Porvoossa,
Werner Söderström Oy,
1921.

SISÄLLYS:

Neljäkymmentä vuotta soturinelämää
Vastoinkäymisten sankari
Sotapappi
Korpimajuri
Meri- ja metsäsissi
Herää hetkeksikin, tuuli!
Sotilas vakaa ja nuhteeton
Isonvihan nuijamiehet
Suurin suomalainen seikkailija
Uskollinen kutsumukselleen
Kansan valitsemia sotapäälliköitä
Revontulten loimutessa
Suomalainen äiti
Uumajan sankari
Vaari
Savolaisten suosikki
Aseveljet
Suomalainen sotamies
Selkäpuolen vartija
Kaksi jehua

KAKSI MIEKKAA

TAAVETTI KIVEKÄS

Nevajoen suulla, siellä missä tämä valtava vesiväylä suuria kiemuroita
tehtyään moniksi suuhaaroiksi jakautuen purkautuu Suomenlahteen, seisoi
Kivekästen vanha talo. Noiden suuhaarojen välissä on joukko suurempia
ja pienempiä saaria, mutta kaikista vähäpätöisimmälle niistä oli
Kivekästen kantaisä pirttinsä rakentanut. Saarta oli jo vanhastaan,
ties mistä syystä, sanottu Jänissaareksi. Se oli mereltä katsoen
suurempien saarten suojassa ja niin lähellä Nevan Suomen puoleista
rantaa, että voimakas mies kykeni miltei kuivin jaloin loikkaamaan
manterelta saarelle. Ja niin pieni se oli, että asuinrakennus
tarpeellisimpine ulkohuoneineen täytti sen miltei kokonaan. Ja kun
merituuli sai Nevan vedet kohoamaan, saaren kamara katosi vedenpinnan
alle ja rakennukset näyttivät uiskentelevan virrassa.

Mistä syystä Kivekkäät olivat juuri tällaisen paikan talolleen
valinneet, oli kaikille arvoitus. Olivathan suuremmat ja korkeammat
saaretkin siinä lähellä asumattomia. Mutta Kivekkäät eivät tällaisiin
ihmettelyihin mitään selitystä antaneet. Jänissaari oli heidän kehtonsa
ja kotisaarensa, siksi se oli heille rakas ja sillä hyvä.

Jo muinaisista ajoista he olivat kalastajina ja kaupan miehinä saarella
majaa pitäneet. Tuntematonta oli, milloin ensimmäinen Kivekäs oli
ruuhensa tuon pikku saaren rantaan ensi kerran laskenut. Aikoja sitten
sen on täytynyt tapahtua. Monta kertaa olivat Länsi ja Itä sen jälkeen
näillä main yhteen törmänneet ja monta kertaa olivat sodan laineet
Jänissaarenkin sileäksi pyyhkäisseet. Mutta aina uudelleen oli joku
eloon jääneistä Kivekkäistä saarelle ilmestynyt ja pystyttänyt tupansa
entisen raunioille.

Sen jälkeen kun Kustaa Aadolf Stolbovan rauhanpäätöksellä oli eristänyt
itäisen maailman meren yhteydestä, oli näillä main rauhan päivä
paistanut useita miespolvia ja kaikenlaatuinen viljelys oli päässyt
juurtumaan. Nevan mutkaan, hiukan matkaa ylöspäin Jänissaaresta ja
samalle kohtaa, johon Tyrgils Knuutinpoika aikoinaan oli rakennuttanut
linnan Lännen suojaksi, oli tänä rauhan kautena kohonnut pieni
kukoistava kauppakaupunki, joka tunnettiin nimellä Nevanlinna. Kerran
oli kyllä tänäkin aikakautena sodan liekki leimahtanut ja muuttanut
Nevanlinnan suitseviksi raunioiksi. Mutta kuin ihmeen kautta oli
Kivekästen tupa Jänissaarella sillä kertaa säilynyt. Se olikin kohta
satavuotias ja sitä hallitsi jo neljäs isäntä sen rakentajasta lähtien.

Tuon rakentaja-isän poika oli ollut hakkapeliittana suuressa Saksan sodassa,
ja muistona hänestä säilytettiin talossa vielä nytkin hänen
suurta lyömämiekkaansa, jonka terässä näkyi koloja ja naarmuja
muistoina Saksan taistelutanterilta. Se riippui tuvan peräseinällä
niiden kahden pienen ikkunan välissä, joista aukeni näköala
Suomenlahdelle.

Mutta tuolla kunnianarvoisella aseella oli toverikin siinä seinällä. Se
oli myöskin miekka, vaikka pahoin ruostunut ja kokonaan toisen
näköinen. Tuvan rakentaja, siis hakkapeliitan isä, oli sen kerran
löytänyt maasta siitä Nevan rannan kohdasta, missä muistitieto kertoi
idän miesten saaneen suuren voiton piispa Tuomaan ristiarmeijasta.
Miekka oli idän käyrä ase ja vuosisatoja maassa maattuaan se oli
kutistunut miltei ruodoksi. Hakkapeliitan isä oli ollut tietäjä sekä
käyttänyt tuota miekan hylkyä ties mihin tarkoituksiin. Ennen
kuolemaansa hän oli ripustanut sen peräseinälle ja sanonut, että niin
kauan säilyy rauha maassa kuin se siinä alallaan pysyy. No, pysyihän se
siinä, kun kukaan ei siihen kajonnut ja varsinkin kun hakkapeliitta
kotiuduttuaan ripusti oman raskaan aseensa ristikkäin sen päälle. Tämän
jälkeen se ei voinut edes pudota seinältä, ellei tuo toinen miekka
ensinnä vaarnastaan hellinnyt. Ennustuskin oli jo miltei unohtumassa,
kun vanha ase hakkapeliitan pojanpojan aikana vihdoin osoitti
elonmerkkejä.

Tämän pojanpojan nimi oli Taavetti Kivekäs. Jo varhaisimmasta
nuoruudestaan hän oli toiminut kauppahommissa. Hänellä oli oma alus,
jolla hän ahkeraan kulki Viipurin, Tallinnan ja Novgorodin väliä, olipa
joskus käynyt Tukholmassa ja Lyypekissäkin saakka. Talvisin hän teki
taas laajoja rekimatkoja aina Moskovaan ja Vienan rannoille asti. Hän
oli tyypillinen rajan asukas. Idän hän tunsi yhtä hyvin kuin Lännenkin,
vaikka hän mieleltään, uskoltaan ja tavoiltaan olikin suomalainen, siis
Lännen mies. Notkeana, tarmokkaana ja aina valppaana miehenä hän oli
kerännyt itselleen melkoisen varallisuuden ja koska hän ei kuulunut
varsinaisiin Nevanlinnan porvareihin, nämä katselivat häntä aina
hieman karsaasti. Mutta mitä Taavetti Kivekkään tarvitsi heistä
välittää, sillä hänellä oli kaupankäyntinsä lupakirja Inkerin
kenraalikuvernööriltä, jolle hän samalla suoritti tiedustelutehtäviä.
Itää vastaan tuli näet olla alati varuillaan, sillä se oli kummallinen
yllätyksien maa.

Oli paras heinäaika, kun Taavetti Kivekäs kerran jälleen palasi
moskoviittien maahan tekemältään kaupparetkeltä. Hän oli kiinnittänyt
aluksen tavara-aittansa seinään Jänissaaren kupeelle, antanut tuomiset
vaimolleen ja istui nyt parin apumiehensä kanssa aterioimassa. Syötyä
hän aikoi pistäytyä Nevanlinnaan kertoakseen pienen linnoituksen
komentajalle Idän kuulumiset.

Mitään erikoista hänellä ei nyt ollut tiedossaan eikä mikään sodanvaara
näyttänyt sieltäpäin uhkaavan. Moskovassa olivat streltsit taas olleet
kapinassa nuorta tsaaria vastaan, mutta tulleet kukistetuiksi. Heidän
mestaamistaan oli kestänyt viikkokauden ja itse tsaarikin oli käytellyt
pyövelinkirvestä. Muuten kuului tuo tsaari, jonka äskettäin tiedettiin
Hollannissa olleen laivanrakennusmiehenä, Moskovassakin jatkavan
kirvesmiehen ja sepän harrastuksiaan. Ja Moskovan porteille hän kuului
asettaneen vahteja, jotka kaikilta kaupunkiin tulijoilta leikkasivat
parrat ja liian pitkät kauhtananhihat. Niin että liekö täyspäinenkään
koko mies, eivät ainakaan itse moskoviitit tuntuneet häntä sellaisena
pitävän, jopa jotkut olivat häntä Antikristukseksikin epäilleet. Mikään
vaara ei siis sellaisen miehen taholta saattanut Länttä uhata,
varsinkaan kun tsaari ei ollut vielä turkkilaisistakaan lopullisesti
selvinnyt.

Tämän kummempia ei Taavetti Kivekkäällä ollut tällä kertaa linnoituksen
komentajalle kerrottavana. Syötyään ja apumiestensä poistuttua
askareilleen hän hankkiutui kaupunkiin lähtemään. Mutta ennen kuin hän
ehti tuvasta poistua, sai omituinen teräksen kilahtelu hänet
pysähtymään ja kääntämään katseensa peräseinälle, missä nuo kaksi
vanhaa asetta riippuivat. Nekö olivat kilinän aiheuttaneet vai mistä se
outo ääni tuli? Hänen korvansa eivät voineet valehdella, koska hänen
vaimonsakin oli kuullut saman äänen. Mutta eivät suinkaan miekat
voineet yksin liikahdella eikä seiniä liioin voinut mikään voima panna
tärähtelemään. Eihän täällä ollut maanjäristyksistä kuultu edes
puhuttavankaan.

— Jokohan vanhan vaarin ennustus rupeaa toteutumaan? virkkoi vaimo.

— Joutavia! Taisi sittenkin kuulua jostakin ulkoa, vastasi
Taavetti-isäntä ja lähti tuvasta.

Pihalle tultuaan hänen huomionsa kiintyi nuoreen ja kookkaaseen
mieheen, joka seisoi pienen laiturin päässä ja uteliaasti tarkasteli
hänen alustaan. Miehen ulkomuodossa ja koko olemuksessa oli jotakin,
mikä heti ensi näkemältä painui iäksi mieleen. Kasvot olivat pyöreät ja
tarmokkaat, nenä rohkeasti esiin työntyvä, pienet viikset ylöspäin
suitut ja silmät tavattoman eloisat. Kaiken kaikkiaan oli hänessä
jotakin loikkaukseen valmistuvaa tiikeriä muistuttavaa.

Hänen iäkkäämpi toverinsa istui airoja pidellen pienessä veneessä,
jolla he nähtävästi olivat tulleet Jänissaarelle. Kummallakin oli
moskovalaisen kaupankävijän ulkoasu. Kivekkään juuri lähestyessä
ottamaan selkoa, mikä vierailla oli asiana, nuorempi mies laskeutui
nopeasti veneeseen vanhemman alkaessa soutaa myötävirtaan.

— Mitä miehiä ne nuo olivat? kysyi Kivekäs miehiltään.

— Vennääksi kuuluivat haastelevan, kaipa ne olivat sen puolen
kauppamiehiä, arveli toinen miehistä.

— Mutta mitä heillä täällä oli asiaa?

— Eivät nuo mitään puhuneet. Ilman vain joutessaan täällä soutelevat.

Mutta vastaus ei tyydyttänyt Kivekästä, joka tunsi olonsa omituisen
rauhattomaksi. Hän kiipesi aluksensa kannelle ja näki vieraiden
laskevan veneensä Hirvisaaren rantaan. Nuorempi mies hyppäsi maalle,
astui saaren korkeimmalle kohdalle ja alkoi vilkkaasti tehdä huomioita.
Sitten hän mittasi askelillaan saaren pitkin ja poikin.

— Mitä merkillistä! murisi Kivekäs itsekseen. — Aivan kuin aikoisi
saada tämän jokisuun omakseen! Tuosta täytyy puhua komendantille.

Ajatuksiinsa vaipuneena hän lähti kaupunkiin. Tuvassa kuulunut kilinä
palasi hänen mieleensä eikä hän voinut olla asettamatta sitä tuon
vieraan ilmestymisen yhteyteen. Komendantti ei kuitenkaan kiinnittänyt
asiaan erikoista huomiota, ja kun hän itse ryhtyi iltapäivällä ottamaan
selkoa vieraista, ei hän tavannut näitä enää mistään. Ja sitten asia
haihtui hänenkin mielestään.

Suunnilleen vuoden kuluttua tämän jälkeen tapahtui, että Kivekkään
tuvan peräseinän miekat saivat kolinallaan kaikki sisällä olijat
säikäyksen valtaan. Hakkapeliittamiekkaa kannattava naula näet irtautui
seinästä ja miekka putosi rämisten lattialle. Kivekäs otti sen
ylös ja katseli sitä miettivästi. Sitten hän tempasi ruostuneen
käyräraudan vihaisesti seinältä, viskasi sen penkin alle ja asetti
hakkapeliittamiekan sen paikalle naulaan.

Saman päivän iltana saapui Nevanlinnaan kuriiri, joka kertoi, että
Moskova yhdessä Puolan ja Tanskan kanssa oli aloittanut sodan Ruotsia
vastaan.

— Sitä se siis tiesi, lausui Kivekkään vaimo nyökäyttäen päätään
peräseinää kohti.

Alkoi levoton aika. Inkerinmaalle tuotiin Suomesta sotaväkeä, ja
Kivekkään täytyi lopettaa kaupparetkensä. Kun nuori Kaarle-kuningas
myöhään syksyllä löi tsaari Pietarin sotajoukon Narvan luona, vallitsi
Nevanlinnassa ja koko Inkerinmaalla suuri riemu, sillä koettelemusten
luultiin olevan sillä ohitse. Mutta pahin olikin vielä edessä.
Kaarle-kuningas painui voittoisine armeijoineen Puolan sydämeen eikä
näyttänyt sen enempää välittävän tsaarin puuhista. Mutta tämä ei ollut
tappiostaan masentunut, sen saivat inkeriläiset piankin kokea. Laatokan
ja Suomenlahden välinen kannas, jossa Itä ja Länsi olivat vuosisatojen
kuluessa niin usein törmänneet yhteen, joutui taas sotanäyttämöksi,
jolla vuodesta toiseen Lännen suora ja Idän käyrä miekka iskivät
toisiaan vastaan. Kylät paloivat, viljelykset rappeutuivat ja
aseenkäyttöön kykenemättömät asukkaat pakenivat joko erämaihin tai
kokonaan pois synnyinseudultaan. Taavetti Kivekäs oli jättänyt kokonaan
rauhallisen ammattinsa, isoisän henki oli hänessä herännyt ja
kupeellaan tämän raskas hakkapeliittamiekka hän riensi taistelusta
taisteluun. Ennen pitkää tuli hänen nimensä laajalti tunnetuksi niin
ystäväin kuin vihollistenkin puolella.

                                                  ⸻

— Hitto soikoon! urahti majuri Leijon pimeässä hapuillen. — Tiellämme
voi olla mitä sudenkuoppia hyvänsä, emmekä tiedä niistä tämän
taivaallista, ennen kuin taitamme niskamme niiden pohjalla. Oletko
varma, että tämä on oikea tie?

— Ihan varma! vastasi miehen ääni pimeästä. — Tunnen nämä seudut kuin
viisi sormeani.

— Hyvä, hyvä! Tiedänhän, että sinuun voi luottaa. Et ole ensi kertaa
matkalla päin vihollista.

— Parissakymmenessä julkitappelussa olen ehtinyt jo olla venäläisten
kanssa ja lähes yhtä usein olen heidän keskellään muuten ollut.
Vakoilijana nimittäin.

— Kyllä tiedän, kyllä tiedän. Olet sinä rivakka poika ja jos meillä
olisi kymmenenkään sinun veroistasi miestä armeijassa, eipä meillä
olisi hätääkään. Mutta nyt — mene tiedä, mitä tästä lopuksi tulee.
Kuningas arvioi vihollisen liian heikoksi eikä huomaa, että he ovat
entisestään suuresti muuttuneet. Näkee kaikesta, että heillä on mies
peräsimessä. Mutta pitkältäkö luulet meillä olevan vielä taivalta?

— Kolmisen Venäjän virstaa.

He astelivat ääneti eteenpäin. Askelten tömähdykset ja hiljaiset,
katkonaiset sanat heidän takanaan ilmaisivat, että heidän kintereillään
marssi suurehko miesjoukko. Siinä oli parisataa suomalaista soturia,
jotka kenraalimajuri Cronhjort oli majuri Leijonin johdolla lähettänyt
Pähkinälinnan pienen varusväen avuksi. Heihin oli päivällä liittynyt
Taavetti Kivekäs viisikymmenmiehisen sissijoukkonsa kanssa sekä ottanut
opastaakseen koko joukon yön suojassa Pähkinälinnaan. Iltahämärissä oli
lähdetty Keltun kylästä liikkeelle ja puoliyön tienoissa oli määrä olla
perillä.

— Mitä tuo outo kohina merkitsee? kysyi majuri Leijon, kun he olivat
hetken ääneti taivaltaneet.

— Laatokka, vastasi Kivekäs.

— Hitto vie, olin vähällä silmälleni tuiskahtaa, urahti majuri taas
hetken kuluttua. — Eikö tässä voisi edes tuohusta sytyttää?

— Ei mitenkään, ja neuvoisinpa teitä puhumaankin mahdollisimman
hiljaa. Voimme milloin hyvänsä törmätä pahki vihollisen etuvartion. Kas
tuolla näkyvät jo Pähkinälinnan tulet. Ja tuolla näette vihollisten
leirinuotioita.

Heidän edettyään vielä hiljaisuudessa satakunta syltä kuului edestäpäin
venäjänkielinen huuto: Kuka siellä?

Pieni apujoukko pysähtyi ääneti. Edestäpäin kuului läheneviä askelia
sekä sotilaille tuttua naksahtelua — musketinhanoja viritettiin.
Kuiskaten majuri kutsui pari kärkipään miestä luokseen. Aseet valmiina
kaikki neljä kyyristyivät maahan. Samassa ilmestyi heidän eteensä
viiden venäläisen hahmot. Nämä eivät ennättäneet ääntä päästää, kun
olivat jo vainajia. Jatkettiin matkaa, kunnes törmättiin äkkiarvaamatta
suurempaan vartiojoukkoon. Nyt ehti kajahtaa puolikymmentä laukausta
sekä syntyä muutakin rähäkkää, ennen kuin vihollisista oli selvitty.
Hälytys oli tehty ja piirittäjäin leirissä huomattiin levotonta
liikehtimistä.

— Nyt ei hiipiminen enää auta, vaan juoksujalkaa suoraan kohti
linnoitusta, sanoi Kivekäs.

Majuri antoi miehille viimeiset määräykset, samoin Kivekäs omilleen.
Yhteinen kokoontumispaikka tiedotettiin niille, jotka pimeässä
mahdollisesti eksyisivät eivätkä pääsisi linnoituksen suojaan. Sitten
lähdettiin juoksujalkaa eteenpäin ja jokainen koetti pysytellä
toverinsa tuntumassa.

Tuota pikaa pienen apujoukon ympärillä syttyi taistelun pauhina.
Muskettien tulet välähtelivät pimeässä ja taisteluhuudot kiirivät
pitkin Nevan rantoja. Linnanmuureilla liikkui tulia ja yhtä mittaa
jyrähteli tykinlaukauksia, Linnassa tietenkin luultiin, että
piirittäjät olivat aloittaneet rynnäkön.

— Kylläpä sinä olet koko paholainen hakkaamaan, virkahti majuri
Kivekkäälle, joka hakkapeliittamiekkaansa heilutellen raivasi hänen
rinnallaan tietä sisimmän saartolinjan läpi. — Ainakin kymmenen ryssää
olet ehtinyt jo toiseen maailmaan lähettää. Ei luulisi sinua
kauppasaksaksi.

— Sepä minä en enää olekaan, vastasi Kivekäs. — Siitä hetkestä
lähtien kun vihulainen samosi Inkerin rajan yli olen ollut sotilas
kiireestä kantapäähän. Mutta nyt olemmekin Nevan rannalla ja linna on
tuossa ihan ulottuvillamme.

— Mutta miten sinne pääsemme? Uimallako vai?

Kivekäs asetti kouransa torveksi suun eteen ja huusi linnaan, että
täällä oli ystäviä, joiden tuli päästä yli. Linnasta vastattiin ja
muutaman hetken kuluttua kuului pimeästä airon loisketta. Mutta
taistelun melske rannalla kiihtyi hetki hetkeltä, ja kun aamuyöstä
viimeinenkin rannalle ilmestynyt suomalainen oli korjattu veneeseen,
huomattiin, että koko apujoukosta oli vain viitisenkymmentä miestä
päässyt linnoituksen suojaan. Muut olivat joko pimeässä eksyneet ja
kadonneet metsiin tai kaatuneet taistelussa.

Seuraavana aamuna Kivekäs seisoi linnanmuurilla ja kasvoillaan
kummastunut ilme tuijotti erästä vihollisen saartovallia kohti. Heti
päivän valjettua olivat venäläiset aloittaneet ankaran ammunnan ja
vallilla näkyi kolme heidän tykkiään. Niitä ladattiin parhaillaan ja
käskyjä tykkimiehille jakeli kookas mies kapteenin univormussa.

— Mitäs meidän uljas partionjohtajamme täällä miettii? Onko ehkä
kypsymässä jokin uusi kepponen?

Tämän lausui linnoituksen komentaja, eversti Schlippenbach lyöden
Kivekästä olkapäälle.

— Tiedättekö, eversti, kuka tuo kookas venäläinen on? kysyi Kivekäs ja
osoitti tykistökapteenia.

Eversti varjosti kädellä silmiään ja tähysti tarkkaan osoitetulle
patterille.

— Sehän on... etkö häntä tunne? lausui hän lopuksi.

— Aavistan, että hän on —

— Itse tsaari Pietari. Niin, hän se on aivan varmasti. Mutta kas, nyt
he suuntaavat tulikirnunsa juuri meitä kohti.

He kyyristyivät suojaan, ja kohta sen jälkeen jymähti muurin reunaan
kolme perättäistä kuulaa singoten ilmaan pölyä ja kivensirpaleita.
Eversti ja Kivekäs suuntasivat jälleen katseensa patterille.

— Olen nähnyt hänet kerran aikaisemminkin, sanoi Kivekäs synkästi.

— Kenet? Tsaarinko? kysyi eversti.

— Hänet juuri, ja Kivekäs kertoi kohtauksesta Jänissaarella kolmisen vuotta sitten
.

— Nyt käsitän, millä matkoilla hän silloin liikkui, lopetti hän
kertomuksensa. — Jospa olisin silloin hänet tuntenut, niin —

— Niin mitä? kysyi eversti huvittuneena.

— Niin hän makaisi jo kolmatta vuotta Nevan pohjassa.

— Hm, silloin olisivat asiat varmaankin kokonaan toisin näillä
maanäärillä, virkahti eversti. — Mutta kas kuinka hän asettaa itsensä
alttiiksi meikäläisten kuulille. Koetetaanpa, eivätkö kanuunamme saa
hänestä urakkaa.

He astuivat lähimmälle ampuma-aukolle, jonka tykki huolellisesti
suunnattiin tsaaria kohti. Eversti itse asetti sytyttimen
sankkireiälle.

Kun se valtava tomupilvi, jonka laukaus oli nostattanut venäläisen
patterin ylle, alkoi haihtua, he näkivät tsaarin heilauttavan kättään
linnoitusta kohti sekä sitten peräytyvän suojaan patterin taakse.

— Ei hän ole meidän saavutettavissamme, sanoi eversti pettyneenä.

Päivän kuluessa kiihtyi venäläisten tulitus, niin että taukoamaton
jyrinä ja pauke täytti tienoon. Muurit murtuivat monin paikoin ja ennen
kuin aukot yön hetkinä oli ehditty tukkia, aloittivat viholliset päivän
sarastaessa yleisen rynnäkön. Joka suunnalta läheni linnaan lotjia ja
hirsilauttoja, kaikki täynnä vihreätakkeja musketteineen ja
rynnäkkötikkaineen. Syntyi vimmattu taistelu, jossa linnan kolme ja
puoli sataa puolustajaa sai osoittaa mihin he kelpasivat ja että he
olivat vanhan suomalaisen soturimaineen arvoisia. Rynnäkkö lyötiin
takaisin.

— Sinähän olet ilmetty raivotappelija, sanoi eversti Kivekkäälle,
jonka taistelua muurin aukossa hän oli kammonsekaisella ihastuksella
hetkisen seurannut.

— Soisin, että minulla olisi kahdenkymmenen miehen voimat omaini
lisäksi, sanoi Kivekäs pahoin lohkeillutta, veristä miekkaansa
silmäillen.

Kahdesti päivän kuluessa venäläiset uudistivat vielä rynnäkkönsä.
Kummallakin kertaa heidät lyötiin takaisin. Heidän kaatuneitaan oli
kasoittain muurien juurella ja Nevan aallot kuljettivat alaspäin
miehettömiksi jääneitä hirsilauttoja, aseita ja kaatuneiden ruumiita.
Kokonaista kuusituhatta miestä menettivät venäläiset sinä päivänä.

Eversti Schlippenbach piti upseereineen sotaneuvottelua, sillä äsken
oli tsaari tarjonnut heille kunniallista antautumista. Huomattiin, että
ampumavarat olivat aivan lopussa, muonaa ainoastaan viikkokaudeksi ja
miehet lopen uupuneita. Linnan puolustamista ei voitu enää paljonkaan
pitkittää. Päätettiin siis hyväksyä tsaarin antautumisehdotus, jonka
mukaan puolustajat saivat aseineen vapaasti lähteä linnasta.

Ennen kuin antautumisesta ruvettiin neuvottelemaan, Kivekäs astui
everstin eteen ja pyysi lupaa jäljellä olevine miehineen poistua
linnoituksesta. Syyksi hän ilmoitti yksinkertaisesti sen, ettei hän
voinut eikä tahtonut antautua venäläisille. Eversti suostui hänen
pyyntöönsä, koska oli syytä pelätä, että venäläiset tekisivät
antautumisehdoissa häneen nähden poikkeuksen, hän kun ei kuulunut
varsinaiseen sotaväkeen ja etenkin kun hänen nimensä oli venäläisten
keskuudessa tunnettu ja pelätty.

Yön tultua Kivekäs souti siis kymmenkunnan miehensä kanssa maalle ja
miekka kourassa raivasi tiensä piirityslinjojen läpi jatkaakseen
muualla taistelua isänmaan vapauden puolesta.

Pähkinälinnan antautumisen jälkeen Kivekäs oli jatkanut sodankäyntiä
omiin nimiinsä, tehnyt miehineen huimapäisiä partioretkiä venäläisten
keskuuteen, niin että nämä lopulta olivat näkevinään Kivekkään sormet
kaikessa mukana.

                                                  ⸻

Pähkinälinnan menetyksen jälkeen oli pelätty vihollisen suoraa päätä
samoavan Nevanlinnan kimppuun ja sen takia suurin osa kaupungin
porvareita oli hätäännyksissään muuttanut Suomeen, minkä jälkeen
komendantti oli sytyttänyt kaupungin palamaan. Jäljellä oli vain
pienoinen joukko sotilaita linnoitusta puolustamassa. Kivekäs oli
myöskin siihen aikaan lähettänyt perheensä Viipuriin, mutta itse hän
pysyi miehineen synnyinseuduillaan pitäen Jänissaaressa päämajaa, josta
käsin hän teki rohkeita retkiään venäläisten valtaamille alueille.

Viholliset eivät Pähkinälinnasta olleetkaan suoraa päätä samonneet
Nevanlinnaan, vaan virran suulla oli koko talvi saatu olla rauhassa
heidän yrityksiltään. Nyt oli jo toukokuu alussa ja Nevakin oli jo
purkanut jääpeitteensä.

Oli vielä ani varhainen, kun Kivekäs heräsi unestaan. Ulkona sarasti jo
kuitenkin päivän alku.

Juuri kun Kivekäs veti saappaita jalkaansa, kuului linnoituksesta päin
tykinjyräys, jota heti seurasi toinen, kolmas ja sitten melkein
yhtäaikaa puolikymmentä laukausta. Sen jälkeen kuului säännötöntä
muskettitulen räiskettä. Miehet kavahtivat jalkeille ja Kivekäs syöksyi
ulos.

Kohta hän ilmestyi kuitenkin takaisin tupaan ja huusi:

— Aseisiin, miehet, meidät on saarrettu!

Tuossa tuokiossa miehet tempasivat aseensa ja syöksyivät päällikkönsä
kintereillä ulos. He joutuivat heti pihalla kahdelta suunnalta tulevaan
kuulasateeseen. Kivekäs vaipui maahan ja hämmästyneet miehet totesivat,
että hän oli saanut kuulan rintaansa. Heti hän kohosi kuitenkin
ryntäilleen ja nojaten selkänsä tuvanseinään viittasi alipäällikkönsä
Taneli Luukkosen luokseen.

— Retkeni päättyy tähän kotikynnykselle, mutta sinä, Taneli, jatka
taistelua, hän sanoi painaen vasemmalla kädellä haavaansa ja puristaen
oikeassa rakasta hakkapeliittamiekkaansa.

Sitten hän korotti äkkiä äänensä ja huusi miehille:

— Oletteko lampaita? Puolustakaa saarta ja lyökää ryssä takaisin!

Kolmelta puolen nousi venäläisiä lotjista saarelle. Hurjasti kävivät
Kivekkään miehet Luukkosen johdolla heidän kimppuunsa. Taistelun
melskettä säestivät linnoituksen kanuunat, sillä venäläisten päävoima
oli hyökännyt Nevanlinnan kimppuun. Siitä tuli verinen päivä ja taas
saivat Nevan aallot kuljetella merta kohti joukoittain venäläisten
ruumiita.

Kun ensimmäinen hyökkäys linnoitusta vastaan oli lyöty takaisin,
vihollislotjat peräytyivät myöskin Jänissaaren rannalta ja sissit
saivat aikaa hiukan hengähtää. Kiireesti Luukkonen palasi nyt Kivekkään
luo. Tämä oli vielä hengissä.

— Käy... nouda tuvasta... siellä on penkin alla sellainen ruostunut
moskovalaismiekka, hän sanoi voipuneella äänellä.

Ihmetellen Luukkonen täytti käskyn. Kun Kivekäs oli saanut tuon vanhan
asekulun käteensä, hänen silmänsä välähtivät omituisesti. Hän kohotti
kätensä ja löi moskovalaisen aseen niin tuimasti oman miekkansa
hamaraan, että se rauskahti kahdeksi kappaleeksi.

— Kas niin, tuo ei ole ikäänsä näillä mailla hallitseva! hän sanoi
palasia osoittaen, ja sitten omaa miekkaansa kohottaen lisäsi: — Tämä
on lujempaa ainesta. Ja nyt, miehet, kaivakaa minulle hauta tuohon
pihan keskelle, sillä hetkeni ovat luetut. — Minä olen tämän saaren
omistaja ja haltija, sen uumenissa tahdon maata ja vartioida saartani
ajasta aikaan. Ja vaikka moskoviitti tämän hetkeksi valtaisikin, minä
tulen haudastani huutamaan kirouksia vierasta anastajaa vastaan. Jos se
rakentaa kaupunkinsa minun haudalleni, minun ja esi-isäini omistamalle
maaperälle, kirousteni painosta sen muurit kerran sortuvat. Kaivakaa
hautani syväksi. Älkää irrottako miekkaa kourastani, kun laskette minut
haudan pohjalle. Viskatkaa jalkoihini haudan syvyyteen nuo
moskovalaisen aseen palaset.

Haudan valmistuessa Taavetti Kivekäs heitti henkensä. Vasemman
nyrkkinsä kohottaen hän lausui Luukkoselle ja toisille miehille, jotka
hänen ympärillään seisoivat:

— Jatkakaa taistelua! Jatkakaa sitä viimeiseen saakka! Älkää ilman
taistelua luovuttako tuumaakaan isäinne maasta. Ja jos menetätte,
ottakaa takaisin. Taistelkaa!

Juuri kun sissit kävivät peittämään maan poveen päällikköään,
venäläiset ryhtyivät uuteen rynnäkköön linnoitusta ja Jänissaarta
vastaan. Tykkien jyristessä, muskettien paukkuessa ja kuulain vinkuessa
luotiin viimeiset multalapiot Kivekkään haudalle.

Taistelu muodostui ensimmäistä hurjemmaksi. Joka suunnalta venäläiset
tunkivat ylivoimaisina Jänissaareen. Illan tullen Luukkonen raivasi
jäljelläolevien miestensä etunenässä itselleen tien Nevan Suomen
puoleiselle rannalle. Kun he hämärän langetessa pysähtyivät Parkalassa
metsän reunaan huoahtamaan, he näkivät valtavan tulipatsaan nousevan
ilmaan Jänissaarelta. Venäläiset olivat sytyttäneet Kivekkäiden vanhan
perintötalon palamaan.

— Se kostetaan! sanoi Luukkonen synkästi pudistaen nyrkkiään Nevan
suuta kohti.

Ja hän piti sanansa. Hän jatkoi sitkeästi vuodesta toiseen taistelua
miehineen, joita tästä alkaen niin ystävät kuin viholliset rupesivat
kutsumaan kivekkäiksi. Venäläiset eivät tienneet Kivekkään kaatumisesta
ja että hänet oli haudattu omaan kotisaareensa, vaan koettivat yhä
saada häntä käsiinsä luullen hänen olevan mukana kaikissa niissä
rohkeissa teoissa, joita Luukkosen sissit suorittivat. Kun Inkeri oli
kokonaisuudessaan joutunut venäläisten valtaan, kivekkäät jatkoivat
taistelua Suomen rajojen sisällä. He jatkoivat sitä vielä sittenkin,
kun koko Suomi oli vallattu ja varsinaiset sotatoimet tauonneet ja
tavan takaa he tekivät huimapäisiä retkiä Nevan suulle hävittääkseen
sen kaupungin alun, jota tsaari Pietari oli ruvennut sinne rakentamaan
ja jonka hän kohta Nevanlinnan valloituksen jälkeen nimitti ja määräsi
valtakuntansa pääkaupungiksi.

Jänissaarelle kohosi mahtava Pietari-Paavalin linna. Mutta sen muurien
alla lepää saaren oikea isäntä, Taavetti Kivekäs, kourassaan raskas
hakkapeliittamiekka.

Kyösti Wilkuna

NELJÄKYMMENTÄ VUOTTA SOTURINELÄMÄÄ

JUHANA HENRIK FIEANDT

Viipuri oli menetetty. Venäläiset olivat saaneet haltuunsa Suomen
itäisen rajavartion, joka kovimmissakin koettelemuksissa, äärimmilleen
ahdistettuna aina oli näihin asti säilynyt isänmaan murtumattomana
lukkona ja johon sen vuoksi valtakunta oli sokeasti luottanut. Tulipa
uhka kuinka ylivoimaisena tahansa, Torkkelin ja Possen varustus
kumminkin kestää, uskottiin Ruotsissa ja Suomessa vahvasti vuosisadasta
toiseen.

Nyt oli tämä tuki ja turva sittenkin sortunut isonvihan hyökyyn.
Menetys järkytti valtavasti mieliä koko valtakunnassa, se vaikutti
typerryttävän nyrkiniskun tavoin. Miten se on mahdollista, kysyttiin,
kenen syytä on tämä onnettomuus? Maahan on nyt avoin viholliselle,
kynnys ja portti on poissa, — Viipuri venäläisillä! Mitä on isänmaan
pelastamiseksi tehtävä?

Herättiin vihdoinkin ajattelemaan Suomea, hätkähdettiin Ruotsiakin
uhkaavaa vaaraa, ryhdyttiin taas toimiinkin. Kykenemätön ylipäällikkö
Lybecker, joka ei ollut kylliksi huolehtinut Viipurin turvallisuudesta,
erotettiin virastaan, tarmokkaampi, toimekkaampi Nieroth pantiin
tilalle; sotaväkeä lisättiin Suomessa, sitä sijoitettiin Karjalaan, —
tarkoituksena oli vieläpä ottaa Viipuri venäläisiltä takaisin. Ensiksi
oli se eristettävä Pietarin yhteydestä, niin että sen venäläinen
varusväki ei voisi saada apua eikä muonaa, ja sitten saartaa se joka
puolelta.

Nieroth oli tässä mielessä kevättalvella 1711 määrännyt sen parin,
kolmen tuhannen miehen savolaisarmeijan, joka kenraali Armfeltin ja
eversti Stjernschantzin johdolla oli Savonlinnasta lähtien
menestyksellä taistellut Pohjois-Karjalassa vallaten maan Laatokkaa
myöten, samoamaan Karjalan kannakselle ja katkaisemaan venäläisten
huoltoyhteyden Pietarin ja Viipurin väliltä. Toisten suomalaisjoukkojen
piti tulla näitä vastaan Virolahdelta ja Säkkijärveltä. Vainolainen oli
kerta kaikkiaan pantava ahtaalle.

Näissä merkeissä pienehköt suomalaiset suksimies- ja jääkäriosastot
keväällä 1711 liikehtivät Karjalan kannaksen moneen kertaan autioiksi
hävitetyillä mailla, hyökäten venäläisten vartiojoukkojen kimppuun ja
anastaen heidän kuormastojaan. Yksi joukko oli siten huhtikuun alussa
samonnut Muolaaseen asti ja lepäili kauniina kevätaamuna erään poltetun
kylän laidassa, missä vielä jokunen sauna tai riihi soi kylmältä
suojaa.

Oli yömarssin jälkeen nukuttu muutamia tunteja ja päivä paahtoi
lämpimimmillään kylämäen suvista ahdetta, mihin miehiä nyt keräytyi
aamiaiselle, syömään viholliselta pari päivää sitten anastettuja
herkkuja. Jäseniä kangisti vielä eilisten ponnistusten jälkeen, ja kun
siinä tarinoitiin retken vaiheista ja vaivoista, pyrkivät muutamat
vanhemmat miehet vähän moitiskelemaan tätä rasittavaa seikkailuelämää.

— Kun pääsisi saunaan ja sitten kotipankolle nukkumaan, murahti muuan
urho piipunnysäänsä virittäessään ja koipiaan oikoessaan.

— Niin, uunin lämpö se olisi poikaa, vieläköhän tuota koskaan
tavannee, säesti hiukan haikeamielisesti toinen äijä puhuen samalla
näistä alituisista vaaroistakin vihollisten miehittämillä alueilla.

Mutta osaston päällikkö, nuori solakka luutnantti, jonka
hienopiirteisiä kasvoja vasta untuvainen poskiparta varjosti,
heittäytyi selälleen törmälle päivän paistatettavaksi, käännähti siinä
viimeksi puhuneen puoleen, viittasi siniselle taivaalle ja virkkoi:

— Mikäs sen ihanampaa on, Heikki, kuin keväinen törmä lepopaikaksi,
mikä sen suloisempaa kuin tämä vapaa soturinelämä. Paistatat päivää,
syöt vierestäsi viholliselta siepattuja eväitä ja laulelet sekaan, niin
että metsä raikuu.

— Laulat ja odotat, kunnes tappelu alkaa ja vainolainen on niskassasi!

— Niin juuri, Heikki, — taikka en odota! Hyökkään itse ja isken kuin
salama, lämpenen, valmistan viholliselle kuumat paikat, — sitten taas
lepään ja nautin.

Nuoret miehet katsoivat ihastellen innokasta johtajaansa, mutta tuo
vanhempi uros, joka näkyi olevan tuttavallisissa suhteissa päällikköön,
jatkoi vielä:

— Niin puhuu nuori mies, joka on vasta päässyt sodan makuun. Annahan
kun tässä ammatissa vanhenet ja koet sen kaikki kärsimykset.

— Olenhan ollut jo matkassa minäkin, vastasi luutnantti
kerskailematta, — mutta soturina minä elän ja kuolen.

— Toden puhuit, virkkoi siihen tuo vanha soturi melkein ennustajan
tapaan, nousten ryntäilleen ja johtajaansa silmiin katsoen. — Sotaan
kuolet!

— Se on melkein meidän kaikkien kohtalo, myönsi luutnantti. — Mutta
sanopas, Heikki, jos lienet tietäjä, kuinka ja koska se tapahtuu.
Tänäänkö vai kolmenkymmenen vuoden perästä?

— Sitä en sano, vastasi tietäjä vältellen, — vielä sinulla on monet
vaaran paikat edessäsi. Mutta kun se hetki kerran tulee, etköhän
silloin kadu sanojasi?

Nuori luutnantti hypähti pystyyn.

— Tule kysymään silloin, Heikki, ja minä vastaan: En kadu! Minä olen
elänyt ja kokenut paljon.

Se oli leikkitarinaa lepotantereella, mutta siinä oli totta toinen
puoli. Ja nekin miehet, jotka valittelivat vaivojaan, ihailivat nuorta,
tulista ja neuvokasta päällikköään ja olivat hänen mukanaan valmiit
menemään vaikka hornan kitaan. Sen hän tiesi. Ja jos milloin oli
mielessä vähän alakuloisuutta, aina hän sai niihin valetuksi omaa
intoaan ja uskoaan.

Nytkin hän reippaana asteli saunan kupeelle, tarttui pyssyynsä ja nousi
suksilleen virkkaen:

— Taas painutaan metsään ja hiiviskellään idemmäksi. Mutta ensi yönä
tapella rytistetään, silloin savustetaan viholliset siihen uuteen
linnoitukseensa, jonka he ovat tänne Muolaaseen rakentaneet. Ja sitten
Viipurin valtatielle — eteenpäin vain!

Kohta olivat miehetkin, satakunta savolaista, suksillaan, joilla vielä
metsissä saattoi liikkua, ja leveänä kaarena painui joukko kyläraunion
takaiseen näreikköön. —

Tämä reipas luutnantti, joka johti osastoaan Karjalan kannaksella, oli
Juhana Henrik Fieandt, 26-vuotias soturi, soturin poika, joka itse jo
pian kymmenen vuotta oli ruutia haistellut. Hän ei siis ollut
ammatissaan niinkään vasta-alkaja kuin ehkä kasvojen sileydestä olisi
voinut päätellä. Jo 17-vuotiaana nahkapoikana oli hän ruvennut
rakuunaksi ja seurannut Kaarle-kuninkaan voittoisaa armeijaa Virossa,
jossa hän oli syntynyt, oli sitten palvellut Kuurinmaalla Lewenhauptin
joukoissa, sen jälkeen Inkerissä Maijdellin komennossa ja vihdoin
Armfeltin alaisena Savossa, jossa hänet oli ylennetty luutnantiksi. Nyt
hänellä oli jo oma osasto johdettavanaan ja hän oli hiljakseen
päättänyt, ettei hän tätä itsenäistä tehtävää suorittaessaan petä
esimiestensä luottamusta.

Venäläiset olivat Inkerin vallattuaan ja Pietarin perustettuaan
vakinaisesti pesiytyneet Kannaksen rajakulmalle ja valtansa
vahvikkeeksi mm. rakentaneet Muolaan linnan. Se oli nyt siitä
hävitettävä, jos mieli päästä katkaisemaan venäläisten yhteydet
Viipuriin. Tätä tehtävää suorittamaan nuori Fieandt oli nyt joukkoineen
menossa. Kuinka suuri varusväki oli Muolaan linnassa, siitä ei ollut
tarkempaa tietoa. Joka tapauksessa se oli vallattava äkkirynnäköllä,
eikä piirittämällä. Fieandt tunsi vanhastaan tienoot ja taipalet näillä
mailla ja samosi siis varmasti ja arkailematta eteenpäin.

Illan suussa lepäiltiin taas havuvuoteilla metsässä, mutta aamuyöstä
oli joukko virkeänä jalkeilla. Muolaan linna oli kivi- ja multavallien
ympäröimä korkea kunnas, johon oli rakennettu tornit ja
rintavarustukset tykkeineen. Sotaväkeä varten oli linnassa
puurakennuksia. Se oli teiden risteyksessä tärkeällä paikalla, ja
linnasta käsin oli vihollisen tarkoitus isännöidä tämänpuoleista
Karjalaa. Hyökkäystä tähän pesäpaikkaan olivat nuoren luutnantin
esimiehet pitäneet uhkarohkeana, hän oli itse tarjoutunut yrittämään ja
paloi nyt halusta päästä näyttämään kuntoaan.

Itäinen muuri oli muita matalampi ja loivempi, sen olivat vakoojat jo
ennakolta kertoneet. Sitä kohti Fieandt aikoi rynnistää. Miehet
varasivat metsästä mukaansa pitkiä riukuja ja oksapuita, joita myöten
he voisivat kiivetä, ja vasta sisäpuolelle päästyä oli alettava
tappelu. Hiljaa he hiipivät metsän rintaan asti, mutta siitä aukean yli
luutnantti komensi miehensä juoksemaan, etteivät vartijat ehtisi liian
aikaiseen hälyttää linnuetta eikä käydä tykkeihinsä käsiksi.

Itse hän juoksi ensimmäisenä kuin vihuri, solakka näre kainalossaan ja
miekka hampaissa, ja pyrynä tuiskahtivat miehet hänen perässään.
Miesten kavuttua muurin laelle alkoi linnan sisältä ja valleilta kuulua
huutoa ja jyminää. Mutta miesjoukko loikkasi muurin yli ja iski ensi
töikseen tulta sytyttäen palamaan lähinnä muuria olevan puurakennuksen,
jonka tuohikatto pian tuprahtikin liekkeihin.

Tappeluhan siinä syntyi pimeällä linnan pihalla; ammuttiin läheltä,
lyötiin teräaseilla, käsiksikin käytiin. Mutta unestaan heränneet
venäläiset olivat hölmistyneitä, kun eivät tienneet pimeässä, paljonko
vihollisia oli heidän kimpussaan. Uusia kapusi myötäänsä itäisen muurin
ylitse. He eivät voineet käyttää tykkejään, he eivät ymmärtäneet koko
rytäkän syytä. Jotkut säikähtyneet avasivat silloin eteläisen portin ja
ryntäsivät siitä ulos ihan köytenään pakosalle, toisten seuratessa
mölyten perässä. Päälliköt kyllä karjuivat ja manasivat ja koettivat
järjestää miehiään vastarintaan sekä huutaa heitä pysähtymään. Mutta
Fieandt ei antanut heille hengähdyslomaa, hänen joukkonsa hyökkäsi
palavan puurakennuksen takaa pyssyt ja pistimet ojossa kohti ja
suorastaan ajoi vastustajat ulos linnasta. Antoipa vielä pauketta
kaupantekijäisiksi!

Muolaan linnan valtaus sujui vähemmässä kuin tunnissa. Aamu ei ollut
vielä täysin valjennut, kun ne suomalaiset, jotka olivat pakenevia
ajaneet takaa, palasivat linnaan ja näkivät siellä jo omat miehensä
tykkien ääressä ja vartiopaikoilla valmiina puolustamaan linnaa koko
joukon sitkeämmin kuin sieltä äsken lähteneet. Muutamia kymmeniä
vankeja oli jo aseista riisuttuina suljettu tyrmään, tulipalo oli
estetty leviämästä muihin rakennuksiin, ja miehet tarkastelivat juuri
varastoissa olevia ruoka- ja sotatarvikkeita. Niitä oli kelpo määrät,
tälle joukolle oli evästä koko vuodeksi, ja sittenkin olisi saanut joka
päivä herkutella.

Nuori Fieandt kulki varmana, reippaana ja iloa säteilevänä uudessa
valtakunnassaan, mutta hän ei myöskään laiminlyönyt tilanteen
aiheuttamia velvoituksia. Hän jakoi miehet työvuoroihin, toiset
vartioimaan, toiset nukkumaan, antoi heille varastosta vain yhden
viinaryypyn mieheen, mutta limppua ja silavaa sitä enemmän ja
kultakolikoitakin siekailematta. Ja miehet olivat onnellisia ja
ylpeitä.

Touhuillessaan linnan pihalla nuori luutnantti tapasi saman
parta-äijän, joka eilen lepopaikalla oli vähän marissut näitä sodan
vaivoja, löi häntä olalle ja virkkoi toverillisesti:

— Hei, Heikki, mitä sanot tänään? Et kai vaihda soturin ammattia
muuhun?

— En vaihda.

— Tiesinhän sen. Nyt saatkin lähteä viemään sanomaa Armfeltille
Jääskeen. Sano vain: Tie on auki, tulkaa!

                                                  ⸻

Viipuria ei saatu valloitetuksi takaisin. Muolaan linnakin joutui
takaisin venäläisille sen jälkeen kun luutnantti Fieandt oli sieltä
lähtenyt taas uusille retkille. Karjala menetettiin kokonaan ja muukin
Suomi valloitettiin pala palalta sikäli kuin vuodet kuluivat ja sotaa
jatkui. Suomen aina huonosti varustetun ja aina huonosti johdetun
armeijan lähteet peräytyivät Kymijoelle ja senkin taakse, Hämeenlinnaan
ja siitä pohjoiseen. Etelä-Suomen rannikko kaupunkeineen joutui
vihollisten käsiin, samoin Turku ja Varsinais-Suomi. Suomen sotajoukon
rippeet peräytyivät yhä pohjoisemmaksi jättäen poloisen isänmaan
vainolaisen raastettavaksi.

Peräytyvän armeijan mukana kulki Juhana Henrik Fieandtkin, nyt
kapteeniksi korotettuna, johtaen omaa osastoaan. Hän taisteli uljaasti,
milloin siihen vain sai tilaisuutta, ja jakoi edelleen miestensä kanssa
kaikki sodan vaivat ja vaarat. Partioretkistä hän sai viihdykettä niin
kauan kuin ylipäällikkönä oli Nieroth. Mutta hänen kuoltuaan alkoi taas
Lybeckerin kunniaton komento ja sitä oli toimeliaan soturin vaikea
sietää.

Toivo heräsi taas henkiin Suomen armeijassa, kun sen ylipäälliköksi
vihdoinkin (1713) määrättiin kenraali Armfelt. Tämän jäykän suomalaisen
tunsi Fieandtkin hyvin heidän yhteisiltä Karjalan retkiltään, ja hän
tiesi samalla, että nyt saadaan edes tapella! Niin saatiinkin.
Pälkäneellä ja Kostianvirralla kapteeni Fieandt odotteli savolaisineen
päättäväisenä vihollisten maihinnousua ja hänen katseestaan säihkyi
taisteluinnon ja nuoruuden tulta, kun hän näki näiden lauttojen
lähenevän. Hän ei ollut enää sama sileänaamainen nuorukainen kuin
muutamia vuosia sitten Muolaassa. Sodan ja partioelämän yhtämittaiset
rasitukset olivat uurtaneet vakoja hänen kasvoihinsa ja kovettaneet
hänen piirteensä. Takkuinen ruskea parta peitti hänen poskensa ja ääni
soi karkeana, kun hän miehiään komensi. Mutta silmissä oli entinen tuli
ja kun hän komensi miehensä ryntäämään maihinnousevaa vihollista
vastaan, ei sitä iskua mikään kestänyt. Veteen ja lotjilleen oli
tunkeilijain vetäydyttävä Kostianvirran rantaan siltä kohdalta.

Mutta mitä auttaa yhden osaston uljuus, kun ylivoima hyökkää leveällä
rintamalla ja toiset puolustajat väistyvät ja peräytyvät. Hammasta
purren ja sydän synkkänä marssi Fieandtkin pian taas myöhäissyksyn
veteliä teitä pitkin Pälkäneeltä peräytyvän armeijan mukana yhä
kauemmaksi pohjoiseen saaden vain joskus pikkukahakoissa häädellä
Hämeenkankaan yli pyrkiviä vihollisjoukkoja.

Niin jouduttiin talven ajaksi Isoonkyröön. Nyt torjuttiin vihollista
helmikuun pakkasessa Napuen kentällä. Fieandt osastoineen taisteli
siellä taas keskustassa, jonka painostus pani vihollislaumat horjumaan
ja saattoi ne sekasortoon. Se oli verisin päivä, missä hän oli ollut
mukana. Laaja lumikenttä oli veren tahrima ja verta valui hänenkin
haavoittuneesta reidestään, mutta sitä hän ei huomannutkaan. Hän
komensi miehiään yhä eteenpäin, pääsi venäläisten tykkipattereille asti
ja huhki raisusti niitä vallatessaan. Voitto oli nyt käden ulottuvilla!

— Hei, pojat, hei, Heikki, sinäkö siinä tappelet. Nyt vihollisen tykit
puremaan omiaan!

Se oli sama vanha soturi, joka oli ollut mukana Muolaan valtauksessa ja
joka edelleen kuului hänen osastoonsa. Yhä lujemmin oli Heikki nuoreen
päällikköönsä kiintynyt, vaikkei hän sitä aina ilmituonut. Nytkin hän
viittasi kentän itäiselle, metsäiselle kulmalle virkkaen:

— Onhan tämä tupenrapinaa. Mutta mitä nuo tuolla juoksevat?

— Juoskoot mitä juoksevat, me painumme eteenpäin!

Ja vallattujen tykkien ohi Fieandt porhalsi miehineen raivokkaasti
väistyvän vihollisen jälkeen.

Hän ei ollut siinä taistelun tiimellyksessä huomannut, että vihollinen
oli metsän kautta kiertänyt Armfeltin voiton toivossa taistelevan
armeijan, saartanut sen kahdeltakin puolelta, ja että se nyt jo
hyökkäsi takaapäin. Eikä hän tahtonut uskoa sitä vieläkään, vaikka näki
jälkijoukkojen hajoavan. Hän ryntäsi vain eteenpäin ja vihollinen
väistyi hänen tieltään. Mutta toiset rinnalla kulkeneet osastot olivat
säikähtäneet saartoon joutumistaan, juosseet takaisin, joutuneet
epäjärjestykseen — yleinen sekasorto vallitsi nyt vuorostaan Suomen armeijassa
. Hän vain taisteli edelleen voiton huumauksessa ja innosti
joukkonsa mukaan, karjui, iski ja eteni.

Mutta seuraus oli, että näin edennyt keskustan osa ennen pitkää oli
umpisaarroksessa. Sen kimppuun hyökättiin nyt joka taholta, miehiä
kaatui, joukko hupeni. Toisaalla olivat saarretut joukot rynnänneet
metsään päin hajanaisin parvin. Fieandt oli jäänyt hyökkäämään
joukkoineen avoimelle kentälle ja siihen sen ylivoima piiritti. Jo
oivalsi toivottoman asemansa päällikkö itsekin, mutta muuta keinoa ei
hän nähnyt kuin taistellen rynnätä suoraan eteenpäin, missä vastarinta
olikin heikoin.

Ehkäpä hän pieneksi sulaneine osastoineen olisi siitä päässytkin
murtautumaan läpi. Mutta hän huomasi samassa miehen kaatuvan vierestään
punertavaan lumitantereeseen ja viittovan hänelle siinä kättään.

— Joko osuivat sinuun, Heikki? kysyi Fieandt tarttuen kaatuneen
ojennettuun käteen.

— Jo — hyvästi, kapteeni, tässä on nyt tämän ilon loppu!

Fieandtin pysähdyttyä toveriaan hyvästelemään pari kasakkaa karautti
sivulta hänen kimppuunsa eikä hän ehtinyt iskeä vastaan. Kasakkahevonen
kaatoi hänet kinokseen ja ratsumies tuikkasi häntä keihäällään.

                                                  ⸻

Haavoittuneena Juhana Henrik Fieandt joutui Napuen taistelussa
vangiksi, haavoittuneena ja käsistään kytkettynä hän sai kasakkahevosen
perässä juosta Hämeenkankaan yli takaisin etelään päin. Seuranaan
hänellä oli suuri määrä muita Napuella vangiksi joutuneita suomalaisia,
jotka nyt saivat palkkioksi urhoollisuudestaan kahleissa kulkea läpi
vihollisen ryöstämän isänmaansa kaukaista itää kohden.

Murheellinen matka, kipu ruumiissa, suru sydämessä. Väliin oli
pysähdyttävä viikoiksi tai kuukausiksi viheliäisiin vankien
keräysleireihin, missä haavat miten kuten hoidettiin. Vilaukselta
Fieandt sai Hämeenlinnan vankileirissä nähdä nuoren vaimonsa, joka oli
pahaa aavistaen talonpoikaisvaimon vaatteissa tullut sinne miestään
kyselemään ja kantoi heidän esikoistaan sydämensä alla. Entistä
raskaammaksi nuorelle kapteenille muodostui jatkuva vaellus venäläistä
vankeutta kohti. Turtumus ja tylsyys rupesi jo valtaamaan vankiraukan
mielen, hän jo aika ajoin toivoi kuolemaa.

Mutta Viipurissa, jossa vankiroikka taas viipyi muutaman viikon
saattajiaan odottamassa, hän tapasi ennen tuntemansa reippaan soturin
ja partiopäällikön, luutnantti Salomon Enbergin, jonka kanssa häntä
pidettiin samoissa kahleissa. Tämä iloluontoinen ja nokkela, monia
kokenut veitikka sai pian mielenraskauden hälvenemään ensi kertaa
vangiksi joutuneen kapteenin mielestä.

— Ei tässä olla vielä lähelläkään loppua, tarinoi iloinen mies heidän
yhteisillä yöpahnoillaan. — Minä tunnen nämä matkat. Pahin on
oikeastaan ohi. Kun Venäjälle tullaan, on jo vaellus ja vartiointi
helpompaa, siellä saadaan ruveta tuumimaan, mitä tietä pakoon on
yritettävä.

— Pakoonko, sieltä asti?

— Totta jumaliste, emme suinkaan me sinne jää. Olet ensikertalainen,
mutta opit pian nämäkin temput. Olemmehan upseereja. Kunhan päästään
näiden raakain kasakkain peitsiltä ja ruoskilta säädyllisempäin miesten
kuljetettaviksi, vaadimme upseerikyydit ja ajelemme troikassa... se
siellä myönnetään. Ja sitten vain varrotaan ensimmäistä pimeätä yötä,
jolloin livistetään...

— Minne? Suomi on jo kohta kokonaan vihollisten vallassa.

— Minne tahansa — uusiin taisteluihin vain. Tämä alkutaival on nyt
kestettävä — ehkei se ole pitkäkään.

Moskovan liepeille asti toverukset saivat kuitenkin vankiroikassa
kulkea, ja aika vierähti syyskesään asti, ennen kuin tuli sellainen
sopiva yö. Eräässä kylässä oli vangit jaettava eri tahoille
sijoitettaviksi ja saattoi sattua, että myöskin Fieandt ja Enberg
siellä erotettaisiin toisistaan. Kuri ja komento oli jo tosiaankin
käynyt höllemmäksi; upseerivangit saivat kesähelteessä maata yönsäkin
niissä vankkureissa, joilla heitä oli päivällä kuljetettu. Tästä
kaikesta vangit keskustelivat eräänä iltayönä. Yö oli sateinen, ilma
raskas, vartijat olivat vetäytyneet katoksen alle rupattelemaan ja
torkkumaan... Nyt koitti hetki — vangit puristivat toistensa kättä. He
pudottautuivat äänettömästi vankkureista läheiseen pellon ojaan,
hiipivät kumarassa korkeaan ruispeltoon ja sen läpi läheiseen metsään.
Ja sitten he juoksivat, juoksivat...

— Minne päin lähdetään?

— Tietysti pohjoiseen!

                                                  ⸻

Kauan sotapakolaiset piileskelivät metsissä, söivät marjoja maasta ja
nauriita halmeilta ja kulkeutuivat näin vähin erin pohjoiseen päin.
Tuli talvi, kengät ja vaatteet kuluivat riekaleiksi, ruoka loppui,
pakolaisten oli pakko uskaltautua asutuille maille. Mutta silloin he
olivat jo ehtineet Aunukseen asti, jossa väki jo oli tällaisiin
pakolaisiin tottunut eikä heille mitään pahaa tahtonut. Säästämillään
rahoilla he ostivat karjalaisilta ruokaa ja vaatteita ja kulkivat
parroittuneina karjalaismusikkoina pyhiinvaellukselle Solovetskiin,
jossa he pyhäinkuvain edessä pomiloituaan saivat muutamiksi viikoiksi
ilmaisen ruoan ja asunnon ja tarpeellisen levon.

Sotapakolaisten tarkoituksena oli pyrkiä Ruijaan ja sen kautta
Ruotsiin. Mutta luostarissa he saivat selville, että Norjakin oli nyt
vihollismaa — Kaarle-kuningas oli näet joutunut sotaan Tanskaakin
vastaan. Silloin he muuttivat suunnitelmaa ja päättivät pyrkiä Vienan
harvaanasuttujen korpien kautta Koillis-Suomen erämaihin, jotka vielä
kuuluivat olevan vihollisen vallasta vapaita. Elätettyään itseään
syystalven kalastajina Suman rannikolla miehet ostivat toisilta
kalastajilta sukset ja hiihtivät metsäkyliä kierrellen, Uhtuan ja
Vuokkiniemen halki, Suomen rajaa kohden. Vuoden 1715 alussa he vihdoin
ohittivat rajan ja olivat muutaman päivän perästä Kajaanin linnassa.

Tämä linna oli vielä suomalaisten käsissä. Siellä isännöi näihin
aikoihin kapteeni Juhana Meurman, pitäen pienen vartiojoukon voimalla
Suomen koko koillista kulmaa vielä venäläisistä vapaana. Tämän vanhan
sotatoverinsa vieraana Fieandt viipyi talvella pari kuukautta auttaen
linnan varustamisessa ja rajaseudun puolustuksessa. Mutta hänen kelpo
matkatoverinsa Salomon Enberg, jonka suonissa vanha partioveri pian
virkosi eloon, yhtyi jo kohta niihin sissijoukkoihin jotka täältä päin
ehtimiseen retkeilivät Sisä-Suomeen ja tekivät venäläisille
kaikkinaista kiusaa.

Kajaanin linna, jota Kaarle IX:n toimesta oli ruvettu
rakentamaan Vuohenkikoskessa olevaan kalliosaareen Oulunjärven ja
Pohjois-Pohjanmaan turvaksi alituisesti hyökkäileviä ja ryösteleviä
venäläisiä ja karjalaisia vastaan, oli näihin aikoihin jokseenkin tasan sadan vuoden
ikäinen. Se oli hyvin suorittanut vartiopalveluksensa
kaukana pohjolassa, oli torjunut kaikki vihollisten pahat aikeet ja
turvannut maakunnalle rauhan. Isonvihan taistelujen riehuessa
linnanisäntä oli saanut aikaan sen, että rajarahvaan kesken
oli molemmin puolin tehty rauhansopimus, joka oli sallinut
seutukuntalaisten häiriöittä jatkaa elämistään korven laidassa.

Mutta kun venäläiset edellisenä vuonna (1714) olivat saaneet koko
Suomen Kemijokea myöten haltuunsa, oli Kajaanin asema muuttunut. Sitä
oli vihollisen taholta ruvettu ahdistelemaan lännestä ja etelästä päin,
kasakkaparvet olivat väliin samonneet Sotkamoon ja Paltamoon ja ihan
linnan liepeille asti, johon 50 vuotta sitten oli rakennettu
kuninkaankartano. He olivat kerran jo ryöstäneet ja hävittäneet sen
pikkukaupunginkin, joka oli linnan turviin syntynyt. Mutta linna itse
oli tällöinkin torjunut kaikki hyökkäykset. Yksinäisenä Ruotsin vallan
vartiona se oli autiossa erämaassa.

Linnanpäällikkö Meurman oli kuitenkin jo ikävystynyt erakkolinnaansa:
hän tunsi olonsa siellä orvoksi ja turvattomaksi. Sitä vastoin
pakolaisuudesta palannut kapteeni Fieandt mieltyi ensi hetkestä tähän
koskilinnaan, jota oli mahdoton yllättää ja josta sissijoukkoja saattoi
lähettää partioretkille Keski-Suomeen, ja hän päätti jäädä sinne. Tähän
päätökseen vaikutti sitä paitsi se seikka, että mies ikävöi jo kovasti
nuorta vaimoaan ja vankeusaikana syntynyttä lastaan, jota hän ei vielä
ollut nähnytkään. Hän lähetti sen vuoksi Sisä-Suomeen samoilevain
sissien mukana sanan Hämeessä asuvalle puolisolleen, että tämä
koettaisi matkustaa Kajaaniin miestään tapaamaan. Naisväellehän
sellainen retki toki oli mahdollinen.

Mutta itse tahtoi Fieandt sitä ennen ilmoittautua armeijaan ja
joukko-osastoonsa, joka jätettyään Suomen oli vetäytynyt Länsipohjaan
ja jota siellä koetettiin uudelleen järjestää. Hankalahan sellainen
matka tietysti oli Pohjanmaan metsien halki, mutta hän oli tottunut
tekemään vieläkin hankalampia matkoja. Hyvällä suksikelillä hän
muutamassa viikossa paineli Kainuuseen ja tapasi vihdoin Armfeltin
Uumajassa. Siellä teki hän selkoa seikkailuistaan ja kärsimyksistään ja
Armfelt ylensi sisukkaan Fieandtin majuriksi. Tällä olisi tietenkin
ollut helpommat päivät Ruotsia puolustavassa Suomen armeijassa, jota
vastaan eivät venäläiset silloin hyökkäilleet, mutta hän kaipasi
takaisin kotimaahansa toimiakseen sen hyväksi juuri Kajaanissa. Ja niin
kävi, että Armfelt kutsui Meurmanin takaisin Ruotsiin ja lähetti J.H. Fieandtin
päälliköksi Ruotsin viimeiseen suomalaiseen varuskuntaan
Kajaanin linnaan.

Sinne Fieandt lähti kesällä 1715 taaskin metsiä samoillen, yhdessä
kymmenkunnan muun suomalaisen, komppaniansa entisen soturin kanssa,
jotka tahtoivat edelleen taistella kotimaassa suositun päällikkönsä
johdolla. Näiden joukossa oli vanha Heikkikin, joka oli Uumajassa ylen
määrin ihastunut, kun siellä yhtäkkiä tapasi rakkaan kapteeninsa. Ja
yhtä ällistynyt oli Fieandtkin.

— Heikki ilmielävänä! hän oli huudahtanut. — Sinuthan jätin kuolemaan
Napuen kentälle, miten miekkonen sieltä hengissä selvisit?

— Kuolleiden kirjoissahan siellä jo olinkin, vastasi Heikki. — Mutta
siitäpä virkosin, luoti ei ollut minua sen pahemmin puhkaissut, ja
yöllä ryömin metsään ja asetuin erääseen tervahautaan makaamaan. Tuli
sinne muitakin pakolaisia, haavani sidottiin häthätää ja pian
painuttiin siitä kyröläisten piilopirtille, jossa kevään kuluessa vamma
parani. Oulussa jo joukkoni tapasin.

— Ja jatkoit taistelua. Niin, eihän sitä ihminen luonnostaan pääse!

Yhdessä nämä vanhat toverukset nyt Paltamon saloja pitkin samoilivat
Kajaanin linnaa kohti. Majuri lisäsi vauhtia kuta lähemmäksi koskivesiä
tultiin, sillä kärsimätön hän oli tietämään, oliko hänen vaimonsa
saanut viestin ja voinut saapua Kajaaniin. Näin oli käynyt, ja
ensimmäisten joukossa riensi saapuvia vieraita vastaan nuori vaimo
poikanen käsivarrellaan.

Mikä ilon ja onnen hetki soturille. Kotionnea kesti nyt syksyn ja alkutalven,
lähes puolisen vuotta. Asuttiin suuren perheen tavoin
linnan lämpimässä tuvassa, jonka päädyssä oli päälliköllä oma
huoneensa, pyydettiin riistaa vedestä ja metsästä ja leipää haettiin
etäämpää venäläisten kuormastoista; lujitettiin varustuksia ja
vahdittiin linnaan tulevia harvoja kulkuteitä. Linnassa oli nyt
kaikkiaan satakunta miestä, niiden lisäksi vielä muutamia
porvariperheitä, jotka kaupungin palon jälkeen olivat sinne tulleet
turvaan. Ruutia ja ampuma-aseita oli myös riittävästi.

Venäläiset jättivät Kajaanin toistaiseksi rauhaan. Pienet
kasakkaosastot eivät kyenneet mitään linnalle, jolla oli tykkejä
suojanaan. Näytti jo siltä, kuin Suomen valloittajat olisivat vallan
unohtaneet tämän erakkolinnan erämaahan.

Mutta unohtumaan se ei sittenkään päässyt. Oli eletty tammikuuhun 1716.
Linnasta oli äsken lähtenyt 50-miehinen partiojoukko Nurmeksesta viljaa
hakemaan, siitä kun aina pyrki olemaan puute. Silloin hiihti eräänä
päivänä Vaalaan sijoitettu vartiomies kertomaan, että Oulusta päin oli
tulossa venäläinen sotajoukko tykkeineen, kuormineen ratsumiesten
polkiessa sille tietä. Majuri Fieandt käsitti nyt, mistä oli kysymys —
lopussa olivat levon ja onnen viikot.

Vihollista odotellessa ryhdyttiin hankkimaan linnaan muonavaroja. Niitä
toivat mukanaan nekin paltamolaiset säätyläisperheet, jotka — kuten
kirkkoherra Erik Kajanus — pakenivat linnan turviin tulossa olevia
julmia vainolaisia, mutta samalla siellä näin ruokaa tarvitsevainkin
lukumäärä lisääntyi. Toivottiin toki viimeiseen asti, että Nurmekseen
lähteneet ehtisivät ajoissa palata viljoineen.

Mutta he eivät ehtineet. Viholliset tulivat ensiksi, leiriytyivät
kosken molemmille rannoille, ja piiritys alkoi. Pommittamalla ei
Kajaanin linnaa kukistettaisi, siitä oli Fieandt alun perin selvillä,
siksi lujat olivat sen muurit ja siksi voimakkaat sen tykit.
Rauhallisin mielin hän sen vuoksi katseli, kuinka kuumaverisyydestään
kuulu venäläisten päällikkö, kenraali Tshekin rakennutti pattereita,
joiden taakse hän kyhäytti hirsisalvoksia miestensä asunnoiksi. Hän
häiritsi tykinlaukauksillaan noita valmisteluja. Eikä Fieandt säikkynyt
vihollisten lukumäärääkään, vaikka niitä oli kolmisen tuhatta miestä,
eikä hän hätäillyt vielä sittenkään, kun pommitus alkoi ja linnan
muurit jymähtelivät soran ja kivien lennellessä pitkin pihoja. Hän
ampui vastaan, kulki valppaana tykiltä tykille ja tähtäili usein
itsekin.

Niin menivät viikot, toinen ja kolmas, eikä linnalle ollut pahaa
vauriota tullut — yksi ainoa mies oli kaatunut. Mutta Fieandt oli
kumminkin vastoin tapojaan taistelun soidessa, pitkin aikaa levoton ja
harmistunut. Häntä harmitti linnan turviin ahtautunut siviiliväen
paljous. Naiset ja lapset kirkaisivat aina kun tykinluoti seiniä
täräytteli. Sota on miesten työtä, naisten itku ja pelko pehmittää
miehisenkin luonnon, sen majuri nyt totesi omaltakin kohdaltaan —
hänen rakkaimpansa olivat häntä itseäänkin aivan liian lähellä.

— Olisi pitänyt ajaa papit ja naiset salolle, piilopirtteihin, puheli
hänelle eräänä Heikki-vanhus, ikään kuin lukien hänen omat
ajatuksensa.

— Olisi pitänyt, mutta sydän heltyi ja antoi periksi, myönsi majuri.

Hyvin vastahakoisesti hän olikin vastaanottanut paltamolaiset ja heidän
pappinsa linnaan. Mutta kun ne rukoilivat ja kuvasivat, miten
vihollinen oli viime talvena heidän kotejaan raastanut, kiskonut
vaatteet papiltakin niin tarkoin, että hänen oli täytynyt värjöttää
heidän edessään yhtä alastomana kuin oli maailmaan tullut, silloin oli
soturin sydän sulanut.

— Niiden hätäilystä meille koituu vielä suurikin vastus.

— Ja ne syövät varastomme, ennen kuin kelirikko ajaa piirittäjät
tiehensä — apua ei meille mistään tule.

Ruokavarat hupenivat arveluttavasti, sen majuri joka päivä totesi. Eikä
lisää voinut saada mistään. Synkkänä päällikkö käveli linnansa suojissa
ja ampumakäytävissä ja hänen mielessään kytivät synkät tulevaisuuden
aavistelut.

Vierähti neljäskin viikko. Pohjoiseen muuriin oli jo ammuttu pahoja
lovia, joten se puoli vaati entistä tarkempaa valvontaa. Se ei
kuitenkaan huolestuttanut majuria. Mutta ruoan puute, vihlova nälkä!

Lapset ja naiset huojuivat kalpeina, vartijatkin uupuivat heikosta
ravinnosta... Oli kiduttavaa miehisenkin miehen nähdä tätä kurjuutta...
tämä ei ollut enää sotaa! Jospa olisikin saanut rehellisesti tapella
mies miestä vastaan, voittaa tai kaatua.

Vihdoin piirittäjäkin alkoi käydä kärsimättömäksi. Pommitus ei tehonnut
tarpeeksi, hyökkäämään ei päässyt, muonankuljetus kävi hankalaksi, aika
venyi pitkälle. Tshekin lähetti linnaan antautumisvaatimuksen ja lupasi
hyvät ehdot: tavaroineen, perheineen saivat sotamiehet vapaasti lähteä
Ruotsiin, muu väki minne tahtoi. Muussa tapauksessa hän hyökkäisi ja
kostaisi hirveästi. Fieandt vastasi kuivasti:

— Antakaa tulla!

Mutta hänen sydämensä vapisi. Viimeiset päivät olivat näet joka
tapauksessa käsissä. Hän oli salannut sen ympäristöltäänkin niin kauan
kuin mahdollista, nyt sen jo tiesivät kaikki.

— Pitäisikö sittenkin antautua? hän kysyi itseltään. — Ei koskaan!

Yön hän valvoi pakkasessa valleilla, taisteli sisässään raivoisammin
kuin koskaan tappotantereella miettien mielessään, miten hän kunnolla
selviytyisi tilanteesta. Jo aamupimeällä unettoman yön jälkeen hän
kutsui miehet koolle sotaneuvotteluun, ilmoittaen heille lyhyesti ja
varmalla äänellä:

— Muonat ovat lopussa, tiedätte sen, enintään päivän kestämme vielä.
Mitään kevennyshyökkäystä emme voi ajatella, antautumista emme
myöskään. Siksi on jäljellä viime keino — kuolema linnassa. Mutta ei
nälkään nääntymällä. Meillä on ruutia kellarissa riittävästi.
Vuorokauden perästä, aamun valjettua, sytytän itse ruutisäiliön...

Hän ei tahtonut siitä enempää keskusteltavan, ei kuulla vastaväitteitä,
ei vannottaa miehiään vaikenemaan. Hän ilmoitti vain päätöksensä ja
järjestettyään miehet taas vartiovuoroihin käveli rauhallisesti
huoneeseensa nukkumaan. Ja hän vaipui heti unen helmoihin.

Mutta linnassa levisi sillä aikaa tieto päällikön päätöksestä, levisi
kauhua herättävänä, sydämiä kuohuttavana. Naiset pyörtyivät, toiset
raivosivat ja kirkuivat ja sanoivat Fieandtia julmuriksi. Ja kun
valvonnasta ja nälästä rasittunut majuri heräsi unestaan, hyökkäsi
hänen kimppuunsa oven täydeltä lähetystöjä ja rukoilijoita. Papit
vetosivat jumalansanaan, äidit lapsiinsa, kaikki armoon ja ihmisyyteen.

Fieandt ei vastannut heille mitään. Hänen sydämensä vuoti verta, mutta
hän ei aikonut peruuttaa päätöstään. Hän käveli ulos, harhaili
vallikäytävään, pysähtyi tulisimpaan kuulasateeseen — viholliset
ampuivat tänään aivan vimmatusti, kiukustuneina eilen saamastaan
kieltävästä vastauksesta — katseli miehiään, jotka kalpeina mutta
uskollisina työskentelivät tykkiensä ääressä — hän oli aivan kuin
turtunut. Noidenkin jäyhäluontoisten, karaistujen, kuoleman kourissa
monesti olleiden miesten silmissä paloi elämän halu ja synkkä syyttely.
Niin, henki on meille rakkaampi kuin maine... Mutta hän ei sittenkään
pitänyt mahdollisena purkaa eilistä päätöstään.

Ilta pimeni taas, ammunta taukosi, äänetön oli pakkasyö, koski yksin
kohisi ja ulvoi. Majuri Fieandt seisoi yksin yössä kuvitellen vielä
kerran selviytyvänsä voittajana taistelusta. Mutta kun hän vihdoin
yösydännä hiipi arkituvan läpi, jonne nuo kituvat ihmiset olivat
nukkuneet kyyneleihinsä, silloin hän horjui. Häntä ei horjuttanut
nuoren vaimonsa itkunsumea, ääneti rukoileva katse eikä ojennetut
käsivarret. Mutta kun hän pysähtyi kehdon luo, jossa hänen esikoisensa
nukkui punaposkisena ja viaton hymy kasvoillaan, silloin hän notkahti
polvilleen kehdon ääreen. Silloin hän vasta tunnusti häviönsä.

                                                  ⸻

Tshekin lähetti aamulla taas airuensa uudistamaan
antautumisvaatimuksensa luvaten nyt pienelle varusväelle oikeuden
lähteä aseineen, siis voittamattomana, linnasta. Ruoka oli tänään
lopussa, pohjoinen muuri oli rikki ammuttu. — Sopimus tehtiin ja
vihollinen vahvisti sen ristiä suutelemalla. Kalpea miesjoukko astui
aseineen ja tavaroineen laskusillan yli päällikkönsä johdolla
mantereelle, muu joukko seurasi hynttyineen perästä ahmien niitä
leipäpaloja, joita piirittäjät naureskellen heille tarjosivat.

Mutta niin pian kun linna oli venäläisten käsissä, he söivät sanansa.
Sotureilta riistettiin jo linnan edustalla aseet, heidän tavaransa
ryöstettiin, turkitkin kiskottiin yltä ja heidät köytettiin
sotavangeiksi. Fieandt ei tätä hämmästynyt, hän oli sitä päinvastoin
odottanut — tunsihan hän jo vanhastaan vastustajainsa valat. Mutta se
oli hänestä nyt yhdentekevää. Hän oli nyt voittajainsa armoilla, koska
kerran oli luopunut oikeudestaan pelastua kuoleman avulla häpeästä.

Vankeja lähdettiin viemään kosken autiolta ahteelta. Fieandtia ja hänen
perhettään varten oli toki varattu reki, ja kun hän siinä istui
lumiseen metsään tuijottaen, hän kuuli takanaan kumean jysäyksen — ja
arvasi, että nyt oli Kajaanin linna räjäytetty. Vihollinen oli
sytyttänyt hänen ruutivarastonsa, joka hänen itsensä olisi pitänyt
tehdä. Hän käännähti silloin vaimonsa puoleen, joka piteli villaisiin
kiedottua poikaa sylissään, katsahti viattomana nukkuvaa lasta ja
virkkoi:

— Paljon uhrasin sinun vuoksesi, poikani. Tuleeko sinusta miestä, joka
sen kerran maksaa!

Vanha Heikki oli Fieandtin rouvan pyynnöstä saanut luvan ajaa päällikön
reessä auttaakseen heitä matkalla. Hän näki esimiehensä murtuneet
kasvot ja jäykkänä metsään tuijottavan katseen, kuuli hänen katkerat
sanansa ja ymmärsi, mitä tulisieluisen upseerin sisällä liikkui.

— Oikein teit, virkkoi hän silloin, — vielä saat taistella, sitähän
olet toivonut.

— Haluaisin nyt olla kuolleiden kirjoissa, huoahti majuri.

— Arvattavasti. Mutta näin on sittenkin parempi. Miehemme ovat jo
livistäneet pakoon yksi toisensa perästä — vihollinen ei näy heitä
pahasti estelevänkään —, he tekevät vielä sisseinä venäläisille paljon
kiusaa, kun heissä henki on.

— Livistä sinäkin, Heikki, ja kerro kaikille, miksi Kajaanin linna
antautui.

— Sen teen. Vielä kerran tavataan.

Seuraavassa pysähdyspaikassa Heikki karkasi. Hävitetyn, ryöstetyn ja
henkitoreissaan huohottavan maan halki kävi vankien matka taas Suomen
halki. Ajettiin ensiksi Turkuun, jonne jätettiin Paltamon kirkkoherra
ja muut säätyläisperheet. Lempeä ruhtinas Galitzin heidät pian
vapautti, mutta kun asiakirjoista kävi selville, että Fieandt oli
kerran ennen ollut sotavankina ja karannut, hänet määrättiin vietäväksi
Venäjälle, tällä kertaa entistä edemmäksi. Moskovaan päästyä — vaimo
ja lapsi seurasi Fieandtia edelleen —, hänen asemapaikakseen
määrättiin vihdoin Kasiran pikkuinen kaupunki. Siellä eli pieni
vankiperhe vuoden päivät köyhyydessä ja kurjuudessa.

Toiset vangit osasivat kuka mitäkin ammattia ja saattoivat sen avulla
vähän parantaa elintasoaan. Fieandtin ainoa ammatti oli soturin, hän ei
osannut muuta, ja siksi hänen perhettään kärsimys koetteli sitä
kovemmin. Nälkää, kylmää ja likaa — lapsi sairastui, sille ei saatu
hoitoa, se näivettyi ja kuoli. Tuo rakas kirkassilmä, johon isä oli
toiveensa kiinnittänyt ja jonka vuoksi hän oli luopunut etuoikeudestaan
sortua linnansa mukana sankarina. Tämä kärsimysten lapsi oli nyt
kuopattava vieraaseen multaan.

Silloin rupesi vihan raivo rajusti vellomaan majuri Fieandtin
rikkiraastettua sydäntä. Hän ei tahtonut vielä itse sortua
toimettomuuteen ja synkkyyteen, hän tahtoi vielä kerran taistella,
hänen täytyi vielä antaa patoutuneen vihansa päästä valloilleen. Hän
rupesi taas miettimään pakoa.

Pakoa vaimon kanssa, joka kaiken lisäksi odotti lasta, pakoa kaukaa
Moskovan takaa! Se oli suorastaan mieletön ajatus! Mutta hänen täytyi
yrittää, hän ei saanut muuten rauhaa. Välipä tuosta, jos siinä
joutuukin kiinni ja saa surmansa!

Venäläisen kerjäläisen asussa hän lähti vaimoineen vaeltamaan länteen
päin. Kulki almua pyydellen talosta taloon. Kielen hän jo osasi, arpia
hänellä oli riittävästi, surkeita juttuja oli hänellä kylliksi
kerrottavana — herkkä kansa sääli ja auttoi kovaosaisia. Väliin oli
kylissä viivyttävä pitempäänkin, kun jalat olivat haavoilla ja
vaimoparka ei jaksanut kävellä. Eräässä kylässä vaimo synnytti vihdoin
tyttölapsen ja siellä oli siis viivyttävä pari kuukautta, ennen kuin
hentoa lasta voitiin lähteä edelleen kantamaan. Monet tuskat ja vaivat
pakolaiset kokivat. Lähes vuoden Fieandt oli ollut matkalla, kun hän
vihdoin saapui Viron rannalle ja pääsi sieltä salakuljettajan venheessä
meren yli Ruotsiin, Geflen kaupunkiin. Sisu vei hänet ja hänen
perheensä perille.

Geflessä oli tuttuja suomalaisia pakolaisperheitä ja heidän puoleensa
vankeudesta palanneet kääntyivät. Mutta kukaan ei tuntenut tuota
kumaraista, kuihtunutta ja pitkäpartaista ukkoa entiseksi reippaaksi
Fieandtiksi. Hänen vakuutteluihinsa uskottiin kuitenkin ja hänelle
annettiin apua. Vaimo lapsineen sai turvapaikan Geflessä.

Mutta itse majuri riensi taas ilmoittautumaan armeijaansa, jonka
rippeet edelleen olivat Uumajassa. Armfelt, joka parhaillaan kokosi ja
järjesteli joukkoaan uusia tehtäviä varten, hämmästyi tavatessaan
kadonneeksi luullun Kajaanin puolustajan, mutta ihastui samalla.
Fieandtin pakokertomuksen kuultuaan kenraali läimäytti häntä olalle ja
virkkoi:

— Tervetuloa takaisin! Sinuun ei näytä surma pystyvän. Oletko valmis
uuteen yritykseen?

— Aina. Saanko tapella taas venäläisiä vastaan?

— Saanet kyllä pian. Mutta ensin tapellaan toisaalla, Norjassa.

— Missä vain!

Armfelt aikoi juuri näihin aikoihin (1718) lähteä suomalaisen
armeijansa kanssa sotaretkelle tunturien yli Norjaan, joka sekin
Tanskaan kuuluvana oli vihollismaa. Fieandt liittyi savolaistensa
päällikkönä tähän armeijaan. Heti sotisovan saatuaan ja miekan vyölleen
vyötettyään hän nuortui taas kuin taikaiskusta. Hän tunsi olevansa
vapaa soturi, joka sai taistella maansa puolesta.

                                                  ⸻

Nolosti päättyi Norjan retki. Fieandt oli taas saanut uuden haavan ja
oli vielä heikko, kun hänen oli talvisten tunturien yli sakeassa
lumipyryssä opastettava savolaisensa takaisin. Mutta hän jännitti
voimansa ja tarmonsa eikä hellittänyt, vaikka miehiä tuupertui ja
jäätyi pakkashankeen ja hänen itsensäkin monesti olisi tehnyt mieli
nukahtaa sinne pehmoiseen lumeen.

Viimein hänkin suistui tienoheen ja jäi makaamaan hankeen. Mutta hän ei
päässyt vielä kokonaan kangistumaan eikä peittymään pyryyn. Joku tuuppi
häntä kylkeen ja pakotti väkisin hänet nousemaan, vaikka hänen olisi
niin tehnyt mieli nukkua.

— Kuka pahus...! — Väsähtänyt mies nousi vaivalloisesti nietoksesta
ja katseli tylsästi eteensä.

— Nouskaahan, majuri, tässä on jo kylä lähellä.

— Kuka...? Hä, sinäkö Heikki — vieläkö sinä elät!

— Niin kuin tekin, majuri. Emmekä me joudakaan vielä kuolemaan.

— Tahtoisin nukkua, sopersi Fieandt äärimmilleen uupuneena.

— Ei nukuta nyt, — meille on vielä suotu elonaikaa. Kuolema väistyy
vielä, tiedän sen. Sen ei ollut sallittu tavata meitä Kajaanissa, sen
ei ole sallittu tavata meitä täällä. — Tarttukaahan käsipuoleeni,
rinne soluu tästä alaspäin, sieltä edestäpäin nousee jo savu...

                                                  ⸻

Vielä saivat toverukset monta kertaa yhdessä tapella isonvihan
lopputaisteluissa. Vielä sodan viimeisinä hetkinä (1721), rauhanteosta
juuri neuvoteltaessa, venäläinen teki uuden hyökkäyksen Länsipohjaan,
jossa Suomen armeijan jäännökset yhä miehekkäästi puolustivat Ruotsia.
Vielä oli Fieandtin savolaisessa rykmentissä jäljellä muutama sata
miestä, joita hän johti varjellen Uumajan tietä.

Muuan kasakkaparvi ryntäsi tietä pitkin varomattomasti eteenpäin.
Fieandt lepäili ja tupakoi miehineen tien poskessa muutaman riihen
kupeella, näki kasakkain kiitävän ohi ja lähetti heti osan
jääkäreistään niityn poikki heitä sivusta ahdistamaan. Miehet ampuivat
tarkasti kuten aina, viholliselle tuli hätä käteen ja se joutui
sekasortoon. Sen huomasi toinen, etäämpänä oleva kasakkaosasto, joka
ryntäsi apuun ja ratsasti pilvenä niitylle. Jo taisi käydä savolaisille
hullusti! Fieandt komensi tuossa tuokiossa kaikki miehensä riihen luota
ojan partaalta ampuvain aseveikkojen vahvistukseksi. Hän oli nähnyt
Heikinkin jo kaatuneen niitylle ja hyökkäsi nyt kuin hurjimus itse
joukkonsa etunenässä kasakoita häätämään. Hän sai peitsen olkapäähänsä,
mutta iski pistäjän miekallaan maahan, iski toisen — hetken kuluttua
kasakat peräytyivät lähtien pakoon. Tie jäi suomalaisille, hyökkäys oli
torjuttu.

Mutta savolaisia oli taas kymmenkunta kaatunut. Fieandt käveli
murheellisena näiden vainajain välissä, etsi — niin, siinähän Heikki
makasi pellon pientareella, veri juoksi valtoimenaan haavasta.
Kaatuneen katse oli jo raukea, mutta vielä hän tunsi majurinsa, joka
hänen ylitseen kumartui.

— Nyt loppui sota, kuiskasi kuoleva hiljaa. — Tämmöistä se nyt oli!

— Joko olet aivan valmis? kysyi Fieandt murtuneena.

— Jo. Teidän täytyy vielä taistella, majuri, minä saan jo levätä.

Majuri antoi savolaistensa luoda pientareelle haudan uskolliselle
toverilleen. Sitten hän lähti esikuntaan sidottamaan oman haavansa.

Siellä hän kuuli kaksi uutista. Vihollisten viimeinen hyökkäys oli joka
kohdassa torjuttu, ja samalla oli saapunut sanoma, että rauha oli
solmittu Uudessakaupungissa.

Isoviha oli päättynyt.

                                                  ⸻

Mutta Juhana Henrik Fieandt ei ollut vielä taistellut viimeistä
taisteluaan.

Rauha oli tehty, suomalaiset pakolaiset saattoivat vihdoin palata
hävitettyyn syntymämaahansa uutta elämää aloittamaan. Fieandtkin palasi
viimeisten savolaistensa kanssa Ruotsista, sai Savoon perheensäkin
vanhan hävitetyn virkatalonsa raunioille ja eleli siellä hiljaisena,
unohdettuna maalaisena, kasvatti lapsiaan ja viljeli maataan.

Mutta kahdenkymmenen vuoden kuluttua syttyi uusi sota Ruotsin ja
Venäjän välillä, ”hattujen sota”, jolla toivottiin hyvitystä isonvihan
menetyksistä.

Fieandt ilmoittautui armeijaan ja sai taas savolaiset komentoonsa. Hän
oli nyt lähes 60-vuotias mies, hän oli kuin vanha tervaskanto verevän
vesakon keskellä, mutta nuoret kuuntelivat ja kunnioittivat kokenutta
soturia, maineikasta karoliinia.

Hän otti osaa Lappeenrannan taisteluun, missä Suomen ja Venäjän
armeijat verisimmin törmäsivät vastakkain. Mutta sittenkin oli tämän
uuden polven taistelu hänen mielestään velttoa — siinä ei ollut
entisten taistelujen sisua. Sitä hän olisi tahtonut nuorille
oppilailleen opettaa ja itse taistelun tuoksinassakin tahtoi hän sitä
heille esimerkillään neuvoa. Hän ryntäsi sinne, missä tiimellys oli
tulisin ja apu tarpeellisin, karjui, komensi, iski ja nauroi.

— Noin pojat! Iskekää tiukasti. Vähät strategiasta ja taktiikasta,
miesten voima ja urheus se kuitenkin on kaiken edellytys!

Mistä 60-vuotias ukko oli saanut askeleihinsa kepeyttä, käsivarteensa
nuorekasta joustavuutta ja kestävyyttä, sitä kaikki ihaillen
ihmettelivät. Miekka oli koholla, tuuli heilutti tuuheita, harmaita
viiksiä, liikettä oli joka jäntereessä. Pienen mutta tärkeän kunnaan
valtaamisen oli hän asettanut savolaisilleen lähimmäksi tavoitteeksi,
ja hän syöksyi sitä kohti sellaista vauhtia, että nuorten miesten oli
vaikea pysytellä mukana. He seurasivat häntä kumminkin intoa hehkuen.

Mutta yhtäkkiä vaipui iskuvalmis miekka alas, ukko juoksi vielä pari
askelta ja kaatui maahan. Kiväärinluoti oli lävistänyt vanhan rinnan.

Pari miestä pysähtyi häntä katsomaan ja auttamaan. He näkivät veren
pulppuavan rinnasta ja ymmärsivät, mitä oli tapahtunut.

Mutta vanha majuri nojasi raskaasti auttajansa käteen, ikään kuin
pyrkien vieläkin nousemaan. Ja hän läähätti:

— Maltahan, Heikki... minä tulen...

Samassa hän kumminkin lyyhähti kokoon, näytti jo ymmärtävän miten oli
käynyt, ja kuiskasi:

— Näin, Heikki, näin minä olen elänyt ja taistellut.

Santeri Ivalo

VASTOINKÄYMISTEN SANKARI

KAARLO ARMFELT

Liikkumattomana kuin kuvapatsas istui yksinkertaiseen, hiukan
kuluneeseen karoliiniasuun pukeutunut ratsastaja hevosensa selässä
Onkkaalan harjun korkeimmalla kohdalla. Ränsistynyt, kolmikulmainen
hattu varjosti ahavoituneita, lujapiirteisiä kasvoja, joiden harmaissa
ja lempeissä silmissä oli raskasmielinen, huolestunut ilme.

Laajat maisemat levittäytyivät joka puolelta hänen katseensa eteen.
Järvenselkiä ja erämaita, jos minne katseensa käänsi. Tummanharmaina,
kalseina ja liikkumattomina päilyivät vedet, murheellisina seisoivat
syksyn alastomiksi riisuneet metsät ja alakuloisen näyn tarjosivat
vähäiset sänkipellot harjun alla sekä vehreytensä kadottaneet
niittytäplät järvien rannoilla. Oltiin lokakuussa ja talvi läheni
nopein askelin.

Ratsastaja istui satulassaan katse itään suunnattuna. Alhaalla, suoraan
hänen edessään, oli kylä peltoineen ja harmaine taloineen. Niiden
takana luikerteli Kostianvirta, joka yhdisti vasemmalla leviävän
Pälkäneveden oikealla olevaan Mallasveteen. Niiden kahden viikon
kuluessa, jotka hän oli täällä viettänyt, hän oli tuon virran äyräälle
rakennuttanut lujan puolustusvyöhykkeen kasematteineen ja
ammuskellareineen käyttäen siihen kaiken sen taitonsa, minkä hän
ulkomaisilla sotaretkillä oli oppinut. Siellä olivat tykit
miehistöineen nytkin paikoillaan, mutta laukauskaan ei häirinnyt
syyspäivän raskasta hiljaisuutta. Virran vastakkaisella rannalla
kohoava mäki, jonka yli Hämeenlinnaan johtava tie valkoisena
nauhakkeena luikerteli, oli vihollisista tyhjä ja autiot olivat myöskin
ne sinne tänne polveilevat suojahautojen tapaiset, joiden avulla
venäläiset olivat kuluneina päivinä koettaneet virtaa lähestyä. Kerta
toisensa jälkeen oli suomalaisten tuli lyönyt heidät takaisin. Heidän
mätänemistilassa olevia kaatuneitaan näkyi sikin sokin mäen rinteessä.

Nyt he olivat vetäytyneet pois ja hiljaisuus vallitsi tienoolla. Mutta
se oli tyyntä myrskyn edellä. Jotakin puuhattiin tuolla puolen
Mallasveden, jossa venäläinen armeija oli majoitettuna Harhalan,
Ruotsilan ja Äimälän taloihin. Paljain silmin ei sinne asti voinut
nähdä, mutta ratsastaja oli varma, että siellä rakennettiin suuria
lauttoja, joilla he voisivat kiertää suomalaisten selkään, kun virran
yli pääsy oli osoittautunut mahdottomaksi.

Oli kuin hän tuolta korkealta paikaltaan olisi voinut heittää katseen
yli koko Ruotsin valtakunnan. Niin selvästi hän näki tällä hetkellä,
kuinka tähänastinen Pohjolan suurvalta oli kuin haaksi, jota aallot
joka puolelta pieksivät ja josta jo melkoinen osa oli vajonnut veden
alle. Muutamien vuosien loistoisaa voittojen kautta olivat seuranneet
häviöiden pitkät vuodet. Maan varat ja elävä voima oli loppuun
kulutettu, kuningas makasi toimettomana ja voimattomana Turkinmaalla,
samalla kun viholliset joka suunnalta kävivät nääntyneen valtakunnan
kimppuun.

Valtavan hyökyaallon tavoin oli itä, tuo salaperäinen maailma, vierinyt
länttä kohti. Varustus varustuksen, maakunta maakunnan jälkeen oli
jäänyt tuon hyökylaineen alle. Lähtien Pähkinälinnasta ja Tartosta se
oli vierinyt Turkuun ja Riikaan saakka. Kuluneena suvena oli se
huuhtaissut alleen koko eteläisen Suomen. Ylimmän päällikön epäröinnin
ja kykenemättömyyden takia se oli menetetty miltei miekan lyönnittä
armeijan kuluttaessa aikansa hyödyttömiin ja väsyttäviin marsseihin
edestakaisin. Mielet olivat tylsistyneet ja armeijasta karkaamiset
käyneet jokapäiväisiksi. Vasta kun pahin oli tapahtunut, hallitus oli
erottanut Lybeckerin ja antanut ylimmän päällikkyyden hänelle, Kaarlo Armfeltille
. Täällä Hämeen sydämessä hän nyt seisoi kuuteentuhanteen
mieheen supistuneen Suomen armeijan kanssa vihollisen moninkertaista
ylivoimaa torjumassa.

Kolmetoista vuotta oli kestänyt tätä sotaa, joka kaikesta päättäen oli
tekevä lopun Ruotsin suurvalta-asemasta. Mutta mikä oli tuleva
erikoisesti hänen isänmaansa, Suomen, kohtaloksi, sitä oli vaikea
sanoa. Synkältä tulevaisuus näytti.

Pian hän täyttäisi neljäkymmentä seitsemän vuotta. Enemmän kuin puolet
tästä ajasta oli kulunut asepalveluksessa. Vaikka hän vanhemmiltaan
olikin saanut perinnöksi lempeän ja iloisen mielen, oli elämä sentään
hänen osalleen suonut perin vähän iloja. Sitä enemmän oli ollut vaivoja
ja vastoinkäymisiä, jotka olivat karkottaneet hymyn näkymättömiin.
Yhdeksänvuotiaana Armfelt oli kadottanut isänsä. Kohta sen jälkeen hän
oli reduktiossa menettänyt kotinsakin, jonka isoisä, ruotsalainen
talonpojan poika, oli upseeriksi ja aatelismieheksi kohotessaan
Inkerinmaalle perustanut. Hentona poikasena hän oli palvellut
suomalaisessa ratsuväessä yleten parinkymmenen ikään päästessään
korpraaliksi. Silloin hän oli lähtenyt hakemaan onneaan vierailta
mailta. Tavallisena sotamiehenä hän oli parisen vuotta kaksitoista vuotta kantanut
muskettia Ranskan armeijassa, mutta kohonnut sitten aste asteelta
kapteeniksi saakka. Kokonaista Armfelt oli palvellut
Ranskan armeijassa osallistuen lukuisiin taisteluihin Italiassa ja
Belgiassa. Paljon kokeneena, vakaana miehenä hän oli palannut
kotimaahan ja synnyinseudun kaipuu oli hänet saanut asettumaan
Inkeriin, jossa hän oli vuokrannut Hatsinan kruununkartanon
antautuakseen maamiehen rauhanomaiseen ammattiin.

Saatuaan kodin kuntoon Armfelt oli tuonut sinne emännäksi erään etäisen
sukulaisensa, vasta viisitoistavuotiaan Lovisa Aminoffin. Vain vuoden päivät
oli kestänyt valoisaa perheidylliä, kun syttyi tämä loppumaton
sota. Silloin täytyi Hatsinan isännänkin jättää koti ja nuori puoliso
sekä astua armeijaan. Ensimmäiset sotavuodet hän oli saanut toimia
omalla kotiseudullaan, Inkerissä, mutta vuosien kuluessa oli sieltä
täytynyt peräytyä yhä kauemmaksi länteen ja pohjoiseen. Kuten
säälimätön reduktio oli riistänyt hänen lapsuutensa kodin, sota hävitti
nyt hänen miehuutensa kodin. Hänen uskollinen vaimonsa oli sen jälkeen
pienokaistensa kanssa saanut ajelehtia milloin missäkin, väliin
leirissä hänen luonaan, väliin muualla. Nyt he olivat turvassa Ruotsin
puolella.

Armfelt loi silmänsä Mallasveden yli Äimälän niemelle, jossa hän tiesi
ruhtinas Galitzinin majailevan. Olisipa hänellä muutama tuhat enemmän
miehiä, tyhjiin raukeaisivat venäläisten yritykset heidän suuresta
ylivoimastaan huolimatta. Mutta apua oli turha mistään päin odottaa.
Täytyi tulla toimeen sillä mitä oli. Ja hän aikoi myös tulla toimeen.
Sotilailla, noilla kehnosti verhotuilla ja nälkää nähneillä miehillä
oli sama sisu kuin hänelläkin. Verettä ja hinnatta eivät he tulisi
askeltakaan isäinsä maasta muukalaiselle anastajalle luovuttamaan.

— Ole uskollinen loppuun saakka, niin saat elämänkruunun.

Se oli hänen tunnuslauseensa, ja siihen päättyi hänen mietteensä
nytkin, kun hän lähti hiljalleen ratsastamaan harjun rinnettä alas.
Tampereelle johtavalta tieltä hän kääntyi vasemmalle ja saapui kapeaa,
epätasaista kylätietä pitkin Mälkilän taloihin, jonne hän oli eversti
Danielsonin johtoon sijoittanut seitsemänsataa ratsumiestä
odotettavissa olevan saarrostuksen varalta.

— Luulen, että he ensi yön aikana yrittävät tulla yli, ilmoitti tuo
luiseva ja synkännäköinen ratsuväen eversti. — Tänään on Äimälän
puolella ollut tavallista vilkkaampaa.

— No niin, eivät he meitä ainakaan yllätä. Asettakaa yöksi
kaksinkertaiset vartiot pitkin rantaa, pitäkää huoli, että he pysyvät
valppaina ja lähettäkää minulle ilmoitus heti kun jotakin tapahtuu.

Hän ratsasti takaisin Kostianvirralle, tarkasti siellä olevat
vartiopaikat ja ampumahaudat sekä poistui pimeän tullen majapaikkaansa.
Talikynttilän valossa hän syventyi tarkastelemaan Suomen karttaa, johon
hän oli siniliidulla merkinnyt venäläisten valtaaman alueen. Siellä ja
täällä näkyvät numerot ilmaisivat venäläisten joukkojen vahvuuden,
sikäli kuin hän oli Löfvingin ja muiden partiomiesten avulla siitä
tietoja saanut. Nuo numerot olivat lakkaamatta kasvaneet, sitä mukaa
kuin hänen oma joukkonsa oli supistumistaan supistunut. Se osoitti
vääjäämättömästi, mitä lähin tulevaisuus oli tuova mukanaan. Pitkänä,
lohduttomana viivana näkyi kartalla tie, joka Tampereelta lähtien kulki
yli laajan ja aution Hämeenkankaan Pohjanmaalle ja sieltä edelleen
ympäri Pohjanlahden. Raskain ilmein hän kuljetti sormeansa pitkin tuota
viivaa ikään kuin olisi nähnyt itsensä jo siellä runnellun
sotajoukkonsa kanssa harhailemassa.

Iäkäs silmäpuoli rakuuna, joka oli Hatsinasta kotoisin ja samalla hänen
uskollinen seuralaisensa näinä kovanonnen vuosina, toi hänen
yksinkertaisen illallisensa, johon kuului vain voileipä ja
tinavadillinen kauralientä.

— Yhä laihemmaksi tämä käy, herra kulta, puheli ukko tuttavallisella
äänensävyllä. — Kyllä sen sotilaatkin tietävät ja siksipä he
nureksimatta haukkaavat leipää ja silakkaa. Mutta toisenlainen napina
oli Lyypekkerin aikana...

— No, no, Jooseppi, annahan sen asian olla, keskeytti kenraali
vakavasti. — Illallinen on muuten vallan mainio. Soisin vain, että
sotilaillakin olisi tällaista.

— Kyllähän te, herra kulta, soisitte sotamiespoloisille jos mitä
hyvää, senhän kaikki tietävät, mutta mistäpä otti paremmat herkut. Ja
kun silakatkin, ne keltakorvat, ovat jo aivan lopussa. Sitten ei
sotamiehillä ole muuta haukattavaa kuin paljasta leipää ja vettä
päälle.

Puhelias ukko lähti huoneesta, Armfelt haukkasi illallisensa ja otti
saksankielisen nahkakantisen Raamattunsa esille. Viimeisten vuosien
kuluessa oli hän tuohon vanhaan perhekirjaan mieltynyt yhä enemmän.
Nykyään sen lukeminen oli hänelle jo yhtä tarpeellista kuin
jokapäiväinen leipä. Ihmeellistä virkistystä ja luottamusta
tulevaisuuteen hän sieltä aina sai, vaikka nykyhetki olisi näyttänyt
kuinkakin lohduttomalta. Varsinkin oli psalttari muodostunut hänen
mielikirjakseen. Lukuisat alleviivaukset todistivatkin, että sitä
ahkerasti tutkittiin.

Luettuaan pari psalmia hän riisuutui ja laskeutui kapeaan telttasänkyyn
vaipuen velvollisuudentuntoisen miehen sikeään ja terveeseen uneen.
Päivä tuskin vielä häämötti, kun hänet herätti tykinjyräys, joka
vavahdutti matalan huoneen seiniä. Sitä seurasi kohta toinen jymäys,
sitten kolmas, neljäs... Muskettien räiskäyksiä kuului siinä välissä.
Jooseppi astui huoneeseen pesuvati kädessään.

— Eivätpä sen pahukset anna yörauhaa ihmisille! hän murisi huomenta
toivotettuaan. — Niitä kuuluu olevan mäki mustanaan tuolla virran
takana, ties mitä niillä sitten on mielessä, kun luulisi jo
vähemmästäkin uskovan, ettei siitä yli pääse. Muuten olin taas unessa
laskevinani koskea. Se on aina ennenkin merkinnyt siirtymistä. Taitaapa
siis olla parasta, että säälin ajoissa kaikki kamppeet kokoon.

— Ehkä se... tee miten parhaaksi näet, vastasi Armfelt hajamielisesti,
pukeutui nopeasti ja sidottuaan miekan vyölleen kiiruhti ulos.

Oli vielä joltinenkin hämärä, jota lisäsi järviltä ja virrasta nouseva
sakea usva. Etuvarustuksiin tultuaan hän ei voinut nähdä virran taakse.
Mutta pauke ilmaisi kyllä, että vihollinen oli jälleen toiminnassa.

— Kaikesta päättäen he tänään yrittävät jotakin ratkaisevaa, virkkoi
hän eversti Stjernschantzille, joka myöskin oli jo saapunut valleille.

— Mutta virran yli heidän on turha yrittää, vastasi eversti. — Niin
ollen heillä täytyy olla jotakin muuta mielessä.

Siitä saatiinkin kohta varmuus. Kenraalia kysellen pujottelihe vallien
sokkeloissa, sumun ja ruudinsavun keskellä rakuuna, joka oli täyttä
laukkaa saapunut Mälkilästä. Tavatessaan Armfeltin erään tykin luota,
jota nuoren vänrikin johdolla juuri ladattiin, hän ilmoitti vihollisten
olevan Mälkilän rannassa, jossa ratsumiehet parhaillaan koettivat estää
niiden maihinnousua.

— Hyvä on, ratsasta takaisin minkä hevosestasi lähtee ja ilmoita
eversti Danielsonille, että minä tulen heti apuväen kanssa. Kestäkää
siihen saakka kuin miehet paikallanne!

Kolmetuhatta miestä jalkaväkeä sai käskyn pikaisesti valmistautua
lähtemään Mälkilään. Varustusten puolustamisen Armfelt jätti
kenraalimajuri De la Barren huoleksi ja kuormaston oli edettävä kaiken
varalta Tampereen tielle. Nämä määräykset jaettuaan Armfelt asettui
jalkaväen etupäähän, ja niin lähdettiin rientomarssissa Mälkilää kohti.
Ammunta ja taistelun melske virran äyräällä kiihtyi, ja hetken kuluttua
alkoi juoksujalkaa etenevän jalkaväen korviin kuulua kiivasta ammuntaa
myöskin sumun seasta Mälkilän suunnalta.

Kaksituhatta venäläistä krenatööriä yritti siellä parhaillaan astua
maihin suurilta hirsilautoilta, jotka oli jo soudettu rantaan. Taempana
metsän reunassa Danielson järjesti ratsumiehiään hyökkäykseen. Ne
olivat rannalta käsin jo tulittaneet vihollista ja sitten näiden
käsikranaattien tieltä väistyneet etäämmälle. Joukko haavoittuneita
miehiä ja hevosia kieriskeli rannalla.

Hetkeäkään hukkaamatta Armfelt järjesti väkensä hyökkäykseen. Ensin
yhteislaukaus, sitten pistimet tanaan ja nyt juostiin eteenpäin
lumivyöryn tavoin hurraata huutaen.

Yhteenotto oli raju. Tuskin ehti viiteenkymmeneen lukea, kun ranta oli
lakaistu puhtaaksi vihollisista. Käsirysy jatkui lautoilla, joilla
ennen pitkää makasi kasoittain kaatuneita. Osa vihollisista oli syösty
järveen, jonka vesi lähellä rantaa punersi verestä. Takimmaiset lautat
etääntyivät nopeasti järvelle tuiman kuulasateen seuraamina. Niillä
vallitsi surkea sekamelska ja pakenevien lauttojen miehistöstä oli
enemmistö kuolleita. Epätoivon vimmalla likaisen harmaat miehet
kiskoivat pitkiä, hirsistä veistettyjä airoja henkensä säilyttäneiden
upseerien heille vihaisesti ärjyessä.

Tuskin oli vihollinen täten onnellisesti lyöty takaisin, kun Armfeltin
luo ratsasti täyttä vauhtia rakuunakorpraali tehden sen odottamattoman
ilmoituksen, että virstan päässä etelämpänä, Myttälän talojen luona,
jossa oli ollut vartiossa pienehkö ratsujoukko, nousi parhaillaan
maihin vielä paljon suurempi vihollisjoukko.

— Käännös oikeaan, mars, mars!

Juoksujalkaa miehet syöksyivät upseeriensa kintereillä läpi metsän ja
yli rantaniittyjen uhatulle paikalle. Siellä oli jo venäläisten
maihinnousuosaston päävoima, viisituhatta miestä, ehtinyt asettua
taistelurintamaan. Tuossa tuokiossa kehittyi tuima taistelu. Tykkejä ei
ollut kummallakaan puolen, ja sen vuoksi Armfelt kohta ensimmäisten
yhteislaukausten jälkeen komensi väkensä pistinhyökkäykseen vihollisen
keskustaa vastaan. Se ei kestänyt suomalaisten hurjaa rynnistystä,
mutta kun venäläisten sivustat samalla uhkasivat hyökkäysjoukon
molempia kylkiä, Armfeltin täytyi pysäyttää kiihtynyt joukkonsa ja
komentaa se takaisin. Taistelu kehittyi hetki hetkeltä yhä kuumemmaksi.
Kuitenkaan ei Armfelt, vaikka tuon tuostakin oli mukana käsirysyssä,
hetkeksikään kadottanut mielenmalttiaan. Kuten hän oli arvannutkin,
vihollinen yritti kerta kerralta saartaa suomalaisten oikeata sivustaa,
heidän suuri ylivoimansa kun soi heille siihen hyvän tilaisuuden. Mutta
Armfelt ei joutunut ansaan. Täydessä järjestyksessä hän peräytti
joukkoaan askel askelelta pitäen kaiken aikaa vireillä kiivasta tulta
ja torjuen vihollisen kaikki lähestymisyritykset.

Kaksi tuntia oli näin taisteltu, kun Armfelt lähetti De la Barrelle
sanan, että hänen oli jätettävä varustukset virran rannalla ja
lähdettävä peräytymismatkalle. Siellä oli oteltu kaiken aikaa yhtä
kiivaasti kuin Mälkilässä ja Myttälässäkin. Kenraali Apraksin johti
täällä venäläisten hyökkäystä, itsensä Galitzinin toimiessa Mallasveden
yli tulleiden joukkojen päällikkönä. Kolme kertaa olivat venäläiset
kiivaan tykkitulen jälkeen yrittäneet virran yli, mutta joka kerta
heidät oli verissä päin syösty takaisin. Heidän kaatuneitaan makasi
hujan hajan virran äyräältä aina mäen harjalle saakka.

Ottaen tykit mukaansa ja haavoittuneet rattaille sälyttäen De la Barre
lähti täydessä järjestyksessä liikkeelle. Tampereen tielle ehdittyään
Armfelt muodosti väkineen jälkijoukon lyöden kerta kerralta kintereillä
seuraavan vihollisen. Kauan se ei jaksanutkaan takaa-ajoaan pitkittää,
ja niin suomalainen sotajoukko sai rauhassa jatkaa matkaansa pitkin
alastomien metsien halki luikertelevaa, kivistä ja kuoppaista tietä.

Kun tultiin kapealle ja ihanalle harjulle, johon vasemmalta kuulsivat
Roineen, oikealta Längelmäveden vesistöt, uupunut sotajoukko pysähtyi
lepäämään ja komppaniain varusmestarit ryhtyivät jakamaan sotilaille
leipä- ja silakka-annoksia. Välskärit pesivät ja sitoivat
haavoittuneita ja katsastuskirjurit laskivat mieshukkaa. Se oli
melkoinen, mutta paljon suurempia menetyksiä vihollinen oli kärsinyt.

— Ottakaa ja syökää, herra kulta, kun ette koko päivänä ole vielä
Jumalan jyvää maistanut, toimitti Jooseppi, joka vihdoinkin tungoksen
keskellä sai käsiinsä isäntänsä.

Hän levitti tohkeissaan eväsneuvonsa lattealle kivelle tien rinteeseen.
Ruokaa nähdessään Armfelt tunsi äkkiä hiukaisevaa nälkää ja kutsuen
ympärillään olevia upseereja pöytäkumppaneikseen hän kävi ahnaasti
käsiksi voileipään.

Pienen lepotauon jälkeen kaksi eskadroonaa sai käskyn rientää
pysähtymättä Tampereelle, jossa heidän heti aamun valjetessa tuli
ryhtyä rakentamaan varustuksia Tammerkosken äyräälle. Siinä Armfelt oli
näet päättänyt asettua uuteen vastarintaan. Vihollisen piti tulla
tuntemaan, että vapaat miehet tätä maata puolustivat.

Harjun poikki, järvestä järveen rakennettiin kaadetuista puista vahva
estemurros, jonka taakse eversti Danielson jäi ratsuväkensä kanssa
etuvartioon. Muu osa armeijaa jatkoi kolean iltatuulen murheellisesti
huokaillessa autioilla kankailla matkaansa Kangasalan kirkolle, jonne
se yöpyi.

                                                  ⸻

Oli taas varhainen aamu muutamia päiviä myöhemmin. Aurinko punasi jo
honganlatvoja Pyynikin harjulla.

Suurin osa armeijaa seisoi ison neliön muodostelmassa mainitun kukkulan
ja Tammerkosken välisellä niityllä. Neliön keskellä seisoi kolme
laihaa, repaleista ja synkeätä miestä. Eversti Stjernschantz luki
kuuluvalla äänellä sotaoikeuden päätöksen, jolla nämä kolme miestä
tuomittiin karkureina ammuttaviksi. Sadoittain sotilaita oli livistänyt
tiehensä Kostianvirran taistelun jälkeen. Nämä kolme vain olivat
joutuneet etuvartion käsiin ja nyt piti toisille antaa varoitus.

Vallitsi kuoleman hiljaisuus. Nuo kolme eivät katsoneet kehenkään eikä
kukaan katsonut heihin. Hartiat riipuksissa, tylsinä ja kalpeina he
siinä seisoivat. Kuului muutamia komentosanoja, sitten räiskähti
yhteislaukaus, kaikki oli ohi. Armeija alkoi marssia järjestyksessä
takaisin kosken rantamalle.

Armfelt oli ollut itse saapuvilla. Hän tunsi tuskan vihlaisun sekä
sotaoikeuden istunnossa että teloituspaikalla ollessaan. Mutta ei
auttanut. Armeija täytyi pitää koossa. Hän oli ensi sijassa sotilas ja
vasta toisessa ihminen, siksi täytyi inhimillisten tunteiden väistyä.
Tämä oli rautaista aikaa, ei hymyn eikä kyynelten.

Etuvartio oli peräytynyt Kangasalan harjulta ja vihollisen etujoukkoja
parveili jo kosken takana. Varustukset olivat vasta puolivalmiit.
Päivän kuluessa saapui yhä lisää vihollisjoukkoja. Ilmestyi tykkejäkin
näkösälle ja alkoi laukausten vaihto. Se kiihtyi päivän mittaan
varsinaiseksi taisteluksi. Vihollisen huomattiin taaskin valmistelevan
kiertoliikettä. Pitkäaikainen puolustautuminen oli mahdotonta, sillä
Armfeltin käytettävänä oli miehiä tuskin kahta kolmatta osaa siitä mitä
Pälkäneellä. De la Barren hän oli nimittäin lähettänyt jo Kangasalta
Ruoveden kautta Pohjanmaalle, jossa Armfeltin piti liittyä häneen
Vaasan seutuvilla.

Yön aikana hän lähti joukkoineen liikkeelle pohjoista kohti.
Hämeenkyrön jälkeen alkoi kolkko taival yli kymmenpeninkulmaisen
Hämeenkankaan. Kanervikkokankaita ja louhikkoisia erämaita
loppumattomiin. Maa oli jäässä ja toisinaan sateli lunta. Ja missä
asussa olivat sotilaat? Riekaleissa ja jalkineet risoina. Näkipä
miehiä, joilla paljaiden jalkojen suojana oli ainoastaan jonkinlaisia
riepuja, joita yhtä mittaa täytyi solmeilla kiinni. Ja entä muona?
Ainoastaan Pälkäneellä leivottua, kovaa ja kaunaista leipää. Silakatkin
olivat loppuneet.

Tämän ryysyläisarmeijan etunenässä Armfelt ratsasti päivä päivältä yhä
laihemmaksi näivettyvän hevosensa selässä. Yövyttiin nuotioiden äärellä
taivasalla, ja kun vanha Jooseppi asetteli hänen eteensä voileipää ja
lihaa, jota hänellä vielä oli hitunen jäljellä, oli Armfeltista
vastenmielistä käydä siihen käsiksi nähdessään sotamiesten vaisuina
kaluavan leivänkannikoitaan ilman mitään särvintä. Nyyhkytys pyrki
rinnasta esille, mutta se täytyi aina uudelleen painaa alas. Ei
auttanut: eteenpäin mars!

Päästiin vihdoin viljaville Vaasan seuduille ja pahin oli voitettu.
Armeija pääsi talvimajoitukseen lepäämään marssin rasituksista ja sen
huutavimmat puutteet voitiin poistaa.

Mutta pitkällistä rauhaa ei vihollinen suonut. Suurin joukoin se samosi
samaisen Hämeenkankaan yli. Kovimman talven aikana, pyryssä ja
pakkasessa, taisteltiin kuuluisa Napuen taistelu. Vaikkakin se häviöön
päättyikin, se oli kuitenkin Suomen sotahistorian kunniakkaimpia
taisteluita. Pataljoonittain kaatuivat siinä suomalaiset paikoilleen ja
itse Galitzin tunnusti, ettei hän ollut niin vimmattua vastarintaa
kokenut sitten Pultavan päivien. Voitostaan huolimatta venäläiset
saivat nahassaan tuntea, että tämä maa kuuluu suomalaisille ja että he
eivät koskaan saa isännyyttään täällä lopullisesti vakiintumaan.
Pienenä ja nääntyneenäkin tällä kansalla on vielä ihmeellinen tarmo
tallella. Sitä on mahdoton millään ylivoimalla nujertaa.

Pienen armeijapirstaleen kanssa Armfelt, joka miekka kädessä oli
raivannut itselleen tien vihollisten keskeltä Napuella, marssi jälleen
lumen ja nietosten yli pohjoista kohti sitä samaa tietä, jota hänen
katseensa oli niin raskasmielisesti seuraillut Pälkäneellä...

Kesän tultua hänen päämajansa oli Raahessa. Vihollinen oli jättänyt
Pohjanmaan toistaiseksi rauhaan. Nyt oli armeija uudelleen koottava ja
varustettava. Mutta kykenikö tämä kuiviin imetty, raiskattu maa siihen
— maa, jonka vauraimmat osat olivat vihollisen vallassa? Kuka hennoisi
vaatia enää veroja ja väenottoja? Mutta sodan ankaruus ei tunne sääliä.
Eteenpäin elävän mieli!

Ja ihmeellistä, ilman kovakouraisia toimenpiteitä hersyivät tämän
puolikuolleen maan apulähteet vieläkin. Kesän kuluessa Armfelt saa
kokoon kuusituhatmiehisen armeijan, vieläpä sen jotakuinkin
varustetuksikin. Nyt hän voi jo ajatella marssia etelään, päin
vihollista. Ainakin hän on laajan Pohjanmaan nyt pitävä hellittämättä
hallussaan.

Mutta silloin saapuu odottamatta hallituksen käsky, että hänen on
tuotava armeijansa Ruotsiin! Sieltä ei ole näinä kovanonnen vuosina
liiennyt ainoatakaan miestä Suomen puolustukseksi ja nytkö täytyy
viimeisten Suomen soturien jättää viimeinen kolkka isänmaataan
vihollisten valtaan ja käydä vieraita rantoja puolustamaan! Entistä
rajumpi kapinanhenki riehuu kenraalin rinnassa. Mutta ei auta, sotilas
ei saa ääneensä arvostella ylempiensä määräyksiä, hänen täytyy totella.
Ja Kaarlo Armfelt on velvollisuuksien mies. Siis: yhä eteenpäin tuota
tietä, joka loputtomana luikertelee pohjoista kohti.

Noina vuosina Suomen armeija sai suorittaa hyödyttömiä marsseja
edestakaisin Pohjois-Ruotsissa sekä silloin tällöin torjua rannikolle
ilmestyneitä vihollisia. Turkinmaalta palannut kuningas ryhtyi sitten
viimeiseen hullunyritykseensä: valloittamaan Norjaa. Tietysti tuli
suomalaisten olla siinä mukana niin kuin Puolan, Liettuan, Viron ja
Venäjän taistelutanterillakin. Armfelt sai käskyn suomalaisineen samota
tunturien poikki Keski-Norjaan.

Se oli alusta loppuun onnettomuuksien ja sanoin kuvaamattoman kurjuuden
retki. Pitkiä marsseja tiettömissä tunturiseuduissa, joissa norjalaiset
sissit vaanivat joka vuorensolassa, nälkää, tauteja, vilua, napinaa
armeijassa, teloituksia... Sellainen oli tämän viimeisen sotaretken
sisällys. Sitten kuningas kaatui ja tuloksettomat sotatoimet katkesivat
siihen. Seurasi tuo kuuluisa Suomen armeijan paluu Öytunturin yli
uudenvuoden päivänä 1719 hirveässä lumimyrskyssä ja pakkasessa. Se oli
viimeinen huippu siinä onnettomuuksien sarjassa, jolla kohtalonvaltias
oli näinä kovina vuosina koetellut Suomen kansan kestävyyttä.
Kuudensadan suomalaisen ruumiit jäivät tuntureille ja ne, jotka
pelastuivat ihmisten ilmoille Ruotsin puolelle, olivat palelluttaneet
kuka minkin jäsenensä.

Parisen vuotta vielä tämänkin jälkeen saivat nuo armeijan tähteet
värjötellä Ruotsin puolella ja kantaa muskettia vieraiden rantojen
suojaajina. Vasta kahdennenkymmenennen sotavuoden päätyttyä pilkahti
vihdoinkin rauhanpäivä pilvien keskeltä. Nyt oli Armfeltin viimeisenä
velvollisuutena johdattaa pariin tuhanteen mieheen supistunut
suomalainen armeijansa takaisin kotimaahan.

Missä tilassa kohtasivat nuo vieraalta maalta palaavat soturit
ikävöidyn synnyinmaansa? Kodit raunioina, viljelykset tallattuina,
omaiset surmattuina! Mutta syvällä ovat kansan elämänjuuret. Niinpä
alkoi tämän autiuden keskeltä, rauhanpäivän leppeässä paisteessa,
odottamattoman vehmaana viritä uusi elämä.

Nyt sai Armfelt vihdoin uudelleen pala palalta koota kotionnen, jonka
sota oli alkuunsa särkenyt ja jota ikävöiden hän oli kokonaista
kaksikymmentä vuotta saanut kuluttaa loputtomilla marsseilla ja
ainaisissa taisteluissa nähden ja kokien tavattomia inhimillisiä
kärsimyksiä. Lapsuuden ja miehuuden kodit olivat menneet, mutta tämä
mies, joka oli tottunut aina vankkumattoman tyynesti alkamaan uudesta,
perusti itselleen vanhuuden tyyssijan Isnäsin kartanoon Pernajan
pitäjässä. Valtiomiesten ja puoluepäälliköiden kiistellessä ja
juonitellessa hän vietti siellä hiljaisuudessa onnellista perhe-elämää
hoidellen talouttaan ja kasvattaen lapsiaan, joita uskollinen
Lovisa-rouva oli lahjoittanut hänelle avioliittonsa aikana kokonaista
yhdeksäntoista.

Yhä enemmän hänen harrastuksensa oli vuosien mittaan kiintynyt
iäisyysasioihin. Pernajassa hän löysi hengenheimolaisen majuri
Creutzissä, joka sotavankeutensa aikana Siperiassa oli kääntynyt
pietistiksi kuten setänsäkin, kenraali Kaarle Kustaa Creutz.
Tämä jäyhä uskonnonsuunta oli sopusoinnussa Armfeltin luonteen ja
elämänkokemuksien kanssa, joten hänkin noina hiljaisina rauhan vuosina
kallistui yhä enemmän pietismiin.

Vihdoin kiistelevät herrat Tukholmassa muistivat Armfeltiakin ja hänen
ansioitaan onnettomuuksien vuosina. Hänet ylennettiin vapaaherraksi ja
jalkaväen kenraaliksi sekä nimitettiin Suomen sotaväen ylipäälliköksi.
Mutta kohta sen jälkeen hän lähes seitsenkymmenvuotiaana, vaivojen ja
vuosien rasittamana muutti isäinsä tykö. Hän lepää puolisonsa rinnalla
Pernajan kirkossa.

Harvat olivat ne voitot, jotka Armfelt pitkällä soturinurallaan
saavutti, eivätkä nekään olleet ratkaisevia ja historiallisesti
tunnettuja. Mutta siitä huolimatta hänen koko elämäntyönsä oli suuren
voiton veroinen. Jos hän olisi saanut johtaa hyvin varustettua armeijaa
suotuisten olosuhteiden vallitessa — minkä loistavien voittojen sarjan
hän olisikaan voinut jälkeensä jättää! Ja toiselta puolen: kuinka moni
onnen päivien ja myötäkäymisten sankariksi korottama olisi kyennyt
maahan masentumatta täyttämään hänen sijansa noina kohtalokkaina
vuosina? Velvollisuuksilleen uskollisena hän kesti loppuun saakka ja
siksi Suomen lukee aina Kaarlo Armfeltin jaloimpien sankariensa
joukkoon.

Kyösti Wilkuna

SOTAPAPPI

GABRIEL LAURAEUS

Ihanassa runoelmassaan Olavi Vibeliuksesta on Runeberg kuvannut, miten
sodassa kysytään usein sankarimieltä ja uljuutta niiltäkin, jotka eivät
asetta kanna ja rintamassa taistele, vaan jotka muuten virkamiehinä tai
siviilihenkilöinä kohtaavat vihollisen ja joutuvat ristiriitoihin sen
kanssa.

Varsinkin isonvihan pitkien sotavuosien varrella oli näin laita
Suomessa, ja erityisesti joutuivat täällä sodan kauhuista kärsimään ja
niiden johdosta sankarimieltä osoittamaan monet papit, nimittäin
sellaiset, jotka eivät antautuneet vihollisen tarkoitusperien
suosijoiksi, heidän neuvonantajikseen, veronkantajikseen tai
käskyläisiksi yleensä. Sotahistoria kertoo perin räikeitä tapauksia
useiden Suomen pappien senaikaisista kärsimyksistä. Kaikkein
tunnollisimmat hengenmiehet eivät venäläisten saapuessa paenneet muiden
vallassäätyläisten kanssa, vaan jäivät kaikesta vainosta huolimatta
seurakuntalaisiaan lohduttamaan ja auttamaan heitä raskaissa
koettelemuksissa. Urjalan kirkkoherran Simo Valleniuksen venäläiset
pieksivät kuoliaaksi, koska hän ei antautunut heidän apurikseen, ja
Janakkalan vanhaa pappia, tohtori Rungiusta, voittajat käyttivät
edeskäypänään juomingeissaan, pilkaten häntä ja komennellen häntä
potkuilla ja nyrkiniskuilla — rangaistakseen häntä siten
”niskoittelusta”.

Mutta myöskin ne sotapapit, jotka seurasivat armeijan sielunhoitajina
sotaretkillä koti- ja ulkomailla jakaen siten joukko-osastojensa vaivat
ja kärsimykset, esiintyivät usein sankareina, jopa monessakin muodossa.
Seuraava tarina kertoo erään sellaisen suomalaisen sotapapin, Gabriel Lauraeuksen,
vaikeuksista, seikkailuista ja taisteluista sen
joukko-osaston mukana, jonka sielunhoitajaksi hän oli jo rauhan
vallitessa ryhtynyt.

                                                  ⸻

Lauraeus oli köyhän turkulaisen kodin poika, joka oli antautunut opin
teille ja jo nuorena saanut kestää kaikki ne vaikeudet ja nöyryytykset,
joita varattoman teinin oli kestettävä edistyäkseen opin uralla.
Elättääkseen kouluaikana itseään hän oli opetellut käsitöitä,
harjaantunut puusepäksi ja suutariksi, ja näistä taidoista oli hänellä
myöhemmän elämänsä varrella paljon hyötyä. Viisikolmattavuotiaana hän
pääsi 1702 saarnaajaksi Porin rykmenttiin ja joutui tämän kanssa ennen
pitkää sotaretkille Liivinmaalle, missä Kaarle XII:n päätaistelut
siihen aikaan suoritettiin. Porin rykmentti liitettiin kenraali
Lewenhauptin armeijaan, joka suojeli Ruotsin alueita Itämeren
maakunnissa taistellen vuoroin puolalaisia, vuoroin venäläisiä vastaan
ja oli sitä varten vuosikausia alituisesti sotakannalla.

Uuttera sotapappi, joka otti miestensä sielunhoidon ja hoivaamisen
oikealta kannalta, seurasi rykmenttiään sotatantereellekin. Hän ei
pitänyt vain säädettyjä ilta- ja aamurukouksia, vaan auttoi
haavoittuneita, lausui viimeiset lohdutuksen ja siunauksen sanat
kuoleville ja antoi heille sakramentin lähtöevääksi. Ja Lauraeus oli
juuri tuollainen tunnollinen pappi, joka ei karttanut ankarintakaan
taistelua. Kyetäkseen menestyksellisesti suorittamaan tehtävänsä ja
pitääkseen loitolla vihollisen, joka ahdisteli häntä työssä, hän kantoi
asetta, miekkaa ja pistoolia, ja taistelun kuumimmilleen kiihtyessä hän
usein itse suoranaisesti ja tehokkaasti osallistui otteluihin
rohkaisten miehiään esimerkillään. Papinkauhtanan alla sykki soturin
sydän.

Niinpä hän otti uljaasti osaa Seelburgin pitkäaikaisen piirityksen
tulisiin kahakkoihin nousten sekä aseveikkojensa että esimiestensä
suosioon. Suuressa verisessä Gemäyerthofin taistelussa hän joutui ihan
etulinjoille ja haavoittui pahasti — hän sai ruumiiseensa viisi eri
haavaa. Vähällä oli, ettei hän näin ruhjottuna joutunut vihollisten
jalkoihin ja vangiksi. Mutta niin suuri oli tässä taistelussa
haavoittuneiden lukumäärä ja niin sekasortoinen tilanne, että Lauraeus
sai maata 17 tuntia puolen vuorokautta verta vuotavana, ennen kuin hänen haavansa
ehdittiin sitoa. Sotapappi, joka aina oli ollut haavurinakin
toimeliain, tarkin ja nopein, kaikkien hädänalaisten auttaja, virui nyt
itse yli kentällä saamatta mitään apua ja hoitoa.
Mutta sitkeän, lujan ruumiinrakenteensa ansiosta hän voitti tämän
koettelemuksen sekä parani haavoistaan, joihin heikompi mies olisi
armotta kepertynyt.

Liivinmaan verisissä taisteluissa suomalainen rykmentti toisensa
perästä menetti pappinsa. Kuka kaatui, kuka sairastui ja kuoli, kuka
taas palasi terveytensä menettäneenä kotimaahan. Gemäyerthofin taistelun
jälkeen oli tilanne armeijassa sellainen, että Lauraeus oli
yksin pitkät ajat viiden rykmentin pappina — hän, haavoistaan
hiljalleen toipuva mies. Mutta hän ei työtä eikä vaivoja säikähtänyt,
hän koetti vointinsa mukaan täyttää tämänkin viisinkertaisen viran
ratsastaen kuin taistelulähetti rykmentistä toiseen, vaikka ne usein
sijaitsivat pitkien matkojen päässä toisistaan. Kauhtanan helmat
hulmusivat, kun sotapappi miekka vyöllään ja sakramenttilaukku
selässään ratsasti hävitettyjen tienoiden yli toimesta toiseen. Ja
sotamiehet, jotka vartiopaikoiltaan näkivät hänen noin ohitseen
viilettävän, viittasivat toisilleen ja virkkoivat:

— Siinä menee taas urhea sotapappimme.

— Siinäpä miesten mies, hän kelpaa papiksi, mutta sotilaaksi myöskin.

— Ainoa pappi pian koko armeijassa, mutta ehtii kuitenkin tapella aina
kun ottelu syntyy...

— Jumala häntä varjelkoon!

Kun Kaarle-kuningas oli kutsunut Lewenhauptin armeijankin avukseen
Puolaan, josta hän lähti sotaretkelleen Venäjälle, Gabriel Lauraeus
joutui hänen armeijansa mukana kulkemaan Venäjän aroille asti ja
lopulta olemaan läsnä Pultavan taistelussa kohtalokkaassa. Siellä
Ruotsin ”leijona” voitettiin, hänen voittamaton armeijansa pirstottiin,
tuhottiin, vangittiin, siellä suistui suuruus ja kääntyi historian
lehti. Olihan itse kuningaskin siellä joutua vangiksi ja pelastui
taistelutantereelta kiireisen paon ansiosta pienen miesjoukon kanssa
etelään päin.

Sotapappi Lauraeukselle, joka tapansa mukaan tässäkin taistelussa oli
tarttunut aseisiin, ei aluksi käynyt näin onnellisesti. Hänet
yllättivät, kun hän haavoittuneita autteli, muutamat kasakat, jotka jo
kauhtanan ja päähineen riistivät sotaiselta papilta — mutta hän
taisteli sittenkin vielä sinnikkäästi. Taisteli henkensä edestä, ampui
kasakan hevosen selästä, suisti toisen miekallaan ja kiepsahti sitten
ketterästi kasakkahevosen selkään. Loitolla eteni jo kuninkaan ja hänen
esikuntansa pieni, pakeneva parvi — Lauraeus lasketti vihurina sen
jälkeen yli verisen taistelukentän, yli ruumiskasojen, kaatuneiden
tykkien ja voitostaan hurmaantuneiden venäläisosastojen lomitse.

Outo oli tuo näky taistelutantereella. Pappi, jonka kaulassa vielä
liperit liehuivat, karauttaa siinä yksin paitahihasillaan, mutta
miekallaan huimasti hosuen, vihollisjoukkojen keskitse, jotka
hölmistyneinä pysähtyvät kummaa ilmiötä katsomaan ja — antavat
houkkion mennä. Näin hän lopulta saavuttaa kuninkaan pakenevan parven
ja liittyy siihen jatkaakseen uutteraa ja uhrautuvaa toimintaansa
sotapappina ja haavurina muuttuneissakin oloissa. Kuningas otti
ilomielin sotaisan papin, jonka urotöistä hän jo oli kaskuja kuullut,
seurueeseensa ja vei hänet mukanaan turvapaikkaansa rajan taakse Turkin
puolelle.

Benderissä Lauraeus vietti sitten kuninkaan seurassa monta kuukautta,
oli mukana hänen seikkailuissaan ja uhkarohkeissa pakohankkeissaan,
toimi sielunhoitajana, mutta samalla taistelijana. Myöhemmin hän
siirtyi Moldauhun, jonne Pultavan pakolaisista ja muista harhailevista
sotureista oli saatu kootuksi pieni ruotsalais-suomalainen sotajoukko.
Sotapappiahan sielläkin tarvittiin ja Lauraeus oli kohta valmis
sielläkin isänmaataan palvelemaan.

Taistelua käytiin edelleen venäläisiä vastaan, yritettiin edes osittain
korjata musertavan tappion tuhoja. Mutta menestystä ei tällä pienellä
joukolla ollut. Ylivoimainen venäläisjoukko teki eräänä päivänä
hyökkäyksen sen majoituspaikkaa vastaan ja sotapappi, joka tällä kertaa
ei ollut aseissa, koska hän juuri taistelun alkajaisiksi piti
sotarukousta joukkoaan vahvistaakseen, joutui venäläisten vangiksi.
Joutui satojen muitten maanmiestensä kanssa ja sai heidän seurassaan
kahleisiin kytkettynä marssia kauas Sisä-Venäjälle, aina yhä kauemmaksi
läpi kylien ja suurten kaupunkien, jotka jo olivat sotavankeja täynnä.

Täällä alkoi Lauraeukselle, joka nyt toistakymmentä vuotta yhteen
menoon oli retkeillyt Kaarle-kuninkaan ensin voittoisan, sitten lyödyn
armeijan mukana taistelusta taisteluun, uusi tehtävä, entistä
vaativampi ja vaikeampi, mutta myös entistä tärkeämpi. Hänen täytyi nyt
koettaa rohkaista ja vahvistaa kärsimyksiinsä ja masennuksiinsa
vaipumaisillaan olevia vankiraukkoja, joita jo näihin aikoihin oli
Sisä-Venäjällä tuhansia ja jotka olivat tyystin henkistä hoivausta
vailla. Nuo vangit, joilla ei ollut ruokaa eikä vaatteita ja jotka
eivät osanneet niitä itselleen hankkiakaan, olivat menehtymässä
ruumiillisiin kärsimyksiin. Nytpä Lauraeuksen kätevyys ja neuvokkuus
koitui heille avuksi. Hän opetti heille käsitöitä, ja vain niitä tehden
monet jaksoivat vankeudessaan elää. Mutta yhtä suuressa määrin he
olivat sortua sielullisiin kärsimyksiinsä, koti-ikävään ja lamauttavaan
alakuloisuuteen, ja näitä vammoja hänen voimallinen sananjulistuksensa
ja harras uskonnollisuutensa usein lääkitsi. Hän rohkaisi lamaantuneita
mieliä, kylvi niihin uskon ja toivon siemeniä. Ja vaikka Lauraeus itse
siirrettiin muka vaarallisena vankina yhä kauemmaksi itään, nämä jäivät
sieluun itämään ja sitä lämmittämään.

Vihdoin Lauraeus joutui rasittavien, vuosikauden kestäneiden
kuljetusten jälkeen määräpaikkaansa Siperiaan ja sai lopuksi
karkotuspaikakseen Tobolskin kaupungin. Siellä oli jo ennestään koko
joukko sotavankeja, oli suomalaisiakin, ja lisää tuli minkä sota nyt
Suomessa jatkui. Nämä elivät tavattoman vaikeissa olosuhteissa, kun
vankiravinto oli aivan riittämätön ja he itse eivät saaneet mitään
ansaituksi. Lauraeus taas sielläkin opetti kohtalotovereilleen
käsitöitä, joihin siellä, asutuksen laitamailla, halukkaasti tahdottiin
perehtyä, ja sai aluksi itsekin toimeentulonsa samasta köyhänä
koulupoikana oppimastaan ammatista.

Myöhemmin hän siirtyi toisille, etupäässä henkisille toimialoille.
Edistyneimmät vangit perustivat näet keskuuteensa Tobolskiin koulun,
joka aikoinaan tuli varsin huomatuksi, se kun oli ainoa koulu koko
laajassa maanosassa ja kaiken lisäksi hyvä koulu, joten sitä
venäläisetkin käyttivät hyväkseen. Lauraeus toimi monet vuodet tässä
koulussa, jota myöhemmin Venäjän valtiokin kannatti.

Mutta siinä sivussa hän matkusteli ahkerasti — saatuaan siihen luvan
— Siperiassa kaupungista toiseen vangittuja maanmiehiään tapaamassa ja
heille saarnaamassa. Ahdistuksen paine, kotimaan kaipuu ja
vapautumistoiveiden luhistuminen oli valtaosaan vangeista puhaltanut
ankaran uskonnollisen, pietistisen hengen, joka syvensi vankien
sielunelämää ja yhdisti heidät lujemmin toisiinsa.

Tämä liike tempasi Gabriel Lauraeuksen mukaansa ja hänestä tuli pian
sen johtomiehiä. Se syvällinen hartaus, jonka vallassa nämä Siperian
herännäiset elivät, oli voimakkaana vastapainona elinvoimaa
hivuttavalle sotavankeudelle ja kotikaipuulle, ja Lauraeus vaali kauan
ja voimakkaasti tätä puhdistavaa ja kohottavaa liikettä. Ja itse hän oli
siihen niin täysin antautunut, ettei hän elämältä enää muuta
kaivannutkaan.

Pitkän sodan jälkeen tuli kumminkin vihdoin rauha ja sotavangitkin
pääsivät, vaikka vasta vähitellen ja verkalleen, palaamaan
kotimaahansa. Ensimmäisten joukossa saivat sotapapit ja siviilivangit
paluuluvan. Mutta moneen vuoteen, niin kauan kuin vielä
suomalaisia sotavankeja oli Siperiassa, ei Lauraeus sieltä palannut
syntymämaahansa, vaan hän jatkoi uskollisesti ja uhrautuvasti
toimintaansa kohtalotoveriensa joukossa. Vasta vuosien perästä Lauraeus
seurasi muuatta palaavaa vankijoukkoa Venäjän kautta Suomeen, josta hän
oli sotapapiksi lähtenyt nuorena, terveenä miehenä ja jonne hän
viidenkolmatta vuoden poissaolon jälkeen saapui harmaahapsisena ukkona,
jota ei hävitetyllä kotiseudulla enää kukaan tuntenut.

Santeri Ivalo

KORPIMAJURI

TANELI LUUKKONEN

Mäntyharjun Hietaniemeen olivat jalkarakuunat asettuneet lepäilemään ja
pääsiäisen pyhiä viettämään. Pataljoona olikin suurin piirtein koolla
lukuunottamatta Longströmin komppaniaa, joka partioi Karjalassa. Samoin
oli korpraali Nuutti Koivistolainen pienen komennuskunnan kanssa
tiedusteluretkellä Viipurin puolessa.

Oli toinen pääsiäispäivä, ja kylän suurimmassa talossa, jossa
itse Luukkonen esikuntineen majaili, piti tänään vietettämän
jumalanpalvelus. Olihan pataljoonalla oma saarnaajakin, Toksovan seurakunnan
entinen kirkkoherra Henrik Lechlin, joka kohta kymmenisen vuotta
oli harhaillut Suomessa leivättömänä ja virattomana, sen jälkeen
kun venäläiset olivat vallanneet Inkerinmaan ja hävittäneet hänen
kotinsa. Joitakin aikoja hän oli jo liikkunut jalkarakuunain matkassa,
kunnes vuoden vaihteessa oli saanut virkavahvistuskirjan saarnaajaksi
majuri Luukkosen jalkarakuunapataljoonaan. Eihän se ollut mikään
lihavatuloinen paikka, sillä palkkaa hän sai ainoastaan tynnyrin
rukiita kuukaudessa, saman kuin pataljoonan päällikkö upseereineen.
Luukkonen oli kuitenkin järjestänyt asian niin, että tuon ruistynnyrin
sai kuukausittain hänen perheensä, jonka hän oli sijoittanut
Savonlinnaan hänen itsensä kuuluessa pataljoonan muonavahvuuteen. Mutta
tämäkin oli parempi kuin ei mitään, ja hän sai olla tyytyväinen, että
oli lähtenyt ajoissa onnettomasta Inkeristä. Mitä olivatkaan saaneet
kokea monet hänen virkatovereistaan, jotka luottaen vihollisen
vakuutuksiin olivat jääneet paikoilleen. Esimerkiksi Järvisaaren
kirkkoherran olivat kasakat kuopanneet kaulaa myöten maahan
kiristäessään häneltä rahoja ja pidelleet häntä julmasti pahoin. Ja
saman pitäjän lukkarin nuo raakalaiset olivat naulanneet elävänä
kirkonoveen ja siinä sitten rääkänneet.

Eilen ja pitkänäperjantaina ei jumalanpalvelusta ollut pidetty, sillä
pastori oli ollut Savonlinnassa käymässä ja kotiutunut vasta illalla.
Sen vuoksi majuri oli tänä aamuna lähettänyt jumalanpalveluskutsun
miehilleen, joita majaili kaikissa kylän taloissa. Heitä kerääntyi
parhaillaan tilavaan pirttiin, joka oli siistitty pyhäasuun ja jonka
permannolle oli laudoista kyhätty tilapäisiä penkkejä. Valkeaksi pestyn
honkapöydän ääressä istui Luukkonen yllään upseerinpuku, jonka hän oli
hankkinut viime vuonna majurin valtakirjan saatuaan. Kapteeninkautenaan
hän oli käyttänyt vielä talonpoikaista sarkapukua. Hän oli leveä ja
harteva, lähes neljänkymmenen ikäinen mies. Hänen järeiden kasvojensa
iho oli kuin parkittu. Leveään leukaan oli ilmestynyt pari pientä
haavaa, josta saattoi arvata, että hän oli lauantaina saunassa
koettanut ajaa parransänkeään.

Tuossa saapuivat kapteenit Iisakki Tillainen ja Simo Torikka. Luukkonen
viittasi heidät rinnalleen peräpenkille. He olivat kumpikin syntyään
inkeriläisiä talonpoikia samoin kuin hän itsekin. Tillainen, kookas,
vaaleaverinen ja tyyni mies, oli kuulunut jo Kivekäs-vainajan väkeen.
Torikka oli sodan alussa palvellut rakuunana everstiluutnantti Bergin
aatelislipullisessa, ja sen hajottua hän oli joutunut Luukkosen väkeen.
Hän oli kohonnut korpraalista luutnantiksi, ja nyt hän odotteli kreivi
Nierothilta kapteeninvaltuutusta, sillä hän oli äskettäin Luukkosen
suostumuksella ryhtynyt kokoamaan omaa komppaniaa.

Hänen luutnantikseen piti tulla komennuksella olevan Nuutti Koivistoisen
veljen Paavon, joka oli inkeriläistä sukua hänkin ja
aloittanut sotilasuransa Kivekkään johdolla.

Tähän inkeriläiseen kantajoukkoon kuuluivat edelleen korpraalit Yrjö Volmari
ja Olli Tanhuanpää, joille kummallekin Luukkonen oli jo
tammikuulla ehdottanut upseeriylennystä, vaikka vastausta ei päämajasta
ollut vielä annettu. Tanhuanpää oli kotiseudullaan joutunut venäläisten
käsiin ja joutunut väkisin heidän sotaväkeensä. Hän oli karannut heti
ensimmäisen tilaisuuden sattuessa, puikkelehtinut Suomeen, tavannut
täällä kotipuolensa miehiä omaperäiseksi jalkarakuunapataljoonaksi
järjestyneenä, liittynyt joukkoon ja ollut jo neljä vuotta uskollisesti
mukana kaikissa sen vaiheissa.

Tupa täyttyi vähitellen miehistä. Ulkoasultaan se oli varsin kirjavaa
joukkoa. Toisilla oli täydellinen sotilasasu miekkoineen ja
kannuksineen, toiset olivat vain puoleksi sotilaan asussa ja osa
kokonaan talonpoikaisissa tamineissa. Kovakouraisia, arpinaamaisia
miehenköriläitä he olivat, kylmän ja kuuman, vilun ja nälän tuttuja,
lukemattomien vaarojen ja alituisten marssien karaisemia. Toiset,
etupäässä inkeriläinen kantajoukko, olivat liikkuneet jo kymmenisen vuotta
sotapoluilla, toiset olivat liittyneet joukkoon myöhempinä vuosina
.

Pastori Lechlin oli tavannut jalkarakuunain joukossa muutamia
entisen seurakuntansa jäseniäkin. Erään näistä, Juho Sokan,
joka palveli Tillaisen komppanian varusmestarina, hän tunsi
jommoiseksikin veisaajaksi, ja hän oli suostutellut Sokan esiintymään
jumalanpalveluksissa lukkarina. Niinpä tämä monia kokenut sissi, joka
hänkin oli ollut mukana Kivekkään retkillä, asettui nyt pöydän päähän,
haki pitkästä nahkakantisesta virsikirjasta pastorin määräämän
pääsiäisvirren, karautti pari kertaa kurkkuaan ja aloitti:

”Pääsiäispäivää nyt pitäkääm’,
Jeesusta korkiast’ kiittäkääm’,
Joka ainoast’ armosta
Päästi meit’ pirun pauloista.”

Hitaasti ja kangerrellen eteni virsi ja ainoastaan muutama jörisevä
kurkkuääni yhtyi kannattamaan lukkarin ponnistuksia. Tupa kävi pian
kuumaksi ja suurin osa miehistä alkoi torkahdella, ennen kuin edes
ensimmäinen virsi oli saatu loppuun. Mutta saarnan alussa syntyi
pirtissä eloa. Sen aiheutti pihalta kuuluva reen ratina. Miehet
havahtuivat, alkoivat kurkistella ulos ja supatella keskenään.
Luukkonen, joka oli todennut tulijat Koivistolaisen komennuskunnaksi,
ärähti miehille, että näiden pitäisi pysyä hiljaa paikoillaan. Mutta
kun retkeltään palanneet partiolaiset astuivat tupaan seurassaan pari
suomalaista talonpoikaa ja niin ikään pari venäläistä sotilasta, jotka
peloissaan ja hölmistyneinä vilkuilivat ympärilleen, oli kaikkien
huomio siinä määrin kiintynyt tulijoihin, että jumalanpalveluksen
jatkaminen kävi toivottomaksi. Pastori lopetti saarnan lyhyeen, ja
kohta kun hän oli amenen sanonut, tuvan täytti sekava puheensorina.
Mutta majurin nyrkin jymäys ja hänen kumea ärjäisynsä sai äänet
vaikenemaan.

— Nuutti, tee selkoa retkestäsi ja te muut pitäkää suunne kiinni! hän
komensi.

Nuutti Koivistolainen ryhtyi kertomaan. Hän oli sujuttautunut Viipurin
tuolle puolen ja kohdannut siellä pienen tupakkakuormaston, jota
kymmenen sotilasta kuljetti Pietarista Viipuriin. Nuo kaksi kuuluivat
siihen joukkoon ja muut kahdeksan — no, niiden ketarat käännettiin
taivasta kohti. Toisella näistä vangeiksi otetuista oli kirjekin,
kaiketi Viipurin komendantille tarkoitettu.

— Entäs tupakat? huusivat miesjoukosta monet.

— Tupakat on täällä, sepä tietty.

Yksi Koivistolaisen miehistä pistäytyi ulos ja toi olkapäällään ison,
niinimattoon käärityn tavarapakan, jonka hän pudottaa jymäytti
lattiaan.

— Siinä on aluksi piippuun ja poskeenkin pantavaa, hän sanoi ryhtyen
avaamaan niinimattoa.

Näkösälle tuli kimppu mustia, tiiviisti yhteen puserrettuja
tupakanlehtiä. Saalis otettiin riemulla vastaan, sillä siitä tavarasta
alkoi olla taas puute, kun päämajasta viimeksi tullut tupakkalähetys
oli jo lopussa.

Tupakkaa jaettaessa saapuivat kapteeni Lauri Kärki, joka muutamia vuosia myöhemmin
aateloitiin ja sai silloin tuon hieman hullunkurisen
nimen Kärkisudd, sekä kornetti Matti Karjander. Jälkimmäinen oli ollut
venäläisten vankina, mutta päässyt vaihdossa vapaaksi ja liittynyt sen
jälkeen Luukkosen joukkoon. Kumpikin oli aika hiprakassa ja esiintyi
äänekkäästi. Luukkonen katsoi velvollisuudekseen torua heitä tästä sekä
siitä, että olivat lyöneet laimin yhteisen jumalanpalveluksen. Mutta
silloinpa Karjander metakan nosti.

— Mikä sinä olet upseerimiestä komentelemaan! huusi hän. — Tämä poika
on palvellut upseerina ja oikeassa armeijassa, mutta sinäpä et ole
muuta kuin pelkkä korpimajuri!

— Ottakaa mieheltä miekka ja sulkekaa hänet sikolättiin selviämään!
sanoi Luukkonen rauhallisesti.

Käsky pantiin asianomaisen rähinästä ja vastarinnasta huolimatta
nopeasti täytäntöön. Kärki istahti siivosti nurkkaan ja alkoi täyttää
piippuaan vasta saadulla tupakalla. Luukkonen komensi miehet
hajaantumaan majapaikkoihinsa ja ryhtyi päällikkökunnan jäädessä tupaan
kuulustelemaan vankeja. Se kävi työläästi, sillä kaikkien saapuvilla
olevain venäjän kielen taito supistui varsin vähään. Mutta käyttämällä
sopivasti nyrkkejään apuna Luukkonen sai heiltä tietää yhtä ja toista.
Inkerinmaalla oli nykyään vähän sotaväkeä, tsaari itse oli Moskovassa,
inkeriläisiä kartanoita hän oli jaellut herroilleen. Niinpä oli
Soikkolaan asettunut muuan pajari. Kattilan kartanon oli tsaari
pidättänyt itselleen ja siellä hoidettiin nykyään hänen hevosiaan.
Ainoastaan pienehkö määrä rakuunoita majaili kartanossa.

Luukkosen mielikuvitus lähti liikkeelle. Mitäpä jos tässä taas tekisi
retken entiselle kotiseudulleen? Oli mitä parhaat reki- ja suksikelit.
Mikäs olisi pyyhkäistessä meren yli Inkerin puolelle. Napattaisiin
sieltä tsaarin hevoset, sillä omat olivat jo laihtuneet aivan
luuskiksi. Eikä olisi hullumpaa siepata vangiksi se Soikkolan pajari.

— Pärttyli, otapas kirjoitusneuvot, pyöräytetään tässä Nieruuthille
kirje, hän virkkoi elostuneena.

Käskyn saaja oli nuori mies, niitä Turun ylioppilaita, jotka näinä
vuosina olivat kirjansa miekkaan vaihtaneet. Bartold Antonius hän oli
nimeltään ja hän oli jo neljä vuotta toiminut Luukkosen pataljoonassa
kirjurina, tulkkina, pataljoonan muonitusmestarina sekä yleensä majurin
oikeana kätenä. Vikkelä ja luotettava mies hän oli ja Luukkonen oli
hänellekin ehdottanut jo upseerinarvoa, vaikka sekin oli päämajassa
vielä ratkaisematta. Hänen veljensä Jaakko Antonius oli myöskin
jalkarakuunaväessä ja nykyään vääpeli arvoltaan.

— Mitäs tähän sitten pannaan? Hän kääntyi Luukkoseen saatuaan
hanhensulkansa ja muut kirjoitusvehkeensä kuntoon.

— No, ensinnäkin se, mitä tässä on saatu tietää noilta ryssiltä, ja
sitten pyydät lupaa, että pataljoona saa tehdä retken Inkeriin
vangitakseen Soikkolan pajarin ja anastaakseen tsaarin hevoset. Mutta
retkelle olisi päästävä hetimmiten, kun jäät vielä kantavat. Ja sitten,
panepas sinne myöskin, että nimismies Posa velvoitettaisiin
luovuttamaan kruunun makasiinista kymmenen tynnyriä kauroja hevosiamme
varten. Niin, ja lupa kyytihevosten ottoon, että miehistön muona
saadaan kuljetetuksi. Näistä asioista kirjoita!

Hanhensulka alkoi rapista ja pian oli ruotsinkielinen kirje valmis.
Antonius ojensi sulan Luukkoselle allekirjoitusta varten. Sen
pitemmälle ei majurin oma kirjoitustaito ulottunut. Nimensä hän oli
Antoniuksen avulla oppinut kirjoittamaan ja se oli aina juhlallinen
toimitus, joka suuresti korotti hänen arvoaan päällikkökunnan silmissä,
sillä heistä useimmat eivät pystyneet piirtämään muuta kuin
puumerkkinsä.

— Otapas sinä, Yrjö, kaksi miestä omasta komppaniastasi ja lähde oitis
viemään tämä kirje ynnä nuo vangit päämajaan, virkkoi Luukkonen
Volmarille, kun kirje oli valmis. — Saman tien tuot kreivin
vastauksen. Mutta pidä kiirettä.

— Longströmin Pekka käski sanoa paljon terveisiä, ilmoitti nyt
Koivistolainen, kun Luukkosen huomio kääntyi taas häneen.

— Vai tapasit hänetkin! Missä se poika tätä nykyä oikein vaeltelee?

— Säkkijärvellä hän oli palatessani ja piti siellä miehineen kemuja.

— Vai oikein kemuja! Oli tietenkin vetänyt hyvän apajan?

— No, joltisenkin. Oli Viipurin lähistöllä saanut siepatuksi yhdeksän
venäläistä kauppiaan renkiä hevosineen ja kuormineen.

— Mitä kuormissa oli?

— Niissä oli jos mitä hyvää, maltaita, silavaa, turskia, hunajaa,
munia, kaviaaria, herneitä ja tupakkaa.

— Ohhoh, onpa nyt pojilla herranpäivät. Oikein tulee vesi suuhun tuota
kuullessa.

— Pekka oli luvannut päästää miehet vapauteen kahdensadan ruplan
lunnaita vastaan. Kaksi niistä oli jo lähtenyt Viipuriin rahoja
haalimaan. Niillä rahoilla Pekka aikoo hankkia komppanialleen paremmat
varusteet.

— Heh, heh, kyllä se Pekka osaa aina asiansa järjestää. Mutta mitäs
junnuja nämä kaksi ovat, jotka sinä mukanasi toit?

— Käkisalmen puolen miehiä, jotka matkallani tapasin. He haluavat
tulla meidän pataljoonaamme.

— Vai sillä tavalla. Mutta onkos teistä sotilaiksi? Oletteko ennen
missään väessä palvelleet?

— Ei olla, mutta eiköhän tuota siihenkin harjaantune, vastasi toinen
miehistä.

— No, sopiihan sitä koettaa. Onko Torikan Simo vielä täällä? Jaha, no
tuostapa saat kaksi miestä komppanian alkuusi. Koeta vanuttaa heistä
kelpo sotilaita.

— Entäs tuota... maksetaanko sitä palkkaa? tiedustelivat miehet.

— Vai palkka teillä onkin ensimmäisenä mielessä! Soo-o! Eikö riitä
tuollaisille metsästä tulleille vapaa leipä kruunun hoteissa ja lupa
tapella ryssää vastaan? Mitä! Puolikymmentä vuotta minäkin olen
tapellut ilman mitään palkkaa. Samoin Torikka tuossa, teidän tuleva
kapteeninne. Toista sataa vihollista hän on omin käsin jo ehtinyt
päiviltä nitistää eikä palkkaa ole ollut kuin vasta viime vuosina
tynnyri jyviä kuukaudessa. No, saattehan tekin, jumalanluomat, sen kuin
muutkin miehet, nimittäin puolitynnyriä kuussa, mutta vasta sitten kun
nähdään, mihinkä te kelpaatte. No, riittääkö se?

Miehet mutisivat myönnytyksensä, Antonius merkitsi heidän nimensä
pataljoonan rulliin ja Torikka vei heidät komppaniansa majapaikkaan.
Huomenna piti korpraalin ryhtyä heistä sotilaita muokkaamaan.

Ryhdyttiin tekemään kaikenlaisia valmisteluja Inkerin retkeä varten.
Muutaman päivän kuluttua Volmari palasi Liljendalista, jossa pääarmeija
tähän aikaan majaili. Kreivi Nierothilta oli Luukkoselle kirje, jossa
hänelle annettiin lupa Inkerin retkeen. Kaurojen saantia varten oli
kirjeen mukana asianomainen valtuutus. Mutta kirjeen jälkiosan kohta
sai majurin kovin kuohuksiinsa. Kas näin se Antoniuksen suomentamana
kuului:

”Ja muutoin, koska Herra Majurin ja hänen haltuunsa uskotun miehistön
päälle on rahvaalta monta valitusta sisään tullut, että he eivät
ainoastaan mielivaltaisesti ota heidän hevosiaan, vaan muutoinkin
heille kaikenlaista vääryyttä matkaan saattavat, niin muistutetaan
Herra Majuria täten kaikki senkaltaiset vääryydet tyyten lopettamaan
sekä tämän jälkeen ylläpitämään vakavata disipliiniä hänen haltuunsa
uskotussa pataljoonassa, niin etteivät he omiamme vastaan vähintäkään
väkivaltaa harjoita, uhalla että jos tämän jälkeen vieläkin valituksia
kuuluu, minä en voi olla asiaan mitä vakavimmin käsiksi käymättä.”

— Jaa’a! Jaa’a! saneli Luukkonen päätään nyökäyttäen. — Siinä se nyt
oli. Minä olen aina koettanut ihmisyyttä noudattaa ja kehottanut siihen
muitakin, mutta kuka tässä voi jokaisen jäljillä juosta katsomassa,
mitä ne maakunnassa liikkuessaan tekevät. Joukossa on monenlaista
miestä.

Kun kaikki olivat kokoontuneet matkalle lähtöä varten, Luukkonen otti
asian vielä puheeksi saattaen ylipäällikön nuhteet omalla tavallaan
pataljoonan tiedoksi.

— Ne teistä, niin päälliköistä kuin miehistäkin, jotka harjoittavat
väkivaltaa oman maan rahvaan keskellä liikkuessaan, varokoot tästä
lähin itseään, hän julisti karkealla sotaäänellä.

— Päälliköistä painakoon tämän kalloonsa varsinkin kapteeni Kärki.

— Minäkös se pahin pukari sitten olen! murahti Kärki silmiään
muljautellen.

— En sanonut, että sinä olisit juuri se kaikista pahin, jatkoi
Luukkonen, — mutta opiksesi saat monen muun kera ottaa. Pitäkää
mielessänne, että me olemme kuninkaan ja isänmaan palveluksessa olevaa
sotaväkeä eikä mitään metsärosvoja. Vähänkö meitä on sillä ja monilla
muilla nimillä haukuttu! Mutta siitä täytyy tulla loppu. Annahan tänne,
Pärttyli, se kreivin kirje, niin minä luen siitä, mitä hän asiasta
minulle kirjoittaa.

Levitettyään kirjeen eteensä, aivan kuin olisi sen sisällyksestä
kyennyt selvän saamaan, hän luki kulmat rypyssä seuraavaa:

— Ja annan minä täten Herra Majurille tiedoksi, että hänen on tästä
lähin pidettävä mitä ankarinta disipliiniä haltuunsa uskotussa
pataljoonassa sekä pahimmat väkivallantekijät ja järjestyksen rikkojat
joko vangittuina lähettämään tänne päämajaan tai itse heidät muitta
mutkitta hirtättämään.

Hän antoi kirjeen takaisin Antoniukselle ja jatkoi:

— Jaa’a, siinä sen nyt kuulitte. Tämä ei olekaan leikintekoa.
Disipliiniä, se tahtoo sanoa kuria käskee kreivi pitää yllä. Enkö minä
ole koettanut, mutta se ei näy riittäneen. No, lisätään puhtia. Joka
tästä puolin ei tottele, niin — kirjeestä sen kuulitte. Uudet miehet
painakoot tämän varsinkin mieleensä. Ja muistakoon jokainen, ettei
täällä olla hyötymässä ja oman edun tähden, vaan taistelemassa isänmaan
ja kuninkaan puolesta. Ja nyt kursailematta matkaan!

Hän nousi hevosensa selkään ja pataljoona lähti liikkeelle, toiset
ratsastaen, toiset reissä ajaen ja jotkut hiihtäen. Vaikka joukkoa
sanottiin pataljoonaksi, ei siinä tällä haavaa ollut miehiä paljonkaan
yli kahdensadan. Ratsuhevosia oli noin kuudellakymmenellä ja nekin
enimmäkseen surkean laihoja kaakkeja. Osalla oli täydelliset satulat,
toisilla ainoastaan loimi tai rehusäkki ja vitsasta punotut jalustimet.

Kuljettiin hyvää vauhtia Virolahdelle, josta seuraavan päivän
iltapuolella lähdettiin pitkin Suomenlahden jäälakeutta ajelemaan kohti
Inkeriä. Omituinen surumielisyyden ja polttavan vihan sekainen tunne
valtasi Luukkosen taas, kuten aina ennenkin oltaessa matkalla
Inkerinmaata kohti. Syvällä olivat hänen juurensa siinä maassa. Muualla
hän tunsi olevansa kuin juureton puu ja alati hänen sydämensä veti
synnyinseuduille. Nevajoki oli kuin hänen heimonsa äiti, sen rannoilla,
Kolppanan pitäjässä, hän oli ensi kerran päivänvalon nähnyt, siellä
olivat hänen isänsä maata viljelleet ja siellä he maan mullassa
lepäsivät. Mutta kuka nyt isännöi hänen syntymäkodissaan? Muukalainen.

Vuosi vuodelta oli hän nähnyt muukalaisvallan lujittuvan Nevajoen
varsilla. Se kirveli hänen sydäntään ja kannusti häntä uusiin
taisteluihin. Lukemattomia retkiä hän oli miehineen sitten Kivekkään päivien
tehnyt Inkeriin ja paljon tuhoa hän oli viholliselle tuottanut,
mutta se kaikki oli ollut vain kuin tulipalon sammuttamista sylkemällä.
Mitään ratkaisua ei hän kyennyt saamaan aikaan, mutta siitä huolimatta
hän tahtoi taisteluansa jatkaa ja elämänsä viime hetkeen noudattaa
Kivekäs-vainajan viimeistä kehotusta.

Surullisena punersi rannaton ulappa auringon vaipuessa länteen ja
mieleen hiipi omituinen autiuden tunne. Luukkonen ratsasti pienen
joukkonsa etunenässä ahavan puremilla kasvoillaan yrmeä ilme ja silmät
herkeämättä tähdättyinä itään, jossa vihollisten tallaama synnyinseutu
värjötteli näköpiirin takana. Hän olisi tahtonut yhtä menoa painaltaa
perille, mutta hevosten uupumus pakotti sydänyön lähetessä pysähtymään.
Mukaan otetuista puista viritettiin pieniä nuotioita, joiden ääressä
miehet valmistivat illallisensa, ja hevosten rouskuttaessa appeitaan
partiomiehet nukahtivat satulain, loimien ja heinätukkojen päällä
taivasalla, keskellä aavaa jäälakeutta. Koko seuraava päivä jatkettiin
matkaa ja pysähdyttiin vasta auringon laskiessa lepäämään. Silloin
häämötti jo edessä Soikkolan niemi. Sydänyön hetkellä Luukkonen komensi
joukkonsa taas liikkeelle, sillä pimeän aikana oli hyökkäys tehtävä
kumpaankin paikkaan.

Soikkolan kartanon valtaaminen ei tuottanut mitään vaikeuksia. Siellä
tavattiin vain joukko makeimmasta unestaan herätettyjä, pahoin
ällistyneitä palvelijoita, jotka eivät yrittäneetkään vastarintaa.
Pajari itse ei ollut kotona ja pelastui siis vankeudesta. Saaliiksi
otettiin mitä suinkin katsottiin kuljettamisen arvoiseksi, ennen
kaikkea pajarin pöytähopeat. Sitten pistettiin kartanon päärakennus
palamaan.

Rosvoamistahan tämä oli ja murhapolttoa, mutta miksi eivät suomalaiset
sissit olisi sitä tehneet, kun venäläisten säännöllinenkin sotaväki
harjoitti Suomessa ehtimiseen samanlaista ilkivaltaa paljon suuremmassa
määrin. Ryöstiväthän he kirkkojenkin kalleudet ja kellot; eräs heidän
ylimmistä päälliköistään vei Venäjälle yksin piispa Henrikin hopeoidut
luutkin Turun tuomiokirkosta.

Kattilan kartanossa kohdattiin yhtä vähän vastarintaa. Saaliiksi
saatiin sieltä neljäkymmentä hyvin syötettyä tsaarin hevosta sekä
vangiksi kymmenkunta rakuunaa. Liekkien hulmutessa lähdettiin
paluumatkalle ja pyyhkäistiin Suomenlahden jäätikölle. Onnellisesti
päästiin Tammion saarelle, jonne joukko asettui lepäämään ja josta
Luukkonen lähetti vangit ynnä kertomuksen retkestään kreivi Nierothille
Liljendaliin. Kun saarelle saapui sitten pari luotsia, jotka tiesivät
kertoa, että Soikkolaan oli komennettu sata kasakkaa, teki Luukkonen
vielä viime keleillä uuden retken meren yli ja tuhosi perin pohjin
tämän kasakkajoukon.

Kesällä olivat sotatoimet yleensä seisauksissa, tsaarilla kun oli yllin
kyllin tekemistä oman maansa etelärajoilla. Luukkonen liikkui tapansa
mukaan partioretkillä pistäytyen kerran veneillä Viron puolellakin.
Viholliset eivät koskaan arvanneet olla kyllin varuillaan ja niin
kovasti venäläiset pelkäsivät häntä, että ruhtinas Menshikov
jopa kirjoitti kantelukirjeen hänen hävitysretkistään kreivi
Nierothille, joka ei tietenkään ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin
Luukkosta vastaan. Sen sijaan toimitettiin samaiselle Menshikoville
saksankielinen käännös siitä kenraalimajuri Armfeltin raportista,
jossa tämä kertoi niistä eläimellisistä julmuuksista ja
pöyristyttävistä raakalaisteoista, joita venäläiset olivat Karjalan
puolessa suorittaneet.

Elokuussa Luukkonen sai Nierothilta määräyksen lähteä
tiedusteluretkelle Kannaksen puolelle. Kas, sepä jotakin oli! Siellä
vihollisen valtaamilla alueilla hän tunsi vasta olevansa oikein omassa
elementissään. Nyt hän saattoi sitä paitsi taas pistäytyä rakkaan Nevan
rannoillakin, kun yöt olivat tarpeeksi pimeät. Satamiehisen joukon hän
otti mukaansa ja lähti matkalle; toiset saivat Antoniuksen ja Torikan
johdolla jäädä partioimaan Viipurin länsipuolelle.

Säkkijärveltä Luukkonen kulki miehineen veneillä saariston suojassa
Viipurin lahden vastakkaiselle rannalle. Kaislahdessa, johon hän yöpyi,
hän sai talonpojilta kuulla, että Pietarista päin oli tulossa
venäläisiä sotilaita.

— Kuinka paljon?

— Paljon niitä näytti olevan, ainakin pari sataa.

Pari sataa! Siis ainoastaan kaksi yhtä vastaan. Tokihan Luukkonen
silloin yrittäisi, hän joka oli usein taistellut yksi kymmentä vastaan.
Niillä oli kenties kuormastokin mukanaan ja vangiksi otetuilta
saataisiin tietoja Pietarin puolen oloista. Kun talonpojat tiesivät
näiden jo illalla olleen Johanneksessa, saattoi aamuvarhaisella heitä
jo odottaa Kaislahteen. Ei siis muuta kuin etsiä soveliaat
väijytyspaikat. Kaislahden perukasta ne löytyivätkin, siinä missä
Viipurin tie kulki mainittuun lahteen laskevan pienen joen yli. Siinä
Luukkonen sijoitti miehistönsä asemiin ja niin alettiin pimeän
häivyttyä vartoa vihollista.

Päivän valjetessa peittyi kaikki sakeaan sumuun. Kuului marssin
töminää, mutta oli mahdoton nähdä, pitikö talonpoikain tiedonanto
vihollisten lukumäärästä paikkansa. Mutta pitipä tai ei, tässä sitä nyt
joka tapauksessa oltiin ja iskemättä ei vihollista sopinut sivu laskea.
Pistoolinlaukauksella Luukkonen antoi hyökkäysmerkin ja hurraten hänen
miehensä syöksyivät tien kummaltakin puolen huolettomana etenevän
viholliskolonnan kylkiin. Ne joutuivat tietenkin tavattoman hämmingin
valtaan ja alkoivat sikinsokin pyrkiä takaisin pienelle sillalle.
Partiomiesten aseet tekivät pahaa jälkeä, yli maassa makaavain he
painelivat sillalle ja seurasivat kintereillä sillan toiselle puolen.
Mutta siellä viholliset äkkiä hävisivät kuin maan alle. Joka puolella
oli sakea sumuseinä vastassa. Arvatenkin jälkijoukko oli lähtenyt
pakoon minkä koivista pääsi. Luukkonen huusi miehensä koolle syöksyen
sitten heidän kärjessään takaa-ajoon. Pitihän heidän toki vankejakin
saada edes niin paljon, että voi näiltä kaikenlaisia tietoja puristaa.

Oli aivan kuin helvetti olisi heidän edessään kitansa avannut. Musketit
paukkuivat ja kuulat viuhuivat ilkeästi heidän ympärillään. He
vastasivat yhteislaukauksella ja hyökkäsivät jälleen eteenpäin. Mutta
sumun keskellä oli muurina heitä vastassa taajat rivit vihreätakkeja.
Kun heidän miekkansa ja musketinperänsä saivat raivatuksi aukkoja
muuriin, seuraavassa hetkessä uudet miehet täyttivät ne. Ja nämä
uhkasivat jo heidän sivustojaankin. Kuuluvana Luukkosen komentohuuto
kajahti silloin ja nopeasti hänen miehensä sitä noudattaen peräytyivät
sillan yli. Mutta siellä he törmäsivät myös vihollisiin. Niistä oli
siis osa kahlannut puron yli heidän selkäpuolelleen! He olivat
auttamattomasti saarroksissa.

— Eteenpäin, pojat, meidän täytyy raivata tie itsellemme, vaikka pää
menisi! huusi Luukkonen ja syöksyi miekka koholla vihollisten keskelle.

Miestä kaatui oikealla ja vasemmalla, mutta aina näytti Luukkosesta
vihollismuuri yhtä vahvalta. Yhtäkkiä hän huomasi olevansa yksinään
vihollisten saartamana. Takaapäin häntä lyötiin musketinpiipulla
käsivarteen niin että miekka hervahti maahan, ja kun hän kumartui sitä
vasemmalla kädellään ottamaan, heittäytyi hänen päälleen miesjoukko,
niin ettei hän kyennyt paikaltaan liikahtamaan. Hän oli auttamattomasti
vanki — ensi kerran kymmenvuotisten taisteluiden jälkeen.

Taistelun meteli vaikeni joka puolella. Auringonsäteet hajottivat sumun
ja Luukkonen huomasi vihollisia olevan monin verroin enemmän kuin
tiedonantajat joko tahallisesta ilkeydestä tai taitamattomuudesta
olivat ilmoittaneet. Häntä ympäröi kerrassaan nelituhatmiehinen joukko,
jonka tsaari oli lähettänyt Viipurin puolustajain vahvistukseksi.
Viholliset olivat äärimmilleen kiihdyksissä tuosta äkkiyllätyksestä ja
kärsimästään mieshukasta, joka kaikesta päättäen nousi useihin
kymmeniin. Luukkosta lyötiin ja tyrkittiin ja joka hetki hänen henkensä
oli vaarassa. Hänet raahattiin sillan toiselle puolen, ja siellä hän
kohtasi kaksi miehistään sekä vanhan taistelutoverinsa, kapteeni
Tillaisen, jotka samoin olivat joutuneet vangiksi.

— Miten on toisten laita? kuiskasi Luukkonen, — eivät kai he kaikki
liene kaatuneet?

— Toivottavasti suurin osa heistä pääsi pintehestä, vastasi Tillainen.

Tyrkkien ja potkien heidät saatettiin erään korkeampiarvoisen upseerin
eteen, joka nähtävästi oli joukon päällikkö. Silmät kipinöiden tämä
syyti suustaan haukkumasanoja sekä heristi heille nyrkkejään. Jostakin
ilmestyi tulkin tapainen, jonka avulla päällikkö alkoi kysellä,
paljonko heitä oli ollut ja kenen toimesta he olivat tähän järjettömään
tekoonsa ryhtyneet.

Luukkonen vastasi että heitä oli satamiehinen komennuskunta Suomen armeijaan
kuuluvaa sotaväkeä ja olivat he ylipäällikön käskystä
tiedusteluretkellä. Itsensä hän ilmoitti joukon päälliköksi.
Venäläisten päällikkö nauroi häijysti ja osoitellen häntä puhui jotakin
toisille upseereille, jotka myöskin nauroivat. Sekä Luukkosella että
Tillaisella oli yllään talonpoikaisnutut, joihin he retkelle
lähtiessään olivat pukeutuneet voidakseen väliin partioida yksinäänkin
huomiota herättämättä. Heidän ulkoasunsa perusteella venäläisten
päällikkö piti nyt nähtävästikin törkeänä valheena Luukkosen
ilmoitusta, että he olivat armeijaan kuuluvaa väkeä ja että hän itse
oli upseeri. Päällikkö puhui jälleen venäjää ympärillään seisoville
upseereille viitaten samalla tien vieressä kasvavaan petäjään. Tulkki
ilmoitti heille päällikön käskystä, että he saivat maantierosvojen
tavallisen palkan, minkä jälkeen heidän jokaisen neljän kaulaan
viskattiin nuoransilmukka.

— Tällä tavallako te kohtelette kuninkaallisen Ruotsin armeijan
sotureita? huusi Luukkonen. — Minä olen siinä armeijassa majuri ja
toverini tuossa kapteeni. Ellette usko, niin lukekaa tuosta!

Hän tempasi sarkatakkinsa povesta kuluneen nahkalompakon, jossa oli
hänen majurinvaltakirjansa, sekä ojensi sen päällikköä kohti. Tämän
viittauksesta keskeytettiin toimitus ja paperia alettiin tutkia. Se
kulki kädestä käteen ja tulkki ryhtyi kääntämään sen sisällystä
venäjäksi. Upseerit alkoivat lukemisen päätyttyä vilkkaasti jutella
silmäten aina väliin Luukkosta, ja usein he toistivat nimeä ”Kivikäs”.
Heille oli selvinnyt, että tässä oli nyt heidän edessään se pelätty ja
vihattu Kivekäs, jota heikäläiset olivat vuosikausia koettaneet saada
käsiinsä. Päällikön katse kirkastui. Mikä onnenpotku, että juuri hänen
oli suotu saada käsiinsä tuo kuuluisa sissipäällikkö! Kyllä tsaari
tulisi häntä siitä muistamaan. Ja mikä riemu tästä nousisi sekä
Viipurissa että Pietarissa. Jei bohu!

Silmukat poistettiin vankien kaulasta ja päällikkö katseli heitä nyt
iloisin ilmein. Olihan saalis hänelle kullan arvoinen. Riemukkaasti
lähdettiin jatkamaan matkaa Viipuriin. Vangit saivat astua vahvan
vartion keskellä. Perille saavuttiin puolenpäivän aikaan. Kulovalkeana
levisi Viipurin varusväen keskuuteen tieto, että kuuluisa Kivekäs oli
vankina tuotu kaupunkiin. Lakkaamatta tungeskeli uteliaita Luukkosen ja
hänen toveriensa ympärillä.

— Vot Kivikas! Smotrijte!

Heitä tirkisteltiin ja käsin kopeloitiin kuin outoja ulkomaan eläviä.
Ja pitkin päivää raahattiin heitä paikasta toiseen ja heidän
ympärillään oli aina sankka uteliaiden parvi. Linnoituksessa ammuttiin
tykillä tämän merkkitapauksen johdosta ja illalla upseerit panivat
toimeen suuret juomingit.

Seuraavana päivänä vahva rakuunaosasto lähti viemään vankeja Pietariin.
Mukana seurasi tietysti tarkka raportti tsaarille siitä, kuinka arvokas
saalis vankien joukossa oli ja kenelle kunnia hänen vangitsemisestaan
oli lankeava.

                                                  ⸻

Oli päästy joulun sivu. Vuoden viimeinen päivä alkoi juurii kallistua
iltaan. Ulkona oli vielä niin valoisa, että hyvin olisi lukea nähnyt.
Mutta huoneessa, jossa kohtalo oli määrännyt sissipäällikkö ja majuri
Taneli Luukkosen ottamaan uutta vuotta vastaan, oli jo niin pimeä, että
tuskin kykeni näkemään omaa kättään. Oli ehkä harhauttavaa sanoa hänen
olinpaikkaansa huoneeksi. Komero tai vieläkin paremmin luola oli sille
sopivin nimitys. Se oli ahdas ja matala, aivan epäsäännöllinen
muodoltaan. Komero oli selvästikin maanpinnan alapuolella, sillä
katonrajassa olevasta pienen pienestä ikkunan tapaisesta saattoi
toisinaan nähdä ohi kulkevan sotilaan saappaat. Tuo ikkuna oli syvällä
muurissa ja sen edessä oli jykevä rautaristikko. Ikkuna oli nyt
paksussa jäässä ja sieltä vuoti lakkaamatta vettä kivipermannolle.

Luolassa ei ollut uunia eikä minkäänlaista kalustoa. Ei edes jakkaraa.
Nurkassa oli kasa kosteita ja tunkkaisia olkia. Käsistään ja jaloistaan
kahlehdittuna Taneli Luukkonen istui oljilla. Hänen hengityksensä
kohosi usvana luolan kattopaasia kohti.

Jykevä ovi narisi saranoillaan. Sisään astui lyhty kädessä kesäturkkiin
ja muodottomiin huopatossuihin pukeutunut vartija, jonka rokonarpiset
kasvot riippuvine viiksineen olivat kelmeät ja ilmeettömät. Luomatta
vankiin katsettaan hän täytti mukanaan tuomastaan sangosta lattialla
olevan puisen juoma-astian. Turkkinsa povesta hän otti kimpaleen paksua
ryssänlimppua, jonka pudotti juoma-astian viereen. Sitten hän kohotti
lyhtyään ja silmäsi ikkunan ristikkoa. Kaiken tämän hän teki ääneti ja
yhtä hiljaa hän poistui luolasta. Ovi jyrähti kiinni, avain kitisi
lukossa ja sitten vallitsi luolassa taas haudanhiljaisuus, jota
häiritsivät ainoastaan ikkunalta tippuvat vesipisarat.

Kylmän puistatus ajoi vangin pehkujen päältä liikkeelle. Hän alkoi
käsiään huitoen kävellä edestakaisin, jolloin kahleet herkeämättä
kilisivät lattiapaasia vasten. Mutta hän oli siihen jo niin tottunut,
että tuskin huomasikaan sitä.

Lähes neljä kuukautta hän oli jo viettänyt tässä luolassa näkemättä
sinä aikana vilahdukseltakaan taivasta tai aurinkoa tai muita ihmisiä
kuin äänettömän, kelmeänaamaisen vartijansa ja kuulematta muita ääniä
kuin omien kahleittensa kilinän tai tykkien jyrinän, milloin venäläiset
voittojaan juhlivat tai ilmoittivat veden Nevassa nousevan. Niin, Nevan
keskellä oli hänen luolansa, Kivekästen vanhalla Jänissaarella, johon
suurilla ponnistuksilla oli rakennettu mahtava linnoitus. Mitä sanoisi
Kivekäs, jos hän nousisi haudastaan tuolta permannon alta ja näkisi
kaiken tämän? Kymmenessä vuodessa olivat olot muuttuneet siinä määrin,
että hän, Kivekkään entinen alipäällikkö käyskenteli kahlehdittuna
päällikkönsä haudalla. Kolkolta ja toivottomalta näytti kaikki
eikä hän päivän mittaan paljon mitään ajatellutkaan. Hän tunsi päivä
päivältä vaipuvansa yhä raskaampaan tylsyyteen. Ja kauanko hän
ruumiillisestikaan jaksaisi?

Mistä syystä oli vangiksi joutunut upseeri kytketty kahleisiin ja
suljettu mokomaan luolaan? Kohta Pietariin saavuttua hänet oli viety
tsaarin eteen. Uteliaasti oli silloin kumpikin mies tarkastellut
toistaan. Luukkonen ei ollut häntä koskaan läheltä nähnyt, mutta
kuullut Kivekäs-vainajalta hänen ulkomuodostaan ja sen perusteella
hänellä oli varma ennakkokuva tsaari Pietarista. Se vastasikin
jotakuinkin todellisuutta.

Silmäiltyään Luukkosen upseerivaltakirjaa ja käännätettyään sen
itselleen tsaari oli varsin lauhkealla äänellä tehnyt muutamia
kysymyksiä, joihin Luukkonen oli antanut selvät ja varmat vastaukset.
Sitten hän oli tehnyt odottamattoman tarjouksen. Jos Luukkonen vannoisi
uskollisuudenvalan tsaarille, hän saisi heti hänen armeijassaan
majurinviran niin ja niin suurine palkkaetuineen sekä vaimokseen niin
ja niin rikkaan pajarin tyttären. Mutta hetkeäkään epäröimättä
Luukkonen oli vastannut, ettei hän voi pettää maataan ja kuningastaan.
Silloin tsaarin poskipäissä oli alkanut nykiä, hänen kasvonsa olivat
hetki hetkeltä saaneet yhä tiikerimäisemmän ilmeen, ja yhtäkkiä hän oli
lyönyt Luukkosta nyrkillään vasten kasvoja. Sitten hänet oli heti lyöty
kahleisiin ja tuotu tänne tunkkaiseen luolaan. Ja siitä oli jo kulunut
neljä kuukautta.

Mutta mikä oli tullut Tillaisen ja heidän kahden onnettomuustoverinsa
kohtaloksi? Sitten Pietariin tulon ei Luukkonen ollut heitä nähnyt.
Luultavasti tsaari oli Tillaiselle tehnyt samanlaisen tarjouksen kuin
hänellekin, mutta hän oli varma, ettei Tillainenkaan ollut kiusaukseen
langennut. Kituiko hän nyt samalla tavoin kahlehdittuna jossakin
toisessa komerossa täällä Jänissaarella? Vai oliko hänet vähemmän
vaarallisena säästetty tällaisesta kohtalosta ja viety toisten
sotavankien kera Sisä-Venäjälle? Se oli luultavampaa.

Näännyksiin saakka käveltyään Luukkonen heittäytyi pehkuille ja vaipui
uneen kuumeen puna laihtuneilla poskillaan. Hän oli näkevinään
lattiapaasien liikkuvan ja tuijotti niihin hämmästyneenä. Aivan oikein,
kaksi niistä siirtyi sijoiltaan ja näkyviin kohosi Taavetti Kivekkään
pää. Ympärilleen silmäiltyään hän kohottautui, ojensi vasemman kätensä
— oikeassa oli tuttu karoliinimiekka — ja pudisti Luukkosta jalasta.

— Miksi sinä täällä joutilaana lojut? hän kysyi ankarasti.

— Näethän, että olen kahleissa ja vankina, vastasi Luukkonen.

— Näen kyllä, mutta sinä et saa haudalleni kuolla! Nyt alkaa juuri
uusi vuosi. Sen aikana minä päästän sinut kahleistasi, mutta muista
silloin velvollisuutesi. Aloita taistelu aina uudestaan, kunnes voitto
on meidän.

Näin sanoessaan hän kohotti nyrkkinsä samalla tavoin kuin
kuolinhetkellään. Sitten hän painui takaisin maan alle vetäen
lattiapaadet paikoilleen.

Uni oli ollut niin elävä, että Luukkonen ei herättyään ollut aluksi
selvillä, oliko hän todellakin nähnyt entisen päällikkönsä vaiko
uneksinut vain. Hän nousi jalkeille ja tunsi rinnassaan omituisen
ailahduksen. Väkevästi veri veti häntä elämään ja toimintaan. Tämä
luola ei totisesti saanut jäädä hänen haudakseen. Isänmaa kaipasi
entistä kipeämmin hänen vahvoja käsivarsiaan ja neuvokasta päätään.

Pimeässä hän ojensi kahlehditut kätensä ristikkoa kohti. Tuohon
liikkeeseen sisältyi sekä rukous että vala.

                                                  ⸻

Luukkosen vangiksi jouduttua olivat pataljoonan päällikkyyttä aluksi
hoitaneet Antonius ja Torikka, sittemmin kapteeni Samuli Hausen, joka
edellisenä kesänä oli liittynyt jalkarakuunoihin. Tällä kertaa heistä
oli vain puolet koolla Kivennavan Tonterin kulmalla, lähellä
Siestarjokea. Toiset olivat Longströmin ja Kärjen johdolla Käkisalmen
puolessa. He olivat leiriytyneet suojaisaan rotkoon metsien keskelle,
viettäen joutilasta iltapuhdetta nuotioiden ympärillä. Aamupäivällä
olivat Jaakko Antonius ja Paavo Koivistolainen lähteneet
tiedusteluretkelle Inkerin puolelle, ja heidän palattuaan aikoi koko
joukko lähteä sinne, jos olosuhteet tuntuivat suotuisilta.

— Laihaksi alkavat eväämme taas käydä, sanoi Hausen, kun he ryhtyivät
illastamaan. — Olisi jo aika saada taas jokunen muonakuormasto
siepatuksi.

— Ellei kuormastoa satu tiellemme, voimmehan sen sijaan pistäytyä
tuolla Inkerin puolella puhdistamassa jonkun pajarin kartanon,
huomautti Torikka. — Niitä onkin viime vuosina noussut kuin sieniä
sateella. Mikä heitä sitten tänne houkutteleekin. Luulisi heillä olevan
kyllälti paljon parempaa maata siellä Moskovan puolessa. Mutta tänne
laihemmille maille he vain tuppautuvat ja me, maan oikeat omistajat,
saamme katottomina harhailla metsissä.

Tuimasti Torikka iski hampaansa kovaan leipäkannikkaan ja hänen
mustissa silmissään oli äkäinen ilme.

— Tsaari se heitä tänne kauluksesta kiskoo, sanoi Antonius. — Tahtoo
näet venäläistää uuden pääkaupunkinsa ympäristön.

— Mutta pitäisipä poikien jo palata matkaltaan, arveli Hausen. — Kun
eivät vain olisi kiikkiin joutuneet.

— Siitä ei pelkoa, vastasi Antonius. — Kyllä ne pojat päänsä
varjelevat. Saadaanpa nähdä, että ennen aamua he ovat täällä.

He lopettivat illallisensa, sytyttivät piippunsa ja laittautuivat
pitkälleen nuotion hohteeseen. Juttelu tyrehtyi ja kuorsauksia alkoi
kuulua joka nuotiolta. Mutta väsyneinäkin he nukkuivat vain koiranunta.
Puolenyön tienoissa Antonius havahtui askelten kopseeseen ja kohotti
päänsä. Hän näki veljensä ja Koivistolaisen varovasti lähenevän
nuotiota. Seurassaan heillä oli kolmas mies, joka täysipartoineen,
pitkine kauhtanoineen ja virsuineen näytti venäläiseltä musikalta. Hän
nousi istualleen.

— Vanginko toitte? hän kysyi.

— Vanginpa hyvinkin, naurahti Jaakko-veli.

— Terve, Pärttyli! sanoi virsuniekka ja ojensi kätensä.

Antonius tuijotti häneen suu kolmantena silmänä, tuijotti ja väliin
hieroi silmiään.

— Kautta sieluni autuuden! hän puhkesi lopuksi. — Ääni on Taneli Luukkosen,
mutta...

Hän antoi katseensa liukua vieraan parrasta hänen kauhtanaansa ja
lopuksi virsuihin.

— Vaunuissa ajaen ja kullalta loistaenko sinä luulet Venäjänmaan
vankeudesta palattavan? nauroi vieras.

— Ei mutta... jopa nyt jotakin... että ihanko siinä seisoo itse Taneli Luukkonen
?

Unisia päitä kohosi näkyviin peitteeksi vedettyjen päällysnuttujen
alta. Luukkosen nimi kulki suusta suuhun, nuotiolta toiselle saaden
kaikki silmänräpäyksessä jalkeille. He kerääntyivät hänen ympärilleen,
kuhmuiset kourat ojentuivat puristamaan kaivatun päällikön kättä, ja
silmät kosteina he tarkastelivat häntä puolelta ja toiselta.

Mutta kuinka tämä kaikki oli mahdollista? Saattoiko mies elävänä päästä
Pietari-Paavalin linnan komeroista?

Kun ensi hämmästyksestä oli päästy, alkoi kysymyksiä sinkoilla joka
taholta. Istuttiin, Luukkonen sai eteensä ruokaa, johon hän ahnaasti
kävi käsiksi, ja syödessään hän kertoi lyhyesti seikkailunsa.

Keskitalvella hänen vankeuttaan Pietari-Paavalin linnassa oli
huojennettu, joten hän oli saanut terveytensä ja voimansa jotakuinkin
säilymään. Karkaamiseen ei kuitenkaan ollut ilmaantunut tilaisuutta.
Heinäkuun lopulla hänet oli sitten kahleistaan vapautettu ja häntä oli
lähdetty toisten Suomesta tuotujen vankien kera kuljettamaan kohti
Moskovaa, josta matkan piti jatkua aina Siperiaan saakka. Ankarasti
heitä oli matkalla vartioitu. Mutta siitä huolimatta hän oli eräässä
yöpaikassa lähellä Moskovaa päässyt livistämään. Luoksepääsemättömiin
metsiin hän oli aluksi painunut ja elätellyt siellä viikkokauden
itseään metsän antimilla. Sitten hän oli kaikenlaisia syrjäpolkuja
pitkin alkanut suunnistautua kotimaata kohti. Milloin nälkä oli
pahemmin ahdistellut, hän oli pistäytynyt johonkin syrjäiseen kylään ja
selittänyt olevansa pyhiinvaellukselta palaava karjalainen raskolnikki.
Silloin hänelle oli annettu ruokaa yllin kyllin ja vielä evästä
matkalle. Niin hän oli onnellisesti päässyt aina Inkerin
pohjoiskulmalle, jossa oli tänään eräällä metsätiellä odottamatta
kohdannut Antoniuksen ja Koivistolaisen.

— Paljonkos teitä on täällä koolla? hän kysyi kertomuksen lopetettuaan
ja saatuaan pahimman nälkänsä tyydytetyksi.

— Kahdeksankymmentä kolme miestä ja he ovat tästä lähin taas teidän
komennettavissanne, vastasi Hausen.

— Hyvä, meitä on aivan parahiksi. Oletteko valmiit aamuvarhaisella
seuraamaan minua pienelle retkelle Rajajoen taakse? Teemme siellä
sellaisen kaappauksen, että... että se tekee lopun koko tästä sodasta.

— Tietysti me seuraamme! huusivat kaikki. — Mutta mikä on se
kaappaus?

Silmät uteliaisuudesta palaen he kurottelivat päätään ja tuijottivat
Luukkosta. Tämän silmissä oli omituinen hehku ja hänen äänensä sai
haltioituneen sävyn, kun hän lausui:

— Tiedättekös, pojat, että tsaari on tätä nykyä vain muutaman peninkulman
päässä meistä ja sotilaita on hänen ympärillään vain
kourallinen. Napata sellainen otus vangiksi — kas se olisi toista kuin
väijyä venäläisten limppu- ja rihkamakuormia. Luuletteko, että
vihollinen sen jälkeen kykenisi sotaa jatkamaan? Ei sinne päinkään!
Koko valtakunta lysähtää kokoon kuin häränrakko, johon tuikataan reikä.
Ryssä ajettaisiin Inkerin rajain taakse ja Nevan rannat olisivat taas
meidän. Mitä sanotte? Eikö kannata yrittää?

— Vaikka pää menisi, minä ainakin olen siinä yrityksessä mukana,
innostui Torikka. — Mutta onko varma, että tsaari on näillä main ja
ettei hänellä ole muassaan suurempaa sotajoukkoa?

— Se on aivan varma. Pitkin matkaa urkin tietooni asioita, ja niinpä
sain eilispäivänä silminnäkijältä kuulla, että tsaari oleskelee tätä
nykyä Valkeasaaren kartanossa. Mukanaan hänellä ovat vain tavalliset
henkikasakkansa. Siinä lähistöllä, noin parin virstan päässä
kartanosta, majailee kyllä isohko joukko henkikaartilaisia, mutta me
voimme toteuttaa aikeemme heidän saamatta siitä mitään vihiä ennen kuin
kaikki on ohi. Kas, tällainen minulla on suunnitelma!

Silmät sisäisestä innostuksesta liekehtien hän alkoi tehdä selkoa
suunnitelmastaan, jonka mukaan he pieniksi joukoiksi hajaantuen
saattoivat huomiota herättämättä lähestyä kartanoa sekä sitten merkin
saatuaan yhtäkkiä saartaa sen ja siepata tsaarin vangikseen.
Hengitystään pidättäen miehet kuuntelivat ja jokaisen katseesta saattoi
lukea palavan halun seurata päällikköä tälle huiman rohkealle retkelle.

— Tällainen suunnitelma ei olisi voinut syntyä kenenkään muun kuin
suomalaisen korpimajurin päässä, lausui Antonius lyöden Luukkosta
olkapäälle.

— Mutta nyt on parasta, että te kaikki asetutte hetkeksi levolle,
sanoi Luukkonen. — Heti päivän valjetessa lähdemme liikkeelle ja
silloin tarvitaan sekä voimia että ripeyttä.

Itse hän ei koko yönä silmiään ummistanut. Tuo suuri tuuma oli siinä
määrin saanut hänet valtoihinsa, että uni ja väsymys pysyivät hänestä
loitolla. Nyt, nyt oli hän viimeinkin Inkerinmaan puolesta iskevä sen
ratkaisevan iskun, josta hän oli vuosikaudet uneksinut!

Kohta kun päivä alkoi hiukan kajastaa, hän herätti miehet. Kiireesti he
haukkasivat aamiaista ja lähtivät halki metsien kohti etelää. Miesten
oli vaikea pysyä Luukkosen kintereillä ja lepohetkinä he silmäilivät
häntä salaa ihmetellen päällikön järeillä ja parroittuneilla kasvoilla
hohtavaa haltioitunutta ilmettä.

                                                  ⸻

Oli saman päivän ilta ja aurinko oli juuri vaipumassa Suomenlahden
helmaan. Viimeinenkin punerrus häipyi honkien latvasta sillä autiolla
kanervikkokankaalla, jossa Taneli Luukkonen kalvenneena ja verissään
makasi suuren kiven juurella. Juuri hämärän langetessa hän tuli
tuntoihinsa ja koetti nousta jaloilleen, mutta ei kyennyt. Kauan hän
hieroi otsaansa ja koetti muistella, mitä oli tapahtunut ja missä hän
oli. Vihdoin selkeni hänelle tapausten kulku.

Valkeasaaren kartano oli saarrettu ja vallattu suunnitelman mukaan.
Yllätetyt vartijat olivat saaneet surmansa. Mutta talon lukuisa
naispalveluskunta oli ollut kiusallisena vastuksena päärakennukseen
tunkeuduttaessa. Myöskin eräs tsaarin päällystakkiin ja peruukkiin
pukeutunut henkiorja, joka parin toverinsa kanssa oli puolustautunut
eräässä lukitussa huoneessa, oli aiheuttanut harmillista viivytystä.
Kun kaikki lukuisat huoneet, ullakot ja komerot oli ehditty tarkastaa,
huomattiin tuhatmiehisen henkikaartilaisjoukon saartavan taloa. Tsaari
oli kohta hyökkäyksen tapahtuessa päässyt jotakin takatietä pakoon ja
hän itse johti nyt kaartilaisiaan sissien kimppuun.

Silloin Luukkonen oli huutanut miehensä koolle ja he olivat hyökänneet
sille suunnalle, missä saartoketju oli vielä ohut. Hurjasti siinä oli
isketty puolelta ja toiselta. Nuutti Koivistolainen oli vaipunut maahan
Luukkosen rinnalle ja Torikka oli iskenyt verissään ympärilleen kuin
seitsemän vimmaista miestä. Yksi toisensa jälkeen oli kaatunut
Luukkosen rinnalta, miehet olivat hajaantuneet pieniksi ryhmiksi ja
lopulta Luukkonen oli ollut yksinään vihollisten keskellä. Pahasti
haavoittuneenakin hän oli jaksanut vielä heittäytyä isännättömäksi
joutuneen hevosensa selkään. Viimeisillä voimillaan miekkaa heiluttaen
hän oli raivannut tien itselleen ja ajanut täyttä karkua edessä olevan
metsän suojaan. Laukauksia oli ammuttu hänen jälkeensä, ja ainakin
kaksi kuulaa oli sattunut häneen. Mitä sen jälkeen oli tapahtunut, sitä
hän ei voinut muistaa. Arvatenkin hän oli verenvuodosta uupuneena ja
tajunsa kadottaneena pudonnut kiven kupeelle hevosen juostessa
matkoihinsa.

Näin surkeasti oli siis päättynyt hänen suuri tuumansa, jolla hän oli
uskonut voivansa ratkaisevasti muuttaa tapausten kulun näillä pohjan
perillä. Se oli sammunut kuin tähti yöhön ja se kirveli häntä paljon
tulisemmin kuin ruumiissa olevat lukuisat haavat. Ja sammuva hän oli
itsekin, hän tiesi, ettei ollut aamua enää näkevä. Hyvä niin, kun
kerran kaikki oli rauennut. Mutta kuinka tämä oli mahdollista? Oliko
Jumala ainiaaksi hylännyt tämän köyhän maan ja kansan? Eikö sen
tiikerimäisen miehen mahtia voinut mikään rajoittaa?

Luukkonen vaipui jonkinlaiseen horteeseen, ja silloin hän oli
kuulevinaan kumean kuin kiven sisästä kumpuavan äänen, joka sanoi:

— Kaikella on rajansa, ja se mikä tänään on mahtava, on huomenna
heikko ja lyöty. Todella mahtava on se, joka kärsivällisesti odottaa
aikaansa ja pysyy uskollisena loppuun asti.

Puolenyön aikana hän havahtui vielä kerran tiedottomuuden tilasta.
Silloin hän karkasi pystyyn, ojensi nyrkkinsä etelää kohti ja huudahti:

— Se kuuluu sittenkin meille! minkä jälkeen hän kaatui raskaasti kiven
juurelle huokaisten viimeisen kerran.

Hengissä Valkeasaaren rytäkästä päässeet sissit kokoontuivat samaan
aikaan edellisen yön leiripaikalle Tonterin metsässä. He eivät koskaan
saaneet tietää päällikkönsä lopullista kohtaloa. Se peittyi samanlaisen
hämärän verhoon, mikä ympäröi hänen nuoruuttaankin. Korven keskellä,
kotimaakunnan pohjoisrajalla valkenivat jylhän korpimajurin luut.

Kyösti Wilkuna

MERI- JA METSÄSISSI

PIETARI LONGSTRÖM

Eräänä toukokuun päivänä 1711 oli Suomen armeijan ja laivaston uusi
ylipäällikkö kenraali Nieroth pääjoukkoineen leiriytynyt Virojoen
suulle Vehkalahdelle, mistä käsin hänen tarkoituksensa oli hyökätä
itään eristämään ja saartamaan Viipuria, joka edellisestä kesästä asti
oli ollut venäläisten hallussa. Tämä taitava ja tarmokas, mutta
ruumiiltaan jo raihnainen kenraali oli tänään taas ärtyneellä tuulella,
sillä huonoja viestejä oli tullut joka taholta. Ruotsin laivasto, jonka
olisi pitänyt heti jäitten lähtiessä saapua Uuraansalmeen estämään
venäläisten muonankuljetuksen Viipuriin ja auttamaan hänen hankkeitaan,
kuhnaili tapansa mukaan kaukana Karlskronan talvisatamassa. Vihollinen
ennätti saada Viipuriin apua. Nieroth oli tosin lähettänyt pari kolme
pienehköä joukko-osastoa veneineen Uuraansalmelle venäläisiä edes vähän
häiritsemään, mutta mitäpä ne pikkuveneet voivat, eikä nyt niidenkään
tiedustelumatkalta ollut saapunut mitään tietoja, joita hän kuitenkin
oli tänne vaatinut. Joutilaisuudessa kului aika ja se ärsytti toiminnan
miestä. Ja kaiken lisäksi olivat ruokalähetykset Kymijoelta, jossa
armeijalla Viipurin menetyksen jälkeen oli varastonsa, viivästyneet.
Miehillä rupesi olemaan nälkä.

Harmistuneena kenraali käveli adjutanttinsa saattamana ahdetta pitkin
jokisuulle päin. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi ja katsoi kummissaan
eteensä: Kaksi isoa venäläistä lotjaa saapui verkalleen soutaen mereltä
päin rannikkoa kohti — hyvin hän tunsi nuo hollantilaismalliset,
latteat ja matalapohjaiset, kömpelöt tsaari Pietarin alukset.

— Mutta hittoja — onko ryssä tullut hulluksi! hän virkkoi
adjutantilleen ja lähetti tämän kaukoputkella lähempää tähystämään. —
Ei, ei siitä ollut epäilystä, musikoita oli soutajina ja lotjat olivat
raskaassa lastissa. Ja ihan ne alkoivat lähestyä Pajulahden
venelaituria.

Kenraali vilkastui, käski tuoda ratsunsa, komensi puolensataa rakuunaa
mukaansa ja karautti nopeasti maihinnousupaikalle vastaanottamaan
tulijoita. Soutajat ja lotjat olivat todella venäläisiä, mutta
komentajana oli suomalainen luutnantti, joka oli siepannut tämän
saaliin Uuraansalmessa ja toi sen nyt Suomen armeijan käyttöön.

Kenraali Nierothin kalpeat, ryppyiset kasvot kirkastuivat ilosta. Nyt
hän sai tietoja Uuraasta, sai ruokaa armeijalleen, — kiireellä hän
kutsutti valtausjoukon johtajan puheilleen.

Mies oli luutnantti Pietari Longström ja hän kuului Porin rykmenttiin,
vaikka olikin Savosta kotoisin. Keskikokoinen, notkea ja
sitkeännäköinen soturi, aivan tummaverinen ja mustatukkainen, silmätkin
pikimustat ja tuliset — korea poika! Toiset kertoivat hänessä
virtaavan mustalaisverta, toiset taas hänen sukunsa polveutuvan väärän
koivun takaa jostakin Savonlinnan virkamiehestä, ja ehkäpä siihen
viittasi vierasperäinen nimikin. Joka tapauksessa hän kuitenkin oli
savolaisen talonpojan poika ja itsekin sekä sydämeltään että
murteeltaan ja sanasutkauksiltaan täysi savolainen, kenties tavallista
maatiaista vähän vikkelämpi ja kipakampi.

— Miten nämä sait käsiisi? kysyi kenraali.

— Vahdin niiden tuloa salmessa, ammuin alkuun muutamia soutajia ja
uhkasin siten ampua kaikki. Silloin he herkesivät soutamasta ja panivat
pyssynsä pois. Kiirehdin tuomaan lotjat talteen, sillä vihollisaluksia
näkyi selällä.

— Ovatko toiset osastot vielä Uuraassa vartiossa?

— Siellä ovat. Mutta enemmän siellä tarvittaisiin.

— Saat palata sinne takaisin. Suoritit tehtäväsi reippaasti, Pietari,
siksi saatkin nyt oman itsenäisen joukon, sata miestä, komentoosi. —
Kenraali myhäili tyytyväisenä, antoi käskyjä vankien sijoituksesta ja
viljalastin toimittamisesta leipureille. Mutta rannasta lähtiessään hän
kääntyi vielä nuoren luutnantin puoleen huomauttaen:

— Itsenäiseen komentoon kuuluu kapteenin arvokin — hae aamulla
valtakirjasi päämajastani. Mutta sitten heti takaisin!

Siihen rantaäyräälle oli keräytynyt aika paljon kylän väkeä ja
sotilaita tätä maihintuloa katselemaan ja Pietari Longström oli nyt
siellä kaikkien ihailun kohteena. Hän kulki siellä parvesta parveen
vilpittömästi iloiten menestyksestään ja esimiehensä suosiosta,
tervehti reippaasti tuttaviaan upseereita ja sotilaita, jotka olivat
tulleet häntä onnittelemaan, ja purki nuortean riemunsa ilmoille.
Seisoipa väkijoukossa noin nelitoistavuotias, kirkassilmäinen,
vaaleatukkainen tyttökin, sievä typykkä katsellen ihailevin, loistavin
silmin reipasta, voitokkaana palannutta upseeria. Pietari tervehti
ohimennen häntäkin, pyöräytti tyttöä keveästi uumalta ja virkahti
nauraen:

— Kas siinähän onkin sotapojan morsian! Mikä nimesi?

— Sesilia...

— Se sopii. Kun tuon tänne seuraavan lastin, tuon sulle, Sesilia,
kihlalahjat...

Hän nauroi itse tuolle lupaukselleen poikamaisesti ja herttaisesti, ja
mustat silmät kimalsivat.

                                                  ⸻

Mutta suomalaisten vartijain oli poistuttava Uuraansalmesta, jonka
venäläiset pian valtasivat, eikä Longströmkään ehtinyt tuoda sieltä
uutta kaappauslastia Virolahdelle, — armeijan oli vihdoin vetäydyttävä
Vehkalahden varustuksiltaankin.

Nierothin kuoltua oli ylipäälliköksi tullut taas kelvoton Lybecker,
joka suunnitteli suuria, mutta ei saanut pientäkään aikaan. Kesällä 1712
hän oli peräyttänyt Suomen armeijan Kymijoen taa, ja sinne sitten
jäätiin.

Vanhoilta ajoilta oli Ruotsissa ja Suomessakin se käsitys yleinen, että
jos Viipuri joskus menetettäisiin, voidaan Suomea toki aina Kymijoella
puolustaa. Eikä vihollinen nyt yrittänytkään hyökätä joen yli.

Mutta tsaari Pietari olikin tehnyt toisenlaisen suunnitelman. Hän oli
talven ja kevään kuluessa rakennuttanut paljon noita latteapohjaisia,
matalassa uivia ja airoilla soudettavia kuljetuslaivoja, jotka hän nyt
pani Uuraansalmesta lipumaan saariston sisäpuolitse länteen päin, ja
eräänä syyskuun päivänä lennähti Lybeckerille Ahvenkoskelle sanoma,
että venäläisiä laivoja liikkui Kymijoen suulla; ne olivat sen
länsirannalta jo vallanneet ruotsalaisen muonalaivan. Ruotsin laivasto,
joka purjehti Suomenlahdella, ei niistä tiennyt eikä syväkulkuisena
mahtanut niille mitään.

Lybeckerille tuli hätä käteen. Vihollisen pääsy joen länsirannalle oli
koetettava estää, oli torjuttava niiden maihinnousuhankkeet, mutta
miten?

— Lähetetään Longström osastoineen jokisuulle saapuvia ahdistelemaan,
kehottivat levottoman ylipäällikön neuvonantajat.

— Olisiko siitä apua?

— Hän on tottunut tällaisiin meriseikkailuihin, hän voi ehkä pelottaa
hyökkääjät pakoon..

— Lähteköön, koettakoon...!

Pietari olikin nyt armeijan mukana peräytynyt ja lepäillyt
kyllästymiseen asti ja ryhtyi sen vuoksi täydellä innolla tarjottuun
tehtävään. Hän sai satasen miestä ja pari tykkiä oman osastonsa
lisäksi, painui rannikolle, hankki itselleen siellä veneitä ja lähti
tiedustelemaan vihollisen liikkeitä. Ruotsalaisen muonalaivan vienyt
kaleeri oli palannut takaisin itään päin ja kadonnut sille tielleen. He
tulevat kyllä takaisin kerran makuun päästyään, päätteli Pietari ja
menetteli sen mukaan. Hän valikoi itselleen sopivan vartiopaikan
eräässä niistä Kyminsuun saarista, joihin toista sataa vuotta myöhemmin
Kotkan kaupunki syntyi — siitä hän saattoi hallita jokisuuta. Asetti
sinne tykkinsä, sijoitti miehensä piilopaikkaan lepäämään ja tähysteli
valppaasti.

Ei näkynyt mitään. Autiot olivat rannat, joiden vihantaan lehtimetsään
syksy jo rupesi keltaansa sirottamaan, selät ja salmet olivat kuin
kuolleet. Pietaria rupesi jo huolettamaan, että ehkä venäläiset
laskevatkin maihin vielä lännempänä, jossakin Pyhtään rannikolla.

Mutta niitä miettiessään loivalla rantakalliolla hänen päätään alkoi
huimata... Oliko se näköhäiriö vai mikä... lehto tuolla loitommalla
koillisessa salmessa liikkui! Hän tähysti suu ammollaan: saari siellä
todella liikkui ja läheni..., ja jo toinen ja kolmas!

Silloin hän rämähti nauramaan, osoitti tuota luonnonilmiötä vieressään
loikovalle korpraali Forsmanille, joka nokkelana miehenä oli kaikissa
kujeissa hänen lähin apulaisensa, ja virkkoi:

— Ryssä on pukenut kaleerinsa koivuilla juhannusasuun ja lähestyy
meitä noin juhlavasti.

— Mitä varten? uteli ällistynyt korpraali.

— Salatakseen sotajuonensa amiraali Wernfeltin laivastolta, selitti
Pietari tajuten vihollisen aikeet. — Ruotsin laivasto vartioi merta,
mutta näkee saaristossa vain lehteviä maisemia.

— Ja hyvin on kepponen näemmä onnistunut.

— On toistaiseksi. Mutta tulkaapa sieltä lähemmäs niin saatte
juhlatervehdyksen!

Kiireellä Longström sijoitti tykkinsä ampuma-asentoon ja kätkettyään
veneensä vartioineen saaren länsipuoliseen poukamaan määräsi
pyssymiehet rantavesaikkoon. Lehtipukuiset lotjat lähenivät
parinkymmenen airoparin soutamina pyrkien ilmeisesti saaren ohi
jokisuulle. Pian tähystäjät saattoivat huomata lotjissa lehvien takana
runsaasti sotaväkeä. Vihollinen yritti tosissaan ylläkköä.

Longström laski ensimmäiset, aivan peräkkäin soutavat kaleerit
kiväärinkantaman päähän — vasta silloin hän laukaisutti tykkinsä ja
antoi pyssymiestensä ampua. Soutaminen pysähtyi, airot kirposivat,
kallelleen vaipui ensimmäinen kaleeri ja miehiä näkyi kaatuvan
molemmissa. Leimahti toinen laukaus, ja kiireesti lähtivät kaleerit,
joista toinen ilmeisesti oli vioittunut, huopaamaan selälle. Samalla
kuitenkin niiden aseet alkoivat paukkua ja vihainen laukausten vaihto
sukeutui nyt siinä tuulisen ulapan laidassa.

Suomalaisia, jotka kykkivät lehdossa ja rantakivien suojassa, ei
tulitus paljoakaan vahingoittanut, Longström saattoi levollisesti
jatkaa taistelua. Mutta hän pälyili kumminkin levottomasti ympärilleen.
Mihin oli joutunut se kolmas laiva, joka heti taistelun alussa oli
irtautunut muista. Hän kapusi rantapetäjään sitä tutkimaan. Ja aivan
oikein, se souti saaren vastapäistä, aukeampaa rantaa kohti ja oli jo
varsin lähellä sitä. Sinne täytyi toinen tykki ja osa miehistöä
kiireellä lähettää. Ja tulisesti nyt sitäkin koivulaivaa tervehdittiin.

Mutta se oli päässyt liian lähelle rantaa! Venäläisten päällikkö
komensi miehensä kuulasateesta huolimatta hyppäämään veteen ja
kahlaamaan maihin ja heitä tulikin sieltä nyt sakeana pilvenä. Syntyi
taistelu saaren rannalla, ryssät levittivät rintamansa ja pääsivät
etenemään verkalleen ylivoimansa ansiosta. He olivat pian keksineet,
että suomalaisia oli täällä vain pieni joukko. Kotvan kesti tätä
epätasaista taistelua, mutta Longström älysi pian vastarinnan
toivottomaksi. Sitä pitkittämällä hän vain menettäisi miehensä. Siksi
hän jatkoi itse kymmenkunnan miehen kanssa kiivasta ampumista, mutta
lähetti Forsmanin johtamaan muun joukon veneisiin ja soutamaan
manterelle. Yksi vene oli vain jätettävä jälkijoukkoa varten.

Tämä liike onnistuikin hyvin — nuo siipirikot laivat olivat loitonneet
liian kauas selälle eivätkä päässeet sieltä pahasti hätyyttämään
pakenevia. Longström miehineen jatkoi metsänrinnassa taistelua. Mutta
kun hän sitten yhtäkkiä jätti tykkinsä ja juoksi tuolle viimeiselle
veneelle paetakseen hänkin saaresta miestensä kanssa, se olikin poissa.
Oliko senkin vienyt oma väki hätäännyksissään vaiko rantaa kiertänyt
venäläinen, siitä ei saatu koskaan selvää. Pieni suomalaisparvi oli
ehdottomasti saarroksissa — ei auttanut muu kuin antautua.

Näin Longström joutui venäläisten vangiksi. Katkeraahan se oli, mutta
hymyillen hilpeä mies koetti mukautua kohtaloonsa, tarjosi
vangitsijoilleen tupakkaa ja heittäytyi juttusille heidän kanssaan. Ja
henkensä hän pelasti.

                                                  ⸻

Pietariin korjattavaksi vietävässä rikkiammutussa kaleerissa kapteeni
Longström kuljetettiin vankeuteen. Hänet suljettiin siellä kylmään,
kosteaan ja ahtaaseen tyrmään, jossa oli paljon muitakin sotavankeja.
Heidän joukossaan Pietari tapasi entisen esimiehensä ja partiotoverinsa
Taneli Luukkosen, joka toista vuotta sitten oli joutunut Viipurin
tienoilla satimeen.

Mutta surkeassa tilassa oli nyt tuo ennen niin topakka ja
toimekas Taneli, kuuluisin ja pelottavin kaikista suomalaisista
sissipäälliköistä. Tauti oli hänet tyrmässä tavannut ja taittanut,
nälkä ja syöpäläiset olivat tehneet raunion verevästä miehestä, hänestä
ei ollut enää muuta jäljellä kuin heikosti lepattava elämänliekki.
Luukkonen kertoi hänelle pahnapahasilla maattaessa seikkailuistaan ja
huonosta onnestaan, mutta yhteen neuvoon hän aina terästi kaikki
kuiskivat puheensa:

— Koeta paeta hinnalla millä hyvänsä, muuten varmasti menehdyt!

— En siekailekaan, jos vain on vähänkin mahdollisuutta.

— Vaikkei näyttäisi olevankaan, tiukkasi Taneli käheänä. — Vaikka
olisi kuinka toivotonta tahansa, yritä — anna mieluummin henkesi
mennä. Sillä tämä on pahempaa kuin helvetti.

Kyllähän Pietari sen itsekin älysi ja hän päätti noudattaa riutuneen
ystävänsä neuvoa. Mutta mihinpä pakenet umpinaisesta tyrmästä?

Sen verran Longström sai kuitenkin vartijoiltaan selville, että hänen
asiaansa tutkittiin... ei oltu selvillä siitä, oliko hän toiminut
sissipäällikkönä, jolloin hänellä oli Luukkosen kohtalo varmasti
edessään, vaiko vakinaisen armeijan upseerina, jolloin hän voisi päästä
Sisä-Venäjälle. Pietari teetätti silloin tyrmässä eräällä
kielitaitoisella kohtalotoverillaan anomuksen, jossa hän koetti
todistaa jälkimmäisen oikeaksi — vaikkei hän todellisuudessa ollut
siitä itsekään aivan varma — ja pyysi kuulustelua. Ja kuinka ollakaan,
eräänä päivänä Pietari vietiin johonkin virastoon kuulusteltavaksi.
Silloin hän puristi jäähyväisiksi Luukkosen jo kylmän raukeaa kättä —
hän ei aikonut enää suurin surminkaan palata siihen haisevaan tyrmään.

Eikä hän palannut. Tiukka ja pitkä kuulustelu pidettiin jossakin
linnoituksen virkahuoneessa, vallan nääntyneenä hän palasi sieltä
vartijansa saattamana etuhuoneeseen, joka oli sotaväkeä täynnä. Siellä
hän tyrkkäsi vartijansa kouraan hopeakolikon, pyytäen julmaan janoonsa
haarikan olutta. Vartija, jota itseäänkin janotti, heltyi ja lähti
olutta hakemaan. Mutta kun hän oli ovesta mennyt, silloin Longström
astui heti ryhdikkäänä ja komeana toisen oven suuhun, puki siellä
verkalleen ylleen venäläisen upseeritakin ja lakin ja astui ulos...

Sotamiehet tekivät hänelle kunniaa, he eivät häntä eikä hänen asiaansa
siinä virastossa tunteneet.

                                                  ⸻

Näin kapteeni Longström ainakin itse selosti pakonsa Pietarista
ilmestyessään keväällä 1713 yhtäkkiä Armfeltin armeijaosastoon, joka
silloin puolusti Helsinkiä venäläisten laivastohyökkäystä vastaan. Hän
sai kohta oman osastonsa takaisin komentoonsa, ja kun Armfeltin yksikön
pian sen jälkeen Ruotsin viipymisen vuoksi taaskin oli
peräydyttävä palavasta Helsingistä, jonka venäläiset nyt valtasivat,
seurasi hän sen mukana, mutta sai tällä välin jo taas erinäisiä
tehtäviä suoritettavakseen.

Helsingin palo harmitti venäläisiä; he olivat valinneet tämän
satamakaupungin tukikohdakseen, mutta siellä ei ollut enää taloja eikä
varastosuojia, joita täytyi kiireellä ryhtyä rakentamaan.
Rakennusaineita saadakseen lähetti venäläisten päällikkö eräänä päivänä
kolme kaleeriaan Sipoon joelle purkamaan ja tuomaan pieltä Helsinkiin
talonpoikain taloja. Longström sai Tuusulassa ollessaan siitä vihiä ja
hiipi miehineen kiireesti metsien halki tälle ”työmaalle”.

Venäläisillä oli vahvanlainen vartiosto, mutta se hölmistyi äkillistä
yöllistä hyökkäystä. Ketkä eivät rytäkässä kaatuneet, joutuivat
suomalaisen partioväen vangiksi. Longström poltti kaleerit jokeen ja
otti mukaansa muonaa sen verran mitä kantaa jaksettiin. Sinne jäivät
vihollisen rakennuspuut, ja suomalaiset jalkarakuunat palasivat 11
vankia mukanaan aamupuhteella Tuusulaan, pääarmeijaan, johon
Lybeckerkin nyt oli Porvoosta poistuttuaan yhtynyt. Tämä kepponen
lohdutti Longströmiä: hänen syksyinen tappionsa Kyminsuussa ja talviset
kärsimyksensä Pietarissa tulivat pieneltä osalta kostetuiksi. Mutta
itse armeijan asemaanhan se ei mitään vaikuttanut, tämä vain peräytyi
pohjoiseen päin.

Lybecker sai vihdoin eräänä päivänä kutsun saapua Tukholmaan
tutkittavaksi; mielet olivat sielläkin vihdoin hänen kunniattoman
sodankäyntinsä johdosta jo liiaksi myrtyneet. Armfeltista tuli
ylipäällikkö ja sen jälkeen Suomen armeija sai vihdoinkin ruveta
taistelemaan — valitettavasti vain liian myöhään.

Pälkäneen taistelun jälkeen, jossa Suomen armeija oli pahasti lyöty
hajalle, harhaili sisämaan metsissä ja kylissä syysmyöhällä 1713 paljon
pieniä, johtoa vailla olevia sotilasparvia, jotka osaksi eivät osanneet
takaisin armeijaan, jonka olinpaikkaa ne eivät tunteneetkaan, osaksi
tahallaan kiertelivät maata, karkulaisina tai sissijoukkoina. Niitä
keräilemään ja itsenäistä pikkusotaa käymään lähetettiin silloin mm.
Pietari Longström. Hän keräsikin pian ympärilleen metsistä toistasataa
miestä käsittävän joukon, jolla hän ahkerasti hätyytti vihollisen
selkäpuolta, tuhosi kasakkaparvia ja valtasi kuormastoja. Näin hän
vietti syyskauden Keuruun ja Vesilahden märissä metsissä, pakkastalven
Jämsän ja Saarijärven saloilla, ja monet kovat hän siellä koki, monesta
pälkähästä hän vain hädin tuskin neuvokkuudellaan ja nopeudellaan
selvisi.

Mutta talven selän taittuessa rupesi sinne Sisä-Suomen metsäseutuihin
keräytymään yhä lukuisammin pakolais- ja partiojoukkoja. Isossakyrössä
oli taisteltu Suomen sotaväen viimeinen verinen taistelu ja voitetun
armeijan rippeitä samoin kuin vihollisten julmuutta pakenevia
talonpoikia kuljeskeli nyt avuttomina saloilla. He tuottivat suuria
kärsimyksiä väestölle, joka oli jäänyt paikoilleen.

Longström koetti pitää joukossaan ankaraa mieskuria; hän rankaisi
armotta jokaisen väestöä vastaan tehdyn ilkityön, kielsi jyrkästi
kaiken omankädenoikeuden, kielsi varovaisuussyistä miehiltään
viinanjuonninkin, tasasi aina oikeudenmukaisesti viholliselta siepatut
saaliit miestensä kanssa ja jakoi loput hätää kärsivälle väestölle.
Tuon kurin takia miehet kunnioittivatkin häntä ja tottelivat hänen
käskyjään. Mutta monet muut joukot eivät olleet yhtä tunnontarkkoja, ja
kuukausi kuukaudelta miehet ja mielet yhä kovettuivat ja raaistuivat.

Keväällä 1714, Napuen tappion jälkeen, armeijan tähteiden peräytyessä
Länsipohjaan ja koko Suomen jouduttua vihollisen valtaan, oli mieliala
metsiin paenneiden joukossakin synkimmillään. Venäläisten päällystö
määräsi hirmuisen rangaistuksen niille, jotka suosivat sissejä eivätkä
ilmoittaneet heidän puuhistaan. Sellaisten kylä oli poltettava, eikä
ainoastaan kylä, vaan metsänkin vainolaiset sytyttivät ja polttivat,
tuhotakseen muka siellä piileskelevät pakolaisetkin. Sissien suosijaksi
epäiltyä kidutettiin, ja hänet surmattiin säälittä. Monien kidutettujen
oli pakko tunnustaa ja he ilmoittivat mitä tiesivät. Mutta jos
kivekkäät taas pääsivät perille tästä, he puolestaan rankaisivat vielä
julmemmin jokaisen kavaltajan...

Kesän lähestyessä sissisotaan kyllääntynyt Longström aikoi vetäytyä
armeijan luo Ruotsin puolelle, jolta hän ei viime aikoina ollut saanut
mitään ohjeita. Mutta sitä ennen hän päätti kuitenkin vielä poiketa
kotipuoleensa Savoon katsomaan, vieläkö siellä Joroisten salolla oli
ketään omaisista hengissä.

Ilokseen hän huomasi että Savoa oli näihin asti vähemmän ryöstetty ja
hävitetty kuin muuta Suomea. Siellä ihmiset asuivat vielä
rintamaillaan, ruokaa oli ja uutta hankittiin. Partiokapteenin
kotitalokin oli paikallaan ja sen eläjät samoin. Mutta vain salavihkaa
Pietari siellä käväisi, ettei hän, jonka nimi venäläisten piirissä oli
jo huonossa huudossa ja jonka hengestä he olivat luvanneet suuria
palkintoja, aiheuttaisi omaisilleen kostoa ja kärsimystä.

Täällä hän sai kuulla, että Savon linna vanha vielä oli suomalaisten
käsissä — siksipä venäläiset eivät vielä olleetkaan uskaltaneet paljon
Savon vesillä liikkua eikä sen asutusta hävittää. Mutta linnaa
piiritettiin juuri näihin aikoihin; siellä kuului olevan puute sekä
ruoasta että miehistä. Lujilla ilmeisesti oli Olavin yksinäinen
varustus.

Longström päätti silloin koettaa auttaa sitä hiukan. Hänen mukanaan oli
Keski-Suomesta Savoon tullut parikymmentä luotetuimpaa miestä ja näiden
kanssa hän souteli nyt Haukiveden ja Saimaan selkiä väijyen erästä
venäläistä muonasaattuetta. Sellaista ei nyt kuitenkaan tavattu;
Pietari yhdytti muutamassa salmessa vain pienen savolaismatkueen, joka
kuljetti venelastillista voita, lampaanlihaa ja muuta herkkua
Lappeenrannan markkinoille todennäköisesti venäläisille myytäväksi. Sen
lastin hän anasti, mutta ei ilmaiseksi. Hän maksoi osan siitä rahalla
ja antoi lopusta velkakirjan Ruotsin hallituksen suoritettavaksi.

— Se on hiukan epävarma velkakirja, veisteli korpraali Forsman, joka
nyt kuten aina kulki hänen matkassaan. — Ja mitäpä sinun hyödyttää
antaa maksua talonpojille, toiset sissit vievät heiltä heidän tavaransa
kuitenkin ilmaiseksi.

— Mutta sepä ei ole oikein, sitä tapaa tahdon välttää milloin suinkin
voin.

— Luuletko maineesi siitä paranevan — yhtä mustana nyt kuitenkin kuin
muutkin kivekkäät.

— Vaikka niinkin, otan rahani venäläisiltä takaisin!

Saaliineen sissit soutivat varoen linnan läheisille vesille, missä jo
piiritysjoukkoon kuuluvia venäläisiä kuhisi. Vetivät veneensä
viidakkoon, vartioivat saarella sopivaa tilaisuutta ja vakoilivat
ympäristöä.

Läheiseltä rannalta nousi savu. Sinne ulkosalle venäläiset olivat
rakentaneet suuren leivinuunin ja paistoivat siellä parhaillaan
joukoilleen leipää.

— Särvintä on meillä aluksi, tuolta leipä otetaan, uhmaili Pietari
silloin.

— Entä leipojat, heitä on toistakymmentä miestä, huomautti korpraali.

— Otetaan nekin...!

Ja illan suussa leipomisen vielä jatkuessa Pietari souti joukkoineen
leipomarannalle, yllätti leipurit ennen kuin he ehtivät lähettää
hätäviestiä ja lopetti jutun lyhyeen. Yhdeksän miestä antautui
sovinnolla. Heidät sijoitettiin sidottuina venäläisten veneisiin,
joilla Longströmin sissit nyt lähtivät täydessä jauholastissa jatkamaan
matkaa vaihdettuaan päähänsä venäläisten suuret lippalakit. Näin he
soutivat iltayöstä muina miehinä salmien kautta, joiden rannoilla
venäläiset olivat vartiossa antaen ”omain” alustensa rauhassa kulkea
ohi. Mutta Kyrönvirralla, jota alaspäin sissit täydellä vauhdilla
laskivat, he ottivat taas omat päähineensä ja kääntyivät rohkeasti
linnan valkamaa kohti. Jo pamahti sieltä laukaus ja toinenkin, mutta
Longström huitoi käsillään ja huusi hurjasti:

— Älkää ampuko, tuomme teille eväitä...!

Hyvään tarpeeseen ne eväät linnassa olivatkin ja miehet myös. Siellä
oli vain toistasataa miestä puolustusväkeä, jolla majuri Busch oli jo
kuukauden pitänyt puoliaan. Nyt jatkettiin linnan puolustamista uudella
innolla, vaikka se toivotonta olikin, kun riittäviä apujoukkoja ei
mistään päin voitu odottaa. Näin vierähti pari viikkoa vihollisten
ankarasti ampuessa. Mutta sitten loppuivat ampumavarat, ruudit
ja luodit. Heinäkuun lopulla täytyi Buschin vihdoin ruveta
antautumiskeskusteluihin tinkien itselleen kunnialliset ehdot.
Mutta ennen antautumispäivää Pietari Longström lähti miehineen
Olavinlinnasta. Hän näet tiesi että häneen ja hänen miehiinsä nähden
eivät viholliset missään tapauksessa pitäisi antautumissopimustaan:
hirttonuora heitä odotti. Venäläiset olivat perin juurin äkämystyneet
näihin sisseihin, varsinkin leipomon ryöstön johdosta. Luotituiskusta
välittämättä lähti eräänä sadeyönä kolme venettä menetetyksi tuomitun
Linnansaaren eri rannoilta soutamaan selälle. Pari miestä menetettiin,
veneet saivat monta reikää kylkiinsä, mutta ne yhtyivät kuitenkin
kaikki sovitulla paikalla Saimaan sokkeloisessa saaristossa.

                                                  ⸻

Longström oli jo, kuten sanottu, varhemmin aikonut lähteä pääarmeijan
luo Ruotsin puolelle, mutta tämä Savonlinnan seikkailu oli häntä taas
reipastuttanut. Venäläisten vartiointi oli täällä Itä-Suomessa
heikompaa kuin hän oli luullutkaan, rohkealla ja päättävällä
miesjoukolla saattoi heille siellä edelleen tehdä paljon kiusaa. Sen
vuoksi päätettiin soutaa etelään päin, siepata muonaveneitä ja häiritä
vihollisen kuljetuksia. Kesä oli kaunis ja lämmin, soma oli
saarivesillä vapaana soudella.

Saimaan etelärannalle Longström jätti sitten kuitenkin veneensä,
luovutti niihin kertyneet muonat seudun väestölle ja painui taas
metsiin, joiden halki hän samosi merenrannikolle, vanhaan tuttuun
Vehkalahden saaristoon. Siellä venäläiset nyt isännöivät valtansa
tunnossa eivätkä muonalotjiaan kuljetellessaan enää pelänneet
hyökkäyksiä. Pietari järkytti pian heidän vahvan uskonsa.

Paasion saaren rannalla oli — niin kertoi manteren väestö, jota
Forsman vanhana virolahtelaisena kävi tervehtimässä — parhaillaan
ankkurissa kaksi isoa lotjaa ja kaksi nuottavenettä, joilla venäläiset
kuljettivat muonaa ja muuta tavaraa armeijansa varastoon Helsinkiin.
Olipa mukana neljä venäläistä kauppiastakin, jotka olivat näiden
tavarain hankkijoita, mutta sillä venäläisellä kasakkakapteenilla,
jonka komennossa tämä laivue oli, ei ollut kuin kymmenkunta pyssymiestä
matkassa.

— Siinä olisi paljon otettavaa, kun sen vain johonkin saisi
kuljetetuksi, huoahti korpraali Forsman, joka tämän viestin joukolle
toi.

— Se on meidän saalistamme, laskettakoonpa se sitten vaikka
meren pohjaan, päätti Longström ja viipymättä hän varustautui
kaappausmatkalle.

Valtaus onnistui. Venäläiset yllätettiin, he yrittivät kyllä
vastarintaa, mutta kun heidän kapteeninsa kaatui, muut antautuivat
pian. Saalis olisi ollut sanomattoman arvokas, mutta siitä ei voitu nyt
korjata talteen muuta kuin pieni osa, jonka sissit mättivät
veneisiinsä. Sitten kirveillä reiät lotjain pohjiin — mukana taisivat
vajota syvyyteen niiden vartijatkin.

Mutta nuo neljä venäläistä kauppiasta rukoilivat armoa niin
hätääntyneinä ja nöyrinä, että Pietarin sydän heltyi. Hän urahti:

— No, heittäkää mereen tavarat tuosta toisesta nuottaveneestänne —
kas niin —, veden ja ruoan saatte pitää, mutta soutakaa pian merelle
ja painukaa suoraan Venäjän rannikolle. Kas niin, hävitkää!

Kupetsat lähtivät sanomattoman kiitollisina ja kiireesti matkaan
eivätkä kertaakaan taakseen katsoneet. Mutta Longströmin sissit
soutivat takaisin manterelle katsellen samalla miten lotjat vähitellen
vajosivat. Korpraali neuvoi heille taatun talon, missä saataisiin
levätä öisistä ponnistuksista. Sinne he tapansa mukaan vartijat
asetettuaan sitten yöpyivät.

Aamulla Longström nousi ennen muita ja lähti yöpirtistä tienoita
tarkastamaan. Näin päivänvalossa hän tunsikin hyvin nämä seudut ja
talonkin, — se oli Pajulahden ulkoniemessä —, täällähän hän oli
monesti retkeillyt silloin Nierothin aikana. Rantapajukkoon kätketyille
veneille kävellessään hän näki tytön rantakivillä vaatteita pesemässä.
Hän katseli syrjästä tuota notkeaa tyttöä, tunsi hänet, astui luo ja
virkkoi:

— Terve, Sesilia. Nyt tulin tuomaan sinulle niitä kihloja, joita
viimeksi lupasin.

Tyttö ojentautui, laski käärityt hameensa alas, punastui hiusmartoa
myöten ja tervehti ujosti. Hänestä oli näinä kolmena vuotena Pietarin
ollessa muualla kasvanut kaunis, kukkea impi, jonka povi jo korkeana
aaltoili, ja selvästi saattoi nähdä, että hänkin heti tunsi tuon
karkeamekkoisen, mustapartaisen ja päivän polttaman partiomiehen
samaksi nuoreksi luutnantiksi, joka oli häntä kerran Pajulahden sillalla
puhutellut.

— No, otatko kihlat? puhui Pietari edelleen leikkisästi. — Tule vain
täältä veneestä itse valikoimaan. Tuossa on kultaristi ja vitjat, sen
sain viime yönä venäläiseltä kupetsalta. Ja tuossa on koreata
kangasta...

Tyttö ihaili sissin saaliita, mutta oli ymmällä ja katseli vain ujona
jalkoihinsa. Pietari istahti kivelle hänen viereensä ja jatkoi:

— Älä arkaile, tiedäthän, sanasta miestä... Äläkä pelkää, en sinua
väkisin mihinkään vie. Mutta jos tästä kerran vielä rauha palaa,
silloin haen sinut omakseni — tuletko?

Tyttö ei vastannut, eikä Pietari vastausta vaatinutkaan. Hän jutteli
siinä omaksi huvikseen, olikin niin pitkä aika siitä kun hän oli
viimeksi tyttöjä jututtanut.

Ja hän kyseli kainostelevalta Sesilialta hänen kotiolojaan ja
toimeentuloaan. Äidin ja tädin kanssa tyttö eli, miehet olivat kaikki
menneet sotaan kai kaatuneet tai Venäjälle viety. — Näin tyttö jo
kertoi, hiukan puheliaammaksi sulaen. — He olivat koettaneet
naisvoimin peltotilkkua viljellä ja pitää vesillä verkkoja ja rysiä, ja
hengissä sentään oli pysytty. Usein venäläiset olivat heillä
vierailleet, usein kiusanneet ja talon vähiä varoja ryöstäneetkin,
monesti olivat mökin eläjät henkeäänkin pelänneet, mutta eivät olleet
vainolaiset sitä toki vielä vieneet — vaimoväkeä kun olivat. Mutta
venäläisten tullessa oli Sesilia aina pujahtanut metsään tai
nauriskuoppaan piiloon, — häntä niin pelotti...!

— Piileskele vastakin, älä laske vierasta liki, kehotti Pietari. —
Mutta älkää myöskään hätäytykö, me käymme teitä joskus katsomassa.

Tyttö istui siinä hiljaa kultavitja kädessään, ihaili sitä, mutta
näytti haluavan antaa sen takaisin. Pietari esteli:

— Panehan talteen vain, vielä se joskus voi olla tarpeenkin.

Ja kun jo toisia miehiä laskeutui tuvasta rantaan, tyttö kätki helyt
kiireellä povelleen.

Veneestään sissit kantoivat nyt soramäkeen kaivamaansa kuoppaan talon
väelle yösijan palkaksi pari jauhosäkkiä ja muutakin lotjista otettua
muonaa — heillä oli sitä taas itselleen yllin kyllin — ja lähtivät
sitten veneillä uusille retkilleen. Mökin akat siunailivat ja
kiittivät, mutta iloitsivat ennen kaikkea siitä, että sissit olivat
kenenkään näkemättä lähteneet. Mutta veneiden kääntyessä niemen taa
Pietari Longström näki vielä valkotukkaisen tytön seisovan rannalla
kahden pajupehkon välissä kädellä silmiään varjostaen, ja hän tiesi,
että tuolla valkoisella immellä oli hänen antamansa kultavitjat,
kihlalahjat, povellaan...

                                                  ⸻

Metsiin taas painuessaan sissit jättivät loputkin saaliistaan, jota
eivät voineet mukanaan kuljettaa, rannikkoväestölle. Mutta huonosti tuo
väki heidän lahjansa palkitsi. Venäläisille oli jo selvinnyt, että
sissijoukko oli käynyt upottamassa heidän muonalaivansa, ja näitä
uskalikkoja kasakat ryhtyivät nyt oikein järjestelmällisesti
pyydystämään. He tiukkasivat Virojoen eläjiltä partiomiesten
retkiä, ja hädissään nämä ilmiantoivatkin, minne päin metsiin
Longström joukkoineen oli painunut. Kaikki tiet nyt saarrettiin,
salotaipaleillekin asetettiin kasakkavartioita ja metsät haravoitiin
tarkoin. Kivekkäät oli kerrankin saatava satimeen.

Iitin ja Luumäen saloilla yhtyi Longströmiin muitakin pakenevia
partiomiehiä, jotka hänelle kertoivat tuosta tiukasta ajojahdista. He
kertoivat myös, että lännestä päin toinen kasakkajoukko ahdisteli
samoihin metsiin toista suomalaista sissijoukkoa, joka luutnantti
Sahlon johdolla oli heille Kymin puolessa tehnyt kolttosia. Kolme eri
vihollisjoukkoa oli siis nyt sissejä saartamassa eikä näillä ollut
paljonkaan pelastuksen toivoa.

Longström päätti vapautuakseen saarroksesta ja avatakseen pakotien
myöskin Sahlon väelle antautua taisteluun yhden kasakkaosaston kanssa.
Hänen joukkonsa oli nyt kasvanut sadan miehen suuruiseksi ja sillä oli
mainiot aseet — lotjista oli saatu hyviä pyssyjä ja ampumavaroja.
Rohkeasti hän samosi suoraan pohjoista kohden.

Valkealan kylän tienoilla hänen oli mentävä maantien yli, ja hän arvasi
kasakkain väijyvän siinä. Niin olikin laita. Vartioita oli pitkin
tietä, mutta pääjoukko, toistasataa kasakkaa, oli leiriytynyt mäelle
kylän laitaan ja siihen yöpynyt. Jättämättä vihollisen vakoilijoille
aikaa hälytyksen tekoon Longströmin sissit syöksyivät metsästä suoraan
kahdelta suunnalta kasakkaleiriin, ampuivat ensiksi hevoset ja sitten
niiden vartijat ja ryntäsivät sakeimpaan vihollisparveen. Heillä ei
ollut muuta kuin henkensä menetettävänä, mutta sen he tahtoivatkin joko
pelastaa taikka myydä kalliista hinnasta. Hurjemmin, raivokkaammin kuin
koskaan ennen he hyökkäsivät, ampuivat ja iskivät. Kasakat eivät olleet
aavistaneet hyökkäystä. Hetken taistelu riehui tuimana ja monta
kivekästäkin kentälle kaatui. Mutta ennen pitkää oli leiripaikka
suomalaisten käsissä ja vain osa kasakoista pääsi pakoon.

He pakenivatkin nyt pitkälle, siirsivät pois joukkonsa joksikin aikaa
koko tältä Lappeenrannan—Hollolan väliseltä maantieltä, joka oli
käynyt heille kovin hankalaksi. Luutnantti Sahlo oli näet lännempänä,
Iitin puolessa, myös voitokkaasti murtautunut venäläisten saartolinjan
läpi taottaen heille tuntuvan tappion.

Mutta viikon parin perästä viholliset olivat taas toipuneet
ällistyksestään ja ahdistelivat nyt edelleen kaikkia pohjoiseen päin
johtavia teitä pitkin vetäytyviä sissejä. Niinpä Longströminkin täytyi
joukkoineen samota kauas Sisä-Suomeen. Talveksi hän vetäytyi Kajaanin
seuduille asti, jotka olivat vielä suomalaisten hallussa. Hän majaili
muutamia kuukausia Säräisniemellä ja Paltamossa, josta käsin teki vain
suksilla vähäisiä muonanhakuretkiä vihollisen Pohjanmaan rannikolla
oleviin varastoihin.

Tänne hän sai Ruotsiin vetäytyneen armeijan päämajasta uusia
määräyksiä. Armfelt oli saanut tiedon hänen laivakaappauksistaan ja
kehotti häntä jatkamaan niitä. Heti kevään tullen (1715) Longström
lähti Paltamon periltä etelään ja varasi Iisalmelta joukolleen veneitä
soutaakseen taas Saimaan vesille. Sydänkesään mennessä hän oli
kantajoukkoineen päässyt — viholliselle alituista kiusaa tehden —
melkein viimevuotista matkareittiä noudattaen Suomenlahden rannikolle,
Vehkalahden vesille — sinne hänen oma luontonsa veti. Siellä hän
tapansa mukaan väijyi venäläisten kuljetusaluksia ja siellä hän taas
pikimmältään tapasi keltatukkaisen tyttönsä. Tällä kertaa hän ei
kuitenkaan uskaltanut tulla rantaan miesjoukolla, vaan hiipi yksin
Pajulahden metsiä myöten tutulle sorakuopalle, jätti sinne tuomisensa,
rupatteli hetkisen hilpeästi Sesilian kanssa ja lupasi poistuessaan
tulla taas ensi kesänä takaisin.

Niin hän tulikin. Mutta keltatukkatyttöään hän ei silloin enää
tavannut. Kylmillä oli mökki Pajuniemen rannalla, autiona kuin paon tai
ryöstön jäljiltä. Ja juuri silloin, kun hänellä oli niin hyvät
tuomiset...

                                                  ⸻

Entistä vaikeampi ja vaaranalaisempi oli Pietari Longströmin retki tänä vuonna
(1716) ollut Sisä-Suomessa. Kärsimysten piinaama väestö oli
sisseille yhä ynseämpi, maahan jo pesiytyneiden voittajain komento oli
entistä tiukempi. Vihdoin hän saapui miehineen merenrannikolle ja vaani
siellä saaristossa ja Kuorsalon luodoilla merisissinä vihollista
viikkokausia. Hän odotti Pietarista tulevia aluksia, joiden lasteja
hänen oli määrä upottaa, mutta niitä ei tullut — toiseen suuntaan
kulki kyllä aluksia.

Pari alusta laski ankkurinsa eräänä päivänä Pyötsaaren rannalle ihan
lähelle Pietarin väijymäpaikkaa ja yöpyi siihen. Houkutus kävi
partiomiehille ylivoimaiseksi; he tekivät hyökkäyksen laivoihin,
vangitsivat niiden miehistön, tarkastivat niiden lastin ja löysivätkin
odottamattoman rikkaan saaliin. Tavanmukaisten tavaroiden lisäksi
laivoissa oli runsaasti hopea- ja vaskirahoja — luultavasti Viipurin linnaväen
sotakassa, joka oli aiottu paluumatkalla jättää
määräpaikkaansa.

— En ole eläissäni luullut maailmassa näin paljon rahoja olevankaan,
ihmetteli korpraali Forsman availlessaan raha-arkkuja. — Johan näillä
Ruotsin kuningas kävisi vuoden sotaa.

— Ja rahastahan hänellä onkin ainainen puute, myönsi Longström. —
Mutta miten toimitat nämä lastit Ruotsiin?

— Mahdoton tehtävä. Mutta pitääkö nekin nyt upottaa?

— Korjataan ainakin hopeat talteen. Jaetaan miehille, niin että
kerrankin tietävät saaneensa värväyspalkan.

Ruotsin hallituksen jalkarakuunoille takaama palkka oli viime aikoina
maksettu sattumoisin, vuoden päivät se oli näiltäkin miehiltä aivan
saamatta. Nyt kapteeni jakoi heille siekailematta kymmenkertaisen
palkan ja sen lisäksi vielä runsaat voitto-osuudet, niin että joka
miehellä oli rahaa aikamoinen taakka. Mutta sittenkin jäi vielä eräitä
arkkuja avaamatta, kun miesten täytyi poistua uppoavista aluksista.

Pietari itse oli kätkenyt oman runsaan osuutensa kolmeen suureen
tinapulloon, ja luodoilla retkeiltäessä hän vaali niitä tarkasti. Mutta
eräältä yönuotiolta Paasion rannalta kapteeni lähti yksin soutamaan
manteren puolelle sanoen aikovansa kätkeä tinapullonsa sinne vastaisia,
parempia aikoja varten. Hän souti jo tuttua reittiä Pajulahden
ulkoniemeen, mutta hän tahtoi kätkeä aarteensa yhdessä Sesilian kanssa,
jotta — jos hän seikkailuihinsa sortuisi — tytöllä tulevaisuudessa
olisi mistä elää. Niin rakkaaksi oli tuo aivan sattumalta kohdattu
tyttö jo näiden vaellusvuosien varrella hänelle käynyt, että hän
melkein kaikissa askareissaan aina ajatteli häntä.

Mutta Pajulahden mökki oli tyhjä, oli kai niin ollut jo kauan, koska
naurismaakin oli kuokkimatta ja kaivotie oli nurmettunut. Karskin
kapteenin valtasi silloin kamala aavistus; mies, joka ei koskaan
hätkähtänyt kasakkapeitsen edessä eikä surrut satojen miestensä surmaa,
hän lyyhähti nyt kuin iskun saaneena aution tuvan kuluneelle
kynnykselle. Siinä hän synkkänä hoki:

— Venäläiset vieneet, tappaneet tai raiskanneet... vieneet tyttöni,
ainoan iloni!

Hän koetti kyllä itselleen todistella, että olivathan naiset voineet
itsekin pyrkiä tästä kovin yksinäisestä paikasta asutummille maille;
ehkä he olivat Virojoella tai Vehkalahdella. Mutta hän ei uskonut näitä
vakuutuksiaan. Viholliset olivat jonkun kielijän kautta voineet saada
vihiä, että hänen oli ollut tapana vierailla tässä mökissä.

— He ovat nyt kostaneet, kostaneet karvaammin kuin itse
aavistavatkaan!

Tunnin istui murtunut, mustahaiveninen mies siinä aution tuvan
kynnyksellä. Hän päätti vielä koettaa kyliltä tiedustella Pajuniemen
eläjien kohtaloa, mutta tunsi sen jo turhaksi — orjaksi oli tyttö
viety! Ja hän, joka rohkeudellaan ja neuvokkuudellaan oli saanut
ihmeitä aikaan, ei voinut tälle nyt mitään!

Hän nousi kankeasti kynnykseltä ja käveli veneelleen. Siinä
kimaltelivat tinapullot nousevan päivän hohteessa — niiden näkeminen
vihlaisi miestä! Hän otti airon, kaivoi sillä kuopan kiven kupeelle,
kaivoi vihapäissään, kaivoi syvälle, ja viskasi sitten pullonsa kuopan
pohjalle. Täytti kuopan ja vyörytti kiven päälle. Ja lähti soutamaan.

Valehtelematta hän saattoi kertoa Forsmanille kaivaneensa kaikki
rahansa maahan. Mutta mihin hän ne kaivoi, siitä hän ei mitään kertonut
komentaessaan kiireellä miehensä uudelle saalistusmatkalle.

                                                  ⸻

Päämäärää vailla, entistään hurjempana, synkempänä ja sydämistyneempänä
Pietari Longström harhaili tämän jälkeen kauan eri puolilla Suomea.
Milloin hän liikkui Päijänteen vesillä, milloin hätyytteli vihollista
Vaasan valtatiellä tai Viipurin takana. Hän kävi vielä Savossakin,
kotikylässään Joroisten takamailla, mutta ei hänen mielensä kirkastunut
siitä käynnistä: poltettu oli nyt kotitalo, poissa sen asukkaat!

Pietari kävi umpimieliseksi ja katkeraksi. Hän oli nyt omillekin
miehilleen usein juro ja tyly, sydänmaan kovia kärsinyttä kansaa hän
kohteli julmasti ja armottomasti — hänen ainoa halunsa oli tuottaa
kasakoille niin paljon tuhoa kuin mahdollista. Mutta samalla hän päästi
kurin höltymään joukossaan, hän salli jo miestensä ryöstää mistä
saivat, juoda viinaa minkä tahtoivat, elostella, elämöidä vaarankin
paikoissa — hän ei enää välittänyt omasta hengestään eikä muiden.

Kammottavan maineen Longströmin joukko saavutti näihin aikoihin
Peräpohjolassakin, jossa hän talvisin majaili, milloin Sotkamon,
milloin Paltamon, milloin Pudasjärven metsäkylissä. Suotta eivät näiden
seutujen eläjät valittaneet Ruotsin esivallalle asti tästä älyttömästä
elämöimisestä, kuinka Longströmin miehet riistivät talonpojilta heidän
vähät viljansa keittääkseen sen viinaksi, kuinka he juopuneina
reuhasivat, pieksivät viattomia ja ajoivat talon väen talvipakkaseen.

Mutta kerranpa raaistunut kapteeni kumminkin virkosi turtumuksestaan ja
inhimilliset tunteet pääsivät voitolle. Hän saapui eräänä päivänä
kosken rannalla sijaitsevaan Sotkamon taloon, johon jo ennen häntä oli
hänen miehiään ehtinyt. Siellä he tapansa mukaan jo olivat riiviöinä
mekastaneet. Varsinkin oli eräs entinen Kajaanin linnan mies — linnan
olivat venäläiset vuosi sitten hävittäneet ja sen miehet kulkivat nyt
sisseinä saloilla —, Mäiväläinen nimeltään, riehunut hurjasti. Hän oli
ajanut perheen lapsineen pakkaseen, ja yksi talon pienokaisista oli
sinne kuollut. Kankea, kuihtunut ruumis oli äsken kannettu tupaan,
mihin Longström juuri saapui matkaltaan.

Silloin hän hätkähti tuota lapsen hentoa ruumista katsellessaan ja
kalpeni ehkä ensi kerran elämässään. Hän synkistyi omia syntejään ja
laiminlyöntejään ajatellessaan, hän kimpaantui alaisensa julmuudesta.
Longström kutsui Mäiväläisen ulos pitääkseen hänen kanssaan lyhyet
käräjät. Mutta rannalle tultua, kun kapteeni kalpeana tarttui
pyssyynsä, mies ymmärsi hänen katseestaan, mistä nyt oli kysymys. Hän
heittäytyi silloin äkkiä jäiseen veneeseen, joka oli sulan kosken
rannalla, ja lähti soutamaan pakoon joen yli. Mutta jäinen vene ei
totellut soutajaa, ärjyvä talvinen koski ryösti veneen, joka täyttyi,
siinä sai raakalainen palkan konnuudestaan...

Pietarin hilpeä luonne oli kovettunut, mutta hän kärsi kuitenkin jo
taas tästä elämänsä jylhyydestä ja alituisesta vaanijan ja vaanitun
ammatista. Mieluisana tuli hänelle silloin sydäntalvella Iijoen
varrelle sanoma, että Armfelt oli kutsunut hänet miehineen luokseen
Länsipohjaan. Heti Pietari lähti liikkeelle ja oikeinpa oudolta tuntui
hänestä taas olla ihmisten ilmoilla, siistiä pukunsa, tukkansa ja
partansa ja seurustella upseerina upseerien joukossa. Melkein oli jo
unohtunut häneltä sivistyneen ihmisen asu.

Armfelt tarvitsi myöskin partiomiehiä ja tiedustelijoita Norjan
retkellään, jota hän juuri valmisteli, ja Longström sai jo etukäteen
kevatkelillä 1718 60-miehisine ”vapaakomppanioineen” tehdä
Pohjois-Norjan tuntureille tiedustelumatkoja tutustuakseen teihin ja
tienoihin. Ja kun pääjoukko, Suomen jäljellä oleva armeija, vihdoin
kesällä lähti liikkeelle, oli hänen jalkarakuunainsa tehtävänä aina
vain samota etujoukkona noita vaikeita taipaleita ja vastaanottaa
vihollisen ensi iskut. Mutta siihenpä hän oli tottunut Suomessakin —
aina olemaan vihollista lähinnä.

                                                  ⸻

Kaarle-kuningas oli vastikään kaatunut Fredrikshallin edustalla,
vihollisen rohkeus oli siitä huimasti noussut ja se valmistautui nyt
antamaan maahansa tunkeutuneelle joukolle ratkaisevan iskun.
Hätätilaansa ei Armfelt kuitenkaan tahtonut vihollisille eikä omille
joukoilleen ilmaista, mutta tuskaisen hätäviestin sisälsi kuitenkin
kirje, jonka hän marraskuun puolivälissä lähetti Rörosista,
Pohjois-Norjasta, Ruotsin sodanjohdolle Skooneen kuvaten siinä
joukkonsa tilaa ja pyytäen kiireistä apua. Tätä viestiä viemään hän
lähetti taitavimman ja taatuimman partiomiehensä Pietari Longströmin
kuuden jalkarakuunan kanssa.

Hän tiesi hyvin viestin lähettäessään, kuinka vaikeaa sen
perillevieminen oli, sillä norjalaiset olivat hänen selkäpuolellaan
miehittäneet kaikki kulkukelpoiset tiet ja vuorensolat. Longström
oivalsi itsekin tehtävänsä vaikeuden, vaaranalaisuuden ja
arkaluonteisuuden varsin selvästi, mutta käsitti myös sen tärkeyden, ja
valmistautui reippaasti kuten aina pitkälle matkalleen.

— Mutta kuinka käyneekin, tähdensi kenraali antaessaan omin käsin
Longströmille nuo tärkeät kirjeet, — älä näitä missään tapauksessa
luovuta vihollisen käsiin. Toimita ne perille, siitä riippuu joukkomme
kohtalo ja suomalaisen nimen kunnia, mutta jos tulee sellainen tiukka
paikka eteen, että haavoitut tai joudut vangiksi, hävitä kirjeet
parhaan kykysi mukaan.

— Perille ne vien, jos se ihmiselle yleensä on mahdollista, mutta
viholliskäsiin ne eivät joudu, vakuutti Longström vakavasti.

Hän seisoi siinä esimiehensä edessä nyt totisempana ja juhlallisempana
kuin koskaan aikaisemmin. Tuo aina nuortea ja hilpeä sissi oli
ilmeisesti vanhentunut viime vuosina, hänen piirteensä olivat käyneet
koviksi, hänen tumma ja tulinen katseensa kylmäksi, ja hopeaa oli jo
sekoittunut hänen ennen pikimustaan tukkaansa. Niinpä Armfelt lisäsi
katseltuaan häntä kotvan:

— Tämän retken tehtyäsi siirränkin sinut sitten helpompiin, joskin
yhtä vaativiin toimiin. Olet jo rehkinyt kylliksi.

— En sääli vaivojani, ilolla aina partioon lähden. Hyvästi, kenraali!

— Hyvästi, kapteeni!

Tukalaa oli jo alkutaipaleesta kulku oudossa, lumenpeittoisessa
vuoristossa, jossa rotko tai tunturiseinä yhtäkkiä saattoi sulkea
väylän, eikä pieni retkikunta kuitenkaan uskaltanut laskeutua
miehitettyihin laaksoihin. Mutta vielä vaikeammaksi muutti matkanteon
sama vaara, jota Longström itse oli Suomessa edustanut ja jolla hän
aina oli väijymänsä vihollisjoukon tuhonnut: Norjan talonpojat
taistelivat hekin sissijoukkoina sisukkaasti isänmaataan puolustaakseen
ja vaanivat sinne tunkeutunutta vihollista tuhotakseen sen.
Pari päivää tuntureilla taivalta tehtyään Pietari havaitsi näitä
talonpoikaisparvia joka taholla. Ne eivät vielä hyökänneet, eivätpä
usein näyttäytyneetkään, mutta Hegren tuntureita samotessaan hän
aavisti niiden läsnäolon kaikkialla ympärillään.

Hän läheni jo kuitenkin valtakunnanrajaa, sitä autiota tunturimaastoa,
jonka yli hänen oli pyrittävä. Huomenna ehkä jo ollaankin siellä, hän
päätteli eräänä iltana laskeutuessaan vuoristorotkossa havuvuoteelle
nuotion ääreen. Mutta hän tunsi samalla mielensä tavattoman
levottomaksi... tuo tunne oli jotakin aivan outoa hänelle, joka oli
ennen voinut rauhassa nukahtaa missä vaaranpaikassa tahansa ja joka
saattoi liioittelematta kehua, että pelon tunne oli hänelle vieras. Se
oli jotakin toisenlaista levottomuutta, sisäistä tuskaa. Häntä väisti
nyt uni, hänelle muistuivat mieleen lapsuustanhuat, vanhemmat,
kotikaislikko. Ne olivat aivan kuin tuossa iltasumun takana. Sitten hän
näki edessään päivänpaisteisen lehdon Pajulahden rinteellä ja rannalla
keltatukkaisen tytön kädellään silmiään varjostamassa... Mies
käännähti. Mistä se nyt mieleen lensi tuo kaukainen, rakas muisto,
jonka hän jo aikoja sitten oli pakolla ajatuksistaan karkottanut, mikä
kumma loihtikaan yhtäkkiä ilmieläviksi nuo karkean soturin ainoat,
kauniit mutta katkenneet unelmat...?

— Missähän lie keltatukkatyttöni, huoahti hän mietteissään. — Vieläkö
lie hengissä — kai hän hengissä on, vieraan orjana... Kerran tyttö
sieltä palaa kotimökilleen Pajulahden rannalle, mutta eipä taida enää
sinne palata merisissi, jonka kihlavitjat hän povelleen kätki...

Siinä muistui nuotiolla lepäävän partiopäällikön mieleen myös se aarre,
jonka hän oli mökin alaiseen rinteeseen kaivanut, ja hänessä välähti
samassa ajatus kirjoittaa tytölleen kirje noista tinapulloista ja
ilmaista niiden kätköpaikka Sesilialle siltä varalta, että tämä vielä
palaisi kotiseudulleen. — Tuleehan rauha kerran, mutta silloin se voi
olla myöhäistä...! Tuo ajatus valtasi hänet niin kokonaan, että hän
yhtäkkiä kaivoi esille repustaan kirjoitusvehkeet — jotka hänellä aina
kaiken varalta oli matkassaan — ja rupesi siinä lepattavan nuotiotulen
valossa kohmettunein käsin kirjettä rakentamaan. Hän pani siihen paljon
useampia lämpimämpiä ja hellempiä sanoja, kuin mitä hän koskaan
suullisesti oli immelle puhunut, kertoi aikeistaan, kertoi
aarteestaan, määritteli tarkoin sen paikan. Kirjeensä hän osoitti
Vehkalahden kirkkoherralle... olipa tuo kuka tahansa, kyllä hän
seurakuntalaisistaan selon ottaa, jos he vain paikalla ovat. Ja vaikka
kirje joutuisikin vieraisiin käsiin, yhdentekevää, ehkä niistä
tinapulloista on jollekin iloa... Kirjeensä hän aikoi, jos hänet
itsensä tapaturma tavoittaisi, jättää jollekin miehistään, matkamiesten
mukana aikoinaan Suomeen toimitettavaksi — tuo mielen levottomuus oli
hänelle lähtökohtana kaikessa. Mutta nyt hän kätki kirjeen povelleen
kenraalin tärkeiden kirjeiden lomaan.

Pietari oli niin kiintynyt tuohon puuhaansa, hääri niin innokkaasti
noissa menneissä muistoissaan — miesten nuotiolla kuorsatessa — että
yö oli jo puoleen kulunut, kun hänkin vihdoin asettui levolle. Mutta
aamuvarhaisella, ennen päivänkoittoa, hän oli taas jalkeilla,
reippaana, rohkeana ja toisia rohkaisevana, onnistumisestaan varmana
kuten aina.

Kiireellä taipaleelle! Aamun valjetessa partiojoukko joutui vuolaan
vuoripuron partaalle. Heidän oli päästävä sen yli ja he hakivat nyt
sopivaa kahlaamoa. Siinä olikin kivikkokoski korkeanlaisen putouksen
yläpuolella, siksi matala, että siitä voitiin ylittää puro. Pietari
meni sitä edeltä tutkimaan valppaasti ympärilleen pälyillen, sillä
juuri tuollaisessa paikassa hän itse oli monesti kasakoita väijynyt ja
tuhonnut. Ei näkynyt vaaraa, mies laskeutui rantakiville, hyppäsi
kiveltä toiselle ja oli pian kosken vastaisella puolella. Silloin
pamahti laukaus rantakallion takaa. Pietari tunsi vihlovaa kipua,
rinnassaan ja kaatui... Ja samassa hyökkäsi kallioiden takaa esille
parvi aseellisia talonpoikia...

Longström nousi vielä... hänen piti toki palata kosken yli, antaa
tärkeät kirjeet miehilleen toimitettaviksi perille... itse hän tunsi
kohtalonsa hetken tulleen. Mutta hän ei jaksanut enää hypätä... kylki
oli puhki... ja tuossa jo juoksi muuan nuori talonpoika häntä
vangitsemaan. Silloin Pietari tempasi kirjeet poveltaan, viskasi ne
koskeen, joka ne nielaisi, kuljetti edelleen ja hautasi putouksen
ärjyihin...

Hänen partiomiehensä ampuivat nyt vimmatusti vastaan joen toiselta
rannalta yrittäen päästä päällikköään pelastamaan, ja tulinen taistelu
riehui tuokion kaatuneen ympärillä kosken partailla. Mutta Pietari
viittasi miehiään peräytymään ja pelastautumaan miten voivat, koska he
eivät kuitenkaan mahtaisi ylivoimalle mitään. Itse hän haavoittuneena
antautui vangiksi.

Norjalaiset talonpojat kohtelivat häntä hyvin, kantoivat hänet
lehdespaarilla läheiseen kyläänsä ja hankkivat siellä haavurin häntä
hoitamaan. Mutta luoti oli iskenyt liian arkaan paikkaan, haavaa ei
voitu lääkitä. Päivän sairasti mies siellä kuumehoureissa; sitten hän
kuoli.

Uljaalle partiopäällikölle ja viholliselleen kapteeni Pietari Longströmille,
norjalaiset pystyttivät hautapatsaan Lerfaldin
puutarhaan, johon hänet haudattiin. Samassa pikkukaupungissa
säilytetään vielä hänen aseitaan, joita hän kaatuessaan kantoi.

Mutta kenraalin kirjeiden mukana Pietari oli viskannut koskeen myös
yöllä kyhäämänsä kirjeen, jonka hän oli osoittanut Vehkalahden
kirkkoherralle ja jossa hän teki testamenttinsa keltatukkaiselle
kihlatulleen. Virran viemänä meni myös vihje hänen tinapullojensa
kätköpaikasta. Niitä ei koskaan löydetty, vaikka noita korpraali
Forsmanin tiedonantojen pohjalla oikein viranomaisten toimesta sodan
jälkeen etsittiin. Ne ovat siellä kiven alla Pajulahden rannassa. Ehkä
ne sieltä vielä löytää joku keltatukkatyttö, jolle vaisto sanoo, minkä
kiven alla ne ovat.

Santeri Ivalo

HERÄÄ HETKEKSIKIN, TUULI!

AMIRAALI NIILO EHRENSKIÖLD

Kuin kiusaten kirkuivat lokit suurenlaisen sotalaivan ympärillä, joka
liikahtamatta lepäsi Riilahden selällä, laajahkon salmen suussa
Hankoniemen länsipuolisessa saaristossa. Keski-ikäinen, päivän melkein
mustaksi polttama sotaherra, joka yksin seisoi laivan tervaisella,
paahteen hautomalla peräkannella, heitti puolittain vihaisen,
puolittain kateellisen silmäyksen noita yllään rääkyviä lentäjiä kohti,
jotka eivät tarvinneet tuulen apua viilettääkseen aavan meren ylitse,
ja hänen katseensa pysähtyi silloin pitemmäksikin ajaksi tarkkailemaan
heinäkuun pilvetöntä sinitaivasta. Sileänpuhdas ja imelänkorea se oli
vain tänäkin! Kunpa nousisi idästä teräksenharmaa pilvenlonka,
joka kasvaisi ja peittäisi tuon iljettävän sinen!

Mutta ei noussut hattaraakaan miltään suunnalta. Meri lepäsi yltyleensä
rasvatyynenä heijastaen peilipinnastaan auringon helottavia säteitä,
jotka vaivuttivat koko luonnon nuokkuvaan raukeuteen. Rantakalliot
hohtivat kuumuutta, seisova merivesi hajahti tunkkaiselta, ja velttoina
kävelivät helteen nuuduttamat merimiehetkin laivan kannella jaksamatta
ryhtyä paljon mihinkään. Kaikki elämä oli hervahtanut toimettomuuteen
ja unteluuteen, sotalaivatkin lepäilivät siinä salmen suussa kuin
syvimmän rauhan hekumassa.

— Ja kuitenkin... tämä on kirottua! Nyt juurihan olisi tulisimman,
sisukkaimman toiminnan hetki...

Kiukkuisena ja kärsimättömänä mittaili kiusaantunut sotaherra laivansa
tervattua kantta.

— Nyt juuri — kylläpä tietäisin mitä tekisin, jos tuuli heräisi edes
hetkeksi unteluudestaan! Viilettäisimme näillä aluksilla Riianlahden
selän poikki, ampuisimme puolessa tunnissa venäläisten maitse
Lapinlahden kannaksen yli tänne kuljettamat kaleerit upoksiin ja sitten
nopeasti aavalle selälle pääjoukkoamme vastaan. Jopa silloin
näyttäisimme noille niemen ympäri soutaville Apraksinin orja-aluksille,
kuka käski tulla tänne Suomen vesille. Lentäisimme, kiertäisimme,
iskisimme...! Mutta ei... me emme lennä mihinkään. Tässä me olemme kuin
jaloista kahlitut vangit, tuomittuina toimettomuuteen, häviöön ja
häpeään.

Hän huoahti raskaasti, lokkeja tähystellyt katse vaipui alas ja tarmon
nostattama into laukesi. Eihän tässä voinut tehdä mitään, jököttää vain
paikoillaan — tuuli ei herännyt, pienintäkään pilveä ei noussut
taivaalle.

Tätä kiduttavaa tilannetta oli jo kestänyt pari vuorokautta — siinä
olivat toimettomuudessa kuluneet tärkeimmät, ratkaisevimmat päivät.
Nämä heinäkuun loppupäivät 1714 olivat satumaisen herttaiset ja kauniit
— heinänteolle ne olivat kai parhaita poutapäiviä, mutta Ruotsin laivastolle,
jonka olisi ollut varjeltava Suomen rannikkoa ja yleensä
maan länsiosaa venäläisen laivaston saarrolta, ne olivat kidutuksen ja
tuhon päiviä.

Tässä pitkällisessä sodassa, joka sittemmin sai historiassa isonvihan
kamalan nimen, oli Ruotsin laivasto yleensä paljon paremmin kuin
maajoukot pitänyt puoliaan ja estänyt itäistä vihollista etenemästä.
Ruotsilla oli vanhastaan melkoinen sotalaivasto; venäläisillä taas,
joiden alueet hyvin pieneltä osalta ulottuivat meren rannikolle, ei
sodan alussa ollut laivastoa laisinkaan. Ja senkin jälkeen kun tsaari
Pietari valloitettuaan Inkerin ja Vironmaan ja perustettuaan Nevan
suuhun uuden pääkaupunkinsa, oli vähitellen hollantilaisten neuvolla ja
avulla rakentanut itselleen huomattavan määrän laivoja, olivat Ruotsin
ja Suomen merivoimat saaneet uuden kilpailijan pidetyksi loitolla
Suomenlahden itäisimpään soppeen suljettuna ja iskeneet sen takaisin
aina kun se sieltä vähänkin ulommaksi uskaltautui. Asteittain
vihollislaivaston liikkumisalue oli kuitenkin viimeisinä kesinä
Suomenlahdella maavoittojen ansiosta laajentunut. Se oli jo vallannut
Suomen rannikon Porvoota ja Helsinkiä myöten, jotka kaupungit se oli
hävittänyt, ja viime aikoina sen pääpyrkimyksenä oli ollut päästä
Hankoniemen ohitse valtaamaan Suomen läntistä rannikkoakin Turkuun
asti. Edellisenä talvena tsaari Pietari oli juuri tätä tarkoitusta
varten rakennuttanut vanhoilla Retusaarilla, joille nyt oli perustettu
merkittävä Kronstadtin merilinnoitus, satoja uusia kaleereja, ja näistä
muodostettu laivasto oli tänä kesänä ruhtinas Apraksinin komennossa
esiintynyt uhkaavampana kuin koskaan ennen. Mutta Hangon linjalla
Ruotsin vanha laivasto oli kaikesta huolimatta sitkeästi ja
menestyksellä pitänyt puolensa; kaikki Apraksinin yritykset kiertää
Hankoniemen kärki olivat rauenneet. Tsaari Pietari oli itse ollut
laivastonsa mukana ja koettanut kiihottaa sitä uusiin ponnistuksiin,
mutta Ruotsin laivaston vartioimasta niemen kärjestä oli aina ollut
pakko peräytyä.

Vihdoin venäläiset olivat päättäneet käyttää oikotietä päästäkseen
Suomen länsivesille. He olivat ryhtyneet suurenmoiseen työhön:
rakentaneet Hankoniemen kapeimmalle kannakselle puolatien vedättääkseen
miehillä ja hevosilla kaleerilaivojaan kannaksen poikki! Kesäkauden oli
3.000 miestä ollut siinä työssä. Ja muutamia laivoja he niin olivat jo
saaneet sinne vedätetyksikin ohittaen Ruotsin laivaston, joka yhä vaan
Hankoniemen kärjen kohdalla merta vartioi. Uteliaana oli Ruotsin väki
seurannut tätä merkillistä hommaa, ja kun ensimmäiset venäläislaivat
todella oli saatu kannaksen poikki, oli ruotsalaisten yliamiraali
Wattrang lähettänyt suomalaisen vara-amiraali Ehrenskiöldin mukanaan
vähäinen laivasto-osasto — 2 isompaa ja 6 pienempää laivaa — antamaan
noille ”oiustajille” asiaankuuluvat tervetuliaiset.

Tällä matkalla Ehrenskiöld nyt oli, kun hän osastoineen joutui
Riilahden selällä tyveneen, josta ei päässyt mihinkään. Ruotsin
laivastossa oli näihin aikoihin miltei yksinomaan purjelaivoja,
uudemman ajan sotataito oli näet hylännyt vanhanaikaiset soudettavat
kaleerilaivat kömpelöinä ja miesten voimaa liiaksi kysyvinä. Mutta
tsaari Pietari oli kuitenkin rakennuttanut itselleen etupäässä juuri
näitä viimeksimainittuja — hänellä ei ollut miehistä puutetta! — ja
siten venäläiset laivat pääsivät suurelta osalta kulkemaan
tyvenelläkin. Mutta tällainen jatkuva tuulettomuus oli kuitenkin ylen
harvinainen tapaus — oli kuin tuulten herra olisi sen ihan Ruotsin
laivaston kiusaksi ja sen toiminnan tyrehdyttämiseksi säätänyt näiksi
heinäkuun päiviksi.

Ehrenskiöld oli toki soutuveneiden välityksellä ja lippumerkein
viestiyhteydessä päälaivastonsa kanssa, joka nyt oli yhtä täydelliseen
toimettomuuteen tuomittuna pysähtynyt vartiopaikalleen ulkomerelle
Hangon kohdalle, ja täältä rupesi pian saapumaan uusia jobinposteja.
Venäläiset olivat päättäneet käyttää heille erityisen suotuisia
sääsuhteita hyväkseen. Tsaari itse, joka oli majaillut Tallinnassa, oli
muutamia päiviä sitten saapunut sieltä Apraksinin laivastoon Porkkalan
tienoille ja nähtävästi valanut taas uutta intoa miehiinsä. Koko
venäläinen laivasto, johon kuului 180 alusta ja 20.000 miestä, oli
lähtenyt tuulettoman sään aikana soutamaan Hankoniemen ohitse länteen
päin. Se kulki hitaasti mutta varmasti eteenpäin.

Vihoviimeinen kiusan hetki se oli tuolle suurelle ja verrattain
voimakkaalle Ruotsin. Sen täytyi melkein vierestä
katsella, kuinka venäläinen laiva toisensa perästä hiipi rannikkoa
pitkin ja kuinka ne sitten pitkänä jonona soutivat ruotsalaisten
tykkien ohitse, sylkäisten kuin ilkkuakseen silloin tällöin vain
muutaman laukauksen merellä vartioivia, paikoilleen tuomittuja
purjelaivoja vastaan, jotka eivät päässeet liikkeelle estämään tuota
ärsyttävää hanhenmarssia. Amiraali Wattrang oli koettanut soutuveneillä
hinata edes muutamia laivojaan tykinkantaman päähän kurittaakseen noita
kulkijoita, mutta se oli ollut kovin hidasta ja vaivalloista hommaa —
ainoastaan pari kaleeria hän siten oli saanut ammutuksi upoksiin.

Mutta nyt läheni koko tuo satakeulainen ja tuhatairoinen Hangon
kiertänyt vihollislaivasto sota-orjain soutamana esteettömästi niitä
Riilahden vesiä, joihin Ehrenskiöld pienellä osastollaan oli pakosta
pysähtynyt tuulta odottamaan — ja sen saattoi heti arvata, mikä
kohtalo tätä heikkoa osastoa siinä nyt odotti! Sen tiesi tuo
päivänpolttama merikarhu, joka kärsimättömänä lippulaivansa ”Elefantin”
tervakantta mittaili, ja hän tähysti yhä uudelleen seesteiseen
avaruuteen, nousisiko sieltä pientäkään pilvenlonkaa, joka vielä viime
hetkessä ennustaisi tuulta, vapautumista ja toiminnan mahdollisuutta.

Ei noussut. Ilmaa sumentamaan levisi vain harmajaa auerta, joka
rajoitti näkyvyyttä, mutta sen lävitse helotti ja paahtoi nouseva
aurinko edelleen punaisena ja painostavana. Meri tuntui höyryävän,
mutta värettäkään ei sen pinnalla liikkunut. Ei ollut mahdollisuutta
yrittää mitään.

— Ja kumminkin on jotakin tehtävä, murahti levottomana asteleva
amiraali ääneensä.

Niilo Ehrenskiöld oli näihin aikoihin 40-vuotias mies, terve, voimakas
ja roteva. Hän oli Turun lapsia ja oli osan nuoruuttaan viettänyt
Pohjanmaalla, jossa hänen isänsä oli maaherrana. Jo nuorena hän oli
kuitenkin astunut meriväkeen, jonka vapaaseen, rohkeaan elämään hänen
reipas luontonsa veti. Muutamia oppivuosiaan hän palveli kaukana
Ranskan sotalaivastossa ja oli nyt puolentoistakymmenen vuoden
kuluessa, Kaarle XII:n suuresta sodasta lähtien ollut mukana kaikissa
tämän ajan meritaisteluissa, kuljettanut sen alkuvuosina kuninkaan
voittoisaa armeijaa meren yli ja torjunut myöhemmin uhkaavasti
voimistuvaa itäistä vihollista. Hän oli ollut monissa tukalissakin
tilanteissa, monesti hän oli laivoineen murtautunut pahimmista
saarroksista, iskenyt ilomielellä ja rohkeasti silloinkin, kun tilanne
oli näyttänyt aivan toivottomalta. Mutta tällaisessa kiipelissä hän ei
ollut koskaan ollut. Vihollista ei näkynyt, tänä sydänkesän kauniina
päivänä oli hiljaista kuin sulimman rauhan aikana, mutta hän tiesi
kuitenkin olevansa vainolaisen armoilla, kykenemättä mihinkään.

— Ja kumminkin on jotakin tehtävä, hän toisti itsekseen. — Vihollinen
voi kaleereineen ehtiä tälle selälle minä hetkenä tahansa!

Roteva soturi astui etumaston juurelle ja soitti siinä olevaa
hälytyskelloa. Miehiä ryntäsi ylös laivan uumenista asettuen riviin
kannelle, ja alipäälliköt kerääntyivät esimiehensä ympärille.

— Meidän on valmistauduttava taisteluun, komensi Niilo ankarana. —
Ankkurit ylös!

— Mihinkä tästä sitten lähdetään? veistelivät upseerit katkeran
ivallisesti.

— Purjehdimmeko vihollista vastaan?

— Eiköhän ole parempi odottaa tässä.

— Niin, ehkä päälaivasto ehtii tähän avuksemme!

Näistä pistopuheista, joilla nuoremmat meriupseerit kevensivät apeaa
mieltään, ei esimies kumminkaan suuttunut. Kaikki käsittivät, että oli
välttämätöntä karistaa unteluus ja velttous miehistä ja valmistautua
siihen, mikä oli tulossa. Tykit tarkastettiin, ampumatarpeet kannettiin
esille kuin alkavaa taistelua varten, luukut suljettiin ja köydet
sidottiin. Miehet tottelivat käskyjä, hinasivat soutuveneiden avulla
laivat lähemmäksi toisiaan, upottivat saarien väliseen salmeen pari
suurta kalastajavenettä, ettei mikään vihollinen pääsisi selän puolelta
hyökkäämään, ja sulloivat panoksia tykkeihin. Mutta he tekivät sen
kaiken ensiksi hiukan epäillen ja naureskellen. Vihollistahan ei
näkynyt, vartijat eivät suurmaston huipusta antaneet mitään merkkejä,
ja hyökkäykseenhän ei tuulettomuuden takia voinut ryhtyä. Mutta työn
touhusta he vilkastuivat, ja ennen kuin päivä oli puolessa he olivat jo
selvillä siitäkin, miksi tällainen ylimääräinen touhu oli tarpeen.
Lippulaivan, ”Elefantin”, mastovahti ilmoitti näet silloin yhtäkkiä,
että Hangon reitillä näkyy alus, jonka airot kimaltavat
päivänpaisteessa, näkyy toinen ja kolmas, — ne kasvavat ja lähenevät
rannikkoa pitkin.

— Venäläiset ovat siis todella kiertäneet Hankoniemen!

— Ja ovat pian niskassamme!

Wattrangin päälaivasto ei ollut siis lopultakaan voinut pidättää
Apraksinin kaleereja. Kiireesti Niilo Ehrenskiöld kutsui nyt kaikkien
laivojensa päälliköt yhteiseen sotaneuvotteluun ”Elefantin” kajuuttaan.
Se oli lyhyt ja vakava keskustelu. Useat viittasivat tilanteen
toivottomuuteen. Apraksinin venäläinen laivasto käsitti, niin kuin
monista ennakkotiedoista voitiin päättää, lähes 200 alusta, joissa oli
yli 300 tykkiä ja 20.000 miestä. Ehrenskiöldin osastossa oli 8 laivaa,
näistä vain kaksi suurehkoa, sekä yhteensä 900 miestä ja 30 tykkiä —
voimasuhteet olivat selvät! Kaleerilaivat saattoivat liikkua ja
kiertää, mutta purjelaivojen oli pakko ampua paikoiltaan — siinä ei
auttanut uljuus eikä taito. Puhuttiin jo antautumisestakin, mutta
lopultakaan ei muuta mahdollisuutta ollut kuin ryhtyä näissäkin oloissa
taisteluun — se oli neuvottelun tulos. Ehrenskiöld sai tämän päätöksen
aikaan. Hän osoitti, että venäläinen ei ollut ennenkään pitänyt
sopimuksia ja että isänmaa odotti laivaston tekevän velvollisuutensa.

— En tahdo kenenkään sanovan, että yksikään ruotsalainen tai
suomalainen laiva taistelutta luovutettiin viholliselle ja että
Kaarle-kuninkaan koulussa kasvatettu soturijoukko kamppailematta
antautui. Me taistelemme ja menemme pohjaan, muuta emme voi!

Näin puhui päivettynyt amiraali laivanpäällikköjen neuvottelussa
värähtämättömällä äänellä, rauhallisesti ja riehahtamatta. Se oli
hänestä velvollisuuden ja kunnian koruton vaatimus, tällaiseen
tilanteeseenhan täytyi soturin aina varustautua. Nyt oli kohtalon hetki
koittanut hänelle ja hänen joukolleen: oli taisteltava loppuun asti. Ei
mikään tinkiminen voinut tulla kysymykseen, suoraviivainen ja
johdonmukainen oli karoliinin oppi ja ohjelma.

Hänen sanansa olivat toisille päälliköille ilman muuta käsky. Heistäkin
se oli ainoa mahdollisuus, ja jos joku tunsikin sydänalassaan ankeutta
ja mielessään epäilyä siitä, hyödyttikö uhrata nämä urheat miehet ilman
mitään menestyksen toivoa, ei hän siitä mitään hiiskunut — se ei olisi
ollut sopivaa soturin arvolle.

— Niin on meneteltävä, vastasivat soturit esimiehensä esitykseen.

— Aseta, Niilo, meidät vain kukin paikoillemme, me täytämme
velvollisuutemme.

— Sen tiedän, virkkoi esimies, jonka äänessä nyt oli pehmeämpi sävy.
— Yhteinen on taistelumme ja kohtalomme!

Sovittiin siitä, että laivat vetäytyvät hiukan syvemmälle salmeen;
siten rintama lyheni eikä ylivoima päässyt sivuilta pahasti
ahdistamaan. Lippulaiva ”Elefantti”, joka oli nimensä kaltainen, iso ja
kömpelö rumilus, mutta jossa olivat laivaston enimmät ja parhaat tykit,
oli hinattava keskisalmelle, sen viereen toinen suurehko fregatti
”Pollux” ja sitten heikommat pikkulaivat, joilla oli vain pari
suurempaa keulatykkiä kullakin, edelleen puolikuunmuotoisesti sivustoja
suojelemaan. Aseman muutosta taistelun varrella ei tuulen puutteessa
voitu ajatellakaan.

Kun päälliköt nousivat kajuutasta kannelle näitä ratkaisevia
päätöksiään toteuttamaan, oli venäläisiä laivoja jo kerääntynyt
eteläiselle taivaanrannalle loppumaton jono, ja uusia näkyi yhä olevan
tulossa; ne peittivät harmajana vyöhykkeenä koko suvisen näköpiirin.
Toistaiseksi ne näyttivät laskeneen ankkurin, jääneet odottamaan
toisiaan ja huokaisemaan alkavaa työtään varten. Mutta toisenkin seikan
kannen alta nousseet miehet ympärilleen silmäillessään huomasivat.
Idästä, maan puolelta, oli taivaalle nousemassa hallava pilvi ja
loitompana selällä näkyi meren vihertävässä, lasinkirkkaassa kalvossa
tummahtavia juovia. Olisikohan puolelta päivin maatuuli todella
heräämässä, nousisikohan lopultakin sen verran vihuria, että saisi
levittää purjeet ja koettaa taistellen murtautua saartolinjan ohitse
tai lävitse päälaivaston luo? Sitä tarkkasivat kaikkien silmät. Vaikka
silloinkin tuhouduttaisiin ylivoiman puristukseen, vaikka upottaisiin
kujanjuoksussa, olisi liikkuva vapaa taistelu, hyökkäily, murto ja isku
sittenkin mieluisampaa — ja onnistumisen mahdollisuus olisi aina
tarjolla...

— Nouse, tuuli, nouse vielä viime hetkellä! rukoilivat ahavoituneet
miehet taivaalle tähyillessään. Ja miehet iskivät jo toiveikkaina
silmää toisilleen:

— Ehkä sieltä tulee jotakin!

Mutta tuuli ei herännyt. Kaakon pilvet hattaroituivat ja hajosivat,
maatuulen heikot vireet lakastuivat ja kuolivat, ennen kuin ne ulapalle
asti ehtivätkään, ja Riilahden aava selkä oli taas hetken kuluttua
kirkkaana, helottavana kalvona. Sankarimiesten vironneet toiveet
luhistuivat alkuunsa.

Mutta nuo nousevan tuulen oireet, jotka olisivat saattaneet merkitä
pelastusta Ehrenskiöldin pienelle osastolle, olivat nähtävästi jo
saaneet Apraksinin suuren kaleerilaivaston kiireisen touhun valtaan.
Eteläisen taivaanrannan tumma seinä oli pian taas ruvennut liikkumaan
ja tuo tumma pitkänomainen aalto läheni nyt laajenevana vyöhykkeenä
verkalleen mutta varmasti. Jo vilkkuivat aironlavat venäläisten
soutaessa laajassa kaaressa asettuakseen leveänä rintamana noiden
kahdeksan laivan eteen ja sitten — hyökätäkseen.

Ehrenskiöldin pieni osasto oli jo asettunut ennalta määrättyyn
taisteluasentoonsa ja laivoissa suoritettiin enää vain viimeistelyjä.
Kaikki tapahtui hiljaa ja hätäilemättä; ei mitään melua eikä räyhääviä
komentoja kuulunut miltään taholta, tottuneina ja vakavina,
tehtävästään tietoisina kaikki miehet asettuivat paikoilleen odottamaan
hyökkäystä ja valmiina laukaisemaan.

Mutta vielä ei vihollinen hyökännyt. Sen sadat laivat pysähtyivät
leveään rintamaansa loitommaksi selälle ja suomalaiset, jotka silmä
kovana tähystelivät valtavaa ylivoimaa, näkivät pienen, yksinäisen
soutupurren sieltä viilettävän salmen suuta kohden.

— Sieltä tulee nyt antautumisvaatimus, päättelivät miehet mielessään
ja hymähtivät.

Niin olikin laita. Apraksin oli lähettänyt oman adjutanttinsa
tarjoamaan Ehrenskiöldille kunniakkaita antautumisehtoja, koska
suomalaisten asema oli toivoton.

— Miksi suotta vuodatettaisiin verta, puheli adjutantti
pikkualuksestaan ”Elefantin” kupeelta, jonka kannella Ehrenskiöld
ryhdikkäänä seisoi. — Jos luovutatte laivanne, saatte pitää henkenne!

— Komennossani ei ole yhtään viholliselle luovutettavaa laivaa,
murahti Ehrenskiöld heti.

— Mutta näettehän tilanteen, laivanne ovat jo ilman muuta meidän,
jatkoi airut. — Saatte kunnialliset ehdot.

— Tulkaa ottamaan laivamme, vastasi siihen amiraali sointuvalla
äänellä. — Kunniasta ei voi olla silloin puhetta kun antaudutaan.

— Vastaatte siis kieltävästi?

— Niin, ja vastaamme tulella!

Soutupurren ja päällikkölaivan välinen lyhyt keskustelu kuultiin
kaikkiin aluksiin, ja sen merkitys myös oivallettiin.

Niiden johdosta ei hurrattu, ei ylvästelty eikä riehahdettu, mutta
kaikki hyväksyivät amiraalin vastauksen.

Pursi poistui, ja miehet painautuivat taas vartiopaikoilleen. Hetkeksi
Niilo-herra jäi vielä mietteisiinsä vaipuneena ja liikahtamatta
”Elefanttinsa” kannelle, katsellen jähmettyneenä etääntyvää
sananviejää. Hän tunsi vastuunsa ja tiesi pienen osastonsa tuhon olevan
käsissä. Satojen miesten henki oli riippunut hänen vastauksestaan. Ehkä
tuhansia turvattomia lapsia oli jäävä orpoina muistelemaan kaatuneita
isiään, ja niiden kohtalo jotka eivät alkavassa taistelussa kaatuisi
tai hukkuisi, vaan joutuisivat venäläisten sotavangeiksi, oli kai
sittenkin oleva kaikista raskain. Hän ajatteli omiakin rakkaimpiaan,
jotka kotimaastaan jo olivat saaneet pakolaisina rientää vihollisen
tieltä Ruotsin puolelle ja joiden ajatusten kohteena hän alati tiesi
olevansa. Hekin jäävät tänään orvoiksi.

— Viimeiset hetket siis käsissä, puhui hän itsekseen siinä
seistessään. — Mutta ne viimeiset hetket on nyt käytettävä hyvän
soturin ja karoliinin tapaan!

Reippaana hän nyt käännähti ja rupesi jakelemaan käskyjä
alipäälliköilleen. Vihollislaivat oli laskettava lähelle ennen tulen
avaamista, mutta silloin täytyikin laukaista yhtaikaa ja tarkasti
tähdäten! Eikä sen jälkeen ole ruutia säästettävä, sitä on tarpeetonta
jättää venäläisille tai mereen upotettavaksi. Täysi hinta on kuninkaan
laivastosta otettava, eikä vihollista ole laskettava äärelle ennen kuin
viimeinen tykki on lauennut!

Rohkaisevina ja sytyttävinä hänen ohjeensa kaikuivat ”Elefantin”
kannelta ja täydessä vireessä olikin miesten mieliala, kun ensimmäiset
viholliskaleerit sivulta soutaen saapuivat ampumamatkan päähän. Mutta
ääneti odottivat saarretut laivat salmessa, ikään kuin eivät olisi
ymmärtäneet, mistä oli kysymys. Kaleerien rintama sakeni, ne soutivat
yhä lähemmäs, soutivat varoskellen, mutta vastustajain äänettömyydestä
yhä rohkaistuneina, — kenties nuo saarretut sittenkin ottavat
kehotukset vaarin ja antautuvat mielisuosiolla...

Silloin vilahti Ehrenskiöldin päällikönlippu komentosillalla ja
yhtäkkiä pamahti jyhkeä yhteislaukaus. Sen vaikutus oli tuhoisa; poru
pääsi vihollisten laivoista, airot pysähtyivät ja sekaantuivat ja pari
laivaa retkahti kallelleen. Toisten täytyi rientää niiden miehistöä
pelastamaan. Mutta sitä eivät suomalaiset odottaneet. Uudet laukaukset
paukkuivat ehtimiseen ja uusia vaurioita syntyi hyökkääjäin aluksissa.
Nekin ampuivat mutta hämääntyneinä ja hutiloiden. Etäämpänä olevat
alukset eivät edessä olevain omiensa vuoksi kyenneet tähtäämään
salmeen.

Nopeasti venäläiset vetäytyivät silloin tästä ensi hyökkäyksestään
selälle jättäen pari kaleeriaan uppoamaan rintamain väliin. Sieltä
loitommalta he nyt pommittivat salmea ja ryhtyivät ahdistamaan
sivustoilta Ehrenskiöldin pienempiä laivoja, joiden harvat tykit eivät
pystyneet kehittämään tulta. Nämä kärsivätkin jo pian pahoja vaurioita,
niiden mastoja katkesi ja miehiä kaatui, mutta ne pysyivät vielä
sittenkin rintamassa. Ja ”Elefantti” ja ”Pollux” pitivät keskisalmelta
vainoojat edelleen sopivan matkan päässä.

Näin jatkui tiukkaa ampumista toista tuntia. Kömpelön ”Elefantin”
partaassa ja vesirajassakin oli ammottavia reikiä, verta virtasi sen
kannella ja terveillä miehillä oli täysi työ kantaa haavoittuneita
ruumaan ja latoa kaatuneita kasoihin tieltä pois. Kaatuneiden
tykkimiesten tilalle Niilo-herra määräsi aina uusia; tuli ei saanut
hetkeksikään tauota, sillä sen vaikutus venäläiskaleereihin oli
edelleen tuhoisa. Niitä siirtyi yksi toisensa perästä siipirikkona
rintaman taakse ja toisia upposi siinä silmäin edessä Riilahden
syvänteeseen.

Niilo-herran ääni kaikui komeana ja kannustavana komentosillalta, hänen
silmänsä ehtivät joka kohtaan, hän korjautti heti pahimmat vauriot ja
ylläpiti taistelukuntoa särkyneissäkin aluksissa.

Mutta pienestä laivastosta oli kuitenkin tykki sieltä, toinen täältä jo
vaiennut — vihollisen luodit, joita sateli tuiskuna, olivat usein
sattuneet arkoihin paikkoihin. Pikkualuksista oli pari jo aivan ääneti,
muuan niistä kellui vallan hylkynä. Silloin vihollinen näki hyväksi
uudistaa ryntäyksensä. He lähettivät nyt parhaat aluksensa tuleen
vallatakseen Ruotsin laivat, niin kauan kuin niistä vielä oli johonkin.
Syntyi tuokion hiljaisuus, kun hyökkääjät taas soutivat sivulta eteen
ja estivät omiaan ampumasta. Ehrenskiöldkin salli silloin miehilleen
pienen lepotauon, jakoi heille ryyppyjä ja voileipiä, ja antoi heidän
pyyhkiä hien naamoistaan, joita vihollistulen lisäksi yhä helottava
aurinko paahtoi. Kannelta hävityksen jäljet raivattiin taas pois ja
hätäilemättä miehet asettuivat jälleen ampuma-aukoilleen. Mutta tykkejä
ei nytkään laukaistu, ennen kuin hyökkääjät olivat aivan lähellä —
silloin oli vaikutus taas tepsivä.

Mutta tulitus ei ollut enää äskeisen veroinen, sen Niilo-herra saattoi
heti huomata; hänen tulikirnuistaan oli moni jo vaurioitunut ja
miehistäkin rupesi olemaan puute. Vihollinen vetäytyi kyllä taaskin
loitommaksi, mutta se ahdisti sieltä nyt sitkeästi ja sisukkaasti
välittämättä omista vaurioistaan, — sekin oli jo kiihtynyt. Ja Niilon
molempien keskustan laivojen kunto oli niin pelottava, että hän näki
lopun lähestyvän. Miehiä virui siellä vieri vieressä, eikä
haavoittuneita enää ehditty korjata pois. Ja jo iski romahtava
mastonkappale itseään amiraaliakin olkapäähän, niin että hän verta
vuotavana hetkeksi tuupertui sillalle. Masennus jo valtasi ”Elefantin”
jäljellä olevan miehistön, joka luuli päällikkönsä saaneen surmansa.
Mutta hänpä nousikin siitä tuokion kuluttua, repaleisena tosin ja
verissään ja oikea käsivarsi hervottomana; mutta hänen äänensä oli
edelleen heleä ja rohkaiseva, ja vasemmalla kädellään hän heilutti
herkeämättä miekkaansa joukkoaan ohjatessaan.

Taistelu jatkui. Mutta Niilo huomasi sen hetki hetkeltä talttuvan.
Ainoastaan parista hänen pikkulaivastaan tuprahti enää tulta.
”Polluxinkin” ammunta heikkeni arveluttavasti; se laski jo korkean
viholliskaleerin niin lähelle itseään, että venäläiset kivääreillään
pääsivät sen miehiä teurastamaan, ja ennen pitkää tuo jättiläinen iski
valtaushakansa ”Polluxin” partaaseen. Siellä taisteltiin nyt teräasein
mies miestä vastaan kuin manterella ikään.

Niilo oivalsi, että sama uhka oli pian ”Elefantillakin” edessään, sillä
sen laidan tykit, joka oli koko ajan ollut vihollista vastassa, olivat
melkein kaikki jo käyttökelvottomia. Hän päätti silloin kesken
taistelun tiimellyksen koettaa kääntää laivansa ehyen kyljen vihollista
vastaan. Se kävi tässä rasvatyynessä salmessa ainoastaan ankkurien
avulla vipuamalla ja vei paljon aikaa; sillä välin pääsi iso
vihollisalus jo arveluttavan lähelle kaataen ”Elefantin” kannelta
miehistön rippeitä. Mutta laiva kääntyi kumminkin ja sen eheistä
tykeistä räjähti yhtäkkiä yhteislaukaus tuota liian lähelle
uskaltautunutta vihollisalusta vastaan. Koko tuo valtaisa jättiläinen
aivan kuin parahti; sen liitokset halkeilivat, se ryyppäsi sivun
täydeltä vettä ja vajosi verkalleen miesten kirkuessa, painui lopuksi
kuin kivipaasi siihen paikkaan veden pulpahtaessa korkealle sen
hukkumasijoilta. Hetkeksi vihollinen hätkähti tätä odottamatonta
vastaiskua, mutta suuttuneina lukuisat vihollisalukset soutivat samassa
tykkinsä tyhjentäneen ”Elefantin” kimppuun ampuen sitä nyt yhtaikaa
joka puolelta.

Niilon lippulaiva oli näet enää yksin taistelemassa, joten kaleerien
oli helppo se kiertää. Ruotsalaiset pikkulaivat olivat osaksi uponneet,
osaksi ne oli vallattu ja vieraskielinen voitonhuikkaus ”Polluxin”
kannelta ilmoitti, että sekin oli jo joutunut vihollisten käsiin.
Ehrenskiöld tarttui nyt ainoalla terveellä kädellään kivääriin ja
kehotti miehiään tekemään samoin, sillä tykkejä ei enää ehditty ladata.
Mutta toivotonta oli sellainen taistelu huvenneella väellä.
Viholliskaleeri souti kohti ja laski mieshukasta välittämättä
”Elefantin” kylkeen. Niilon kädestä ammuttiin kivääri pois, hän sai
uuden pahan haavan reiteensä ja hänen katseensa sumeni. Hän näki
hyökkääjäin jo nousevan laivansa kannelle, näki miestensä tähteiltä
temmattavat aseet... Kohtalon hetki oli siis nyt tullut. Ja hänessä oli
vielä henki...!

Silloin hän keräsi viimeiset voimansa, ontui komentosillan
vastakkaiselle kaiteelle ja viskautui sen yli päistikkaa alas.
Hypätessään hän kuuli vain venäläisten ilonhuudon ennen kuin tajunta
katosi.

Riilahden taistelu oli päättynyt, niin kuin sen jo ennakolta tiedettiin
päättyvän, verisemmin vain ja katkerammin kuin oli osattu uskoakaan.
Muutamia rikkiammuttuja, käyttökelvottomia laivoja saivat viholliset
vallatuksi, muutamia satoja enimmäkseen haavoittuneita vankeja he
niistä korjasivat, mutta he olivat itse menettäneet sekä laivoja että
miehiä monin verroin enemmän.

Noiden haavoittuneiden vankien joukossa oli kuitenkin suomalainen
amiraali Niilo Ehrenskiöldkin. Hän ei ollutkaan jaksanut hypätä
komentosillalta mereen asti. Hänen vaatteensa olivat tarttuneet
rikkiammutun maston vantteihin ja hän oli jäänyt tajuttomana roikkumaan
laivan kylkeen taivaan ja meren välille. Siitä voittajat tiedottoman
sankarin korjasivat.

Kun Niilo monen tunnin kuluttua tuli tajuihinsa, hän huomasi makaavansa
haavasiteissä venäläisessä laivassa. Se herääminen oli hänelle raskain
kaikista heinäkuun 25. päivän kärsimyksistä, eikä hän voinut estää
kiukun kyyneltä valahtamasta poskelle.

                                                  ⸻

Niilo Ehrenskiöld sai kokea runsain mitoin nöyryytystä vihollisen
vankina vielä pitkät ajat senkin jälkeen, kun hän oli verkalleen
toipunut monista haavoistaan. Tsaari Pietari oli itse ollut mukana
Riilahden taistelussa ja oli nähnyt pienen ruotsalaisen laivaston
sankarillisen kamppailun ja puolustautumisen viime hetkeen asti, mutta
hän pitikin voittoaan juuri sen vuoksi sitä suurempana ja
kunniakkaampana. Uuteen pääkaupunkiinsa Nevan varrelle palattuaan hän
vietti siellä tätä venäläisten laivaston ensimmäistä varsinaista
merivoittoa suurin juhlallisuuksin. Sotavankien täytyi voiton
todistajina marssia saatossa väkijoukon lomitse Pietarin kaduilla.
Niilo-herra oli tällä välin paljon vanhentunut, hänen uljas ryhtinsä
oli tullut kumaraksi, hänen oikea käsivartensa riippui vielä
hervottomana ja hänen mielensäkin oli samoin hervoton ja kaikkeen
kyllästynyt.

Eikä se kumminkaan ollut asettunut lepoon. Se kapinoi nyt kohtaloa
vastaan, se väitti kärsineensä ansaitsematonta vääryyttä. Riilahden
tappio ei ollut hänen syynsä, niin hän mielensä hiljaisissa käräjissä
haastoi; se oli julman kohtalon, se oli Jumalan syytä, eikä hän voinut
kaikista kärsimyksistään huolimatta nöyrtyä sitä muistellessaan.

Kolakka syysviima puhalsi pitkin Venäjän uuden pääkaupungin aukeita
katuja, joita myöten tsaari Pietari ratsasti streltsiensä ja
merimiestensä ympäröimänä juhlasaattonsa etunenässä. Saattueen keskellä
kulkivat Riilahden taistelun sotavangit, enimmäkseen rampoja ja tautien
taittamia miehiä, ja heidän kärjessään täytyi amiraali Niilo Ehrenskiöldin
kävellä kaikkien katseltavana. Hän käveli siinä kylmänä
ja välinpitämättömänä, sivuilleen katsomatta ja välittämättä väkijoukon
hurraahuudoista. Ei hän tuntenut pilkkaa eikä nöyryytystä. Hän tunsi
vain tuon kolean syystuulen puskevan polttelevia kasvojaan vastaan, ja
juuri se hänen mieltään ärsytti ja kirveli. Hän puri hampaansa yhteen
ja kohtaloa vastaan kapinoiden hoki ehtimiseen:

— Tuuli, sinä merimiehen ystävä, miksi, miksi et voinut puskea ja
raivota silloin, kun sinua olisi työhön tarvittu. Miksi et herännyt
toimeesi sinä helteisenä heinäkuun päivänä!

Santeri Ivalo

SOTILAS VAKAA JA NUHTEETON

KAARLE KUSTAA CREUTZ

Oli kamppailtu Pultavan verinen ja kohtalokas taistelu. Sekasorron
vallassa pakenivat etelää kohti pahoin runnellun karoliiniarmeijan
tähteet.

Lewenhaupt oli ehdottanut kuninkaalle, että matkan jouduttamiseksi
hävitettäisiin kuormasto, jotta jalkaväen miehetkin pääsisivät hevosen
selkään, mutta tavanomaisella itsepäisyydellään kuningas sen kielsi.
Siksipä matkanteko sujui hitaasti ja pimeän tullen kasvoi sekasorto.
Kurista ja järjestyksestä ei ollut paljonkaan jäljellä, varsinkin kun
suuri osa upseeristoa oli jäänyt taistelukentälle tai joutunut
vihollisen vangiksi.

Vankkurien pyörät kitisivät ja vinkuivat kuin menetettyä taistelua
valittaen, ja sitä säestivät miesten huudot, rähinä ja kiroukset.
Varsinkin jälkijoukossa oli melu ja sekasorto tavaton. Haukkuma- ja
kirosanoja kuultiin siellä monella eri kielellä ja murteella.
Eteläruotsalaisten laahustavaan puhetapaan sekaantuivat suomalaisten
kirosanojen karmivat ärrät.

Kuuma kesäkuun oli miltei säkkipimeä. Joku sytytti kuivan heinätukon
palamaan valaistakseen sillä hetkisen ympäristöä.

— Kuka hölmö siellä näyttää viholliselle tietä! kuului heti vihaisia
huutoja suomalaisten rakuunain taholta. — Hiiteen tulisoihdut! Kyllä
sitä paeta osaa pimeässäkin.

— Paeta, niin. Kuka olisi uskonut, että meidänkin kuninkaan piti
kerran lähteä pakoon pötkimään.

— Mikä haaska siellä tukkii tien? Pois alta tahi tulee sapelista
päähän!

Rähinä yltyi, mutta samassa kuului voimakas ja käskevä ääni:

— Mikä meteli täällä! Hillitkää suunne ja säilyttäkää järjestys. Ei
ole vielä maailmanloppu käsissä.

— Kenraali! kuiskivat miehet ja vaikenivat.

Niin, kyllä he tuon miehen pimeässäkin tunsivat. Hän oli päivällä
taistelussa johtanut ratsuväkeä ja kuumimmankin temmellyksen keskellä,
ylivoimaisen vihollisen käydessä joka suunnalta kimppuun, he olivat
kuulleet tuon saman äänen. Yhtä tyynenä ja lujana se oli kaikunut
silloinkin ja saanut heidät kuolemaa halveksien syöksymään eteenpäin ja
jännittämään viimeisetkin voimansa.

Syksyllä Lewenhauptin mukana pääarmeijaan tulleet olivat vasta eilen
lähemmin tutustuneet tuohon mieheen, mutta vanhemmat soturit tunsivat
kenraalimajuri Kaarle Kustaa Creutzin jo Puolan taistelutanterilta.

Päivä alkoi valjeta. Oli saavuttu Nova-Sanzaran kylän luo ja kostealla
nurmikolla olivat sotilaat levänneet hetkisen. Kuningas oli nostettu
erääseen tuparähjään, hänen haavoittunut jalkansa oli uudelleen sidottu
ja kuumeen puna poskillaan hän oli kotvan uinahtanut. Mutta auringon
noustessa venäläistä ratsuväkeä näyttäytyi Pultavan suunnalla ja matkaa
oli jälleen jatkettava. Kuningas nostettiin uudelleen vaunuihin
haavoittuneen kenraali Hårdin rinnalle, drabantit nousivat satuloihinsa
ja niin jatkettiin taivallusta kohti Dnjepriä.

Creutz ratsasti hetken aikaa kuninkaan vaunujen rinnalla, mutta sitten
hän jättäytyi jälkeen huolehtiakseen järjestyksestä jälkijoukoissa ja
torjuakseen venäläisten mahdolliset hyökkäykset. Hänen lähestyessään
kuormastoa vallitsi siellä suuri sekamelska ja hälinä. Muutamia
kuormahevosia oli sortunut tielle, pari painavaa vankkuria oli särkynyt
ja sen johdosta oli koko kuormasto pysähtynyt.

Muutamalla sanalla Creutz vaimensi metelin, minkä jälkeen hän viittasi
luokseen kuormastoa johtavan upseerin.

— Meidän on mahdotonta tällä tavoin jatkaa matkaa, ellemme mieli
joutua tekemisiin vihollisen kanssa, hän sanoi tälle. — Hajottakaa
kaikki raskaammat kuormarattaat, jakakaa arvokkain sisältö miehistön
kesken ja antakaa hevoset haavoittuneiden ja heikkovoimaisten käyttöön.
Loput sytyttäkää tuleen.

— Mutta..., epäröi upseeri, — kenraali Lewenhaupthan ehdotti eilen
Pultavasta lähdettäessä samaa, mutta kuningas kielsi sen jyrkästi.

— Tehkää kuten sanoin.

— Ymmärrän, herra kenraali.

Upseeri kohotti kätensä lakin reunaan ja ryhtyi helpotuksesta huoahtaen
täyttämään tehtävää, jonka vastuusta hän nyt tiesi olevansa vapaa.

Jonkin ajan kuluttua jatkettiin matkaa, ja karoliiniarmeijan
jälkijoukon erottivat nyt perässä parveilevista vihollisista valtavat
tuliroihut.

Seuraavana päivänä, joka oli kesäkuun viimeinen, levisi pakenevan
sotajoukon eteen leveä Dnjepr-virta. Oli saavuttu Perevolotsnaan,
Vorskla- ja Dnjepr-virran yhtymäkohtaan. Pienestä kaupunkipahasesta,
jonka tsaarin joukot olivat hävittäneet, oli jäljellä vain raunioita ja
kekäleitä. Samoin oli kaikki ylikulkuneuvot tarkoin tuhottu.

Päivän kuluessa kerääntyi yhä uusia venäläisjoukkoja takana oleville
ylängöille. Karoliiniarmeijan tähteet olivat nyt kuin nuotan perukkaan
ahdetut. Kuljetusvälineiden puutteissa näytti virranylitys
mahdottomalta, puolustusasemaksi oli alava ja aukea virtojen kulmaus
mitä epäedullisin, ja takaa käsin uhkasi hetki hetkeltä vahvistuva,
ensimmäisen suuren voittonsa huumaama tsaarin armeija, samalla kuin
omat, lopen nääntyneet sotilaat kärsivät kaiken ja ennen kaikkea
ampumavarojen puutetta. Karoliiniarmeijan maailmaa järkyttävä uhma
oli kerrassaan hävinnyt ja mieliä painoi yleinen toivottomuus.
Talonraunioiden keskelle, lähelle Dnjeprin rantaa, oli kuninkaalle
pystytetty teltta. Sen edustalla seisoi illan hämyssä ryhmä korkeita
upseereja. Teltasta astui heidän keskelleen kenraali Lewenhaupt, joka
ääni kiihtymyksestä väristen alkoi selittää, kuinka hän oli tehnyt
kaikkensa saadakseen kuninkaan taivutetuksi pelastautumaan pienemmän
saattojoukkonsa kera Dnjeprin toiselle puolelle, mutta turhaan. Lopuksi
hän oli polvistunut kuninkaan telttavuoteen ääreen, mutta kuningas oli
vain töykännyt häntä rintaan ja sanonut itsellään olevan tärkeämpääkin
ajateltavaa.

— Hän on itsepäisesti päättänyt uudistaa taistelun tässä mahdottomassa
paikassa, jatkoi Lewenhaupt. — Kun minä loppujen lopuksi huomautin,
ettei meillä täällä ole mitään muuta mahdollisuutta kuin joko kaatua
viimeiseen mieheen tai joutua vangiksi, hänen majesteettinsa vastasi:
jaa, mutta sitä ennen täällä paukahtaa! Niin, minä tein, kuten sanottu,
voitavani. Koettakoot vuorostaan muut järkiinnyttää kuninkaan.

Lewenhaupt työnsi kätensä asetakin poveen ja räpytti kiivaasti suuria,
ruskeita silmiään. Toiset hymähtelivät ja tuijottivat neuvottomina
jalkoihinsa. Creutz oli seisonut syrjittäin toisiin huulet tiukasti
yhdessä ja leveä otsa kurtussa. Lewenhauptin vaiettua hän kääntyi äkkiä
toisiin päin, läimäytti hansikkaillaan vasenta kämmentään ja virkkoi:

— Se johtuu siitä, hyvät herrat, että te kohtelette häntä aina kuin
ikätoverianne, kuin täysi-ikäistä miestä konsanaan. Mutta hänhän on
suuri lapsi, juonitteleva ja uhitteleva lapsi, ja sen mukaan häntä on
myöskin kohdeltava, jos mieli saada hänet ajattelemaan järkevästi.

— Hm, sopii koettaa, sopii koettaa, kuului toisten kenraalien
joukosta.

— Ja niinpä minä koetankin, vastasi Creutz, ja toisten ällistykseksi
hän astui päättävin askelin telttaa kohti ja katosi oviverhon taakse.

Siellä makasi kapealla telttavuoteellaan Kaarle XII huumaantuneena
vielä Pultavan edustalla saamastaan kohtaloniskusta. Voittamattomuuden
maineen saavuttanut, koko Euroopan tuntema sankari, jonka muotokuvia
oli levinnyt kaikkiin maihin ja jonka urotöistä kaikkialla kerrottiin
tarinoita, makasi siinä nyt lyötynä ja perikadon partaalle sysättynä.
Toinen jalka oli siteissä ja hän nojasi päätään oikeaan käteensä.
Kasvoilla, jotka olivat päivänpaahteen ja ruudinsavun mustaamat ja
joilla näkyi vielä jälkiä viime talven tavattomista pakkasista, oli
entinen kaikkea uhmaava ja järkkymätön ilme. Suurissa, tummansinisissä
silmissä näkyi vain synkeä tuijotus.

— Suomalainen visakalloni! hän virkkoi puoliääneen Creutzin
nähdessään.

Iloisempi ailahdus ilmestyi nyt hänen kasvoilleen aivan kuin Creutzin
näkeminen olisi äkkiä palauttanut hänen mieleensä Puolan ja Liettuan
voittoisat taistelutantereet. Kuinka hilpeästi hän olikaan Thornin
piirityksessä keskellä kuulasadetta taputtanut Creutzia olalle, kun
tämä partioretkeltä palatessaan oli neljänsadan miehensä kanssa
raivautunut nelinkertaisen vihollisjoukon läpi takaisin omiensa luo.
Kas, siinä oli juuri hänen mielensä mukainen soturi. Entä myöhemmin
Liettuassa, missä Creutz puolentoista tuhannen miehen etunenässä oli
rivakalla hyökkäyksellä valloittanut Kleckin ja Lahovicen kaupungit
sekä perinpohjin tuhonnut moninkertaisen venäläisjoukon. Haltioissaan
hän oli silloin sulkenut Creutzin syliinsä sekä ylentänyt hänet
keskellä taistelutannerta kenraalimajuriksi.

Pian kuninkaan katseeseen kuitenkin palasi äskeinen raskasmielisyys.
Hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan ja hän virkkoi:

— Teidän isännehän oli Ruotsin laivaston amiraali minun isäni
taistellessa tanskalaisia vastaan, eikö niin, kenraali?

— Niin kyllä, ja vaipui Öölannin luona Itämeren pohjan yhdessä
amiraalinlaivansa kanssa.

— Aivan niin, aivan niin, tunnen sen tapauksen jo lapsuuteni ajoilta.

Kuningas vaipui mietteisiinsä ja jatkoi sitten puolittain itsekseen:

— Pohjaan, pohjaan, mutta ei vihollisten käsiin...

Creutz käsitti hänen ajatusjuoksunsa ja alkoi yhtäkkiä puhua:

— Teidän majesteettinne, täällä on moni sitä mieltä, että Teidän
majesteettinne olisi pelastauduttava Dnjeprin toiselle puolen. Mutta
minä uskallan olla toista mieltä. Mikä odottaa Teidän majesteettianne
tuolla virran takana? Suoranainen perikato. Siellä te joudutte yksin
taistelemaan koko maailmaa vastaan. Mutta täällä, uskollisten
joukkojenne keskellä te olette paljon paremmassa turvassa. Sen vuoksi
minä rukoilen sydämestäni Teidän majesteettianne pysymään täällä.

— Yksin koko maailmaa vastaan, toisti kuningas itsekseen ja hänen
silmiinsä syttyi Creutzin niin hyvin tuntema hehku, joka niissä nähtiin
aina taistelun alkaessa. Hän kohosi ryntäilleen ja lausui tavalliseen
tinkimättömään tapaansa:

— Käskekää panna kaikki kuntoon ylimenoa varten. Kuljen jo tänä iltana
Dnjeprin toiselle puolen.

Creutz kumarsi syvään, niin syvään, että hän hyvin saattoi kätkeä sen
tyytyväisen hymyn, minkä kuninkaan sanat olivat hänen huulilleen
houkutelleet. Sitten hän poistui takaperin teltasta.

Uteliaina toiset kenraalit kerääntyivät hänen ympärilleen. Creutz
seisoi heidän keskellään hymyillen ja hansikkaitaan heiluttaen.

— No, saitko lapsen taivutetuksi? kysyi Lewenhaupt, jota Creutzin hymy
alkoi ärsyttää.

— Hänen majesteettinsa käskee panna kaikki kuntoon joen ylitystä
varten. Se tapahtuu jo tänä iltana.

— Olisiko se mahdollista? epäili Lewenhaupt, mutta Creutzin hymy
tarttui toisiinkin ja nopeasti ryhdyttiin käskyä toteuttamaan.

Oli saatu hankituksi muutamia veneitä. Kahteen niistä sovitettiin
kuninkaan vaunut ja niihin kannettiin illan hämyssä kuningas. Kun hän
oli hyvästellyt armeijaan jäävät ylimmät upseerit sekä antanut
viimeiset määräyksensä, joista tärkein oli se, että vihollisen vangiksi
ei saanut antautua, drabantit tarttuivat airoihin ja lautta irtautui
rannasta.

Creutzin kasvoilta oli hymy ehtinyt jo hävitä, ja ajatuksiinsa
vaipuneena hän seisoi rannalla niin kauan kuin lauttaa hiukankaan
näkyi.

— Näin kulkee nyt tuntemattomiin kohtaloihin se rakas lapsi, jota me
vertamme vuodattaen olemme seuranneet halki puolen Eurooppaa, hän
lausui itsekseen. — Miehuutta meiltä on vaadittu tähän saakka, mutta
kaksin verroin enemmän sitä vaaditaan tästä lähtien. Lehti on kääntynyt
ja vastoinkäymisten päivät ovat alkaneet.

— Ne alkoivat jo vuosi sitten, silloin kun kuningas päätti tehdä tämän
onnettoman Ukrainan retken, katkaisi lähellä seisova Lewenhaupt hänen
yksinpuhelunsa.

— Niin, mutta älkäämme häntä syyttäkö, sillä kaikessa tässä on
tapahtunut Jumalan tahto. Minulla on muuten varma aavistus, että me
näimme hänet nyt viimeisen kerran.

— Samaa minäkin ajattelen, myönsi Lewenhaupt, — ja kuinka me häntä
arvostelemmekin, niin rukouksissamme tulemme häntä aina muistamaan.

— Amen! vastasi Creutz ja molemmat he lähtivät täyttämään raskaita
velvollisuuksiaan, sillä heidän kummankin johtoon oli kuningas uskonut
sotajoukon.

Kaarle-kuninkaan lähdettyä vallitsi armeijassa entistä toivottomampi
mieliala. Sotaneuvottelussa kannattivat toiset, niiden joukossa Creutz,
taistelua sekä yritystä pelastautua Vorsklan yli tataarien kaanin
alueille, josta saattoi sitten pyrkiä kuninkaan tuntumaan. Mutta toiset
pitivät kumpaakin näistä toivottomana yrityksenä, ja itse Lewenhaupt
oli alakuloinen ja epävarma. Mitään yhtenäistä ja varmaa päätöstä ei
saatu aikaan.

Tällä kannalla olivat asiat, kun leiriin saapui hurjasti ratsastava,
valkoista lippua huitova venäläinen upseeri, joka osoittautui ruhtinas
Menshikovin lähetiksi.

Hän oli tullut ehdottamaan ruotsalaisille antautumista.

Samalla levisi sotajoukkoon tieto venäläisten lähestymisestä.
Sotilasten hämmentyneissä aivoissa paisui vihollisten lukumäärä hetki
hetkeltä. Puhuttiin kolmestakymmenestä tuhannesta venäläisestä, jotka
tykkeineen olivat miehittäneet Pultavan puoleiset ylängöt. Pelko ja
sekasorto armeijassa kasvoi. Tylsästi sotilaat tuijottivat
upseereihinsa, jotka komensivat heitä asettumaan paikoilleen riviin.

— Mitä Herran nimessä tästä tulee? huusi Lewenhaupt epätoivossaan
toisille kenraaleille. — Näettehän, hyvät herrat, missä tilassa
sotajoukko on! Onko järjellistä, onko tarkoituksenmukaista tällaisissa
oloissa yrittää taistelua?

Kaikki epäröivät. Synkkänä, kulmat rypyssä ja liikkumatta kuin vaskeen
valettuna Creutz istui satulassaan. Turhaan Lewenhaupt loi häneen apua
anovan katseensa. Creutz ei virkkanut sanaakaan.

— Olisi kai paras lähettää neuvottelijat Menshikovin puheille, virkkoi
joku epävarmasti.

— Ja heidän olisi venytettävä keskustelua mahdollisimman pitkälle,
jotta kuningas saisi aikaa poistua niin kauas kuin suinkin, lisäsi
toinen.

Ehdotus hyväksyttiin ja sopimuksenhierojaksi valittiin yksimielisesti
kenraali Creutz. Toverikseen hän sai urhean eversti Dükerin. Venäläisen
lähettiupseerin seurassa he lähtivät heti matkaan.

Menshikov oli kukkulalla, josta Creutzin havainnon mukaan oli mainio
näköala yli ruotsalaisten leirin. Sieltä saattoi helposti nähdä, kuinka
kehnosti asiat laaksossa olivat. Venäläiset asettelivat kiireesti
tykkejä paikoilleen ja Creutz käsitti, että kaiken ryhtinsä kadottanut
karoliiniarmeijan jäännös olisi tuhon oma, jos ne alkaisivat syöstä
tulta sen keskuuteen. Mutta hän ei antanut huolestuneisuutensa näkyä
ulospäin, vaan astui tyynenä ja arvokkaana Menshikovin eteen.
Kohteliaasti tuo piirakanpaistajasta ruhtinaaksi kohonnut tsaarin
suosikki tervehti molempia upseereja.

— Te näette, hyvät herrat, itsekin, kuinka asiat ovat, hän aloitti
saksaksi viitaten oman sotajoukkonsa ja sitten ruotsalaisten asemiin,
— ja että taistelusta ei näin ollen voi syntyä muuta kuin turha
verenvuodatus. Sitä välttääksemme hänen tsaarillinen majesteettinsa
tarjoaa teille kunniallista antautumista.

— Te olette nyt rohkeita äskeisen onnenne johdosta, vastasi Creutz. —
Mutta vielä on Ruotsin sotavoiman ydin jäljellä. Jos siis meille ei
tarjota kunniallisia ehtoja, saatte piankin havaita, ettette ole lasten
kanssa tekemisissä.

Kohteliaasti Menshikov vastasi:

— Sen me olemme jo ennen kyllin selvästi havainneet. Siksipä sydämen
halusta tahtoisimme päästää noita urhoja, jotka ovat joutuneet
sellaiseen asemaan, ettei heitä enää voi mikään auttaa eikä pelastaa.
Näkeehän jokainen, jolla on vähänkin järkeä, että he ovat meidän
käsissämme. Jos te ryhdytte taistelemaan, maksaa se meille tietysti
jonkin määrän ihmishenkiä. Mutta siitä me vähät välitämme, sillä miehiä
meillä kyllä riittää. Lopuksi te olette kuitenkin mennyttä joka ainoa
mies.

Creutz tiesi, että Menshikovin sanat olivat liiankin tosia.

— Mitä ehtoja te sitten tarjoatte? kysyi hän lyhyesti.

— Teidän tulee kaikkien antautua sotavangeiksi sekä luovuttaa aseenne
ja varastonne. Vaatteet ja yksityisen omaisuutenne saatte kuitenkin
pitää.

— Hm, meitä ei siis riisuttaisi alastomiksi, hymähti Creutz katsahtaen
omaa yksinkertaista ja kulunutta pukuaan ja silmäillen sitten terävästi
loistava-asuista Menshikovia.

Entinen piirakanpaistaja ei kestänyt todellisen ylimyksen katsetta,
vaan joutui hämilleen ja änkytti jotakin epäselvää. Creutz ei
puolestaan ollut sen parempia ehtoja odottanutkaan. Mutta tässä oli
tärkeintä voittaa aikaa ja sen vuoksi hän ilmoitti, ettei hän yksin voi
asiasta päättää, vaan ehdoista olisi myöskin kenraali Lewenhauptin
saatava tieto. Sovittiin, että eversti Düker ratsastaa siinä
tarkoituksessa ruotsalaisten leiriin. Creutz jäi venäläisten luo ja
näki, kuinka kasakat toivat mukanaan ruotsalaisia sotilaita, joita he
metsiköissä olivat saaneet käsiinsä näiden yrittäessä karata omasta
leiristään. Toisia saapui jopa kymmenmiehisinä joukkueina
vapaaehtoisesti venäläisten armoille heittäytymään. Mitä Creutz tämän
johdosta sydämessään tunsi, siitä ei Menshikovin vahingoniloinen silmä
saanut selkoa, sillä tuon lujatekoisen, leveäotsaisen kenraalin
ahavoitunut ulkomuoto ei ilmaissut mitään.

Düker viipyi matkallaan. Hänen tuomainsa tietojen johdosta Lewenhaupt
oli jälleen ryhtynyt neuvottelemaan ylimpien upseerien kanssa. Myöskin
eri joukko-osastoilta tiedusteltiin, halusivatko he ryhtyä taisteluun.
Vastaukset olivat epäröiviä ja tilanteen toivottomuus kuvastui kaikkien
katseista. Venäläiset alkoivat tästä viivytyksestä hermostua.
Tuo maailmanmaineen saavuttanut karoliiniarmeija oli vielä
alennuksessaankin pelottava. Ties mitä ne suunnittelevat. Ei ollut
missään tapauksessa leikintekoa ryhtyä sen kanssa taisteluun. Ja tuo
järkkymätön Creutz, mitä hän mietti? Menshikov ahdisteli häntä
kysymyksillään, mutta ei saanut hänestä irti enempää kuin
vaskipatsaasta. Ärtyneenä hän lähetti yhden omista upseereistaan
ruotsalaisten leiriin kiirehtimään vastausta. Upseeri palasi ja
ilmoitti Lewenhauptin pyytävän vielä tunnin lykkäystä. Siihen täytyi
suostua ja Creutz laski itsekseen, että silloin on kuningas jo ehtinyt
saavuttamattomiin.

Antautumispäätös synnytti ruotsalaisessa leirissä sekalaisia tunteita.
Kaksi Meijerfeltin rykmentin nuorta rakuunaupseeria piti häpeällisenä
antautua barbaareille, kuten he sanoivat. He paljastivat miekkansa ja
yhteisestä sopimuksesta lävistivät toinen toisensa. Jotkut
haavoittuneista repivät siteensä ja nääntyivät verenvuotoon. Mutta
suurin osa laski aseensa tylsän alistuvaisesti. Kasakat, joita
venäläisten taholta odottivat kidutukset ja surma, koettivat kauhun
vallassa piiloutua. Toiset heistä pyrkivät uimalla Dnjeprin yli,
jolloin suuri osa heistä hukkui virtaan.

Musketit, miekat ja pistoolit koottiin isoihin kasoihin, joiden ääressä
venäläisiä sotilaita seisoi vartiossa. Menshikovin eteen laskettiin
rääsyiset liput, jotka menneinä onnen päivinä olivat niin ylpeästi
liehuneet voitokkaiden rykmenttien edessä.

— Voiko tämän alemmaksi voiton kukkuloilta sortua? kuiskasi
toimituksen kestäessä Lewenhaupt ympärillään seisoville kenraaleille.
— Tuskin on yhdeksää vuotta kulunut siitä, kun samanlainen näytös
pantiin toimeen Narvassa. Silloin täytyi kahdentoistatuhannen
venäläisen laskea aseensa kahdeksantuhannen ruotsalaisen edessä. Nyt
saa yhdeksäntuhatta ruotsalaista kokea juuri saman nöyryytyksen. Tänään
sinä, huomenna minä. Ei mitään pysyväistä auringon alla.

Alkoi sitten vaivalloinen marssi takaisin Pultavaan. Siellä
venäläiset juhlivat vielä suurta voittoa ja tsaari itse oli hyvässä
juhlahumalassa. Hän suhtautui mitä armollisimmin vankeihin. Ylimmät
upseerit hän kutsui omaan pöytäänsä ja joi opettajainsa maljan, kuten
hän heitä nimitti.

— Minä tiedän, hän sanoi, — että ruotsalaiset kuvailevat minua
julmaksi barbaariruhtinaaksi. Mutta minä olen kohteleva teitä niin,
että te huomaatte tämän arvostelun vääräksi.

Hänen käskystään jaettiin kokonaista viisitoista tuhatta ruplaa
sotavangeille. He saivat riittävästi ruokaa sekä liikkua jokseenkin
vapaasti kaupungilla.

— Pelkäsin paljon pahempaa, sanoi eräänä päivänä kapteeni Kaarle Creutz
sedälleen kenraalille, — mutta hehän osaavat käyttäytyä kuin
ihmiset ainakin.

— Tsaari ja hänen kansansa ovat kuin meri, vastasi setä. — Tänään
tyyni ja päivänpaisteinen, mutta huomenna se voi olla mitä hirveimmän
myrskyn myllertämä. Tässä maassa saamme olla varustautuneina kaikkeen.

— Mutta ehkäpä sotaa ei kestäkään enää kauan, väitti veljenpoika.

— Toivossa on hyvä elää, mutta pelkään, että Baabelin vankeutemme
venyy kylläkin pitkäksi. Muistapas vain kuninkaamme itsepäisyyttä.

Kenraali oli oikeassa. Heillä oli edessään kymmenvuotinen vankeus ja
monta kovaa he saivat vielä kokea. Syksyn tullen koko vankiarmeija sai
lähteä vaivalloiselle taipaleelle kohti Moskovaa, jossa tsaari oli
päättänyt edelleen ja oikein suurenmoisella tavalla juhlia voittoaan.
Itse hän ratsasti kulkueen etunenässä, sitten seurasivat saaliiksi
saadut liput, tykit ja muut aseet. Ruotsalaisilta saatujen tavarain
joukossa nähtiin muun muassa nekin veren tahrimat patjat, joilla
Kaarle-kuningasta oli Pultavan taistelussa kannettu. Tavarakuormain
jäljessä saivat astella ruotsalaiset kenraalit, sitten muu upseeristo
arvonsa mukaisessa järjestyksessä, ja viimeisinä sotilaat.

Kadut olivat tungokseen saakka täynnä juopunutta kansaa, joka huusi,
luikkasi ja heitteli pilkkasanoja vangeille. Seinillä ja
kunniaporteissa näkyi kaikenlaisia vertauskuvallisia esityksiä
saavutetusta voitosta. Yhdessä oli kuvattuna Venäjän kaksipäinen kotka
nujertamassa Ruotsin leijonaa, toisessa taas venäläinen sotilas
taluttamassa samaista leijonaa, joka oli kahleissa ja pahoin laihtunut.

— Mitä te tuosta arvelette? kysyi eräs Moskovaan asettunut
hollantilainen osoittaen viimeksi mainittua kuvaa ruotsalaiselle
kornetille.

Tämä silmäili hetkisen kuvaa ja virkkoi:

— Onpa hauska nähdä, että leijonassa on edes yksi paikka vielä
kahlehtimatta.

— Mikä niin? kysyi hollantilainen kummissaan.

— Häntä, jolla se voi lyödä moskovalaista vasten suuta! vastasi
kornetti ja jatkoi pää pystyssä matkaansa.

— Ylpeitä vielä alennuksessaankin! mutisi hollantilainen
nuuskarasiaansa naputellen.

Liikkumattomin ilmein kenraali Creutz kulki Lewenhauptin rinnalla. Hän
tunsi tällöin elävästi ihmiselämän epävakaisuuden ja kaiken
katoavaisuuden. Häntä ei liikuttanut vähääkään, mitä hänen ympärillään
tapahtui. Se oli kaikki vain hetken pilanäytelmää, joka siinä tuokiossa
saattoi vaihtua toiseksi. Kaikella oli määränsä ja tämän päivän
voittaja oli huomispäivän voitettu. Kumpi niistä sitten oli
kadehdittavampi? Eihän viisas Solonkaan ollut voinut myöntää onnensa
kukkuloilla olevaa Kroisosta onnellisimmaksi. Osat vaihtuivat niin
nopeasti, ja vasta kuolemassa ratkaistiin, kuka oli todella onnellinen.
Ei ollut muuta pysyvää kuin Herran sana ja siihen oli Creutz Pultavan päivien
jälkeen alkanut yhä enemmän syventyä.

                                                  ⸻

Tuhannet vangit hajotettiin ympäri laajaa Venäjänmaata. Osa
sijoitettiin pohjoiseen Arkangelin ympäristölle, toinen osa etelään
Astrakanin seutuville, kolmannet Volgan latvoille Kasanin ympäristöön.
Tehdäkseen karkaamisista lopun tsaari siirrätti myöhemmin suuret joukot
vankeja Siperiaan, jossa Tobolskin kaupunki muodostui heidän
keskuspaikakseen. Kenraalit ja rykmentinpäälliköt saivat asua
Moskovassa, mutta alemmat upseerit ja papit, joita heitäkin oli
seitsemättäkymmentä joutunut sotavankeuteen, saivat seurata miehiään
kaukaisille seuduille.

Tsaarin hartaana haluna oli saada sotavangit sulatetuksi omaan
kansaansa. Mutta hän pettyi toiveissaan. Aniharvat ruotsalaisista ja
suomalaisista sotavangeista lankesivat kiusaukseen ottaa vastaan
houkuttelevia virkatarjouksia. Nuo jyrkkäpiirteiset pohjoismaalaiset
pysyivät uskollisina isänmaalleen, tavoilleen ja uskonnolleen.
He muodostivat ennen pitkää valtion omine hallituksineen,
kirkkojärjestyksineen ja menoineen. Moskovassa olevat kenraalit
muodostivat hallituksen. He pitivät kirjaa vangeista ja hoitivat heidän
asioitaan, mikäli se noissa vaikeissa oloissa suinkin laatuun kävi.
Myöskin tuomiokapituli heillä oli Moskovassa ja sitä johti
henkidrabanttien saarnaaja Nordberg. Se valvoi sielunhoitoa
vankisiirtoloissa ja määräsi jokavuotiset saarnatekstit.

Sen jälkeen kun kreivi Piper oli joutunut tsaarin vihoihin ja hänet oli
suljettu Pähkinälinnan kolkkoihin komeroihin ja kun kenraali Rehnsköld
oli päässyt palaamaan kotimaahan, joutui vankien huolto yksinomaan
Creutzille ja Lewenhauptille. Edellinen asui erään saksalaissyntyisen
leipurin omistamassa matalassa puutalossa, jossa kenraalin huostassa
oli pari pienoista huonetta.

Oli varhainen talviaamu ja kenraali oli juuri noussut vuoteelta. Hänen
palvelijansa, ontuva suomalainen rakuuna, joka oli jo viidenkymmenen
korvissa, oli kontallaan pesän edessä, puhaltaen tuleen, joka ei oikein
tahtonut ottaa syttyäkseen. Kenraali oli juuri suorittanut
aamurukouksensa ja istuutui pöydän ääreen, jossa oli kirjoitusneuvot,
papereita ja kirjoja. Hän käänsi tätä nykyä saksankielestä erästä
Spenerin teosta, minkä hän oli päättänyt saada painetuksi ja sitten
vangeille jaettavaksi. Tällä kertaa hän ryhtyi kuitenkin kirjoittamaan
kirjettä Saksan johtajalle, professori Franckelle, jonka
kanssa hän oli jo useita vuosia ollut kirjeenvaihdossa. Eilen hän oli
saanut Franckelta kirjeen sekä lähetyksen hengellisiä kirjoja,
lääkkeitä ja rahaa, jotka tämä oli Saksassa keräämillään varoilla
hankkinut sotavangeille Venäjällä. Nyt hän ryhtyi ystäväänsä kiittämään
lohdullisesta kirjeestä ja suuriarvoisista lahjoista.

Hän ei ehtinyt paperille panna kovinkaan monta lausetta, kun rakuuna
ilmoitti, että eräs vieras haluaa päästä hänen puheilleen.

— Onpas se varhainen vieras, ihmetteli kenraali niistäen rätisten
palavaa talikynttilää. — Onko hän meikäläisiä?

— Kyllä, ja pappi, ellen erehdy.

— Saata hänet sisään.

Hetken kuluttua huoneeseen astui kookas mies yllään huurteinen
lammasnahkaturkki.

— Ai, tekö, pastori? Ja ihan ilmielävänä? ihmetteli kenraali
tuntiessaan tulijan suomalaiseksi pastori Lauraeukseksi. — Olette
saanut siis tiedon pappeinkokouksestamme ja olette vaeltanut tänne
Tobolskista saakka.

Lauraeus, joka oli viikkoja kestäneen matkan jälkeen juuri saapunut
Moskovaan, heitti turkin yltään ja istuutui takkavalkean ääreen yhdessä
kenraalin kanssa, joka innokkaasti alkoi kysellä Tobolskin kuulumisia.

— Mitään erinomaisempaa ei seurakunnassamme ole sattunut sitten kun
viimeksi teille kirjoitin, kertoi Lauraeus.

— Kapteeni Creutz, veljenpoikanne, lähettää teille sydämelliset
terveisensä ja kiittää saamastaan kirjasta.

— Se oli Arndtin ”Totinen kristillisyys”, jonka hänelle lähetin.
Tiedättekö, onko hän sitä myöskin tutkistellut?

— Kyllä, ja hänessä itää Herran sana. Hän on seurakuntamme
nuhteettomimpia jäseniä.

— Teettepä minut todella iloiseksi. Entä kuinka vangit tulevat toimeen
ja toimiiko koulunne jatkuvasti?

— Toimeentuloon nähden ei ole pahempaa valittamisen syytä. Miesten
opittua eri ammatteja meillä on ollut puuttumaton jokapäiväinen leipä.
Nykyään meillä on siellä nahkurin työhuonekin, jossa työskentelee
useita upseereja. Koulu menestyy hyvin, kun venäläisten ja tataarien
antamien lahjojen avulla saimme kouluhuoneen korjatuksi. Oppilaita
siinä on nykyään yhdeksättäkymmentä. Jumalanpalveluksia pidämme
säännöllisesti ja tavat paikkakunnalla ovat huomattavasti parantuneet.

— Niin, niin, minun sanani ei pidä tyhjänä palajaman... Jumala on
siunannut pyrkimyksemme, ja olomme täällä Baabelin virtain partailla on
muodostunut siedettävämmäksi kuin alussa uskalsimme toivoakaan. Mutta
kuulkaahan, kuinka lohduttavasti Francke meille taas kirjoittaa.
Toimitan tästä jäljennöksen teidän matkassanne Tobolskiin.

Hän alkoi lukea kirjettä pastorille keskeyttäen tavan takaa
huudahduksilla sellaisilla kuin: — Kuinka syvälle se mies onkaan
Jumalan tuntemisessa päässyt!

— Ja katsokaapas, mitä muuta hyvää hän meille taas on lähettänyt, hän
sanoi kirjeen lukemisen lopetettuaan ja astuen laudanpätkistä kyhätyn
hyllyn ääreen, jossa oli monia erikokoisia paketteja ja
nahkakukkaroita. — Täällä on lääkkeitä, rahalahjoja ja kirjoja
meikäläisille. Osan niistä saatte mukaanne Tobolskiin.

Rakuuna ilmoitti aamiaisen olevan valmiina ja he asettuivat pöytään,
jossa oli mustaa venäläistä limppua, lämmitetty lihankimpale,
tattariryynivelliä ja kaljaa.

— Piper-raukan kohtalo minua syvästi huolettaa, puheli kenraali
aterian aikana. — Meillä on syytä erikoisesti sulkea hänet
rukouksiimme. Häntä muistaessani tuntuu oma asemani liiankin hyvältä ja
suorastaan ansaitsemattomalta. Ja entä maanmiehenne, majuri
Sprengtport, joka sai toista vuotta kitua kahleissa maanalaisessa
vankiluolassa. Nyt hänellä on sentään jo vapaammat olot. Kuta
kiinteämmin me vain jaksaisimme Herraan turvata, sitä vähäpätöisemmiltä
tuntuisivat tämän hetken vaivat.

Yksinkertaisen ateriansa lopetettuaan he veisasivat virren säkeistön,
johon ovelle ilmestynyt rakuunakin yhtyi.

— Ja nyt lähdemme pastori Nordbergin luo, sanoi kenraali heidän
pöydästä noustuaan. — On ilo tavata taas eri suunnalta saapuneita
kohtalotovereita.

Niin kuluivat kenraali Creutzin päivät ahkerassa työssä ja jumalansanan
viljelemisessä. Vuosi vuodelta hän syventyi yhä enemmän pietismin
henkeen, joka hänen kauttaan levisi hajallaan olevien vankienkin
keskuuteen. Vankeuden vaivat ja kalvava koti-ikävä olivat omiaan
suuntaamaan heidän ajatuselämänsä iäisyysasioihin. Niinpä kehittyi
kenraali Creutzin veljenpojastakin vakava pietisti, samoin kuin useista
muistakin upseereista. Siitä saivat näinä vaivojen ja vastoinkäymisten
vuosina voimaa myöskin monet kotimaassa toimivat soturit, muiden mukana
kenraali Armfelt.

Levisipä sitten vihdoin Moskovaan ja aina Siperian äärille uutinen,
joka sai kohtaloonsa alistuneet sydämet riemusta sykähtelemään: rauha
oli tehty ja sotavangit saivat palata kotimaahan. Eri suunnilta heitä
virtasi kokoon, ja niin alkoi vaellus kauan ikävöityä kotimaata kohti.
Kuin Israelin lapset Baabelin vankeudesta he palasivat itäiseltä maalta
länteen.

Kuusikymmenvuotias, harmaatukkainen mies oli jo kenraali Creutz
kotimaahan palatessaan. Seitsemän vuotta eli hän vielä rauhanteon
jälkeen pysyen loppuun saakka lujana siinä jäyhässä pietistisessä
maailmankatsomuksessaan, johon hän vankeusvuosinaan oli kasvanut.
Samoin oli laita hänen veljenpoikansakin, joka loppuikänsä vietti
hengellisten harrastusten ja rauhaisan kotielämän piirissä
sukukartanossaan Pernajassa. Heidän ja heidän hengenheimolaistensa
kautta tuo syvällinen pietistinen uskonsuunta juurtui Suomen maaperään
— suureksi siunaukseksi suomalais-kansalliselle valtioelämälle ja
kulttuurille, kuten tuleva aika oli osoittava.

Kyösti Wilkuna

ISONVIHAN NUIJAMIEHET

GABRIEL PELDAN

Ilmajoen pappilan vanha rovasti istui eräänä lämpöisenä kesäpäivänä
työhuoneessaan ahkerasti kirjoittaen. Hän oli kookas, lihavahko ja
hyväntuulisen näköinen pappi, jonka harmaja tukka oli kähärä ohimoilta,
kasvot ilmeikkäät ja liikkeet vilkkaat. Paperit heilahtelivat nopeasti
hänen käsissään, kun hän niitä selaili ja järjesteli ja taas tarttui
hanhensulkaansa.

Mutta hän olikin siinä nyt mielityössään. Tämä pappismies, Gabriel Peldan,
oli näet päätoimensa ohessa innostunut vanhoihin suomalaisiin
runoihin, joita hän oli keräillyt kansan keskuudesta, laulunkatkelmiin
Lemminkäisestä ja Joukamoisesta, ja nyt vanhoilla päivillään hän
kokoili ja kirjoitteli joutoaikoinaan näitä muistiinpanojaan.

Silloin astui huoneeseen solakka, verevä neito, jolla oli
kukkaskiehkura kultaisessa tukassaan, sipsutti sievästi ukon luo ja
virkkoi:

— Ettekö muista, isä, että tänään on syntymäpäiväni — täällä vain
sisällä istutte ja kirjoittelette. Juhlapöytä on katettu ulkosalle
lehtimajaan, tuomen alle, toiset odottavat siellä...

— Tulen, tulen, lapseni, pistän vain Joukahaiset piiloon...

Ryytimaan kukitetulla juhlapöydällä olikin herkullisia mesikakkuja,
hunajaleivoksia ja kotitekoista vaahtoavaa simajuomaa. Ja pappilan
perhe, pyylevä emäntä ja eri-ikäisiä poikia ja tyttöjä, sekä
joku vieraskin oli jo ryhmittynyt tuuheaoksaisen, valkoisessa
kukkaspuvussaan hohtavan tuomen alle, joka levitti ympärilleen ihanaa
kesäistä tuoksua. Herkkuja maistettiin, juotiin päivän sankarittaren
maljat.

— Montako ajastaikaa tänään täytätkään, Elisani? kyseli ukko
kulautettuaan sokerijuomaa kurkkuunsa.

— Voi isä, minähän olen jo vanhapiika, täytän tänään 23 vuotta!

— Niinpä niin, vuodet kuluvat, huoahti isä. — Sinähän oletkin
esikoisemme, synnyit maailmaan tasan kolme vuotta sen jälkeen kun suuri
sota vihdoin oli päättynyt ja rauha oli tehty. Olimme edellisenä syksynä
äitisi kanssa, nuorikkoparina saapuneet tänne Ilmajoelle,
pitäjä olikin silloin kauan ollut papitta.

— Eikä täällä ollut papilla asuntoakaan, eikä paljon sanankuulijoita,
säesti ruustinna, hänkin jo vanhoihin muistoihinsa vaipuen.

— Ei ollut, myönsi rovasti. — Poltettu oli pappila, kirkko ja koko
jokiranta, — parikymmentä asuttua taloa taisi olla kaikkiaan koko
pitäjässä, nekin putipuhtaiksi ryöstettyjä. Ei ollut tuloja, ei mistä
elämisen olisi aloittanut. Vasta vähitellen palaili sekin väestö, joka
vielä oli hengissä, pakomatkoiltaan taikka Venäjän vankeudesta. Synkkä
oli syntymävuotesi, Elisa. Mutta elämään oli kuitenkin käytävä
silloinkin käsiksi; puskettiin maata, yritettiin vähitellen...

Isonvihan kauhujen muisteleminen toi tuohon muuten hilpeään, sydänkesän
ihanuudesta nauttivaan perhejuhlaan hetkeksi vakavan mielialan. Silloin
kukitettu neito kiepsahti isänsä viereen, katsoi häntä syvästi silmiin
ja virkkoi:

— Yhtä asiaa en ole koskaan oikein ymmärtänyt, isä. Kuinka sinä, joka
olet koko olennoltasi rauhanmies ja pappi, joka harrastat kirjojasi,
runoutta ja historiaa ja niissä elät, jouduit tuossa sodassa
sotapäälliköksi, partiosankariksi ja sodanlietsojaksi? Vetikö luontosi
siihen?

— Ei lapseni, mutta olin nuori silloin, nyt olen vanha.

— Mutta et ollut sotilas etkä upseeri, olit lukumies, juuri papiksi
valmistumassa, niin olet itse kertonut.

— Niin olikin laita, mutta silloiset olot määräsivät kohtaloni.

— Kerrohan siitä meille, isä!

Vanha pappi kävi vakavaksi, suuntasi katseensa kauas yli keltaisina
hohtavien kenttien, ja vastasi:

— Se on pitkä ja surullinen tarina. Mutta jos tahdotte, lapset, niin
kerron kyllä noista sen ajan muistoistani lyhyesti, mikäli ne itseäni
koskevat.

— Kertokaa, kertokaa, kehotettiin joka taholta.

Ja vanhus kertoi.

                                                  ⸻

— Olin ylioppilaana Turussa vuoden 1713 alussa. Kiirehdin lopettamaan
lukuni niin kauan kuin siellä vielä oli professoreita, nekin pakenivat
toinen toisensa perästä Ruotsiin. Jo vuosikymmenen oli näet Suomessa
eletty suuren sodan kauhunaikoja, joihin kaikki lapsuuteni muistot
liittyvät. Turkuun saapui yhtenään jobinviestejä. Kuningas oli voitettu
Venäjällä, oli paennut Turkinmaalle hävinneen armeijansa pienen
sirpaleen kanssa, ja viipyi siellä. Vihollinen oli sillä välin
valloittanut Viron, sitten Inkerin, se läheni Suomea joka taholta. Jo
samosi se rajan yli, otti vuosi vuodelta paloja isänmaastamme, otti
vihdoin Viipurin, sitten Kymijoen ja Helsingin edeten Hämeeseen. Nuo
viestit meitä Turussa kerta kerralta hätkähdyttivät — aina riensi
silloin uusi parvi säätyläisiä maalta ja kaupungista pakoon Ruotsiin,
mutta monet rupesivat jo turtumaan näihin jokapäiväisiin järkytyksiin.
Kohtalo oli muka näin määrännyt. Kerrottiin alituisesti, miten raaka
vainolainen teurasti kansaa niillä seuduin, missä vähänkin oli
avustettu kehnosti johdettua armeijaa taikka sen aseellisia
partiojoukkoja, kuvattiin kauhun vallassa, miten kylät ja metsätkin oli
poltettu ja nuorta väkeä ja lapsiakin nuoriin kytkettyinä oli raahattu
orjiksi Venäjälle, ja kysyttiin, mitä näin ollen vastarinta hyödytti.
Etelä-Suomen vallatuilla alueilla olikin väestö, talonpojat ja
papitkin, kiltisti alistunut vihollisen palvelukseen, heille veroja
maksamaan ja veroja kantamaan, koko maa näytti luisuvan ja nöyrtyvän
vainolaisen ikeeseen... Ja armeija aina vain peräytyi...

Vanha rovasti vaikeni hetkeksi, ikään kuin raskaiden muistojen
uuvuttamana. Mutta sitten hän jatkoi taas:

— Niiden harvojen ylioppilaiden kesken, jotka vielä jatkoivat lukujaan
Turussa, väiteltiin usein ja kiivaasti siitä, miten tähän kansan
nöyräselkäisyyteen olisi suhtauduttava, eikö olisi sittenkin koetettava
kohottaa kansan itsetuntoa ja nostattaa se vastarintaan. Toiset sitä
vaativat paheksuen etenkin pappien kansalle antamaa huonoa esimerkkiä,
joka suorastaan avusti vihollisen tarkoitusperiä. Mutta toiset
taipuivat valloittajan vaatimukseen. Mitä auttaa siviiliväen
rynnistellä, he sanoivat, se vain lisää omia kärsimyksiään. —
Tapelkoon armeija, mikäli voi!

Siitä väiteltiin taas kerran kevään alussa Turun sillalla. Minä olin
nuori ja tulinen, puolustin nousua perivihollista vastaan vaikkapa
kaikki kuoltaisiin... viittasin, sen vielä muistan, Horatiuksen
sanoihin:

Dulce et decorum est
Pro patria mori...

— Mutta minua pilkattiin, jatkoi rovasti hiukan kiihtyneenä. — Ketä
minun kuolemani muka hyödyttäisi, kysyttiin. Noilla runosäkeillä veisin
kidutukseen ja surmaan joukon muitakin. Enhän sitä paitsi saisi ketään
”nostatetuksi”, ja Turussahan toki itsekin nyrkkiä heristelin.

— Tuo pilkka minuun pisti, mutta huomasin samalla, että siinä oli
paljon tottakin. Minulla oli luvut kesken, olin varaton poika, — mutta
mitä luvuista, mitä viroista, jos koko isänmaa sortuu vainolaisen
jalkoihin, kun se ei edes ponnistelekaan pelastuakseen. Korvani soivat,
Turun kadut polttelivat jalkojani... Vihollinen oli äsken ottanut
haltuunsa Hämeenlinnan, josta Suomen armeija taas oli luopunut. Oli
vain ajan kysymys, milloin se on Turussa ja milloin minäkin joudun
vihollista kumartelemaan... Eräänä kevätaamuna viskasin päättävästi
vanhan teinirepun selkääni ja lähdin kävelemään Turusta Satakunnan tietä
pitkin.

— En tiennyt minne kävelisin, mihin ryhtyisin, mutta sisu ei antanut
periksi, jotakin minun täytyi yrittää. Vaistomaisesti pyrin
kotipuoleeni Pohjanmaalle. En voinut uskoa, että tämän seudun kansa,
joka sata vuotta sitten oli noussut nuijakapinaan suistaakseen sortajaa
ja jonka venäläisvihan hyvästi tunsin, alistuisi yhtä raukkamaisesti
ikeeseen kuin maan muu väestö. Paljon en tosin luottanut omaan kykyyni
kansan nostattajana, olinhan asetoimiin ja sota-asioihin aivan
harjaantumaton, mutta mukana halusin olla kotiseutuani puolustamassa,
vaikkapa sinne kaatuisinkin.

— Kotipuolessani täällä Ilmajoella tapasin sitten paljon
hengenheimolaisia, minun ei tosiaankaan tarvinnut kiihotuspuheita
sepitellä. Jonkin viikon kotitalossa viivyttyäni — se on nyt, kuten
tiedätte, maan tasalle hävitetty — lähdin veljeni Israelin kanssa
kiertelemään lähipitäjiin, Isojoelle, Kyröön ja Lapualle. Keskustelin
miesten kanssa... he eivät tahtoneet taistelematta luovuttaa ainakaan
omia kotejaan vainolaisille, sen näin heti. Nuijasodan aikainen veri
kuohahteli vielä Pohjanmaan miehissä, toiminnan halua oli, valitettiin
vain, ettei kelvoton armeija ryhtynyt mihinkään. Kysäisin silloin, eikö
olisi meidän pistettävä toimeksi, ja se kysymys lankesi aina
hedelmälliseen maahan. Kylissä ruvettiin kunnostamaan vanhoja
karhupyssyjä, ja ennen pitkää ilmoittautui Ilmajoelle eri tahoilta
nuoria miehiä, jotka kehottivat veljeäni ja minua järjestämään
vapaajoukon kotiseudun puolustukseksi — siihen he olivat valmiit heti
liittymään. Kävimme silloin siekailematta työhön, hankimme aseita
Vaasasta ja mistä saimme ja hiihtokelin tultua (syksyllä 1713)
keräydyimme Pohjanmaan etelärajalle maakuntaamme puolustamaan.
Ilmajokelaisia oli kantajoukkomme, mutta paljon oli mukana muitakin
vanhojen nuijamiesten pojanpojanpoikia.

— Suomen armeija oli, vihdoinkin kerran vastarintaa yritettyään, äsken
kärsinyt tappion Pälkäneellä ja peräytyi nyt lamaantuneena ja
hajanaisina parvina Hämeenkankaan yli Pohjanmaalle. Vihollinen oli kai
sen kintereillä — tämä aavistus joudutti järjestäytymistämme. Aluksi
ei vainolainen kuitenkaan saapunut kankaan yli koko joukollaan, vaan
lähetti tänne kasakkaparviaan ja muita pienempiä osastojaan teitä ja
tienoita tutkimaan, ryöstämään ja polttamaan. Mutta Pohjanmaalle nämä
joukot eivät päässeet... Armeijastamme tosin ei ollut mitään apua,
mutta talonpoikaisparvemme olivat joka tiellä vastassa ja antoivat
hurjille kasakoille nopean kyydin takaisin. Kurikassa syttyi sitten
kerran tavallista tuimempi taistelu vanhan Santavuoren tantereen
lähistöllä. Venäläiset olivat silloin jo vallanneet Turunkin ja koko
Länsi-Suomen ja tulivat nyt suurella joukolla Porin tietä Pohjanmaalle.
Me emme tienneet tätä suuntaa varmistaa, vartioimme etupäässä
Hämeenkankaan taholla. Mutta kun kuulimme venäläisten olevan rannikolta
tulossa, riensimme pyrynä vastaan ja annoimme heille täällä niin kuumat
tervetuliaiset, että he eivät Ilmajoelle sillä kertaa ehtineetkään.
Sisukkaimmat heistä yrittivät tuossa Kurikan taistelussa kyllä vielä
karauttaa tietä myöten eteenpäin, mutta me odotimme hiljaa tiensyrjän
hangessa ja laukaisimme. Satoja kasakan ruumiita virui vielä seuraavana kesänä
tien poskessa Kurikan kankaalla kuoppaamattomina...

Vanhaa rovastia näytti järkyttävän verinen muisto ja nuoria
kuuntelijoitakin tuo kuvaus puistatti. Mutta he tahtoivat kumminkin
kuulla enemmän ja haastoivat vaaria yhä kertomaan.

— Niin, sellaisissa kotiseudun puolustamiseksi käydyissä kahakoissa se
talvi meni. Talonpoikia oli nyt joukkoomme kertynyt aika runsaasti,
monta tuhatta miestä, mikä osoitti, että kyllä väkeä saatiin
maanpuolustukseen, jos sitä vain oikeassa hengessä osattiin innostaa.
Mutta helmikuussa venäläisten koko pääjoukko alkoi saapua tykistöineen
ja kuormastoineen Pohjanmaalle, ja sitähän me partiomiehet emme
jaksaneet pidättää. Teimme sille vain kiusaa minkä kerkesimme ja
vartioimme tarmokkaasti syrjäteitä, niiden viereisiä kyliä
puolustellen. Mutta Armfelt hankkiutui sillä välin taistelukuntoon
järjestämällään armeijalla vastarintaan Isossakyrössä, ja kutsui
meidätkin avukseen siihen ratkaisevaan taisteluun. Tottelimme käskyä,
antauduimme hänen komentoonsa ja noin 3.000 talonpoikaa otti sitten
osaa Napuen taisteluun...

Taas rovastivanhus keskeytti kertomuksensa ja hänen nuoret kuulijansa
ymmärsivät liiankin hyvin syyn siihen. Karmeana ja tuoreena tarinana
eli vielä kaikkien muistissa Napuen verinen päivä ja suomalaisen
sotajoukon siellä kärsimä lopullinen tappio. Sen nimen mainitseminen jo
herätti hirmun puistatuksia paikkakuntalaisissa. Vaalenneet pääkallot,
särkyneet ja maahan vajonneet tykinlavetit, ruostuneet rautakuulat ja
sinne tänne maahan pistetyt puiset hautaristit olivat näet vielä kyllin
näkyviä muistomerkkejä siitä, mitä siellä 30 vuotta sitten, helmikuun 19. p:nä 1714,
oli tapahtunut. Vanhan kirkkoherran ei tarvinnut siitä
taistelusta kertoa.

Mutta hän tahtoi kumminkin nähtävästi nuorille kuulijoilleen muutamilla
sanoilla puolustaa talonpoikaisjoukkoaan. Se ei Napuella väistynyt
omalla sivustallaan, niin kuin päällystö oman kunniansa pelastamiseksi
oli tahtonut myöhemmin uskotella. Se seisoi lujana metsän rinnassa ja
torjui puolestaan kaikki hyökkäykset. Tuhon aiheutti ratsuväki, joka ei
pystynyt torjumaan vihollisen kiertoliikettä, vaan taipui, horjui ja
pakeni...

— Mutta senkin surunpäivän jälkimainingeissa, jatkoi rovasti, — oli
meidän talonpoikaisjoukollamme, joka tosin nyt oli tuntuvasti
pienentynyt, tärkeä tehtävä, vaikkei sitäkään sotahistoriassa muisteta.
Armeijamme peräytyessä epäjärjestyksessä pohjoiseen päin näiden
seutujen säikähtynyt, tyrmistynyt väestö, jonka kimppuun voitostaan
humaltunut vihollinen surmaten ja hävittäen samosi, lähti kauhun
valtaamana ja hajanaisena laumana pakenemaan perääntyvän armeijan
mukana ja jäljessä. Syntyi ääretön sekasorto ja hämminki Pohjanmaan
ainoilla käytettävissä olevilla talviteillä. Peräytyvät sotaväenosastot
kaatoivat eteensä ahtautuneiden Vaasan porvarien ja muiden pakolaisten
rekiä, joissa he lapsineen ja vähine tavaroineen koettivat henkensä
hädässä päästä turvaan, tiepuoleen, kinoksiin, jopa pahoinpitelivätkin
pakolaisraukkoja. Tykit tarttuivat nietoksiin, syntyi ruuhkia, joihin
soturit ja pakolaiset pysähtyivät ja paleltuivat pääsemättä eteenpäin.
Yön pimeässä ihmiset eksyivät toisistaan. Kasakat sillä välin
ahdistivat takaapäin — sydäntävihlovat hätähuudot kaikuivat
pakkassäässä talvisilla taipaleilla...

— Talonpoikaiset suksimiehemme pystyivät vain eteenpäin ryntääviä
vihollisjoukkoja pysähdyttämään ja pidättämään. Kaadoimme murroksia
tiepuoleen, asetuimme niiden taa ja annoimme etujoukkona karauttaville
kasakoille lyijyä. He pysähtyivät silloin, peräytyivät, odottivat
lisäväkeä ja kävivät varovaisemmiksi, ja sillä välin ruuhkat pääsivät
kauempana purkautumaan. Monta vihollisen kuormaakin me niinä viikkoina
sieppasimme itsellemme ja pakolaisille eväiksi, mutta vähänpä se auttoi
siinä yleisessä surkeudessa. Pohjanmaakin joutui vainolaiselle, emme
voineet sitä pelastaa. Ja monesti mietin jäljestäpäin, olivatko nuo
turkulaiset vastaväittäjäni ehkä sittenkin oikeassa. Mutta tuntoni
mukaan olin koettanut tehdä parhaani isänmaaraukan pelastamiseksi.

— Sellainen oli osuuteni isonvihan sotatapauksiin, virkkoi vanha
rovasti lopuksi vaatimattomasti ja näytti tahtovan lopettaa
kertomuksensa siihen. Mutta hänen nuoret kuulijansa eivät vielä olleet
saaneet tarpeekseen — he odottivat lisää. Ja Elisa-neiti virkkoikin
tuokion kuluttua:

— Mutta olittehan senkin jälkeen, isä, taisteluissa mukana, olitte
monta vuotta. Kertokaa siitäkin.

— Siitä ei ole kovinkaan paljon kerrottavaa. Pakko oli jatkaa, kun
kerran sotapoluille olin antautunut, kun olin venäläisten henkipatoksi
julistama ja kun aseveikkoja yhä oli matkassa. Täytyi partioida,
pakoilla ja taistella. Kun vihollinen valtasi Pohjanmaan rannikon
Kemijokea myöten, vetäydyin sisämaahan, elin piilopirteissä, lähdin
sieltä käsin ehtimiseen ahdistamaan venäläisten varastoja auttaakseni
hätääntyneitä ja koettaakseni pitää talonpoikain mielet virkeinä. Eihän
siinä auttanut heittäytyä hankeen ja kuolla. Varsinaisena sissinä en
koskaan armeijaa palvellut, minulla ei ollut mitään jalkarakuunan
valtakirjaa enkä pelkästään murhatakseni tehnyt retkiä vihollisten
selkäpuolelle. Taistelin veljeni rinnalla talonpoikain johtajana,
kunnes Israel-veli eräässä kahakassa kaatui. Siunasin hänen hautansa
salolle — sitä hautapaikkaa en ole sen jälkeen löytänyt. Sitten
liikuin yksin. Koetin Oulun seuduilla vielä kerran järjestää metsissä
lymyilevät talonpojat suuremmaksi yhtenäiseksi joukoksi, joka
armeijamme vetäydyttyä kokonaan Ruotsin puolelle vapauttaisi sen osan
Pohjanmaata, jossa venäläisillä oli verrattain vähän väkeä. Ja meidän
onnistuikin vuosina 1715-16 aika-ajoin puhdistaa suuri osa Pohjois- ja Keski-Pohjanmaata
venäläisistä, olimmepa tavallaan siellä pitkät ajat
isäntinä ja monet pakolaiset palasivat jo meidän turvissa takaisin
maitaan viljelemään.

Mutta sitten venäläiset lähettivät taas vielä suurempia voimia
vastaamme. Meidän oli silloin taas väistyttävä, hajaannuttava, ja
eräässä ottelussa sain haavan — arvenhan olette monesti nähneet
olkapäässäni — ja jouduin venäläisten vangiksi. Siihen soturiurani
päättyi.

— Kuinka se vangiksijoutuminen tapahtui, isä? kysyi henkeään pidättäen
perheen nuorin vesa.

— Sellainen tapahtuu sodassa vallan juohevasti, lapseni, hymähti ukko
herttaisesti. — Oli pakkaspäivä. Joukkomme oli peräytymässä
valtatieltä salolle. Olimme viivähtäneet eräässä vielä asutussa
talossa, josta väki kuitenkin kuultuaan vihollisten taas palanneen
näille main hankkiutui piilopirteille. Perheen vähät tavarat oli jo
sälytetty kelkkaan, kun nähtiin kasakkain lähestyvän taloa. Antaaksemme
hätääntyneelle talonväelle tilaisuuden päästä edes metsän peittoon, me
pyssymiehet jäimme hetkeksi hyökkääjiä torjumaan, vaikka meitä olikin
vähemmän. Ammuimme rakennusten suojasta ja pysäytimme todellakin
kasakat. Mutta siirtyessäni parempaan väijymispaikkaan sain olkaani
luodin ja kaaduin. Käskin nyt miesteni hiihtää salolle ja jäin itse
maahan makaamaan. Eikä ollut henkeni silloin monen äyrin hintainen —
joko peri sen pakkanen tai kasakka. Mutta mikä lie mennyt vihollisiin
sillä kertaa, he luulivat kai saaneensa tavallista paremman saaliin. He
raastoivat minut mukaansa, veivät ensiksi Vaasaan hoidettavaksi ja
sitten Turun linnaan tutkittavaksi. Ne olivat kärsimysten ja
nöyryytysten viikkoja nuo, ihme oli, etten silloin sortunut. Mutta
raskainta kaikesta oli sittenkin se, että venäläiset myöhemmin, kuten
tiedätte, pakottivat minut Turussa kirjurintöihinsä — siis
palvelukseensa, jota välttääkseni juuri olin neljä vuotta sitten
Turusta retkilleni lähtenyt.

— Mutta kohtelihan ruhtinas Galitzin sinua hyvin, sen olet myöntänyt,
virkkoi taas Elisa-neiti saadakseen isänsä vieläkin kertomaan.

— Niin, venäläisten ylipäällikkö koetti suostutella suomalaisia
lukumiehiä puolelleen käyttääkseen heitä apunaan valloitettua maata
hallitessaan. Olihan heidän saatava jonkinlainen järjestys maahan.
Mutta hyvin puolinaista oli tuo suopeus. Kun en osoittanut heille
tarpeeksi suurta uskollisuutta enkä kuuliaisuutta, kun koetin auttaa
ahdistettuja maanmiehiäni taikka huomautin esimiehille heidän
alaistensa tekemistä julmuuksista, suljettiin minut uudelleen tyrmään.
Pääsin välillä vapaaksi, mutta minut vangittiin taas ja vietiin
Pietariin, josta vasta sodan päätyttyä pääsin palaamaan. — Mutta sehän
ei kuulu enää soturinmuistoihini, joita sinä, Elisa, minulta kyselit.
Nuo sotamuistot, niin tuloksetonta kuin taisteluni lie ollutkin, —
elävät kuitenkin mielessäni valoisina, kauniina kuvina, jota vastoin
myöhemmät vankila- ja palvelusvuodet kaikkine nöyryytyksineen säilyvät
muistissani usvaisina, hämäränomaisina painajaisunina.

Vanha rovasti oli lopetettuaan tarinansa noussut penkiltä ja seisoi nyt
siinä kookkaana, ryhdikkäänä ja pystypäisenä. Nuori polvi saattoi vielä
kuvitella, kuinka hän oli ollut uljas ja voimakas johtaessaan
Pohjanmaan talonpoikia vihollista vastaan. Niinpä perheen nuorin vesa
vielä kysäisikin:

— Etkö halunnut jäädä sotaväkeen, isä, kun vapaaksi pääsit...
Upseeriksi..? Olithan jo päällikkö...?

— En, lapseni, sota oli lopussa, maa jälleen vapaa, vaikkakin pahasti
silvottu ja runneltu. Ei, minä olen aina kammonnut sotaa ja
verenvuodatusta — ainoastaan silloin kun isänmaa on hädässä eikä
mitään muuta keinoa enää ole, on turvauduttava tuohon viimeiseen
keinoon, aseeseen. Suokoon Jumala, ettei siihen Suomessa enää
tarvitsisi turvautua samaan tapaan kuin isonvihan aikoina. Minä olen
rauhan mies, lukumies, niin kuin oikein sanoit, Elisa; vain pakko teki
minusta soturin, ja sellaisena koetin täyttää velvollisuuteni. Palasin
oikealle alalleni, niin kuin talonpoikanikin palasivat aurojensa
ääreen...

Pappilan perhe oli isän tarinaa kuunnellen jäänyt istumaan kukkivan
tuomen alle pitkään, ei kukaan ollut huomannut ajan kulumista. Vasta
kun rovasti viittasi taivaalle ja osoitti, että auringon kehrä oli jo
ehtinyt kauas lännen puolelle, havahtui ruustinnakin omista,
äänettömistä muistoistaan ja mietelmistään, läimäytti kätensä yhteen ja
huudahti:

— Mutta, hyvänen aika, minullahan palaa päivällispaisti uunissa!

Santeri Ivalo

SUURIN SUOMALAINEN SEIKKAILIJA

TAPANI LÖFVING

Eräässä Hämeenlinnan vanhimman osan tornihuoneessa, valoisassa ja
verrattain siistissä kamarissa, jota usein oli käytetty ”parempain”
vankien säilytyshuoneena, istui muutamana talvipäivänä 1742
lyhyenläntä, mutta lujatekoinen ja tanakka mies kapteenin puvussa
katsellen ristikkojen välitse verestävin silmin ja vihan vääristämin
kasvoin Vanajaveden lumiselle selälle. Hän istui liikahtamatta,
tuijotti melkein tylsästi eteensä, mutta hänen harvapartainen leukansa
värisi ja hänen hengityksensä läähätti — selvästi näkyi, että hänen
sisässään kävi ankara aallokko.

Yhtäkkiä hän jymäytti luisevan nyrkkinsä pöytään, joka oli hänen
edessään, ja ärähti itsekseen:

— Niin pitkälle on nyt tässä maassa päästy, että Tapani Löfving on
suljettu vankikoppiin! Isänmaalle vaarallisena miehenä, kavaltajana,
venäläisten lahjomaksi epäiltynä...!

Hänen rintansa huohotti, mutta hän risti kätensä ja sai taas hurskaan
rauhan ilmeen kasvoilleen.

— Älä salli Jumala, sinä, joka minua ennen sadoista vaaroista autoit
ja pelastit, älä salli minun tässä nyt pakahtua katkeruuteeni tästä
kiittämättömän maailman palkasta! Nykyisellä sukupolvella ei ole tietoa
eikä käsitystä sen miehen teoista, ansioista eikä kärsimyksistä, jonka
he ovat tyrmään sulkeneet, auta minua ymmärtämään heidän typeryytensä
ja tärkeytensä...!

Mies ei kuitenkaan malttanut pysyä kauan siinä ristissä käsin. Rauhan
ilme kaikkosi pian hänen kasvoiltaan, hän lähti lattialle kävelemään ja
puheli edelleen itsekseen:

— Mitä kohtalon ivaa tämä sentään onkaan! Ruotsin hallitus antautuu
uuteen sotaan Venäjää vastaan — se ei saanut kyllikseen 20 vuotta sitten
! —, mutta sen tärkeimpiä toimenpiteitä silloin on, että juuri
se mies, jonka työt ja ansiot viimeisen suuren vihan ajoilta ovat
kuuluisimmat kaikista, jolla on tiedustelijana rajaton kokemus ja
koeteltu taito, joka vieläkin voisi tehdä maalleen mitä parhaita
palveluksia, juuri hänet vangitaan ja hänet häväistään. Voiko suurempaa
sokeutta ajatella!

Pieni, luiseva mies päästi käheän naurun, katkeran ja ilkkuvan, käveli
vielä tuokion lattialla suuttumustaan suitsuttaen ja istahti sitten
taas miettimään.

Niin oli tosiaankin käynyt ”hattujen sodan” toisen vuoden alussa, että
isonvihan kuuluisa seikkailija ja ovelaksi tunnettu tiedustelija Tapani Löfving
oli pidätetty silloisessa rajakaupungissa, Haminassa,
syytettynä armeijalle aiheuttamastaan vahingosta sekä tuotu
Hämeenlinnaan vankina säilytettäväksi, kunnes asia tarkemmin
tutkittaisiin.

Tämä pidätys ei tuntunut kummalta kohtalon ivalta ainoastaan Tapanista
itsestään, vaan monesta muustakin, joka tunsi hänen lukuisat, edellisen
sodan aikaiset palveluksensa maalleen ja vahingontekonsa viholliselle,
hänen miltei lukemattomat kepposensa, taistelunsa ja seikkailunsa
venäläisten valtaamassa Suomessa. Mutta Löfvingin asia näytti nyt
todellakin pahalta. Hän oli tosiaankin tässä uudessa sodassa
aiheuttanut Ruotsin sotalaitokselle sekä vahinkoa että — ja varsinkin
sen johdolle — häpeätä, eikä oltu selvillä, oliko hän, ovela mies,
tehnyt sen taitamattomuudesta vaiko tahallaan.

Kun sodan puhjetessa kesällä 1741 Ruotsin ja Suomen sotavoimia koottiin
rajalle ja venäläisetkin puolestaan lähtivät Viipurista liikkeelle
länttä kohden, jo 53-vuotias Löfving eleli pienessä kapteenin
puustellissaan Porvoon pitäjässä hiukan nyrpeänä sen johdosta, ettei
hän mielestään ollut saanut tarpeeksi tunnustusta eikä palkkaa
edellisessä suuressa sodassa suorittamistaan ansiokkaista teoista.

Löfving lähti asekutsun saatuaan vuoden 1742 alussa Haminaan, rajalle,
tahtoen taas osoittaa kykyään ja taitoaan, ja hänet lähetettiinkin
venäläisen ylipäällikön helmikuussa 1742 irtisanottua aselevon
kokeneimpana vakoojana vihollisen puolelle tiedustelemaan sen
varustuksia, liikkeitä ja aikeita. Hän liikkui siellä Viipuria myöten
monenlaisissa valepuvuissa, niin kuin isonvihan aikoinakin, jolloin hän
venäläisten valtaamassa Turussa tunkeutui ihan johtopaikoille asti,
urkki, vaani, kyseli ja palasi sitten Haminaan kertomaan, että
vihollisen pääsotaliike, hyökkäys Haminaa vastaan, oli odotettavissa
aivan heti, ehkä päivän parin perästä.

Juuri tämä tieto oli aiheuttanut ruotsalaisten esikunnassa ja koko
sotajoukossa pakokauhun. Ei ollut varustauduttu vastaanottamaan
venäläisten päähyökkäystä nyt aselevon jälkeen Haminaan, sillä
puolustusasemat eivät siellä olleet kyllin lujat. Ja niin pantiin
armeija suin päin perääntymään Haminasta. Siellä poltettiin ja
räjäytettiin varustuksia ja varastojakin, oltiinpa vähällä polttaa
laivastokin ja koko linnoitus, ja itse peräytyminen Kymijokea kohden
suoritettiin sekasortoisen pelon vallassa.

Mutta venäläisten hyökkäystä Haminaan ei kuulunutkaan; ja muutamain päiväin
perästä kävi selville, etteivät he ilmeisesti olleet
aikoneetkaan tällä kertaa hyökätä Haminaan, vaan että he päinvastoin
keskittivät joukkojaan pohjoisemmaksi, josta Ruotsin sodanjohto jo
tällä välin oli ehtinyt vähentää väkeään.

Suuttumus ja häpeä sai nyt ruotsalaisen ylijohdon valtoihinsa.
Löfvingiä syytettiin muiden vikapäiden ohella tästä harmillisesta
kolttosesta. Kysyttiin, oliko hän sen tahallaan aiheuttanut, ehkä
venäläisten Viipurissa lahjomana — tiedettiinhän, että hän oli
palkkansa pienuuden tähden kauan kantanut nurjaa mieltä esivaltaansa
vastaan ja kerran jo pyytänyt lupaa saada muuttaa maasta pois
venäläiselle alueelle, Viroon... Mies napattiin kiinni.

Mitään vilppiä ei nähtävästi ollut Löfvingin tiedonannoissa,
hän oli kertonut kokemansa ja kuulemansa hyvässä uskossa, oli kaiketi
vain antanut vetää itseään nenästä. Hänen isonvihan aikainen
tiedustelutaitonsa oli nähtävästi jo vanhentunut, hän oli udellut
uutisia upseereilta ja muilta, jotka eivät sodanjohdon suunnitelmia
tunteneet, joille ehkä tahallaan oli annettu väärät tiedot. Ukko
Löfving oli uskonut...

Nyt hän istui linnassa ja hautoi näitä harmeja mielessään. Eihän hän
ihan sisimmässään voinut kieltää, että hänelle herkkäuskoisuudessaan
tällä kertaa oli tullut erehdys, mutta hän kiisti omissakin
mietteissään tämän ja todisteli, että kaikki merkit viittasivat
Haminaan, ehkä ryssät olivat sitten viime hetkessä muuttaneet
mielensä... Mutta yleensä hänen ajatuksensa eivät tässä kysymyksessä
pitempään viipyneet. Sodanjohto tahtoi tässä vain sysätä oman
hätiköimisensä hänen niskoilleen, päätteli Löfving, ja siinä oli
varmaan paljon tottakin. Hän hautoi kuitenkin etupäässä sitä loukkausta
ja häväistystä, joka hänelle, vanhalle karoliinille ja ihaillulle
partiosankarille, nyt oli tehty. Hän näki tässä vain tylyä
kiittämättömyyttä ja typeryyttä, huutavaa vääryyttä!

Tapanilla oli korkea käsitys omista, isonvihan aikaisista ansioistaan,
ja se käsitys oli hänessä näiden kahdenkymmenen rauhanvuoden varrella,
jolloin hänen teoistaan ja retkistään kaikkialla koko valtakunnassa oli
ihaillen kerrottu, entisestään voimistunut. Jokaisesta seikkailusta oli
kasvanut suurtyö ja jokaisesta voitetusta vastuksesta neronteko, ja hän
kuvitteli joskus tosiaankin olevansa oikeastaan isonvihan ainoa
varsinainen sankari.

Näistä seikkailuistaan hän oli vuosien varrella jo kirjoittanut
muistiinpanoja, päiväkirjan tapaisia kuvauksia, joita hän oli paikka
paikoin kaunistellut ja paisutellut. Mielensä kiihkossa ja kärsimäänsä
vääryyttä korostaakseen oli Löfving, joka oli saanut tuoda arkkunsa
vankilaan, kaivanut muistiinpanonsa sieltä esille ja hän otti nuo
paperinsa nytkin pöytälaatikosta ruveten niitä taaskin selailemaan.
Niitä oli monenlaisia, sekä sellaisia, joita hän oli itse tapausten
aikana metsien kätköissä tai pimeissä pirteissä kirjoittanut, että
toisia, joita hän myöhemmin oli muistinsa mukaan kyhännyt, mutta yhtä
arvokkaita ja rakkaita ne nyt olivat hänelle kaikki.

— Näitä tekoja ja kärsimyksiä ei nykypolvi muista eikä tahdo muistaa.
Se on vain valmis heittämään Tapani Löfvingin tunkiolle. Näin hän
papereitaan lehteillessään kiivaili ja hänen sappensa kuohahti
uudelleen. — Mutta lähdepäs sinä nykypolven mies niitä temppuja
suorittamaan, yritä yhtäkään sadasta, niin olet kohta hätää kärsimässä.

Yksinäisen vangin näitä ainaisia ajatuksiaan hautoessa huoneeseen astui
vartija, ontuva, harmaaviiksinen sotavanhus kantaen vangille aterian.
Vartija oli vanha karoliini hänkin ja monessa suhteessa hänen
mielialansa kävivät yhteen vangitun kapteenin ajatusten kanssa: Ei
tästä nykypolvesta eikä sen sodankäynnistä ollut mihinkään, se oli
velttoa ja saamatonta sukua... ja itse tämä sotakin... pehmeää
lapsenleikkiä, joutavaa vätystelyä se oli siihen entiseen ryminään
verrattuna.

— Sinäpä sen sanoit, virkahti Löfving, vartijan kerrottua uusimmista
sotauutisista ja lausuttua niiden johdosta murhaavan arvostelunsa. —
Näillä miehillä ei ole sitä sisua, jota oli Kaarle-kuninkaan
kasvateilla, ei sitä miehuutta eikä kestävyyttä. Katselin tässä juuri
vanhoja papereitani... tuossakin muistiinpano siitä, miten viholliset
kuljettivat minua kaksikymmenvuotiaana poikasena Lieksasta, Karjalan
rajakapteenin maatilalta, vankinaan. Juoksepas sinä nykyajan uros
melkein alasti päiväkausia käsistäsi kytkettynä kasakkahevosen perässä,
ja säilytä sittenkin tarmosi ja malttisi niin, että vielä kykenet
pelastumistasi ajattelemaan. Pakenepas lukitusta aitasta, jonka
ympärillä kokonainen komppania vartioi, pakene kasakkaparven
takaa-ajamana ja surmaa heitä henkipattona ollessasi. Mistä otat nyt
samantapaisen miehen. Hä?

— Ei näistä nykyisistä ole mihinkään, myönsi vartija.

— Ei. Ja se oli kuitenkin ihan ensimmäinen tulikokeeni suuren sodan
alussa, sen jälkeenhän siinä vasta mies miehistyi ja hammas karkeni. —
Löfving selaili edelleen kellastuneita lehtiään unohtaen höyryävän
rokan siihen pöydän kulmalle.

— Kuulehan vielä, — tämä seikkailu sattui muuten juuri näillä
Hämeenlinnan mailla, tästä vähän Helsinkiin päin. Piti ottaa selko,
paljonko rannikolta päin oli venäläisiä tulossa meidän täällä
majailevia joukkoja vastaan. Hiivipäs heidän keskelleen, makaa riihen
parvella maantien vieressä ja lue miehet ja hevoset ja tykit, ja jää
sitten sinne, kun ryssän joukko tekee yöleirinsä samaan riiheen ja sen
ympärille. Puhkaise yöllä katto ulos päästäksesi, kapua alas, tapa pari
vartijaa ja pakene vihollisleiristä tietoinesi ja saaliinesi omiesi
luo. Monessako on nykyisin sama mielevyys ja miehuus?

Vanha vartija oli jäänyt vankinsa huoneeseen juttelemaan — ei näkynyt
hänellä olevan erityistä kiirettä — ja kuunteli nyt mielenkiinnolla,
miten Löfving purki sisuaan ja kertoi jännittäviä katkelmiaan menneiltä
vuosilta. Uunin pankolle istahtanut tuuheaviiksinen vartijavanhus vain
väliin heitti lomaan jonkin kysymyksen tai myöntävän tai ihailevan
huudahduksen. Tapani jatkoi kerran lämpenemään päästyään noita
rakkaita, joskin raskaita muistelmiaan:

— Entäs sitten seikkailuni Ahvenanmaalla, jossa ihan yksin saatoin
venäläiset aivan sekasortoiseen tilaan. Vai makaisitko sinä vuorokauden
pakkasessa likomärkänä jäisellä kallionkielekkeellä, jossa satakunta,
ei, tuhat vihollista pyssymiestä näkee sinun olevan ja ampuu sinua kuin
maalitaulua sekä kaikin keinoin ahdistelee! Siitä piti sitten kahlata
peninkulma, pari, vertavuotavin, paleltunein jaloin — näillä samoilla
sorkilla — aavan merenselän poikki, kengät takaperin jaloissa, että
kasakka eksyisi... Eikä se eksynyt...

— Se on kuin satua, myönsi vartija kuunnellen ihastuneena kertomusta.

— Niin on kuin satua, mutta se oli sittenkin vakavaa todellisuutta. Ja
piiloile sitten päiväkausia autiolla luodolla nälkäisenä uskaltamatta
mennä ihmisten ilmoille, — jos menet, olet taas satimessa.
Yliluonnollista ponnistusta sellaisia kestäneeltä mieheltä vaadittiin,
ja se mies olin minä.

Tapani kiihtyi omista kertomuksistaan; nuo taistelujen ja jännittäväin
vaarojen muistot häntä itseään hurmasivat ja ikään kuin huumasivat.
Mutta hetken kuluttua hän rupesi kuin jollekin vastaanväittäjälle
puhumaan:

— On kysytty, oliko niistä retkistäni vastaavaa hyötyä? — Oliko
hyötyä siitä, että lukemattomat kerrat anastin vihollisten
muonakuormat, että sieppasin tiedot heidän läheteiltään ja toimitin ne
omalle päällystölleni, että kerrankin anastin merellä suuren
kuljetuslaivan... Kun anastin postin Uudenkaupungin tienoilla, suuren
venäläisen rahalähetyksen. Sekään ei ollut puuropään tekoja. Sain
eräänä talvena vihiä matkalle lähteneestä venäläisestä saattueesta,
jolla oli kallis laukku kuljetettavanaan, karautin parin miehen kanssa
perästä, antauduin taisteluun, tuhosin paljon suuremman saattojoukon ja
valtasin laukun... Ne rahat kyllä sitten toisessa kahakassa menetin, —
mereen upposivat —, mutta ryssätkin jäivät niitä vaille.

— Päästänne luvattiinkin iso hinta, virkkoi vartija, joka Tapanin
tarinoita jo vähän ennestäänkin tunsi.

— Vuosi vuodelta he lisäsivät sitä henkirahaa. Sen vuoksi retkeilinkin
loppuaikoina enimmäkseen yksin, etten muita saattaisi vaaraan, ja aina
valepuvussa, etteivät ystävänikään tietäisi minua pelätä. Niinpä söin
aterioita venäläisen ylipäällikön, ruhtinas Galitzinin asunnossa, ja
hankin sieltä tietoja, kuuntelin kasakkaupseerien keskusteluja Vehmaan
nimismiehen tallinyliseltä... Mutta mitäpä niistä tässä sinulle kerron,
niitä oli satoja yhtä uskaliaita ja vaikeita seikkailuja, joista
ainoastaan neuvokas ja urhoollinen mies saattoi selviytyä.

Pieni mies tarttui nyt rokkakuppiinsa, joka jo pöydän laidalla oli
jäähtynyt, söi ateriansa hiukan kiihtyneesti ja kiireisesti, mutta
lauhtui ja rauhoittui sitä tehdessään. Ja kun vartija ruoan tähteitä
korjatessaan hänelle ikään kuin lohdutellen virkkoi, että olihan hän
toki esivallaltaan saanut tunnustusta ja palkkiota teoistaan, niin hän
varsin tyynesti ja tyytyväisenä vastasi:

— Sainpa kyllä silloin, sen ajan esimiehet osasivat antaa arvoa
ovelalle tiedustelijalle. Kaarle-kuningashan kutsui minut varta vasten
Lundiin puheilleen, jotta kertoisin hänelle seikkailuistani — se oli
juuri vuotta ennen hänen kuolemaansa. Hän nautti niistä ilmeisesti,
taputti minua kiitollisena olalle ja soi minulle armonosoituksia.
Ja Tukholmassa sotapäälliköt kirjoittivat minulle kiittäviä
suosituksia ja ylensivät minut arvossa — entisestä puotipojasta ja
rykmentinkirjurista vänrikiksi, luutnantiksi ja vihdoin kapteeniksi. He
ymmärsivät miehen arvon — nämä nykyiset sotaherrat sen ymmärtävät
niin, sulkevat parhaan tiedustajansa häpeällisesti tyrmään...!

Viimeiset sanansa Löfving sinkautti taas suustaan sapekkaan katkerasti.
Ja kun hän samalla viittasi ikkunansa rautaristikkoon, välähti hänen
katseessaan raju kiihko.

Vartija oli jo menossa ovella. Mutta hän palasi vielä takaisin pöydän
ääressä istuvan vangin luo, kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi:

— Mutta kun olette niin ovela mies, kapteeni, miksette pakene tästä
tyrmästä? Varmaan te siihen keinon keksisitte.

— Kymmenen keinoa vähintään, huudahti Tapani ylvästellen. — Mutta,
Tapani Löfving ei tästä kolosta pakene, ei! Minun täytyy täällä istua
opettaakseni loukkaajani ymmärtämään, kenet he ovat vanginneet. Minut
tunnetaan koko valtakunnassa, minua ihaillaan — heille selviää kyllä
aikanaan kiittämättömyytensä ja typeryytensä määrä. Nämä paperit sen
takaavat!

Hän läimäytti kädellään kellastuneita papereitaan ja iloinen luottamus
kuvastui silloin taas hänen kasvoiltaan.

Yksin jäätyään Tapani Löfving istui vielä kauan paperiensa
ääressä. Hänessä oli jo aikaisemmin herännyt ajatus toimittaa nuo
päiväkirjamuistiinpanonsa jälkimaailmaa varten Porvoon kirjastoon ja
saattaa ne siten kerran kaiken kansan tietoon, ja nyt se ajatus häntä
lämmitti ja rohkaisi... Kirjoituksiaan lukiessaan ja niitä tapahtumiin
verratessaan hänen täytyi myöntää, että eihän se kaikki tosin niin
ovelaa eikä rutirohkeaa ollut, kuin miksi se tässä oli kuvattu.
Ryssäthän olivat monesti alakynnessä senkin takia kun eivät seutuja,
teitä eikä väestön kieltä tunteneet, joten heitä oli helppo puijata. Ja
usein hänen taitava pakonsa onnistui vain hyvien ihmisten avulla. Totta
oli sekin, että Suomessa toimi paljon sissejä muitakin, jotka
suorittivat yhtä rohkeita ja vaikeita tekoja, vaikkei heitä yhtä paljon
tunnettu.

— Mutta kaiken kaikkiaan, rehellisesti ja kehumatta sanoen olin minä
sittenkin isonvihan suurin seikkailija! — Hän nousi seisomaan, katsoi
tuikeasti lumiselle järvenselälle ja jatkoi puoliääneensä: — Se, minkä
kahdentoista vuoden aikana partiomiehenä ja tiedustelijana suoritin,
vaati miehuutta, kärsimyksiä ja vaivoja. Sellaista elämäntyötä ei
yhdellä häväistysjutulla pyyhkäistä pois. Kovan taistelun täyteistä se
oli ja — vaikka sen itse sanon — monesti sankarin työtä, ja sellaisen
työn maineen täytyy elää!

Lujapiirteiset, melkein juhlalliset olivat yksinäisen vangin kasvot,
kun hän näin virkahtaen taas rauhallisempana istahti pöytänsä ääreen.

                                                  ⸻

Ja tuossa oman elämäntyönsä arvioinnissa oli Tapani Löfving epäilemättä
oikeassa. Hän oli neuvokkuudellaan ja sitkeydellään suorittanut miehen
työn omalta osaltaan isänmaan vaikeimmassa kamppailussa, samalla kun
hän todella oli suurin suomalainen seikkailija. Hän oli taitavampi
muita, ennen kaikkea vihollistaan, ja usein hän esiintyi todella
sankarina. Ja oikeassa hän oli siinäkin, kun hän leimasi
kiittämättömyydeksi ja typeryydeksi sen, että tällä tavoin maansa
puolesta taistellut ja ansioitunut mies — vaikkapa olisi kerran
tiedustelutoiminnassaan erehtynytkin — suljettiin vankilaan epäiltynä
sen saman vihollisen auttamisesta, jota tuhotakseen hän oli 12 vuotta
henkensä hinnalla ponnistellut ja vertaan vuodattanut. Se oli
anteeksiantamaton erehdys.

Sellaiseksi sen esivalta myöhemmin totesikin, vapauttaessaan Löfvingin
vankeudesta ja kaikesta edesvastuusta, mutta viidettä kuukautta hän oli
silloin saanut vankilassa istua ja katkeroitua sydänjuuriaan myöten.

Kapteeni Löfving eli vielä tämän jälkeen nauttien eläkettä ja viljellen
pientä puustelliaan kolmekymmentäviisi vuotta ja tuona aikana hänen
seikkailunsa ja satumaiset retkensä taas ehtivät tulla tutuiksi uudelle
miespolvelle, joka niille antoi arvon. Syystä onkin Tapani Löfvingin
nimi jäänyt aikakirjoihin isonvihan merkillisimpänä ja sadunomaisimpana
sankarihahmona. Hänen päiväkirjansa on saatettu julkisuuteen monessa
muodossa ja vieläkin on jokainen uusi Suomen nuorisopolvi innostuksella
ja ihailulla lukeva hänen kuvauksiaan noista tarumaisista teoista,
rohkeista retkistä ja taisteluista sekä kestetyistä kärsimyksistä.

Santeri Ivalo

USKOLLINEN KUTSUMUKSELLEEN

TUOMAS von

Varsinais-Suomen ja Satakunnan mailla ovat Suomen vanhimmat pellot,
siellä on suomalaisen sivistyksen kehto. Sinne johtavat useimpien
sivistyssukujemme juuret ja siellä on ikivanhoja talonpoikaiskoteja,
jotka aikojen kuluessa ovat antaneet ituja milloin mihinkin
säätyluokkaan, ovatpa joskus kaikki neljä säätyä saaneet jäseniä
yhdestä ja samasta kodista. Tarina Aaroni Perttilän jälkeläisistä ei
siis suinkaan ole vailla todellisuuspohjaa.

Olipa muinoin syrjäisessä sopukassa Huittisten Rajalassa talo, ei
suuren suuri eikä vallan vähäinenkään, tuollainen keskikokoinen, hyvin
toimeen tuleva tila, jossa elämä kulki vakiintunutta rataansa päivästä
toiseen. Sama suku oli sen isästä poikaan omistanut kenties aina niiltä
ajoin, jolloin Henrik-piispa näillä main liikkui kristinoppia
saarnaamassa. Suku jakaantui sitten kerran kolmeen haaraan, joista yksi
jäi talonpoikana isäin ammattia jatkamaan, toinen aloitti pappissuvun
ja kolmas vapaaherrallisen aatelissuvun.

Tuomaita olivat talon isännät olleet kenties aina piispa Tuomaan
ajoista. Tuomas oli veljestenkin isä ja Tuomas hänen vanhin poikansa.
Tästä viimeksi mainitusta piti siis sukutavan mukaan tulla isän
seuraaja, mutta kohtalo oli toisin päättänyt. Tuomas-pojan saattoi
kohtalo maailmalle, samoin toisen veljen ja vasta kolmas jäi kotikontua
viljelemään.

Tämän häiriön vanhassa ja vakiintuneessa sukujärjestyksessä sai aikaan
tiedonpuun hedelmä, jonka maisteleminen kaikkina aikoina on
osoittautunut ihmislapselle vaaralliseksi. Isä-Tuomas oli näet päässyt
tiedonhedelmien makuun ja sen seuraukset tulivat näkyviin pojissa. Hän
oli kirjamies, joka ei ainoastaan kyntänyt ja kylvänyt, vaan luki
myöskin sanaa. Talossa oli näet jykevä, painava Raamattu ja lisäksi
vielä Eerikki Sorolaisen postilla. Tässä jälkimmäisessä kirjassa oli
ankaran oikeaoppisuuden ohella aikamoinen määrä myöskin maallista
viisautta. Siinä puhuttiin luonnon ihmeistä, tähtitaivaan
äärettömyydestä ja ennen kaikkea vanhoista tapauksista sekä oman että
vieraiden kansojen keskuudessa. Näitä Tuomas-isä mietiskeli pelloilla
ja metsässä askarrellessaan ja hän halusi tietää lisää, saada
vastauksen moniin mielessään heränneihin kysymyksiin. Tiedonlähteet
olivat kuitenkin ratki rajoitetut. Mutta — eivätkö hänen poikansa
voisi tulla osallisiksi siitä, mihin isä ei enää yltänyt? Kauan hän
hiljaisuudessa mietiskeli asiaa ja niin kypsyi hänessä lopulta päätös
panna poika opintielle.

Valinta kohdistui vanhimpaan poikaan, joka oli juuri siinä iässä,
jolloin koulunkäynti on aloitettava ja jolla kaikesta päättäen oli
lukupäätä. Tuomas-poika oli ujo ja hiljainen miehenalku, samaa tyyntä
ja sitkeätä ihmislajia kuin isäkin. Mutta umpinaisen kuoren alla oli
hengen virkeyttä. Pojan mielikuvitus oli alituisessa vireessä ja niin
kaukana omissa maailmoissaan hän eleli toisinaan, että suoritti arkiset
askarensa nurinkurisesti. Se oli Sorolaisen postillasta poimittujen
asiain ansiota.

Mutta olipa toinenkin tiedonlähde, joka sai pojan mielikuvituksen
liikkeelle. Talossa eleli vanhuuden päiviään upposokea vaari, poikien
isosetä, joka nuoruudessaan oli purjehtinut merillä sekä viisi vuotta
ollut ratsumiehenä Saksan sodassa. Hänelläpä piisasi ihmeellisiä
juttuja matkoista ja seikkailuista, haaksirikoista kaukaisilla merillä
ja upeiden linnojen valloituksesta Saksanmaalla. Hän oli nähnyt
Joosefin jyväaitat Egyptissä ja ollut parin päivämatkan päässä Siinain
vuorelta. Ihmeellisen muodon saivat pojan mielikuvituksessa laivat. Ne
olivat jonkinlaisia suunnattoman suuren veneen ja ison talon
yhdistelmiä. Hiukan samaan tapaan kuin Nooan arkki, joka oli Raamattuun
kuvattuna. Isosedältä hän uteli lakkaamatta laivoista ja sai siten
tuohon rakennelmaansa lisäpiirteen toisensa jälkeen. Ja entäs meri, se
mahtoi olla jotakin tavatonta! Ei viikkokausiin muuta kuin rannaton
ulappa edessä. Ja aallot vaari kuvasi Huittisten kirkon harjaa
korkeammiksi. Pääskysten pakinaa kuunnellen ja pilvien lentoa seuraten
poika makasi usein kesäisinä ehtoina pihapihlajan alla ja mietiskeli
niitä ihmeellisiä asioita, joita maailma oli täynnänsä. Epämääräinen
ikävä ja polttava kaipuu jonnekin kauas valtasi silloin hänen mielensä.
Kun hän ummisti silmänsä, oli hän keinuvinaan aavalla merellä ja
saattoi kuulla tuulen huminan ja aaltojen loiskinan. Hän oli
laivapoika, joka söi vehnäkakkua ja hernerokkaa ja jolla oli oma
salaperäinen kojunsa kannen alla.

Mutta silloin hänen mielikuvituksensa oli suorastaan syöksyä radaltaan,
kun isä syksyn lähestyessä ilmaisi kauan harkitsemansa tuuman, jonka
mukaan Tuomaan tuli lähteä Raumalle papinkouluun. Tuskin sai poika
lähimpinä öinä unta silmiinsä. Nyt hän näkisi yhdellä iskulla
ensinnäkin kaupungin, toiseksi meren ja kolmanneksi laivoja. Niin, ja
lisäksi vielä monta muuta ihmettä. Hän oli jo kuin puolittain siinä
ihmemaailmassa, josta hän oli niin paljon uneksinut, ja viimeiset päivät
ennen kotoa lähtöä hän eli omituisessa huumeessa.

Hän riensi Raumalla ensi töikseen meren rannalle. Kuinka valtavasti sen
kohina häneen vaikuttikaan, kun hän kyhmyisiä petäjiä kasvavan nummen
takaa sen ensi kerran kuuli. Se huumasi ja veti omituisesti puoleensa,
ja kun hän näki aaltojen loppumattomana sarjana ajavan toisiaan takaa,
hän seisoi rantahietikolla hämmentyneenä ja vapisevin jäsenin. Tuon
vihreän veden tuoksu päihdytti ja hän tunsi olevansa kuin rantaan
kiinni noiduttu. Ja kun ulapan ääreltä ilmestyi hänen näköpiiriinsä
valkoinen kiitävä purje, hän ei voinut siitä katsettaan irrottaa.

Sinä päivänä meri otti hänet vangikseen päästämättä häntä ikinä enää
lumoistaan.

Aina vapaahetkinään hän kiiruhti satamaan tai avoimen meren äärelle.
Hänen kotoinen mielikuvansa laivasta särkyi, mutta sen tilalle
ilmestynyt todellinen laiva oli vielä ihmeellisempi. Siinä oli
vantteja, köysitikkaita, märssykoreja, poikkiraakoja ja sen
seitsemiä merkillisyyksiä, joita kaikkia hän ei ollut kyennyt
mielikuvituslaivaansa sijoittamaan. Entä kun purjeet levitettiin ja
laiva lähti aalloilla kiitämään? Se oli näky, joka sai hänessä aina
joka hermon väräjämään eikä hän voinut paikaltaan liikahtaa, ennen kuin
laiva oli kadonnut taivaanrannan taakse. Voi kuinka hän kadehti niitä
miehiä, jotka saivat yötä päivää asua laivassa, kiipeillä köysistöissä
ja vinhaa vauhtia purjehtia kaukaisille ihmemaille! Eikä niissä ollut
ainoastaan miehiä, vaan usein hän näki laivoissa ikäisiään poikasiakin.
Mitä hän olisikaan antanut saadakseen vaihtaa paikkaa heidän kanssaan.
Miltei tietämättään hän jäljitteli heidän hajasääristä, keinuvaa
käyntiään, piti käsiään housuntaskuissa ja pyöritteli poskessaan
olematonta mälliä.

Koulussa hän sai nimen Rajalinus, sillä eihän oppineeseen säätyyn
kuuluva saanut kantaa niin raakaa nimeä kuin Rajala. Ensimmäisinä päivinä
hän istui koulunpenkiltä kuin puulla päähän lyötynä, sillä
hänen korvissaan kaikui ruotsi ja latina, joista hän ei tietysti
ymmärtänyt hölynpölyä. Mutta niin oli useimpain muidenkin oppilaiden
laita. Vähitellen hän kuitenkin alkoi perehtyä ja oppiminen oli hänelle
varsin helppoa. Mutta koulu ja sen ratki kuivat oppiaineet eivät
tarjonneet hänelle läheskään sitä viehätystä kuin meri, satama ja
laivat. Niihin hän ei koskaan voinut kyllästyä. Ne tempasivat usein
koulutunnillakin hänen ajatuksensa mukaansa, niin että hän istui
hajamielisenä ja saattoi antaa mitä hullunkurisimpia vastauksia.
Silloin sai hän patukkaa kämmenelleen.

Lähes kaksi vuotta hän kävi koulua. Sitten meri otti hänet ainaiseksi
omakseen. Se tapahtui aivan sattumalta. Vähän ennen lyhyttä kesälomaa
hän liikkui eräänä iltapäivänä tapansa mukaan satamassa. Siellä hän
kiipesi erään laivan kannelle, jonka lastausta juuri lopetettiin ja
jonka aamulla varhain piti lähteä merelle.

— Tästähän me saammekin uuden laivapojan, kuuli hän äkkiä karhean
äänen lähellään sanovan.

Laivan kapteeni ja perämies siinä seisoivat mitellen häntä katseillaan.
Tuomaan ohimoita alkoi äkkiä kuumottaa eikä hän tiennyt, mitä sanoa tai
tehdä.

— Vai mitä, nuori mies, jatkoi kapteeni, — eikö sinulla ole halua
kehittyä kunnon merimieheksi?

Oli, oli, herra paratkoon, Tuomas-pojassa liiaksikin sitä halua. Jos
hän vain muuten kelpasi?

— No tottahan nyt tuollainen pojan jollikka. Jos hän muuten vain luuli
ankkuripaikastaan pääsevänsä, sopi hetimmiten muuttaa laivaan, sillä
aamulla varhain piti purjeet nostettaman.

Asuntoon hän palasi kuin unissakävijä. Yhdestä asiasta hän oli aivan
varma: hän lähtee huomenna merille. Kyllä hän tunsi, että asiasta
pitäisi ilmoittaa koulun rehtorille ja isällekin, mutta — nepä
olisivatkin voineet tehdä tenän ja silloin hän olisi tukehtunut kuin
kala kuivalla maalla. Niin vahvasti veti häntä meri puoleensa.

Vasta satamasta hän lähetti erään tutun pojan mukana sanan asuntonsa
emännälle, että hän on lähtenyt merelle. Niin hän jätti kotimaan rannat
ja vihkiytyi koko eliniäkseen meren palvelukseen. Tietysti isä äimistyi
ja suuttui aika lailla saatuaan asiasta tiedon ja äiti itki haikeat
kyynelet, mutta asia ei ollut enää autettavissa. Poika ei palannut enää
koulunpenkille, kuten isä alussa toivoi. Isän toiveet kouluttaa pojasta
pappi olivat siis sammuneet. Mutta hän oli sitkeätä juurta eikä
heittänyt mielestään tuumaa, minkä kerran oli pannut alulle. Olihan
hänellä vielä kaksi muuta poikaa. Niistä sai nyt keskimmäinen astua
opintielle. Tämä oli sisäisestikin tyynempää lajia kuin Tuomas, hänen
mielensä ei häilähdellyt, kuurona meren houkutuksille hän istui
koulunpenkillä ja ahtoi päähänsä latinaa, kreikkaa ja hepreaa. Ja
niinpä hänestä määrävuosien kuluttua tuli pappi, josta papillinen
sukuhaara jatkui sitten edelleen.

Vaikka uutuuden viehätys laivasta ja merielämästä ajanoloon haihtuikin,
ei Tuomas koskaan katunut lähtöään eikä tuntenut ikävää takaisin
manteren elämään. Monta kovaa sai hän kokea, varsinkin alussa, sillä
kovakouraista väkeä olivat hänen uudet käskijänsä. Mutta hän pureutui
uuteen ammattiinsa toisenlaisella sisulla kuin mitä oli koulussa
osoittanut. Laivapojan tehtäviin perehdyttyään hän sai oppia kiipeämään
mastoissa sekä käsittelemään purjeita ja ruoria. Hänen kätensä
känsistyivät, lihakset vahvistuivat ja luonto karkeni. Ei hänen enää
satamissa oltaessa tarvinnut toisia jäljitellä, sillä koko hänen
olemukseensa oli kuin itsestään tullut merimiehen reilua
huolettomuutta. Käyntikin oli muuttunut hajasäärisen keinuvaksi. Hänen
nimestäänkin huuhtoi meri us-päätteen pois, niin että hän toverien
kesken oli nyt pelkkä Rajalin.

Kaipasiko hän enää kotia ja omaisia? Totta kai. Usein hän kojussa
maatessaan, kun takilassa kohisi tuuli ja laineet pieksivät laivan
kylkiä, näki silmänsä ummistaessaan niin ihmeen elävänä edessään kodin,
omaiset, tuuhean pihapihlajan ja harmaan asuinrakennuksen, jonka
räystään alla oli kokonainen rivi tuohitötteröihin laitettuja
pääskysenpesiä. Silloin valtasi hänet haikea ikävä ja omantunnon tuska,
ja hän päätti käydä kotona heti kun hänen laivansa ensi kerran
poikkeaisi Raumalle tai Ulvilaan. Silloin hän sopisi isän kanssa. Mutta
noihin satamiin ei sattunut asiaa ja kotonakäynti siirtyi vuodesta
toiseen.

Kolme vuotta hän kierteli Itämerta ja sen lahtia ehtien käydä näiden
seutujen kaikissa huomattavimmissa kaupungeissa. Hän oli nyt
seitsemäntoistavuotias ja täysi merimies. Oli jo aika purjehtia
aavemmille ulapoille. Hän pestautui Lyypekissä englantilaiseen laivaan
ja lähti maailman merille. Nyt hän sai keinua vesillä, joilla ei maata
nähty viikkomääriin, nähdä auringon paistavan pystysuoraan sekä oppia
tuntemaan pasaati- ja monsuunituulet. Hän näki maita, joissa vallitsi
ainainen kesä, joiden värilliset asukkaat puolialastomina lepäilivät
palmupuiden siimeksessä ja joissa sai syödä mitä moninaisimpia
hedelmiä. Monia kaupunkeja hän näki ja tutustui lukemattomiin outoihin
asioihin. Niilin virrankin hän näki ja ”Joosefin jyväaitat”, sai
etäältä kuulla Ikuisen kaupungin humun ja ulapalta käsin katsella
Etna-vuoren tulenpurkauksia. Valppain silmin hän teki kaikkialla
havaintoja ja hänen tietomääränsä laajeni laajenemistaan.

Muutaman vuoden kuluttua hän vaihtoi kauppalaivan englantilaiseen
sotalaivaan, uljaaseen fregattiin, jonka matruusina hän purjehti eri
merillä ja perehtyi yhä syvällisemmin merimiehen ammattiin. Ja
palveltuaan vielä ranskalaisessakin sotalaivassa hän oppi englannin
lisäksi myöskin tämän maan kieltä. Yhdeksän vuotta näin maailman
merillä risteiltyään hän palasi kokeneena ja kielitaitoisena
merimiehenä takaisin Itämeren äärille.

Ruotsi oli siihen aikaan suurvaltana mahtinsa huipulla. Miltei kaikki
Itämeren rannikot olivat sen hallussa ja tämän merivallan tukena oli
uljas sotalaivasto, johon kuului satakanuunaisia linjalaivoja, noita
sen ajan komeita merijättiläisiä, fregatteja, prikejä ja hyvin paljon
pienempiä saaristoaluksia. Laivaston keskuspaikkana oli Karlskronan
sotasatama Itämeren partaalla. Sinne saapui eräänä syksyisenä
päivänä nuori ja tummaksi ahavoitunut Tuomas Rajalin, näytti
amiraalinvirastossa Englannin ja Ranskan palveluksessa saamiaan
todistuksia sekä tarjoutui palvelukseen. Tosin hän puhui ruotsia varsin
ontuvasti, mutta mitäs siitä, kun mies oli saanut mainion koulutuksen
ja osasi kahden suuren kansan kieltä. Hänet siis otettiin Ruotsin sotalaivastoon,
ja hän sai aliupseerin arvon sekä opetusperämiehen
toimen.

Hän oli nyt kuudenkolmattavuotias, paljon kokenut ja karaistunut mies.
Mutta eräissä suhteissa hän oli vielä täydellinen lapsi, äärimmäisen
ujo ja saamaton. Se tuli näkyviin hänen käytöksessään majapaikkansa
tytärtä kohtaan. Ensi talvikausi hänen täytyi näet asua kaupungissa
yksityisen luona, sillä meriväen kasarmeissa ei ollut tilaa ja laivat
olivat talviteloillaan. Hän oli saanut asunnon laivuri Hallongrenin
talossa. Laivurilla, joka itse oli merimatkoilla, oli yksi ainoa lapsi,
yhdeksäntoistavuotias Botilla-neitsyt. Tyttö oli ruskeasilmäinen ja
pyöreäleukainen veitikka, jolla oli hyvin ärsyttävät hymykuopat. Niin
paljon maailmaa kuin Tuomas oli nähnytkin, tämä tyttö vaikutti häneen
uuden ja oudon ilmestyksen tavoin. Ensi iltaa talossa ollessaan hän ei
tiennyt, miten olla ja käyttäytyä. Hän tunsi esiintyvänsä suunnattoman
kömpelösti ja siitä hänen olonsa kävi yhä tukalammaksi. Hänen
ohimoitaan kuumotti, eikä hän tiennyt, mihin luoda katseensa. Tyttöä
hän ei uskaltanut silmäilläkään, mutta havaitsi siitä huolimatta,
kuinka tämä syrjästä tarkasti häntä ja näytti olevan joka hetki valmis
nauruun pyrskähtämään.

Tietysti Tuomas hiukan kotiuduttuaan vapautui pahimmasta ujoudestaan.
Mutta tyttöä hän ei uskaltanut omasta aloitteestaan puhutella ja
katsoakin häntä tohti vain varkain. Milloin hän jäi huoneeseen kahden
kesken tytön kanssa, nousi hiki hänen otsalleen, kunnes äänettömyys ja
tytön nauruvalmius kävivät sietämättömiksi. Silloin hän mutisi jotakin
kiireellisestä asiasta, tempasi lakkinsa ja riensi matkoihinsa.

Tietenkin tytön kiusoittelunhalu yltyi tästä, ja yhä useammin Tuomaan
täytyi paeta kotoa. Mutta kohta kun hän oli poissa tytön ulottuvilta,
jokin alkoi vetää häntä sinne takaisin. Hänen täytyi saada salaa
katsella tyttöä, ja se kävi parhaiten silloin, kun tyttö hetkeksi oman
itsensä unohtaen hyräili ja teki askareitaan.

Tuomas sadatteli ujouttaan ja saamattomuuttaan ja punoi yhtä mittaa
suunnitelmia, miten päästä lähestymään tyttöä. Mutta ei asia
kehittynyt, ennen kuin tapahtui ihme, jonka näyttämönä olivat kapeat
ullakonportaat. Tuomaalla oli talon katonrajassa pieni makuusuojansa,
ja ollessaan eräänä päivänä menossa sinne hän huomasi portaiden
yläpäässä tytön, joka palasi ylisiltä. Tuomas yritti palata takaisin,
mutta silloin sattui pieni onnettomuus, josta se ihme sitten sukeutui.
Tyttö miten lie horjahtanut, tuli nurin niskoin alas ja osui — suoraan
Tuomaan syliin. Nyt ei auttanut ujostella; Tuomaan täytyi kietoa vankat
käsivartensa tytön ympärille ja nostaa hänet alas. Tyttö ei ollut
vahingoittunut, ja kun Tuomas laski hänet lattialle, oli tyttö
hämmennyksissään ja katse alas luotuna niin vastustamaton, että Tuomas
käsittämättä oikein itsekään kuinka se tapahtui, kietoi uudelleen
kätensä tytön ympärille ja — suuteli häntä. Tosin se tapahtui
hätäisesti ja koko lailla taitamattomasti, mutta joka tapauksessa se
oli selvä tapaus. Siksi sen ainakin tyttö tuntui käsittävän, sillä hän
riistäytyi irti ja juoksi tiehensä. Ja Tuomas — hän juoksi myöskin
tiehensä. Mutta siitä hetkestä lähtien hän oli vapautunut ujoudestaan,
jota vastoin tyttö näytti nyt suorastaan joutuneen sen valtaan. Tuomaan
nähdessään hän loi katseensa alas, punastui usein eikä ollut enää yhtä
kärkäs nauramaan hänen hullunkurisille englanninsekaisille lauseilleen.

Sattuipa sitten kevättalven kuluessa, että tyttö toisenkin kerran
joutui Tuomaan vahvojen käsivarsien syleilyyn. Tällöin hän ei
riistäytynyt pakoon, vaan nojautui turvallisesti Tuomaan rintaa vasten.
No, sillähän asia oikeastaan olikin lukossa. Tarvitsi vain ilmoittaa
siitä Botillan vanhemmillekin. Äitihän tietysti oli jo aikoja
havainnut, mihin suuntaan asiat kehittyivät eikä hänellä ollut mitään
sitä vastaan. Olihan Tuomas kaikin puolin luottamusta herättävä nuori
mies ja lisäksi ”styyrmanni” kuninkaallisessa laivastossa. Sellaisella
miehellä oli kyllä tulevaisuutta. Isä puolestaan, kun hän kotiutui,
mieltyi heti nuoreen opetusperämieheen, jonka hän meriasiain tuntijana
huomasi mestarikseen. Niinpä hän kerran rommia maisteltuaan taputti
Tuomasta olkapäälle ja lausui ennustuksen, jolle kaikki nauroivat,
mutta joka vuosien kuluessa sittenkin oli toteutuva, että hänen tuleva
vävypoikansa oli päättävä päivänsä amiraalina.

Nuoret saivat siis ryhtyä itselleen pesän sijaa katselemaan. Mutta ne
puuhat keskeytti sota. Aluksi kierteli kaikenkaltaisia huhuja ja
amiraalinvirasto alkoi tulisella kiireellä puuhata laivojen
varustamista. Huhtikuun lopulla nuori kahdeksantoistavuotias kuningas
saapui sitten Karlskronaan ja amiraalilaivaan asettuen komensi
laivaston merille. Oli se juhlallinen näky, kun viidettäkymmentä
eri suuruista alusta käsittävä laivasto levitti purjeensa ja
kiiti kuin joutsenparvi merelle. Koko kaupunki oli silloin
kerääntynyt rannalle. Jäähyväislaukaukset paukkuivat, liinat
ja hatut liehuivat ja katkeamattomina kaikuivat hurraahuudot.
Botilla seisoi sataman äärimmäisellä ulkonemalla ja näki yhden ainoan
laivan, jonka peräkannella harteva aliupseeri viittoi hänelle
jäähyväistervehdyksiään. Hän seisoi paikallaan ja huiskutti liinaansa
niin kauan kuin laivaa vähänkin näkyi. Kun se häipyi kokonaan
näkyvistä, hän puhkesi nyyhkytyksiin ja lähti allapäin kotiin
astelemaan.

Muutaman päivän merellä risteiltyään kuningas palasi maihin, mutta
laivasto jatkoi matkaansa Juutinraumaan. Siellä oli vastassa yhtä uljas
Tanskan laivasto. Oli odotettavissa suuri meritaistelu. Mutta
Kattegatissa olivat tulossa Ruotsin avuksi Englannin ja Hollannin
yhtyneet laivastot. Silloin Tanskan laivasto vetäytyi kiireesti omien
rannikkojensa suojaan. Ruotsin laivasto tuli Kööpenhaminan edustalle ja
alkoi pommittaa kaupunkia. Muutamien päivien ajan kuului juhlallista
jyrinää, mutta mitään sanottavaa ei saatu aikaan. Silloin päätti nuori,
huimapäinen kuningas kuljettaa sotajoukkonsa Juutinrauman yli ja nousta
maihin Tanskan maaperälle. Heinäkuun viidentenäkolmatta päivänä se
saatiin laivaston tukemana onnelliseen päätökseen. Kaksikymmenvuotinen
Pohjan sota oli alkanut.

Seurasi pitkä sarja maavoittoja. Yhdeksän vuoden kuluttua ne päättyivät
Pultavan tappioon ja sitten seurasi yhtä pitkä ajanjakso pelkkiä
tappioita, joiden johdosta Ruotsi kadotti suurvalta-asemansa ja sai
voimattomana alistua nöyryyttävään rauhaan. Koko tämän pitkällisen
sodan ajan oli Ruotsin laivasto ollut toiminnassa, mutta ainoatakaan
huomattavampaa voittoa ei se koko aikana saavuttanut, ei se ollut
osallisena missään ratkaisevassa taistelussakaan. Kesät kuluivat
turhiin risteilyihin ja pieniin kaappauksiin. Talveksi vetäydyttiin
aina Karlskronaan.

Suuri oli ilo laivuri Hallongrenin kodissa, kun laivasto ensimmäisen sotakesän syksynä
ankkuroi Karlskronan satamaan ja Tuomas terveenä ja
merituulten ahavoittamana ilmestyi taloon. Isä Hallongren ei sodan
takia voinut toistaiseksi lähteä merille ja nytpä hän sai mieleistänsä
seuraa. Ja kylläpä hänellä riitti kyselemistä ensi iltoina.

Kodin perustamista jatkettiin ja sitten joulun aikana Tuomaan ja
Botillan avioliitto solmittiin merisotilaiden kirkossa.

Siitä lähtien maailmaa harhaillut Tuomas Rajalin vietti täyteläistä
elämää. Kesät merellä rakasta suolantuoksua hengittämässä ja talvet
kotilieden ääressä herttaisen ja aina iloisen puolisonsa seurassa.
Joutilaisuudessa eivät talvet suinkaan kuluneet, vaan päivät käytettiin
merisotilaiden opettamiseen ja harjoituksiin sekä laivojen ja niiden
varustuksien parantelemiseen. Kaiken tämän ohella Rajalin opiskeli
itsekin lukien ammattialaansa kuuluvia teoksia, joita suinkin saattoi
amiraliteetista käsiinsä saada. Hän oli lujasti päättänyt pyrkiä
urallaan eteenpäin.

Koreanimisiä aatelismiehiä oli tukuittain niin armeijassa kuin
laivastossakin ja niitä oli työläs sivuuttaa sellaisen tuntemattoman
erämaanpojan kuin Tuomas Rajalinin. Mutta kunto raivaa aina väkisinkin
tien itselleen ja saa ennemmin tai myöhemmin osakseen huomiota ja
tunnustusta. Niinpä Rajalin viidennen sotavuoden lopulla vihdoinkin
ylennettiin aliluutnantiksi. Neljä vuotta myöhemmin hän sai
yliluutnantin arvon, ja vielä kaksi vuotta, niin hänellä oli kapteenin
arvo sekä oma laiva komennossaan.

Kun kuningas heti ensi otteellaan oli pakottanut Tanskan rauhaan, ei
Ruotsin laivastolla ollut oikeastaan minkäänlaista vastustajaa
Itämerellä. Mutta itään oli kohoamassa pelottava valtakunta. Se
jättiläinen, joka tätä maailman kulmaa muodosteli uudelleen, valtasi
kohta ensimmäisinä sotavuosina Nevajoen suun ja alkoi sinne
uskomattomin ponnistuksin rakentaa valtakunnalleen uutta pääkaupunkia.
Hän rupesi myöskin tyhjästä luomaan laivastoa. Linjalaivoja,
fregatteja, kaleereja — ja varsinkin kaleereja laskettiin siellä
ehtimiseen vesille. Kun tämä laivasto oli kasvanut kyllin suureksi se
uskaltautui merelle ja alkoi uhmata Ruotsin laivastoa.

Oli päästy kesään 1714. Rajalin, joka oli jo miehuutensa täysissä
voimissa, oli aluksineen mukana laivastossa, joka ankkuroi Hankoniemen
edustalle estääkseen Venäjän uuden laivaston pääsemästä Turkuun ja
Ahvenan saaristoon. Toistasataa kaleeria sekä useita suurempia aluksia
käsittävä vihollislaivasto lipui pitkin Suomen rannikkoa ja patoutui
saarten suojaan Hankoniemen kainaloon. Pitemmälle ei se Ruotsin laivaston
pelosta uskaltanut ja suuret linjalaivat eivät liioin
tohtineet tulla saarten sokkeloihin sitä hätyyttämään.

Tsaari oli itse matkassa ja aina väsymättömänä ja neuvokkaana hän
päätti huomaamatta livahtaa laivoineen Hankoniemen toiselle puolen.
Ruvettiin rakentamaan niemen kapeimman kohdan poikki kapulasiltaa, jota
pitkin kaleerit piti vedettämän toiselle puolen. Mutta amiraali
Wattrang, Ruotsin laivaston komentaja sai yrityksestä tiedon ja teki
sille tenän. Sillan itäpään lähistölle hän lähetti muutamia laivoja
pommittamaan vihollisen sinne ahtautuneita kaleereja ja länsipuolelle
lähetettiin vara-amiraali Niilo Ehrenskiöld kahdeksan aluksen kera
ottamaan asianomaisella tavalla vastaan kaleerit, jos niitä alkaisi
siltaa pitkin liukua sille puolen.

Kannaksen ylitys oli näin turhaan rauennut. Mutta silloin tuli sattuma
venäläisten avuksi. Syntyi muutamia päiviä kestävä tyven. Ruotsin
laivat eivät päässeet ankkuripaikaltaan hievahtamaankaan. Harmi ja
katkeruus sydämessään täytyi ruotsalaisten toimettomina katsoa, kuinka
venäläiset kaleerit loppumattomana jonona soutivat Hankoniemen kärjen
ympäri. Ehrenskiöldille, joka aluksineen oli asettunut kapeaan salmeen
Riilahden selällä, tarjottiin kunniallista antautumista, mutta hän
kieltäytyi. Syntyi useita tunteja kestänyt verinen taistelu, jossa
suurin osa Ehrenskiöldin miehistöstä kaatui ja hän itse eloonjääneiden
kanssa joutui pahoin haavoittuneena venäläisten vangiksi. Tämä
kalliilla hinnalla ostettu voitto, venäläiset kun taistelussa
menettivät nelisentuhatta miestä, oli tsaarin ensimmäinen merivoitto,
jonka muistoa hän sen jälkeen joka vuosi suurin juhlallisuuksin vietti.

Ehrenskiöld oli suomalainen samoin kuin Rajalinkin ja lisäksi he olivat
ikätovereita. Mutta kuntonsa lisäksi oli edellisellä tuo komealta
kalskahtava nimi, jonka hänen isänsä oli aatelisarvon mukana saanut.
Niin hän olikin päässyt maanmiestään hyvän joukon pitemmälle uralla,
joka nyt toistaiseksi katkesi hänen jouduttuaan vuosikausiksi
sotavankeuteen Venäjälle.

Kesästä kesään jatkui risteilyä, kaappauksia, vartiopalvelusta. Mitään
ratkaisevaa ei merellä tapahtunut. Näytti kuin Ruotsin ja Venäjän
laivastot olisivat tahallaan sellaista välttäneet. Tanskakin oli
uudelleen liittynyt Ruotsin vihollisiin ja sen laivaston kanssa sattui
silloin tällöin huomattavia yhteenottoja, jotka tavallisimmin
päättyivät Ruotsin laivaston tappioon. Miltei ainoana valokohtana
Tanskaa vastaan käydyssä merisodassa oli eräs pienehkö meritaistelu
Etelä-Ruotsin rannikolla, jossa Rajalin sai tilaisuuden osoittaa
itsenäistä päällikönkuntoa.

Kapteeniksi tultuaan hän oli komentanut ”Werden”-nimistä fregattia,
jossa oli 52 kanuunaa ja 320 miestä. Ollessaan yksin risteilemässä
Blekingen rannikolla, Karlskronan lähivesillä hänet yllätti
Hanön-saaren luona tanskalainen laivasto-osasto, johon kuului kaksi
linjalaivaa ja kolme fregattia. Mainittua saarta kiertäessään hän
joutui miltei vihollisten syliin. Taistelu kävi välttämättömäksi. Mutta
niin tyynenä Rajalin seisoi komentosillallaan ja niin varmoina
kajahtelivat hänen käskynsä, että hämmingin valtaan joutunut miehistö
sai uutta ryhtiä ja täytti yhtenä miehenä tehtävänsä. Nähtiin pian,
mihin kuntoon entinen suomalainen maalaispoika oli laivansa saattanut.
Se totteli komentajaansa kuin hyvin koulittu virma juoksija
ohjaajaansa. Nopeilla liikkeillään ja äkkikäännöksillään ”Werden” esti
vihollisia yhtaikaa kimppuunsa käymästä, jota vastoin se itse vuoron
perään iski milloin mihinkin viholliseensa. Se liikahti kuin notkea
pantteri kömpelön susilauman keskellä. Kun se oli saanut ammutuksi
laidallisen kahta fregattia kohti ja pitkin kantta, ne tulivat
kykenemättömiksi jatkamaan taistelua ja lähtivät kiireesti pakoon.
Jäljellä olevat eivät voineet estää ”Werdeniä” perääntymästä
Karlskronan turviin.

Tästä urotyöstään Rajalin sai ansaitun tunnustuksen ja hänet
ylennettiin kommodoriksi, mikä vastasi everstin arvoa maaväessä. Hän
sai nyt komennettavakseen linjalaiva ”Ulrika Eleonoran”, jossa oli
kokonaista kahdeksankymmentäneljä kanuunaa.

— Enkös minä ole alunperin sanonut, että amiraalina hän vielä uransa
päättää! virkkoi tyytyväisenä vanha Hallongren, joka vävynsä kunniaksi
pani toimeen pidot ystäväpiirilleen.

Loppui vihdoin tuo pitkällinen sota, joka lopulta oli tuottanut vähän
kunniaa ja vaivuttanut valtakunnan syvän nääntymyksen tilaan. Ennen
niin uljaasta laivastostakaan ei ollut kuin rippeet jäljellä.
Sitä enemmän tarjoutui nyt Rajalinin kaltaiselle miehelle
toimintamahdollisuuksia kauppalaivaston ja yleensä merenkulun
elvyttämisessä ja kohentamisessa. Seuraavat vuodet kuluivatkin
yhtämittaisessa rauhallisessa työskentelyssä rakkaan meriammatin
hyväksi. Opintojaan hän oli kaiken aikaa käytännöllisen työn ohella
jatkanut ja niiden sekä suuren kokemuksensa pohjalla hän julkaisi kaksi
tutkielmaa, toisen purjehdustaidosta ja toisen laivanrakentamisesta.
Valtio palkitsi kummankin kirjoituksen ja hänestä tehtiin
ekipaasimestari.

Hän oli jäänyt leskeksi rakkaasta Botillastaan, vuosien taakka alkoi
painaa hartioita ja tukka hopeoitui. Mutta lepoon ei hänen sallittu
vielä siirtyä. Ilmassa alkoi tuntua jälleen sodankäryä. Häikäilemätön
hattupuolue lietsoi uutta sotaa Venäjää vastaan. Laivaston piti olla
valmiina ja lähteä merelle jo ennen sodan julistusta. Mutta kuka
laivaston komentajaksi? Ansiokkain, kunnollisin ja kokenein mies
laivastossa oli Tuomas Rajalin ja häneen kiintyivät kaikkien katseet.
Mutta kävikö laatuun asettaa miestä, joka oli aivan tuntematonta
alkuperää, käskijäksi upseereille, joiden useimpien nimet päättyivät
kenen -hjelmiin, kenen -stjernaan, kenen taas johonkin muuhun komealta
kuulostavaan sanaan? Mutta ansiot, ansiot, niitähän ei kukaan voinut
kieltää Rajalinilta. Ja oliko niitä muistettu ja palkittu? No, nyt se
tehtiin, ja kun amiraaliksi ylennetystä Rajalinista samalla tuli von Rajalin,
ei aatelisten meriupseerien tarvinnut nähdä aatelitonta miestä
ylikomentajanaan.

Vanhan ”Ulrika” hän valitsi amiraalinlaivakseen. Sen
suurmastoon kohosi toukokuun 11. päivänä 1741 merkkilippu ja samoin
kuin neljä vuosikymmentä sitten oli nytkin Karlskronan satama
tulvillaan kaupunkilaisia, jotka hurrasivat ja huiskuttivat liinojaan
poistuvalle laivastolle. Se oli vanhan merisankarin viimeinen retki.
Murheita ja vastoinkäymisiä se oli tulvillaan, kuten koko onneton
hattujen sota. Rajalin aavisti sen jo lähtiessään, sillä kaikki
varustelut olivat tuiki puutteelliset ja hänelle annetut toimintaohjeet
ahtaat ja typerät. Niiden mukaan tuli laivaston pysyä ankkurissa
Perkel-saaren luona Haminan edustalla, odottaa siinä sodan julistusta
ja pitää silmällä Venäjän laivaston toimia. Ankkuripaikka oli mitä
sopimattomin, kun muun muassa juomavesi oli haettava monien
peninkulmien päästä. Tukholman neuvosherrat eivät kuitenkaan suostuneet
paikan muutokseen. Kaikki toimenpiteet olivat takaperoisia kuten aina,
milloin monta päätä on hallitusta hoitamassa. Muonalähetykset
laivastolle viivästyivät ja miehistö sai kärsiä puutetta. Laivoissa
alkoivat riehua tuhoisat taudit. Kun Rajalin omalla vastuullaan teki
purjehdusretken merelle virkistääkseen laivaston mielialaa, hän sai
muistutuksen Tukholmasta. Taudit levisivät ja lopulta oli puolet
laivaston miehistä sairaana. Joukkohautauksia toimitettiin joka päivä.
Näin ollen ei laivasto kyennyt lähtemään liikkeelle, kun siihen sodan
julistuksen jälkeen lopultakin tuli käsky.

Rajalin oli tehnyt rakkaan laivastonsa hyväksi kaiken mahdollisen. Ikä
ja vastoinkäymiset murtivat hänen vahvat, meren karaisemat voimansa.
Kun laivastoon saapui tieto onnettomasti päättyneestä Lappeenrannan taistelusta,
se koski häneen niin, että hänen oli laskeuduttava
sairasvuoteelle ”Ulrika Eleonoran” kajuutassa. Pian sen jälkeen
amiraalinlaivan puolitankoon vedetty lippu ilmoitti, että vanhan
amiraalin elämänjuoksu oli päättynyt.

Kaksi poikaa oli Botilla lahjoittanut miehelleen ja nämä palvelivat jo
molemmat luutnantteina laivastossa. He saattoivat nyt isänsä ruumiin
takaisin Karlskronaan, jossa se suurin juhlallisuuksin haudattiin.

Molemmat nämä pojat kohosivat aikoinaan nopeasti arvoasteissa.
Nuoremmasta, josta myöskin tuli amiraali, tehtiin lisäksi vapaaherra.
Hänenkin poikansa kohosi amiraaliksi ja saavutti Ranskan merisodassa
suurta mainetta.

Ruotsi sai, paitsi Tuomas Rajalinin henkilökohtaisen panoksen
sotalaivaston hyväksi myös hänen perintönään Suomesta kokonaisen
voimakkaan merisuvun, jonka jälkeläisiä vieläkin elää paroneina
Ruotsissa. Monella tavoin ja moninaisten korkojen kanssa Suomi on siis
aikojen kuluessa maksanut Ruotsille velan länsimaisesta sivistyksestään
ja oikeusjärjestyksestään.

Eräs Tuomas Rajalinin aikainen upseeri on hänestä lausunut seuraavan
koruttoman arvostelun: ”Hän oli peloton mies ja ammatissaan meidän
merimiehistämme taitavin ja perehtynein siihen aikaan.”

Tuomas Rajalin oli kuin pienoiskuva kansastaan: ei mitään häikäiseviä
loistotekoja, mutta koko elämä uupumattoman tarmon kannattamaa jäyhää
pyrkimystä eteen- ja ylöspäin. Vaikkakin hän oli varjossa elänyt ja
vaatimatonta sukuperää, hänen miehekäs kuntonsa oli kuitenkin sitä
lajia, jota ajanoloon on mahdoton huomiotta sivuuttaa. Ja niinpä hän,
itse koskaan esille pyrkimättä, päätti päivänsä yhteiskunnan huipulla.
Kunpa tulevaisten aikojen historia voisi merkitä lehdilleen samanlaisia
piirtoja koko siitä kansasta, jonka poikia merisankari Tuomas von Rajalin
oli.

Kyösti Wilkuna

KANSAN VALITSEMIA SOTAPÄÄLLIKÖITÄ

MIKKO SALLINEN, LAURI ROIVAS, TAPANI RÄTY

Häikäilemätön ja röyhkeä hattupuolue oli kuin olikin saanut
valtiopäivillä ajetuksi tahtonsa läpi huolimatta järkeväin ja
maltillisten ainesten vastustuksesta. Niin joutui Suomi taas uuden
kerran sodan jalkoihin, kun elämä isonvihan kauhujen ja kärsimysten
jälkeen oli parahiksi uudelle oraalle päässyt. Syyskesällä 1741
alkoivat sotatoimet ja loppumattomien venäläisjoukkojen nähtiin
marssivan Viipurin ohi, kullakin sotilaalla oli selässään lähes itsensä
kokoinen limppu. Lappeenrannassa tapahtui ensimmäinen huomattavampi
yhteenotto, jossa suomalais-ruotsalainen sotajoukko joutui perinpohjin
häviölle. Sen jälkeen asiat kehittyivät askel askelelta yhä kurjempaan
ja häpeällisempään suuntaan. Koko sota oli osoituksena siitä, kuinka
Ruotsin sotilaallinen selkäranka oli Pultavan taistelussa
auttamattomasti ja ainiaaksi murtunut ja kuinka Suomea tuohon maahan
liittäneet siteet olivat arveluttavasti lahonneet.

Miltei ainoana valokohtana tämän häpeällisen ja mieltä masentavan sodan
historiassa on se into ja urheus, millä Pohjois-Karjalan talonpojat
vuoden 1742 kuluessa itse valitsemiensa päällikköjen johdolla
puhdistivat maakuntansa vihollisista.

                                                  ⸻

Savupirtin ikkunaluukku oli työnnetty puoleksi auki, päivä pistihe
siitä sisään ja valaisi yhdestä hongasta veistetyn pöydän, jonka
ääressä kaksi miestä istui aterioimassa. Pöydän toisessa päässä leipoi
rotevatekoinen, nuorenpuoleinen nainen piirakoita ja orteen
ripustetussa pärekopassa, jonka nainen jauhoisilla käsillään tavan
takaa tyrkkäsi heiluvaan liikkeeseen, äänteli pienokainen. Kahden
varttuneemman lapsen äänet kaikuivat pihalta, jossa he touhusivat
kelkan kanssa.

— Eikö siellä Eimisjärvellä päin ole vihollisista mitään kuultu? kysyi
nainen luoden miehiin katseensa.

— Ei ole sota tuntunut siellä enempää kuin täällä Konnunniemen
puolellakaan, vastasi miehistä lyhyempi ja hartiakkaampi.

— Kiihtelysvaaran pappi kertoi minulle kynttelinpäivän aikana, että
joulun tienoissa on tehty aselepo, mainitsi pitempi miehistä, joka
istui isännän paikalla pöydän päässä. — Eikä ole kuulunut, että sitä
olisi vielä purettu. Äijillä on ollut kuulemma Pietarissa muuta hommaa,
etteivät ole joutaneet sotimaan. Pietari-vainajan tytär kuuluu
kiepauttaneen itsensä keisarin istuimelle ja siitä lie riittänyt
kaikenlaista jälkiselkkausta.

— Kuulin siitä minäkin jo muutamilta Korpiselän miehiltä, jatkoi
toinen. — He kertoivat saaneensa tehdä valankin uudelle
keisarinnalleen. Heillä on siis jo kolmatta kertaa akanpuoli keisarina
sitten isonvihan. Tämä nykyinen on nimeltään Elisapetti.

— Jospa nyt syntyykin pian rauha, kun naisihminen on päässyt keisarin
istuimelle, arveli emäntä.

— Akkaväkeen ei ole luottamista senkään vertaa kuin miehiin,
naurahtivat miehet. — Niiden mieli heilahtaa niin helposti tuulten
mukaan.

Miehet lopettivat ateriansa, johon oli kuulunut karkeata leipää, pari
uunissa paistettua oravaa ja ohrapuuroa sekä piimää. He nousivat
pöydästä ja pitempi arveli:

— Kaipa tässä nyt jaksettaneen karhunpesälle hiihtää. Siellä onkin
mainio keli.

— Kun vähän varrotte, niin joutuvat nämä piiraat eväiksenne, että
jaksatte sieltä takaisinkin hiihtää, virkkoi emäntä.

Miehet istahtivat sivupenkille ja alkoivat jutella edessä olevasta
karhunjahdista. He olivat näköjään yhdenikäiset, siinä puolivälissä
neljääkymmentä. Pitempi, notkealiikkeinen mies, jolla oli avonaiset
kasvonpiirteet ja leuassa lyhyt ruskea kihara parta, oli talon isäntä,
nimeltään Mikko Sallinen. Muutamia vuosia sitten hän oli Liperin
Röksänkylästä muuttanut tänne Ilomantsin lounaiskulmalle joutuen siten
jahtitoverinsa Laurin naapuriksi, joka oli Roivaksen sukua. Tosin he
eivät olleet mitään rajanaapureita, sillä Roivaksen taloon Eimisjärven
kylään oli kokonaista pari peninkulmaa. Mutta sehän ei ollut
niihin aikoihin Karjalan saloilla matka eikä mikään. He olivat
molemmat laajalti tunnettuja metsämiehiä ja karhunkaatajia. Koska
kummallakin oli varsin vähäiset talot, he joutivat pitkin talvea
samoilemaan metsissä. Siten olikin metsänkäynti muodostunut heidän
pääasiallisemmaksi elinkeinokseen. Lisäksi he olivat saavuttaneet
mainetta taistellessaan edellisvuosina rajan takaa ryöstöretkille
tulleita sissejä vastaan. Pari eri kertaa he pienen mutta rohkean
miesjoukon etunenässä olivat pelastaneet maakunnan sellaisten
rosvojoukkojen hävityksiltä.

Roivas oli illalla Sallisen kutsusta saapunut Konnunniemeen. Viimeksi
mainittu oli syystalvella keksinyt karhunpesän Haarajärven sydänmailla
ja sinne heidän oli nyt tarkoitus hiihtää.

Emäntä otti piiraat uunista, Mikko-isäntä sovitti ne hylkeennahkaiseen
laukkuunsa ja kumpikin otti naulasta pitkäpiippuiset luodikkonsa.
Karhukeihäät, joita sopi samalla käyttää suksensauvana, seisoivat
ovinurkassa. Varustuksiin kuului vielä leveäteräinen kirves, joka
työnnettiin vaaleasarkaista mekkoa kiertävän villavyön alle.

— Luikkipa haukkuu ulkona sillä äänellä kuin vieraita olisi tulossa,
virkkoi Sallinen, kun he olivat jo valmiit lähtemään. Hän työnsi päänsä
ikkuna-aukosta ja loi katseensa vaaran rinteelle, jota pitkin tie hänen
taloonsa kohosi. — Puolikymmentä miestä pyssyt selässä hiihtää tänne
niin että lumi tuiskuaa.

— Herra varjelkoon, eihän vain vihollisia! huudahti emäntä keskeyttäen
askarensa.

— Eihän ne nyt toki niin hulluja ole, että noin pienellä joukolla
juuri meille tulevat, arveli Sallinen rauhallisesti.

— Mutta jos niillä on vihollinen takanaan?

— Eipä näy muita liikkeellä niin pitkälle kuin silmä kantaa. Mutta
mikähän niitä nyt noin lennättää? Näkee jo hiihdosta, että jotain
tavallista kummempaa on matkassa. Maltas... eiköhän tuo etumainen ole
Röksän Haapalainen. Onpa kuin onkin. Ja Latukainen ja Lykkö
Tohmajärveltä. Niidenhän piti kaikkien olla rajavartiojoukossa
Kiteellä. Pian kuullaan, mitä siellä on tapahtunut.

Jo kuului suksen suihke pirttiinkin ja kohta sen jälkeen astuivat
vieraat hiestyneinä ja punoittavina sisälle.

— Jumalan terveeksi! — Miehet pistivät kättä kaikille tuvassa
oleville.

— Kiteeltäkö matka? Sallinen kysyi.

— Sieltä tullaan kuin tuli olisi hännässä, vastasi ensimmäisenä
pirttiin astunut, leveärintainen ja täyspartainen mies, jota Sallinen
oli nimittänyt Haapalaiseksi.

— No mitä niille main kuuluu? Kai aselepo on vielä voimassa?

— Vai voimassa! Olisitpa ollut toissa päivänä Kiteellä näkemässä, niin
tietäisit minkä verran ryssän sanoihin on luottamista. Ellet sitä
nimittäin ennestään tiedä.

— Mutta mitä siellä Kiteellä on sitten tapahtunut? Onko vihollinen
taas rajan tällä puolen?

— On, ja lähes kolmentuhannen miehen voimalla.

— Kasakoitako?

— Kasakoita ja muuta roskaa lisäksi. Päällikkönä muuan kenraali —
mikä lie ulkomaalainen heittiö. Sortavalasta käsin painoivat
päätäpahkaa Kiteelle. Ensiksi tuli hajanaisia parvia, toissa päivänä
sitten pääjoukko.

— Entä te? Rupesittekos vastarintaan?

— Hittoako varten me siellä muutenkaan olisimme koolla olleet, vastasi
Haapalainen ärtyisesti. — Me tahdoimme, että olisi heti käyty
kärkiparvien kimppuun, jolloin me varmasti olisimme voittaneet. Mutta
kruunun asettamat upseerit eivät uskaltaneet, olivat jänishousuja.
Samanlaisia raukkoja olivat heidän miehensäkin. Eivät ryhtyneet
taisteluun silloin kun vihollisia oli vähemmän ja me olisimme voineet
ajaa ne takaisin. Kun vihollisen päävoima tuli Kiteelle ja alkoi
saartaa, nuo raukat antautuivat ampumatta yhtään laukausta. Mutta me
talonpojat emme antautuneet, vaan kävimme päin. Kovin suuri ylivoima
oli kuitenkin vastassamme. Kymmenen yhtä vastaan. Toistasataa miestä
jäi kentälle, osa taisi joutua vangiksi. Me loput, kuutisenkymmentä
miestä, hakkasimme tien itsellemme ja pelastuimme.

Pirtissä syntyi tukala äänettömyys. Sallinen sen vihdoin katkaisi.

— Vai niin surkeasti siellä asiat päättyi, hän lausui. — Ja nyt koko
lauma tietysti ryöstää ja polttaa sielläpäin.

— Kiteen kirkonkylä on jo porona, jatkoi Haapalainen. — Eikä viivy
kauan, ennen kuin ne leviävät tännekin. Jos me nimittäin annamme niiden
rauhassa temmeltää. Vai annammeko, Sallinen?

— Ei niin kauan kuin johonkin kykenemme, vastasi puhuteltu, jonka
kasvot ja silmät olivat äkkiä saaneet päättäväisen ilmeen. — On kai
Karjalassa vielä miehiä, jotka uskaltavat ojentaa pyssynsä muutakin
kuin metsänotusta vastaan. Olimme tämän Roivaksen kanssa lähdössä
karhunajoon, mutta taisikin tulla toisenlainen jahti. Mitä sanot,
jätetäänkö karhu kasvamaan ja lähdetään toisenlaiseen jahtiin?

— Niinpä tässä jo hengessäni päätin, vastasi Roivas yksivakaisesti.

— Oli hyvä, että tapasimme saman tien tämän Roivaksenkin, Haapalainen
puuttui taas puheeseen, — sillä hänelle meillä oli myös asiaa. Ja se
näyttää onnistuvan, sillä te puhutte molemmat kuin miehet.

— Oliko teillä kenties jotain muutakin kuin saada meidät yhtymään
joukkoon? kysyi Sallinen.

— Oli hiukan enemmänkin. Me ryssän saarroksista päässeet olimme eilen
koolla Onkamossa. Siellä päätettiin kerätä lisää miesvoimaa ja
päälliköiksi päätimme ottaa teidät molemmat. Kruunun upseereja emme
enää huoli. Meidät lähetettiin ilmoittamaan teille kokouksen
päätöksestä. Maanantaina oli määrä sekä entisten että uusien miesten
kokoontua Kiihtelysvaaran kirkolle, tai jos vihollinen on jo sinne
ehtinyt, niin sitten Revonkylään. Mitä sanotte?

— Kuten kuulitte, tulemme molemmat mukaan, lausui Sallinen hetken
mietittyään. — Mutta miksi juuri päälliköiksi? Teidän joukossannehan
on miehiä, jotka ovat olleet taistelussa mukana. Miksi ei valittu
esimerkiksi tätä Haapalaista?

— Emmepä rupea tässä turhia kinastelemaan ja kursailemaan, virkkoi
viimeksi mainittu. — Te kumpikin olette jo ennen kunnostautuneet ja
koko Karjalassa tiedetään, mitä miehiä te olette. Jompikumpi tai
molemmat teistä ovat ylimmät päällikkömme. Minä johdatan alipäällikkönä
oman kulmakuntani miehiä. Sellainen oli kokouksen päätös.

— Eihän sovi olla kahta ylipäällikköä, siitä tulee vain sotkua,
ilmoitti nyt Roivas mielipiteensä. — Sallinen olkoon ylipäällikkönä,
minä toimin niin kuin Haapalainenkin alipäällikkönä.

— On siis päätetty, että Sallinen on meidän kenraalimme, lopetti
Haapalainen asian. — Roivas olkoon hänen kapteeninsa. Ja nyt meidän on
kiireesti vietävä viesti Ilomantsin ja Pielisten puolelle, että miehet
kokoontuvat maanantaina Kiihtelysvaaralle.

Emäntä valmisti matkasta väsyneille miehille aterian ja isäntä pani
saunan lämpiämään, sillä eihän heidän puhdasverisinä suomalaisina
sopinut niin tärkeään toimeen valmistautua ilman saunomista. Kohta
kylvystä tultua miehet nousivat suksilleen ja hajaantuivat eri
ilmansuunnille. Maaliskuu alkoi olla puolessa, ilmassa oli jo kevään
tuntua ja suksi juoksi liukkaasti pitkin häikäisevää hankea.

Aselepo oli joulukuun alussa tehty määräämättömäksi ajaksi. Venäläiset
olivat sen nyt lopettaneet ja kenraali Fermor oli hyökännyt rajan yli
Kiteelle. Siellä oli luutnantti Bergmanin ja vänrikki Knorringin
johtama pieni rajavartiosto, jonka vahvistukseksi oli kerääntynyt
muutamia satoja talonpoikia. Mainitut upseerit löivät epäröimisellään
laimin taistelun oikean hetken ja laskivat sitten sotilaineen
ryhdittömästi aseensa, kuten edellisestä on selvinnyt. Näin oli
maakunnan puolustaminen jäänyt kansan omiin käsiin. Ripeästi se siihen
ryhtyikin. Kuin kulovalkea levisi tieto Kiteen tapahtumista ympäri
pohjoisia pitäjiä. Joka talossa, missä vain oli kynnelle kykeneviä
miehiä, paahdettiin suksia, teroitettiin keihäitä ja valettiin luoteja.
Ja maanantaina hiihti joka ilmansuunnalta miehiä Kiihtelysvaaran kirkolle
.

Enonkylästä saapui muiden mukana kolme Rädyn veljestä, Heikki, Risto ja
Tapani. Heidän isänsä, Antti Räty, toimi vielä kihlakunnan
postinkuljettajana, vaikka olikin jo vanha ja kivulloinen mies.
Voimallinen hän oli miehuusvuosinaan ollut ja isonvihan aikana hän oli
tehnyt monta urotyötä, käydessään Pielisen kulmilla pienen miesjoukon
kanssa sotaa omissa nimissään. Siitä hän oli tullut niin kuuluisaksi,
että itse Simo Hurtta oli kerran vartavasten tullut häntä katsomaan.

Nyt ei ukko enää kyennyt mukaan, mutta olipa hänellä sen sijaan
lähettää kolme poikaa. Vanhin veljeksistä, Heikki, oli jo useita vuosia
toiminut isäntänä kotitalossa. Mutta nuorin heistä, Tapani, otti
sotapolulla kuin itseoikeutettuna johdon käsiinsä. Hän oli kookkain ja
hartevin veljeksistä, lisäksi ripeäliikkeinen, päättävä ja tuima
katseeltaan. Näki kohta, että sitä miestä ei ollut hyvä ärsyttää. Enon
puolen miehet olivat jo valinneet hänet johtajakseen. Siten hänestä
Roivaksen ja Haapalaisen ohella tuli yksi alipäällikkö lisää Sallisen
joukkoon.

Miehiä kokoontui Kiihtelysvaaran kirkolle neljättäsataa. Sallisen
liikkeelle lähettämät tiedustelijatkin palasivat ja ilmoittivat, että
noin viisisatamiehinen vihollisjoukko oli tehnyt tuhojaan Tohmajärvellä
ja oli nyt tulossa Kiihtelysvaaraa kohti. Luultavastikin se yöpyisi
Onkamoon.

Mitä tehdä? Vartoako täällä niiden tuloa vai lähteäkö vastaan?
Vihollisella oli ylivoima. Se ei itsessään merkinnyt mitään, mutta oman
joukon kehno aseistus arvelutti Sallista. Ainoastaan osalla miehiä oli
pyssyt. Useimpien ainoana aseena oli keihäs tai tappara. Mutta oli
yritettävä. Onkamoon hyökkäämistä vaativat varsinkin Kiihtelysvaaran
miehet, joiden koteja vaara lähinnä uhkasi.

Voimien epätasaisuuden takia oli viisainta käydä yllättäen vihollisen
kimppuun. Päätettiin siis lähteä liikkeelle ja käydä sydänyöllä
rynnäkköön.

Iltahämärässä Sallisen joukko saapui Onkamojärven pohjoispäähän. Siinä
pysähdyttiin levähtämään ja odottamaan eteenpäin lähetettyjä
tiedustelijoita. Nämä palasivat parin tunnin kuluttua ja ilmoittivat
vihollisten asettuneen taloihin Onkamo- ja Särkijärvien väliselle lähes peninkulman
pituiselle kannakselle.

Sallinen jakoi miehet kolmeen joukkoon, joiden tuli yhtä monelta
suunnalta samanaikaisesti hyökätä vihollisen kimppuun. Roivas sai yhden
joukon kanssa hiihtää Särkijärven ympäri sekä hyökätä etelästä
kannakselle. Tapani Räty hyökkäisi lännestä kierrettyään Onkamossa
olevan ison Makkolan saaren. Sallinen itse kävi kimppuun pohjoisesta.
Juuri sydänyön hetkenä tuli aloittaa rynnistys ja jos kannas olisi
pakko jättää vihollisen haltuun yhdyttäisiin Kostamolammen
pohjoispäässä.

Otava osoitti juuri puolta yötä, kun Sallinen miehineen karkasi
juoksujalkaa ensimmäisten talojen kimppuun. Vahdit ennättivät hälyttää,
ennen kuin saivat keihäistä surmansa, ja puolipukeutuneita vihollisia
syöksyi ulos taloista. Pitkin pihoja ja pihasolia taisteltiin tähtien
valossa. Syntyi heti käsirysy eikä ampuma-aseita juuri voinutkaan
käyttää, sillä ystävät ja viholliset olivat aivan sekaisin. Kirves
kädessään Sallinen liikkui huimana ja notkeana huudellen kehotuksia
miehilleen ja iskien maahan jokaisen kätensä ulottuville joutuneen
vihollisen.

Ensimmäisistä taloista selvittyä hyökättiin eteenpäin. Mutta siellä oli
vihollinen jo ehtinyt järjestyä ja Sallisen joukkoon alkoi sataa
kuulia. Sitten joukko ratsumiehiä odottamatta karkasi täyttä ravia
päälle. Sallisen rivit menivät hajalle ja miehet etsivät suojaa mistä
saivat. Etenemistä ei voinut enää ajatella.

— Kostamolammille, mutta hätäilemättä ja järjestyksessä! huusi
Sallinen.

Päivän valjetessa olivat kaikki hengissä säilyneet sovitussa
kokoontumispaikassa. Viimeisenä saapui Räty miehineen. Hän oli vielä
täyden taistelukiihkon vallassa ja alkoi vaatia, että hyökkäys
uudistettaisiin heti. Hän oli vallannut koko keskiosan kannasta, mutta
sitten hänenkin oli täytynyt peräytyä, kun viholliset olivat saaneet
apuväkeä kahdelta suunnalta. Harmissaan siitä, ettei ollut voinut
kuljettaa pois vihollisten kokoamaa ryöstösaalista, hän olisi tahtonut
heti palata taistelukentälle. Siihen eivät toiset johtajat kuitenkaan
suostuneet. Päätettiin sen sijaan valita Kiihtelysvaaraan johtavan tien
varresta hyvä puolustuspaikka ja odottaa, lähtisikö vihollinen sille
suunnalle.

Niin ei kuitenkaan käynyt. Yöllisestä hyökkäyksestä säikähtyneenä
vihollinen lähti takaisin etelää kohti jättäen Onkamoon satakunta
kaatunutta. Sallisen koko joukon mieshukka supistui pariinkymmeneen.
Ryöstösaaliinsa vihollinen vei mennessään, mutta taistelutanner jäi
kuin jäikin suomalaisten haltuun.

Savonlinnan läänin maaherrana toimi siihen aikaan vanha karoliini K.J. Stjernstedt,
joka väsymättömällä innolla hoiteli lääninsä puolustusta
minkä noissa tukalissa oloissa suinkin voi. Hänen puheilleen lähti nyt
Sallisen kehotuksesta Roivas kertoakseen hänelle verekset uutiset sekä
saadakseen aseita ja varusteita talonpoikaisarmeijalle. Rantasalmella
Roivas tapasi maaherran, joka oli sangen tyytyväinen talonpoikain
toimiin. Hän vahvisti heidän päällikkövaalinsa ja lähetti Roivaksen
mukana sen vähän aseita ja ampumatarpeita, mitä hänen hallussaan oli.

— Otetaan ryssältä lisää, Sallinen lohdutti miehiään.

Piakkoin siihen tulikin tilaisuus. Saapui näet tieto, että uusia
vihollisjoukkoja oli Korpiselän kautta matkalla pohjoisia pitäjiä
kohti. Kiireesti Sallinen lähti miehineen uhatulle suunnalle.
Tullessaan Ilomantsin lounaiskulmalle he kuulivat vihollisen lähenevän
Oskolankylää, joka oli Sallisen kotoa noin peninkulman päässä etelään.
Nopeasti Sallinen järjesti miehensä väijyksiin mainitun kylän
lähistölle.

Illan suussa lähestyi tienoota pahaa aavistamatta noin parisatamiehinen
vihollisjoukko. Yhtäkkiä pyssyt alkoivat paukkua mäkien rinteissä
kahdella suunnalla. Ja kun vihollinen oli vielä puolipökerryksissään,
tulla sujahti eri puolilta suksimiehiä yhtenä lumiryöppynä ja niiden
pitkät keihäät ja leveäteräiset kirveet alkoivat levittää ympärilleen
tuhoa ja kuolemaa.

Tämä vihollisten etujoukko tuli miltei perin juurin tuhotuksi. Ja nyt
saatiin hyvänmoinen täydennys vaillinaiseen aseistukseen. Reippain
mielin hiihdettiin seuraavana aamuna rajaa kohti ja pysähdyttiin
Öllölänniemeen, josta lähetettiin suksimiehiä edelleen Korpiselkää
kohti ottamaan selkoa, oliko sieltä odotettavissa uusia
vihollisjoukkoja.

Auringon laskun aikaan tiedustelijat palasivat tulista vauhtia ja
toivat sanan, että vihollisjoukko lähenee täydessä marssirivistössä.
Oppaana tällä joukolla tiedustelijat tiesivät olevan — erään
konnunniemeläisen, joka oli äskettäin kadonnut paikkakunnalta ja joka
tunnettiin Sallisen vihamieheksi. Niinpä niin, täytyyhän jokaisella
huomatulla suomalaisella olla aina Joukahaisensa.

Sallinen oli jo valinnut joukolleen puolustusaseman. Se oli erinomainen
luonnon luoma vallihauta Poukkurinteellä, jonka editse Korpiselältä
tuleva talvitie kulki. Vallihaudan muodosti syvänne, joka keväisin
täyttyi vedellä, mutta oli kesällä ja talvella kuiva. Sen molemmat
seinämät muodostivat suojaavan harjanteen, jolla kasvoi tiheä näreikkö.
Tähän syvänteeseen Sallinen sijoitti miehensä. Kaksi pienempää joukkoa
asettui Roivaksen ja Rädyn johdossa syrjemmäksi metsään, ja näiden oli
määrä ahdistaa vihollista sivuilta.

Varrottiin. Hiljaisina levisivät ympärillä äärettömät erämaat ja
jäätynyt hangenpinta kimalteli kevättalvisen kuun hohteessa. Jännitys
kasvoi hetki hetkeltä.

Jo kuului ääniä, reen jalasten kitinää ja satojen askelten töminää.

— Muistakaa malttaa mielenne, sanoi Sallinen viimeisen kehotuksensa.
— Kukaan ei saa laukaista ennen kuin minun pyssystäni tuli välähtää.

Vihollisen etujoukko tuli näkyviin. Tulijat lähenivät huolettomasti
eivätkä näyttäneet aavistavan mitään. Yhä lähemmäksi he saapuivat
Poukkurinnettä, jonka näreiden lomasta ojentui heitä kohti satakunta
raehauleilla ladattua pyssynpiippua. Yhtäkkiä rikkoo öisen hiljaisuuden
kumea pamaus. Silmänräpäyksessä sitä seuraa korvia vihlova, huumaava
räiske. Pensaiden välistä leimahtelee tuli ja pökertyneiden venäläisten
korvissa viheltävät ja vinkuvat raehaulit. On aivan kuin metsänhenget
olisivat raippoineen ja piiskoineen karanneet heidän keskelleen.
Kymmenittäin heitä makaa hangella huutaen ja valittaen, ja ennen kuin
he ehtivät tuolta turman paikalta pois, räiskähtää heidän ympärillään
uusi vihurinpuuska. Suinpäin he syöksyvät nyt takaisinpäin jättäen
tielle suuren joukon vaikeroivia tovereitaan.

Miehet hyökkäävät nyt poukamasta ajaakseen vihollista takaa. Mutta
Sallinen komentaa heidät takaisin varustuksen turviin. Parasta olla
toistaiseksi paljastamatta itseään viholliselle, joka arvatenkaan ei
vielä sen tien pakoon lähde. Ladataan siis pyssyt uudelleen ja
varrotaan taas...

Venäläisten päällikkö tahtoisi käydä hyökkäykseen ja karkottaa
karjalaiset asemista. Mutta hänen väkensä on suunniltaan säikähdyksestä
ja opas, joka on joutunut suoranaisen kauhun valtaan, kertoo
suurentelevia juttuja vihamiehestään Sallisesta ja tämän väen
paljoudesta. Kukaties siellä on vielä varsinaista sotaväkeäkin. Pelko
tarttuu lopulta päällikköönkin ja hän komentaa häiriön valtaan
joutuneen joukkonsa paluumatkalle.

Nyt Sallinen lähtee miehineen poukamasta. Pieniksi joukkueiksi
jakautuneina he seurailevat liukkailla suksillaan vihollisen
kintereillä ja molemmilla sivuilla. Yhtä mittaa pamahtelevat laukaukset
puiden välistä ja yhä vinhemmin pakenevat viholliset sirottaen
kaatuneitaan pitkin tietä. Noille vikkelille suksiniekoille he eivät
mahda mitään, sillä sellaisia suksimiehiä ei heillä ole itsellään ja
ratsumiehet eivät taas kykene syvässä lumessa heitä seuraamaan. Vasta
päivän valjetessa Sallinen jättää vihollisen rauhassa jatkamaan pakoaan
sekä palaa miehineen omalle puolen rajaa.

Sallinen piti edelleenkin tarkoin silmällä vihollisten hommia rajan
toisella puolen. Mutta mikään vaara ei sieltä enää sinä
uhannut. Vieläpä keskikesänkin Pohjois-Karjala sai olla rauhassa, niin
että talonpoikaisarmeijan jäsenet pääsivät kesäisiä kotitöitään
hoitamaan.

Mutta syksyllä puhkesi Ilomantsin ja Pielisten laajoilla perukoilla
tuhoisa sissisota. Rajan takaa samosi tuon tuostakin säännöttömiä
sissijoukkoja, joita ryöstönhimo oli houkutellut liikkeelle ja jotka
useinkin olivat samaa Karjalan heimoa, uskonnoltaan vain toisia.
Varsinkin tuli tunnetuksi ja vihatuksi eräs rajantakainen
sissipäällikkö, nimeltä Musta-Timo.

Lokakuun lopulla Sallinen ja Roivas olivat miehineen liikkeellä
Tohmajärven puolella, josta he olivat karkottaneet siellä riehuneen
rosvojoukon. Silloin saapui sana, että Suojärveltä käsin oli samonnut
kolmisatamiehinen joukko, joka oli ryöstänyt ja polttanut Eimisjärven
ja Konnunniemen sekä edennyt Enoon päin. Sallisen ja Roivaksen koditkin
olivat siis nyt tuhkana. Raivoissaan miehet lähtivät liikkeelle
kostaakseen nämä tihutyöt. He jakaantuivat kahdeksi joukoksi. Sallinen
lähti suuremman kanssa painaltamaan Enoa kohti. Roivas muutaman
kymmenen miehen kera Konnunniemeen. Hänen tuli katkaista siellä tie
vihollisilta, koska oli luultavaa, että he Sallisen tulosta tiedon
saatuaan lähtisivät suinpäin samoja jälkiä takaisin.

Eimisjärvelle tultuaan Roivas totesi, että hänen kotinsa samoin kuin
useimmat muutkin kylän talot olivat tuhkana. Perheensä ja kalleimman
omaisuutensa hän oli kuitenkin yhdessä Sallisen kanssa toimittanut
Liperin Röksän kylään, jossa nämä olivat paremmassa turvassa
viholliselta.

— Tämä on Mustan-Timon työtä, sanoi Roivas synkästi. — Mutta kyllä
minä siitä maksun perin!

Hän lähti miehineen Konnunnientä kohti. Puolitaipaleessa hän kohtasi
keskenkasvuisen pojan, joka kertoi, että viholliset palaavat
pohjoisesta suuren ryöstösaaliin kanssa. Rätyä peläten he eivät olleet
uskaltaneet edetä Enoon saakka vaan olivat kylliksi saalista saatuaan
kääntyneet paluumatkalle jo paljon aikaisemmin. Sallinen ei liioin
ollut vielä ehtinyt heidän kimppuunsa.

Roivaksen täytyi siis pienen joukkonsa kanssa hoitaa asiat yksinään.
Pojan tietämän mukaan viholliset olivat jo aivan likellä. Nopeasti
Roivas teki päätöksensä.

Edessä oli leveä ja vuolas Mäntyjoki, jonka yli tie Konnunniemeen kulki
siltaa myöten. Siinä päätti Roivas käydä vihollisten kimppuun. Hän
antoi miehille käskyn, jolloin nämä tarttuivat kirveisiinsä ja alkoivat
hakata sillan vuoliaisia. Aivan poikki ei niitä kumminkaan pantu, vaan
jätettiin sen verran tukipuuta jäljelle, että silta pysyi paikoillaan.
Mutta vähänkin raskaampaa painoa se ei kestäisi vaan romahtaisi alas.

Tämän tehtyään he piiloutuivat kahden puolen tietä sille puolen jokea,
josta vihollista odotettiin. Pyssyt ladattuina, keihäät ja kirveet
vierellään he makasivat louhikkojen ja pensaiden suojassa mielessään
tuima päätös tuhota perin pohjin kotiensa hävittäjät.

Ilta jo hämärsi kun väijyjäin korviin kantautui ääniä suurehkon
miesjoukon lähestymisestä. Vallitsi kolkko hiljaisuus, virran laineet
vain liplattivat sillanarkkuja vasten. Jo tulivat näkyviin sissit.
Sekavana rykelmänä he huolettomasti taivalsivat tietään, jutellen ja
naureskellen. Kaikilla oli jotakin kannettavaa ja joukossa oli myös
ryöstettyjä hevosia, jotka oli kuormitettu kaikennäköisellä saaliilla.

Etumaiset astuivat jo sillalle. Silloin pamahti Roivaksen pyssy ja sitä
seurasi heti parikymmentä tuimaa laukausta. Kauhuissaan kaikki
syöksyivät sillalle takimmaisten työntäessä etumaisia. Kuului valtava
rysähdys, jota säestivät kauhun huudot. Silta oli sortunut ja virran
lyijynkarvaiset laineet kuljettivat epätoivoisesti pinnalla pyristeleviä
miehiä.

Läheskään kaikki heistä eivät olleet ehtineet sillalle sen romahtaessa.
Mutta heitä uhkasi toisenlainen tuho. Kohta yhteislaukauksen ammuttuaan
Roivaksen miehet olivat tarttuneet kirveisiin ja keihäisiin rynnäten
kuin hornanhenget rannalla seisovien vihollisten niskaan. Harvat heistä
yrittivät vastarintaa ja sitä yrittäneet surmattiin siinä tuokiossa.
Useimmat heittäytyivät taakkansa ja aseensa maahan viskattuaan virtaan.

Hevosista oli osa kuormineen jäänyt rannalle. Kun Roivaksen miehet
hajaantuivat pitkin rantaa pelastaakseen joesta siellä uiskentelevia
tavaroita ja estääkseen vielä pinnalla näkyviä vihollisia pääsemästä
maalle, pamahti toisella rannalla muutamia laukauksia. Yksi kuulista
vingahti ihan Roivaksen korvan ohitse.

— Roivas, Roivas, a tuuhan sie tänne, niin suoles puuhun vyyhteämme!
kuului sieltä huuto.

Musta-Timo seisoi siellä kymmenkunnan toverinsa kanssa. Olivatko he
ehtineet yli ennen sillan romahtamista vai kuinka he olivat sinne
päässeet? Häijyjä uhkauksia huudellen he auttelivat virrasta maalle
niitä tovereitaan, jotka olivat jaksaneet uida rannan ulottuville.
Mutta kun Roivaksen miehet alkoivat kiireesti ladata pyssyjään, he
loittonivat nopeasti metsän suojaan, josta Musta-Timo huuteli vielä
pilkallisia huomautuksia Roivakselle.

— Sen hirtehisen ei pidä rajan yli pääsemän! sanoi Roivas hammasta
purren. — Kuka lähtee kanssani takaa-ajoon?

Siihen olivat kaikki valmiita. Roivas valitsi viisi rivakinta miestä,
määräten loput jatkamaan tavarain pelastamista.

Sillan hirsistä he kyhäsivät häthätää lautan, sauvoivat yli ja lähtivät
painaltamaan rosvojen jälkeen. Tuli pimeä ja heidän oli mahdoton nähdä
pitemmälle eteensä. Ei kuulunut myöskään pakenevain ääniä. Läpi yön he
painelivat kuitenkin eteenpäin ja saapuivat aamulla rajalle asettuen
siinä vartomaan vihollisiaan, joiden he otaksuivat viettäneen yötä
jossakin metsän kätkössä nuotion äärellä. Mutta heitä ei kuulunut koko
päivänä ja tyhjin toimin he palasivat Eimisjärvelle. Siellä he saivat
vihiä, että Musta-Timo miehineen olisikin kääntynyt Ilomantsin
suunnalle. Roivas lähti heti sinne.

Illansuussa he saapuivat Maukkulan kylään, jonka autiot talot olivat
poltolta säästyneet. He kohtasivat vanhan muorin, joka itku kurkussa
alkoi purkaa heille haikeita valituksia rosvojen tihutöistä. Aamulla
heitä oli tullut toistakymmentä kylään ryöstelemään ja kaikenlaista
kiusaa tekemään. Muorilta olivat vieneet ainoan lehmän ja luvanneet
syödä sen iltamurkinoikseen. Johtaja oli ollut iso, mustaverinen mies.

— Etpäs näe huomisaamua! urahti Roivas tapparansa vartta kouristaen.

Muori saattoi neuvoa ainoastaan suunnan, mihin rosvot olivat lähteneet.
Hetkeäkään hukkaamatta Roivas alkoi miehineen seurailla heidän
jälkiään.

Kauan he samoilivat pimeässä metsiä ristiin rastiin. Miehet jo väsyivät
ja ehdottivat yönuotiota tehtäväksi. Mutta Roivas ei hellittänyt.
Vihdoin he näkivät tulen pilkahduksen edessäpäin. Varovasti he hiipivät
lähemmäksi. Suojaisaan paikkaan kanervikkokankaan rinteeseen Musta-Timo
oli miehineen rakentanut nuotion. He olivat teurastaneet mukanaan
tuomansa lehmän ja paistoivat parhaillaan suuria lihakimpaleita.

— Tulis nyt Roivas, a sais lihoa, sanoi Musta-Timo nostaen
hiillokselta paistinkimpaleensa.

Miehet nauroivat ja ryhtyivät hyvillä mielin aterioimaan.

— Päästänkö jo sitä paholaista rintaan? kuiskasi yksi Roivaksen
miehistä.

— Ei millään mokomin! vastasi Roivas. — Minä haluan itse päästä
häneen kourin kiinni.

Hän sijoitti miehensä niin lähelle tulen valaisemaa aluetta kuin
huomiota herättämättä suinkin kävi laatuun, antoi heille ohjeensa ja
astui sitten nuotion piiriin.

— Tässä minä olen, hän sanoi pyssy ojennettuna. — Joka vain
liikahtaa, saa heti kuulan nahkaansa. Enkä minä ole yksin.

Hän viittasi päällään ja sissit näkivät joukon pyssynpiippuja puiden
takaa ojentuvan heitä kohti. Ikävästi ällistyneinä ja pelokkaasti
pälyillen he istuivat alallaan, toisilla suussaan juuri haukattu pala.
Musta-Timo koetti huomaamatta hivuttautua lähemmäksi pyssyään, jonka
hän oli asettanut nojalleen honganrunkoa vasten.

— Alallasi taikka —! jyrähti Roivas, tähdäten pyssynsä
rosvopäällikköön, joka hammasta purren kyyristyi maahan. — Jos sinussa
on miestä, niin pane puukkosi syrjään ja tule ottelemaan mies miestä
vastaan. Minä lupaan miesteni puolesta, että te saatte rauhassa mennä
menojanne, jos sinä vain voitat minut. Mutta muut pysykööt sen aikaa
alallaan, elleivät mieli saada noita pyssyjä laukeamaan.

— Oli männeeks! sanoi Musta-Timo, laski puukkonsa maahan ja nousi
seisomaan.

Roivas asetti pyssynsä puunrunkoa vasten. He astuivat muutaman askelen
eteenpäin ja tarttuivat toisiinsa tuimin ottein. Syntyi vimmattu
ähellys. Musta-Timo oli vahva mies, huomattavasti kookkaampi kuin
Roivas. Painin temmellyksessä hän kiskoi Roivasta askel askelelta,
nähtävästi määrätyssä tarkoituksessa kohti omia miehiänsä. Sen Roivas
huomasi ja tehden äkkiä hurjan ponnistuksen heitti vastustajansa
selälleen. Kipeästi parkaisi silloin Musta-Timo, sillä hän oli kaatunut
maassa makaavan puunrungon päälle ja oksantynkä oli tunkeutunut hänen
hartiainsa väliin. Hänen miehensä syöksyivät ylös ja yrittivät temmata
aseensa, mutta samassa Roivaksen miesten pyssyt alkoivat paukkua. Viisi
sissiä kaatui nuotion äärelle, loput loikkasivat metsään. Mutta Roivas
oli jo heidän kintereillään ja hänen tapparansa kaatoi heistä yhden
toisensa jälkeen.

Niin sai Musta-Timo jäljellä olevine miehineen surmansa pimeänä
lokakuun yönä Ilomantsin saloilla. Voittajat ottivat heidän
ryöstösaaliinsa ja palasivat hävitetyille asuinsijoilleen.

                                                  ⸻

Pielisjärven kulmille ei koko sodan aikana ilmestynyt säännöllisiä
sotajoukkoja, omia paremmin kuin vihollisiakaan. Mutta siitä huolimatta
leimahtelivat tänä syksynä sielläkin sodan liekit. Rajan takaa tulleet
säännöttömät sissijoukot tekivät siellä tuhojaan hyökkäillen
äkkiarvaamatta, tavallisesti sydänyöllä rauhallisten kylien kimppuun,
ryöstäen mitä mukanaan voivat kuljettaa ja pistäen lopuksi talot
palamaan.

Tapani Räty taisteli sillä kulmalla pienoisen joukkonsa kanssa heitä
vastaan. Väliin hän oli ypöyksinäänkin liikkeellä. Niinpä hän syyskuun lopulla
ajoi takaa erästä pienehköä rosvojoukkoa, joka oli päässyt
pakoon Enosta, missä hän miehineen oli tuhonnut heidän päävoimansa.
Vornansillan lähellä hän tapasi heidät, kun he olivat asettuneet
nuotiolle jokitöyräälle yötä viettämään. Rädyn pitkäpiippuisessa
pyssyssä oli ankara panos; hän tähtäsi siten, että sai kaksi
perättäistä miestä pyssynsä eteen ja ampui. Molemmat kuukertuivat
maahan.

— Hoi miehet, käykää päälle! hän huusi sen jälkeen olemattomille
miehilleen.

Typertyneet rosvot, joita oli enää kuusi jäljellä, heittäytyivät jokeen
muka yli päästäkseen ja hukkuivat sinne. Toisen yhdeksänmiehisen
joukkueen hän yllätti seuraavana aamuna eräästä kaskiriihestä, jossa he
kuorsasivat makeimmassa aamu-unessa. Hän salpasi toisen ovenpuoliskon
kiinni, ja kun sissit koettivat jäljellä olevasta ahtaasta aukosta
tunkeutua ulos, jokainen heistä sai surmansa hänen tapparastaan.

Olipa hän sitten kuukautta myöhemmin parinkymmenen miehen keralla
partioimassa Pielisjärven itäkulmalla, jonne häntä oli pyydetty avuksi.
Hattuvaarassa hän kohtasi äkkiarvaamatta lähes kymmenen kertaa
suuremman vihollisjoukon ja joutui epätasaiseen taisteluun. Hänen pieni
joukkonsa lyötiin hajalle ja ainoastaan pimeän turvin hän itse pääsi
pakenemaan metsän suojaan.

Lopen uupuneena hän osui heinäladon luo eräällä metsäniityllä. Hän
kiipesi heinien päälle katon rajaan ja vaipui uneen. Aamuhämärissä hän
heräsi siihen, että hänen pyssynsä ja kirveensä, jotka hän oli laskenut
vierelleen heinille, temmattiin pois.

— Jo nyt olet säkissä, Räty! kuului ulkoa ääni, jota säesti monen
miehen pilkkanauru.

Kymmenmiehinen vihollisjoukko oli seuraillut hänen jälkiään ja
saartanut hänet latoon.

— Niinpä ollaan, mutta säkinsuu ei näytä vielä olevan kiinni, vastasi
Räty tyynesti samalla kun hänen aivonsa toimivat kiihkeästi löytääkseen
jonkin pelastuksen tien.

— Ka kohta vedetään suukin kiinni, huusivat sissit. — Elä sie, veli
hopea, hätäile! Suat ite valita, poltammeko siut sinne heiniin vai
tinanko kurkkuus valamme.

Kuului rytinää ja siinä samassa Räty seisoi ladonkatolla. Rosvot eivät
ehtineet hämmästyksestään tointua kun heidän keskellen alkoi pyrynä
lennellä kattomalkoja. He hajaantuivat ja siinä samassa Räty loikkasi
maahan kädessään pelottavan pitkä koivupuinen malka.

— Eipäs olla enää säkissä! hän huusi ja alkoi huimia.

Viisi rosvoista sai surmansa hänen kangestaan ja loput pötkivät
suinpäin pakoon. Räty korjasi omansa ja kaatuneiden aseet ja lähti
kokoamaan itselleen uutta joukkoa.

Näin taisteltiin noilla kaukaisilla perukoilla, jossa asui vapautta
rakastava, esi-isäin tavoille uskollinen kansa. Sillä aikaa kun
ruotsalaiset kenraalit Suomen tekivät raukkamaisen teon
toisensa jälkeen, tapahtui täällä sankaritekoja, jotka olisivat
ansainneet aikakirjoissamme paljon maineikkaamman sijan kuin mitä
niille tähän saakka on suotu.

Vaikka Pohjois-Karjalakin sai kokea sodan hävityksiä, säästyi se
kuitenkin pahemmilta vaurioilta — omain miesten urhokkuuden ansiosta.
Kansa onkin säilyttänyt kiitollisessa muistissa Sallisen, Roivaksen ja
Rädyn nimet. Elääpä Rädyn muisto seuraavassa sananparressakin: ”Suti,
puti matkaan! Rätykäinen tulee!” mikä osoittaa, kuinka pelätty Räty
lopulta oli rajantakalaisten keskuudessa.

Myöhempinä aikoina kehotettiin esivallan taholta valitsemaan Karjalan
jääkärien alipäälliköksi näiden kuuluisain sissipäälliköiden
jälkeläisiä. Niinpä heitä oli mukana Kustaan sodan ja sittemmin
Suomen sodan taisteluissa, jolloin vanhojen karjalaisten
talonpoikaispäälliköiden riviin liittyi uusi loistava nimi: Olli Tiainen
. Ja varmasti näiden muinaisten urhojen jälkeläisiä oli myöskin
siinä taistelussa, joka historiassamme kantaa nimeä Suomen vapaussota.

Kyösti Wilkuna

REVONTULTEN LOIMUTESSA

CARL JOHAN ADLERCREUTZ

Oli pakkaspäivä tammikuun alussa 1809. Suomen armeijan nälkään ja
tauteihin nääntymäisillään olevat tähteet olivat edellisen vuoden loppuviikkoina
nietoksien halki kahlanneet Oulusta Kemijoen taakse ja
ne oli siellä sijoitettu kyliin ja taloihin Kemin ja Tornion
välimaille. Noita rakkaan, tuonaan vielä voittoisan armeijansa
lamaanlyötyjä rippeitä oli vielä viimeisen kerran käynyt tarkastamassa
kenraali Adlercreutz, joka sodan Suomessa päätyttyä katsoi tehtävänsä
sen todellisena, joskaan ei nimellisenä ylipäällikkönä päättyneeksi ja
oli juuri lähdössä Tukholmaan tekemään tiliä toimistaan ja sodan
surkeiden tulosten syistä. Hän oli tarkastanut pitkin Kemijoen vartta
asetetun rajavartioston asemat, oli heittänyt hyvästit siellä vielä
asepalvelusta suorittaville joukko-osastoille, joita hän rakasti ja
jotka ihailivat häntä, ja nousi nyt rekeen matkustaakseen pois, ensin
Haaparantaan, jossa pääesikunta sijaitsi, ja sieltä sitten etelään
päin.

Päivä oli puolessa, mutta pohjolan harmaja hämärä peitti kuitenkin
lumisen, aukean ja alavan maiseman jäätävään, sumuiseen huntuunsa. Reki
lähti huurteisen hevosen vetämänä ja jalasten vinkuessa pakkaslumessa
verkalleen lipumaan länteen päin.

Reen perällä istui kookas, kyömynenäinen ja susiturkkeihin verhoutunut
mies, jonka terävät silmät tähystivät raskasmielisesti autiota maisemaa
ja jonka luisevilla kasvoilla lepäsi ankaraksi jähmettynyt piirre.
Hänen murheellista, sydänjuuria myöten surevaa mieltään masensi kaiken
muun lisäksi vielä tämä luonnon lohduton yksitoikkoisuus. Äskeisellä
tarkastusmatkalla hänen rintansa oli ollut pakahtua pakkasessa
värjöttäville pojilleen jäähyväisiä lausuessaan, ja kumminkin hän
tiesi, että näiden miesten kohtalo ei sittenkään ollut raskain. Vielä
kurjemmassa tilassa olivat ne tuhannet, jotka kuumesairaina makasivat
pienissä, harmaissa, lumenpeittoisissa ja täyteensullotuissa mökeissä
maantien varrella, ja jotka riittävää hoitoa saamatta olivat tuomitut
sinne kuolemaan. Ja he olivat kuitenkin kaikki taistelleet sankareina
maansa puolesta. Nyt niitti tauti sitä kallista viljaa, sitä
kelvollista sotilasainesta, jota pystyvä sodanjohto olisi voinut
käyttää kotiseudun pelastamiseen. ”Suomen armeija on piankin Peräpohjan
hautuumailla”, oli eräs hänen upseereistaan äsken synkästi virkkanut.
Ja mies puhui totta!

— Miksi piti käydä näin? Ja kumminkin oli edellytyksiä päinvastaisen
tuloksen saavuttamiseen!

— Entä minä, enkö ole raukka, kun nyt pakenen tämän armeijan luota
etelän onnellisemmille maille?

— Minun täytyy, en voi muuta. Minun täytyy saada purkaa sisuni
vallanpitäjille, selittää heille, kuinka kurjasti he ovat jättäneet
Suomen vihollisille, kuinka loppumaton rikosten ja typeryyksien sarja
on syössyt tämän armeijan perikatoon. Minä menehdyn, ellen nyt saa
selittää ja syyttää!

Näin väitteli yksinäinen ajaja hiljaisissa mietteissään reen verkalleen
edetessä Kemijoelta. Tien varrella näkyi siellä täällä nietokseen
kepertyneen, väsymykseensä nääntyneen ja paleltuneen soturin
hautaamatta jäänyt ruumis, näkyi särkynyt reki tai pohjaton saapas.
Jokainen tuollainen näky puistatti satojen taisteluiden karaisemaa
kenraalia ja hän rupesi, ikään kuin puolustautuen, mielessään tutkimaan
syitä kärsittyyn onnettomuuteen.

— Esivallan syy, miksi pani kelvottomat ylipäälliköt puolustusta
johtamaan eikä heillekään antanut tehokasta apua... Miksi nyt
viimeksikin nimitettiin vanhuuttaan jo horiseva Klercker armeijan
ylipäälliköksi, kun vihdoinkin oli keksitty Klingsporin kunnottomuus ja
raukkamaisuus. Miksei nytkään...

Tapahtunut syrjäytys viimesyksyisessä päällikönvaihdoksessa kaiveli
Adlercreutzin kunnianhimoista mieltä... silloin olisi toki vieläkin
yhtä ja toista voitu korjata, vaikka se tosin myöhäistä olikin.

— Klercker lähti kulkemaan edeltäjänsä jälkiä...!

Tähän harmiin oli Adlercreutzin mieli ensiksi kiintynyt rekimatkan
hiljaisessa itsetilittelyssä, mutta hän myönsi samalla rehellisesti,
ettei se asian ytimeen paljonkaan vaikuttanut. Olihan hänellä silloin
jo käsissään aloitevalta ja varsin laaja toiminnan vapaus, mutta
silloin ei ollut enää mitään tehtävissä. Syyt olivat syvemmällä ja
kauempana, ja niitä oli paljon.

Mutta kun hän niitä siinä rupesi itselleen selvittämään, ei hän saanut
ajatustaan kohdistetuksi mihinkään aivan tiettyyn, ratkaisevaan
seikkaan. Syyt ja tapaukset johtuivat toisistaan, ne olivat niin
moninkertaisesti toisiinsa punoutuneet. Miksei jo alunpitäen pysähdytty
taistelemaan Hämeenlinnassa... niin, Klingspor vetäytyi taaksepäin ja
vetosi hallitukselta saamiinsa perääntymisohjeisiin... Miksei
tehokkaammin avustettu Fieandtia Karstulassa, vaan päästettiin ryssä
kiertämään... niin, turhaan odotettiin aina sitä Ruotsista tulevaa
apuväkeä...! Miksi luovutettiin Viapori, miksei toimeenpantu
maihinnousua vihollisen selän taa...? Joka kohdassa oli syy lopultakin
kelvottoman ja toimettoman hallituksen, joka ei tehokkaasti toiminut
Suomen armeijan avustamiseksi... Sillä ei ollut kyllin voimakasta
tahtoa pitää hallussaan ja pelastaa Suomi, kuningas ja hänen
neuvostonsa jättivät Suomen pienen armeijan kamppailemaan oman onnensa
varaan, se uhrasi tämän maan...

Tähän samaan päätelmään reessä istuvan kenraalin mietteet kiertyivät
aina, kuinka hän katselikin ja käänteli tapahtumain menoa ja
onnettomuuksien syitä. Hänen mielensä täytti ääretön viha ja katkeruus
tuota kelvotonta hallitusta kohtaan, joka oli tehnyt tyhjäksi heidän,
taistelevain miesten ja urheiden joukkojen, parhaat ponnistukset ja
lopuksi jättänyt ne nääntymään. Hallitus oli kelvoton, sen täytyy
sortua...!

— Mutta sittenkin... — Yksin ajavan kenraalin ajatukset
kaivautuivat vieläkin syvemmälle, kohdistuen väliin miehekkäisiin
itsesyytöksiinkin... — Mutta sittenkin, ehkä minäkin olisin voinut eri
tilanteissa toimia toisin. Olisin, kun näin miten asiat menivät, voinut
aikaisemmin ja tarmokkaammin temmata ohjat käsiini ja toimia kielloista
huolimatta. Olisin saattanut jo taistelun alkuvaiheessa tehdä tenän,
kääntää perääntyvät joukot vihollista vastaan ja johtaa ne
taisteluun... Varmasti olisin saanut useimmat alaiseni johtajat mukaani
ja menestys olisi sitten pyhittänyt omavaltaisuuteni... Niin, tietysti
olisi kaikki voinut epäonnistuakin ja siitä olisi silloin koitunut oma
häviöni, sotilasurani katkeaminen, ehkä henkenikin menetys.
Uppiniskainen ja uhmaileva esikuntapäällikkö olisi tietysti uhrattu
muille varoitukseksi. Mutta mitäpä yhden miehen menetyksestä, mitäpä
omasta suistumisestani, — jos olisi ollut mahdollisuus kääntää jo
alunpitäen sotaonnen pyörä, ja se mahdollisuus oli olemassa. —
Miksen yrittänyt esimerkiksi Tampereella, taikka Lohtajalla, taikka
Himangalla, — kaiken uhalla?

Reessä ajava kenraali myönsi, että häneltä oli siihen puuttunut
aloitekykyä ja uskallusta uhmata ylipäällikköä ja hallitusta, hänellä
ei ollut edellytyksiä niin suuriin tekoihin, ei samaa jäntevyyttä kuin
jollakin Napoleonilla... Hän ei ollut saanut kasvaa oman maansakaan
keskuksessa, hänhän oli vain ollut syrjämaakunnan vaatimaton
rykmentinpäällikkö, vailla omaa päätösvaltaa ja mahtajain kannatusta...

Siitä kierähtivät yksin ajavan kenraalin ajatukset taas kaukaisempiin
muistoihin, lapsuutensa ja nuoruutensa huolettomiin aikoihin... Lyhyt
pohjolan päivä oli jo päättynyt, illan tummanharmaa pimeys peitti
kolkon, ilottoman luonnon; näreikkömetsä tien varrella seisoi
juhlallisena, vakavana ja synkkänä vartiona maantien kahdella puolella.
Kanto tai jykevä puun juuri, joka pistihe esiin lumen alta, muotoutui
katsojan silmissä omituiseksi esineeksi, milloin tykiksi, milloin
hautapatsaaksi... muuten oli kaikki jatkuvaa yksitoikkoisuutta,
vaivuttavaa, unettavaa ja kuolettavaa...

Ajajan silmäluomet painuivat raskaina alas. Hän ei nukkunut, hän
torkkui vain väliin avoimin, väliin suljetuin silmin, jonka aikana
ajatukset liitelivät kaukomaille ja muistot ja unelmat muodostivat
häilyvän katkonaisen kuvasarjan, joka utuisena välähti esiin
pakkasillan pimeästä kaikotakseen pian taas olemattomiin.

Hän näki edessään isänsä, köyhän kornetin, vaatimattoman kodin
hiljaisessa Kiialassa, missä hän vietti varhaisimman lapsuutensa. Se
oli ankaran järjestyksen koti, siellä lapsi kasvoi ikään kuin marssin
tahdissa. Mutta lapsena hän jo muuttikin sieltä pois omaa elämänuraansa
aloittamaan. Hänet lähetettiin näet 13-vuotiaana ratsumiehen oppiin
Suomen ja valmistumaan upseeriksi. Keveästi ja
rattoisasti kului toveripiirissä nuoruuden ja opiskelun aika... pian
hän oli suorittanut upseerintutkintonsa ja palveli sitten solakkana
luutnanttina Karjalan rakuunoissa.

Kuvasarja loihti esiin nyt hilpeän, reippaan ajan, jolloin hän
upseerina kävi Sprengtportenin koulua ja seurasi häntä Ruotsiin, minne
kuningas oli (1772) kutsunut Suomesta sotaväkeä vallankaappaustaan
tukemaan. He olivat silloin reippaita poikia, se oli repäisevää,
hurmaavaa aikaa...

Kapteenina hän opetti sitten monet vuodet omaa ratsuväkipataljoonaansa
Savossa ja saavutti mainetta sen hyvästä kurista ja kunnosta. Kunnes
alkoi ”Kustaan sota”, jolloin hän ensi kerran joutui tuleen ja sai
tositoimissa kunnostautua. Savon prikaati, johon hänenkin pataljoonansa
kuului, oli sodan alkaessa 1788 määrätty hyökkäämään Savonlinnaa
vastaan ja valloittamaan tämä Tottin perustama rajan tukikohta. Innolla
hän ryhtyi tähän retkeen ja valmistautui alkumenestystä saavutettuaan
karkottamaan viholliset linnan seutuvilta. Mutta silloin rupesi
Kymijoelta saapumaan outoja kuulumisia: Anjalassa oli upseereilla omat
hankkeensa ja Hastfer, joka oli Savon prikaatin päällikkö, kävi niistä
kovin levottomaksi. Hän keskeytti koko Savonlinnan piirityksen ja
vetäytyi takaisin omalle puolelle rajaa. Niin häipyi kapteeni
Adlercreutzinkin unelma saada taistella vihollisalueella ja valloittaa
40 vuotta sitten menetetty Suomen kolkka takaisin.

Hän taisteli sitten ratsumiehineen rajan pinnan lukuisissa pienehköissä
kahakoissa, niitti sievän voiton Pirttimäellä, sai haavan Porosalmella,
ylennettiin majuriksi... se oli ripeätä toiminnan aikaa. Tämä valoisa
muistikuva virkisti reessä torkahtelevan kenraalin. Hän näki itsensä
reippaana ja nuorena upseerina, joka tanssitti Savon tyttöjä milloin
herraspidoissa, milloin talonpoikain tanhuvilla ja joi toveriensa
kanssa, mutta suoritti kuitenkin aina kunnolla tehtävänsä.
Talvimajoituksenkin aika muuttui iloiseksi siellä kaukana Savon
sydämessä sotatoimien pysähdyttyä. Paikkakunnan nuorison kanssa pantiin
toimeen reippaita rekiretkiä ja hilpeitä suksimatkoja... karkeloimalla
vietettiin pitkä sotatalvi... Ja kun sota päättyi, hän oli kuitenkin
hankkinut itselleen niin suuret ja tunnustetut ansiot, että hänet
everstinä nimitettiin Uudenmaan Rakuunarykmentin päälliköksi. Kymmenen vuoden
toiminta siinä... hyvä kuri ja reipas järjestys... kotoinen
Kiiala kehittyi ja vaurastui... ja sen isäntä samoin... Kustaa kuningas
tuli 1802 Suomeen, piti paraatin Parolassa, missä Adlercreutz tervehti
häntä maan komeimman sotaväenosaston päällikkönä, ja samana päivänä
hänet ylennettiin kenraaliksi.

Se oli ollut kevyttä ja pikaista nousua, jatkuvan menestyksen aikaa, ja
onni suosi häntä edelleen. Mutta sitten häntä odottivat jo vakavammat
suoritukset ja vaateliaammat tehtävät. Maan sotalaitos oli rappiolla.
Adlercreutzin saavuttamaa taitoa ja sotilaallista kykyä tarvittiin sen
uudelleen järjestämiseen ja vahvistamiseen. Hänen nimikokseen
perustettiin Suomessa aivan uusi pestattu rykmentti, jonka päälliköksi
hän tuli — se oli miehelle suuri kunnia —, ja siitä piti nyt luotaman
mallirykmentti. Tarmolla kävi vielä nuori kenraali tähän työhön käsiksi
ja hän loikin kunnollisen, komean rykmentin, josta koko maassa
ylpeiltiin...

Nopeasti liitelivät muistot ja mielikuvat. Reessä ajaja kuvitteli, että
jos hän olisi saanut vaikuttaa vielä kauemmin, hän olisi ehkä
uudistanut Suomen koko sotalaitoksen, niin että se heti sodan sytyttyä
Venäjää vastaan olisi lyönyt hyökkääjän ratkaisevasti heti rajalla...

Mutta se oli kaikki kuvittelua, sekin, minkä hän oli tehnyt, oli niin
vähäistä... Hyvää pyrkimystä, mutta alkuunsa lopahtanutta...!

Hän käännähti reessään, huoahti, valveutui ja rupesi taas tarkkaavammin
katselemaan ympärilleen. Maisema oli muuttunut, synkästä metsästä oli
tultu aukeammille maille ja sieltä etäämmällä, sivulta, häämötti
matalia, mustia rakennuksia, joista vilkkui valoja. Oli tultu Kaakamon
kylään ja kyytimies poikkesi maantieltä sinne. Piti syöttää hevosta,
väitti hän, ja kenraalikin taipui kernaasti hänen ehdotukseensa. Hän
tahtoi näet tervehtiä ennen lähtöään tännekin sijoitettuja sotamiehiä
ja tarkastaa heidän majoitustaan.

Poikettiin lähinnä olevaan suurimpaan taloon ja kenraali asteli isossa
susiturkissaan reippaasti pirttiin. Mutta heti kiskaistuaan oven auki
hän peräytyi ja seisoi siinä kotvan aikaa ilmaa haukaten, ennen kuin
astui sisään. Tympeä, ummehtunut ilma, kostea ja sietämätön löyhkä
tulvahti sieltä häntä vastaan niin sakeana, että hän oli tukehtua.
Liedellä paloi tuli, jonka ääressä häärittiin joissakin keittohommissa,
ja lepattava valkea loi häilyvän, hämärän valaistuksen matalaan,
mustaseinäiseen pirttiin. Tervastulen kituliaassa valossa hän näki
miehiä makaavan pitkin permantoa vieri vieressä ja niin tiheässä, että
tuskin jäi astujalle rakoa väliin. Repaleisissa sotilasvaatteissaan
miehet siinä makasivat pahnoilla tai paljaalla lattialla ja ainoastaan
muutama heistä kapsahti sotilaallisesti pystyyn tuntiessaan tulijan
kenraaliksi.

— Nukkuvatko nuo toiset? kysyi kenraali miehiä tervehtiessään.

— He ovat useimmat sairaita, vastasi kenraalia kohti astunut
korpraali. — Kolme kuollutta kannettiin äsken ulos.

— Onko heillä hoitoa?

— Kävihän täällä välskäri eilen, mutta minkä se sille voi!

Kenraali käveli pari askelta peremmäksi ja näki itse kuumeen hohteen
makaajain kasvoilla, kuuli heidän horisevan houreessaan. Toiset olivat
kalpean ja nääntyneen näköisiä.

— Annetaanko teille edes riittävästi ruokaa? hän kysyi synkän
aavistuksen vallassa.

— Väliin annetaan, vastasi korpraali vältellen, luoden katseensa alas.
Ja kenraali ymmärsi hyvin tuon väistävän katseen merkityksen.

Hän lausui oman avuttomuutensa tuntien rohkaisun sanoja miehille,
lupasi parannusta heidän oloihinsa ja poistui kuin paeten pirtistä.
Häntä rupesi siellä sakeassa ilmassa pyörryttämään —, ei ollut ihme,
että potilasraukat siinä siivossa kuolivat! Suru ja suuttumus myllersi
taas hänen rinnassaan. Noiden poikien avulla oli taistelutantereella
voitu tehdä ihmeitä ja olisi voitu vieläkin enemmän, jos olisi ollut
parempi komento, — ja nyt heidät näännytetään näihin mätäpesiin...

Kenraali kutsutti kylään sijoitetun sotaväen upseerit ja lääkärit
puheilleen ja piti heille nuhdesaarnan kurjan majoitustilanteen
johdosta. Mutta hän pääsi pian selville, että parempia majoituspaikkoja
ei ollut näistä köyhistä kylistä saatavissa, kaikki mökit ja saunatkin
olivat väkeä täynnä... Lääkäri vakuutti että hän oli tehnyt voitavansa,
mutta hänellä ei ollut lääkkeitä eikä apulaisia — vain taitamattomia
välskäreitä ja nuoria oppilaita, joista ei ollut suurta apua. Nälän
aiheuttama tauti oli saanut ruton luonteen... kun olisi edes
riittävästi ja parempaa ravintoa...!

— Eikö teille toimiteta muonaa?

— Kuormastot ovat tyhjät, varastot jäivät venäläisille. Uusia
odotetaan Ruotsista, mutta niitä ei tule...

— Taas sitä yhtä samaa toiminnan hataruutta...! Missä hän vain
liikkuikin, minne hän ajatuksensa suuntasikin, aina hän törmäsi samaan
— ylimmän johdon kelvottomuuteen. Hallitus oli kykenemätön täyttämään
tehtävänsä, se juuri oli syössyt maan turmioon. Eikä mitään parannusta
synny, ellei valtakunnan keskushermossa saada muutosta aikaan. He eivät
tiedä, minkälaista täällä on, taikka eivät usko... He saakoot nyt
kerran kuulla totuuden...

Entistä malttamattomampana Adlercreutz tahtoi päästä matkustamaan
Ruotsin pääkaupunkiin selittämään herroille, minkälainen oli tilanne,
ja vaatimaan jyrkkää mielenmuutosta keskusjohdolta. Tässäkin kylässä
hänen mielensä oli vielä entisestään masentunut ja katkeroitunut. Hän
kärsi suoranaisia tuskia nähdessään rakkaan ja kelvollisen suomalaisen
sotaväkensä surkean tilan, ja niin pian kuin hevonen oli hiukan
levähtänyt, hän nousi kuin paeten rekeensä ja lähti ajamaan länttä
kohti.

Ilta oli muuttumassa pakkasyöksi. Päivällä tienoon yllä raskaina
levänneet pilvet olivat haihtuneet, taivas oli nyt sees ja tähdet
tuikkivat hallavalta laelta. Aukealla rannikolla puhalsi jäätävä viima,
joka peitti reen ja hevosen paksuun kuuraan, pisteli ihoa ja kouraisi
sydäntä. Kenraali painautui syvemmälle susiturkkiinsa, vaipui melkein
kuin avuttomana makaamaan reen pohjalle ja hänen ajatuksensa lähtivät
taas äskeistä kehäänsä kiertämään.

Olisikohan tämän vuosi sitten syttyneen sodan meno muuttunut toiseksi,
jos hänelle, Kiialan kenraalille, silloin heti olisi uskottu
ylipäällikkyys... Varustuksethan olivat riittämättömät ja apujoukot
Ruotsista jäivät joka tapauksessa tulematta... Mutta kuka tietää:
rohkea ote, repäisevä isku oikealla ajankohdalla olisi sen kaiken
voinut korvata. Samalla olisi itse kansa ollut nostatettava aseisiin,
niin kuin Savossa. Hullummin ei ainakaan olisi voinut käydä kuin nyt
kävi. Jatkuva peräytyminen taittoi uskon kansalta ja itseluottamuksen
armeijalta.

Kuvitelmistaan innostuvan kenraalin koura puristui vällyjen sisällä
nyrkkiin ja hänen silmistään sinkosi salamoita. Mutta kuvitelmat
palasivat taas todellisuuden pohjalle.

Vasta Siikajoella hänessä kypsyi päätökseksi tuo mielessä kauan kytenyt
tuuma iskeä vastaan ylipäälliköltä kysymättä. Klingspor oli taas
siitäkin ajanut pari peninkulmaa pohjoisemmaksi, jossa hän sitä paitsi
oli joutua käpälälautaan! Mene nyt kysymään häneltä! Ja ryssä kävi ylen
uhkarohkeaksi... oli kai varma, että me aina vain peräydymme. Se tahtoi
antaa meille lisää kiirettä, puristi sivustoilta, tuppasi edelle — ja
kiirettähän sitä jumalaparatkoon pidettiinkin. Mutta vihollinen
heikensi samalla pahasti keskustaansa — hitto, miten se ällistyi, kun
minä silloin löin. Ja mikä yty syttyikään meidän poikiin, he rupesivat
elämään, kun kerran saivat hyökätä, jäntereisiin kasvoi voimaa, — sitä
rynnistystä Siikajoen jäällä ja sitten pappilassa...!

Mies kohottautui korjassaan, innoittava muisto lämmitti häntä. Hän
vetäisi turkinkauluksen sivummalle ja katsoi säkenöivin silmin
pakkasyöhön. Siellä oli taivaanranta ruvennut elämään, revontulet
siellä liekehtivät ja ajoivat toisiaan kuin sotajoukot vinhassa
tahdissa. Ne olivat vielä kelmeitä, kirmasivat matalalla, mutta niiden
kylmä liekki ikään kuin antoi vauhtia mielikuvitukselle ja virkisti
sitä.

— Jospa silloin olisi toimittu yhteen menoon — mikä voitto siitä
olisi tullutkaan! Mutta Klingspor ei luottanut menestykseeni, viivytti
vain kalliin viikon ajan ja antoi ryssäin huokaista. Tarvittiin toinen,
yhtä uskalias ja tarmokas isku, Revonlahden selkäsauna viholliselle,
ennen kuin hän uskoi, että tästä voidaan päästä palaamaan etelään päin.
Mutta silloinkin taas vitkasteltiin, menetettiin kalliita viikkoja.
Hitto soi, meidän olisi silloin pitänyt panna Klingspor rekeen ja
lähettää hänet Ruotsiin!

Pohjanpalo laajeni läntiseltä taivaanrannalta yhä ylemmäksi ja
ulommaksi, kävi yhä värikkäämmäksi, räiskyvämmäksi ja vaihtelevammaksi.
Rajua voimaa ja intohimoa oli tuossa vinhassa kilvassa, jossa
tuliaallot ajelivat toisiaan, sitä oli komea katsella, seurata tulten
syöksyä — ja samalla unelmoida!

— Kuusi kallista viikkoa, puheli reessä istuja itsekseen. — Kelirikko
muka, kevättulvat, kuormastokärryjen puute — tottahan siinä kaikessa
oli totta siteeksi! Mutta pääsipähän ryssä perääntymään tieltä ja
kokoamaan voimiaan, — silloin olisi meidän ollut iskettävä, ajettava
vain vihurina Tutshkovia takaa — noin, noin juuri!

Hän silmäili intomielin taivaan näytelmää, missä tuliaalto tuhosi
toistaan, ja innostui siitä yhä. Ja hän kirosi ääneensä mietteittensä
sekaan, niin että kyytimies jo käännähti katsomaan... Hän oli ollut
tomppeli totellessaan tuota pelkuria ukkoa ja hänen akkamaisia
neuvonantajiaan, eikä ollut toiminut omin päin jatkuvasti; olivathan
miehet silloin parhaassa vireessä, he olisivat vaikkapa uineet jokien
ylitse ja vetäneet tykit perässään, kun vain saivat venäläisille antaa
köniin!

— No, saavutetuinhan voitto Pulkkilassa ja saatiin Savo vapaaksi.
Mutta retki sinne oli ehkä turha — olisi kai Sandels niistä Obukovin
joukoista selvinnyt yksinkin ja anastanut niiden kuormastot.
Pääarmeijan olisi viivyttelemättä ollut painuttava rannikkotietä
etelään, aina Hämeeseen asti, — vihollisen olisi ollut siellä vaikea
enää järjestäytyä vastarintaan. Minulla oli kurikka kädessäni, olin
iskemässä, — mutta toiset pitelivät kiinni, isku myöhästyi. Se oli
koko sotaretken pahin erehdys, siitä perimmältään johtui lopullinen
tappio.

Läntisellä taivaalla oli revontulten palo hetkeksi talttunut. Taivas
liekehti hiljakseen ylt’yleensä, leimahdellen ja tuprahdellen, kiihtyen
ja laimentuen. Luonnon leikki näytti ikään kuin lepäävän rajuimmasta
temmellyksestään.

Sitä katselevan kenraalin ajatuksetkin kulkivat taas rauhallisempaa
latua. Hän muisteli kaihoten, kuinka asema todellakin oli kevään kesäksi
muuttuessa Suomen armeijalle edullinen. Itä-Suomessa ei ollut
mitään huolen aihetta, selkäpuolta ei siis tarvinnut pelätä, ja
aseisiin noussut talonpoikainen kansa teki monin paikoin vähäisten
vihollisjoukkojen aseman suorastaan tukalaksi — vaikkakaan ei
ylipäällikkö heidän liikehtimistään kannattanut. Mutta Suomen armeijan
ylipäällikkö istui silloin toimettomana Raahessa pelaten korttia, ja
Ruotsista, josta juuri nyt meren auettua odotettiin tehokasta apua,
tuli erityisen lähetin mukana käskykirje siitä, kuinka tykistöupseerien
tuli pukeutua paraateihin ja tanssiaisiin! Viheliäisyyden
viheliäisyyttä!

— No, iskettiinhän sitten vihdoinkin ja voimalla lyötiinkin. Lapuan päivä
oli hikinen ja raskas, mutta loistava. Kyllä silloin tapeltiin,
yön marssin uuvuttamat miehet ryntäsivät kuin tuulenpyörre, ja
vihollisen täytyi väistyä. Likeltä piti, ettei sen koko armeija
joutunut satimeen, enkä ole sellaista kiireistä pakoa nähnyt, kuin
minkä vihollinen täällä suoritti. Hip ja hei, se retki meni
vauhdikkaasti alamäkeä ja ennen pitkää oli Etelä-Pohjanmaa puhdas. Se
oli kaunista heinäkuuta, — annapa, että tuo kaikki olisi saatu
suorittaa kesäkuussa! Nyt oli ryssä tällä välin saanut sujautetuksi
lisää väkeään Keski-Suomeen, ja siellä ei Fieandt lopultakaan kestänyt.
Mutta me painelimme rannikolla etelään, noin — kas sillä voimalla,
juuri sellaista tulta oli liikkeissämme!

Taivas loimusi taas, revontulet välkähtelivät komeampina ja
korkeammalle kuin koskaan ennen. Koko alava avuton lumimaisema valkeni
kirkkaaksi kuin päivällä ja revontulten vihurit näyttivät heijastuksena
ryntäilevän pitkin kinoksiakin ajaen sielläkin toisiaan. Jo paloi
täytenä loimuna keskitaivaskin, räiski ja sähisi, niin että sitä oli
melkein pelottava katsella, — tuohan voi sytyttää koko maailman
tuleen! Mutta yhä uudet, voimakkaat tulilaineet vyöryivät ylöspäin...

— Eteenpäin, pojat!

Nyt taisteltiin jo Alavudella, rynnättiin ketjussa pitkin järven
rantaa... Pistimin eteenpäin, voitto on meidän...! Tuossa on heikko
paikka, se horjahtelee, sinne tukea, — Lode saa hyökätä eturintamassa,
koska hän on vanhin. Kas niin, venäläisten rintama murtuu, se väistyy,
se pakenee — hurraa!

— Ja sittenkin meidän oli peräydyttävä sellaisen voiton jälkeen. Oh,
kuinka se oli karvasta ja katkeraa, vieläkin rintani kapinoi ja
sydämeni vuotaa verta.

Venäläiset olivat ehtineet saada liian suuren ylivoiman, Fieandt ei
kestänyt Karstulassa, Klingspor ei toimittanut hänelle ajoissa apua.
Adlercreutzin voitot olivat jääneet turhiksi. Hän yritti vieläkin,
ponnisti, iski, mutta isku kilpistyi nyt takaisin. Voitto kääntyi
tappioksi, kaunis marssi etelään muuttui viheliäiseksi peräytymiseksi
pohjoiseen.

Tulet loimusivat edelleen taivaalla, räiskyivät entisellä voimallaan.
Reessä ajaja, joka katseli niiden temmellystä ja oli ihaillut niitä, ei
jaksanut enää niistä nauttia. Ne tuntuivat nyt pilkkaavan häntä,
syyttävän, moittivan... oli kuin ajaja ja ajettava olisivat vaihtaneet
osia. Katselijan mielen täytti katkeruus ja suru, hän puolusteli nyt
itseään hiljaisissa mietteissään.

— Enhän voinut sille mitään, miehenä iskin ja poikani ponnistivat
urhoina, mutta armeijalta oli selkäranka poikki... Eikö minun muka
olisi pitänyt ryhtyä taisteluun Oravaisissa, — yritettävähän oli,
miten soimaisinkaan itseäni, jos en olisi yrittänyt, pinnistänyt
viimeisiä voimianikin. Mutta missä olivat luvatut apujoukot — hallitus
oli meidät hylännyt, Jumalakin oli meidät hylännyt!

Hänen sydäntään kouristi taas. Hän tiesi, että häneltä olisi riittänyt
aloitekykyä ja voimaa, hän olisi edelleen rynnännyt ja iskenyt, niin
kuin nuo taivaan raivoisat tulet, mutta joukoilta loppuivat voimat ja
uusia ei tullut...

— Voi teitä, jotka uhrasitte tämän sankariarmeijan! Minun täytyy saada
teille huutaa: Raukat, petturit, akat, väistykää!

Näin intoillessaan kenraali oli kohonnut reessään melkein pystyyn ja
viime sanansa hän oli huudahtanut ääneensä. Kyytimies kääntyi
säikähtyneenä katsomaan ja tiedusti:

— Mitä käskette, kenraali?

— Aja paremmin, nopeammin! Minun täytyy vielä tänä yönä ehtiä
Haaparantaan ja vaihtaa siellä uudet hevoset, minun täytyy nyt yhtä
painoa ajaa etelämmäksi, kauas — tekemään puhdasta! Aja!

Kyytimies joudutteli väsynyttä juhtaansa, ja ennen pitkää jo
Tornionjoen takaiset tulet välähtivätkin vastaan. Kenraali oli
talttuneena istahtanut takaisin vällyjensä alle ja katseli sieltä
rauhallisemmin taivaan tulia, jotka jo nekin olivat ruvenneet
heikkenemään ja rauhoittumaan. Taival oli pian lopussa. Kenraali
Adlercreutz oli sen varrella elänyt muistoissaan ja mietteissään
uudelleen elämänsä sekä kauneimmat että katkerimmat hetket, ja pakotti
nyt, asutuille maille joutuessaan, muistojen virvatulet rinnassaankin
lauhtumaan.

Santeri Ivalo

SUOMALAINEN ÄITI

MARIA CHARLOTTA GROTENFELT

Iloinen takkavalkea räiskyi arkihuoneen suuressa liedessä. Sen
loisteessa oli asettunut viettämään iltapuhdetta Juvan Vehmaisten kartanon
koko perhekunta, johon tällä haavaa kuului, ei enempää eikä
vähempää kuin kaksitoista henkeä eli juuri täysi tusina, kuten yksi
lapsiparvesta oli tänään päivällispöydässä huomauttanut. Varsinaiseen
perheeseen kuului jäseniä oikeastaan vain yhtä vaille tusina.
Kahdentenatoista oli Heddi-täti, joka loppiaisena oli tullut kotoaan
Koikkalan kartanosta ja siitä lähtien vieraillut täällä vanhemman
siskonsa kodissa.

Ei ollut syytä pelkoon, että Grotenfeltien sukupuuta ainakaan tällä
suunnalla mikään pikainen kuivuminen uhkaisi, sillä kokonaista yhdeksän
tervettä ja verevää pikku Grotenfeltia peuhasi ja myllersi siinä isän,
äidin ja tädin vaiheilla. Kun ne asetti riviin vanhimmasta nuorimpaan,
kuten isä sotilastottumuksiaan noudattaen usein mielellään teki,
muodostui siitä niin loivasti ja tasaisesti aleneva rivi, että vesi
olisi juuri ja juuri päässyt juoksemaan pitkin päiden varaan asetettua
kourua. Ja olipa hauska heidän sillä tavoin rivissä seistessään tutkia
ja vertailla paljonko jokainen näistä yhdeksästä oli saanut isän ja
äidin kasvonpiirteitä ja missä suhteessa.

Haikara oli siis ollut varsin uskollinen vieras Vehmaisten kartanossa.
Suunnilleen parin vuoden väliajoin se oli uudistanut vierailunsa. Sen
viimeinen lahja, joka osasi lausua jo ”pappa” ja ”mamma”, harjoitteli
tädin polvien varassa nousemaan seisaalleen. Varttuneemmat leikkivät
hevosineen ja nukkeineen, olipa joulupukki tuonut kallisarvoisen
Tukholmassa painetun kuvakirjankin, jonka opettavaisia allekirjoituksia
isä parhaillaan selitti isommille lapsille.

Isä, Kaarle Herman Grotenfelt, oli Savon Jalkaväkirykmentin majuri.
Näinä talvikausina ei sotilailla ollut suurta vaivaa virastaan.
Upseerit asuivat puustelleissaan ja kartanoissaan, sotilaat torpissaan.
Kesän aikana vain kokoonnuttiin yhteisiin harjoituksiin.

Majuri Grotenfelt oli perheihminen kiireestä kantapäähän. Missään hän
ei niin viihtynyt kuin kotona rakkaan perheensä ja palveluskuntansa
keskellä. Nämä iltahetket pesävalkean ääressä olivat hänelle mitä
mieluisimpia. Kun päivän työt päättyivät ja oli muutama hetki pidetty
hämäräntuntia, hän laittoi itse valkean arkihuoneen uuniin, jonka
ympärille sitten koko perhe kerääntyi. Vähitellen pienokaiset,
nuorimmasta päästä lähtien, vaipuivat toinen toisensa jälkeen kesken
leikkinsä uneen. Silloin hänestä oli mieluista kanniskella heitä
makuuhuoneeseen ja auttaa riisumisessa. Ja kun arkihuone näin oli
vähitellen tyhjentynyt pikkuväestä, hän teki päivän viime kierroksen
ulkosuojiin ja väenpirttiin, jossa sielläkin oli monenmoista
askarrellen vietetty iltaa loimuavan takkatulen ääressä.

Oli niin herttaista ja turvallista viettää iltaansa pesävalkean
loisteessa, kun ulkona paukkui keskitalven pakkanen ja paksujen
nietosten kattama ympäristö näytti kuun valjussa hohteessa niin
kuolleelta. Ja rinnassa oli sitäkin turvallisempi tunne, kun tiesi,
että maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto ja että mikään pakko ei
aja liikkeelle kodin ja perheen piiristä.

Nämä joulukauden jälkeiset pitkät härkäviikot, joita kesti aina
pääsiäisen pyhiin, olivat vuoden rauhallisin aika. Silloin ei
tapahtunut juuri mitään, mikä olisi ihmisen rauhaa häirinnyt, ja
luonnon kolkkoutta korvasi takkavalkea, jonka piirissä rauha ja onni
niin hyvin viihtyvät. Varsinainen joulukausi on aina rauhattomampi.
Tapaninpäivästä alkaen maakunnan säätyläiset olivat parisen viikkoa
liikekannalla kuin paimentolaiset. Aisatiu’ut ja kulkuset helisivät
teillä, kun perhekunnat suuriin rekiin, hirven- ja karhuntaljojen
väliin sulloutuneina ajelivat vieraisille naapurien ja sukulaisten luo.
Ja kun ei ollut mihinkään kiirettä, viivyttiin vierailuretkillä
vuorokausimääriä. Kun naapuri oli kolmen
päässä, eihän silloin päiväseltään voinut vieraisilla
pistäytyä.

Vehmaisten herrasväkikin oli taas ollut liikekannalla. Oli käyty
Dunckerien ja Fieandtien luona Ristiinassa ja veljen luona Joroisten
Järvikylässä, oman pitäjän vierailuista puhumattakaan. Ja siinä välissä
oli vuorostaan saatu majoittaa vastavieraita Vehmaisiin. Niitä tulla
humahti välistä useampia rekikuntia yhtaikaa, niin että huoneet aivan
kuhisivat vieraista ja emäntä sai miettiä päänsä ympäri, mihin saada
yöksi kaikki sijoitetuksi. Sellaista se oli aina joulun tienoissa,
mutta nyt, helmikuuta alettaessa, oli kohu asettunut ja elämä painunut
arkiseen uomaansa, jossa sen hiljaista kulkua eivät mitkään sivulliset
häirinneet.

Nuorin perheenjäsen oli juuri nukahtanut tädin helmaan ja täti oli
aikeissa lähteä häntä vuoteeseen kantamaan, kun ulkoa alkoi raikua
aisakellon ääni ja portaiden eteen pysähtyi reki.

— Keitä nyt tulee? kuului useammasta suusta ja kaikki katsahtivat
kysyvinä toisiinsa.

Majuri läheni ikkunaa ja kurkisti kuun valaisemalle pihalle. Turkkeihin
kääriytynyt sotilashenkilö nousi reestä ja astui kuistille. Majuri
sytytti kynttilän ja meni kylmään eteiseen vierasta vastaan. Se oli
nuori vänrikki, joka kunniaa tehden ojensi majurille kirjeen. Samassa
hän sanoi hyvästit ja joutamatta tulla sisälle virvokkeita nauttimaan
lähti ajamaan Joroisiin, jossa hänen tuli jättää samanlaiset kirjeet
siellä asuville upseereille, muun muassa majurin nuoremmalle veljelle,
Berndt Adolf Grotenfeltille, joka hänkin oli majuri ja palveli Savon Jääkärirykmentissä
.

Kynttilä toisessa ja kirje toisessa kädessä majuri palasi
arkihuoneeseen. Hänen huulensa värähtelivät mielenliikutuksesta.
Kaikkien katseet kiintyivät kirjeeseen, ja äidin ja tädin äkillinen
kalpeneminen ilmaisi, että he olivat ymmärtäneet. Kirjeen lakkaan
kiinnitetyt kolme höyhentä ilmaisivat sen tarkoituksen.

— Mutta avaahan toki, Kaarle! sanoi rouva ja hänen äänensä tuli
kuiskauksena. — Ehkä se ei sittenkään sisällä mitään vaarallista.

Majuri laski kynttilän pöydälle ja mursi kirjeen auki. Se oli
prikaatin päällikön, kreivi Cronstedtin allekirjoittama ja siinä
käskettiin kirjeen saajaa heti lähtemään prikaatin tavanmukaiseen
kokoontumispaikkaan Mikkeliin. Rauha oli rikottu ja venäläinen
oli marssimassa rajalle.

Majuri tuijotti kauan kirjeeseen mitään puhumatta. Mutta eihän asiaa
käynyt salaaminen, ja hilliten mielenliikutuksensa hän ilmoitti
omaisilleen lyhyesti kirjeen sisällön.

— Herra Jumala! kuului yhtaikaa äidin ja tädin suusta hiljainen
huudahdus, kun heille paljastui se kaamea tosiasia, että sota kaikkine
kauhuineen ja onnettomuuksineen oli ihan ovella.

Kuin pommi putosi tämä sanoma keskelle koti-idylliä pannen
silmänräpäyksessä kaikki mullin mallin. Jo parisenkymmentä vuotta oli
saatu nauttia rauhaa ja siihen oli totuttu. Sitä odottamattomampana
tuli nyt tämä sodan viesti. Tosinhan herrat jouluvierailujen aikana
olivat höyryävien punssimaljojen ääressä paljonkin keskustelleet sodan
mahdollisuuksista. Olihan Napoleon ainaisena sodan uhkana Euroopalle ja
vallankin Ruotsille, sillä tunnettiinhan toki täälläkin asti kuninkaan
ylpeä ja uhkamielinen suhtautuminen tuohon maailmanvalloittajaan, jota
Kustaa Aadolf ahdasmielisyydessään suvaitsi verrata Ilmestyskirjan petoon
. Mutta eihän Napoleonkaan voisi hevillä ulottaa sotatoimiaan
näille kaukaisille rannoille ja Venäjän puolelta taas ei luultu minkään
vaaran uhkaavan, sillä olivathan keisari Aleksanteri ja Ruotsin
kuningas langoksia. Tottahan sellaisten suhteiden vallitessa säilyisi
rauha valtakuntain välillä.

Mutta nyt olivat rauhanvuosiin tottuneiden upseerien ja virkamiesten
poliittiset arvailut julmasti pettäneet. Edessä oli kova ja vääjäämätön
todellisuus, johon täytyi miten kuten mukautua. Suruun ja apeuteen ei
ollut aikaa, sillä käskyä oli viipymättä toteltava, eikä sotilaan
perheessä sopinutkaan heittäytyä kyyneleisen avuttomuuden valtaan.

Perheenäiti nieli siis kyynelensä ja ryhtyi tekemään matkavarustuksia.
Tieto levisi nopeasti väen puolellekin ja ykskaks oli koko talo
jalkeilla. Huoneet valaistiin kynttilöillä ja ovissa kuljettiin
edestakaisin. Yksi rengeistä sai määräyksen lähteä isännän mukaan, ja
hän alkoi kiireesti varustaa tilavaa matkarekeä kuntoon. Rouva
juoksenteli edestakaisin ja penkoi kaappejaan ja kirstujaan. Oli
muistettava senkin seitsemän kapistusta ja pikku asiaa. Alusvaatteita,
lämpimiä sukkia, kotona valmistettuja lääkkeitä, eväitä... Olihan siinä
puuhaa ja lentämistä. Majurin aseita puhdistettiin ja kiillotettiin
väentuvassa, itse hän autteli milloin pakkauksessa, milloin antoi
poissaolonsa ajaksi ohjeita isäntärengille tai puheli rohkaisun sanoja
perheenjäsenille.

Vihdoin oli kaikki valmiina ja seurasi eronhetki. Majuri koetti saada
sen niin lyhyeksi kuin suinkin.

— Jumalan haltuun, Kaarle! Kirjoita niin usein kuin saat tilaisuutta
ja muista pitää terveydestäsi huolta. Ota aina vilustuessasi sitä
kamferttisekoitusta.

Nyyhkyttävällä äänellä rouva lausui nämä viime toivotuksensa ja
kehotuksensa pihalla isompien lasten ympäröimänä ja Heddi-tädin
peitellessä rekeen majuria, joka puolestaan kehotti heitä rientämään
sisälle pakkasen kourista.

— Jumalan haltuun ja iloisiin näkemiin!

Reki risahti, hevonen lähti liikkeelle ja muutaman hetken kuluttua
aisakellon ääni häipyi kuutamoiseen yöhön.

Vasta yksin jäätyään, yön hiljaisina hetkinä, kun kuu aavemaisesti
valaisi huonetta, jossa nukkuvien lasten hengitys huokui joka puolella,
majurinrouva purskahti haikeaan, hillittömään itkuun. Minkälaiseksi
elämä oli nyt muodostuva? Miten hän tuli yksinään toimeen suuren
lapsijoukon ja laajan talouden kanssa? Näkikö hän miestään koskaan
enää? Hän tunsi olevansa kuin köynnöskasvi, jolta raaka käsi on äkkiä
temmannut tuen ja joka on voimattomana vaipunut maanpinnalle.

Mutta tapahtui tuo elämässä lakkaamatta uudistuva ihme: nainen, joka on
elänyt miehensä tuen turvin, saa yhtäkkiä voimia seisoa omin jaloin ja
täyttää sotatielle lähteneen miehensä tyhjäksi jääneen sijan.
Leskikuningatar, jota miehensä eläessä on pidetty varsin vähäpätöisenä
naisena, tarttuukin miehensä menetettyään yhtäkkiä tarmokkaasti
hallitusohjiin ja johtaa maan asioita moitteettomasti siksi, kunnes
hänen poikansa on kypsynyt astumaan isän paikalle. Samoin talonemäntä
yksin jäätyään hoitaa isännän tehtävät, niin ettei taloudenhoidossa
huomaa mitään häiriötä.

Syvä äitiyden velvoitus sai majurinrouva Grotenfeltinkin pian
vapautumaan surunsa vallasta. Ja ihmeekseen hän huomasi, että elämä
Vehmaisten kartanossa jatkui entistä kulkuaan. Hän tunsi päivä päivältä
kuin kasvavansa ja vahvistuvansa uuteen asemaansa suuren perheen ja
talouden ainoana tukipylväänä, johon kaikki turvallisin mielin
nojautuivat. Ja hän osasi käskeä ja järjestellä asioita, sillä hänen
omissa suonissaankin virtasi sotilasverta: isoisä, Eerik Fabritius, oli
ollut luutnantti ja ottanut osaa pikkuvihan taisteluihin.

Kaikkialla maakunnassa vallitsi levottomuus ja arkiset toimet
pysähtyivät. Viestillä — ”ryssä on hyökännyt maahan!” — oli
ikimuistoisista ajoista kaamea kaiku. Sitä paitsi isonvihan kauhut
olivat kansalla vielä tuoreessa muistissa. Ensi säikäyksessään monet
ajattelivat pakoa tai erämaihin piilottautumista. Taistelunhaluiset
taas hiihtivät Mikkeliin pyytämään aseita. Mutta niitä ei ollut
riittävästi sotilaillekaan ja mieli lamassa saivat miehet palata
kotikonnuilleen.

Juva oli rajapitäjä ja muutama päivä majurin lähdön jälkeen sinne
marssi jo Puumalasta käsin vihollisjoukko. Se kulki siivosti pitäjän
läpi ja ihmisten mielet rauhoittuivat. Metsiin ei tarvinnutkaan paeta
ja jokapäiväinen elämä palautui entisiin uomiinsa.

Taisteluita ei tapahtunut. Oma sotaväki samoin kuin vihollisetkin
siirtyivät yhä pohjoisemmaksi. Rintaman takana elettiin kuin säkissä,
eikä suuremman maailman menosta saatu juuri mitään varmoja tietoja.

Eräänä kevättalven päivänä ilmestyi Vehmaisiin pohjoissavolainen
talonpoika, joka syrjäteitä hiihdellen oli sivuuttanut vihollisten
varmistusjoukot. Takkinsa vuorin alta hän ratkoi esiin kirjeen, jota
tuomaan majuri oli hänet palkannut. Silloin oli juhlapäivä Vehmaisissa.
Sillä aikaa kun uskollista ja rohkeaa kirjeentuojaa syötettiin ja
juotettiin parhaan mukaan, luki äiti kyynelsilmin isän kirjettä, jossa
tämä kertoi voineensa kaikin puolin hyvin. Peräytymistä jatkettiin yhtä
mittaa pohjoiseen. Ouluun saakka oli Savon prikaatikin määrätty
marssimaan. Se oli katkeraa, mutta ylipäällikön käskyä täytyi
noudattaa.

Tuli kevät ja jäänlähdön aikana alkoi pohjoisesta kuulua voitonsanomia.
Sotaliikkeet alkoivat kehittyä päinvastaiseen suuntaan kuin talvella.
Viholliset työntyivät yhä etelämmäksi, ja kun kevätkylvöt alkoivat
orastaa, saatiin kuulla kapteeni Malmin ilmestyneen Mikkeliin
suomalaisen joukon kanssa. Uutinen sai mielet syttymään Vehmaisissa.
Saattoihan isäkin milloin hyvänsä ilmestyä pataljoonansa kera näille
tienoin.

Kun uutinen tiesi Järvikylän majurin ilmestyneen joukkoineen
kotipitäjäänsä Joroisiin, ei Maria-rouva malttanut odottaa enää, vaan
valjastutti hevosen ja lähti vanhimman poikansa kanssa tapaamaan
lankoaan. Lanko oli kuin olikin Joroisissa, missä hän parastaikaa
laittoi puolustusasemaa Joroisten virran varsille. Pettymyksekseen
Maria-rouva kuuli, että hänen miehensä oli Siikajoen taistelun jälkeen
komennettu pääarmeijaan, jonka mukana hän vielä oli kaukana
Keski-Pohjanmaalla.

— Mutta kyllä ne pian marssivat sieltä Etelä-Suomeen, lohdutti lanko.

Sellaisessa voitonhuumassa elettiin noina alkukesän päivinä. Omien
sotilaitten ilmaantuminen paikkakunnalle sai talonpoikien sotainnon
uudestaan leimahtamaan. Syntyi partiojoukkoja, jotka ryöstivät
vihollisen kuormastoja, hätyyttelivät pienempiä joukko-osastoja ja
vaikeuttivat kaikin tavoin heidän sotatoimiaan. Siihen saakka siivosti
käyttäytyneiden venäläisten mieli riehahti ja he ryhtyivät
kostotoimiin.

Sillä aikaa kun kenraali Bagrationin joukot taistelivat Joroisissa
karkottaakseen Grotenfeltin pienen joukon asemistaan, hajaantui pieniä
ratsujoukkoja lähipitäjiin ryöstelemään ja vangitsemaan miehistä
väestöä. Hätä ja kauhistus valtasi ihmisten mielet, ja kuka vain
kerkesi, pakeni tavaroineen ja eläimineen saloille.

Tulipa sitten eräänä päivänä naishenkilö läähättäen Vehmaisiin ja
kertoi vihollisjoukon olevan matkalla tännekin. Hätääntyneinä kaikki
loivat katseensa rouvaan, joka tasapainonsa kadottaneiden keskellä
yksin pysyi tyynenä. Hän kutsutti miehet työmaalta, varusti heidät
eväillä ja käski heidän kiireesti painua metsään ja pysytellä siellä
erään syrjäisen niityn ladossa, kunnes hän lähettää sanan. Lukittuaan
sitten aitat ja ripustettuaan niiden avaimet vyöllensä hän jäi lasten
ja naispalvelijain kanssa odottamaan vihollisten tuloa.

Jo näkyi tomupilvi tiellä, maa tömähti ja siinä samassa oli piha täynnä
villin näköisiä ratsumiehiä. Ne alkoivat heti nuuskia väentupaa ja
ulkohuoneita.

Rouva oli lasten ja muutamien naispalvelijain kanssa arkihuoneessa.
Ääneti ja kalpeina he odottivat, mitä tuleman piti. Perheen nuorin vain
jokelteli ja tahtoi ikkunan ääreen nähdäkseen pihalla temmeltäviä
hevosia.

Portailla kolisivat raskaat saappaat, ovi temmattiin auki ja
kynnykselle ilmestyi pölyn peittämä upseeri, joka tervehtimättä ja
vihaisin ilmein tarkasteli huoneessa olijoita. Hänen katseensa pysähtyi
lopuksi rouvaan, joka seisoi keskellä huonetta, sekä hänen vyöllään
riippuviin avaimiin. Kätensä kurottaen hän huusi saksaa solkaten:

— Avaimet tänne nopeasti!

Rouva oli kalpea, mutta tyyni. Hän kääntyi lapsiin, jotka olivat
ryhmittyneet hänen taakseen.

— Riviin! hän komensi.

Manööveri oli lapsille niin tuttu, että he aivan vaistomaisesti
tottelivat äidin komennusta. Ja vaistomaisesti toimi äitikin, ilman
ennalta harkittua suunnitelmaa. Nopeasti he muodostivat poikki huoneen
ulottuvan rivin ikänsä mukaisessa järjestyksessä. Rivin alimmassa
päässä seisoi nuorin sormi suussa ja nojaten selkäänsä lapsentytön
polviin. Yhdeksän pyöreätä silmäparia tähyili kynnyksellä seisovaa
upseeria.

— Kas tässä on minun komennossani oleva pataljoona, — sanoi äiti
samalla kielellä, jota upseerikin oli käyttänyt. — Näitä varten minä
tarvitsen kaiken sen muonan, mitä talossa on jäljellä, ja sen vuoksi
minä en voi luovuttaa teille avaimia.

Upseeri mitteli häntä hurjistunein silmäyksin. Tekikö tuo nainen
hänestä pilkkaa? Ja kuinka ärsyttävän totisina nuo yhdeksän silmäparia
seurasivat hänen pienimpiäkin liikkeitään!

Nuorimman katse oli kiintynyt upseerin messinkihelaiseen miekantuppeen.
Hän ojenteli käsiään ja jättäen paikkansa rivissä lähti iloisena
jokeltaen, horjahtelevin askelin lähestymään upseeria. Mutta tukensa
menetettyään hän kadotti tasapainonsa, vaappui hetken paikallaan,
putosi sitten istualleen ja alkoi itkeä tillittää.

— Maljutka! virkkoi upseeri hellällä äänellä, ojensi kätensä ja auttoi
pienokaisen jaloilleen sekä talutti hänet paikalleen riviin.

Kun hän jälleen ojentui, oli hänen kasvoiltaan kokonaan hävinnyt
äskeinen hurja ilme. Hänen silmänsä hymyilivät, kun hän vielä kerran
tarkasti kotijoukon riviä. Sitten hän löi kantapäänsä yhteen, nosti
kätensä lakinreunaan, kääntyi ja poistui huoneesta.

Jännitys laukesi ja kaikki riensivät ikkunaan. Upseeri huusi jotakin
ympäri talon hajaantuneille sotilailleen, nämä kokoontuivat kiireesti
pihalle ja hyppäsivät satulaan. Upseeri loi vielä katseensa arkihuoneen
ikkunaan, teki kunniaa ja sitten he lähtivät ratsastamaan kadoten
tomupilveen.

Sen jälkeen elämä sai Vehmaisten kartanossa kulkea rauhallista latuaan.
Vaikka vihollisia tavan takaa kulkikin pitäjän läpi he eivät kertaakaan
poikenneet Vehmaisissa.

Pari kertaa kesän kuluessa rouva sai mieheltään tietoja, sitten siirtyi
sotanäyttämö taas yhä pohjoisemmaksi. Lopulta levisi tieto, että
sotajoukko oli siirtynyt kokonaan oman maan rajojen ulkopuolelle.
Ahdistavan tuskan päiviä elettiin silloin niin Vehmaisissa kuin
lukuisissa muissakin soturikodeissa, joiden perheenpää oli armeijan
matkassa. Taudeista, nälänhädästä ja muusta kurjuudesta kertoivat
pohjan periltä silloin tällöin saapuvat niukat tiedot.

Mutta tätä ahdistuksen aikaa ei kestänyt kauan. Pian maahan levisi
riemun sanoma, että rauha oli tehty. Sotilaat alkoivat palailla
kotiseuduilleen, ja niinpä koitti sekin ilon päivä, jolloin majuri
Grotenfelt ilmestyi Vehmaisiin jäädäkseen sinne nyt ainaiseksi.

Kun kovia kokenut isä oli tuon rakkaan piirinsä keskellä kertoillut
vaiheistaan ja häneltä ehtimiseen udeltiin yhä uusia ja uusia asioita,
hän keskeytti kertomuksensa ja virkkoi:

— Mutta kuvatkaapa te nyt puolestanne minulle oma osuutenne sotaan.

— Mitäs osuutta meillä olisi ollut sotaan muuta kuin surra ja ikävöidä
sinua, vastasi äiti.

— No, no, teidän koko pataljoonanne on ollut taistelussa ja
karkottanut vihollisen Vehmaisista, hymyili isä. — Kyllä minä kuulin
siitä jo kotimatkallani ja tulin oikein ylpeäksi urotyöstänne.

Äiti punastui ja isän nipistäessä häntä korvalehdestä vanhin pojista
ryhtyi kertomaan tapausta.

— Kas niin, sinä olet ollut paljon onnekkaampi pataljoonankomentaja
kuin minä, nyökäytti majuri vaimolleen. — Ja lisäksi sinä olet ollut
suomalaisen äidin jalo esikuva. Tiedätkö, tämä rohkaisee minua enemmän
kuin luuletkaan. Se herättää minussa uuden luottamuksen isänmaamme
tulevaisuuteen. Kansa, jolla on sellaisia äitejä, ei ole tuomittu
hukkumaan.

Kyösti Wilkuna

UUMAJAN SANKARI

JOAKIM ZACHARIAS DUNCKER

Helteisen päivän ja rasittavan vartiopalveluksen jälkeen Ruotsin
sotajoukon tähteet lepäilivät eräänä heinäkuun iltana 1809 asemissaan
pienen joen rannalla Pohjois-Ruotsissa, Hörneforsin vesisahan
seutuvilla, Uumajasta vähän etelään päin. Iltahuuto oli juuri
kajahtanut juhlallisena tyynen kesäillan hämärässä, tavanmukainen
iltarukous oli joukko-osastossa pidetty ja miehet valmistautuivat nyt
yöpymään telttoihinsa lämpöiselle jokitörmälle tai sahalaitoksen eri
rakennuksiin.

Sillan korvassa, korkeiden lautatapulien lomassa, majaili myöskin
osasto suomalaista jalkaväkeä, savolaisia ja pohjalaisia sotureita,
viimeinen suomalainen joukko, joka nyt Kainuun sopimuksen jälkeen vielä
oli aseissa ja taisteli Ruotsin puolella sinne tunkeutuvaa venäläistä
armeijaa vastaan. Savolaisen osaston päällikkö, eversti J.Z. Duncker,
istui sahan voutirakennuksen pienellä kuistilla päivän ponnistuksesta
lepäillen ja tarinoiden verkalleen lähettinsä, 18-vuotiaan kersantti
Argillanderin kanssa, joka rajattomasti ihaili esimiehensä sotaista
kuntoa ja urhoollisuutta ja kyseli uteliaana monenmoista hänen Suomen sodan
jo kuuluisiksi käyneistä sankariteoistaan.

Duncker oli juuri kertonut katkelman Pulkkilan tulisesta ottelusta,
jossa puolet miehistöstä kaatui hänen ympäriltään, mutta jossa hän
sittenkin yhä hyökkäsi ja lopuksi mursi vihollisen vastustuksen.
Silloin hän oli saanut urotyönsä palkintona viedä voitonsanoman
Tukholmaan, jossa hänet lyötiin ritariksi ja sai siellä paljon muutakin
kunniaa osakseen.

— Ne päivät olivat kai hurmaavia, intoili nuori kersantti kademielin.
— Ja silloin te, eversti, ajattelitte tietysti vain uusia voittoja,
uutta kunniaa.

— Enpä voi sitä sanoa, vastasi mustapintainen, päivettynyt upseeri
verkalleen, ja hänen kasvonsa ikään kuin sulivat leppoisammiksi. —
Ajattelin pientä, matalaa tupaa kaukana Savon sopukassa, hiljaista
nurkkaa, jossa nuori äiti keinuttaa kehdossa makaavaa, puolen vuoden ikäistä
poikalasta, joka iloisesti jokeltaa ja ojentelee äitiä kohti
pyöreitä käsivarsiaan. Siellä olisin silloin tahtonut olla, syrjässä
kaikesta hovin loistosta ja — sodan pauhustakin.

Tätä ei nuori kersantti oikein ymmärtänyt. Hän käsitti kyllä, että tuo
savolaistupa oli everstin oma koti, jossa hänen nuori vaimonsa miestään
ikävöiden hoiteli heidän esikoistaan, ja ymmärsi, että hän ajatteli
heitä aina kaivaten. Mutta että tuo koti-ikävä voisi hetkeksikään
vaimentaa voittoisan soturin ja uljaan upseerin sotaisat unelmat ja
yhäti kasvavan kunnianhimon, sitä ei hänen sotahuumeinen, nuori
mielensä käsittänyt. Tuokion kuluttua hän kysäisikin:

— Ehdittekö jännittäväin, kaiken huomionne vaativain sotatapausten
varrella useinkin muistella tuota kaukaista Savon sopukkaa?

— Usein, niin, melkein joka hetki, vastasi eversti, luoden nuoreen
tarinatoveriinsa sydämellistä lauhkeutta säteilevän silmäyksen.

— Taistelun tuoksinassakin?

— Kotini muisto elää sieluni pohjalla silloinkin, vaikka tietysti
hetken tehtävät vaativat kaiken tarkkaavaisuuteni. Mutta kun taistelun
jälkeen pakkasessa tai sateessa heittäydyn hetkeksi nuotion ääreen
pitkälleni, on tuo kotituvan tutunomainen kuva kohta mielessä ajaen
tuokioksi kaikki muut huolet ja vaivat loitolle, lämmittäen sieluani ja
kutsuen luokseen. Taikka kun vartiopaikassa tarkkailen vaanivan
vihollisen salajuonia ja jännittyneenä harkitsen, aikooko se hyökätä
vai kiertää ja mikä vastaveto minun on eri tapauksissa tehtävä, silloin
tämä kaikki tuntuu minusta usein joutavuudelta ja turhuudelta, koko
tämä sota on minusta silloin julmaa, älytöntä leikkiä... Elämälle antaa
arvoa ainoastaan kodin onni ja rauha ja se työ, jonka ihminen kodissaan
tekee... Ikävöin kotiin rakkaitteni luo, en sitä koskaan kiellä.

Nuoresta kersantista tämä oli soturin puheeksi hentomielistä
haihattelua, joka ei sopinut uskalikolle ja kuolemaa halveksivalle
soturille eikä kunnioitetulle esimiehelle. Haudottuaan hetken ongelmaa
hän virkkoi:

— Jos olisimme savolaisinemme olleet keväällä Kainuussa, jossa
Gripenberg suostui Suomen armeijan kanssa laskemaan aseet ja
antautumaan, silloin olisitte tekin, eversti, jo päässyt palaamaan
kotiin, Savoon...

Mutta silloin Dunckerin tummat silmät leimahtivat. Hän käännähti
vilkkaasti nuorukaiseen päin ja huudahti:

— Sellaiseen antautumiseen en olisi koskaan suostunut. Sotilas ei saa
laskea asettaan eikä antautua, niin kauan kuin hän vielä voi tapella.
— Lausuttuaan tuon melkein kiihkeästi heittäytyi nuorekas,
jaloryhtinen, mustapintainen eversti selkäkenoon seinää vasten, risti
sormensa polvensa ympäri ja puheli taas hiljaisemmalla äänellä. —
Mutta toivotonta ja tarkoituksetonta on varsinkin meidän suomalaisten
taistelu täällä Pohjanlahden takaisilla rannoilla. Kotimaamme on
valloitettu, sen takaisin voittamisesta ei ole mitään toiveita. Se
kuningaskin, jolle olemme valamme vannoneet, on suistettu vallasta...
Meidät, kourantäyden savolaisia ja pohjalaisia, on kohtalon leikki
heittänyt tänne meren taa kauas kodeistamme ja omaisistamme ties kuinka
pitkäaikaiseen taisteluun, jonka avulla emme voi enää pelastaa
menetettyä maatamme emmekä kotejamme...

Everstin katse, joka oli suuntautunut kauas illan autereista, itäistä
taivaanrantaa kohden, oli kaihoisa ja tuijottava; oli kuin hän olisi
tuon harmaan autereen läpi koettanut tähystää sinne, missä suomalaisen
järven rannalla oli pieni, matala tupa... Mutta sitten hän hymähti ja
jatkoi:

— Kuten näet, nuori ystäväni, kalvaa minua väkevä kodin kaipuu. Eräs
tuttavistani onkin ivallisesti väittänyt, että jos minun annettaisiin
valita joko taivaan valtakunta tai Savonmaa, valitsisin Savon. Ja totta
tosiaan, niin minä tekisin!

Samassa hän karahti ryhdikkäänä, solakkana ja rotevana pystyyn
penkiltään ja jatkoi:

— Enkä kuitenkaan ole hentomielinen, — poika, oletko koskaan kuullut
kenenkään sanovan sellaista Dunckerista?

— En, vastasi nuori kersantti melkein häveten. Hän oli ruvennut
keskustelun varrella ymmärtämään esimiestään: eversti Duncker oli sekä
tunteiden että tekojen mies ja siinä hän poikkesi edukseen tavallisista
sotureista. Tuollaista miehekkyyttä hän entistä enemmän alkoi ihailla.

                                                  ⸻

Oli heinäkuun viidennen päivän ilta päiväksi, juuri sen päivän, jonka Runeberg
on kohottanut meille jälkipolvelle merkkipäiväksi ja jota kesän
ihanimmalla ajalla usein vieläkin vietämme. Äidit leipovat usein siksi
vehnäskakun ja kahvit juodaan ulkona lehtimajassa Dunckerin
muistoksi, joka tuo mieliimme hiukan surunvoittoisen, mutta samalla
kohottavan tunnelman. Me muistamme:

Vaan kysy, jos sa jolloinkaan
riveistä noista sotilaan
tavannet, urhon harmaan,
oliko miestä kuitenkin,
jok’ oli urhoist’ urhoisin,
saat vastauksen varmaan:
”Niin, herra, tunsin Dunckerin.”

Hänen sankaritarinansa on yhtä lyhyt kuin loistava. Se välähti
kirkkaaksi jo kohta Suomen sodan alussa, jolloin kapteeni J.Z. Duncker
jätettyään nuoren vaimonsa ja parikuukautisen poikansa ”pieneen tupaan”
Ristiinan pitäjään lähti Savon joukkoaan johtamaan ja kunnostautui
Jynkän rannalla, Pulkkilassa, Paukarlahdella, Koljonvirralla,
Salahmissa. Hän saavutti jatkuvasti mainetta lukuisissa taisteluissa
Ruotsin Länsipohjassa, jossa hän kerran toisensa perästä torjui
vihollisten uhkaavat hyökkäykset. Hän oli tullut kuuluisaksi yhtä
paljon uskaliaisuudestaan ja pelottomuudestaan kuin sitkeydestään.
Hänen Savossa suorittamansa lukuisat hyökkäykset vihollisen
selkäpuolelle, sen kuormastojen kaappaukset ja sen kulkuyhteyksien
katkaisemiset olivat toisaalta tehneet hänen nimensä pelätyksi
venäläisten taholla. Niinpä hän hyökkäyksillään Sandelsin pääleiristä
Toivolasta kesällä 1808 pakotti venäläiset muuttamaan koko alkuperäisen
suunnitelmansa hyökätä Savosta Keski-Suomen halki Adlercreutzin armeijan
selkään. Ja milloin hän vain oli ottanut puolustaakseen
jotakin uhattua asemaa tai suorittaakseen jonkin vaaranalaisen
liikkeen, hän toteutti sen kylmäverisesti ja kuolemaa pelkäämättä,
näyttipä tilanne kuinka toivottomalta tahansa. Jynkän rannalla hän
vastasi Sandelsin lähetille, joka kysyi hätääntyneenä, voiko hän nyt
pelastaa pataljoonansa, jota monta vertaa suurempi vihollinen joka
puolelta ahdisti avoimella jäällä:

— Minä teen sen!

Ja hän teki sen. Ja kun Barclay de Tolly armeijoineen maaliskuussa 1809
saapui Pohjanlahden yli Ruotsin puolelle, lähetettiin sitä vastaan
saaristoon, Ostnäsiin, vain tuhatkunta savolaista ja pohjalaista, ts.
kaikki suomalaiset, mitä silloin enää Ruotsissa oli. Vihollisen
ratsuväki karautti jäällä tämän Dunckerin johtaman pikkujoukon ohitse
ja asettui sen ja rannikon väliin katkaistakseen siltä paluutien.
Dunckerille ehdotettiin silloin antautumista, mutta hän vastasi:

— En antaudu niin kauan kuin miehistäni yksikin jaksaa ampua.

Ja hän johti sitkeästi taistellen suomalaisensa vihollisen ratsuväen
ohitse rannikolle. Kun vihollisjoukon päälliköt näkivät hänen paluunsa
lopultakin onnistuvan, he tekivät miekoillaan Dunckerille kunniaa ja
ratsastivat pois.

Nämä ja lukuisat muut Dunckerin tässä sodassa suorittamat sankarityöt
tunnettiin jo yleisesti Ruotsissa ja Suomessa ja ne tunsi hyvin sekin
nuori kersantti, joka tuona heinäkuun, päivän työstä
lepäiltäessä, ihastellen kuunteli päällikkönsä puheita Hörneforsin
törmällä, missä Dunckerin pataljoonan savolaiset jalkamiehet juuri
laittautuivat levolle.

Mutta heidän tarinointinsa keskeytettiin. Tehtaan päärakennuksesta,
jossa esikunta majaili, saapui airut kutsumaan everstiä Sandelsin
tarjoamille illallisille, jotka tämä, äsken nimitetty ylipäällikkö, oli
siellä valmistuttanut itselleen ja lähimmille päälliköilleen.

Duncker meni tupaan vähän siistimään pukuaan ja sukimaan tummaa, hien
tahmentamaa tukkaansa ja partaansa. Mutta tuokion kuluttua karautti
ratsumies päämajan pihaan ja riensi hätäisenä Sandelsin luo. Hetken
kuluttua tuli toinen lähetti, yhtä hätäinen ja hiestynyt kuin
ensimmäinen. Päärakennuksen rappusissa ja edustalla syntyi hälinää ja
juoksua.

Duncker katsahti ikkunasta kuultuaan hälinän ja arvasi heti, mistä oli
kysymys: vihollinen hyökkää! Puolustusasema, johon Ruotsin väki ynnä
sen ytimenä yhä oleva suomalainen joukko-osasto oli tänne joen
pohjoiselle rannalle sijoittunut oli epäedullinen ja hyökkäyksille
altis, sen olivat päälliköt koko ajan oivaltaneet. Ja vihollisella oli
kolminkertainen ylivoima käytettävänään. Tästä kehkeytyy tiukka ottelu,
päätteli eversti jo ensi merkeistä.

Hän lähetti sen vuoksi kersanttinsa heti nostattamaan Savon miehet
aseisiin ja ilmestyi jo samassa itsekin heitä järjestämään. Silloin hän
jo näki jämtlantilaisten nahkapoikain, jotka olivat olleet jonkin
matkan päässä etuvartiossa, juoksevan hurjassa paossa peltojen poikki
sahaa kohden ja kasakkaparvia aaltoili metsän reunassa.

Oli yhdestoista hetki käsillä. Ehtimättä odottaa mitään ohjeita Duncker
järjesti kiireesti savolaisensa ampumaketjuun sillan korvassa olevien
lautatapulien taakse ja väliin ja alkoi sieltä käsin tarkalla
kivääritulella pidätellä hyökkääviä kasakoita. Sillä aikaa toiset,
levänneet osastot koettivat pysäyttää ja järjestää hätääntyneet
jämtlantilaiset taas vastarintaan.

Vihollisen hyökkäys hidastuikin ja pysähtyi hetkeksi ja sillä aikaa
ennättivät upseerit, joista useimmat olivat jo kerääntyneet
päärakennukseen Sandelsin juhlaillallisille, päästä joukkojensa luo ja
johtaa ne taisteluun. Oli annettu käsky peräyttää Ruotsin sotaväki
verkalleen sillan yli joen toiselle puolelle, missä oli parempi
puolustusasema, ja näitä liikkeitä ruvettiin nyt kiireellä
suorittamaan. Hetken kuluttua Sandels itsekin astui päärakennuksesta
ulos, nousi ratsunsa selkään ja lähti ajamaan sillalle. Ryssä ampui nyt
kolmelta taholta ja hyökkäili perääntyviä ruotsalaisia ahdistellen.

Sandels oli päärakennuksen pihalta ratsastaessaan kiukustuneen ja
kiusaantuneen näköinen — hänhän tiesi ennakolta, että hyökkäystä
voitiin odottaa, olisi vain pitänyt peräytyä joen taakse jo ajoissa.
Mutta häntä suututti tällä hetkellä eniten se, että sahanhoitajan
saliin katettu illallispöytä jäi koskemattomaksi ja ettei hän ollut
vieraittensa vitkastelun vuoksi ehtinyt noista herkuista palaakaan
maistaa, ennen kuin tuli tämä äkkilähtö! Eipä hän näin kiireisessä ja
kunniattomassa perääntymisessä ollut koskaan ennen ollut mukana. Nyt ei
auttanut muu, mutta Toivolan ja Koljonvirran etevä, urhea päällikkö oli
tästä kaikesta tällä hetkellä ärtynyt ja alaisilleen pisteliäs.

Hän ratsasti siltaa kohti niiden lautatapulien ohi, joiden lomassa ja
suojassa Dunckerin savolaiset ampuivat pitäen kasakoita loitommalla.
Tuo tilapäinen, omituinen ”rintavarustus”, jonka takana miehet ampuen
kykkivät, tuntui hänestä kai naurettavalta, kaikki oli tänään niin
viheliäistä... ja hän virkkoi ohi ajaessaan ivallisesti Dunckerille:

— Luulenpa, että eversti pelkää...

— En ole pelännyt koskaan, vastasi Duncker loukkaantuneena, ja hänessä
leimahti heti harmin tuli. Hänestäkö sanottiin, että hän pelkäsi...!

Hän olisi tahtonut vastata vielä kipakammin, mutta Sandels ratsasti jo
loitolla.

Kerrotaan, että nuo edellä mainitut, ivalliset sanat pääsivät
harkitsematta ja leikkisässä mielessä hetkellisesti ärtyneen kenraalin
suusta eikä niiden tarkoituksena ollut loukata vanhaa ystävää ja
sotatoveria. Tunsihan Sandels jos kukaan Dunckerin sananparreksi
käyneen uljuuden ja pelottomuuden heidän lukemattomista yhteisistä
otteluistaan, mutta olisihan hänen pitänyt tuntea hänen
arkatunteisuutensakin. Mutta lautatapulien luona taistelevaan
suomalaiseen nämä sanat vaikuttivat myrkylliseltä pistokselta, joka
kuohutti hänen verensä ja kalvoi hänen sydäntään. Vaikka hän olisi
elänyt sata vuotta, ei hän olisi voinut koskaan unohtaa niitä sanoja.

Tilanteesta ja jo perinteeksi tulleesta tottumuksesta johtui, että
Dunckerin suomalaisineen oli jäätävä jälkijoukoksi sillan korvaan
suojelemaan ylipäällikön ja ruotsalaisten osastojen perääntymistä ja
hän teki sen uljaasti ja sitkeästi kuten aina. Kaikki olivat jo
pelastuneet sillan taa ja järjestyneet siellä tehokkaampaan
vastarintaan, mutta Duncker suomalaisineen taisteli vielä joen aukealla
törmällä pitäen viholliset, jotka jo sankoin parvin ryntäsivät,
loitolla sillalta.

Pohjalainen pataljoona, joka savolaisen rinnalla oli suojellut
paluutietä vetäytyi myöskin pääjoukon luo ja olisi ilmeisesti ollut
Dunckerinkin aika perääntyä. Mutta hän ei ollut siitä tietävinäänkään.
Eräs hänen luutnanteistaan astui silloin hänen luokseen ja virkkoi:

— Pohjalaiset perääntyvät jo, eikö meidänkin ole aika lähteä?

— En peräänny käskyttä — koska pelkään, vastasi Duncker siihen
katkerasti ja taisteli edelleen.

Hetken kuluttua saapui myöskin pohjalaisen pataljoonan lähetti
ilmoittamaan, että he ovat jo jättäneet asemansa ja että saarrokseen
joutumisen vaara uhkasi savolaisia.

— Pohjalaiset väistykööt taistelusta, mutta minä en savolaisineni tee
sitä koskaan, vastasi Duncker tälle sanantuojalle kirpeästi. Myrkky
vihloi hänen vertaan ja hän komensi miehiään yhä ampumaan seisoen itse
suorana ketjunsa edessä, kookkaana ja uljaana, mutta kasvoiltaan
synkänpunoittavana ja uhman ilme tummissa silmissään.

Vihdoin oli Sandelskin älynnyt, että Dunckerin itsepäisyyteen oli tällä
kertaa aivan erityinen syy; hänelle selvisi, että mies oli
loukkaantunut Sandelsin äskeisistä sanoista, jotka tämä oli jo valmis
hyvittämään. Hän lähetti sen vuoksi oman adjutanttinsa kutsumaan
Dunckerin takaisin vaaranalaiselta vartiopaikalta. Viholliset
ympäröivät silloin jo savolaiset niin läheltä, että adjutantti
ainoastaan henkensä hinnalla saattoi ratsastaa Dunckerin luo — hänen
takinliepeensä ammuttiinkin jo puhki. Hengästyneenä ja hätääntyneenä
adjutantti käski Dunckerin kiireesti perääntymään — hänellä oli jo
itsellään hoppu ratsastaa siitä helvetin paikasta takaisin. Mutta
Duncker ottikin ojentaakseen nuorta adjutanttia hänen käyttämistään
sanoista.

— Tekö, nuori mies, tiedätte paremmin kuin minä, koska minun on
peräännyttävä! Ei, käenpoika, kyllä minä tiedän hetkeni...

Adjutantti palasi niine terveisineen ja pääsikin kuin ihmeen kaupalla
ehein nahoin vihollisen tulen lävitse, mutta hänen hevoseensa sattui
kaksi luotia. Duncker savolaisineen taisteli sitä vastoin edelleen
paikoillaan, latasi ja laukaisi, niin kuin ei mikään erityinen vaara
olisi heitä uhannut. Heinäkuun alkoi jo hämärtää. Sen turvin
vihollisparvet olivat vähitellen hiipineet niin lähelle savolaisia,
että heidän kivääriensä tuli näkyi pensaikosta, eikä tämä seikka
tietenkään ollut voinut jäädä tarkkanäköiseltä, kokeneelta everstiltä
huomaamatta. Mutta hän ei ollut millänsäkään, poltteli vain piippuaan.

Nuori kersantti Argillander seisoi yhä lähettinä Dunckerin vieressä
kuljetellen hänen käskyjään ketjua pitkin. Hän virkkoi Sandelsin
adjutantin lähdettyä esimiehelleen hiljaa ja ujosti:

— Te ajattelette, eversti, yhä kenraalin äskeisiä sanoja, eikö niin?
Mutta te olette ne jo täysin kumonnut.

— Ei, poikaseni, minä ajattelen vain sitä pientä savolaista tupaa,
josta sinulle äsken kerroin, vastasi Duncker rauhallisesti, ja sytytti
piippunsa uudelleen.

Niin lähelle olivat ryssät jo saartoketjunsa vetäneet, että heidän
äänensä kuului savolaisten ampumaketjuun. He olivat myöskin tunteneet
vanhan vastustajansa Dunckerin ja eräs mies heidän joukostaan kuului
äkkiä huutavan hämärän halki:

— Antaudu, Duncker! Olet saarrettu, et voi meitä enää väistää.

— Piru antautukoon, en minä. Pojat, tukkikaa suu tuolta huutajalta!

Monta laukausta pamahti, mutta rohkea huutaja oli jo painautunut maata
vasten ja pelastui. Mutta Dunckerin sanoihin vastattiin myös samassa
vihollisen puolelta: Ampukaa!

Läheltä pamahti yhteislaukaus. Yksi luoti lävisti Dunckerin rinnan. Hän
kaatui käskien nyt vihdoinkin sotamiestensä pelastautua parhaansa
mukaan. Savolaiset eivät kuitenkaan olisi tahtoneet jättää rakasta
päällikköään, mutta heidän oli enää mahdotonta pelastaa häntä —
vihollinen oli jo edessä. Hämärässä useimmat hiipivät silloin
taaksepäin puolustusketjusta ja pelastautuivat Sandelsin joukkoon, näin
suoritettuaan sisukkaasti sen viimeisen taistelun, missä he olivat
mukana Ruotsin manterella.

Kaatuneen everstin luo jäi vain yksi mies, nuori kersantti Argillander,
joka ei viime hetkessäkään voinut luopua ihailemastaan esimiehestä.
Tämä hintelä nuorukainen seisoi siinä kaatunutta tukien vielä kun
ryssät tulivat ja ottivat verta vuotavan Dunckerin huostaansa vangiten
samalla kersantin. Nuorukainen sai siten olla mukana, kun Duncker
vietiin vihollisen leiriin sidottavaksi ja kun tämä ennen pitkää rupesi
tekemään kuolemaa.

— Ota lompakkoni, kelloni ja tämä piippuni, puhui kalvennut, nyt
hervottomaksi voipunut sankari hiljaa kersantille. — Vie ne, jos
säilytät henkesi, Savoon, siihen pieneen tupaan, jonka kyllä löydät.
Vie sinne viimeinen tervehdykseni nuorelle leskelle ja isättömäksi
jäävälle pojalleni.

— Varmasti teen sen, lupasi kyynelehtivä nuorukainen, jonka suru oli
siihen paikkaan murtaa. — Vienkö teiltä kenellekään muulle mitään
viestiä tai käskyä?

Kersantin mielessä pyörivät vielä kenraali Sandelsin äskeiset,
loukkaavat sanat ja hän arveli everstin ehkä vielä tahtovan niiden
johdosta jotakin lausua. Mutta Duncker vastasi hiljaa:

— Älä kenellekään muulle, kotiväelle vain. Sano: heitä kaivaten ja
muistellen kuolin.

Puhkiammuttu rinta alkoi samassa korahdella, haavasta pulppuava veri
tukki hengityksen, ja tuokion kuluttua Zacharias Duncker kuoli.

Se oli suomalaisten viimeinen taistelu tässä sodassa, sen jälkeen
sotatoimet vaimenivat, syntyi välirauha ja sitten rauha. Mutta kallis
oli suomalaisille se uhri, jonka he tässä viimeisessä ottelussa
maksoivat Ruotsille vanhan purkautuneen liiton hinnaksi. Entisen
emämaan koskemattomuuden lunnaina Duncker muutamaa päivää myöhemmin
kätkettiin Uumajan kirkkomaalle, mikä silloin oli venäläisten hallussa.
Sandels lähetti heinäkuun 6:ntena päivänä airuen venäläisten päämajaan
pyytäen Dunckerin ruumista haudatakseen sen. Venäläiset kieltäytyivät
luovuttamasta vainajaa vastaten, että he kyllä ymmärtävät saattaa
asiaankuuluvalla kunnioituksella ja juhlallisuudella hautaan tämän
sankarin, jota hekin, vaikka hän vastustaja olikin, olivat oppineet
ihailemaan. Hänen rinnalleen samaan kirkkomaahan venäläiset hautasivat
samassa taistelussa kaatuneen uljaan kasakkaeverstinsä Airekovin,
molemmat sotilaallisin kunnioituksin, torvien soidessa ja tykkien
paukkuessa.

Kaukainen Savonmaa ei saanut vainajanakaan takaisin poikaansa, joka
sinne ja omaan pieneen kotiinsa oli niin hartaasti ja miehekkäästi
ikävöinyt.

Santeri Ivalo

VAARI

— Onko vaari jo jalkeilla?

Keski-ikäinen ratsumies esitti tämän kysymyksen Tolppilan pihamaalla
Karstulan kirkonkylässä varhaisena, kun sumu lepäsi
vielä elovainioilla ja järvellä. Hän oli juuri sitonut höyryävän
ratsunsa tallin seinään ja lähestyi noin viidenkymmenen ikäistä
soturia, joka avopäin ja asetakin napit auki paistoi pihakiven kupeelle
tekemänsä pienen tulen ääressä vartaaseen pujoteltuja ahvenia.

— Niin jalkeillako? venytti kalanpaistaja laiskasti kääntämättä
katsettaan ahvenista.

Toinen ei viitsinyt uudistaa kysymystään, vaan kumartui ottamaan
nuotiosta palavan tikun, jolla alkoi sytytellä piippuaan.

— Tuntuupa olevan — vai luuletko viidestäkään maaherran läänistä
löytyvän miestä, joka noin isännän äänellä osaisi kurkkunsa karaista?
suvaitsi kalanpaistaja ryhtyä selittämään.

Harmaassa, malkakattoisessa asuintuvassa oli kaksi porstuan ja kamarin
toisistaan erottamaa tupaa. Toisen tuvan ikkunaluukku oli työnnetty
syrjään ja sen takaa kuului karmea rykäisy, joka tuntui tulevan kuin
vuoren uumenista. Kohta sen jälkeen pisti ikkuna-aukosta näkyviin
pitkävartinen, savuava piippu, jota seurasi karheatukkainen pää
konkkanenineen, suurine viiksineen ja tummine, pörhöisine
kulmakarvoineen.

Äkeästi ilmestys puhalsi suustaan pitkän savun, nuuhkaisi kosteata
aamuilmaa, kohotti kulmansa ja tähysteli eri suunnille yläilmoihin
antaen katseensa lopuksi pysähtyä tulen luona oleviin miehiin. Hän
viittasi piipunvarrella merkin ratsumiehelle, joka harppasi ripeästi
ikkunan eteen ja teki kunniaa.

— No, mitä olet saanut selville retkelläsi?

Ääni oli käreä, siinä ei ollut hempeyden vivahdustakaan.

— Ryssän etujoukot, noin viisisataa ratsumiestä, tulivat eilen
Kalmariin. Pääjoukko saapui sinne illalla myöhään ja tänään he jatkavat
varmasti matkaa tänne Karstulaan.

— Varmasti? Mistä sinä sen niin varmasti tiedät? murahti piippumies
ja puhalsi savun ratsumiehen silmille.

— Sen huomasi kaikesta. Ensi yönä tai viimeistään huomenaamuna he ovat
täällä kanuunoineen päivineen.

— Jokohan ovat? No olkoon sitten, kyllä minä niiden parrat täällä
vanutan. — Eerikka, pistähän murkinaa pöytään, lähden tässä vähän
ratsastamaan.

— Heti paikalla, herra eversti, vastasi kalanpaistaja, joka tällä
välin oli ahvenineen siirtynyt tupaan.

Hänen täydellinen nimensä oli Eerik Ampuja, entinen ruotusotilas Savon jalkaväessä
ja syntyisin Ristiinan pitäjästä kuten eversti itsekin.
Torppansa hän oli jo vuosia sitten jättänyt pojalleen, joka palveli
korpraalina Fieandtin väessä, toimien itse sen jälkeen everstin oikeana
kätenä hänen sotilaspuustellissaan sekä nykyisin sotaretkellä. Hän se
piti tarkan huolen kaikista niistä everstille kuuluvista varusteista,
sukista, saappaista, lämpimistä alusvaatteista, eväistä ja
tupakkavehkeistä, jotka Ulriika-rouva sotaretkelle lähdettäessä oli
hänen huostaansa uskonut. Kotoa varatut eväät olivat tietysti jo aikoja
sitten loppuneet, mutta pitkin matkaa Eerikka osasi hankkia täydennystä
tyhjeneviin leipäsäkkeihin, voipyttyihin ja viinanassakkoihin, niin
ettei everstin ollut koskaan tarvinnut tyhjän pöydän ääreen istua.
Liikkeelle lähdettäessä hän sääli tavarat, kymmenet mytyt, kirstut,
pytyt ja nassakat omille vankkureille, joiden keulalle hän itse asettui
ohjaamaan, suupielessään lyhytvartinen, ikimustunut nysä.

Ketterästi hän kattoi honkapöydälle aamiaisen, johon sisältyi
aloittamaton puolikova reikäleipä, voita vihreäksi maalatussa
katajavanteisessa pytyssä, valtava kimpale palvattua naudanlihaa sekä
äsken paistetut ahvenet.

Pöydän ääreen asettuessaan Fieandt huomasi sukulaisensa, majuri
Furumarkin, joka laskeutui juuri pihalla hevosen selästä.

— Hoi, serkku, täällä olisi jotakin hampaan rakoon. Luulenpa, että
naudankontta maistuu yöllisen ratsastuksen jälkeen. Mutta missä
Hästesko on?

— Hän johtaa pataljooniamme salmen taakse. Minä poikkesin tänne
saamaan lähempiä määräyksiä.

Edellisenä päivänä, jolloin Fieandt joukkoineen vielä oli Kalmarissa,
Karstulan ja Saarijärven puolitaipaleessa, hän oli lähettänyt
Furumarkin ja Hästeskon kahden pataljoonan kanssa valtaamaan vihollisen
etuvartioasemia Kolkanlahdessa, Saarijärven pohjoiskulmassa. Mutta
kohta heidän liikkeelle lähdettyään hän oli saanut kuulla
tiedustelijoiltaan, että Vlastov oli vastikään saanut huomattavia
apujoukkoja sekä valmistautui etenemään pohjoista kohti. Tällöin
Fieandt oli päättänyt vetäytyä takaisin Karstulaan, jossa oli parempi
puolustusasema kuin Kalmarissa ja jonne hän Pääjärven ja
Karstulanjärven välisen salmen pohjoisrannalle oli jo edellisen viikon
kuluessa rakennuttanut valleja. Furumarkille ja Hästeskolle oli
lähetetty paluukäsky, jota noudattaen he olivat läpi yön marssineet
Karstulaan.

— Eerikka hoi, kaksi kumausta! huusi Fieandt, kun Furumark oli
asettunut pöytään häntä vastapäätä.

— Toimessahan tässä juuri ollaan, mutta mikä riivattu tuon tulpan on
saanut noin lujaan juuttumaan, murisi Eerikka askarrellen juurivasun
suojaaman, viiden kannun vetoisen pyöreän pullon kimpussa.

Tulppa irtaantui ja hän kaatoi ison tinapikarin täyteen helmeilevää
nestettä.

— Olkoonpa onneksi tälle päivälle, sanoi Fieandt ja tyhjensi pikarin,
ojentaen sen täytettäväksi pöytätoveriaan varten.

He kävivät käsiksi pulleisiin ahveniin ja söivät hetkisen ääneti.

— Päämajasta emme voi siis odottaa mitään apua? kysyi Furumark
saatuaan tyydytetyksi pahimman nälkänsä.

— Kyllähän sen tiedät kysymättäkin, murahti Fieandt. — Klingsporiin
vetoaminen on sama kuin hakisi tukea suomättäästä.

— Niinpä niin, mutta onhan siellä Adlercreutz.

— Hm — mm! murahteli Fieandt lausumatta kuitenkaan sen selvemmin
julki ajatustaan hänestä.

Kaikesta näki, että hän oli äkeissään Adlercreutzillekin. Eikä suotta.
Tämäkään ei näet ollut kiinnittänyt erikoisempaa huomiota Fieandtin
raportteihin ja avunpyyntöihin, vaan arvellut Fieandtin kuvittelevan
vihollisen voimat suuremmiksi kuin ne olivatkaan. Ihminen näkee
tavallisesti omat vikansa suurennettuina toisessa. Niinpä Adlercreutz
uskoi Fieandtista sitä, mitä hän itse teki ja oli kaiken aikaa tehnyt.
Päämajan tiedustelutoiminta oli aina ollut hataralla kannalla ja
Adlercreutzilla oli tavallisesti liioiteltu käsitys vastustajansa
voimista. Fieandt sen sijaan oli talonpoikaisjärkeensä luottava mies
vailla mielikuvituksen lentoa. Hän tunsi jo entuudestaan nämä
seudut ja nojautui aina retkillään kansan apuun. Nytkin hän oli
paikkakuntalaisten apua käyttäen hankkinut tarkat tiedot vihollisen
voimista ja aikeista. Häntä harmitti syystä, etteivät hänen
tiedonantonsa päämajassa johtaneet mihinkään tuloksiin. Eikö siellä
todellakaan käsitetty tämän Saarijärven—Kokkolan tien merkitystä? Jos
vihollinen ylivoimallaan pakottaisi hänet peräytymään Lintulahdestakin
pohjoisemmaksi, silloin sillä olisi hallussaan tuo tärkeä tienristeys
ja pääarmeija Alavudella ja Kuortaneella joutuisi selkäpuolelta
uhatuksi. No, sitä ennen aikoi Fieandt kuitenkin iskeä niin että
tuntui.

— Saamme kuumat paikat, virkkoi Furumark, — sillä Vlastovilla on
ainakin kaksi kertaa niin paljon väkeä kuin meillä ja lisäksi täällä
Karstulassa ovat miltei kaikki maastoedut hänen puolellaan. Hänen
etujoukkonsa seurasivat aivan meidän kintereillämme ja minä hetkenä
hyvänsä hän voi aloittaa hyökkäyksensä.

— Aloittakoon, leikintekoa hänelle ei tule oleman Karstulan
sivuuttaminen, sanoi Fieandt jatkaen hetken perästä: — Pelkäsin heidän
tulevan suuremmallakin voimalla, mutta nyt on Kamenski palannut
Keuruulle, kuten arvasinkin, kuultuaan pääarmeijamme voitosta.

— Mitä, onko pääarmeija ollut taistelussa? kysyi Furumark.

— Jahaa, sinä et vielä tiedäkään. Minulle saapui eilen ilmoitus, että
pääarmeija on viime keskiviikkona taistellut Alavudella ja ajanut
vihollisen tiehensä niiltä main. Kamenski rientää nyt tietysti Keuruun
kautta sikäläisten joukkojen avuksi.

— Sepä oli mainio uutinen! sanoi Furumark silmät ilosta loistaen. —
Olisipa meillä nyt vain muutama pataljoona lisäväkeä, mekin
siirtäisimme tämän vasemman sivustan hyvän matkaa etelämmäksi.

— Sinäpä sen sanoit. Mutta kun apua ei ole lähetetty, saamme koettaa
tulla omillamme toimeen niin kauan kuin suinkin.

He lopettivat aamiaisensa ja Fieandt ryhtyi lataamaan piippuaan. Juuri
kun hän asetteli kytevää taulankipenettä pesän suulle, nuori ja hoikka
vänrikki astui tupaan saappaat yltä päältä loassa. Fieandt lietsoi
suurikoppaista piippuaan niin että posket painuivat kuopalle ja öljy
varressa turisi, samalla kun hän kopan ylitse loi tuikean katseen
tulijaan.

— Kas poikaa, hän sanoi, kun piippu oli alkanut tasaisesti palaa. —
Viimeinkin sinä palaat. Annahan kuulua, mitä olet saanut toimeksi?

”Poika” oli everstin nuorin veli, Yrjö Maunu von Fieandt, joka
vänrikkinä palveli vanhemman veljensä joukko-osastossa. Viikon puolivälissä
hänet oli määrätty Rautalammin kera metsien
kautta kiertämään Vlastovin selän taakse Honkolan kylään, joka oli
Saarijärven ja Laukaan välillä, lähellä Kuopiosta tulevan tien
risteystä. Siellä hänen piti hävittää vihollisten varastovajat sekä
polttaa pari siltaa.

Sekös oli ollut mielityötä vänrikki Fieandtille, samoin kuin hänen
satapäiselle miesjoukolleen, joka näin odottamatta pääsi kiertelemään
oman kotiseutunsa metsäkulmia. Joukossa oli miehiä, jotka tunsivat
niillä main jokaisen metsälammen, uudistalon ja salojen keskitse
kiertelevät kinttupolut. Oli ollut hauska retkeillä elokuun kuulaina
päivinä kotoisissa metsissä, levähdellä yksinäisissä taloissa ja hautoa
niiden saunoissa matkan vaivoista puutuneita jäseniä. Mutta retken
hauskat puolet saivat nyt jäädä kuvailematta, kun vänrikki ryhtyi
tekemään selkoa toimistaan ankaralle vanhemmalle veljelleen.

— Saitteko sillat hävitetyksi? tämä kiiruhti kysymään.

— Niistä ei ole jäljellä muuta kuin kasa hiiliä arkkujen päällä,
vastasi vänrikki.

— Entä varastovajat?

— Samoin tuhkana.

— Menetitkö paljonkin miehiä?

— En yhtään. Eikä ruutiakaan haaskattu muuta kuin panos mieheen.
Pistinhyökkäyksellä ajoimme vartioväen käpälämäkeen. Toistakymmentä
ryssää jäi kentälle.

— Poltitte kai varastovajat tavaroineen päivineen?

— Täytyi, kun ei ollut lähistöllä tarpeeksi ihmisiä, joille olisimme
muonan jakaneet. Ainoastaan pienehkön määrän veivät metsäkyliltä
mukaamme tulleet talonpojat selässään.

Fieandt itse oli kesäkuun alussa vallannut Perhossa venäläisiltä suuret
muonavarastot ja jakanut ne paikkakunnan talonpojille. Mutta ymmärsihän
hän, ettei se tällä kertaa ollut käynyt päinsä, kun vihollisia kuhisi
joka puolella.

— No mitä muuta sinulla on matkaltasi kerrottavana?

— Ennen varastojen ja siltojen hävitystä yllätin venäläisen
kuormaston, joka oli matkalla Laukaalta Saarijärvelle. Siinä oli
satakunta kuormaa muonaa ja ampumatarpeita Vlastovin armeijalle.

— No, ja sinä?

— Minä tietysti anastin kuormaston ja hävitin kaiken mitä emme itse
voineet mukaamme ottaa.

— Hyvä, hyvä, entä näitkö huomattavampia vihollisjoukkoja liikehtivän
jompaankumpaan suuntaan?

— En, mutta sen sijaan itse Kamenskin adjutantteineen pienen saattueen
kera menossa Möttöseen päin.

— Mitä? Kamenskin? Kerrohan tarkemmin! — Ja eversti jännittyi siinä
määrin, että otti piipun suustaan.

— Kun olimme eräältä Laukaan mieheltä kuulleet suuren kuormaston
olevan matkalla Saarijärvelle, asetuimme Honkolan tuolla puolen
väijyksiin erään mäen rinteeseen sakeaan viidakkoon. Siinä
odotellessamme ajoivat näkyviin vaunut pienen kasakkajoukon saattamina.
Vaunuissa istui nuori venäläinen kenraali parin adjutanttinsa seurassa.
Makasimme niin lähellä tietä, että kuulin heidän keskustelunsa. Mieleni
teki kovin napata heidät vangiksi, mutta kuormasto, varastot ja sillat
olisi silloin täytynyt jättää. Ja sitä paitsi en silloin vielä tiennyt,
että siinä oli itse Kamenski.

— Aijai, poika, olisitpa kernaasti saanut jättää kuormastot ja muut,
sillä Kamenskin vangitseminen olisi merkinnyt meille sata kertaa
enemmän. Mutta enpä tahdo sinua moittia, sillä sotilaan on ennen
kaikkea seurattava annettuja määräyksiä. Ja kelpo tavalla olet ne
täyttänyt. Mutta onko sinulla mitään tietoja Vlastovin miesvoimista?

— Niitä on vähintään kolmetuhatta ja etujoukot ovat tuossa tuokiossa
täällä. Kamenski oli heti Möttöseen tultuaan palannut sieltä takaisin
sekä vienyt osan joukoista mukanaan.

— Aivan kuten arvasinkin. Useimmat tiedonannot pitävät siis yhtä
siinä, että meitä vastassa on kolmentuhannen miehen voima.

— Suunnilleen kaksi yhtä vastaan, lisäsi Furumark.

— Eikö tässä maassa ole täytynyt monesti taistella yksi kymmentäkin
vastaan, lopetti Fieandt, kopisti tuhkan piipustaan ja nousi seisomaan.

Samassa alkoi kylän laitamalta, Saarijärven suunnalta, kuulua
laukauksia.

— Hätäinen mies se Vlastov, murisi Fieandt, otti patukkansa naulasta
ja astui pihalle Eerikan ryhtyessä kiireesti säälimään kamppeitaan
kokoon kuljettaakseen sitten vankkurinsa salmen taakse suojaan.

Everstin ratsu talutettiin esiin. Fieandt täytti uudelleen piippunsa,
tunnusteli satularemmejä ja solkia, olivatko ne asianmukaisessa
kunnossa, ja nousi sitten hätäilemättä satulaan. Samassa tuli Eerikka
juoksujalkaa tuvasta.

— Unohditte tämän, hän sanoi ojentaen everstille litteän tinapullon,
jonka hän oli täyttänyt paloviinalla.

— Kyllä kai tänään kurkku tarvitseekin kostuketta, arveli Fieandt,
työnsi pullon taskuun, löi patukalla hevosta lautasille ja savuja
tuprutellen ajaa hölkytteli Saarijärven tielle.

— Varokaa, eversti, täällä tulee kohta kuumat paikat, huusi hänelle
luutnantti Brunow, joka johti kylää kohti perääntyviä etuvartioita.

Laukauksia pamahteli yhä taajempaan ja joka puolelta kuului surinaa ja
vihellystä. Mutta Fieandt ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Äreästi hän
nyhjäisi levottomasti vikuroivaa ratsuaan ja pölläytteli piipustaan
täyteläisiä savukiemuroita tarkastellen samalla lähenevää vihollista.
Ladatessaan ja ampuessaan sotilaat loivat häneen hymyileviä
syrjäsilmäyksiä. Oli jukoliste siinä vaaria kerrakseen!

— Siirtykää hiljalleen kylään ja liittykää siellä Hämeen pataljoonaan,
jonka kanssa sitten yhdessä vetäydytte salmen taakse, hän antoi
määräyksensä. — Mutta sitä tehdessänne kärventäkää niiden pirujen
partoja minkä ehditte.

Yhtä verkkaan hän ratsasti takaisin kylään antaen hämäläisille vielä
viimeiset määräykset, minkä jälkeen hän jatkoi matkaa päävarustuksiin
Höyläniemen salmen eli Enovirran pohjoisrannalle. Kirkon seutuvilta
lähdettyään kulkee Lintulahteen ja Perhoon johtava tie pitkin noin kilometrin puolentoista
ja paikoin levyistä nientä, jonka
pohjoispäässään katkaisee mainittu Enovirta. Se on varsin kapea salmi,
jonka yli johtaa pienoinen silta. Kahden puolen sitä, pitkin salmen
rantoja, oli Fieandt kaadetuista puista, kivistä ja turpeista
rakennuttanut vallituksia. Siellä olivat jo paikoillaan hänen kuusi
kanuunaansa ja ketjuun asettuneina odottelivat Turun ja Uudenmaan pataljoonat
patterien suojassa vihollista. Taempana metsän suojassa oli
aamiaispuuhissa kaksi pataljoonaa savolaisia, jotka oli komennettu
sinne reserviin.

Salmen puoleisessa päässä kohoaa Höyläniemi melkoiseksi mäeksi.
Suomalaisten miehittämä vastakkainen ranta oli tuntuvasti sitä
alempana, joten niemeä pitkin hyökkäävällä vihollisella oli maastosta
suurta etua. Näitä etuja vähentääkseen Fieandt oli hakkauttanut mäkeä
peittäneen metsän maahan. Siten oli näköala suomalaisten varustuksista
jotakuinkin avoin kirkonkylää kohti.

Fieandtin asema ei siis ollut suinkaan kovin edullinen, varsinkaan kun
sen saattoi itäpuolitse kahdestakin kohdasta kiertää, jos vain
vihollinen osasi käyttää kiertotietä hyväkseen. Mutta kuitenkin tämä
oli paras mahdollinen puolustautumispaikka koko Saarijärven—Kokkolan
välisellä taipaleella, ja niinpä oli Fieandt koko suomalaisella
itsepäisyydellään ja sitkeydellään päättänyt tässä tehdä vastarintaa
ylivoimaiselle viholliselle.

Päivä valkeni kirkkaana ja sumu haihtui järviltä ja niityiltä. Sotilaat
kiipesivät patterille nähdäkseen paremmin, mitä kirkonkylässä tapahtui.
Siellä oli Hämeen pataljoona jo täydessä taistelussa. Musketit
paukkuivat taajaan ja yhä sakenevat ruudinsavupilvet ajautuivat
aamutuulen mukana Pääjärvelle. Kylän takana näkyi ylenevää mäkeä vasten
valkoisena nauhakkeena Saarijärven tie, jota pitkin marssi yhä uusia ja
uusia venäläisjoukkoja, jotka kylän äärelle tultuaan hajaantuivat
hyökkäyslinjaan.

Hyvässä järjestyksessä, ladaten ja ampuen, hämäläiset vetäytyivät
Höyläniemelle. Fieandt oli kiivennyt patteriston takana olevalle isolle
kivelle ja tarkasteli kaukoputkella tapausten kehitystä.

— Nyt ne raahaavat kanuunansa esille, hän murahteli itsekseen. — Kas
paholaisia, eivätköhän rupea miesvoimin kiskomaan niitä tuonne Muhosen
kalliolle.

Kirkon lähistöllä oli jyrkkä ja louhikkoinen kallionnyppylä, jonka
laelle venäläiset parhaillaan raahasivat kahta kanuunaa.

— Mutta kyllä minä teidän korvanne kuumennan! uhkasi hän ja huusi
luokseen luutnantti Reiherin.

Hän osoitti tälle venäläisten tulikirnuja ja kysyi, kantoivatko omat
tykit sinne asti.

— Luulisinpa kantavan, ainakin noiden kuusinaulaisten, vastasi
pitkäkasvuinen, jämerä ja miehekäs Reiher.

— No anna paukkua sitten, kuului Fieandtin määräys.

Pattereilla syntyi eloa, kun tykkimiehet kävivät Reiherin johdolla
käsiksi työhönsä ja ensimmäistä laukausta tervehdittiin innokkain
hurraahuudoin. Sotilaat vetivät henkeensä kitkerää ruudinkatkua, heidän
sieraimensa laajenivat ja silmiin syttyi taistelukiihko. Fieandt
tarkasti kaukoputkellaan tulosta ja nähdessään kartessipanoksen
pudonneen ihan kallion juurelle synnyttäen hämminkiä venäläisten
tykkimiesten keskuudessa, hän huusi tyytyväisenä:

— Ei yhtään hullummin! Lisää vain samaa maata!

Hän työnsi kaukoputken taskuunsa, otti esille piipun ja alkoi täytellä
sitä pulleasta, koreasta nahkamassista.

Nyt jyrähti venäläisten puolella ensimmäinen kanuunanlaukaus. Ammus
putosi salmeen loiskauttaen vettä korkealle. Miehet tervehtivät sitä
kompasanoilla.

Hämäläiset olivat jo ehtineet niemen korkeimmalle kohdalle. Vielä
viimeinen yhteislaukaus takaa-ajaviin venäläisiin, minkä jälkeen he
juoksujalkaa syöksyivät mäeltä alas ja yli sillan. Kohta kun viimeinen
mies oli ehtinyt yli, sytytettiin silta palamaan. Hämäläiset saivat
marssia reserviin lepäämään.

Kanuunanpauke taajeni molemmilla puolin. Vihollisen panoksia sattui
patteriin ja putoili sen taakse. Ensimmäiset haavoittuneet, joihin oli
sattunut kartessin sirpaleita, saivat mennä sidontapaikalle reservin
taakse.

Mäellä vastapäätä oli Höyläniemen talo, joka oli jäänyt kaadetun metsän
keskelle paljaana seisomaan. Fieandtin oli tehnyt mieli hävittää sekin,
mutta hän ei ollut kuitenkaan raskinut pistää liekkeihin vauraan
näköistä taloa. Nyt se tarjosi hyvän suojan salmea kohti hyökkääville
vihollisille. Heidän jääkäreitään vilahteli jo rakennusten välissä ja
sinne kuljetettiin myöskin paria kanuunaa. Kaksi suomalaisen
patteriston kolminaulaista kohdisti heti tulensa taloon.

Kaadettujen puiden välitse hiipi venäläistä jalkaväkeä yhä lähemmäksi
salmea.

— Tulta, pojat, niin että paukkuu! huusi Fieandt sen nähdessään.

Hänen käskynsä toistui pitkin linjaa ja tuima muskettituli pysähdytti
venäläisten etenemisen. Mutta yhä uudestaan he yrittivät lähestyä
salmea ja palavaa siltaa. Kiivaana ja keskeytymättä jatkui
kanuunanpauke ja muskettituli kummallakin puolen.

Kädessään ainainen nahkapatukkansa ja toisessa piippu Fieandt asteli
patteriston vaiheilla jaellen käskyjä ja pitäen kokonaisuutta silmällä.
Kuin elovainiolla kotonaan Ristiinassa hän liikkui tutun joukkonsa
keskellä, jäykkänä ja hätäilemättömänä, milloin kiitellen, milloin taas
tiuskien ja moittien.

— Ehee, niin sitä pitää! hän lausahti tyytyväisenä nähdessään kuinka
rivakasti muuan turkulainen käsitteli muskettiaan. — Sehän käy kuin
rasvattu. Mutta muistakaa tähdätä tarkkaan. Ei sovi kruunun ruutia
harakoille haaskata.

Muutaman askelen päässä hän tapasi erään miehen kyyryllään patterin
suojassa, missä hän naputteli puukollaan musketinlukkoa.

— Hoi, mitä sinä siellä värkkäät? hän huusi miehelle.

— Lukko mennyt epäkuntoon eikä lyö tulta, selitti mies nousten
seisomaan.

Fieandt otti musketin mieheltä ja tarkasti lukkoa.

— Tolvana, mikset ole aikanaan pitänyt huolta aseestasi. Sietäisit
saada ympäri korviasi! Ja ruveta sitten puukolla vioittunutta vieteriä
korjaamaan! Ota tuolta kaatuneelta pyssy, ammu sillä ja tiedä huutia!

Hän käveli eteenpäin ja läiskytteli patukkaansa saapasvarteen. Sotilas,
jolta vihollisen kuula oli murskannut vasemman ranteen, istui maassa
ähkyen ja kättään pidellen.

— Mitä, käpälääsikö olet saanut? lausui eversti tultuaan kohdalle. —
Mutta miksi siinä kuukit ja vertasi vuodatat? Mene sidottavaksi. Vai
etkö jaksa kävellä? No, ota tuosta vahvistusta.

Hän tarjosi kulauksen taskumatistaan miehelle, joka kiitollisena lähti
sidontapaikalle kuulain ympärillä vinkuessa ja pöllyttäessä hiekkaa
ilmaan.

Fieandt palasi entiselle paikalleen, kuivasi hien kasvoiltaan,
keikautti tinapullostaan ryypyn ja sytytettyään piipun nojasi
kyynärpäillään kiveen puhallellen ilmaan leveitä savupilviä.

— Kyllä, kyllä siinä yrittää saatte, hän puheli itsekseen, venäläisten
turhia etenemisyrityksiä silmäillessään. — Ei tästä niin vain
lentämällä mennä. Ähäh, saitkos! hän lopetti puhelunsa nähdessään liian
rohkeasti esiintyneen venäläisen keikahtavan nurin.

Hänen vierelleen pysähtyi pölyinen rakuuna hypäten hevosen selästä
maahan.

— No, mikä sinulla on hätänä, kun olet hevosesikin likomäräksi ajanut?

Kiireesti rakuuna teki selkoa asiastaan. Vihollisjoukko oli ilmestynyt
suomalaisten vasemmalle sivulle, sen matalan salmen taakse, joka
yhdisti Karstulanjärven ylempänä olevaan pienempään järveen. Vastassa
oli ainoastaan pienoinen vartiojoukko, joka nyt koetti estää niiden
pääsemistä yli. Apua tarvittiin kiireesti.

Fieandt sai käsiinsä majuri Furumarkin ja sanoi tälle:

— Ota Savon jääkäripataljoona, riennä juoksumarssissa tuonne (hän
viittasi patukan kärjellä uhatulle suunnalle) ja anna vasten kuonoa
niille ylipyrkijöille.

Tämän määräyksen annettuaan hän pisti piipun jälleen suuhunsa ja
syventyi seuraamaan taistelua Enovirran rannalla.

Venäläisjoukko, joka everstiluutnantti Lukovin johdolla oli kiertänyt
Karstulanjärven ympäri edellä mainitulle salmelle, oli kuljettanut
mukanaan myöskin yhden tykin, joka alkoi syöstä tultaan suomalaisjoukon
kylkeen. Lukov itse oli heti salmen rannalle tultua pistäytynyt
lähimpään taloon aamiaista haukkaamaan. Sitä tehdessään hän kumosi
ahkerasti ryyppyjä ja oli tuota pikaa täydessä humalassa. Kun sotilas
tuli ilmoittamaan, että salmen takana oli pieni suomalaisjoukko, joka
tulellaan estää ylimenon, hän vimmastui silmittömästi, hyppäsi satulaan
ja huutaen sotilaita seuraamaan itseään ajoi täyttä karkua salmeen.
Siellä hänet tapasi suomalainen kuula ja vertavuotavana hän putosi
veteen. Töin tuskin saivat sotilaat hänet maalle kannetuksi.

Sillä kannalla olivat asiat, kun Furumark savolaisineen saapui
paikalle. Lukovin lähin upseeri otti päällikkyyden ja päällikkönsä
menetyksestä raivostuneet venäläiset alkoivat yhä sisukkaammin pyrkiä
yli. Niin virisi tämän toisenkin salmen rannalla vimmattu taistelu.
Furumark sai vaikean haavan ja siitä tiedon saatuaan Fieandt lähetti
paikalle vielä majuri Blåfieldin uusmaalaisten kanssa. Nyt saatiin
venäläiset työnnetyksi takaisin ja ensimmäinen saarrosyritys raukesi
tyhjiin.

Vlastov oli päättänyt edetä hinnalla millä hyvänsä. Siihen häntä
kiirehti myöskin Kamenskin ankara määräys. Ja ylivoimaansa luottaen hän
ajoi yhä uusia miehiä tuleen. Tunti tunnilta jyrisi ja paukkui
Enovirran rannalla ja koko tienoo peittyi sakeaan savupilveen.
Kanuunain ja muskettien piiput polttelivat kättä, kaatuneiden ja
haavoittuneiden luku kasvoi kasvamistaan, mutta siitä huolimatta
Fieandtin joukko säilytti sisukkaasti asemansa. Yksikään venäläinen ei
ollut vielä päässyt salmen yli, jonka vesi punoitti niiden verestä,
jotka sitä olivat yrittäneet. Ilman kiertotietä olisivat Vlastovin
yritykset olleet turhat.

Kymmenen tuntia oli kestänyt yhtämittaista taistelunpauhinaa. Silloin
Fieandtille saapui uusi ja entistä yllättävämpi jobinposti. Venäläinen
joukko oli ilmestynyt Humpin myllylle, joka oli neljän kilometrin
päässä suomalaisten selän takana, Perhoon johtavan tien läheisyydessä.
Karstulan ja Karppisen järvien ympäri kaartaen johti sinne Systemäeltä,
Saarijärven tieltä, kapea metsätie. Fieandt oli toivonut etteivät
venäläiset osaisi käyttää tätä vähäpätöistä tietä hyväkseen. Mutta
siinä hän pettyi. Aamulla Karstulaan marssiessaan oli Vlastov
lähettänyt sitä myöten majuri Rimanin puolentoista pataljoonan kera
suomalaisten selkään.

— Kas vain piruja! ärähti Fieandt saatuaan sanoman.

Hänen silmänsä muljahtivat ja tuimasti hän imaisi piipustaan
viimeiset henkisavut. Sitten hän viittasi piipunvarrella kapteeni
Nordensvanin luokseen ja käski hänen lähteä Hämeen pataljoonan kanssa
rientomarssissa Humpin myllylle. Parin kanuunan eteen valjastettiin
nopeasti hevoset ja ne lennätettiin Nordensvanin joukon matkaan.

— Anna niille kuka käski! kuului Fieandtin viime määräys
Nordensvanille.

Patterin kanuunat olivat nyt vähentyneet kahdella ja reservikin oli
poissa. Saarroksiin joutumisen vaara oli ilmeinen. Fieandt käsitti,
että paikan jatkuva puolustaminen ei käynyt enää laatuun. Karmein
mielin hän antoi siis päällikkökunnalle peräytymiskäskyn.
Majuri Hästesko, tuo hätäilemätön ja jäyhä suomalainen, sai
turkulaispataljoonan kera jäädä suojaamaan perääntymistä. Hänen tuli
myöskin kuljettaa jäljellä olevat kanuunat pois.

Vlastov johti Höyläniemen talosta käsin taistelua. Kohta kun hän
huomasi suomalaisten aloittavan perääntymisensä, hän komensi väkensä
hurjaan hyökkäykseen. Hurraten ja pistimet sojossa venäläiset
syöksyivät pitkin linjaa alas puoleksi palaneelle sillalle. Jotka eivät
sitä myöten ehtineet yli, heittäytyivät salmeen ja kahlasivat toiselle
rannalle. Mutta turkulaiset seisoivat vielä vankkumatta patterin takana
ja yli tulleet venäläiset saivat raehaulipanoksia vasten silmiään.
Loput työnnettiin pistimin salmeen.

Uusia venäläisiä riitti kuitenkin aina tilalle. Kun suomalainen
pääjoukko oli hävinnyt metsän suojaan ja toinen venäläisten rynnäkkö
lyöty takaisin, varustautui Hästesko seuraamaan toisia. Mutta miten
saada kanuunat liikkeelle, sillä kaikki niitä varten varatut hevoset
olivat saaneet surmansa venäläisten kuulista? No, ei niitä ainakaan
vihollisen saaliiksi sopinut heittää. Miehet tarttuivat kiinni
tykinlavetteihin ja kiskoivat niitä käsivoimin perässään.

Venäläiset seurasivat kintereillä ja pataljoonan jälkijoukko sai olla
yhtämittaisessa käsirysyssä. Kasakoitakin vilahteli jo puiden välissä.
Ne tekivät sivulta hyökkäyksen jälkijoukon kimppuun ja saivat haltuunsa
yhden kanuunan.

— Kanuuna menetetty! kulki sanoma pitkin rivejä.

— Se otetaan, pojat, takaisin! huusi luutnantti Brunow ja miekka
sojossa hän karkasi komppaniansa etunenässä vihollista päin.

Verisen käsikähmän seurauksena oli, että kanuuna otettiin takaisin. Kun
samalla kohdattiin pieni suomalainen rakuunajoukko, saatiin hevosia
kanuunain eteen, jotka nyt lennätettiin parempaan turvaan etupäähän.
Kolme kertaa vihollisen ratsuväki hyökkäsi peräytyväin suomalaisten
kimppuun ja Turun pataljoona oli jo kerran saarroksissa, mutta pistimet
tanassa ja hurraata huutaen se raivasi itselleen tien. Virsta virstalta
ja tunti tunnilta jatkui taistelua ja kaatuneita sekä haavoittuneita
makasi pitkin tietä ja tienvieriä.

Fieandtin johtaessa pääjoukon perääntymistä ilmestyi eteen yhtäkkiä
venäläisiä. Se oli Rimanin joukkoa, jota Nordensvan ei ollut metsässä
vielä tavannut. Saarroksiin joutumisen kauhu valtasi miehet ja kaikki
yritti mennä sekaisin. Fieandt ärjyi ja läimäytteli pampullaan
malttinsa kadottaneita. Kun Nordensvankin vihdoin metsässä harhailtuaan
yhtyi joukkoon, käytiin hyökkäykseen, jolloin venäläiset työnnettiin
tieltä pois ja perääntymistä voitiin taas rauhassa jatkaa.

Aurinko laski metsän taa ja hämärä lankesi maille. Mutta yhä jatkui
taistelun pauhu, huudot, pauke ja kuolinvoihkaukset Perhoon johtavalla
tiellä. Oli jo joltisenkin pimeä, kun sivuutettiin Möttölän kylä ja
saavuttiin Uittosalmen sillalle. Kun kaikki olivat ehtineet yli,
sytytettiin silta palamaan ja Fieandt aikoi järjestää puolustusta.
Mutta nähdessään, kuinka rivit olivat arveluttavasti harventuneet ja
kuinka lopen näännyksissä väki oli — olihan se syömättä ja lepäämättä
ollut tulessa kokonaista seitsemäntoista tuntia, — hän huomasi
vastarinnan pitkittämisen turhaksi. Kun oli tunnin verran huoahdettu,
jatkettiin pimeässä matkaa kohti Lintulahtea.

Väsyneenä ja synkkänä Fieandt istui satulassaan. Yön hiljaisuutta
häiritsivät vain askelten raskas töminä ja kanuunanpyörien jyrinä.
Silloin tällöin iskivät hevosten kaviot tulta tien kivistä. Oli
mahdotonta ottaa pimeässä selkoa paljonko miehiä seurasi mukana ja
missä järjestyksessä he kulkivat. Mitä hyödytti tämä rehkiminen, kun
kaikki meni kuitenkin vikaan? Mitä ponnistuksia ja taisteluita hänellä
olikaan ollut kesän kuluessa kestettävänä tällä samalla tiellä. Kaikki
oli näyttänyt toisenlaiselta, kun hän kesäkuun alussa oli pienen joukon
kera metsäteitä samoten saapunut Kivijärven perukkaan ja sieltä
veneillä kulkenut kirkolle. Kivijärven miehet olivat olleet — sehän
oli sunnuntaipäivä — kirkolla koolla vannoakseen käskyn mukaan
uskollisuudenvalan keisari Aleksanterille. Mutta nähdessään odottamatta
omia sotilaita he olivat jättäneet valanvannomisen sikseen ja yhtyneet
ilomielin hänen joukkoonsa. Miehissä oli sitten samottu metsäpolkuja
pitkin Perhoon, jossa oli tehty huikea kaappaus: vallattu venäläisten
rikas muonavarasto ja otettu satalukuinen vartiojoukko vangiksi. Perho
päätukikohtanaan hän oli sitten tehnyt rohkeita partioretkiä eri
suunnille puhdistaen Keski-Suomen perukat kokonaan vihollisista. Sitten
hän oli lisäväkeä saatuaan marssinut etelää kohti. Kolme eri kertaa hän
oli taistellut Lintulahdellakin. Menetettyään ensi kerralla sitkeän
vastarinnan jälkeen tuon tärkeän tienristeyksen, hän oli kohta sen
jälkeen ottanut sen takaisin. Mutta suurella ylivoimalla Vlastov oli
rynnännyt kahdelta suunnalta jälleen hänen kimppuunsa, jolloin hänen
oli melkein saarroksiin jouduttuaan ollut pakko miekka kädessä raivata
itselleen tie Perhoon. Siinä taistelussa hän oli menettänyt toista
sataa miestä ja kaksi upseeria. Sen jälkeen hän oli taistellut samaa
vihollista vastaan kahdeksan kuumaa tuntia Perhon Kokonsaaressa
menettäen lähes parisataa miestä kaatuneina ja haavoittuneina.

Noin tuhat virstaa hän oli marssinut kuluneina kuukausina edestakaisin
näillä main. Ja nyt nuo monet vaivannäöt ja uhrit näyttivät kaikki kuin
hukkaan heitetyiltä. Miksi? Kun ei päämajassa tajuttu tilannetta eikä
sieltä saatu edes välttämätöntä apua. Ylimmässä sodanjohdossa oli
auttamaton, kurja vätys, ja kaikista ylin mies oli pähkähullu. Aivan
korpesi hänen kirjelmänsäkin, jolla hän Siikajoen voiton päivinä ensi
kerran muisti suomalaista armeijaa. Se oli sisältänyt vain armollisen
määräyksen siitä, kuinka puuteroituina ja millaisia peruukkeja käyttäen
armeijaupseerit saivat esiintyä paraateissa ja tanssiaisissa. He,
puuterit ja peruukit! Hän, Fieandt, joka asteli tervalta haiskahtavissa
kotitekosaappaissa, ei ollut koskaan sellaisia käyttänyt. Kaikista
vähimmin ne saattoivat tulla kysymykseen tällaisena aikana, jolloin
joka hetki katsottiin kuolemaa silmiin.

Mitä liekin korkeimmassa päämajassa, tuolla tähtitarhojen takana,
päätetty Suomen kohtalosta? Synkältä näytti tällä haavaa kaikki.

Sydänyöllä saavuttiin Lintulahteen. Kun oli huolehdittu varmistuksista,
etsi kukin yösijan mistä löysi. Mihin lie Eerikkakin eksynyt pimeässä
vankkureineen? Muuan sotilas kantoi olkisylyksen erään talon
ummehtuneeseen pirttiin. Siellä ei ollut muita ihmisiä kuin vanha
ruotimuori, joka pelästyksissään siunaili ja uikutti uunin päällä.
Sotilas levitti oljet lattialle. Saappaat jalassa ja vaatteet päällä
Fieandt heittäytyi oljille, levitti viitan peitteeksi ja vaipui kohta
raskaaseen uneen. —

Aamulla paistoi taas aurinko ja reipastuneena Fieandt astui tuvan
portaalle, jossa hän tuuheat kulmansa kohottaen katseli ympärilleen,
katseli pilvettömälle taivaalle ja veti kuuluvasti nenäänsä aamuilmaa.
Mutta ryhtyessään tarkastamaan miehistöä hänen hyvä tuulensa haihtui.
Tuhannestaseitsemästäsadasta oli enää jäljellä vain puoli neljättäsataa
asekuntoista miestä. Kaikki kuormat olivat täynnä haavoittuneita.
Kaikkia ei ollut edes voitu korjata, joten melkoinen osa oli jäänyt
vihollisten käsiin. Upseeristonkin rivit olivat harventuneet.
Luutnantti Norrgren oli kaatunut, ja Furumarkin lisäksi olivat
haavoittuneet kapteeni Nordensvan, Ladau ja Vahlberg sekä luutnantti
Brunow. Varsinkin Nordensvanin tila oli arveluttava. Näin ollen oli
mahdotonta asettua Lintulahdessakaan uusiin asemiin, kuten Fieandt
eilen perääntymään lähdettäessä oli päättänyt. Täytyi jatkaa matkaa
pohjoisemmaksi. Karmein mielin hän tarkastuksen jälkeen kirjoitti
päämajaan lähetettävän raportin, otti sitten ryypyn ja haukkasi hiukan
aamiaista, minkä jälkeen varustauduttiin jatkamaan matkaa.

Kun Eerikka, joka oli kuin olikin saapunut yöllä onnellisesti
Lintulahteen ja nyt kaiken aamua pahoitellut, ettei hän pimeässä
löytänyt herraansa tälle illallista taritakseen, istui jo valmiina
vankkuriensa keulalla ja Fieandt varustautui juuri nousemaan satulaan,
marssi Karstulan suunnalta ripeässä tahdissa kymenmiehinen Savon
jääkärien joukko.

— Missä vietävässä te olette kuhnailleet? ärjäisi Fieandt joukon
etunenässä astuvalle korpraalille.

Tämä teki kunniaa ja alkoi sitten rauhallisesti, leveällä
savonmurteella kertoa:

— Ka, jouduimme siellä tappelun pyräkässä toisista erilleen ja kun
metsiä kierreltyämme viimein tulimme Uittosalmeen, oli silta jo
hävitetty ja te muut tipotiessänne. Ja kun ryssät olivat niin lähellä,
että ihan suuhun pakkasivat tulemaan, ei meidän auttanut muu kuin
painua uudelleen metsään. Siellä vietimme yönkin, sillä eihän sitä
hittokaan nähnyt säkkipimeässä kahlata tietöntä metsää. Aamulla sitten
osuimme erääseen taloon ja panimme saunan lämpiämään...

— Mitä tulimmaista! Rupesitte saunomaan ja vihollinen kintereillä!

— No ka, kun oltiin ruudinsavusta mustia kuin neekerit, ettemme
voineet toisiamme tuntea. Päätimme ottaa hyvät löylyt ja vähän
virauttaa naamataulujamme. Arveltiin, että jos tuossa aikaa hiukan
meneekin niin sen notkeammin sitten käy taipaleenteko kylpeneillä
jäsenillä.

— No, ja sitten?

Korpraali jatkoi kertomustaan. Kun he juuri hikoilivat kuumassa
löylyssä ja hutkivat itseään, alkoivat ulkona paukkua laukaukset. Aseet
ja vaatteet oli jätetty saunan seinämälle ja pari toveria vartioon.
Nämä olivat huomanneet ryssäjoukon ilmestyneen pellon laitaan ja ampua
pamauttivat. Suinpäin miehet syöksyivät saunasta, tempasivat aseensa ja
ampuivat yhteislaukauksen tungettelijoita kohti. Sitten vaatteet
kainaloon ja yli pellon päinvastaiselle suunnalle. Ryssien kuulat
olivat vinkuneet korvissa, mutta onnellisesti he olivat päässeet
metsään ja seisoivat nyt tässä ehein nahoin ja kylpeneinä miehinä,
paitsi niitä kahta vartijana seissyttä, joiden naamataulusta kyllä
näki, etteivät he olleet päässeet löylystä osallisiksi.

Ympärillä seisovat nauroivat ja Fieandtinkin silmässä vilahti veitikka.

— Kyllä te olette aika jalleja! hän sanoi ainoastaan, mutta äänessä
oli lauhkea sävy.

Hän kiipesi satulaan ja marssi pohjoista kohti alkoi. Tie oli kuivaa ja
aurinko paistoi leppeästi pilvettömältä taivaalta. Väkisinkin haihtui
alakuloisuus ja äreys Fieandtin mielestä. Hän hymähteli itsekseen
tuolle saunajutulle. Olivatpa nuo aika jukuripäitä! Hätäkös oli olla
sellaisen joukon etunenässä, vaikka väliin selkäänsäkin sai. Kuinka
armailta näyttivätkään taas nämä karut maisemat. Nuo kivikkokankaat,
kääkkyräpetäjät ja sitkeät katajat, ne aivan kuin nyökkäsivät päätä ja
sanoivat, ettei tässä ole mitään hätää, tämä maa ei voi kuulua muille
kuin suomalaisille, ja sillä hyvä.

Huomaamattaan Fieandt kaivoi taskustaan piipun ja laittoi sen palamaan.
Kun takana marssivat sotilaat näkivät, miten molemmin puolin everstin
päätä alkoi pöllähdellä täyteläisiä savupilviä, he nyökäyttivät
toisilleen merkitsevästi päätään:

— Vaari alkaa jo olla ennallaan.

Lisätodistuksen tähän he saivat Perhossa, johon yövyttiin ja jossa
eversti lämmitytti itselleen saunan.

Metsiin eksyneitä miesjoukkoja saapui yhtä mittaa. Kun illalla
Yliveteliin ehdittäessä toimitettiin uusi tarkastus ja väenlasku, oli
riveissä jo toistatuhatta miestä. Lopullinen tappio oli alun
neljättäsataa miestä.

Mainitun pitäjän Tunkkarin kylään Fieandt pysähtyi. Hän hävitti
Perhojoen yli vievän sillan ja rakennutti puolustusasemat joen
äyräälle. Kun hän oli tarkastanut varustuksensa ja paikoilleen asetetut
tykit, jotka kaikki oli saatu Karstulasta pelastetuksi, hän sytytti
piippunsa ja läjäytti tyytyväisenä pamppuaan saappaankorkoon. Nyt sai
Vlastov taas tulla, jos hänellä käpälät syyhyivät. Tässä sitä taas
koeteltaisiin voimia.

Kyösti Wilkuna

SAVOLAISTEN SUOSIKKI

KARL WILHELM MALM

Rantasalmen triviaalikoulussa oli koko 1788-89 jatkettu lukuja
ja tehty hiljaa ja uutterasti henkistä kylvöä maassa vallitsevasta
sotatilasta ja rajakahakoista huolimatta. Mieliala oli tosin pitkin
tätä lukuvuotta ollut hiukan levoton ja hermostunut tuossa sydänmaan
syrjäisessä opinahjossa, jossa savolaisten vallasperheiden pojille
annettiin tieteiden alkeita; vähän väliä oli sinnekin asti saapunut
kuulumisia Etelä-Suomen monenlaisista oudoista ja jännittävistä
tapahtumista. Kuningas oli tullut sotajoukkoineen maahan julistaen
sodan Venäjää vastaan, ja Rantasalmen koulussakin, joka oli lähellä
itäistä rajaa ja saattoi siis helposti joutua tapausten pyörteeseen,
oli jo uneksittu loistavista voitoista ja suurista sotatöistä.
Mutta niitä ei ollut sitten kuulunutkaan. Päinvastoin saapui
viestejä sisäisistä hankauksista Ruotsin ja Suomen sotaväessä,
puoluevehkeilyistä ja toimettomuudesta. Kuningas oli — niin kerrottiin
— lähtenyt äkkiä kuin paeten Suomesta pois, sotajoukko oli jäänyt
joutilaana asemilleen ja vähitellen oli vakaantunut se käsitys, ettei
siitä sen enempää rytäkkää synnykään. Rantasalmella siis jatkettiin
lukuja, pidettiin loma ja alettiin kesällä 1789 taas uusi lukukausi.

Mutta silloin ei kuitenkaan kyetty enää pitempään tekemään tässä
koulussa rauhan kylvöä. Sota oli leimahtanut uuteen liekkiin ja sen
jymy oli tullut liian lähelle — Savonkin rajoilla jo tapella
jytistettiin, jopa aika kuumastikin. Häiritseviä ja järkyttäviä
viestejä saapui eri tahoilta, koululaisten kodeista tuli huolestuneita
kyselyjä, vieläkö siellä poikia pidetään, ja sotaväenosastoja marssi
tuhka tiheään tämänkin rauhaisan seudun halki. Vihollisen
painostuksesta Suomen väen oli peräydyttävä. Silloin opettajat
päättivät laskea nuoret kasvattinsa kotiseudulleen ja sulkea koulun,
joka uhkasi joutua sodan jalkoihin.

Pienin parvin palailivat nyt 15-17 vuoden ikäiset pojat Rantasalmelta
eri tahoille, etelään, länteen ja pohjoiseen. Eräs ryhmä matkasi
veneellä Varkauden reittiä pohjoiseen päin, kohti Kuopion nuorta
kaupunkia. Siinä veneessä, niin kuin tietenkin muissakin koulusta
palaavissa poikajoukoissa, keskusteltiin vilkkaasti sotatapahtumista ja
maan kohtalosta. Vuosi sitten oli uneksittu loistavista voitoista —
nyt oli isänmaa suuressa vaarassa ja sen puolustaminen ja pelastaminen
kysymyksessä. Tietoisuus siitä painoi nuorten koulupoikienkin mieltä.
Savon vanhan linnan seutuvilla tapeltiin ja niin ikään etelämpänä,
Suur-Savon rintamailla. Monen pojan teki mieli lähteä mukaan sotaan
maata ja kotiseutua puolustamaan, mutta he olivat vielä liian nuoria
eikä kotoa ollut saatu lähtölupaa... ehkä vielä saadaan...

Näistä huolista ja toiveista keskusteltiin poikaparvessa eräänäkin
päivänä levähdettäessä Leppävirran rannalla, mihin samoihin aikoihin
oli saapunut veneellinen Pohjois-Savosta saapuneita alokkaita,
nahkapoikia, jotka olivat matkalla eteläiselle rintamalle. Hiukan
etäämmällä muista koulutovereistaan istui törmällä solakka, kalpeahko
ja vakavakatseinen poika omiin mietteisiinsä vaipuneena. Hän oli Kalle Malm
Kuopion Julkulanniemeltä, Rantasalmen koulun parhaita ja
tunnollisimpia oppilaita, hyvä lukumies ja kelpo toveri. Tämä reipas,
mutta hiukan umpimielinen ja yksivakainen poika oli pitkin matkaa
hautonut mielessään sotaanlähtöä, ja nyt tällä rannalla, jossa hän
tapasi kotoisten talollisten poikia, mietteet kypsyivät hänessä
päätökseksi. Kun siis toiset toverit hetken kuluttua laskeutuivat
veneelleen jatkaakseen matkaansa pohjoiseen päin, Kalle Malm astui
heidän luokseen rannalle ja virkkoi:

— Viekää, pojat, terveiseni kotiin Julkulanniemelle. Sanokaa, että
minä en nyt vielä tulekaan kotiin...

— Hä... tännekö jäät, vai...? Näin kysyivät rantahiekalle pysähtyneet
koulupojat kummissaan ja kerääntyivät vakavakatseisina veneestä
reppunsa hakeneen toverinsa ympärille. — Aiotko todella lähteä
sotimaan?

— Liityn näihin kotipuolen sotapoikiin, tunnen heistä muutamia; aion
tarjoutua vapaaehtoisena Savon jääkärirykmenttiin.

— Kotonasi käymättä...?

— Kotona voisivat ruveta estelemään, parempi on kun päätän itse ja
yksin, vastasi nuori Malm harkitusti. — Isänmaa tarvitsee nyt
poikiaan, mieleni tekee päästä tositoimiin, miksi siis vitkastelisin.
Soutakaa te Kuopioon, viekää terveiset kotiin, minun matkani kääntyy
tästä etelään...

Ja hän käveli reppuineen nahkapoikien veneelle tarjoutuen siihen
soutajaksi. Ja vilkkaat savolaispojat, joiden suosikki tämä reipas
Malmin Kalle aina oli ollut, ottivat hänet ilolla mukaansa.

                                                  ⸻

Näin Karl Wilhelm Malm joutui 17-vuotiaana koulupoikana, vapaaehtoisena
tarjokkaana ”Kustaan sotaan”, puolustamaan Savoa vihollisten
hyökkäyksiltä. Hänet otettiin empimättä Savon jääkäriksi — olihan hän
ikäisekseen roteva ja miehekäs — ja lyhyen harjoitusajan perästä hän
jo pääsi ruutiakin haistamaan ja sotatoimiin. Monissa tämän sodan
suuremmissa taisteluissa — jotka enimmäkseen suoritettiinkin Savossa
— hän oli mukana, sai tulikasteensa ihan koulunsa lähitienoilla,
Parkuinmäen tappelussa, sai Mikkelin rintamalla tunnustusta
urhoollisuudestaan ja neuvokkuudestaan ja yleni — lukumies kun oli
eikä vailla tuttavia upseeripiireissä — sodan lopulla luutnantiksi.
Kotipuolen pojat hurrasivat, kun hänestä tehtiin heidän lähin
päällikkönsä.

Tämä sotavuosi ratkaisi samalla K.W. Malmin elämänuran. Hän ei palannut
enää sodan päätyttyä Rantasalmen kouluun, hänestä ei tullut pappia eikä
virkamiestä, vaan hän jäi sotilaaksi, jonka ammatin hän oivalsi
kutsumuksekseen. Ja kun yhdeksäntoistavuotias luutnantti Karl Wilhelm Malm
sodan päätyttyä tuli päivettyneenä ja miehistyneenä käymään
kotonaan Julkulanniemellä, jossa hänen vuokseen oli näinä vuosina
vuodatettu monet huolen ja ikävän kyynelet, mutta jossa hänen rohkeasta
sotaanlähdöstään ja hänen menestyksestään armeijassa oli samalla
vilpittömästi iloittu, silloin hänen vanhempansakin hyväksyivät hänen
päätöksensä jäädä sotilaaksi — olihan poika itse uransa valinnut.

Hän jäi upseeriksi Savon prikaatiin, harjoitti ja opetti savolaisia
nahkapoikia, joiden leikkisän luonteen hän tunsi tarkalleen ja joiden
hilpeihin kompiin hän oli lapsuudestaan asti mieltynyt. Hän eleli
hiljaisena maamiehenä pienessä luutnantinpuustelissa Joroisissa
niukalla palkallaan ja muokkasi maata. Vuodet kuluivat, parta kasvoi,
ikää karttui. Nuori luutnantti perusti perheen, muutti isänsä kotiin
Julkulanniemelle aikoen siinä maata viljellen asua elämänsä iltaan
asti.

Mutta kun lähes 20 vuotta oli kulunut hänen lähdöstään vapaaehtoisena
Savon väkeen, tempasi uusi sota hänet pyörteeseensä. Taas oli syttynyt
sota Venäjää vastaan, ja Karl Wilhelm Malmin, joka tällä välin oli
ylennyt kapteeniksi, oli lähdettävä johtamaan savolaista Kerimäen
komppaniaansa maahan tunkeutuneita vihollisia vastaan.

Kustaan sota oli ollut leikkiä, nyt tuli tosi eteen, miehelle miehen
tehtävä.

Malm olikin v. 1808 mies parhaissa voimissaan, terve ja jäntevä —
vakava piirre hänen kasvoillaan oli vain entisestään terästynyt.
Maalaisaskareissa oli mieli tosin vähän talttunut ja ruumiskin oli
hiukan kangistunut, mutta se vertyi pian, kun oli nopeasti koottava
joukkoja talvisotaretkelle. Entinen soturinveri alkoi taas kuumana
virrata hänen suonissaan. Malttamattomana ja tyytymättömänä Malm
totteli esimiestensä käskyjä, kun sodan alussa yhä vain oli
peräydyttävä pohjoiseen päin, eikä hän hyväksynyt Klingsporin
kunniatonta sodankäyntiä koskaan myöhemminkään. Heti kun tarjoutui ensi
tilaisuus vastarinnan tekoon ja taisteluun jäljessä tulevaa vihollista
vastaan, hän oli siihen koko innollaan valmis ja kävi kuin ilves
käsiksi ylivoimaiseen viholliseen.

Tämä tapahtui Jynkän rannalla, vähän etelään päin Kuopiosta. Malmin ja
Dunckerin osastot olivat turvanneet jälkijoukkona pääarmeijan paluuta
ja jäällä kävi nyt voitonvarma venäläinen sinnikkäästi saartaen
myöhästyneen jälkijoukon kimppuun, joka ei ajoissa ollut saanut
esimiehiltään perääntymiskäskyä. Päällikkönä tässä kahakassa oli
Duncker, Malm johti vain toista sivustaa, jonka tuli paksussa lumessa
jäällä torjua vihollisen kiertoliike. Mutta hän teki sen tavalla,
jolla hän heti sodan alussa voitti esimiestensä luottamuksen, ja
ennen kaikkea omien sotamiestensä, jotka näkivät läheltä hänen
kylmäverisyytensä, uljuutensa ja tarmonsa. Hän säästi miehiään turhilta
vaaroilta, väistyi kun tarvittiin; mutta kun hetki oli tullut, silloin
hän ryntäsi vihurina ja itse ensimmäisenä vihollista vastaan ja pakotti
sen pysähtymään... Näin hän ohjasi aukean jään poikki komppaniansa
melkein eheänä lähes peninkulman taipaleen pääjoukon luo Toivolaan.

Savon joukko peräytyi yhä pohjoisemmaksi — niin kuin Suomen
pääarmeijakin Pohjanlahden rannikolla — esimiestensä käskystä pitkin
talvea. Se oli raskasta marssia niille, joiden täytyi jättää
maakuntansa, kotiseutunsa ja kotinsa vihollisten jalkoihin. Siinä
lamaantuivat hilpeiden savolaistenkin mielet, into ja usko laski
arveluttavasti. Apeana ja harvapuheisena kapteeni Malmkin marssi
poikainsa keskellä Pohjanmaan lakeuksia kohti. Olihan hänen täytynyt
jättää omakin kotinsa, rakas Julkulanniemi, vihollisten käsiin ja
heidän raastettavakseen, ja se kirveli isännän sydäntä. Mutta sama
tietoisuus kirveli, sen hän tiesi, jokaisen miehen mieltä, sillä
kaikiltahan heiltä jäi nyt koti ja perhe vihollisen valtaan. Suru ja
kiukku vatvoi pakkasessa marssivien miesten sydäntä. Harvoin enää
singottiin heidän parvessaan sukkeluuksia, kankeasti kävi taipaleilla
tarinointi, mutta siitäkin vähästä, mitä pitkillä marsseilla puhuttiin,
ymmärsi päällikkö ja miehistö jo muutamista viitteistä, että sydämissä
asui sama suru ja sama kiukku.

Mutta kun pakoretki vihdoin päättyi Siikajoen ja Pulkkilan taistelujen
jälkeen, — viimeksi mainittuun Malmkin poikineen otti tehokkaasti
osaa, — ja kun siitä taas päästiin karkottamaan Pohjanmaalle asti
tunkeutunut vihollinen, silloin miehet heti elpyivät ja heidän silmänsä
ja sielunsa kirkastuivat. Oli melkoinen ero niiden joukko-osastojen
välillä, joissa oli ruotsinmaalaisia, miehistön kieltä ja mieltä
tuntemattomia upseereja, ja niiden, joita johtivat suomalaiset, kansan
keskuudessa kasvaneet ja sen kanssa välittömiin suhteisiin joutuneet
miehet. Näissä viimeksi mainituissa tunnettiin ja ymmärrettiin ilot ja
surut, toiveet ja pettymykset, selvemmin ja syvemmin ja niissä kävivät
myös välit läheisemmiksi ja joustavammiksi. Niinpä, kun kapteeni Malm
Pulkkilassa sai ilmoittaa joukolleen:

— Nyt, pojat, nyt palataan takaisin Savoon! silloin oivalsi jokainen
mies, mitä se sana merkitsi itse sanojalle ja mitä heille kaikille.

— Hei, takaisin, kotiin Savoon, huudahtivat miehet hurmaantuneina, ja
siinä huudossa helähti ilmoille kirkasta riemua, niin voimakasta ja
harrasta toivoa ja luottamusta ja kiitollisuutta, että vähältä piti,
etteivät kapteeni ja korven pojat syleilleet toisiaan.

— Ajetaan pois vihollinen Julkulanniemeltä! Se oli parasta, mitä
miehet osasivat suosimalleen päällikölle luvata kiitollisuutensa
palkinnoksi ja hän ymmärsi täydelleen, mitä siihen lupaukseen sisältyi.

— Pois Kuopiosta ja koko maasta, vastasi vakavakatseinen kapteeni
salaamatta omankaan mielensä lämmenneitä tunteita.

Pulkkilassa Malm saikin nyt ensi kerran aivan itsenäisen
päälliköntehtävän ja kaiken lisäksi erittäin kunniakkaan ja
vastuullisen: hänen tuli heti, Sandelsin pääjoukon vielä lepäillessä
Pohjanmaalla, ajaa etujoukkona takaa vihollisarmeijan Savoon päin
peräytyviä tähteitä, antaa niille lisää kiirettä ja ahdistaa niiden
kuormastoja. Oli mitä pahin keväinen kelirikko — huhtikuun viimeiset ja
toukokuun ensimmäiset päivät olivat käsissä —, täytyi marssia
lumisohjussa ja vetelillä teillä ja miehiltä olivat saappaat jo
huonoiksi kuluneet. Mutta siitä huolimatta marssivat Savon jääkärit
keveästi suositun kapteeninsa johdolla näitä teitä etelään, paljon
keveämmin kuin talvella pohjoiseen, eivätkä he kaivanneet pitkiä
yölepojakaan. Aina kun he ehättivät edestä pakenevan vihollisen
jälkijoukon kintereille, he hihkaisivat ja hyökkäsivät kohti. Eikä
kapteeni totta tosiaan pidätellyt miehiään — ensimmäisten joukossa hän
johti aina metsäisillä taipaleilla rynnäkköä.

Valitettavasti ylijohto oli antanut vain liian pienen joukon,
ainoastaan sata savolaista jääkäriä, hänen komentoonsa, joten niillä ei
voitu suurempia kiertoliikkeitä tehdä. Mutta kun ehdittiin asutummille
maille, Iisalmen kyliin, liittyi häneen runsaasti paikkakunnan väestöä,
jonka hän vanhastaan tunsi. Hänen pelkkä esiintymisensä innostutti heti
aseisiin puhdistamaan kotikulmaa vihollisista. Malm ei ollut puhuja,
vielä vähemmän kansankiihottaja, hän oli yksivakainen ja harvapuheinen
soturi, mutta mihin hän vain ehti — taikka mihin hänen tiedettiin
olevan tulossakin, — siellä tapahtui kohta kansannousu, siellä kävivät
herrat ja talonpojat ja mökkiläiset yksissä tuumin ahdistamaan
vihollista, sieppaamaan sen kuormastoja ja hevosia ja miehiäkin.
Iisalmelaiset saattoivat jättää Malmille jo hänen salmelle saapuessaan
ison elintarvikevaraston ja puolensataa vankia, jotka he muutamien
talonpoikien, koulunopettajien ja maanmittarien johdolla olivat
taistellen anastaneet. Ja nämä vapaaehtoiset, tosin huonosti
aseistetut, mutta sitä terhakammat talonpoikaisjoukot kartuttivat nyt
pitkin matkaa Malmin vähäisen osaston vahvuutta, kun sen oli
riennettävä edelleen vapauttamaan Kuopiota.

— Kuopioon, Kuopioon! huudahtelivat täyteen intoonsa virinneet
savolaisjääkärit, kun he vain muutaman päivän Iisalmella levättyään
painuivat vettyneitä teitä ja märkien metsien halki etelään päin.

Kuopioon oli vihollinen pitkin talvea koonnut itselleen suuria ase- ja
ruokavarastoja ja siksipä sen oletettiin puolustavan kaupunkia sitä
sitkeämmin. Mutta Malm arvellen sen sittenkin yrittävän viedä
varastonsa pois jakoi miehistönsä kolmeen osaan saartaakseen eri
kulmilta tuon rakkaan kotoisen pikkukaupunkinsa. Paljon miehiä ei eri
saarrostusjoukkoihin riittänyt eikä talonpoikien sotataitoon ollut
kovin paljon luottamista. Malttamattomina muutamat niistä hiukan
pilasivatkin suunnitelmia ja päästivät osan vihollisista kuormastoineen
karkuun. Mutta Malmin pääsuunnitelma onnistui kuitenkin. Kuopio
kierrettiin ja vallattiin tiukan tappelun jälkeen; kaduillakin
taisteltiin, talo talolta oli keskiosa miehitettävä, sillä vihollinen
puolusti sitkeästi varastojaan ja sairaitaan, joita se oli sinne
koonnut. Mutta vastarinta murtui: Kuopio ja sen mukana koko
Pohjois-Savo oli taas vapaa.

Kun kapteeni Malm kuivaili taistelun jälkeen raatihuoneen torilla hikeä
otsaltaan, astui maaherra Vibelius, joka vihollismiehityksen ajan oli
koettanut suojella maakunnan etuja, häntä kohti, kiitti häntä kaupungin
pelastuksesta ja virkkoi:

— Sinun käsiisi, urhea soturi, jätän nyt maaherranvirankin.

— Miksi niin? kysyi Malm kummissaan.

— Minä olen palvellut vihollista, koettanut sen aikana tehdä parhaani.
Nyt on parasta, että kaikki valta keskittyy yksiin käsiin, yhden miehen
vastuuseen.

— Onko se välttämätöntä?

— On. Autan sinua tietysti.

Niin tuli kapteeni Malmista joksikin ajaksi Kuopion maaherrakin. Ja hän
oli maakuntansa ihailluin ja rakastetuin mies, kun hän myöhään tänä
valoisana iltana, pantuaan pienemmän osaston ajamaan
Varkauteen väistynyttä vihollista edelleen takaa ja järjestettyään
väkensä lepotiloille, ratsasti rakkaaseen Julkulanniemeensä
tervehtimään syntymäkotiaan ja kotiväkeään, omaa, hiljaista maataloaan,
jonka hän nyt oli pelastanut vihollisten käsistä. Siellä hän pitkästä
aikaa taas nukkui vuoteessa — kotoisessa vuoteessa! Hänen sydämensä
riemuitsi — sillä itsehän hän oli tämän onnenhetken hankkinut.

Mutta ennen maata menoaan hän lähetti Sandelsille, joka vielä viipyi
Pohjanmaalla, pikaviestin:

— Nyt voit tulla joukkoinesi takaisin Savoon! Tie on selvä ja eväitä
on täällä riittävästi!

Onnellisen alkukesän kapteeni Malm vietti tänä sotavuonna Savossa.

Se oli herkeämättömän toiminnan aikaa. Milloin hän pienellä
partiojoukolla kuritti pökerryksistään selvinnyttä ja Savoon takaisin
työntyvää vihollista Mikkelin tienoilla, milloin hän kahakoi
Joroisissa, milloin ystävänsä Dunckerin kanssa partioi kaapaten
rohkeasti kuormastoja, pakottaen vihollisen liikkumaan varovammin.
Mutta koko ajan hän sai sisukkaasti taistella kotiseutunsa puolesta,
jota hän rakasti ja joka luotti häneen.

Kotiseudun puolustusta edisti kapteeni Malmin tärkeä toiminta
Pohjois-Karjalassa, johon hänet loppukesällä komennettiin.

Sandelsin johtaman Savon asemaa Toivolassa, Kuopion
pohjoispuolella, uhkasi näet idästä päin, Joensuun suunnalta, lähenevä
uusi vihollisjoukko, jota vastassa oli aluksi vain Tiaisen johtamia
vapaaehtoisia talonpoikaisparvia. Tämä vaara oli nyt torjuttava ja
kapteeni Malm sai parin-, kolmensadan savolaisen jääkärin avulla hoitaa
koko tämän sivustan.

Se oli puolustustehtävä, mutta Malmin luonteelle ominaista oli, että
hän kohta siirtyi puolustuksesta hyökkäykseen. Ja samoin oli hänelle
ominaista, että hän täälläkin innostutti talonpoikaisen rahvaan, joka
jo aikaisemmin oli noussut aseisiin, mukaansa vihollista maasta
häätämään. Jo pelkkä huhu, että Malmin kapteeni oli tulossa avuksi, sai
sadat aikaisemmin epäröivät talonpojat tarttumaan aseisiinsa. Ja vaikka
tämä harjaantumaton väki taas täälläkin sotki hänen suunnitelmiaan, oli
sen luottamuksellinen mukanaolo kumminkin hänen menestykselleen
ratkaiseva.

— Olipa harmi että talonpojat malttamattomuudellaan säikyttivät
viholliset perääntymään, ennen kuin me ehdimme panna ne kierrokseen,
valitti aina urhea ja seikkailuvalmis luutnantti Bonsin eräänä aamuna
Pielisen joensuulla Malmille, kun he jääkäreineen ehtivät venäläisen
kenraali Aleksejevin leirille, jonka tämä edellisenä päivänä, juuri
ennen Malmin saapumista, oli kiireessä tyhjentänyt lähtien paljon
suuremmalla joukollaan pakosalle Tohmajärvelle päin. Talonpojat olivat
ruvenneet liian aikaisin ampumaan ja Aleksejev oli luullut Malmin jo
saapuneen.

— Olihan se harmi, myönsi kapteeni. — Hänen reipas suunnitelmansa oli
ollut saartaa viholliset ja sulkea ne loukkuun siihen joensuulle. Mutta
hän ei tahtonut liiaksi moittia talonpoikia ja suunnitteli jo
mielessään tapahtuneen erehdyksen muuttamista menestyksekkääksi
tempaukseksi. — Mitähän, jos ajamme viholliset rajan toiselle puolelle
ja siirrämme sodan sinne, — miksi meidän koko ajan pitäisi omassa
maassamme tapella!

— Tehtävämme oli puolustusluontoinen ja osastomme on pieni, vastasi
Bonsin epäillen esimiehensä lennokkaan ajatuksen onnistumista.

— Mutta talonpoikien avulla joukkomme kasvaa ja he ovat
taistelutuulella. Vihollinen taas on hätäännyksissään ja pakenee —
annetaan vauhtia!

— Annetaan vain, hitto soi! innostui nyt luutnanttikin asiaan. —
Olisipa se kunniakasta, jos päästäisiin rajan taakse, näytettäisiin
pääarmeijallekin hyvää esimerkkiä.

— Ja autettaisiin sitä. Takaan, että viholliselle tulee kiire Savosta,
jos me vain ryntäämme Etelä-Karjalaan!

— Mutta silloin saamme kyllä pitää kiirettä — vihollinen kokoaa
voimiaan. Miehet marssimaan, jääkärit ja talonpojat!

— Juuri niin, levätään sitten voittajina tai haudassa!

Malmin päätös synnytti mahtavan innostuksen hänen pienessä joukossaan,
joka nyt yhdessä talonpoikien kanssa lähti rientomarssissa vihollisen
jälkeen. Yhteenlaskettuina heitä oli noin 600 miestä, talonpojilla oli
sadan vuoden ikäisiä kiväärejä ja karhupyssyjä olallaan ja ainoastaan
kaksi tykkiä heillä oli mukanaan. Aleksejevilla sitä vastoin oli
puoliväliin toista tuhatta miestä komennossaan, oli ratsuväkeä, oli
runsaasti tykistöä, mutta hän tunsi sittenkin maan horjuvan jalkainsa
alla Malmin talonpoikaispartioiden parveillessa hänen ympärillään. Hän
ei tiennyt paljonko niitä oli, mistä ne tulivat ja milloin ne
hyökkäsivät, ymmärsi vain, että näillä Malmin pojilla on puhti
pohkeissa ja piru mielessä. Siksi hän perääntyi. Ensin Tohmajärvelle,
jossa hän kokosi vartiostot ympärilleen, ja sitten yhtä painoa
Pälkjärvelle, — Malmin sissit ja jääkärit koko ajan kintereillään.

Siellä — lähellä Venäjän silloista rajaa — hän pysähtyi hetkeksi
huokaisemaan ja siellä syntyi elokuun 9. p:nä 1808 taistelu. Malm
hyökkäsi näet empimättä ja viipymättä, vaikka tiesikin joukkonsa
vihollista paljon heikommaksi; hän luotti vihollisen säikähdykseen ja
ystäväinsä talonpoikien hurjaan sisuun ja järjesti ovelasti miehensä
kahta tietä ryntäämään ajaen heti aluksi muutaman vihollisosaston
suohon.

Pälkjärven kirkon seutuvilla kehittyi ja keskittyi taistelu
kuumimmaksi; sitä kesti runsaasti kuusi tuntia. Mutta Malm ei
hetkeksikään laskenut miestensä hyökkäysintoa laimenemaan eikä siis
päästänyt joukkonsa pienemmyyttä näkyviin. Hän seisoi tyynenä,
teräväsilmäisenä ja valppaana keskellä kuulasadetta ja johti taitavasti
eri osastojaan yhä eteenpäin, niitä iloisesti kannustaen. Ja saman
lujan uskon hän valoi apulaisiinsakin.

— Vihollinen on saatava omalle puolelleen rajaa, hän huudahti
Bonsinille, joka miehineen ryntäsi hikipäin pistin ojossa kirkonmäkeä
puhdistamaan.

— Ja se saadaan, vastasi luutnantti varmasti.

Ja se saatiin. Menetettyään kolmatta sataa miestä ja ison osan
kuormastoaan Aleksejev vetäytyi sekasortoisine joukkoineen kirkolta ja
pakeni suoraa päätä rajan yli.

— Nyt on Suomi tältä kulmalta vihollisista puhdas, virkkoi Malm
riemuaan salaamatta luutnantilleen, kun he taistelun jälkeen hetkisen
huokasivat ja katselivat, miten päivän sankareina tapelleet talonpojat
rupesivat heti hilpeinä keittämään venäjänjauhosta iltapuuroaan. —
Tekisipä armeijamme maan muissa osissakin saman tempun!

— Niin, ottakoon Klingspor nyt oppia sinusta, vastasi luutnantti. —
Mutta emme kai jää tähän?

— Emmehän toki! Pitäähän meidän kerrankin hyökätä vihollisen alueelle
ja antaa Aleksejeville sielläkin kyytiä.

— Lähdetäänkö heti?

— Ota osastosi, pistäkää pian illallinen poskeenne ja rynnätkää tuota
pikaa. Tuolla puolen rajan me aamulla tapaamme!

Ensimmäisen ja ainoan kerran tässä sodassa suomalainen sotaväki samosi
nyt vihollisalueelle, mistä Malm lähetti voitonviestin Sandelsille. Ja
hän liikkui joukkonsa pienuudesta huolimatta sielläkin siksi
omaperäisesti, että Aleksejev lastasi Sortavalassa kiireellä varastonsa
ja miehensä laivoihin ollakseen valmis purjehtimaan Laatokan yli, jos
se kesytön savolainen tulisi häntä vielä rannikollekin ahdistamaan.

Syyskesän ja syksyn Malm vietti jääkäreineen ja talonpoikineen
Pohjois-Karjalassa, puolustellen sitä ja torjuen venäläisten kaikki
yritykset hyökätä sieltä päin Sandelsin selkään. Hän sai pian uuden
vastustajan, nuoren ruhtinas Dolgorukin, jolla oli entistä suuremmat,
verekset sotavoimat käytettävänään, ja hänen oli silloin pakko
vähitellen taistellen vetäytyä pohjoiseen päin. Mutta Taipaleella,
Joensuusta hiukan luoteeseen päin, hän puolustautui kumminkin lähes
kymmenkertaista ylivoimaa vastaan niin sitkeästi ja niin kauan, että
Dolgoruki vasta sen jälkeen, kun Suomen läntinen oli syyskuussa
Pohjanmaan rannikolla kärsinyt ratkaisevat tappionsa ja perääntynyt,
pääsi etenemään Sandelsin silloin jo jättämiin asemiin Toivolassa. Malm
olikin silloin tehnyt tehtävänsä Karjalassa. Mutta sieltä saamansa
käskyn nojalla peräytyessäänkään sisukas Malm ei suostunut siirtymään
taistelutta, vaan hän kahakoi vielä savolaisineen itsepäisesti joka
salmella ja joka sillalla, ennen kuin hän kirvelevin sydämin taas
luovutti palan rakasta Savoaan viholliselle.

Venäläiset pelkäsivät ja kunnioittivat tätä miestä, hänen pelkkä
nimensä aiheutti heissä kauhua. Hän oli valppaana heitä vastassa joka
taholla, jokaisen veräjän suussa, mutta he näkivät hänet usein
sielläkin, missä hän ei ollutkaan. Kerrankin oli kymmenkunta
talonpoikaa Juankoskella vakoilemassa sinne sijoitetun venäläisosaston
touhuja. Työn tehtyään partion päällikkö kutsui tuohitorvella miehensä
kokoon metsään lähteäkseen paluumatkalle. Viholliset kuulivat töräyksen
ja huusivat:

— Malmin kapteeni tulee, kuuletteko!

— Hän on jo tuolla metsän reunassa!

Ja suin päin viholliset lähtivät pakenemaan Malmin pelkkää nimeä.

Raskasta oli Malmin poikien marssi syyssateilla, kun heidän oli jälleen
peräännyttävä Sandelsin armeijan mukana pohjoiseen päin. Kesä oli ollut
kaunis ja menestyksellinen, he olivat omalta osaltaan pitäneet
vihollisen aisoissa ja tuottaneet sille tappion toisensa perästä.
Katkeraa oli, kun heidän nyt sittenkin täytyi perääntyä. Eikä ”Savon joukko
” sitä enää vastarinnatta tehnytkään. Iisalmella taisteltiin
sitten tämän sodan tuimimmat ja verisimmät, Koljonvirran ja Salahmin taistelut
. Niissä kapteenista majuriksi tällä välin ylennetty Malm
kunnostautui otellen yhtä uljaasti ja neuvokkaasti kuin Karjalassa.
Viimeksi mainittu taistelu, jossa Malm johti etujoukkoa, tuli olemaan
tämän sankarin viimeinen. Oli marraskuun 9. päivä. Molemmat sotajoukot,
Sandelsin ja Tutshkovin, seisoivat lähikylissä vastakkain — uusi
yhteenotto oli käsillä. Sandels tahtoi iskeä ensiksi ja lähetti
Salahmista iltayöstä osaston hyökkäämään metsien halki yöpuulla
lepäilevien vihollisten selkään. Retki yöpimeän, syysmärän ryteikön
läpi oli ylen vaivalloinen, mutta Malmia ja hänen poikiaan kannusti
vanha into — he aikoivat iskeä samalla vastustamattomalla voimalla
kuin Pälkjärvellä. Ja iskivätkin. Mutta silloin heille selvisi, että
heidän iskunsa oli nyt tehoton. Petos oli tapahtunut, vihollinen oli
saanut sanan, saartajat joutuivat kierrokseen. Ylivoima oli täysin
varustautuneena heitä vastassa joka taholla.

— Mikä nyt neuvoksi? kysyi Bonsin varmana siitä, että hänen aina
neuvokas päällikkönsä kyllä keksii pääsyn tästäkin pälkähästä.

Mutta mitään pelastumisen mahdollisuutta ei ollut, sen sai Malm pian
selville. Tyynesti, mutta tavallistakin vakavammalla äänellä hän
vastasi:

— Nyt ei auta muu kuin tapella viimeiseen asti. Hyökätä kohti —
eteenpäin, mars!

Monesti Malm oli poikineen iskenyt hartiavoimin, mutta ei koskaan niin
tuimasti kuin tänä yönä ja aamuna. Ensimmäisen vastaansa
tulleen pataljoonan hän heti voitti ja otti vangikseen, mutta edessä
oli toinen, joka sulki häneltä tien, kolmas ja neljäskin. Niiden läpi
hän päätti syöksyä pistinhyökkäyksellä ja murtautua Virran sillalle,
jonka toisella puolella hän tiesi oman väen olevan vastassa. Hurjasti
siinä pimeässä hyökättiin, taisteltiin raivokkaasti pistimin ja
pyssynperin, ja niin tiukka oli johtajan ote, kun hän komensi ja karjui
osastonsa etunenässä, että edessä oleva elävä seinä taipui ja väistyi.
Mutta toinen seinä oli aina sen takana...

Silloin saapui ylemmältä taholta käsky, että hyökkääjien oli
peräännyttävä, ja ihme kyllä vetäytyminen onnistuikin nyt pääosastolle.
Mutta Malm itse taisteli vielä lähimpine poikineen suojellen
peräytymistä; vasta viimeksi hän ajatteli omaa pelastustaan. Silloin
tuli luoti sivulta, pirstoi majurin reiden ja kaatoi hänet
tantereeseen.

— Perääntykää pojat, hän huusi kaatuessaan. — Nyt on tie auki, kohta
se voi taas olla tukossa.

Mutta hänen jääkärinsä eivät perääntyneet. He ryhmittyivät maassa
makaavan majurinsa ympärille, taistelivat siinä edelleen toisten jo
lähdettyä ja koettivat nostaa pahasti haavoittuneen päällikkönsä maasta
kantaakseen hänet mukaansa. Mutta silloin Malm karjaisi karkeimmalla
käskijänäänellään, jota pojat aina olivat tottuneet sokeasti
tottelemaan:

— Älkää koskeko minuun, siitä ei tule mitään. Jättäkää minut,
totelkaa, perääntykää!

Vieläkin miehet vitkastelivat, taistellen yhä päällikkönsä ympärillä.
Verestävin silmin haavoittunut nousi silloin ryntäilleen ja huusi:

— No, totteletteko, vai...!

Silloin he tottelivat, perääntyivät ja pelastuivat. Majuri Malm jäi
yksin lepäämään vesakkoon voimattomana ja verta vuotavana, mutta
sittenkin sisimmältään tyytyväisenä, että häntä oli viimeiseen asti
toteltu.

Hetken kuluttua venäläiset korjasivat hänet siitä ja kantoivat
sidottavaksi. Samalta tantereelta korjattiin monta muutakin
haavoittunutta suomalaista soturia ja upseeria. Mutta kun venäläiset
keksivät, että tämä vesakossa haavoittunut upseeri oli heidän
urhoollisin ja taitavin vastustajansa, pelottava majuri Malm, he
siirsivät erityisen kunnioittavasti hänet eri taloon hoidettavaksi ja
osoittivat hänelle kaikkea mahdollista huomaavaisuutta.

Mutta Savoon he eivät kuitenkaan uskaltaneet jättää häntä sairastamaan
— siksi vaarallinen tämä mies oli heille. Niin pian kuin
haavoittunutta voitiin kuljettaa, he veivät hänet veneellä Saimaan
vesiä myöten etelään päin ja myöhemmin Pietariin asti. Haavat paranivat
vähitellen huolellisella hoidolla ja muutenkin häntä kohdeltiin Venäjän
pääkaupungissa miehenä, jota kohtaan vastustaja tunsi kunnioitusta.

Sota oli päättynyt Savossa, pian koko Suomessakin, ja majuri Malmille
selvisi, että hän oli nyt sotilasuransa päätepisteessä. Hänet valtasi
vangiksi jouduttuaan, jopa heti Salahmin taistelun jälkeen, jolloin hän
kuuli koko Suomen armeijan lopullisesti perääntyneen ja sitten
suostuneen aselepoon, omituinen mielenrauha ja tyydytyksen tunne. Hän
tiesi omasta puolestaan tehneensä kaiken mahdollisen syntymäseutunsa ja
kotimaansa puolustamiseksi, tiesi miehenä täyttäneensä velvollisuutensa
siihen hetkeen asti, jolloin hän haavoittui, ja tiesi myöskin
kotikansansa sen tunnustavan. Enempää hän ei voinut. Rauhallisesti hän
makasi vankina tautivuoteellaan, muistellen ponnistuksiaan ja Savon
poikiaan.

Venäläiset laskivat hänet vapaaksi ja palaamaan kotiinsa jo ennen kuin
Haminan rauha oli solmittu, ja hän palasikin sieltä hiljaisena,
yksivakaisena ja vaatimattomana maamiehenä rakkaaseen Savoonsa
kotitilaa viljelemään. Sotaisista kunnianosoituksista ja arvomerkeistä,
joita hänelle joskus tarjottiin, ei hän välittänyt, maan mahtajien
puheille hän ei koskaan virkoja kärkkyen pyrkinyt eikä vaatinut mitään
palkintoja, — olihan hän vain täyttänyt velvollisuutensa soturina ja
halusi nyt kätkeytyä maaseudun rauhaan. Sinne hän sitten unohtuikin.

Mutta joskus pyhäilloin, jolloin entiset Savon jääkärit
kirkkomatkallaan poikkesivat vanhaa, suosittua ”kapteeniaan”
tervehtimään, palasivat yhteisesti kestetyt taisteluvaiheet elävinä ja
värikkäinä miesten tarinoihin ja silloin elettiin iloisessa
seurustelussa uudelleen kaikki kahakat ja retket. Vilkkaasti luisti
tarina majurin tuvassa, kasku ja muistelma seurasi toistaan ja Malmin
vartalokin oikeni taas suoraksi ja ryhdikkään sotilaalliseksi, kun hän
mitteli lattiaa edestakaisin ja selitti miehille, millainen tilanne
todella milläkin hetkellä oli ja miksi oli tehtävä juuri niin kuin
silloin tehtiin. Jos silloin joku joukosta oli muistavinaan asian
toisin ja väitti vastaan, majurin vakavat kasvojenpiirteet kovenivat
ankariksi ja hän saattoi jyrähtää vastaan:

— Hä, kiisteletkö sinä päällikkösi kanssa, tottahan minä asian
tiedän...

Mutta samassa laukesi jyrkkyys hilpeään kompaan ja yleinen, iloinen
nauru remahti ystävyksinä tarinoivien miesten piirissä.

Santeri Ivalo

ASEVELJET

KAARLE KUSTAA RAMSAY ja HENRIK

Kello oli vasta neljä aamulla, kun toisen adjutantti,
luutnantti Ramsay, havahtui unestaan. Hän työnsi syrjään viitan, jonka
hän oli vetänyt silmilleen sääskien suojaksi, ja kohosi istualleen.
Aurinko oli vasta puiden latvojen tasalla, heinänhelpeissä kimaltelivat
vielä kastehelmet ja kapean Kauhavanjoen pinnalla leijaili usvapilviä.
Joka puolella kedoilla ja pellonpientareilla näkyi nukkuvia sotilaita
ja niityillä joen takana torkkuivat päät nuupollaan armeijan hevoset,
joiden täyteen ahdetut vatsat pullottivat kuin tynnyrit. Liikkeellä ei
näkynyt vielä muita kuin kulkuvartio, joka pistimet auringossa
kimallellen verkalleen asteli Lapualle johtavalla tiellä.

Kaikesta päättäen oli tästä päivästä muodostuva yhtä helteinen kuin
eilisestäkin, jolloin armeija oli hikeä valuen ja pölyä niellen
marssinut Alahärmästä tänne Kauhavalle. Nääntyneet miehet olivat
yöpyneet taivasalle. Kuumuuden takia oli luutnantti Ramsaykin muutamien
upseeritoveriensa kanssa valinnut yösijan ulkoa jokiäyräältä, läheltä
kirkkoa. Mutta hänen päällikkönsä, eversti von Döbeln, samoin kuin
kenraali Adlercreutz ja muut korkeammat upseerit olivat majoittuneet
lähitaloihin.

Luutnantti Ramsay oli vasta viidenkolmatta ikäinen, harvinaisen
sirorakenteinen ja uljasryhtinen, vaikuttamatta silti koskaan
pöyhkeältä. Hänen säännöllisiin kasvoihinsa oli laihuuden ja
päivettyneisyyden takia tullut jotakin terävää, mitä kuitenkin lievensi
suurten silmien haaveksiva ilme. Koko hänen olemuksessaan oli
tuollaista puoleensavetävää nuoren miehen puhtautta, avomielisyyttä ja
rehtiyttä, mikä sai kaikki rykmentin upseerit ja sotilaat pitämään
hänestä aivan erikoisella tavalla. Porilaisten lempipojaksi häntä
yleensä armeijassa sanottiinkin.

Kun hän siinä varhaisen aamuauringon loisteessa istui virran äyräällä
ja tuijotti vedenkalvoon, oli hänen ilmeensä tavallistakin kaukaisempi.
Hän muisteli untaan, josta hän hetki sitten oli havahtunut. Hän oli
nähnyt elävänä edessään lapsuudenkodin, Jackarbyn kartanon lähellä
Porvoota, sekä rakkaan ja ikävöimänsä äidin, joka oli jäänyt sinne
vihollisten valtaamalle alueelle, kun hänen veljineen oli täytynyt
perääntyä armeijan mukana yhä kauemmaksi pohjoiseen. Tämä ei suinkaan
ollut ensimmäinen kerta, jolloin hän uneksi äidistään, mutta tällä
kertaa oli unennäössä kuitenkin ollut jotakin erikoista; se oli hyvin
selkeä uni, jonka tunnelma oli leppoisa ja vienon surumielinen. Mutta
vieläkin enemmän häneen vaikutti unen jälkimmäinen osa. Äidin ja kodin
haihduttua näkyvistä hän oli ollut harhailevinaan kentällä, jota peitti
tiheä sumu. Yhtäkkiä oli hänen rinnalleen ilmestynyt hänen veljensä,
majuri Antero Wilhelm. Veli oli lyönyt häntä olkapäälle, nyökäyttänyt
mitään puhumatta päätään ja poistunut kiireesti hänen luotaan. Muutamia
askelia otettuaan hän oli kuitenkin kääntynyt ja nyökäyttänyt vielä
kerran kuin kutsuen päätään sekä hävinnyt sen jälkeen sumuun.

Mitähän tämä kaikki merkitsi — jos nyt unet yleensä mitään
merkitsivät? Mutta oli omituista, ettei hän ollut lähes kahteen kuukauteen
saanut veljeltään kirjettä eikä muutoinkaan kuullut hänestä
mitään — tuosta kuusi vuotta vanhemmasta veljestään, johon hän lähinnä
äitiään oli niin lujin sitein kiintynyt. Kohta Revonlahden taistelun
jälkeen oli veli lähtenyt Ruotsiin viemään kuninkaalle voitonsanomaa
sekä viholliselta vallattuja lippuja. Tukholmasta Antero-veli oli
sitten kirjoittanut pitkän ja intomielisen kirjeen kertoen saaneensa
majurin arvon ja Miekkatähdistön ritarimerkin sekä lähtevänsä kenraali
v. Vegesackin adjutanttina takaisin Suomeen. ”Piakkoin tavataan siis
Etelä-Suomessa, ehkäpä juuri kotona rakkaan äitimme luona”, oli veli
lopettanut kirjeensä.

Päämajaan Uudessakaarlepyyssä oli jo parisen viikkoa sitten saapunut
tieto, että Vegesack oli juhannuksen aluspäivinä yrittänyt maihinnousua
Lemulla, lähellä Turkua, mutta hänet oli lyöty takaisin. Veljestään
Ramsay ei ollut kuitenkaan kuullut mitään eikä myöskään kuulunut
kirjettä, jota hän odotti joka päivä kärsimättömästi.

Hänet havahdutti raskasmielisistä mietteistään vänrikki v. Qvanten,
joka oli nukkunut hänen rinnallaan ja joka nyt kuorsaamasta laattuaan
alkoi kääntyillä viittansa alla nostaen vihdoin näkösälle pyöreän ja
pörröisen päänsä. Niin pian kuin Ramsayn katse osui ystäväänsä, hänen
apeat mietteensä haihtuivat ja hänen kasvojaan valaisi iloinen hymy.
Hän ei koskaan voinut katsoa hymyilemättä Qvanteniin, sillä tämän koko
olemuksessa oli jotakin, mikä väkisinkin pakotti toisen hyvälle
tuulelle. Hänen lyhyt ja tanakka vartensa päättyi pyöreään,
pörrötukkaiseen päähän, ja kasvot nykerönenineen ja alasriippuvine
kiinalaisviiksineen olivat yhtä pyöreät. Mutta tällä haavaa Qvanten oli
pölyn, ruudinsavun ja päivänpaahteen mustaamine kasvoineen enemmän
neekerin kuin kiinalaisen näköinen.

Tästä hänen vähemmän edullisesta ulkomuodostaan huolimatta pidettiin
rykmentissä vänrikki Qvantenista lähes yhtä paljon kuin Ramsaysta.
Hänen suurista ja toisistaan loitolla olevista silmistään loisti
sellainen aitosuomalainen rehellisyys ja verraton hyvänsävyisyys, että
hänestä väkisinkin täytyi pitää.

Niin toistensa vastakohdat kuin Ramsay ja Qvanten olivatkin sekä
ulkomuodoltaan että luonteeltaan, olivat he heti tutustuttuaan
kiintyneet toisiinsa. Vähitellen heistä oli kehittynyt rykmentin
parhaat ystävykset, jotka aina loma-aikoina nähtiin yhdessä.

Kun rykmentin nuoremmat upseerit olivat Siikajoen päivän iltana
juhlineet ensimmäistä voittoa, Qvanten oli malja kädessä tullut Ramsayn
luo ja kieli jo sammaltelevana puhunut:

— Kuulehan, Kalle, vaikka sinä oletkin luutnantti ja vapaaherra ja
kaunis mies, ja minä vuosistani huolimatta vänrikki-pahanen,
ilmanaikaista tusina-aatelia ja ulkonäöltäni täysi neekeri, niin
sallithan minun kuitenkin syleillä sinua merkiksi siitä, että minä
pidän sinusta äärettömästi.

He olivat syleilleet toisiaan, ja Qvanten oli itku kurkussa
vakuuttanut, että tässä maailmassa oli vain kolme, joista hän oikein
todenteolla piti, nimittäin hänen vanha äitinsä, Kalle Ramsay ja...
ja...

— Ja Loviisa, oli Ramsay siihen lisännyt.

— Ei, ei mitään sellaista, vaan — se kolmas on taskumattini, oli
Qvanten väittänyt.

Mutta kyllähän Ramsay tiesi, että Qvanten oli sittenkin sillä
kolmannella tarkoittanut Loviisaa, sillä hän ei viljellyt taskumattiaan
sen innokkaammin kuin muutkaan. Hän oli ennen sodan puhkeamista
korviaan myöten rakastunut tuohon Loviisaan ja suunnitellut yötä ja
päivää rakkaudentunnustusta, mutta ei ollut edes eronhetkenäkään
rohjennut sitä tehdä, siinä määrin hän oli huolestunut omasta
rumuudestaan.

Niin, se oli ollut Siikajoella. Mitä pauhaavan ilon ja keväisen
jäänlähdön päiviä ne olivatkaan olleet! Kuin riemukulussa oli siitä
lähtien seurattu perääntyvän vihollisen kintereillä kohti etelää ja
kotiseutua. Oli tämä Pohjanmaa sentään toisenlaista maailmaa kuin
Etelä-Suomi, sen olivat ystävykset monta kertaa matkan varrella
todenneet. Yksin nuo kaikkialla törröttävät aidanseipäätkin tuntuivat
huutavan, että täällä ei kärsitä vierasta sortajaa. Entä minkä
innostuksen valtaan armeija olikaan joutunut Siikajoella, kun päämajaan
oli kymmenien peninkulmien päästä saapunut suksilla hiihtäen
talonpoikaislähetystö pyytämään aseita, sillä monta tuhatta pohjalaista
talonpoikaa oli valmiina nousemaan armeijan avuksi, että ryssä
saataisiin maasta ajetuksi. Mutta kuinka olikaan Klingspor — se
”kaksileukainen aasi”, se ”taikinapää” ja ”mätisäkki” ja mitä kaikkia
nimityksiä nuoremmat upseerit keskuudessaan hänestä käyttivätkin —
kuinka olikaan hän osannut taas nopeasti sammuttaa miesten innostuksen.
Niin, otettuaan nenäänsä nuuskaa kultaisesta rasiastaan hän oli
taputtanut lähetystön miehiä ystävällisesti olkapäälle ja kehottanut
heitä palaamaan kiltisti kotiinsa. Armeija oli kyllä pitävä huolen
niistä asioista. Sellaista se oli. Ja kunpa armeija edes olisi saanut
sydämensä mukaan pitää huolta vihollisen maasta ajamisesta, ainakin
Hämeenlinnassa asti jo oltaisiin. Mutta eteneminenhän oli ollut niin
tuskastuttavan hidasta. Koko armeija paloi eteenpäin rynnistyksen ja
taistelun halusta ja tämän tahtonsa voimalla se sai kiskoa marskia
perässään kuin suunnatonta kivirekeä, joka vastaan haraten venyi
kaukana perässä. Uudessakaarlepyyssä hän nytkin istui, kun armeijan
tuli tänään käydä vihollisen päävoiman kimppuun Lapualla. Mutta hyvä,
että oli edes lopultakin saatu lupa taistella ja taas hiukan edetä. —
Qvanten kohosi istumaan, hieroi unen silmistään ja virkkoi:

— Onnellista huomenta, veikko! Tänään sitä taas pitkästä aikaa
tapellaan.

— Ja lisätään uusi helmi voittojen ketjuun, lisäsi Ramsay.

— Niin tietysti, nyökäytti Qvanten, — sitä tuskin kukaan armeijassa
epäilee.

He istuivat hetkisen ääneti. Ramsayn mieleen palasi jälleen uni ja sen
johdosta hän virkkoi:

— Saapas nähdä, eikö tänään päämajasta tulevan kuriirin matkassa saavu
vihdoinkin kirje veljeltäni.

Qvanten alkoi rykiä ja kakistella ja selvitellä kurkkuaan, kunnes
vihdoin sai sanotuksi:

— Kuule, veli, tuota noin... ehkä on parasta, että sinä lakkaat
odottamasta sitä kirjettä.

— Kuinka niin? kääntyi Ramsay äkkiä toverinsa puoleen ja Qvantenista
tuntui, että hänen terävä katseensa tunkeutui ihan hänen sielunsa
pohjaan.

— Niin vain että... hän sammalsi ja koetti välttää tuota katsetta.

— Että... että veljeni on kaatunut?

— Niin... siellä Lemun taistelussa.

Qvanten huokasi helpotuksesta, että se viimeinkin tuli sanotuksi. Asia
oli nimittäin niin, että samalla kertaa kuin päämajaan oli saapunut
tieto Lemun taistelusta, oli tullut myöskin ilmoitus majuri Ramsayn
kaatumisesta mainitussa taistelussa. Kukaan ei olisi ollut halukas
ilmoittamaan asiasta luutnantti Ramsaylle, kun tiedettiin, miten
syvästi veljekset olivat toisiinsa kiintyneet. Mutta jonkunhan se oli
kuitenkin tehtävä ja lopuksi velvoittivat upseeritoverit siihen
Qvantenin, koska hän oli nuoren Ramsayn lähin toveri. Monta päivää oli
Qvanten poloinen pureksinut tuota katkeraa palaa ja miettinyt sanoja ja
tapaa, millä hän soveliaimmin ja hellävaraisimmin ilmoittaisi tuon
asian. Sitä hän oli illallakin miettinyt koko ajan, kun he vierekkäin
nurmikolla maaten juttelivat ja odottelivat unta. Mutta hän ei ollut
löytänyt sanoja, kunnes asia nyt vihdoinkin kuin vahingossa pulpahti
esiin.

Nähdessään, kuinka Ramsay painoi päänsä käsiin ja kuinka hänen
hartiansa tärähtelivät sisäisestä tuskasta, hän alkoi kuitenkin katua
ja soimata itseään tomppeliksi, aasiksi ja jos miksi. Nythän oli
taistelu edessä ja hän, pöllöpää, oli ajattelemattomasti mennyt
masentamaan toverinsa mielen, jonka tänään olisi pitänyt olla ehyt ja
intoa täynnä. Eikö hän hyvin olisi voinut odottaa vielä esimerkiksi
seuraavaan päivään.

— Tuota... sellaista on huhuttu, mutta saattaahan tieto yhtä hyvin
olla perätönkin, hän alkoi neuvottomuudessaan peruutella.

— Ei, veljeni on kaatunut, olen siitä nyt aivan varma ja... ja siitä
olen myöskin varma, että olen itse tänä päivänä seuraava häntä, sanoi
Ramsay vakavasti ja kohotti päänsä.

Hän oli kukistanut mielenliikutuksensa eikä hänen suurissa silmissään
näkynyt jälkiäkään kyynelistä.

— Mutta kuinka... mistä sinä sellaista sait päähäsi, hölmistyi
Qvanten.

Sydämessään riehuvasta myrskystä huolimatta täytyi Ramsayn taas
hymyillä, sillä niin hullunkuriselta Qvanten näytti, kun hän tukka
pörröllään, silmät renkaina ja suu auki tuijotti häneen.

— Näin veljeni juuri vähän ennen kuin heräsin, ja hän kutsui minua
seuraansa, Ramsay vastasi.

— Mutta kuulehan, alkoi Qvanten innokkaasti, — ei uniin ole
luottamista. Naiset niistä välittäkööt! Eikä sekään pidä yhtään
paikkaansa, että sotilas aamulla ennen taistelua tietää muka
kuolemansa. Revonlahden taistelun edellä olin sellaista itsessäni
tuntevinani, mutta en silti saanut naarmuakaan. Niin että saat olla
aivan varma —

Hänen sanatulvansa keskeytti kiivas musketinpauke, joka kuului siltä
kohtaa, missä Lapualle johtava tie sukelsi metsän suojaan. Kirpeinä ja
terävinä räiskähtelivät laukaukset aamuraikkaassa ilmassa ja puiden
välistä pöllähteli näkyviin ruudinsavupilviä. Siellä oli etuvartiossa
Karjalan jääkäreitä everstiluutnantti Aminoffin johdolla.

Toverukset kavahtivat jalkeille ja samassa alkoivat rummut päristä
ympäri leirialuetta. Unisia pörröpäitä kohosi joka puolella näkyviin ja
tuota pikaa vallitsi kirkon lähistöllä vilkas liike ja hyörinä.
Kiireessä sotilaat haukkasivat kylmän aamiaisensa, sen jälkeen armeija
asettui suureen neliöön, jonka keskellä seisoi päällikkökunta ynnä
mukana olevat sotapapit ja hartaina kaikuivat virren sanat:

Minä vaivainen mato ja matkamies,
mont’ vaarallist’ vaellan retkee,
kun käyn isänmaatani etsien
ja odotan ehtoon hetkee.

Tasan kello seitsemän päättyi lyhyt jumalanpalvelus ja joukot
aloittivat heti marssinsa kohti Lapuaa. Etumaisena kulki ratsuväki ja
sitten neljäs prikaati, jonka muodosti viisi pataljoonaa savolaista
jalkaväkeä sekä Savon jääkäreitä. Näiden jäljessä ajaa jyristi tykistö.
Sitten seurasi toinen prikaati, jonka muodostivat Döbelnin kuuluisat
porilaiset. Hämäläisistä ja uusmaalaisista kokoonpantua kolmatta
prikaatia seurasi jälkijoukkona turkulaisten muodostama ensimmäinen
prikaati.

Tuhannet askelet tömisyttivät maata, sakeana pilvenä kohosi tiestä
pöly, jonka keskeltä välkehtivät soturien kaluunat ja pitkät pistimet,
ja riveistä kaikui reipas sotilaslaulu.

Ammunta, joka oli ajanut jalkeille Ramsayn ja Qvantenin, taukosi
yhtä äkkiä kuin oli alkanut. Siellä oli ollut vain venäläinen
tiedustelujoukko, jonka etuvartio oli heti ajanut käpälämäkeen.
Etuvartijoina toimineet Karjalan jääkärit olivat saaneet
vahvistuksekseen eskadroonan rakuunoita sekä yhden kolminaulaisen tykin
ja he marssivat nyt armeijan kärkijoukkona kohti Lapuaa.

Viimeisenä lähti Kauhavalta liikkeelle kuormasto. Selviteltyään oman
prikaatinsa kuormat matkalle ajaa karkuutti Ramsay pitkin tien sivua
ohi jälkijoukkojen saavuttaakseen oman rykmenttinsä. Kuten ennenkin
nähdessään rakkaan kotoisen armeijan marssimassa taisteluun isänmaan
vihollista vastaan, hänen sydämessään ailahti riemukas tunne. Mutta
tällä kertaa ei tuo tunne purkautunut riehakkuutena, vaan sitä kahlitsi
raskas paino. Hän näki veljensä sumun keskeltä viittovan hänelle
ja sitten hän näki äidin, silmät kyynelissä, seisovan kahden
seppelöidyn ruumiskirstun äärellä. Hymyillen hän nyökäytteli päätään
upseeritovereille ratsastaessaan ohi, mutta koko ajan pysyi tuo kuva
hänen sisäisen silmänsä edessä. Ja niin oli laita koko päivän, vaikka
hän moitteettomasti täyttikin tehtävänsä prikaatin adjutanttina, jopa
saattoi vanhaan tapaan taistelun pyörteissä innostua haltioitumiseen
saakka.

Reippaasti käsiään heilutellen ja laulunpätkää hyräillen Qvanten asteli
komppaniansa edessä. Kun Ramsay ehti hänen kohdalleen, Qvanten loi
häneen tutkivan silmäyksen. Nähdessään Ramsayn hymyilevän hänen tuli
äkkiä tavattoman hyvä olla. Lämmin hohde ruskeissa silmissään hän
kääntyi komppaniaansa ja takaperin astellen alkoi johtaa laulua.
Miehistön valtasi sama tunne ja täysin keuhkoin he alkoivat vedellä
vanhaa sotilaslaulua:

Poijat ne marssi Weikselin poikki
verinen miekka vyöllä.
Eikä ne venäläistä pelänneet
päivällä eikä yöllä.

Qvantenilla oli hyvä tenoriääni ja Ramsay oli monesti pannut merkille,
että hän laulaessaan muuttui suorastaan kauniiksi. Niin oli nytkin, ja
äkkiä tuli Ramsayn mieleen, että oli mahdotonta, ettei Loviisa tai kuka
neito hyvänsä voisi rakastua Qvanteniin. Hän sai halun rohkaista tuota
kunnon toveriaan ja ratsastaen hänen rinnalleen hän otti Qvantenia
kädestä ja kuiskasi:

— Kuulehan, Heikki, sinun täytyy heti tavattuasi kosia Loviisaa. Olen
aivan varma, että hän rakastaa sinua.

Qvanten punastui hiusrajaan saakka ja mumisi joitakin katkonaisia
sanoja, samalla kun silmiin kihonnut kosteus ilmaisi, että toverin
sanat olivat öljyä hänen palavalle sydämelleen. He puristivat toistensa
kättä ja toivottivat toisilleen onnea edessä olevan taistelun varalle,
minkä jälkeen Ramsay kannusti hevostaan ja ratsasti Döbelnin rinnalle
prikaatin etupäähän.

Kapea tie luikerteli somasti kiviperäisen metsämaan halki. Toisinaan se
sukelsi tiheään kuusikkoon, jossa hikoilevia sotilaita vastaan lehahti
kostea viileys. Kuta korkeammalle aurinko kohosi, sitä helteisemmäksi
kävi ilma.

Kahdeksan tienoissa olivat etumaiset joukot ehtineet matkan
puoliväliin. Silloin tuli pysähdys, kun edestäpäin alkoi kuulua
kiivasta ampumista. Oli törmätty yhteen vihollisen etujoukkojen kanssa,
jotka oli lähetetty tänne metsään hidastamaan suomalaisten etenemistä.
Sotilaat heittäytyivät sammalistoon huoahtamaan kärkijoukon koettaessa
raivata metsää puhtaaksi.

Mutta pysähdys alkoi ennen pitkää tuskastuttaa niin sotilaita kuin
upseereitakin. Döbelnin kehotuksesta Ramsay ratsasti ottamaan selkoa,
mitä etupäässä tapahtui.

Hänen edessään alkoi musketinpauke kuulua yhä lähempää. Puiden oksat
rapisivat ja väliin kuului ilmassa tuttu surina aivan kuin suuri paarma
olisi lentänyt vihaisesti tietänsä. Kuului jo tykinjymäyskin.
Arvatenkin siellä meikäläiset kärkimiehet koettivat raehaulipanoksin
puhdistaa metsää vihollisista.

Tultuaan etumaisen savolaispataljoonan luo Ramsay kohtasi
Adlercreutzin, joka punoittavana, kulmat rypyssä ratsasti
päinvastaiselta suunnalta ja ehdittyään savolaisten luo huusi majuri
Tujulinille:

— Meidän pitäisi päästä eteenpäin, mutta ne paholaiset perääntyvät.
Viekää te, majuri, savolaisenne tuleen, he eivät koskaan peräänny.

Muutapa ei tarvittukaan. Puiden varjossa lepäilevät savolaiset
kavahtivat jaloilleen, ottivat valmiiksi ladatut muskettinsa,
hajaantuivat ketjuun kahden puolen tietä ja hurraata huutaen syöksyivät
eteenpäin. Karjalaiset olivatkin jo väsyneet oltuaan koko yön
etuvartiossa, ja nyt he pääsivät vuorostaan lepäämään.

Savolaisten raivatessa tietä marssittiin taas hiljalleen eteenpäin.
Mutta vihollisen vastarinta kävi yhä sitkeämmäksi, puu puulta täytyi
heidät karkottaa ja aina vain vilahteli edessä uusia vihreätakkeja.
Laukaukset pamahtelivat taajaan ja kautta metsän sekaantui pihkan ja
kanervan tuoksuun kitkerä ruudinhaju. Kaatuneita ja haavoittuneita
näkyi tuolla ja täällä.

Tavantakaa täytyi pysähdellä, jolloin porilaiset alkoivat käydä
kärsimättömiksi. Eversti tiedusti Adlercreutzilta, eikö hän
saisi lähettää jotakin osaa rykmentistään savolaisten tilalle.

— En tahdo loukata savolaisia, sillä he tappelevat siellä kuin miehet,
vastasi Adlercreutz. — Mutta jos he itse suostuvat vaihdokseen, niin
olkoon menneeksi.

Ramsay sai ratsastaa ottamaan asiasta selkoa.

Kuta lähemmäksi eturintamaa hän ehti, sitä sankemmaksi kävi ruudinsavu
ja sitä taajempaan kuului surinaa ja vihellystä.

Vasemmalla ratisivat pensaat, kuului kirouksia ja äkäistä ähellystä, ja
yhtäkkiä astui sieltä esiin everstiluutnantti von Törne, paljastettu
miekka kainalossaan, leyhytellen hatullaan vilvoitusta kasvoilleen,
jotka punoittivat ja vuodattivat hikeä.

Rauhatonta ratsuaan hilliten Ramsay tervehti everstiluutnanttia ja
esitti asiansa.

— Hoo, vai sillä tavalla, vastasi ukko äreästi. — Vai pitäisi meidän
jättää työmme kesken. Ei tule kuuloonkaan. Entä tämä? Katsokaahan
tänne.

Hän käänsi selkäpuolensa Ramsayhin, joka nyt huomasi että ukon
univormutakin toinen lieve oli riekaleina ja toinen tipotiessään. Hänen
seisoessaan tapansa mukaan hajasäärin ja huudellessaan kompasanoja
puiden suojasta ammuskeleville miehilleen oli vihollisen kuula löytänyt
tiensä hänen jalkainsa välitse saaden aikaan tämän harmillisen
raivauksen.

— Tämä täytyy ensin kostaa, jatkoi everstiluutnantti. — Jos me
väsymme kesken, niin silloin vasta saatte tulla tilallemme.

Hän painoi äkeästi lakin päähänsä ja työntyi metsään tien oikealle
puolelle. Sieltä alkoi kuulua kiivaita komennushuutoja ja pitkin linjaa
Savon jääkärit syöksyivät pistimet ojossa juoksujalkaa eteenpäin.

Ramsay palasi takaisin ja hänen mukanaan levisi pitkin marssikolonnaa
juttu ukko Törnen takinliepeitä kohdanneesta onnettomuudesta ja kuinka
se oli puolella lisännyt armeijan etenemisvauhtia. Hilpeän mielialan
vallitessa, kokkapuheiden kaikuessa ja hien virtanaan valuessa
marssittiin vinhaa vauhtia eteenpäin kuin olisi oltu matkalla
elonkorjuutalkoihin.

Ammunta edessäpäin lakkasi, metsä harveni, kohottiin matalalle
mäenharjanteelle ja äkkiä aukeni eteen Lapuan tasanko.

Tuo näkymä kertoi uuraasta, monien sukupolvien työstä kotoisella
maaperällä. Lämmin, kotoinen ja supisuomalainen tuntu tulvahti tuosta
laaksosta voimakkaasti niitä suomalaisia sotureita vastaan, jotka
heinäkuun neljäntenätoista päivänä 1808 levittäytyivät Ritamäen
harjanteella taistelurintamaan. Joka puolella näkyi tuleentuvia
viljavainioita ja heinäviä niittyjä ja niiden keskellä luikerteli
hopeanauhana Lapuanjoki. Pitkin sen rantoja seisoi tiheässä vauraita
taloja, toiset ruskeiksi paahtunein honkahirsin, toiset punaiseksi
maalattuina valkoisin ystävällisin ikkunalaudoin. Kaivonvintit ja
tuulimyllyjen siivet kurkottivat autereista taivasta kohti. Kylän
keskustassa, muutamain pihlajain siimeksessä seisoi punaiseksi maalattu
kirkko ja sen lähellä, tien toisella puolen, pappila. Kaikki oli niin
tuttua ja kotoista. Ja taulun taustana kohosi lakeuden vastakkaisella
äärellä yksinäisyydessään jylhä Simsiön vuoren selänne, jonka tummat
havumetsät puunsivat helteisen autereen verhosta.

Yksi ainoa tunne täytti suomalaisen sotajoukon tätä maisemaa
katsellessaan: väkevä halu valloittaa miekka kädessä muukalaiselta tämä
laakso, jonka heidän esi-isänsä olivat aikoinaan kuokka ja kirves
aseenaan riistäneet metsältä. Tuo laakso toi heidän mieleensä vanhan,
paljon kärsineen, lempeän äidin kasvot — äidin, joka sanattomin
ilmein pyytää pojaltaan apua. Väkevät tunteet paisuttivat sotilaitten
rintaa, silmät kostuivat ja känsäiset kourat puristivat lujasti
musketinpiippuja. ”Me tahdomme voittaa ja me voitamme.” Upseerit
lukivat tuon päätöksen sotilaittensa kasvoista ja sotilaat näkivät sen
heijastuvan päällikköjensä ilmeistä. Koko armeija oli kuin yksi ainoa
olento, jolla on yksi ainoa määrätty tahto: päästä mitä kiireimmin
käsiksi noihin, joilla ei ollut minkäänlaista oikeutta tähän maahan,
mutta jotka siitä huolimatta olivat röyhkeästi miehittäneet tuon edessä
olevan kylän, rakentaneet sinne varustuksiaan ja tallanneet sen
viljelyksiä. Päästä käsiksi noihin kutsumattomiin ja ajaa heidät tämän
maan ääriltä — se oli halu, joka ikään kuin poltti heidän suonissaan
ja tuikehti tulena heidän silmistään. Lisäksi valtasi suomalaisen
sotilaan tällä hetkellä, jolloin Suomen pääarmeija, puhtaasti
suomalaisista miehistä koostunut, seisoi silmäkkäin venäläisten
pääarmeijan kanssa, voimakas aavistus siitä, että se aika oli
lähenemässä, jolloin Suomen mies vihdoinkin oli ottava isännänohjat
omiin käsiinsä maassa, minkä kohtalon vallat olivat osoittaneet sille
asuinsijaksi.

Sotajoukko ei tarvinnut kaunissanaisia kehotuspuheita, sen tunsi
kenraali Adlercreutz omasta itsestään. Oli vain annettava
toimintaohjeet ja tuo joukko syöksyisi kuin lumivyöry alas ja lakaisisi
kaikki tieltään.

Sillä aikaa kun everstiluutnantti Charpentier ajatti tykkejänsä esiin
ja laittoi niitä asemiin mäenrinteelle ja kun arkkiatri Bjerkén
apulaisineen ja välskäreineen laati läheisen torpan pihalla kuntoon
lääkintävarusteitaan, istui Adlercreutz satulassa esikuntansa ja
prikaatinpäällikköjen keskellä sekä tarkasteli kaukoputkella
vihollisten sijaintia. Ne olivat muodostaneet kolmatta kilometriä
pitkän rintaman. Vasen sivusta oli Isonkylän talojen ja jokiäyrään
suojassa, oikealla sivustalla oli taas tukenaan Liuhtarlan talot ja sen
puolen korkein joenäyräs. Keskustassa, siis molempien kylien välisellä
vainiolla, oli vihollisen ratsuväki ja tykkipatterit. Sankkana metsänä
kohosivat siellä kasakkain pitkät piikit ja heidän edessään näkyi
venäläisten ylipäällikkö, kenraali Rajevski, joka esikuntineen
tarkasteli metsän kohdusta esiin purkautuvia suomalaisjoukkoja.

Kohta suomalaisten etujoukkojen tullessa näkyviin Ritamäellä
venäläisten kanuunat alkoivat jyrähdellä. Everstiluutnantti Charpentier
vastasi tuleen niin pian kuin sai omat kanuunansa kuntoon. Mutta
kummaltakaan puolen eivät laukaukset kantaneet perille. Sen vuoksi
jyrinä hetken kuluttua vaikeni ja jälleen vallitsi tienoolla
jännittynyt hiljaisuus, jolloin molemmat armeijat tähystelivät vaanien
toisiaan.

Pian oli Adlercreutzin hyökkäyssuunnitelma valmis. Päähyökkäys oli
suunnattava edessä olevien vainioiden yli vihollisen vasenta siipeä
vastaan samalla kun kolmas prikaati kiertäisi metsän suojassa
venäläisten oikean siiven kimppuun. Döbeln porilaisineen sai osalleen
päähyökkäyksen.

Döbeln ratsasti Porin rykmentin eteen, joka seisoi valmiissa
marssikolonnassa. Hänen sanansa kajahtivat lyhyinä ja terävinä kun hän
jakoi käskynsä. Hänen miekkansa välähti kuin salama auringon säteissä,
kun hän rivakalla liikkeellä tempasi sen tupesta. Rummut alkoivat
päristä ja rivistö lähti liikkeelle.

Qvanten ei voinut tänä juhlahetkenä hillitä intoaan, vaan aloitti
laulun, johon koko rykmentti heti yhtyi täydestä sielustaan. Niin
porilaiset etenivät kuin laulun siivillä pitkin Ritamäen rinnettä
kaartavaa tietä. Pidätetystä innosta väristen katselivat heidän
etenemistään ensimmäisen ja neljännen prikaatin miehet, jotka oli
jätetty reserviin mäen harjanteelle. Samaa etenemistä katsoivat yhtenä
silmänä, ahdistavan jännityksen vallassa sekä hartain rukouksin ja
menestyksen toivotuksin myös ne monet paikkakunnan asukkaat, jotka
olivat ajoissa hiipineet Simsiön vuorelle ja siellä turvassa odottivat
tulossa olevaa suurta näytelmää, joka ratkaisisi heidän kotiseutunsa ja
koko isänmaan kohtalon.

Kun rivistö oli päässyt puolisen kilometriä eteenpäin, alkoivat edessä
olevat ruispellot äkkiä elää. Rukiin keskellä vilahteli venäläisiä
sotilastakkeja ja musketinpiippuja ja siinä silmänräpäyksessä alkoi
eteneviä vastaan räiskyä murhaava tuli. Hyökkäysjoukko oli jo lisäksi
viholliskanuunain kantomatkan sisällä ja kuolemaa levittäen alkoivat
kartessit ja kranaatit räiskähdellä sen keskellä. Etumainen komppania
hajaantui nopeasti ketjuksi ja syöksyi pistimet ojossa puhdistamaan
ruispeltoja venäläisistä tiraljööreistä, joita Rajevski oli sinne
kätkenyt, mutta joita Ritamäeltä ei ollut lainkaan huomattu. Samalla
levittäytyi muu rivistö kahden puolen tietä venäläisten koko vasemman
sivustan mittaiseksi rintamaksi. Neljä kuusinaulaista tykkiä, jotka
rivistön keskellä oli kuljetettu tänne, aloitti maantieltä tulen
venäläisten pattereita vastaan. Juuri kun Döbeln oli antamaisillaan
yleisen etenemiskäskyn, saapui Adlercreutzin adjutantti nelistäen
tuoden käskyn, että porilaisten oli toistaiseksi jäätävä siihen missä
olivat sekä odotettava myöhemmin annettavia ohjeita.

Rehti, peloton ja kunnon Adlercreutz! Hän oli suomalainen kiireestä
kantapäähän, mutta suomalaisten hyveiden ohella hänellä oli myöskin
eräitä suomalaisen luonteen heikkouksia. Hän oli hyvin intomielinen ja
touhukas, mutta ei kyllin kylmäverinen ja harkitseva, mitä hänen
asemansa ehdottomasti olisi vaatinut. Tuo nuhteeton urho ja Siikajoen
sankari esiintyi usein arveluttavana hätikkönä. Jos hän olisi
perusteellisemmin ja kylmäverisemmin suunnitellut Lapuan taistelun, hän
olisi saartoliikkeiden avulla voinut perinpohjin tuhota venäläisen
pääarmeijan ja antaa sodankululle ratkaisevan käänteen. Nyt hänen
herkkäuskoisuutensa oli aiheuttanut pysähdyskäskyn eteneville
porilaisille. Niityllä Alapään talojen edustalla oli räjähtänyt kaksi
venäläisten kanuunoista harhaan ammuttua kranaattia ja kohta oli
Adlercreutz ollut näkevinään siellä kätkössä aivan uuden
venäläisjoukon, joka saattaisi muka kiertää kylään hyökkäävien
porilaisten selkään.

Döbelnin prikaati sai siis toimettomana pysähtyä mitä epäedullisimpaan
asemaan, sillä aikaa kun eversti Gripenberg sai käskyn kahden
hämäläispataljoonan kanssa kaartaa puhdistamaan Alapäätä oletetuista
vihollisista. Vihollinen jatkoi murhaavaa tultaan jota vastaan
porilaiset saivat etsiä suojaa maantien- ja pellonojista. Kaatuneita
oli jo kymmeniä ja haavoittuneiden valitushuudot kaikuivat joka
puolelta. Bjerkénin käskyläiset liikkuivat kylmäverisesti paareineen
kuulasateessa ja kantoivat verta valuvia, voihkivia sotilaita
sitomapaikalle Ritamäelle.

Porilaisten kärkijoukko oli Adlercreutzin pysähtymiskäskyn saapuessa
ehtinyt pienen torpan luo, joka oli tien vieressä noin puolen kilometrin
päässä Isonkylän taloista. Döbeln oli adjutanttinsa ja parin
muun upseerin seurassa asettunut torpan ulkohuoneiden suojaan, mistä
saattoi pitää silmällä porilaisten ketjuja. Venäläisten ammunta jatkui
taukoamatta ja yhtä mittaa satoi kartesseja maassa ja ojissa makaavien
porilaisten keskelle. Döbeln samoin kuin toisetkin upseerit oli
laskeutunut satulasta.

— Mitä hittoa tämä oikein merkitsee! hän tiuskahti tähystettyään
hetken Ritamäelle, työnsi alahuulensa pitkälle ja hakkasi
ratsupiiskalla kärsimättömästi saapasvarttaan.

Ramsay yritti vastata, mutta odottamaton tapaus keskeytti hänen
sanansa. Pitkin linjaa kavahtivat porilaiset yhtäkkiä pystyyn,
ojensivat pistimensä ja syöksyivät huikeasti hurraten kylään.

— Mitä, kuka on antanut käskyn? huusi Döbeln silmät kipinöiden.

Sitä ei tiennyt kukaan.

— Lähtivät varmaan omasta aloitteestaan, huomautti Ramsay.

— Mikä olikin tässä tilanteessa viisainta, sanoi Döbeln, joka oli
äkkiä hillinnyt itsensä.

He hyppäsivät satulaan ja karauttivat maantielle. Koko kylä oli jo
peittynyt sakeaan ruudinsavupilveen. Tuon pilven sisällä salamoi,
jyrisi ja paukkui, sieltä kaikui hurraahuutoja ja monia muita huutoja
ja ääniä. Se kaikki sekaantui yhdeksi ainoaksi valtavaksi pauhinaksi.
Mitä siellä mahtoikaan tapahtua ja mihin suuntaan kehittyivät asiat
pilven sisällä, kyselivät itseltään kammonsekaisella jännityksellä
syrjästäkatsojat. Mutta olkaa huoleti te paikkakuntalaiset Simsiöllä ja
te sotaveikot Ritamäellä. Porilaisten raivoisa sisu, heidän
musketinperänsä ja pitkät pistimensä tekevät puhdasta jälkeä. Talo
talolta, sola solalta, nurkka nurkalta he ajavat noita kutsumattomia
vieraita kuin russakoita ulos Lapuan Isostakylästä. Ryske ja pauhina
käy joka talon pihalla, sieltä kuuluu karjuntaa, kuolinvoihkauksia ja
päälleryntäävien porilaisten katkeamatonta hurraamista.

Pitäen silmällä kokonaisuutta Döbeln eteni adjutanttinsa seurassa
pitkin maantietä. Kylän piiriin tullessaan hän huomasi, että joen
takana, kirkon ja pappilan ympärillä, vilahteli myöskin venäläisiä. Hän
lähetti Ramsayn viemään kapteeni von Konowille käskyä, että hän
varaketjussa olevan komppaniansa kanssa hyökkäisi sillan yli joen
taakse ja puhdistaisi sen puolen vihollisista.

Käskyn täytettyään ja palatessaan päällikkönsä luo huomasi Ramsay
yhtäkkiä Qvantenin, joka makasi selällään hamppupellon pientareella
heitellen oikeata kättänsä kuin kuumesairas. Ramsay heittäytyi
satulasta ja juoksi hänen luokseen.

— Kuinka on laitasi, veli? hän kysyi ja polvistui toverinsa viereen.

Qvanten liikutti kuivia huuliaan, mutta ei saanut mitään sanotuksi.
Hänen kyljessään oli ammottava musketinkuulan jälki, josta pulppusi
verta. Kun Ramsay oli antanut hänelle taskumatistaan virkistystä,
levisi Qvantenin kalvenneille kasvoille hymyn häive ja hän sanoi
heikolla äänellä:

— Minun marssini on päättynyt. Kiitos toveruudestasi. Ja sitten...
kuule, se kolmas oli sittenkin Loviisa. Mutta minut oli määrätty
kihloihin ainoastaan isänmaan kanssa. Sano viime tervehdykseni äidille
ja Loviisalle. Ja kiitos kaikesta.

Hän ummisti voipuneena silmänsä. Ramsay pysäytti kaksi ohi juoksevaa
sotilasta. Näiden musketeista ja toisen päällysviitasta muodostettiin
nopeasti paarit ja sotilaat lähtivät kiireesti kantamaan tajutonta
Qvantenia Ritamäelle.

Silmä kosteana Ramsay tuijotti hetkisen sotilaitten jälkeen heidän
kantaessaan pois hänen parasta toveriaan. Entistä elävämmin hän oli
samalla näkevinään äitinsä kyyneleisin silmin kahden ruumiskirstun
ääressä. Mutta tätä kesti vain silmänräpäyksen. Seuraavassa hetkessä
hän syöksyi jo satulaan ja ajoi täyttä neliä takaisin kylään.

Hän ei tavannut Döbelniä äskeisellä paikalla ja matkaansa jatkaen hän
saapui tienristeykseen. Vasemmalla hänen edessään oli Filppulan
taloryhmä kaksikerroksisine asuinrakennuksineen. Se oli vielä
venäläisten hallussa. Asuinrakennuksen ikkunoista, solista ja nurkkien
takaa satoi kuulia. Ramsayn valtasi samanlainen huimapäinen
hyökkäysinto kuin Siikajoellakin. Miekkansa temmaten hän asettui
paikalle rynnistävän pienen porilaisryhmän etupäähän ja karautti ohjat
löyhinä pihaan.

Mutta jo solalla kirposi miekka hänen kädestään ja hän suistui
nurinniskoin maahan. Sotilaat syöksyivät hänen ohitseen taloon ja
hurjan temmellyksen keskellä Ramsay kieriskeli maassa ankarien tuskien
vallassa, sillä rinnan alle sattunut iso ja rosoinen musketinkuula oli
pahoin raadellut hänen sisälmyksensä. Hetken kuluttua hän kadotti
kokonaan tajuntansa.

Kenraali Rajevski oli Euroopan monilla sotakentillä kunnostautunut,
kylmäverinen ja neuvokas päällikkö. Kun hänen vasen sivustansa oli
karkotettu Isostakylästä ja hänen tykkinsä vaiennettu, hän muodosti
nopeasti uuden rintaman, jonka vasen kärki nojautui Liuhtarlaan, oikea
taas Ritamäen itäpäähän. Tätä uutta rintamaa vastaan hyökkäsi nyt koko
suomalaisarmeija. Venäläiset painuivat yhä idemmäksi, kohti omaa
ilmansuuntaansa, ja illan suussa hävisivät heidän viimeisetkin
joukkonsa Ränkimäellä kasvavan metsän suojaan. He eivät ehtineet
korjata edes haavoittuneitaan, jotka he olivat kuljettaneet Liuhtarlaan
sidottaviksi. Pakoon lähtiessään kasakat sytyttivät Liuhtarlan talot ja
rannalle keväällä kerätyn tervavaraston. Liekkeihin joutuneiden
haavoittuneiden parkuna kaikui takaa-ajoon syöksyvien suomalaisten
korviin. Palavia tervatynnyreitä vierähteli jokeen ja pian näytti koko
virtakin olevan liekkien vallassa.

Tuntiessaan jonkun kohottavan hänen päätään Ramsay tuli vielä kerran
tuntoihinsa. Hänen ylitseen kumartuneena oli luutnantti Brakel, jonka
Döbeln oli lähettänyt adjutanttiaan etsimään.

— Jaksatko nousta, veli, että saatan sinut lääkärin luo? kysyi Brakel.

— Ei, anna minun olla tässä, ei minulla ole enää monta silmänräpäystä
jäljellä, kuiskasi Ramsay. Sano sen sijaan, kuinka taistelun on käynyt?

— Vihollinen on lyöty ja pakenee parhaillaan Kuortanetta kohti.

— Hyvä, hyvä! Vie äidilleni viime tervehdykseni ja sano, ettei hän
kovin surisi, sillä minä tunnen tällä haavaa itseni äärettömän
onnelliseksi. Ja niin on varmaan veljenikin tuntenut. Äitini — niin,
hän on uhrannut isänmaalle molemmat poikansa ja isänmaa on varmasti
siunaava hänen muistoaan.

Hänen sanansa heikkenivät soperrukseksi, hetkinen vielä ja hän ummisti
silmänsä ainaiseksi.

Kun kesäyön hämy verhosi tienoon ja Simsiön päällä helotti valju kuun
puolikas, oli vainioille, missä kuolo oli porilaisten joukosta
korjannut runsaimman saaliin, kaivettu kaksi hautaa, iso ja pieni.
Edelliseen sijoitettiin ne satakuusi suomalaista soturia, jotka Lapuan
valloitus oli vaatinut uhrikseen. Toiseen laskettiin lepäämään
rinnatusten ystävykset Ramsay ja Qvanten sekä kolme muuta kaatunutta
upseeria, nimittäin luutnantit Blume ja Gestrin sekä kapteeni Aminoff.
Venäläisten nelisensataa kaatunutta lojui vielä hajallaan ympäri
taistelualuetta.

Päällikkökunnan hyvästellessä kaatuneita urhoja kirjoitti nuori
luutnantti Montgomery, joka myöhemmin tuli tunnetuksi Suomen sodan
ensimmäisenä historioitsijana, päiväkirjaansa sanat: ”Nuori Ramsay
kuoli yleisesti kaivattuna urhoollisuutensa, kuntonsa ja isänmaallisen
mielensä tähden ja hänen hautansa taistelutantereella kastui kaikkien
urhoollisten kyynelistä.”

Heinäkuisen yön autereisessa hämyssä, virren sävelten kaikuessa,
ryhtyivät paikkakunnan miehet peittämään hautoja, joista kerran oli
ylenevä kaunis sato — hautoja, joiden äärellä satasen vuotta myöhemmin
sytytettiin se vapauden soihtu, mikä esi-isäin taistelut, unelmat ja
aavistukset muutti todellisuudeksi ja teki tästä maasta itsenäisen
Suomen valtakunnan.

Kyösti Wilkuna

SUOMALAINEN SOTAMIES

PAAVO RAPP

Paavo Hiskianpoika Kekäläisenä hän oli Lapinlahden Pörsänmäellä tähän
maailmaan ilmestynyt, mutta kun hän tarjoutui edesmenneen Juho Kranaatin
tilalle ruotusotilaaksi Kuopion komppaniaan, ristivät herrat
tarjouksen hyväksyessään hänet Rappiksi — siihen aikaan kun kaiken,
mikä joutui lähempään kosketukseen korkean kruunun kanssa, piti
esiintyä ruotsiksi puleerattuna. Sellaisenkin savolaisen mullikan kuin
Paavo Hiskianpoika Kekäläisen. Tuohon Rapp-nimeen toverit ja naapurit
ja yleensä kaikki suomea haastavat kruunun alamaiset tietysti
kiireimmiten liittivät yhden äänteen lisää, niin että se sai
säällisemmän muodon Rappi. Ja sitten tietysti toverit ja tuttavat
huusivat hänelle aina tavatessaan: ”Terve, rappi!” mistä taas oli
mainion mukava kehitellä leikinlaskua edelleen, varsinkin kun
asianomainen itse autteli voimiensa mukaan.

Kuten sanottu, Rappi oli oikea savolainen mullikka, sitkeä,
hätäilemätön ja perin juurin hyvänahkainen. Häntä sai kaltata ja
vanuttaa kuinka hyvänsä, mutta silti hän aina pysyi samana
hyväntuulisena jässäkkänä. Suuttumisen taito puuttui häneltä
luultavasti kokonaan. Ainakaan ei kukaan muistanut häntä koskaan
nähneensä raivopäisenä.

Hän oli keskikokoinen, hartiakas ja pyöreänomainen. Pää, kasvot ja
vartalo, kaikki oli hänessä pyöreätä. Ja hyvässä lihassa hän pysyi
aina. Silloin kun oli ruokaa, hän söi tavattomasti, mutta ruoan
puutteessa voi olla syömättäkin vaikka päiväkausia, ilman että hänen
pyöreä naamataulunsa siitä kävi ryppyiseksi tai että hänessä alkoi
ilmetä pahantuulen merkkejä. Rakasta lehtimälliään hän vain käänteli
silloin poskessaan sitä ahkerammin. Lämpimästä hän piti tavattomasti.
Sydäntalven kylmät kuukaudet, jolloin ei ollut sanottavia tehtäviä, hän
vietti mieluimmin uuninpankolla, vedellen unia aamusta iltaan ja
illasta aamuun. Mutta milloin pakko ajoi pakkasen kouriin, ei hän juuri
hytissyt, vaan oli ja liikuskeli verkkaan kuin kotipirtin lämpimässä.

Hän oli jo lähellä kolmeakymmentä saadessaan edesmenneen Kranaatin
paikan Savon jalkaväen Kuopion komppaniassa. Ylleen hän sai komean
kruunun asun kaluunoineen, rensseleineen ja korkeine koppahattuineen
sekä olalleen piilukkomusketin huikean pitkine pistimineen. Tätä
juhlallista asua käytettiin kuitenkin vain kesäisissä harjoituksissa
Kuopiossa. Väliajat, paitsi juhlapäivinä, hän oli (se on makaili)
vanhaan kotikuosiin verhoutuneena. Kaikki sotamiehen ammattiin kuuluvat
temput ja äksiisit hän oppi ilman pahempia hikoiluja, tarvitsematta
juuri kertaakaan tehdä tuttavuutta vääpelin pampun kanssa, sillä
päänupin puolesta hän oli joltinenkin. Olihan näet äitimuorikin
aikoinaan ollut kyläkunnan parhaita lukuihmisiä: osasi katkismuksensa
kannesta kanteen kuin vettä valaen.

Ampujana Paavo Rappi oli komppaniansa ensimmäinen. Lapinlahtelaiset
levittivät sellaista juttua, että Rapin Paavo ampui kymmenen laukausta
yhteen ja samaan kuulanreikään. Kuinka tuon asian laita sitten
oikeastaan lie ollut, sillä jalkaväen suurireikäiset ja sileäpiippuiset
musketit olivat kaikkea muuta kuin tarkkoja, mutta niin ainakin
lapinlahtelaiset kehuivat iisalmelaisille ja maaninkalaisille, milloin
he tunsivat tarvetta ylvästellä oman pitäjänsä etuisuuksilla naapurien
edessä. Mutta saattoi puheessa olla perääkin, sillä kun näki, miten
hätäilemättä Rapp asetti pyssynperän poskelleen, näpisti mällin
liikkumattomaksi poskeen ja tähtäsi, uskoi mielellään, että se mies ei
ammu harhaan, jos ase suunnilleenkaan on kutinsa pitävä.

Sotamiehen oikeuksien ja velvollisuuksien mukana Rappi sai
asuttavakseen asianomaisen sotilastorpan siihen liittyvine
verosaatavineen. Siihen aikaan hän oli vielä naimaton mies, niin että
emännyydestä sai äitimuori ruveta pitämään huolta. Mutta kun muori
poikansa sotamiehyyden toisena vuotena äkkiarvaamatta jätti tämän
maailman, täytyi Paavon ruveta oikein tosissaan emäntää katselemaan.
Eikä siinä suurta vaivaa ollutkaan, sillä tulijoita olisi ollut vaikka
joka sormelle ottaa. Ei siis muuta kuin valita mieleisin joukosta. Ja
Paavo valitsikin Maijan, joka oli kaikin puolin yhtä puhdas rotuihminen
kuin hän itsekin.

Kappaleen kolmatta vuotta he elelivät kaikessa rauhassa, Paavon
marssiessa kesäisin äksiiseissä ja talvisin kuorsatessa uunin päällä.
Heillä oli jo kävelemistä aloitteleva poika ja toinen pian tulossa. Se
tulikin eräänä helmikuun aamuyönä, juuri kun Paavo tavallisella
lempipaikallaan kuorsasi makeimmassa aamu-unessa. Kun Maija suurella
vaivalla sai hänet hereille, hän kuuli ihmisalokkaan jo kitisevän
vuoteella.

— Pojallako taas nakkasit? hän kysyi haukotellen ja päätään kynsien.

— Ka, eipä tässä nyt tyttöjä keskitalvella, vastasi Maija.

— Tuota, kävisinköhän naapurin Lienaa tiedustelemassa tänne, jos niin
kuin lapsenämmää tarvitsisit? kysyi Paavo saatuaan tarpeekseen
haukotella.

— Mitä tuhatta tässä lapsenämmillä tehdään, arveli eukko. —
Äidillänikin oli puoliväliin toistakymmentä tenavaa eikä hän kertaakaan
ollut tarvinnut apuihmistä. Melkein seisovilta jaloin kehui useimmat
laittaneensa.

Paavo kohentautui uunilta alas ja ryhtyi auttelemaan eukkoa, jotta
äsken tullut saatiin pestyksi ja kapaloihin ja jotta elukat siinä
ohella tulivat ruokituiksi. Kun pienokainen oli sijoitettu pärekoppaan
ottamaan ensimmäisiä uniaan, kuului nurkan takaa suksensuihketta ja
kohta sen jälkeen astui huurupilven seuraamana sisälle mies, joka hyvät
huomenet toivotettuaan muitta mutkitta ojensi Paavolle arpakapulan.
Sota oli syttynyt ja jokaisen armeijaan kuuluvan oli hetkeäkään
hukkaamatta riennettävä asianomaiseen kokoontumispaikkaan.

— Herra siunatkoon! kuului Maija-emännän huulilta hiljainen huudahdus,
mutta Paavo käänteli ääneti mälliään ja kynsi korvallistaan, kunnes
vasta viestintuojan hankkiutuessa jatkamaan matkaa lausahti:

— Katohan ruojaa sitä ryssää, kun ei malttanna oottaa niin kauan, että
olisi ehitty tuolle poikaviikarille nimi toimittaa.

— Mikäs tässä meille sitten neuvoksi tulee? päivitteli Maija vesissä
silmin.

— Ka, mikähän teillä on hätänä täällä lämpöisessä pirtissä. Suuhun
panemista on ja pesään panemista niinikään, lohdutteli Paavo.

— No niin, niin, kyllähän me, mutta entäs sinä poloinen, joka joudut
sinne sodan pauhuun. Tokko elävin silmin enää nähtäneekään.

— Mikseipä vielä nähtäisi. Ole sinä vain huoleti, kyllä minä takaisin
tulen, jahka vihollinen on sysätty rajan taakse.

Näin eukkoa lohdutellen Paavo ryhtyi verkalleen lähtöä hommaamaan,
muutti päälleen kruunun tamineet, työnsi poveensa vankan käärön
tupakanlehtiä ja puhdisti aseensa. Eukko haki kätköistään sukkia ja
vanttuita sekä työnsi rensseliin eväiksi paksun limpun, voirasian ja
aikamoisen lihankimpaleen.

— Kyllä kai siellä saa paastota jos palellakin, puheli hän sitä
tehdessään, — ja hyvä jos sittenkään hengissä pääsee.

— Sehän kuuluu vähän niin kuin ammattiin, se paastoaminen ja
paleleminen — ja hengestäänkin pääseminen, jos oikein lujille ottaa,
arveli Paavo, — mutta mitäpä tässä nyt turhia edeltäpäin
vesittelemään. Ties vielä, kuinka herroiksi siellä pidetään.

Seurasi sitten eronhetki. Ei siinä liikoja tunteiltu. Pistettiinhän
kättä toisilleen ja sekin tapahtui hieman kuin varkain. Ovelle
mennessään Paavo vielä toimitti:

— Katohan torpan perään ja... ja sitten kun minä palaan, lämmitetään
sauna ja ruvetaan elämään kuin ennenkin.

Kaikesta päättäen hänellä oli mielessä jotakin juhlallisempaa
lähtösanoiksi, mutta mikä siinä lie kangertanut, että esille tuli vain
tuo sauna-asia. Sen jälkeen hän työntyikin jo pyssyineen ja muine
kantamuksineen ovesta ulos sekä painui taipaleelle.

Kun komppania oli saatu Kuopiossa täysilukuiseksi, lähdettiin
viivyttelemättä hevoskyydillä Mikkeliin. Sinne virtasi miehiä ja
hevosia joka ilmansuunnalta, niin ettei Rappi ollut Kuopion markkinoillakaan
nähnyt niin paljon väkeä koolla. Yöt täytyi maata
pitkin lattioita niin ahtaalla kuin silakat tynnyrissä ja päivisin
pidettiin harjoituksia tai seistiin vahdissa. Vihollisen sanottiin
olevan jo rajan tällä puolen, mutta vilaustakaan siitä ei vielä ollut
nähty.

Talvi oli ylen tuima ja useina päivinä pakkanen lähenteli
neljääkymmentä astetta. Piti siinä tarjeta, kun suurella osalla
sotilaita oli varsin puutteelliset päällystamineet. Alkoipa sitten
eräänä päivänä helmikuun lopulla kierrellä huhu, että vihollinen on
tuossa tuokiossa Mikkelin edustalla. Siitäkös Cronstedt hätääntyi ja
niin sai koko prikaati seisoa taisteluvalmiina pitkän talvisen
tuollaisessa tulipalopakkasessa. Se oli yksi niitä kohtalokkaita
laiminlyöntejä, joihin ylempi päällystö varsinkin tiedustelutoiminnan
osalta usein tämän sodan aikana syyllistyi. Venäläisiä ei näkynyt eikä
kuulunut, mutta seuraukset siitä, että prikaati lähes neljänkymmenen asteen
pakkasessa sai koko yön seistä aseissa, tulivat seuraavana päivänä
näkyviin. Satakunta miestä oli paleltunut niin pahoin, että
heidät täytyi lähettää sairastupaan. Ja lisäksi hyvin monet olivat
palelluttaneet kuka korvansa, kuka varpaansa.

— Toinen korva meni, sanoi Rappi vieruskumppanilleen, — mutta onhan
varaa mennäkin, kun kotona on kokonaista kuusi korvaa reservissä.

Kohta sen jälkeen lähdettiin, vaikka vihollista ei ollut nähtykään,
perääntymään Pieksämäelle, josta Cronstedtin saamiensa ohjeiden mukaan
oli jatkettava matkaa Kuopion ja Iisalmen kautta Ouluun. Se oli ylen
vaivalloista matkantekoa tykistön ja suurehkon kuormaston kanssa, sillä
lunta oli kaikkialla vahvasti ja pakkanen jatkui päivästä päivään yhtä
ankarana. Jokainen koetti suojella itseään miten parhaiten taisi.
Upseerit kulkivat turkeissa ja miehet olivat käärineet korviensa
ympärille mitä suinkin olivat saaneet. Nähtiinpä yhden ja toisen
hartioilla naisen hamekin. Sen vuoksi tarjosi prikaati kinosten
keskellä eteenpäin rämpiessään varsin kirjavan näyn. Leipä ja muu
syötävä jäätyi tietysti kivikovaksi, niin että sitä täytyi nuotion
ääressä sulatella, ennen kuin siihen hampaat pystyivät. Yöt vietettiin
kuumiin savupirtteihin ahtautuneina, milloin satuttiin isompaan kylään,
mutta enimmäkseen saatiin pitkä talviyö viettää taivasalla nuotioiden
ympärillä.

— Väärässäpä oli kuin olikin se Mykkälän vanha vaari, virkkoi Rappi
eräänä päivänä rivitoverilleen.

— Missä asiassa? kysyi toveri kummastuneena.

— No kun se kerran kivenkovaan intti, että maailma ei koskaan mene
eteenpäin, vaan aina taaksepäin. Mutta onpahan entisestään edistytty
tässä sodankäynnissäkin.

— Miten niin edistytty?

— No ka, niinhän nuo vanhat kertovat, että entisissä sodissa
seisottiin vastatusten ja tapeltiin verissäpäin. Mutta nyt marssitaan
vain siivosti peräkanaa. Eikö ole maailma muuttunut parempaan päin?

Mutta muutama päivä tämän sananvaihdon jälkeen sai Rappi aiheen
epäillä, että Mykkälän vaari ehkä sittenkin oli oikeassa. Hän sai näet
tapella lämpimiinsä asti ja tehdä oikein kädestä pitäen vihollisen
tuttavuutta.

Siinä maaliskuun puolivälissä oli prikaati saapunut Kuopioon, josta
piti hiukan levähdettyä jatkettaman matkaa eteenpäin. Kolmisatamiehinen
joukko, mihin Rappikin kuului, oli kenttävartiossa Jynkän kylän
lähistössä muutama virsta Kuopiosta etelään. Yö oli vietetty nuotioilla
ja kohta päivän valjettua hyökkäsi kenraali Tutshkov kahdentuhannen
miehen kanssa tämän pienen joukon kimppuun, jota johtivat kapteenit
Duncker ja Malm. Siitä kehittyi viitisen tuntia kestävä kuuma taistelu,
ensimmäinen huomattavampi ottelu itäisellä sotanäyttämöllä. Kerta
kerralta tuo pieni joukko löi vihollisen hyökkäykset takaisin.

— No tämähän jotakin on, lausui Rappi tyytyväisenä työntäen uutta
panosta lämminneen muskettinsa piippuun. — Ei tässä ehdi kylmäkään
tulla.

— Eikä muijaakaan ikävä, lisäsi vieruskumppani.

— No ei totisesti. Ja jos olisi heti siellä Mikkelissä päästy
tällaiseen tosihommaan, niin minullakin kukaties olisi molemmat korvat
jäljellä.

Kylmäverisesti nuo kaksi kookasta miestä, Duncker ja Malm, liikkuivat
kuulasateessa sotilaittensa keskellä jaellen käskyjään kuuluvalla
äänellä. Varsinkin Malmilla oli ehtymätön varasto meheviä sananlaskuja
ja sutkauksia, joita hän välillä huuteli sotilailleen. Elostunut,
hilpeä mieliala vallitsi riveissä ja katkeamattoman paukkeen keskellä
kuultiin naurunpurkauksia. Kaikki kävi kuin talkoissa. Olivat ne
miesten miehiä, nuo Duncker ja Malm, samoin kuin luutnantti Burmankin,
pelottomia, kansanomaisia ja suomalaisia kiireestä kantapäähän. Hätäkös
oli sellaisten miesten johdolla tapella vihollista vastaan.

Vihollisia oli seitsenkertainen ylivoima. Mikäpäs heidän oli silloin
ryhtyä saartoliikkeisiin vaikka kahdeltakin suunnalta. Mutta kun edessä
ja sivuilla oli avonainen jäätikkö ja aurinko paistoi häikäisevän
kirkkaasti, huomattiin vihollisen aikeet ajoissa. Täytyi ryhtyä
perääntymään Kuopion suunnalle. Mutta se kävi hätäilemättä ja
järjestyksessä. Haavoittuneet korjattiin mukaan, ja aina tavan takaa
pysähdyttiin raehaulipanoksilla ja muskettitulella häätämään
kantapäillä tungeksivaa vihollista.

Oltiin jo virstan päässä alkuperäisistä asemista, kun Kuopiosta saapui
prikaatinadjutantti, luutnantti Brusin. Dunckerin luo ratsastaen hän
kysyi korskasti:

— Kuka on herra kapteenille antanut luvan jättää asemat?

Sitä nulkkia! Eikö hän nähnyt, miten täällä olivat asiat? Kummastuneena
Duncker silmäili häntä kiireestä kantapäähän, viittasi sitten
vihollisiin päin ja sanoi:

— Nuo sen tekivät välttämättömäksi.

Virallisesti kuin paraatissa Brusin ilmoitti nyt:

— Saan ilmoittaa, että prikaati on jättänyt Kuopion ja että herra
kapteeni saa pelastaa etuvartion miten parhaiten taitaa.

— Sen aionkin tehdä, vastasi Duncker kylmästi, minkä jälkeen
adjutantti teki kunniaa ja ratsasti takaisin Kuopioon.

Tämän Suomen sodan ensimmäisen huomattavamman taistelun johdosta
jaettiin erinäisiä suosionosoituksia. Kapteeniksi ylennettiin muun
muassa — luutnantti Brusin! Dunckerista, Malmista ja Burmanista ei
mainittu mitään. Heidän kunnioittamisestaan piti huolen — kenraali
Tutshkov. Hän kutsui taistelun jälkeen upseerinsa koolle ja piti heille
luennon siitä, kuinka taitavasti ja kylmäverisesti peräytyminen on
suoritettava. Hän piti esimerkillisenä Dunckerin johtamaa suomalaisen
etuvartioston vetäytymistä.

Brusinin lähdettyä jatkettiin tuota taistellen perääntymistä. Lunta oli
vahvalti ja liikehtiminen oli työlästä, varsinkin kun mukana täytyi
laahata paria kanuunaakin. Vihollinen seurasi itsepintaisesti
kintereillä ja kasakat uudistivat tavan takaa hyökkäyksensä.

Oli taas pysähdytty rintamaan parin pienen saaren edustalle. Tuimalla
muskettitulella vihollinen karkotettiin ampumamatkan ulkopuolelle ja
Duncker viestitti juuri pitkin linjaa käskyn matkan jatkamisesta.

Rappi oli laskenut kuumenneen muskettinsa hangelle jäähtymään ja
noussut itse edessä olevan kinoksen päälle nähdäkseen paremmin
ympärilleen. Hän oli itsekin lämmennyt, otti lakin päästään ja kuivasi
hikeä kasvoiltaan. Ampuessaan hän oli siinä määrin tuohtunut, että oli
pureskellut mällinsä rikki ja syljeksinyt sen pikku hiutaleina
suustaan. Siitä aiheutunut tyhjyyden tunne oli mitä kiireimmin
poistettava. Hän otti tupakanlehtikäärön taskustaan ja käänteli sitä
käsissään päästäkseen selville, mistä kohtaa olisi mukavin haukata.

Siinä puuhassa hän ei tietysti mitenkään joutanut huomaamaan, kuinka
vihollinen oli ajattanut esille muutamia haupitseja murtaakseen niillä
aukkoja suomalaisten rintamaan. Ensimmäinen niistä jo jyrähti, ja
kirkkaalla taivaalla näkyi kaartuva viiru, jonka suunta oli juuri sitä
kinosta kohti, minkä päällä Rappi seisoi. Eri suunnilta kuului
varoitushuutoja, mutta Rappi oli siinä määrin syventynyt uuden mällin
laatimiseen, ettei hän niitä huomannut. Juuri kun hän työnsi
lehtikäärön takaisin taskuun, pudota tömähti vonkuen kiitävä
haupitsinpanos hänen jalkojensa juureen, kaivautui kinokseen ja
pelmautti ilmoille kokonaisen lumivyöryn. Rappi tunsi putoavansa alas
kaatuen samassa selälleen ja peittyen ryöppyävään lumeen.

Hän makasi muutaman hetken liikkumatta, jäsenissään omituinen
herpaantuneisuus. Ensimmäiseksi alkoivat ajatukset liikkua.

— Katohan pakanaa, kun pyyhkäisi jalat altani! hän virkkoi itsekseen.

Hän oli varma siitä, että kanuunankuula oli katkaissut hänen jalkansa
polvia myöten. Siksi hän oli pudonnut polven mitan alemmaksi ja
kaatunut.

Mutta olipa ihme, ettei jalkoja sen pahemmin kivistänyt. Verta niistä
kuitenkin mahtoi vuotaa aivan tuhottomasti. Hän koetti varovasti
liikutella jalantynkiään, mutta kivistystä ei vain tuntunut.

Olipa se merkillistä.

— Se tuo sotamiehen ruumis näkyy tottuvan mihin hyvänsä, arveli hän
itsekseen, — ja sitä vartenpa ne äksiisit ovatkin.

Hiukan totuttuaan ajatukseen, että hän nyt oli jalaton mies, hänen teki
mieli myöskin silmillään todeta tämä uusi asiaintila. Varovasti hän
kohotti jalantynkiään, kunnes ne muuhun ruumiiseen nähden muodostivat
suoran kulman.

— No saamari! hän ihmeissään huudahti nähdessään jalat saappaineen
päivineen aivan ennallaan.

Valehtelivatko hänen silmänsä vai oliko tässä noituus matkassa? Hän
tunnusteli käsin polviaan ja pohkeitaan sekä hakkasi saappaita toisiaan
vasten. Ei pienintäkään kipua tuntunut. Hänelle alkoi juuri selvitä,
että hän oli vain polviaan myöten pudonnut kanuunankuulan kaivamaan
käytävään, kun hän samalla kuuli naurunrähäkkää aivan läheltään.

Hän kapsahti seisaalleen muistamatta epäillä sen enempää jalkojansa, ja
näki edessään joukon kasakoita. Nämäpä olivat iloisen naurunrähäkän
päästäneet nähdessään kinoksesta pistävän esiin miehen jalat, jotka
sätkyivät kuin heitä luokseen viittoen. Toveriensa Rappi näki marssivan
jo pyssynkantaman ulkopuolella.

Ensi ällistyksestä toinnuttuaan hän tempasi musketin käteensä ja yritti
loikata toveriensa jälkeen. Mutta siinä samassa ympäröivät hänet
kasakat, jotka nauraa hohottivat hänelle vasten silmiä.

— Kyllä minä opetan teidät räkättämään! sanoi Rappi ja alkoi huitoa
ympärilleen.

Hän sai pari lievää piikinpistoa ja tehtiin siinä tuokiossa
aseettomaksi. Sitten hän sai marssia rintaman taakse sekä katsoa
päältä, kuinka venäläiset ahdistelivat hänen poistuvia tovereitaan.

— Saamari sentään! pääsi häneltä jälleen ja harmissaan hän raapi
korvallistaan. — Oli se sentään sikamaista, että hänen juuri piti
ensimmäisenä joutua vangiksi. Mitähän siitä Lapinlahdellakin
sanottaneen?

Häntä vartioi parrakas kasakka, joka ei ollut mikään koirankuonolainen,
vaan hyväntahtoinen vanha starikka, joka omalla kielellään lohdutteli
vankiaan ja tarjosi hänelle tupakkaa. Iltapuolella lakkasi taistelu,
kun Duncker joukkoineen oli onnellisesti päässyt Toivolaan, jossa hän
yhtyi muuhun prikaatiin. Venäläiset asettuivat suojattomaksi jätettyyn
Kuopioon.

Siellä Rappi huomasi, ettei hän toki ollut ensimmäinen vangiksi
joutunut suomalainen. Niitä oli matkan varrella jälkijoukosta napattu
jo useita kymmeniä, ja illalla heidät teljettiin Kuopiossa erään
kasakkain miehittämän talon saunaan.

Seuraavana aamuna vietiin Rappi kuulusteltavaksi. Muuan esikuntaupseeri
koetti tulkin välityksellä urkkia häneltä kaikenlaisia tietoja
Cronstedtin armeijaosaston miesluvusta, aselajeista ym. Rappi puri
mälliään ja päätti olla mitään puhumatta. Mutta sitten johtui hänen
mieleensä syöttää heille ajankulukseen pajuköyttä, kuten hän myöhemmin
kertoi. Niinpä hän ilmoitti Cronstedtin komennossa hänen tietämänsä
mukaan olevan kaksikymmentätuhatta miestä ja kanuunoita hän oli omin
silmin laskenut sataseitsemän kappaletta, vaikka niitäkin luultavasti
oli, kuten miehiäkin, tosiasiassa toista vertaa enemmän. Upseeri
suuttui hänen jutuistaan, iski nyrkkinsä pöytään ja käski viedä tuon
suurvalehtelijan hiiteen. Niin saatettiin Rappi takaisin saunaan
kohtalotoveriensa luo. Iltahämärissä, juuri kun vangeille jaettiin
hiukan leipää, pantiin kaupungilla toimeen hälytys ja jostakin kuului
ampumisen pauketta. Varmaankin hyökkäsivät suomalaiset takaisin
kaupunkiin ja vangeissa heräsi pikaisen vapautumisen toivo.

Kun leivänjakaja oli poistunut, Rappi tunnusteli ovea ja huomasi sen
ihmeekseen aukeavan. Pihalla ei näkynyt ketään, ainoastaan portilla
seisoi pari kasakkaa selin saunaan. Rappi pujahti ulos ja hiipi
halkovajan suojaan. Vartija palasi saunan luo ja telkesi oven, ennen
kuin Rapin toverit olivat ehtineet rohkaista mielensä ja seurata hänen
esimerkkiään.

Ampuminen kaupungilla taukosi. Venäläisten oma tiedusteluretkeltä
palaava joukko oli ollut syynä hälytykseen. Mutta Rappi oli kuin olikin
päässyt loukusta, vaikka olikin vielä keskellä vihollisen miehittämää
pikku kaupunkia. Takasolia ja ulkohuoneiden kattoja hyväkseen käyttäen
hän loittoni nopeasti vankeuspaikastaan. Pimeän lisäksi puhkesi
iltayöstä sakea lumipyry. Sen turvin hän pääsi kaupungista. Metsä ei
ollut kaukana ja sinne päästyään hän arveli jo olevansa täysin
turvassa.

Aamusella hän sai eräästä torpasta sukset alleen ja illan suussa hän
ilmestyi sotamiestorppansa pihalle Lapinlahdella. Maija ihan kiljasi,
kun hän työntyi pirttiin. Ja oliko se ihme, sillä edellisen illan ja
tämän päivän hän oli kuolleeksi luulemaansa miestä itkenyt. Eilen oli
näet Savon armeija marssinut Lapinlahden läpi ja Maija oli tietysti
monet eväät matkassaan rientänyt heidän levähdyspaikkaansa. Siellä
olivat Paavon komppaniatoverit sitten kertoneet asian. Kallaveden
jäällä oli tapeltu tuimasti ja sinne oli Rappi jäänyt monen muun kelpo
toverinsa kanssa. Monet miehet olivat omin silmin nähneet, kuinka
kanuunankuula oli sattunut Rappiin ja hän ääntä päästämättä oli
kaatunut hangelle.

Niin että oikeinko se nyt todella oli hänen oma Paavonsa tuo pirttiin
ilmestynyt sotamies?

— Ka, kukahan minä nyt sitten muukaan olisin? arveli Rappi
rauhallisesti, astui peremmäksi ja levitti märät käsineensä
muurinolalle kuivamaan. — Oikeinpa hikosin hiihtäessäni. Pitääpä
pistää sauna lämpiämään.

No, ei ainakaan tuo mikään kummitus ollut — mies, joka puri mälliä ja
puhui saunan lämmittämisestä.

— Mutta miten ihmeessä sinä sitten elossa olet? puhkesi Maija, — kun
sanoivat oikein kanuunankuulan sinuun käyneen?

— Ka, eihän se kanuunankuula muuta kuin jalat altani pyyhkäsi.

— Jalat altasi pyyhkäsi, ja Maija alkoi tarkastella hänen jalkojaan.

— Mitä katsot? kysyi Rappi vihdoin, — vai luuletko, että minä
lainajaloilla liikun? Totta kai ainakin nämä saappaat tunnet. Tuossahan
on tuo paikkakin, jonka joulun edellä siihen pistin.

Tultuaan viimeinkin vakuuttuneeksi miehensä ruumiillisesta
olemassaolosta Maija joutui sellaisen riemun valtaan, että oikein
syleilemään rupesi. Ihan oli Rappi mällinsä pudottaa, sillä sellaista
ihmettä heillä ei ollut koskaan ennen tapahtunut.

Oli se löyly, jonka Rappi sinä iltana saunassaan otti saadessaan nyt
viimeinkin kylpeä monen viikon edestä. Lopuksi hän pyyhki tervaa
kasakanpiikin ruvettuneisiin jälkiin. Ja kyllä hänelle ruokakin
maistui, sillä vankeuspäivät olivat olleet miltei yhtämittaista
paastoa.

Seuraavana päivänä hän paahtoi suksensa ja nukkui sitten lähes
kokonaisen vuorokauden. Eipä ollut kiirettä, kyllä hän suksilla pian
saavuttaisi marssivan armeijan. Mutta ei se sentään käynytkään niin
nopeasti. Venäläiset olivat kyllä pitäneet huolen siitä, että Cronstedt
eteni hyvänlaista vauhtia pohjoista kohti. Sitä paitsi täytyi Rapin
käyttää kaikenlaisia mutkittelevia syrjäteitä sekä tehdä väliin
suuriakin kaarroksia välttääkseen vihollisia jotka olivat jo ehtineet
hänen ja prikaatin väliin. Suojailmoilla hän pysähtyi väliin
vuorokausiksi lepäämään tienvarren taloihin, joissa häntä, vihollisen
käsistä pelastunutta omaa sotilasta, hoideltiin kuin parasta vierasta.

Vasta huhtikuun puolivälissä hän eräänä iltana Rantsilassa törmäsi
omiin etuvartijoihin. Saatuaan selville talon, missä hänen oma
komppaniansa majaili, hän sai talon pirttiin työntyessään toverinsa
yhtäläisen ällistyksen valtaan kuin aikaisemmin oman Maijansa. Puheen
sorina taukosi siinä paikassa ja kaikki tuijottivat suu auki Rappiin.
Mutta kun asia oli hiukan selvinnyt, niin sittenkös alkoi sadella
kysymyksiä, ihmettelyjä ja lopuksi tietysti toinen toistaan mehevämpiä
leikinlaskuja, joihin Rappi tavanomaisella hätäilemättömyydellään
vastaili.

Seuraavan päivän kuluessa hänen seikkailunsa tuli leirissä niin
tunnetuksi, että itse Cronstedtkin haetti Rapin puheilleen sekä antoi
hänelle poislähtiessä kokonaisen taalerin tupakkirahoiksi. Mutta pian
saatiin Rantsilan leirissä muuta puheen aihetta. Päämajasta saapui näet
sanantuoja, joka kertoi Siikajoen taistelusta ja vihollisen tappiosta.
Siitäkös ruvettiin hurraamaan, ja uutista juhlittiin monta päivää. Kuin
yhdellä iskulla olivat mielet vapautuneet sen tympeyden vallasta, mihin
yhtämittainen vihollisen edessä juokseminen oli ne painanut. Vihdoinkin
saataisiin tehdä täyskäännös.

Mutta ei kuulunut käskyjä käydä päin vihollista, mihin kaikki olisivat
kuitenkin olleet niin valmiit. Päivä toisensa jälkeen kului, kaikki oli
aivan ennallaan ja mieliin alkoi hiipiä entinen tympeys. Mutta hiukan toista viikkoa
Siikajoen voiton jälkeen syntyi Rantsilan leirissä
elämää ja liikettä. Illan suussa nähtiin joka suunnalta rientävän
sotilasjoukkoja kirkon luo, jonne prikaatin oli käsketty kokoontua. Oli
näet saapunut käsky Adlercreutzilta, että Cronstedtin tuli seuraavana aamuna
varhain hyökätä vihollisen kimppuun Revonlahdella; Adlercreutz
itse kävisi samaan aikaan pienemmällä joukolla pohjoiselta suunnalta
saman vihollisjoukon kimppuun.

Iloisin mielin ja raikuvin lauluin lähdettiin kevätillan hämärässä
marssimaan Paavolaa kohti. Mutta pian taukosivat laulut, kun miehet
saivat hiessä päin rämpiä huonokuntoisia metsäteitä, sillä parhaillaan
vallitsi mitä pahin kelirikko ja lunta oli kuluneena talvena kertynyt
tavallista runsaammin. Eteenpäin kuitenkin mentiin ja koko prikaatia
elähdytti kiihkeä halu käydä päätäpahkaa vihollisen kimppuun niin pian
kuin siihen vain käsiksi päästiin.

— Katsohan, Paavo, tällä kertaa paremmin eteesi, ettei vihollinen saa
taaskin pyyhkäistyksi jalkoja aitasi, varoitti vieruskumppani Rappia,
heidän siinä pimeän päissä eteenpäin tarpoessaan.

— Kai tuo yksikin kerta riitti minun kohdalleni, vastasi Rappi
vakaisesti.

Sydänyön aikaan saavuttiin Paavolan kirkolle, jossa levähdettiin tunnin verran
ja haukattiin eväitä. Sitten taas eteenpäin. Matka kävi yhä
vaivalloisemmaksi kuta lähemmäksi päämäärää saavuttiin. Varsinkin
soiden ylittäminen kysyi voimia, kun miehet saivat usein vyötäröitä
myöten huppuroida lumisohjossa. Mutta kukaan ei valittanut uupumustaan,
vaikka hiki valui virtanaan ja jäsenet vapisivat ponnistuksista. Niin
hitaasti kuin matkanteko tapahtuikin, eteenpäin mentiin kuitenkin
lakkaamatta.

— Tämähän käypi oikein tavallisesta saunomisesta, arveli Rappi, joka
tavantakaa oli työntänyt poskeensa uuden mällin, aivan kuin olisi siitä
saanut uutta voimaa ponnistuksiinsa. Myöhemmän elämänsä varrella olikin
hänellä tapana sanoa, että Revonlahden tappelu kysyi häneltä kokonaista
puoli naulaa tupakkaa.

Päivä alkoi sarastaa, mutta oppaat ilmoittivat Revonlahden kirkolle
olevan vielä melkoisen taipaleen. Sieltäkäsin kuului kanuunan jyrinää
ja etäistä musketinpauketta. Adlercreutz oli siellä pienen joukkonsa
kanssa jo täydessä taistelussa. Uupuneen joukon into kasvoi
kaksinkertaiseksi ja hengähtämättä painallettiin eteenpäin.

Vihdoin kohdattiin vihollisen etuvartio, joka muutamia laukauksia
ammuttuaan lähti kiireesti tiehensä. Seurasi hetken pysähdys ja lyhyt
rukous. Sitten prikaati jakaantui kahdeksi kolonnaksi, joiden tuli
molemmin puolin jokea hyökätä kirkonkylään. Siellä oli ampuminen jo
vaiennut, sillä Adlercreutz oli arvatenkin vetäytynyt takaisin.

Talo talolta hyökättiin tuimassa kuulasateessa eteenpäin. Taistelu ei
ollut monituntinen, mutta sitä kuumempi. Voitto oli perinpohjainen. Ja
sellainen juhlamieli ja voitonhumu vallitsi sinä iltapäivänä
Revonlahden kirkolla, että tuskin Siikajoellakaan oli ollut toista viikkoa aikaisemmin
niin repäisevää.

— No, terve Rappi, sinä olet hengissä ja liikut omilla tolpillasi niin
kuin ennenkin, huusivat illallispuuhissa olevat tuttavat Rapille, kun
hän heidän nuotiolleen astui.

— Miksikäs minä nyt toista kertaa olisin antanut jalkoja altani
lakaista, vastasi Rappi.

— Etkä muutenkaan näytä hikirupea saaneen.

— En tuon enempää, sanoi Rappi näyttäen kahta pistimen läpeä
univormunsa liepeessä. — Pappilan pihaan kun hyökättiin, niin muuan
peijakas kohta ensimmäiseksi rei’itti takkini. Mutta minä kun samassa
hotaisin sitä päähän, niin siihen tulikin semmoinen reikä, ettei siitä
miehestä paikkaamallakaan eläjää tule.

— Sinäpä se taisit siellä pappilan pihassa sitä ryssän kenraaliakin
haavoittaa.

— Kyllähän minä siellä yhden jos toisenkin reiän tein ihmisen nahkaan,
ties vaikka siinä olisi kenraaliinkin sattunut. Muuten siellä oli
sellainen rytäkkä, etten mokomaa ole ennen unissanikaan kokenut.

Saaliiksi oli monen muun hyvän ohella saatu vihollisen kuormastoakin.
Niinpä saivatkin nyt väsyneet sotilaat syödä itsensä oikein
kylläisiksi. Ja sitten levättiin päiväkaupalla.

— Niinhän tämä on kuin häissä, kehaisi Rappi.

Itse Klingsporkin suvaitsi saapua Revonlahdelle Cronstedtin osastoa
tarkastamaan. Vapunpäivänä, sakeassa lumipyryssä, vietettiin
kiitosjumalanpalvelus, jolloin miehet sydämen pohjasta veisasivat: ”Nyt
Herraa hyvää kiittäkää!”

Saman päivän iltana saapui leiriin viisisataa kannua viinaa, jonka
Oulun porvarit muun hyvän ohella olivat lähettäneet Revonlahden
voittajien kestitykseksi. Ja siitäpä syntyi iloinen vapunvietto,
jolloin jokaiselta leirinuotiolta kaikui kevätiltaan iloinen
laulunhoilotus.

                                                  ⸻

— Kuorsaavat että maa tärisee, tuumi Rapp astuessaan
kalakantamuksineen savuavalle nuotionjäännökselle, jonka ympärillä
hänen komppaniatovereitaan makasi mikä missäkin asennossa. — Hei
pojat, nouskaahan jo kontillenne, päiväkin on jo tangon korkeudella.

— Mikäs ihme nyt Rappiin on mennyt, kun muita herättelee, ärisi yksi
miehistä. — Itse pahin unikeko koko joukosta!

— Kävin kalassa, selitti Rappi, — ja sain tuollaisen kantamuksen.
Nouskaahan perkaamaan niitä, niin saadaan tässä oikein herkullinen
murkina. Silkalla leivällä tässä onkin taas saatu toimeen tulla.
Katsokaahan, miten lihavia ahvenen köriläitä.

Tieto maittavasta aamiaisesta sai miehet kohentautumaan ylös.
Haukotellen ja päätään raaputtaen he siinä istuivat ja näyttivät kovin
haluttomilta kaikkeen. Vähitellen he saivat kuitenkin puheen päästä
kiinni, ja Rapin osoittama tavaton aamuvirkeys antoikin jutulle hyvän
aiheen.

— Saadaanpas vain nähdä, miten äijän käy, kun noin hoppuilee, arveli
yksi joukosta. — Pian se taas jalkansa menettää ja joutuu vihollisen
hoteisiin.

Rappi naureskeli ja arveli, ettei hänellä ollut mitään sellaista retkeä
vastaan kuin oli se viimetalvinen. Sai käydä kotona kylpemässä ja
sitten toisten perään hiihdellessään pidettiin häntä joka talossa kuin
pappia.

— Lihonuthan se ruoja olikin sillä matkalla, arvelivat toiset.

He ryhtyivät perkaamaan ahvenia, jotka Rappi oli pyydystänyt läheisestä
Kyyjärven lahdesta. Aamu oli vielä varhainen ja vain harvoja sotilaita
liikuskeli leirialueella. Suurin osa heistä vietti sääskien takia yönsä
ulkona pienten savuavien nuotioiden ääressä. Ja kyllähän nyt tarkeni,
kesä kun oli vehmaimmillaan.

Täällä Kyyjärven rannoilla, Lintulahden kylässä, he olivat jo hyvän
aikaa saaneet makailla. Vaikka olihan täällä äskettäin käyty kaksi
kuuman puoleista tappeluakin. Saatu hiukan verrytellä jäseniä, kuten
Rappi sanoi. Ensi kerralla vihollinen oli ajanut Fieandtin joukkoa
Lintulahdesta, mutta parin päivän päästä oli paikka otettu takaisin ja
tässä sitä nyt taas oltiin.

Revonlahden taistelun jälkeen ei Cronstedtin prikaati ollutkaan päässyt
samoja jälkiä takaisin kotipuoleen, vaan se oli saanut liittyä
pääarmeijaan. Koko toukokuu oli vietetty miltei yhtämittaisessa
toimettomuudessa, niin että armeija oli jälleen joutunut syvän
kyllääntymisen valtaan. Kesäkuussa oli sitten pari savolaispataljoonaa,
joista toiseen Rappikin kuului, lähetetty majuri Grotenfeltin
komennossa avuksi Fieandtille, joka pienoisen joukon kanssa oli Perhon
tienoilla käynyt partiosotaa. Vahvistusta saatuaan Fieandt oli edennyt
tänne Lintulahteen ja ottanut täällä olevan teiden risteyksen
haltuunsa.

Kalat saatiin peratuksi, miehet pujottelivat ne vartaisiin ja alkoivat
paistaa. Vesi kielellä he odottivat niiden kypsymistä. Mutta juuri kun
heidän piti ryhtyä murkinoimaan, tuli hälytys. Metsästä Karstulan
suunnalta, missä oli suomalaisten etuvartio, alkoi äkkiä kuulua
kiivasta ja nopeasti lähenevää ampumista. Samassa alkoivat
leirialueella rummut päristä ja unisia miehiä juoksenteli talojen
välissä.

— Katohan sitä viheliäistä Lastohvia, kun ei anna ihmisille
ruokarauhaa, päivitteli Rappi ja sulloi rensseliinsä kuumia ahvenia. —
Ottakaa, miehet, kalat matkaanne, kyllä ne päivän mittaan maistuvat.

He riensivät määrätylle paikalleen. Etuvartio saapui jo kylään ja
tuokiossa taistelun pauhina täytti tienoon. Venäläiset rynnistivät
ylivoimaisina kahdelta eri suunnalta Fieandtin asemia vastaan.
Puolisenkymmentä tuntia taisteltiin mitä sisukkaimmin. Silloin
Fieandtin täytyi antaa joukolleen perääntymiskäsky, koska häntä muuten
uhkasi saarroksiin joutuminen. Mutta hänen joukkonsa oli joutunut jo
hajalleen, joten kaikille ei voitu toimittaa peräytymiskäskyä. Eri
komppaniat ja ruodut saivat niin ollen menetellä oman päänsä mukaan.

Keskellä kuuminta tiimellystä ja sakeata ruudinsavua Rappi huomasi
yhtäkkiä, että hän oli kymmenen toverinsa kanssa joka puolelta
vihollisten ympäröimä. Heille huudettiin antautumiskehotuksia.

— Kehno teille antautukoon! ärjäsi korpraali, joka oli heidän
johtajanaan.

— Hurraa, pojat! ja pistimet sojossa he hyökkäsivät sille suunnalle,
missä vihollismuuri näytti ohuimmalta.

He olivat kirjavanaan kuhmuja, sinelmiä ja pieniä verihaavoja
päästessään vihollisten keskeltä erääseen ruispeltoon, josta he
jatkoivat matkaa läheiseen metsään. Joukko vihollisia seurasi
kintereillä ja kuulat viuhuivat ympärillä, kun he porhalsivat
eteenpäin. Kun vainoojista ei enää kuulunut mitään, he vaipuivat
uupuneina sammalmättäille erään eteensä osuneen tien varressa ja
alkoivat tarkastella haavojaan.

— Uhhuh, olipa siinä löylyä kerrakseen, puuskutti Rappi.

— Löylyä oli ihan tarpeeksi, mutta vettä puuttui, lisäsi korpraali. —
Janottaa niin vietävästi, että melkein olisin valmis vaihtamaan
taivasosani vesituoppiin.

— Ja minulla taas on suden nälkä, ilmoitti Rapp, kaivoi rensselistään
kalat ja leivänkannikan sekä alkoi hyvällä halulla murkinoida.

Toiset seurasivat hänen esimerkkiään. Syödessään he neuvottelivat,
mihin heidän tämän jälkeen oli ryhdyttävä. Taistelun pauhina oli jo
laannut, ainoastaan yksinäisiä laukauksia pamahteli enää kylästä päin.
Miten oli siellä käynyt? Siitä täytyi lähteä ottamaan selkoa sekä
pyrkimään omien luokse, joko ne sitten olivat herroina kylässä tai
pakomatkalla pohjoiseen. Mutta ensin täytyi hiukan levätä, sillä
jäsenet tuntuivat kovin raukeilta. Mutta pitkälleen heittäytyessään
heistä jokainen torkahti heti sikeään uneen.

He torkahtivat ja — havahtuivat suuren kasakkajoukon synnyttämään
töminään. Pako puiden suojaan, jota he unenpöpperössään yrittivät, oli
myöhäistä. Heidät oli jo keksitty, ympäröitiin tuokiossa ja riisuttiin
aseista. He olivat vankeja. Tie, jonka varteen he olivat asettuneet
lepäämään, vei Lintulahdesta Alajärvelle ja Kuortaneelle. Sitä pitkin
oli Kulnev kasakkajoukkonsa kanssa matkalla Vlastovin avuksi ja nämä
olivat yllättäneet Rapin tovereineen.

— No voi peijakas! päivitteli Rappi ja kynsi hartaasti korvallistaan.

— Hätäkös sinulla, joka olet jo tällaiseen tottunut, kiusoitteli häntä
muuan aseveikko.

— Vähät minä muusta, vaan se minua harmittaa, kun ne aamulla nuotiolla
juuri tällaista minulle ennustivat, arveli Rappi. — Kyllä niillä nyt
iloa riittää, kun tässä jälleen tavataan.

Lintulahti oli menetetty ja vankeja oli otettu enemmänkin kuin heidän
ryhmänsä. Ne kerättiin yhteen ja lähetettiin vahvan saattueen matkassa
Jyväskylään. Siellä heitä säilytettiin parisen viikkoa eikä koko aikana
ilmaantunut tilaisuutta karkaamiseen. Sen jälkeen ratsujoukko lähti
saattamaan heitä Tampereelle. Tällä matkalla Rappi livisti. Se tapahtui
Oriveden ja Kangasalan välillä. Tie kulki eräässä kohdin pitkän jyrkän
mäen harjannetta. Heti vasemmalla oli syvä rotko, jonka rinteessä
kasvoi tiheätä pensaikkoa aivan tien reunaan saakka.

Tuonnepa olisi hyvä loikata, juolahti Rapin mieleen ja siinä samassa
hän pisti toimeksi. Saattajat ratsastivat edellä ja jäljessä, vankien
marssiessa keskellä. Suinpäin Rappi vieri rotkon pohjaan alkaen sitten
juosta minkä koivista lähti. Vartijat eivät voineet hevosillaan seurata
häntä ja kestäisi aikoja, ennen kuin he jalkaisinkaan kykenisivät sen
tekemään. Laukauksia kyllä pamahteli, mutta tiheän pensaston suojassa
oli Rappi niiltä täydessä turvassa. Takaa-ajo oli turhaa, ja kun Rappi
metsän uumeniin tultuaan tiesi olevansa vihollisen saavuttamattomissa,
hän heittäytyi pehmeälle mättäälle selälleen ja nauroi sydämensä
pohjasta.

— Eipä totta vie olisi luullut sen noin helposti käyvän! Nyt tuli vain
liikkua viisaasti, jos mieli päästä onnellisesti omien luo. Mutta kyllä
se kävisi, sillä onhan kaikkialla rauhallisia syrjäteitä ja
metsäpolkuja ja hän tiesi paikkakunnan asukkaitten joka paikassa
suojaavan ja auttavan häntä eteenpäin.

— Nyt alkoi taas lihomismatka, hän tuumi hymyillen ja lähti
suunnistamaan pohjoista kohti.

Hän alkoi noudatella Ruoveden ja Virtain kautta Pohjanmaalle johtavaa
tietä pysytellen kuitenkin tarpeellisen välimatkan päässä varsinaisesta
maantiestä. Kun hän seuraavana päivänä läheni Kautun salmea, alkoi
edestäpäin, verrattain läheltä, kuulua ampumista. Hölmistyneenä hän
pysähtyi ja alkoi miettiä, mitä ihmeessä se saattoi merkitä. Eiväthän
suomalaiset mitenkään liene tänne asti ehtineet? Mutta eiväthän
toisaalta venäläiset liene ruvenneet toisiaan ampumaan. Asiasta täytyi
ottaa selvä. Jospa hän siellä hyvinkin kohtaisi aseistettuja
maanmiehiään.

Hän hiipi varovasti lähemmäksi. Ampuminen koveni ja hän luuli
kuulleensa jo suomalaisia komennushuutoja. Alkoi näkyä ruudinsavua ja
jopas hän keksi puiden välissä miehiäkin. Näillä oli suomalaisen
jääkärin korkeat lakit. Rohkeasti hän astui miesten luo ja etsi asetta
yhtyäkseen joukkoon. Ei näkynyt kuitenkaan yhtään kaatunutta, jolta
olisi saanut musketin. Maantie oli lähellä ja siellä seisoi pitkä
kuormasto, jota puolusti joukko venäläisiä. Kun ammuntaa oli vielä
hetkisen kestänyt, suomalaiset syöksyivät käsirysyyn, jolloin jäljellä
olevat venäläiset antautuivat.

— Hei, mikäs mies se tämä on? huudahti suomalaisjoukon päällikkö,
iloisen näköinen vanttera mies nähdessään Rapin.

Rappi kertoi hänelle tarinansa.

— No sinähän olet kuin luotu meidän joukkoomme, sanoi päällikkö. —
Kas tuossa sinulle ase.

Rappi sai yhden venäläisiltä otetuista musketeista. Suomalaisia oli
neljäkymmentä Porin jääkäriä sekä lisänä joukko talonpoikia ja entisiä
Viaporin linnoitussotilaita. He olivat äskettäin tulleet kiertoteitse
Pohjanmaalta tänne vihollisen selkäpuolelle ja päällikkönä heillä oli
vääpeli Roth. Eilen he olivat pohjoisempana anastaneet myöskin ison
kuormaston sekä polttaneet erään tärkeän sillan.

Rapilla ei ollut mitään tähän omaperäiseen pikku joukkoon liittymistä
vastaan. Kun lähellä oleva Kautunsalmen yli johtava silta oli
perinpohjin hävitetty, saalis lastattiin veneisiin ja soudettiin
Ruoveden selällä olevaan saareen, jonka Roth oli ottanut
päätukikohdakseen. Nyt seurasi muutamia viikkoja kestävä vilkkaan
toiminnan aika, jolloin tämä pieni, mutta sitä uskaliaampi joukko
saattoi venäläiset armeijaosastot mitä tukalimpaan asemaan. Muonaa oli
miehillä jakaa syrjäisillekin ja väliajoin he makailivat kylläisinä
luoksepääsemättömillä saarillaan. Se oli Rapin mielestä oikeata
herraselämää, jota olisi saanut kestää pitempäänkin. Mutta
valitettavasti Klingspor ei halunnut antaa Rothille apuväkeä, ja
elokuun alkupuolella hänet kutsuttiin joukkoineen kokonaan pois.

Kauhajoella Roth pääsi liittymään omaan rykmenttiinsä. Rappi olisi
halunnut lähteä omaan pataljoonaansa, mutta hänen käskettiin
toistaiseksi jäädä Porin rykmenttiin, missä hänet merkittiin Rothin
komppanian kirjoihin. Samahan se hänelle oli ja kyllä kai hän
tuonnempana pääsisi vielä omien savolaistoveriensa joukkoon.

Kesä kauniine päivineen ja vielä kauniimpine voittoineen alkoi olla
mennyttä. Pitkin linjaa ruvettiin jälleen liikehtimään pohjoista kohti.
Syyskuun puolivälissä saavuttiin Oravaisiin vihollisten ahdistaessa
joka puolelta. Rappi ei tällöin enää ollut Porin rykmentin riveissä.
Vähässäkyrössä hän oli tiehen juuttuneita kanuunarattaita auttaessaan
loukannut jalkansa, jäänyt jälkeen sekä joutunut sitten majuri
Ehrnroothin johtamien Savon jääkärien riveissä ottamaan osaa tuohon
sodan verisimpään taisteluun.

Kun voitontoivein alkanut taistelu muuttuikin tappionomaiseksi,
savolaiset joutuivat pistimin raivaamaan tien vihollisjoukon läpi. Jos
Rappi oli ennenkin ollut löylyssä, nyt hän vasta lämpimänsä sai.
Huohottaen ja puhallellen hän iski puolelle ja toiselle kuin
kuokkamies. Oltiin jo pääsemässä hiukan väljemmälle, kun hän äkkiä sai
iskun päähänsä sekä tunsi samalla kipeän piston olkapäässään. Maailma
musteni hänen silmissään ja hän tuupertui maahan. Taistelun laineet
vierivät hänen ylitseen ja eteenpäin hyökkäävät viholliset tallasivat
häntä jaloillaan.

Sydänyön aikana, säkkipimeässä ja kylmässä, Rappi tuli tuntoihinsa. Hän
makasi kauan alallaan ja koetti selvitellä itselleen, kuka ja missä hän
oli. Yökylmä selvitti vähitellen iskusta huumaantuneen pään ja hän
muisti päivällä käydyn taistelun. Hän tunnusteli päätään. Veressä se
oli, mutta mitään pahempaa haavaa ei siinä tuntunut olevan. Vasenta
olkaa kivisti sen sijaan kovin ja sen puoleinen käsi oli ihan pölkyksi
ajettunut. Entä jalat? Varovasti hän tunnusteli niitäkin ja huomasi ne
toimintakykyisiksi.

— Hätäkös silloin, kun tolpat kerran kannattavat, hän tuumi ja kömpi
ähkien seisaalleen.

Huutoja ja vaikerruksia kuului pimeyden keskeltä yltympäri. Taempana
näkyi rivi nuotioita, joiden äärellä liikkui tummia haamuja. Kehähän ne
mahtoivat olla?

Hapuillen muskettinsa maasta hän lähti siihen nojaten kulkemaan tulia
kohti. Miltei joka askelella hän kompastui kaatuneisiin ja jalkoja
livetti verisellä maankamaralla.

Lähemmäksi tultuaan hän kuuli nuotioilta venäjänkielistä
puheenpolitusta. Silloin hän kaarsi toisaalle, kulki pimeimpiä
paikkoja, kompasteli ja nousi ja raahautui yhä eteenpäin, kunnes pääsi
metsän kätköön...

                                                  ⸻

Surkeassa tilassa armeija marssi Oravaisten veripäivän jälkeen kohti
pohjoista. Onneksi oli vihollinenkin siksi uupunut, ettei jaksanut
pahemmin hätyyttää. Kuukauden lopulla tehtiin sitten Lohtajalla aselepo
ja molempien taistelevien puolien joukko-osastot sijoitettiin eri
paikkoihin lepäämään. Suomen armeijan kolmas eli Savon prikaati oli
määrätty Kalajoelle. Mainitun pitäjän Tyngänkylässä oli Savon jalkaväkeen
kuuluva Kuopion komppania saanut erään talon
majapaikakseen.

Lähes puoleen oli sota harventanut komppanian. Ja jäljellä oleva osakin
sai, kuten koko armeija, kärsiä kaiken puutetta. Muonaa oli ylen
niukasti, vaatteet riekaleina ja jalkineet hajallaan. Mutta savolainen
hyväntuulisuus säilyi silti ja kun komppania kokoontuneena talon
pirttiin vietti pärevalkean loisteessa kolkkoa lokakuun, kuultiin
miesjoukosta silloin tällöin mojova sukkeluus, joskin leikinlasku sujui
vaisummin kuin kesällä, minkä lisäksi se oli saanut katkeramman sävyn.

Juuri kun miehet levittivät olkia lattialle pannakseen makuulle, astui
pirttiin sotilas, jonka ulkoasu oli vieläkin viheliäisempi kuin heidän
omansa.

— Ka, pianhan minä tulinkin oman puolen miesten tykö, virkkoi tulija
ja asettaen muskettinsa seinän nojalle astui keskemmälle.

Kaikki vaikenivat ja tuijottivat silmä kovana mieheen.

— Onpa niin kuin eivät mielisi tunteakaan, arveli mies, — vaikka
eihän se nyt mikään vanhan aikainen asia ole, kun
Lintulahdessa viimeksi yksissä oltiin.

— On kuin onkin, koira vieköön, tuo äijä Rapin Paavo — ellei vain
itse vihtahousu kummittele, lausui viimein yksi miehistä.

— Ihan se sama, Rapin Maijan laillinen aviomies, tuumi Rappi ja
istahti uuninpenkille ryhtyen päästelemään selästään rensseliä, jonka
hän samoin kuin muskettinsakin oli uskollisesti kuljettanut Oravaisista
mukanaan.

Toverien täytyi oikein käsistä pitäen tulla tunnustelemaan Rappia,
jonka he olivat luulleet silloin Lintulahdella saaneen surmansa. Ja
sitten täytyi Rapin tehdä heille selkoa ihmeellisistä vaiheistaan.

— On se pakana sitkeähenkinen, antoivat toverit tunnustuksensa. —
Mutta oletpa tainnut toisenkin läven nahkaasi saada, koska nuttusikin
on vielä noin veressä?

— Eipä tuota kummempaa ole sattunut, vastasi Rappi. — Olkapäässä
minulla vain on läpi.

— Läpi?

— Niin. Vaikka sen piipunvartesi työnnät tuosta sisään, niin selän
puolelta tulee pää näkyviin. Pistimellään sai ryssä siellä Oravaisissa
siihen läven hotaistuksi.

— Katsos kummaa! Ja tokko olet tuohon sidettäkään saanut?

— Mistähän tähän nyt siteet. Itse olen sitä vähän hoidellut. Eräässä
metsätorpassa, johon tappelutantereelta kontturoin, sain käsiini
tervapytyn, kastoin siinä pari tappuratukkoa ja työnsin ne kumpaankin
reikään. Etteivät näet kylmänvihat pääsisi runtelemaan. Kannuksessa
sain sitten saunoa ja siitä suli tuo käsi, joka oli aluksi kuin pölkky.

— Mutta lihomisen näyt tällä retkelläsi kokonaan unohtaneen.

— Kuka tässä lihomaan, kun en muutamaan viikkoon ole edes kunnon
tupakkapurua suuhuni saanut.

— No otahan, veikkonen, tuo. Se taitaakin olla viimeinen tupakkapötky
koko komppaniassa.

Yksi miehistä ojensi Rapille sormen mittaisen lehtikäärön, jonka tämä
hartaudella sijoitti poskeensa.

Seuraavana päivänä välskäri neuloi hänen haavansa ja saatuaan sitten
viikon päivät rauhassa lepäillä hän oli kutakuinkin ennallaan. Silloin
sitä taasen lähdettiin pohjoista kohti, sillä aselepo oli jo päättynyt.
Pyhäjoen Yppärinkylää pitemmälle ei Rapin kuitenkaan tarvinnut sitä
ilmansuuntaa kohti taivaltaa. Siellä joutui jälkijoukko, johon Rappikin
komppaniatovereineen kuului, tuliseen kahakkaan vihollisen kanssa. Ja
siellä pyyhkäistiin taas jalat hänen altaan — vieritse lentänyt
kanuunankuula heitti ilmanpaineellaan hänet nurin ja tainnoksiin, josta
havahtuessaan hän huomasi olevansa vihollisten keskellä.

— Voi sun saamarin saamari! hän noitui ja kynsi korvallistaan entistä
hartaammin. Mutta kohta hän lohduttautui lauseella: Kolmas kertahan se
vasta toden tekee. Ja muutenkin näyttää minulla olevan erikoinen
taipumus joutua vangiksi.

Tietenkin hän päätti taaskin livistää kohta kun sopiva tilaisuus
ilmaantuisi. Mutta sitä ei tällä kertaa ilmaantunutkaan, vaan hän sai
marssia muiden vankien kera yhä kauemmaksi etelään vahvan saattojoukon
vartioimana. Samaan aikaan taivalsivat hänen taistelutoverinsa
sanomattomia vaivoja kärsien päinvastaiselle ilmansuunnalle, kunnes
loppujen lopuksi saivat jättää synnyinmaansa rajankin selkänsä taakse.
Samoin tapahtui Rapille Suomen kaakkoisrajalla. Hänet vietiin monen
muun suomalaisen mukana sotavankeuteen Venäjälle.

Niin sanotun Kainuun sopimuksen jälkeen pääsivät kovia kokeneet
suomalaiset soturit palaamaan seuraavana vuonna Ruotsista
kotiseudulleen. Kun Lapinlahdella levisi tieto, että hengissä
säilyneitä oman puolen sotilaita oli alkanut ilmestyä paikkakunnalle,
riensi Rapin sydän kurkussa heidän puheilleen.

— Pyhäjoella tapeltiin viimeisen kerran, kertoi ensimmäinen, — ja
sinne jäi meistä Rappi. Kanuunankuula taisi sattua, itse näin hänen
maahan tuupertuvan, mutta oli niin kiire, etten joutanut lähempää
katsomaan.

Silloin Maija puhkesi haikeaan itkuun.

— Vaikka kyllähän se Paavo on niin sitkeähenkinen mies, ettei sitä
ryssä hevillä hengiltä saa, alkoi nyt sotamies Maijaa lohdutella. — En
minä ollenkaan pitäisi ihmeenä, vaikka se vielä kotiin ilmestyisi.

Ja sitten hän kertoi lisän kanssa Rapin vaiheista sotaretkellä
innostuen tarinansa päätteeksi yhä vakuuttavammin uskottelemaan, että
kyllä se pakana sieltä vielä kotiin kontturoi.

Tämä jäikin Maijalle ainoaksi lohdutukseksi. Päivä päivältä heikkeni
sekin. Mieli harmaana hän eleli kahden poikansa kanssa entisessä
sotilastorpassa ja tottui yhä enemmän siihen ajatukseen, että Paavo oli
iäksi mennyttä.

Päästiin siitä vähitellen seuraavaan syksyyn. Silloin eräänä
Maija kuuli navettaan mennessään kolinaa saunasta.
Ihmeissään hän meni kurkistamaan, että mikä rumahinen siellä mellastaa.

— Herra Kiesus! hän kiljasi tullessaan ovelle ja oli ihan maahan
lyyhistyä. — Paavoko se on vai...?

— No kukahan tää nyt sitten muukaan, vastasi rauhallisesti Rappi, joka
oli polvillaan pesän edessä ja kiskoi halosta syöttötuohta. — Rupesin
näät ensi työkseni tätä saunaa lämmittämään, kun ruumista kutisee niin
ettei tahdo enää nahoissaan pysyä. Täitäkin on vaatteensaumat ihan
luokonaan. Siellä ryssän maalla kun niillä ei näät ole minkäänlaisia
saunoja.

Saatuaan pesän palamaan hän nousi ja pisti kättä Maijalle, joka jälleen
valmisti miehelleen yllätyksen ripustautumalla hänen kaulaansa. Kun
siitä oli selvitty, siirryttiin pirttiin, jossa isä tapasi nuoremman
vesansakin jo kävelevänä pojan mukulana.

Sellainen on koruton tarina suomalaisen sotamiehen vaiheista ja
kärsimyksistä siihen aikaan, jolloin Suomen kansa kokonaisuudessaan
osasi vielä rakastaa köyhää isänmaataan ja jolloin se yksimielisesti,
kylki kyljessä, puolusti sitä vierasta valloittajaa vastaan.

Kyösti Wilkuna

SELKÄPUOLEN VARTIJA

OLLI TIAINEN

Eräänä kevättalven kirkaspaisteisena sunnuntaina v. 1808 oli
jumalanpalvelus Pielisjärven kirkossa jo päättynyt. Mutta kirkkorahvas,
joka tavallisesti ”aamenen” paukahdettua heti kiirehti kuin kilvaten
rekiinsä ja suksilleen joutuakseen ajoissa kukin kotikyläänsä
murkinoimaan, viipyi tänään vielä kirkkotörmällä. Naiset istuivat jo
rekilöissään odottamassa taikka rupattelivat lähtöä tehden tiellä,
mutta miehet seisoivat sankkana parvena kirkonoven seutuvilla,
portailla ja porstuassa, seisoivat vakavina kasvoiltaan, silmäkkäin
toisiinsa ja keskustelivat vakavista asioista.

Suntio saapui jo sulkemaan kirkkoa, mutta eräs ryhdikäs, roteva
talonpoika, jonka tuuheiden kulmakarvojen alta välähtelivät vilkkaat
silmät, astui hänen eteensä, virkkaen:

— Annahan olla vielä hetkinen...

— Kirkkoko sulkematta? kysyi suntio kummissaan.

— Niin... tässä vielä vähän tuumataan...

Miehet pitivät siinä näet ankaraa neuvottelua, ja näytti siltä, että
heillä oli vieläkin asiaa kirkkoon. Äsken päättyneissä kirkonmenoissa
ei kyllä ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, saarnakin oli aivan
tavallinen, mutta sitten lopuksi oli kuulutusten joukossa luettu eräs
tiedonanto, joka oli pannut mietteitä miesten päähän ja pysäyttänyt
heidät tähän törmälle tuumiskelemaan.

Johan muutamia viikkoja sitten oli tännekin Pohjois-Karjalan
kulmakunnalle lennähtänyt sana, että sota on syttymässä Ruotsin ja
Venäjän välillä, — elettiin vuoden 1808 alkupuolta — ja sitten tuli
jo tieto, että venäläiset olivat hyökänneet Kymijoen yli Etelä-Suomeen.
Näistä sotaisista uutisista oli miesten kesken ollut paljon tarinaa jo
silloin, varsinkin niiden kesken, jotka olivat eläneet entisen
sota-ajan parikymmentä vuotta sitten. Muutamaan viikkoon ei näillä
syrjämailla ollut sitten asiasta sen enempää kuulunut, mutta nyt
yhtäkkiä kuulutusten lopuksi vanha kirkkoherra luki väräjävällä äänellä
erään hänelle äsken virkateitse toimitetun paperin, jossa joku
venäläinen sotapäällikkö kehotti koreasanaisesti seudun väestöä
alistumaan nöyrästi uuteen asiaintilaan, Venäjän valtaan, ja ilmoitti,
että niitä, jotka muodossa tai toisessa ryhtyivät vastarintaan,
pidettiin kapinoitsijoina. Kuolemanrangaistus uhkasi jokaista, joka
tavattaisiin ase kädessä...

Tämä kuulutus oli tänään pysäyttänyt pielisjärveläiset kirkon ovelle.

— Nuo siis tahtovat pitää meitä jo Venäjän alamaisina, vaikkei mitään
valloitusta ole tapahtunut, ihmetteli muuan joukosta.

— Eikä se niin helpolla tapahdukaan, lisäsi siihen tuo tuuheakulmainen
mies, joka oli käännyttänyt suntion ovelta. — Entä sitten se väite,
että meitä pidettäisiin kapinoitsijoina, jos ryhdymme kotiseutua ja
isänmaata puolustamaan, — ketä vastaan me silloin kapinoimme!

— Onhan sitä ennenkin vastaanotettu vihollisia ase kädessä, kun ovat
tänne rajan yli yrittäneet, — kapinoitsija lienee kai se, joka
vastarinnatta luovuttaa maansa. — Näin virkahti kumeasti eräs vanhempi
mies.

— Tämän kuulutuksen takaa kuultaa toinen ajatus, puhui silloin
äskeinen roteva, keski-ikäinen mies. Vihollinen tahtoisi tulla muitta
mutkitta tänne ja ottaa kaikessa rauhassa maakuntamme haltuunsa. Se kai
tietää, että tällä kulmalla ei ole sotaväkeä vastassa, ja aikoisi siten
ilman miekan iskua marssia tänne peloteltuaan meidät toimettomiksi ja
aseettomiksi, — ehkä kaartaakseen täältä Savossa olevan sotaväkemme
selkäpuolelle. Mukavaahan se olisikin...

— Mutta siihen ei suostuta, innostui nyt eräs nuorempi mies joukosta.
— Eihän me vihollista tänne isännäksi oteta!

— Ei mielisuosiolla, — eihän niitä ole huolittu tänne ennenkään!

— Eikä ainakaan tappelematta!

Vähitellen mielet kuumenivat keskusteltaessa ja eräs vanha isäntämies
rupesi jo muistelemaan:

— Onhan meillä täällä kirkossa pyssyjä ja muita aseita entisten sotain
ajalta talletettuina. Ne pitäisi jakaa ajoissa miehille, ennen kuin
vihollinen tulee ja korjaa ne.

Hän lausui julki ajatuksen, joka jo oli kytenyt monen muunkin mielessä.
Pielisten niin kuin muidenkin Pohjois-Karjalan kirkkoihin oli aikoinaan
koottu ja talletettu joukko kruunun aseita, joilla väestö ennen
rajasotien aikana oli puolustanut maitaan, mutta jotka hallitus sitten
rauhan taas palattua oli halunnut haltuunsa. Ne olivat kyllä sangen
vanhanaikaisia, raskaita ja ruostuneita kiväärejä, mutta niillä oli
torjuttu vihollista jo yli 50 vuotta sitten Roivaksen ja Sallisen
aikoina, joiden sitkeät taistelut kotikulmansa puolesta tämän seudun
kansa vielä hyvin muisti, ja vielä ne asian vaatiessa laukesivat
nytkin.

Siekailematta sen enempää miehet palasivat kirkkoon ja kantoivat
kätköpaikasta alttarin alta sylittäin vanhoja tuliluikkuja jakaen ne
siinä paikassa eri kyläkuntien kesken. Paljonhan niitä ei ollut eikä
ruutia eikä lyijyä ollut niihinkään, mutta rekiin ne kuitenkin
kannettiin ja peitettiin raanujen alle. Nyt sai suntio vihdoin sulkea
kirkon.

Mutta miesten vielä puuhatessa kirkonmäellä ajoi Sarkkilan isäntä Isak Stenius,
joka äsken jo oli kirkolta lähtenyt, oriinsa täydellä höyryllä
takaisin. Hän oli juurikään tavannut taipaleellaan matkamiehen, joka
oli Pälkjärveltä, ja tämä oli kertonut, että ryssät kokosivat joukkoja
Sortavalasta päin rajalle Ruskealaan — Suomen ja Venäjän välinen raja
kulki silloin isonvihan ajoista asti Ruskealan ja Kiteen
pohjoispuolitse Savonlinnaa kohden, joka oli venäläisten hallussa —,
aikoen ilmeisestikin samota Pohjois-Karjalaan.

— Sitähän tässä juuri epäiltiin, huudahti silloin se ryhdikäs,
tuuheakulmainen mies, joka äsken oli ensimmäisenä aseita jakamassa. —
Viholliset yrittävät pelottaa kuulutuksillaan kansan nöyräksi ja sitten
marssia sotaväkineen maakuntaan. Tässä taitaakin tarvita näitä
kiväärejä pikemmin kuin luultiin, jos ei todella tahdota venäläistä
tänne isännäksi. Sotaväkeä täällä ei ole, meidän talonpoikien on
tartuttava aseisiin kotejamme puolustamaan, ja se on tehtävä heti!

Tämä ruskeatukkainen, kookas mies, jonka silmät paloivat hänen näin
puhuessaan, oli Olli Tiainen Nurmeksesta, mies parhaissa voimissaan —
lähes neljänkymmenen ikäinen — ja entuudestaan jo pitäjänsä
johtomiehiä, vaikkei ollutkaan isäntämies. Hänen isänsä oli muuttanut
sinne Pohjanmaalta uudisasukkaaksi. Oltuaan nuorena miehenä mukana
Kustaan sodassa hän oli nainut talontyttären Ylikylän Reittulasta ja
muuttanut sinne kotivävyksi, — siellä hänen perheensä eli. Jo poikana
hän oli oppinut lukemaan, vieläpä kirjoittamaankin, ja oli sitten sodan
jälkeen tehnyt monia matkoja ja usein ajanut pitäjäläisten asioita
maaherran luona Kuopiossa taikka piispan puheilla Porvoossa. Hän
kuunteli erityisen tarkkaavaisena Sarkkilan isännän tuomaa uutista
julistaen päättävästi, että venäläisten tulon varalta on
varustauduttava ja ryhdyttävä vastarintaan.

— Mutta aseita on liian vähän, ei puolta sataakaan, näillä emme
viholliselle paljoa mahda, puheli eräs harkitseva talonpoika.

— Totta on, niitä on hankittava lisää, totesi Olli säikähtämättä. —
Niitä on pyydettävä Kuopiosta, maaherralta taikka kenraalilta, ja
samalla ilmoitettava sinne Pielisen talonpoikien päätöksestä. Sillä
olemmehan me nyt päättäneet joka mies lähteä vihollista vastaan.

— Joka mies kuin sotamies! Ja tieto päätöksestä on vietävä kaikkiin
kyliin näiden vesien varsilla. Niin miehet innostuneina lupasivat ja
toisiaan kehottivat.

— Mutta kuka asialle Kuopioon?

— Kukas muu kuin Tiaisen Olli. Ja tässä onkin nyt kiire, ala vain
nousta rekeesi, Olli, kyllä me viemme sanan akallesi Nurmekseen!

Niin päätettiin asiat kirkontörmällä ja ennen pitkää Olli Tiainen istui
reessään ajaen Kuopiota kohti pitäjäläistensä ankaralle asialle. Siinä
hän vasta oikein ennätti itsekin miettiä, kuinka laajakantoinen ja
vakava se yritys todella oli, johon Pielisen talonpojat olivat yhtäkkiä
pitemmittä valmisteluitta, ilman ammattitaitoista johtoa, ilman varoja
ja varastoja päättäneet ryhtyä: aseelliseen taisteluun vihollisen
harjoitettua sotaväkeä vastaan. Mutta niin oli tehtävä, totesi Olli
aprikoituaan asiaa perusteellisemmin; valitsemisen varaa ei nyt ole,
kotikulmaa ei voi jättää puolustamatta periviholliselle... Itse hän oli
taas joutunut siinä yrityksessä ensimmäisenä aisoihin... hän aavisti
kyllä, että johto ja vastuu oli jäävä hänelle, — siihen olivat
pitäjäläiset jo vanhastaan tottuneet. Hän ei ollut ehtinyt käydä omalle
perheelleen hyvästiäkään sanomassa... siellä vaimo ja lapset odottivat
isää kotiin. Mutta nyt ei ollut aika ajatella yksityisasioita,
yhteinen, suuri asia vaati kokonaan miehen mielen ja mietteet. —

Kuopiossa Tiainen tapasi Savon prikaatin osasto päällikön, kenraali
Cronstedtin. Pääjohdolta saamansa määräyksen nojalla Savon oli
näet vähitellen perääntynyt Varkaudesta talvitietä pohjoiseen päin,
majaili nyt Kuopiossa ja odotti siellä ilmoitusta, olisiko sen
sieltäkin vetäydyttävä yhä pohjoisemmaksi vai saisiko se ryhtyä
taisteluun jäljessään seuraavaa venäläisarmeijaa vastaan. Olli Tiaisen
viesti oli tälle kelpo kenraalille silloin juuri hyvin tervetullut,
Pielisen talonpoikien päätös ilahdutti häntä suuresti. Sillä jos, niin
kuin hän toivoi, voitaisiin käydä vastarintaan, oli kovin tärkeää, että
vihollinen kohtaisi vastarintaa Pohjois-Karjalassakin eikä pääsisi
sieltä Enon ja Kaavin kautta kiertämään hänen selkäpuolelleen, jolloin
hänen olisi hajotettava vähät joukkonsa kahdelle rintamalle.

Lyhyesti ja selvästi Nurmeksen talonpoika esitti asiansa ylhäiselle
sotaherralle ja tämä lupasi hänelle heti aseita, — niitä oli,
varsinkin vanhempia, melkoinen määrä varastossa. Olli sai heti rekeensä
kuorman ja kehotuksen lähettää kohta rahtimiehiä hakemaan lisää pyssyjä
ja ampumatarpeita.

— Mutta kuka teitä harjoittaa ja johtaa siellä?

— Ei ole ketään, saamme itse yrittää.

— En voi täältäkään antaa teille apua, pahoitteli kenraali. — Mutta
sinähän olet vanha sotilas, astu rohkeasti johtoon, minä annan sinulle
siihen nimityksen. Olet tästä hetkestä Pohjois-Karjalan rajakapteeni.

Olli kiitti luottamuksesta, mutta epäili sen edesvastuun taakkaa,
tahtoahan häneltä ei puuttunut.

— Nyt ei ole lupa epäillä kenenkään pyrkimyksiä, isänmaa vaatii ja
kutsuu, lausui kenraali silloin. — Päällikkyytesi merkiksi annan
sinulle tämän miekan ja lakkiisi kiinnitettäväksi kuparisen
kapteeninsoljen, jossa onkin kuvattuna Karjalan vaakuna... Jumalan
haltuun vain, pitäkää uljaasti puolianne siellä Karjalassa, älkää
laskeko vihollista läpi — ehkä mekin täällä vihdoin jotakin
yritämme...

Niine viesteineen Tiainen palasi Pielisjärvelle laittaen jo matkan
varrelta rahtimiehiä hakemaan kuormia Kuopiosta. Kevät oli jo ehtinyt
pitkälle, mutta sittenkään ei ollut varmuutta, yrittäisivätkö rajalle
kerääntyneet venäläiset vielä talvikelillä, ennen kelirikkoa,
hyökkäystä Pielisjoelle. Kaikessa hiljaisuudessa talonpojat
varustautuivat kaiken varalta Olli Tiaisen ja Sarkkilan isännän Isak Steniuksen
johdolla, jonka Olli oli pyytänyt apulaisekseen. Tämä oli
entinen ylioppilas, mutta oli jättänyt lukualan viljelläkseen tilaansa
ja oli täysin sulautunut kansan mielialaan ja ajatusmaailmaan, Karjalan
mies kauttaaltaan.

Eväitä koottiin Pielisjoen niskaan, vakoojia laitettiin rajalle, ja oli
sovittu, että kun tulipatsas kohoaa Kolin korkeimmalta harjalta,
merkitsi se sitä, että nyt vihollinen oli lähenemässä ja Karjalan
miesten oli aseineen kokoonnuttava Ahvenuksen salmeen, minkä kautta
Pielisjärvi on yhteydessä Ruhoveden kanssa. Lähtövalmiina siinä
odoteltiin. Mutta kelirikko tuli, jäät lähtivät, eikä vainolaista
kuulunut. Nuotiota ei sytytetty Kolivaaran laella.

Vakoojat toivat kuitenkin pian Pielisiin ja Lieksaan, missä Tiainen ja
Stenius olivat lähiseudun miesten kanssa koolla, tietoja, että
vihollinen edelleen teki valmisteluja Ruskealassa, ja eräänä päivänä
lennähti sitten sanoma, että nyt ne ovat kenraali Aleksejevin johdolla
lähteneet liikkeelle rajan yli Pälkjärvelle.

Olli Tiainen antoi sytyttää viestitulet ja lähetti sovitut sanomat
kaikille tahoille, ja ennen pitkää rupesi suuria kirkkoveneitä ja
pieniä nuottaveneitä näkymään seliltä, kaikkien suuntautuessa
Ahvenuksen salmeen. Toisia miehiä tuli jalan pyssyineen, joilla
ampumista he olivat kotisaloilla harjoitelleet, ja kontteineen, joissa
heillä oli kuulat ja kalakukot, ja kysyivät, että missä se vihollinen
on.

— Tulossa se on, mutta täällä kotinurkilla sitä ei ruveta odottamaan,
vastasi Tiainen reippaasti. — Astutaan sitä vastaan kappaleen matkaa.

— Astutaan vain, myöntyivät sisukkaat miehet.

Talonpoikia oli kertynyt lähes kolmesataa ja he marssivat veneensä
jätettyään maantietä myöten Kaltimoon päin, marssivat vakava ilme
karkeilla kasvoillaan, mutta askelissa oli varmaa päättäväisyyttä —
oli oltava valmiina taisteluun, missä vain vihollinen vastaan tuli.
Kaltimon niskassa, jossa joukko lepäili päivän, ei tavattu vielä
venäläisiä. Tiainen oli täältä lähettänyt heinäkuun viime päivänä
etujoukon edellään Mönnivaaraan, ja sieltä tulikin seuraavana aamuna
sanantuoja kertomaan että Pälkjärveltä samoava kenraali Aleksejev oli
äsken jakanut joukkonsa kahteen osaan. Pääjoukko, jota kenraali itse
johti, oli nyt kulkemassa Joensuuhun, mutta toinen, pienempi osasto
suuntautui Mönnivaaraan. Viimeksi mainittua paikkaa kohti Tiainen lähti
nyt joukkoineen rohkeasti marssimaan, — tuo pienempi osastohan se
ilmeisesti pyrki Pielisiin.

Lähellä Mönnivaaraa tuli jo karjalaisten lähettämä etujoukko vastaan.
Se oli ollut kosketuksissa vihollisen kanssa, mutta perääntynyt, ja
tiesi kertoa, että vihollisen parin kolmen sadan miehen osasto oli
juuri tulossa maantietä pitkin. Silloin Tiainen pysäytti joukkonsa,
asettui sen eteen silmät palaen ja huusi:

— Tässä, pojat, tässä tulee nyt ensimmäinen koetus. Tässä annetaan
viholliselle tervehdys ja nahkapojille tulikaste!

— Tässäkö maantiellä? kyselivät miehet.

— Ja maantien laidassa. Lasketaan vihollinen tulemaan lähemmäksi.

Siinä oli harjun rinne, jolle maantie nousi, alangossa kasvoi tiheää
vesakkoa maantien kahden puolen. Sinne Tiainen sijoitti väkensä leveään
rintamaan, asettui itse komentajaksi maantien toiselle puolelle ja
määräsi Isak Steniuksen toiselle. Jännittyneinä odotettiin toista tuntia,
silmä kovana maantielle tähystäen.

Jo rupeaa kumu kuulumaan etäältä, jo jyskää sorainen tie. Kasakat
ajavat edellä etujoukkona, mutta kohta niiden jäljessä kulkee jalkaväki
raskaat reput selässä. Tiainen oli käskenyt miestensä odottaa suokurpan
kurnutusta, ennen ei saa ampua, ja ratsuväki pääsee siten jo kulkemaan
vaanivien talonpoikien ohi saapuen harjun rinteelle.

Silloin kuuluu sovittu kurpan ääni ja samassa pamahtaa sata pyssyä —
kohta perästä toinen sata maantien molemmilta puolilta. Vihollinen,
joka oli luullut edessään olevan vain pienen partiojoukon, hämmentyy ja
hätääntyy. Miehiä kaatuu, ammuttuja hevosia sätkyttelee tiellä,
metsässä paukkuu, eikä kuitenkaan näy vihollista, mitä vastaan hyökätä!
Mutta se on lähellä, se on joka paikassa, joka pensaasta pamahtaa.

Venäläisjoukko kääntyy kiireesti takaisin, miehet sotkeutuvat toistensa
jalkoihin, juoksevat henkensä edestä. Silloin karjalaisetkin astuvat
esiin vesakosta, lähtevät ajamaan takaa pakenevia, iskevät ja ampuvat
oikein vanhan vihan voimalla.

Olli Tiainen karjalaisineen saavutti tässä riidattomasti ensimmäisen
voittonsa, Mönnivaaran voiton, ja iloitsi siitä vilpittömästi. Sillä
siinä nyt miehillä luonto karaistui ja usko kasvoi. Mutta Olli oivalsi
kyllä voiton saadun liian helposti, vihollinen oli tässä kovin
vähälukuinen ja sekin yllätettiin. Hän oli aivan varma, että vihollinen
palaa piankin takaisin suuremmalla joukolla ja käy silloin toisella
tavalla taisteluun, ja siihen uuteen otteluun ei tällainen suojattoman
maantien mukainen avomaasto ollut sopiva. Sitä paitsi oli vihollisen
pääjoukko edessäpäin, ehkä jo Joensuussa, ja saattoi sieltä pian nousta
jokivarrelle. Vastoin uskaliaimpien kehotuksia, että oli lähdettävä
väistyneen vihollisen takaa-ajoon, Tiainen päätti peräytyä ja valita
turvallisemman taistelupaikan. Osan miehiään hän jätti Kaltimon solaan
etuvartioksi, mutta pääjoukkoineen hän palasi Ahvenukseen, jonne hän
kaivautti rintavarustukset ja keräsi koko rannikolta kaikki veneet —
vihollisilta piiloon.

Täällä karjalainen talonpoikaisjoukko, joka nyt oli antanut
vihollisille selvän tiedon olemassaolostaan, saikin viipyä kauan, sai
odottaa ikävystymiseen asti. Vihollinen ei enää moneen viikkoon
rynnännyt sinne päin, se varoi näitä saloseutuja ja koetti sen sijaan
päästä Joensuusta Kuopiota kohti.

Tänä odotusaikana Tiainen kävi itse parin miehen kanssa Joensuussa
ottamassa tilanteesta selkoa. Pielisensuussa, nykyisen kaupungin
paikkeilla, ei silloin vielä ollut paljon asutusta, mutta eräänlainen
kylä jo sentään oli. Oli kruunun viljamakasiini, josta viljat kumminkin
jo oli tyhjennetty, oli kruunun viinanpolttimo ja pari kolme taloa,
joista suurin oli tuomari Martti Steniuksen talo. Tänne oli Aleksejev
joukkoineen majoittunut aikoen marssia eteenpäin. Mutta hän jäikin
sinne odottamaan kuten talonpojat Ahvenukseen, ja monesta painavasta
syystä, — siitä pääsi Tiainen nyt perille.

Hänen oikea sivustansa ei ensinkään ollut turvattu, talonpojat
uhkasivat siellä. Ja Savon armeija peräännyttyään jo kauas Pohjanmaalle
oli Siikajoen ja Pulkkilan taistelujen jälkeen vihdoin palannut
takaisin Kuopioon asti eversti Sandelsin johdolla ajaen venäläiset
siitäkin melkoisesti etelämmäksi. Vihdoin venäläiset kuitenkin
lujittivat asemansa Kuopion pohjoispuolella ja Aleksejev sai käskyn
marssia sinne auttamaan omiaan ja kiertämään Sandelsin Toivalassa
olevat varustukset. Sandels oli sen vuoksi lähettänyt sieltä majuri
Malmin pienellä osastolla Joensuuhun päin tätä siipeään suojelemaan, ja
tuo parin sadan miehen osasto oli Aleksejevin nyt ensi töikseen
tuhottava.

Venäläisten päällikkö oli Joensuussa rakentanut tällaista retkeä varten
jo pitkin lauttoja, joilla viedä miehensä — niitä hänellä oli
puoliväliin toista tuhatta — ja kuormastonsa yli, ja hän tarkasteli
itse eräänä iltapäivänä heinäkuun jälkimmäisellä puoliskolla noita
uusia kuljetusneuvojaan, joilla huomenissa oli siirryttävä salmen taa.
Hän istui komean ratsunsa selässä alipäällikköjensä ympäröimänä salmen
rannalla ja antoi lauttamiehille viimeisiä ohjeitaan. Silloin tuli
luoti salmen takaa ja tappoi hevosen hänen altaan — kenraali suistui
suulleen hiekkaiselle ahteelle. Samassa sieltä tuli useampiakin luoteja
iskien päällikkönsä ympärille keräytyneiden upseerien parveen, —
näille tuli kiire lähtö rannalta. Ja sen sijaan että Aleksejev olisi
johdattanut joukkonsa salmen yli pohjoiseen päin, hän lähti hyvässä
järjestyksessä mutta kovaa kyytiä perääntymään etelään, Pälkjärvelle,
josta hän kevätkesällä oli tullut.

Hän oli näet tuon uhkaavan laukauksen syitä tutkiessaan saanut
selville, että Joensuun tienoillekin oli kerääntynyt melkoisia
aseellisia talonpoikaisjoukkoja, jotka vain odottivat majuri Malmin
osastoa yhtyäkseen siihen ja ahdistaakseen Joensuuhun pesiytyneet
venäläiset kuin nuotan pohjukkaan.

Tämäkin talonpoikien nousu oli suurelta osalta Olli Tiaisen työtä. Hän
oli Joensuun tienoille saavuttuaan tavannut sen puolen talonpoikia,
kertonut heille Mönnivaaran voitostaan ja innostanut nämäkin miehet
aseisiin. Kuultiin majuri Malmin olevan tulossa pohjoisesta ja
päätettiin toimia yhdessä hänen kanssaan. Tiaisen neuvo oli, että
talonpojat odottaisivat salmen takana, ja sinne he kerääntyivätkin
sataisena joukkona. Malmin toivottiin saapuvan perille tänne jo
seuraavana päivänä — silloin oli vihollinen vastaanotettava lämpimästi
heti kun se lauttoineen oli saapunut salmen yli.

Talonpojat vaanivat nyt rantalepikossa odottaen ratkaisevaa huomista
ja katsellen, kuinka venäläiset salmen takana viimeistelivät
lauttojaan, jotka loistivat valkoisina päivänpaisteessa. Mutta muutamat
malttamattomat nuoret miehet eivät silloin jaksaneetkaan kestää
houkutusta. Tuo kimonsa selässä istuva rehevä upseeri oli liian sopiva
maalitaulu. Yksi nuorista miehistä tähtäsi kauan ja tarkasti kiven
varasta, — jo liikahdutti liipaisinta, pyssy laukesi... Kenraali
suistui maahan, ja kun eräät toiset talonpojat myös ensi laukauksen
kuultuaan kävivät ampumaan, syntyi edellä kerrottu hälinä ja pakokauhu
lauttarannalla.

Nuoret miehet olivat laukauksistaan mielissään, mutta Tiainen torui
heidän malttamattomuuttaan. Ja kun majuri Malm miehineen seuraavana päivänä
saapui salmen rannalle, toruskeli hänkin, sillä ampujat olivat
pilanneet hyvän apajan, riistäneet varman, suuren saaliin suomalaisten
käsistä. Kuten saattoi arvata, vihollinen lähti nyt perääntymään
Joensuuhun.

Täällä autioksi jääneellä leirillä tapasivat toisensa Tiainen ja Malm,
joka viimeksi mainittu jo oli kuullut Ollin toimista ja saavutuksista.
Pitkään siinä talonpoikaispäällikkö ja kansan suosima armeijanupseeri
neuvottelivat keskenään. He päättivät toimia yhdessä ja yhteisen
suunnitelman mukaan. Malmin joukko olikin liian heikko ahdistellakseen
yksin vihollista, mutta aseellisten talonpoikien avulla saatettiin toki
saavuttaa hyviäkin tuloksia.

Liitettyään joukkoonsa joen suulle kertyneet talonpojat Malm aikoi
lähteä viipymättä ajamaan takaa peräytyvää Aleksejevin armeijaa. Mutta
Tiaisen oli palattava oman joukkonsa luo Ahvenukseen suojelemaan sen
puoleisia teitä ja estämään siellä venäläisiä etenemästä.

— Terve mieheen, ehkä tavataan taas jossakin yhteenotossa, virkkoi
majuri hyvästiksi.

— Voikaa hyvin, majuri, toivotti Tiainen. — Kyllä Pielisen puoli
koetetaan selvänä pitää.

                                                  ⸻

Syyskuun alussa lähtivät vihdoin venäläiset, jotka tällä välin olivat
jo vetäytyneet kokonaan Suomen alueelta, liikkeelle Ruskealasta taas
pohjoiseen päin — niin kertoivat tiedustelijat lisäten, että heillä
oli nyt uusi, nuori ja ylhäinen ylipäällikkö, ruhtinas Dolgoruki; vanha
Aleksejev oli näet kykenemättömänä pantu viralta. Pielisen puolellakin
oli siis alkava uusi toiminnan aika.

Näihin aikoihin, elokuun lopussa ja syyskuun alussa, täytyi melkoinen
osa Ahvenuksen vartiojoukosta laskea kotiin elonkorjuuseen ja
pikaviesti laitettiin nyt keräämään miehiä kokoon. Pienempi
venäläisosasto, joka yritti edetä maantietä, käännytettiin kyllä heti
takaisin, mutta voima ei riittänyt vastaanottamaan isompaa. Tiainen
lähti silloin itse Nurmekseen saadakseen siltä kulmalta lisää väkeä, —
somahan oli samalla pistäytyä kotonakin. Sillä aivan heti ei venäläisiä
suuremmin joukoin odotettu Pielisen puolelle, he tekevät tietysti taas
ensi hyökkäyksensä majuri Malmia vastaan Joensuun suunnalla. Isak Stenius
johti vartiostoa sillä aikaa Ahvenuksessa.

Mutta venäläiset ryntäsivätkin odotettua pikemmin kasakat etunenässä,
ensin Kaltimonniskaan, josta karjalaisten etuvartiot perääntyivät
taistelun jälkeen, ja sitten Ahvenukseenkin. Jo etujoukkojen
hyökkäyksen voimasta saattoi päätellä, että supistuneen karjalaisjoukon
oli vaikea puolustaa Ahvenuksen varustuksia. Samalla Stenius sai eri
tahoilta tietoja, että häntä vastaan samosi nyt kokonainen vahva
venäläinen armeijaosasto, parituhatta miestä kaikkia aselajeja.
Viholliseen oli näet syöpynyt se käsitys, että täällä Pielisen puolessa
vaani melkoinen joukko varsinaista suomalaista sotaväkeä, jota ei
sopinut jättää sivustauhaksi. Talonpojat olivat Ahvenuksessa joutessaan
kiertäneet hattuihinsa tuohesta tai kankaasta samanlaiset valkoiset
nauhat, kuin Savon jääkäreilläkin, ja eräät luulivat tämän tempun
erehdyttäneen vihollisia. Mutta luultavampaa oli, että heidän
väkivahvalla yrityksellään oli nyt laajempi tarkoitus: kiertää
Nurmeksen ja Sotkamon kautta Suomen armeijan selkäpuolelle. Joka
tapauksessa melkoinen armeija alkoi eräänä päivänä piirittää Steniuksen
pariasataa talonpoikaa Ahvenuksen salmessa, ja silloin tämä huomasi
parhaaksi vetäytyä ajoissa Pielisen itäpuolelle yhtyäkseen siellä
Tiaisen tuomiin vereksiin miehiin.

Näin talonpoikaisjoukko joutui syyskuun puolivälissä lähelle
Pielisjärven pitäjän rajaa, Vornan sillalle, keskelle laajaa
suoperäistä erämaata. Siellä Stenius päätti eräänä sateisena päivänä
ainakin viivyttää perässään tulevaa vihollista, vaikkei Tiaista
vieläkään kuulunut. Siinä sillan korvassa oli maa loivaa aavikkoa,
eteenpäin pääsi kulkemaan ainoastaan maantietä. Mutta korkeat harjut
kohosivat kapean joen vastakkaisella rannalla ja sinne talonpojat
asettuivat väijymään aavikolta tulevaa vihollista. Osan väkeään Stenius
sijoitti särkemänsä sillan taa, ikään kuin ylimenopaikkaa puolustamaan,
mutta muun joukon hän kätki ylängölle murrosten suojaan.

Vihollinen tuli, mutta älysi nyt ajoissa väijytyksen jo ennen sillalle
menoaan ja lähestyi paikkaa illan suussa syyskuun 9. p:nä aluksi
varovasti. Sitten päällikkö komensi rakuunansa ryntäämään joen yli ja
murroksia kohti. Talonpoikien tarkka tuli pakotti kuitenkin uljaasti
hyökkäävän venäläisen ratsuväen perääntymään, — toisen ja kolmannenkin
kerran. Lujasti siinä oteltiin ja kuumaa taistelua käytiin koko
sateinen iltapäivä aina yöhön asti. Venäläiset hyökkäsivät yhä
uudelleen hurjasti, heitä kaatui joukoittain maantielle ja
suomättäille. Vereksin joukoin he siitä huolimatta ahdistelivat
talonpoikia, mutta turhaan — he eivät saaneet sillan puolustajia
murroksistaan karkotetuksi. Ja yöpimeällä heidän oli vihdoin paljon
väkeä menetettyään peräännyttävä pääjoukkonsa luo Kelvän kylään. Vornan
silta jäi karjalaisten käsiin.

Mutta talonpoikain aikomuksena ei ollut tässä sen pitempään
puolustautua. Pääsihän tuon kapean puron yli toisesta paikasta ja
Steniuksen oli yhdyttävä Tiaisen osastoon. Hän jatkoi siis vielä samana
yönä peräytymistään ja Jouhiansalmella tulikin Tiainen seuraavana päivänä
vastaan. Siinä salmen pohjoisrannalla varustauduttiin heti
tiukempaan vastarintaan; mielet olivat taas äskeisen ottelun johdosta
reippaat ja toiveikkaat. Olihan jo Vornan sillalla nähty, että suurikin
vihollisjoukko voidaan näillä erämaantaipaleilla pysäyttää, ehkä
tuhotakin, ja olihan Olli Tiainen, johon seudun väestö niin varmasti
luotti, taas johdossa, itse käskijänä.

Tämä hyörikin nyt toimekkaana ja väsymättömänä monenmoisissa
valmisteluissa. Hänen kookas vartalonsa nähtiin kaikkialla, hänen
ruskea tukkansa hulmusi tuulessa, kun hän kulki miesjoukosta toiseen,
lähetti tiedustelijoita metsäpolkuja myöten seuraamaan vihollisen
liikkeitä, asetti osastojaan väijyksiin ja puhutteli niitä rohkaisten:

— Tässä annetaan nyt ryssille se viimeinen selkäsauna, että tietävät
käyneensä Pielisen takana.

Ja tarkaten valitsemaansa taistelupaikkaa hän selitti miehiään
innostaen:

— Tässä ajetaan ryssät joko salmeen tai takaisin, kunhan vain meidän
miehet pitävät paikkansa.

Suurella joukolla ja suurella pauhulla vihollisjoukko pian tulla
törmäsi etelästä päin. Tiaisella oli päävarustuksensa Jouhiansalmen
pohjoisrannalla, mutta sen eteläpuolellekin, metsän rintaan, hän oli
sijoittanut muutaman osaston, jota hän itse johti. Venäläisten
lähestyessä Jouhian salmea maantietä myöten, Olli teki osastoineen
metsästä hyökkäyksen sitä vastaan, ampui, ja peräytyi salolle. Teki
siellä kierroksen taaksepäin, ryntäsi taas metsästä maantielle, missä
venäläisten jälkijoukko kulki, ja säikäytti samalla tavalla sitä...

Venäläisissä vahvistui käsitys, että heillä oli täällä suuri,
ylivoimainen vihollinen vastassaan. Ja kun se saapui salmelle, jonka
ylitse ei näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta päästä, ei ollut
lauttoja, ei veneitä —, niin rupesi vihollista huolestuttamaan
sellainen sodankäynti. Heillä oli tosiasiassa moninkertainen ylivoima,
oli harjoitettua väkeä, tykkejä ja ratsumiehiä, mutta he tunsivat
itsensä sittenkin avuttomiksi talonpoikien sisukkaita joukkoja vastaan.
Näitä hääri heidän ympärillään joka taholla, he hyökkäsivät milloin
mistäkin, ampuen joka vesakosta, eikä niitä saanut kiinni. Ja tuolla
leveän salmen takana heillä on lujat varustukset...

Yön venäläinen ylipäällikkö viipyi siinä Jouhiansalmen rannalla
alituisen ammunnan jatkuessa, mutta aamulla hän lähti koko osastoineen
palaamaan kiireesti takaisin. Eikä vihollinen enää pysähtynyt
tappelemaan talonpoikaisjoukon kanssa, vaikka tämä kiusoitellen pyöri
sen kintereillä.

Pakosta oli venäläisten lopulta täytynyt luopua yrityksestään kiertää
Pielisjärvi sen itäpuolelta. Taistelut olivat olleet tulisia,
talonpoikienkin riveistä oli tuoni niittänyt paljon saalista, moni mies
oli haavoittunutkin. Toiset hoitelivat heitä kylissä, toiset lepäsivät
niissä, mutta Tiainen nurmeslaisineen hyökkäsi yhä väistyvän vihollisen
jäljessä antaen sille vielä kyytiä matkalle. Ja niin pian kuin Tiaisen
hattu välkkyvine päällikönmerkkeineen näkyi metsän reunassa, tuli
viholliselle aina kiire — häntä he eniten pelkäsivät ja vihasivatkin.
Vasta ajettuaan viholliset loitolle Nurmeksen sankari palasi Jouhian
salmen rannalle sitä vielä vartioivien miestensä virittämälle
nuotiolle, ja tempasi päästään hattunsa, jossa vaakunavaski kimalteli.
Hän paljasti päänsä vilvoittaakseen kuumaa otsaansa, jossa hiki
helmeili, mutta paljasti sen myöskin kiittääkseen Korkeinta hänen
armostaan ja avustaan näissä kovissa koettelemuksissa.

Viikon Tiainen vartioi miehineen vielä Nurmekseen menevää tietä, mutta
vihollista ei enää kuulunut. Tiedustajiensa kautta, jotka milloin
kerjäläisukkoina, milloin naisten puvuissa liikkuivat vihollisten
leiripaikoilla, hän tulikin siihen käsitykseen, että viholliset
kohtaamansa sitkeän vastarinnan johdosta jo olivat luopuneet
aikomuksestaan kiertää Sotkamon ja Kajaanin kautta Savossa ja
Pohjanmaalla taistelevan suomalaisen armeijan selkäpuolelle. Asema
siellä suuremmilla sotatantereilla oli näet tällä välin jo taas
muuttunut suomalaisille surkeaksi, ja ryssät laativat nähtävästi sen
johdosta nyt aivan uudet suunnitelmat jättäen joukkonsa Karjalassa
paikoilleen.

Tätä ei Tiainen silloin vielä tiennyt, mutta hän päätti joka
tapauksessa, kun vihollista ei enää kuulunut, siirtyä äskeisiltä
taistelumailta uusille. Hän lähti nyt joukkoineen Enoon estääkseen
venäläisiä sen kautta kulkemasta Iisalmelle, jossa Savon armeija
Sandelsin johdolla edelleen taisteli.

Täälläkin hän suoritti tärkeää vartiopalvelusta pitkin koko.
Suuremmat ja pienemmät venäläisjoukot yrittivät kyllä kulkea sitä
kautta monta kertaa, mutta aina hän karkotti ne ja kaappasi niiden
kuormastot. Monta kertaa lähetti vihollinen Joensuusta ja Kuopiostakin,
jonne se jo tällä välin oli etelästä päässyt etääntymään, erityisiä
retkikuntia vangitsemaan Tiaista ja hänen vapaajoukkoaan... tiukalle
siinä usein otti, mutta sitkeästi ja tarmokkaasti Olli yhäti
puolustautui Enon erämailla säilyttäen joukkonsa ehjänä.

Venäläiset olivat kuitenkin olevinaan isäntiä Savossa ja Karjalassa ja
asettivat sinne jo oman maaherransakin. Mutta Tiainen näytti heille
pian, minkälaista heidän isännyytensä oli. Uusi venäläinen maaherra
saapui eräänä päivänä kasakkajoukon mukana Enon rajallekin ja oli
siellä pitävinään komentoaan. Tiainen sai vihiä asiasta, hiipi
miehineen kylään, saartoi kasakkajoukon, nujersi siitä melkoisen osan
ja otti maaherran vangikseen. Se temppu huvitti enolaisia kovasti, ja
”maaherra” vietiin saattue mukanaan Sandelsin haltuun Iisalmelle.

Varsinkin Tiaista itseään venäläiset näiden kolttosten johdosta
vihasivat yhä katkerammin — hän oli tuottanut heille liian monta
pettymystä ja vahinkoa, — ja erityisesti sen vuoksi he koettivat
pyydystää häntä käsiinsä. He yrittivät siihen peliinsä houkutella
karjalaisiakin, lupasivat 500 ruplan palkinnon sille, joka surmaisi
Tiaisen tai toisi heille vankina. Sen tiesi Olli hyvin itsekin, ja
eräässä tiukassa paikassa, jolloin hänen joukkonsa pelastuminen näytti
epävarmalta, hän virkkoi suoraan:

— Minua ryssä himoitsee, teidät se jättäisi rauhaan. Tahdotteko, että
antaudun heille — vähät yhden miehen hengestä!

— Ei koskaan! huusivat siihen miehet.

— Mutta muistakaa, kukin saa silloin palata kotiinsa, vaimonsa ja
lastensa luo, ja se, joka minut luovuttaa viholliselle, saa vielä 500 ruplaa
.

— Ei koskaan! kaikui joukosta suuttunut ja raivokas huuto. — Jos ken
siihen kauppaan kävisi, hänet me hirttäisimme lähimpään puuhun!

Taistelua jatkettiin silläkin kertaa ja pelastuttiin taas pälkähästä.
Ja viholliselle tehtiin uusia kolttosia, minne he vain yrittivätkin.

Mutta Tiaisen ponnistellessa täydellä voimalla näissä puuhissaan
varmana siitä, että talven tullen vihollinen taas ajettaisiin rajan
taakse, saapui eräänä Enon erämaille sanoma, että
välirauha venäläisten kanssa oli tehty Pohjanlahden rannalla,
Olkijoella, ja että Suomen armeijan tähteet olivat jo peräytymässä
taikka peräytyneet pois koko maasta, jonka ne sitten luovuttivat
voittaneelle viholliselle. Sitä ei Tiainen ensiksi uskonut, hän jatkoi
yhä edelleen omaa pientä sotaansa. Mutta tuo tieto varmistui, siitä
kuulutettiin pian kirkossa, sodankäynti kiellettiin molemmin puolin.

Silloin Olli Tiainen masentui. Hän valmistautui juuri eräässä
syrjäkylässä hyökkäämään valtatiellä majailevan venäläisjoukon
kimppuun, hänellä oli talveksi taas monet rohkeat suunnitelmat. Hän
masentui ja suuttui:

— Näinkö maa hylätään! Meitä vihollinen ei kuitenkaan ole kukistanut.

— Pääjoukot eivät ole kestäneet, apua ei tullut Ruotsista, selitti
sanantuoja.

— Mikseivät kaikki miehet siellä muualla nousseet aseisiin niin kuin
me, miksi kököttivät raukkoina kodeissaan!

Hänen oli vaikea tottua ja tyytyä tähän ajatukseen. Ja kun sanoma
saapui, että kaikki talonpojat, vaikka ovatkin olleet aseissa, saavat
nyt palata rauhassa kotiinsa, kukaan ei heitä ahdista, ei Tiaisen
luonto taipunut siihen. Häntäkään ei ollut kyllä pantu poikkeusasemaan,
mutta hän ei luottanut venäläisten lupaukseen — siksi synkästi hän
tiesi heidän häntä vihaavan — eikä hän kärsinyt elää heidän
alaisenaan. Laskettuaan menemään miehensä, jotka murtuneina ja
myrtyneinä kätkivät maahan rakkaat aseensa ja kyynel silmässä
hyvästelivät Tiaista, hän nousi itse suksille, — oli jo tullut talven
ensimmäinen lumikeli. Yksin hän painui saloille.

Niitä kierrellen Olli pistäytyi pikimmiltään Nurmeksessa heittämässä
perheelleen hyvästit, mutta hiihti sitten yhteen menoon yhä
pohjoisemmaksi. Hän ei voinut vannoa Venäjälle sitä uskollisuuden
valaa, jota nyt uuden vuoden (1809) pyhinä vaadittiin kirkoissa
kaikilta, hän hiihti Paltamon korpien halki Pudasjärvelle, sieltä
saloja pitkin Kemijoelle ja sen yli Tornioon ja edelleen Suomen armeijan
tähteiden viimeiseen sijoituspaikkaan.

Ruotsissa kutsuttiin Olli Tiainen, jonka taistelut Karjalassa
tunnettiin, uuden kuninkaan luo ja hänelle annettiin siellä eläke ja
kunniamerkki rintaan ja luvattiin maata Ruotsissa viljeltäväksi. Näin
tahtoi Ruotsin kruunu palkita hänen ansionsa siitä, että hän oli
puolustanut maata tärkeällä paikalla ja varjellut armeijan selkäpuolta.

Tiainen jäikin muutamiksi vuosiksi sodan jälkeen Ruotsiin. Mutta siellä
ei Karjalan mies tietenkään viihtynyt. Ruotsin alamaisena ja Ruotsin
passilla hän teki ensiksi vierailumatkan kotiseudulleen, tervehtimään
perhettään sekä lapsuutensa ja taistelujensa rakkaita maita, palasi
vielä Ruotsiin, mutta muutti sieltä vuonna 1818 kokonaan Nurmekseen
eläen vielä puolentoista vuosikymmentä hiljaisena, vanhenevana miehenä
ja vaatimattomana maanraivaajana Ylikylän Reittulan tutuilla
tanhuvilla. Karjala, jonka puolesta hän oli elänyt ja sotinut, veti
urhean poikansa luokseen ja kätki hänet vihdoin poveensa. Mutta Venäjän
keisarille ei Olli Tiainen koskaan vannonut uskollisuuden valaa.

Santeri Ivalo

KAKSI JEHUA

ROTH ja SPOOF

— On ne koko jehuja!

Tämän loppuarvostelun lausui eräs Porin rykmentin Ruoveden komppanian
sotilas, kun osa mainitun joukko-osaston miehiä lepäsi Lapuan taistelupäivän
erään talon pihanurmella muistellen päivän
tapauksia ja innostuen lopuksi kertomaan toisilleen komppanian
suosituimpien miesten, vääpeli Rothin ja kersantti Spoofin osuudesta
niihin. Spoof, suuri veitikka, oli taas keskellä tuiminta kuulasadetta
huutanut ”kukkokiekaa” niin hiivatin luonnollisesti, että koko
pataljoona, upseerit ja miehet, olivat purskahtaneet nauruun. Ja kun
oli hyökätty kylään eikä vihollisia tahdottu saada eräästä tuvasta
lähtemään, oli Roth hyökännyt pistooli toisessa ja miekka toisessa
kädessä yksinään ovelle ja karjaissut: ”Kädet ylös!” Siitä vihollinen
oli hölmistynyt niin, että koko tuvallinen antautui vangiksi. Entä kun
muuan nuori kasakkaupseeri, jonka miekka välähteli kuin salama, ajoi
tulisella ratsullaan huimapäisesti heidän keskelleen ja ympärilleen
iskien sai heidät hajaantumaan, niin silloinkos Roth tarttui hevosta
turvan alta. Jos kasakka oli vikkelä pistämään ja lyömään, Roth oli
yhtä vikkelä väistämään. Hellittämättä otettaan hevosesta hän pysytteli
sen pään suojassa. Kelpasi sitä katsoa! Niin olivat miehet unohtuneet
tuota näytelmää katsomaan, etteivät huomanneet mennä avuksikaan, ennen
kuin paikalle ilmestyi Spoof, joka hetkeäkään siekailematta loikkasi
kuin ilves hevosen selkään kasakan taakse ja heitti tämän nurinniskoin
kenttään, jolloin hänet otettiin vangiksi.

— Olivat ne todellakin jehuja.

He olivat keskenään hyvät ystävykset ja suunnilleen ikätoveritkin, Roth
vain muutamia kuukausia vanhempi. Iloisia veitikoita molemmat,
varsinkin Spoof, vaikka eivät poikasia enää. Kumpikin oli nimittäin jo
siinä puolivälissä neljääkymmentä ja kummallakin oli vaimo sekä muutama
lapsi. He olivat sotureita kiireestä kantapäähän. Rothin isä ja
isoisäkin olivat aikoinaan palvelleet samassa Porin rykmentissä, toinen
vääpelinä, toinen majoitusmestarina. Niin että se oli oikeata
vääpelisukua. Tanakka mies oli tämä nykyinen Juho Jaakko Roth. Kantoi
peijakas selässään kolme ruistynnyriä ja suolasäkin viskasi parin sylen
päästä rattaille. Marsseilla hän ei osoittanut uupumisen merkkejä,
vaikka olisi menty minkälaista vauhtia peninkulma toisensa jälkeen. Kun
muut perille päästäessä heittäysivät nääntyneinä pitkälleen, laski Roth
leikkiä ja ehdotti kilpajuoksua päivän päättäjäisiksi.

Kaarle Juho Spoof, kersantti samassa Ruoveden komppaniassa, jossa
ystävänsä Roth palveli vääpelinä, oli vallaton veitikka, tanssimestari
ja iloisten viisujen laulaja. Kun Roth oli lyhyen vanttera, hartiakas
ja pyöreä, oli Spoof pitkä ja solakka, uljasmuotoinen ja tavattoman
notkea. Hän oli syntynyt Oulujärven rantamilla, Paltamossa, jossa isä
oli palvellut maanmittarina. Heitä oli kuusi veljestä, joista
neljä oli sotilasuralla, palvellen kersantteina ja vääpeleinä eri
joukko-osastoissa. Vanhin veli oli pappi ja kappalaisena Lapualla.
Siksipä kersantti Spoofin ensimmäisiä tehtäviä olikin taistelun
päätyttyä ollut etsiä käsiinsä veli, jonka hän olikin tavannut
kaikessa turvassa kappalaisen puustellissa, mikä oli syrjässä
taistelutantereelta.

Sinne Spoof vei ystävänsä Rothinkin vieraisille, kun he seuraavan
iltapuolella saivat hiukan lomaa. Samaan aikaan oli heidän
pataljoonanpäällikkönsä, majuri Eek, sotamarskin puheilla isossa
pappilassa. Klingspor oli näet saatuaan voitosta sanoman uskaltautunut
Lapualle saakka ja majoittunut rovastilaan, jossa vähää ennen oli
asunut venäläinen ylipäällystö.

Majuri Eek esitti sotamarskille rohkean suunnitelman. Vihollisen
selkäpuolelle pitäisi lähettää pienehkö komennuskunta rohkeita,
paikkakuntaa tuntevia miehiä, jotka hävittäisivät siltoja,
muonamakasiineja sekä tulossa olevia kuormastoja katkaisten siten
venäläisten yhteyden etelään. Se helpottaisi suuresti pääarmeijan
hyökkäystoimintaa.

Sotamarski pudisti arvelevaisesti päätään. Tuuma oli hänestä liian
rohkea, se ei mitenkään sopisi yhteen hänen varovaisten periaatteidensa
kanssa. Mutta äsken saavuttamansa voiton huumaama Adlercreutz, joka
myöskin oli saapuvilla, innostui heti Eekin suunnitelmaan. Myöskin muut
yliesikunnan upseerit kannattivat sitä. Sotamarski otti nuuskaa ja
koetti tehdä vastaväitteitä. Varovasti, varovasti tuli menetellä eikä
heittäytyä harkitsemattomiin tekoihin. Mutta askel askelelta hänen
täytyi antaa periksi hyökkäysintoisten upseerien häntä ahdistaessa.

— No olisiko herra majurilla sitten sopivia miehiä, joista tällainen
komennuskunta voitaisiin koota? kysyi hän lopuksi Eekiltä.

— Minun pataljoonassani on kaksi sellaista aliupseeria, jotka ovat
kuin luodut tällaiseen tehtävään, kuului vastaus. — Menen takuuseen,
että he saavat enemmän aikaan kuin me osaamme odottaakaan. He
palvelevat kumpikin Ruoveden komppaniassa, jonka miehistö on kotoisin
juuri niiltä seuduilta, missä komennuskunta tulisi toimimaan. Tampereen
ja Virtain väliset tienoot ovat heille tuttuja ja he liikkuvat siellä
kuin kotonaan.

Keskustelun lopputuloksena oli, että Roth ja Spoof haettiin isoon
pappilaan, jossa sotamarski tiedusteli heidän omaa mielipidettään
ehdotetun partioretken johdosta. Kumpikin heistä ihastui tuumaan heti
siitä kuultuaan ja kilvan he kuvailivat sotamarskille, mitä kaikkea he
noilla metsäisillä ja järvisillä seuduilla voisivat saada aikaan.

— Mutta vihollinen on tällä haavaa Kuortaneella ja Alavudella, siis
suoraan meidän edessämme, sanoi sotamarski. — Kuinkas te luulette
Ruoveden puolelle pääsevänne?

— Missä emme pääse suoraan, siinä kierrämme, vastasi Roth. — Eihän
yksi Rajevski voi koko Suomenmaata meiltä tukkia.

— Aika jehuja! pääsi nyt sotamarskiltakin, vaikka tuo arvostelu
lausuttiin ranskaksi.

Asia oli päätetty ja marski taputti molempia jehuja olkapäälle
teroittaen heille vielä erottaessa varovaisuutta. Sitten he saivat
valita omasta komppaniastaan neljäkymmentä miestä, minkä määrän
sotamarski oli luvannut heidän komentoonsa. Valikoiminen ei ollut
helppoa, sillä joka ainut mies komppaniassa pyrki matkaan. Olihan
tilaisuus päästä kotiseudulle ja lisäksi kahden sellaisen miehen
johdossa. Ja käydä siellä vihollisen selän takana sotaa omin päinsä,
olihan se toki toista kuin makailla täällä pääarmeijassa! Mutta vain
kolmannes komppaniasta pääsi matkaan. Jehut tunsivat miehistön kuin
viisi sormeaan, ja kun he kerran ryhtyivät valikoimaan, niin sai olla
varma, että he ottivat komppanian parhaimmiston omaan laumaansa.

— Lisää värvätään kotipuolessa, kehui Roth. — Jos te tältä puolen
käytte päälle, niin kyllä me sen puolen hoidamme. Puristetaan
vihollinen pihtiin.

Koko rykmentin kadehtien katsellessa tämä nelikymmenmiehinen joukko
lähti vielä samana iltana Nurmon ja Seinäjoen kautta taivaltamaan
etelää kohti. Metsäpolkuja samoten he pääsivät venäläisten ohi, niin
ettei näillä ollut asiasta aavistustakaan, ennen kuin Virtain ja
Ruoveden puolelta alkoi heidän päämajaansa Alavudelle saapua toinen
toistaan haikeampia jobinposteja. Lapualta lähdöstä ei ollut ehtinyt
kulua täyttä viikkoa, kun jehut olivat jo ehtineet hävittää Visuveden
ja Ruoveden yli kulkevat sillat sekä anastaa kaksi suurta kuormastoa,
joiden mukana heidän saalikseen oli joutunut, paitsi suurta
muonamäärää, lähes satakunta hevosta sekä joukko vankeja.

Päämajakseen jehut valitsivat pienen Saukonsaaren Ruoveden järvessä,
Kautunsalmen lähistöllä. Siellä tapaamme heidät koolla heinäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä
. Ellei huomannut paria ohkaista
savupatsasta, olisi saarta kauempaa katsoen luullut asumattomaksi.
Rantaan tultua vallitsi siellä kuitenkin mitä vilkkain touhina. Koko
saari oli ensinnäkin kaadetuista puista, kivistä ja turpeista
kyhättyjen vallien ympäröimä. Pensailla ja kuusennäreillä ne oli niin
naamioitu, ettei niitä kauempaa voinut huomata. Eräs poukama oli
täpösen täynnä suurempia ja pienempiä veneitä, joita oli tänne kerätty
joka suunnalta, ettei vihollinen saisi niitä käytettävikseen.

Saaren keskustassa oli miesten majapaikka. Oljista ja kaisloista oli
sinne kyhätty pari laajaa katosta, jotka sadeilmalla tarjosivat suojaa.
Ja helteisinä päivinä ne soivat varjoa miehille, joita vieri vieressä
paitahihasillaan loikoili niiden siimeksessä. Kummankin katoksen
välissä oli litteistä kivistä kyhätty leivinuuni, jota parhaillaan
lämmitettiin parin tanakkatekoisen naisihmisen hääriessä
leipomispuuhissa. Toisen katoksen perällä oli korkea pino anastetuista
kuormastoista tuotuja jauhosäkkejä, joista leipäaineet oli saatu.
Leivinuunin lähistöllä oli toinenkin tulisija, jossa muuan mieshenkilö
hoiteli paria lihakeittopataa.

Hiukan sivummalla näkyi karsinan muotoinen aitaus, jonka keskellä
loikoili parikymmentä venäläistä sotilasta, joukossa kaksi upseeriakin.
Ne olivat vankeja, joita aitauksen veräjällä vartioi kaksi ladatuilla
musketeilla varustettua miestä.

Jehujen nelikymmenmiehinen joukko oli tänä lyhyenä aikana ehtinyt
kasvaa jo lähes sataan mieheen. He olivat etupäässä ympäristön
talonpoikia, mutta joukossa näkyi myös muutamia entisiä Viaporin ja
Svartholman sotilaita, jotka mielihyvin olivat liittyneet tähän
omaperäiseen ja rohkeaan joukkoon. Tyytyväisenä ja kylläisenä
kelletteli siellä katoksen siimeksessä myöskin savolainen Paavo Rappi,
joka venäläisten käsistä päässeenä oli yhyttänyt jehujen joukon juuri
kun se anasti toista muonakuormastoa Kautunsalmen lähistöllä.

Miehistä toiset kuorsasivat sikeässä unessa, toiset juttelivat ja
jotkut parsivat vaatteitaan tai paikkailivat jalkineitaan. Spoof oli
eilen tiedusteluretkeltä palatessaan tuonut Pekkalan kartanosta
pussillisen perunoita, jotka muille paikkakuntalaisille olivat vielä
aivan outoja. Niitä oli nyt tuhassa paistettu kokonainen kasa, ja Spoof
avojaloin sekä paitahihasillaan ryhtyi niitä maistelemaan.

— Hei, miehet, käykääpä käsiksi herkkuun! hän puhui muutamille
ympärillään seisoville paikkakuntalaisille. — Ettekö tunne jo
tuoksustakin, että tämä on toisenmoista herkkua kuin teidän nauriinne?

— Taitavat olla herrojen herkkuja, arveli yksi miehistä. — Tokko
noista lie talonpojan syötäväksi?

— Kyllä nämä kasvavat talonpojan pellossa yhtä hyvin kuin herrankin.
Pommerissa näitä viljelivät ja söivät kaikki.

— Onko kersantti ollut Pommerissakin?

— Missäs minä en olisi ollut.

— Taisitte olla jo siinä Porrassalmen sodassakin?

— Tietysti.

— Mutta nuori te silloin vielä olitte?

— Eipä niin järin nuori, olihan minulla ikää jo viisitoista vuotta.

— He, he, siis kasvava poika vielä. Mutta taisipa pelottaa ensi kertaa
tiimellykseen joutuessa.

— Saatteko selkoa siitä hepreasta? huusi Spoof, kiinnittämättä
huomiotaan toisen viime sanoihin, Rothille ja korpraali Kortmanille,
jotka hiukan syrjempänä istuen tutkivat jotakin kirjettä apunaan eräs
joukkoon liittynyt ylioppilas.

— Vähitellen, vähitellen, vastasi Roth, nostamatta katsettaan
paperista.

He tuntuivat keskustelevan innokkaasti, jopa toisinaan väittelevänkin.
Eilen illalla oli Roth ollessaan parin miehen kanssa liikkeellä
napannut Kurun kirkon lähistöllä kiinni pohjoiseen menevän venäläisen
kuriirin, jonka hän oli tuonut vankina tänne päämajaan. Kuriirilta
löydettyä venäjänkielistä kirjettä he nyt niin innokkaasti tutkivat.
Kukin heistä oli jonkin verran perillä venäjänkielestä ja panemalla
päänsä yhteen he saivat kirjeestä yhtä ja toista irti. Muutaman hetken
kuluttua Roth viittasi Spoofia seuraan.

— Kuulehan, veikko, hän alkoi silmät loistaen puhua. — Olemme tästä
paperista saaneet niin paljon selville, että Tampereelta on lähdössä
pohjoiseen kaksi uutta muonalähetystä, toinen maanteitse, toinen
vesitse. Mitäs arvelet siitä?

— Tietysti me sieppaamme ne.

— Niinpä niin. Mutta tuo maitse kulkeva kuormasto meneekin Jämsään.
Meidän on siis jakaannuttava kahtia. Toinen joukko lähtee vesitse
Tamperetta kohti, toinen taas marssii Orivedelle ja odottaa siellä
kuormastoa. Haluatko ottaa sen osallesi?

— Miksi ei, jos teidän ylhäisyytenne kerran käskee. Mutta suoraa
kieltä puhuakseni minä paljon mieluummin olisin mukana siinä tulossa
olevassa meritaistelussa. Olen syntynyt Oulujärven rannalla ja sen
vuoksi laineet vetävät minua vastustamattomasti puoleensa.

— No, sitten sinä saat toisen puolen laivastostamme komentoosi.
Kortman lähtee Orivedelle ja pitää kuormastosta huolen. Lähdemme
liikkeelle heti päivällisen syötyämme.

Leirissä syntyi vilkas häärinä. Nukkujat herätettiin, keittopatojen
sisältö jaettiin miehille ja vangeille, ja kun vahva ateria oli
nautittu, ryhdyttiin heti lähtöpuuhiin. Kortman sai mukaansa
kaksikymmentä Porin jääkäriä sekä yhtä monta talonpoikaa, ja heti kun
heidät oli Kautunsalmessa soudettu maalle, he lähtivät marssimaan
Orivettä kohti. Roth ja Spoof ottivat yhtä suuren joukon ja lähtivät
kesäillan tyvenessä soutelemaan niitä monisokkeloisia, ihania
vesistöjä, joita pitkin Ruovedeltä päästään Tampereelle. Saaren
suojaksi ja vankien vartijoiksi jäi parikymmentä miestä, joille Roth
vielä rannasta lähtiessään teroitti mitä suurimman valppauden
tärkeyttä.

Aamuauringon kullatessa vesistön läntisellä rannalla olevia metsäisiä
kukkuloita pieni laivue saapui Toikanlahteen sen leveän salmen suulle,
joka erottaa Vankoveden Näsijärvestä. Veneet piilotettiin lahden
perukkaan ja miehet astuivat maalle einehtimään. Läheiselle kukkulalle
asetettiin vartija pitämään silmällä Tamperetta kohti leviäviä selkiä.

Keskipäivää lähestyttäessä virisi hyvänlainen etelätuuli.

— Sopiipa niiden nyt viilettää myötätuuleen, arveli Roth järvelle
silmäillen.

— Paremmasta ei voisi uneksiakaan, lisäsi Spoof. — Me makailemme
täällä kaikessa rauhassa ja annamme tuulen lykätä saalista
verkkoomme. Kuka olisi uskonut, kun viime talvena näitä samoja maita
tulipalopakkasessa vihollisen edellä marssittiin, että muutamassa kuukaudessa
kaikki näin muuttuu. Hitto vieköön ne viime talven juoksut!
Kun ei saanut edes lämpimikseen tapella.

Laineet liplattivat rannan hietikkoon, päivä paistoi lämpimästi ja
leuto tuuli karkotti itikat. Miehet alkoivat torkahdella, ja kun
vartija puolenpäivän aikaan juoksi kukkulalta alas, hän tapasi kaikki
umpiunessa.

— Tampereelta päin tulee aika vauhtia isonlainen purjealus, hän
ilmoitti.

— Hyvä, että pääsee tässä taas hiukan jäseniään verryttelemään,
virkkoi Roth.

He asettuivat kahteen suureen kirkkoveneeseen. Toista komensi Roth,
toista Spoof. Soutajiksi määrättiin yksinomaan talonpoikia, päälliköt
samoin kuin muutkin sotilashenkilöt asettuivat veneiden pohjalle
ollakseen mikäli mahdollista näkymättömissä.

Salmen puoliväliin ehdittäessä tuli purjealus näkyviin. Jotkut miehistä
tunsivat sen tamperelaisen Idmanin jaalaksi. Se kulki syvässä ja oli
siis hyvänmoisessa lastissa. Lähemmäksi tultua veneet erkanivat Rothin
käskystä toisistaan ja soutivat eri puolille jaalaa. Kohdalle tultuaan
he käänsivät veneet nopeasti ympäri ja alkoivat seurata jaalan
kummallakin sivulla. Roth nousi seisomaan ja miehet pitivät muskettinsa
ampumavalmiina.

Jaalassa oli näkyvissä vain kolme miestä, nekin kaikesta päättäen
suomalaisia. Yksi, herrasmiehen näköinen, seisoi kajuutan katolla,
toinen kokkapurjeen äärellä ja kolmas hoiti peräsintä.

— Laskekaa purjeet alas, tai muuten me ammumme! huusi Roth.

Kun purjeen luona oleva mies vitkasteli, toisti Roth käskynsä
tiukemmin. Nyt herrasmies juoksi esiin ja pudotti purjeet alas, jolloin
jaalan vauhti huomattavasti hiljeni. Samassa ryömi matalasta kajuutan
ovesta esiin venäläinen upseeri. Hän vaihtoi jonkin sanan herrasmiehen
kanssa ja huusi sitten jotakin venäjäksi, jolloin aluksen perältä
kohosi näkyviin sotilaitten päitä. Nämä olivat loikoilleet kaikessa
rauhassa jauhosäkkien välissä ja paistattaneet päivää.

Molemmat veneet olivat jo aivan aluksen kyljissä ja niistä ojentui
parikymmentä ampumavalmista muskettia venäläisiä kohti. Säikähtyneinä
sotilaat jättivät esille ottamansa aseet ja ryömivät jauhosäkkien
väliin. Upseeri näki nyt parhaaksi astua jaalan reunalle ja ilmoittaa
pardon-sanalla antautuvansa vangiksi. Roth ja Spoof nousivat muutamien
miesten seuraamina kannelle ottaen ensi töikseen upseerilta ja hänen
miehiltään aseet. Kaikkiaan jaalassa oli kaksitoista miestä.
Suomalainen herrasmies oli jaalanomistaja Idman, jonka venäläiset
olivat pakottaneet alusta kuljettamaan. Hänellä ei luonnollisesti ollut
mitään tapahtunutta vastaan.

Jaalassa oli lastina kaksisataa säkkiä jauhoja sekä yhtä monta
säkillistä valmiita leipiä ynnä yhtä ja toista muuta hyvää.

— Ei meitä hevin nälkä uhkaa, virkkoi Roth. — Tuskin saamme tätä
saaliin paljoutta enää sopimaankaan saarellemme. On parasta, että
ryhdymme niitä hetimmiten jakamaan paikkakunnan väestölle.

— Liian mukavasti tämä käy, päivitteli Spoof. — Ei nytkään ammuttu
yhtään ainoata laukausta. Pelkään, että me tällaisella sodankäynnillä
lihomme liikaa ja käymme uneliaiksi.

— Älä sure, veikkoseni, lohdutti Roth häntä, — sillä luulenpa, että
meitä pikapuoliin uhkaa myrsky joka ilmansuunnalta. Syntimme
venäläisten silmissä kasvavat päivä päivältä. Heidän kiukkunsa
lisääntyy yhtä rintaa nälän kanssa.

Veneet sidottiin jaalan perään, purjeet nostettiin uudelleen ja niin
lähdettiin viilettämään pohjoista kohti. Venäläiset soltut irvistelivät
tyytyväisinä, kun olivat ilman hengenvaaraa selviytyneet jutusta, mutta
heidän luutnanttinsa murjotti happamen näköisenä, sillä eipä häntä
ainakaan ylennyksillä ja kunniamerkeillä palkittaisi tämän johdosta.

— Kuulkaahan, sanoi Roth Idmanille vietyään hänet hiukan syrjään, —
sanokaapas totuus, paljonko venäläisiä tällä haavaa on Tampereella?

Idman mietti hetkisen, vilkaisi ympärilleen ja sanoi:

— Ainoastaan kaksi komppaniaa.

— Ja heidän päällikkönsä?

— Eräs majuri Judenjev.

Rothin silmät alkoivat kiilua.

— Mitäs arvelet? hän virkkoi Spoofille. — Eikö kannattaisi yrittää?

— Kyllä minä ainakin tahdon olla mukana, vastasi Spoof.

— Siellä on melkoiset varastot ja Judenjev vartioi niitä hyvin
valppaasti, sanoi Idman. — Kaupunkiin on mahdoton päästä yllättämällä.
Sitä paitsi Hämeenlinnasta käsin voi saapua lisäväkeä milloin hyvänsä.

— Teemme yrityksen ennen kuin lisäväkeä ehtii saapua, Roth sanoi.

— Mutta jos nyt onnen kaupalla saisittekin Tampereen haltuunne, niin
luuletteko noin vähillä miehillä myös kykenevänne sen pitämään? Idman
kysyi.

— Emme tietysti suurempaa voimaa vastaan, sanoi Roth. — Mutta mikä
estää meitä pyytämästä pääarmeijasta lisäväkeä? Sitä paitsi, vähänkös
se merkitsee, että saamme Tampereen sillan ja sikäläiset varastot
hävitetyksi. Sitten voivatkin taas tulla Tampereelle, jos mielivät.

— Ja kaikkein parasta on, Spoof lisäsi, että saadaan taas haistella
hiukan ruudinsavua. Tämä sota jauhosäkkejä vastaan alkaa käydä niin
armottoman nukuttavaksi.

Tultiin Saukonsaarelle, jossa kaikki oli ennallaan. Vangit saivat käydä
aitaukseen toisten joukkoon, missä vasta vangiksi joutunut luutnantti
tapasi pari upseeritoveriaan. Heidän naamansa venähtivät pitkäksi kun
he tapasivat toisensa tällaisissa oloissa. Ensi hämmästyksestä
toivuttuaan he alkoivat omalla kielellään vilkkaasti kiroilla kovaa
kohtaloaan.

Saarelle oli sillä aikaa saapunut nimismies Bergström. Hänessä oli
herännyt vastustamaton halu saada tavata noita rohkeita miehiä, joista
tätä nykyä puhuttiin kaikkialla. Lähiseutujen väestö halusi toimia, ja
kun vain olisi aseita, nimismies kertoi, heistä saisi kokoon
minkälaisen armeijan hyvänsä. Iltamyöhällä saapuikin saarelle useita
venekuntia miehiä tarjoutuen Rothin joukkoon. Mutta kun ei ollut
aseita, ei heitä voitu ottaa. Sen sijaan he saivat veneensä täyteen
jauhoja ja naapureilleen vietäväksi he saivat terveiset, että hekin
tulisivat täältä muonaa hakemaan.

— Kun vihollinen hävittää Suomen maata, niin me ruokimme Suomen kansaa
vihollisen leivällä, eikö se ole oikeus ja kohtuus? Spoof arveli.

— Nyt te saatte vapaasti palata jaaloinenne kotiin, sanoi Roth Idmanille,
kun alus oli tyhjennetty.

— Sitäpä minä varon tekemästä, Idman vastasi. — Jokseenkin varmasti
he alkaisivat syyttää minun olleen samassa juonessa teidän kanssanne ja
hyvässä lykyssä joutuisin nuoran silmukkaan. Ei, kyllä minä katson
parhaimmaksi jäädä tänne.

Kuultuaan Rothin päätöksestä hyökätä Tampereen kimppuun nimismies
Bergström innostui sissien rohkeista tuumista siinä määrin, että hän
tarjoutui lähtemään päämajaan pyytääkseen sieltä lisäväkeä, joka
mahdollisen Tampereen valtauksen jälkeen kävisi aivan välttämättömäksi.
Kun Roth oli laatinut hänelle tarkan selostuksen siihenastisesta
toiminnastaan sekä vastaisista suunnitelmistaan, innokas nimismies
lähti oitis matkaan mennäkseen kiertoteitä suomalaisten päämajaan.

Aamuyöllä Kortman palasi retkellään. Hänellä oli mukanaan melkoinen
kuormasto ja muutamia vankeja. Saalis jaettiin paikkakuntalaisille aina
hevosia myöten, jotka heidän tuli kuljettaa etäisimpiin salokyliin,
etteivät ne tilanteen mahdollisesti muuttuessa enää voisi joutua
vihollisen käsiin. Koko yön oli saarella ja sitä ympäröivillä vesillä
vilkas liikenne, kun tyhjiä ja täyteen lastattuja veneitä heinäkuisen
yön hämyssä souti eri suunnille.

Seuraavana aamupäivänä jehut lähtivät kahdeksankymmenen miehen kera
soutamaan Tamperetta kohti. He olivat päättäneet ryhtyä hyökkäykseen
puolenyön tienoissa, jolloin hämy suojaisi yritystä ja vihollisista oli
suurin osa makuulla. Kortman sai tällä kertaa jäädä lepäilemään ja
vartioimaan saarta.

Illan suussa pieni laivue nousi maihin Siivikkalassa. Siitä oli maitse
noin peninkulman matka Tampereelle. Suunnitelma oli seuraava: Roth
lähtisi kolmenkymmenen miehen kanssa maitse Tampereelle ja aloittaisi
hyökkäyksen puolenyön aikana. Kun hän siten oli kääntänyt venäläisten
huomion itseensä, tekisi Spoof päähyökkäyksen järven puolelta.

Hiukan levähdettyään Roth lähti pienen joukkonsa kanssa liikkeelle.
Pehmoinen hämärä kätki tienoot vaippaansa ja kesäyön hiljaisuus
vallitsi kaikkialla. Huomiota herättämättä joukko pääsi Pyynikin
rinteille saakka. Siellä he kohtasivat äkkiarvaamatta venäläisen
kulkupartion. Ensimmäiset laukaukset pamahtivat. Pari miestä
menetettyään vihollinen vetäytyi nopeasti takaisin. Hurraata huutaen
alkoi Roth miehineen juosta kohti pientä kaupunkia, joka tuolloin
pikemminkin muistutti maalaiskylää.

Mutta viime päivien tapaukset olivat saaneet majuri Judenjevin
valppaaksi. Ennen kuin Rothin pieni joukko oli ehtinyt kaupungin
reunaan, heidän eteensä levittäytyi toista sataa venäläistä. Syntyi
kiivas ammunta.

— Kyllähän venäläinen on mestari pyssyään paukuttamaan, virkkoi Roth
vieressään olevalle jääkärille, — eikä se hevillä piittaa toisenkaan
ampumisesta. Mutta jospa koettaisimme vanhaa porilaista tapaa ja
antaisimme heidän maistaa pistintä. Sitä ne kyllä osaavat kunniassa
pitää.

Hän kohosi seisaalleen antaakseen ryntäyskäskyn. Mutta silloin hän
huomasi, että ketjussa oli ainoastaan hänen viisitoista porilaistaan.
Toiset viisitoista, jotka olivat venäläisiltä saaduilla aseilla
varustettuja talonpoikia, olivat rytinän alettua hiipineet
hiljaisuudessa tiehensä. Kuulien vinkuna oli näissä ensikertalaisissa
herättänyt sellaisen kammon.

— Saamari! tuli Rothilta sydämen pohjasta.

Että heitä pitikin olla niin vähän! Kyllähän he olisivat venäläisten
läpi tunkeutuneet kaupunkiin, mutta mitä siitä olisi ollut hyötyä.
Heidät saarrettaisiin joka puolelta ja lopuksi he olisivat joka mies
tuhon omia. Ei, parasta oli vetäytyä hiljalleen takaisin ja jatkaa
ampumista.

Venäläiset lähenivät askel askelelta ja samassa tahdissa perääntyivät
porilaiset ladaten ja laukoen muskettejaan, jotka alkoivat jo kuumeta.

— Ehee, jopa siellä on Spoofkin puuhassa, Roth virkkoi, kun
vastakkaiseltakin puolen kaupunkia alkoi kuulua ammuntaa.

Venäläiset pysähtyivät ja joutuivat selvästikin hämilleen. Uhkasiko
heitä vaara selän takaakin? Juoksujalkaa heidän lähettinsä riensi
kaupungille.

— Pojat, yhteislaukaus ja sitten huikea hurraa päälle! komensi Roth.
— Koetetaan mitä ääni vaikuttaa, koska on uskallettua tuoda näin vähiä
pistimiä näkösälle.

Käsky täytettiin reippaudella, joka ei jättänyt toivomisen varaa.
Säikähtyneinä venäläiset ottivat jalat alleen ja porilaiset päästivät
makean naurun nähdessään ja kuullessaan, kuinka pakenevien päällikkö,
luultavasti itse Judenjev, ärjyi ja huitoi miestensä keskellä.
Porilaiset saivat hyvän tilaisuuden panostaa uudestaan muskettinsa.

— Kas pahalaista, siellä on jo tykitkin äänessä! lausahti Roth, kun
kosken puolelta kuului kaksi kanuunan laukausta. — Taitaapa siellä
Spoofkin tarjeta. Hänellä on tietysti vastassaan toinen puoli ryssiä ja
lisäksi vielä kanuunoita. Myttyyn taisi yrityksemme mennä. Mutta
yrittänyttä ei laiteta.

Judenjev oli nähtävästi tullut jo vakuuttuneeksi vastustajien
vähälukuisuudesta, sillä yhä itsepintaisemmin hän alkoi ahdistella
Rothin vähäistä joukkoa. Yrittipä hän kiertoliikettäkin, mikä pakotti
Rothin sitä nopeammin vetäytymään taaksepäin. Puolitaipaleessa
Siivikkalaan mennessä venäläiset lopettivat ammunnan uskaltamatta
poistua sen kauemmaksi Tampereelta. Porilaiset jatkoivat rauhassa
matkaansa ja aamun sarastaessa he saapuivat Siivikkalaan melkein
yhtaikaa kuin Spoofin laivuekin laski rantaan.

— Hukkaan meni hyvät humalat! huusi Spoof veneestä nousten. — Olivat
penteleet paremmin varuillaan kuin luulimmekaan. Maalle me sentään
nousimme, mutta pitemmälle ei kärsinyt mennä. Saimme parista kanuunasta
raehauleja ympäri korviamme niin että vinkui. Olisin niin hiivatin
mielelläni siepannut ne kanuunat itselleni, mutta sitä varten olisi
täytynyt tehdä pieni saarrostus ja siihen ei liiennyt väkeä. Niinpä ei
auttanut muu kuin hetken siinä rannalla teutaroituamme palata kiltisti
veneisiin ja kartessipanosten vonkuessa ympärillämme soutaa selälle
minkä airoista irti sai.

— Entä silta? Se teidän tietysti täytyi jättää rauhaan?

— Viisi miestä lähetin heti hyökkäyksen alkaessa pikku veneellä sillan
kimppuun. He ampuivat vartijat ja räjäyttivät yhden arkkuvälin. Mutta
mitäpäs siitä, pianhan ne sen vertaisen vahingon korjaavat.

— Entäs mieshukka?

— Ei sorkkaakaan!

— Ei minultakaan, vastasi Roth ja lisäsi iloisesti: — Kaikki hyvin
sitä myöten. Uusi yritys tehdään paremmalla menestyksellä, jahka
Bergström tuo meille apuväkeä.

— Sitä saamme kyllä vartoa, arveli Spoof. — Meillä on hitaanpuoleinen
ylipäällikkö.

Lähdettiin soutelemaan takaisin Ruovedelle. Rothin matkassa olleet
talonpojat, jotka olivat jo Siivikkalassa toisten sinne saapuessa,
saivat arkanahkaisuutensa takia pitkin matkaa niellä kirpeitä
sukkeluuksia, joita jääkärit heille taritsivat.

Torjuttuaan hyökkäyksen majuri Judenjev kirjoitti raportin kreivi
Buxhövdenille. Hätääntyneessä äänilajissa hän kuvaili siinä
vaaranalaista asemaansa, häntä kun ”maan puolelta lakkaamatta ahdisti
kenraali Rutt ja meren puolelta amiraali Spuff”. Pikainen apu oli
välttämätön tahi muutoin hänen täytyisi jättää Tampere ja hävittää
siellä olevat varastot.

Samaan aikaan kenraali Rajevski piti Alavudella sotaneuvottelua
upseerien kanssa. Synkin värein hän kuvaili sitä tukalaa asemaa, mihin
Roth oli hänen armeijansa saattanut. Lyhyin yhteys etelään oli
katkaistu ja muonalähetykset enempää kuin kuriiritkaan eivät enää
saapuneet. Viime päivinä oli sotilaitten täytynyt elätellä itseään
juurilla ja nauriilla.

Kokouksen kestäessä saapui viesti kertoen muona-aluksen Näsijärvellä ja
kuormaston Orivedellä joutuneen suomalaisten käsiin.

— Siinä kuulette, hyvät herrat! huudahti Rajevski.

Yksimielisesti päätettiin peräytyä Jyväskylän kautta Hämeenlinnaan.
Jehut olivat siis kourallisella miehiään katkaisseet venäläisten
pääarmeijalta elinhermot ja pakottaneet sen pitkälle perääntymistielle.
Jospa pääarmeija tai paremmin sanoen ylin johto olisi osoittanut
vähänkään samanlaista uskaliaisuutta ja toimintatarmoa, mitä kaikkea
olisikaan saatu aikaan!

Virroilla oli venäläisillä isohko varasto, jota vartioimassa oli
kolmisensataa miestä. Jehut olisivat niin mielellään jo tulomatkallaan
hävittäneet tuon varaston, mutta niin suurta ylivoimaa vastaan he eivät
sentään katsoneet voivansa viedä pientä joukkoaan. Tampereen retkeltä
palattuaan he saivat pohjoiseen lähetetyiltä tiedustelijoilta kuulla,
että venäläiset olisivat itse polttaneet varastonsa ja lähteneet sen
jälkeen matkoihinsa näiltä vaarallisilta seuduilta.

— Ohhoh, nythän tämä käy jo itsestään! huudahti Spoof, — meidän ei
tarvitse muuta kuin paistaa perunoita ja kuorsata täällä saarellamme.

Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan he saivat ennen pitkää kylliksi
tekemistä. Muutaman päivän kuluttua Bergström palasi matkaltaan, mutta
yksinään. Klingspor ei ollut suostunut lisäväen lähettämiseen, koska
oli uhkarohkeata ryhtyä mihinkään hyökkäystoimintaan. Sen sijaan
käskettiin Rothin vetäytyä takaisin pääarmeijaan.

— Tähänkö nämä juhlat sitten loppuivatkin! huudahti Spoof.

Eivät olleet erikoisen mairittelevia ne nimitykset, joilla Bergströmin
tuomien uutisten johdosta sotamarskia muisteltiin Saukonsaaren
leirillä. Tavallisen hyväntuulisuutensa kadottaen Rothkin raapi
korvallistaan ja näytti ylen happamelta. Mutta kun hänelle saapunut
paluukäsky oli suusanallinen eikä siis täysin tarkka, hän päätti lykätä
lähtönsä paikkakunnalta.

Siellä rupesi olo kuitenkin käymään kuumaksi. Peräytyvän Rajevskin
tilalle lähetetty uusi komentaja, kreivi Kamenski, lähetti eversti
Sabanejevin johdolla kokonaista kaksi pataljoonaa jehujen kimppuun.
Heinäkuun viimeistä edellisenä päivänä jehut kävivät äkkiarvaamatta
tämän ylivoimaisen vihollisjoukon kimppuun lähellä Ruoveden
saattaen äkillisellä hyökkäyksellään venäläiset vaikeaan asemaan. Oli
vähällä, ettei Sabanejev lähtenyt paluumatkalle. Moneen päivään hän ei
uskaltanut liikkua Ruoveden kirkolta minnekään. Vesille hän ei alusten
puutteessa voinut yrittääkään. Vasta elokuun kolmantena päivänä hän
eteni varovasti Kautunsalmelle. Siellä jehut olivat taas vastassa ja
iltahämärään saakka paukkuivat musketit. Kun aamulla ei vastustajia
näkynyt eikä kuulunut, Sabanejev rakennutti lauttoja, joilla alettiin
lähestyä Saukonsaarta varovasti ja sydän kurkussa. Sieltä ei kuulunut
hiirenhiiskausta. Odottaen joka hetki saavansa yhteislaukauksen
niskaansa venäläiset nousivat maalle ja kapusivat vallitusten yli.

Saari oli typötyhjä. Edellisenä yönä olivat jehut miehineen,
sotasaaliineen, vankeineen ja lukuisine veneineen lähteneet lipumaan
pohjoista kohti. Viikkoa myöhemmin he yhtyivät Porin rykmenttiin
Kauhajoella. Kolmisen viikkoa sitten Roth ja Spoof olivat lähteneet
neljänkymmenen miehen kanssa matkaan. Nyt he palasivat sadan miehen,
saaliin ja ison vankijoukon kanssa pakotettuaan sitä ennen venäläisten
pääarmeijan pitkälle perääntymisretkelle. Tämän loistavan sotaretken
aikana he olivat menettäneet yhden ainoan miehen.

Eräs aikalainen lausuu Rothin ja Spoofin toiminnasta: ”Jos tämä
sankarillinen partiointi olisi suoritettu Euroopan sydämessä, se olisi
saavuttanut loistavan sijan suurtenkin kansain historiassa.” Mutta
meidän kehno ylijohtomme ei kiinnittänyt siihen tarpeellista huomiota
eikä ryhtynyt omalla tahollaan vastaaviin toimenpiteisiin, joten
jehujen sankariretki jäi yksinäiseksi ilmiöksi, samalla kun se on
räikeä esimerkki siitä, miten meillä jo menneinä aikoinakin syvät rivit
ja ylin johto katselivat asioita eri tavalla. Silloin kun edelliset,
antamatta turhien kuvittelujen pelotella itseään, kävivät uskaliaasti
taisteluun maamme perivihollista vastaan, horjui, epäröi ja vitkasteli
ylin johto, päästäen valtit veltosti käsistään. Mutta Rothin, Spoofin
ja monien muiden heidän kaltaistensa suomalaisten sankarien muisto on
meihin luonut vahvan uskon ja luottamuksen, että Suomen kansa kerran
vielä on myöskin ylimpään johtoonsa saapa itsensä mittaisia miehiä.

Kyösti Wilkuna