vainolaisjoukon niskaan.

Viimeisenä hiihtokuntana saapui siihen joukko Pielisen miehiäkin ja
Räsänen oli taas niiden johtajana. Ensi kerran näkivät nyt karjalaiset
päälliköt toisensa tuon suuren surmakesän jälkeen. He tervehtivät
toisiaan loitolta jo kylmästi; puhekkain eivät käyneet, eivät vanhoja
välejään selvittämään. Ahersivat vain kumpikin tahollaan varustustöissä
ja lähettivät miehiään eri suunnille vakoilemaan.

Eräänä päivänä osuivat he kuitenkin hiihtämään samaa vastamaata
ylöspäin ja silloin virkahti Roponitsa kuivasti:

— No ei sieltä teiltäpäin nyt enää muuta apuväkeä tule?

— Ei ole tiedossa, vastasi Räsänen sävyisästi ja pistoksesta
suuttumatta.

— Taisi tulla tarpeeksi teillekin silloin viime kerralla?

— Tarpeeksi tuli.

Se myönnytys erehtyneen puolelta sulatti sydämistä jään, sen he
molemmat tunsivat, vaikkei siitä sen pitempään puhuttu. Mutta heidän
rinnakkain eteenpäin hiihtäessä saapui heitä vastaan hiestynyt
suksimies, jonka kasvoilta säteili vilpitön ilo. Hän kertoi huohottaen
vakoilemalla saaneensa selville, että Savonlinnan joukko oli,
muutamassa Pyhäjärven saaressa päiväkauden levättyään, lähtenyt
palaamaan takaisin. Savolaiset olivat saaneet vihiä siitä, että
karjalaiset olivat varustautuneet lujaan vastarintaan, eivätkä he
senvuoksi uskaltaneetkaan nyt hyökätä metsäkannaksen taa.

Roponitsa ja Räsänen katsahtivat pikaisesti toisiinsa, ymmärsivät heti
toisensa mietteet ja heidän mielensä tuntui herahtavan äskeistäkin
sulemmaksi. Kotvan kuluttua Roponitsa virkkoi:

— Jos näin varamme pidämme, eivät vainon miehet ehkä tule tänne
toistekaan. Ja jos yhdessä pysymme...

— Yhdessä pysymme, se on minunkin sanani, vastasi Luukas siihen
innolla, ikäänkuin hän koko ajan olisi tahtonut saada juuri tuon sanan
toverilleen lausutuksi.

Ja rinnakkain hiihtivät he murrokselle ilmoittamaan kotikulmalaisilleen
tuon iloisen sanoman.

Santeri Ivalo.

JALO VELJESPARI.

EEVERT JA KUSTAA HORN.

”Eevert Horn on jaloimpia sankari luonteita,
joita minkään maan historia voi näyttää.”

K.P. Ignatius.

”Kustaa Hornin johdolla kehkeysi Suomen armeija
valiojoukoksi, joka siihen aikaan ei löytänyt
vertojaan kuuliaisuudessa, rohkeudessa ja
kestäväisyydessä.”

K.F..

”Kustaa Horn on minun oikea käteni.”

Kustaa II Adolf.

Kankaisten Agneta-rouva asteli hiljalleen laajan puiston käytävää
yhdessä kälynsä, Lepaan Kaarina-rouvan kanssa. Nurmikolla vaahterain ja
ikivanhain tammien välissä juoksentelivat heidän tyttärensä kukkia
poimien ja kentältä puiston reunalla, jossa pojat kävivät
leikkisotaa, kuului melua ja hurraamista. Kun molemmat armot ehtivät
käytävän päähän, tapasivat he Agneta rouvan vanhimman pojan,
kahdeksantoistavuotiaan herra Henrikin, joka pikkupoikain leikkiä
seuraten oli istahtanut matalalle kivipenkille ja jutteli vilkkaasti
poikien opettajan, mestari Sigfrid Aaron Forsiuksen kanssa. Nuorin
Kankaisten vallasväen perillisistä, nelivuotias Kustaa, oli jäänyt ison
veljen luo, seuraten jakamattomalla mielenkiinnolla taistelua, jota
Eevert ja Klaus veljien johdolla kävivät alustalaisten poikasista
kokoonpannut, puumiekoilla, pienillä lipuilla, rummuilla ja
katajaselkäisillä jousilla varustetut armeijat. Kentän keskellä oli
kivistä ja turpeista kyhätty Viipurin linna, jota Klaus-veli
parhaillaan puolusti Eevert-veljen hurjia hyökkäyksiä vastaan.

Rouvat istuutuivat kivipenkille, jonka mestari Forsius jätti heidän
käytettäväkseen, ja kiintyivät seuraamaan linnan vallotusta.
Viisitoistavuotias, tanakkatekoinen ja päivän paahtama Eevert kapusi
juuri poikiensa etupäässä ylös linnan muurille, Klaus-veljen turhaan
kokiessa torjua hänen rynnäkköään.

”Voi, voi, mimmoinen hurjapää tuo Eevert on!” puhkesi Agneta-rouva
valittamaan. ”Minulla on ainainen pelko, että hän taittaa vielä
niskansa noissa leikeissään tai hurjilla ratsastusretkillään.”

”Elkää peljätkö, äiti, mestari Sigfrid ilmaisi äsken meidän
horoskooppimme ja sen mukaan tulee Eevertistä kuuluisa sotapäällikkö”,
virkkoi Henrik-herra, kalpean ja hienon näköinen nuorukainen, jonka
ulkomuodosta ja koko olemuksesta näki, että hän oli harrastanut enemmän
opiskeluja kuin poikain sotaisia leikkejä. Hänellä olikin
perinpohjaiset tiedot ja hän oli ehtinyt käydä jo ulkomaillakin
tietojaan kartuttamassa.

”Todellakin, mestari Sigfrid?” kääntyi Agneta-rouva tuon vaatimattoman
oppineen puoleen, joka ahtaammissa piireissä oli jo tunnettu
astroloogisista tiedoistaan ja ennustajataidostaan. ”Oletteko tosiaan
tähdistä lukenut tiedon Eevert-pojan tulevaisuudesta?”

”Moniahta päivä sitten muodostin horoskoopin kaikille teidän armonne
pojille”, vastasi opettaja, ”ja kuten herra Henrik sanoi, ilmoitti
Eevertin horoskooppi loistavan sotapäällikön uran. Vaikka hän ei
näytäkään elävän vanhaksi, ehtii hän kuitenkin arvossa ja kunniassa
kohota sangen korkealle ja hänen elontiensä yhtyy hyvin läheisesti
kuninkaalliseen elontiehen.”

Agneta-rouvan kasvoilla näkyi äidillisen ilon ja ylpeyden ilme, kun hän
käänsi katseensa Eevertiin, joka nyt linnan vallattuaan seisoi
hajasäärin muurilla ja huusi alhaalla oleville pojille:

”Olkoon tämä nyt Narvan linna ja olkaa te ryssiä ja koettakaa vallottaa
tätä meiltä suomalaisilta. Mutta minä sanon jo etukäteen, että siitä ei
tule mitään.”

Ja uudelleen yltyi taistelun meteli pienen leikkilinnan ympärillä.

”Mutta katsopas tuota”, kuiskasi Kaarina-täti ja kälyään kylkeen
nyhjäisten osotti pientä Kustaata, joka jännittynyt ilme totisilla ja
kalvakoilla kasvoillaan sekä sieramet laajentuneina henkeä pidättäen
seurasi taistelun menoa. Näkyi selvästi, kuinka hänen hento vartalonsa
värähteli ja lihakset jännittyivät, kun hän hengessään koetti auttaa
jotakin taistelevista.

”Jos kenestäkään, niin hänestä kai myös tulee sotilas”, jatkoi
Kaarina-rouva.

”Hänen horoskooppinsa osottaa rataa, joka vie vieläkin korkeammalle ja
kauemmas kuin Eevertin”, kuiskasi mestari Sigfrid. ”Mainio sotilas
hänestä tulee, vaikka minä niin mielelläni soisin hänestä oppinutta,
sillä hänellä on niin terävä pää. Mutta minkä kohtalojen herra on
tähtiin kirjoittanut kunkin osaksi, se pitää paikkansa.”

”Minun pikku Kustaani!” puhkesi äiti sanomaan hellästi ja ojensi
kätensä saadakseen Kustaan syliinsä, mutta tämä oli niin koko
sielullaan kiintynyt taisteluun, ettei hän huomannut äitinsä kutsuvaa
liikettä.

”Hän on aina niin kalpea ja totinen”, virkahti Kaarina-täti.

”Se on kenties perintöä siitä, että hän on syntynyt vankilan muurien
sisällä”, sanoi äiti ja huoahti menneiden päivien surullisille
muistoille.

Sotapäällikkö ja valtaneuvos Kaarlo Henrikinpoika Horn oli syyttömästi
joutunut epäluuloisen Juhana-kuninkaan vihoihin ja saanut istua
vankeudessa sekä loppujen lopuksi häväistynä käydä mestauslavalle,
missä hänet kuitenkin armahdettiin. Hänen vankeusaikanaan oli Örbyhusin linnassa,
jonne Agneta-rouva oli seurannut miestään, syntynyt heidän
nuorin poikansa, Kustaa. Tästä johtuvaksi luuli äiti sen miettivän ja
totisen, miltei raskaan ilmeen, joka usein oli nähtävänä hänen
nuorimpansa muutoin niin älykkäillä kasvoilla.

Tällä välin oli Kustaa-pojan jännitys noussut korkeimmilleen. Hänen
kätensä puristuivat nyrkkiin ja yhtäkkiä lähti hän kuin nuoli
livistämään linnotusta kohti. Äiti huusi häntä nimeltä, mutta taakseen
katsomatta jatkoi hän matkaansa ja katosi yhdessä mylläkässä
temmeltävien poikien keskelle. Täti ja mestari Sigfrid purskahtivat
nauramaan, mutta äiti pyysi hätääntyneenä Henrikiä juoksemaan jälestä
ja tuomaan Kustaan pois, ettei hän siellä suurempain keskellä
loukkaantuisi.

”Entäs mitä te olette tähdistä lukeneet hänen osalleen, mestari
Sigfrid?” kysyi täti nyökäten päätään Henrikin jälkeen.

”Häntä odottaa loistava valtiomiehen ura”, vastasi oppinut opettaja yhä
yhtä suurella vakuutuksella.

”Yhä vain loistavia uria, ihanpa minä alan sinua kadehtia poikiesi
vuoksi”, virkkoi Kaarina-rouva kälylleen.

”Vähät muusta, mutta siitä minä olen iloinen, että mestari Sigfrid
ennustaa Kustaa-poikani elävän miehuuden ikään, sillä minä olen
tuntenut ainaista pelkoa siitä, että hän kuolisi varhain”, vastasi
Agneta-rouva.

Meteli linnoituksen luona oli asettunut ja pojat näyttivät alkavan
hajaantua.

”Taistelu lakkasi, kun diplomaatti ilmestyi näyttämölle”, myhähti
Kaarina-täti. ”Mutta tuollahan tulee herra veljenikin.”

Hän osotti vainiolle, josta ratsain läheni töyhtöhattuinen iäkkäämpi
herra. Se oli herra Kaarlo Henrikinpoika, joka oli kierrellyt
perintökartanonsa viljelyksiä tarkastamassa. Hän saapui naisväen luo
samaan aikaan kuin pojatkin linnotuksen luota.

”Sinä pikku karkulaiseni!” torui äiti ja sulki Kustaa-pojan syliinsä.

Herra Kaarlo Henrikinpoika ei ollut vielä viittäkymmentä täyttänyt,
mutta näytti paljon vanhemmalta. Hänen tukkansa oli ohimoilta jo aivan
harmaa ja viime vuosien katkerat kokemukset olivat luoneet hänen
kasvoilleen raskaan, miltei synkän ilmeen. Juhanan kuoleman jälkeen oli
hän päässyt vankeudesta ja Kaarlo-herttuaan liittyen ottanut jälleen
osaa valtiolliseen elämään. Edellisenä talvena oli hän herttuan ja
Ruotsin säätyjen asiamiehenä tullut Turkuun Klaus Flemingiä
taivuttamaan, mutta riitaantunut kokonaan rautamarskin kanssa. Sen
jälkeen oli hän oleskellut hiljaisuudessa ja levossa täällä
syntymätilallaan. Muutaman päivän kuluttua aikoi hän kuitenkin
perheineen lähteä Viroon, jossa hänellä myöskin oli kartanoita ja josta
hänen puolisonsa oli kotoisin.

”No, mitäs linnoja te tänään olette vallottanut?” kysyi herra Kaarlo
nuorimmilta pojiltaan.

Isän laskeutuessa hevosen selästä alkoivat Eevert Klaus ja vilkkaasti
ja yhteen ääneen tehdä selkoa taisteluistaan. Kun he hieman vaikenivat,
pisti Kustaa kättään ojentaen vakavasti väliin:

”Eivätpä saaneet ryssät Narvaa, kun minä tulin Eevertille avuksi.”

Kaikki purskahtivat nauramaan.

”Sinä pieni kenraali”, sanoi isä hymyillen ja taputti Kustaata
päälaelle.

Sen jälkeen lähti seurue, rattoisasti jutellen, astelemaan puiston
halki kohti harmaakivistä, ylväästi kohoavaa päärakennusta.

                                                  ⸻

”Kas, kas, kuinka kiiltäväksi sinä olet sen taas saanut”, virkkoi
kenraali Eevert Horn sotamiespalvelijan ojentaessa hänelle
rintahaarniskan. ”Sinä olet kaikin puolin kelpo poika, Eerik, ja minä
teen sinusta varmasti kartanovoudin, jahka me täältä vihollismaasta
kerran pääsemme kotiin. Itsepäinen visakallo sinä tosin olet, mutta
sehän kuuluu kai asiaan, sillä muutenhan meitä ei suomalaisiksi
tunnettaisikaan.”

Juureva ja leveäotsainen sotamies, aito hämäläistä mallia, hymyili niin
että hänen päivettynyt naamansa jakaantui kahtia korvasta korvaan. Hän
ojensi herralleen tuuheatöyhtöistä kypäriä, jonka hän oli yhtä
huolellisesti kiillottanut, mutta tämä ei ottanutkaan sitä vastaan,
vaan alkoi sen sijaan päästellä irti juuri kiinnittämäänsä
rintahaarniskaa.

”Hittoako minä rupesin näiden alla ennen aikojani hikoilemaan”, lausui
hän, ”nythän on vielä monta tuntia rymäkän alkamiseen. Menen
tavallisessa puvussa Jaakko-herran luo ja sinä saat kulettaa nuo
varustukseni sotajoukkojen yhtymäpaikkaan Kaprion tiellä. Puen ne
siellä sitten liikkeelle lähdön hetkenä päälle. Mutta missä viipyvät
lipullispäällikköni?”

Hän astui teltan ovelle ja heitti silmäyksen ruotsalaissuomalaisen
sotajoukon leirialueelle.

”Ahaa, tuolla ne jo tulevatkin”, virkkoi hän itsekseen ja jäi
katselemaan edessään leviävää eloisaa taulua. Vasemmalla lepäsi
matalain rantojensa välissä leveänä ja liikkumatonna Olhavanjoki.
Pitkin rantaa oli teltta teltan vieressä ja niiden välissä kuhisi
kirjavanaan sotilaita. Toisia pulikoitsi joessa ja sieltä kuului
mäikettä ja iloisia huutoja. Etempänä rannalla puuhasi taas osa
sotilaita suurten lauttojen kimpussa. Niillä oli illan tullen tehtävä
valehyökkäys itäistä kaupunginosaa vastaan, samalla kuin pääjoukko
länsipuolella varustautuisi rynnäkköön. Kääntäessään katseensa joesta
oikealle, aukeni hänen eteensä laaja vainio, jonka kaurapellot ja
kaalipenkit sotamiesten hevoset olivat syöneet putipuhtaiksi tai
tallanneet jalkoihinsa. Peltojen takana luikerteli monia mutkia tehden
Novgorodin kaupungin muuri lukuisine tornineen, joista välkehtivät
vartiain piilukeihäät. Sen takaa näkyivät tiheän autereen verhoamina
kirkkojen tornit ja kullatut kupoolit. Kaikki kaupunginportit olivat
visusti suljetut, mutta muurien takaa kuuluva taukoamaton kohina
ilmaisi, että tuon vanhan kauppakaupungin sisuksissa oli eloa ja
kuohuntaa.

”Helteinen päivä, hyvät herrat, mutta yö meille taitaa tulla vielä
helteisempi”, lausui Horn alapäälliköilleen, jotka hikeä otsaltaan
pyyhkien pysähtyivät hänen eteensä.

”Ensi yönä siis käydään penkomaan tuota ampiaispesää?” kysyi Henrikki Maununpoika Spåre,
viitaten kaupunkia kohti.

”Niin on tarkotus”, vastasi Horn.

”Mielelläänpä nämä laiskan päivät jo jättääkin”, arveli Spåre. ”Kaksi viikkoa
on tässä helteessä jo lojuttu, ainoana työnä kortinpeluu.
Tympäistä alkaa jo sekin, varsinkaan kun ei ole millä siinä lomassa
kaulaansa kastaisi. Senkin puolesta minä olen hyvin taipuisa
tunkeutumaan tuonne kamasaksain pesään, sillä arvatenkaan siellä ei ole
puutetta oluesta eikä viinistä.”

”Votkaa siellä on aivan varmasti”, naurahti Horn ja kehotti upseereja
astumaan teltan suomaan siimekseen.

Lukuunottamatta nuorta Klaus Kristerinpoikaa, joka oli Hornin
sukulainen Joensuun haarasta, olivat kaikki nämä upseerit esimiestään
iäkkäämpiä, suorasukaisia sotilaita alemman aateliston piiristä.
Huolimatta siitä, että he vanhasta tottumuksesta suhtautuivat hyvin
tuttavallisesti nuoreen esimieheensä — Eevert Horn oli vasta
kolmikymmenvuotias — tunsivat he häntä kohtaan kuitenkin suurta
kunnioitusta. Sillä paitsi että Horn kuului maansa ensimäiseen sukuun,
oli hän kokonaisella sarjalla loistavia voittoja ehtinyt jo taata
itselleen loistavan sankarimaineen. Samalla oli hän iloisen luonteensa,
oikeudentuntonsa ja lempeytensä takia koko sotajoukon suosiossa.

Kun upseerit olivat istuneet, antoi Horn heille ohjeensa. Heidän tuli
viedä osastonsa yksitellen ja huomaamatta ensimäisen metsäsaarekkeen
taa Kaprion tielle. Siellä tarkastaisi hän joukot sitten myöhemmin illalla
. Puoliyön lähestyessä ryhdyttäisiin yleiseen rynnäkköön.

”Ja nyt juomme maljan aseidemme menestykseksi”, lopetti Horn ja kohotti
viinisarkan, jommoisen Eerik hänen viittauksestaan oli täyttänyt
kullekin upseereista. ”Olkoon tämä esimakuna siitä juhlasta, mikä teitä
odottaa tuolla muurien takana.”

Kun maljat oli tyhjennetty, nousi Horn, sitoi miekan vyölleen ja astui
ulos. Upseerien lähtiessä takaisin leiriä kohti nousi hän ratsunsa
selkään ja käyten ajaen suuntasi kulkunsa sitä komeata telttaa kohti,
joka seisoi etempänä joen rannalla ja jonka huipulla liehui Ruotsin
lippu. Siinä piti majaa hänen kahta vuotta nuorempi sankaritoverinsa ja
hyvä ystävänsä, koko sotajoukon ylin päällikkö Jaakko de la Gardie. Kun
Horn lähestyi telttaa, ilmestyivät sen oviaukkoon nuoren sotamarsalkan
päivän paahtamat, luisevat kasvot.

”Kas, siinähän sinä jo olet, Ivergorn”, huudahti de la Gardie, käyttäen
ystävästään tuota armeijassa käytäntöön tullutta venäläistä
nimenväännöstä. ”Mutta katsohan, mitä tuo on?”

Hän osotti muutamia sankkoja savupatsaita, jotka kohosivat joen
itärannalla olevan etukaupungin kohdalta.

”Venäläiset ovat nähtävästikin sytyttäneet Pyhän Antoniuksen luostarin
palamaan, vaikeuttaakseen meidän hyökkäystämme.”

”Ahaa, he luulevat siis todellakin vaaran siltä taholta heitä uhkaavan.
Mainiota!”

”Näytätpä, veliseni, sangen tyytyväiseltä”, huomautti Horn heidän
telttaan astuessaan.

”Enkö olisi tyytyväinen, kun viimeinkin pääsemme iskemään.
Neuvotteleminen näiden moskovalaisten kanssa on minusta paljon
tukalampaa kuin avoin taistelu.”

”Mutta ei sekään ole minusta kaikista mukavinta”, arveli Horn.
”Taisteleminen harjautumattomia joukkoja vastaan on minusta aina
tuntunut hieman siltä kuin pieksäisi suurta villasäkkiä. Ja se ei
oikein tyydytä kovakouraista sotilasta.”

”Hm, voitpa olla oikeassa. Mutta nyt me joka tapauksessa hakkaamme niin
että villat pölisee.”

”Itämerestä me ainakin aitaamme heidät erilleen. Maljasi sen asian
päälle!”

”Käyköön niin! Maljasi!”

He maistoivat viiniä ja jatkoivat sitten keskustelua siihen keveään ja
tuttavalliseen tapaan, johon he toistensa seurassa olivat tottuneet.
Vaikka he olivat kilpaveikkoja kunnian ja sankarimaineen tiellä, ei
heissä huomattu koskaan hiventäkään kateutta tai eripuraisuutta.
Päinvastoin olivat he valmiit kiivaasti puolustamaan toistensa kunniaa,
milloin kadehtijat ja panettelijat pyrkivät jompaakumpaa alentamaan. Ja
niinpä nämä sotajoukon kaksi ensimäistä miestä muodostivat siinäkin
suhteessa jalon sankariparin.

Kun ulkomaalaisten palkkasoturien päälliköt, Popler ja Cockburn, olivat
saapuneet ylipäällikön telttaan, valmistettiin lopullinen ja
yksityiskohtainen hyökkäyssuunnitelma.

”Jos kaikki käy, niinkuin nyt olemme suunnitelleet, niin suuri Novgorod
on päivän koittaessa meidän”, lausui de la Gardie lopuksi.

”Se on oleva meidän”, sanoi Horn, ruskeissa, eloisissa silmissään
vakuuttava ilme.

”Sitä en epäile, varsinkin kun kuulen sinun sitä vakuuttavan”, lisäsi
de la Gardie.

He joivat yrityksen menestykseksi ja nousivat sitten rattaille
mennäkseen hyökkäysjoukon kokoontumispaikalle. Kului vielä joitakin tunteja
kaikenlaisiin loppuvalmistuksiin. Puoliyö oli jo käsissä ja
pimeys oli käärinyt joukot verhoonsa, kun annettiin merkki liikkeelle
lähtöön. Kuljettiin eteenpäin mitä suurinta hiljaisuutta noudattaen.
Olhavan itäpuolella loimottivat yhä tulipalot ja sieltä kuului
taistelun melua, mutta läntinen kaupunginosa oli pimeän peitossa.
Puolen virstan päässä muurista sai ryntäysjoukko pysähtyä ja ainoastaan
kaksi pienempää osastoa lähti pimeän päässä hiljalleen hiipimään
eteenpäin. Etummaisen joukon miehet kuljettivat mukanaan hirsiä ja
lankkuja, joista he perille päästyään kyhäsivät leveän sillan sen
vedellä täytetyn kaivannon yli, joka kierteli pitkin muurin juurta. He
onnistuivat suorittamaan työnsä muurilla liikkuvain vartiain
huomaamatta mitään. Vasta kun toinen osasto oli kulkenut yli ja ryhtyi
muurin juurelle asettelemaan petardia, räjähdyskonetta, älysivät
vartiat jotakin tavatonta olevan tekeillä ja nostivat hälytyksen.
Kuului torventoitotuksia, laukauksia pamahteli ja alhaalla
työskentelevien miesten päälle sateli kiviä ja keihäitä. Mutta he
suojelivat itseään vartavasten laitetuilla katoksilla ja saivat työnsä
onnellisesti päätökseen, minkä jälkeen he kiiruusti vetäytyivät kauas
kaivoksen taakse. Petardin ääressä sihisi ja räiskyi ja ylhäällä
muureilla synnytti pakokauhu suuren mellakan. Vielä monias hetki ja
maata tärisytti hirveä pamaus. Näytti aivankuin kaivannon reunalla
olisi tapahtunut tulivuoren purkaus, joka viskasi ilmaan kokonaisen
muurinosan, mikä sitten sorana ja yksinäisinä kivinä satoi kauas
ympäristöön.

”Tie on avattu, nyt eteenpäin kuin myrskyn siivillä!” huusi Horn
suomalaisilleen. ”Pitäkää varanne, etteivät ulkomaalaiset ehdi ennen
meitä.”

Syntyi huima kilpajuoksu muurinaukkoa kohti, jota valaisivat muutamat
sen läheisyydessä palamaan syttyneet puiset varastohuoneet. Etummaisina
kulkivat suomalaiset, ensin Hornin, sitten de la Gardien johtama
osasto. Ulkomaalaiset palkkasoturit seurasivat ihan kintereillä. Kaikki
eivät mahtuneet aukosta ja siinä oli syntyä sekasorto. Sotamiehet
kiroilivat ja tyrkkivät toisiaan, päälliköt karjuivat. Mutta ylimmät
päälliköt saivat palautetuksi järjestyksen ja osa miehistä sai kiivetä
muurin yli rynnäkkötikapuita myöten, joita ylipäällikön käskystä oli
varattu mukaan. Torvien räikkyessä ja hurraata huutaen samosivat
hyökkääjät hämmästyneeseen kaupunkiin, jota eri tahoilla loimottavat
tulipalot valaisivat.

Ainoastaan pienempiä vartiojoukkoja oli kaduilla siellä ja täällä. Ne
joko pakenivat suinpäin tai tulivat maahan hakatuiksi. Horn samosi
joukkoineen Kaprionportilta johtavaa valtakatua pitkin sille avaralle
torille, joka hevosenkengän muotoisena levisi linnoituksen edustalle.
Vasta täällä kohtasi hän huomattavampaa vastarintaa. Mutta kauan ei
taistelu kestänyt. Eri kaduilta syöksyi yhä uusia ruotsalaisjoukkoja
torille. Niiden hurjasti päälle käydessä peräytyivät sekasortoiseksi,
päättömäksi laumaksi sulloutuneet vastustajat virtaa kohti, johon torin
itäinen perukka päättyi. Heillä ei ollut aikaa asettua veneisiin tai
lautoille ja joukottain nielivät heitä virran aallot.

Koko kaupunki oli hädän ja sekasorron vallassa. Joka puolelta kaikui
torventoitotusten ohella huuto ja meteli. Se jatkui senkin jälkeen, kun
vastarinta kaikkialla oli jo lakannut, sillä voittajat olivat ryhtyneet
ryöstämään kaupunkia. Sehän kuului asiaan sen aikaisessa sodankäynnissä
ja tästä oikeudestaan eivät palkkasoturit tahtoneet millään hinnalla
luopua. de la Gardie oli joukoille antanut ankarat määräykset, että
vaimoja ja lapsia sekä yleensä aseettomia oli säästettävä. Mutta oli
hyvin vähän toiveita — sen tiesivät ylimmät päälliköt vanhasta
kokemuksesta —, että sotilaat ilman muuta noudattaisivat näitä
määräyksiä. Sen tähden lähtivät he pienten ratsuväkiosastojen kanssa
risteilemään kaupungille, estääkseen väkivallantekoja ja pitääkseen
yllä järjestystä... Muutaman suuren kivitalon pihalta kuuli Horn sivu
ratsastaessaan vihlovia hätähuutoja ja lasten parkunaa. Hän ajaa
karahutti miehineen murskatun portin sirpaleiden yli ja näki edessään
tuohusten valaisemalla pihalla suuren, yhteensulloutuneen joukon
puolipukeisia naisia, lapsia ja vanhuksia, joita hosui ja ahdisteli
parvi skotlantilaisia palkkasotureita. Muuan naisista oli saanut jo
surmansa, koettaessaan nähtävästi suojella lastaan, ja erästä toista,
jolla oli verhonaan vain pelkkä liinapaita, kiskoi muuan sotilas
tukasta puoleensa.

”Pois kätesi siitä naisesta, senkin hirtehinen!” karjasi Horn.

Kun sotamies ei mielinyt totella, suhahti Hornin miekka huotrasta ja
välkkyi miehen pään yllä. Säikähtyneenä jätti tämä saaliinsa ja
mutisten, niska kyyryssä vetäytyi syrjään.

”Paikalla ulos pihasta!” ärjäsi Horn skotlantilaisille ja kun he
alkoivat kiroilla, etteivät he muka tottele muita kuin omaa
päällikköään, lausui Horn lyhyen komentosanan miehilleen, jotka
seuraavassa tuokiossa ratsastivat nurin joukon skotlantilaisia.
Muutamat näistä saivat surmansa ja toiset syöksyivät kadulle.

”Se on Ivergorn, Ivergorn”, huusivat pihaan paenneet kaupunkilaiset,
heittäysivät polvilleen, ojentelivat käsiään Hornia kohti ja peittivät
hänet kokonaisella siunausten ja kiitosten tulvalla. Niin, niin, kyllä
he olivat kuulleet Ivergornin lempeydestä, kuinka hän oli monesti
pelastanut turvattomia sotamiesten käsistä.

Horn lausui heille muutamia rohkaisevia sanoja, jätti portille osan
miehiään vartioiksi, ettei pihaan pääsisi uusia väkivallantekijöitä, ja
riensi sitten eteenpäin sille suunnalle, jonne uudet avunhuudot häntä
kutsuivat...

Päivän valjetessa kohtasi Horn sotaveikkonsa de la Gardien torilla,
jonne torvet kutsuivat hajaantunutta sotajoukkoa.

”Onnittelen sinua tästä uudesta helmestä voittojesi sarjassa!” lausui
Horn toverinsa kättä puristaen.

”Yhtä kirkkaana helmenä loistaa tämä sinun omien voittojesi rivissä,
sillä sinäpä ensimäisenä tunkeusit kaupunkiin”, vastasi de la Gardie.
”Sitäpaitsi ei helmemme ole vielä aivan valmis.”

Hän viittasi linnoitusta kohti, jonne osa sotaväkeä sekä kaupungin
ylhäisimmät henkilöt olivat onnistuneet sulkeutumaan. Pitkin muurin
harjaa näkivät he hiljalleen etenevän joukon messupukuisia pappeja,
etupäässään metropoliitta Isidoras. Laulaen messua kantoivat he
korkealla suuria pyhimysten kuvia, joiden jalokivet ja kultaukset
kimaltelivat nousevan auringon säteissä.

”Katsopas, ne aikovat aidata meidät tänne ulkopuolelle”, sanoi Horn.
”Mutta ennen iltaa me olemme siellä sisällä, vai mikä on sinun
mielipiteesi?”

”Niin, ennen päivän laskua pitää meidän lippumme liehua tuon suurtornin
huipussa.”

He ratsastivat kumpikin taholleen, ryhtyäkseen valmistelemaan
lopullista rynnäkköä.

                                                  ⸻

Kun eräänä heinäkuun päivänä v. 1615, siis neljä vuotta Novgorodin
valloituksen jälkeen, siirrymme Pihkovan muurien edustalle,
Peipusjärven kaakkoiskulmaan, leviää silmäimme eteen sangen eloisa
taulu. Lujia vallituksia, telttoja, kuormavankkureita, hevosia ja
miehiä näkyi kaikkialla niillä avarilla kentillä, jotka ympäröivät
kaupunginmuureja. Patterit suitsuttivat yhtä mittaa tulta ja savua ja
helteinen ilma värisi taukoamattomasta kanuunain jyrinästä. Useampaan
kertaan oli tämän pitkällisen sodan aikana koetettu jo Pihkovaa
vallottaa, mutta aina yhtä turhaan. Muutamia viikkoja sitten oli
Eevert Horn, joka pari vuotta aikaisemmin oli korotettu sotamarsalkan
arvoon sekä samalla nimitetty useiden valloitettujen linnojen
ylikäskynhaltijaksi, tuonut jälleen sotajoukon Pihkovan edustalle.
Vähän myöhemmin oli itse kuningaskin, nuori Kustaa Aadolf, saapunut
leiriin oppiakseen sotataitoa noiden mainioiden kenraalien, Hornin ja
de la Gardien, johdolla. ”Venäläistä täytyy pitää lämpimänä, tarjota
rauhaa toisella ja miekkaa toisella kädellä”, oli kuningas sotajoukon
katsastuksessa lausunut ja kaupunki oli suljettu lujan piiritysrenkaan
sisään. Ja päivä päivältä lähenivät nyt piirittäjäin patterit
kaupunkia, samalla kuin heidän tulensa kävi yhä tuhoisammaksi.

Uteliaasti silmäili tätä Pihkovan edustalle leviävää näyttämöä se nuori
aatelisjunkkari, joka parin seuralaisen saattamana hiljalleen
ratsastaen läheni pitkin Narvan tietä. Hän oli puettu yksinkertaiseen,
mutta siroon ja aistikkaaseen kenttäpukuun ja sivulla riippui raskas
lyömämiekka. Hänen teräväpiirteisillä kasvoillaan oli vakava ilme,
vaikka hän näyttikin vielä sangen nuorelta. Ehdittyään leirialueen
sisälle pysäytti hän ratsunsa erään sotilasryhmän luo ja tiedusti,
missä sotamarsalkka Hornia saattoi tavata. Sotilaat ilmoittivat
sotamarsalkan olevan teltassaan ja neuvoivat, missä se oli
löydettävissä. Nuorukainen jatkoi matkaansa ja tultuaan asianomaisen
teltan edustalle hyppäsi hän satulasta ja jättäen ratsun seuralaistensa
huostaan astui kursailematta sisään.

Teltassa istuivat Horn ja de la Gardie kumartuneena Pihkovan
pohjapiirustusten yli, jotka oli levitetty pienelle pöydälle heidän
väliinsä.

”Nyt minulla on se selvillä”, huudahti Horn kiihkeästi. ”Jos se pannaan
täsmällisesti toimeen, niin Pihkova on ennen huomisiltaa meidän.
Katsohan...”

Tuntiessaan käden olkapäällään käännähti hän äkkiä, kavahti ylös
telttatuoliltaan ja huudahti hämmästyneenä:

”Quid, puer Gustavus!”

”Ego ipse”, vastasi nuorukainen hymyillen.

He syleilivät toisiaan, minkä jälkeen Horn de la Gardie’hin kääntyen
lausui:

”Tämä on nuorin veljeni Kustaa, minun rakas oppilaani entispäiviltä ja
senpä vuoksi kielelleni herahtivatkin heti latinalaiset sanat.”

”Tunsin heti ulkonäöstä”, sanoi de la Gardie ja puristi voimakkaasti
Kustaan kättä.

”Niin, entinen oppilaani, sillä minäpä se isämme kuoltua toimin pikku
Kustaamme ylimpänä koulumestarina. Mutta nyt pystyisit sinä varmaan
vuorostasi opettamaan minua, sillä olethan jo vuosikausia ollut
ulkomailla tietoja ammentamassa. Annahan kuulua, missä kaikkialla sinä
olet tiedonpuun hedelmiä poiminut?”

”Viimeksi olen opiskellut Tübingenin yliopistossa”, vastasi Kustaa, ”ja
sitä ennen vietin joitakin aikoja Rostockissa ja Jenassa. Mutta sitten
päätin tulla jälleen sinun kouluutettavaksesi.”

”Aiot siis sotilaaksi. No tervetuloa joukkoomme, kyllä täällä mies
tappelemaan opetetaan. Mutta et kai Saksasta ole suoraan tänne tullut?”

”Ei, tulen Suomen kautta. Viikon päivät viivähdin vanhoilla
leikkitantereilla Kankaisissa.”

”Ah, ne Kankaisten leikkitanteret”, keskeytti hänet vanhempi veli
heltyneenä. ”Oliko vielä ehyenä se leikkilinnoitus siellä puiston
ulkosyrjällä? Muistatko kun sinä kerran tuon korkuisena juoksit sinne
auttamaan minua venäläisiä vastaan?”

”Muistan kyllä ja entisellään oli linnakin, vaikka hiukan masentuneena.
Istuin sen vallilla ja siinä syttyi minuun vahva kaipaus päästä tänne
sotakentälle.”

”Sinä tulit siis nyt todellisuudessa auttamaan minua moskovalaisia
vastaan. Niinpä tervetuloa vielä kerran. Mutta kuinka voivat omaisemme
siellä kotona?”

”Veljemme ja sisaremme lähettävät sinulle rakkaimmat tervehdyksensä ja
ennen kaikkea tietysti sinun Margareettasi. Kas tässä on häneltä kirje.
Hän voi hyvin, samoinkuin pikku Kustaa.”

Sillä aikaa kuin Eevert-veli syventyi hehkuvin poskin lukemaan nuoren
vaimonsa kirjettä, alkoi de la Gardie kysellä Kustaalta ulkomaan
kuulumisia.

”Ja nyt te siis aiotte jäädä tänne meidän asekumppaniksemme”, virkkoi
de la Gardie lopuksi.

”Niin, ainakin jonkun aikaa olen aikonut viipyä täällä”, vastasi
Kustaa, ”mutta suoritettuani täällä niin sanoakseni alkeiskurssin
sotataidossa, olen päättänyt mennä Alankomaille Oranian prinssi
Moritzin kouluun.”

”Kas siinä teette oikein”, huudahti de la Gardie, ”minä olen käynyt
saman koulun ja menestyksestäni soturialalla saan hyvin paljon kiittää
Oranian Moritzia.”

Heidän puhelunsa keskeytyi, sillä samassa lennähti teltan esivaate
syrjään ja sisään astui pitkän solakka nuori mies, jolla oli
kotkannenä, vaaleat hiukset ja sinisissä silmissä uljas säihky. Hänen
polussaappaansa olivat vahvan pölykerroksen peitossa, josta päättäen
hän juuri tuli pitemmältä ratsastusretkeltä. Herrat teltassa kavahtivat
seisoalleen ja kumarsivat tulijalle, jonka Kustaa heti ensi
silmäyksellä tunsi kuninkaaksi.

”Olen tehnyt ratsastusretken ympäri kaupungin ja koettanut keksiä
jonkun heikon kohdan, josta voisi yrittää rynnäkköä, mutta turhaan”,
lausui kuningas tyytymättömällä äänellä. ”Niin ollen meidän täytyy
tyytyä jatkamaan piiritystä, kunnes kaupunki heltiää kuin kypsä omena
kantimistaan.”

”Teidän Majesteettinne, sallitteko minun esittää keinon, joka
toimeenpantuna saattaa Pihkovan avaimet Teidän Majesteetillenne ennen
huomisiltaa?” lausui Eevert Horn, joka tuskin oli malttanut kuunnella
kuninkaan sanoja loppuun.

”Todellako, todellako?” huudahti kuningas leimuavin silmin. ”Jos puhut
totta, niin... mutta annahan meidän ensin kuulla suunnitelmasi.”

Kaikki kumartuivat nyt kartan yli, Eevert Hornin ryhtyessä innokkaasti
selvittämään suunnitelmaansa, joka oli seuraava: ”kaupungin eteläisen
portin edustalla oli vielä aukko piirityslinjassa. Sinne piti nyt ensi yön
aikana asettaa vallinkaivajia ja näille suojelusjoukko, mutta
ainoastaan mahdollisimman pieni. Nähdessään päivän valjetessa heidän
vaarallisen puuhansa, nähdessään vartiajoukon pienuuden ja nähdessään
lisäksi, että meidän leirimme on vielä unen vallassa, herää heissä
vastustamaton halu tehdä uloshyökkäys. He tekevät sen äkkiarvaamatta,
meidän vartiajoukkomme peräytyy taistellen tähän metsikköön saakka,
siellä on väijyksissä suurempi meikäläinen joukko, joka yhtäkkiä
ympäröi uloshyökkääjät ja ottaa heidät vangiksi. Heiltä riistetään
nopeasti puvut ja muut varustukset, meidän miehemme pukevat ne ylleen,
nousevat heidän ratsuilleen ja lähtevät meikäläisten ahdistaessa
peräytymään takaisin kaupunginporttia kohti. Perille tultuaan valtaavat
he portin, meillä on leirissä kaikki valmiina nopeaa hyökkäystä varten
ja... loppu selviää kyllä itsestään.”

”Mikä nerokas tuuma!” huudahti kuningas. ”Ja kuitenkin niin
yksinkertainen. Oikea Kolumbuksen muna!”

”Mutta salliiko Teidän Majesteettinne meidän yrittää sen toimeenpanoa?”

”Että josko sallin? Teillähän, hyvät herrat, täällä on
toimeenpanovalta, minähän olen vain teidän kuuliainen oppilaanne ja
palan halusta päästä mukaan huomiseen leikkiin.”

”Siinä tapauksessa minä otan vapauden asettaa vallinkaivajat pimeän
tultua työhön”, sanoi Horn. ”Itse asetun sitten aamun tullen pienen
joukon kanssa heitä vartioimaan.”

”Mutta ole varovainen, sillä sinun henkesi on minulle kalliimpi kuin
koko Pihkovan kaupunki”, varotti kuningas.

Tätä sanoessaan kiintyi hänen katseensa ensi kerran Kustaa Horniin.
Evert-veli ehätti esittämään hänet ja Kustaa kumarsi syvään, ilmottaen
samalla tulleensa tarjoamaan miekkaansa hänen majesteettinsa
palvelukseen. Kuningas katsoi likinäköisillä silmillään häntä hetkisen
ääneti ja tarkkaavasti, ojensi sitten kätensä ja lausui:

”Teistä on kehittyvä suuri sotapäällikkö, minä näen sen ja toivotan
teidät tervetulleeksi joukkoomme. Veljessänne tässä teillä on
oivallinen opettaja.”

Tämän jälkeen kyseli kuningas yhtä ja toista Kustaan opinnoista ja
ulkomaanmatkoista. Hän tuli yhä tyytyväisemmäksi nuoreen
sotilastarjokkaaseen ja taputtaen häntä olkapäälle lausui lopuksi:

”Todellakin, minä toivon teistä hyvin paljon.”

Kun huomisen yrityksen valmisteluista oli lähemmin sovittu, varotti
kuningas vielä Hornia huolehtimaan omasta turvallisuudestaan, minkä
jälkeen hän de la Gardien seuraamana lähti teltasta. Kustaa Horn, jonka
sydämen nuori kuningas oli ehtinyt jo vallottaa, teki hiljaisessa
mielessään lupauksen pysyä elämänsä loppuun uskollisena tuolle
miehelle, sillä hänpä jos kukaan, päätteli hän, kykeni kohottamaan
isänmaansa valtaan ja kunniaan.

Oli vielä täysi pimeä ja Kustaasta tuntui, että hän oli ihan juuri
saanut unen päästä kiinni, kun häntä joku ravisti hereille. Teltassa
paloi kynttilä ja hän näki vuoteensa vieressä vanhemman veljensä, jonka
kanssa hän oli kotikuulumisista ja lapsuuden muistoista jutellut
pitkälle sivu puolen yön.

”On jo aika lähteä liikkeelle”, sanoi Eevert. ”Niin, niin, veliseni,
täällä täytyykin tottua spartalaisiin tapoihin.”

Kustaa näki teltassa muutamia upseereita, joiden keskellä Eevert-veli
juuri pukeutui sotamarsalkan asuunsa.

”Eiköhän olisi viisaampi ottaa yksinkertaisempi puku”, huomautti eräs
upseereista. ”Tuo marsalkan asu vetää liiaksi puoleensa vihollisten
luoteja.”

”Minä yhdyn samaan neuvoon”, sanoi Kustaa, ”sillä juuri kun sinä
herätit minut, näin minä jotakin sellaista, joka kehottaa sinua olemaan
varuillasi.”

”Hmh, ja mitä sinä sitten näit?”

”Siitä en ole itsekään selvillä, sillä äkillinen herätys rikkoi
unikuvan. Mutta jotakin hyvin selvää ja kohtalokasta se oli ja sinä
olit sen keskuksena. Tunnen vieläkin mieleni raskaaksi sen johdosta.”

”Tiedäthän, että joka untaan uskoo, se varjoaan pelkää”, vastasi Eevert
iloisesti. ”Minä tunnen mieleni niin keveäksi ja kirkkaaksi kuin olisi
tämä hääpäiväni huomen. Siksi tahdonkin pukeutua sotamarsalkan asuuni.”

Teltan edessä odotti viiskymmenmiehinen joukko, jonka etupäähän
veljekset asettuivat, lähtien ääneti ratsastamaan määrätylle paikalle.
Siellä olivat vallinluojat täydessä työssä. Aamu alkoi valjeta ja
sotamarsalkan käskystä pantiin vartiojoukon hevoset kentälle liekaan.
Miehet asettuivat pienissä ryhmissä sinne tänne loikoilemaan tai
pelaamaan, että syrjästä katsojalle kaikki näyttäisi niin huolettomalta
kuin suinkin. Keskustellessaan veljensä kanssa piti Eevert lakkaamatta
silmällä kaupunginmuuria.

”Ne ovat panneet merkille tämän nousemassa olevan varustuksen”, sanoi
hän, ”ja kaikesta päättäen siellä on jotakin tekeillä.”

Kustaa käänsi myöskin katseensa kaupunkia kohti ja näki vilkasta
liikettä muureilla, joita ensimäiset auringonsäteet juuri alkoivat
punata. Samassa pudotettiin eteläportin edessä oleva laskusilta alas ja
jykevät portin puoliskot lennähtivät auki. Pitkä jono ratsumiehiä
suoltui ulos portista, levittäysi laskusillan yli tultuaan rintamaksi
ja alkoi täyttä karkua kiitää puolivalmista patteria kohti. Mutta
Eevert Hornkin oli jo satulassa, komentaen pienen joukkonsa rintamaan
patterin eteen. Vallinluojain käski hän kiiruimmiten vetäytyä metsikön
takalaitaan.

Kustaa oli asettunut veljensä rinnalle keskustaan. Ennenkuin joukot
törmäsivät yhteen, näki hän vihollisten päällikön yhtäkkiä pidättävän
ratsunsa ja ojentavan suuren pistoolinsa Eevertiä kohti. Kustaa
kannusti ratsuaan ja samalla hetkellä kuin hänen miekkansa lävisti
vihollisen, laukesi tämän pistooli. Kustaa silmäsi pikaisesti taakseen
ja näki veljensä horjahtavan satulassa sekä sitten, sammuva katse
häneen luotuna, luisuvan hervotonna maahan.

”Suojelkaa sotamarsalkkaa, hän on haavoittunut!” huusi Kustaa miehille.

Itse ei hän päässyt paikalta liikahtamaan, sillä joka puolelta tunkivat
viholliset päälle ja hänellä oli täysi työ torjuessaan heidän iskujaan.
Hän sai useita lievempiä haavoja ja oli jo vähällä joutua vangiksi,
mutta silloin kääntyivät viholliset yhtäkkiä pakoon. Metsikössä
väijyksissä olevan joukon päällikkö oli huomannut sotamarsalkan
kaatumisen ja arvaten koko suunnitelman sen kautta menneen yhtäkkiä
myttyyn oli hän komentanut joukkonsa patterin luona taistelevien
avuksi. Tämä odottamaton apuväki se sai vihollisen niin yhtäkkiä
pakenemaan. Melkein puolet heistä jäivät kentälle makaamaan, loput
pelastuivat muurien suojaan ja portti sulkeutui nopeasti heidän
takanaan.

Päästyään ahdingosta laskeusi Kustaa kiiruusti satulasta ja riensi
veljensä luo, joka suoraksi ojentuneena makasi selällään maassa.
Polvistuessaan hänen viereensä ja tunnustellessaan sydäntä huomasi hän
elämän veljestään jo paenneen. Konemaisesti sulki hän vainajan silmät
ja jäi sitten sekavin mielin tuijottamaan noihin kalpeihin kasvoihin,
joilla vielä kuvastelihe se iloinen hymy, mikä niillä oli koko aamun
karehtinut.

Kun Kustaa vihdoin kohotti päätään, näki hän ympärillään paljastetuin
päin kuninkaan, de la Gardien ja joukon ylempiä upseereita. Kaikkien
kasvoilla oli vakava ilme ja kuninkaan silmät olivat kyynelissä. Kuin
unen läpi kuuli Kustaa hänen lausuvan:

”Isänmaa on tänään menettänyt yhden jaloimmista pojistaan. Jumala
tietää, että minä olisin ennemmin uhrannut puolet voitoistamme kuin
menettänyt hänet. Mutta hän on kaatunut sankarina ja hänen muistonsa on
meille pyhä.”

Leiristä oli tuotu paarit ja kuninkaan viittauksesta nostivat sotilaat
vainajan niiden päälle. Kuningas peitti ruumiin lipulla ja kantajat
lähtivät liikkeelle leiriä kohti. Äänettöminä, paljain päin astelivat
perässä kuningas ja upseerit. Lähinnä paareja kulki Kustaa. Hän siveli
kädellä otsaansa ja mietti, oliko tämä totta vai pahaa unta. Sekavana
kohinana kuului kaupungista soittoa ja riemunhuutoja. Siellä oltiin jo
selvillä, että pelätty Ivergorn oli kaatunut ja riemuittiin tälle
ruotsalaisten kärsimälle suurelle tappiolle.

                                                  ⸻

Vasta seuraavana kesänä olivat Eevert Hornin juhlalliset hautajaiset
Kankaisissa. Kuninkaan ja suuren saattojoukon läsnäollessa kätkettiin
tuo kolmikymmennenvuotias sotamarsalkka, jonka poismeno sai sekä
ylhäiset että alhaiset vuodattamaan kaipauksen kyyneliä, voittamiensa
lippujen suojaan Kankaisten perhehautaan. Myöhemmin muutettiin hänen
ruumiinsa Turun tuomiokirkkoon Tavastien hautakuoriin, jossa marmorinen
muistomerkki esittää täydessä koossa Eevert Hornia ja hänen puolisoaan,
Margareeta Finckeä. Kuorin ikkunassa näkyvä lasimaalaus esittää Kustaa II Adolfia
seisomassa Eevert Hornin paarien ääressä.

Vuosi sen jälkeen kuin Eevert Horn oli saatettu isiensä hautakammioon,
päättyi pitkällinen Venäjän sota, jonka jokaisella lehdellä tapaamme
Eevert Hornin nimen. Hänen vanhin veljensä Henrik, joka tällä välin oli
valtiomiesurallaan ehtinyt kohota korkealle, otti Ruotsin puolesta
ensimäisenä miehenä osaa Stolbovan rauhanneuvotteluihin, huolehtien
siten niiden voittojen hedelmistä, joilla nuorempi veli oli nimensä
ikuistanut.

Tällöin oli nuorin veli, Kustaa Horn, viettänyt kaksi vuotta
Alankomaissa, missä hän Morits Oranialaisen johdolla taisteli
espanjalaisia vastaan. Kohta Eevertin kuoleman jälkeen oli hän raskain
mielin jättänyt Pihkovan leirin ja lähtenyt takaisin ulkomaille.
Kokonaista neljä vuotta viipyi hän Oranian prinssin koulussa. Sen
jälkeen matkusteli hän vielä Ranskassa ja Italiassa, yhä vain
opiskellen ja täydennellen oivallista kielitaitoaan, mistä hänellä
myöhemmin soturina ja valtiomiehenä tuli olemaan suurta hyötyä. Kun hän
tämän jälkeen kuudenkolmattavuotiaana palasi kotiin, oli hänellä vankka
opillinen perusta, jolle saattoi rakentaa suuren tulevaisuuden. Ja
nopeasti, aste asteelta, hän tämän jälkeen alkaakin yletä, päätyen
kuninkaan ensimäiseksi mieheksi.

Palvellessaan aluksi hovissa kuninkaan kamariherrana voitti hän
vilpittömällä ja suoralla luonteellaan sekä syvillä tiedoillaan
hallitsijansa täyden luottamuksen ja ystävyyden. Senpä vuoksi uskoikin
Kustaa Aadolf hänet asiamiehekseen ryhtyessään kosimaan prinsessa Maria Eleonoraa
Berlinin hovista. Horn saattoi asiat onnelliseen päätökseen,
minkä jälkeen hän everstiksi kohotettuna seurasi kuningasta Puolan sotaan
. Rigan vallotuksessa haavoittui hän vaikeasti, mutta
piti siitä huolimatta paikkansa, kunnes taistelu oli ratkaistu.
Urhoollisuutensa johdosta lyötiin hänet ritariksi. — V., siis
kahdenneljättävuotiaana, nimitettiin hänet valtaneuvokseksi ja vuotta myöhemmin
sai hän koko Suomen armeijan ylipäällikkyyden. Sellaisena oli
hän suomalaisineen mukana monessa loistavassa voitossa, johtaen m.m.
Wallhofin voitokkaassa taistelussa vasenta siipeä. V. 1628 nimitettiin
hänet sotamarsalkaksi sekä samalla Liivinmaassa olevan Ruotsin armeijan
ylimmäksi päälliköksi.

Kun Kustaa II Adolf kesällä 1630 purjehti sotajoukkoineen Saksaan,
yhtyäkseen kolmikymmenvuotiseen, marssitti Horn suomalaisen
sotajoukon Liivinmaalta maitse Stettiniin, jossa hän yhtyi
kuninkaaseen. Hän oli lähinnä kuningasta korkein päällikkö ja Ruotsin
armeijan siirtyessä hiljalleen etelää kohti voitti hän yksinään useita
tappeluita. Niin tuli vihdoin kuuluisa Breitenfeldin päivä, jolloin
kummankin sotivan puolueen pääarmeijat koko Europan jännittyneen
huomion esineinä seisoivat vastakkain.

Pienen talonpoikaistuvan pöydällä paloi kaksi kynttilää. Pöydän reunaan
nojaten seisoi kuningas, kädessään paperi, johon hän oli merkinnyt
taistelusuunnitelman ja joukkojen sijoittelun huomista varten.
Hänen ympärillään seisoivat ylimmät päälliköt, Horn, Banér, Åke Tott,
Teuffel, Hepburn, Baudis, Torstenson. Kuningas oli juuri lopettanut
selonteon taistelusuunnitelmasta, oli hetkisen vaiti ja lausui sitten,
siirtäen katseensa paperista Horniin:

”Huomisen taistelun menestys lepää ennen kaikkea sinun hartioillasi,
rakas Horn. Minä olen uskonut sinulle vasemman siiven johdon ja
taistelussa riippuu miltei kaikki siitä, jaksaako vasen siipi säilyttää
asemansa sillaikaa kuin oikea hyökkää. Mutta sen vuoksi minä olenkin
valinnut juuri sinut, sillä minä tiedän, että sinä olet kuin luotu
pitämään paikkasi.”

”Minä kiitän Teidän Majesteettianne tästä luottamuksesta ja huomispäivä
saa osottaa, että minä olen sen myöskin ansainnut”, vastasi Horn,
lisäten leikillisesti: ”Onhan suomalaisten pääominaisuuksia
itsepäisyys, sanotaan, ja nytpä se kerrankin pääsee täysiin
oikeuksiinsa.”

Kaikki naurahtivat ja kuningas sanoi:

”Ja tämän itsepäisyytesi vahvistukseksi olen minä vasemmalle siivelle
määrännyt suurimman osan suomalaisista härkäpäistä, jota vastoin
oikealle siivelle ikäänkuin sen teräksi, tulevat ainoastaan
Stålhandsken ja Åke Tottin suomalaiset rakuunat.”

Tämän jälkeen piti kuningas pienen puheen huomisen taistelun
merkityksestä ja mitä mahdollisuuksia se oli avaava heille ja
protestanttien asialle, vakuuttaen luottavansa oikeuden ja totuuden
voittoon, lopetettuaan puheensa huomispäivän tunnuslauseeksi määrätyllä
”Jumala kanssamme!” puristi hän voimakkaasti jokaisen läsnäolevan
kättä, minkä jälkeen he kaikin lähtivät ulos. Joukot olivat yöpyneet
taivasalle suunnilleen siinä järjestyksessä, mikä heillä tuli olemaan
huomisessa taistelussa. Päälliköt hajaantuivat kukin joukko-osastonsa
luo, paitsi Horn, Banér ja Teuffel, joita kuningas pyysi seurakseen
kuluttamaan yön hetkiä. Hänkin oli päättänyt viettää yönsä ulkona
vaunuissaan, jotka oli pysäytetty rintaman keskustaan. Mutta häntä ei
nukuttanut ja hän kaipasi puhekumppaneita.

Oli kostean lämmin ja pimeä syyskuun. Joka puolelta kuului pimeän
keskeltä ratsuhevosten rauskutusta sekä etäämpää leirin laiteilta
vahtien yksitoikkoiset huudot, joita seurasi aina vilkas koiranhaukunta
läheisestä Wolken kylästä. Yltympäri pilkotti leirinuotioita, mutta
niiden punertavat liekit eivät kyenneet hajoittamaan sankkaa pimeyttä.
Kuninkaallisten vaunujen lähellä paloi niinikään nuotio, jonka ääressä
makasi joukko henkivartioita. Neljä heistä seisoi vaunujen ympärillä
ääneti ja musketteihinsa nojaten.

”Mitä kätkee tämä äänetön, pimeä ja lämmin yö helmassaan?” virkkoi
kuningas, kun kukin heistä oli vaippaansa kääriytyen sijoittunut omaan
nurkkaansa. ”Tuntuu kuin tuon pimeyden kohdussa olisi jotakin suurta
syntymässä.”

”Varmaankin, sillä synnyttäähän tämä yö suuren voiton Teidän Majesteetillenne
”, sanoi siihen Banér.

”Voiton meidän asiallemme”, oikasi kuningas. ”Niin, sitä minä en
lainkaan epäile. Mutta haluaisinpa tietää, onko keisarillisten
leirissä käyty levolle yhtä hyvällä omallatunnolla ja yhtä suurella
voitonvarmuudella kuin täällä.”

”Heidän omantunnon rauhastaan en mene takaamaan, kun muistan Pasevallin
ja Magdeburgin kohtaloa samoinkuin lukemattomia muita heidän
konnantöitään”, arveli Teuffel, ”mutta voitonvarmoja he ainakin ovat,
sillä siksi lujaan on vuosikausien menestys juurruttanut sen heihin.”

”Kunnes huomispäivä antaa sille auttamattoman kolahduksen”, lisäsi
kuningas. ”Mutta mitä miettii Hornimme, vai onko hän jo vaipunut
unettaren helmoihin?”

”Hm, minun ajatukseni askartelivat menneissä tapauksissa”, vastasi
Horn. ”Mieleeni palautui niin elävänä se ilta Pihkovan edustalla,
jolloin minä ensi kerran näin Teidän Majesteettinne ja joka oli samalla
viimeinen ilta minun veljeni elämässä.”

Tämän johdosta siirtyi nyt keskustelu Venäjän sodan vaiheisiin sekä
yleensä entisiin taisteluihin. Hornin ajatukset ja mielikuvat kulkivat
jälleen omia teitään, sitten kuuli hän enää toisten äänet kuin jostakin
kaukaa sumun keskeltä ja lopulta lakkasivat ne kokonaan kuulumasta. Hän
oli nukahtanut.

Kun hän havahtui, oli jo harmaa aamuhämärä. Kuningas seisoi hänen
edessään, käsi hänen olkapäällään ja hymyili hänen hämmästykselleen.
Sillä kesti moniaan silmänräpäyksen, ennenkuin hän käsitti, että hänen
edessään seisoi kuningas eikä Eevert-vainaja, jonka hän juuri oli
nähnyt sotamarsalkan asussaan kumartuneena hänen ylitseen, ravistavan
häntä olkapäästä ja sanovan: ”On jo aika lähteä”! Hän kohosi nopeasti
seisoalleen ja toivotti hänen majesteetilleen hyvää huomenta sekä onnea
päivän suurelle tehtävälle. Sitten vaunuista laskeutuessaan ajatteli
hän, oliko tämä kenties hänen viimeinen päivänsä, koska Eevert-veli,
joka vaelsi vainajain valtakunnassa, oli häntä kiirehtinyt. Mutta
Eeverthän oli hymyillyt hänelle ja ollut iloinen, se tiesi elämää ja
kutsui häntä tänään voittoon. Hänen rinnassaan sykähti eloisasti ja
vielä kerran toivotettuaan kuninkaalliselle ystävälleen onnea
sekä saatuaan vastaan samanlaisen toivotuksen lähti tuo vasta
yhdeksänneljättävuotias sotamarsalkka reippaasti astelemaan sammuvien
nuotioiden ja matkaan valmistuvien sotilasryhmien välitse omalle
siivelleen.

... Maa tärisi ja ilma aaltoili valtavasta jyrinästä, jota taukoamatta
oli kestänyt jo lähes kaksi tuntia. Ajatukset kylmän kirkkaina ja sydän
tasaisesti lyöden istui Horn raudikkonsa selässä oman suomalaisen
nimikkorykmenttinsä edessä vasemman siiven kärjellä. Hänen takanaan ja
oikealla kädellään aina keskustan tulta syökseviin kanuunoihin saakka
istuivat hänen miehensä jäykkinä ja liikkumattomina satulassa, valmiina
iskemään vastaan vaikka itse paholaista tai käskyn saatuaan tuulispäänä
karahuttamaan eteenpäin. Rivit olivat suorat kuin viivottimella vedetyt
ja iloisesti hulmusivat vinhassa tuulessa rykmenttien liput.

Kiinnittäessään katseensa oikealle näki Horn pölyn ja ruudinsavun läpi,
jota Breitenfeldin kylän yli puhaltava tuuli lennätti vasten
ruotsalaista rintamaa, tummien joukkojen kiitävän tuulispään nopeudella
oikeaa siipeä kohti. Jopas viimeinkin lähtivät pappenheimarit
rynnäkölle, ajatteli hän ja kuuli miesten takanaan arvelevan, että
siellä isketään yhteen ja että kyllä Stålhandsken pojat niiltä käpälät
kuumentavat.

”Entäs kun meidän vuoromme tulee saada vyöry vastaamme, kykenettekö
tekin kuumentamaan heidän käpälänsä yhtä komeasti kuin Stålhandsken
pojat?” kysyi Horn.

He sitä vasta kykenevätkin, huusivat miehet, kunpa ne nyt vain
tulisivat tai kun päästäisiin tässä itse hyökkäämään. Ja pitkin näitä
jäykkiä rivejä levisi intohimoinen taistelukiihko ja sapelinrämistely.
Se tuntui tarttuvan hevosiinkin, jotka levottomina kuopivat maata ja
pärskähtelivät.

”Malttakaahan hieman, pian tulee teidänkin vuoronne”, rauhotti heitä
Horn.

Baudis lennätti täyttä karkua Hornin luo ja pyysi lupaa saada
rykmentteineen hyökätä saksilaisten avuksi, jotka tuonnempana
vasemmalla olivat taistelussa keisarillisten oikean siiven kanssa ja
olivat jo pahasti joutuneet sekasorron valtaan.

”Ei, siihen minä en anna suostumustani”, vastasi Horn. ”Meidän on
pysyttävä koossa noiden varalle”, ja hän viittasi Tillyn johtamaa
keskustaa kohti, joka sankkana muurina seisoi vielä alallaan kummun
rinteellä.

Itsekseen kiroillen palasi Baudis joukkonsa luo. Mutta Horn tähysteli
yhä Tillyn pelottavia, tiheitä neliöitä. Yhtäkkiä alkoivat niiden
tavattoman pitkät peitset huojua ja liput siirtyä eteenpäin. Kuin
suunnattoman suuri rautainen jyrä läheni tuo panssaripukuinen raskas
rintama Ruotsin armeijan keskustaa. Mutta Torstensonin nahkatykit
purkivat kidastaan ehtymättä tulta ja kuolemaa ja hetken kuluttua
yhtyivät takana olevat musketöörit samaan leikkiin. Tillyn rautaiseen
rintamaan syntyi suuria aukkoja ja epäröiden pysähtyi tiheä
keihäsmetsä. Vielä kerran yrittivät neliöt eteenpäin, mutta yhä
murhaavammaksi kävi ruotsalaisen keskustan tuli. Neliöt pysähtyivät
uudelleen, peräytyivät ja lähtivät marssimaan oikealle.

Horn ei ollut uskoa silmiään. Kuinka saattoi vanha varovainen Tilly
menetellä noin ja jättää vasemman siipensä oman onnensa nojaan? Aukko
keisarillisten rintamassa kävi hetki hetkeltä yhä suuremmaksi. Oliko
kuningas huomannut tämän? Kaiken varalta lähetti Horn kiiruusti
sananviejän ilmottamaan siitä kuninkaalle.

Tillyn jalkaväki jatkoi matkaansa ohi Hornin joukkojen ja kävi
saksilaisten kimppuun, jotka moniaan hetken kuluttua oli lyöty
hajalleen ja täydessä paossa. Kohta on meidän vuoromme ja meidän on
Jumalan nimessä säilytettävä paikkamme, kunnes kuningas oikealla
siivellä on selviytynyt Pappenheimista, ajatteli Horn.

Baudis lennätti, tällä kertaa yhdessä Callenbachin kanssa, jälleen
Hornin luokse ja vaati päästä hyökkäämään Tillyn joukkojen kylkeen.

”Ei, meillä on vielä suurempi syy kuin äsken pysyä alallamme”, vastasi
Horn lujasti ja siihen saivat nuo kiihtyneet upseerit tyytyä. Kun he
olivat poistuneet, komensi Horn koko vasemman siiven kääntymään jonkun
verran vasemmalle. Tuskin oli tämä manöveri saatu kunnolla
suoritetuksi, kun pölyn ja ruudinsavun keskeltä tulivat näkyviin Tillyn
joukot. Syntyi pelottava yhteentörmäys. Huutoja, kirouksia, aseiden
kalsketta, hevosten korskuntaa ja kuolonvoihkauksia. Horjumatta iski
Hornin johtama joukko vastaan ja raivoisina kajahtelivat telmeen
keskeltä suomalaisten ”hakkaapäälle!” huudot. Mutta vihollisten paino
oli ylen suuri, heitä vastassa kun oli keisarillisten koko keskusta ja
oikea siipi. Hiljalleen luisui ruotsalais-suomalainen armeija
ylivoimaisen vihollisen painosta takaperin ja siellä ja täällä syntyi
aukkoja, joista vihollinen pyrki murtautumaan läpi. Mutta kaikkialla,
missä vaara oli suurin, oli Horn läsnä. Hän järjesti uudelleen
sekasortoon joutuneet rykmentit ja tukki alituisilla joukkojen
siirtelyllä uhkaavat aukot. Hänen tyyneytensä ja varmuutensa sai
hämminkiin joutuneet nopeasti malttamaan mielensä ja hänen järkkymätön
rohkeutensa innosti sotilaat äärimmäisiin ponnistuksiin.

Yhä vimmatummaksi yltyi taistelu. Ystävät ja viholliset sulloutuivat
samaan sekavaan rykelmään. Taisteltiin mies miestä vastaan miekoin,
piikein ja musketinperin ja kaikkia kietoi ruudinsavun ja pölyn luoma
miltei läpipääsemätön pimeys. Mutta yhtä mittaa kuulivat sen keskeltä
suomalaiset ja ruotsalaiset Hornin lujan äänen, joka kehotti heitä
kestämään, kunnes kuningas ehtii avuksi. Ja he tunsivat kaikkialla
hänen tyynnyttävän ja rohkaisevan läsnäolonsa ja he tekivät
yli-inhimillisiä ponnistuksia pitääkseen paikkansa. Eivätkä he turhaan
olleet ponnistelleetkaan, sillä vihdoinkin saapui kuningas oikealta
sivustalta, jossa Pappenheimin joukot oli hajotettu tuuleen. Joukon
toisensa jälkeen syöksi hän keskustasta ja takalinjalta uhatun vasemman
siiven avuksi. Verekset joukot täyttivät syntyneet aukot ja
keisarillisten asema kävi hetki hetkeltä yhä tukalammaksi. Ja kun
Tillyn tykistö, jonka oikean siiven suomalaiset tällä välin olivat
vallottaneet, alkoi syöstä tulta hänen omaa sivustaansa vastaan, joutui
tuo voittamattomuudestaan ylpeä armeija täydellisen sekasorron valtaan.
Hujan hajan pakenevat joukot tempasivat mukaansa iäkkään päällikkönsä,
joka turhaan koetti saada heitä pysähtymään ja lopulta puhkesi
epätoivoiseen itkuun. —

Kuolleiden ja haavottuneiden keskellä seisoi armeija jälleen
aamullisessa järjestyksessä. Kuningas ratsasti pitkin rivejä ja
kiitteli eri joukkoja värisevin äänin ja katkonaisin lausein, sillä hän
oli ilosta aivankuin juovuksissa. Kun hän tuli vasemman siiven
kärjelle, hyppäsi hän satulasta, syleili Hornia ja huudahti:

”Rakas Kustaa, sinä olet täyttänyt lupauksesi ja lähinnä Jumalaa saan
minä kiittää sinua tästä ihanasta voitosta. Totisesti sinä olet minun
oikea käteni!”

Pitkin rivejä kaikuivat loppumattomat eläköön- ja hurraa-huudot. Ja kun
voiton huumaamat joukot varustausivat yölevolle, peitti jo syksyinen
pimeys Breitenfeldin kentän, jolla lepäsi yhdeksäntuhatta kaatunutta.

                                                  ⸻

Lützenin taistelussa kuuluisassa, missä hänen kuninkaallinen ystävänsä
kaatui, ei Kustaa Horn ollut saapuvilla. Kun Kustaa Aadolf lähti
Breitenfeldin taistelun jälkeen etenemään Etelä-Saksaan, asetti hän
Hornin Reinin maissa toimivan armeijan ylipäälliköksi. Sellaisena
valloitti hän Badenin, lujan Koblenzin ja eteni parhaillaan
voittoisasti Elsassissa, kun sanoma kuninkaan kuolemasta
saavutti hänet. Suuren kuninkaansa ensimäisenä miehenä oli hänen
velvollisuutensa nyt ottaa käsiinsä koko sodan ylin johto. Hän ei
kuitenkaan ehtinyt vielä paljon toimittaa, kun saksalaisten ruhtinasten
kateus pakotti hänet luovuttamaan puolet vallastaan Weimarin herttua
Bernhardille — suureksi vahingoksi protestanttien asialle. Sillä
vastoin Hornin tahtoa antausi tämä Nördlingenin luona keisarillisten
kanssa taisteluun, jossa Ruotsin armeija kärsi täydellisen tappion.
Koettaessaan pelastaa mitä enää pelastettavissa oli joutui Horn
vangiksi. Tämän arvokkaan saaliin johdosta oli keisarillisten ilo suuri
ja Hornia kohdeltiin mitä suurimmalla kunnioituksella. Kokonaista
kahdeksan vuotta sai hän nyt viettää toimetonna sotavankeudessa, kunnes
hänet vihdoin vaihetettiin kolmeen itävaltalaiseen kenraaliin.

Horn palasi vankeudestaan Ranskan kautta. Kuningas Ludvig XIII ja hänen
kaikkivaltias ministerinsä Richelieu ottivat hänet vastaan loistavin
kunnianosotuksin ja kuningas lahjoitti hänelle jalokivillä koristetun
kunniamiekan. Englannin hallitus tahtoi myöskin osottaa kunnioitustaan
tälle suurelle sotapäällikölle ja jalolle sankarille. Kun hän saapui
Calais’hen, oli siellä vastassa Englannin hallituksen vartavasten
lähettämä laiva, jonka tuli saattaa hänet kotimaahan.

Otettuaan vielä osaa Tanskan sotaan, jolloin hän m.m. valloitti Skånen
maakunnan, antausi Horn rauhallisiin hallitustoimiin, kuuluen
valtaneuvoskunnassa appensa Akseli Oxenstjernan puolueeseen.
Kevytmielisen hovipuolueen suosiota ei tuo vakavaluontoinen ja
ankarantapainen soturi nauttinut. Mutta hänen suuria ansioitaan ei
voitu kieltää ja yhä edelleenkin kokosi hän arvosta toiseen. V. 1651
ylennettiin hänet kreivilliseen säätyyn (Porin kreivi) ja kaksi vuotta
sen jälkeen nimitettiin hänet valtakunnan marskiksi sekä sotakollegion
presidentiksi. Kun Kaarle X Kustaa kuninkaaksi tultuaan alotti uuden
sotakauden, nimitti hän Hornin Ruotsin sotajoukkojen ylipäälliköksi.
Tultuaan Skaaraan maakuntakokoukseen, jonka hän oli kutsunut koolle
saadakseen varoja sotatarpeisiin, kohtasi hänet täällä kuolema 10 p. toukok. 1657 ikävuodellaan
viidennelläseitsemättä. Hänet haudattiin
Tukholmassa Pyhän Jaakon kirkkoon, jossa jo ennestään lepäsi hänen
vanhin veljensä Henrik. Hänen yhdestätoista lapsestaan oli isän
kuollessa ainoastaan kolme tytärtä elossa ja näihin sammui Porin
suku.

Samoinkuin Eevert-veljensä oli Kustaa Horn voitettuja kohtaan armelias
ja oikeamielinen, josta syystä valloitettujen maiden asukkaat antoivat
hänelle nimen ”lempeä.” Sotilaansa piti hän ankarassa kurissa,
sallimatta ryöstöjä tai muita väkivallantekoja. Jalona ja ylevänä on
hänen muistonsa joka suhteessa säilynyt historian lehdillä ja
epäilemättä on hänet niin soturimaineeseen kuin luonteen jalouteenkin
nähden asetettava ensimäiselle sijalle niiden sotasankarien joukossa,
jotka isänmaamme on lähettänyt historian näyttämölle.

Kyösti Wilkuna.

HAKKAPELIITTAIN PÄÄLLIKKÖ.

TORSTEN STÅLHANDSKE.

Kapeita, rapakkoisia kujia myöten kiirehti Stettinin pikkukaupungin
väki eräänä harmajana syyspäivänä vuonna 1642 alas satamaansa.
Tieto oli näet levinnyt, että suuri, korkea sotalaiva oli juuri
Swinemünden selältä laskemassa heidän rantalaituriaan kohden, ja nuo
tanakkapukuiset kalastajat ja kaupustelijat kyselivät nyt uteliaina
toisiltaan, mikä mahtaa olla tuo outo ilmestys. Saksalaisten
pikkuporvarien lomissa tungeksi siellä myöskin väljiin, leveävöisiin
asetakkeihin puettuja ruotsalaisia sotureita, jotka erityisellä
jännityksellä katselivat saapuvaa alusta.

Niinkuin koko Pommerin rannikko oli näet Stettinin kaupunkikin näihin
aikoihin Ruotsin hallussa. Pitkän sodan kestäessä oli se nyt ollut
vilkkaana liikepaikkana, jonne alituisesti saapui ja josta alituisesti
lähti väkeä ja sotatarpeita välittäviä laivoja ja josta kuormastot
kulkivat Keski-Saksan suurille sotasijoille, missä Ruotsin armeija
kamppaili. Mutta nyt saapuvaa laivaa eivät Stettinin ruotsalaiset
tunteneet omakseen.

— Se on englantilainen laiva, virkkoi vihdoin taaemmas väkijoukkoon
astunut, niukan köyryniska upseeri, joka puvustaan ja jalka-asennostaan
päättäen oli ratsuväen päällikkö ja jolle soturit kunnioittaen tekivät
tilaa. Hän kantoi kääreessä olevaa oikeaa käsivarttaan kaulasta
riippuvassa siteessä, mutta vasemmallaan hän vilkkaasti viittoili: —
Tunnen nuo laivat hyvin vänrikkivuosiltani, jolloin olin siellä
saarimaassa väkeä pestaamassa.

— Mitähän se nyt täällä? — kysyivät hänen ympärillään seisovat
soturit, joilla useimmilla oli joku paikka kääreessä, kenellä pää,
kenellä jalka.

— Sepähän pian nähdään...

Laiva asettui verkalleen laiturin päähän ja hetken kuluttua laskeutui
siitä alas hoikkavartaloinen, vaaleilta kasvoiltaan hienopiirteinen
ylimys, joka hymyillen heilutti sulkahattuaan jäähyväisiksi
laivamiehille, jotka hänelle lähtiessään kunnioittaen hurrasivat.
Laiturilla seisova upseeri, hän, jolla käsi oli siteessä, katsoi
kotvasen pitkään lähenevää ritaria, työnsi sitten rajusti väen edestään
sivulle, astui vierasta kohti ja huudahti:

— Tuhat tulimaista, sinä olet Kustaa Horn, vanha veli! Terve, kaivattu
kenraali!

— Terve, Torsten Stålhandske, vastasi saapuja riemastuen. — Hei,
”hakkaa päälle” vain vasemmalla käpälälläsi minun oikeaani, koska
toinen siipesi näkyy olevan rikottu. Tule, että saan syleillä sinua,
Suomen teräskoura, ja sinussa koko kotimaatani, josta niin kauan olen
ollut erossa!

Mutta Stålhandske pyörähti siinä ympärillä uteliaina seisoviin miehiin
päin ja huusi:

— Hurratkaa pojat! — juuri niin, hitto soi! Sillä Kankaisten sarvi on
nyt täällä keskessämme, taas vapaana miehenä.

Iloinen tervehdyshuuto remahti laiturilla. Mutta terveellä kädellään
tarttui Torsten herra saapuneen ylimyksen käsipuoleen ja taluttaen
häntä verkalleen maihin päin uteli hän kärsimättömänä:

— Kuinka ja koska on tämä tapahtunut? — kerro toki Kustaa! Miten
pääsit vihdoinkin keisarillisten vankeudesta, miten saavut tänne tuossa
oudossa englantilaisessa laivassa? Se juttu tuli jo siinä
rantaäyräällä, väkijoukon keskellä, lyhyesti kerrotuksi. Kustaa Aadolfin
”oikea käsi”, Kustaa Horn, oli, sen tiesivät kaikki,
Nördlingenin taistelussa onnettomassa, johon hän ei olisi tahtonut
antautua, joutunut väkensä tähteiden kanssa vihollisten vangiksi.
Senjälkeen olivat itävaltalaiset pitäneet häntä, joskin kaikella
huomaavaisuudella kohdeltuna, vankina eri linnoissaan kahdeksan pitkää vuotta,
suostumatta häntä vapaaksi vaihtamaan. Vihdoin oli nyt
kuitenkin vaihto tapahtunut; kolmea itävaltalaista kenraalia vastaan
oli Kustaa Horn laskettu vapaaksi ja hän oli nyt Sweitsin ja Ranskan
kautta, missä hän oli saanut osakseen suurta kunnioitusta, matkustanut
Englantiin, josta vihdoin sotalaiva oli pantu tuomaan tätä Europan
sotataidon merkkimiestä oman väkensä luo Pommerim.

— Täällä nyt ollaan, — sen pituinen se, puhui palannut päällikkö. —
Mutta entäpä sinä, — teräskourasi on vähän kärventynyt, näen mä.
Lensitkö liian lähelle tulta?

— Luoti se tuonaan Leipzigin taistelussa lensi käsivarteeni. Tappelin
siitä välittämättä mukana koko päivän, — siitä ei kuulu haava
pitäneen. Se ärtyi ja nyt minut on lähetetty pois koko sotatiloilta
tähän pesään haavaani hoidattamaan. Se on sangen ikävää ajanvietettä;
siksi olenkin viime päivinä kuljeskellut täällä satamassa,
katsellakseni Suomeen lähtevää laivaa, — yhtä hyvinhän voisin käväistä
kotona, kunnes taas kykenen kevättaisteluihin. Mutta kun sinä nyt
tulit... jäätkö talveksi tänne?

— Jään, ja sinä jäät myöskin, puhui Horn hilpeästi, joskin samalla
melkein käskevästi. — Tänne saan pian perheenikin, täällä lepäilen ja
otan selkoa viimeaikaisten tapausten menosta. Olenhan ollut kahdeksan vuotta
kuin säkissä, saanut tiedot sodasta ja kotimaani asioista vain
vihollisen taholta, siis väärinä, en tiedä mitään. Sinun täytyy nyt
minulle kertoa kaikki...

— Monen vuoden tapaukset?

— Niin, ja tarkkaan! Jokaisesta tappelusta, jokaisesta voitosta ja
tappiosta, jokaisesta valloituksesta ja peräytymisestä tahdon tiedot,
— itsehän olet ollut koko ajan mukana.

— Olen kyllä ollut tässä maassa taistelemassa lähes 15 vuotta melkein
yhteen menoon. Mutta kertoa siitä — ei tule mitään!

— Tulee! Kun kerrot itsestäsi, retkistäsi, voitoistasi ja vaivoistasi
— silloin selviää minulle muukin. Niin, niin, aikaa siihen menee,
mutta talvipa nyt on edessä. Vietämme illat yhdessä... vielähän sinulle
malja maistunee?

— Sen pahempi, ei se lakkaa maistumasta...

— Malja seurassa on terveydeksi, — kyllä täällä saamme ajan kulumaan!
Siis jäät?

— Jään, kunnes käpälä korjaantuu.

— Niinpä alotamme huomenna. Näkemiin!

Rantalaiturilla, väkijoukon keskessä, tekemänsä sopimuksen täyttivät
näin odottamatta yhtyneet suomalaiset sotapäälliköt säntillisesti,
viettäessään iltoja vuoroin toistensa luona syrjäisessä, ilottomassa
saksalaisessa pikkukaupungissa. Kustaa Horn, hieno ja rikas herra,
hankki asunnokseen kylän komeimman talon, eikä siellä ollut minkään
mukavuuden puutetta. Stålhandske taas, leirielämään piintynyt
vanhapoika, kutsui, vaikka nyt oli varoissaan hänkin, vieraansa paljo
spartalaisemmin sisustettuun asuntoonsa, mutta hän käytti sitä enemmän
varoja usein saapuviin viinitilauksiin. Kului aina aikaa alkuillasta,
ennenkuin hän lämpeni kertomaan retkistään ja seikkailuistaan, — kannu
siihen tarvittiin ja toinenkin. Mutta kerran vauhtiin päästyään kertoi
hän kevyesti, saattoi silloin tarinoida kuinka pitkään tahansa. Hänellä
olikin taipaleensa varrelta sotaisia muistoja enemmän kuin kylliksi.
Sillä lähdettyään jo poikasena kotitalostaan Porvoon joen suistosta
maailmalle, oli hän viettänyt melkein koko ikänsä, yli 40-vuotiaaksi,
aseretkillä. Vänrikkivuosinaan oli hän mukana Liivinmaan taisteluissa uskonsotaan
ja siirtyi sitten vähän yli 20-vuotiaana ratsuväen everstinä Preussiin,
missä Ruotsin ja Suomen väki silloin kamppaili puolalaisia vastaan,
joiden kuningas Sigismund yhä himoitsi serkkunsa ruotsalaista kruunua.
Jo silloin saavutti nuori ”teräskäpälä” maineen urhoudellaan ja
neuvokkuudellaan. Mutta vasta Kustaa Aadolfin puututtua Saksan suureen
alkoi Stålhandsken varsinainen maine-aika. Hän toimi siellä
ensiksi turkulaisen ja porilaisen ratsuväen päällikkönä ja sai näiden
kotipoikiensa kanssa suoritettavakseen tulikoetuksen toisensa perästä.
Aina iloisena, aina valmiina seikkailuihin, liikkui hän toverina
soturiensa joukossa, eikä säästänyt itseään enempää kuin heitä. Siitä
punoutui kiinteä ystävyyden side hänen ja hänen miestensä välille,
jotka koska tahansa olivat valmiit pienten ratsujensa seljässä
syöksymään mihin vaaran paikkaan tahansa ihailemansa päällikön
johdolla. Kustaa Aadolfin suurissa taisteluissa olivat he aina
äärimmäisinä armeijan oikealla siivellä, jota kuningas itse
tavallisesti johti, ja heidän asiansa oli useimmiten hyökätä avaamaan
ensimäinen lovi vihollisen rintamaan, — heidän silloin kiljaisemansa
sotahuuto ”hakkaa päälle!” oli pian käynyt vihollisten kauhuksi.

Sillä se ”hakkaa-huuto” kieri aina kuin uhkaava lumivyöry kenttää
pitkin, läheni, iski...!

Ensimäinen huutamaan ja ensimäinen hakkaamaan oli rivakka ja
hurjaluontoinen päällikkö itse, — sellaisena häntä ihailtiin ja
rakastettiin. Sellaisena Stålhandske jo sodan alussa oli
ratsurynnäköllä, piirittämättä ja pommittamatta, valloittanut
Frankfurtin vahvasti linnoitetun kaupungin. Ajaa karahutti vain
taattuine, kiljuvine ratsumiehineen muurin juurelle, hyppäsi hevosensa
seljästä ja lähti väkineen kapuamaan vallille, — sitä oli Horn
ihmetellen kuninkaan rinnalla katsellut läheiseltä kukkulalta.
Sellaisena iski hän kunniapaikaltaan, oikean siiven kärjeltä,
Breitenfeldin suuressa taistelussa kierrosliikettä tekevän Pappenheimin
roturatsujen kimppuun, jotka joutuivat hämmennyksiin, ja kesti sitten
tuon suuttuneen itävaltalaisen lukuisat, häntä vastaan kohdistetut
rynnäköt. Siitä rupesivat nuo ennen voittamattomat vallonit sanomaan
suomalaisia kääpiöratsastajia noidiksi ja heidän teräskouraista
”hakkuuttajaansa” noitapäälliköksi. Suurimman maineensa oli Stålhandske
kuitenkin hankkinut itselleen pienten, nopeain partiomatkojen tekijänä.
Jos oli äkkiarvaamatta siepattava keisarillinen kuormasto tai
hävitettävä silta heidän tieltään, tai avattava vaanivain vihollisten
kiertosolmu, silloin pantiin Stålhandsken suomalaiset ratsumiehet
liikkeelle. Ne kiitivät kohta vihurina aavikkoja pitkin, ryntäsivät
rajuilmana mäkien yli, — silloin oli ”rautakoura” omalla alallaan!
Eikä aikaakaan, kun pelottava sotahuuto kajahti vihollisen niskassa
taholta, josta sitä kaikkein vähimmin odotettiin.

Hevoset vaahtosivat, maa tömisi, ja päällikkö hymyili leveintä hymyään
rinnallaan ryntääville miehilleen.

                                                  ⸻

Nämä rajuluontoisen maanmiehensä ja ystävänsä ansiot ja ominaisuudet,
joita koko armeijassa ihailtiin, tunsi Kustaa hyvin heidän entisten,
yhteisten taistelujensa ajoilta, vaan hän tahtoi yhä uudelleen kuulla
alituisesti tulessa olleen toverinsa niistä omalla hilpeällä tavallaan
kertovan. Monena iltana siten olikin höytyävän viinimaljan ääressä
verestetty vanhoja muistoja ja huomaamatta olivat silloin tunnit
livahtaneet.

Mutta eräänä iltana ei tahtonut tarina ottaa luistaakseen. Oli tullut
mainituksi Lützenin päivä, josta nyt oli kulunut 10 vuotta, ja se
katkera muisto oli vaivuttanut toverukset äänettömiksi. Takkavalkea
roimusi entisellään, kannua kallisteltiin entistä tiheämpäänkin, mutta
mieli pysyi siitä huolimatta matalana. Yhtäkkiä kysäsi silloin Horn,
joka hyvin muisti, että Stålhandske tuon kohtalokkaan taistelun alussa
oli miehineen seisonut kuninkaan lähellä:

— Kuinka jouduit oikeastaan siellä ulkosiivellä sitten erilleen
kuninkaasta, kuinka eivät meidän pojatkaan tulleet häntä seuranneeksi
tuossa kohtalokkaassa kahakassa?

— Hän oli juuri lähettänyt meidät pois, — se muistohan se minusta
onkin niin katkera.

— Pois, — hyökkäykseen?

— Niin. Taistelu ei ollut vielä ehtinyt meidän kohdalle, mutta
rintamat lähenivät toisiaan. Silloin viittasi kuningas minulle
sivummalta lähenevää taajaa neliötä, rautahaarniskaisia keisarillisia
kyrassierejä, ja virkkoi: Noista mustista miehistä meille vielä tulee
tässä vastus, hakkaapas heti niiden kylkeen, ennenkuin he sitä
odottavatkaan! Me tietysti oitis karautimme tantereelle, lähenimme
rautarintamaa, joka oli edessä kuin musta seinä. Helppo ei näyttänyt
olevan lyödä siihen läpeä, mutta miehet kiljahtivat ja iskivät kohti.
Ensiksi ei seinä paljo notkahtanutkaan, vaan kun me uudella vauhdilla
syöksimme sitä vastaan, niin jo taipui ja leveni kroaattien musta
neliö. Mutta se taipui ja painautui juuri sitä meidän sivustaa vastaan,
jossa kuningas smoolantilaisineen seisoi. Näille tuli sitä painoa pian
liiaksi. Sitten kävi niinkuin tiedät. Kuningas hyökkäsi, loittoni
väestään... Jospa olisimmekin saaneet tuon mustan seinän kokonaan
peräytymään...!

— Myöhemmin vasta saitte?

— Sitten — liian myöhään! Palasimme hyökkäyksestämme. Minä näin
kuninkaan verisen ratsun, näin hänen smoolantilaistensa neuvottomina
väistyvän, tunsin onnettomuuden tapahtuneen. Kokosin silloin äkkiä
yhteen koko horjuvan oikean sivustan, asetuin suomalaisineni sen
etunenään ja karautin taas noita mustia miehiä vastaan. Sappeni kuohui,
sydämeni vuosi verta, — kuin sokeana ajoin ojien yli ja kaivantojen
poikki. Mutta mieheni seurasivat minua, niin rajusti hekään eivät
olleet ratsastaneet koskaan, — pian oli tanner, kuninkaan
kaatumapaikka, meidän. Joutui siihen kyllä Pappenheimkin omilleen
avuksi, ylpeänä ja voitonvarmana kuin ainakin hän valkoisen orhinsa
seljästä ohjasi ”voittamattomansa” meitä vastaan. Mutta empimättä
laskin hänen sakeimman rintamansa keskelle, sisuni kuohahti, — se isku
oli riittävä Pappenheimillekin. Hän horjui valkoisen orhiinsa seljästä,
kepertyi tantereeseen.

— Kosto sentään aina lievittää, huomautti Horn väliin.

— Ei lievittänyt tällä kertaa paljo. Ajoimme surun ja vihan
turruttamina vihollisia takaa pimeän tuloon asti, etenimme mistään
paluusta välittämättä, sillä me tiesimme kuninkaan kaatuneen. En
luullut siltä retkeltä palaavani. Näin vain silmäini edessä kuninkaan
verisen ratsun korskahtavan, näin Pappenheimin luisuvan valkoisen
orhinsa seljästä, ja muistin, että he olivat molemmat vuosilapsia,
samana vuonna syntyneitä kuin minäkin, — ajattelin, että nyt on kai
siis minunkin kunniapäiväni. Mutta kuinka sokeana suuressa kiukussani
syöksyinkään vihollisten sakeimpiin riveihin ja antausin surmalle
alttiiksi, ei se minusta huolinut. Enhän ollut noiden toisten
veroinen...

Taas istuivat soturit kauan ääneti mietteisiinsä vaipuneina ja
unhottumaan pääsi nyt hopeainen viinikannukin. Horn yritti vielä
keskustelua jatkamaan, virkahtaen:

— Seuraavana vuonna onnistuit paremmin, — muistan näet sinun silloin
maanneen haavakuumeessa. Silloin sinut viimeksi näinkin, — missä
ottelussa olit silloin ollut?

— Missä lienen pikkukahakassa, — ei sitä kannata tänään muistella.

— No niin, kerrot sen toisella kertaa. Riittäköön täksi iltaa Lützenin
katkera muisto.

                                                  ⸻

Toisena iltana kertoi Torsten Stålhandske toverilleen muiden muistojen
ohessa senkin kahakan, josta hän oli saanut haavakuumeensa. Se oli
tapahtunut Westfalissa, jossa ruotsalainen armeija piiritti Hameln’in linnaa
. Suurenlainen keisarillinen lisäjoukko saapui linnalle avuksi ja
sen hyökkäys oli torjuttava. Syntyi tuima taistelu, jossa Ruotsin väki,
johon taas kuului melkoiseksi osaksi suomalaisia, näytti olevan
heikommalla puolella. Taistelun alussa keisarilliset ylvästelivätkin ja
lähettivät jo ennakolta vastustajilleen viestin, etteivät aikoneet nyt
säästää heistä hengissä yhtään, joka vain vangiksi joutuu. Tämä oli
tarkoitettu pelotukseksi etupäässä suomalaisille, joita keisarilliset
kovasti vihasivat, nämä pienet ratsumiehet kun olivat tehneet heille
niin monta kepposta.

Stålhandske oli nauranut saapuneelle viestille ja lähettänyt
vastatervehdyksen:

— Emme aiokaan vangeiksenne antautua, se ei ole tapojamme. Emmekä
armoa rukoile — sen saatte heti nähdä!

Taistelun alettua pian huomattiin, että ylivoimainen vihollinen
kohdisti murhaavimman tulensa juuri Stålhandsken siipeä vastaan. Mutta
esitetyn uhkauksen toimeenpanoa odottamatta tekivät suomalaiset
ratsumiehet tavanmukaisen, hurjan hyökkäyksensä ja niinkuin
tavallisesti taipuivat vihollisten rivit sen iskun edestä. Suomalaisten
voitto oli ratkaiseva, joskin heidän päällikkönsä haavoittui. Sinä
päivänä ottivat he vankejakin enemmän kuin koskaan ennen. Mutta näihin
nähden ei menetelty niin, kuin vihollinen puolestaan oli uhannut, —
kaikille henki säästettiin.

— Sillä kertaa, virkahti Horn vakavaksi käyneenä. — Aina et ole
sinäkään ollut vihollisille yhtä armollinen.

— En, hentomielisyys ei kuulu luonteeseeni eikä tapoihini, vastasi
Torsten. — Mutta tarkoitatko jotakin erityistä?

— Tarkoitan sitä, mitä minulle vihollismaassa kauhulla kerrottiin
kuristasi ja komennostasi Silesiassa. Sinut kuvattiin todellakin
veriseksi teräskouraksi.

— Ah, niin, Silesiassa! Siellä alkoivat minun raskaat vuoteni! Ja
tosiaankin verisimmät. Minusta oli silloin tehty ylipäällikkö...

— Et ollut siellä ehkä oikein omalla alallasi, Torsten, uteli Horn
edelleen.

— Ehkäpä en. Olin ainakin paljo onnellisempi silloin ennen, kun sain
pienellä ratsujoukolla, johon kuului vain omia suomalaisiani,
ahdistella vihollista tai yhtäkkiä koston haamuna sukeltautua hänen
eteensä... Olin ratsueversti silloin, sitten ylenin ylikenraaliksi. Nyt
minun tuli Europan kaikista kansoista kokoonpannulla armeijalla koettaa
puolustaa suurta maakuntaa ylivoimaa vastaan, milloin peräytyä, milloin
marssia eteenpäin — edestakaisin. Koko ajan moneen kertaan
raastetussa, autiossa maassa, jossa ei ollut saatavissa ruokaa
miehille, ei muonaa hevosille, jonne ei mistään saanut apua, olipa hätä
kuinka huutava tahansa. Ne huolet runtelivat voimiani enemmän kuin
sadat muut retket, vaarat ja haavat, ne pakottivat minut myös
säälimättömäksi ja kovaksi.

Kustaa Horn, jonka oma, inhimillinen sodankäyntitapa tänä raakana ja
julmana aikana oli hankkinut hänelle vihollisväestön taholta ”laupiaan
Hornin” nimen, ymmärsi kyllä rajuluontoisen ystävänsä vaikeudet, vaan
hän ei kuitenkaan hyväksynyt hänen elämöimistään aseettoman väestön
joukossa. Stålhandsken nimellä oli, sen hän tunsi, itävaltalaisten
kesken kamala kaiku, sillä hirmuisesti oli hän antanut sotilaittensa
ryöstää ja hävittää varsinkin sitä onnetonta maakuntaa, jossa hän
ruotsalaisen armeijan päällikkönä pari vuotta piti komentoa ja joka
niinä vuosina oli muuttunut miltei autiomaan kaltaiseksi. Tätä
käsitystään hän ei salannutkaan, vaan virkkoi hetkisen kuluttua
vaienneelle ystävälleen:

— Paljo on virheitä ja rikoksia tehty tässä pitkässä sodassa, ja
pelkäänpä, että sen raaistama sodankäyntitapa on tahrinut sinunkin
muuten kirkasta soturimainettasi.

Stålhanske ei kieltänyt, ei ruvennut puolustautumaan, mutta hetken
kuluttua hänen kasvoilleen levisi harmiton hymy. Äkkiä hän kysäsi:

— Etkö ole vielä kuullut niistä paikkakuntalaisten kertomuksista, että
paholaiset jo olivat viedä minut omanaan...?

— Mitä loruja? Viedä mistä?

— Täältä Stettinistä. Tänne saavuttuani makasin viikon, pari, aika
huonona ja ihmiset luulivat minun kuolevan. Lähimökkien asukkaat
kertoivat silloin nähneensä mustan haamun liitelevän asuntoni
ympärillä, valmiina tempaisemaan sieluni kohta kun se ruumiista
erkanisi. He olivat kuulleet tarinoita retkistäni ja pitävät minua
pirun palvelijana.

— Itse et nähnyt sitä sarvipäätä haamua?

— En. Eikä ole omatuntonikaan minua pahasti soimannut. Kuitenkaan en
väitä, että ihmiset kuvatessaan retkiäni olisivat kovin liioitelleet.
Meitä itseämme vaani vihollismaassa surma joka askeleella. Väijytystä
joka tiellä, kavaltajia joka kylässä, sellainen oli eristetyn joukkoni
tila. Ei auttanut muu kuin ankaruus ja julmuus. Uupuneina johonkin
kylään majoittuessamme emme voineet koskaan yötämme turvassa levätä,
ruokaa emme väestöltä saaneet rahalla emmekä pyytämällä, vaikka
olisimme nälkään kuolleet, — usein se nälkäkuolema meitä uhkasikin.
Täytyi ryöstää, täytyi kuristaa ja kovistaa, ja rajusti miehemme
ryöstivätkin, usein hädän, usein koston kiihottamina. Kauheaa oli
todella nähdä sitä hävitystä, joka jälkeemme jäi, mutta uuteen paikkaan
tultuamme oli asema sama. Olihan täällä jo meidän tullessamme valmiit,
veriset, sotatapansa, — pian oli tuhottu jokainen, joka ei niihin
turvautunut. Ja Silesiassa ei minulla ollut komennossani kuin pieneksi
osaksi omia suomalaisiani, joita osaan tarvittaessa hillitäkin, —
kaiken maailman palkkaväkeä on turha yrittääkään taltuttaa.

— Sen tiedän. Mutta ovatpa suomalaisemmekin jo oppineet sen
ryöstötaidon.

— Ovat kyllä. Mutta heille määrään toki aina ajan ja paikan, koska ja
missä he saavat ryöstää. Kun taistelu on ollut tulinen ja voitto
lujissa, kun sitten miesten uljuus ja ponnistus vihdoinkin painaa
vihollisen peräytymään ja heidän leirinsä tai suojakaupunkinsa joutuu
käsiimme, — silloin annan ilolla miesteni sen ryöstää. Ja otan
saalista itsekin, — sen palkinnon olemme ansainneet!

Karski soturi oli näitä kertoessaan tavallista tiheämpään kallistanut
kannua, ikäänkuin noihin rajuihin muistoihinsa vaipuneena ja
väitteittensä oikeutusta vahvistaakseen. Ja keskustelun tauottua hän
yhä uudelleen vakuutti:

— Sellaista se on sota! Siinä täytyy olla kova, surku pois, jos mieli
voittaa...!

Mutta hän katsahti sitä tehdessään kulmainsa alta taistelutoveriaan,
joka istui ääneti nojatuolissaan, ja näyttipä siltä, kuin hänen oma
varmuutensa ei lopultakaan olisi ollut niin suuri, kuin hänen karkea
äänensä kertoi. Ne ryöstömuistot ja hävityskuvat, jotka taas vereksinä
ja voimakkaina olivat palanneet hänen mieleensä, näyttivät häntä
kaikesta huolimatta painostavan ja kiusaavan. Yhä tiheämpään huuhteli
hän kuin sydänalaan kohonnutta kuvotusta alas viinillä, hänen kasvonsa
kävivät yhä punaisemmiksi ja hänen silmänsä sameammiksi. Siten oli hän
tänään jo juonut itsensä aivan humalaan ja hänen askeleensa horjuivat,
kun hän vihdoinkin nousi lähteäkseen asuntoonsa, mutta tuo painava
tunne ei ottanut helpottaakseen. Kuin ahdistettuna hän silloin
tunnusti:

— Hitto soi, enhän tahdo salata, että se viaton veri, jota olen paljo
vuodattanut, toisinaan tunkeutuu kuin kurkkuuni... minua
tukahduttamaan. Tiedätkö, näen joskus unissani epätoivoisen, raiskatun
naisen, kalpean, itkettyneen retkaleen, joka tutisevin käsin, hurjuus
silmissään, ojentaa vastaani surmatun lapsensa... minä karkaan silloin
kuin vavisten vuoteeltani... Mutta ei... elä usko, vanha veli, minun
katuvan kovuuttani, se oli välttämätön...

Hän ojentausi suoraksi, viskasi lierihattunsa vinosti päähänsä ja
hoippui ovelle. Mutta palasi sieltä vielä ja huudahti:

— Ja sama leikki on välttämätön edelleenkin, kun taas taisteluihin
lähden. Se on silloin luontoni... se on sodan luonto!

                                                  ⸻

Jouduttiin jouluun. Eräänä iltana kertoi Stålhandske, joka nyt oli
juhlan kunniaksi siistinyt poskensa ja ruokonnut partansa, Kustaa Hornin
tuvassa isännän kehotuksesta viimeisestä suuresta Leipzigin,
josta muistona hänellä vielä oli käsivarsi kääreessä.
Silloin oli kuitenkin jo tuossa upeassa tuvassa tavallista useampia
henkilöitä kuuntelemassa Torstenin sotakuvauksia. Juhliksi oli näet
Horn vihdoin saanut perheensä Ruotsista luokseen, vaimonsa, joka oli
Oxenstjernan ylhäistä sukua, Ruotsin mahtavan kanslerin tytär, sekä
lapsensa. Ylhäisen valtaneuvoksettaren seuranaisten joukossa oli vielä
sotamarskin veljentytärkin, Kristina Horn, jolle tämä sukulaisperhe oli
kodiksi muuttunut.

Hilpeäksi ja väririkkaaksi oli nyt elämä käynyt Hornin talviasunnossa,
ja keskustelulla oli siellä tänäänkin ollut keveä, leikkisä sävy. Mutta
kun naurujen ja leikkien jälkeen jälleen lepäiltiin ja isäntä oli
pyytänyt Stålhandskea jatkamaan sotakertomuksiaan, silloin istuttiin
taas ääneti ja melkein kuin hartaina kuunnellen tarinoita noista
kaikille mielenkiintoisista tapauksista. Karkea soturi oli aluksi
arkaillut tuota suurta naisseuraa, oli alottanut tarinansa ujosti ja
kankeasti. Mutta muistoihinsa syvennyttyään hän pian oli lämmennyt ja
vilkastunut. Hän kuvasi, kuinka viholliset viime syksynä olivat
koonneet suuren armeijan tuhotakseen lopullisesti vastustajansa ja
kuinka Ruotsin väki siitä huolimatta oli päättänyt Leipzigin luona
käydä ratkaisevaan otteluun. Stålhandskelle, jonka vuosikausia oli
täytynyt marssittaa joukkojaan edestakaisin, oli sen tasapäätappelun
syntyminen ollut kuin helpoitusta.

Alunpitäin oli ottelu käynyt kuumaksi. Stålhandskella oli taas oma
suomalainen ratsuväkensä ympärillään ja heidän keskensä syntyi
kuin sanaton sopimus, että nyt sitä taas isketään. Ja niin he
kunniapaikaltaan, oikealta kyljeltä, iskivätkin, ettei siinä mitkään
rautarintamat kestäneet. Jo siinä ensi rytäkässä murskasi luoti
Stålhandsken oikean käsivarren, mutta ei auttanut jäädä sitä
sairastelemaan, — päällikön poistuminen tantereelta olisi vaikuttanut
miehiin masentavasti. Siksi vain käsi kääreeseen siellä tantereella,
taas ratsun selkään, miekka vasempaan käteen — ja uudelleen vihollista
kohti! Ei tuntunut silloin pakotusta, ei heikkoutta, kaikki tunteet
olivat kuin turtuneet, yksi vain eli: Voittoon...! voittoon...!

— Maine ja sankarinimi siis ainoana silmissäsi välkkyi? kysyi Hornin
ylhäinen puoliso.

— En tiedä sitäkään, en muista mainetta ajatelleeni, vastasi kertoja
taas vaatimattomammin.

— Isänmaan loisto ja kunniako siis oli tuona suurena kannustimena?

— Niin — tai ei. Tietysti on isänmaan kunnia aina ylinnä
kannustimenamme. Mutta taistelun tuoksinassa emme ajattele sitäkään.
Voitto sellaisenaan, taistelutantereen anastaminen, se yksin silloin
hurmaa ja huumaa. Voittoon — se ainoa ajatus sokaisee ja pyörryttää,
se valtaa kaiken, maksoi mitä maksoi! Se on soturille ainoa
uskonkappale, se on hänen uskontonsa...

— Uskontonsa?

— Niin. Olenhan muuten jumalaapelkääväinen mies ja harras
puhdasoppinen. Mutta taistelutantereella, luotisateessa, siellä en
ajattele sodinko Lutherin vai paavin puolesta, ykskaikki, voittoon
vain! Ja siksi komennan yhä uudelleen: Hakkaa päälle! — se on
jalointa, ihaninta humalaa...!

Kertoja oli noussut seisomaan ja viittilöi rajusti sekä terveellä että
sidotulla käsivarrellaan, jatkaessaan kertomustaan Leipzigin taistelun
ponnistuksista ja voitoista. Sitä kuunteli pieni seurue äänetönnä ja
henkeään pidätellen, kuin sekin olisi ollut mukana itse taistelun
jännityksessä. Mutta kaikkia muita tarkkaavammin kuunteli
kertojan esitystä sivummalla istuva kalpea neitonen, jonka sormet
suonenvedontapaisesti puristivat penkin reunustaa ja silmät pimennosta
hiilostivat. Hänessä oli, sankarin kertoessa, salaa, huomaamattaan,
syttynyt outo kipuna, joka pian oli syventynyt ja laajentunut, ja nyt
se häntä jo kuumenti. Ja kun kertoja lopetti tarinansa ja taas
vaijettuansa ujommin silmäili kuulijakuntaansa, silloin sattui hänen
katseeseensa pimennosta tuo hiilostava kipuna, — se yhtäkkiä ikäänkuin
poltti häntäkin ja nosti veret hänen karkeille kasvoilleen...

Neitonen ei ollut enää aivan nuori, — siksikö lie tuo uusi tunne
tempaissutkin hänet sitä voimakkaammin mukaansa. Eikä hän sitä
salannutkaan, käytyään tuokion kuluttua Stålhandsken kanssa
keskustelemaan. — Kustaa Hornin terävä silmä keksi sen heti. Ja
huomasipa hän senkin, että hänen jäykkä sota- ja tarinaveikkonsa oli
tänä rauhallisena juhlailtana saanut uuden haavan. Kun hän vähä
myöhemmin saatteli kotiinsa lähtevää vierastaan ulos Stettinin
kosteiselle kadulle, virkkoi hän senvuoksi iloisesti hymähtäen:

— Taisitpa saada siipeesi taas tänä iltana, Torsten veikko.

— Kuinka tarkoitat — siipeeni? kyseli Torsten arasti.

— Niin, tällä kertaa et tosin saanut luotia käteesi, vaan nuolen
sydämeesi. Elä ujostele, johan tuo oli aikakin...

— Arvelisitko niin?

— Arvelen, ja iloitsen puolestasi. Sillä asemasi on onnellinen sikäli,
että haavoittajasi ei jäänyt haavaa vaille hänkään.

                                                  ⸻

Komeilla juhlilla vietettiin tänä talvena Stettinissä Kristina Hornin
ja Torsten Stålhandsken häät. Ja kenttäelämään tottunut soturi, joka
retkiensä lomassa harvoin oli ehtinyt kotionnesta uneksiakaan, hän nyt
äkkiä muuttui olennoltaan, nuortui ja virkistyi. Uutena ja hauskana
kuvastui hänelle yhtäkkiä elämä ja tulevaisuus, kun hän vaimonsa kanssa
haaveksi palaamistaan sodan jälkeen, jonka pian luultiin päättyvän,
kotiin Suomeen, jossa hän aikoi panna maatilansa hyvään kuntoon ja
niitä viljellen viettää rauhaisan vanhuuden. Mieli oli reipas, haava
parani pian aivan terveeksi, — uusi elämäntaival näytti taistelijalle
olevan alullaan. Se uusi taival jäi kuitenkin lyhyeksi. Talvikauden
olivat rauhanneuvottelut olleet käynnissä, mutta ne olivat lopuksi taas
katkenneet. Taistelut alkoivat uudelleen kevätpuoleen, ne kutsuivat
Stålhandskenkin lepotilaltaan pois rintamaan. Hän läksi, — ei auttanut
nuorikonkaan häntä pidätellä — ja retkeili pian taas ratsuväkineen
totuttuun tapaansa Saksan aavikkoja pitkin. Saatuaan sitten toimekseen
tehdä valloitusretken Tanskaan, suoritti hän sen rutosti ja nopeasti
niinkuin ainakin, — rajuna ja säälimättömänä kiiti hän Juutinmaan
hiekkasärkkiä pitkin, tuhoten lyhyessä ajassa pienen maan koko
puolustusvoimat.

Terveenä ja voimakkaana palasi Torsten Stålhandske tältä loistavalta
Juutinretkeltään pieneen, saksalaiseen rannikkokaupunkiin, jossa hänen
nuorikkonsa häntä levottomana odotteli. Siellä sai hän nyt jonkun aikaa
viipyä, tehden sieltä vain pienempiä pikaretkiä Tanskan saariin. Mutta
eräällä sellaisella vaarattomalla venematkalla yhytti sankari, joka
lukemattomia kertoja oli pitkillä seikkailuretkillä tulisissa
otteluissa katsellut kuolemaa kasvoihin, kohtalonsa. Hän, ratsumies,
vilustui vesillä, palasi sairaana kotiinsa, laskeutui tautivuoteelle
eikä siltä vuoteelta enää noussut. Hänen vaimonsa hoiti nyt kuumeen
käsissä kamppailevaa ”hakkapeliittaa”, joka yhä houri uusista
ratsastusretkistä, uusista, hurjista hyökkäyksistä. Mutta tauti oli
kovempi ”hakkaamaan” kuin vihollisen rauta, — se peri sankarista
voiton.

Vieraalta maalta toi leski miehensä, jonka kanssa hän vain vuoden ajan
oli ehtinyt olla aviossa, arkkuun suljettuna kotiin Suomeen, jonne he
olivat uneksineet palaavansa rauhaisaa iltaa viettämään. Ilta oli
tullut liian varhain.

Torsten Stålhandske haudattiin Turun tuomiokirkon lounaiskulmaan
tehtyyn hautakappeliin, jossa piispa Rothovius piti hänelle
ruumissaarnan ja professori Eskil Petreus hautapuheen. Siellä nähdään
vieläkin hakkapeliittain päällikön makaava veistokuva ja siellä
kertovat hänen kypäränsä ja haarniskansa vainajan sankarimaineesta.

Santeri Ivalo.

POHJOLAN LEONIDAS.

ERIK SLANG.

Kärsimätönnä ratsasti arkkiherttua Leopold, Itävallan mahtavan keisarin
poika, suuren, mutta toimettomana lepäävän armeijansa rintamaa pitkin
töyhtöpäisten kenraaliensa seuraamana. Oli kirkas kevätaamu, —
maaliskuussa vuonna 1641 —, päivän säteissä kimaltelivat sakeain
soturirivien teräshaarniskat ja päällikköjen vaskikypärät välähtelivät
heidän liikkuessaan osastojensa edessä. Sotajoukko oli parhaassa
kunnossa, mutta tyytymättömyyden pilvi varjosti sittenkin sitä
tarkastavan nuoren ylipäällikön kasvoja. Koko pitkän rintaman ohi
ratsastettuaan pysähtyi hän vihdoin hyvinvarustetun kuormaston
kohdalle, kääntyi kenraaliensa puoleen ja tiuskasi:

— Miksemme siis hyökkää eteenpäin, miksi virumme tämän vuoripuron
varrella? Miehet palavat taisteluhalusta, vihollinen pakenee
edestämme... mitä hittoja me odotamme?

Kenraalit katsahtivat hiukan neuvottomina toisiinsa ja yksi heistä kävi
keisarilliselle ylipäällikölle selittämään:

— Siellä on edessäpäin jotakin tilapäistä estettä. Solatie on tässä
vuoristossa kapea, tien täytyy olla selvän, ennenkuin tällainen suuri
armeija pääsee marssimaan.

— No tehtäköön siis tie selväksi, — mikä siinä pitelee?

— Neuburgin pieni linnakaupunki tässä lähellä. Solatie käy sen läpi ja
sitä pitää vielä hallussaan pieni ruotsalaisjoukko.

Niin tunnusti arasti eräs arkkiherttuan puhuttelema kenraali. Ja toinen
ehätti siihen selittävästi lisäämään:

— Mutta se ei voi olla kuin muutamain tuntien asia. Etujoukkomme piti
raivata laakso puhtaaksi, vaan sen näkyy nyt täytyneen tuokioksi
pysähtyä mainitun kaupunkipahasen kohdalle, jonka ohi, harmi kyllä,
emme kiertämällä pääse.

— Siispä puhkaistakoon heti se este, etujoukon täytyy edetä! Pankaa
airueet viemään siitä ehdoton käsky!

Torvet törähtivät ja airueet lensivät asialle. Nuori arkkiherttua
odotti ratsunsa seljässä synkän näköisenä viipyvää vastausta.

Hänen kärsimättömyytensä kaikki hyvin oivalsivat. Hänen, nuoren
prinssin, suoritettavaksi oli tässä annettu tärkeä soturitehtävä, jolla
oli kaikki edellytykset tuottaakseen keisarillisten aseille pikaisen,
ratkaisevan voiton ja hänelle itselleen kauniin soturimaineen. Sitä nyt
pyrki tuollainen pikkueste hämmentämään...

Edestä peräytyvä, lumimaasta tullut vihollisarmeija oli näet äsken
antautunut varsin uhkarohkeaan seikkailuun. Se oli tänä pakkastalvena
odottamatta lähtenyt liikkeelle talvimajoiltaan Keski-Saksasta ja
rynnännyt alas Baijeriin ja keisarin omiin rintamaihin. Sen päällikkö
Erik Banér oli aikonut yllättämällä samota jäätyneen Tonavan yli
valloittamaan Regensburgin kaupungin, jossa keisari itse hovineen
majaili ja jossa hän parastaikaa oli pitänyt valtiopäiviä. Totta
tosiaan, tuo huimapää ruotsalainen oli aikonut yhdellä apajalla siepata
vangikseen sekä keisarillisen hallituksen että sen valtiopäivätkin! Ja
kepponen olisi kukaties onnistunutkin, elleivät ilmat viime hetkessä
olisi lämminneet ja Tonava luonut jääpeitettään. Joka tapauksessa oli
tuo pikaretki vanhaa keisaria pahasti säikähdyttänyt ja suututtanut, —
hän oli päättänyt kostaa. Kiireellä oli hän nostattanut liikkeelle
sotaväkensä valtakuntansa eri kulmilta, pannut sen eri tahoilta
kiertämään liian kauas edennyttä Ruotsin armeijaa ja sulkemaan sen kuin
pussin perälle. Salaa oli toimittu ja nyt olivat keisarilliset joukot
juuri saamaisillaan satimeen Banérin armeijan, joka, pääsemättä enää
palaamaan pohjoiseen, oli kääntynyt sivulle, pyrkiäkseen Böömin
vuoriston kautta väljemmille vesille. Piccolomini ahdisti sitä yhtäältä
ja nuoren arkkiherttuan armeijan piti nyt toisaalta ehättää Ruotsin
väen kimppuun, antaakseen sille surman iskun, — kaikki riippui vain
nopeudesta. Ja tässäkö solassa uhkaisi nyt turmiollinen seisahdus, —
ei!

Airueet viipyivät. Malttamaton ylipäällikkö lähti seurueineen
ratsastamaan heitä vastaan. Vihdoin sieltä yksi airut palasi, kertoen
hengästyneenä vaahtoavan ratsunsa seljästä:

— Linna ei antaudu, etujoukkomme ei jaksa sitä valloittaa. Neuburg
salpaa meiltä yhä tien.

— Mokoma linnarähjä! Onko siellä sitten suurikin puolustusväki?

— Ei ole suuri, kolme rykmenttiä vain ratsuväkeä.

— Ratsuväkeä linnaa pitelemässä, — tämä on meidän taholta
kykenemättömyyttä! — Näin murisivat jo vanhat kenraalitkin. Ja nuori
ruhtinas kiivaili tulistuneena:

— Se vastarinta on muserrettava, onhan meillä monikymmenkertaiset
voimat. Armeija eteenpäin! Meidän on suljettava nuo ratsurykmentit
rautasyleilyyn, hävitettävä heidät ja koko kaupunki maan tasalle
tieltämme pois. — Näin puhui prinssi tulistuneena. Vaan kysäsi sitten
sentään tietävimmältä kenraaliltaan: — Vai onko se sulku todella
minkään arvoinen?

— Ei itse sulku, mutta sen puolustajat, vastasi puhuteltu arasti. —
Ne ovat sisukkaat ja sitkeät...

— Juuri niistä on siis tehtävä selvä! Koko armeija eteenpäin Neuburgin
ympärille!

                                                  ⸻

Tie tömisi rautapukuisen ratsuväen raskaista askelista ja
tykkirattaiden räminästä, jota kaiku vuorista kertasi. Vähitellen
ryhmittyi itävaltalaisten suuri sotajoukko paksuna, puolikuun
muotoisena vyöhykkeenä pienen kaupungin ympärille, joka puron
viereiseltä kalliolta vartioi solatietä. Kaikki kukkulat ja
vuorenrinteet kuhisivat pian mustanaan piiritysväkeä, joka asetti
tykkejään ampuma-asentoon. Mutta linnaa tuokion katseltuaan eivät
arkkiherttuan kenraalit arvelleet tällä ylivoimalla tarvitsevansa sitä
edes pommittaakaan, — hyökkäys vain, ja koko tuo vanhanaikainen,
muuritettu kylä näytti olevan kuin potkasemalla työnnettävissä alas
purolaaksoon. Tottapa ymmärtävät puolustajatkin jo piiritysjoukon
nähtyään alistua, — siinä mielessä lähetti arkkiherttua vielä, aikaa
voittaakseen, airueensa kaupungin portille tarjoamaan puolustajille
kunniakasta antautumista. Saavat vapaasti lähteä aseineen, lippuineen,
kun vain lähtevät heti! Sellaisen viestin hän lähetti ja katseli
ylängöltä voitonvarmana airueittensa ajoa piiritettyyn kaupunkiin.

He pääsivät portille, rummuttaja päryytti siellä kotvan aikaa
vasikannahkaansa, mutta porttia heille ei avattu. Muurin harjalle
ilmestyi vain muutamia miehiä airueita puhuttelemaan, — niiden
joukossa eräs, joka näytti omituisen soukalta ja muotopuolelta.

— Mikä toispuolinen se tuo on? kysyi kaukaa tähystelevä arkkiherttua
seuralaisiltaan.

— Se lienee juuri ruotsalaisten päällikkö. Häneltä on ammuttu pois
koko oikea käsi.

— Mikä hän on nimeltään?

— Erik Slang, syntyjään suomalainen.

— Ahaa, tuota itsepäistä ja hurjaa ratsastajaväkeä! Mutta taivuttava
hänen nyt on, olipa kuinka härkäpäinen tahansa.

Käsipuoli mies viittaili muurilta uhkaavasti airueille, jotka tuokion
kuluttua ratsastivat pois Neuburgin portilta. He toivat arkkiherttualle
kielteisen vastauksen: Itsepäinen suomalainen ei taivu! Hän päinvastoin
uhkaa ampua airueet, jos nämä vielä kerran tulevat häneltä
mielisuosiolla kaupunkia vaatimaan, — hän oli äkäinen kuin hämähäkki!

— Tulkaa ottamaan! — niin hän vain uhmasi.

Kenraalit hymähtivät, niin järjetöntä heistä oli tuo piiritettyjen
sisukkuus, varsinkin kun tiesivät, että näillä ei ollut käytettävissään
yhtään ainoata tykkiä. Arkkiherttua antoi joukoilleen pommituskäskyn,
todistaakseen saarrettujen avuttomuuden. Mutta samalla hän vielä kerran
lähetti rummuttajansa takaisin portille tarjoamaan viimeistä armoa.
Sieltä lensi luoti ensimäisen airueen otsaan, toiset pyöräyttivät
kiireellä hevosensa ympäri ja ratsastivat pakoon.

Silloin rupesivat tykit paukkumaan kaupunkia ympäröiviltä kunnailta ja
hirmuinen tulenvoima kohdistui linnan vanhoja muureja vastaan. Koko
vuoristo tärisi, savu peitti laaksot ja kunnaat ja pieni kaupunki
näytti ikäänkuin hukkuvan ja häipyvän sakeaan sorapilveen. Mutta kun
illan suussa jyrinä helpotti ja savu hälveni, silloin nähtiinkin, että
linnapahanen oli kaikesta huolimatta vielä paikoillaan solatietä
sulkemassa. Sen muureihin oli kuitenkin ammuttu suuri, ammottava aukko
ja sitä kohden pani nyt arkkiherttua jalkaväkensä tekemään tuiman
ryntäyksen. Malttamattomana seurasi hän itse tätä valloitusjoukkoaan,
anastaakseen henkilökohtaisesti tuon kiusaa tekevän kaupungin. Mutta
perille hän ei päässyt. Ryntääjäin oli pysähdyttävä särjetylle aukolle,
sillä sen edustalla oli vastassa toinen muuri, elävä muuri: Yksikätinen
suomalainen taisteli siinä kiireellä kyhätyn puuhakulin takaa miehineen
vimmatusti ryntääjiä vastaan, torjuen kaikki heidän hyökkäyksensä.
Ammutun aukon sorapohjan peittivät pian kaatuneiden keisarillisten
ruumiit, vaan sittenkin oli hyökkääjäin pimeän tullen peräydyttävä
tyhjin toimin, — kaupunki oli valloittamatta.

Yöllä korjasivat päivän taistelleet suomalaiset rikotun muurin taas
auttavaan kuntoon ja heidän yksikätinen päällikkönsä kulki
väsymättömänä parvesta parveen miehiään kehotellen ja rohkaisten.

— Yksi päivä voitettu, pojat, Banérin armeija pääsi jo hiukan
helpommalle puristuksesta. Kestäkäämme vielä toinen!

— Kunpa vain riittäisi ruutia pyssyihimme, huomautti joku
alapäälliköistä.

— Käytetään sitä säästäin, ammutaan vasta, kun vihollinen on
edessämme, silloin riittää!

Aamulla alkoi uusi rytäkkä, pommitus eilistä tuimempi. Nuori ruhtinas
sadatteli ja torui kenraalejaan, ratsastellessaan kunnaalta toiselle,
joilta tykit tultaan suitsuttivat.

— Ampukaa vielä tuimemmin, ampukaa vihdoinkin mäsäksi se linna, sillä
meidän täytyy päästä eteenpäin! Ruotsalaisten päävoima livistää
juurikään silmukastamme, tuo kourantäysi suomalaisia tuottaa
aseillemme auttamattoman vaurion ja häpeän. Murskatkaa vihdoinkin se
ykskätinen...!

— Koetamme parasta...

Pauke yltyi, tuli sakeni. Mutta turha oli senkin toisen päivän
ponnistus, turha vielä kolmannenkin. Sillä aina kun keisarilliset
suitsutuksensa jälkeen hyökkäsivät avaamilleen muurinaukoille,
vallatakseen pilalle pommitetun pikkukaupungin, aina olivat silloin nuo
sitkeähenkiset puolustajat joka paikassa vastassa, niittäen ryntääjät
rivi riviltä maahan. He olivat kuin pureutuneet kiinni tuohon tiensuuta
sulkevaan kallioon, eivätkä vielä äärimmilleen uupuneinakaan
hellittäneet otettaan. Heiltä olivat nyt ruudit ja luodit melkein
loppuneet, heidän täytyi häätää ryntääjät teräasein. Mutta he eivät
hellittäneet sittenkään. Soukkavartaloinen päällikkö heilutti siellä
ainoalla kädellään alati pitkää miekkaansa ja kannusti harventuneita
miehiään ylivoimaisiin ponnistuksiin.

— Kestäkäämme vielä tämä ilta, tämä vain, silloin on Banérin armeija
turvassa!

Ja miehet kestivät. Monilukuinen piirittäjäjoukko ei koskaan mahtunut
yhtaikaa hyökkäämään Neuburgin kimppuun ja niiden joukkojen tähteet,
jotka sinne kulloinkin ryntäsivät, palasivat takaisin verisin päin,
palasivat vielä kolmantenakin iltana.

Mutta kun Erik Slang oli ratsumiehineen näin kolme päivää viivyttänyt
keisarillisten komeaa kiertoarmeijaa, silloin hän oivalsi, että nyt on
ratkaisun hetki tullut, loppu käsissä. Muurit olivat yltyleensä jo niin
mataliksi ammutut, että piirittäjät neljännen päivän valetessa
saattoivat nähdä niiden yli kaupungin torille asti, missä puolustajana
piskuinen joukko oli taivasalla levännyt yönsä. Silloin lähetti Slang
valkolippuisen airueensa keisarillisen ylipäällikön leiriin vallan
virallisesti ilmoittamaan, että Neuburg on nyt valmis antautumaan, jos
sen puolustajille taataan esteetön lähtö linnasta Banérin armeijan luo.
Siihen ei kuitenkaan suuttunut arkkiherttua, joka jo mielikarvaudella
näki tärkeän retkensä rauenneeksi, enää tahtonut suostua. Hän vaati
pikaista antautumista ilman ehtoja ja armoa! Silloin kokosi Erik Slang
vielä kerran väkensä vähäiset tähteet mäsäksi ammutun muurin
raunioille, niitä puolustamaan, ja vielä kerran täytyi arkkiherttuan
panna tuliluikkunsa soimaan tuota kiroamaansa ”linnarähjää” vastaan.

Väsyneet, valvoneet miehet kamppailivat kuin horroksissa, tuntien
selvästi, että tämä on toivotonta.

— Ampumatarpeemme ovat nyt tyyten lopussa, — niin kuului alapäällikkö
päättävästi ilmoittavan.

— Niin ovat, myönsi Slang, heiluen väkensä joukossa, — mutta isketään
miekalla. Mitäpä meillä on enää menettämistäkään. Lukko on sittenkin
vielä meidän käsissämme, ja niinkauan kuin sen pidämme, ehtii
pääjoukkomme taas puolen päivämatkaa eteenpäin.

Mutta puolenpäivän aikaan hän sittenkin hellitti ja julisti melkein
iloisesti:

— Hei, miehet, nyt olemme täyttäneet velvollisuutemme loppuun asti!
Nyt voimme jo antautua ehdoittakin.

Tuokion kuluttua marssivat keisarillisten kiiltokypäräiset,
kiukustuneet joukot Neuburgin kaupunkiin, josta eivät enää suomalaisten
lyijypavut lennähtäneet heitä vastaan.

Nuori arkkiherttua ratsasti itsekin sinne kenraaliensa ympäröimänä ja
leiriytyi kaupungin hävitetylle torille, jonne linnan harvalukuiset
puolustajat olivat vangittuina ja vartioituina asetetut. Nähdessään nyt
läheltä linnoituksen kehnot varustukset ja nähdessään nuo laihat,
kalpeat, mitättömän näköiset miehet, likaiset ja repaleiset, jotka
olivat neljättä päivää viivyttäneet suuren armeijan kulkua, suuttui hän
ensin entistä tuimemmaksi. Hän tahtoi nyt kostaa, ja kostaa ennen
kaikkea puolustajain uppiniskaiselle päällikölle, joka sisukkuudellaan
oli riistänyt varman voiton ja kunnian seppeleen hänen päästään.
Sillaikaa kuin armeijan etujoukot vihdoinkin pantiin marssimaan
valloitetun kaupungin läpi Böömiin päin, turhaan tavottelemaan
ruotsalaisten silmukasta livistänyttä pääjoukkoa, kutsutti hän Erik Slangin
eteensä. Ja kun tämä saapui siihen, vieläkin pystypäisenä,
joskin unettomuudesta kalpeana, pölyn ja veren tahraamana, ärjäsi
hänelle nuori ruhtinas:

— Et totellut ajoissa. Hengelläsi saat nyt maksaa kiusantekosi.

Ykskätinen soturi oikasi silloin kapean vartalonsa suoraksi ja
jänteväksi ja katsoi rohkein, melkein voitonriemuisin silmin
kiukustunutta keisarinpoikaa, vastatessaan:

— Henkeäni en ole täällä säästänyt, uhraan sen ilolla nytkin. Me
olemme täyttäneet velvollisuutemme ja silloin on helppo kuolla!

— Vaikkapa hirsipuussa?

— Vaikkapa siellä, — tekomme elää!

Arkkiherttua kohotti jo kätensä antaakseen merkin uhkauksensa
täytäntöönpanosta. Mutta hänen silmänsä olivat ikäänkuin takertuneet
katselemaan edessään seisovan käsipuolen miehen harmaita kasvoja,
joilla lepäsi täydellinen, vilpitön rauha, ja samassa nuoren ruhtinaan
sydämestä vähitellen ikäänkuin suli suuttumus ja kosto. Hänen täytyi
ihailla tuota Pohjolan poikaa, joka kylmäverisesti oli kaukana
vieraalla maalla sulkeutunut pieneen linnaan, antautunut varman surman
kitaan, vain pelastaakseen armeijansa pääjoukon häpeästä ja turmiosta.
Hänen ritarimielensä lämpeni, — sellainen velvollisuudentunto,
sellainen sankaruus ei ansaitse hirsipuuta palkakseen!

Tuokion ääneti istuttuaan uljaan ratsunsa seljässä virkahti hän sitten
muuttuneella äänensävyllä.

— Totta on, velvollisuutesi täytit omiasi kohtaan ja sen teit
kunnialla. Sillä olet henkesi ansainnut.

— Olen siitäkin iloinen, voidakseni vieläkin käyttää ainoaa kättäni
isänmaani puolesta.

— Ainoaasi — missä toisen menetit?

— Taistelussa. Siinä toivoisin toisenikin menevän.

— Ehkä saat sitä vielä koettaa. Toistaiseksi sinut vangiksi pidätän,
mutta — sinua on sotavankina kohdeltava kuin sankaria. Ja miehiäsi
myöskin.

Viimeiset sanansa virkkoi nuori ruhtinas kovemmalla äänellä oman
väkensä kuultavaksi, ja lisäsi sen puoleen kääntyen vielä:

— Sillä niin kiusallisen viivytyksen kuin tämä mies meille tuottikin,
ansaitsee hän todella Pohjolan Leonidaan nimen.

Arkkiherttua kumartui sivulle satulasta ja puristi vangitun soturin
ainoaa kättä. Sitten hän käänsi ratsunsa ja lähti kenraaleineen
ratsastamaan soraläjäksi ammutusta Neuburgin kaupungista. Rauhallisena,
kirkkain katsein, käveli Erik Slang saattajainsa keskessä ja
rykmenttinsä tähteiden perässä toiseen suuntaan, sotavankeuteen, —
mutta hänen oli nyt, velvollisuutensa täyttäneenä, niin hyvä ja
rauhallinen olla, niin kevyt kävellä...

                                                  ⸻

Jo muutamain kuukausien perästä vaihdettiin Erik Slang, jonka urotyöstä
pian maine oli levinnyt Ruotsin koko pulasta pelastuneeseen armeijaan,
vapaaksi ja joutui siten jo syksyllä samana vuonna olemaan mukana
Leipzigin suuressa taistelussa. Hän oli aina leikillisesti kehunut,
että kun hän käsipuolena oli niin kapea, eivät luodit häneen osuneet,
ne menivät aina ohitse sen poisammutun käsivarren kohdalta, Mutta
Leipzigin taistelussa osui nyt kerran luoti paremmin, se löysi jalon
maalin, se iski sankarin sydämeen. Vainajan ruumis tavattiin
taistelutantereelta ja haudattiin Leipzigin pääkirkkoon. Näissä
juhlallisissa sotilashautajaisissa olivat mukana kaikki ylhäiset ja
alhaisemmatkin Ruotsin armeijan päälliköt, sillä kaikki tahtoivat
osottaa kunnioitustaan kaatuneelle suomalaiselle, jota he esikuvanaan
ihailivat.

Santeri Ivalo.

LOISTOSSA JA KURJUUDESSA.

ARVID WITTENBERG.

Muutamana iltana kevätkesällä 1633 tarkasti suomalaisen ratsuväen
eversti Torsten Stålhandske erään hannoverilaisen pikkukaupungin
laidassa rykmenttiään ja punoi huolestuneena viiksiään huomatessaan,
kuinka tuntuvasti se viime viikkojen kahakoissa oli kutistunut. Ja
huomenna oli kuitenkin odotettavissa kuuma ottelu, jossa olisi tarvittu
hyvinkin täydet rivit.

Miehiä oli kyllä talven kuluessa ollut värväämässä Suomesta lisäväkeä
ja ensimäisten varaväkeä tuovain laivain tiedettiin ja saapuneenkin
Pommerin rannikolle. Mutta nuo varajoukot, joilla rivit olisivat olleet
täytettävät, viipyivät matkalla.

— Eikö ole saapunut tietoa, milloin uudet nahkapojat ehtivät perille,
kysyi eversti miettiväisenä varusmestariltaan.

— Pieni ratsuparvi saapui juuri tänään, satakunta miestä vain, ja se
kertoi, että pääjoukkoa saadaan kyllä vielä odottaa monta päivää.

— Sepäs hittoja...! Vai saapui kuitenkin pieni etujoukko, — missähän
se nyt majailee?

— Lepäilee kaupungissa, — kovin olivat nuo maalaispojat perille
tullessaan nuutuneessa tilassa.

— Hm, meri- ja maamatkaa... tietäähän tuon, tunkioltahan he tulevatkin
melkein suoraan. Mutta vähät siitä, lähettäkääpä kuitenkin nähtävikseni
nuo nahkapojat, katsotaan, kelpaisivatko he jo tappelemaan.

Tuntia, paria myöhemmin laukkuutti parvi sarkatakkisia, tasatukkaisia
suomalaisia talonpoikia pienet, takkukarvaiset, matalajalkaiset
ratsunsa Stålhandsken katsastuskentälle ja niiden päällikkö, nuori,
parraton luutnantti, joka tosin oli täysissä aseissa, kiepsahti
ketterästi hevosensa seljästä, astuen reippaasti kuuluisan
ratsueverstin eteen. Hän oli varreltaan lyhyt, mutta harteva ja
tanakka, ja hänen vilkkaat silmänsä, jotka terävästi kiintyivät uuteen
esimieheen, osottivat sekä päättäväisyyttä että intoa. Stålhandske
silmäili vuoroin takkuista ratsumiesjoukkoa, vuoroin sen parratonta
päällikköä, ja virkkoi vihdoin viimemainitulle:

— Vai tällaista väkeä tuot, tutunnäköistä. Itsekö tämän lipullisen
olet Suomesta koonnut?

— Niin, herra eversti.

— Hyvä, ja vielä parempi, kun ajoissa perille riensit. Mikä on nimesi?

— Arvid Wittenberg.

— Wittenberg, hitto vie, Porvoosta kotoisin, — ahaa, kyllä minä isäsi
tunsin! Oltiin kolmekymmentä vuotta sitten monesti painisilla ja
lumisilla, — naapuruksina näet elettiin —, vai sen poikia! Hyvä. Nyt
tekee pojan mieli ruutia haistelemaan, niinkö?

— Teidän johdollanne tahtoisin harjaantua sotataidossa.

— Saat jumalavita täällä harjoitella. Tahdotko alottaa opintosi jo
huomenna?

— Mielelläni tahtoisin...

— Hyvä. Saattekin astua riviin jo heti, sekä sinä että nuo
pörrökarvaiset nahkapoikasi, täällä on juuri teitä varten tarpeellisia
lovia. Mutta tiedätkö, Arvid, se huominen harjoitustunti tulee olemaan
sekä kuuma että vakava — nyt olet sodassa!

Vakava päivä tulikin siitä huomispäivästä, jolloin auran kurjesta vasta
otetut suomalaiset nahkapojat saivat tulikasteensa. Uhkaavina ja
ylvästelevinä lähestyivät keisarillisten kiiltokypäräiset, sakeat rivit
ja Stålhandsken täytyi, estääkseen omiaan kierrokseen joutumasta, taas
tehdä eräs noita uhkarohkeita, hurjia ratsuhyökkäyksiään vihollisen
tiheimpään keihäsmetsään, joista hyökkäyksistään hän jo oli kuulu.
Karauttaessaan eteenpäin tällaiseen leikkiin tottuneiden ratsumiestensä
keskellä muisti hän silloin yhtäkkiä tuon vasta saapuneen, keskustaan
sijoitetun uuden lipullisen, joka ensi kertaa oli tulessa, ja katsahti
hiukan levottomana sivulleen, kestikö nahkapoikain sisu seurata toisten
mukana, vai jättäytyivätkö he ehkä peremmäs, rikkoen rintaman. Eipä
ollut rintama mistään rikki, ja sieltä tulivat totta vie nuo
pitkätukkaiset sarkamiehetkin nuoren luutnanttinsa johdolla yhtä
ankaraa ravia kuin muutkin, heiluttaen uusia miekkojaan kuin toiset. Ja
kun Stålhandsken vyöryvä rintama, lähetessään vihollisten eturivejä,
kiljasi pelottavan sotahuutonsa, niin eivätkö... eivätkö piru vie nuo
erämaalta suoraan tulleet nahkapojat kiljuneet hekin mukana nuoren
päällikkönsä komennosta täydellä kurkulla: hakkaa päälle!

— Näkyy olevan oikeata lajia tämä uusi luutnantti väkineen, tuumi
eversti, hyökkäystään edelleen johtaessaan. — Pian hän tämän jalon
konstin oppii!

Kunniata saikin Stålhandske nuoresta oppilaastaan sekä tässä ensi
kahakassa että kaikissa seuraavissa. Lyhyessä ajassa oli Arvid Wittenberg
taistelevassa Ruotsin armeijassa saavuttanut rohkean ja
kylmäverisen ratsupäällikön maineen. Mutta itse hän aina kehui, että
hän olikin saanut kouluutuksensa aikansa parhaassa väessä.

                                                  ⸻

Vuoden näin opiskeltuaan vieraalla maalla joutui Arvid Nördlingenin
tappelussa keisarillisten vangiksi, mutta hänet vaihdettiin pian
vapaaksi ja hän sai sen jälkeen yhä tärkeämpiä tehtäviä suorittaakseen,
sai sotavuosien kuluessa yhä suurempia joukkoja komentoonsa. Oma
kuntonsa se Arvid Wittenbergin näin ylensi, ei ylempäin suosio, sillä
hän oli harkitseva ja taitava, mutta tarvittaessa tulinen iskemään.
Sellaisia luonteita nyt kysyttiin. Ruotsin armeijan ylipäällikkö Erik Banér
luotti tähän tanakkaan suomalaiseen enemmän kuin kenties
keneenkään muuhun apulaisistaan ja hän uskoi sen vuoksi Wittenbergille
jo nuorella ijällä oman armeijan johdettavaksi. Loistavasti Arvid-herra
täytti esimiehensä ja armeijansa toiveet.

Levisipä sitten eräänä kesänä Ruotsin sotajoukossa, joka kamppaili
Saksan lakeuksilla, odottamaton surusanoma, että sen ylipäällikkö Erik Banér,
joka voimakkaalla tahdollaan oli pitänyt koossa tuon suuren
sotajoukon varsin hajanaiset ja keskenään ristiriitaiset ainekset, oli
kuollut. Se oli masentava sanoma kaikille Ruotsin aseiden ystäville,
jotka huolestuneina kysyivät: ”Kuka nyt aisoihin ja edesvastuuseen,
kuka ylipäälliköksi?” Siitä jäivät, suruviestin saatuaan,
neuvottelemaan hallitusherratkin Tukholmassa, ja Saksassa
omavaltaisiksi käyneet armeijan upseerit pitivät siitä kokouksia ja
väittelyitä.

Sotatapahtumat olivat kireimmillään. Keisarilliset olivat Banérin
sairauden aikana saaneet yliotteen ja iloiten vihollistensa
neuvottomuudesta ahdistelivat he nyt ”päättömiksi” jääneitä yltyvällä
innolla. Ruotsin armeijassa taas kilpailivat arvosta ja vallasta monet
kenraalit, saksalaiset ja ruotsalaiset, ja siihen kilpailuun uhkasi
koko armeijan eheys väliin rapsahtaa rikki. Sotamiehet, nuo
pitkällisessä kenttäelämässä vallattomiksi ja vaativiksi käyneet
ammattilaiset, jotka eivät muutamaan aikaan olleet saaneet palkkojaan,
puolestaan napisivat. Kuri oli höllä, keskitys heikko. Tähän nähden
tuntui monesta hyvin epäilyttävältä se järjestelmä jakaa ylijohto
ja vastuu kolmeen osaan, johon nyt ensi kiireessä, Banérin
kuolinvuoteellaan lausuman toivomuksen mukaisesti, oli ryhdyttävä.
Tuntien kateuden ja kilpailun niiden kolmen kansallisuuden kesken,
jotka muodostivat Ruotsin armeijan ytimen, oli hän näet määrännyt, että
kunnes uusi ylipäällikkö ehditään nimittää, tulisivat vuoropäivin
toimimaan ylipäällikköinä saksalainen kenraali Pfuel, ruotsalainen
Wrangel ja suomalainen Wittenberg.

Käytännössäkään ei tämä kolmijako suinkaan vähentänyt armeijassa
vallitsevaa keskinäistä karsautta. Väliin siellä hammasteltiin, väliin
vetäydyttiin toisilleen vallan vieraiksi. Mutta sillä välin ahdisteli
vihollinen yhä lähempätä tuota keskenään riitelevää armeijaa sen joka
sivustalta.

Vihdoin eräänä iltapäivänä tiesivät vakoojat kertoa, että jo seuraavana aamuna
on odotettavissa Piccolominin lopullinen hyökkäys. Ruotsin
hiljakseen peräytyvä armeija oli silloin Wolffenbüttelin kylässä ja
siihen onkaloon aikoi itävaltalainen sen nyt tuhota. Mitä tehdä?
Pyrkiäkö edelleen peräytymään, joka oli vaaranalaista sekin, vaiko
asettua vastarintaan noin hajanaisissa oloissa? Käsitykset kenraalien
neuvotteluissa kävivät ristikkäin, yhteistä päätöstä ei syntynyt.

— No niin, vastatkoon siis ratkaisusta se, jolle se kuuluu, ilkkui
saksalainen kenraali, joka jo aikaisemmin oli uhkaillut väkineen luopua
pois koko Ruotsin palveluksesta.

— Siis kuka? utelivat toiset.

— Se, jonka vuoropäivä huomispäivä on, — tietysti!

— Päivä on Wittenbergin, hän siis ratkaiskoon ja johtakoon, virkahti
nyt Wrangelkin eräänlaisella helpotuksella. — Astu nyt aisoihin,
poikani!

Näin puhuen toiset kenraalit nousivat neuvottelupöydästä, ilkkuva ilme
suupielissään. Pieni, harteva suomalainen istui siinä vielä yksin
tuokion tulevan taistelukentän asemapiirroksia tutkien, istui
tavallistakin vakavampana, kenties vaaleampanakin. Hän oli nuorin
kenraalien kehässä, häntä pidettiin nousukkaana, sen hän tiesi, ja hän
oivalsi liiankin hyvin, että ”syyparka” mielihyvällä heitetään hänen
niskoilleen, jos, niinkuin ennustaa saattoi, hullusti käy. Täysin hän
käsitti, kuinka kohtalokas se arpa oli, joka nyt oli hänen kohdalleen
langennut, kohtalokas ei ainoastaan hänelle itselleen, jonka
soturimaineen mahdollinen erehdys tai onnettomuus oli ainaiseksi
katkaiseva, vaan koko armeijallekin ja koko Ruotsin valta-asemalle
Saksassa. Nuo näköalat häntä hetkisen huimasivat, ja noustessaan
tuokion kuluttua tuoliltaan virkkoi hän tovereilleen melkein nöyrästi:

— Toivon toki herrojen auttavan minua tämän vaikean päivän
järjestelyissä...

Mutta kylminä tekivät toiset kenraalit lähtöä neuvotteluteltasta,
murahtaen:

— Miksei, mutta eihän vastuuta käy kuitenkaan jakaminen...

— Silloinhan syytettäisiin heti auttajia... on kyllä parasta, että
emme johtoon sekaannu...

Silloin ojentausi lyhytvartinen suomalainen suoraksi, hänen jäntereensä
kiristyivät, hän sitasi kiireesti miekkavyön uumenilleen ja virkkoi
telttaan jääneille upseereille:

— Niinpä siis — Jumalan avulla — tahdon koettaa kantaa sen vastuun,
joka on osakseni tullut. Pankaa rummuttaja kutsumaan rykmentit
riveihin!

Hän nousi ratsunsa selkään ja samassa oli epäilys ja levottomuus hänen
rinnastaan poissa, — hän oli siitä hetkestä lähtien taas pelkkää
silmää, korvaa ja käskijää. Airueet lennättivät hänen ohjeitaan pitkin
rintamaa, itse oli hän saapuvilla joka paikassa, missä neuvoa
tarvittiin, — äsken vielä viisasteluihin ja napinaan vaipunut
sotaleiri oli yhtäkkiä taistelua varten valmiiksi sijoitettu ja miesten
mieli siihen viritetty. Eikä Wittenberg jäänyt kylänotkoon odottamaan
Piccolominin hyökkäystä; aamun sarastaessa marssi hän joukkoineen
vihollista vastaan, asetti suomalaisen ratsuväkensä etunenään ja pani
sen ensiksi hyökkäämään, — siihen oli hän alunpitäin voittonsa
mahdollisuuden perustanut. — —

Siitä tuli kauniin voiton päivä Ruotsin aseille. Ylvästelevän
vihollisarmeijan oli hajoitettuna peräydyttävä, sen uhma ja varmuus oli
taas säretty. Ja Ruotsin armeijalle oli pelastettu sen voiton maine ja
etenemisen mahdollisuus.

Tämä tunnustettiin yleensä tilapäisen ylipäällikön ansioksi, ja sitä
suuremmaksi, kun vilppimielinen saksalainen kenraali Pfuel koko
taistelun ajan miehineen oli pysynyt ottelusta syrjässä, vahtien vain
kummalle puolelle voitto kallistuisi.

Kotimaan levottomille hallitusherroille voitiin nyt lähettää
Wolffenbüttelin ratkaisevan voiton viesti. Mutta kun voittopäivän ilta
saapui ja ratsujoukot palasivat vihollista takaa-ajamasta, silloin, kun
taistelussa kuumenneet upseerit keräytyivät Wittenbergin telttaan häntä
juhlimaan ja onnittelemaan, silloin istui pienikasvuinen suomalainen
taas äänettömänä ja vakavana heidän parvessaan. Hän yksin tiesi, mitä
tämä päivä oli hänelle merkinnyt, mutta hän ei voinut olla itselleen
tunnustamatta, että se kaikki olisi voinut päättyä toisin.

— Nyt huudetaan Wittenberg ylipäälliköksi!

— Hän meitä edelleenkin voittoihin johtakoon!

Näin upseerit riemuissaan remusivat. Mutta päivän sankari vastasi
tyynesti:

— Teidän huudosta ei päällikköä aseteta, enkä siihen minä pyrikään.
Asetun taas mielelläni toisen komennettavaksi ja täytän sellaisena
velvollisuuteni, sillä juuri tänään olen entistä selvemmin oppinut,
että kurista ja alistumisesta armeijain voitto lopultakin riippuu.

Sen lupauksensa hän täyttikin, kun vähän myöhemmin Lennart Torstenson
nimitettiin Ruotsin armeijan ylipäälliköksi. Tämän lahjakkaan kenraalin
parhaana apumiehenä hankki Arvid Wittenberg vielä kahdeksan vuotta
kestävässä suuressa Saksan sodassa Ruotsin aseille monta kaunista
voittoa.

                                                  ⸻

Maailmanmaineen kultaamana, armeijan ihailemana sankarina, palasi Arvid Wittenberg,
kolmikymmenvuotisen sodan vihdoinkin päätyttyä,
kotimaahansa, asettuen Tukholmaan. Hän oli sotavoittoina, linnoja ja
luostareita verottamalla, kerännyt itselleen suuret rikkaudet, joten
hänen nyt, rauhan palattua, kelpasi elää upeassa loistossa, — olipa
hänellä varoja lainata Ruotsin valtiollekin, kun se kaikista
voitoistaan huolimatta kuningattaren tuhlaavaisuuden takia oli
alituisessa pulassa. Hänen kullatut vaununsa, joilla hän ajeli, olivat
valtakunnan ensimäiset. Ja sellaisia pitoja, jommoisia Arvid Wittenberg
nyt Kristiina kuningattaren kruunajaisten johdosta toimeenpani
pääkaupungin edustalla sijaitsevassa palatsissaan, ei siellä oltu
koskaan ennen nähty, vaikka sodan mukana komeilu ja ylellisyys jo
olikin pesiytynyt Ruotsiin. Hänen kustantamiaan räiskyviä ilotulituksia
muistettiin vielä toisessakin sukupolvessa. Siellä esitettiin m.m.
tulisin ääriviivoin komea satulinna, jonka portit aukenivat isännän ja
hänen vierastensa sisään käydä, — ihmettelyn huumaus kulki palatsin
edustalla katsovassa väkijoukossa, ja pikkuporvarit kuiskahtivat
toisilleen:

— Niin, Arvid herra on Ruotsin mahtavin ja rikkain ylimys.

— Ja sen suurin sotaherra!

Kävipä tämä maineen loistoon noussut soturi näinä rauhan vuosina
kaukaisessa syntymämaassaankin, Suomessa, katselemassa siellä olevia
suuria tilojaan, jotka hän oli hallitukselta saanut ansioittensa
palkinnoksi ja joista hänen tulonsa heruivat. Niitä oli maan kaikissa
osissa ja niissä käydessään retkeili hän kuin ruhtinas, anteliaana ja
vaativana. Kauan hän ei syrjäisessä syntymämaassaan viipynyt, mutta
hiukan sirotti hän kuitenkin maineensa loistetta senkin kansan
keskuuteen, joka aina ylpeydellä kehui häntä omaksi pojakseen.

                                                  ⸻

Vuodet kuluivat ja uudet tapahtumat kutsuivat taas Arvid Wittenbergin
totisempiin toimiin.

Ruotsissa oli nyt uusi kuningas, Kaarlo X Kustaa, joka ei sotaisessa
maineessa tahtonut jättäytyä varjoon Kustaa II Aadolfin rinnalla. Hän
valmisteli senvuoksi hallituskautensa alusta asti suurta sotaretkeä
Puolaan, masentaakseen tämän maan kuningassuvun, joka Sigismundin
jälkeläisenä vielä väliin kurotti kättään Ruotsinkin kruunua kohden,
sekä valloittaakseen tältä idästäkin ahdistetulta valtakunnalta maita,
ja hänen lähin auttajansa oli kaikissa näissä valmistuksissa Arvid Wittenberg
. Tämän kokeneimman kenraalinsa johtoon uskoi kuningas myös
sen suurimman hyökkäysarmeijan, jonka piti Pommerista samota rajan yli
Puolaan ja sen sydäntä, Warsovaa, kohti.

Wittenberg samosi Puolaan, näki ja voitti kuin Caesar, voitti väliin
taistelemalla, väliin taistelematta, kun näet heikkovoimaisempi
maanpuolustusväki enimmäkseen perääntyi. Maa aukesi hänen edessään,
sillä Puolan keskenään kiistelevistä puolueista tervehtivät toiset
häntä ystävänään ja auttajanaan. Ja itse hän pyrkikin voittamaan
heidät, paitsi aseilla, myöskin laupeudella.

Wittenbergin armeijan ytimen muodostivat vielä 30-vuotisessa sodassa
koulitut ja karaistut, arpiniekat uroot, sotilaina verrattomat, mutta
myöskin ryöstöön ja hurjasteluun tottuneet miehet. Ylipäällikön täytyi
käyttää tavatonta ankaruutta, pyrkiessään kitkemään näistä
sotilasaineksista pois vanhat, piintyneet kurittomuuden ja
ryöstelemisen tavat. Hän kielsi sotamiehiään ottamasta valloitetun maan
asukkailta mitään omin lupinsa tai maksutta, ja tehdäkseen kieltonsa
tehokkaaksi rankaisi hän säälittä kuolemalla jokaisen tietoonsa tulleen
ryöstöteon.

Kerrankin, niin kerrotaan, kuuli Wittenberg, ratsastaessaan muutaman
puolalaiskylän läpi, eräästä mökistä hätähuutoja. Hän kiirehti paikalle
ja näki erään soturinsa kiskomassa mökin akalta kanaa, jota tämä koetti
pelastaa. Kamppailu kanan hengestä päättyi heti, mutta samassa alkoi
kamppailu ryöstöä yrittäneen soturin hengestä. Wittenberg määräsi näet
hänet heti, siinä paikassa, ammuttavaksi, muille varotukseksi, mutta
akka, jolta sydän heltyi, kävi rukoilemaan soturin puolesta:

— Säästä hänet, korkea kenraali, en välitä kanastani, annan sen
hänelle mielelläni.

— Miksi siis huusit?

— Tein sen tuhmuuksissani. Nyt tahdon lahjoittaa sen hänelle.

Wittenberg katseli tuokion rukoilevaa akkaa ja kalvennutta soturia,
mutta virkkoi sitten vakavana edelleen ratsastaessaan:

— Tässä ei ole kysymys kanastasi, vaan sotakurista. Miehet, tehkää
velvollisuutenne!

Kanan ryöstäjä ammuttiin ja monen muun soturin, joka ei voinut luopua
tuosta vanhasta tavasta, kävi samoin, — mainitaan tämän sotaretken
alkupuolella viidensadan miehen Ruotsin armeijasta menettäneen tästä
syystä henkensä. Mutta sotakuri korjausikin kokonaan, Wittenbergin armeijassa
oli pian tässäkin suhteessa pelkkää malliväkeä.

                                                  ⸻

Voittajana ratsasti Arvid Wittenberg kuninkaansa rinnalla eräänä
Puolan pääkaupunkiin, joka oli hänelle avannut porttinsa.
Kaarlo X Kustaa retkeili sieltä, ottaen suurimman osan armeijaa
mukaansa, yhä eteenpäin ahdistamaan väistyvää vihollista, ja Warsovan
isännyys sekä sen puolustaminen jätettiin siksi aikaa Wittenbergin
huoleksi. Hänelle jäi kuitenkin sitä varten ainoastaan 3,000 miestä,
sen arveltiin riittävän.

Ja hyvinhän se aluksi riittikin. Mutta sodan onnessa kääntyi lehti.
Puolan kansa oli tällävälin kokoontunut aseisiin, maataan puolustamaan,
ja Ruotsin kuninkaan voittoretki keskeytyi. Ennen pitkää parveilivat
puolalaisjoukot kaunista pääkaupunkiaan vapauttamaan ja Warsovan pieni
puolustusväki joutui sankkojen vihollisjoukkojen saartamaksi. Ensiksi
ehti sinne liettuan ruhtinas Sapieha melkoisella miesjoukolla, mutta
hänen yrityksensä valloittaa Warsova torjui Wittenberg helposti,
odotellessaan Ruotsin perääntyvää pääarmeijaa avukseen.

Ahdistelipa hän, tehden kaupungista pienellä väellään tuimia
hyökkäyksiä, vuorostaan piirittävää ruhtinasta, näyttäen hänelle
monesti hätää. Eräänäkin aamuna oli ruhtinas leireineen ja esikuntineen
vähällä joutua piiritettyjen vangiksi. Sapieha, joka ei yleensäkään
liene maljaa karttanut, keventeli usein sotaretken vaivoja pitämällä
leirissään jymypitoja, ja erään sellaisen pitoyön jälkeisenä aamuna
teki Wittenberg taas suomalaisine ratsumiehineen rajun hyökkäyksen.
Leiri nukkui, vastarinnatta karauttivat huovit ihan sen laitaan asti.

— Tuo korkea teltta on ruhtinaan, huusi Wittenberg ratsunsa seljästä,
katsellessaan, kuinka hölmistyneet piirittäjät hädissään vasta
juoksivat riveihinsä. — Siepatkaa, miehet, se sisältöineen, jos
kerkiätte!

— Saammeko ryöstääkin sen, utelivat miehet vanhalta muistiltaan.

— Ryöstäkää ruhtinas, siitä kyllä hyvän palkinnon saatte!

Viime hetkessä herättyään raskaasta viiniunestaan pääsi ruhtinas
Sapieha kuitenkin ylisillään pakoon. Mutta selväksi kävi, ettei
ainakaan hän jaksanut Wittenbergiltä valloittaa Warsovaa.

Pian keräytyi kuitenkin paljo muuta piiritysväkeä Warsovan ympärille.
Puolalaisissa oli isänmaallinen innostus herännyt, heitä olivat ensi
voitot rohkaisseet ja heitä nyt suututti, että kourantäysi vihollisia
piti heidän komeaa pääkaupunkiaan hallussaan. Se oli valloitettava ja
sitä varten saapui Puolan kuningas Johan Kasimir itse Warsovan
edustalle armeijoineen, joiden lukumäärä nousi 120,000 mieheen.
Wittenbergin puolustusjoukko oli jo sulanut 2,000 asekuntoiseen
mieheen, mutta sitä epäsuhdetta säikähtämättä järjesti hän kuitenkin
puolustuksen mahdollisimman tehokkaaksi, torjuen valppaasti saartajain
jokaisen ryntäyksen.

Lähettiläistensä kautta koetti Puolan kuningas taivuttaa Wittenbergiä
mielisuosiolla antautumaan, luvaten piiritetyille kunniakkaat
antautumisehdot palkinnoksi heidän osottamastaan urhoudesta, jota jo
koko Eurooppa ihaili.

— Kuningas lähetti tervehdyksensä, puhuivat lähettiläät, että
kieltäytymisenne pakottaa hänet vastoin tahtoaankin musertamaan teidät.

— Sehän on mahdollista, vastasi Wittenberg. — Mutta kuinka voi
kuningas, jos hän ihailee uljuuttani, ehdottaa minulle jotakin
sellaista, joka olisi epärehellistä.

— Epärehellistäkö kahdentuhannen miehen antautua 120,000 miehen
armeijalle?

— Tietysti. Niinkauan kuin vielä voin Warsovaa puolustaa, olisi sen
luovuttaminen kavallusta omaa kuningastani kohtaan. Ja minä voin
vielä Warsovaa puolustaa.

Viisi viikkoa oli hän sitä siten jo puolustanut, turhaan odottaen
kuninkaaltaan apua. Mutta hän puolusti sitä edelleenkin. Eikä Johan Kasimir
nähtävästi tahtonut turvautua aivan yleiseen väkirynnäkköön,
sillä hän tahtoi säästää — ei suinkaan noita urhoollisia,
harvalukuisia puolustajia, vaan — omaa kaunista pääkaupunkiaan
ryöstöltä ja hävitykseltä. Hänellä oli armeijassaan jos minkä
heimoisia, hillittömiä sotalaumoja, ja hän tiesi, että jos ne pääsevät
irti rikkaan Warsovan kimppuun, niin ne tekevät liian puhdasta.

Kun ei piiritys kuitenkaan muuten edistynyt, oli yleinen väkirynnäkkö
sittenkin toimeenpantava. Siinä tuimassa ottelussa hupenivat
Wittenbergin miehet tuhanteen, mutta hän työnsi kuitenkin ylivoiman
takaisin. Yhdessä paikassa sai saartoväki kuitenkin muurin murretuksi
ja Wittenbergin, joka miehistöineen oli kiirehtinyt tätä vaaranpaikkaa
puolustamaan, oli sulkeuduttava erääseen sen viereiseen luostariin,
jonne hän kokosi väkensä tähteet. Tässä vanhassa, muuritetussa
pyhätössä he vielä muutamia päiviä pitivät puoliaan, mutta selvää jo
kuitenkin oli, että antautuminen oli nyt edessä.

Siitä ryhdyttiin siis neuvottelemaan. Kuninkaan tarjoamat
antautumisehdot olivat edelleen hyvät. Mutta saaliinjanoisten
piirityslaumain kiukku noita harvalukuisia, sitkeitä puolustajia
kohtaan oli jo niin yltynyt, että puolalaiset päälliköt tuskin
jaksoivat niitä hillitä, kunnes antautumiskirja oli molemmin puolin
allekirjoitettu. Ja tämän tapahduttua, jolloin piirittäjät vihdoin
vyöryivät luovutettuun kaupunkiin, täytyi puolalaisten päällikköjen
vielä turvautua puolustajan apuun, saadakseen omia joukkojaan estetyksi
liian rajusti Warsovaa ryöstämästä.

Arvid Wittenberg vietiin nyt voitolle päässeen kuninkaan eteen. Hän oli
jo vanha mies, — näiden raskaiden piiritysviikkojen varrella oli hän
varsinkin vanhentunut, — ja häntä jo ennen vaivannut luuvalo, joka oli
perintöä Saksan sodan ponnistuksista, oli nyt käynyt niin
tuskalliseksi, että hänen oli vaikea liikkua. Mutta hänen mielensä oli
terve, hänen omatuntonsa puhdas, hänen soturimaineensa oli tahraton ja
uljuutensa taittumaton. Pystypäisenä, suoraryhtisenä astui hän
kuninkaan huoneeseen, missä tämä istui päällikköjensä ympäröimänä, eikä
hellittänyt miekkaansa, jonka hän sopimuskirjassa oli itselleen
pidättänyt.

— Olen luovuttanut teille kaupungin, nyt olen valmis lähtemään,
virkkoi hän reippaasti kuninkaalle.

Antautumiskirjassa oli näet hänelle ja hänen joukolleen taattu vapaa
lähtö Ruotsin armeijaan, eikä hän suorasukaisena soturina hetkeäkään
epäillyt, ettei tätä sopimusta, joka oli kuninkaansanalla vahvistettu,
täytettäisi. Siksi hän ei välittänyt niistä kuiskeista, joita hän jo
tullessaan oli saattajiltaan kuullut, että hänet ja hänen lähimmät
päällikkönsä muka sittenkin pidätettäisiin Puolassa vankeina. Ja kun
kuningas vitkasteli vastatessaan hänen sanoihinsa, astui hän rohkeana
lähemmäs ja vaati jyrkästi sopimuksen ehtoja täytettäviksi. Kuningas
oli ilmeisesti hämillään ja vasta kotvasen kuluttua sai hän virketyksi:

— Emme uskalla laskea teitä nyt menemään. Raivostuneet soturimme,
joita itsepäisyytenne on kiukustuttanut, repisivät teidät kappaleiksi,
— olisi sääli noin urheita miehiä!

— Ettekö saa sotaväkeänne pitämään kunniassa sopimuksen pyhyyttä,
virkkoi Wittenberg hämmästyneenä. — Mutta, jos ette sitä voi, teemme
sen kyllä itse, — antakaa meidän vain lähteä aseinemme, niinkuin
luvattu on!

Puolalaiset ylimykset punoivat noloina pitkiä viiksiään, kuiskivat
keskenään, ja yksi heistä kävi alakuloisena puhumaan:

— Ei ole tässä kysymys ainoastaan teidän hengestänne, vaan meidänkin.
Sotaväen suuttumus kohdistuisi meihinkin, jos teidät laskisimme
vapaiksi.

Pitkään ja kummastuneena katseli Arvid Wittenberg voittajiaan, —
tuollaiset soturikäsitteet olivat hänelle vallan vieraita. Nyt vasta
hänelle asemansa selveni ja samalla täytti suru ja suuttumus hänen
mielensä. Hän jo kivahtikin, mutta muisti samalla, että hänen edessään
oli kuningas, jonka arvoa ja asemaa hän aina oli tottunut
kunnioittamaan. Siksi hillitsi hän luontonsa, notkisti luuvalon
kangistaman polvensa ja rukoili soturin rukouksen:

— Täyttäkää lupauksenne, kuningas, sitä anon, en itseni enkä miesteni
vuoksi, vaan teidän vuoksenne, herra, ja soturikunnian vuoksi.
Sotapäällikön sanaa olemme tottuneet pitämään yhtä kovana kuin hänen
miekkaansa, — mistä sitten pidetään kiinni, jos pettää päällikköjen
kesken tehty sopimus ja kuninkaan sana! Minä odotan.

Mutta salissa vallitsi syvä hiljaisuus. Kalpeana istui Puolan kuningas
nojatuolissaan ja hänen kenraalinsa tuijottivat lattiaan. Vihdoin nousi
heistä yksi, kutsui kuninkaan ikkunan luo — talo oli kaupungin
edustaisella kentällä — ja viittasi kädellään ulos. Siellä melusivat
palkkasoturit puolihumalaisina, huusivat ja hoilasivat ja tekivät
linnaa kohden uhkaavia liikkeitä. He vaativat päästä ryöstämään
Warsovaa, vaativat linnaan vietyjä ruotsalaisia revittävikseen,
vaativat palkkaa ja kostoa...

Kuningas peräytyi ikkunan luota vielä äskeistä kalpeampana, neuvotteli
vielä hetkisen kenraaliensa kanssa ja virkkoi sitten läähättäen:

— En voi sille mitään. Kiittäkää onneanne, jos voitte vangittuina
täältä hengissä päästä, vapauttaa teitä emme voi. Sen sanottuaan kulki
hän kuin paeten sisähuoneeseen. Wittenberg nousi vaivaloisesti,
särkevin säärin, lattialta, eikä puhunut enää mitään. Hänen sydäntään
kouristi, pettymys oli sen musertanut, harmi nähdessään soturikunniaa
näin solvaistavan.

Häneltä riisuttiin nyt miekkansa ja hän salli sen vastarinnatta
tapahtuvan. Ja raskain, kankein askelin asteli hän vartijainsa
saattamana vankilaan.

                                                  ⸻

Muutamain toisten vangittujen ruotsalaisten upseerien seurassa vietiin
Arvid Wittenberg jonkun ajan perästä Sisä-Puolaan, synkkään ja
syrjäiseen Samoscin linnaan, jossa hänet tyrmään suljettiin. Siellä,
eristettynä maailmasta, sai nyt tuo äsken vielä niin toimelias ja ylväs
ylimys viettää pitkät kuukaudet taudin ja yksinäisyyden kiduttamana.
Häntä kohdeltiin siellä kovasti, vähän annettiin ruokaa, hoitoa ei
ollenkaan, kurjaksi kävi hänen elämänsä ilta. Mutta enin häntä
kuitenkin jäyti oman mielensä katkeruus. Hän tiesi pitkällä
soturitoiminnallaan ja nimenomaan viimeisellä uroteollaan,
puolustaessaan Warsovaa ylivoimaa vastaan, ansainneensa viholliseltakin
toisenlaisen kohtelun ja kohtalon.

Aluksi häntä sittenkin vielä yksi toivo ylläpiti: Kuningas, hänen oma
kuninkaansa, Kaarlo X Kustaa, tulee kyllä hänet vapauttamaan: Hän kokoo
niin suuren, uuden sotajoukon, että hän sillä murtaa puolalaisten
kurittomat sadattuhannet ja saapuu vihdoin Samoscin portille
komentamaan: Laskekaa irti minun paras kenraalini...! Niin hän uneksui.
Ja toisin ajoin hän ainakin piti varmana, että Ruotsin hallitus vaatii
toki vangitun Warsovan puolustajan vaihdettavaksi vapaaksi, — muuta
hän ei voinut kuvitella, senvertaiset olivat sentään hänen ansionsa
kuninkaan ja Ruotsin hyväksi. Joka aamu, kun tyrmän käytävistä kuului
kolinata, odotti hän airueen saapuvan läimäyttämään auki hänen
vankikomeronsa raudoitetut ukset... Silloin hän taas suoraselkäisenä
kenraalina astuu ulos tästä pimeästä kolosta valoon, vapauteen ja
kunniaan...

Mutta hän odotti turhaan. Meni kesä, meni syksy, meni pitkä, pimeä
talvi, eikä hänelle vankilan portit auenneet. Luuvalo oli jo kaatanut
karskin soturin vuoteelle, josta hän vaivoin omin voiminsa jaksoi
nousta ja jota tuskin koskaan siistittiin. Siinä hän makasi ja hautoi
vapauden kuvitelmiaan, mutta niiden sekaan hiipi yhä useammin epäilys:

— Onko kuningas todella minut unhottanut?

Kerta kerralta karkoitti hän sen kalvavan epäilyksen ja todisti
itselleen:

— Ei, sehän on mahdotonta —, hänkö jättäisi minut tähän kurjuuteen
kuolemaan. Ei, hän saapuu...

Mutta saapuikin toisenlainen sanoma — tosin väärä, — joka tunkeutui
Samoscin tyrmään asti: Kuningas Kaarlo Kustaa on kuollut! Se viesti
taittoi lopullisesti vangitun kenraalin toiveet, masensi komean
soturikotkan.

Tuli kevät vuonna 1657. Wittenbergin kosteaan koloonkin leuhahti
ikkunakomerosta suven lauhkea tuulahdus, kuului kevätlintusten
liverrystä, mutta hän ei enää jaksanut nousta kevättä tervehtimään.
Tulevaisuuden unelmat olivat häneltä jo haipuneet harmaiksi ja
hämäriksi, mutta sitä selvempinä palasivat hänen mieleensä menneiden
loistoaikojen muistot. Hänen silmänsä tähtäsivät kyllä yhä vielä
odotellen raudoitettuun oveen, vaan hän ei enää odottanut sieltä
vapauttaan. Tauti oli yltynyt, se oli kiihtynyt kuumeeksi, ja hän
rupesi itse oivaltamaan, että tähän koleaan koloon oli hän sittenkin
kuoleva, yksin ja unhoitettuna.

Kuumekuvat muuttuivat silloin hänen mieluisiksi tovereikseen, joiden
seurassa hän uudelleen eli voimansa ja mahtinsa ajat. Vankilan musta
seinä, johon hänen raukeat katseensa tähtäsivät, siirtyi pois, ja sen
tilalle kuvastui hänen eteensä kaunis satulinna, — sama värikäs ja
häikäisevä linna, jonka hän kerran kruunajaisilotulituksena oli
esityttänyt Tukholman ällistyneille porvareille. Satulinnan portit
aukenivat vähitellen ja sen valoisille portaille ilmestyi kumartava
lakeija, joka piteli ovea auki ja viittoi häntä astumaan sisään.

— Kuka siis kutsuu minua? kysyi hän.

— Kuningas, hän kutsuu sinut linnaansa kunniapaikalle ja sitten
uusiin, sotaisiin sankaritekoihin.

Ja ketterin askelin, norjin polvin, joissa ei luuvaloa tuntunut, astui
uljas soturi loivia, maidonvalkeita marmorirappusia myöten valaistuun
linnaan...

                                                  ⸻

Arvid Wittenberg tavattiin eräänä aamuna kuolleena kurjalta vuoteeltaan
Samoscin synkässä linnassa, — yksin ja apua saamatta oli tuo maineen
kultaama sankari yöllä henkensä heittänyt.

Kuoleman jälkeen hänelle taas kunniaa osotettiin. Hänen
ruumiinsa tuotiin sotilassaatolla vihollismaasta kotiin, kaikella
sotilaskunnialla haudattavaksi, ja hänen muistokseen lyötti Ruotsin kiitollinen hallitus
kunniarahan, jossa näkyi salamaa pitelevä kotka ja
johon oli piirretty sanat: Warsovan urhoolliselle puolustajalle.

Santeri Ivalo.

JUHLATAISTELU.

KLAUS FLEMING LAURINPOIKA VIIME RETKELLÄÄN.

Pitkänä, viistona, valkoisena jonona purjehti Ruotsin laivasto eräänä
kauniina kesäaamuna vuonna 1644 Tanskan vesillä, risteillen
edestakaisin Femernin saaren edustalla. Meri oli rauhallinen, loiva
lounastuuli pullisti tasaisesti niiden monien kymmenien sota-alusten
valkoisia purjeita, jotka kuin joutsenpoikue emäänsä seurasivat korkeaa
amiraalilaivaa ja tekivät sen mukana kauniita kaarroksia aavalla
sinivihreällä selällä.

Hiljaista oli laivoissakin. Elleivät muutamat pullearintaiset joutsenet
olisi uineet hiukan kallellaan ja ellei tottunut silmä olisi niiden
taklauksissa keksinyt omituisia aukkoja, ei olisi mistään voinut
aavistaa, että nämä samat laivat tällä samalla selällä olivat
edellisenä päivänä ja yönä suorittaneet erään pohjoismaisen historian
kaikkein kiivaimmista meritaisteluista. Mutta kalalokit, jotka
leijailivat laivain ympärillä ja yläpuolella, saattoivat purjeiden
lomista nähdä, kuinka niiden kannelta vielä huuhdeltiin tahkiintunutta
verta ja heitettiin mereen silvottuja ruumiita.

Taas teki amiraalilaiva sulavan käännöksen ja pysähtyi sitten
vastaseen, jossa asemassa se ikäänkuin paikoillaan polki aallokkoa. Sen
suurmastosta annettiin samalla lippumerkkejä, joilla perästä luovivain
laivain päälliköt kutsuttiin amiraalilaivaan. Joutsenet käänsivät
kylkensä emään päin ja selällä kävivät kepeät pikkuvenheet
kuppelehtimaan aallokossa.

Tuo korkea emolaiva oli Scepter (Valtikka) nimeltään ja sen
komentokannella seisoi vanhahko, terässilmäinen, jäykkäpiirteinen mies,
jonka merimieshatun alta valkonen tukka hulmahteli tuulessa. Se oli
amiraali Klaus Fleming, Klaus Laurinpoika, jolla isännimellä hänet
historiassa erotetaan kuulusta nuijasodan aikaisesta kaimastaan; hän
oli ruotsalaisen laivaston tarmokas johtaja. Hän oli sillä paikallaan
nyt seisonut melkein yhtä mittaa vuorokauden, taistelun alusta asti,
rauhallisin, värähtämättömin kasvoin, — hiukan vain liikahti hänen
harmajan parransängen peittämä leukansa, kun hän alapäälliköilleen
antoi lyhyitä ja ytimekkäitä määräyksiään. Mutta hänen otsallaan
näkivät laivamiehet kumminkin huonoa säätä ennustavan pilven.

— Ukko on vihoissaan, kuiskahtivat he toisilleen ja niille
kapteeneille, jotka yksitellen soutuvenheillään laskivat amiraalilaivan
kylkeen ja kiipesivät sen kannelle.

— Hän on tyytymätön, kun ei hänen käskyjään eilen tarkkaan noudatettu.

— Hän murahtaa harvoin, mutta silloin hän murahtaakin kuin ukkonen...

Saapuneet kapteenit, jotka enimmäkseen olivat nuoria miehiä,
tervehtivät kunnioittaen ja hiukan arasti vanhaa amiraalia, joka heille
vain päätään nyökäytti. Vasta kun kaikki olivat koolla, laskeutui
vanhus komentosillalta, viittasi upseereja seuraamaan itseään ja käveli
norjin askelin alas kajuuttaan. Kapteenit astuivat sinne hiukan
vitkastellen, hiukan haluttomasti, kuin koulupojat nuhdesaarnaa
kuulemaan. Sillä he arvasivat nuhteita tulevan — se eilinen kuuma päivä,
jolloin useimmat heistä olivat ensi kerran olleet
meritaistelussa mukana, oli kyllä heille itselleenkin jo tehnyt
selväksi, että he liian vähän olivat osanneet vastata kokeneen
ylipäällikkönsä toiveita.

Ja nuhteita tuli, ukkonen jyrähti. Mikseivät olleet laivat totelleet
amiraalialuksen käskyjä? Mikseivät olleet hyökänneet, kun heille
otollinen hetki valmistettiin, mikseivät olleet iskeneet väkikoukkujaan
vihollisalusten kylkeen ja pidättäneet niitä käsirysytaisteluun? Miksi
oli se ja se laiva jättäytynyt tuulen alle, miksei oltu riennetty
ristituleen joutuneille tovereille avuksi... Niin kyseli valkotukka
vihaisena, kuvaten samalla elävästi taistelun menoa ja osottaen, miten
se olisi ohjeiden mukaan ollut suoritettava.

— Nyt pääsi juutti livistämään syleilystämme, johon hänet olisimme
voineet henkihieveriin puristaa.

— Mutta voittohan jäi toki meille, vihollinen väistyi
taistelupaikalta, — niin koetti joku kapteeneista lohduttautua.

— Senpä ei olisi pitänyt saada väistyä. Kuningas Kristian on nyt
meille vielä vaarallinen vastustaja, kaikki on otettava uudestaan.
Toisin tapeltiin ennen minun nuoruudessani merelläkin, nyt on totuttu
taistelemaan ainoastaan maissa!

                                                  ⸻

Tuo nuhteleva amiraali, Klaus Fleming Louhisaaren herra, oli jo
kolmisenkymmentä vuotta sitten kunnialla johtanut Ruotsin laivastoa,
taistellen voitokkaasti tanskalaisia vastaan, silloin niinkuin nytkin.
Hän oli silloin nuori mies, joka ulkomailla tieteitä harrastettuaan oli
opiskellut sotataitoa Evert Hornin johdolla, vaikka hänen kykyään
sittemmin ruvettiin käyttämään etupäässä hallinnollisissa toimissa,
ensin syntymämaassaan Suomessa ja sitten Ruotsissa. Ruotsin laivaston
uudistaminen tuli hänen päätyökseen, mutta pian kutsui Kustaa II Aadolf
suurten sotiensa alkaessa Klaus Flemingin valtaneuvoksena
hallitukseensa jäseneksi. ”Siinä on mies, jota ilman emme tule
toimeen”, oli nuori kuningas hänestä lausunut. Ja siitä asti
olikin Klaus Fleming yhtämittaa uurastanut monissa valtakunnan
vastuunalaisissa toimissa, holhoojahallituksen jäsenenä Kustaa Aadolfin
kuoltua, Tukholman kaupungin päällikkönä ja ennen kaikkea meriasiain
ylijohtajana. Eipä hän liene ajatellut, että hän, rauhan viroissa
harmaantunut, kanslioissa kuivettunut valtiomies, enää joutuisi
soturina astumaan aisoihin ja johtamaan aikansa suurimpia
meritaisteluita.

Mutta näihin verisiin temmellyksiin olivat tapaukset hänet kumminkin
nyt vieneet.

Kolmikymmenvuotisen kestäessä, jonka varrella Ruotsin asema
Euroopassa oli paisunut niin kunniakkaaksi ja mahtavaksi, mutta samalla
maan omiin voimiin nähden usein kyllä vaaranalaiseksi, oli sen lähin
veljesmaa, Tanska, pitkin matkaa ollut sangen epäluotettava naapuri.
Siellä hallitsi sielläkin tarmokas ja kunnianhimoinen kuningas,
Kristian IV, joka perin haluttomasti taipui siihen, että hänen
pohjoinen naapurinsa kovin paljon kasvoi. Senvuoksi piti hän salaista
neuvoa Ruotsin vihollisten kanssa ja tämä naapurimaa saattoi siis
milloin tahansa, jos sen aseita vierailla sotatanterilla joku
onnettomuus kohtaisi, odottaa juutin taholta äkillistä, tuhoisaa
sivuiskua. Naapurinsa sota- ja muonatarpeiden saantia vaikeuttaakseen
vahti Tanska myös Juutinraumaa kuin omaa sisäsalmeaan ja kantoi siellä
kaikilta Ruotsin laivoilta raskaat tullit...

Vuosikausien kuluessa oli näistä asioista pidetty molempain maiden
hallitusten välillä pitkiä neuvotteluja, mutta siedettävämpiä suhteita
ei oltu koskaan aikaansaatu. Lopulta Tukholman herrat hermostuivat ja
päättivät selvittää nuo yhä sotkuisemmiksi käyneet riidat aseilla,
joilla he äsken olivat niin monta muuta solmua aukaisseet. Tämän
tuloksen lienee lopulta ratkaissut juuri Klaus Fleming, joka eräässä
neuvoston kokouksessa, jossa taas oli pitkään jauhettu kysymystä vielä
uuden sovittelukirjelmän lähettämisestä Kööpenhaminaan, vihdoin puhkesi
lausumaan:

— Me olemme kirjoittaneet jo liian paljo. Minä en tahdo enää
kirjoittaa, minä tahdon jo tapella!

Se oli vapauttava sana. Lähteneenä aina varovan ja tyystin harkitsevan
amiraalin huulilta, vaikutti se kuin nuotanperän aukenemiselta kaikkiin
muihin. He kivahtivat pystyyn ja huudahtivat:

— Sinäpä, Fleming, sen sanoit! Ja sinustahan se riippuukin,
meriväestä.

— Niin, onko laivastosi todella täysvalmiissa kunnossa, tiedusteli
varmuuden vuoksi vielä puhetta johtava kansleri.

— On, laivamme ovat kunnossa, niistä vastaan...

— Ja laivaväestäkö myös?

— Siltä puuttuu kokemusta. Mutta jos todella merisota syttyy, lähden
sitä itse johtamaan, minulla on siinä ammatissa vähän kokemustakin...

Näin tapahtui, että Ruotsi v. 1644 entisten vihollistensa lisäksi
hankki itselleen vieläkin uuden, että sen maa-armeijat sekä etelästä
että pohjoisesta yhtäkkiä hyökkäsivät Tanskan mantereelle ja että sen
laivasto purjehti Tanskan saaristoon. Näin tapahtui, että vanha
valtaneuvos Klaus Fleming astui ulos hiljaisista virkahuoneistaan ja
läksi vielä valkopäisenä äijänä valkopää-laineita kyntämään,
johtaakseen itse luomansa laivaston taistelujen temmellykseen.

Kevätkesän etsiskeli hän ensin turhaan Tanskan laivastoa, joka
piileskeli satamissa, missä sitä vielä varusteltiin. Mutta kun se
vihdoin itsensä kuningas Kristianin johdolla läksi merille, oli se
kooltaan ja asultaan hyvinkin kunnioitettava vastustaja Flemingin laivastolle
. Sangen tasaväkisinä siis tapasivat toisensa Pohjoismaiden
suuret sotalaivastot heinäkuun alussa Femernin saaren seutuvilla, ja
iskivät vastakkain.

                                                  ⸻

Se taistelu oli nyt tapahtunut. Fleming oli hyökännyt, pyyhkäissyt
juuttia kohti kerran toisensa perästä, taitavasti aina ohjaten
laivastonsa tuulen päälle ja sieltä rohkeasti suunnaten
amiraalilaivansa vihollisalusten sakeimpaan parveen. Toisten laivain
piti seurata perässä. Mutta ne eivät osanneetkaan yhtä ovelasti
”manöveerata”, niiden rivit katkesivat, toisia jäi jälelle tai ajausi
vinoon, — sekä laivaväki että päällystö oli ensikertalaisia. Aina
tulessa ollut ”Scepter” kärsi siten enin vahinkoja ja sen täytyi pari
kertaa vetäytyä sivuun niitä korjaamaan. Mutta taas se oli
valmis ryntäämään, kokosi kenokaulaiset ”joutsenet” mukaansa
ja iski katkaisemaan vihollisten linjat. Mutta aina samalla
tuloksella, — voitto jäi puolinaiseksi. Niin kävi, että Flemingin
kaikki neljä hyökkäystä, jotka sotataito on arvostellut hyvin
nerokkaiksi, raukesivat ratkaisevitta tuloksitta, ja että yön tullen
vihollislaivasto pääsi pakenemaan, joskin aika lailla runneltuna. Se
pyrki satamaan korjaamaan vaurioitaan ja ”taistelutanner” jäi siis
ruotsalaisille, mutta tätä ei Fleming voinut myöntää täydeksi voitoksi,
pitäessään taistelupäivän jälkeisenä aamuna jälkikäräjiä upseeriensa
kanssa.

Nämä koettivat yhä lohduttaa suuttunutta amiraaliaan, muistutellen:

— Mutta Tanskan kuningaskinhan itse haavoittui taistelussa. Vedestä
poimimamme vangit ovat tunnustaneet, että hän sai yhden ainoan luodin
räjähdyksestä 25 haavaa ja että hänen toinen silmänsäkin on puhki...

— Mutta toinen on vielä jälellä, vastasi siihen Klaus-herra. — Ja
hänellä on laivastonsa jälellä. Me olisimme voineet sulkea sekä hänet
että koko laivaston umpikujaan, jos te olisitte ohjeitani seuranneet.

Vielä säihkyi suuttumusta hänen teräksenharmaista silmistään ja
nuhteleva isänääni värähteli. Mutta oppituntinsa näin annettuaan
talttui vanha amiraali vähitellen ja hän puheli taas miehilleen
rohkaisevana ja rauhallisena:

— Olkoon nyt opiksenne tämä ensi yritys. Se on meidän oteltava
uudelleen ja paremmin, heti kun tilaisuus siihen aukenee; kauaksi ei
ole kuningas Kristian livistänyt kouristamme. Mutta sitä ennen
meidänkin on korjattava omat vauriomme ja täydennettävä varastomme.

— Mihin siis purjehdimme?

— Kielin mutkaan. Siellä on Torstensonin maa-armeija, sieltä saamme,
mitä tarvitsemme. Nyt kukin taas paikoilleen!

Upseerit menivät ja Fleming jäi yksin kajuuttaan poikansa Hermanin
kanssa, joka seurasi isäänsä tällä sotaretkellä saadakseen hänkin
tulikasteensa. Jännitys oli nyt lauennut, pieni väsymyksen piirre oli
laskeutunut ukon tarmokkaille kasvoille.

— Etkö jouda nyt lepäämään, isä, juutin joukkohan on poissa, kehotti
Herman.

— Poissa on toistaiseksi, levähtäkäämme vain hetkinen, poikani. Mutta
hetkinen vain, meidän on taas pian löydettävä vihollisemme. Ja silloin
isketään, poika — niin, minä jo nautin siitä, kuinka silloin juuttien
kuningas puristetaan lujille...!

Näihin uhmaaviin unelmiinsa ukko nukahti.

                                                  ⸻

Kielin lahdessa korjasi Klaus Fleming pian laivastonsa taistelussa
kärsimät vahingot. Mutta Tanskan väki oli ollut vielä nopsempi, ja
ennenkuin Fleming taas oli ehtinyt aavalle merelle, oli kuningas
Kristianin laivasto jo saapunut lahden suulle, sulkemaan Ruotsin
laivaston sinne kuin pussin perälle. Näin saartamaan päässyt juutti
esiintyi nyt vuorostaan voittajana, ja tähän saartoon kohdistuu juuri
se vanha, tunnettu ylistyslaulu Kristian IV:lle ja Tanskan meriväelle
(”Kong Kristiern stod ved höijen Mast i Rök og Damm”), josta sittemmin
on tullut Tanskan kansallislaulu.

Mutta vanha, karkeapartainen pääamiraali Klaus Fleming seisoskeli aina
vain rauhallisena Scepterin komentosillalla myhäillen itsekseen koko
tuolle saartojutulle. Hän korjuutti laivansa valmiiksi, täydensi
varastonsa ja järjesti joutsenpoikueensa lahdelle pitkään rintamaan, —
hän oli koko ajan tehtävästään selvillä. Hyvä on kun vihollinen pysyy
ääressä, kyllä hän sen saarrosta selviää, ja silloin hän näyttää, mitä
merisodassa voidaan!

— Kun nyt vain kääntyisi tuuli!

Tuuli näet teki hänelle kiusaa. Se puhalsi itsepäisesti itäpohjasta,
lahden perukkaa kohden, ja sillä tuulella oli hänen mahdoton yrittää
murtautua saarroksesta väljille vesille.

— Kunpa se kääntyisi päiväksikään peräntakaiseksi, silloin...

Mutta se ei kääntynyt ja siitä aiheutui monessakin suhteessa
harmillista viivytystä. Ruokavarat pilaantuivat heinäkuun helteessä,
vesivarastot samoin, miehistö rupesi sairastelemaan keripukkia, — se
oli kaikki umpiviheliäistä! Joka yö nousi vanha amiraali moneen kertaan
kannelle katsomaan, eikö ole edes tuulen kääntymisen oireitakaan. Ei
ollut. Väliin kyllä puhalsi iltayöstä pieni eteläinen, vaan se vaimeni
ja tyyntyi yöllä, ja aamulla kävi taas heikko tuulenhenki lahdenpohjaa
vastaan.

— Tuhat tulimmaista, kun ei tuuli laske meitä tappelemaan, sadatteli
äijä äreissään. Mutta apua ei siitä lähtenyt.

Vihollisen laivasto luki saarron jatkumisen omaksi ansiokseen, ylpistyi
yhä ja kävi ärhentelevänä lähemmäs. Eräänä päivänä vietiin Tanskan laivastosta
muutamia tykkejä maihinkin, Juutinmaan puoleiselle
rannikolle, johon rakennettiin pattereita, ja näistä käytiin nyt
Ruotsin laivoja pommittamaan. Fleming siirsi laivansa niin, etteivät
luodit niihin asti yltäneet, vaan yhä kiusallisemmaksi kävi kuitenkin
asema.

Mutta eräänä yönä amiraali, noustuaan taas kajuutastaan kannelle, tunsi
sieramissaan miellyttävästi hivelevän kutkutuksen: Tuuli puhalsi
etelästä, — se siunattu, kaivattu suvituuli! — ja vanhana merimiehenä
saattoi Fleming sen tasaisesta voimasta jo heti haistella, että se on
nyt vihdoin varmasti asettunut sille kulmalle.

— No nyt, juutti, nyt koetellaan saarroksesi kestävyyttä! Tämä saarto
oli käynyt hänen kunnialleen, se oli häntä liian kauan kiusannut. Hänen
soturiverensä lähtivät senvuoksi nyt valtoinaan virtaamaan, hän luotti
luomaansa laivastoon ja hänen sydämmensä janosi ratkaisevaa iskua.
Vihdoinkin! Melkein hartaana kääntyi hän päivänsarastuksen puoleen ja
huudahti:

— Tämä nouseva päivä on siis oleva minun päiväni. Juhlataistelun
päivä!

Viipymättä ryhtyi Klaus Fleming jo aamun verkalleen vaietessa
tarpeellisiin valmistuksiin. Hän lähetti pikaviestit soutamaan kaikkiin
laivoihinsa, käski niiden jo aamuhämärässä hiljaa varppautua uuteen
asentoon, josta oli edullisin pyyhkästä myötäseen salmen suulle,
varotti niitä olemaan merkin saatuaan valmiit nostamaan kaikki
purjeensa. ”Sillä tänään lähdetään Kielin lahdesta ja tervehditään
Tanskan Kristiania...”

Nuo monet kymmenet, kauan levänneet alukset rupesivat yhtäkkiä elämään.
Niissä liikuttiin hiljaa ja melutta, mutta nopeasti ja innolla. Sillä
amiraalin yöviesti oli niihin tuonut vapauttavan, rohkaisevan
tunnelman.

Kaikki valmistustyöt omassa laivassaan suoritettuaan ja lopulliset
käskyt annettuaan hengähti ukko komentosillallaan omituisen kepeästi.
Mieli oli hänellä kirkas, suoni löi vahvana. Aurinko teki juuri
nousuaan. Yhdessä vahvistuvan maatulen kanssa hälventeli se verkalleen
pois sumua, jota vielä liiteli merellä päin, tehden väylän epäselväksi,
— puolen tunnin perästä voitiin jo nostaa purjeet, vivuta ankkurit ja
antaa joutsenparven uida vapauteen ja taisteluun. Mutta siihen
juhlataisteluun tahtoi vanha soturi mieskohtaisestikin sonnustautua,
peseytyä ja pukeutua parhaaseen asuunsa...

Hän astui sitä varten alas kajuuttaansa ja virkkoi iloinen väike
silmässään palvelijalleen:

— Nyt juhlapuku esille! Ja pidä edessäni pesuastiaa, silmäni huuhdon
ensiksi.

Mikään ei näyttänyt enää voivan hidastaa hänen voittoaan, johon
hän jo varmasti luotti. Mutta hänen siinä peseytyessään suureen
juhlataisteluunsa helähti jotakin hänen kupeellaan, palvelija katosi
hänen edestään ja samassa tunsi vanha amiraali makaavansa herpautuneena
verissään kajuuttansa lattialla.

— Mitä hittoja...! Joko se alkoi...? — Ukko koetti nousta pystyyn,
vaan ei voinut.

Silloin hän käsitti, mitä oli tapahtunut. Ikkunasta oli lentänyt sisään
tykinluoti, joka oli tappanut vesiastiaa pitelevän palvelijan ja
repäissyt häneltä itseltään toisen reiden. Se luoti oli tullut juuttien
maapatterista, jota lähemmäs amiraalilaiva yöllä oli varppautunut. Se
oli ainoa tykinluoti, joka juuttien rantapattereista kantoi Ruotsin laivastoon
asti, eikä ollut tämäkään luoti jaksanut perille suoraan
omalla voimallaan. Se oli ensiksi sivellyt veden pintaa ja siitä
kimmahtanut eteenpäin. Mutta tuo ainoa, seikkaileva tykinluoti oli
löytänyt tiensä juuri Ruotsin johtajalaivan kajuuttaan ja iskenyt
siellä itseensä amiraaliin, hänen juuri peseytyessään juhlataistelua
varten.

— Jumalani, etkö siis sallinut minun vielä kerran taistella, etkö
suonut minulle sitä voittoa, jota niin janosin...?

Niin huokaili verissään makaava vanhus. Ja kun kajuuttaan rientäneet
matruusit nostivat hänet vuoteelle, napisi hän vielä ääneensä:

— Miksi juuri nyt, miksei huomenna?

Mutta tuokion vuoteellaan kapinoivana ja kirvelevin haavoin maattuaan
hän rauhoittui ja alistui kohtaloonsa.

                                                  ⸻

Laivan haavuri ei voinut tälle haavalle mitään, hän ei voinut tukkia
verta, joka reidestä virtanaan juoksi ja oli pian juokseva kuiviin.
Vanha amiraali oivalsi sen itse, tunsi kuoleman lähestyvän, voimansa
valuvan lopulleen ja kutsutti nopeasti laivojensa päälliköt vuoteensa
ääreen. Hänellä oli tehtävänsä nytkin täysin selvillä ja lyhyesti ja
varmasti jakeli hän määräyksiään:

— Saarron murtamisesta elkää suinkaan minun kuolemani takia luopuko.
Ryhtykää siihen viipymättä, niinkauan kuin tuuli on suotuisa. Hyökätkää
pelottomasti ja varmassa järjestyksessä, silloin juutti taipuu...

Seuraajansa nimitettyään antoi hän vielä, voimien vähinerin riutuessa,
aivan yksityiskohtaisia ohjeita kullekin laivalle, suunnitellen koko
taistelun kulun, aivan kuin hän itse olisi siinä mukana. Ja mukana hän
aikoi ollakin:

— Muistakaa, ruumiini on pidettävä Scepterissä, kunnes voitto on
vihollisista saavutettu, sitä ennen en tahdo täältä lähteä!

Veri juoksi taukoamatta, potilas yhä vaaleni, silmät painuivat umpeen.
Masentuneina, synkän surun valtaamina, seisoivat nuoret upseerit siinä
vuoteen ympärillä, tuntien nyt jäävänsä kuin orvoiksi ja johdottomiksi.
Vesi kihosi miehisten miesten silmiin eikä Klaus Flemingin nuori poika,
joka oli polvistunut isänsä viereen, voinut pidättää kyyneleitään
virtana vuotamasta. Hänelle silloin vanhus virkkoi:

— Elä itke, poikani, olenhan täyttänyt velvollisuuteni. Yhden kerran
olisin vielä tahtonut taistella tanskalaisia vastaan, yhden vain...
Mutta jatka sinä nyt taistelua heitä vastaan...

Luomet olivat jo painuneet umpeen. Mutta kerran vielä ne hiljalleen
aukenivat, ja noissa teräksenharmaissa silmissä oli vieläkin välkettä,
kun hän viime neuvonaan virkkoi:

— Ja muistakaa, pysytelkää aina tuulen päällä...!

Sitten silmät sammuivat ja kuolonkamppailua kesti vain hetkisen. Yhä
voimistuva suvituuli puhalsi rikotusta ikkunasta sisään kajuuttaan ja
hiveli kuin hyväillen ja lohdutellen vuoteella makaavan vainajan
valkosta tukkaa.

Amiraali Klaus Flemingin suunnitelmat murtaa saarto ja ruhjoa
voitostaan ennenaikaan ilkamoiva vihollinen toteutuivat hänen kuoltuaan
täydellisesti, kohta kohdaltaan, kun Ruotsin laivasto vihdoin oli
hyvällä peräntakaisella laskenut Kielin perukasta vapaalle merelle.
Tykkien paukkuessa ja tulisuihkujen sinkoillessa Scepterin
kylkiaukoista seisoi nyt toinen, nuorempi mies komentosillalla, mutta
kaikki tunsivat, että voittoa saavutettaessa oli vielä vanha amiraali
mukana. Hän makasi kyllä nyt kylmänä ja kankeana laivan ruumassa, mutta
niin päälliköistä kuin miehistäkin tuntui koko ajan, kuin hänen
voimakas, käskevä henkensä sittenkin olisi heitä johtanut.

Santeri Ivalo.

NUORI LIPPUJUNKKARI.

PERTTI.

”Hän viidentoista vanhana
läks’ sotarivihin.”

”Musketti olal-le! — Käännös oikea-han! — Eteenpäin mars!”

Komentosanoja sateli kuin rakeita ja sotilaat, jotka olivat kymmenen ja viidentoista vuoden välillä
olevia koulupoikia ja joilla oli
musketteina vahvat koivusauvat, tekivät rivakasti temppunsa ja
marssivat suorina kuin kepit. Rivin oikeassa päässä, hieman edellä
muista, astui heidän komentajansa, viisitoistavuotias, punaposkinen ja
kirkassilmäinen poika, jonka kupeella heilahteli puumiekka. Kun
komppania oli ehtinyt torin keskelle raatihuoneen eteen, komensi hän
seis! ja sitten: käännös ympäri! ja mars eteenpäin! kunnes oli tultu
takaisin lähtökohtaan, jolloin hän jakoi heidät kahteen joukkoon ja
pani taistelemaan keskenään.

Hänen raikkaalla pojan äänellä huudetut komentosanansa kuuluivat
selvästi krouviin, joka oli torin laidassa vastapäätä raatihuonetta.
Siellä istui olutta ryypiskellen vanha ontuva rakuuna Jontte, joka oli
ollut mukana Breitenfeldillä ja Lützenissä ja vietti nyt vanhuuden
päiviään vangin vartiana linnassa.

”Sepäs koko kenraali on toisia komentamaan”, sanoi hän mälliään
vääntäen ja kurkistaen puoliavoimesta ovesta torille. ”Upseeri siitä
tulee ja hyvä tuleekin, kenen vekaroita sitten lieneekin.”

”Se on muutaman Simo Korho-vainajan poika”, vastasi krouvari pöytänsä
takaa. ”Sen isä meni sinne Saksan sotaan ja sinnehän tuo jäikin. Eikö
liene ollut tuttukin sinulle?”

Ja miten ollakaan, kun siinä oikein muisteltiin ja selvitettiin, niin
tunsihan Jontte Korhon Simon — kerrankin olivat Magdeburgissa yhdessä
tyhjentäneet suuren viininassakan, jonka olivat kähveltäneet muutaman
porvarin kellarista. Vai sen se oli poika tämä vekara. No isäänsäpä
hänestä sitte oli tullutkin.

”Se käypi koulua ja hänen äitinsä ja vanhempi veljensä, joka on
satulaseppä, tahtoisivat hänestä saada papin”, selitti krouvari, ”mutta
kuinka käynee. Aika vekara se on ja rasavilli ja monta ruutua sen
käpälät ovat heläyttäneet rikki. Ei pohjaltaan mikään pahankurinen eikä
heittiö, vaan luonnoltaan aivan liian virkku. Eikä siihen näytä
pystyvän velimiehen paremmin kuin rehtorinkaan patukka. Mihinkäpä sitä
luonnostaan pääsee, muistaahan tuon omilta penikkavuosiltaan.
Sotaväkeenhän sen kuuluu kovin tekevän mieli, niitä kun ylimmän luokan
poikia pääsi mukaan sinne Taipaleen retkelle. Mutta kaupunginmuureilla
se on tämä Pertti-poikakin väliaikoinaan ollut vartiana ja toissa päivänä
se oli siellä lyönyt kuoliaaksi Nokareen muijalta sian, kun se
oli tullut muurin rakosista kuminanjuuria tonkimaan. He, he, onhan
maistraatti kyllä antanut vartioille luvan lyödä kuoliaaksi siat, joita
omistajansa päästävät muureja tonkimaan, mutta karsserissa oli poika
siltikin saanut kolttosensa takia istua kokonaisen päivän.”

”He, he, mitäs sellaisesta pekunasta papiksi”, arveli Jontte, ”solttu,
solttuhan kovinkin siitä pitäisi tehdä. Mutta ei niistä Taipaleen
retkeläisistä ole täällä kaupungilla mitään kuultu?”

”Ei ole kuultu. Muorini vain näki viime yönä unta, että niiden olisi
siellä huonosti käynyt ja että moskovalainen muka ennen Jaakon
seisoisi kaupungin edustalla. Vaikka mitäpä niillä akkain unilla on
taikaa.”

”Niinpä minustakin. Kunhan vain eivät jo ensi yön aikana meidän pojat
palaisi voittajina kotiin. Eipä niitä moskovalaisia kuulostanut siellä
Laatokan puolella kovinkaan suuria joukkoja olevan. Ja olipa noita nyt
sitten minkä oli, kyllä meidän pojat aina päänsä pärjäävät, onhan
niillä joukossaan vanhoja ruutikuonoja, jotka Saksan tanterilla ovat
lyöneet käpälämäkeen parempiakin porhoja kuin Moskovan pitkäkauhtanat.”

”Mutta parhaan ajan se moskovalainenkin hyökkäykselleen valitsi, kun
melkein koko meikäläinen sotavoima on kuninkaan kanssa kaukana
vieraalla maalla. Hitto hänen ties, minä päivänä tässä vielä saa
vanhoilla päivillään tarttua miekkaan ja leinisäärillään kiivetä
muurille vihollista torjumaan.”

”Eikö mitä”, lohdutti Jontte krouvaria. ”Kun eversti on saanut
nostoväkijoukkonsa täyteen kuntoon, niin aikoo hän lähteä pienelle
siivousretkelle Laatokan puolelle. Kovin ne riivatun naapurit
kuuluvatkin siellä mellastaneen, polttaneen kirkkoja ja tehneen muita
tuhojaan. Mutta kyllähän ne lähdön ottavat, kun meidän eversti ehtii
sinne poikineen, siitä saat olla varma” — ja ikäänkuin asian
vakuudeksi tyhjensi Jontte haarikkansa pohjaan sekä työnsi poskeensa
uuden mällin.

Tällä välin Pertti Simonpoika eli Bartholdus Simonis, kuten hänet
koulun kirjoihin oli merkitty, jatkoi torilla joukkonsa harjoittamista,
komentaen, huutaen, moittien ja kiittäen. Nyt alkoi hän heitä
kuulustella sotataidon aikeissa.

”Mitä teidän on tehtävä, kun vihollisen ratsuväki hyökkää päällenne?”
kysyi hän eräältä kymmenvuotiaalta rivin alapäässä.

”Meidän on kyyristyttävä alas ja laukaistava muskettimme”, vastasi
pikku sotilas.

”Meidän on seisottava kylmäverisesti paikallamme, kunnes vihollinen on
ehtinyt kolmenkymmenen askeleen päähän, kyyristyttävä sitten nopeasti
alas ja laukaistava muskettimme, herra majuri”, oikaisi Pertti ja
nykäsi viiksien puutteessa pikku sotilasta korvasta.

Samalla tunsi hän raskaan käden olkapäällään. Hän kääntyi kantapäillään
tuimasti ympäri, mutta joutui samassa kovin hämilleen ja temmaten
päästään lakin, jossa liehui pari kukonsulkaa, kumarsi hän syvään,
samalla kuin vahva puna levisi yli hänen verevien kasvojensa aina
hiusrajaan saakka. Hänen edessään seisoi suuri ja luiseva mies, jolla
oli tuuheat harmaat viikset, punertava nenä ja jalassa pitkävartiset
kannussaappaat sekä kupeella suuri miekka, joka riippui olan yli
kulkevassa leveässä sinikeltaisessa kannikkeessa.

”Eversti”, kulki kuiskeena pitkin poikakomppaniaa, joka
silmät renkaina odotti, mitä hän aikoi tehdä heidän päällikölleen.

”Potstausend, oletpa sinä aika majuri!” alkoi hän kovalla,
jyrähtelevällä äänellään ja vahvasti saksaksi murtaen. ”Kuinka vanha
sinä olet ja mikä on nimesi?”

Pertti hengähti syvään ja nähdessään, ettei noiden harmaiden silmien
puolelta, jotka tuuheiden kulmakarvain suojasta tuikkivat
ystävällisesti ja hyvänsuovasti, uhannut häntä minkäänlainen vaara,
antoi hän selvän ja reippaan vastauksen, seisoen suorana kuin tikku ja
kantapäät visusti yhdessä. Eversti tarkasteli häntä mielihyvin ja
jyrähti:

”Nuori sinun kokoiseksesi. Varmaankin lukiolainen?”

”Kyllä, herra eversti.”

”Miksi et ole pyrkinyt sotilaaksi kuten niin monet tovereistasi, kun
kerran näytät noin mielistyneeltä sotilashommiin?”

Pertti joutui hämilleen ja antoi katseensa painua everstin suuriin
saappaisiin.

”Me tarvitsisimme lipunkantajan joukkoomme ja sinähän olisit kuin luotu
siihen toimeen”, jatkoi eversti. ”Tahtoisitko tulla?”

Pertti hengähti jälleen syvään, nosti sitten katseensa ja sanoi:

”Olisin niin mielelläni jo keväällä tullut sotaväkeen, sillä minun
isänikin oli sotilas ja kaatui Saksan sodassa, mutta äitini ja veljeni
eivät tahdo sellaisesta kuullakaan. Minusta pitäisi muka tulla pappi,
vaikkei minusta ole ikinä sellaiseen toimeen. Tulisin kovin mielelläni
lipunkantajaksi, jos... jos herra eversti tulisi ja taivuttaisi äitini
ja veljeni.”

”Hm, no, mitäs muuta sitten kuin: eteenpäin mars!”

Kun he olivat ottaneet muutaman askeleen, pysähtyi Pertti ja
komppaniaansa kääntyen sanoi vakavasti:

”Nyt kiltisti kirjan ääreen, mars!”

Eversti hymyili partaansa ja he jatkoivat yhdessä matkaansa. Kotona
hämmästyivät äiti ja veli ihan sanattomiksi, nähdessään kenen
saattamana heidän rasavillinsä saapui. Mutta osottihan everstin
hyvänsuopa hymy ja Pertin ilosta loistavat silmät, ettei häntä sentään
oltu mistään pahanteosta tavattu. Vaan mitä ihmettä merkitsi sitten
tämä odottamaton vierailu? No, siihen saivat he piankin selvityksen,
kun eversti oli ehtinyt viiksistään jyräyttää asiansa. Niin, sellaista
se oli nyt, että isänmaa vaati mukaan jokaista, joka kykeni vain asetta
liikuttamaan, muutoin oli perikato ovella. Eikähän tässä kaatuminen
ollut kysymyksessä, vaan voittaa oli tarkoitus, voittaa ja karkottaa
vihollinen sinne, josta se oli tullutkin. Ja eikö sotilaan toimi ollut
kunniallinen, niin, kaikista kunniakkain, ja eikö sillä tiellä mies
päässyt pitemmälle, huikean paljon pitemmälle kuin koskaan pappi tai
muu virkamies? Ja jos tuollainen reipas poika kuin Pertti, oikea
sankarin alku, kohoaisi ajan oloon vaikka kenraaliksi, niin se ei olisi
mikään mahdottomuus. Tarvittiin vain hyvää luottamusta ja kuraassia.
Niin, ja ennen kaikkea sitten isänmaa, jota parhaillaan uhkasi niin
suuri vaara...

Kuinka kauniisti tuo suuriviiksinen ja punanenäinen sotakarhu osasikaan
puhua! Muorille kihosivat ihan vedet silmiin ja hän näki ilmielävänä
edessään Simo-vainajan, sellaisena kuin hän oli sotaan lähtiessään. Oli
hän sentään näyttänyt uljaalta ja kersantiksi hän oli kohonnut,
ennenkuin vihollisen luoti hänet surmasi. Ja kuinka siinä nyt muori
miettikään ja muisteli ja väliin omille mielikuvilleen itkeä
turauttikin, niin lopuksi antoi hän suostumuksensa. Vanhempi veli tosin
kyräsi itsekseen, mutta ääneensä ei hänkään kehdannut asettua everstiä
vastustamaan ja niin tuli kuin tulikin päätökseksi, että Pertti menee
eversti Burmeisterin joukkoon lippujunkkariksi.

Hei, mikä ilo ja autuus siitä Pertille repesikään! Nyt oli hän sotilas,
isänmaanpuolustaja ja lippujunkkari eikä mikään latinaa tonkiva, vanhan
peruukkipää-rehtorin kuranssattava koulupoika. Täytyi lähteä
levittämään tätä ilosanomaa toverienkin keskuuteen.

Mutta mitä merkitsikään se riemun pauhina, rumpujen pärrytys, torvien
toitotus ja loppumattomat hurraa-huudot, jotka Perttiä kohtasivat hänen
ulos tullessaan? Karjakadulla sai hän sen jo tietää. Siinähän marssi
kaupunkilaisten saattamana se joukkokunta, joka toista viikkoa sitten
oli lähtenyt Laatokan tienoille. Se oli hajottanut Taipaleen kauppalaan
asettuneen venäläisjoukon, saaden saaliiksi kaiken mitä heidän
leirissään löytyi ympäristöltä ryöstettyä tavaraa, ja palasi nyt
kunnian loisteessa takaisin kotiin. Kuinka uljaasti ja itsetietoisesti
siinä marssivatkaan pitkävartisissa saappaissaan ne parisenkymmentä
Pertin vanhempaa koulutoveria, joilla oli ollut onni vaihettaa kirjansa
miekkaan. Oikein kävi kateeksi heitä nähdessä! Mutta malttakaahan,
kohta tässä Pertti Simonpoikakin marssii yhtä uljaasti isänmaan
puolustajain rivissä.

Sen iltaa yönseutua ja oli elämä Viipurin kaupungissa ja linnassa yhtä
voitonriemua ja juhlahumua. Aamulla sitten mynsträttiin Pertti sekä
joukko muita nuorukaisia eversti Burmeisterin komennossa olevaan
pieneen joukkoon. Kolmetoista Taipaleen retkellä mukana ollutta
lukiolaista pääsi siihen upseereiksi. Ei se ollut mikään suuren suuri
armeija, siihen kuului vain alun toistatuhatta miestä, niistä
puoliväliin neljättäsataa kouliintunutta ratsumiestä, muut maalta
tulleita talonpoikia. Tämän joukon kokoonpanija ja päällikkö oli
eversti Kristoffer Burmeister, yli viiskymmen-vuotias soturi, joka oli
ollut mukana kolmikymmenvuotisessa sodassa. Kaarle Kustaan sotaretkille
ei hän ollut lähtenyt mukaan, vaan oli elellyt maatiloillaan täällä
Suomessa, kunnes hän myrskyn uhatessa itäisen rajan takaa oli Viipurin maistraatin
pyynnöstä ottanut huolehtiakseen maan kaakkoiskulman
puolustamisesta. Kun Viipurin maaherrakin oli äsken kuollut, oli
Burmeister tuon uhatun kulmakunnan ylin käskijä ja puolustustoimien
esimies. Rivakasti oli hän käynyt asiaan käsiksi, kutsunut talonpoikia
lippujen alle ja pannut Viipurin suojana olevat varustukset oivalliseen
kuntoon. Nyt johti hän parasta aikaa tulisella kiireellä talonpoikaisen
nostoväen harjoittamista ja aikoi sitten pienen joukkonsa kanssa
marssia ulos vihollista vastaan. Kuraassi se on, joka asian ratkasee
eikä miesten paljous, tapasi hän sanoa niille, jotka valittivat
puolustajajoukon pienuutta, ja kuraassia, totta tosiaan, ei puuttunut
eversti Kristoffer Burmeisteriltä ja hänen miehiltään — sen saivat
viipurilaiset ja koko maakunta pian nähdä.

Pertti Simonpoika se oli vihdoinkin päässyt oikeaan elementtiinsä. Hei
vaan sitä elämää, kun sai joka päivä rummun tahtiin äkseerata ja
opetella kaikkia sotakomentoon kuuluvia temppuja. Ja olipa hän saanut
jo hankituksi itselleen oikean hakkapeliitta-hatunkin ja pitkävartiset
sotilassaappaat. Entäs miekka sitten, sotilaan päätunnusmerkki! Kuinka
se lisäsikään miehen ryhtiä siinä kupeella heiluessaan ja kuinka
somasti sen huotra lipsuikaan saapasvartta vasten. Kylläpä olivatkin
lukiotovereilla silmät pyöreinä, kun he iltapäivisin kerääntyivät
vallinharjalle äkseerausta katsomaan ja näkivät hänet uusissa
tamineissaan siellä valittujen joukossa.

Oli se poikaa, tuo Simon Pertti, pienen maanpuolustusjoukon
lippujunkkari. Eipä uskaltasi häntä rehtori enää lyödä Donatuksella
päähän tai könistää häntä karsseriin!

Nostoväen harjoitukset eivät tulleet pitkällisiksi. Heinäkuun ensimäisinä päivinä
saapui Käkisalmesta pikaviesti, joka kertoi suuren
venäläisarmeijan erään ruhtinaan johdolla asettuneen kaupungin
edustalle. Linnanpäällikkö, kapteeni Olavi Pentinpoika, jolla oli
ainoastaan satayhdeksänkymmentä miestä varusväkeä, oli vihollisten
antautumisvaatimuksiin vastannut ruudilla ja lyijyllä sekä lyönyt
onnellisesti takaisin heidän ensimäisen rynnäkkönsä. Nyt he olivat
ryhtyneet vakinaiseen piiritykseen. Olavi Pentinpoika teki kyllä
urhoollista vastarintaa, mutta eihän ollut puolustajain
vähälukuisuuteen nähden taattua, miten tulisi käymään. Kiireellinen apu
olisi sentähden tarpeeseen.

”No, rientäkäämme sitten Herran nimeen heille avuksi”, päätti eversti
Burmeister.

Se oli vakavan juhlallinen hetki Viipurissa, kun tuo pieni joukko,
toistaiseksi maan ainoa turva, lähti kaupungista liehuvin lipuin ja
rumpujen ja torvien soidessa. Joukossa oli paljon nuorta väkeä
kaupunkilaisten omasta piiristä ja sen vuoksi katsoivat viipurilaiset
sitä aivankuin omaksi armeijakseen. Neitoset olivat kietoneet
lipputangon kukkaisköynnöksen peittoon ja useimmat nuorista sotilaista
ja upseereista kantoivat rinnassaan kukkakimppuja. Heidän silmänsä
välkehtivät nuorekasta elämänintoa. Se tarttui heitä saattaviin
kaupunkilaisiinkin ja herätti heissä valoisia voitontoiveita. Mihin
muuhun kuin voittoon astutaan noin kirkkain katsein ja pystyin päin,
olkoonpa sitten että tässä on menossa vain pieni David ja että siellä
perillä on vastassa Goliat-jättiläinen. Ja tiedettiinpä sitä ennenkin
käydyn taisteluun samanlaisten David-Goliat-suhteiden vallitessa.
Elihän vielä jokaisen viipurilaisen muistissa kertomus herra Jöns Maununpojasta,
joka sata vuotta sitten oli vielä paljon pienemmän
joukon kanssa lähtenyt Viipurista ja Kivennavalla nujertanut
kymmentuhantisen vihollislauman. Entäs Tuomas Teppoisen urotyöt ja
monen monet muut täällä Viipurin kannaksella. Ja olihan takana pitkä
Saksan sota, jossa suomalaiset olivat oikein maineeseen kohonneet. Niin
etteihän tässä ollut mitään syytä olla nyrpällä nenin ja synkästi
eteensä tuijotella.

Mutta kenen silmät ne kaikista kirkkaimmin loistivat, ellei tämän
David-joukon nuoren lipunkantajan, Pertti Simonpojan. Häneen olivat
useimpain kaupunkilaisten katseet suunnattuna ja olipa suorastaan ilo
nähdä häntä, kun hän suorana ja pää pystyssä asteli joukon edellä.
Kukapa kunnon porvareista tai heidän pyylevistä eukoistaan ei olisi
tällä hetkellä karkottanut sydämestään sitä närää, jota hänen
kepposensa olivat sinne synnyttäneet, sekä vilpittömällä mielellä
toivottanut onnea niin hänelle kuin koko hänen lippuaan seuraavalle
joukolle. Ja kun sen viimeiset rivit olivat sukeltaneet Karjaportin
holviin, kiipesivät iäkkäämmät saattajat ylös muurille ja huutelivat
sieltä, päähineitään heiluttaen, onnentoivotuksiaan poistuvalle
sotajoukolle, jota nuorempi väki laulaen ja hurraata huutaen saatteli
vielä kauas kaupungin ulkopuolelle.

Niin riensi tuo tuhatmiehinen joukko heinäkuisen päivän paahteessa
pikamarssissa eteenpäin itää kohti. Kuta kauemmas Viipurista tultiin,
sitä useammin kohdattiin kotisijoiltaan häädettyjä poloisia
pakolaisjoukkoja. Niiltä saatiin kuulla, että vihollinen oli uudelleen
ottanut haltuunsa Taipaleen kauppalan. Sen vuoksi päätettiin muuttaa
matkan suunta sinnekäsin ja vasta kun vihollinen olisi jälleen
karkotettu Taipaleesta rientää Käkisalmen avuksi.

Toisena iltana Viipurista lähdettyä saapuivat he Raudun kirkolle. Kun
tiedustelemaan lähetetty ratsujoukko toi myöhemmin illalla yönä sanan, että
vihollinen oli lähtenyt Taipaleesta sisämaahan päin sekä yöpynyt
Suvannon rannalle penikulman päähän Raudusta ja Rautjärvien, päätti Burmeister
järjestää joukkonsa taisteluasentoon Leini- väliselle
kannakselle. Jalkaväki asetettiin kahtena vahvana rivistönä keskustaan
ja ratsumiehet jaettiin kummallekin sivustalle järvien rannoille. Sitä
paitsi lähetettiin kummankin järven taakse pienet komennuskunnat
pitämään silmällä, ettei vihollinen pääsisi huomaamatta kiertämään
pääjoukon selän taakse. Miehet saivat yöpyä asemilleen taivasalle — ja
mikäpä heillä olikaan hätänä lämpimänä keskikesän.

Vilkkaasti juteltiin niiden pienien nuotioiden ääressä, joita miehet
olivat virittäneet hyttysiä karkottaakseen. Tulossa olevasta
taistelusta siinä haasteltiin ja monenlaisia arveluita lausuttiin.
Pitkälle sivu puoliyön valvoi Pertti vaaleassa kesäyössä ja tunsi
olonsa niin oudon kummalliseksi. Ei se pelkoa ollut, vaan jännittynyttä
odotusta ja aavistelua. Hän oli kuvaillut jo moneen kertaan taistelun
menon niin elävästi mielessään, että hän oli ihan selvästi tuntenut
nenässään ruudinhajun ja kuullut korvissaan kuulien vinkunan. Ja kun
hän viimeinkin nukahti levottomaan uneen, näki hän ympärillään pelkkää
taistelun vilinää, kuuli muskettien pauketta ja hurraa-huutoja.

Aurinko oli jo korkealla ja tuore aamuilma oli täynnä linnunlaulua, kun
torvenääni havahutti hänet uinailustaan. Hän luuli heränneensä
suoraapäätä keskelle taistelua, kavahti nopeasti jalkeilleen ja tarttui
miekkaansa. Mutta ympärillään näki hän vain pelkkiä tovereita ja
hymyileviä kasvoja sekä kuuli iloista leikinlaskua. Kun hänen silmänsä
samassa osuivat peilityynelle järvelle, huusi hän hämminkiään
peittääkseen: ”Pojat, minä menen uimaan, tulkaa mukaan!” Silloin
kokonainen lauma nuoria miehiä seurasi häntä järvenrantaan. Ja
sielläkös kävi ilo ja pärske, kunnes torven ääni kutsui heidät jälleen
riviin. Mutta kuinka paljon heidän mukanaan leyhähtikään riveihin
raikasta elämää ja nuorekasta intomieltä! Se sai everstinkin silmät
kirkastumaan, kun hän hiljalleen ratsasti pitkin rintamaa, nähdäkseen
oliko kaikki järjestyksessä ja kunnossa.

”Lapset”, sanoi hän rintaman keskelle pysähtyen, ”meillä tulee tänään
kuuma päivä, mutta teitä katsellessani minä en ollenkaan epäile,
ettemmekö selviä kunnialla, vaikka vihollisemme onkin pääluvultaan
meitä paljon vahvempi. Noin eivät loista niiden kasvot, joilla on
edessään tappio ja häpeällinen pako. Säilyttäkää tuo iloinen
rohkeutenne ja seisokaa miehinä paikallanne, niin kuumaksi kuin tässä
vielä saattaa käydäkin. Voitto kuuluu rohkeille.”

Raikas hurraahuuto oli vastauksena näihin everstin koruttomiin
sanoihin, jotka tuo rehti miekanmies oli vaivalla saanut itsestään
esiin puserretuksi. Pertin ohi ratsastaessaan nyökäytti hän tälle
ystävällisesti päätään ja virkkoi:

”Varjele lippua viholliselta, poikaseni. Niinkauan kuin se liehuu
rivien yllä, eivät miehet menetä rohkeuttaan.”

Voimakkaasti sykähti Pertin rinnassa ja hänelle selveni siinä
tuokiossa, mitä lippu merkitsee sotajoukolle. Ja samalla käsitti hän
oman vastuunalaisuutensa ja itsekseen päätti hän lujasti osottautua
tuon kunnon everstin luottamuksen arvoiseksi. —

Päivänkehrä kiipesi yhä korkeammalle ja tiedustelijat ilmoittivat, että
viholliset, joita on ainakin puolikymmentuhantinen joukko, lähenivät
Rautua. Mutta vielä kesti heitä odottaa ja päivä alkoi jo olla
puolillaan, ennenkuin heidän piikkinsä ja pertuskansa alkoivat
välähdellä puiden välissä niityn takana. Joukko joukon jälkeen
purkautui heitä metsän kätköstä aukealle, jossa he alkoivat
järjestäytyä hyökkäykseen.

”Ahaa, he aikovat tehdä alotteeksi ratsuväkihyökkäyksen”, kuuli Pertti
muutaman nuorista upseereista lausuvan. ”Ja tekevät sen nähtävästikin
keskustaamme vastaan. No, sehän käy juuri odotustemme mukaan ja
ketunrautamme pääsevät iskemään heidän nilkkoihinsa.”

”Ketunraudoiksi” olivat he ristineet sen taistelusuunnitelman, jonka
eversti Burmeister oli keksinyt. Siihen kuului ensinnäkin joukko
tukevia seipäitä, jotka oli kolmeen riviin lyöty viistosti maahan,
teräväksi veistetty kärki eteenpäin sojossa. Sellaisia kaksihaaraisine
rautapiikkeineen oli käytetty jo kolmikymmenvuotisessa, jossa
niitä oli ruvettu kutsumaan Ruotsin sulhasiksi. Tämän seiväsmetsän
edessä seisoivat miehet tiheässä rivissä, niin että tuo vaarallinen
hakuli oli kokonaan piilossa viholliselta. Jos nyt ratsuväki tekisi
hyökkäyksen keskustaa vastaan, piti miesten vasta hyökkääjäin ihan
lähelle tultua pujahtaa nopeasti seiväsrivistön taakse. Että kaikki
kävisi nopeasti ja ilman häiriöitä, niin siltä varalta oli illalla
pantu toimeen harjoituksia, joten jokaisella oli nyt selvillä paikkansa
ja tehtävänsä. Sittenkuin vihollisen ratsuväki olisi suistunut tähän
esteeseen ja joutunut häiriöön, piti kummallekin sivustalle asetetun
oman ratsuväen hyökätä vihollisjoukon kyljille, iskeä sitä kahdelta
puolelta kuin kiinni losahtavat ketunraudat. Toisen rivistön jalkaväki
oli tilapäisesti siirretty kummallekin sivustalle ratsuväen taa
piiloon, niin että keskusta näyttäisi mahdollisimman ohuelta ja
houkuttelisi vihollista suuntaamaan ensi rynnäkkönsä juuri sitä
vastaan.

Kaikki näytti käyvän laskujen mukaan. Kun vihollinen oli saanut
ratsuväkensä jonkunlaiseen järjestykseen, välähtivät siellä miekat,
hevosten harjat hulmahtivat ja maa tömisi tuhanten kavioin sitä
tallatessa. Kuin kaikki edestään lakaiseva pyörremyrsky läheni
pölypilveen kietoutunut ratsujoukko. Tuijottaessaan siihen tunsi
Pertti kylmien väristysten karsivan ruumistaan ja hänen polvensa
vavahtelivat. Mutta liikahtamatta seisoi hän paikallaan ja puristi
suonenvedontapaisesti lipputankoa. Sitten... se kaikki kävi kuin
unessa. Komennon kuullessaan livahtivat he kuin ankeriaat seiväsmetsän
taa, viholliset huomasivat liian myöhään uhkaavan vaaran, kuului kauhun
ja tuskan karjahduksia, kun etummaiset hevoset ratsastajineen
naulautuivat seipäisiin, takimmaiset rivit sulloutuivat päälle ja tähän
sekasortoiseen sikermään iskivät kummaltakin sivustalta suomalaiset
ratsumiehet. Ohjakset löysinä ja villisti kirkuen pakenivat ne, jotka
pakenemaan pääsivät. Niinkuin suuri aalto huljahtaa laivankannen yli,
peittää hetkeksi kaikki näkyvistä ja huumaa aistit umpisukkeloon
joutuneilta merimiehiltä, vetäytyen sitten yhtä äkkiä takaisin ulapalle
— sellaiselta vaikutti tämä kaikki Perttiin ja hänen tovereihinsa.
Mutta tällä aallon huuhtaisulla oli heihin vapauttava vaikutus. Yks
kaks olivat he päässeet jäykistävästä jännityksestään, tunsivat veren
lämpimästi ja vilkkaasti virtaavan suonissaan ja kohottivat huikean
hurraa-huudon tälle ensi menestykselle.

”Kas niin, lapset, kaikki kävi toivomustemme mukaan”, puheli eversti
ratsastaen jälleen pitkin rintamaa. ”Kaikki ei kuitenkaan ole vielä
lopussa, vaan kuumin on edessämme, sillä nyt käy varmaankin heidän
jalkaväkensä kimppuumme. Heitä eivät nuo siunatut seipäät voi pidättää
ja silloin kysytään teiltä miehuutta pysyä alallanne. Mutta onhan alku
hyvä, meidän kuraassimme on noussut ja vihollisen laskenut, se tasottaa
mieslukumme erilaisuutta. Antakaa heille vain rivakasti kuonoon, pojat,
ja kaikki päättyy hyvin.”

Nähtiin, että vihollinen järjestäysi metsän rinteessä uuteen
hyökkäykseen. Tällä kertaa alkoi taaja jalkaväkijoukko liikehtiä
suomalaisten keskustaa kohti, samalla kuin ratsuväen jäännökset olivat
asettuneet kummallekin kyljelle, suojellakseen niitä suomalaisen
ratsuväen hyökkäyksiltä. Yhä lähemmäs tuli vihollinen ja... sitten
alkoivat musketit paukkua ja taistelevain päiden päälle syntyi kitkerä,
yhä sakeneva savupilvi. Kuinka se tuo pauke ja kuulain surina panikaan
veren kuumenemaan. Pertti näki toveriensa joukosta suistuvan kenttään
miehen sieltä, toisen täältä, mutta rohkeana seisoi hän alallaan ja
niin tekivät toisetkin. Kuinka mielellään hänkin olisikaan ampunut,
mutta siihen hänellä ei ollut tilaisuutta, hänen kun täytyi hoitaa
lippuaan, joka ylpeänä liehui heidän riviensä yläpuolella, aina väliin
peittyen tiheään ruudinsavupilveen.

Yhä lähemmäs työntäytyi vihollinen. Nyt ne saivat raivatuksi pois
tieltä seipäät ja niihin tarttuneet miehet ja hevoset. Sitten... sitten
seurasi hurja yhteentörmäys miekoin, keihäin ja musketinperin. Kaikki
oli tuokion yhtä pyörryttävää sekamelskaa, huutoa ja aseiden kalsketta.
Ja kun näköala Pertin ympärillä taas hieman selveni, näki hän
vihollisten peräytyvän ja toveriensa hurraata huutaen ajavan heitä
takaa. Mutta sitten näki hän everstin ilmestyvän ruudinsavun keskeltä
ja pysäyttävän takaa-ajajat.

”Ottakaa entiset paikkanne, lapset, ja pitäkää ne, seisokaa lujana
alallanne, sillä nyt tulee taistelun ratkaisevin hetki”, kuuli Pertti
hänen puhuvan. ”Hetken päästä uudistaa vihollinen varmasti rynnäkkönsä
ja minun täytyy koko toinen rivistö viedä hetkeksi pois, sillä eräs
vihollisjoukko on kiertämässä Rautjärven ympäri meidän niskaamme.
Kestäkää herran nimessä paikallanne niinkauan kuin minä ehdin takaisin.
Kun rintamaan syntyy aukkoja, niin vetäytykää yhteen älkääkä päästäkö
niitä läpi. Kapteeni Kaarlo Lennartinpoika on ylin päällikkö minun
poissa ollessani.”

Sen sanottuaan kiiti eversti toisen rivistön jalkamiesten kanssa pois.
Turvattomuuden tunne valtasi ensimäisen rivistön, kun se jäi täten
vaille selkänojaa, joka aina nopeasti täytti syntyneet aukot. Mutta
olivathan he lyöneet jo kahdesti vihollisen pakosalle, heidän
rohkeutensa oli kasvanut eivätkä he tulisi hevillä paikkaansa
jättämään.

Jälleen läheni vihollinen ja jälleen kietoutui kaikki villiin
sekamelskaan. Tällä kertaa kävi taistelu paljon kestävämmäksi ja
vimmatummaksi. Vihollisten paino oli liian raskas tuolle ohuelle ja
harvalukuiselle suomalaisten rintamalle. Yhä lähempänä loiskahtelivat
taistelun laineet sitä paikkaa, jossa Pertti lippua pidellen seisoi.
Hän tunsi verensä kuumenemistaan kuumenevan. Vasemmalla kädellään hoiti
hän lipputankoa ja oikeassa oli miekka valmiina iskemään. Hän ei
tahtonut peräytyä, etteivät viholliset eivätkä omat miehet näkisi lipun
siirtyvän taaksepäin.

Nyt... nyt oli hän keskellä kuohua, hän iski ja pisti ja sai itse
iskuja ja näki miehiä ympärillään suistuvan maahan. Joku tarttui
lipputankoon ja koetti vääntää sitä hänen kädestään, mutta joku hänen
tovereistaan suisti sen maahan... Sitten sukelsi vihollismerestä suuri,
rokonarpinen mies, oikea jättiläinen; ylenkatseellisesti löi se miekan
hänen kädestään, niin että se kilahtaen lensi maahan, tarttui sitten
lipputankoon ja tempasi sen yhdellä nykäisyllä haltuunsa. Turhaan
kurotti Pertti käsiään saadakseen sen takaisin temmatuksi, rokonarpinen
jättiläinen sukelsi takaisin sinne, josta oli tullutkin ja Pertti näki
rakkaan lippunsa liehuvan vihollisjoukon yllä, joka tervehti sitä
riemuhuudoin...

Tuska sydämessään seisoi Pertti hetken kuin huumaantuneena alallaan.
Hänestä tuntui, että häneltä oli riistetty kunnia, että hän oli
pettänyt everstin luottamuksen ja että voiton mahdollisuus oli
luisumassa heidän käsistään. Ei, se ei saanut tapahtua! Lippu oli
otettava takaisin hinnalla millä hyvänsä. Hänet valtasi omituinen
huumaus, joka ikäänkuin tempasi hänet kohoksi maasta. Tuntematta tai
huomaamatta verta vuotavia haavojaan tarttui hän suureen lyömämiekkaan,
joka joltakin kaatuneelta oli vierähtänyt hänen jalkoihinsa, ja huutaen
ympärillään kamppaileville tovereilleen: ”Pojat, seuratkaa minua,
meidän on saatava lippumme takaisin!” alkoi hän kaksin käsin
silmittömästi hakata ympärilleen. Lippua kohti veti häntä kuin joku
salaperäinen yliluonnollinen voima, joka sai hänet unhottamaan haavansa
ja uupumuksensa. Viholliset kaatuivat tai väistyivät tuon huimasti
välkkyvän aseen edestä, aseen, jota niin rajulla vimmalla heilutti
kalpea, verinen nuorukainen, silmissään yliluonnollinen loiste. Leveä
verinen kuja aukeni vihollismereen Pertin ja hänen toveriensa
vastustamattomasti edetessä ja yhä lähemmäs lippuaan he ehtivät. Vielä
muutama huima sivallus ja siinä oli rokonarpinen lipunryöstäjä ihan
hänen edessään. Se koetti jälleen sukeltaa häiriöön joutuneiden omiensa
joukkoon, mutta Pertin hirmuinen ase oli nopeampi. Pää halaistuna
suistui jättiläinen maahan. Pertti tempasi ahnaasti lipun hänen
kädestään, kouristi suonenvetoisesti sen tankoa ja painoi sen syvään
hengähtäen rintaansa vasten. Mutta samalla musteni maailma hänen
silmissään, hän horjui ja kaatui lippuineen maahan...

Hän ei kuullut enää hurraa-huutoja takanaan eikä hakkaa päälle-huutoja
edestäpäin eikä nähnyt, kuinka viholliset sekasorron vallassa alkoivat
paeta joka suunnalle. Eversti oli palannut järven takaa, viholliset
luulivat suomalaisten saaneen vereksen apujoukon ja kun samalla se
joukkokunta, jonka eversti oli erottanut omista miehistään ja
lähettänyt järven ympäri vihollisen selkään, oli käynyt hyökkäämään
suurella pauhinalla, joutuivat viholliset sellaisen hämmingin valtaan
kuin taivas olisi pudonnut heidän päälleen. He jättivät kaiken,
lähtivät silmittömään pakoon ja hajausivat kuin paimenettomat lampaat
Laatokan puolesiin metsiin. Siten päättyi tuo nelituntinen kiivas
taistelu suomalaisten täydellisellä voitolla.

Eräs nuoremmista upseereista, Pertin tovereita Viipurin lukiosta, oli
juuri kuvannut everstille tarkkaan, kuinka Pertti lippunsa menetettyään
oli johtanut heidät hurjaan hyökkäykseen ja vallottanut lipun takaisin
ja kuinka hän sillä teollaan oli ratkaisevimpana hetkenä seisauttanut
vihollisen etenemisen, kunnes eversti ehti avuksi, ja kuinka hän siten
oli pelastanut koko taistelun. Vaieten ja paljastetuin päin seisoivat
eversti ja kaikki upseerit Pertin ympärillä, siinä missä hän makasi
selällään kalpeana ja elottomana, mutta kasvoillaan vielä onnellinen
hymy ja kädet lujasti puristaen lipputankoa. Kuin henkivartioina makasi
hänen ympärillään joukko kaatuneita tovereita.

”Minä sanoin hänen äidilleen”, lausui eversti, ”että hänestä voi vielä
tulla kenraali. Mutta minä en arvannut kyllin korkealle, sillä hänestä
tulikin sankari.”

Everstin silmissä kimalsi kyynel, kun hän kumartui alas ja sulki
vainajan silmät sekä peitti hänen ruumiinsa lipulla.

Sellainen oli 14 p. heinäk. 1656 Raudun taistelu, jossa nuori
lipunkantaja Pertti Simonpoika eli Bartholdus Simonis näytteli niin
sankarillista osaa ja josta kuningas Kaarlo Kustaa lähetti eversti
Burmeisterille kiitoksensa.

Kyösti Wilkuna.

KÄKISALMEN PUOLUSTUS VUONNA 1656.

KAPTEENI OLAVI PENTINPOIKA.

Heleimpään kevätvihreäänsä olivat tuuheat lehtipuut pukeutuneet Vuoksen
vanhan suujuoksun varrella ja kuusenoksatkin komeilivat punertavissa
käpykoristeissaan. Keveästi lipui pieni kaksihanka-haapio myötävirtaa
leveän kymin pohjoisen rinteen ohi, jossa kasvoi vehmas nurmi.
Venheessä piti perää hyväntuulisen näköinen, ahavoittunut,
ryhdikäs keski-ijän mies talonpoikaisessa mekossa, jonka tuppivyö
tulusvehkeineen kiinnitti uumenille. Soutajina oli perämiehen neljä
reipasta pienoiskuvaa, hänen poikiaan, joista kolme jo oli siinä
kahdenkymmenen vuoden seutuvilla, alle tai päälle, ja neljäs, nuorin
vasta puolivälissä toistakymmentä, — siinä oli airovoimaa liiaksikin
noin pieneen alukseen. Mutta niinpä taival katkesikin nopeasti ja pian
rupesi lehteväin nienten lomitse kuultamaan määränpää, Käkisalmen
ijäkäs, harmaakivinen saarilinna, jonka vanhimman osan jyhkeä, pyöreä
torni tummana kuvastui päivän kiilloittamaan virran kalvoon. Linna
sijaitsi näet kahdella, sillan kautta toisiinsa ja pohjoiseen
mantereeseen yhdistetyllä saarella, ja sinne mantereen puoliselle
rinteelle oli linnan turviin kasvanut pieni kaalimaiden ja
viljapeltojen ympäröimä esikaupunki. Suuremman saaren eli n.s. uuden
linnan muurien sisäpuolella sijaitsi vanha kaupunki ja itse linnan
ytimen muodosti siitä ulompana oleva saari, jota sanottiin ”vanhaksi
linnaksi.” Tämän virranpäälliseen rantaan, korkean muurin alle, laski
venhe, josta soutajat heti rupesivat maihin lappamaan verkkojaan ja
vapojaan.

Kalamatkalta, kevätkalan pyynnistä, palasivat näet siinä Käkisalmen linnan
päällikkö, kapteeni Olavi Pentinpoika — kalamiespuvussa — ja
hänen reippaat poikansa, Kaarlo, Olavi, Konrad ja Juhana, iloisina
kaikki ja ylpeinä kauniista saaliistaan. Sillä kalakontit, jotka he
nostivat venheestä äitinsä eteen, joka juuri laskeusi linnasta saapuvia
vastaanottamaan, olivat suuret ja täydet — kelpasi niitä näytellä...

— Siinä on saalista, huudahtivat he, kohotellen kontista esille
suurimpia vonkaleita. — Onko täällä linnan sauna lämpiämässä, me
toimme tullessamme tuoreita vastoja.

Mutta äiti, rehevä, topakka maalaisemäntä, ei tällä kertaa kiinnittänyt
paljoakaan huomiota saaliisiin eikä vastoihin. Hänen katseensa oli
hiukan huolestuneen näköinen, kun hän kääntyi miehensä puoleen ja
virkkoi:

— Tänne saapui aamulla miehiä Sortavalasta ja ne kertovat outoja
uutisia.

— Ka minkälaisia?

— Heidän puolessaan parveilee ratsastavia vainolaisia... ovat siellä
ryöstäneet taloja ja polttaneet kirkkoja.

— Vainolaisia...?

— Niin, kasakoita, mitä lienevät. Ihmiset kuuluvat paenneen
metsiin... Mutta jouduhan itse kuulemaan, miehet ovat linnantuvassa.

Vakava, hämmästynyt ilme levisi isän hyväntuulisille kasvoille, kun hän
siihen kotvaseksi jäi miettiväisenä seisomaan. Vihan liekkikö olisi
irti idässä? — hänen oli sitä vaikea ymmärtää. Mutta viestin tuojathan
ovat tuvassa... Olavi ojentausi suoraksi — hänen oli siinä kalapuvussa
hiukan hidasta päästä täyteen sotilaalliseen ryhtiinsä —, jätti sanaa
puhumatta poikansa rannalle hoivaamaan verkkoja ja saaliita, ja läksi
nopein askelin nousemaan vastamaata synkännäköisen linnansa
paksuseinäistä porttia kohden.

— Jos kasakat ovat tulleet rajan yli, niin pian he ovat täälläkin!
Kuinka heitä silloin täällä tervehditään?

                                                  ⸻

Käkisalmen vanha linna, joka jo nelisensataa vuotta oli seisonut siinä
Vuoksen suujuoksun vartiana, oli näihin aikoihin, 16-sataluvun
puolivälissä, päässyt pitkien rauhanvuosien varrella hiukan
”ruostumaan” ja ravistumaan. Sitä oli kyllä laajennettu linnoittamalla
myöskin se suurempi saari, jossa ”vanha kaupunki” sijaitsi, ja itse
”pesälinnan” muurit ja vallit, joita oli ahkerasti varustettu ja
lujitettu noin viisikymmentä vuotta sitten, jolloin sen omistamisesta
tuimasti taisteltiin, olivat kylläkin paksut ja vankat. Ja ensi vuosina
Stolbovan jälkeen, jolloin Ruotsi jäi lopullisesti pitämään tuon
kiistankapulan, oli siellä pidetty riittävä varustusväkikin kaikkine
tykistöineen ja sotatarpeineen. Mutta sen jälkeen oli täällä Suomen
itäisellä rajalla — harvinaisuutena kyllä — vallinnut monta rauhan
vuosikymmentä ja siihen rauhantunteeseen oli tällävälin jo liiaksikin
totuttu. ”Korelan” linnaväkeä oli pienentämistään pienennetty sitä
myöten kuin Ruotsi alinomaa tarvitsi lisää aseväkeä suuriin
saksalaisiin sotiinsa; sen parhaat tykit oli sieltä viety muille
taistelutanterille, eikä ollut varoja riittänyt tämän kaukaisen linnan
kunnossapitoon, — niitä oli aina tarvittu toisaalla. Siksi oli nyt
Käkisalmen päällikön, jolla oli linnassaan vain vähäinen,
rauhanaikainen varustusväki ja sen mukaiset muonat, vaikea ajatella
vihollisen nyt yhtäkkiä tekemää hyökkäystä.

Mutta siihen ajatukseen oli kai totuttauduttava. Olavi Pentinpoika,
suomalaisesta maalaishuovista kapteeniksi ylennyt soturi, oli jo pari vuosikymmentä sitten -vuotisen
nuorena luutnanttina ollut lyhyen ajan Käkisalmen
väliaikaisena komentajana, ja silloin päässyt tähän rajalinnaan ja sen
viereisen kauppakylän väestöön mieltymään. Senjälkeen oli hän
kulkeutunut toisille sotatiloille, retkeillyt Liivinmaalla ja
taistellut Saksassa 30 sodan loppuaikoina, palaten vihdoin
rauhan tultua takaisin Suomeen, jossa hänellä oli kotinsa ja perheensä.
Hän otti silloin taas Käkisalmen syrjäisen linnan hoitoonsa, — siellä
oli köyhän miehen helpompi kasvattaa isoa perhettä, sillä siellä
saattoi viljellä maata ja harjoittaa kalastusta sekä muutenkin elää
hiljaista, vaatimatonta maalaiselämää, jota hän rakasti. Venäläisten
kanssa käytiin kauppaa ja elettiin hyvässä naapurisovussa aavistamatta,
että Ruotsin uuden kuninkaan Kaarlo Kustaan levoton politiikka sotkisi
isänmaan sotaan, paitsi muuta Eurooppaa, myöskin Venäjätä vastaan.

Kevättalvella oli kyllä Viipurista saapunut tietoja, jotka eivät
ennustaneet oikein hyvää, mutta rauhan rikkoutumista ei sentään, osattu
odottaa, — elettiinhän hallituspiireissäkin vielä siinä hyvässä
uskossa, että sattuneet selkkaukset kyllä nytkin sodatta selviävät.
Ulkomaisille sotatanterille yhä Suomesta väkeä kiristettiin, kasvavat
pojatkin piti sinne kuljettaa, — kukapa silloin osasi odottaa
venäläisten hyökkäystä Suomeen! Käkisalmenkin pienilukuisesta
miehistöstä oli osa laskettu lomalle niinkuin tavallisesti kevättöihin
ja kevätkalanpyyntiin oli linnasta lähdetty niinkuin ainakin.

— Olisiko nyt todella rauha rikkoutunut, sota alkanut idästäkin?

Sortavalasta saapuneet miehet, jotka linnanisäntää odottivat pesälinnan
vanhassa vierastuvassa, eivät tienneet asiallisesti paljo muuta, kuin
minkä suulas emäntä jo rannassa oli kertonut. Vihollinen hävitti
laajalti Karjalan varsinkin luterilaisen väestön asuinmaita; nämä
miehet olivat lähteneet kodeistaan länteen kulkemaan, toiset olivat
metsiin paenneet. Ja nyt he pyysivät linnasta avukseen sotaväkeä,
häätämään hyökkääjät pois rajan taa.

— Vai linnaväkeä avuksi... Ovatko nuo ryöstäjät säännöllistä
sotaväkeä?

— Ovat kyllä. Ja uusia joukkoja kuuluu heitä olevan tulossa rajan
takaa.

— Vai uusia tulossa...

Olavi Pentinpoika teki äkkiä päässään pieniä laskelmia. Linnueen
kirjoissa oli nykyisin kaikenkaikkiaan, hänen omat pojat mukaan
luettuina, 190 miestä, joista osa oli lomalla kotikylissään. Hevosia,
joita ahkerasti oli käytetty linnan peltotöissä, oli parikymmentä, —
ei siitä riittänyt mitään lähettää ryöstelevää vainolaista vastaan.
lannan omaa turvallisuutta oli nyt lähinnä ajateltava.

— Malttakaahan, miehet, puhui hän lohdutellen kärsimättömille
sortavalalaisille, vetäessään asetakin ylleen ja sitoen miekan
vyölleen. — Ehkä on parasta, että te jäätte toistaiseksi tänne
linnaan... katsotaanhan, mitä voidaan tehdä. Käykää murkinoimaan!

Mutta itse ei hän nyt joutanut aterioimaan, — piti heti ryhtyä
erinäisiin kiireellisimpiin toimenpiteisiin. Kohta rupesikin
linnankirkon kello soimaan, kutsuakseen kotiin esikaupunkiin ja
lähikyliin laskettuja miehiä, ja itse kävi linnan herra aitoissa ja
kellareissa varastojaan tarkastamassa. Uudessa linnassa, joka oli nyt
puolustuskuntoon saatettava sekin, pani hän miehet vallitöihin ja
määräsi joutoväen ajoissa muuttamaan sieltä pois. Sieltä palatessaan
tapasi hän pesälinnan väentuvassa rannasta nousseet poikansa, jotka yhä
puuhailivat verkkojensa ja rihmojensa ääressä. Heille hän virkkoi:

— Nyt pois rihmat ja koukut, pojat! Tässä on nyt pidettävä huolta
toisenlaisista työkaluista.

Pian oli isä antanutkin pojilleen uudet tehtävät.

— Sinä Kaarlo, ratsasta parin miehen kanssa Sortavalaan päin
vakoilemaan, missä asti vainolainen jo liikkuneekaan. Hoi, Olavi, anna
kalat akoille ja hae hiirakko laitumelta, se on nopein menemään. Varaa
paras satula ja karauta sitten yötä päivää Viipuriin, ilmoittamaan
sikäläisille sotaherroille, että vihollinen on hyökännyt Karjalaan ja
että tänne tarvitaan pikaista apua. Ja Konrad, laske sinä vesille
vastatervatut nuottaveneet, ota mukaasi riittävät soutajat ja lähde
joensuusta, johon tuonaan laski kaksi jauhosaimaa, hakemaan viljaa niin
paljon kuin saatte venheillä kulkemaan. Ja vihdoin nuorimpani, sinä
Juhani, kirjoitusmies, tule avukseni, meidän on nyt yhdessä laadittava
pari kirjettä Olavin mukana Viipuriin lähetettäväksi. Kas niin, toimeen
kaikki...!

— Kunhan ensiksi koen polakoukkuni Kalliosaaren kupeelta, rupesi
nuorin veljeksistä varsin levollisesti estelemään. Hän ei ollut koskaan
tottunut Käkisalmen linnassa mihinkään erityiseen kiireeseen eikä
ymmärtänyt sellaista hoppua nytkään tarvittavan. Mutta isä taputti
häntä hellästi leuvan alta ja virkkoi:

— Elä lähde nyt ensiksi koukkujasi kokemaan, Juhani. Tänään ovat
täällä toiset tehtävät tärkeämmät, — tänään ja huomenna päivänä ja ehkä
näistäpuolin monenakin. Sillä rauhan ajat ovat nyt päättyneet.

Se näkyi pian kaikesta. Käkisalmen hiljainen linna rupesi yhtäkkiä
elämään!

Päivät menivät siellä nyt kiireellisissä varustustöissä, viikot
vierähtivät Mittumaariaan asti, jolloin kappalainen linnan kirkossa
hartaasti rukoili rauhan puolesta, eikä vihollista vielä ainakaan
kuulunut Käkisalmen linnan edustalle. Jokohan tuo jättikin
hyökkäyksensä sikseen, tuumi Olavi Pentinpoika väliin aherrustensa
lomassa, — eiköhän rauha lopulta sentään särkynytkään?

Särkyi ja pahastikin. Sen jo todistivat kesäkuun viime päiväin viestit.
Kaarlo-poika palasi vakoilumatkaltaan kertoen, että itäisiä pitäjiä
ryöstelevät kasakat ovat vain odottaneet suurempia lisäjoukkoja, —
pian ne ovat sieltä länteen päin tulossa. Samaan aikaan palasi Olavi
hiirakollaan Viipurista ja toi paljo pahoja uutisia. Viholliset ovat
hyökänneet Inkeriinkin, jossa ovat ryöstäneet Nevanlinnan ja ruvenneet
Pähkinälinnaa piirittämään, ja viipurilaiset ovat huutavassa hukassa,
heillä kun ei ole kaupunkiaan puolustaakseen paljo ollenkaan sotaväkeä.

— Käskivät meidän vain täällä pitää sitkeästi puoliamme.

— Senhän tiedämme neuvomattakin, murahti isä. — Mutta sieltä ei siis
ole odotettavissa mitään apua?

— Lupasivathan he koettaa, he parastaikaa kokoavat ja harjoittavat
uutta aseväkeä.

Mutta huolettavin Olavin uutisista oli kuitenkin se, että hän
paluumatkallaan oli tavannut Suvannon taipaleella jo ison
vihollisleirin. Venäläiset ovat siinä nousseet maihin, anastaneet koko
taipaleen haltuunsa, — Olavin oli täytynyt Raudun kautta kiertää
metsäteitä päästäkseen takaisin Käkisalmeen.

— Yhteys Viipurin kanssa on siis katkaistu, totesi sen kuultuaan
isä-Olavi, jonka hyväntuulisille kasvoille jo oli asettunut sangen
ankara piirre. — Pian ollaan umpiperässä!

Viimein souti Konrad miehineen kesäkuun viimeisenä päivänä viimeisen
viljalastin Laatokalta ja ilmoitti, että sinne Vuoksen virran suuhun
laskee parastaikaa vihollisten laivoja ja suuria lotjia, joista
puretaan miehiä ja tykkejä maihin, — siellä kuhisee miestä kuin
pilveä, ja mölinä käy pitkin rannan hiekkaisia särkkiä.

— Kas niin, aamulla ne mölisijät ovat täällä, ennusti linnanherra. —
Siispä nyt poltetaan etukylä pois mantereen rannalta, ettei vihollinen
siitä saa turvaa, — kirkko vain jätetään polttamatta! —, kerätään
kaikki venheet linnan valkamaan, ja vedetään vipusillat pystyyn. Sitten
ollaan Herran kukkarossa!

Illan tullen syttyivät tulet kauppakylän taloissa, joista naiset ja
lapset jo oli lähetetty pakosalle salosaunoihin, ja komeat
juhannuskokot valaisivat pian Käkisalmen suljetulle pienelle
varustusväelle valjun kesäyön.

                                                  ⸻

Seuraavina päivinä, heinäkuun ensimäisenä ja toisena, asettuivat
jokisuulta saapuneet venäläiset sankoin joukoin Käkisalmen edustalle,
ruveten joen pohjoispuolisille rinteille pystyttämään telttojaan.
Siellä soivat torvet ja kajahtivat komentohuudot, tykkipattereita
ruvettiin kaivamaan kauniisti orastaviin kauravainioihin ja hevosia
pantiin liekaan ruislaihoihin. Ja linnan edustaiselle niemekkeelle,
sillan päähän, ratsasti rummuttaja julistamaan venäläisten päällikön,
Mikael Puskinin, nimessä:

— Heittäkää linna mielisuosiolla, siten säästytte pommituksesta.

Mutta heille huusi Olavi Pentinpoika vastaan uuden linnan pohjoisesta
muurinsarvesta:

— Antakaa jyristä vain, ei sitä meidän käkemme säiky!

— Ette siis luovuta linnaa?

— Tulkaapas ottamaan! On meillä lyijypapuja, millä vastata
hävittömyyksiin...

Silloin rupesivat venäläiset panemaan pystyyn piiritysvehkeitään ja
purkivat sitä varten etukaupungin puisen kirkonkin, jonka seinähirsistä
he rakensivat tykinalustoita.

Onneksi oli Käkisalmen linnassa vanhemmilta ajoilta melkoiset
ampumavarastot ja pelottomasti kävi pienen linnan harvalukuinen
miehistö niillä vastaamaan piirittäjäin pommitukseen. Miehistö oli
tosin tottumaton piiritysoloihin, mutta pian siltä hammas karkeni. Se
jaettiin heti säännöllisiin työvuoroihin. Kun Kaarlo ja Olavi
osastoineen olivat päivän otelleet, milloin uuden, milloin vanhan
saaren valleilla, lähtivät he linnan suojiin nukkumaan ja kapteeni itse
asettui silloin Konradin kanssa muurinsarviin tykkejä hoitamaan.
Eivätkä he hätääntyneet, jos muurista kappale lohkesikin; se oli paksu
ja vankka ja pahimmat vauriot korjattiin yöllä. Ja jos vihollinen
yritti äkkirynnäkköä, silloin puhallettiin torveen ja kutsuttiin koko
miehistö uhatulle vallinosalle, josta tulinen muskettituisku pantiin
suitsuamaan ryntääjiä vastaan. Sitä nämä aina tottelivat.

Hätäilemättä ja levollisesti hoiti Olavi Pentinpoika niin yksinäisen
linnansa puolustusta. Pian tottuivat linnan naisetkin siihen
piirityselämään ja alituiseen paukkeeseen. Olavin toimekas emäntä
juoksi pesälinnassa puuhakkaana keittiön ja kellarein väliä,
valmistellen ruokia taistelevalle miehistölle, luotisadetta
säikkymättä. Aina toisinaan hän tosin toisten naisten kanssa pirtin
pimennossa pirautti pienen itkun ajatellessaan sitä ahdistusta, johon
oli salpauduttu, ja uhkaavaa, julmaa kidutusta, jos vihollisen käsiin
jouduttaisiin. Mutta sitten taas vaativat häntä taloushuolet liikkeelle
ja piiritystä muistamatta hyöri hän taas piikojensa keskellä
toimekkaana emäntänä avainten vyöllä kalistessa.

Hätä ei ollut suuri, niinkauan kuin vihollinen pommitti linnaa vain
pohjoisen mantereen puolelta, jonne harvalukuiset puolustajat vielä
riittivät vartiopalvelukseen. Mutta muutaman viikon perästä kävivät
venäläiset ahdistamaan itse pesälinnaa virrankin taholta. He soutivat
tykkejään pieneen, linnan edustalla olevaan Kalliosaareen, jonka
rannoilla Juhanilla oli ollut polakoukkunsa, ja kun he sieltä rupesivat
vesiporttia ja valkamaa pommittamaan, kävi käkisalmelaisten vaikeaksi
puolustautua näin kahdelle rintamalle. Ei riittänyt enää miehille aikaa
nukkumiseen ja vanha rantamuuri rupesi pahasti halkeilemaan.

— Tuolta Kalliosaaresta pitäisi paukuttajat saada pois, puhui nuori
Konrad, kun pojat taas eräänä iltana isänsä kanssa neuvottelivat
puolustuksen jatkamisesta.

— Niin pitäsi, myönsi isä. — Paljokohan väkeä lienevät viholliset
sinne vieneet?

— Satakunnan miestä, — kyllä me niiltä jaksamme saaren valloittaa,
vakuutti Kaarlo, joka aina halasi seikkailuihin.

— Siispä koettakaa, pojat, siitä olisi meille iso helpotus. Eivätpä
Kalliosaaren miehet aivan äkkiä ehdi saada maistakaan apua.

Tuumista käytiin toimeen. Eräänä sateisena yönä soutivat Kaarlo Konrad ja,
kummallakin parikymmentä miestä venheessään, linnan valkamasta
hiljaa rannikkoa myöten vastavirtaan ja laskivat sieltä yhtäkkiä
keskivirran mukana Kalliosaaren rantaan. Siellä olivat viholliset
levolla teltoissaan ja vartiatkin torkkuivat puiden alla
sateensuojassa. Salamana kävivät maihin laskeneet linnalaiset näiden
kimppuun, iskivät heidät kuoliaiksi ja tuikkivat tuurillaan teltoissa
makaavia miehiä. Pienellä saarella syntyi sanomaton huuto ja hälinä;
venäläiset, jotka eivät tietäneet ahdistajainsa lukumäärää eivätkä
ehtineet vastarintaan järjestäytyä, hyökkäsivät päistikkaa venheilleen
pakoon pyrkiäkseen, mutta sen paon varrella useimmat heistä menettivät
henkensä. Ainoastaan yksi venekunta pääsi lähtemään saaresta, toisia
avuttomina antautui, ja linnalaiset kytkivät heidät vangeikseen.
Kiireesti kävivät voittajat sitten tyhjentämään vihollisten ruoka- ja
ampumavarastot. Mutta nuo suuret tykit, jotka olivat linnan vesimuuria
sangen pahasti täräytelleet, kantoivat he venheisiinsä linnaan
viedäkseen, sillä heillä ei ollut siellä niin uusia eikä kauaskantavia
tulitorvia. Patterit purettiin saarelta, teltat viskattiin virtaan.

Mutta kauan eivät Käkisalmen miehet sentään Kalliosaaressa siekailleet.
Otettuaan mukaansa vihollisten venheet, joissa he vankinsa hinasivat,
soutivat he suoraan virran poikki takaisin linnan vesiportille.

Siellä seisoi Olavi Pentinpoika levottomana odottaen yön keskessä
kaamealta kajahtavan taistelun päättymistä. Häntä oli jo kaduttanut,
että hän oli suostunut tällaiseen seikkailuun, jossa hän saattoi
menettää neljännen osan koko pienestä linnueestaan, — sitä iloisempana
vastaanotti hän nyt voittajina palaavat poikansa.

— Mutta mitä te noista vangeista tänne toitte, kysyi hän saapuneilta
vähän tyytymättömänä. — Eikö meillä ole täällä ruokaa kuluttavia suita
tarpeeksi?

— Nämä miehet tuovat ruokansa mukanaan, vastasi Kaarlo hilpeästi. —
Ja miehiä täällä tarvitaan valleja korjaamaan, — silloin pääsemme itse
helpommalla.

Sen sadeyön jälkeen eivät piirittäjät enää yrittäneet rakentamaan
pattereitaan Vuoksen saariin. Sen sijaan sijoittivat he osan
piiritysjoukostaan Vuoksen etelärannalle, käyden sieltä linnaa
ampumaan. Mutta huonommin tykit sieltä asti kantoivat ja Käkisalmen vanha linna,
joka vuosisatain varrella jo oli niin monet piiritykset
kestänyt, näytti puolustajainsa vähälukuisuudesta huolimatta ainakin
toistaiseksi kestävän tämänkin ankaran pommituksen.

— Ja tuleehan toki Viipurista apua! — niin lohduttautuivat miehet
aina, kun itsensä ylen väsyneiksi tunsivat. — Eihän maan hallitus toki
jätä tärkeää rajalinnaansa avutta kukistumaan!

                                                  ⸻

Eräänä heinäkuun päivänä saapuikin Räisälästä soutanut haapio tuomaan
linnaan Viipurin komentajan eversti Burmeisterin lähettämän viestin,
että hän talonpojista, porvareista ja lukiolaisista kokoonhaalimallaan
miesjoukolla on tulossa Käkisalmea pelastamaan pintehistä. Tätä ennen
oli vanha eversti jo kerran karkoittanut viholliset Suvannon
taipaleelta ja aikoi nyt tehdä sen toistamiseen, sitten hyökätäkseen
piiritysväen kimppuun.

Se oli ilon viesti nääntymiinsä asti ponnisteleville puolustajille, se
taas heissä ylläpiti rohkeutta ja toivoa. Ja sitä rohkaisua
tarvittiinkin. Sillä yhä lähempää, yhä sisukkaammin ahdistivat
piirittäjäin tuhantiset laumat tuota eristettyä linnaa, ampuen sitä
yötä, päivää ja tehden yhä useammin rynnäkköjä sen muureja ja portteja
vastaan. Piiritettyjen rivit harvenivat näissä alituisissa
taisteluissa. Eräänäkin päivänä räjähti etulinnassa muuan kranaatti
niin pahasti, että se tappoi puolenkymmentä miestä, toisena kannettiin
Kaarlo-poika haavoitettuna suurtupaan, jossa linnan naiset jo ennestään
hoitelivat useita haavoitettuja. Eikä toisaalta voitu linnasta
ylläpitää kyllin tehokasta tulta, sillä vaikka Konrad kellarissa
väliin ”keittikin” uutta ruutia, olivat ampumavarat sentään
arveluttavasti vähenemässä. Ja puolustettavat vallit olivat pitkät.

Siksi tähystelivät linnan miehet nyt alituisesti toivovin katsein
tuonne virran eteläiselle rannalle, jonne apujoukon toivottiin saapuvan
piirittäjäin niskaan, siksi koettivat he joka aamu, väsyneinä
kävellessään uuden päivän kamppailuun, lohdutella toisiaan:

— No, ehkäpä jo tänään saapuu Viipurin väki tuomaan meille henkilomaa.

— Taikka ainakin ensi yönä. Vielä me tämä päivä kestetään.

— Ja huominenkin, — kun kerran apu saapuu!

Niin kului viikkoja. Ja vihdoin, eräänä sumuisena yönä, laski taas
haapio myötävirtaa linnan valkamaan. Mutta se ei tuonut viestiä
avustusjoukon saapumisesta. Se päinvastoin kertoi eversti Burmeisterin
tarmokkaan avustusyrityksen lopultakin rauenneen. Apuväki oli kyllä
samonnut Viipurista Raudun kirkolle asti, mutta siellä oli vihollinen
hyökännyt vastaan. Tuo pieni ”kokoonhaalittu” suomalainen sotajoukko
oli siellä neljä tuntia sitkeästi taistellut ja lopulta pakottanutkin
vihollisen peräytymään. Mutta se oli sittenkin osottautunut liian
heikoksi murtautuakseen Suvannon taipaleen poikki Käkisalmen avuksi, —
sen oli täytynyt palata Viipuriin.

Tämä viesti masenti nyt mielet saarretussa saarilinnassa entistä
matalammiksi. Viikkokausia valvoneet ja alituisissa otteluissa uupuneet
miehet melkein lyyhähtivät lamaan, — toivokin oli heiltä taittunut.
Kaikki näytti menetetyltä. Mutta silloin Olavi Pentinpoika, joka näihin
asti oli kuin virallisesti johtanut puolustusta, osotti mitä miestä hän
oikein oli. Hän pani linnan piiat kantamaan kellarista muurinsarvissa
vartioiville miehille kipollisen olutta ja kulki itse vartiopaikasta
toiseen heitä kannustamassa ja rohkaisemassa.

— Ei hätä ole vielä tämän näköinen. Viipurilaiset kokoovat nyt
tietysti lisää väkeä ja saapuvat sittenkin meitä auttamaan.

— Entä jos eivät saavukaan? virkahti siihen joku miehistä
alakuloisesti.

— Niin, silloin, hitto soi, silloin taistelemme yksin. Päivästä
toiseen...

— Niin, mieluummin kaadumme tänne kaikki, kuin viholliselle
antaudumme, virkahti poika-Olavikin.

Siihen isä-Olavi taas melkein juhlallisena lisäsi: — Elävänä en
koskaan jätä tätä linnaa, jonka kuningas on hoitooni uskonut ja jonka
tulee varjella maan rajaa.

— Mutta jos ei kuningaskaan meistä välitä? virkahti joku joukosta
vielä epäilevänä, vaikka jo äskeistä reippaammin.

— Silloinkin taistelemme viimeiseen mieheen asti. Mutta uskokaa minua,
niin tiukalle ei täällä sentään jouduta.

Toivonsa pettymisestä hetkeksi hervahtaneet miehet olivat taas
hyväntuulisen kapteeninsa rohkaisemina entisellään, täyttäen
rauhallisina ja luottavina tehtävänsä. Ja taas kuluivat päivät ja
viikot.

Mutta kyllä siinä kapteenilta hyvää tuulta kysyttiinkin. Sillä hänelle
saapui nyt huolen viesti toisensa perästä. Leipä rupee loppumaan,
valitti hänen vaimonsa, linnan toimekas emäntä, jonka jo surukseen
täytyi pienentää päiväannoksia. Ampumavarat hupenevat, — vihollisten
lähettämiä lyijyluoteja täytyi Konradin jo valaa uudelleen linnan
mörssäreitä varten. Ja muurin halkeamia ei enää jakseta paikata — ei
riitä miehiä... Mutta isä-Olavi hankki kuhunkin kohtaan mitenkuten
apua. Pimeinä syyskesän öinä kävi Juhani toisten ikäistensä poikain
kanssa vetämässä nuottaa linnanselältä ja toi sieltä aina tuoretta
kalaa ruuan jatkoksi. Ruutia säästettiin, — tykit laukaistiin vasta
kun vihollinen ihan kohti ryntäsi, — ja muurinhalkeamiin lyötiin edes
hirsistä tulpat.

                                                  ⸻

Niin päästiin päivästä toiseen. Valppaana valvoi linnanherra itse
pyöreässä tornissaan, tarkaten, mistä vaara kulloinkin pahimmin uhkasi.
Vesimuuria, joka jo oli paikotellen soraläjäksi ammuttu ja johon
piirittäjä joen takaa yhä kohdisti tuimimman tulensa, sitä hän pahimmin
pelkäsi, sieltä hän ratkaisevaa rynnäkköä odotti. Sitä oudompaa hänestä
oli, kun eräänä elokuun päivänä ei enää virran takaisista pattereista
ammuttukaan. Tarkkaan hän tähysteli, mutta ei saanut välimatkan
pituuden vuoksi selvää, mitä siellä rantalepikon takana oikein tapahtui.

— Siellä on jotakin levottomuutta, virkkoi hän vieressään vartioivalle
nihdille. — Miehethän juoksevat siellä rantaan päin...

— Niin tekevät. Ja katsokaas, kapteeni, sieltä lähtee jo venheitä
vesille, totesi vartija.

— Olisikohan niillä nyt aikomus rynnätä vesiporttia vastaan?

— Mutta mikseivät silloin meitä pommittaisi...? Ei, pakoonhan ne
soutavat, myötävirtaan laskevat joen taa pyrkiessään, — kiire on!

— Ja toiset venheet perässä, tosiaan on kiire... Noin, venhistä jo
yksi kaatui...

— Kaatui kuin maistapäin ammuttuna. Olisikohan...

— Mitä arvelet? Vai toivotko... toivotko apujoukon vihdoinkin
saapuneen sinne etelärannalle...?

Jännittyneenä nousi vanha Olavi Pentinpoika ketterästi rintavarustuksen
laelle paremmin nähdäkseen. Hän toivoi jo itsekin ja pian hänen
orastava toivonsa varmistui. Joen eteläiselle rannalle saapui kuin
saapuikin pakenevain vihollisten kintereillä ratsumiehiä, jotka
liehuttaen Ruotsin lippua häätivät pakenevia virtaan ja kiirehtivät
heitä pitkillä miekoillaan. Vielä tuokio, ja jo näkyi uusi sotajoukko
ottavan haltuunsa vihollisen rantapatterit ja niistä tuiskuttavan tulta
pakoon soutavia aluksia kohti.

Tuskin sitä Käkisalmen linnan toivonsa menettäneet puolustajat ensiksi
uskalsivat todeksi uskoa. Mutta pian he sen lopullisesti uskoivat.
Virran poikki souti näet linnaan venhe, jossa oli tuttuja Viipurin
miehiä, ja nämä kertoivat, että vanha ruotsalainen sotamarski Kustaa Aadolf Leijonhufvud,
joka oli nimitetty Itä-Suomen puolustuksen
päälliköksi, vihdoinkin oli koko sotajoukollaan, — joka ei tosin ollut
kovinkaan suuri, 1,600 miestä vain, — lähtenyt auttamaan ahdistettuja
rajalinnoja. Ensiksi oli hän nyt saapunut Käkisalmen edustalle ja heti
karkoittanut Vuoksen etelärannalle asettuneet piirittäjät. Ja
viipymättä lähetti hän nyt linnaan ampumatarpeita, ruokaa ja miehiä
linnueen vahvistukseksi. Sitä kaikkea ei häneltä tosin riittänyt paljo,
mutta vähäinenkin apu oli välttämätön ja sen vuoksi niin tavattoman
tervetullut.

Taas hengitettiin Käkisalmen linnassa helpommin ja Olavi Pentinpoika
pani toimeen juhlan saapuneen avun ja pelastuksen johdosta. Saatiin
taas syödä vatsan täydeltä ja kuulla ulkomaailman uutisia. Ja
lopulliseksi pelastukseksi se saapunut apu ensiksi linnassa
käsitettiin, — nyt ajetaan piirittäjä pois pääleiristään virran
pohjoiseltakin rannalta ja Käkisalmi on vapaa! Niin jo hihkaistiin!

Mutta ihan näin ratkaisevaksi ei pelastus ja voitto kuitenkaan
kääntynyt. Leijonhufvudin apujoukko oli liian pieni kyetäkseen tekemään
hyökkäystä virran taa ja karkoittaakseen sieltä Mikael Puskinin paljo
mieslukuisempaa piiritysarmeijaa sen hyvin varustetusta leiristä. Eikä
sotamarski sitäpaitsi joutanut Käkisalmen edustalla pitkään viipymään,
— hätä oli yhtä suuri muuallakin. Inkerinmaa uhkasi suistua
vihollisten jalkoihin, siellä oli Pähkinälinna vielä ahtaammassa
pinnistyksessä kuin Käkisalmi, — piti ehtiä sitäkin pelastamaan.
Niinpä hän, päivän Vuoksen rannalla viivyttyään ja sen piiritettyyn
linnaan jätettyään pienen lisäväen, lähti kiireisesti samoamaan
Inkeriin päin, sekä ystäväin että vihollisten suureksi hämmästykseksi.

Taas oli Käkisalmen linna oman onnensa nojaan jätettynä, yksin ja
eristettynä, sitkeän ja sisukkaan piiritysarmeijan saartamana. Taas
pyrkivät mielet linnassa painumaan mataliksi, sillä saatu apu oli
todellisuudessa aivan liian vähäinen: leipää vain muutamiksi viikoiksi,
puolustajia ainoastaan muutamia kymmeniä miehiä lisää, ja vihollinen
ryntäili nyt entistään äkäisempänä.

— Mitenkäs sitten, kun nykyinen leipä loppuu? kysyivät miehet vähän
muristen.

— Sitten taas hankitaan uutta, lohdutti Olavi Pentinpoika entisellä
hyväntuulisuudellaan. — Onhan nyt toki nähty, että apua voidaan saada,
sitä saadaan kyllä vastakin. Nyt vain taistellaan edelleen, niinkuin on
kesäkausi tehty, kunnes koittaa vapauden päivä!

— No taistellaan sitten, myönsivät miehet, ja asettuivat rauhallisesti
vanhoille vartiopaikoilleen häätämään piirittäjäin yhä yltyviä
rynnäkköjä.

                                                  ⸻

Syyskuu läheni loppuaan. Illat olivat jo pimeät, yöt saatiin siis nyt
rauhassa levätä aina alkavan päivän taisteluihin. Ja niitä pimeitä öitä
osasivat linnan miehet ovelasti käyttää hyväkseen, tehdäkseen
piirittäjille kiusaa ja hankkiakseen linnaan muona-apua, josta taas
rupesi olemaan tiukka.

Eräänä yönä soutivat siten veljekset Olavi Konrad ja muutamain
linnanmiesten kanssa salaa venäläisen leirin alaiseen poukamaan, jonne
olivat illalla nähneet jauholotjaa hinattavan — tarkoitus oli katsoa,
saisiko siitä varastosta jonkun kuliparin siepatuksi linnalaisia
varten. He saivatkin kenenkään huomaamatta katkaistuksi lotjan
kiinneköydet, jolloin raskas alus lähti lipumaan virtaan, ja kapusivat
alukseen, jonka vartiat, kaksi uneen uupunutta sotilasta, he
vangitsivat. Jättäen lotjan vesiajolle soutivat he saaliineen ja
vankineen takaisin linnaan, jossa nyt siis taas oli leipää muutamiksi viikoiksi
.

Näitä vankeja aamulla tutkiessaan tuli Olavi Pentinpoika huomaamaan,
että vihollisarmeijassa uskottiin uuden, suuren lisäjoukon olevan
tulossa Käkisalmelle avuksi. Mihin tämä harhausko perustui, siitä ei
selkoa saatu, mutta juuri tuon huhun nojalla olivat viholliset viime päivinä
niin hurjasti hyökkäilleet linnaa vastaan, saadakseen jos
mahdollista sen valloitetuksi ennen apujoukon tuloa.

— Kumpa olisikin apu tulossa, huoahti kapteeni itsekseen, sillä hän
oli täysin selvillä siitä, että Käkisalmeen ei ollut nyt pitkiin
aikoihin mitään apua odotettavissa. Mutta vangeille hän rohkeasti
vakuutti:

— Niin on laita, suuri apujoukko on tulossa Viipurista, se on täällä
ehkä jo huomenna. Eikä linnamme antautumisesta voi olla puhettakaan.

Tuota harhajuttua hän kuitenkin itse jäi sitkeästi miettimään. Ja
neuvoteltuaan miestensä kanssa hän päätti käyttää hyväkseen vihollisten
väärää luuloa.

Seuraavana yönä souti venheitä, suuria ja pieniä, sangen äänekkäässä
touhussa edestakaisia pesälinnan ja joen etelärannan väliä, jota
venäläiset eivät olleet enää uskaltaneet miehittää, ja linnan porteissa
ja portaissa ravattiin, ikäänkuin siellä olisi ollut paljokin väkeä
liikkeellä. Siinä touhussa jätettiin etulinnassa vangitut venäläiset
vartioimatta, ja aamuyöstä heidät laskettiin kuin vahingossa karkaamaan
omiensa leiriin, — kertokoot siellä näkemänsä ja kuulemansa!

Aamulla oli linnassa kuin juhla. Koko sen miehistö, nuo puolitoista
sataa miestä, marssivat rumpujen soidessa liehuvin lipuin linnan pihoja
ja käytäviä pitkin, marssivat yhä uudelleen molempia linnasaaria
yhdistävän sillan paukkuvia palkkeja pitkin, tekivät temppujaan
muurinharjallakin, varsinkin siltaportin kohdalla, josta tämä
riemusaatto hyvästi näkyi vihollisleiriin. Sotaväkeä näytti nyt siten
Käkisalmen linnassa todellakin olevan tavattoman runsaasti. Samoihin
aikoihin pani Olavi Pentinpoika kaikki linnansa tykit paukkumaan
vihollisten leiriä kohti, — ruutia ei tosiaankaan sinä päivänä
säästetty. Tätä peliä pidettiin yhtämittaa iltaan asti.

Vihollisten leiristä seurattiin näitä oireita suurella mielenkiinnolla
ja kasvavalla levottomuudella, ja jo illansuussa voitiin linnasta
huomata, että leirin alaisessa poukamassa reilattiin lotjia ja tehtiin
matkavarustuksia. Pitkin yötä kuului sitten linnaan asti yhtämittaista
kuhinaa, kuului kiireisiä komentohuutoja, kuului kulkevain
sotaväkiosastojen töminää ja hevoskavioiden kapsetta, — tulta ei
leirissä sytytetty koko yönä. Vaan kun syysaamu verkalleen valkeni,
silloin näki Käkisalmen päällikkö, joka jo varhain oli kiivennyt
torniinsa tähystelemään, että hänen juonensa oli onnistunut.

Vihollisleiri oli tyhjä, piirittäjät olivat lähteneet, ei elävän
merkkiä näkynyt niiden patterien eikä kaivantojen luona, joista muuten
aina jo aamusin pommitus alkoi. Varoskellen pantiin tiedustajat
tutkimaan leiripaikkaa. Aivan oikein, se oli autio. Ja niin tavatonta
kiirettä oli piirittäjä pitänyt yön pimeässä poistuessaan, että oli
jättänyt piiritettyjen hyväksi melkoisia muonavarastoja, jopa
raskaampia tykkejäänkin, joita oli hankala kuljettaa sateiden
lioittamalla kentällä.

Käkisalmi oli siis vapaa. Se tuntui sadulta kesäkauden saarroksissa
olleista. Siksi piti Olavi Pentinpoika vieläkin varansa, ettei linna
putoaisi johonkin viritettyyn satimeen. Hän antoi Olavin satuloida
viimeiset linnassa säilyneet hevoset ja lähetti hänet miesparven kanssa
jokisuulle katsomaan, oliko vainolainen todellakin poistunut.
Jokisuulle saapuneet ratsumiehet näkivät silloin viimeisten venäläisten
laivain juuri laskevan virran suulta, jossa ne kesäkauden olivat
viipyneet, ulos aavalle, tuuliselle Laatokalle, eivätkä he ehtineet
näille poistuville jäähyväisiksi lähettää muuta kuin muutamia
musketinlaukauksia.

Nyt vasta ”Korelan\” linnassa täysi juhla toimeenpantiin. Koko väki
kokoontui linnan kirkkoon, jossa kappalainen kiitti Jumalaa Käkisalmen
ja sen miehistön sekä koko itäisen Suomen onnellisesta pelastumisesta.
Mutta erityisesti kiitti kappalainen tästä kaikesta myöskin linnan
urhokasta kapteenia ja hänen neuvokkuuttaan, jolla hän nyt
viimeiseksikin oli viholliset pimittänyt. Kapteeni Olavi Pentinpoika,
vaatimaton mies, ei mitenkään tahtonut ottaa osaakaan tästä kiitoksesta
itselleen.

— Poislähtöä kai se piirittäjä jo muutenkin mietti, kun nyt ovat
lokakuun myrskyt ja pakkaset käsissä, puhui hän, kun taas tykinpaukkeen
vaiettua rauhassa istui pesälinnan talonpoikaisessa suurtuvassa
poikainsa ja miestensä keskellä ja hänen aina toimekas vaimonsa
puuhaili juhlaruokia pöytään. — Eihän ne suviteltoissaan olisi täällä
talvipiiritystä kestäneet.

— Niin, lopulta kyllä kaikki riippuu siitä, että linna näihin asti
jaksoi torjua hyökkääjät, myönsi nöyrästi haavoistaan toipuva
Kaarlo-poika, joka ei ollut voinut olla mukana viime aikain otteluissa.

— Ja siitä lankee ansio joka miehen osalle, tunnusti kapteeni
vilpittömällä iloilla. — Tekin, poikani, olette täällä saaneet nyt
tulikasteen, nyt voitte huoletta kulkea täyden miehen kirjoissa sekä
sodan että rauhan töissä.

Hän katseli ylpeydellä miehistyneitä, nuorina miehen työn suorittaneita
poikiaan, ja hänen silmäänsä kihosi kyynel. Sitä salatakseen kääntyi
hän hetkiseksi silmäilemään tuvan pienestä ikkuna-aukosta ulos joelle,
jonka pintaa kirjailivat syystuulen mustat väreet.

Ja reippaasti hän silloin virkkoi:

— Huomenna lähdetään, pojat, taas kalaan! Meiltä jäi tänä vuonna
kevätpyynti kesken, nyt on meillä taas loma-aikaa, sen voimme käyttää
syyskalan pyyntiin.

Santeri Ivalo.

MUSTAN RYKMENTIN SANKARIT.

HERMAN JA KAARLE VON BURGHAUSEN.

Aina milloin Ruotsi on liikkunut ulkomaisilla valloitusretkillä tai
ollut ahdistettuna omassa maassaan, ovat Suomen valiojoukot saaneet
matkata meren yli heidän avukseen, jota vastoin oman synnyinmaan rajat
ovat saaneet jäädä omien jäännösjoukkojen, useinpa vielä rahvaan
itsensä suojeltaviksi. Kun tanskalaiset Kaarle yhdennentoista
nuoruusvuosina hätyyttivät Ruotsin eteläisiä maakuntia, oli
suomalaisilla harvinainen onni nähdä omilla rajoillaan rauhan
vallitsevan. Sitä paremmin ja sitä visumpaan joutivat tällä kertaa
suomalaiset sotilaat Ruotsiin karkottamaan vihollista sen rajojen
sisältä. Tänä kohtalokkaana aikana oli nuorukaiskuningas tarttunut itse
ohjaksiin ja ryhtynyt armeijansa johtoon. Joulukuun alussa v. 1676 oli
hän koonnut joukkonsa Lundin kaupungin pohjoispuolelle, käydäkseen
siellä ratkaisevaan taisteluun tanskalaisten kanssa.

Niiden suomalaisten joukkojen mukana, jotka tällöin olivat Ruotsiin
saapuneet, oli eversti Herman v. Burghausenin kuuluisa ”musta
rykmentti.” Tuo kuudettakymmentä käypä arpipää, joka oli ollut mukana
ruutia haistamassa jo kolmikymmenvuotisen loppuvaiheissa sekä
sittemmin kaikissa Kaarle Kustaan sodissa, oli viime vuotensa elellyt
maataloissaan Valkjärvellä, komennellen renkejään ja alustalaisiaan
niityillä ja pelloilla. Mutta hän oli liiaksi sotilas, tyytyäkseen
yksinomaan tähän rauhalliseen isännöimiseen. Hänen korvansa halasivat
kuulla aina toisinaan musketin pauketta ja rummunpärrytystä,
sieramensa kaipasivat ruudinsavua ja silmänsä välkkyvin miekoin ja
hakkaa-päälle-huudoin eteenpäin karkaavia rakuunajoukkoja. Niinpä hän
hallituksen suosiollisella myötävaikutuksella pani kokoon oman
rakuunarykmentin, jonka miehistö harjoitusten väliajoilla eleli Savon
ja Karjalan autiotiloilla ja jonka upseereiksi hän otti omia
poikiaan, sukulaisiaan ja naapureitaan. Rykmenttiin, sen saapuessa
Kaarle-kuninkaan kutsusta Ruotsiin, kuului 483 miestä jaettuna
kahdeksaan komppaniaan. Jokaisella komppanialla oli musta lippu ja
siitä oli rykmentti saanut nimensä. Eläen muuhun sotajoukkoon nähden
aivan eristäytyneenä omine tapoineen ja omituisuuksineen, oli musta
rykmentti ehtinyt jo kotimaassaan tulla kuuluisaksi. Tällä sotaretkellä
se vasta sai ensimäisen tulikasteensa, ja varsinaisen sotaisen
kuuluisuutensa se saavutti Lundin taistelussa, missä sen miehet
osottivat olevansa väärentämättömiä hakkapeliittain jälkeläisiä.

                                                  ⸻

Vaisusti ja harmaana valkeni joulukuun neljäs päivä 1676. Maa oli
lumeton, mutta vahvassa roudassa, ja tuhansien laukkaavien hevosten
kaviot painivat sen kumahtelemaan, kun Ruotsin ja Tanskan armeijat,
kumpikin kuninkaansa johtamana, kiitivät kilpajuoksussa Lundin
kaupungin pohjoispuolella olevaa Pyhäin kohti. Yöllä oli
Ruotsin kaikessa hiljaisuudessa kulkenut Lyddejoen yli ja
kuningas oli päättänyt kiertää tanskalaisten ohi ja vallata mainitun
mäen. Tanskalaiset olivat kuitenkin huomanneet ruotsalaisten
tarkotuksen ja lähteneet suinpäin rientämään samaa päämaalia kohti.
Parin tunnin ajan kesti aamuhämärissä tuota huimaa kilpajuoksua
molempien sotajoukkojen välillä, jotka olivat noin virstan etäisyydellä
toisistaan. Kaukana edellä muista riensivät ruotsalaisten oikea siipi
kuningas Kaarlen johtamana ja tanskalaisten vasen siipi, jota kuningas
Kristian johti. Ruotsalaiset ehtivät ennen perille ja saivat vallatuksi
tuon edullisen aseman. Tanskalaiset kävivät heti heidän kimppuunsa ja
Pyhäin rinteellä oli kestänyt jo tuntikauden vimmattua
taistelua, kun ruotsalaisten vasen ja tanskalaisten oikea siipi
saapuivat perille sekä alkoivat, luoteeseen Pyhäin,
levittää rintamiaan toisiaan vastaan.

Suuren Kustaa Aadolfin vakiinnuttamaa tapaa noudattaen oli
Kaarle-kuningas asettanut kummankin siiven tärkeimpiin kohtiin
suomalaisia. Oikean siiven kärjellä oli vanha suomalainen valiojoukko
ja vasemman siiven ensi rivistön kärjellä oli saanut sijansa
Burghausenin rykmentti.

Se seisoi täydessä järjestyksessä loivan kunnaan rinteellä, korkean
kiviaidan edessä. Hevoset höyrysivät kiivaan ajon jäleltä, pärskyivät
ja pureskelivat kuolaimiaan. Lämminneinä ja elostuneina istuivat miehet
satulassa, puhellen vilkkaasti keskenään ja lausuen arvostelujaan
tanskalaisista, jotka pyssynkantaman matkan ulkopuolella järjestivät
rivejään. Eversti Burghausen ratsasti käyden ajaen pitkin rykmenttinsä
rintamaa, jonka yllä liehui kahdeksan sysimustaa sileätä lippua. Hän
pysäytti ratsunsa rintaman keskikohdalle, otti kädestään pitkävartisen
sotakintaansa, niisti äänekkäästi nenänsä ja alkoi sitten sivellä
vaaksan mittaisia, härmän kostuttamia viiksiään.

”Ukko aikoo sanoa meille jotakin”, kuiskivat miehet ja ryhtyivät
vaieten odottamaan.

Itse asiassa eversti viiksiä sivellessään miettikin, mitä hän sanoisi
sotilailleen tällä tärkeällä hetkellä, jolloin rykmentti ensi kerran
otti osaa suurempaan taisteluun. Mutta kun hän oli tottuneempi
huutamaan komentosanoja kuin pitämään intomielisiä puheita, ei hän
tuntenut kykenevänsä löytämään vastaavaa muotoa niille ajatuksille ja
tunteille, jotka tämä hetki oli saanut hänessä hereille. Sen vuoksi
karautti hän karmeasti kurkkuaan ja lausui vallan arkipäiväiseen
tapaan:

”Se on nyt, pojat, sillä lailla, että meidän musta rykmenttimme,
niinkuin ne meitä nimittävät, saa tänään ensi kertaa olla mukana
isommassa rintamataistelussa. Kyllähän te olette jo pienemmissä
kahakoissa näyttäneet, että teillä on vaikkua kynnen alla,
mutta nyt vasta meillä on tilaisuus osottaa, olemmeko oikeata
hakkapeliittalajia. Päätämmekö siis, että vaikka kaikki menisi
mullinmallin ja koko muu armeija kääntäisi selkänsä noille (hän
viittasi peukalollaan olkapäänsä yli tanskalaisia kohti), niin me
mustat pidämme paikkamme niinkuin tosisuomalaiset? Eikö niin, pojat?”

”Niinpä tietenkin, tässä seisomme emmekä väisty tuumaakaan”, vastasivat
miehet ykskantaan.

”Aivan niin, ei tuumaakaan!” mukautti eversti ja veti miekan tupestaan,
sillä samassa pamahtivat ensimäiset musketinlaukaukset.

Tanskalaiset kävivät hyökkäykseen ja tuota pikaa oli pitkin vasemman
siiven rintamaa käynnissä vimmattu käsikahakka. Kaikki kietoutuivat
yhteen mylläkkään. Savupilven keskeltä vilahteli vain nopeasti
liikkuvia miekkoja ja peitsiä sekä hulmuavia hevosten harjoja. Ilman
täytti moninaisista taistelun äänistä syntynyt pauhina ja jymy, jota
lähikylien talonpojat vavistuksella kuuntelivat.

Mustaa rykmenttiä vastaan olivat tanskalaiset lähettäneet uljaimman
valiojoukkonsa, henkivartiokaartin ratsuväkirykmentin. Valtavalla
ryskeellä törmäsivät nämä vastakkaisten siipien valiojoukot yhteen.
Mainittu tanskalaisjoukko oli maanmiehiltään saanut kunnianimen
voittamattomat, mutta samoinkuin Stålhandsken hakkapeliitat
kolmikymmenvuotisessa sodassa olivat riistäneet voittamattomuuden
maineen Cronbergin rakuunoilta, samoin veivät mustan rykmentin urhot
sen tänään tanskalaiselta henkikaartilta. Sillä verissä päin täytyi sen
vetäytyä takaisin noiden järkkymättömien rivien edestä, joiden päällä
liehuivat nuo surmaa ennustavat mustat liput ja joita komensi karkealla
äänellään suuriviiksinen harmaapää upseeri. Samoin kävi myöskin
henkikaartin jalkaväkirykmentin, joka pitkine peitsineen koetti
vuorostaan käydä tuon horjumattoman joukon rivejä murtamaan. Sillä
aikaa järjestäysi hevosrykmentti uuteen hyökkäykseen, mutta ajettiin
sekasorron vallassa takaisin. Niin tekivät nämä molemmat valiojoukot
vuorotellen hyökkäyksen toisensa jälkeen, mutta aina seisoivat mustan
rykmentin rivit kahdeksine lippuineen vankkumattomina kuin muuri heitä
vastassa.

”Kas niin, pojat, tämäpä juuri on minun mieleni mukaan”, puheli eversti
niinä lyhyinä väliaikoina, jolloin he saivat hiukan huoahtaa. ”Niinhän
te hakkaatte kuin vanhat, monien tappeluiden korventamat sotakarhut.
Jos Stålhandske vain katselee meitä taivaanakkunasta, niin varmasti
sivelee hän tyytyväisenä viiksiään, ja sanoo sotatovereilleen, että nuo
mustan rykmentin pojatpa vasta ovat oikeita jehuja tappelemaan, he, he.
Mutta kas, siellähän on Simunaisen Pekka kellistynyt maahan ja tuolla
laukkaa hänen raudikkonsa korvat niuhossa pitkin niittyä. Entäs
Kuismasen Olli - - hoi, Olli, kuinka sinun kätesi laita siellä oikein
on?”

”Saivat pirut sivalletuksi sen melkein poikki”, vastata jurahuttaa
Olli, ”mutta onpa minulla oikea käsi jälellä ja ruunan ohjaamiseen
riittävät koivetkin.”

”No sepä on oikein miehen puhetta, ja miehiähän te olette kaikki,
oikeita karhunpentuja Karjalan kankahilta.”

Näin puheli eversti tuttavalliseen tapaansa, mainiten miehiään nimeltä
ja omistaen sanan pari kaatuneiden muistolle. Verisestä työstä
huolimatta vallitsi hilpeä mieliala riveissä, jotka vetäytyivät sikäli
kokoon mikäli kaatuneet toverit ovat saaneet niihin aukkoja syntymään.

Mutta tanskalaisten kaartinrykmenttien tehdessä turhaan hyökkäyksiään
Burghausenin joukkoa vastaan, oli muu osa ruotsalaisten vasenta siipeä
vähitellen joutunut täydellisen sekasorron ja hajaannuksen valtaan sekä
paennut takana olevan kiviaidan suojaan. Lopulta oli kiviaidan
etupuolella jälellä ainoastaan musta rykmentti, joka vaikkakin
kutistuneena yhäkin seisoi alkuperäisellä paikallaan. Sitä kohti
suuntasi nyt tanskalaisten oikea siipi koko voimansa. Tiheinä kuuroina
seurasivat vihollisten hyökkäykset pienen suomalaisjoukon sekä rintamaa
että sivustoja vastaan, niin että mustan rykmentin urhoille ei jäänyt
juuri hetkeäkään hengähtämisen aikaa. Vaikka joukko hiljalleen
kutistuikin kokoon, seisoi se järkkymättä paikallaan ja sen kaikki
liput liehuivat vielä kantajainsa käsissä. Se kohosi kuin kallionympyrä
kuohujen keskeltä ja kerta toisensa jälkeen loiskahtivat hyökylaineet
sen kyljiltä voimattomina takaisin.

”Tässähän seisomme, pojat”, lausui eversti järjestäessään ja
sulkiessaan harvenneita rivejä. ”Kukaan meistä ei ole jättänyt
paikkaansa muutoin kuin kuolleena. Kas se onkin oikea sotilaan tapa —
ja ennen kaikkea suomalaisen sotilaan. Vielä me tunnin tai pari
kestämme noita paholaisia vastaan ja sillä aikaa ehtii jo muu osa
armeijaa päästä uudelleen järjestykseen sekä rientää avuksemme.”

Tanskalaiset huomasivat turhaksi koettaa tavallisella käsirysyllä
murtaa tuota horjumatonta joukkoa.

”Nyt he aikovat yrittää jotakin muuta”, sanoi eversti Burghausen, kun
viholliset keskeyttivät hyökkäyksensä ja päälliköt näyttivät
kokoontuneen neuvottelemaan. ”Mutta enpä luule heidän kykenevän
keksimään mitään sellaista, mikä meidät saisi käpälämäkeen lähtemään.
Vai mitä, pojat?”

”Tässä seisomme, vaikka itse paholainen kävisi kimppuumme”, vastasivat
miehet entiseen tapaansa.

Pian saatiinkin nähdä, mitä tanskalaisilla oli mielessä. Pienempiä
joukkokuntia lähti liikkeelle, lähestyen mustaa rykmenttiä eri
puolilta. Tultuaan parinkymmenen sylen päähän suomalaisista heittivät
he näiden keskelle yhtaikaa joukon käsikranaatteja. Kun ne parhaillaan
räiskyen ja paukkuen suistivat hevosia ja miehiä maahan sekä saattoivat
koko rykmentin järjestyksen häiriöön, teki tanskalainen hevosväki eri
suunnilta hurjan hyökkäyksen. Mutta ukkosena jyrähti sekasorron
keskeltä eversti Burghausenin ääni, kutsuen miehiään järjestykseen. Ja
siinä tuokiossa ojentuivat rivit sekä sulkeutuivat kranaattien tekemät
aukot ja entistä raivoisempina kajahtivat jälellä olevan miehistön
hakkaapäällehuudot.

Kun hyökkäys oli torjuttu ja tanskalaiset vetäytyneet takaisin,
huomattiin, että mustia lippuja liehui ilmassa enää kuusi kappaletta.
Kaksi oli joutunut tanskalaisten saaliiksi. Mutta sitä lujempana
ryhmänä liittyivät jälellä olevat miehet noiden kuuden lipun ympärille.
Pian uudistivat tanskalaiset saman tempun: ensin tuhoisa kranaattisade,
sitten ratsuväkihyökkäys. Jälleen joutui tanskalaisten haltuun kaksi
lippua, joita he näyttivät pitävän jonkinlaisina taikakaluina ikäänkuin
mustan rykmentin horjumaton uljuus olisi ollut niiden ansiota. Mutta
kranaattien tekemiin aukkoihin he eivät nytkään päässeet tunkeutumaan,
sillä ihmeteltävän pian saivat miehet hillityksi kranaattien räiskeestä
säikähtyneet ja korskuvat ratsunsa sekä suljetuksi rivinsä.

Taukoamatta jatkui tämä verinen leikki ja yhä pienemmäksi suli musta
rykmentti. Kun tanskalaiset olivat tehneet viidennen hyökkäyksensä, oli
enää jälellä yksi musta lippu ja sen ympärillä kourallinen haavojen
uuvuttamia ruudinsavun mustaamia miehiä. Kaikki upseeritkin olivat jo
kaatuneet, lukuunottamatta itseään everstiä, joka yltäpäätä verissään
istui vielä satulassa tuon vähäisen joukon etupäässä. Hän ei ehdottanut
peräytymistä eikä kukaan miehistäkään sitä vaatinut.

Tällä välin oli ruotsalaisten vasen siipi vihdoinkin ehtinyt kiviaidan
suojassa uudestaan järjestyä. Rummun pärrytys, kiihtyvä ammunta ja
hurraa-huudot ilmoittivat sen käyneen jälleen taisteluun. Mutta mustan
rykmentin jäännöstä ei tämä seikka pelastanut lopullisesta perikadosta.
Se oli tuottanut liiaksi suurta vahinkoa tanskalaisille ja antanut
liian tuntuvan kolahduksen heidän voittamattomien henkirykmenttiensä
maineelle, jotta he olisivat voineet jättää sen aloilleen. Samalla kuin
taistelu uudelleen virkosi pitkin linjaa, varustausi tanskalainen
henkikaarti viimeiseen hyökkäykseen mustaa rykmenttiä vastaan.

Viimeisen kerran kajahtivat hakkaa päälle-huudot ja viimeisen kerran
leimahtivat mustain miekat. Eversti Burghausenin rinnalla taisteli
hänen asepalvelijansa Martti, joka oli syntynyt ja kasvanut
Burghausenin kotitilalla. Samalla hetkellä kuin viimeinen lipunkantaja
suistui satulasta ja viimeinen musta lippu katosi näkyvistä, näki
Martti everstin vierähtävän satulasta ja turhaan ponnistelevan
päästäkseen jaloilleen. Silloin heitti hänkin ohjakset ja aseen
kädestään, syöksähti maahan ja nosti herransa käsivarsilleen.
Temmeltävien hevosten välitse ja yli ruumiskasojen pääsi hän kiviaidan
luo ja sai voimattoman isäntänsä suurin ponnistuksin hilatuksi aidan
taakse suojaan.

Kun eversti oli saanut muutaman kulauksen vettä Martin kenttäpullosta,
ojensi hän tälle miekkansa, jota hän yhä puristi kourassaan, ja käski
hänen viedä sen viimeisten terveisten ohella Kaarlo-pojalle, josta hän
sanoi toivovansa soturia sekä päällikköä uudelle mustalle rykmentille.
Tämän jälkeen makasi hän ummessa silmin ja näköjään tajutonna, kunnes
kiviaidan takana kiihtyvä taistelun meteli sai hänet havahtumaan.
Voipuneella äänellä pyysi hän Marttia nostamaan hänet kiviaidalle, että
hän saisi heittää vielä viimeisen silmäyksen taistelun menoon.

Kaarle-kuningas oli tällä välin perinpohjin voittanut ja hajoittanut
tanskalaisten vasemman siiven sekä hyökkäsi parhaillaan tanskalaisten
oikean siiven selkään. Suuren häiriön vallassa peräytyivät nämä
kaikkialla ja ruotsalaisten voitto oli jo aivan varma.

”Musta rykmentti tämän sai aikaan”, kuuli Martti everstin sanovan.
Samalla teki hän liikkeen ottaakseen hattunsa ja heiluttaakseen sitä
eteenpäin rientäville joukoille, mutta hänen kätensä hervahti alas ja
silmien himmetessä painui hänen päänsä alas. Niin kuoli voitonhuutojen
kaikuessa mustan rykmentin päällikkö, joka sankarijoukkoineen oli
pelastanut Ruotsille suuriarvoisen Lundin voiton.

                                                  ⸻

Burghausenit olivat sotilassukua kiireestä kantapäähän. Kun suuri Pohjan sota
puhkesi neljännesvuosisataa Lundin tappelun jälkeen, oli
Burghausenin suku lukuisasti edustettuna eri taistelutanterilla. Paitsi
muita suvun jäseniä oli mustan rykmentin päällikön, Herman von Burghausenin,
poikia kokonaista viisi miestä mukana sodan telmeissä.
Kaksi heistä kaatui Liesnan tappelussa, kolmas Pultavassa ja neljäs
joutui samassa paikassa venäläisten vangiksi ja vietiin Siperiaan.
Viides poika, Kaarlo, isän lemmikki, joka oli saanut perinnökseen hänen
miekkansa, oli saanut osakseen johtaa kotimaassa karjalaista
rakuunarykmenttiä. Siihen kuului suureksi osaksi entisen mustan
rykmentin miesten poikia ja sukulaisia. Sen vuoksi sitäkin kutsuttiin
mustaksi rykmentiksi, vaikkei sillä enää ollutkaan mustia lippuja ja
vaikka sen kokoonpanokin oli hiukan toinen. Tämän arvokkaiden muistojen
elähyttämän joukon päällikkönä oli majuri Kaarlo von Burghausen saanut
kevättalvella 1703 tehtäväkseen suorittaa etuvartiopalvelusta
synnyinmaansa kaakkoiskulmalla, jota vihollinen ensi kerran tämän sodan
aikana uhkasi.

Kun Kivennavan kirkolta vetää suoran viivan Raudun kirkolle, niin
suunnilleen sen viivan keskipaikoilla on Lipolankylä Saijanjoen
varrella. Tänne oli majuri Kaarlo von Burghausen asettunut kuusisataa
miestä käsittävän rykmenttinsä kanssa, sillä Pähkinänlinnasta päin
odotettiin suurempaa vihollisjoukkoa maahan karkaavaksi.

Majurin lähettämät tiedustelijat olivat äsken palanneet, ilmoittaen
vihollisten lähenevän. Taistelu näytti siis huomenna välttämättömältä
ja sitä varten oli majuri komentanut väkensä ulos kylän taloista sekä
asettanut heidät kylän ja joen väliselle aukeamalle. Siinä saivat he
nuotioiden äärellä viettää yönsä joka hetki valmiina torven kutsuessa
tarttumaan aseisiin ja nousemaan satulaan.

Oli kuulakka kevättalven ilta ja metsät joen takana, josta vihollista
varrottiin, olivat jo puhdistuneet lumesta. Tumman sinisellä taivaalla
vilkuttivat tähdet ystävällisesti ja niitä katsellen loikoi majuri
havuvuoteella nuotionsa ääressä. Hänen kasvoillaan oli raskasmielinen
ilme ja raskaina liikkuivat ajatukset hänen päässään. Synnyinmaansa
kohtaloa hän mietti ja kolkot aavistukset valtasivat väkisinkin hänen
mielensä. Tämä oli ensikerta, jolloin vihollinen samosi hänen
isänmaansa rajain sisälle. Kuinka se tulisi kestämäin pitempiaikaista
sotaa, kun maan paras sotaväki oli viety kauas vieraille
sotatanterille? Ja mikä oli oleva hänen sekä hänen pienen joukkonsa
kohtalo? Vihollinen läheni monikertaisena ylivoimana eikä se tullut
enää sellaisina järjestymättöminä laumoina kuin ennen vanhaan, jolloin
tämän vartiojoukon kummassakin pääpisteessä, niin Kivennavalla kuin
Raudussakin, pieni suomalaisjoukko oli lyönyt hajalle paljon
suurilukuisemman vihollisen. Mutta oli kuinka oli, hän ei ainakaan
aikonut paikaltaan väistyä. Hänellähän oli jo sukuperintönä seisoa tai
kaatua paikallaan ja samoin oli laita hänen miestensäkin. Muutoin kuin
heidän ruumiidensa yli ei vihollisen pitänyt päästä Suomeen.

Näitä miettiessään kiintyi majurin katse vanhaan Marttiin, joka oli
ollut mukana Lundin taistelussa sekä seurannut nyt häntä sotaan
samoinkuin ennen hänen isäänsä.

”Martti, luulenpa että koko rykmentin olisi tällä hetkellä terveellistä
kuulla sinun kertovan isästäni, Lundin taistelusta ja vanhasta mustasta
rykmentistä. Mitä arvelet sinä itse?”

”Miksei, kyllä kai minä sen tarinan osaan”, hymähti Martti, joka oli
samasta aineesta saanut monen monesti kertoa majurille ja hänen
omaisilleen entisinä rauhanvuosina.

Majuri kutsui oman nuotionsa ympärille miehiä niin paljon kuin niitä
siihen sopi piirissä seisomaan. Ja sitten ryhtyi Martti kertomaan
alkaen eversti-vainaan puheesta, jonka hän kertasi sanasta sanaan, ja
lopettaen siihen kun hän voittohuutojen kaikuessa ummisti kiviaidalla
everstin silmät. Joka ainoan vihollisten hyökkäyksen ja jokaisen mustan
lipun menetyksen kuvasi hän tarkalleen, höystäen kertomustaan
kaikenlaisilla sanansutkauksilla, joita se ja se mustan rykmentin urho
oli siinä ja siinä tilanteessa lausunut. Hartaasti kuuntelivat miehet
ja kun hän lopetettuaan siirtyi majurin kehotuksesta toiselle nuotiolle
kertoakseen saman tarinan uusille kuulijoille, seurasi häntä joukko
miehiä kuullakseen toistamiseen kuvausta isänisän taistelusta. Ja kerta
kerralta muuttui vanhan Martin kertomus eloisammaksi, hän lisäsi
kuvaukseen piirteen toisensa jälkeen ja kävi lopulta suorastaan
runolliseksi, mainiten kuinka entisen mustan rykmentin sankarit, heidän
isänsä, katsoivat tuolta tähtien takaa, elääkö heidän pojissaan vanha
suomalainen kunto ja säilyttävätkö he paikkansa yhtä uskollisesti kuin
he. Viimeisellä nuotiolla innostui hän omissa lisäyksissään menemään
vielä tätäkin pitemmälle.

”Jos me kaikin huomenna kaadumme paikallemme”, sanoi hän, ”niin syntyy
meistä vainajain musta rykmentti eli oikea kuoleman rykmentti, joka
seuraa vihollisen kintereillä niin kauan kuin se meidän maassamme
liikkuu.”

Näistä vanhan Martin kertomuksista viattomine lisäyksineen tunsivat
sotilaat mielensä liikutetuksi ja hiljaisuudessa lupasivat he itselleen
näyttää olevansa isäinsä poikia, oikeita mustan rykmentin urhoja.

Ja kun tähdet seuraavan kerran syttyivät Lipolan aukean yläpuolella,
oli heistä joka ainoa siirtynyt vainajain rykmenttiin. Taistelu oli
ollut raivoisa ja kestänyt kauan. Yksikään mustan rykmentin miehistä ei
ollut väistynyt paikaltaan. Isänsä miekka kourassaan puristettuna
lepäsi hangella lukuisain haavojen runtelemana majuri Kaarlo von Burghausen
. Hänen sivullaan makasi vanha Martti ja takanaan koko muu
rykmentti. Mutta heidän edessään ja ympärillään makasi suuret röykkiöt
vihollisia. Siitä piti Rajajoen takalaisten nähdä, mitä heillä oli
odotettavana maassa, jonka etuvartioina oli sellaisia urhoja.

Kyösti Wilkuna.