VESAISEN KUOLEMA.

Oli talviyö. Tornion lapinvoudin Niilo Oravaisen suuren tuvan
seinäraheilta ja lattialta kuului nukkuvain miesten tasaista, raskasta
hengitystä. Vaan sivuseinämältä, taljoilla peitetyltä vuoteelta,
tuhahti tuontuostakin äänekästä ähkymistä ja houreensameita sanoja.
Siellä makasi luodinreikä rinnassaan äsken lapinretkeltä palanneitten
pohjolaisten partio-päällikkö Juho Vesainen kiihtyvän kuumeen kourissa.

[Sanon häntä edelleen Juhoksi, koska tämä pohjolaisten
talonpoikaissankari vanhemmissa historiallisissa aikakirjoissamme ja
taruissa on kulkenut tällä nimellä. Verokirjain y.m. tietojen mukaan on
tosin myöhemmin todettu, ettei Juho-nimistä miestä mainita tältä ajalta
Kiimingin Vesalasta, vaan sen sijaan kyllä Pekka Vesainen, joka
erinäisistä seikoista päättäen juuri oli pohjolaisten päällikkö. Mutta
ettei syntyisi sekaannusta eikä sellaista uutta erehdystä, että olisi
puhe kahdesta eri miehestä, on mielestäni, samalla kun mainitaan tuosta
mahdollisesta nimierehdyksestä, säilytettävä perinnäismuiston
saavuttanut sankarinimi.]

Pitkältä, vaivaloiselta hiihdoltaan oli hän saapunut Tornioon terveenä
ja elinvoimaisena kuin ainakin, huokastakseen päivän pari täällä vanhan
ystävänsä tuvassa. Vaan tässä samassa tuvassa olikin Ahma, Vienasta
tuotu vanki, saanut laukastuksi pyssyn voittajaansa kohti. Luoti oli
sattunut pahasti, — siinä kamppaili nyt karaistu, voimakas uros
haavakuumetta vastaan, joka koetti runnistaa hänen rotevan ruumiinsa.
Helppo sitä ei ollut taudin taittaa, ja tämän uuden taistelun
ankaruudesta kertoivat nyt ne korahtavat, vihlovat äänet, jotka
kohosivat rikotusta rinnasta. Väliin rytisi vuode vankan miehen siinä
viskelehtiessä ja kuumeenhoureet puhkesivat joskus äänekkääksi
puheeksi.

Tuska mielessään kuuntelivat sitä silloin potilaan lattialla makaavat
sotaveikot, ja talon isäntä, vanha Niilo, nousi peräseinältä
vuoteeltaan astuen takan luo, jossa hehkui pieni, tuhan peitosta
pilkistävä hiilos. Päreen sytytettyään valaisi hän sillä potilaan
vuoteen, jonka ääreen samalla hiipi pari kolme iiläistä, Vesalan
parasta asetoveria. Kotvan seisoivat he siinä ääneti ja
ahdistus sydämessään, katsellen päreen lepattavassa valossa rakasta
päällikköään. Hänen lujapiirteiset kasvonsa hehkuivat nyt punakkoina
kuin kiivaimman taistelun tuoksinassa, kuumuutta huokui korkealle hänen
rotevasta ruumiistaan ja jäntevät käsivarret iskivät ilmaa. Potilaan
käännähdellessä oli kääre, jolla lukkari eilen oli sitonut rintahaavan
tukkeet, valunut pois, paljastaen ruskottamaan käyneet luodinreiän
reunat.

Oravainen koetti kohentaa siteitä paikoilleen ja iiläinen toveri
tarjosi kauhasta vettä potilaalle. Tämä joi kulauksen, virkistyi, avasi
silmänsä täydellä tajulla ja virkkoi kuin kummissaan vuoteensa reunalla
seisoville tovereilleen:

— Menkää nukkumaan miehet, teidän on aamulla hiihdettävä Iijoelle.
Viekää terveiseni Vesalaan, tulen tästä kotia heti, jahka tuo lemmon
reikä menee umpeen. Meidän on siellä taas varustauduttava uudelle
retkelle — ei tämä tähän lopu!

— Nukuhan nyt Juho, kehotti Niilo, — elä ajattele nyt uusia retkiä!

Sairas käännähti seinään päin ja vaipui uneen. Hän makasi niin hetkisen
hiljaa ja hengitti tasaisemmin, — näyttipä siltä, kuin olisi poltekin
hänen otsaltaan ja ohimoiltaan vähän asettunut. Iiläisissä syttyi
rauennut toivo.

— Juho on kovaa ja karaistua tekoa, ehkä hän siitä sittenkin vielä
kostuu, kuiskasi tovereista yksi. Ja toinen lisäsi:

— Johan se olisikin ennen kuollut, jos se olisi heikompaa juurta.
Unohtivathan hänet lapsena kerran kotaan yöksi kylpysaaviin, —
vainolaiset olivat tulleet kylään ja sytyttäneet talon, josta kaikki
kynnelle kykenevät pakenivat. Mutta kun äiti seuraavana päivänä
hädissään hiipi kotaan, jossa vesi jo oli saaviin jäätynyt, niin
hengissäpähän Juho siinä istui. Eikä häneen pystyneet lapinnoitain
nuoletkaan, tuskin hänet lyijyluotikaan vähällä kummalla kaataa.

— Ei vähällä, huoahti Niilo-vanhus raskaasti. — Mutta se luoti jäi
rintaan ja siellä se nyt repii ja vihavoi.

— Kovasti se koettelee, mutta ankarastipa Juhokin taistelee vastaan.

— Kunpa voittaisi nyt, niinkuin tappotantereella! Paljoon häntä vielä
tarvittaisiin, ennenkuin tämä Pohjanmaa pääsee vainolta turvaan.
Hiljaa, hän nukkuu nyt, mennään levolle mekin.

                                                  ⸻

Porontaljoilla makaava sankari kuuli kuin kaukaa vesakon takaa
sotatoveriensa puheet ja heidän tuttu äänensä soi hänen korvissaan
vielä miesten mentyäkin. Oli kuin he olisivat kuiskineet Kannanlahden
rantalepikossa, jossa he yön tuloa odotellen väijyivät, ollessaan ensi
retkellään Vienan vesille... Hiljaa, hiljaa, pojat, maatkaa kuin hiiret
kolossa, antaa vienalaisten nyt iltikseen juhlia ja remuta... Kas noin!
Jopa sammuivat siellä uhritulet ja taukosi joikuva laulu, — nyt
liikkeelle, iiläiset, ja liukkaasti kuin ilveskissat! Hei, nyt on
koston hetki tullut, nyt ne maksetaan omien pirttien palot ja
kotikyläin miesten murhat...! Juoskaa rohkeasti, ei ole enää tarvis
kuiskailla, antakaa sotahuudon soida vain! Talot tuleen, multimuksia
myöten hävitetään nyt pois koko tämä vainon pesä...! Juuri niin, pojat,
antakaa kekäleiden lennellä mökkien keskelle, juuri niin, takokaa
tapparoilla, pakenevia tuurilla iskekää — tällaista se on kosto!

Koholle kimpoili intoileva hourija vuoteellaan ja vinhasti huiteli
jäntevä käsivarsi. Mutta entistä rosoisemmin karahteli samaan aikaan
rikottu rinta, hengitys läähätti ja rajusti käännähdellyt ruumis vaipui
pian taas taljoille. Huokasi, lepäsi ja kuumekuvat läksivät taas
kiertelemään.

Juho oli nyt hiljakseen lykkivinään lylyään tasaisella hangella,
partiomiehet ympärillään ja aimo saaliskontti selässään, —
hiihdettiinhän voittoretkeltä Kemin syvää jokiuomaa myöten alaspäin
kotirantoja kohden. Vaan mitä hittoja, — täällähän on jo vaino käynyt
vieraissa: Kylät on poltettu, savu tupruaa sakeana talojen paikoilta.
Kirous ja kuolema — kostoa, kostoa! Mutta minne ne ryöstäjät
livistivät, — kas, tuollahan heitä vielä joukko pakenee henkensä
edestä näreikön laidassa... Suksille, pojat, tuiskuna jälestä, lepoa
ajattelematta! Nyt ponnistakaa, Pohjanmaan miehet, jos lienette koskaan
lihasta liikutelleet, hei, me kierrämme kirkonpolttajat kuin
kissanpojat pussiin... Niin, juuri niin, laskekaa sieltä sivulta kuin
salama halmeen poikki vesakkoon ja sitten raekuurona kangasta pitkin
vainonmiestä vastaan! Jopa jäit satimeen, Viena. Iskekää iiläiset, niin
että leppä roiskuu, antakaamme niille nyt oikein oman kylän kädestä ja
koston sisulla!

Joukkoaan johtava sankari oli kuivalla kurkulla ääneensä karjahdellut
vuoteeltaan ja taas oli Niilo noussut, sytyttänyt päreen ja antanut
hourivalle kulahduksen vettä. Sitä tehdessään puisteli hän suruisena
päätään. Yhä yltyi vain poltto, silmät verestivät ja samenivat ja
ruumis paloi jo ihan ruskeankarvaisena. Sairaan sankarin käsivarsi
hapuili vielä ilmaa, vaan entistään raukeampana se siitä pian herpautui
alas karkealle raanulle.

Juho raotti taasen hetkeksi silmiään, vaan hänen päätään pyörrytti. Hän
oli nyt mielestään kuin kulkevan laivan kannella, jota pehmeät aallot
keinuttivat.

Niin, hänhän olikin merimatkalla Ruotsiin, kuninkaisiin kutsuttuna.
Hitto kun onkin kaikki hiljaista ja hienoa, silkkisukkaisia oppaita
kumartaa joka ovella, seinillä on satukuvia, punaiset verat kivisillä
permannoilla, — jalka astuu siellä aivan tömähtämättä. Ja
perähuoneessa nousee itse maan vaari vastaan: rinnalle valuva,
punertava parta on siloiseksi suittu, kultarihmat kimaltavat
ihonmyötäisessä mekossa, kaatiot ovat nivusilta pönkällään.
Kirjavapukuinen hovikunta kumartaa ja kuningas virkahtaa vieraalleen:

— Vai sinä olet nyt se Vesan voivatta, joka olet käynyt
valloitusmatkoilla vihollismaassa ja valtakuntaamme puolustanut, — käy
peremmäs!

— Sen kun vain vainonmiehille vähän kostettiin, yrittää Vesainen muka
ujosti. Mutta kuningas taputtaa häntä rohkaisten olalle:

— Oikein tehty, antakaa vastakin sama kyyti rajantakaisille, jos
työntyvät meidän maillemme. Ja mitä enemmän vihollisen kyliä verotatte,
sitä mieluisampaa se meille. Tässä saat nyt retkistäsi palkinnoksi
kultapäisen miekan, iskeppä sillä ensi rytäkässä...

Sipsuttavat, punasukkaiset pojat kantavat patjalla siihen kimaltavan,
helavöisen tuppimiekan, jonka eräs hienohipiäinen hoviherra kierasee
sarkamekkoisen talonpojan uumenille. Se on miestä myöten tehty ase,
pitkä ja raskas, ja sen terä kimaltaa kuin jää. Hovinaiset ja herrat
supattavat keskenään ja kurkottautuvat uteliaina katsomaan.

Mutta kuningas istuu suureen, nahkaisilla päällystettyyn selkätuoliin
ja kyselee vieraaltaan Pohjanperän oloja, kyselee, miten siellä kaukana
olisi maata suojeltava ja hallittava. Eikä Vesaisen voivatta enää jää
ujoksi. Hän kertoo maakuntansa vaivoista ja vainoista, hädästä ja
hävityksestä, neuvoo, mihin olisi linnoja tehtävä ja mihin asetettava
aseväkeä maakuntaa varjelemaan ja miten vainon valta olisi masennettava
sen omilla olinpaikoilla. Kuningas innostuu ja lupaa apua.

— Vielä yksi retki on sinun tehtävä, puhuu hän lopuksi. — Hiihdä
miehinesi Turjanmaalle, sinne ison merenrannalle asti, hävitä pois
sieltä vihollisen valta ja asutus. Se on näet Ruotsin vanhaa maata ja
merta, sen me tahdomme nyt itsellemme peruuttaa. Saat sotaväkeä
mukaasi, saat muonaa ja aseita minkä haluat, mutta tee puhdasta, älä
jätä sinne hirttä hirren päälle! Lähdetkö sinne?

— Lähden varmasti.

— Ja käytyäsi palaa taas luokseni...

Sinne, kuninkaan linnaan, olisi Vesaisen nyt taas Jäämeren rannalta
palattava. Mutta matka tuntuu nyt niin toivottoman pitkältä, rajattomat
ovat nuo jäiset aavikkorannat, pystysuorat tunturit, joiden takana
sanotaan maailman loppuvan. Suksi takaltaa, henki hiihtäessä salpautuu.
Mutta eteenpäin, eteenpäin vain pojat, Lapin vaarat me nousemme ja sen
noidatkin me voitamme! Elä pidättele, elä yritäkään, Niilo, tässä ei
enää levätä...!

Hä, asettuuko muka vastaan kivinen aita —, portti vain auki, ei armoa!
Takokaa, takokaa, nostakaa pois koko portti, vääntäkää väkikangilla,
sen täytyy auveta! Kas niin, iiläiset, painakaa miesvoimalla... ei,
edestä pois, minä itse ponnahutan. Näettekö, jo aukee rako... kerta
vielä hartiovoimalla... noin, nostetaan nyt alhaalta päin... Ei vielä,
uusi ponnistus, hei, notkuupahan raudoitettu petäjä...! Ja vielä
rynnistys, noin, se taipuu kuin lauta-aita, ryskyy, kaatuu...!

Lujalle se otti, siihen oli aivan läkähtyä, retkalleen kaatuvat
kanervikkoon paljo ponnistaneet miehet.

Mutta murretusta portista aukeekin eteen kaunis maa. Keväinen metsä,
jonka alla on valkonen, ruohoranta virta; metsän läpi vie leveä
sammalpolku, jonka päässä taivaanranta helakkana punoittaa. Karja on
laitumella metsän rinnassa. Talonpoika kyntää joen rannalla
rauhallisena kuohkeaa peltoaan, lapset leikkivät puron suussa ja
törmällä kumahtaa kirkonkello. Vanha Matti-kappalainen astuu sieltä
saapuvaa partiomiestä vastaan, kirkon avain kourassaan ja huulillaan
tuttava hymy:

— Terve tuloasi Vesaisen Juho, virkkaa pappi-vainaja, — pitkään
ponnistelitkin tullessasi. Käy nyt tänne pappilan tupaan lepäämään,
kerrankin se tekee sinulle hyvää...

                                                  ⸻

Houriva potilas oli taas tuimasti tempoillut vuoteellaan, —
murtaessaan kiihtyneissä mielikuvissaan Petsamon luostarin jykeää
porttia. Kaamealta kajahti hänen kuumeenkuiva äänensä pimeässä
pirtissä, kun hän huusi partiolaisiaan uusiin ponnistuksiin, ja
säikähtyneinä riensivät taas nukahtaneet toverit hänen vuoteelleen.
Rikottu rinta aaltoili nyt korkealle, jäntereet olivat pingoittuneet,
roteva ruumis kamppaili hurjasti ja tohisten läähätti hengitys. Turhaan
yritti Niilo-vanhus vielä taltuttaa potilasta tilalleen, turhaan koetti
hän tukkia visvoittunutta haavaa, — sankari taisteli jo viimeistä
taisteluaan ja taisteli ankarasti loppuun asti. Sitten laskeutui rinnan
laine itsestään, vingahtava hengitys pihahteli vielä hetkisen, vaimeni
sitten vähitellen ja loppui...

Surevat asetoverit seisoivat ääneti Vesais-vainajan jäykistyvän ruumiin
ääressä, jota valaisi karstottuneen päreen lepattava liekki.

Santeri Ivalo.