TALONPOIKAINEN RATSUMESTARI.

TUOMAS TEPPOINEN.

”— — Ja että Teidän kunink. majesteettinne saisi paremman
käsityksen siitä, missä tämä minun seurakuntani sijaitsee,
niin mainitsen, että se on siellä, missä Tuomas Teppoinen asuu.”

Muolan papin kirjeestä Juhana III:lle.

Moniksi vuosiksi oli ympäri valtakunnan riittänyt ihmisille ilonaihetta
siitä, kuinka moskovalaisten tsaari oli aikoinaan kosinut nykyistä
kuningatar Katariinaa ja kuinka Puolan röyhkeät herrat olivat hänelle
kosiomiesten mukana lähettäneet silkkiin ja samettiin pyntätyn vanhan
valkoisen tammakopukan. Mutta tämä hupaisa juttu uhkasi nyt vuosien kuluttua
kasvattaa kovin karvaita hedelmiä.

Tiedettiin, että oikullinen, juonikas ja raivopäinen Iivana-tsaari,
jota hänen alamaisensa olivat selän takana alkaneet nimitellä Julmaksi,
oli pyytänyt Eerik kuningasta lähettämään Katariinan hänelle, mutta
kuinka tästä ei tullut mitään Eerikin jouduttua valtaistuimelta
tyrmään. Kun hänen sijaansa oli noussut Juhana-veli, purki Iivana
kuohuilevan ja porehtivan sydämensä koko silmittömän vihan tätä entistä
ja onnellisempaa kilpakosijaansa kohtaan. Heidän välillään kehittyi
haukkumakirjevaihto, joka hakee vertaistaan sinuttelutaidossa. Kas
tällaisen sapiskan lähetti kerrankin Iivana, kaikkien oikeauskoisten
moskovalaisten oikeauskoinen tsaari Ruotsin kuninkaalle Juhanalle: ”Ja
se on totinen tosi, että sinä olet musikan sukua. Sano meille, kenen
poika sinun isäsi Kustaa oli ja mikä oli isoisäsi nimi ja missä hän
hallitsi. — Kun meidän kauppiaamme isäsi aikana toivat talia ja vahaa,
otti isäsi nahkakintaat käsiinsä ja koetteli itse ja tutki talia ja
vahaa niinkuin kauppapalvelija.” Juhana-kuningas oli kauan ollut
piittaamatta näistä itäisen naapurinsa sapenpurkauksista, mutta nyt
loppui häneltäkin kärsivällisyys, hän tarttui hanhensulkaan ja
kirjoitti vastaukseksi: ”Olemme saaneet sinun kirjotuksesi ja siitä nyt
niinkuin ennenkin huomanneet meitä vastaan osottamaasi järjetöntä,
talonpoikaismaista kopeutta, valhetta ja ylenkatsetta. Ellemme olisi
kuulleet sinun isäsi olleen Venäjän suuriruhtinaan, olisi meillä ollut
täysi syy kirjeestäsi päättää, että joku munkki tai talonpoikaisrenki
olisi ollut sinulle isänä, koska kirjotat niin häpeämättömästi niinkuin
olisit kasvanut moukkain tai muun irtolaisjoukkion parissa, jolla ei
mitään kunniata ole — — —.”

Tällaisesta sananvaihdosta johduttiin luonnollisesti vastaaviin
tekoihin. Syttyi sota, jonka vaiheista on vaikea muodostaa itselleen
selvää käsitystä, siksi sekava se on ja täynnä molemminpuolisia julmia
hävitysretkiä. Ensi kerran kohtasivat Suomea tämän järjettömän ja
tuhoisan sodan laineet kevättalvella 1571. Silloin hyökkäsivät tsaarin
laumat Tallinnasta jään yli Suomen puolelle ja riehuivat ryöstäen,
murhaten ja polttaen Helsingistä aina Rajajokeen saakka. He menivät sen
tiensä kuin rajuilma, mutta takaisin saattoivat he tulla milloin
hyvänsä ja siksi täytyi Suomessa olla alati varuillaan.

Nämä ajan tapaukset olivat yksinomaisena keskustelunaiheena sillä
kirkkorahvaalla, joka pyhäinmiesten päivän aamuna oli salojensa
kätköistä hiipinyt Muolan pitäjän kirkkotarhaan. Kaikki miehet olivat
aseilla varustetut ja huolestuneina kyselivät he toisiltaan, oliko
nähty vihollisia ja kuuluiko mitään idästä päin. Joukon keskuksena oli
roteva ja hartiakas mies, iältään jonkun verran yli kolmenkymmenen vuoden,
aseenaan jousi ja raskas tappara. Hänen terävien harmaiden
silmiensä ilme oli luja ja hänen koko olemuksessaan ilmeni sellainen
rauhallisuus, varmuus ja voimantunto, että joukko ikäänkuin
vaistomaisesti ryhmittyi hänen ympärilleen, tuntien hänen
läheisyydessään olonsa turvallisemmaksi.

”Mitä uutta, Teppoinen?” kysyi tuolta hartevalta mieheltä kirkkoherra
matkallaan miesjoukon ohitse sakaristoon. ”Joko talosi on noussut
raunioistaan?”

”Kyllä tavallaan”, vastasi puhuteltu, pyyhkien härmää mahtavista
viiksistään. ”Mutta pirttini ja omettani eivät seiso entisellä
paikallaan Punnusjärven äyräällä, vaan kaukana salolla, josta niitä ei
vainolainen hevillä löydä. Sinnepä minulla oli aikomus kutsua
kirkkoherraakin kun vainovalkeat taas leimahtavat palamaan.”

”Hm, kiitoksia vain kutsusta. Mahtaneeko sitten vihollinen vielä
uudelleen karata maahamme?”

”Varmastikin karkaa, ellei täältä päin ehätetä edelle ja korvenneta
sitä omassa pesässään.”

”Mitäpä auttanee sekään muuta kuin synnyttää uuden kostoretken. Niin,
niin, surkeat nyt on ajat ja siellähän, herra paratkoon, viruu
piispammekin vielä niiden julmurien vankeudessa. Jumala meitä vaivaisia
auttakoon!”

Kirkkoherra jatkoi matkaansa sakaristoon. Pian sen jälkeen kutsui
yhteensoitto miesjoukonkin herranhuoneeseen. Aseensa jättivät kaikki
porstuaan ja vartioina seisoi kellotapulin luukuilla pari miestä,
antaen katseidensa valppaasti kierrellä ympäri syksyharmaan aution
tienoon, yksinäisten lumihiutaleiden liipotellessa alas painuneelta
taivaalta...

Mutta pitkälle ei ollut jumalanpalvelus ehtinyt vielä kehittyä, kun
molemmat vartiat hätkähtäen hyökkäsivät luukkujen äärestä, tarttuivat
kellojen siimaan ja alkoivat riuhtoa ilman mitään tahtia. Paikalla
sammuivat kirkossa virren sävelet, pappi pudotti kirjansa ja kaikki
syöksyivät ulos.

Puolen virstan päässä nähtiin tiheän keihäsmetsän lähenevän hiljalleen
kirkonmäkeä, häviten välistä viidakon tai metsäsaarelmain suojaan.
Miehet tempasivat aseensa porstuasta ja valmistuivat hajaantumaan
metsien kätköön.

”Mitä, aiotteko turvautua jäniksen passiin, ennenkuin olette edes
selvillä, mitä laatua väkeä tulijat ovat?” huusi Teppoinen
pilkallisesti. ”Nuohan tulevat Viipurista päin ja saattavat olla
meikäläisiä. Vartokaamme siis tässä kirkkotarhassa ja jos he ovat
vihollisia, niin tuon kiviaidan suojassa kykenemme hyvin tekemään
heille vastarintaa.”

Teppoisen levollisuus tarttui miehiinkin ja he jäivät kirkkotarhaan
vartomaan tulijoita.

”Ho, hoi, miehet, miksi teillä on aseet käsissänne kuin odottaisitte
moskovalaista?” huusi sotamiesten päällikkö kiviaidan taakse päästyään.
”Onko niistä kuultu mitään täällä rajan puolella?”

”Ei ole kuultu”, vastasi Teppoinen, joka tunsi kysyjän Viipurinlinnan
päälliköksi, Antti Niilonpojaksi. ”Mutta varuillaanpa saa tällaisina
aikoina olla joka hetki.”

Uteliaana kerääntyi pelostaan vapautunut kirkkorahvas sotamiesten
ympärille ja alkoi vilkkaasti udella kuulumisia. ”Emme tiedä niin
mitään”, puheli herra Antti Niilonpoika, ”vaan tulimme tänne
vartavasten tietoja saadaksemme. Kuulin, että täällä löytyisi joitakin
rohkeita miehiä, jotka osaavat venättä. Sellaisilla olisi nyt tilaisuus
päästä kuninkaan palkkoihin, jos heillä on halua ja rohkeutta lähteä
vihollismaahan urkkimaan ja ottamaan selkoa heidän puuhistaan. Mutta
miehen, joka sellaiseen toimeen ryhtyy, pitää olla rohkean kuin
jalopeura, liukkaan kuin ankerias ja päävärkkinsä puolesta terävän kuin
partaveitsen. Ja lisäksi pitää hänen, kuten sanottu, osata vihollisen
kieltä sekä tuntea kaikki tiet ja sokkelot näillä rajaseuduilla.
luuletteko joukostanne löytyvän sellaista urosta?”

”Jos kukaan täällä siihen toimeen pystyy, niin tuossa on mies”, sanoi
kirkkoherra osottaen Teppoista, joka loi katseensa alas ja näytti
hieman vaivautuneelta, kun kaikkien silmät suuntausivat häneen.

”Hm, ainakin mitä ulkopuoleen tulee, on hän mieluiseni”, sanoi Antti Niilonpoika
. ”Mutta osaatko venättä?”

”Melkein yhtä hyvin kuin omaa äidinkieltäni, sillä viisi vuotta olen
elänyt Venäjänmaan sydämessä”, vastasi Teppoinen.

”Sehän joltakin kuuluu. Mutta kuinka jouduit niin kauan moskovalaisten
parissa oleskelemaan?”

”Kun venäläiset viisitoista vuotta sitten palasivat Viipuria
piirittämästä, veivät he minut monen muun meikäläisen kanssa vankeuteen
kauas Novgorodin taakse”, kertoi Teppoinen. ”Minä olin silloin
viisitoistavuotias nalliainen. Kun olin puolikymmentä vuotta raatanut
heidän luonaan ja saavuttanut sillä välin nykyisen mittani, sanoin
eräänä päivänä, kun työnjohtaja aikoi ruveta minua kurittamaan, että
tämä saa jo riittää, minusta ei tule orjaa tekemälläkään. Ja niinpä
löin minä työnjohtajan kuoliaaksi, kolkkasinpa vielä hänen herransakin,
rikkaan pajarin sekä joukon orjia, jotka olin saanut kimppuuni, ja
lähdin suinpäin karkuun. Monen mutkan ja juonen kautta pääsin viimein
tänne kotiseudulleni, jossa siitä pitäin olen elänyt rauhan miehenä.
Mutta moskovalaista kohtaan minussa kytee sammumaton viha ja jos
luulette minun siihen kykenevän, niin olen valmis kuninkaan
palvelukseen.”

”Näen ja kuulen, että sinä olet tiedustelijaksemme kuin luotu”, vastasi
Antti Niilonpoika. ”Mutta miten aiot menetellä, voidaksesi kunnialla
liikkua vihollismaassa?”

”Olen kulkevinani hevoskaupoilla ja kotoisin sanon olevani Aunuksen
puolelta.”

”Hyvä, hyvä, ja entä milloin olet valmis lähtemään?”

”Vaikka huomisaamuna.”

”Siis päätetty”, sanoi Antti Niilonpoika, ojentaen kätensä Tuomas Teppoiselle
. ”Tästä hetkestä sinä olet kuninkaan palveluksessa ja
ensimäisen palkkaeräsi saat nostaa Viipurista heti kun palaat
retkeltäsi.”

Kun Antti Niilonpoika oli antanut hänelle vielä erinäisiä matkaohjeita,
lähti Teppoinen taivaltamaan kotiinsa Valkiamatkan kylän saloille,
valmistautuakseen vaaralliselle retkelleen.

”Uljas mies”, sanoi Antti Niilonpoika seuraten silmillään hänen
kulkuaan. ”Hänestä tulee meillä olemaan vielä paljon hyötyä.”

                                                  ⸻

”Voi surkeutta, voi!” uikutti valkohapsinen vanhus, maaten pitkänään
sohjuksi tallatulla lumella, päässään ammottava, verta vuotava
piilukeihään haava. ”Voi kuitenkin, ettei ajoissa muutettu salolle
asumaan.”

Kinoksella vaarin ympärillä makasi verissään joukko muitakin
kyläläisiä, enimmäkseen vanhuksia, vaimoja ja lapsia. Toiset heistä
olivat jo henkensä heittäneet, toiset valittivat vielä henkitoreissaan.
Räiskyen ja hulmuten paloi heidän ympärillään puolikymmentä pirttiä
ulkohuoneineen. Savun ja liekkien keskellä hääri joukko rajantakaisia
rappareita, kantaen pirteistä ja aitoista viimeisiä saaliiksi kelpaavia
tavaroita. Rekien luona seisoi joukko nuoriin sidottuja naisia,
keskenkasvuisia poikia ja tyttöjä, jotka vihollinen oli katsonut
niinikään saaliin arvoisiksi. Kauhusta typertyneinä tuijottivat he
ympärilleen, kykenemättä edes valitushuudoilla tuskaansa lievittämään.
Nauraen, kiroillen ja suuriäänisesti pajattaen häärivät heidän
ympärillään viholliset, sulloen saalista rekiinsä ja sytytellen niitä
huoneita, joihin eivät liekit olleet vielä ulottuneet.

Kuin raju tuulispää tai kuin varas yöllä oli vihollinen yllättänyt
pienen Himalan kylän asukkaat, jotka paksujen kinosten keskellä
viettivät sydäntalven torkkuvaa elämää metsäisellä Punnusjärven
niemellä. Tosin oli kuultu, että Teppolan Tuomas, joka kuninkaan
palkkaamana miehenä oli liikkunut kaukana vihollismaassa, oli joulun tienoissa
palattuaan tuonut sen tiedon, että moskovalaiset puuhasivat
talveksi suurta hävitysretkeä Suomeen. Mutta eihän täällä vähäisessä
syrjäsopukassa arvattu niin varuillaan olla, kun viime kerrallakin oli
kokonaan säästytty vihollisen huomiolta.

Tämä Himalaan tuiskahtanut joukkue oli vain pieni partiokunta suuresta
venäläisarmeijasta, joko vuoden alussa oli samonnut rajan yli,
levittäen hävitystä ja kuolemaa aina Olavinlinnan tienoille saakka.
Tästä tulossa olevasta retkestä oli Teppoinen kyllä saanut tarkat
tiedot ja tuonut ne hyvissä ajoin sotapäällystölle Viipuriin.
Mutta siitä huolimatta oli vihollinen saanut miltei vastarintaa
kohtaamatta suorittaa hävitystyönsä. Suomessa oli kyllä koottuna
melkoinen sotavoima, jonka ylimmäksi päälliköksi kuningas oli
ajattelemattomuudessaan pannut nuoren ruotsalaisen ylimyksen, Kustaa Banérin
. Tämänpä oloja tuntemattoman herran saamattomuuden takia saivat
moskovalaiset rauhassa panna hävitysretkensä toimeen.

Mutta Tuomas Teppoinen ei ollut ristissä käsin jäänyt odottamaan
tulossa olevaa hävitystä. Hän oli kerännyt ympärilleen joukon rohkeita
miehiä ja alapäällikköinään veljensä Matti sekä orpanansa Pietari Teppoinen
oli hän siitä hetkestä pitäen kuin venäläistulva levisi rajan
yli, ollut yhtä mittaa liikkeellä suojellen kotitienootaan ja tuhoten
pienempiä vihollisen osakuntia. Hänen rohkeata sissijoukkoaan muistaen
vaikeroitsi lumelle sortunut vaari:

”Voi ettei pitänyt edes Teppoisten sattua paikalle. Niin ne riehuvat
kuin paholaiset, kaiken riistävät, kaikki murhaavat, Herra heidät
kostakoon!”

Hän oli puhunut silmät ummessa, mutta sitten avasi hän ne yhtäkkiä ja
koetti nousta kyynärpäänsä varaan, sillä hänen korviinsa oli
tunkeutunut raivoisia huutoja ja ikäänkuin äkkiä virinnyt tappelun
meteli. Hän näki sulkanuolien viuhahtelevan ilmassa eikä käsittänyt
mistä ne tulivat. Mutta kiroten kaatui vihollisista mies tuolla, toinen
täällä ja hätääntyneinä etsivät toiset aseitaan. Sitten kuuli vaari
aivan päänsä takaa suksensuihketta, samalla kuin joukko rotevia miehiä
tulla tuiskahti palavien rakennusten väliselle tanhualle. Pitkiä
keihäitään heiluttaen viskoivat ne niitä tiheälle sulloutuneeseen
venäläisjoukkoon, niin että vaari näki muutamien keihäistä surahtavan
kerrassaan kahden miehen läpi. Keihäänsä viskattuaan kävivät miehet
raskaita tapparoitaan heiluttaen ja hurjasti huutaen vihollisten
kimppuun kuin raju tuulenpyörre.

”Jumalan kiitos, Teppoiset”, huokasi vaari ja lasittuvat silmänsä
selkosen selällään sekä ahnaasti ilmaa haukkoen seurasi hän taistelun
menoa. Nähdessään, kuinka sissijoukon johtaja yhdellä ainoalla
tapparaniskulla halkasi vihollismiehen miltei vyötäreitä myöten,
välähtivät hänen silmänsä ja jälleen alas vaipuen höpisi hän:

”Niin juuri, aivan niin, kosto, kosto!”

Kauan ei taistelu kestänyt. Viimeiset venäläisistä viskasivat aseet
käsistään ja polvilleen heittäytyen huusivat armoa.

”Vai armoa! Kas tässä armo rosvoille ja murhamiehille!” huusi sissien
johtaja tappara koholla.

Viimeiseen mieheen hakattiin viholliset maahan ja vangit päästettiin
siteistään.

”Ja nyt oikopäätä järven yli Sarkolaan, sillä siellä peuhaa toinen
viholaisjoukko!” komensi Teppoinen, työntäen verisen tapparansa vyön
alle ja nousten suksilleen.

Hetkinen kuului vielä suksensuihke ja he olivat jälleen tipo tiessään.
Kuin rauhattomat varjot liikkuivat siteistään päästetyt vangit
luhistuvien rakennusten ja kaatuneiden vihollisten keskellä. Yksi
naisista kumartui vaarin puoleen, mutta tämä ei enää nähnyt häntä, vaan
mumisi itsekseen:

”Tulipas... tulipas Teppoinen ja kosti minun kuolemani... Jumalan
kiitos...”

                                                  ⸻

Lämpimästi paahtoi huhtikuun päivä ja räystäistä tippui vettä kun herra
Antti Niilonpoika laskeusi linnanpihalle aikeissa lähteä kaupungilla
käymään. Hän ei kuitenkaan ehtinyt montakaan askelta, kun
porttiholvista alkoi kuulua äänekästä sananvaihtoa ja pihalle ajoi
samassa puolikymmentä rekeä. Linnanpäällikkö varjosti kädellä silmiään
ja huudahti:

”Tuhat tulimmaista, siinähän on mies, jota juuri ikään kaipasimme —
itse Tuomas Teppoinen ihan ilmi elävänä. No terve mieheen hyvästä
aikaa. Mutta mitä uutisia sinä tuot ja mikä kuormasto sinulla on
mukanasi?”

”Uutisia minulla ei tällä kertaa ole tiedossani erinomaisempia”,
vastasi puhuteltu.. ”Mutta sen sijaan tuon minä teille tässä
talletettavaksi kymmenkunnan vankia.”

”Niinpä näkyy ja yksihän niistä on puettu kuin ruhtinas. Mutta missä
sait käpäliisi tämän oivan saaliin?”

”Raudun kirkolla. Olin miehineni sielläpäin retkeilemässä, kun kuulin
tämän pajarin joukkoineen tulleen sinne ryöstelemään. Vaaniskelin
häntä pari päivää ja kun he olivat asettuneet yön viettoon Raudun kirkolle,
kävin minä miehineni juoneen käsiksi ja kevensin heidät
ryöstösaaliista. Tavarat palutimme entisille omistajilleen, mikäli
niitä enää oli hengissä, ja pajarin alipäällikköineen toimme terveisistä
tänne Viipuriin.”

”Entäs pajarin muu joukko?”

”Parisen sataa heistä korvensimme erääseen pirttiin ja loput hakkasimme
tantereeseen. Takaisin rajan yli heistä ei päässyt sorkkaakaan, sen
takaan.”

”Oivallista, sinä kunnianarvoisa Tuomas”, puhkesi Antti Niilonpoika
sanomaan, lyöden Teppoista olkapäälle. ”Tästä on kuningas aikanansa
saapa tiedon. Mutta nyt sinun on saatava kumaus reininviiniä, eikä
ainoastaan yksi, vaan monta kumausta, niin että päässäsi humisee ja
heiskuu. Ja sitten minä kerron sinulle omat uutisemme, jota varten
sinua olemme tänne vartoneet.”

Antti Niilonpoika johdatti Teppoisen sekä hänen veljensä ja orpanansa
ylös omiin asuinhuoneisiinsa. Kun viinikannut oli tuotu pöytään ja
niistä maistettu, kaivoi linnanpäällikkö kätköistään sinetillä
varustetun paperin, levitti sen Tuomaan eteen ja virkkoi:

”Kas tässä on paperi, jossa kuninkaallinen majesteetti valtuuttaa
sinut ratsumestariksi sekä myöntää sinulle verovapauden sillä ehdolla,
että sinä sitoudut vakinaiseen ratsupalvelukseen ja samalla otat
pannaksesi kokoon keveän ratsuväkijoukon. Siitä tulee niin sanottu
tiedustuslipullinen, kaikki siihen kuuluvat miehet saavat samanlaisen
verovapauden ja sinä olet heidän ratsumestarinsa. Mitäs sinä itse sanot
tästä kaikesta?”

”Minä suostun ja kiitän hänen kuninkaallista majesteettiaan”, vastasi
Teppoinen vaatimattomasti. ”Alkaahan sodankäynti muuttua jo toiseksi
luonnokseni.”

”Oikein, ratsumestari, ja ennustanpa sinulla olevan edessäsi monta
loistavaa urotyötä”, sanoi Antti Niilonpoika ja alkoi nyt sanan
mukaisesti suomentaa kuninkaan kirjelmää. Päästyään loppuun lausui hän:
”Tämän perusteella sinä, Tuomas Teppoinen, olet nyt melkein kuin
aatelismies, ja lisäksi vielä kuninkaallinen ratsumestari. Onneksi
olkoon, herra ratsumestari!”

Herra Antti Niilonpoika kohotti viinikannunsa ja tarkkasi samalla,
minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät vastaleivottuun knaappiin.
Mutta Tuomas Teppoisen vakavilla ja älykkäillä kasvoilla ei näkynyt
minkäänlaisia liian ihastuksen tai itserakkauden merkkejä. Hänen
ajatuksensa tuntuivat työskentelevän kokonaan käytännöllisissä
asioissa, sillä vallan arkipäiväisesti virkkoi hän:

”Nyt tarvitsevat mieheni ratsuja, mutta hevosia heillä on kotonaan
tuskin kenelläkään. Venäläisiltä Raudussa saimme saaliiksi myöskin
satakunta hevosta. Niitä tuopi osa miehistäni tänne Viipuriin ja pian
he, luulenma, ovat perillä.”

”Mainiota, siinähän teille on valmiit rasut, ei muuta kuin nouskaa
satulaan ja karahuttakaa takaisin rajamaille”, huudahti Antti Niilonpoika
. ”Mutta tämän yön seudun me kuitenkin vietämme täällä
viinimaljojen ääressä.”

Teppoinen ei kuitenkaan suostunut juominkia pitkittämään, vaan kohta
kun hevoset olivat tarpeeksi asti syöneet ja levähtäneet, hankkiusi hän
taipaleelle Muolaan, päästäkseen tervehtimään rakasta Anniaan ja
pienokaisiaan, voidakseen sitten taas heittäytyä sodan monikirjaviin
seikkailuihin. Linnasta lähtiessään istui hän nyt miehineen komeiden
ratsujen selässä ja hänen veljensä kantoi lippua, johon oli kuvattu
tapparaa heiluttava mies takajaloilleen nousseen ratsun selässä.

”Siinä menee Teppoisen lippukunta”, sanoivat kaupunkilaiset, kun he
ratsastivat pitkin kapeata Karjakatua. ”Hänestähän on tehty knaappi ja
kuninkaallinen ratsumestari.”

Ratsujoukon perässä seurasi puolikymmentä jyväsäkeillä lastattua rekeä.
Siinä oli kruunun varoista suoritettu palkkio Teppoiselle ja hänen
miehilleen heidän viimeisistä ansiotöistään. Siten heillä oli hyvät
tulijaiset omaisilleen, jotka saivat Muolan saloilla puutteen kanssa
kamppailla. Ja niinpä he kevätillan kuulteessa iloisin mielin ja
rattoisasti haastellen ratsastivat kohti syntymäsijojaan.

                                                  ⸻

Vuodet kuluivat ja yhä jatkui hävittäväinen sota. Väliin pysyttiin
kummallakin puolen lähes vuodenkin päivät alallaan, mutta sitten taas
riehahti sodan liekki entistä julmemmin palamaan. Yhä uudestaan
kohosivat kodit tuhkastaan ja yhä uudestaan ne taas maahan tallattiin.
Ja aina säästyi salojen kätköissä siemen uuteen ihmissukuun, niin ettei
maa vallan autioksi jäänyt.

Siitä lähtien kuin Suomen joukkojen ylipäälliköksi oli nimitetty Pontus de la Gardie,
pysyi sotaonni yhtä mittaa suotuisana suomalaisille. Kun
Käkisalmen linna oli vallotettu, siirtyi Suomen raja Laatokkaan saakka.
Sen jälkeen riehui sodanliekki enimmäkseen Inkerissä ja Virossa, mutta
aina väliin huuhtasivat sodan laineet vielä Suomeakin ennenkuin
Täyssinän rauha sai ne tyyten asettumaan.

Loppuun saakka oli Tuomas Teppoinen ratsulipullisineen uskollisesti
mukana tämän pitkällisen sodan monikirjavissa vaiheissa. Milloin hän
venäläiseksi hevoskauppiaaksi naamioituneena retkeili kauas
vihollismaahan ja hankki tärkeitä tietoja vihollisten aikomuksista ja
hankkeista, milloin taas miehineen risteili rajaseuduilla, tiedustellen
ja tuhoten yksinäisiä vihollisjoukkoja. Hänen nimensä tuli vihollisten
kesken laajalti kuuluksi ja pelätyksi. Mutta turhaan tavottelivat he
häntä käsiinsä, sillä hän ilmestyi aina tuhojaan tekemään sinne, missä
häntä vähimmin tiedettiin odottaa. Kuuluisaksi tuli hänen nimensä
myöskin kotimaassa, ja itse mainio Pontus-herra mainitsi kuninkaalle
lähettämissään tiedonannoissa Tuomas Teppoisen tuottaneen hänelle
suurta hyötyä Karjalanmaan vallotuksessa.

Hyvillään suomalaisten sotajoukkojen saamista voitoista tahtoi
Juhana-kuningas osottaa suosiotaan sille maalle, jota hän
nuoruusvuosinaan oli herttuana hallinnut. Mitä laatua tämä
kuninkaallinen suosionosotus oli, sen saivat muun muassa Muolan pitäjän
asukkaat kuulla kirkossaan eräänä sunnuntaina heinäkuun lopulla v. 1581
. Silloin luki näet kirkkoherra saarnan päätyttyä kuninkaallisen
julistuksen, jossa Suomenmaa armossa ylennettiin suuriruhtinaskunnaksi.

”Mitä se nyt oikein merkitsi se kuulutus?” kysyi kotimatkalla muuan
kirkkomiehistä toveriltaan.

”No, etkö sinä pitänyt korvaläpiäs auki!” vastasi toinen. ”Sanottiinhan
siinä selvästi, että Suomi on nyt korotettu suuriruhtinaskunnaksi.”

”Niinpä niin suuriruhtinaskunnaksi, mutta kukas se sitten tulee meille
siksi suuriruhtinaaksi, sitähän minä tässä vain älpin.”

Sitä ei tiennyt toinenkaan ja sitä nyt seuraavina päivinä ankarasti
tuumittiin Muolassa, kunnes levisi huhu, että Tuomas Teppoinen se on
ylennetty Suomen suuriruhtinaaksi. Niin suuri oli jo hänen maineensa
kansan kesken, että ihmiset vastaanväittämättä uskoivat tätä huhua ja
pitivät sitä varsin luonnollisena. Ja kun Teppoinen retkillänsä
liikkuen taas jälleen pistäysi kotonaan, varustausivat muolalaiset
kunnioittamaan häntä ruhtinaanaan. Silloin Teppoinen, asian kuultuaan,
purskahti kaikuvaan nauruun ja selitti miehille asian oikean laidan.
Mutta siitä huolimatta pitivät ihmiset päänsä ja kuolemaansa saakka sai
Tuomas Teppoinen Viipurin kannaksella kantaa nimeä Teppolan
suuriruhtinas.

Tämä talonpoikainen ratsumestari, ovela tiedustelija ja rohkea
sissipäällikkö säilytti päänsä kaikissa tämän pitkällisen ja tuhoisan
Venäjän sodan vaiheissa. Kun se vihdoinkin päättyi Täyssinän rauhantekoon,
eleli hän jälleen rauhan miehenä veroista vapautetulla
syntymätilallaan Valkiamatkan kylässä. Hän saavutti korkean ijän ja
kuoli vasta Kustaa II Adolfin ensimäisinä hallitusvuosina. Hänen
leskensä Anni sai poikineen nauttia edelleen verovapautta. Kauan
säilytti kansa muiston tästä sen omasta keskuudesta kohonneesta
sankarista, joka maamme kaakkoisimmilla etuvarustuksilla asuen oli niin
tehokkaasti ottanut osaa isänmaansa luonnollisten rajojen luomiseen.

Kyösti Wilkuna.