KAKSI JEHUA

ROTH ja SPOOF

— On ne koko jehuja!

Tämän loppuarvostelun lausui eräs Porin rykmentin Ruoveden komppanian
sotilas, kun osa mainitun joukko-osaston miehiä lepäsi Lapuan taistelupäivän
erään talon pihanurmella muistellen päivän
tapauksia ja innostuen lopuksi kertomaan toisilleen komppanian
suosituimpien miesten, vääpeli Rothin ja kersantti Spoofin osuudesta
niihin. Spoof, suuri veitikka, oli taas keskellä tuiminta kuulasadetta
huutanut ”kukkokiekaa” niin hiivatin luonnollisesti, että koko
pataljoona, upseerit ja miehet, olivat purskahtaneet nauruun. Ja kun
oli hyökätty kylään eikä vihollisia tahdottu saada eräästä tuvasta
lähtemään, oli Roth hyökännyt pistooli toisessa ja miekka toisessa
kädessä yksinään ovelle ja karjaissut: ”Kädet ylös!” Siitä vihollinen
oli hölmistynyt niin, että koko tuvallinen antautui vangiksi. Entä kun
muuan nuori kasakkaupseeri, jonka miekka välähteli kuin salama, ajoi
tulisella ratsullaan huimapäisesti heidän keskelleen ja ympärilleen
iskien sai heidät hajaantumaan, niin silloinkos Roth tarttui hevosta
turvan alta. Jos kasakka oli vikkelä pistämään ja lyömään, Roth oli
yhtä vikkelä väistämään. Hellittämättä otettaan hevosesta hän pysytteli
sen pään suojassa. Kelpasi sitä katsoa! Niin olivat miehet unohtuneet
tuota näytelmää katsomaan, etteivät huomanneet mennä avuksikaan, ennen
kuin paikalle ilmestyi Spoof, joka hetkeäkään siekailematta loikkasi
kuin ilves hevosen selkään kasakan taakse ja heitti tämän nurinniskoin
kenttään, jolloin hänet otettiin vangiksi.

— Olivat ne todellakin jehuja.

He olivat keskenään hyvät ystävykset ja suunnilleen ikätoveritkin, Roth
vain muutamia kuukausia vanhempi. Iloisia veitikoita molemmat,
varsinkin Spoof, vaikka eivät poikasia enää. Kumpikin oli nimittäin jo
siinä puolivälissä neljääkymmentä ja kummallakin oli vaimo sekä muutama
lapsi. He olivat sotureita kiireestä kantapäähän. Rothin isä ja
isoisäkin olivat aikoinaan palvelleet samassa Porin rykmentissä, toinen
vääpelinä, toinen majoitusmestarina. Niin että se oli oikeata
vääpelisukua. Tanakka mies oli tämä nykyinen Juho Jaakko Roth. Kantoi
peijakas selässään kolme ruistynnyriä ja suolasäkin viskasi parin sylen
päästä rattaille. Marsseilla hän ei osoittanut uupumisen merkkejä,
vaikka olisi menty minkälaista vauhtia peninkulma toisensa jälkeen. Kun
muut perille päästäessä heittäysivät nääntyneinä pitkälleen, laski Roth
leikkiä ja ehdotti kilpajuoksua päivän päättäjäisiksi.

Kaarle Juho Spoof, kersantti samassa Ruoveden komppaniassa, jossa
ystävänsä Roth palveli vääpelinä, oli vallaton veitikka, tanssimestari
ja iloisten viisujen laulaja. Kun Roth oli lyhyen vanttera, hartiakas
ja pyöreä, oli Spoof pitkä ja solakka, uljasmuotoinen ja tavattoman
notkea. Hän oli syntynyt Oulujärven rantamilla, Paltamossa, jossa isä
oli palvellut maanmittarina. Heitä oli kuusi veljestä, joista
neljä oli sotilasuralla, palvellen kersantteina ja vääpeleinä eri
joukko-osastoissa. Vanhin veli oli pappi ja kappalaisena Lapualla.
Siksipä kersantti Spoofin ensimmäisiä tehtäviä olikin taistelun
päätyttyä ollut etsiä käsiinsä veli, jonka hän olikin tavannut
kaikessa turvassa kappalaisen puustellissa, mikä oli syrjässä
taistelutantereelta.

Sinne Spoof vei ystävänsä Rothinkin vieraisille, kun he seuraavan
iltapuolella saivat hiukan lomaa. Samaan aikaan oli heidän
pataljoonanpäällikkönsä, majuri Eek, sotamarskin puheilla isossa
pappilassa. Klingspor oli näet saatuaan voitosta sanoman uskaltautunut
Lapualle saakka ja majoittunut rovastilaan, jossa vähää ennen oli
asunut venäläinen ylipäällystö.

Majuri Eek esitti sotamarskille rohkean suunnitelman. Vihollisen
selkäpuolelle pitäisi lähettää pienehkö komennuskunta rohkeita,
paikkakuntaa tuntevia miehiä, jotka hävittäisivät siltoja,
muonamakasiineja sekä tulossa olevia kuormastoja katkaisten siten
venäläisten yhteyden etelään. Se helpottaisi suuresti pääarmeijan
hyökkäystoimintaa.

Sotamarski pudisti arvelevaisesti päätään. Tuuma oli hänestä liian
rohkea, se ei mitenkään sopisi yhteen hänen varovaisten periaatteidensa
kanssa. Mutta äsken saavuttamansa voiton huumaama Adlercreutz, joka
myöskin oli saapuvilla, innostui heti Eekin suunnitelmaan. Myöskin muut
yliesikunnan upseerit kannattivat sitä. Sotamarski otti nuuskaa ja
koetti tehdä vastaväitteitä. Varovasti, varovasti tuli menetellä eikä
heittäytyä harkitsemattomiin tekoihin. Mutta askel askelelta hänen
täytyi antaa periksi hyökkäysintoisten upseerien häntä ahdistaessa.

— No olisiko herra majurilla sitten sopivia miehiä, joista tällainen
komennuskunta voitaisiin koota? kysyi hän lopuksi Eekiltä.

— Minun pataljoonassani on kaksi sellaista aliupseeria, jotka ovat
kuin luodut tällaiseen tehtävään, kuului vastaus. — Menen takuuseen,
että he saavat enemmän aikaan kuin me osaamme odottaakaan. He
palvelevat kumpikin Ruoveden komppaniassa, jonka miehistö on kotoisin
juuri niiltä seuduilta, missä komennuskunta tulisi toimimaan. Tampereen
ja Virtain väliset tienoot ovat heille tuttuja ja he liikkuvat siellä
kuin kotonaan.

Keskustelun lopputuloksena oli, että Roth ja Spoof haettiin isoon
pappilaan, jossa sotamarski tiedusteli heidän omaa mielipidettään
ehdotetun partioretken johdosta. Kumpikin heistä ihastui tuumaan heti
siitä kuultuaan ja kilvan he kuvailivat sotamarskille, mitä kaikkea he
noilla metsäisillä ja järvisillä seuduilla voisivat saada aikaan.

— Mutta vihollinen on tällä haavaa Kuortaneella ja Alavudella, siis
suoraan meidän edessämme, sanoi sotamarski. — Kuinkas te luulette
Ruoveden puolelle pääsevänne?

— Missä emme pääse suoraan, siinä kierrämme, vastasi Roth. — Eihän
yksi Rajevski voi koko Suomenmaata meiltä tukkia.

— Aika jehuja! pääsi nyt sotamarskiltakin, vaikka tuo arvostelu
lausuttiin ranskaksi.

Asia oli päätetty ja marski taputti molempia jehuja olkapäälle
teroittaen heille vielä erottaessa varovaisuutta. Sitten he saivat
valita omasta komppaniastaan neljäkymmentä miestä, minkä määrän
sotamarski oli luvannut heidän komentoonsa. Valikoiminen ei ollut
helppoa, sillä joka ainut mies komppaniassa pyrki matkaan. Olihan
tilaisuus päästä kotiseudulle ja lisäksi kahden sellaisen miehen
johdossa. Ja käydä siellä vihollisen selän takana sotaa omin päinsä,
olihan se toki toista kuin makailla täällä pääarmeijassa! Mutta vain
kolmannes komppaniasta pääsi matkaan. Jehut tunsivat miehistön kuin
viisi sormeaan, ja kun he kerran ryhtyivät valikoimaan, niin sai olla
varma, että he ottivat komppanian parhaimmiston omaan laumaansa.

— Lisää värvätään kotipuolessa, kehui Roth. — Jos te tältä puolen
käytte päälle, niin kyllä me sen puolen hoidamme. Puristetaan
vihollinen pihtiin.

Koko rykmentin kadehtien katsellessa tämä nelikymmenmiehinen joukko
lähti vielä samana iltana Nurmon ja Seinäjoen kautta taivaltamaan
etelää kohti. Metsäpolkuja samoten he pääsivät venäläisten ohi, niin
ettei näillä ollut asiasta aavistustakaan, ennen kuin Virtain ja
Ruoveden puolelta alkoi heidän päämajaansa Alavudelle saapua toinen
toistaan haikeampia jobinposteja. Lapualta lähdöstä ei ollut ehtinyt
kulua täyttä viikkoa, kun jehut olivat jo ehtineet hävittää Visuveden
ja Ruoveden yli kulkevat sillat sekä anastaa kaksi suurta kuormastoa,
joiden mukana heidän saalikseen oli joutunut, paitsi suurta
muonamäärää, lähes satakunta hevosta sekä joukko vankeja.

Päämajakseen jehut valitsivat pienen Saukonsaaren Ruoveden järvessä,
Kautunsalmen lähistöllä. Siellä tapaamme heidät koolla heinäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä
. Ellei huomannut paria ohkaista
savupatsasta, olisi saarta kauempaa katsoen luullut asumattomaksi.
Rantaan tultua vallitsi siellä kuitenkin mitä vilkkain touhina. Koko
saari oli ensinnäkin kaadetuista puista, kivistä ja turpeista
kyhättyjen vallien ympäröimä. Pensailla ja kuusennäreillä ne oli niin
naamioitu, ettei niitä kauempaa voinut huomata. Eräs poukama oli
täpösen täynnä suurempia ja pienempiä veneitä, joita oli tänne kerätty
joka suunnalta, ettei vihollinen saisi niitä käytettävikseen.

Saaren keskustassa oli miesten majapaikka. Oljista ja kaisloista oli
sinne kyhätty pari laajaa katosta, jotka sadeilmalla tarjosivat suojaa.
Ja helteisinä päivinä ne soivat varjoa miehille, joita vieri vieressä
paitahihasillaan loikoili niiden siimeksessä. Kummankin katoksen
välissä oli litteistä kivistä kyhätty leivinuuni, jota parhaillaan
lämmitettiin parin tanakkatekoisen naisihmisen hääriessä
leipomispuuhissa. Toisen katoksen perällä oli korkea pino anastetuista
kuormastoista tuotuja jauhosäkkejä, joista leipäaineet oli saatu.
Leivinuunin lähistöllä oli toinenkin tulisija, jossa muuan mieshenkilö
hoiteli paria lihakeittopataa.

Hiukan sivummalla näkyi karsinan muotoinen aitaus, jonka keskellä
loikoili parikymmentä venäläistä sotilasta, joukossa kaksi upseeriakin.
Ne olivat vankeja, joita aitauksen veräjällä vartioi kaksi ladatuilla
musketeilla varustettua miestä.

Jehujen nelikymmenmiehinen joukko oli tänä lyhyenä aikana ehtinyt
kasvaa jo lähes sataan mieheen. He olivat etupäässä ympäristön
talonpoikia, mutta joukossa näkyi myös muutamia entisiä Viaporin ja
Svartholman sotilaita, jotka mielihyvin olivat liittyneet tähän
omaperäiseen ja rohkeaan joukkoon. Tyytyväisenä ja kylläisenä
kelletteli siellä katoksen siimeksessä myöskin savolainen Paavo Rappi,
joka venäläisten käsistä päässeenä oli yhyttänyt jehujen joukon juuri
kun se anasti toista muonakuormastoa Kautunsalmen lähistöllä.

Miehistä toiset kuorsasivat sikeässä unessa, toiset juttelivat ja
jotkut parsivat vaatteitaan tai paikkailivat jalkineitaan. Spoof oli
eilen tiedusteluretkeltä palatessaan tuonut Pekkalan kartanosta
pussillisen perunoita, jotka muille paikkakuntalaisille olivat vielä
aivan outoja. Niitä oli nyt tuhassa paistettu kokonainen kasa, ja Spoof
avojaloin sekä paitahihasillaan ryhtyi niitä maistelemaan.

— Hei, miehet, käykääpä käsiksi herkkuun! hän puhui muutamille
ympärillään seisoville paikkakuntalaisille. — Ettekö tunne jo
tuoksustakin, että tämä on toisenmoista herkkua kuin teidän nauriinne?

— Taitavat olla herrojen herkkuja, arveli yksi miehistä. — Tokko
noista lie talonpojan syötäväksi?

— Kyllä nämä kasvavat talonpojan pellossa yhtä hyvin kuin herrankin.
Pommerissa näitä viljelivät ja söivät kaikki.

— Onko kersantti ollut Pommerissakin?

— Missäs minä en olisi ollut.

— Taisitte olla jo siinä Porrassalmen sodassakin?

— Tietysti.

— Mutta nuori te silloin vielä olitte?

— Eipä niin järin nuori, olihan minulla ikää jo viisitoista vuotta.

— He, he, siis kasvava poika vielä. Mutta taisipa pelottaa ensi kertaa
tiimellykseen joutuessa.

— Saatteko selkoa siitä hepreasta? huusi Spoof, kiinnittämättä
huomiotaan toisen viime sanoihin, Rothille ja korpraali Kortmanille,
jotka hiukan syrjempänä istuen tutkivat jotakin kirjettä apunaan eräs
joukkoon liittynyt ylioppilas.

— Vähitellen, vähitellen, vastasi Roth, nostamatta katsettaan
paperista.

He tuntuivat keskustelevan innokkaasti, jopa toisinaan väittelevänkin.
Eilen illalla oli Roth ollessaan parin miehen kanssa liikkeellä
napannut Kurun kirkon lähistöllä kiinni pohjoiseen menevän venäläisen
kuriirin, jonka hän oli tuonut vankina tänne päämajaan. Kuriirilta
löydettyä venäjänkielistä kirjettä he nyt niin innokkaasti tutkivat.
Kukin heistä oli jonkin verran perillä venäjänkielestä ja panemalla
päänsä yhteen he saivat kirjeestä yhtä ja toista irti. Muutaman hetken
kuluttua Roth viittasi Spoofia seuraan.

— Kuulehan, veikko, hän alkoi silmät loistaen puhua. — Olemme tästä
paperista saaneet niin paljon selville, että Tampereelta on lähdössä
pohjoiseen kaksi uutta muonalähetystä, toinen maanteitse, toinen
vesitse. Mitäs arvelet siitä?

— Tietysti me sieppaamme ne.

— Niinpä niin. Mutta tuo maitse kulkeva kuormasto meneekin Jämsään.
Meidän on siis jakaannuttava kahtia. Toinen joukko lähtee vesitse
Tamperetta kohti, toinen taas marssii Orivedelle ja odottaa siellä
kuormastoa. Haluatko ottaa sen osallesi?

— Miksi ei, jos teidän ylhäisyytenne kerran käskee. Mutta suoraa
kieltä puhuakseni minä paljon mieluummin olisin mukana siinä tulossa
olevassa meritaistelussa. Olen syntynyt Oulujärven rannalla ja sen
vuoksi laineet vetävät minua vastustamattomasti puoleensa.

— No, sitten sinä saat toisen puolen laivastostamme komentoosi.
Kortman lähtee Orivedelle ja pitää kuormastosta huolen. Lähdemme
liikkeelle heti päivällisen syötyämme.

Leirissä syntyi vilkas häärinä. Nukkujat herätettiin, keittopatojen
sisältö jaettiin miehille ja vangeille, ja kun vahva ateria oli
nautittu, ryhdyttiin heti lähtöpuuhiin. Kortman sai mukaansa
kaksikymmentä Porin jääkäriä sekä yhtä monta talonpoikaa, ja heti kun
heidät oli Kautunsalmessa soudettu maalle, he lähtivät marssimaan
Orivettä kohti. Roth ja Spoof ottivat yhtä suuren joukon ja lähtivät
kesäillan tyvenessä soutelemaan niitä monisokkeloisia, ihania
vesistöjä, joita pitkin Ruovedeltä päästään Tampereelle. Saaren
suojaksi ja vankien vartijoiksi jäi parikymmentä miestä, joille Roth
vielä rannasta lähtiessään teroitti mitä suurimman valppauden
tärkeyttä.

Aamuauringon kullatessa vesistön läntisellä rannalla olevia metsäisiä
kukkuloita pieni laivue saapui Toikanlahteen sen leveän salmen suulle,
joka erottaa Vankoveden Näsijärvestä. Veneet piilotettiin lahden
perukkaan ja miehet astuivat maalle einehtimään. Läheiselle kukkulalle
asetettiin vartija pitämään silmällä Tamperetta kohti leviäviä selkiä.

Keskipäivää lähestyttäessä virisi hyvänlainen etelätuuli.

— Sopiipa niiden nyt viilettää myötätuuleen, arveli Roth järvelle
silmäillen.

— Paremmasta ei voisi uneksiakaan, lisäsi Spoof. — Me makailemme
täällä kaikessa rauhassa ja annamme tuulen lykätä saalista
verkkoomme. Kuka olisi uskonut, kun viime talvena näitä samoja maita
tulipalopakkasessa vihollisen edellä marssittiin, että muutamassa kuukaudessa
kaikki näin muuttuu. Hitto vieköön ne viime talven juoksut!
Kun ei saanut edes lämpimikseen tapella.

Laineet liplattivat rannan hietikkoon, päivä paistoi lämpimästi ja
leuto tuuli karkotti itikat. Miehet alkoivat torkahdella, ja kun
vartija puolenpäivän aikaan juoksi kukkulalta alas, hän tapasi kaikki
umpiunessa.

— Tampereelta päin tulee aika vauhtia isonlainen purjealus, hän
ilmoitti.

— Hyvä, että pääsee tässä taas hiukan jäseniään verryttelemään,
virkkoi Roth.

He asettuivat kahteen suureen kirkkoveneeseen. Toista komensi Roth,
toista Spoof. Soutajiksi määrättiin yksinomaan talonpoikia, päälliköt
samoin kuin muutkin sotilashenkilöt asettuivat veneiden pohjalle
ollakseen mikäli mahdollista näkymättömissä.

Salmen puoliväliin ehdittäessä tuli purjealus näkyviin. Jotkut miehistä
tunsivat sen tamperelaisen Idmanin jaalaksi. Se kulki syvässä ja oli
siis hyvänmoisessa lastissa. Lähemmäksi tultua veneet erkanivat Rothin
käskystä toisistaan ja soutivat eri puolille jaalaa. Kohdalle tultuaan
he käänsivät veneet nopeasti ympäri ja alkoivat seurata jaalan
kummallakin sivulla. Roth nousi seisomaan ja miehet pitivät muskettinsa
ampumavalmiina.

Jaalassa oli näkyvissä vain kolme miestä, nekin kaikesta päättäen
suomalaisia. Yksi, herrasmiehen näköinen, seisoi kajuutan katolla,
toinen kokkapurjeen äärellä ja kolmas hoiti peräsintä.

— Laskekaa purjeet alas, tai muuten me ammumme! huusi Roth.

Kun purjeen luona oleva mies vitkasteli, toisti Roth käskynsä
tiukemmin. Nyt herrasmies juoksi esiin ja pudotti purjeet alas, jolloin
jaalan vauhti huomattavasti hiljeni. Samassa ryömi matalasta kajuutan
ovesta esiin venäläinen upseeri. Hän vaihtoi jonkin sanan herrasmiehen
kanssa ja huusi sitten jotakin venäjäksi, jolloin aluksen perältä
kohosi näkyviin sotilaitten päitä. Nämä olivat loikoilleet kaikessa
rauhassa jauhosäkkien välissä ja paistattaneet päivää.

Molemmat veneet olivat jo aivan aluksen kyljissä ja niistä ojentui
parikymmentä ampumavalmista muskettia venäläisiä kohti. Säikähtyneinä
sotilaat jättivät esille ottamansa aseet ja ryömivät jauhosäkkien
väliin. Upseeri näki nyt parhaaksi astua jaalan reunalle ja ilmoittaa
pardon-sanalla antautuvansa vangiksi. Roth ja Spoof nousivat muutamien
miesten seuraamina kannelle ottaen ensi töikseen upseerilta ja hänen
miehiltään aseet. Kaikkiaan jaalassa oli kaksitoista miestä.
Suomalainen herrasmies oli jaalanomistaja Idman, jonka venäläiset
olivat pakottaneet alusta kuljettamaan. Hänellä ei luonnollisesti ollut
mitään tapahtunutta vastaan.

Jaalassa oli lastina kaksisataa säkkiä jauhoja sekä yhtä monta
säkillistä valmiita leipiä ynnä yhtä ja toista muuta hyvää.

— Ei meitä hevin nälkä uhkaa, virkkoi Roth. — Tuskin saamme tätä
saaliin paljoutta enää sopimaankaan saarellemme. On parasta, että
ryhdymme niitä hetimmiten jakamaan paikkakunnan väestölle.

— Liian mukavasti tämä käy, päivitteli Spoof. — Ei nytkään ammuttu
yhtään ainoata laukausta. Pelkään, että me tällaisella sodankäynnillä
lihomme liikaa ja käymme uneliaiksi.

— Älä sure, veikkoseni, lohdutti Roth häntä, — sillä luulenpa, että
meitä pikapuoliin uhkaa myrsky joka ilmansuunnalta. Syntimme
venäläisten silmissä kasvavat päivä päivältä. Heidän kiukkunsa
lisääntyy yhtä rintaa nälän kanssa.

Veneet sidottiin jaalan perään, purjeet nostettiin uudelleen ja niin
lähdettiin viilettämään pohjoista kohti. Venäläiset soltut irvistelivät
tyytyväisinä, kun olivat ilman hengenvaaraa selviytyneet jutusta, mutta
heidän luutnanttinsa murjotti happamen näköisenä, sillä eipä häntä
ainakaan ylennyksillä ja kunniamerkeillä palkittaisi tämän johdosta.

— Kuulkaahan, sanoi Roth Idmanille vietyään hänet hiukan syrjään, —
sanokaapas totuus, paljonko venäläisiä tällä haavaa on Tampereella?

Idman mietti hetkisen, vilkaisi ympärilleen ja sanoi:

— Ainoastaan kaksi komppaniaa.

— Ja heidän päällikkönsä?

— Eräs majuri Judenjev.

Rothin silmät alkoivat kiilua.

— Mitäs arvelet? hän virkkoi Spoofille. — Eikö kannattaisi yrittää?

— Kyllä minä ainakin tahdon olla mukana, vastasi Spoof.

— Siellä on melkoiset varastot ja Judenjev vartioi niitä hyvin
valppaasti, sanoi Idman. — Kaupunkiin on mahdoton päästä yllättämällä.
Sitä paitsi Hämeenlinnasta käsin voi saapua lisäväkeä milloin hyvänsä.

— Teemme yrityksen ennen kuin lisäväkeä ehtii saapua, Roth sanoi.

— Mutta jos nyt onnen kaupalla saisittekin Tampereen haltuunne, niin
luuletteko noin vähillä miehillä myös kykenevänne sen pitämään? Idman
kysyi.

— Emme tietysti suurempaa voimaa vastaan, sanoi Roth. — Mutta mikä
estää meitä pyytämästä pääarmeijasta lisäväkeä? Sitä paitsi, vähänkös
se merkitsee, että saamme Tampereen sillan ja sikäläiset varastot
hävitetyksi. Sitten voivatkin taas tulla Tampereelle, jos mielivät.

— Ja kaikkein parasta on, Spoof lisäsi, että saadaan taas haistella
hiukan ruudinsavua. Tämä sota jauhosäkkejä vastaan alkaa käydä niin
armottoman nukuttavaksi.

Tultiin Saukonsaarelle, jossa kaikki oli ennallaan. Vangit saivat käydä
aitaukseen toisten joukkoon, missä vasta vangiksi joutunut luutnantti
tapasi pari upseeritoveriaan. Heidän naamansa venähtivät pitkäksi kun
he tapasivat toisensa tällaisissa oloissa. Ensi hämmästyksestä
toivuttuaan he alkoivat omalla kielellään vilkkaasti kiroilla kovaa
kohtaloaan.

Saarelle oli sillä aikaa saapunut nimismies Bergström. Hänessä oli
herännyt vastustamaton halu saada tavata noita rohkeita miehiä, joista
tätä nykyä puhuttiin kaikkialla. Lähiseutujen väestö halusi toimia, ja
kun vain olisi aseita, nimismies kertoi, heistä saisi kokoon
minkälaisen armeijan hyvänsä. Iltamyöhällä saapuikin saarelle useita
venekuntia miehiä tarjoutuen Rothin joukkoon. Mutta kun ei ollut
aseita, ei heitä voitu ottaa. Sen sijaan he saivat veneensä täyteen
jauhoja ja naapureilleen vietäväksi he saivat terveiset, että hekin
tulisivat täältä muonaa hakemaan.

— Kun vihollinen hävittää Suomen maata, niin me ruokimme Suomen kansaa
vihollisen leivällä, eikö se ole oikeus ja kohtuus? Spoof arveli.

— Nyt te saatte vapaasti palata jaaloinenne kotiin, sanoi Roth Idmanille,
kun alus oli tyhjennetty.

— Sitäpä minä varon tekemästä, Idman vastasi. — Jokseenkin varmasti
he alkaisivat syyttää minun olleen samassa juonessa teidän kanssanne ja
hyvässä lykyssä joutuisin nuoran silmukkaan. Ei, kyllä minä katson
parhaimmaksi jäädä tänne.

Kuultuaan Rothin päätöksestä hyökätä Tampereen kimppuun nimismies
Bergström innostui sissien rohkeista tuumista siinä määrin, että hän
tarjoutui lähtemään päämajaan pyytääkseen sieltä lisäväkeä, joka
mahdollisen Tampereen valtauksen jälkeen kävisi aivan välttämättömäksi.
Kun Roth oli laatinut hänelle tarkan selostuksen siihenastisesta
toiminnastaan sekä vastaisista suunnitelmistaan, innokas nimismies
lähti oitis matkaan mennäkseen kiertoteitä suomalaisten päämajaan.

Aamuyöllä Kortman palasi retkellään. Hänellä oli mukanaan melkoinen
kuormasto ja muutamia vankeja. Saalis jaettiin paikkakuntalaisille aina
hevosia myöten, jotka heidän tuli kuljettaa etäisimpiin salokyliin,
etteivät ne tilanteen mahdollisesti muuttuessa enää voisi joutua
vihollisen käsiin. Koko yön oli saarella ja sitä ympäröivillä vesillä
vilkas liikenne, kun tyhjiä ja täyteen lastattuja veneitä heinäkuisen
yön hämyssä souti eri suunnille.

Seuraavana aamupäivänä jehut lähtivät kahdeksankymmenen miehen kera
soutamaan Tamperetta kohti. He olivat päättäneet ryhtyä hyökkäykseen
puolenyön tienoissa, jolloin hämy suojaisi yritystä ja vihollisista oli
suurin osa makuulla. Kortman sai tällä kertaa jäädä lepäilemään ja
vartioimaan saarta.

Illan suussa pieni laivue nousi maihin Siivikkalassa. Siitä oli maitse
noin peninkulman matka Tampereelle. Suunnitelma oli seuraava: Roth
lähtisi kolmenkymmenen miehen kanssa maitse Tampereelle ja aloittaisi
hyökkäyksen puolenyön aikana. Kun hän siten oli kääntänyt venäläisten
huomion itseensä, tekisi Spoof päähyökkäyksen järven puolelta.

Hiukan levähdettyään Roth lähti pienen joukkonsa kanssa liikkeelle.
Pehmoinen hämärä kätki tienoot vaippaansa ja kesäyön hiljaisuus
vallitsi kaikkialla. Huomiota herättämättä joukko pääsi Pyynikin
rinteille saakka. Siellä he kohtasivat äkkiarvaamatta venäläisen
kulkupartion. Ensimmäiset laukaukset pamahtivat. Pari miestä
menetettyään vihollinen vetäytyi nopeasti takaisin. Hurraata huutaen
alkoi Roth miehineen juosta kohti pientä kaupunkia, joka tuolloin
pikemminkin muistutti maalaiskylää.

Mutta viime päivien tapaukset olivat saaneet majuri Judenjevin
valppaaksi. Ennen kuin Rothin pieni joukko oli ehtinyt kaupungin
reunaan, heidän eteensä levittäytyi toista sataa venäläistä. Syntyi
kiivas ammunta.

— Kyllähän venäläinen on mestari pyssyään paukuttamaan, virkkoi Roth
vieressään olevalle jääkärille, — eikä se hevillä piittaa toisenkaan
ampumisesta. Mutta jospa koettaisimme vanhaa porilaista tapaa ja
antaisimme heidän maistaa pistintä. Sitä ne kyllä osaavat kunniassa
pitää.

Hän kohosi seisaalleen antaakseen ryntäyskäskyn. Mutta silloin hän
huomasi, että ketjussa oli ainoastaan hänen viisitoista porilaistaan.
Toiset viisitoista, jotka olivat venäläisiltä saaduilla aseilla
varustettuja talonpoikia, olivat rytinän alettua hiipineet
hiljaisuudessa tiehensä. Kuulien vinkuna oli näissä ensikertalaisissa
herättänyt sellaisen kammon.

— Saamari! tuli Rothilta sydämen pohjasta.

Että heitä pitikin olla niin vähän! Kyllähän he olisivat venäläisten
läpi tunkeutuneet kaupunkiin, mutta mitä siitä olisi ollut hyötyä.
Heidät saarrettaisiin joka puolelta ja lopuksi he olisivat joka mies
tuhon omia. Ei, parasta oli vetäytyä hiljalleen takaisin ja jatkaa
ampumista.

Venäläiset lähenivät askel askelelta ja samassa tahdissa perääntyivät
porilaiset ladaten ja laukoen muskettejaan, jotka alkoivat jo kuumeta.

— Ehee, jopa siellä on Spoofkin puuhassa, Roth virkkoi, kun
vastakkaiseltakin puolen kaupunkia alkoi kuulua ammuntaa.

Venäläiset pysähtyivät ja joutuivat selvästikin hämilleen. Uhkasiko
heitä vaara selän takaakin? Juoksujalkaa heidän lähettinsä riensi
kaupungille.

— Pojat, yhteislaukaus ja sitten huikea hurraa päälle! komensi Roth.
— Koetetaan mitä ääni vaikuttaa, koska on uskallettua tuoda näin vähiä
pistimiä näkösälle.

Käsky täytettiin reippaudella, joka ei jättänyt toivomisen varaa.
Säikähtyneinä venäläiset ottivat jalat alleen ja porilaiset päästivät
makean naurun nähdessään ja kuullessaan, kuinka pakenevien päällikkö,
luultavasti itse Judenjev, ärjyi ja huitoi miestensä keskellä.
Porilaiset saivat hyvän tilaisuuden panostaa uudestaan muskettinsa.

— Kas pahalaista, siellä on jo tykitkin äänessä! lausahti Roth, kun
kosken puolelta kuului kaksi kanuunan laukausta. — Taitaapa siellä
Spoofkin tarjeta. Hänellä on tietysti vastassaan toinen puoli ryssiä ja
lisäksi vielä kanuunoita. Myttyyn taisi yrityksemme mennä. Mutta
yrittänyttä ei laiteta.

Judenjev oli nähtävästi tullut jo vakuuttuneeksi vastustajien
vähälukuisuudesta, sillä yhä itsepintaisemmin hän alkoi ahdistella
Rothin vähäistä joukkoa. Yrittipä hän kiertoliikettäkin, mikä pakotti
Rothin sitä nopeammin vetäytymään taaksepäin. Puolitaipaleessa
Siivikkalaan mennessä venäläiset lopettivat ammunnan uskaltamatta
poistua sen kauemmaksi Tampereelta. Porilaiset jatkoivat rauhassa
matkaansa ja aamun sarastaessa he saapuivat Siivikkalaan melkein
yhtaikaa kuin Spoofin laivuekin laski rantaan.

— Hukkaan meni hyvät humalat! huusi Spoof veneestä nousten. — Olivat
penteleet paremmin varuillaan kuin luulimmekaan. Maalle me sentään
nousimme, mutta pitemmälle ei kärsinyt mennä. Saimme parista kanuunasta
raehauleja ympäri korviamme niin että vinkui. Olisin niin hiivatin
mielelläni siepannut ne kanuunat itselleni, mutta sitä varten olisi
täytynyt tehdä pieni saarrostus ja siihen ei liiennyt väkeä. Niinpä ei
auttanut muu kuin hetken siinä rannalla teutaroituamme palata kiltisti
veneisiin ja kartessipanosten vonkuessa ympärillämme soutaa selälle
minkä airoista irti sai.

— Entä silta? Se teidän tietysti täytyi jättää rauhaan?

— Viisi miestä lähetin heti hyökkäyksen alkaessa pikku veneellä sillan
kimppuun. He ampuivat vartijat ja räjäyttivät yhden arkkuvälin. Mutta
mitäpäs siitä, pianhan ne sen vertaisen vahingon korjaavat.

— Entäs mieshukka?

— Ei sorkkaakaan!

— Ei minultakaan, vastasi Roth ja lisäsi iloisesti: — Kaikki hyvin
sitä myöten. Uusi yritys tehdään paremmalla menestyksellä, jahka
Bergström tuo meille apuväkeä.

— Sitä saamme kyllä vartoa, arveli Spoof. — Meillä on hitaanpuoleinen
ylipäällikkö.

Lähdettiin soutelemaan takaisin Ruovedelle. Rothin matkassa olleet
talonpojat, jotka olivat jo Siivikkalassa toisten sinne saapuessa,
saivat arkanahkaisuutensa takia pitkin matkaa niellä kirpeitä
sukkeluuksia, joita jääkärit heille taritsivat.

Torjuttuaan hyökkäyksen majuri Judenjev kirjoitti raportin kreivi
Buxhövdenille. Hätääntyneessä äänilajissa hän kuvaili siinä
vaaranalaista asemaansa, häntä kun ”maan puolelta lakkaamatta ahdisti
kenraali Rutt ja meren puolelta amiraali Spuff”. Pikainen apu oli
välttämätön tahi muutoin hänen täytyisi jättää Tampere ja hävittää
siellä olevat varastot.

Samaan aikaan kenraali Rajevski piti Alavudella sotaneuvottelua
upseerien kanssa. Synkin värein hän kuvaili sitä tukalaa asemaa, mihin
Roth oli hänen armeijansa saattanut. Lyhyin yhteys etelään oli
katkaistu ja muonalähetykset enempää kuin kuriiritkaan eivät enää
saapuneet. Viime päivinä oli sotilaitten täytynyt elätellä itseään
juurilla ja nauriilla.

Kokouksen kestäessä saapui viesti kertoen muona-aluksen Näsijärvellä ja
kuormaston Orivedellä joutuneen suomalaisten käsiin.

— Siinä kuulette, hyvät herrat! huudahti Rajevski.

Yksimielisesti päätettiin peräytyä Jyväskylän kautta Hämeenlinnaan.
Jehut olivat siis kourallisella miehiään katkaisseet venäläisten
pääarmeijalta elinhermot ja pakottaneet sen pitkälle perääntymistielle.
Jospa pääarmeija tai paremmin sanoen ylin johto olisi osoittanut
vähänkään samanlaista uskaliaisuutta ja toimintatarmoa, mitä kaikkea
olisikaan saatu aikaan!

Virroilla oli venäläisillä isohko varasto, jota vartioimassa oli
kolmisensataa miestä. Jehut olisivat niin mielellään jo tulomatkallaan
hävittäneet tuon varaston, mutta niin suurta ylivoimaa vastaan he eivät
sentään katsoneet voivansa viedä pientä joukkoaan. Tampereen retkeltä
palattuaan he saivat pohjoiseen lähetetyiltä tiedustelijoilta kuulla,
että venäläiset olisivat itse polttaneet varastonsa ja lähteneet sen
jälkeen matkoihinsa näiltä vaarallisilta seuduilta.

— Ohhoh, nythän tämä käy jo itsestään! huudahti Spoof, — meidän ei
tarvitse muuta kuin paistaa perunoita ja kuorsata täällä saarellamme.

Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan he saivat ennen pitkää kylliksi
tekemistä. Muutaman päivän kuluttua Bergström palasi matkaltaan, mutta
yksinään. Klingspor ei ollut suostunut lisäväen lähettämiseen, koska
oli uhkarohkeata ryhtyä mihinkään hyökkäystoimintaan. Sen sijaan
käskettiin Rothin vetäytyä takaisin pääarmeijaan.

— Tähänkö nämä juhlat sitten loppuivatkin! huudahti Spoof.

Eivät olleet erikoisen mairittelevia ne nimitykset, joilla Bergströmin
tuomien uutisten johdosta sotamarskia muisteltiin Saukonsaaren
leirillä. Tavallisen hyväntuulisuutensa kadottaen Rothkin raapi
korvallistaan ja näytti ylen happamelta. Mutta kun hänelle saapunut
paluukäsky oli suusanallinen eikä siis täysin tarkka, hän päätti lykätä
lähtönsä paikkakunnalta.

Siellä rupesi olo kuitenkin käymään kuumaksi. Peräytyvän Rajevskin
tilalle lähetetty uusi komentaja, kreivi Kamenski, lähetti eversti
Sabanejevin johdolla kokonaista kaksi pataljoonaa jehujen kimppuun.
Heinäkuun viimeistä edellisenä päivänä jehut kävivät äkkiarvaamatta
tämän ylivoimaisen vihollisjoukon kimppuun lähellä Ruoveden
saattaen äkillisellä hyökkäyksellään venäläiset vaikeaan asemaan. Oli
vähällä, ettei Sabanejev lähtenyt paluumatkalle. Moneen päivään hän ei
uskaltanut liikkua Ruoveden kirkolta minnekään. Vesille hän ei alusten
puutteessa voinut yrittääkään. Vasta elokuun kolmantena päivänä hän
eteni varovasti Kautunsalmelle. Siellä jehut olivat taas vastassa ja
iltahämärään saakka paukkuivat musketit. Kun aamulla ei vastustajia
näkynyt eikä kuulunut, Sabanejev rakennutti lauttoja, joilla alettiin
lähestyä Saukonsaarta varovasti ja sydän kurkussa. Sieltä ei kuulunut
hiirenhiiskausta. Odottaen joka hetki saavansa yhteislaukauksen
niskaansa venäläiset nousivat maalle ja kapusivat vallitusten yli.

Saari oli typötyhjä. Edellisenä yönä olivat jehut miehineen,
sotasaaliineen, vankeineen ja lukuisine veneineen lähteneet lipumaan
pohjoista kohti. Viikkoa myöhemmin he yhtyivät Porin rykmenttiin
Kauhajoella. Kolmisen viikkoa sitten Roth ja Spoof olivat lähteneet
neljänkymmenen miehen kanssa matkaan. Nyt he palasivat sadan miehen,
saaliin ja ison vankijoukon kanssa pakotettuaan sitä ennen venäläisten
pääarmeijan pitkälle perääntymisretkelle. Tämän loistavan sotaretken
aikana he olivat menettäneet yhden ainoan miehen.

Eräs aikalainen lausuu Rothin ja Spoofin toiminnasta: ”Jos tämä
sankarillinen partiointi olisi suoritettu Euroopan sydämessä, se olisi
saavuttanut loistavan sijan suurtenkin kansain historiassa.” Mutta
meidän kehno ylijohtomme ei kiinnittänyt siihen tarpeellista huomiota
eikä ryhtynyt omalla tahollaan vastaaviin toimenpiteisiin, joten
jehujen sankariretki jäi yksinäiseksi ilmiöksi, samalla kun se on
räikeä esimerkki siitä, miten meillä jo menneinä aikoinakin syvät rivit
ja ylin johto katselivat asioita eri tavalla. Silloin kun edelliset,
antamatta turhien kuvittelujen pelotella itseään, kävivät uskaliaasti
taisteluun maamme perivihollista vastaan, horjui, epäröi ja vitkasteli
ylin johto, päästäen valtit veltosti käsistään. Mutta Rothin, Spoofin
ja monien muiden heidän kaltaistensa suomalaisten sankarien muisto on
meihin luonut vahvan uskon ja luottamuksen, että Suomen kansa kerran
vielä on myöskin ylimpään johtoonsa saapa itsensä mittaisia miehiä.

Kyösti Wilkuna