ERÄMAANLINNAN PUOLUSTAJA.

PIETARI KYLLIÄINEN.

Surun ja ahdistuksen aikaa oli sotavuoden 1495 syksy koko Suomessa.
Palo oli käymässä maan kaakkoisella kulmalla ja sieltä rientävät
pakolaiset, jotka pyrkivät läntisiin maakuntiin taikka ehättivät
lymyilemään Sisä-Suomen saloihin, levittivät kaikkialle tietoja niiden
vihollisjoukkojen tavattomasta suuruudesta ja julmuudesta, jotka
parastaikaa piirittivät Suomen etuvarustusta, Viipuria, ja uhkasivat
sen valloitettuaan syöksyä hävittämään koko auki olevan maan.

Eräs pakolaisparvi souti siten eräänä sateisena syyspäivänä Saimaan
vesiä niiden latvoja kohden ja poikkesi matkallaan Savon uuteen,
pieneen kivilinnaan, joka yksin seisoi Kyrönkosken kalliosaaressa
laidattoman erämaan keskellä. Venheen laskiessa linnan alle tuntui tuo
varustus vallan äänettömältä ja autiolta, niinkuin ei siellä olisi
eläjiä ollutkaan. Ainoastaan musta oinas seisoi kankein säärin rannalta
kohoavan kallion laella, katsoa jurottaen salmeen soutavaa venhettä, ja
sen jäykkä niska ja suuret, käyrät sarvet kuvastuivat aavemaisina
hallavaa taivasta vastaan.

Mutta linnan vartiat valvoivat, vaikka näkymättöminä, tornissa ja
muurin sarvilla, ja hetken kuluttua nousi rantakalliolle, suljetun
vesiportin kohdalle, kookas, leveäharteinen mies, joka asettui oinaan
viereen yhtä jykeänä ja jäykkäniskaisena kuin tämä.

— Mitä olette väkeä, mistä soudatte? huusi karkeaääninen miekkamies
kalliolta, aikomattakaan avata porttia.

— Pakomatkalla ollaan, laskehan linnaan.

— Ei tänne ketään lasketa, soutakaa tiehenne.

— Tulemme Viipurista, meillä on viesti tuotavana Pietari Kylliäiselle.

— Keneltä?

— Posse-herralta.

— Vai Posselta. — Jo vilkastui kankea mies kalliolla ja huusi
miehilleen alas pihalle: — Avatkaa portti soutajille!

Pakolaiset saivat nyt lämmitellä linnan suuressa tuvassa ja saivat
kuumaa rokkaa linnalaisten suuresta padasta. Sitä syödessään kertoivat
he Viipurin kuulumisia salolinnan miehille, jotka eivät olleet sieltä
piirityksen alettua saaneet mitään tietoja. Harvalukuinen suomalainen
puolustusväki on Viipurissa kovin ahtaalla, niin he kertoivat,
tuhatpäinen piiritysjoukko puristaa sitä joka taholta, ampuen kaupunkia
ja linnaa hirmukitaisilla tuliputkillaan ja hyökäten milloin miltäkin
kolkalta.

— Mutta viipurilaiset pitävät puoliaan? kysyivät linnalaiset
jännittyneinä.

— Aikovat taistella viimeiseen mieheen asti. Mutta pahasti heidän
rivinsä harvenevat...

— Entäpä minkä viestin lähetti Posse tänne?

— Käski vain ilmoittaa, että samanlaiseen syleilyyn kuin Viipuri
joutuu kyllä pian Olavinlinnakin, — väkeä venäläisiltä riittää.
Varatkaa siis riittävät eväät ja pysykää valveilla, niin käski Posse
sanoa.

— Siihen olemme tottuneet, vastasi rantakalliolla seisonut soturi
harvakseen, säikähtämättä, kehahtamatta. — Tulkoot tuiskut
kovemmatkin, kestettävät kai ne ovat.

Hän saatteli sitten pakolaisvieraansa portille ja jäi taas siihen
korkealle kalliolle jäykkänä ja tukevana seisomaan, katsellen salmen
suusta poistuvaa venhettä.

Tämä mies oli savolaisen rajalinnan päällikkö, Pietari Niilonpoika Kylliäinen,
mies suomalaista juurta. Täällä savolaisen erämaan laidassa
oli hän kasvanut, taistellut nuorena kotikyläläistensä rinnalla
ryösteleviä karjalaisia vastaan, retkeillyt sitten haarniskaniekkana
huovina Viipurin linnanherran, Erik Akselinpoika Tottin, lipullisessa.
Ja kun Erik herra parikymmentä vuotta sitten rupesi rakentamaan linnaa
sydänmaalle Haapaveden ja Pihlajaveden välisen salmen rannalle,
pitääkseen ryöstelevät rajantakaiset loitommalla, kuului Kylliäinen
siihen asemiesjoukkoon, joka varjeli rakennusväkeä vihollisten
alituisilta hyökkäyksiltä. Tähän pyhälle Olaville omistettuun
rajalinnaan hän senjälkeen jäikin, pysyen siellä alivoutina ja voutina,
kunnes siihen määrin saavutti esimiestensä, Viipurin käskynhaltijain,
luottamuksen, että uusi linna uskottiin hänen komentoonsa. Eipä monasti
tehty talonpoikaisesta soturista linnanherraa, vaan eivätpä tainneet
ylimykset taikka ritarit paljo välittää tämän syrjäisen sydänmaanlinnan
päällikkyydestä. Ja joka tapauksessa kohotti Pietari Niilonpojan tuohon
arvoon ja asemaan hänen oma kykynsä ja kuntonsa.

Nyt oli Kylliäinen jo vanha. Hänen poskipartansa hohti harmaalta ja
hänen vartensa oli kankea, mutta hänen katseensa oli vielä nuorekas
ja valpas. Hänen oli täytynyt tottua alituiseen valppauteen,
puolustellessaan yhtämittaisilla taisteluilla vuodet vuotensa perästä
tätä valtakunnan etäisintä rajasuojaa, jota eivät venäjänpuoleiset
koskaan jättäneet rauhaan, vaikkapa muuten olisi rauha vallinnutkin
valtakuntain välillä. He näet väittivät Erik herran rakentaneen uuden
linnansa heidän puolelleen rajaa ja katsoivat niinollen oikeudekseen
häätää sen pois siitä vesienristeyksestä, — siksi täytyi pienen
linnaväen aina olla taisteluvalmiina, kesällä ja talvella, päivisin ja
öisin. Siinä oli päällikön silmä terästynyt ja karaistunut luonto.

Eikä ollut Kylliäisen auttanut ainoastaan odotella saarellaan
vihollisten hyökkäyksiä. Häätääkseen häärijät silmiltään oli hän usein
tehnyt retkiä rajakyliin, kurittamaan niitä vainolaisia, joita hän
lapsuudestaan asti oli tottunut vihaamaan, väliinpä edemmäskin Laatokan
rannoille asti, missä Käkisalmi oli venäläisvallan pesäpaikkana. Näin
oli hän pitkien vihavuosien halki säilyttänyt linnansa vainolaisilta,
jotka vähitellen oppivat häntä karttamaan.

Mutta nyt olivat olot muuttuneet. Ilmisota oli puhennut valtakuntain
välille ja Venäjän nuori, voimakas suuriruhtinas oli päättänyt
vallottaa Suomen ja kukistaa Ruotsin. Kauanko kestää Viipuri, joka on
Suomen kynnys? Entä sitten? Syksy kului ja päivä päivältä yhä
jännittyneemmin odottivat pienen Olavinlinnan puolustajat jotakin
viestiä Viipurin kohtalosta, — taikka sitten vihollisen saartojoukkoa
tykkeineen ja piirityskoneineen omain muuriensa edustalle.

Mutta ei kuulunut noihin kysymyksiin mitään vastausta. Päivät
lyhenivät, syysmyrskyt kiihtyivät, eikä yhtään venhettä näkynyt enää
Saimaan vesillä. Umpinainen linna oli kuin unohdettu sinne erämaahan,
eristetty kaikesta muusta maailmasta. Siellä oli niin hiljaista, niin
avuttoman hiljaista ja yksinäistä, että karaistujenkin miesten mieli
pyrki lannistumaan. He kävivät harvasanaisiksi, melkein kärtyisiksi, he
välttivät toisiaan ja vartioivat synkännäköisinä valleilla ja tornissa,
kuunnellen virran yksitoikkoista loisketta ja katsellen rantojen
paljaiksi karisseita lehtoja.

— Tämä käy sietämättömäksi, kuules toveri, puhui vanha linnanpäällikkö
eräänä aamuna, pysähtyessään kierrokseltaan rantakallion reunalle
oinaan luo, joka syyskylmistä välittämättä yhä liikkui ulkona linnan
alueella ja mielellään nousi sen korkeimmille kohdille.

— Miehiä kalvaa epätietoisuuden jännitys, niinkuin minuakin, jutteli
hän edelleen itsekseen, silmäillen autiolle selälle. — Meidän pitäisi
ryhtyä johonkin, vaikka mihin, — kunpa jäätyisivät järvet!

Tavallista vähemmin ne toki jäätyivätkin tänä syksynä ja pian peitti jo
talven lumi autiot maisemat. Silloin astui Pietari Kylliäinen eräänä
päivänä suureen linnantupaan, julistaen iloisella äänellä miehilleen:

— Tästä lähdetäänkin nyt hiihtämään, pojat. Pankaa kapula kiertämään
Säämingin salolle!

— Päästäänkö partioihin? huudahtivat alakuloisina jurottaneet miehet
nyt riemastuneina, kokoontuen päällikkönsä ympärille.

— Päästään. Koetammepa antaa Viipurin veikoille vähän apua.

Pietari oli, yhäti mielessään hautoen Viipurin kohtaloa, tullut siihen
päätökseen, että siellä ei ole vielä tapahtunut mitään ratkaisua,
muuten olisi kyllä joku tieto salolle asti lennähtänyt. Siellä siis
taistelevat Suomen miehet yhä vielä epätoivon vimmalla... Vanhan
soturin oli silloin käynyt tukalaksi viipyä kauemmin omassa suljetussa
linnassaan, ja hän päätti hyökätä vihollisen maahan edes hiukan
häiritsemään piirittäjäin turvallisuutta. Heti oli hänestä itsestään
tämä päätös silloin tuntunut yhtä vapauttavalta kuin nyt hänen
miehistään; ja kun Kylliäisen sotakapula lähti kulkemaan harvan
savolaisasutuksen kylästä kylään, kutsuen miehiä partioihin, saapui se
mieliviestinä sinnekin, — sammumaton oli rajakansassa vanhan koston
jano ja saalistamisen halu.

— Pojat partioihin, perheet salolle pakosaunoihin! niin kuului komento
joka taholla. Ja suksia käytiin paahtamaan ja keihäitä laskemaan.

Viikon perästä kuhisikin jo satainen suksimiesjoukko Olavinlinnan
edustalla ja vanha linnanpäällikkö asettui itse sen johtajaksi. Hänen
kankeat jäsenensä vertyivät heti, kun hän veti jalkaansa koipisaappaat
ja nousi suksilleen, hän oli silloin taas notkea kuin nuorukainen.
Puolet linnueestaan otti hän kantajoukoksi mukaansa — toisen puolen
täytyi jäädä vartioimaan linnaa — ja niin laskettiin rajan taa.

Tiet olivat tutut monilta edellisiltä retkiltä, joka mies oli
tehtävästään selvillä. Nopea hiihto halki öisten metsien,
äkkiarvaamaton hyökkäys viholliskylään, talot tuleen, väet veriin,
saaliit kasaan, ja nuolena taas salon poikki seuraavaan kylään,
ennenkuin sinne oli ehtinyt viesti saapuvasta vierailusta. Sama meno
siellä, sama hävitys, ja taas kiireellä eteenpäin. Niin kulki
Kylliäisen partiojoukko kuin hirmumyrsky halki Karjalan maiden,
tähdäten venäläisten varustettuihin keskuspaikkoihin.

Aikakirjat kertovat, että tällä retkellä poltettiin Venäjän puolelta
rajaa yli 800 taloa, — hävitys koski siis laajoja alueita. Saatiinko
täten mitään helpotusta ahdistetulle Viipurille, siitä ei historia
sitävastoin tiedä mitään. Viipurin pelasti sen omain miesten
urhoollisuus ja Possen ihmeellinen loppupamaus; mutta mahdotontahan ei
ole, että piiritysjoukon äkilliseen poistumiseen osaltaan vaikutti
myöskin viesti savolaisten rajusta ryntäyksestä piirittäjäin taakse,
heidän omille mailleen. Varmaa on, että kammotun muiston jätti tämä
Kylliäisen retki vihollisten mieliin.

Mutta pitkään ei hän saanut hiihtomatkallaan siekailla. Saaliit mukaan,
ja pian taas takaisin suorinta tietä aution maan halki. Sillä eipä
voinut Kylliäinen koskaan partioissa kulkiessaan tietää, oliko
sydämmistynyt vihollisjoukko sill’aikaa lähtenyt vastavierailulle
Kyrönkosken linnaan, jonka puolustajamäärä silloin oli tavallistakin
pienempi. Levottomasti ja kiirehtien potki siis jalka kotimatkallakin,
kunnes lumisten selkäin yli kuumotti Olavin jykeä kivitorni. Siellä oli
linna pystössä kalliosaarella ja pian kuvastui sen lumiselta
kallionkielekkeeltä taivasta vastaan myöskin linnalaisten lemmikin,
mustan oinaan, jäykkä niska ja käyräsarvinen pää.

— Hyvin se otus Olavinlinnaa suojelee, kehahtivat Savon miehet taas
kotisalmea kohden hiihtäessään.

— Eikö asunekin siinä itse pyhän Olavin valpas henki, arveli muuan
talonpoika.

— Ellei liene oinas linnan miehiltä oppinut valppauttaan, lisäsi
toinen.

Taas oli mieli reipas ja iloinen yksinäisessä erämaanlinnassa, jossa
pitkän hiihdon jälkeen oli suloinen levätä. Haihtunut oli epävarmuuden
jäytävä tunne, toiminta oli tuonut uutta toivoa. Ja pian nyt saapui
etelästäkin suksimiehiä kertomaan Viipurin pelastuksesta ja sen miesten
suuresta voitosta.

Mutta pitkäaikaiseksi ei se lepo nyt tullut Olavinlinnassa. Toisten
suksimiesten mukana saapui sinne näet jo alussa viestejä,
että Venäjällä hankkiudutaan taas uuteen hyökkäyssotaan ja Kylliäinen
arvasi hyvin, että nyt kääntyy kosto Savoonkin, — hän tunsi jo
vanhastaan rajantakaisten sisun. Siksi lähetti hän heti pikaviestit
Turkuun siellä majailevan valtionhoitajan luo muistuttamaan
Savonlinnan olemassaolosta ja pyytämään apua. Sillä linnassa ei ollut
talonpoikaisista partiomiehistä sitä hyötyä kuin hiihtoretkillä, sen
puolustukseen tarvittiin tottunutta aseväkeä. Pian sitä tällä kertaa
saapuikin, 70 ratsumiestä karautti sinne Sisä-Suomen halki ruotsalaisen
ritarin Knuutti Kaarlonpoika Geran johdolla.

Iso ei ollut se apu, mutta tarkkaan tarpeeseen se tuli. Sillä vielä
samalla talvikelillä teki suuri venäläinen sotajoukko Savonlinnaa
vastaan tuimemman hyökkäyksen kuin minkä tämä koskaan ennen oli
kestänyt.

Pakkanen oli tänä talvena jäädyttänyt kovaksi yksin Kyrönvirrankin ja
jäälle asti toivat nyt piirittäjät saartokoneitaan, ampuen linnaa
kolmelta taholta. Alituisilla hyökkäyksillä, milloin idästä, milloin
etelästä, he sen lisäksi väsyttivät linnuetta, jonka johtajalta siinä
kysyttiin ääretöntä valppautta. Mutta Kylliäinen ei kyllästynyt.
Päästäkseen pahimmasta puristuksesta hääteli hän aluksi usein
uloskarkauksin piirittäjiä hiukan loitommalle. Mutta eräälle
sellaiselle retkelle kaatui äsken saapunut ruotsalainen ritari ja
suurin osa hänen ratsumiehiään, ja taas oli linnan puolustauduttava
aivan riittämättömällä väellä, — sen kyvystä tehdä hyökkäyksiä ei
ollut enää puhettakaan.

Mutta päivä päivältä, viikko viikolta, kesti kuitenkin Olavinlinna. Sen
pienet tykit antoivat kerta kerralta ryntääjille veriset tervehdykset,
yöllä korjattiin päivällä kärsityt vahingot, jokainen mies oli aina
paikallaan ja Kylliäinen oli kaikkialla. Yksin jukuripää oinaskin
kiipesi joka aamu tallista lumisia teitä myöten kalliolle ja seisoi
siinä kankein säärin, katsellen vihollisen vehkeitä. Piirittäjätkin
tunsivat jo tuon ”mustan pirun” ja tähtäsivät väliin tuiman tulensa
sitä vastaan, — luulivat kai sitä linnan lumotuksi haltiaksi. Lähelle
tärähtelikin toisinaan tykinluoti, sora pölähti vierestä ja kaatoi
oinaankin kinokseen. Vaan kiireesti se sieltä kapusi kankeille
jaloilleen, päristi sieraimiaan, puisteli paksua turkkiaan ja asettui
taas kalliolle pää kallellaan ihan kuin entistä äkäsempään
puskuasentoon.

— Juuri niin, elä hellitä sinäkään! virkahti Pietari Niilonpoika
silloin lemmikilleen, jos osui lähellä olemaan, ja taputti sen lumista
niskaa. — Täällä pysytään paikoillaan, minkä paukuttanettekin!

Mutta eräänä aamuna, päivän verkalleen valetessa, näkivät ystävykset
ilokseen, taas yhdessä seistessään rantakalliolla, vihollisten
leiripaikan tyhjänä. Nämä olivat yöllä livistäneet tiehensä kojeineen,
kampsuineen. Keväiseltään rupesivat näet jäät heikkenemään ja se
havainto oli pakottanut piirittäjät poistumaan suurten selkien taa.

Hetkiseksi oli nyt henkilomaa Olavinlinnassa. Mutta hetkeksi vain.
Kesän tultua palasi vihollinen takaisin sotavenheillään, piiritti ja
pommitti Kyrönsaarta taas ja koetti kiukkupäissään saada valtoihinsa
tuon pienen rajalinnan, jolle ei ollut ehtinyt saapua mitään apua.
Mutta Kylliäinen kamppaili yhä kuin haavoitettu kontio ja hänen pesänsä
kallioilta kilpistyivät aina vainolaisen kynnet. Lopuksi se kyllästyi
piirityssotaan ja läksi sydämmistyneenä hävittämään Säämingin ja Juvan
asutusta. Sen se tekikin perusteellisesti, poltti talot ja talaat,
yksinpä metsätkin laajalta mantereelta, — viikkokausia törötti linna
sakean savumeren peitossa. Ja kun kulon savu vihdoin haihtui, oli
erämaa entistään autiompi sen ympärillä.

Mutta linna seisoi valloittamatta paikoillaan. Kuinka monta piiritystä
Kylliäinen näinä vuosina kesti, kuinka monta rynnäkköä hän linnastaan
torjui, sitä ei ole lueteltu aikakirjoissa. Mutta jo siitäkin, mitä nuo
kirjat ohimennen mainitsevat, käy selväksi, että siellä taistelu oli
miltei taukoomaton ja että jänne siltä, jonka tuli niukalla väellä ja
vähillä muonilla puolustaa erämaan rajalinnaa, ei saanut hetkeksikään
laueta. Tavatonta tarmoa ja sitkeyttä siinä kysyttiin, eikä ole ihme,
jos sellainen pingoitus kalvoi miehen ydintä ja voimaa. Vasta taistelun
loppuaikoina hoksasivat Ruotsin ja Suomen johtomiehet tämän rajalinnan
merkityksen ja toimittivat sinne runsaammin apua. Mutta silloin se oli
jo tehtävänsä suorittanut suuressa venäläissodassa.

Kun vihdoin rauha tehtiin 1497 Ruotsin ja Venäjän välillä, oli
Kylliäinen jo todennäköisesti lähtenyt lepäämään. Ehkä oli hän
kaatunut jossakin viimeisessä kahakassa, häätäessään pois maakuntaa
ryöstäviä vainolaisia. Näihin aikoihin häviää näet hänen nimensä
historiasta eikä ole tietoa, ehtikö hän esimiehiltään saada mitään
tunnustusta sitkeydestään. Luultavasti ei. Eikä ole hänen nimensä
jälkimaailmaltakaan saanut mitään maineen loistokehää, se mainitaan
historiassamme vain ohimennen. Talonpoikaissyntyinen soturi oli erämaan
rajalinnaa puolustaessaan vain suorittanut suuressa sodassa pienen
sivutehtävänsä, täyttänyt velvollisuutensa ja sitten painunut unholaan.
Pietari Niilonpojan syntymävuotta ei tunneta sen tarkemmin kuin hänen
kuolinvuottaankaan eikä hänen suvustaan eikä yksityisestä elämästä
tiedetä mitään. Arvata vain voi, että hänellä, oleskellessaan niin
kauan Olavinlinnassa, oli siellä varsinainen kotinsa, ehkä
perheensäkin. Mitään rintaperillistä ei häneltä kuitenkaan näy jääneen,
koska hänen veljensä muutamia vuosia venäläissodan jälkeen
jakoivat hänen talonsa, joka hänellä oli jossakin Lappeen puolessa.

Taisteli ja kuoli — lyhyt tarina! Mutta sillä taistelulla, jonka
Kylliäinen suoritti Savon uudessa linnassa, oli ehkä kuitenkin
eteenkinpäin tähtäävä merkitys. Se ei ainoastaan suojellut erämaan
nuorta asutusta ja nousevaa viljelystä häviämästä, se pelasti myös
täperällä ajankohdalla koko Savon maakunnan sortumasta sitä vaativain
vihollisten käsiin, — myöhemmin tämä seikka kyllä oivallettiin
paremmin kuin silloin, jolloin Pietari Niilonpoika yhä uudelleen
henkensä hädässä hääteli ryntääjiä pois muuriensa kupeelta.

Entä tuo Kylliäisen ystävä, musta oinas? Sen tarina kävi
pitemmäksi kuin isäntänsä. Se eli edelleen linnan suojattina ja
suojahaltiana ja seisoskeli usein vartijana sen rantakallioilla, aina
yhtä jäykkäniskaisena jukuripäänä. Vuosien kuluessa kävi se
perintömuistoiseksi Olavinlinnassa, kävi vuosisatain ajaksi. Kun vanha
käyräsarvi lopen kangistui ja kaatui pois, silloin haettiin sen
perikunnan joukosta uusi, musta oinas, joka tunnollisesti jatkoi
edeltäjänsä virkaa, ja tarina tiesi, että niinkauan kuin musta oinas
säilyi Olavinlinnassa, niin kauan säilyi linna valloittamatta.

Olisiko se todellakin noudattanut ensimäiseltä isännältään oppimaansa
valppautta?

Santeri Ivalo.