RAUTAMARSKI.
PIKAKUVA KLAUS FLEMINGISTÄ.
”Uh-huh!” huokasi marski helpotuksesta, päästyään vaapperoita tikapuita
ylös laivankannelle. ”Jäisinpä totta vie taivaansalin ulkopuolelle, jos
sinne olisi kiivettävä tuollaista tietä vaikkapa virstankaan matka.
Ruhoni painavuus lisääntyy sitä mukaa kuin sääreni kangistuvat, he-he!”
Kuivattuaan hien otsaltaan päästi hän jälleen näkösälle sen
hyväntuulen, jonka vallassa hän oli koko ollut. Laiva, jonka
kannella hän nyt asteli, oli hänen oma amiraalilaivansa, joka oli
korjausta varten nostettu telakkaan Seitsenjoen suuhun Pikkalanlahden
perukassa.
Jos hänen kirjallinen sivistyksensä olisi ollut suurempi, niin olisi
hänellä laivan peräkeulasta ympärilleen katsoessaan ollut täysi syy
huudahtaa: opus fervet — työ kuohuu, joilla sanoin Vergilius kuvaa
sitä kuumeista työintoa, minkä vallassa Karthagon rakentajat Aeneaan
siellä käydessä häärivät. Huhtikuun auringon lämpimässä ja silmiä
häikäisevässä paisteessa työskenteli siinä sataan nouseva miesjoukko
korkeiden lautatapulien, hirsipinojen ja tervatynnyrien keskellä, sillä
puolikymmentä uutta sotalaivaa oli tekeillä, samalla kuin joukko
vanhempia oli korjauksen alaisina. Kirveet ja kurikat paukkuivat,
suuret vaarnakairit karskuivat ja sahat kitisivät, ja keväinen ilma
toisti nämä erilaiset äänet monikertaisina. Katsettaan työstä
nostamatta tai pysähtymättä edes hikeä otsaltaan kuivaamaan heiluttivat
miehet aseitaan, hakkasivat tappuroita liitteisiin tai sivelivät tervaa
valmistuneiden alusten kylkiin. Jokainen näytti tuntevan nahassaan,
että hänen liikkeitään seuraa rautamarskin ankara silmäpari ylhäältä
amiraalilaivan kannelta. Ja marski näkikin tämän kaiken, kuuli
työaseiden synnyttämät erilaiset äänet ja tunsi ilmassa pihkan ja
tervan hajun...
”Tämähän käy kuin rasvattu!” tulkitsi hän tyytyväisyytensä
kansanomaisella tavallaan ja taputti olalle ylintä työnjohtajaa, joka
tästä harvinaisesta suopeudenosotuksesta lehahti punaiseksi. ”Jahka te
vielä kuukauden päivät jatkatte samalla vauhdilla, niin laivat ovatkin
valmiit vesille laskettavaksi. Sitten lähdemme merelle ja sitten
isketään yhteen, niin että tärähtää, he, he!”
Hän nauraa hohotti hyväntuulisesti, mutta jätti kuitenkin sanomatta,
kenen kanssa sitä yhteen isketään. Työnjohtajain, jotka seurasivat
hänen kintereillään, ei kuitenkaan ollut vaikea arvata, että hän
tarkotti Kaarle herttuaa ja ruotsalaisia. Kierrettyään ympäri
amiraalilaivan ja tarkastettuaan tykkiportit, mastokengät, kajuutat ja
miesten hytit, ilmaisi hän uudelleen tyytyväisyytensä töihin sekä alkoi
sitten ähkien ja puhkien laskeutua maahan.
Hän kierteli vielä miesryhmien luona lausumassa kehotuksia sekä
lupaamassa ylimääräisiä palkintoja, jos työt hyvissä ajoin tulisivat
kunnolla suoritetuiksi. Kaikki vakuuttivat alttiuttaan ja tyytyväisenä
alkoi marski pujotteleida pihkaisten lastukasojen ja suurten
hirsipinojen välitse alas joelle, jota pitkin hän likaista ajotietä
myöten lähti astelemaan Pihkalan kartanoon. Sieltä aikoi hän kohta
päivällistä haukattuaan lähteä takaisin Turkuun, sillä pitkään ei hän
joutanut yhdessä paikassa virkailemaan, hänellä kun oli jo
vuosikymmenen ajan ollut yhtaikaa senkin seitsemän rautaa tulessa.
Sisälle tultuaan istahti hän heti pöytään ja ilmotti, että hänellä on
nälkä kuin sudella. Hän sai eteensä mieliruokaansa: uunissa käristettyä
kinkkua ja munapaistikkaita.
”Mainiota, mainiota!” puheli hän ja söi tavattomat määrät kinkkua sekä
joi päälle suuren haarikallisen vaahtoavaa olutta. ”Kylläpä nyt
jaksaa”, ja hän siveli tyytyväisenä vatsaansa. ”Tuntuupa etten tarvitse
ruokaa ennenkuin kotona Turussa. Mutta raukasemaanpa rupesi. No,
reessäpä on mukava köllöttää.”
Kartanon vouti hääri palvelushaluisena ja nöyräselkäisenä hänen
ympärillään. Saatuaan tämän avulla laajan susiturkkinsa päälleen,
työntyi marski oven täydeltä ulos, jossa ajurit hevosineen odottivat jo
porrasten edessä. Mielihyvästä ähkien sijottui hän puolimakaavaan
asentoon karhuntaljalle reen perään. Vanha, Kuitiassa kasvanut
tallirenki peitteli hänet huolellisesti ja nousi sitten reenkeulalle
sekä massautti hevoset liikkeelle.
Perässä seurasi kaksi muuta rekikuntaa. Toisessa niistä ajoi marskin
käsikirjuri, toisessa kappalainen ja välskäri. Marski tahtoi näet
matkoillaan olla varattuna sekä sielun että ruumiin puolesta, kuten hän
sanoi. Eipä silti että hän olisi koskaan pappia tai jumalansanaa
tarvinnut, sillä mitään uskonnollista tarvetta ei hänessä ollut
milloinkaan ilmennyt. Kappalainen kuului vain välttämättömänä numerona
hänen hovi-inventaarioihinsa, jota paitsi hänen tehtävänään oli
juttelullaan lyhentää herransa iltahetkiä.
Matkueen edellä ja jälessä ratsasti neljä huovia. Marski saattoi siis
levollisesti heittäytyä päivällisraukeuden valtaan ja ummistaa
silmänsä. Hän hengitti mielihyvin keväistä ilmaa, jossa tuntui sulavan
lumen ja nuoren mäntymetsän tuoksu. Aurinko hautoi paksun susiturkin
läpi niin makeasti hartioita, että pää torkahti reen selkänojaa vasten
ja marski nukahti.
Kirjavat unikuvat alkoivat häilähdellä hänen edessään.
Hänen harteiltaan oli vierähtänyt vuosien taakka, elämänintoa
pursuilevana kaksikymmenvuotiaana oli hän hiihtävinään salotaivalta
kolmisatamiehisen joukkueen etunenässä. Itäistä taivaanrantaa punasivat
valtavat tulipalot ja vastaan riensi hätääntyneitä pakolaisjoukkoja. He
pysähtyivät tietoja saamaan ja eräs vanha muori tarttuu häntä kädestä
sekä haastaa: ”Jumalapa sinut on lähettänyt, herra kulta, mutta
joudukin pian, ennenkuin vihollinen kaikki hävittää ja polttaa... Voi,
voi, minkälainen valtiaan käsi sinulla on, sinusta tulee vielä jotakin
merkillistä, mutta joudu nyt karkottamaan viholliset...”
Reki heilahti käänteessä ja marski havahtui unestaan. ”Kas, kuinka
ilmielävänä vanhat tapaukset kohoavat mieleen”, hymähti hän itsekseen
ja alkoi valveella ollen jatkaa muisteloa.
Niin, se oli Kustaa-kuninkaan eläessä ja siitä oli jo nelisenkymmentä vuotta
. Vanha perivihollisemme moskovalainen oli suurin voimin
hyökännyt rajan yli ja hän, Klaus Eerikinpoika, oli saanut ensi kerran
olla mukana sodan verileikissä. Kolmensadan savolaisen suksimiehen
johtajana hänet oli lähetetty torjumaan vihollisten hävityksiä
Olavinlinnan tienoilla.
Millä vimmalla hänen pieni joukkonsa olikaan lähtenyt eteenpäin
hiihtämään, kun pakolaiset olivat heille kuvanneet vihollisen kauheita
hävityksiä. Tällöin oli hän ensi kerran voimakkaasti tuntenut, kuinka
hän juuriaan myöten kuului tähän maahan ja tähän kansaan.
Kuin kostonenkeli oli hän, pienen joukkonsa järjestettyään, iskenyt
tuhatlukuisen vihollisjoukon keskelle, joka palavien kylien tienoilla
riehui murhaten ja ryöstäen. Ensi iskulla olivat he lyöneet vihollisen
hajalle, ottaneet takaisin ryöstösaaliin ja surmaten heistä suurimman
osan ajaneet loput kauas omien rajojensa taakse.
Silloin oli hän ollut ainoastaan kahdenkymmenen vuotias. Sen jälkeen
olivat neljän vuosikymmenen kuluessa seuranneet sota- ja valtiotoimet
toisiaan ja hän oli saanut taistella milloin maalla, milloin merellä,
milloin idässä, milloin lännessä. Niin, idässä ja lännessä... ja sepä
se oli vuosien vieriessä lujentanut hänen käsitystään erikoisasemastaan
suomalaisena valtamiehenä. Aste asteelta oli hän kohonnut arvossa ja
vaikutusvallassa. Kun hän puolikymmentä vuotta sitten oli suuren
suomalaisen armeijan etupäässä tehnyt onnistuneen sotaretken syvälle
Venäjän maahan, oli hänet korotettu valtakunnan marskiksi. Sitä ennen
oli hänestä jo tehty valtakunnan amiraali sekä Suomen ja Viron
käskynhaltia. Niin, vähitellen hänen käsiinsä olivat kokoontuneet
kaikki vallanohjat näillä main ja hänestä oli kehittynyt se
rautamarski, jonka edessä kaikki Itämeren tälläpuolen taipuivat. Kun
Kaarle-herttua ja valtaneuvoskunta Ruotsista käsin olivat pyrkineet
häntä komentelemaan, oli hän kerran merkinnyt kirjeen alle nimensä
seuraavasti: ”Klaus Fleming, Wiikin vapaaherra, valtakunnan marski,
yliamiraali ja sotaeversti, jolla nyt on monta hallitsijaa, jotka
kaikki määräilevät, vaikk’en tottele kuin yhtä ainoata, jonka nimi on
kuningas Sigismundus — jos minun vertaiseni tulevat ja jotain
käskevät, lyön heitä päähän.”
Hän hymyili valtansa tunnossa ja antoi aatostensa jälleen palata
kuluneen elämän taipalille. Mieluisan pysähdyspaikan muodosti siellä
muisto eräästä matkasta Pohjanlahden yli. Siitäkin oli jo lähemmäs kolmekymmentä vuotta
. Hän oli ollut saattamassa vangittua
Eerik-kuningasta Turunlinnasta takaisin Ruotsiin. Kymmenkunnan vuotta aiemmin
oli hän ollut samanlaisella retkellä: viemässä kapinallista ja
vangittua Juhana-herttuaa Ruotsiin. Tuolla jälkimäisellä matkalla
hänessä oli, seisoessaan myrskyssä laivankannella, ensi kerran herännyt
valtaunelmansa: itsenäinen Suomi, jonka toteutumiseen kaikki hänen
toimensa sen jälkeen olivat tähdänneet.
Kun hän tämän matkan jälkeen oli Tukholmassa huvitellut muutamain
muiden nuorten ylimysten kanssa, olivat he muun muassa menneet erään
kuuluisan ulkomaalaisen sibyllan luo tulevaisuudestaan kuulemaan.
Hänelle oli tietäjänainen muun muassa lausunut runomitassa:
”Prinssiä kaks oot Suomesta pois sinä haahdella vienyt.
Kolmannen jos Kohtalo suo sun maastasi saattaa,
Itse sä kultaisen oot kruunun painava päähäs.”
Hm, tietystihän se oli vanhan tietäjäakan lorua, mutta siitä huolimatta
nuo säkeet olivat usein palautuneet hänen mieleensä. Varsinkin viime
aikoina. Sillä lähimmässä tulevaisuudessa oli kolmas Waasasuvun vesa
saapuva Suomeen ja saapuva hänen verivihollisenaan. Tulkoon! Hänellä
oli koossa luja armeija ja mahtava laivasto, hänen ilonsa ja
ylpeytensä, oli valmistumassa. Ratkaisun hetki ei häntä pelottanut.
Pian nähtäisiin, oliko hänen suotu saattaa kolmaskin Waasa-veljeksistä
vangittuna Pohjanlahden yli. Jos niin oli, niin silloin...
Häntä huumasi valtaunelmansa pikaisen täyttymisen mahdollisuus.
Mutta oliko Kaarle-herttua aavistanut hänen salaisen unelmansa? No,
entäpä sitten, jos olikin. Hän oli herra ja valtias tällä puolen
Pohjanlahtea eikä Kaarle-herttua tulisi häntä varustaumatonna
yllättämään! —
Aurinko oli painunut jo puiden latvojen tasalle. Marski nojasi jälleen
päänsä reenselustaan ja ummisti silmänsä. Hänen hengityksensä kävi
tasaiseksi ja unikuvat alkoivat uudestaan tanssia hänen edessään.
Tällä kertaa kohosi niiden keskeltä näkyviin pitkähkö mies, joka tuimin
silmin ja kulmat rypyssä tuijotti häneen. Marskia vavahutti
vihanpuuska, sillä hän tunsi Kaarle-herttuan. Hänen ympärillään istui
koko valtaneuvoskunta ja jokainen niistä tuijotti häntä kuin mitäkin
kummaa.
Hänen paikkansa olisi ollut heidän joukossaan, sillä valtaneuvoshan hän
oli itsekin. Mutta hän ei ollut näinä Sigismundin hallitusvuosina
kertaakaan totellut kutsua saapua valtaneuvoskunnan kokouksiin, ja nyt
seisoi hän tässä heidän edessään aivankuin syytettyjen paikalla. No,
syyttäkööt he mitä syyttäkööt, olipa hänellä kuningas selkänsä takana,
ja siitä tietoisena ojensi hän itseään ja otti kasvoilleen tavallisen
kopean ilmeensä...
Mutta nyt tempasi herttua edestään pöydältä pitkän plakaatin ja
silmättyään häntä kerran vielä merkitsevästi alkoi lukea: ”Me Klaus
ensimäinen, Jumalan armosta Suomen, Lapin ja Karjalan kuningas...”
Herttua keskeytti lukemisen ja loi jälleen katseensa marskiin. Tällä
kertaa huomasi marski hänen kasvoillaan saman vahingoniloisen ilmeen,
joka häntä oli niin suuresti sapettanut kuninkaankruunajaisissa
Tukholmassa, kun hänen oli herttualta täytynyt julkisesti pyytää
anteeksi kopeata käytöstään. Ja kaikkien valtaneuvosten kasvoilla näkyi
sama ilme, aivankuin he olisivat olleet vain joukko kuvastimia, jotka
tarkoin heijastivat herransa mielialoja.
Tästä kaikesta joutui marski niin vimmoihinsa, että hän yhtäkkiä
heräsi. Hän ähkyi, ojentui suoraksi reessä ja sylkäsi unen maun
suustaan. Päästyään täysin valveille alkoi hän hymyillä ja mutisi:
”Jaa, jaa, herttu-Kaarle, kyllä maar sinä mielihalulla panisitkin minut
syytettyjen penkille, niin, ja vielä pahempaankin paikkaan sinä minut
panisit, mutta sitäpä ei taidakaan olla yhtä helppo tehdä kuin uhata.
No, no, tulehan vain tänne, kyllä minä valmistan sinulle lämpimän
vastaanoton, senkin juonimaakari.”
Hän hymyili yhä ja alkoi tehdä laskelmia tulossa olevan taistelun
suhteen. Ratkaisun täytyi tapahtua jo ensi sulan aikana eikä hän
epäillyt pystyvänsä puoliaan pitämään, jopa suorastaan kukistamaan
vihatun vastustajansa. Rahvaan kapina oli kukistettu, maassa oli hiiren
hiljaista ja vallanohjat olivat hänen rautaisissa kourissaan.
Nuijakapinan mieleen muistuessa lakkasi hän hymyilemästä, sillä eteen
aukeni laaja näyttämö verisiä taistelutantereita ja poltettujen talojen
raunioita. Niin, ne nuijapäät eivät olleet käsittäneet hänen suuria
tarkoituksiaan, siksi: pois tieltä! Kuin rautainen jyrä oli hän
kulkenut yli maan ja tallannut jalkoihinsa ne, jotka tyhmyydessään ja
itsepintaisuudessaan olivat asettuneet poikkiteloin hänen tielleen.
Säälittikö häntä rahvaan kurja tila? Mitä vielä, häntä vain harmitti
kapinan muisto, sillä se oli pakottanut hänet haaskaamaan maan voimia,
jotka kyllä olisi tarvittu vähentymättöminä taistelussa Kaarlea
vastaan. —
Reenjalakset jurrasivat unettavasti pehmeässä lumessa ja marski alkoi
uudelleen torkkua. Puut huiskahtelivat hänen ohitseen utuisina haamuina
ja tiukujen helinä, joka kylien kohdalla hukkui koirain haukuntaan,
kuului kuin jostakin hyvin kaukaa.
Mutta tuskin oli hän vaipunut kunnolliseen sikiuneen, kun hän huomasi
jälleen seisovansa syytetyn paikalla valtaneuvoskunnan edessä. Herttua
ja neuvokset tuijottivat häneen kuten äskenkin ja edellinen alkoi
jälleen lukea plakaatista: ”Me Klaus ensimäinen j.n.e.”
Tällä kertaa oli hänellä kuitenkin hämärä tietoisuus siitä, että tämä
onkin vain unta ja että hän jo toisen kerran näkee saman näyn edessään.
Hän alkoi vääntelehtiä sekä ojennella jalkojaan ja heräsi lopuksi.
Sydäntään tunsi hän kiertävän ilkeästi ja koko ruumis oli lyöttynyt
hikeen. Seuraavassa hetkessä puistattivat häntä kuitenkin jo
vilunväreet.
”Sairautta se tiesikin, että sama unennäkö tuli kaksi kertaa eteeni”,
sanoi hän itsekseen. ”Taisin lähtiessäni syödä liian vahvasti.”
Hän kohenteli peitteitä ympärillään ja koetti löytää mukavimman
asennon. Aurinko oli jo laskenut ja ilma viilentynyt. Vaalea
taivaankansi tummui ja tähti toisensa jälkeen tuikahti näkyviin.
Huohottaen juoksivat hevoset metsäistä tietä ja täysikuu, joka kohosi
taivaanrannalle, seurasi reen kohdalla hyppien puunlatvalta toiselle.
Marskista tuntui kuin se olisi ilkkunut hänelle ja nauranut vasten
silmiä.
Hänen päätään rupesi pyörryttämään ja sydäntä kiersi yhä pahemmin, niin
että hänen yhtäkkiä täytyi antaa ylen. Renki huomasi sen ja pysäytti
huolestuneena hevoset. Marski käski kuitenkin ajaa edelleen, mutta aina
kun reki kolahti tienlyöppeissä, voihkasi hän ääneensä ja sen johdosta
uskalsi renki-vanhus ehdottaa, että pysähdyttäisiin ensimäiseen taloon.
Siihen antoi marskikin suostumuksensa ja puoli tuntia vielä ajettuaan
saapuivat he Pohjan pitäjän kirkolle.
Matkue poikkesi nimismiehen taloon kirkkomäellä ja välskäri riensi
yhdessä kappalaisen kanssa taluttamaan marskia sisälle. Hän horjahteli
ja taluttajilla oli täysi työ saadessaan tuon vahvan miehen pysymään
pystyssä.
Kun he olivat saaneet hänet vaivalla riisutuksi ja vuoteeseen, ryhtyi
välskäri iskemään suonta. Sen tehtyään antoi hän potilaalle vahvistavaa
rohtoa sekä asetti kääreen hänen päähänsä.
Muutamia hetkiä makasi marski liikkumattomana ja silmät ummessa.
Huoneessa olevat luulivat hänen vaipuneen uneen. He puhuivat kuiskien
ja hiiviskelivät varpaillaan, mutta yhtäkkiä avasikin marski silmänsä
ja viittasi kappalaisen luokseen.
”Luulenpa, että ylimmäinen tuomari kutsuu minua luokseen”, lausui hän
voipuneella äänellä. ”Ja silloin on ripitys paremmin paikallaan kuin
välskärin toimet.”
Kappalainen ryhtyi antamaan kuolevalle viimeistä lohdutusta. Marski
lausui synnintunnustuksen selvällä ja virallisella äänellä kuin olisi
hän lukenut jotakin välttämätöntä asiapaperia. Kun hän oli nauttinut
ehtoollisen, ummisti hän uupuneena silmänsä ja vaipui jonkunlaiseen
horrostilaan.
Unikuvien keskeltä selkeni hänen eteensä jälleen tuo sama näky: herttua
ja valtaneuvokset tuijottamassa häneen kuin syytettyyn. Herttua alkoi
nytkin plakaatista lukea: ”Me Klaus ensimäinen, Jumalan armosta Suomen,
Lapin ja Karjalan kuningas...” Siihen päästyään pysähtyi hän kuitenkin
äkkiä ja repäsi plakaatin kahtia. Sen tehtyään alkoi hän pilkallisesti
nauraa hohottaa ja koko valtaneuvoskunta hohotti täyttä kurkkua
mukana...
Marskin seuralaiset ja talon isäntä, jotka hiljaa kuiskutellen
seisoivat huoneessa, näkivät sairaan vääntelehtivän vuoteessa ja
suurten hikihelmien kohoavan hänen otsalleen. Sitten avasi hän silmänsä
ja vaikeasti hengittäen tuijotti eteensä tyhjyyteen.
”Sinä voitit, Kaarle, ja minun suuri unelmani jäi jälkipolvien
toteutettavaksi”, kuulivat lähinnä seisovat hänen katkonaisesti
lausuvan, minkä jälkeen hän uudelleen ummisti silmänsä, ojentaen
samalla itsensä suoraksi.
Kaikki huomasivat kuolinkamppailun alkaneen. Sitä ei kestänyt kauan.
Avaamatta enää silmiään, suorana ja äänetönnä veti rautamarski
viimeisen henkäyksensä juuri sydänyön hetkenä.
”Hän on nyt mennyt ylimmäisen tuomarin luo”, kuiskasi kappalainen.
”Herra olkoon armollinen hänen sielulleen.”
Hän alkoi puoliääneen lukea rukousta vainajan puolesta, samalla kuin
talon isäntä asetti palavan kynttilän marskin vuoteen viereen.
⸻
Räystäistä tippui vettä ja sulavat hanget humahtelivat, kun matkue
lähti jälleen liikkeelle Pohjan pitäjän nimismiehen talosta. Marskin
ruumis oli nostettu entiselle paikalleen hänen omaan rekeensä, jonka
rinnalla vanha tallirenki ohjaksia pidellen asteli verkalleen ja
allapäin. Päivä paahtoi raukeasti ja hanget häikäsivät silmiä. Hevoset
astelivat hitaasti ja laskivat päänsä riipuksiin, aivankuin nekin
olisivat tienneet, että maan itsevaltias käskynhaltia oli poistunut
elävien joukosta ja että hänen maalliset jäännöksensä olivat nyt heidän
kuletettavanaan.
Kaksi henkivartiahuovia oli edeltäpäin lähtenyt viemään sanaa Turkuun.
Matkallaan levittivät he sanomaa marskin kuolemasta, ja kun vanha
tallirenki vihdoin ajoi sisälle Turun kaupunkiin, jossa kellot alkoivat
kaikissa kirkoissa soida, oli tieto tuosta suuresta ja odottamattomasta
tapauksesta levinnyt jo kulovalkeana ympäri maakunnan. Kaikkialla
hengähtivät ihmiset helpotuksesta, sillä heistä tuntui kuin joku
suunnattoman raskas paino, joka oli heidän elämäänsä rasittanut, olisi
äkkiä siirtynyt sijoiltaan, niin että päiväkin pääsi jälleen
kirkkaammin paistamaan.
Kyösti Wilkuna.