TAISTELEVAIN VALTAKUNTAIN RAOSSA.

ROPONITSA JA RÄSÄNEN.

Tuskin olivat hämäläisten ja savolaisten väliset katkerat
heimotaistelut, taistelut Sisä-Suomen erämaista ja kalavesistä,
keskiajan loppuessa talttuneet, kun Saimaan ympäristön savolainen
asutus joutui uuteen, sitkeään veljesvihaan itäistä naapuriaan ja vielä
lähempää heimolaistaan, Karjalan väestöä, vastaan. Nämäkin uudet vainot
johtuivat osaksi takamaiden ja kalavesien omistamista koskevista
riidoista, sillä rintamaa-asutuksen laajetessa molemmilta puolilta
karahtivat sen latvat usein vastakkain pohjoisilla saloilla.

Mutta nämä uudet vihat ja kahakat johtuivat kuitenkin etupäässä niiden
valtakuntain välisistä kiistoista ja sodista, joiden kesken Savon ja
Karjalan rajaheimot olivat pilkotut. Ruotsin hallitusherrat isännöivät
Savossa ja olivat sinne perustaneet Savon uuden linnan seutuun, jota
Nowgorodin ruhtinaat väittivät omaksi alueekseen ja josta he tahtoivat
työntää tungeksijat pois. Mutta Savonlinnan isännät selittivät
päinvastoin itäiset ja pohjoiset takamaatkin omaan valtapiiriinsä
kuuluviksi ja pyrkivät savolaisen asutuksen mukana laajentamaan sinne
vaikutustaan. Ja kun hyökkäysretkiä ehtimiseen tehtiin molemmilta
tahoilta, hävitettiin vuoroin karjalaisten, vuoroin savolaisten
asutusmaat.

Siten tempautui näiden rajaseutujen väestökin mukaan noihin
valtakuntainvälisiin taisteluihin. Kun Karjalasta oli, Käkisalmen
venäläisten johtaessa karjalaisia suksimiehiä, käyty Savoa ryöstämässä,
silloin täytyi Olavinlinnan soturien johtamain savolaisten aina saada
kostaa — ja päinvastoin. Rajakahakat, joissa velat maksettiin samalla
mitalla kuin ne oli annettu, muuttuivat siitä piankin talonpoikaisten
partiojoukkojen välisiksi ryöstö- ja kostoretkiksi, joita jatkui pitkin
16:tta vuosisataa ja aivan riippumatta siitä, oliko asianomaisten
valtakuntain välillä sota vai rauha. Ja mieliin iskostui katkera viha.

Tästä vuosisatainmittaisesta heimovainosta oli kuitenkin kauan
säästynyt syrjässä Pohjois-Karjalan etäinen kulmakunta. Ryöstö- ja
hävitysretket tehtiin tavallisesti Laatokan rannoilta Saimaan rannoille
ja päinvastoin, jolloin näiden ”merien” välimaat yhä uudelleen
poljettiin autioiksi, mutta Pyhäjärven pohjoispuoliset tienoot jäivät
siitä valtareitistä sivuun; vainolaisjoukot eivät pikaretkiltään
ehtineet ulontaa tihutöitään sinne asti. Nämä Höytiäisen ja Pielisen
rannat olivatkin vielä harvaan asuttuja metsäseutuja, joiden raivaajia,
karjalaisia uudisasukkaita, valtakuntain veronottajainkaan käsivarsi
harvoin tapasi. Ne olivat lähempänä itäistä, paisuvaa suurvaltaa,
josta näihin metsäkyliin oli tuotu uskonto, papit ja kirkot,
mutta sangen höllät olivat välit sillekin taholle. Miltei
riippumattomana, omavaraisena yhteiskuntana oli tuo hajalleen levinnyt
pohjoiskarjalainen uudisasutus elänyt vesistöjensä varsilla monet vuosikymmenet
suurten, keskenään kiisteleväin valtakuntain raossa, ja
tottunut turvautumaan vain itseensä. Se oli niissä oloissa oppinut
panemaan arvoa verottomuuteensa ja riippumattomuuteensa ja käynyt
vapaudestaan araksi.

Näin olivat asiat, kunnes kuudennentoista vuosisadan loppupuoliskolla
ruotsinpuoleiset sotajoukot, tehdessään valloitusretkiä Etelä-Karjalaan
ja venäläisten siellä olevaa keskuspaikkaa, Käkisalmea eli
”Korelaa”, piirittäessään, rupesivat laajentelemaan valtaansa
Pohjois-Karjalaankin, Pyhäjärven takaisille maille. Sekä etelästä että
varsinkin lännestä, Savonlinnasta päin, suunnattiin sinne nyt useita
valloitus- ja hävitysretkiä, ja sotajoukkojen jäljissä saapuivat
suomenpuoleiset veronkantajat pian Tohmajärvelle, Liperiin, Ilomantsiin
ja Lieksaan saakka. Tulivat kyliin ja veivät väkisin, mitä ei heille
mielisuosiolla annettu. Se oli outoa, se oli rajua. Erämaanlaidan
rauhassa elänyt, vapauteensa tottunut väestö hätkähti ja tuskastui
ensin, sitten suuttui ja sydäntyi. Se kokoontui kalarannoilleen, ajoi
miesvoimalla verottajat kylistään, upotti ryöstäjät venheineen järveen,
mutta se aavisti samalla pahinta.

— Mitenkäs nyt? Ruotsi palaa varmasti takaisin.

— Mitenkä sitten? Alistutaanko, vai käydäänkö kotikulmaa puolustamaan?

Näin nousivat katkerat, huolenalaiset kysymykset toistensa turvaa
hakevain mekkomiesten parvesta, eikä siinä aluksi kukaan osannut
toiselleen varmaa, tepsivää neuvoa antaa.

                                                  ⸻

Liperin kirkonkylä, jossa oli Pohjois-Karjalan vankin ja väkirikkain
asutus, muodostui pian erämaanlaitalaisten neuvonpitojen
keskuspaikaksi, ja sinne palasi nyt pyyntimatkoiltaan eräs tämän kylän
miehiä, jota hänen naapurinsa jo olivat kaivanneetkin. Hän oli
Roponitsa nimeltään — etunimen on historia unhottanut —
reipasluontoinen, roteva karjalainen, uuttera metsänkävijä,
haluttomampi maanraatajaksi. Hän oli jo kerran ennen, muutamia vuosia sitten,
koonnut kotikulmansa miehet partioretkelle. Ruotsinpuoleinen
sotaväki oli näet jo silloin, heti Käkisalmen valloitettuaan (v. 1580),
kulkenut Pyhäjärven rannoille ja uhannut samota niiden salotaipaleiden
poikki, jotka erottivat nämä seudut pohjoiskarjalaisten kylistä. Näille
metsätaipaleille ja vesistöjen välisille kannaksille oli Roponitsa
silloin sissijoukkoineen asettunut vartiaksi ja ruvennut siellä
valloittajaa vastustelemaan. Hänen joukkonsa oli kyllä ollut liian
heikko kyetäkseen häätämään ruotsinpuoleisia pois niistä pitäjistä,
Tohmajärveltä ja Pelkjärveltä, joihin he jo olivat valtansa ulottaneet,
mutta pohjoisemman kotikulmansa oli hän silloin kuitenkin saanut
valloittajilta säästetyksi. Siksi keräytyivät liperiläiset nytkin tämän
neuvokkaan päällikkönsä ympärille.

Roponitsa, joka oli neljänkymmenen korvissa oleva, vakavakatseinen,
ruskeapartainen uros, mutta liikkeiltään vielä ketterä ja tuumiltaan
nopsa, kuunteli kotvan kyläläistensä hätääntyneitä tarinoita vihollisen
sotaväen hurjasta menosta ja sen veronkantajain vierailusta, ja
virkahti sitten:

— Nyt on syksy käsissä, ennen talvikeliä ei Ruotsi palaa. Mutta siihen
mennessä pitää meidän ollakin häntä vastassa, — taikka jo hänen omilla
maillaan!

— Vastarintaako siis mietit, kyselivät levottomat miehet sangen
epäilevinä.

— Tietysti, mitenkä muuten. Ruotsin väki on kyllä meitä voimakkaampi,
mutta sen ei ole helppo pitää tätä metsäkulmaa vallassaan, ellemme
siihen valtaan itse alistu. Vai alistummeko?

— Ei alistuta, vastasi heti voimakas kaiku.

— No niin, mutta silloinpa onkin meidän häädettävä vainolainen pois
rannoiltamme. Ja sen teemme parhaiten ahdistaessamme häntä hänen omilla
maillaan, — verotamme nyt me kerran Ruotsia.

— Miten siihen kykenemme? kyselivät uteliaina ja jo rohkeampina
salokulman miehet.

— Kengästämme keihäämme, nousemme lumen tultua miesjoukolla suksille,
hiihdämme sinne, mihin meitä ei odoteta, — eivätköhän lakanne silloin
vieraat meidän kyliämme hätyyttämästä.

Pian mielistyivät siihen ajatukseen huolissaan kulkeneet mutta helposti
innostuvat karjalaiset ja huusivat jo kohta vastaan:

— Se on miehen tuumaa ja miehen puhetta, sinua seuraamme, Roponitsa!
Peritään tosiaankin vainolaisilta velat takaisin ja eletään kerran
mekin heidän varoillaan!

Niin jo uhmailivat sapettuneet miehet ja heidän äsken lamautuneisiin
mieliinsä palasi uusi elämänusko. Kotikulman vapautta voidaan toki
puolustaa — se oli heistä pääasia. Saapuipa siihen neuvottelemaan
kapulan kutsumia salolaisia kaukaisemmistakin kylistä ja useimmat
heistäkin yhtyivät heti Roponitsan rohkeisiin tuumiin.

Mutta oli sentään joukossa epäilijöitäkin. Niiden karjalaisten mukana,
jotka olivat saapuneet Ilomantsista ja Pielisjärveltä saakka, — mitkä
kyläkunnat olivat lähinnä venäläistä vaivutusta, — oli mies, ovelaksi
ja taitavaksi tunnettu kaupankävijä ja teidentuntija, joka kohta
asettui vastahankaan vetämään. Se oli Räsänen nimeltään, Luukas Räsänen,
”Liukas Räsänen”, mies varova ja viisas, jota itäisen
kulmakunnan väki aina oli tottunut neuvojanaan kuuntelemaan, ja hän nyt
kävi kokoontuneessa miesjoukossa esittämään toisenlaisia, varottavia,
ajatuksia.

— Ette tunne Ruotsia, puhui tuo laihahko liuhuparta harvakseen ja
ikäänkuin kuiskimalla. — Ei ole meistä yksin sen kanssa paininottoon,
se meidät väljään kurkkuunsa nielasee. Meillä on keihäämme ja jousemme,
he tulevat tänne pyssyineen ja tykkeineen ja nujertavat meidät maan
tasalle. Ja jos vielä vastarintaa yritämme, hävittävät he kylämme
sukupuuttoon ja tuovat savolaisia sijaan, niinkuin ovat jo tuoneet
etelän kulmille.

Miehet kuuntelivat Luukasta epäillen eikä heidän äskeinen innostuksensa
ottanut talttuakseen.

— No mitä siis Räsänen neuvoo? kysyivät he. — Pitääkö vain heittäytyä
Ruotsin veronmaksajaksi?

— Ehkä niinkin ajaksi, jos nuo vainolaiset nyt taas heti käyvät
kimppuumme.

— Ajaksi, urahti Roponitsa syrjemmästä pilkallisesti. — Mikä meidät
sitten heidän valtansa alta nostaa, jos kerran siihen olemme taipuneet.

Molemmat johtomiehet silmäilivät toisiaan syrinkarin ja käännähtivät
sivuttain ikäänkuin toisiaan vältellen. Mutta kun heidän katseensa
sittenkin tuokioksi sattuivat yhteen, näyttivät ne ihan tulta iskevän.
Saattoipa jo syrjäinenkin huomata, että siinä oli vihaiset miehet
vastakkain, kilpailu johdosta ja vallasta. Mutta salaten sisunsa
vastaili Luukas entiseen tasaiseen sävyynsä:

— On toki toisiakin keinoja, jotka meidät saattavat pelastaa Ruotsin
alle sortumasta. Yksin olemme liian heikot, mutta me voimme saada apua.

— Apua keneltä?

— Siltä, joka sitä kykenee antamaan, joka muutenkin sotii Ruotsin
valtaa vastaan. Novgorodin ja Moskovan ruhtinaat lähettävät
kernaastikin sotaväkeään tänne Ruotsia sodittamaan, jos vain sitä
avuksemme pyydämme.

— Onko sitten parempi sortua sen auttajan apuun! — Näin sähähti
Roponitsa, ja kääntyi nyt kokonaan selin kilpailijaansa.

Karjalan miehet jäivät hetkeksi vaijeten miettimään tuota uutta
ehdotusta. He tunsivat Räsäsen kokeneeksi, älykkääksi mieheksi ja
monesta hänen sanansa nytkin olivat järkevät. Tiesivätpä he myös, että
se suuri itäinen valtakunta, joka isännöi heidän maanseläntakaisia
naapurikyliään Repolassa ja Aunuksessa, oli sodassa Ruotsia vastaan ja
että sieltä siis todella saattoi pyytämällä saada sotaväkeä avuksi. He
jäivät epätietoisiksi, ikäänkuin kahden neuvon välivaiheille.

Roponitsa huomasi sen, kääntyi taas miesjoukkoon päin ja virkkoi
äänekkäämmin:

— Muistammehan me vanhemmat miehet, kuinka täällä takavuosina itäiset
verottajat kävivät aittojamme tyhjentämässä. Kutsukaa nyt taas samat
Novgorodin voivatat tänne — tiedätte sitten myös, minkä he avustaan
palkaksi ottavat. Minä en huoli toisten enkä toisten avusta.

— Nouset suksille joka tapauksessa?

— Niin nousen, tulkoon mukaan ken tahtoo saloa omanamme puolustaa. Me
olemme täällä kahden taistelevan valtakunnan raossa, siinä on meidän
pysyttävä omina miehinämme.

— Mukaan lähden minä!

— Ja minä myöskin.

Näin kaikui törmältä vastaus kilpailevain johtajain vastakkaisiin
esityksiin. Vieraaseen apuun turvautumatta päättivät Pohjois-Karjalan
nuoret miehet ruveta itse kotikulmaansa puolustamaan, lähteä itse
sortajiaan sortamaan. Kaikki olivat sen kyllä oivaltaneet, että tässä
samalla oli ollut katkera kiista kahden johtomiehen vaikutuksen
välillä, joiden hankkeet eivät käyneet yhteen, vaan Karjalan miehille
ei enää ollut vaali vaikea. He asettuivat ehdottomasti rohkean ja
suorasukaisen Roponitsan puolelle, vetäytyen syrjään liukkaan Räsäsen
tarjoamasta, arveluttavasta avusta. Sydäntyneenä ja jäähyväisiä
sanomatta läksi viimemainittu uskollisimpine miehineen soutamaan pois
kokousrannalta, vetäytyäkseen itäisemmille erämailleen.

Mutta Roponitsa määräsi partioihin lähteville miehille yhtymisen ajan
ja paikan, käski varustaa aseet ja eväät ja lisäsi leikkisästi:

— Emmekä eväitä paljoakaan tarvitse, niitä otamme itse vainolaisten
varoista!

                                                  ⸻

Talven tultua läksi siten karjalaisten suksijoukko liikkeelle, aluksi
rankaisemaan savolaista asutusta siitä, että se oli auttanut Ruotsin
valtaherroja, kun nämä yrittivät laajentaa valtaansa ja isännyyttään
Pohjois-Karjalan kaukaisiin, ennen vapaina säilyneisiin kyliin. Se teki
jo tänä ensi talvena monta retkeä, hävitti armotta Savon köyhät
uudiskylät ja porhalsi sieltä taas selkien poikki Etelä-Karjalan
vanhemmille, vauraammille asuinmaille, jättäen raunioita, verta ja
tuskaa jälkeensä. Väliajoin vahti tämä melkoiseksi kasvanut sissijoukko
oman asutuksensa rajoilla, estäen sapettuneita vihollisiaan samoamasta
salotaipaleiden taa kostotöihin.

Roponitsan nimi tuli pian pelätyksi laajan raja-asutuksen kaikilla
kulmilla. Sitä kammoi Saimaan saariston talonpoikaisväki, joka koska
tahansa saattoi odottaa häntä vieraakseen, sitä pelkäsi Laatokan
ranta-asutus ja Ruotsin hallitusherroillekin se kävi alituiseksi
kiusaksi, heidän kun aina täytyi olla varuillaan häätääkseen tuon
uskalikon partiomiehen yöllisiä hyökkäyksiä.

Ja vuosikausiksi palautti todella Roponitsa näin turvallisen elämän ja
vanhan vapauden Pohjois-Karjalan pitäjiin. Pienet vihollisparvet eivät
enää uskaltaneet hyökätä Pyhäjärven taa eikä sinne Käkisalmesta eikä
Savonlinnasta näinä vuosina sotajoukkoja joutanut. Vieraat verottajat
pysyivät varovasti loitolla koko pohjoisesta Karjalasta. Kotikulmansa
puolustajana saavutti Roponitsa siten pian rakastetun, ihaillun
sankarin maineen. Ylvästellen häntä kehuivat Liperin miehet itäisille
naapureilleen, joiden kylistä nyt rupesi tulemaan sissijoukkoon yhä
enemmän apuväkeä. Talonpojat kulkivat turvallisina kalavesillään ja
pyyntimaillaan tietäen, että heidän saalistaan ei nyt tule vieras
riistämään, ja talojen emännät rauhoittivat marjaan lähtevää lapsiaan,
virkkaen: — Käykää vaikka etempänäkin, Roponitsa meitä vartioi!

                                                  ⸻

Mutta eteläisempiä Karjalan pitäjiä painoi yhä raskaasti vieraan ies.
Pitkin koko 1580-lukua ja seuraavankin vuosikymmenen alkua jatkui
keskeytymätöntä sotaa noiden suurten valtakuntain, Ruotsin ja Venäjän,
välillä, ja sitä käytiin usein kyllä Karjalankin mailla. Hyökkäyksiä
tehtiin yhtäältä Laatokan rantoja pitkin Aunukseen saakka, toisaalta
Vuoksen virran yli Viipurin rintamaille asti. Ruotsalaiset olivat
jääneet pitämään valloittamansa Käkisalmen, ja sieltä he vähinerin
laajensivat valtaansa pohjoiseen ja itään. Niin joutuivat ne
Pohjois-Karjalan eteläisemmät pitäjät, jotka ennen olivat, vaikka
heikosti, tunnustaneet Novgorodin ja Moskovan yliherruutta, heidän
vaikutuksensa alaiseksi, ja näiden seutujen väestön oli isoksi osaksi
pakko, mikäli se ei paennut asuinsijoiltaan, alistua tuohon uuteen
valtaan. Paenneiden tilalle taas muutti Suomen puolelta, Savosta, uusia
asukkaita, joilla oli sama uskokin kuin heidän isännillään ja
verottajillaan, jotka sinne kirkkojaan rakensivat ja jotka siten yhä
lujittivat siellä läntistä vaikutusta.

Tätä kehitystä katselivat pohjoisten pitäjäin miehet huolella ja
pelolla, aavistaen, että heitä lopultakin uhkaa naapurien kohtalo.
Pakolaisia saapui ehtimiseen heidän kyliinsä valitellen ”Ruotsin
ryöstöä”, ja eräänä talvena tulvahti näitä joukottain Tohmajärveltä,
joka siihen asti oli ainakin osaksi säästynyt vapaiden pitäjäin
joukossa, kertoen, että nyt sielläkin Käkisalmesta tullut väki oli
ruvennut tuhotöitä tekemään. Se on pannut talonpojille uuden, raskaan
veron ja häätää armotta talostaan kaikki, jotka eivät mielisuosiolla
maksa. Hätääntyneet olivat turvautuneet niihin venäläisiin pajareihin,
joita takavuosina oli asettunut näihin kyliin. Mutta ruotsalaiset
verottajat olivat savolaisten uudisasukasten avulla hyökänneet pajarien
kimppuun, surmanneet heidät ja ryöstäneet talot ja tavarat sekä heiltä
että heihin turvautuneilta karjalaisilta.

— Ruotsin voima yltyy, valittivat pakolaiset. — Tulkaa ajoissa
avuksi!

— Kun olisi Roponitsa kotosalla! — Roponitsa oli partiomiehineen
parastaikaa Savon retkillä, ja hänen poissaollessaan olivat kotiseudun
miehet aina neuvottomat.

— Tulkaa, kehottivat vain pakolaiset, ja varottivat samalla: — Sama
tuho uhkaa teitä kuin meitäkin, ellette ajoissa apuun käy.

Tähän hätään saapui Liperin kirkolle pakolaisten kutsumana
Pielisjärveltä Luukas Räsänenkin ja hän nyt heti pani uuteen vireeseen
vanhan tuumansa turvautua itäisen valtakunnan apuun. Hänen mieltään oli
kauan kaivellut tuonaan kärsimänsä tappio ja hän tahtoi nyt osottaa
silloin kuitenkin olleensa oikeassa. Ja nyt kallistivat Karjalan vanhat
miehet hänen tuumilleen korvaansa paljo enemmän kuin silloin
edellisellä kerralla, sillä uhka oli nyt heidän kotikulmiaan paljo
lähempänä.

Roponitsa palasi Savosta, kuuli jo taipaleella kotikulmansa karvaat
viestit ja Räsäsen neuvot, mutta hän varotti vieläkin karjalaisia
vieraaseen apuun turvautumasta. Eiköhän vainolaisista taas ominkin
voimin selvittäne, lohdutti hän. Siinä tarkoituksessa teki hän
harjaantuneine, joskin harvoine, partiomiehineen heti verekseltään
tuiman hyökkäysretken metsätaipaleen taa Tohmajärvelle, karkoittaakseen
ruotsit sieltä liian läheisestä naapuruudesta. Mutta näillä oli siellä
jo siksi paljo varsinaista asestettua sotaväkeä, että Roponitsan
partiojoukon äkkihyökkäys tehottomana kilpistyi takaisin. Hän poltti
sormensa, menetti monta miestään ja hänen täytyi rauennein toivein
hiihtää takaisin kotiinsa metsätaipaleen taa, kintereillään
julmistunut, kostoa janoava sotaväki. Jo paloi taloja Pyhäjärven
pohjoisrannalla ja odotettavissa oli, että ruotsit kesän tultua
palaavat vielä suuremmalla väellä täydentämään valloituksensa.

Silloin Räsänen lopultakin voitti. Oma apu ei enää tepsi, pakko on
vedota vieraaseen, — se oli pohjoiskarjalaisille tämän viimeisen
yrityksen tulos. Ja samaan aikaan, kuin hätääntyneet perheet kiireellä
pakenivat kotikylistään metsiin ja kaukaisiin kalasaunoihin, läksi
Luukas Räsänen parin muun pielisjärveläisen kanssa tekemään taivalta
kauas Venäjälle, pyrkien Suureen Novgorodiin ja Moskovaan saakka.
Luukas oli kauppiaana ennen paljo kulkenut näillä kaukaisilla mailla,
tunsi tiet ja taisi kielen, ja ajettavaan asiaansa oli hän sydäntään
myöten innostunut. Liukkaasti hän siis nyt liikkui sotaherrain ja
virkamiesten parissa, pääsi yhä peremmäs ja yhä ylempäin puheille.
Heille hän kuvaili ruotsalaisten laajenevia pyyteitä Karjalassa,
kertoi, miten tämän maakunnan pohjoinen perukkakin jo oli liukumassa
Ruotsin valtaan ja uskoon, sekä todisteli, että tungeksijat vielä
voidaan vaivatta työntää sieltä takaisin talonpoikain avulla, jotka
eivät tahdo taipua tuon uhkaavan anastajan alle. Sitä varten hän nyt
pyysi venäläisiltä apua, sotaväkeä. Ylhäiset hallitusherrat kallistivat
kohta korvansa Karjalan lähetystön pyyntöön, joka itse asiassa oli
heille hyvin mieluinen, ja lupasivat apua.

Tuskin oli Luukas tovereineen palannut kotiin pitkältä retkeltään, kun
jo kesän alussa hänen jälkiään saapui pohjoiseen Karjalaan venäläisen
voivoodin Feodor Vasiljeffin johtama sotaväenosasto, joka oli
pyydetyksi apujoukoksi lähetetty ja joka sopimuksen mukaan vaati
talonpoikia mukaansa retkelle. Oudostellen ja hämillään katselivat
karjalaiset tuota vierasta väkeä, jonka kieltäkään he eivät
ymmärtäneet, vaan he käsittivät, että sellainen liitto oli nyt tehty ja
että heidän nyt oli lähdettävä auttajainsa matkaan. Kysellen kääntyivät
he kyllä vielä Roponitsan puoleen:

— Miten nyt, lähdetkö mukaan sinä, siitä riippuu kaikki?

Roponitsa katseli selälle ja näytti käyvän käräjiä sisässään, vaan
vastasi sittenkin:

— Lähtöhän on luvattu, sanassa kai on pysyttävä! — Siksi sotaisa oli
hänen luontonsa, ettei hän tahtonut syrjäänkään jäädä. — Miehet koolle
nyt uusiin partioihin!

Entisiä sotaisampi, suurempi ja kirjavampi, oli se partiojoukko, joka
tänä kesänä lähti Pyhäjärven takaa liikkeelle ruotsalaisten anastamaan
Karjalaan, ja monet, kuten varsinkin Räsänen miehineen, toivoivat siitä
retkestä ratkaisevaa ja pysyvää apua. Voitollisena tämä väki nyt
retkeään tekikin. Ruotsin verottajat ja asemiehet ajettiin pois
Tohmajärveltä ja Pälkjärveltä ja heidän kannattajansa, Savosta tulleet
uudisasukkaat, saivat kokea ankaran rangaistuksen. Pois ajettiin lännen
miehet Kiteeltäkin ja Kesälahdelta ja läheltä hipaistiin taas
Laatokankin lahtien latvoja. Rohkeus kasvoi, toiveet nousivat ja
rajulla riemulla jatkoivat pohjolan miehet tätä voittoisaa retkeä
etelämmille maille.

Mutta retken yhä jatkuessa pitkin talttui karjalaisista sentään
vähitellen se riemu ja into. Heidän olisi jo, työnsä suoritettuaan,
vihollisensa loitommas karkoitettuaan, tehnyt mieli palata
kotikulmalleen ja ryhtyä sitä vartioimaan. Vaan heidän avukseen tullut
venäläinen voivatta jatkoi menestyksellistä retkeään, ulontipa sen
Salmiin ja Suojärvelle asti, jossa ei mitään vihollisia ollut, ja teki
ryöstäen ja polttaen kaikkialla puhdasta. Roponitsan partiomiehet
olivat kylläkin tottuneet säälimättöminä liikkumaan Savon ja
Etelä-Karjalan kylissä, joista vaino oli heille kulkeutunut, mutta he
eivät kuitenkaan olleet koskaan tehneet sellaista julmaa jälkeä, kuin
se apujoukko, jonka mukana he tänä kesänä kulkivat. Asutus hävitettiin
nyt kuin kitkemällä pois kylä kylältä, ihmiset surmattiin, olivatpa
ystäviä tai vihollisia, naisia tai lapsia, — se ellotti ja karmisti
pian Roponitsankin mieltä. Kun tällä retkellä saavuttiin takaisin
Tohmajärvelle, jonka asukkaita alkujaan oli auttamaan lähdetty, ja
sielläkin taas samaan tapaan luotiin erämaata, pysäytti Roponitsa
talonpoikaisen partioparvensa ja virkkoi vihaisena Räsäselle:

— Ilmoita voivatalle, että tätä menoa en halua enää jatkaa.

— Kun kerran mukaan lähdit, saat mukana pysyä, ilkkui siihen Luukas.

— En pysy, kiivaili liperiläinen. — Tämä on mieletöntä, me ryöstämme
ystäviämme, omaa heimoamme. Minne aikoo voivatta nyt?

— Ilomantsiin kuuluu aikovan.

— Ryöstämään sitäkin, — seuraatko häntä sinnekin, Räsänen,
naapureitasi ryöstämään?

— Mikä auttanee. Eläkä eroo sinäkään, muuten koituu kosto sinunkin
omiin kyliisi.

— Neuvo siis apumiestäsi jo herkeämään ryöstöretkestään!

— Ei hän herkeä...

Niin olikin laita. Karjalan miehet kehottivat kyllä auttajaansa jo
keskeyttämään tämän tällaisen voittokulun, mutta hänpä käsittikin
tehtävänsä toisin. Hänestä oli koko Karjalan kulma vihollismaata, jonka
väestö oli väkinensä luopunut venäläisestä isännyydestä ja joka nyt
senvuoksi oli masennettava ja kuuliaisuuteen taivutettava. Siksi hän,
kerran vauhtiin päästyään, tahtoi jatkaa valloitustaan, välittämättä
liittoväkensä neuvoista. Siitä sukeusi pian kiivas riita hänen ja
Roponitsan välillä ja vihamiehinä he lopulta erosivat.

Liperin miehet kiirehtivät silloin suoraan taipaleitten taa kotikyliään
varoittamaan, poistuivat partiojoukosta äskeisten auttajainsa uhkausten
seuraamina. Ja taas tuli siellä kotona pikainen pako kalasaunoille,
taas hätä ja hälinä sitä suurempi, kun kotimiehet eivät aluksi
ymmärtäneet, että heillä oli äskeisten auttajainsa taholta jotakin
peljättävänä.

Mutta Roponitsa asettui partiomiehineen vartioväeksi oman pitäjänsä
rajalle samoihin vanhoihin murroksiin, joissa ennen oli Ruotsin
vainoojaa vahdittu. Nyt oli tuonnainen auttaja torjuttavana. Ja tosiaan
sinne saapuikin voivatta Feodor Vasiljeff sotaväkineen, — kiivas
taistelu syntyi äskeisten liittolaisten kesken. Roponitsan täytyi
heikompana kuitenkin väistyä syvemmäs erämaahan, ja voittaja poltteli
nyt Liperin autioiksi hyljättyjä kyliä, kunnes hän vihdoin äskeisten
liittolaistensa, talonpoikaississien, ahdistamana väistyi sieltä
Pielisjokea ylöspäin.

Kaikki toiveet olivat nyt Karjalassa rauenneet, kaikki käsitteet
käyneet sekasin. Avuttomuuteen vajonnut, toiveissaan pettynyt väestö ei
osannut enää luottaa mihinkään — koko pohja oli pettänyt!

Mutta Roponitsa ei sittenkään toimettomaksi heittäytynyt. Hän ahdisteli
yhä äskeisiä auttajiaan. Ja väistyvää vainolaistaan häädellessään
joutui hän siten eräänä päivänä venevalkamaan, josta venäläisjoukko
juuri oli lähtenyt soutamaan. Räsänen, joka vielä kulki ”apujoukon”
matkassa, teki juuri harventuneine miehineen viimeisenä venekuntana
lähtöä kaislikon rinnasta. Vihaa kiiluvin silmin, katkera kiukku
sydämessään, seisoivat siinä nyt molemmat karjalaispäälliköt tuokion
vastakkain, — välimatka vain esti heitä asein toisiaan vastaan
hyökkäämästä. Mutta törmän ja venheen väliä lentelivät edestakaisin
katkerat, syyttelevät sanat:

— Sinä meidät petit, kun yhteiseltä retkeltä luovuit, huusi Räsänen
venheestään. — Siitä nyt kotikulmasi palkan sai!

— Sinä olit alunpitäin karjalaisten kavaltaja, karjasi Roponitsa
vastaan. — Ryöstäjän tänne auttajaksi toit.

— Ei minua ole ryöstetty eikä meidän kyliä. Olisit viisaammin
liikkunut sinäkin!

— Vielä sen apusi tunnet sinäkin, niin liukas kuin lienetkin. Itke
sitten!

Katkera oli se karjalaispäällikköjen jäähyväistervehdys. Roponitsa
palasi siitä yhtymästä paljaiksi ryöstettyihin kotikyliinsä auttamaan
niiden paenneita asukkaita taas elämisen alkuun. Räsänen taas seurasi
yhä ”auttajaansa”, sen nyt samotessa itään päin, niinkuin hän toivoi,
pois omille mailleen.

Mutta retken jatkuessa Pieliseen päin ja sen lähetessä hänen omia
kylärantojaan, rupesi kamala aavistus, Roponitsan jäähyväissanojen
synnyttämänä, kalvamaan hänen äsken vielä ilkahtanutta mieltään. Sillä
hävitys ja ryöstö jatkui ennallaan pitkin jokivartta karjalaisten
kylissä, eikä ollut apua, vaikka hän ne voivatalle yhä uudelleen kuvasi
ystävien ja liittolaisten asuinmaiksi. Mies toisensa perästä karkasi jo
hänen omasta joukostaan, kiirehtiäkseen edeltä varottamaan omaisiaan ja
naapureitaan ja auttamaan heitä pakosaunoille. Hätä ja tuska levisi
siten yhtäkkiä tämänkin vesistön varsille. Karjalaiset hajaantuivat,
kaikki oli sekasortona.

Ja Räsäsen pahinkin aavistus toteutui. ”Apujoukko” kulki edelleen,
mutta siitä vihdoinkin syrjään jättäytyneenä seisoi Luukas Räsänen
eräänä iltana yksin ja avutonna muutaman Pielisjärven rantavaaran
laella, katsellen verestävin silmin, kauhu ja katumus mielessään,
kuinka hänen oman kotikylänsä talot lahden takana paloivat, punaten
hohteellaan syysillan synkän, harmajan taivaan...

                                                  ⸻

Vuosia sai kuluneeksi. Pohjois-Karjalan kyliin, sekä Pyhäjärven että
Pielisen puolelle, oli elämä hitaasti ja vaivaloisesti palannut
entiselleen tuon suuren vainokesän jälkeen, joka oli tehnyt koko
Karjalasta autiomaan. Roponitsa oli näinä vaikeina vuosina vanhentunut,
hänen ruskea partansa oli käynyt harmaaksi, mutta vilkkaana ja
neuvokkaana liikkui hän siltä edelleen kotikulmalaistensa keskuudessa,
koettaen heissä ylläpitää elämän rohkeutta ja toivoa. Hän suojeli
sissijoukkoineen yhä edelleen kaukaista maakuntaansa ryöstäjiä ja
verottajia vastaan ja hänen olikin taas onnistunut pitää hätyyttäjät
loitommalla, yrittivätpä he sitten tulla idästä taikka lännestä. Sillä
heimosota jatkui yhä.

Eräänä talvena oli taas Savosta päin saapunut varottava sanoma, että
siellä uuden linnan seutuvilla varustaudutaan uuteen veroretkeen, ja
kapula oli pantu kiertämään kaikkien vesistöjen varsille, että miehen
talosta tuli saapua metsäkannakselle, vanhoille murroksille,
vastustamaan saapuvaa vihollista. Miehiä kertyikin joka kulmalta
torjumaan uutta, uhkaavaa vaaraa, ja Roponitsa järjesti kokeneena
päällikkönä puolustuksen, hyökätäkseen murrostensa takaa ilveksenä
lähenevän vainolaisjoukon niskaan.

Viimeisenä hiihtokuntana saapui siihen joukko Pielisen miehiäkin ja
Räsänen oli taas niiden johtajana. Ensi kerran näkivät nyt karjalaiset
päälliköt toisensa tuon suuren surmakesän jälkeen. He tervehtivät
toisiaan loitolta jo kylmästi; puhekkain eivät käyneet, eivät vanhoja
välejään selvittämään. Ahersivat vain kumpikin tahollaan varustustöissä
ja lähettivät miehiään eri suunnille vakoilemaan.

Eräänä päivänä osuivat he kuitenkin hiihtämään samaa vastamaata
ylöspäin ja silloin virkahti Roponitsa kuivasti:

— No ei sieltä teiltäpäin nyt enää muuta apuväkeä tule?

— Ei ole tiedossa, vastasi Räsänen sävyisästi ja pistoksesta
suuttumatta.

— Taisi tulla tarpeeksi teillekin silloin viime kerralla?

— Tarpeeksi tuli.

Se myönnytys erehtyneen puolelta sulatti sydämistä jään, sen he
molemmat tunsivat, vaikkei siitä sen pitempään puhuttu. Mutta heidän
rinnakkain eteenpäin hiihtäessä saapui heitä vastaan hiestynyt
suksimies, jonka kasvoilta säteili vilpitön ilo. Hän kertoi huohottaen
vakoilemalla saaneensa selville, että Savonlinnan joukko oli,
muutamassa Pyhäjärven saaressa päiväkauden levättyään, lähtenyt
palaamaan takaisin. Savolaiset olivat saaneet vihiä siitä, että
karjalaiset olivat varustautuneet lujaan vastarintaan, eivätkä he
senvuoksi uskaltaneetkaan nyt hyökätä metsäkannaksen taa.

Roponitsa ja Räsänen katsahtivat pikaisesti toisiinsa, ymmärsivät heti
toisensa mietteet ja heidän mielensä tuntui herahtavan äskeistäkin
sulemmaksi. Kotvan kuluttua Roponitsa virkkoi:

— Jos näin varamme pidämme, eivät vainon miehet ehkä tule tänne
toistekaan. Ja jos yhdessä pysymme...

— Yhdessä pysymme, se on minunkin sanani, vastasi Luukas siihen
innolla, ikäänkuin hän koko ajan olisi tahtonut saada juuri tuon sanan
toverilleen lausutuksi.

Ja rinnakkain hiihtivät he murrokselle ilmoittamaan kotikulmalaisilleen
tuon iloisen sanoman.

Santeri Ivalo.